Aikansa lapsipuoli

Kirj.

Santeri Ingman [Ivalo]

Werner Söderström, Porvoo, 1895.

I.

Tervavene kelluili kepeästi Alanteen rannalla. Keula oli vedetty kiini rantahiekalle, vaan perä notkahteli sujuvasti valloillaan hienosen aamutuulen nostaessa järveltä päin loivan laineen. Vene oli jo täydessä lastissa, isäntä seisoi puukko hampaissa pohkeita myöten vedessä ja kiinnitti viimeisiä varppeita, vastaillen siitä puukonterän poikki minkä mitäkin eukolleen, joka avopäin ja kädet puuskassa yhtämittaa tarinoi ylempää törmältä ja vielä kerran muistatti miehensä mieleen tärkeimpiä kaupunkiostoksia. Aatulle, renkimiehelle, joka parastaikaa kantoi arkkua veneeseen, huusi emäntä sekaan:

-- Peremmäs, nosta peremmäs se maisterin arkku siihen tynnyrein väliin, etteivät kastu kirjat ja vaatteet, kun koskissa vettä loiskii.

-- Voivat ne kastua perempänäkin, jos niikseen sattuu. Vaan tässäkö se itse aikoo istua nököttää tervaisten tynnyrien selässä?

-- Todellakin, annahan kun haen raanun alustaksi.

Samassa kuin emäntä toi aitasta raanua, ilmestyi maisteri itse tuparakennuksesta: solakka, pitkänlainen nuorukainen, tumma tukka ja viiksien alku ja suuret, vilkkaat, ruskeat silmät. Hänellä oli hiukan levoton, heippaseva käynti, kun hän pihan poikki kulki kantaen veneeseen pyssyään ja matkalaukkuaan. Aatu otti ne vastaan veneeseen ja maisteri jäi seisomaan emännän rinnalle törmälle, johon samassa isäntäkin nousi kuivaten kastuneita saapasvarsiaan ojanvarren nurmikkoon.

-- No nyt se on sitä myöten valmista, virkkoi Alanteen isäntä mielihyvissään puukkoa tuppeen painaessaan. -- Elä muuta kuin ala solottaa alas virtoja!

Emäntä heittäytyi vähän surulliseksi ja puhui puoli-itkuisella äänellä:

-- Jääpi kai nyt taas autioksi Alanteen talo, tänne minä yksin lasten kanssa syystöitä hoitamaan. Ja eikö pyörähtäne taas kuukausi, ennenkuin te olette Oulussa mutkin käyneet.

-- Voipipa mennä, voidaan joutua välemminkin. Vaan totta siellä käydä pitää, jos mieli elää.

-- Niin tuo lie! -- Emäntä huoahti pari kertaa ja kääntyi sitten hilpeämmällä äänellä maisteria puhuttelemaan:

-- Tyhjä sija tähän nyt jääpi maisterinkin jälkeen, kesäkauden tässä jo aivan ehdittiin tottuakin toisiinsa.

-- Se on totta, emäntä, vastasi nuorukainen. Tuntuupa minustakin taas melkein vastenmieliseltä lähteä täältä pois suureen maailmaan, täällä on ollut niin rauhallista ja niin hyvin on tultu toimeen.

-- No kumma se on, miten tuo maisterikin niin on ehtinyt tottua näihin köyhiin oloihin ja meihin oppimattomiin ihmisiin.

-- Se on nähkääs sitä, emäntä, että minä nyt vasta olen tätä elämätä oikein oppinut tuntemaan ja täällä maan sydämmessä on paljo sellaista, joka vetää puoleensa.

-- Tulkaa sitten toisena kesänä takasin.

-- Eihän sitä tiedä. Jos mieli tekisikin, niin pitkä on matka.

Isäntä oli tähän keskusteluun osaaottamatta istunut ojan partaalla ja kaivellut saappaan kärellään hiekkaa, mutta siltä näytti, että hänkin täydelleen hyväksyi ne tunteet, joita hänen eukkonsa tulkitsi. Lopuksi virkkoi hänkin sentään:

-- Tulkaa milloin niikseen sopii, vanhat tuttunne täältä löydätte, vaikkeivät ole tämän kummempia.

Mieliala yritti siinä käymään hiukan juhlalliseksi, mutta sen katkasi emäntä kutsumalla matkamiehet vielä tupaan lähtökahvia juomaan. Itse meni hän edeltä, isäntä seurasi verkalleen perästä. Maisteri jäi vielä hetkiseksi mietteihinsä törmälle seisomaan ja hänen katseensa siirtyivät väkisinkin tarkastelemaan tuota edessä olevaa, aamupäivän paisteessa kylpevää järvimaisemaa. Hänen silmänsä sitä ikäänkuin jäähyväisiksi hyväillen hivelivät, olihan sekin jo kesän kuluessa käynyt hänelle niin tuttavalliseksi. Eihän se nyt oikeastaan kauniskaan ollut tuo maisema, eihän siinä ollut paljo mitään siitä, mitä »ihanoilla näköaloilla» tavallisesti tulee olla: Saaririvi tuossa selän keskellä vihanta ja lepposa, ranta sen takana, matala pajukkoranta, joka vähitellen kohotessaan muuttui koivikoksi ja jolla takalistonaan oli korkea harju ja siinä kasvava tumma hongikko. Mutta siinä oli jotain niin alkuperäistä, niin tuoretta, niin vilpittömästi ystävyyteen pyrkivää, siinä oli sen keskessä elävän kansan luonnetta ja siksi se oli käynyt niin rakkaaksi. Korutonta, karua, suljettua, mutta sittenkin niin sydämmellistä...

Lähdön hetki joutui. Kättä pistettiin viimeisiksi jäähyväisiksi, keula työnnettiin irti rantahiekalta ja käännettiin länttä kohden ja raskas alus lähti vähitellen lipumaan suvannon poikki ja siitä Vuokin virtoja alaspäin Kiannan koskia kohden. Aatu istui airoissa ja veteli verkkaan ja maltillisesti, niinkuin alkutaipaleesta tulee, isäntä huopaili perässä ja tynnyrein päällä keskellä venettä istui maisteri ja seurasi haaveksivin katsein rantamaisemia, jotka vähitellen matkan eestyessä vaihtelivat. Pakina ei luistanut alussa taivalta, kukin istui ääneti hautoen mielessään omia hiljaisia tuumiaan.

Maisterilla, -- sillä nimellä oli Juusoa siellä maalla mainittu, vaikkei hän vielä ollut kuin pelkkä ylioppilas, -- oli omituinen tunne mielessään venheen yhä loitommas poiketessa näiltä tutuiksi käyneiltä sydänmaanseuduilta: oli kaipausta, mutta oli iloakin. Hän tunsi ikäänkuin syvää kiitollisuutta sydämmessään. Hän oli mielestään tänä kesänä niin äärettömän paljo oppinut, hänellä oli aivan kuin silmät auki revenneet ja hän oli oppinut katsomaan elämää aivan uudelta, syvällisemmältä kannalta. Olihan hän henkisesti niin suuressa määrin rikastunut, hän oli saanut ajatuksilleen ja harrastuksilleen nyt vasta varman pohjan, sillä nyt vasta oli hän mielestään oppinut katsomaan elämätä pintaa syvempääkin. Ei hän tiennyt miten se oli käynyt ja mistä hän sen oli oppinut, mutta siinä istuessaan tervatynnyrein selässä ja ohiliitelevää maisemaa tarkastaessaan, hän nyt vain itsekseen ihmetteli sitä, miten hän ennen oli voinut ajatella ja tuntea niin sokeasti ja lapsellisesti.

Kulku alkumatkan tyyneillä suvantovesillä oli niin tasasta, niin hiljaista ja yksitoikkoista, että se ikäänkuin väkisin houkutteli mietteisiin vaipumaan. Juuso antoikin ajatustensa vapaasti liidellä ja juurikuin jonkunlaista tilitystä varten latoa hänen eteensä vanhempia muistoja ja myöhempiä kokemuksia.

... Eihän hän ollut ennen vähääkään ymmärtänyt sitä kansaa, jonka lapsi hän oli, se, mitä hän silloin oli haaveksinut elämäntyöstä kotimaansa ja kansansa puolesta, se oli kaikki ollut utuista hämärätä. Olihan hän tosin koko ylioppilasaikansa ollut kansallismielinen ja kansanvaltainen, olihan hän innostunut puhuessaan ja ohjelmoidessaan velvollisuuksistaan isänmaata ja kansaa kohtaan ja hän olisi koska tahansa voinut vuodattaa sen puolesta sekä kyyneleitä että verta. Mutta nuo käsitteet olivat olleet kaukaisia, verettömiä, »maa ja kansa», ne olivat vain yleisiä aatteita ja koko se innostus oli kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Ydintä puuttui, sydäntä puuttui.

Eikähän se sentään ollut niin varsin kummaakaan. Missäpä olisi Juuso tullutkaan lähemmin syventyneeksi tuon kansan sisälliseen elämään ja sen elämisen toiveisiin ja tarpeisiin. Hän oli kaupungin lapsia ruotsinvoittoisesta pikkukaupungista, hänen kotinsa, tuomari Häggqvistin koti, oli niitä yliluokan koteja, joista varsinaista kansaa katsottiin alaspäin ikäänkuin halvempaan rotuun. Ja hänellä oli itsellään ollut kaikki nuo yliluokan katsantokannat ja ajatustavat kun hän viidettä vuotta sitten tuli ylioppilaaksi ja kävi ylioppilaselämään osalliseksi. Siellä tulvahti häntä vastaan rikas virtaus uusia aatteita, uusia ihanteita. Juusossa tapahtui jyrkkä käänne. Hän muuttui kansan mieheksi, muuttui suomenmieliseksi ja hänestä tuli, niinkuin jyrkkäin vastakohtain miehistä ainakin, punaisiakin punaisempi. Hän ahmi sisäänsä noita hänelle vereksiä, kauniita kansallisuusaatteita, hän hehkui taistellessaan ylioppilaspiireissä niiden puolesta ja riemuitsi ennakolta ajatellessaan minkälaisella innostuksella ja tarmolla hän elämänsä läpi työskenteleisi suomalaisen kansan hyväksi, sen korottamiseksi ja sen kielen ja oikeuksien puolustamiseksi. Hänessä oli tulta ja hänessä oli voimaa. Suomenkieltä hän aluksi osasi huonosti, vaan hän opetteli sitä, oppikin tavattoman pian ja rupesi sitä uutterasti käytännössä viljelemään. Niin kirjoitti hän jo ensi ylioppilasvuosinaan osakunta-albumeihin pieniä, intoa hehkuvia runoja ja näppäriä kertomuksia ja viime vuonna oli hän aikakauskirjoihin kirjoitellut joitakuita pienempiä kyhäyksiä taiteen alalta, -- estetiikka oli näet hänen mieliainettaan. Ja Juuso Tuominen -- tällaiseksi oli hän näet muuttanut Josef Häggqvistin nimensä -- oli pian laajemmissakin piireissä tunnettu reippaaksi, lahjakkaaksi, innokkaaksi suomenmieliseksi nuorukaiseksi, josta voitiin toivoa paljo.

Itseään häntä kumminkin oli kiusannut se, ettei hän vielä aivan hyvin eikä vapaasti osannut käytellä suomenkieltä eikä käyttää sitä puhtaasti ja kauniisti. Siitä syystä oli hän viime kevännä päättänyt matkustaa kesäksi kauas maan sydämmeen, siellä lukujen ohessa täydellisesti kieltä oppiakseen. Hän halusi oppia sitä erästä erityistäkin tarkoitusta varten. Jo vuosia sitten oli hän näet suunninnut ja alulle pannut suuren, suomenkielisen, kaunokirjallisen teoksen, historiallisen näytelmän, hänkin vähän kartuttaakseen vielä köyhänpuoleista suomenkielistä kirjallisuutta, ja siellä hyvällä kielimaalla hän tahtoi sen valmistaa.

Siksi oli hän viettänyt kesän kaukana Suomussalmen syrjäkylässä aivan talonpoikaisen kansan keskuudessa. Siellä oli hän nyt ensi kerran oikein päässyt tutustumaan suomalaisen maalaisrahvaan luonteeseen ja elämään; hän oli löytänyt siellä sen syvämielisen, sydämmellisen, suoran suomalaisen kansan, jota hän kyllä ennenkin oli rakastanut, vaan jonka hän nyt vasta tunsi ja josta hän siitä syystä nyt oli oppinut kaksinkerroin pitämään. Nyt tänä kesänä oli hän mielestään tehnyt varsinaisen molemminpuolisen lemmenliiton tuon kansan kanssa, -- nyt hän sen ymmärsi ja se ymmärsi hänet.

Kesä oli kulunut. Kun Juuso nyt taas oli sieltä matkalla etelään päin sivistyneiden asuinmaille, ottamaan osaa heidän rientoihin ja riitoihin, niin olipa hänellä mielestään niin kovin paljo kokemusta tuotavana mukanaan noihin puoluetaisteluihin, jotka näihin aikoihin kiinnittivät hänen, niinkuin monen muunkin nuorukaisen, kaiken huomion puoleensa. Hänestä tuntui ikäänkuin hänellä nyt olisi ollut jonkunlainen avoin valtakirja esittää siellä, mitä Suomen kansa toivoo ja tahtoo: hiljaista, sitkeätä työtä, sitä sen olemus opettaa, ei se rakasta isoa ääntä eikä kiihoittunutta, keinotekoista intoilua, työtä vain ja järkähtämätöntä, vilpitöntä pyrkimistä eteenpäin. Sen käskyn mukaan aikoi Juusokin näistä puolin ruveta vaikuttamaan, tätä muurahaisen taistelutapaa tahtoi hän koettaa saada käytäntöön. Työtä, vilpitöntä, uhraavaa työtä isänmaan hyväksi, kansallisuuden, kansanvaltaisuuden hyväksi -- sellainen ohje on sopiva ja kunniakas suomalaiselle nuorukaiselle...

Noita mietiskeli Juuso matkan verkalleen eestyessä. Ja aina väliin haasteli hän saattajainsa kanssa, kyseli kaikkia ja pani mieleensä, tahtoen ikäänkuin käyttää hyväkseen vielä tuota viimeistä yhdessäoloa oppiakseen ja rikastuakseen. Samalla hän nautti ohi liitelevän luonnon suuruudesta ja mahtavuudesta. Oli jo saavuttu vuolaille koskivesille, jossa venhe lastuna nakkelehti vaahtoaaltojen lomissa, puikkelehti särmäisten kallioiden kupeitse ja hyökkäsi nuolena alaspäin nielevään kuiluun. Hän katseli laskijain kylmää tyyneyttä, heidän räpäyttämätöntä varmuutta ja värähtämätöntä jäntevyyttä ja hän ajatteli, että noin se olisi työ tehtävä, noin ne vastukset voitettaisiin.

Kuljettiin päivä ja toinen, oli jo laskettu Emäjoen pääkosket ja kolmantena päivänä soluttiin suvantoa pitkin sen suuta kohden sinne, missä Kiannan haara laskee Oulunjärveen.

-- Ja tähän Paltaniemeenkö se maisteri sitten todellakin meistä jää? kysyi isäntä kun siinä aamupäivällä soudettiin Paltamon ensimmäisten talojen ohi.

-- Tähän jään päiväksi, saatte soutaa edeltäpäin. Onhan vähän ikävätä kesken aikojaan erota matkueesta, vaan ehkäpä vielä joella tavataan.

-- Tavattaneeko, -- tässä tuota olisi yhdessä menty vaikka Ouluun asti.

-- Niinpä olisi. Vaan kovin tekee nyt mieleni tavata tuota vanhaa ystävää, joka juuri asuu tuossa niemen kärellä. En ole nähnyt häntä pariin vuoteen, ennen oltiin joka päivä yksissä.

-- No kun niin on, niin eipä muuta kuin lasketaan maihin.

Jo Pohjanmaalle lähtiessään ja sitten pitkin kesää oli Juusolla ollut tuumana käydä palatessaan tervehtimässä vanhaa toveriaan Heikkiä, joka ennen oli ollut hänen uskotuimpia ystäviään, mutta joka nyt jo kohta pari vuotta oli ollut Helsingistä poissa, asuen vanhempainsa luona maalla. Ennen oli Heikki myöskin ylioppilaspiireissä ollut niitä joukon innokkaimpia ja tulisimpia, Juuso ja hän olivat mietteiltään hyvin soveltuneet yhteen, yhdessä he olivatkin lukemattomia kertoja unelmoineet tulevaisuudestaan ja vaihtaneet tuumia ja tunteita. Vaan viimeksi kun Juuso oli Heikin tavannut, oli hän jo ollut vähän enemmän pessimismiin kallistuva ja mieleltään suljettu. Sittemmin oli Heikki kadonnut Helsingistä pois, perheelliset olot ja lukujen hidas edistyminen olivat saattaneet hänet pakenemaan yliopistosta kauas kotiin maalle. Sen jälkeen ei ollut Juuso kuullut ystävästään paljo mitään, tämä ei ollut kirjoittanut eikä kertonut tuumistaan eikä mietteistään, oli melkein tuntunut siltä, kuin hän olisi aivan tahtonut sulkeutua yksinäisyyteensä. Ja siitäkin syystä tahtoi Juuso nyt tavata tätä vanhaa toveriaan omin silmin häntä nähdäkseen ja omin suin puhutellakseen.

Jo laski vene hiekkaiselle rannalle, metsäherra Grönbergin, Heikin isän, rantaan. Miehet nostivat Juuson tavarat törmälle ja itse lähti Juuso, heitettyään viimeiset jäähyväiset ystävällisille saattajilleen, astumaan taloa kohden.

Pihalla tuli Heikki vastaan, -- sillä Heikkihän se oli tuo, vaikka Juuson oli häntä alussa vaikea tuntea vanhaksi toverikseen. Hän oli vanhentunut, käynyt lihavaksi ja partaseksi, tukka oli kulunut hienoksi ja kasvoilla oli omituinen harmaja väri. Vaan oudoin oli sittenkin ilme silmissä: niissä oli jokin vieras kiilto, kylmä, levoton ja arka, niistä näytti loistavan jotain salattua intohimoa -- niinkuin käärmeen katseista! Ensi silmäyksellä Juuso säikähti tuota katsetta, siinä oli hänestä jotain ilkeää, itsekästä, jota ei ollut ennen. Vaan seuraavassa tuokiossa se kiilto oli jo poissa, hän ei sitä muistanutkaan enää, vaan huudahti iloisena:

-- Terve mieheen, vanha ystävä, oletpa sinä paisunut ja parrottunut.

-- Terve tuloa, Juuso. Ja sinä pysyt yhtä hintelänä miesnä kuin ennenkin. Kuulin sinun matkustaneen Kiannalle suomenkieltä oppimaan, sieltäkö nyt palaat?

-- Sieltä, siellä olen oppinut sekä kieltä että mieltä. Vaan miten on nyt sinun laitasi, vanha poika?

-- Tuossahan tuota on elettynä yksin päivin. Käydäänpä taloksi ja tarinoidaan sitten.

Juuso tervehti talonväkeä, kohta kutsuttiin päivälliselle ja sen syötyään menivät toverukset puutarhaan, viskausivat mukavasti lepäämään pientareen pehmeälle nurmelle. Oli kaunis ja helteinen syyskesän päivä, niityltä aidan takaa tuoksahti kuivuneen heinän suloinen lemu ja lepposasti loiskahti aalto rannassa törmän hiekkaa vastaan. He makailivat siinä hetkisen ääneti, tarina ei tahtonut oikein lähteä luistamaan, oli kuin jotain vierasta olisi ollut välissä. Vasta vähitellen ja melkein kuin varovaisesti rupesivat he toisilleen kertomaan eroajan havaintoja ja kokemuksia.

Muutosta oli tapahtunut kumpaisessakin sitten viime näkemän. Ijän mukana oli tullut vakavampia tuumia ja käsitteet olivat selventyneet. Mutta molempain kehitys oli käynyt koko joukon eri suuntaan. Juuso puhui ensin omista tuumistaan ja aikeistaan, kertoi koko ajan toimekkaana touhunneensa mukana ylioppilaselämässä, tosin vähän haitaksi luvuilleen, vaan pitihän sitä elää muassa. Olihan hän kumminkin sekä lukenut että kirjoitellut, mutta kesken olivat vielä työt, niitä piti taas lähteä jatkamaan Helsinkiin.

Heikki pysytteli aluksi harvasanaisena mikäli hänen omiin toimiinsa ja aikeihinsa tuli. Kertoi kumminkin viime aikoina ahkerasti työskennelleensä ja sinne Helsinkiin oli hänenkin aije nyt tulla tuloksia näyttämään. Ensi ajat maalla oli hän ollut hiukan sairaloinen ja verkkasen paranemisensa aikana oli hän tullut tarkemmin ajatelleeksi, kuinka paljo siellä yliopistossa oli kouhoteltu ja tuhlattu aikaa mielettömään touhuamiseen ja turhaan intoilemiseen. Ja vähitellen lämpeni Heikkikin tarkemmin kertomaan noita mietteitään, joita hän aluksi näytti aikovan pitää ominaan.

-- Siinä oli vuosi aikaa minun kehityksessäni jonkunlaista aukkoa. Sitä ennen touhusin minäkin, kuten tiedät, ilman suuntaa ja päämäärää, siitä herättyäni mulle selvesi, että ihmisellä pitää olla, kullakin itseään varten ja todellisuuden pohjalla, viitotettu tie, jos mieli saada maailmassa jotakin aikaan. Pelkkä innostus, olipa kuinka isänmaallinen tahansa, se käy sittenkin korukuoreksi, sillä ei ole todellisuudessa pohjaa eikä sillä hyödytetä mitään. Jokaisen on pidettävä huolta etupäässä oman itsensä kehittämisestä ja korottamisesta, muu innostus on arvotonta. Ja kun kukin puolestaan valmistaupi yhteiskuntaan hyödylliseksi jäseneksi, silloin edistää hän myös paraiten yhteishyvää.

-- Sinusta on tainnut tulla täällä maalla suuri egoisti, virkkoi Juuso leikillisesti, voimatta kumminkaan estää äänessään soimasta puoleksi tottakin.

-- Niin, miksi sen katsot, se voi olla avu sekin, ja varsinkin nykyjään.

Heikki viskausi melkein halveksivasti selälleen ja jäi siihen äänettömänä ja liikkumattomana makaamaan. Juuso lepäili vieressä ryntäillään, oli ääneti hänkin hetkisen ja pureskeli miettivänä heinänkortta, joka hänellä oli hyppysissään; hän tunnusteli tuossa Heikin äänessäkin jotain outoa ilmettä, -- vai muistiko hän vanhastaan hänen äänensä väärin? Sitten oikasi hänkin jäsenensä suoriksi, pisti kädet pään alle ja tarinoi siitä ylöspäin katsellen verkalleen ja melkein kuin itsekseen:

-- Tavallaan olen minä tänä kesänä tullut tekemään melkein samansuuntaisia havaintoja kuin sinä, vaikka johtopäätökset aivan eroavat. Olihan se meidän, monenkin, intoileminen siellä ylioppilaspiireissä enimmäkseen hyvin ponnetonta. On puhuttu asioista, joita ei ole ymmärretty, sokeina on saarnailtu ihanteista ja elämäntöistä, joilla ei ole todellisessa tajunnassa ollut riittävää perustusta. Me olemme huutaneet eläköötä isänmaalle ja vannoneet ikuista palvelusta suomalaisen kansamme hyväksi. Mutta me emme ole käsittäneet oikein tuota rakkautemme esinettä eikä sen tarpeita. Ei se tarvitse kuulla julkihuudettavan innostustamme, se tarvitsee työtämme, työtä puhtaasti kansallisten periaatteiden pohjalla, mutta myöskin vilpitöntä ja itsekkyydestä vapaata työtä. Minunkin tunteeni tätä kansaa kohtaan olivat ennen, joskin tulisia, kumminkin hyvin epämääräisiä; nyt olen saanut tunteitteni esineeksi elävät ihmiset, selvää lihaa ja verta, siis jotakin suoranaista, jonka eteen kannattaa työskennellä...

Hän kuuli Heikin vieressään hiljaa myhähtävän ja katkasten lauseensa pyörähti hän hämmästyneenä kohti katsomaan. Heikkikin nosti päänsä nurmikosta ja matki hiukan ivallisesti:

-- »Jonka eteen kannattaa työskennellä» -- Kuule, vieläkö siellä Helsingissä haaveksitaan noita vanhoja korulauseita?

-- Haaveksitaan?

-- Niin, mitä se tuo puhe on muuta kuin haaveksimista, tuulen pieksämistä, jos mennään ytimeen asti. Työtä kansan ja maan hyväksi! -- höpsistä, itsensä hyväksi se sittenkin jokainen pohjimmalta tekee mitä tekee ja niin pitääkin. Maan ja kansan hyväksi vain puhutaan -- sekä tehdään työtä välillisesti.

-- Kuule Heikki, noin et ajatellut ennen?

-- Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä, yhtä vähän kuin muutkaan, silloin ylipäätään en ajatellut, mentiin vain mukana räyhäävässä joukossa, huudettiin ja äänestettiin. Se oli sitä edellisiltä polvilta perittyä, arvostelua kaipaavaa innostusta, seurattiin sokeasti noita vanhoja epäjumalia. Nyt en ole ollut pariin vuoteen Helsingissä, mutta minusta tuntuu ikäänkuin luissani, että sen suunnan pitäisi olla muuttumaisillaan. Eikö olekin?

-- En tiedä, mahdollisesti. Onhan noita tuollaisia mietteitä kuultu siellä lausuttavan. Mutta minä en usko että se muutos tulisi olemaan parempaan päin. Se veisi sellaiseen omaan puoleensa vetämiseen, sellaiseen leipäinnostukseen, joka hajoittaisi kaikki yhteiset, ylevämmät riennot ja riistäisi aatteellisuuden nuorisosta. Tosin olen minäkin, kuten sanoin, sitä mieltä, että on oltu sokeita, on huudettu päättömästi...

-- Siinäpä se. Mutta eihän tuollainen huumaus, tuollainen henkinen humala, voi ijänkaiken kestää, täytyyhän siitä selviytyä. Ja mihinkäpä silloin selväpäisinä päästään siitä, että jokainen huomaa oikeudekseen ja velvollisuudekseen pitää omasta menestymisestään etupäässä huolta. Syntyy kilpailu, ei auta, kilpailu yksilöjen kesken, mutta se onkin tarpeellista. Ja samalla huomataan, että se kokonaisuudellekin on onnellisinta.

-- Kaunis onni! Kaikki yhteistoiminta laimenee, kukin vahtii vain omaa kannikastaan.

-- No niin, ennen kuunneltiin vain kuohuvia tunteita, nyt tarvitaan jo järkeäkin, -- onpa aika tarvitakin.

Heikki viskasi lastun, jota hän siinä jutellessaan oli vuoleskellut, kauas aidan yli ja hypähti istumaan. Juusokin ojentihe pystöön, sytytti tupakan ja virkkoi naurahdellen.

-- Sinähän olet täällä pitkällisessä yksinäisyydessäsi rakentanut kokonaisen, oman filosoofisen opin itsellesi, hyvin aineellisen ja siksi juuri pessimistisen. Mutta nähdä saamme kauanko se kestää itselläsikään, kunhan taas ryömit esiin piilostasi ja puutut osalliseksi elävään elämään.

-- Saamme nähdä. Eikä se ole uusi oppi, se on hyvin vanha, vaikka se nyt meillä vähän aikaa on ollut unhotettuna, -- taikka on luuloteltu sen niin olleen.

-- Niin no, elkäämme riidelkö. Meillä nyt on tuosta kerran erilainen katsantokanta. -- Katsoppas, tuolla soutaa venekunta nuotalle. Tule, kävellään rannalle katsomaan apajan vetoa.

He olivat nousseet ja kävelleet puutarhan rantapäähän ja laskeusivat siitä hiekkaiselle ahteelle, jota myöten yhä tarinoiden astelivat niemen kärkeen, jonka kohdalle nuottamiehet laskivat apajansa.

Juuso vilkasi kävellessään monta kertaa sivulta päin toveriinsa ihmetellen, kuinka suuressa määrin tämä näinä vuosina oli muuttunut, -- eihän hän tahtonut tuntea miestä ollenkaan samaksi. Mistä sillä nyt on tuo varmuus ja tuo päättäväisyys? Ja mistä on kotosin tuo kylmä, laskeva itsekkäisyys, joka ilmeni hänen puheistaan, hänen äänestään, hänen katseestaan, jos kohta hän koettikin sitä peitellä? Vaikuttaako maaseudun yksinäisyys tuohonkin tapaan, sitä ei Juuso itse ollut kokenut? »Oma itse, arvosteleva järki...», nuo sanat ilmenivät niin usein Heikin pakinoissa, että niitä melkein täytyi käsittää hänen jonkinlaisiksi määrääviksi ohjeikseen ja niitä avujahan hän sanoikin ihmiselämän ainoiksi, oikeiksi oppaiksi... Tunnetta hän pilkkasi, -- mikä vastakohta entisyydelle! Se on outo oppi tuo, jonka hän on rakentanut itselleen ja se näyttää hänessä jo kasvaneen vakuutukseksi. Aikooko ... aikooko hän todellakin noiden itsekkäiden ohjeiden mukaan ruveta suunnittelemaan vastaista elämätään ja vastaisia töitään? Sitä oli Heikistä vaikea uskoa. Vaan sittenkin ... hän sanoo itse kehityksessään olleen jonkun aukon, jonka yli päästyään hänelle oli maailmankatsantonsa selvinnyt... Olisiko, olisiko mies hyljännyt entiset ihanteensa ja tunteensa tuohon ammottavaan aukkoon ja ainoastaan pelastanut sieltä kylmän järjen vastaiseksi seuraajakseen...?

-- Ajan oloon se kai nähtänee, arveli Juuso, joka ei kumminkaan vielä voinut luottaa hetkellisiin havaintoihinsa, eikä tohtinut tehdä niistä varmaa johtopäätöstä.

Keskustellen yhteisistä tuttavistaan ja vanhoista muistoistaan kävelivät he tuntikausia siellä hiekkasella rannalla illan vilpastuessa. Ja vielä yön maattuaan toverinsa kodissa hankkiusi Juuso aamulla matkaa jatkamaan. Hän lyöttäysi taas muutamaan alas kulkevaan tervaveneeseen siinä matkustaakseen Oulunjärven poikki ja jokea ja koskia alas merta kohden. Hänen täytyi joutua, asiat kiirehtivät. Matkallaan Helsinkiin oli hänen näet vielä viivyttävä kotikaupungissaan hankkimassa lukurahoja. Ne rahat, rahat, ne tekivät aina vastusta, aina ne olivat lopussa ja aina täytyi hankkia uusia lainoja, -- tiesi miten niitä taas saaneekaan. Sitten Helsinkiin.

Kuukauden perästä aikoi Heikkikin ilmestyä Helsinkiin. -- Sielläpä sitten taas tavataan, virkkoi hän Juusolle kun aamulla saatteli tätä rantaan, jossa odotti lähdössä oleva tervavene.

-- Ja sielläkö sinä aijot ruveta toteuttamaan uutta viisaustieteellistä oppiasi, virkkoi Juuso naurahdellen nostaessaan tavaroitaan veneeseen.

-- Varo vain, ettei se sulta jää noudattamatta, sillä se on ainoa oikea ja jokaiselle tarpeellinen, vastasi Heikki, hänkin hymyillen, mutta samalla melkein isällisellä varmuudella.

-- Kiitos neuvosta, -- saa kai sitä sentähden tutkia.

-- Tutki vain. Ja onnea matkalle!

Raskas paltamo lähti verkalleen lipumaan saarettomalle ja aavalle, mutta tällä kertaa melkein tyyneelle selälle, jonka takaa tuskin rannikkoa kuumotti. Keula kääntyi länteen päin, Niskan korvia kohden ja vauhtiinsa päästyään loittoni alus selälle päin tasasesti ja varmasti; hiljenemistään hiljeni rannalla kuuntelijalle airojen tahdikas loiske.

Heikki se seisoi siinä rannalla kuunnellen ja seuraten silmillään venosen kulkua. Mutta sitä hän ei kumminkaan ajatellut, hän oli vaipunut muihin mietteisiin. Hän seisoi siinä ikäänkuin muistossaan tarkastellen jotakin kaukaista unelmaa, jotain innostuttavaa kuvaa, joka paljo, paljo aikaa sitten oli häntä lämmittänyt, vaan sitten kylmennyt ja jäänyt unohduksiin. Nyt se oli Juuson puheitten kautta taas palannut mieleen, vaikka entiseen verraten kelmeänä ja himmeänä, ikäänkuin vainajana... Oli se ollut aikaa sekin, ja onnellista se oli ollutkin, sitä oli silloin tuntenut itsensä niin lämpimäksi, niin voimakkaaksi, niin rautarohkeaksi... Mutta se oli sittenkin ollut haaveilua kaikki, turhuutta...

Venhe souti jo palkosen kokoisena kaukana selällä, airot vain soutaessa välkähtelivät kullalta päiväpaisteessa, ja Heikki seisoi yhä törmällä mietteissään. Mutta silloin hän yhtäkkiä havahtuikin ja lähti nopein askelin kulkemaan taloa kohden. Työhön, lukuihin! -- hän olikin siinä vieraan takia laiminlyönyt melkein kokonaisen vuorokauden.

II.

Ikkuna oli auki kadulle päin ja sieltä kuului ylös toisen kerroksen huoneeseen pääkaupunkiliikkeen herkeämättömiä ääniä, rattaiden räminää, ajurien huutoja, astuntaa ja puhelua. Huoneessa puuhasi Juuso paitahiasillaan ja palavissaan suuren arkkunsa ääressä, järjesteli kirjojaan ja tavaroitaan, jotka olivat olleet kesäisessä säilössä ja asetteli paikoilleen niitä, joita oli tuonut mukanaan kesämatkaltaan. Pöydän ääressä sohvalla istua retkotti huolettomasti toinen nuori mies, päässä kallellaan ylioppilaslakki, kädessä siro luupää keppi ja hampaissa mustaksi poltettu piipunnysä, -- Juuson kesäpiippu, jolla tämä oli tyydyttänyt tupakantarpeensa siellä salolla, jossa paperossien saanti oli hankalaa. Siitä koetteli sohvalla istuja kaupunginlapsi nyt huvikseen vedellä haikuja, imi, sylki ja ryki, haukkui kapinetta huonoksi ja tarinoi lakkaamatta kaikenmoista kepeää leikkipuhetta puuhissaan ahertavalle Juusolle.

Se oli Otto, Otto Alm, hilpeä, huoleton veitikka, parin vuoden vanha ylioppilas, tuumiltaan ja käytökseltään oikea »ehta medisiinari.» Hän oli Juuson ruokarouvan poika. Tässä Almin rouvan perheessä se oli näet Juuso asunut jo monta vuotta, oli nuorena ylioppilaskokelaana siihen alkujaan tullut sukulaisten suosituksilla ja oli siihen edelleen jäänyt asumaan kotiutuen aivan perheeseen kuuluvaksi. Almin rouva ei näet juuri ansionkaan vuoksi pitänyt vuokralaisia luonaan, hän ei ollut varaton -- sanottiin rikkaaksikin --, Juuso olikin ollut ainoa ja häntä oli siellä aina pidetty ja kohdeltukin talonväkenä. Varsinkin Otto, joka koulupojasta asti oli tottunut hänen seuraansa, piti häntä aivan perheeseen kuuluvana ja nyt vasta, kun Juusokin oli palannut maalta, oli hänestä perhe taas täysilukuisena koossa.

Kesken toverinsa pakinan hypähti Juuso äkkiä istuimeltaan, sulki ikkunan ja virkkoi:

-- Tuo räiske ja räminä on taas oudoksestaan niin hermostuttavaa, siitä sitä toki ei tarvinnut siellä sydänmaalla kärsiä.

-- Eikö siellä karhut toisinaan pitäneet pahaa meteliä ikkunan alla?

-- Ei ne sydänmaan karhut ole niin isoäänisiä, täällä kaupunkipaikoilla ne ovat pahempiakin.

-- Vaikka ovat vain kaksijalkaisia. -- Entä mikä sulla tuossa käärössä on, ka, revolveri totta tosiaankin. Ketä sinä sillä olet pelotellut?

-- Otin hulluudessani sen mukaan mustalaisten ja muitten maankulkijain ja ilkeiden ihmisten varaksi, -- ei sitä vain siellä tarvittu.

-- Ja mitä sillä nyt aijot?

-- Olkoon siinä laatikossa vastaseksi muitten ilkeiden ihmisten varalle.

Juuso nosteli esiin huolellisesti käärittyjä ja sidottuja paperimyttyjä arkustaan. Keskentekoisia töitä ne ovat, ilmoitti hän utelevalle Otolle, mikä mitäkin, suunnitelmia ja mietteitä. Niistä pitäisi vielä ajan oloon tulla jotakin, niissä on laajojen aatteiden alkuja.

-- Tuollaiset mytyt aatteita, runoja ja kaikkia, huu! Minua oikein puistattaa noita nähdessänikin, ennen minä kuuhun nousisin kuin rupeaisin tuollaista kirjoittamaan. Mutta onneksi ei medisiinarilta kysytäkkään aatteita, hän elää vain iloisena ja antaa muitten aatella.

Otto nousi ja teki lähtöä ulos.

-- Niin, nythän on tiistai-ilta, virkkoi Juuso. -- Menetkö osakuntasi puoluekokoukseen?

-- En. Liekö koko kokoustakaan, ainakaan niissä ei enää paljo käydä. Ja mitäpä varten niissä ahertaisikaan, ainahan puolue puolensa pitää.

Ei, muuten vain lähti Otto ulos avaraan maailmaan, lähti kaupungille, siellä on elämä kevyttä ja hilpeätä. On se tämä Helsinki sentähden vähän toista kuin sydänmaa. Ja varsinkin näin syksyisten hämäräin aikana, -- se on ihanata!

-- Tuleppas mukaan niin verestän sinun maalaistuneita muistojasi, puhui hän Juusolle lähtöä tehdessään. -- Niinkuin ystävällisiä aaveita retkeilee siellä hempeitä olentoja, mikä iskee silmää, mikä nykäsee käsipuolesta, mikä korvaan kuiskahtaa. Jo ilmakin huokuu siellä hekkumaa ja nautintoa, puistojen siimekset ovat niin syvät ja käytävät varjokkaat...

-- Ja kapakat niin valoisat.

-- Ne sitäpaitsi. Eikö viehätä, tule mukaan.

-- En tule, tuon kehitysasteen olen minä jo läpikäynyt -- onpa jo aikakin.

-- Hyviä päätöksiä ja periaatteita, ensi iltaa mies Helsingissä! Heitä ne jo ajoissa, jäävät ne kumminkin. Ja hyvästi nyt.

Juuso jäi yksikseen naureskelemaan tuon hulivilin tuumille. Sitä se ei maailma paina, painaneeko koskaan. Pöytälaatikkoonsa asetteli ja järjesteli Juuso papereitaan ja kirjoituksiaan. Olihan niitä, -- tuossakin oli paksu käsikirjoitusvihko, se oli käännös muutamasta saksalaisesta klassikosta, sille aikoi hän hommata kustantajan saadakseen sen jouluksi ulos ja ansaitakseen kipeneen rahan jatkoa. Ja tässä toinen mytty, vielä paksumpi, -- siinähän se nyt juuri oli tuo hänen suuri näytelmänsä, »Sisarukset». Olihan se nyt jo pääsuunnilleen valmis, viisinäytöksinen, runomitalla kirjoitettu kansallinen näytelmä kotimaan historian alalta; siinä oli komeita sotakuvauksia, kauniita aatteita ja pohjasäveleenä harras, isänmaallinen henki. Mutta ei se vielä häntä kaikin puolin tyydyttänyt, täytyi vielä uusia ja muutella, -- no, sen hän tekisi lomahetkinä, lepotyökseen... Omituisen rakas se oli Juusolle tuo vihkonen: hän olikin sitä tehdessään niin monasti iloinnut voiton toiveista ja yhtä monasti lannistunut ujoudesta ja pelosta... Juuso muisti niin selvästi kuinka ajatus sen kirjoittamisesta hänessä kerran oli syntynyt: hän oli ollut teaatterissa erästä suurta kappaletta katsomassa ja innostunut ja heltynyt siitä aivan haltioihinsa ja silloin hän teaatterista palatessaan oli itsekseen vannonut, että hänkin tahtoi koettaa, eikö hän voisi saada aikaan jotain suurenmoista ja kelvollista. Ja hän oli ryhtynyt työhön salaisesti, oli kirjoitellut kellekään puhumatta, innostunut ja langennut epätoivoon, alkanut alusta ja innostunut taas. Ja nyt oli pohjatyö vihdoin valmis; ja olihan se paikotellen kelvollistakin ja kaunista, niinkuin esim. tämä kolmannen näytöksen loppu...

Juuso haki esiin sen paikan, luki sitä ensin puoliääneen, innostui ja luki jo aivan ääneensä muutamia säkeitä jotta melkein itkusilleen heltyi... Oli siinä sydäntä, oli elävää tunnetta. Kun olisi sellaista läpeensä! Mutta hänen täytyi saada se sellaiseksi, täytyi tehdä työtä, työtä kaikessa hiljaisuudessa...

-- Mitä se maisteri täällä itsekseen saarnailee? Joudatko tulla syömäänkään, Juuso?

Se oli Hilda, Almin rouvan tytär, Oton vanhempi sisar, joka näinikään ovea raottaen kutsui Juusoa iltaselle.

-- Kiitos, tulen. Vaan odotappas Hilda, tuleppas sisälle niin näytän mitä olen sulle tuonut tuliaisiksi erämaasta.

-- En tule jos et pane takkia päällesi.

-- No nyt se on jo päällä. Katsoppas tässä, noin näppärän tuohikontin olen tuonut, -- entäpä sitten virsut.

-- Herran terttu kuinka sievät. Puenko ne heti jalkaani?

-- Pue!

-- Enpä uskalla. Minun täytyy näetkös nyt ruveta tasaseksi, vakavaksi ja viisaaksi, minun täytyy olla esikuvana ja hyvänä esimerkkinä. Meille on näet tullut muitakin vieraita asumaan.

-- Ketä, Hilda?

Hilda astui aivan ääneti Juuson eteen, pui sormea varottavasti ja katsoi terävästi, veitikkamaisesti, mutta samalla omituisen kiihkeästi Juusoa silmiin. Hän oli ketterä, mustaverinen, hyvin vilkas tyttö, ei juuri kaunis kasvoiltaan mutta terävän ja pirteän näköinen. Saattoi huomata, että hän jo oli ijältään siinä ohi viidenkolmatta, mutta hän oli siltä hyvin nuortea ja sulavaliikkeinen ja soudatti nytkin ketterästi ja notkeasti ruumistaan puhuessaan Juusolle sormi pystössä:

-- Varo itseäsi Juuso, oletko palovakuutettu, nyt sitä kysytään! Mutta ei se auttaisi sekään. Voinpa jo ennakolta vakuuttaa, että sinä olet hukassa heti kun hänet olet nähnyt.

-- Hukassa? Mikä peto se sitten on?

-- Vaarallinen peto -- sireeni! Tule ja katso. Ja koeta pitää varasi!

Hilda puikahti ennakolta ulos ja Juuso sukasi tukkansa ja lähti perästä. Hänestä oli Hildan äänessä ollut jotain omituisen terävää, -- mitähän metkua se tämä taas mahtaa olla. Se on Hilda hyvä ja hauska tyttö, vaan toisinaan niin aiheettoman intohimoinen ja luuleva, -- ka olkoon, mitäpä Juuso hänen juonistaan.

Astuessaan ruokasaliin, jossa jo tulet olivat sytytetyt, huikenivat Juuson silmät ensi aluksi. Hän näki vain rouvan istuvan leveänä ja pyylevänä pöydän päässä hoitamassa teekeittiötä kuten tavallisesti. Oton paikka oli tyhjä, hän ei siis ollut vielä palannut kotiin... Mutta tuossa selin oveen istui pieni olento, josta ei Juuso aluksi voinut erottaa muuta kuin tuuhean, vaalean tukan ja pitkän, paksun palmikon. Samassa se kumminkin nousi tervehtimään, -- nuori tyttö se oli, hoikkaset, hienosti punehtivat posket, suuret, ihmettelevän näköiset siniset silmät, kapeat olkapäät ja hento, vielä tuskin täydelleen kehittynyt vartalo.

-- Tässä on sisarentyttäreni, maisteri Tuominen, esitteli rouva tyyneellä, välinpitämättömällä äänellä, ja jatkoi kohta teetä kuppeihin kaataessaan: -- Elna on tullut tänne käsityökouluun ja vähän maailmaa näkemään ja te tulette nyt siitä syystä tämän talvea olemaan pöytätovereita.

Juuso tunsi, että Hilda koko ajan sivulta tarkkasi häntä nähdäkseen minkälaisen vaikutuksen tuo uusi ilmiö nyt häneen teki, vaan hän ei voinut sittenkään täydelleen salata ihailunsekaista hämmästystään. Niin luonnollisesti viaton, niin itsetiedottomasti suloinen ja viehkeä oli tuo hänen edessään seisova tyttö, lapsen ja naisen ijän vaiheilla, sen suuret silmät näyttivät aivan kuin pyytävän anteeksi, ettei hän itse osannut kauneuttaan kyllin arvostella. Juuso katseli häntä, käänsi pois silmänsä, mutta hänen täytyi katsoa taas. Ja koko ajan pälyilivät Hildan silmät pöydän takaa jonkunlaisella katkeralla vahingonilolla.

Se kävi jo melkein rasittavaksi eikä ruokapöytäkeskusteluakaan saanut meneilleen. Juuso olisi tahtonut lähempiä tietoja mistä tämä uusi ilmiö nyt oli heille lennähtänyt, vaan ei hän kumminkaan kehdannut kyselläkään. Sen verran kävi rouvan pakinasta kumminkin selville, että Elna oli kotosin pienestä, -- ja Juuso ymmärsi sen, köyhästä, -- maaseutupappilasta, jossa vielä oli paljo lapsia jälellä ja hänellä oli nyt tarkoitus valmistautua elämän taisteluun. Jotakin keskustelua koetti Hilda vihdoin panna alulle, teki Elnallekin jonkun kysymyksen; tämä vastasi, ujosti ja arastellen, kuului puhuvan länsisuomalaista murretta, joka Juusosta aina oli tuntunut niin rumalta, mutta nyt sekin hänestä soi viehättävältä ja kauniilta.

Silloin narahti eteisen ovi ja sisään hyökkäsi Otto lämpimissään, lakki päässä ja takki auki. Hän oli ollut Kappelissa, oli tavannut siellä Vilhon ja Helmen ja kertonut heille että Juusokin on jo tullut kaupunkiin. Ja ne olivat lähettäneet hänet käskemään Juusoa sinne, tervehtimään ja kuuluisi olevan asiaakin.

-- Vilhoko, häntä olisi todella hauska tavata.

-- Luulisinpä sen. Siis ei muuta kuin jalkeille heti.

Juusosta oli kumminkin toisakseen vähän säälikin kotiväestään näin jo ensi iltana erota ja hän ehdotti Hildalle, että he kaikin lähtisivät hiukan kävelemään. Hilda oli kohta valmis, vaan Elna seisoi epävarmana ikäänkuin epäillen koskiko kehoitus häntäkin. Siksi virkahti Juuso hänelle:

-- Lähtekää pois tekin katsomaan Helsingin iltavalaistusta, olettehan täällä ensi iltaa.

-- Vaan hän kun ei tunne niitä siellä, ehätti Hilda vastaamaan.

-- Tutustuuhan hän kumminkin, virkkoi Juuso ja jatkoi hiukan leikillisesti Hildalle: Vai joko sinun uusi tehtäväsi nyt alkaa?

-- Ei, tule pois Elna, jos tahdot, tule vain seuraan kävelemään.

Elna katseli epäilevänä, hän ei tuota oikein ymmärtänyt. Vaan kun Juuso jo tarjosi hänelle päällystakkia, niin Elna ikäänkuin turvautui hänen ja lähti mukaan.

Ilta oli hiottavan lämmin, taivas paksussa pilvessä, joka kiersi kaupungin vielä tavallistakin syysiltaa syvempään pimeään; kaasulyhdyt nurkissa valaisivat kuin harson läpi sumuista ympäristöään. Mutta Kappeli loisti kirkkaassa valossa, soittolavaa ympäröitsi tiheä muuri kuuntelevaa yleisöä ja ahdingossa istui väkeä parvekkeen pöytien ympärillä ja alas hiedikolle asti. Otto opasti seuraajansa siihen pöytään, jossa tuttavat heitä odottivat.

Kahden he istuivat siellä Vilho ja Helmi. Vilho Hartikka oli viime vuodet ollut Juuson alinomainen työtoveri ja tuumatoveri ja Juuso piti äärettömän paljo tuosta lämminsydämmisestä, puhdasluonteisesta nuorukaisesta. Hän oli lahjakas, aaterikas mies; ulkomuotokin jo osoitti luonteen lujuutta, silmät olivat syvämietteiset ja ikäänkuin läpitunkevat ja leveät, avonaiset kasvot todistivat rehellistä ja suoraa miestä. Vilho oli sekoittumatonta talonpoikaista alkuperää, köyhästä kodista lähtösin. Sitkeytensä ja palavan lukuhalunsa avulla oli hän raivannut itselleen tien yliopistoon, jossa hän opintojensa ohessa sivutöillä ansaitsi toimeentulonsa. Mutta hän ei ollut terveen näköinen, vartalo oli heikko ja rinta sisäänpainunut. Eihän se ollutkaan enää salaisuus hänelle itselleen eikä muillekaan, että keuhkotauti vähitellen hivutti hänen voimiaan. Mutta siltä hän oli aina iloinen, aina täynnä uusia tuumia ja suunnitelmia, aina rohkaiseva ja elinvoimainen. Nytkin hän leikkipuheillaan hauskuutti rinnallaan istuvaa tyttöä, joka oli, päinvastoin kuin hän itse, terveen ja reippaan näkönen. Ihmiset olivat jo vuosikauden arvailleet, mahtoivatkohan nuo, Vilho ja Helmi, olla kihloissa, vaan he antoivat ihmisten vapaasti huolehtia, olivat vain hyvinä ystävinä paljo yksissä, usein kahdenkin. Helmikin oli näet riippumaton tyttö, palveli pankissa ja elätti itsensä.

-- Miten on rintasi laita? kysyi Juuso ensi tervehdysten jälkeen huolestuneena ystävältään, sillä tämä näytti todellakin paljo kuihtuneemmalta kuin viime näkemällä.

-- Ei ole parempi, mutta en osaa sanoa huonommaksikaan. Tässähän tuota on taas kesäkauden retuutettu, tehty työtä ja huviteltu ja mukanahan tuo on tullut.

Luonnollisesti oli Juusolla ja Vilholla kesäisen eron jälkeen taas paljo toisilleen kerrottavaa ja kun soiton pauhina esti yleistä keskustelua kuulemasta, juttelivat he kahden syrjässä. Mutta hetken kuluttua virkahti Vilho korkeammalla äänellä:

-- Meillä on tässä Helmen kanssa ollut puheissa eräs uusi tuuma, suurenmoinen.

-- Sinullahan on aina suuria tuumia, virkkoi Hilda. Annas kuulua viimeinen uutelosi.

-- Niin, me aijomme perustaa uuden aikakauskirjan.

-- Se on tietysti Vilho, joka aikoo, en minä, kiirehti Helmi selittämään.

-- Niin aijonkin. Eikä tuuma ole aivan uusikaan, sinä muistat Juuso, että me olemme usein ennenkin keskustelleet sellaisesta pienestä nuorisolehdestä. Nyt se minusta on tarpeellisempi kuin koskaan ja aika on otollinen; miks'ei lyötäisi tuumia lukkoon.

Juuri tästä asiasta se Vilho olikin tahtonut Juusolle puhua kohta kun kuuli tämän tulleen kaupunkiin. Ja hän selitti Juusolle laajemmalti suunnitelmaansa puhuen vilkkaasti ja lämpimästi.

-- Aika rupee käymään vähän uniseksi, sanoi hän. Se suuri, mahtava innostus, joka meitä kaikkia on ylläpitänyt ja kannustanut, se rupee vähitellen laukeamaan. Sitä kestää tosin vielä, ja muutamilla tahoilla se nyt on vasta ehtinytkin oikein elämään. Mutta toisissa piireissä se on jo sivuuttanut huippunsa ja ylioppilaiden joukossa esim. näkee jo selviä väsymyksen ja välinpitämättömyyden oireita. Onhan se ymmärrettävääkin, onhan pääasiassa nyt lainsäädännön kautta saavutettu se, jota vuosikymmeniä kestäneen kuuman taistelun aikana kiihkeimmin on toivottu; pelkkä entinen taisteluinnostus ei enää riitä, taikka käypi se, mikä olisi vielä ikävämpää, keinotekoiseksi, väkinäisesti lietsotuksi. Mutta itse niitä aatteita, jotka olivat tämän taistelun jalostuttajina ja sen ytimenä, pitäisi yhä edelleen varsinkin nuorisossa pitää lämpiminä ja vireillä. Kansallisuusatteet, kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet, nehän ne ovat olleet suomalaisuuden liikkeessä mahtavimpia säveleitä ja niiden perilleajamiseksi pitäisi vielä tehdä paljo ja innokasta työtä. Mutta nyt on peljättävää, ja merkitkin sitä osottavat, että taistelijat voittonsa saavutettuaan väsyneinä jättäytyvät itse näitä aatteitakin kohtaan kylmiksi. Nuorison ei kumminkaan pitäisi saada kylmetä, sen pitäisi nyt itsensä ruveta vähitellen käytännössä toteuttamaan sitä, jota se taisteluinnon aikana on ihannoinut. Minä puhun tässä ainoastaan nuorisosta, sillä ainoastaan sen puoleen sopisi meidän tällä pienellä yrityksellämme kääntyä, mitäpä me, itse vielä nuoria miehiä, varsinaiseen politiikkaan puuttuisimme. Pääasia olisi, että voisimme estää mieliä välinpitämättömyyteen vaipumasta, voisimme siellä täällä iskeä joitakuita tienviittoja, joiden avulla päästäisiin taipaleelle, ja kyntää auki jonkun vaon, josta sitten voitaisiin laajentaa viljelystä ja tehdä se hedelmälliseksi. Sitä minä olen tarkottanut; me koettaisimme pitää vireillä työtä suomalaisuuden vanhojen aatteiden puolesta ja tehdä sen tuollaisen pienen nuorison »kyntäjän» kautta, -- mitä arvelet?

Vilho puhui aivan lämpimiinsä, ääni sortui, yskän kohtaus tavotti ja hänen täytyi pyyhkiä hikeä otsaltaan. Hän näkyi olevan tuumaansa hyvin kiintynyt eikä epäillyt sen menestymistä. Juuso istui vieressä ääneti ja kuunteli hänen sanatulvaansa. Hän tunsi sen jo vanhastaan, että kun Vilholla oli jokin tuollainen uusi tuuma, niin hän sai hänet kohta innostumaan mukaansa; nytkin löysi jokainen hänen sanansa vastakaikua Juuson herkässä mielessä ja tästä tuntui aivan kuin Vilho olisi selvin sanoin tulkinnut hänen omia hämäriä mietteitään. Hän ei kumminkaan vielä puhunut mitään ja Vilho jatkoi tuokion kuluttua:

-- Kansallisella vainiolla on vielä niin paljo työalaa, niin paljo perkkaamatonta pienellekin perkkaajalle. Ja jos voisimme saavuttaa nuorisossa kannatusta, niin meille kyllä karttuisi työmiehiä ja siten olisimme estäneet sen vaipumasta uneliaisuuteen ja yksinomaisiin itsekkäisiin harrastuksiin, jotka nyt näyttävät voittavan alaa.

-- Tuumasi viehättää minua, lausui Juuso lyhyesti. -- Kun vain uskaltaisi, kun siinä ei iskisi kiveen...

Soitto oli kappelissa tauonnut ja loppuosaa Vilhon innokkaasta esityksestä olivat toisetkin seurassa kääntyneet kuuntelemaan. Hilda ja Otto kuuntelivat sitä vähän epäillen, heistä oli Vilhossa ja hänen uusissa tuumissa aina vähän liian korkealle tähtäävän runoilijan vikaa; Helmi taas katseli voitonriemulla ympärilleen, että eikö olekin kaunis tämä hänen Vilhonsa tuuma, vaan Elna, tuo puolilapsi maalaistyttö, oli avannut suuret silmänsä sepposen selälleen ja näytti hämmästyksellä ja ihailulla ahmivan noita hänelle aivan uusia mietteitä ja suunnitelmia.

-- Entä mistä rahat? kysyi Otto puoleksi pilkoillaan..

-- Me emme tarvitse mitään rahoja, väitti Vilho. -- Itse meidän kyllä täytyy tehdä palkatonta työtä, mutta sen teemme loma-aikoinamme. Ja muuten saa »Kyntäjä» kannattaa itsensä; aletaan vaatimattomasta alusta: pieni vihkonen kerran kuussa. Ja onhan meitä miehiä; saamme kai esimerkiksi vanhan toverimme Eemeli Holmin liittymään tuumaan.

-- Varatuomari Holm tuskin tätänykyä ryhtyy puuhiinne, ilmoitti Hilda. -- Hän vetäytyy varmaan kaikista vanhoista piireistään pois, on näet mennyt kihloihin esittelijä N:n tyttären kanssa.

-- Ohoo, sepä korkealle kiipee.

-- Ja sille kuuluu jo olevan virkakin varattu, lisäsi Otto.

-- No, onnekseen olkoon, lohduttelihe Vilho, onhan meitä muita. Eikö se Heikkikin jo tänä syksynä tule Helsinkiin, hänhän oli ennen aina hyvissä tuumissa mukana.

Juuso hymähti:

-- Niin ennen, nyt en luule hänestä meille paljoa apua olevan. Tapasin hänet kesällä, hän hautoili siellä mielessään hyvin vähän uhraavia tuumia, hänen uuden oppinsa mukaan ei ihmisen tarvis välittää paljo mistään muusta kuin itsestään.

Vilhon kasvot synkistyivät ja hän katseli hetkisen ääneti yhteen kohti. Ja matalalla äänellä hän virkahti melkein kuin itsekseen:

-- Olenpa arvannut, että monetkin nyt kiihkeimmän innostuksen jälkeen vetäytyvät sinnepäin, -- se on reaktioonia. Vaan enpä olisi sitä luullut sellaisista miehistä... No, sitä tärkeämpi tehtävä juuri meillä. Otappas Juuso asia mietittäväksesi.

Hetken neuvottelivat vielä Vilho ja Juuso. Edellinen kertoi jo pääpiirteissään minkälaiseksi hän tuon nuorisolehden oli ajatellut. Siinä olisi runsaasti kaunokirjallista puolta, olisi myös vakavampia kirjoituksia, joissa nuorison tajuttavassa muodossa käsiteltäisiin sekä kotimaisia edistyspuuhia että ulkomaisia virtauksia. Vielä katsauksia, arvosteluja, huvittavaa ja hyödyllistä lukemista. Kokouksen, jossa puuhasta tarkemmin sovittaisiin, päättivät he pitää muutamain samanmielisten kanssa. Ja heidän erotessaan oli jo Juuso tuumasta yhtä innostunut kuin hänen ystävänsä äsken.

Yön sumu oli äskeistä vielä sakeampi, kun he kävelivät kotiinsa päin Kappelista, ja niin hiljaistakin oli, että omain askelten kaiku melkein pelotti. Elna, joka oli ensikertalainen suuressa kaupungissa, vetäytyi arkana niin lähelle toisia kuin mahdollista ja osui kävelemään Juuson rinnalla, sisarusten astuessa edellä. Siinä joutui Juuso nyt ensi kerran juttelemaan kahdenkesken tytön kanssa.

Hän kyseli Elnalta minkä vaikutuksen Helsinki nyt ensi näkemällä oli tehnyt ja käski säilyttää sen ensi vaikutuksen, sillä se on aina varmin ja luotettavin, minkä uusista tuttavuuksista saa. -- Sumuista sanoi Elna vielä kaiken olevan, eikä ainoastaan ulkonäön. Juuso naurahti ja kertoi, kuinka sumuista se alussa oli ollut hänellekin ja miten vieläkin usein huomaa sumupilven häviävän siitä, mihin jo oli luullut selvästi näkevänsä, ja todellisuuden esiintyvän aivan toisennäköisenä.

Heidän keskustelunsa katkasi Hilda juuri siinä, missä Vuorikatu lähtee nousemaan ylängölle. Hän astui Juuson viereen, tarttui hänen käsivarteensa ja virkahti hymyillen:

-- Talutat kai Juuso vanhan ystäväsi mäen päälle, koska kerran mukaasi houkuttelit.

Mutta kun he olivat päässeet pari askelta toisista edelle, katsoi hän ilkkuen Juusoa silmiin:

-- No, varotukseni ei tepsinyt, sinä olet kuin oletkin hukassa.

-- Ja ilahduttaisiko se sinua, jos niin olisin?

Hilda säpsähti vähän, käveli hetkisen ääneti, vaan lausui sitten äänellä, joka soi aivan rauhalliselta:

-- Tunsin niin hyvin makusi, -- ilahduttaahan se aina kun huomaa olevansa oikeassa. Ja onneksesi olkoon! lopetti hän ilkamoiden heretessään kotiportilla Juuson käsivarresta.

Kun Juuso tuli huoneeseensa, avasi hän vielä ikkunan ja istui ikkunalaudalle katsellen ulos pimeään yöhön. Tämä ensi päivä Helsingissä oli taas tuonut mukanaan uusia aikeita ja uusia tunteita. Se oli niin houkutteleva tuo Vilhon ehdotus, se tarjosi tien juuri sellaiseen suoranaiseen työhön kansallisten aatteiden puolesta, jonka tarpeellisuudesta Juuso näinä viime aikoina oli tullut niin vakuutetuksi. Hiljaista, vilpitöntä työtä, sitä tarvitaan. Ja siitä voitaisiin saada liesi, jonka ympärille samantuumaiset keräytyisivät ja joka laajemmallekin sekä valaiseisi että lämmittäisi. Mutta samalla se tuuma häntä pelottikin, hän epäili omasta puolestaan voimiaan ja kykyään ja epäili sitäkin, oliko oikein näin hyvän tarkoituksenkaan vuoksi viivyttää lukujaan ja valmistumistaan turvallisempaan asemaan, johon kaikki muut tätä nykyä niin hartaasti näyttivät pyrkivän. Tuossa olisi nyt tilaisuus jotain vaikuttaa; pitikö omain etujensa vuoksi jättää se tekemättä, vai pitikö taas lykätä oma etu yleisemmän tieltä toiseen sijaan?

Innostuksella. ja nautinnolla ajatteli hän tuota Vilhon kaunista tuumaa, mutta siihen sekaan tunkeusi kumminkin samalla epäilystä ja huoltakin, eikä hän päässyt oikein selvilleen kumpi tunne noista oli voimakkaampi.

Mutta noiden mietteiden rinnalla liiteli Juuson sielussa vielä muita uusia mielikuvia, paljo kepeämpiä, paljo arempia ja autereellisempia. Tuijottaessaan ulos sinne syysyön sumuiseen pimeään hän ikäänkuin näki edessään suuret, kysyvät, siniset silmät ja vaaleat kutrit, jotka kiersivät pienoista päätä. Hän itsekin hämmästyi ensiksi, kun tapasi itsensä tuota kuvaa katselemassa ja se karkasikin kohta kun hän sitä rupesi ajattelemaan. Mutta taas tuokion kuluttua leijaili sama mielikuva himmeänä ja arkana hänen edessään, se ikäänkuin lähennellen häntä kierteli ja ilmestyi myötään yhä tuttavallisempana ja tarkkapiirteisempänä. Ja yhtäkkiä hän sen pysäytti, otti sen ikäänkuin kiini ja piteli kämmentensä välissä tutkien ja tarkastellen sitä aivan läheltä. Ja hymyillen kyseli hän itseltään: »Mikä olet sinä uusi unelma, oletko todellakin se syvyyteen houkutteleva sireeni, jona sinua käskettiin varoa, vai oletko ehkä hyvä hengettäreni, joka tuotat iloa ja onnea...?»

Se oli niin suloinen tuo unelma, hän ei raskinut sitä enää karkottaa luotaan, vaan salli sen vapaasti soudella edestakaisin vilkkaasti vaihtuvassa mielikuvituksessaan. Ja hän nojasi päänsä ikkunanpieltä vastaan, sulki silmänsä ja antoi sielunsa valloillaan kylpeä tuon ihanan mielikuvan lepposissa laineissa...

Kello kuului lyövän seinän takana, se ilmoitti puolta yötä. Juuso hypähti istuimeltaan, sulki ikkunan ja hankkiusi levolle ravistellen illan mietteitä mielestään.

-- Ensi ilta taas Helsingissä, -- sillä on aina uusia tuumiaan ja uusia tunteitaan, puhui hän itsekseen maata pannessaan. -- Miksikähän lapseksi ne vielä kehittyvät, mikä niistä jää pysyväiseksi ja mitä ne kantavat helmassaan?

III.

Teeskennetyllä vaatimattomuudella, josta kumminkin loisti läpi kehahtelevaa mielihyvää, näytteli nimituomari Eemeli Holm vieraalleen uutta, juurikaan valmiiksi kalustettua huoneustoaan. Se oli kaikin puolin muhkea ja moitteeton: kolmannessa kerroksessa se oli, hienoimmassa kerroksessa, neljä huonetta paitsi kyökkiä ja kylpyhuoneita. Paksut uutimet verhosivat korkeita kaksoisovia, askeleet tuskin kuuluivat pehmosilla laattiamatoilla ja jokaisen huoneen kalustossa oli oma värilajinsa sovitettu sopusointuun huoneen seinä- ja kattomaalausten mukaan. Suuret kattolamput ja jykevät kukkaisjalustat tekivät täyteläämmän näköisiksi huoneet, joista kaiken komeuden ohessa kumminkin vielä lehahti vastaan asumattomuuden kylmyys.

-- Kaikki on vasta näinä päivinä sisällemuutettu eikä aivan paikoillaankaan vielä, puhui Holm itse noin puolittain anteeksipyytävästi, siirtyessään taas näyttelemään toista huonetta. -- Täytyy täydentää sitten vähitellen.

-- Täällähän on jo kaikki hyvinkin täydellistä, vallan muhkeata, virkkoi ihailunsekaisella ihmetyksellä Heikki, sillä hän siellä nyt oli vieraana. -- Tällaisen kodin perustaminen mahtaa tulla hyvinkin kalliiksi.

-- No niin, tuleehan se, mihinkäpä siitä pääsee, -- arvaamattoman paljo se tulee maksamaan. Mutta kun kerran perheen mielii perustaa, ottaa eukon, niin täytyyhän myöskin katsoa että sillä on missä elää. Oikein päätä huimaa, kun ajattelee miten paljo kaikkiin pienimpiinkin kapineihin menee, mutta ei auta, täytyy sitten myöskin koettaa korvata ne menot.

He pistäysivät makuuhuoneen ovella, jonka tummat ikkunaverhot tekivät salaperäisen hämäräksi, ja vetäysivät siitä taas takasin päin Eemelin omaan huoneeseen, jossa isäntä istahti mukavaan kirjoitustuoliinsa, vieras vastapäätä sohvannurkkaan. Eemeli nautti ilmeisesti siitä vaikutuksesta, minkä hänen muhkea kotinsa oli tehnyt tuohon hiljaiseen maaseutuylioppilaaseen.

-- Tämmöinen pesähän tämä nyt on, jutteli hän hetken kuluttua tupruutellen sikaarista haikuja kattoa kohden. -- Eilen juuri oli Ester täällä katsomassa ja määräilemässä järjestyksestä. No, hänkin oli varsin tyytyväinen, vaikka hän kyllä on tottunut isoisempiinkin oloihin.

-- Teillä on aikomus jo joulun alla viettää häänne?

-- Niin, kuukauden perästä. Heti häitten jälkeen emme kuitenkaan vielä aijo tähän asettua, meillä on hankkeessa tehdä pieni häämatka, pieni vain, viiden, kuuden viikon retki. Minun täytyy näet vuoden vaihteissa taas olla täällä, tulen, kuten ehkä olet kuullut, hoitamaan täällä erästä virkaa.

-- Niin, siitähän sulle taitaa paisua paikka pitemmäksikin ajaksi.

-- No, saa nyt nähdä, onhan niitä toiveita. Mutta silloin uudelta vuodelta alkaa kova työ, ja sitävarten olen jo ennakolta tahtonut järjestää kodissani kaikki valmiiksi.

Heikin silmissä ja kasvoissa värähteli omituisia ihmettelyn ja ihailun, mutta samalla selvän kateuden väreitä. Näin varmalle ja mukavalle kannalle oli tuo hänen lapsuutensa tuttava ja toveri jo ehtinyt järjestää elämänsä. Ei se ollut kuin kolmisen vuotta häntä itseään vanhempi, mutta se olikin ymmärtänyt käyttää aikansa ja pitää huolen tilaisuuksista. Sillaikaa kuin toiset juoksivat puoluekokouksissa ja intoilivat, luki hän lainopillisia tutkintojaan, suoritti ne harvinaisen lyhyessä ajassa ja antautui heti palvelemaan senaatissa, jossa hän pian sai siaisuuksia. No, hänellä olikin hyviä suosijoita, mutta sittenkin... Eemelillä oli nyt jo varmat tulot, lupaava tulevaisuus, oli tämmöinen komea koti ja hän oli menossa naimisiin korkean esimiehensä tyttären kanssa. Niin sitä pitää...! Voi jos hänkin, Heikki, olisi alkujaan ymmärtänyt käyttää oikein aikansa, hän olisi paljo lähempänä sitä päämäärää, jonka Eemeli jo noin nuorena oli saavuttanut. Mutta nyt hän aikoikin ponnistella, ei oikeaan, ei vasempaan ... hän tahtoi myöskin hankkia itselleen tällaisen kodin ja tällaisen aseman yhteiskunnassa.

Näitä mietiskeli Heikki kun siinä hetkinen ääneti istuttiin. Ja aivan kuin olisi Eemeli voinut seurata Heikin ajatusten kulkua, kysäsi hän äkkiä:

-- Sinä suoritat kai pian kandidaattitutkintosi?

-- Valmistun jouluksi...

-- Hyvä. Ja sitten alat paahtamaan lakitiedettä. Se on oikein. Yhteen pohteeseen sitä täytyykin painaa eteenpäin, puuttumatta syrjätoimiin ja harrastuksiin, sitten sitä johonkin ehtii.

Jutun jatkuessa livahdettiin ikäänkuin sattumalta keskustelemaan siitä uudesta aikakauskirjasta, »Kyntäjästä», jota muutamat nuoret miehet olivat ruvenneet: puuhaamaan ja josta nyt todellakin näytti tolkkua tulevan. Heikki johti tahallaankin keskustelun tähän aineeseen; Juuso oli näet käynyt pyytämässä häntäkin mukaan avustajaksi tuohon hommaan, vaan Heikki oli vielä vähän epävarma. Hän oli siksi kauan ollut Helsingistä poissa, ei luottanut vielä oikein omiin havaintoihinsa ja hänen arvostelukykynsä häilyi tässä kohden osottamatta suoraan, mikä oli viisasta, mikä ei. Ja siksi tahtoi hän hiukan kuulla vanhemman miehen arvelua, sitä varten hän oli oikeastaan lähtenytkin Holmin luo.

-- Uutisia on siitä jo näkynyt lehdissä, se alkaa vuoden alussa.

-- Hm. Onko sulla sen homman kanssa mitään tekemistä?

-- Eipä juuri... Eli minuakin on pyydetty siihen avunantajaksi, mutt'en tiedä varmaan olisiko tuohon syytä yhtyä. Olisikohan tuosta mitään hyötyä vai voisiko olla vahinkoa?

Eemeli souteli edestakaisin kirjoitustuolissaan ja hänen kasvonsa vetäytyivät hienoseen hymyyn. Saakelin viisas mies, arveli hän itsekseen Heikin tuumia tunnustellessaan, tarkka ja varova. Hiukan naiivi vielä epäilyksiään esittäessään, mutta hyvät oireet... Olisiko hyötyä vai vahinkoa? siitä tahtoo hän ensiksi päästä selville, kun on uusi homma kysymyksessä, ei anna mieliteoilleen eikä tunteilleen määräävää valtaa eikä laske innostusta itseään sokaisemaan. Juuri sille kannalle täytyy nuoren miehen asettuakin, jos mieli kauas päästä; kun vain se kysymys aina on ensimmäisenä, niin kyllä sitten maailma aukiaa. -- Eemeliä miellytti erityisesti tuo järkevä katsantotapa, joka Heikin kysymyksestä oli kuultanut, siinä oli jotain hauskaa vastakohtaa hänen aikansa nuorison sokealle rientoilemiselle, siitä sitä voipi vielä jotain tulla.

-- Vahinkoa, -- tuskin, vastasi hän verkalleen kääntyen Heikkiin päin ja karkottaen pois kasvoillaan leikkineen hymyn. -- Jos ei sitoudu mihinkään ahtaaseen ohjelmaan eikä aikaa vievään työhön, niin mitäpä vahinkoa siitä juuri voisi olla. Onhan tässä kysymyksessä vain nuorisolehti, joka harrastaa kaikkia hyviä asioita.

-- Kunhan ei olisi koko homma liian lapsellinen?

-- Alku on ehkä vähän sitä, vaan voisihan siihen yhtyä jonkunlaisella välipuheella, että kukin vastaa vaan omista sanoistaan. Kuten olen kuullut, on puuhalla koko joukko suosijoita ja luvassa apua, -- voisihan siinä olla mukana eikä sitä tiedä, vaikka sillä tulisi olemaan vähän merkitystäkin. Onhan nyt tapahtumassa jokin käänne ajassa, pelkkä entinen hurjastelu ei enää tyydytä, nuorisokin tarvitsee jo jotain enemmän sormiintuntuvaa, suoranaista vaikutusalaa. On vaikea sanoa, mihin päin se tulee kääntymään, varmaa vain on, että ylioppilaspolitiikan loistoajat ovat lopussa ja pian raivautuu toisia teitä, jotka hakeutuvat julkisuuteen. Onhan silloin sen, joka tahtoa pyrkiä eteenpäin, hyvä olla mukana ja pitää itseään esillä, vaikka tällaisissa oloissa onkin tarpeellista olla varovainen ja tunnustella eteensä.

-- Tuota olen itsekin ajatellut, virkkoi Heikki, kun huomasi Eemelin katsovan asiaa aivan samalta kannalta kuin hän itse omissa hiljaisissa tuumissaan. -- Ja Vilho ja Juuso ovat siksi taipuvia miehiä, että heihin kyllä voi vaikuttaa, jos se kävisi tarpeelliseksi.

-- Aivan niin, voihan jos tahtoo käydä itsekin määräämään suuntaa. Mutta nuo miehet -- miten heidän lukujensa käy?

-- Aikovat jatkaa siinä sivussa.

-- Ai, ai, ai! Mutta koetelkoot!

Eemeli mainitsi vielä, että jos ei hän olisi niin monissa hommissa kiini, niin hänkin ehkä antautuisi vähän lähemmältä noita oloja seuraamaan. Sillä hän oli todellakin utelias näkemään, mitä suuntaa se tämä nyt nouseva polvi rupeaa seuraamaan ja mitä etupäässä harrastamaan. Muutamat merkit osottavat tosin jo, että useat vetäyvät syrjään kaikista harrastuksista, lukevat ja ajattelevat pääasiallisesti omia asioitaan. Vaan hän epäili, tokko tuo suuri räyhäävä joukko jo olisi niin viisastunut... No, sitä ei tiedä, kun suunta kerran muuttuu, niin silloin ovat kyllä useimmat mukana ja se käy aivan huomaamatta.

Hetken vielä keskusteltua nousi Heikki lähteäkseen, mutta seisattui vielä vähän puhumaan, ikäänkuin hänellä vieläkin olisi ollut joku asia sydämmellään. Hän sanoi illalla menevänsä taas kerran osakunnan kokoukseen, siellä oli esillä se vanha riita-asia 19:nestä pykälästä.

-- Vai tuo vanha juttu, todellakinko ne sitä vielä jauhavat? arveli Holm. -- Minä jo luulin, että noihin vanhoihin kiistajuttuihin olisi väsytty jo kyllästytty.

-- Väsyttyhän siihen jo onkin. Useat vanhemmista miehistä ovatkin arvelleet tehdä lopun koko jupakasta peruuttamalla tuon riidanalaisen pykälän.

-- Entä toiset, nuoremmat? Vieläkö ne ovat vanhalla äkäsellä kannalla?

-- Tavallaan, eivät tahdo olla entistä sukupolvea huonommat...

-- Eivätkä huomaa, että aika on muuttunut. No, sen ne tulevat pian huomaamaan. Tuo on vain jälkimuistoa kuluneilta taisteluajoilta; kunhan hiukan pääsevät tolalle, niin on sekin poissa. -- Onhan muuten makuasia miten tässä kysymyksessä esiintyy, mutta minään vanhojen voittojen loukkaamisena ei voi pitää sitä, jos tässä asettuukin itsenäiselle kannalle.

-- Kukapa sitä taistelua enää jaksaisi pitää vireillä. Ja kun pykälä nyt kumminkin on tuomittu, niin olen minäkin arvellut...

-- Liittyä vanhempiin miehiin, niin minäkin tekisin. Sillä osottaa ainakin ymmärtävänsä aikaansa.

Juuri tuota lausuntoa se oli Heikki halunnutkin kuulla ikäänkuin vahvistukseksi omille arveluilleen ja hän lähti sangen tyytyväisenä itseensä pois Holmin luota. Hän oli ollutkin vähän epävarmana kun aamulla oli saanut sen agitatsioonilipun, että olisi »välttämättä saavuttava kokoukseen puolustamaan osakunnan vanhaa mainetta.» Nyt oli epäilys poissa, -- sekös hitto tässä rupesi tappelemaan tuulimyllyjä vastaan...! Ja Heikki oli yleensäkin tyytyväinen käyntiinsä Holmin luona. Olihan se osottanut, että hän aivan täsmälleen oikein oli osannut arvostella tätä nykyhetken käännettä ja sen tapahtumia. Olot olivat juuri sillä kannalla, kuin hän siellä maalla, yksinäisyydessään oli arvioinut niiden olevan. Mutta hänestä se oli tuntunutkin aivan luonnolliselta, -- peijakas soi! tässähän voi jo ruveta varmemmin luottamaan vainuunsa, haistelee vain ja tunnustelee sormenpäillään ja kulkee turvallisesti eteenpäin!

Ja hän laskeusi iloisena saavuttamastaan itseluottamuksesta alas Holmin kolmannesta kerroksesta kadulle ja yhtyi siellä valtaväylää pitkin valuvaan ihmisvirtaan. Vaan Eemeli Holm puolestaan sulki yhtä hyväntuulisena eteisen oven lähteneen vieraan jälestä ja käveli sitten muutamia kierroksia huoneensa mattopeittoista laattiaa edestakaisin hykerrellen käsiään ja hymyillen itsekseen: Saakelin hyviä oireita, tuntosarvet tarkat ja makua peukalon päissä, -- siinä on mies joka nousee nopeasti ja nousee korkealle! --

Heikki käveli kotiinsa, aikoi lukea vielä tunnin ajan ennen kokoukseen menoaan. Siinä hänellä oli edessään pöydällä kirjojen lomissa joukko papereita ja vihkosia, joista hän nytkin valitsi muutaman ruveten sitä tutkimaan. Hän oli järjestänyt lukunsa varsin viisaalla ja järkiperäisellä tavalla. Sekös hitto rupesi taivaltamaan läpi kaikkia monen tuhannen sivun pituisia kirjoja, joita muka tutkintoja varten vaadittiin, siihenhän menisi vuosia, uhratkoot tuhmemmat aikaansa sellaiseen; hänellä ei ollut siihen halua, kun kerta vähemmällä pääsi ja saavutti saman tarkotuksen. Olipa onneksi olemassa näitä luentovihkoja, kokoonvetoja ja papereita, joissa ei ollut sivumäärää kahdettakymmenettä osaa, mutta joihin siltä tärkein sisältö mahtui. Kuivempiahan ne olivat lukea eikä niistä niin perinpohjaista käsitystä saanut, mutta saipa tietoonsa tärkeimmät tosiasiat, -- muusta viisi. Tutkikoot muut tarkemmin tieteitä, Heikillä oli kiire valmistumaan.

Mutta eipä nyt tänä iltana oikein työnteko vedellyt, ajatukset eivät pysyneet koossa. No, eipä tässä enää juuri ole aikaakaan, olkoot paperit siinä aamuun asti, Heikki lähti ulos kävelemään. Hän päätti ennen kokousta käydä Juuson luona, hänelle ilmoittamassa päättäneensä sittenkin ruveta »Kyntäjän» avustajaksi. Ja olihan tuo muutenkin taas hauska tutkiskella mitä se mies taas kouhottelee, -- se se ei ainakaan ole kovin tarkka tunnustelemaan eteensä eikä punnitsemaan puuhiaan.

Hilda tuli Almissa avaamaan hänelle ovea; Heikki oli perheessä vanhastaan Juuson kautta tuttu ja Hilda tervehti häntä nytkin tuttavallisesti. Mutta Juuso ei ollut kotona... Eihän se nyt enää pysyttele kotosalla kuten ennen vanhaan, valitti Hilda, sillä on jos joitakin juoksuja ja puuhia.

-- Nythän meillä on niitä lintuja kaksikin, eräs serkkuni, nuori tyttö asuu näet myöskin täällä, ja ne lentelevät siellä avarassa maailmassa päivät pitkät, mene tiedä heidän tiensä! Ja kun Ottokin on koko päivät työpaikoillaan niin saan minä olla enimmäkseen aivan yksin kotona.

-- Yksissäkö ne lentelevät?

-- Enimmäkseen yksissä. Tietääpä sen: nuoruutta ja elämäniloa!

Tuo Hildan puhe oli nyt puoleksi leikillistä panettelua, sillä eihän Juuso toki niin aivan paljo lennossa ollut, päinvastoin teki hän ahkerasti työtä, istui kotona uskollisesti kaiket aamupäivät. Ja päivällisen jälkeenkin hän aina vielä oli pari tuntia työssä, mutta silloin tuli aina vastustamaton halu mennä ulos kävelemään. Eikä hän tavallisesti kävellyt kuin pikkuisen aikaa, niin jo tuli häntä vastaan valkotukkanen tyttö, jonka rinnalle hän lyöttäytyi. Se oli Elna, joka silloin palasi käsityökoulustaan. Tämäkin oli jo niin tottunut näkemään Juuson tulevan vastaansa jossakin kadunkolkassa, että tuntui vallan kummalliselta, jos häntä joskus ei näkynyt. Ei heistä kumpanenkaan ajatellut miksi se tuo oli niin luonnollista, he nyt yhtyivät siinä vain ja tekivät yhdessä milloin kävelymatkan Kaisaniemeen katsomaan polkupyörijöitä ja pallonheittäjiä, milloin alas satamaan, milloin pistäysivät leivoksia syömään, milloin mitähän hauskuutta keksivät. Ja muutaman tunnin kuluttua palasivat he yhdessä kotiin.

Sellaisella iltakävelyllä oli Juuso nytkin, oli taas tavannut Elnan ja he olivat lähteneet tekemään tavallista kiertokulkuaan. Matkan kulussa he tavallisesti rupattelivat minkä mitäkin kevyttä leikkipuhetta, mutta tänä iltana he puhelivat Juuson suuresta, salasesta tuumasta, hänen näytelmästään. Juuso oli tänään ensi kerran uskonut Elnalle mitä hän siellä huoneessaan illoilla ja öillä niin ahkerasti kirjoitteli ja kuvaili nyt juuri kuinka hän tuosta tekisi ehyen, suuren, kelvollisen teoksen, jolla hän hämmästyttäisi maailman. Ja Juuso lupasi joskus vasta, sittenkuin hän olisi saanut näytelmänsä aivan valmiiksi, lukea siitä Elnalle kappaleita, vaikkapa kokonaankin. Ja Elna otti Juusolta lupauksen, että tämä ei lukisi sitä kellekään muulle ennenkuin hänelle.

Heidän tuosta juuri innokkaasti keskustellessaan tuli Heikki, joka Almilta palasi, heitä vastaan. Hän huomasi heidät jo etempää ja katseli pitkään ja tutkivasti Juusoa ja hänen toveriaan. Kohdalle tultuaan tervehti hän Juusoa ja kysyi:

-- Tuletko kokoukseen illalla?

-- Tulen toki äänestämään isänmaan puolesta. Kävitkö meillä?

-- Kävin, mutta kokouksessapa tavataan.

Heikin ohimentyä nojautui Elna melkein peljästyneenä Juuson puoleen ja kysyi kuiskaten:

-- Kuka se oli, Juuso, hänellä oli tuolta etempää meitä tarkastaessaan niin omituinen katse, sellainen kylmä kiilto kuin käärmeellä?

-- Todellakin?

-- Niin, huomasitko sen sinäkin?

-- En nyt, mutta on se minustakin joskus siltä tuntunut. Kumma miten samanlainen mielikuva meillä on syntynyt tuosta... Vaan hän on vallan vaaraton, on minun vanha toverini ja ystäväni...

-- Ystäväsi, ei, Juuso, ei hän sillä tavalla katsellut. Ei kukaan ole hänen ystävänsä.

-- Sinä hupakko, hänellä on tietysti paljokin ystäviä. Eivät kaikki huomaa säikähtää hänen katsettaan niinkuin sinä.

Juuso saattoi tytön kotiportille ja palasi itse siitä takasin kokoukseen rientääkseen.

Ylioppilastalon eteinen ja kokoushuone olivat täpösen täydet nuorta väkeä. Sen näki selvästi, että miehet olivat tarkoin koolla ja että tärkeä asia oli ratkaistavana, tavallisissa oloissa näihin aikoihin ei juuri enää käynyt monta miestä kokouksissa. Ja näiden koossaolevain kasvoista jo saattoi melkein lukea, mitä mieltä mikin oli ja mihin ryhmään hän kuului. Nuo, jotka voitonvarmoina ja uhkamielisinä tuossa kävelivät ääneensä puhellen ja melkein kuin vahingonilolla vilhuen ympärilleen, ne olivat ruotsinmielisiä. He olivat pitäneet tarkat laskut, lukeneet miehet yksin päin ja tiesivät, että nyt vihdoinkin monivuotisen taistelun jälkeen oli voitto heidän. Nuo toiset taas, jotka nurkissa keskenään supattelivat, joiden silmät noin vihasina kiiluivat ja jotka puheittensa sekaan purasivat hammasta, ne olivat niitä suomenmielisiä, jotka viimeisiin asti olivat vannoneet puolustavansa tuota edesmenneiltä polvilta perittyä, kunniakasta pykälää. Mutta heidän oli syytä peljätä, että heidän ponnistuksensa nyt menisivät turhaan -- »oli pettureita joukossa» --, ja siksi eivät he vastustajiaan tervehtineetkään, »Efialteita» eivät tahtoneet nähdäkään. Näitä viimemainittuja ne olivat juuri nuo, jotka rauhallisina, välinpitämättöminä ja varmoina kävelivät toisten joukossa, puhuttelivat milloin toisen, milloin toisen puolen miehiä ja toisilleen laskivat leikkiä näistä vanhoista »pykäläriidoista» varmassa tiedossa, että he nyt esiintyivät itsenäisinä ja kypsesti arvostelevina miehinä.

Nämä samat ne juuri nyt olivat aikeessa omalla esiintymisellään ja edesvastuullaan halkaista koko tuon vanhan riitaomenan ja tehdä lopun tästä kuluneilta taisteluajoilta peritystä ja mieliä kiihoittavasta jupakasta. He aikoivat haudata koko 19:nen pykälän päästääkseen rauhan maahan.

Tuon kuuluisan pykälän historia ulottui kymmenkunnan vuotta ajassa taaksepäin. Sen syntyminen oli niiden ensimmäisten, loistavimpain voittojen seurauksia, joita saavutettiin siihen aikaan, jolloin suomalaisuuden innostus ylioppilaspiireissä taisteli nuoruuden kauniimpia, voimakkaimpia taisteluitaan. Suomenkieli piti saada isännöiväksi tässä maassa; alku piti tehtämän, esimerkki näytettämän, nuorison omissa piireissä, ylioppilasosakunnissa. Suomi piti julistaa ainoaksi viralliseksi, hallitsevaksi kieleksi. Ja kiivaan kamppailun jälkeen se tulos tässä osakunnassa saavutettiinkin; suomenkieli määrättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi ja sen määräsi juuri sääntöjen 19:s pykälä.

Mutta vastapuoluekaan ei ollut masentunut tappiosta. Se oli säännöllisesti kerran vuodessa tehnyt ryntäyksen tuota 19:ttä pykälää vastaan, aluksi voittaakseen ruotsinkielelle tämän menettämän ylivallan takasin, sittemmin saadakseen tämän kielen edes tunnustetuksi yhtäarvoiseksi suomenkielen rinnalla. Puolueet olivat melkein tasaväkiset. Vaan tarmokkaasti, hievahtamatta ja uinahtamatta olivat suomenmieliset vartioineet voittamaansa aarretta, keränneet joka kerta miehensä kokoon ja lyöneet rynnäkön takasin yhtä säännöllisesti kuin se tehtiin.

Ja tätä taistelua oli leppymättömällä kiivaudella jatkunut ohi senkin ajan, jolloin kuumimmat puoluetaistelut ylioppilaspiireissä jo olivat tauonneet ja jolloin suomenkielen oikeuksien tunnustamisen jälkeen taistelujen tärkein aihekin oli poistunut. Yhä oltiin haarniskassa. Mutta nyt oli kumminkin jo ruvennut tuntumaan toisia tuulia, tuo yleinen väsähdys oli vallannut mieliä ja mies sieltä, toinen täältä rupesi tuumimaan, että olisi ehkä parasta peräytyä ja rakentaa rauha. Jo vuosi sitten oli näitä tuumia kuulunut, mutta silloin niiden edustajat olivat joutuneet surkeasti häpeälle. Vaan nyt oli vuoden kuluessa yhä useampia ruvennut tuota rauhan politiikkaa kannattamaan. Heitä kyllä toiset halveksivat, heitä haukuttiin pettureiksi ja Efialteiksi, vaan he eivät siitä välittäneet; heillä nyt oli se vakaantunut mielipide, he eivät antaneet joukon johtaa itseään, he olivat itsenäisiä...

Ja näitä itsenäisiä oli nyt siksi monta, että he saattoivat ratkaista koko riidan. Ja siksi ilkkuivat ruotsinmieliset ja siksi puivat vanhan innostuksen suomenmieliset housuntaskussa nyrkkiään.

Kaikki olivat jo koolla, kun Juuso saapui »taloon», mutta kokous ei ollut vielä alkanut. Heikki tuli kohta siellä häntä puhuttelemaan, kertoi »Kyntäjää» koskevasta päätöksestään ja rupesi sitten puhumaan illan merkkiasiasta:

-- Jokohan se haudattiin nyt 19:s pykälä?

-- Niin, huolestuneen näköisinä täällä ovat miehet. Mutta en usko toki omain miesten valmistavan puolueelle sellaista häpeää.

-- Sinä vanhan ajan intoilija! Mutta kyllä se nyt taitaa mennä.

-- Kuule, ethän sinäkin vain...? Sinäkinkö Brutukseni?

Samassa soitettiin kokous alkavaksi. Tiheänä joukkona peittivät ruotsinmieliset niinkuin tavallisesti kokoushuoneen oikean sivustan. Mutta vielä tiheämmässä oli miehiä vasemmalla seinustalla, suomenmielisten puolella, aina keskilaattialle asti. Siellä oli voima -- mutta saattoiko siihen luottaa?

Väleen suoritettiin muut juoksevat asiat ohi ja pääkysymys otettiin esiin. Oikealta sivustalta tehtiin vaatimus lyhyesti, vasemmalta vastattiin yhtä lyhyesti, -- asia oli jo ennen monituisiin kertoihin pohdittu. Nuo keskustassa istuvat itsenäiset vain pitivät velvollisuutenaan itsekukin perustella kantansa. On jo aika tauota tämän pitkän taistelun, sanoivat he, eihän maksa vaivaa tällaisen asian vuoksi yhä uudelleen ärsyttää mieliä. Tällaisesta leikkisodasta ei ole vastaavaa hyötyä, on jo totisemman toiminnan aika. Onhan vastapuolueella sitäpaitse puolta vaatimuksilleen, eikä saa se puolue, joka on taistellut sortoa vastaan, itse sortaa. -- Heikki puhui viimeiseksi. Hän otti esimerkin Viron kansan vaiheista, viittasi mihin joudutaan kun pikkuasiain vuoksi takerrutaan keskenäisiin riitoihin niin ettei metsää nähdä puitten vuoksi...

Kuta useampia noita esiintyi, sitä lannistuneemmaksi kävi mieliala vasemmaisella sivustalla. Jo huudettiin äänestystä. Vaan vielä vaadittiin puheenvuoroa ja Juuso nousi puhumaan:

»Vastapuolueeseen en aijo koettaakaan vaikuttaa», lausui hän aluksi matalalla, mutta vähitellen vilkastuvalla äänellä, »enkä paljo niihin suomenmielisiinkään, jotka nyt ovat asettuneet vastapuolueen riveihin. Mutta tämä on tavallaan historiallinen hetki osakunnassamme enkä soisi, että tässä tilaisuudessa tulisi ilman vakavatta vastalauseetta tehdyksi päätös, jota aina tullaan merkitsemään taantumissuunnan voitoksi. Mitä kaikkia vaikuttimia tässä lieneekin lueteltu syiksi siihen, että nyt muka olisi aika peruuttaa se suomenkielen voitto, jonka meitä edelläkäynyt sukupolvi saavutti, yksi seikka mulle ainakin on selvillä, nimittäin se, että tässä on kasvamassa taantumissuunnan uupumustila. Siinä koko syy ja sitä valitan. Totta on, että niin kansojen kuin pienempäinkin yhdyskuntain kehitystaisteluissa seuraa jokaista edistyskautta aina seisahdus ja vastaisku. Mutta silloin on aina edistytty liian nopeasti, riennetty liian pitkälle. Tässä meidän yhdyskuntataistelussa en voi nähdä sellaista tapahtuneen ja tämä taantuminen on minusta siitä syystä keinotekoista ja raukkamaista, koska se johtuu puuttuvasta innosta jatkuviin ponnistuksiin. Reaktiooni on aina uninen aika ja nuorukaispiireissä on uneliaisuus vielä sitäkin onnettomampaa, koska se kuolettaa nuorisolta kaiken halun toimia aatteiden palveluksessa. Sanotaan, että nämä jatkuvat taistelut ovat joutavia. Se ei ole totta, sillä taistelulla jonkun aatteen puolesta jo itsessään on merkityksensä: se jalostuttaa mieliä. Ja tällaisessa asiassa, jolloin on taisteltava oman äidinkielen oikeutetun arvon ja aseman puolesta, on häpeällistä sanoa taistelua turhaksi, se on päinvastoin kunniakas ja pyhä taistelu, se on sitä kunniakkaampi, kuin me sen puolesta taistellessamme sodimme kasvavaa taantumista ja vetelää velttoutta vastaan, joka ennustaa unteluutta ja henkistä kuolemaa...»

-- Hyvä! hyvä! huudettiin vasemmistolta, vaan keskustasta vaadittiin »äänestystä!» Siellä ei välitetty vastasyistä, mielipiteet olivat vakavat ja varmat.

Juusokin istahti paikalleen ja äänestys alkoi. Hiiskahtamattomassa hiljaisuudessa istui koko parisatainen joukko odottamassa äänten laskemista. Se oli niin rajoilla, vanha kaarti oli vahvempi kuin oli luultukaan, kaikki riippui parista äänestä... Jo kolahtaa vasara, puheenjohtaja julistaa: 94 ääntä puolustaa 19:ttä pykälää, 98 vaatii sen kumoamista...

Niinpä siis!

Kunniakas pykälä oli haudattu. Taantumissuunta oli päässyt voitolle. Keskuspöydän äärestä kuului muuan pilkallinen »aamen», muuten vallitsi huoneessa vielä tuokion ajan syvä hiljaisuus, kunnes yhtäkkiä äänekäs riemu remahti oikealta seinämältä päättyen voittoisaan »hurraan». Vaan vasemman seinän miesten mielissä liikkui katkeruuden ja häpeän tunteita, joku karkeampi sana »pettureista» kuultiin siellä lausuttavan, ja noloina lähtivät nuoret miehet yksitellen kokouksesta pois. Heiltä oli särkynyt niin rohkaiseva unelma: se, että hekin vielä, kuten edelliset polvet, taisteleisivat yhtenä miehenä voittoisaa taistelua. Näistä puolin oli taisteleminen todellakin turhaa.

Kokouksen päätyttyä jäi vielä tavallisuuden mukaan muutamia istumaan ylioppilastalon ravintolan puolelle juttelemaan illan tapahtumista. Alakuloinen ja masentunut mieliala vallitsi siinä pöydässä, jossa Vilho ja Juuso istuivat. Olihan tämän illan tulos yleisemmältä kannalta katsoen verrattain vähäpätöinen tapaus, vaan Juuson mielestä se oli huono enne erittäinkin siksi, että se oli niin kylmentävä, niin omiaan viemään nuorilta miehiltä kaiken halun taistella aatteidensa puolesta ja yleensä särkemään kaikki yhteiset harrastukset. Välinpitämättömyys tarttuu kuin rutto, nuorisokin jäähtyy, laimenee jalompia pyrintöjä kohtaan, tulee jo nuorena vanhaksi...

Vilho istui Juuson näitä kuvaillessa kauan ääneti mietteissään ja hämmenteli lusikalla tuutinkia, joka hänellä oli edessään. Sitten lausui hän verkalleen:

-- Tämä ei vielä niin vaarallista ole, suuren innostuksen aika nyt on kumminkin lopussa ja hyvä on, että tulee todenperäisemmänkin työn aika. Taantumistahan tämä on, mutta eihän sitä voida välttää. Vaan on tässä muuan mutka jota en ymmärrä: Kun vanha innostus näin revitään alas, niin mitä annetaan sijaan, -- sillä jotain nuoriso tarvitsee innostuakseen. Kunhan se ei vain tulisi olemaan jotakin keinotekoista, innostusta politiikan palveluksessa... Voi jospa me »Kyntäjällämme» voisimme hiihtää hienosenkaan uran opastaaksemme nousevan polven innostumaan vilpittömään ja rehelliseen työhön...

Hän puhui matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen. Juuso hänet hyvin ymmärsi, ymmärsi hänen epäilyksensä ja toiveensa, vaan oli siksi masennuksissaan hänkin, ettei voinut rohkasta häntä eikä itseäänkään.

Viereisessä pöydässä oli Heikki istunut ja juonut lasin olutta ja nousi sen juotuaan kotiin lähteäkseen. Juuson pöydän ohi mennessään hän pysähtyi ja päästi naurun:

-- Mitä, noin syvästikö te surette vainajata -- ei se kannata, se oli jo ikäloppu. Tämähän oli jo aikoja edesmenneen ritariajan viimeinen ponnahdus -- kukas hullu nyt enää viitsisi taistella osakuntapykäläin puolesta. Ei, nyt menee jokainen kotiinsa lukemaan läksyjään, ja se on oikea suunta se.

Hän meni ja hetkisen kuluttua lähtivät Vilho ja Juusokin. He kävelivät kauan ääneti, vaan vihdoin virkahti Juuso:

-- Mitähän jos mekin ruvettaisiin lukemaan läksyjämme ja jätettäisiin kaikki muut.

-- Mitä, jänestääkö sinua? Nythän sitä meidän vaikutusta vasta tarvitaankin, saatpa nähdä kuinka me keräämme joukkoa ympärillemme. Ja me luemme läksyjämme siltä.

IV.

Jouluun asti oli Helsingissä taas tavallisuuden mukaan vallinnut märkä ja vetelä syksy ja vasta uudelta vuodelta oli talvi ruvennut näyttämään tapojaan. Mutta kun se silloin tuli, niin se tulikin täydessä totuudessa. Viikkokausien ajan vuorottain pyrysi ja tuiskusi, niin että taivas ja maa oli yhtenä lumivihurina, vuorottain pinnistihe pakkanen niin tiukaksi, että näytti ihmisille hätää pääkaupungin hataratekoisissa huoneustoissa ja pakotti kadulla liikkujan kiirehtimään askeleitaan, joutuakseen määräpaikkaansa, suojaan ja lämpimään.

Joulujuhlain ajaksi Helsingin elämä tavallisestikin ikäänkuin seisahtuu pariksi, kolmeksi viikoksi ja sulkeutuu perheiden ja lähimpäin tuttavain ahtaampaan piiriin. Mutta vaikka nyt jo tammikuu oli loppuun kulunut ja helmikuu alkanut, ei elämä ollut vielä täysin vironnut tuosta juhlaunteluudestaan. Siihen oli juuri ollut ilmojenkin syytä, sillä kenempä teki erittäin mieli juosta sellaisen pyryn ja pakkasen aikana huveissa taikka kokouksissa, harva mies uskalsi talvisia urheiluja ajatellakaan ja jokapäiväiset kävellyt esplanaatillakin olivat tyyten tyrehtyneet. Itsekukin oli kiittänyt onneaan, kun kiireen kautta pääsi suorinta tietä virastoonsa tai työpaikkaansa ja sieltä taas takasin kodin lämpöön.

Nyt oli talven ensimmäinen oikea kaunis päivä. Ei ollut sen kylmempi, kuin että tavalliset palttoomiehet, joilla ei ollut turkkeihin turvautumista, varsin hyvin tarkenivat huvikseenkin katuja mitellä. Keskipäivän aikaan tuli aurinkokin pitkästä ajasta esiin ja valaisi kirkkaaksi lumisen maan ja esplanaatin paksussa huurteessa seisovat puut ja pani sen partaalla olevat, korkeat, lumireunaiset kivitalot helottamaan punertavassa hohteessa. Luonto näytti ikäänkuin pitkän pahantuulen jälkeen vihdoin vironneen iloista, kirkasta talvipäivää viettämään.

Ja ihmiset, jotka viikkokausia olivat asuskelleet seinien sisällä, riensivät kilvan ottamaan osaa tähän sen juhlaan. Koko aamupäivän kestäessä virtasi yhtenä mustana juovana kävelevää yleisöä pitkin pääkatuja ja varsinkin esplanaatin pohjoista kuvetta. Siinä tapasivat ja tervehtivät toisiaan tuttavat, jotka monetkaan eivät olleet yhtyneet koko uutena vuotena, siinä taas keskusteltiin päivän tapahtumista ja sovittiin uusista tuumista, huvituksista ja harrastuksista. Mutta vasta lähempänä päivällistä, jolloin virastot ja liikkeet laskivat laumansa kaduille, kävi täällä liike vilkkaammaksi kuin parailla markkinoilla. Siellä retkeilivät ryhmittäin salkkuniekat sihteerit, siellä parittain korkeat virkamiehet, siellä opettajia ja konttoriväkeä. Ja kaupungin naiset, nuoret ja vanhat, laittoivat nekin tietysti siksi tunniksi itsensä kadulle punaamaan poskiaan talvituulen viimassa ja paistattamaan päivällä pulskia talvipukujaan.

Virastoväen joukossa ilmestyi Heikkikin esplanaatille. Kadulle tullessaan yritti hän tavallisuuden mukaan vääntämään turkin kaulustan pystöön korvilleen, vaan huomasikin samassa että se oli tarpeetonta ja lähti niin pää taappäin kenossa, selkä suorana kävelemään tavallista, varmaa kävelyään, jossa yläruumis pysyi aivan tönkkönä ja ainoastaan jalat liikkuivat.

Heikkikin näet oli jo virastoväkeä, siksi hän oli tullut melkein kohta tutkinnon suoritettuaan. Häntä oli pelottanut se pitkä taipale, mikä hänellä oli edessään uuteen lainopilliseen tutkintoonsa, siinä velkautuisi kovin paljo ja pitäisi taas paeta maaseudun yksinäisyyteen. Hän oli puhunut ja valitellut sitä muutamille vanhemmille tuttavilleen, lääkärikin oli kieltänyt häntä yhteen mittaan kovin rutosti painamasta ... piti melkein keskeyttää luvut... Nämä olivat silloin säälineet tuota toivorikasta nuorukaista ja hankkineet hänelle pienen toimen muutamassa vakuutuskonttorissa, työtä kolme, neljä tuntia aamupäivillä ja palkkaa lähes parisataa kuussa, -- siksi että toimeen tuli ja aikaa jäi kumminkin runsaasti lukuihin. Niin oli juuri Heikki sen toivonutkin, ei liikaa velkalastia, mutta siltä tilaisuus olla Helsingissä, jatkaa lukuja ja seurata elämätä.

Ja hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi kun taas päivän tehtävän suoritettuaan asteli päivälliskävelylleen ja tiesi että päivän loppuosa on hänen omansa. Lähimmässä nurkassa näkyi Juuso seisovan, niin se odotteli juuri häntä maksaakseen määräpäivänä takaisin saamansa käsilainan, -- hyväpä kun koettaa mies olla säntillinen. Juuso toimitti asiansa ja yritti kääntymään omille teilleen. Vaan Heikki oli nyt hyvin puhetuulella, tarttui häntä napinlävestä ja otti hänet mukaansa kävelemään. Hän tahtoi kertoa Juusolle, että yleinen mielipide oli hyvin ystävällisesti ottanut vastaan heidän »Kyntäjänsä», jota nyt ensi vihko oli ilmestynyt. Olihan se ollutkin aika onnistunut, vähän enemmän vain ehkä saisi olla vakavaa lukemista, sitä aika vaatii. Ja nyt pitäisi takoa kuin rauta kuumana on: hänelläkin, Heikillä, oli tekeillä kirjoitus ja kamreeri Holmkin oli luvannut joskus joutoaikana jotain kyhätä.

-- Hyvällä hoidolla me voimme »Kyntäjästä» vielä saada kelpo kapineen, sanoi hän.

-- Vahinko vain että suuri osa siitä ikäluokasta, jolle se on aijottu, on niin kylmänä ja laimeana, tuumaili Juuso.

-- No niin, ne lukevat tutkintojaan nykyjään kaikki. Vaan vielä niitä sopivilla keinoilla saadaan vireille, annahan ajan kulua.

Heikki oli nyt niin ystävällisellä tuulella, että rupesi kyselemään Juuson omiakin aikeita ja tuumia. Hän pelkäsi että he, Juuso ja Vilho, liian paljo käyttävät muuhun aikaansa, joten luvut kärsivät. Se ei ole edullista, nyt heidän juuri pitäisi käyttää hyväkseen suosiollista mielialaa ja itsekin valmistua, eihän sitä tiedä kauanko yleinen mielipide pysyy näin suosiollisena.

-- Joko sinä tuumaat kevääksi valmistua? kysyi hän.

-- Varmaan en tiedä, lueskelen verkemmin ja ainahan näihin puuhiinkin menee aikaa.

-- Ai, ai, se ei ole hyvä, ei saa laiminlyödä omaa etuaan. Ilman asemaa yhteiskunnassa on hyvin vaikea vaikuttaa...

Joku Heikin tuttava tuli juuri vastaan ja Heikki kääntyi sen kanssa kävelemään nyökyttäen hyvin ymmärtävästi päätään Juusolle hyvästiksi. Juuso jatkoi yksin matkaansa. Omituista, mikä siinä Heikissä oli, joka häneen vaikutti melkein kuin ilettävästi, vaikka toinen näytti olevan ystävällinenkin ja puhui »Kyntäjästäkin» nyt monikon ensi persoonassa. Oliko siihen syynä tuo hänen ylen varma ja opettava esiintymisensä, josta tuntui niin paljo sitä »yleistä mielipidettä», josta hän aina puhui? Vai suututtiko Juusoa se, että Heikki kosketteli juuri niitä kohtia, jotka Juusoa itseään salaisesti huolettivat ja joista omatunto aina hienosittain häntä soimaili? Se lukujen verkkanen edistyminen, se oli hänellä kipeä kohta...

No, olihan Juuso nyt sentähden lukenutkin, oli lukenutkin oikein perusteellisesti, ei paljaita »papereita» niinkuin Heikki. Mutta sekaan hän oli koettanut ansaita vähän rahaa käännöstöillä, -- tuo rahahan se myötään teki kiusaa ja vastusta -- ja siihen meni aikaa. Ja sitäpaitse ... niin, se oli juuri tuo arka kohta, joka huoletti yhtä paljo kuin se innosti ... olihan aikaa mennyt vähän liiaksikin viimeistellessä ja valmistellessa tuota pitkäaikaista suurtyötä, »Sisaruksia». Paljo hän oli pannut siihen työtä, eikä ainoastaan sivutyötä, mutta hän ei ollut malttanut pysyä poissa tuon lempilapsensa äärestä vaikka kuin olisi tehnyt lujia päätöksiä. Hän oli niin moneen kertaan ajatellut sen kaikki ajatukset, kärsinyt kuvattavainsa henkilöjen kaihoista ja iloinnut heidän iloistaan, että siinä tuntui melkein olevan kuin kappale häntä itseään. Ja hän oli sen salannut kaikelta maailmalta omana aarteenaan, -- Elnalle vain oli hän siitä puhunut, ei kellekään muulle... Mutta nyt se olikin valmis, juuri eilen illalla oli hän lopettanut sen uudelleen kirjoittamisen. Ja nyt hän antaakin sen olla piilossa ja rupeaa taas tarmokkaasti lukujaan jatkamaan, tässä pitää joutua valmiiksi, olihan Heikki siinä oikeassa...

-- Mutta nyt sinä kuljet ja uneksit, kuului äkkiä ääni hänen rinnallaan ja Juuso käännähti katsomaan. Hilda ja Elnahan siinä naureskelivat hänelle, kun hän ei ollut huomannutkaan heidän tulevan vastaan siinä taajassa väkijoukossa.

-- Todellakin, taisinpa olla liian syvissä mietteissä. No, tekin olette kauniista ilmasta nauttimassa?

-- Tietysti. Ja me olemme tässä jo rakentaneet erään hauskan suunnitelman. Elna, joka on sellainen reipas maalaistyttö, hän tahtoisi hiihtää. Ja me olemme päättäneet huomenna panna toimeen hiihtoretken. Tuletko mukaan?

-- Mielelläni, se onkin toista kuin tämä katukävely, jossa on pääasiana näyttäytyä ja katsella.

-- Elä moiti sitäkään, oletpa itsekin ollut siihen ihastunut.

Juuso ymmärsi, että Hilda tällä tahtoi viitata noihin hänen syksyllisiin iltapäiväkävelyihinsä, jolloin hän aina odotteli Elnan tuloa koulusta. Nyt ne kävelyt olivat jääneet vähemmälle. Juuso oli muutamia kertoja tavannut Hildan jo edellään Elnaa odottelemassa ja silloin oli tämä niin ilkkuen häneen katsonut, että Juuso oli päättänyt välttää niitä yhtymisiä. Hänestä oli Hildan käytös muutenkin ollut vähän omituinen, oli aivan kuin hän olisi vihannut Juusoa siksi, että tämä viihtyi Elnan seurassa, ja Juuso huomasi, että hän oli ruvennut melkein tuskallisella tarkkuudella vartioimaan nuorta serkkuaan.

Juuson ja Elnan väli oli kumminkin pysynyt aivan entisellään; se oli sellaista lapsellista, avomielistä ystävyyttä vailla kaikkea joutavaa liehakoimista. He eivät puhuneet koskaan rakkaudesta, vielä vähemmin kihlautumisesta, eivät sitä ajatelleetkaan. Vaan kumminkin oli heidän välillään ikäänkuin jokin itsetiedoton salainen sopimus, joka veti heitä toisiinsa ja vaikutti, että he toistensa kanssa seurustelivat suuremmalla luottamuksella ja avomielisyydellä kuin muitten ihmisten kanssa. Se lähenteleminen oli tapahtunut aivan huomaamatta ja vasta joulun aikana, jolloin Elna oli ollut kotonaan maalla, oli Juuso tullut havaitsemaan, että tuo pieni valkotukka olikin hänelle kallisarvoisempi ja rakkaampi kuin kaikki muut ihmiset. Tyttö pysyi eroajallakin tuhkatiheään hänen ajatuksissaan ja hän tunsi selvää kaipausta mielessään. Hän oli jouluksi lähettänyt Elnalle pienen, lämpösen joulutervehdyksen ja itse oli hän saanut samanlaisen, arvaamatta sitä odottaakaan. Vaan kun tyttö juhlain jälestä taas tuli kaupunkiin ja he ensi kerran tapasivat toisensa, silloin oli Juuso silmän lämpösestä liekinnästä ja käden ystävällisestä puristuksesta tuntenut, että tyttökin oli muistellut häntä ja kaivannut häntä. Ja uusi, ihana lemmenvirta oli silloin syöksähtänyt hänen suoniinsa ja ajanut uusia aatteita hänen aivoihinsa.

Vaan heidän suhteessaan ei ollut mitään sen näkyvämpää muutosta tapahtunut ja siksi juuri Juuso ihmetteli, mistä Hilda oli saanut aihetta tuohon ilmeiseen epäilykseensä. Ja mitä hän sillä tarkoitti? Miksi tahtoi hän tulla väliin, jos he Elnan kanssa toisistaan pitivätkin?

Sitä hän mietti nytkin, kun he kävelyltään palasivat kotiin päivällisille, ja hänen päähänsä pälkähti, että olisipa soma tietää, onko Elna tuota huomannut. Hän halusi taas kerran jutella kahden tytön kanssa. Ja juuri päivällispöydässä hän huomasi, että nyt olikin tilaisuus tarjona.

Hilda kysyi häneltä silloin, menikö hän ulos mihinkään iltapäivällä. Juuso mietti kotvasen mitähän tuo tuolla tarkottanee ja sanoa paukautti, että hänen oli mentävä erääseen kokoukseen. Ja aivan oikein, hetken perästä hän tulikin huomaamaan, että Hildan oli äitinsä seurassa mentävä kaupungille, -- hän oli siis tahtonut tutkia, jäisivätkö he Elnan kanssa kahden kotiin!

Ja Juuso menikin ulos, mutta palasi tunnin kuluttua takasin. Elna oli yksin kotona ja tuli häntä vastaan eteisessä.

-- Tiedätkö, minä olin aivan varma siitä, että sinä heti palaisit.

-- Sinäkö -- oletko sinäkin siis huomannut?

-- Niin, miksi hän minua vartioipi...? Kuule, tämä on hirveän hullua!

Niin se olikin. Nyt eivät he kumpanenkaan osanneet selittää omaa menettelyään, eivät tienneet miksi he sen olivat aavistaneet ja mitä he olivat aikoneet. Ja he kävivät siitä molemmat vähän hämilleen, -- ensi kerran nyt ujostelivat toisiaan. Vaan Juuso rupesi silloin kertomaan, että hän oli eilen illalla saanut suuren näytelmänsä vihdoinkin valmiiksi ja lukisi nyt lupauksensa mukaan siitä palasia Elnalle, jos tämä tahtoisi kuulla. Sitä varten hän oli tahtonut tavata Elnan yksin.

Ja Juuso meni huoneeseensa, avasi lukitun laatikon ja otti siitä esiin paperikäärön.

-- Tässä se on. Monta kertaa olen aikonut viskata sen uuniin ja vapautua koko hommasta, vaan en ole raskinut.

-- Miksi uuniin?

-- Siksi, että se on syönyt aikaani ja siksi, että sitä pelkään.

Hän selaili sieltä täältä sivuja, luki itsekseen rivin ja pari ja selaili taas. Ja hän innostui taas noita tuttuja säkeitä katsellessaan, rupesi ääneen lukemaan muutamaa kohtausta, koko ajan tähystellen paperiin, vaikka hän sen melkein ulkoakin osasi. Ensiksi hän luki ujolla, matalalla äänellä, pysähteli toisinaan, hyppäsi muutaman sivun ohi. Mutta pian hän lämpeni, laski tulemaan täydellä vauhdilla ja syvällä äänenpainolla. Hänellä rupesivat silmät hehkumaan ja poskille kohosi veri ja hän teki sekaan liikkeitä käsillään kuvatakseen tarkoittamaansa vaikutusta. Hän luki edelleen, luki aivan kuin itsekseen, muisti kyllä toisinaan, että oli toinenkin kuulemassa, mutta muisti samalla, että se oli vaaraton, lempeä arvostelija, jolta hän saattoi kahleitta olla, tuntea ja innostua niinkuin yksin.

Elna oli hiipinyt ovelle, seisonut siinä hetken, mutta sitten istahtanut tuolille viistossa olevan sohvan taa. Sieltä selustan takaa katveesta näkyivät ainoastaan hänen suuret, kysyvät, siniset silmänsä, jotka tarkkuudella seurasivat Juuson jokaista liikettä, jokaista äänen värähdystä. Eikä hän hievahtanut paikaltaan, ei tuiskahtanut, kuunteli vain. Hän seurasi tarkoin jokaista vuoropuhetta, jokaista sanaa. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ettei hän kuullut muuta kuin pelkän tuon lukevan, innostuneen äänen; hän ymmärsi kyllä kaikki, tarkkasi esiintyviä ajatuksia ja tapauksia ja eri henkilöiden puheita, mutta sittenkään ei hän saanut mieleensä kiintymään paljo muuta kuin tuon kauniin, polvekkaan muodon, sointuvat säkeet ja rikkaan kielen. Ja hän vaipui ikäänkuin haaveiluihin siinä Juuson lukiessa, ajatukset liitelivät sinne tänne, kauas utuisten unelmain maille, milloin seuraten Juuson lukemisen jälkiä, milloin ominvalloin vapaina ja hillittöminä.

Juuso luki loppuun sen näytöksen, jonka oli alottanut, istui vielä hetkisen vihkoonsa tuijottaen ja katsoi sitten kuuntelijaansa. Lampun valo häikäsi hänen silmänsä, vasta kotvasen kuluttua erotti hän sieltä pimeästä siimeksestä nuo kirkkaat katseet. Hänestä niissäkin paloi samaa innostusta, joka hänet itsensä täytti, ja siitä hän riemastui.

-- No, arvostelijani, kuinka kuuluu tuomio? kysyi hän. Onko armoa ollenkaan?

-- Kaunista, -- lue lisää Juuso! En ole tuommoista kuullut enkä tuntenut koskaan.

-- Tottako, se ei siis sinusta ole mitätöntä?

-- Voi, sitä en tiedä, en tiedä ollenkaan onko se hyvää vai huonoa, se voi olla kumpastakin. Mutta noin kun sinä luet, on se minusta kaunista.

-- Vaan jos jokainen sanoisi niin?

-- Kenties eivät muut sano, elä luota minuun. Mutta jatka, jatka!

Juuso jatkoi. Tunti kului aivan huomaamatta, he istuivat yhä paikoillaan. Eivät kuulleet kun ulko-ovessa käytiin eikä joutanut kumpanenkaan huomaamaan, että uusi kuuntelija oli hiljaa ilmestynyt ovelle ja jäänyt siihen seisomaan. Juuso luki vain, käänsi lehtiä ja luki, ja Elna ei liikahtanutkaan piilossaan. Vasta näytöksen lopussa kohautti Juuso katseensa.

Hilda astui esiin ovelta.

-- Todellakin, täällähän onkin tärkeä kokous ja hauska, virkkoi hän naurahdellen.

Juuso hypähti pystöön ja Elna kääntyi kummissaan katsomaan. Vaan Hilda jatkoi leppeästi, harmistumattomalla ja ihastuneella äänellä.

-- Kutsumatonnakin vieraana sain toki vähän kuulla. Sinä Juuso, milloin olet kirjoittanut tuon suuren näytelmän? Vaikka vain kipeneen kuulin, niin siihen jo minäkin vallan innostuin. Sinä poika, joka et meille ole puhunut sanaakaan!

-- En ole uskaltanut puhua kellekään, salaisuutenani olen sen kirjoittanut ja kätkenyt. Ensi kerran sitä nyt on kukaan kuullut.

-- Ja se ensimmäinen oli Elna!

-- Niin, hän oli minusta arvostelijaksi vaarattomin...

Hildan silmä yritti liekitsemään, vaan hän sammutti tahtonsa voimalla sen tulen ja virkkoi ystävällisesti:

-- Vaan nyt kun kerran olet vähän lukenut, nyt sinun täytyy se lukea meille kokonaan. Sinä aijot tarjota sen teaatteriin?

-- En ole aikonut mitään. Pelkään, ettei se onnistuisi.

-- Se onnistuu! Vaan meille ensin.

-- No, te saatte sen kuulla, tuomitkaa sitten! Kutsutaan joskus tänne Vilho ja Helmi...

-- Heidät tapasin juuri äsken kadulla ja me sovittiin siitä huomisesta hiihtomatkasta... Ah, kuule, nyt keksin ohjelman, sinä otat huomenna vihkosi mukaan hiihtoretkelle, me hiihdämme Vanhaankaupunkiin erääseen taloon jonka tunnen ja siellä sinä hämmästytät heidät lukemalla teoksesi. Hei, siitä tulee hauskaa!

Hän heilautti Elnaa vyötäreistä ympäri ja oli niin iloinen ja ystävällinen, että Juuso sitä ihmeellä katseli ja turhaan mietti tuon mielialan lähteitä. Toipa Hilda sinne Juuson huoneeseen heille makeisiakin ja innostui kerran toisensa perästä ennustelemaan, kuinka suuren voiton Juuso tällä näytelmällään tulisi voittamaan. Ja hän tempasi vähitellen Juusonkin mukaansa siihen innostukseen, tämän itseluottamus ja toiveet kasvoivat ja pian hän jo härnäsi lempeästi Elnan arkuutta, kysyen miksei hän suoraan uskaltanut sanoa mielipidettään. Se ilta oli hänelle oikea riemuilta, ja hän uneksi yölläkin voitoista ja laakereista. --

Seuraava päivä oli sunnuntai. Talvinen sää oli yhtä kirkas ja leppoisa kuin edellisenäkin päivänä, ihanimmillaan oli puitten huurteinen kukoistus ja lakea lumikenttä kimalteli tuhansista kiteistä. Pääkaupungin asukkaat, niin nuoret kuin vanhat, olivat tänään liikkeellä lumisessa luonnossa, mikä jalkasin, mikä hevosella, monet, nuoremmat varsinkin, suksilla. Heitä hiihti pieniä ryhmiä ulos kaupungin joka laidasta ja joka tullista, toiset haarausivat selälle saaria kohden, toiset metsiin ja mäkilöille. Muiden ryhmäin joukossa hiihti siinä rannikkoa pitkin Pitkältä sillalta Vanhaakaupunkia kohden myöskin Vuorikadun puulaaki, Otto edellä, levotonna hioen suksiaan, joille hän olisi tahtonut antaa vinhemmän vauhdin, muut yhdessä ryhmässä jälempänä.

Parin tunnin hiihdon perästä saavuttiin siihen mökkiin, josta Hilda oli puhunut ja jossa muori kahvia tarjoili. Levätessä siinä luki Juuso seuralaisilleen teoksensa. Hän ei lukenut nyt sillä varmuudella eikä innostuksella, kuin eilen, sillä nyt hän luki arvostelua varten, ei yksin Elnalle. Ja lukiessaan hän varsinkin koetti Vilhon silmistä tarkata minkä vaikutuksen se teki, kävi levottomaksi, kun tuli paikkoja, jotka eivät häntä itseäänkään vielä oikein tyydyttäneet ja kohotti äänensä, kun saapui ehyemmille kohdille. Oli sovittu, että muistutukset tehtäisiin vasta lopussa. Mutta kun oli loppuun tultu, tunsi Juuso selvästi, että vaikutus ei ollut se eilinen, hänen oma rohkea vakuutuksensa oli poissa ja melkein katumoiden katseli hän toisia. Nämä olivat aluksi hetkisen ääneti, -- kappale ei siis ollut temmannut heitä täydelleen mukaansa.

Mutta se oli heihin kuitenkin vaikuttanut, vakuuttivat he kaikki. Siinä oli lämpöä, siinä oli sydäntä; sanoivat he. Ja Vilho virkkoi hetkisen ääneti istuttuaan:

-- Onneksesi olkoon, Juuso! Se on kaunis teos, sinä olet luonut jotain kelvollista. Vie teaatteriin! Sanottanee ehkä, että se on näytelmäksi liian runollinen, liian subjektiivinen, liian tunteellinen -- en tiedä sitä, -- vaan minua se miellytti.

Tytöt kehottivat kaikki Juusoa viipymättä tarjoamaan »Sisaruksensa» näyteltäväksi. Se kävi sydämmeen, se ei voinut olla näyttämöltä syvästi vaikuttamatta. Ja yksimielisesti he onnittelivat Juusoa.

Juuso kuunteli heitä ääneti ja riitaiset tunteet hänessä risteilivät. Teos ei ollut hänestä itsestään enää sama kuin ennen. Hän oli kyllä kirjoittaessaankin monasti empinyt ja epäillyt juuri samaa, josta Vilho oli huomauttanut ja nyt se puoli oli juuri hänelle itselleenkin selvennyt. Hänestä oli aina tuntunut, samalla kuin houkuttelevalta, myöskin vastenmieliseltä laskea tuota hiljaisten mietteidensä luomaa, noita nuoruuden haaveilujaan ja tunteitaan, kylmän yleisön arvosteltaviksi ja nyt se hänestä vielä enemmän siltä tuntui, tuntuipa aivan kuin tuo julkisuuden vaatimus olisi ollut melkein loukkaus hänen sisempiä tunteitaan kohtaan.

He hiihtivät takaisin. Keskipäivän paiste kuumenti ja raukasi, kelikin oli pehmentynyt, verkalleen he eri ryhmissä ponnistelivat selkää pitkin kaupunkiin päin. Elna hiihti Juuson rinnalle, erottausi muista aivan kuin jotain sanoakseen, vaan pitkään aikaan he eivät kumpanenkaan puhuneet mitään, -- puhuttavaa kyllä tuntui olevan, vaan se ei lähtenyt tulemaan esille. Vihdoin kysäsi Juuso:

-- Sanoppas nyt Elna, miltä tuntuisi sinusta nähdä näyttämöltä tuo sepustus?

-- En uskaltaisi kuolemakseni tulla sitä katsomaan.

-- Miks'et uskaltaisi?

-- Sitäpä en voi selittää. Eihän se minuun kuulu, mutta minua hirvittäisi jo ajatuskin, että kaikki nuo kauniit tuokiokuvat, nuo hennot tunnelmat, viskattaisiin kaikenmoisten hyvien ja pahojen ihmisten eteen. He eivät kenties ymmärtäisi niitä, eivät tahtoisi ymmärtää, ehkä ivaisivatkin niitä. Ja kaikki riippuisi tuon satunnaisen yleisön hetkellisestä mieltymyksestä tai vastenmielisyydestä. Ei, minä en antaisi sitä teaatteriin, panisin laatikkoon ja lukisin joskus vain hyville ystävilleni.

-- Tiedätkös, noin juuri, juuri noin tuntuu minustakin. Ja niin minä teenkin. Siksi ei »Sisaruksiani» koskaan näytelläkään.

Taas hiihtivät he hetkisen ääneti rinnakkain. He olivat molemmat ikäänkuin vähän alakuloisina, masennettuina. Mutta yhtäkkiä pysähtyi Elna ja virkkoi:

-- Mutta...

-- Mutta mitä?

-- Mutta _jos_ se onnistuisi -- olisihan silloin sääli kätkeä valmis teos laatikkoon...

-- Niin, _jos_ se onnistuisi. Jos yleisö ymmärtäisi sen, mieltyisi siihen niinkuin sinä.

-- Ja huutaisi sinut esille ja taputtaisi käsiään ja myrskynä kaikuisi: »hyvä!»

-- Ja silloin olisin minä voinut tehdä palveluksen kotimaiselle kirjallisuudelle ja taiteelle. Silloin tulisit sinäkin ja onnittelisit minua.

-- En, minä olisin piilossa, en näyttäytyisi ollenkaan kun sinua kunnioitettaisiin. Vasta myöhemmin, kun kaikki olisi ohi, tulisin minä ja puristaisin sinun kättäsi.

-- Ja sepä olisikin suurin palkintoni! -- Vaan se »jos»! oi, ei se onnistuisi, minä tunnen sen selvästi, siitä tulisi surkea tappio, minä saisin hävetä koko maailmaa, itseäni ja sinuakin.

Hiihdettiin edelleen, keskustelu tuntui jo lakanneen. Vaan vielä jatkoi Elna hiljaisella äänellä:

-- Minua et. Silloin minä...

-- Silloin sinä...?

-- Silloin toisin sulle kukkasen -- kiitokseksi omasta puolestani.

Se pelottava »jos!» Viekottelevaa se oli, viehättävää ja makeaa kuin Eevalle kielletty omena, vaan myöskin niinkuin tämä vaarallinen ja nöyryytystä uhkaava.

Vaan loppumatkalla Juusosta tuo ristiriita vähitellen selveni ja hän teki varman päätöksen. He olivat Elnan kanssa ensimmäisinä ehtineet kaupungin rantaan ja odottelivat siinä toisia. Ja kun kaikki olivat koolla, sanoi Juuso äkkiä:

-- Minä en vie »Sisaruksia» teaatteriin?

-- Mikset, olethan hullu, sinun täytyy, kehottelivat toiset. Vaan Juuso vastasi vain:

-- En vie, se on päätetty.

Ja hänestä näytti, että siinä katseessa, jonka Elna silloin häneen loi, oli paljo kiitollisuutta, paljo osanottoa ja paljo palkitsevaa lempeä.

Kotiin tultuaan viskasi Juuso käsikirjoituksen laatikkoon. Virukoon siellä, hän tahtoi vapautua siitä, vapautua noista turhista unelmista. Hän tahtoi ruveta tekemään työtä, oikeata todellista, näkyvää työtä, josta tulosta syntyisi, jospa vähemminkin loistavaa niin sitä varmempaa ja turvallisempaa. Mitäpä joutavista suuruuden aikeista, ei niissä ole kumminkaan suurinta onnea. Ja onnea hän nyt kaipasi, haaveksi hiljaista rauhallista kodin onnea ja lämpöä, -- se se on kumminkin elämän korkein maali.

Tuo tunne oli niin äkkiä, mutta niin merkillisen voimakkaasti vallannut hänet äsken tuolla jäällä Elnan rinnalla hiihtäessään. Olipa tuntunut kuin olisi kuulunut jokin lempeä, ujo kehoitus: Pois, Juuso nuo uhkakorkeat unelmat, nuo vaaralliset yritykset, mitä me niistä, ei ne meidän onnea lisää, ne vain häiritsevät sitä, viivyttävät sitä. Säilytetään onnemme ja unelmamme itseämme varten ja me tunnemme itsemme kaksinkerroin tyytyväisiksi. Ja Juuso oli ymmärtänyt sen äänettömän kuiskauksen ja päättänyt totella sitä. Juuso istahti keinutuoliinsa, heitti päänsä taaksepäin; raukasi niin suloisesti hiihdon jälkeen, tuntui niin lämpöseltä ja hyvältä. Ja ajatuksetkin kulkivat niin miellyttäviä, niin toivehikkaita ja kauniita teitä.

Olihan se omituista: Koti ja Elna, nuo kaksi mielikuvaa, olivat hänen ajatuksissaan aivan kuin itsestään sulautuneet yhteen eikä hän niitä voinut eikä tahtonutkaan toisistaan erottaa. Mistä oli nyt tuo kodin kaipuu yhtäkkiä tullut? Sieltäkö jäältä, noista muutamista lämpösistä lauseista? Niin, juuri sieltä; puhuihan Elna siellä hänen kohtalostaan, hänen toiveistaan ja peloistaan juurikuin omistaan, -- se siunattu lapsi! Ja se oli tuntunut niin kodikkaalta ja suloiselta, tuo pehmoinen kiharapää oli ikäänkuin omin ehdoin painautunut hänen sydämmelleen. Levätköön siinä! Tämä oli hänen näytelmänsä ansio, siitä hän sitä kiitti, jos sen merkitys muuten jo olikin mennyt...

Niin, »Sisarukset», ne maatkoot laatikossa. Teos oli hänen salaisten unelmainsa tulos, jääköön kätköönsä, mitäpä hän siitä vetäisi tuonne turhuuden tuskalliseen taisteluun. Nyt Juusoa innosti paljo ihanampi unelma ja samalla kuitenkin todellisuuden unelma. Kodin onni, se oli nyt hänen haaveilunsa uusi esine ja sen hän päätti tarmokkaalla työllä itselleen hankkia. Ei se koti tarvitse olla suuri eikä komea, pieni pesä vain niinkuin törmäpääskysellä, vaan oma pesä, yhteinen sen kanssa, jonka silmistä tuo ihanan onnen lupaus säteili. Sepä onni heille olisikin yltäkylläinen, sillä ei olisi rajaa eikä määrää, se olisi joka hetki uusi ja joka hetki nuori. Tapelkoot muut maailman kunniasta ja maailman herruudesta, he eivät Elnan kanssa tarvinneet onneaan varten muuta kuin kipeneen kotimaan kamaraa nauttiakseen siellä syrjässä maailman touhusta ijäti uudistuvan lempensä elähyttäviä pisaroita ja sitä tehden ansaitakseen vaikka karkeankin leipänsä uutteralla työllä...

Ja Juuso innostui ääneensä Fritiofin sanoilla lausumaan:

Och när de andra kämpar rida Ur silfverportarna tili strid, Jag skulle sitta vid din sida En trogen vän, -- och se på dig...

Niin, noihin silmiin hän katsoisi ja niistä hän imisi voittonsa ja laakerinsa ja palkkionsa eikä himottaisi maailman kunnia...

Päivälliskutsu katkaisi äkkiä hänen ihanan haavekuvansa. Taaskin oli mielikuvitus liidättänyt hänet unelmain maille. Mutta nyt ne unelmat olivat todellisuuden pohjalla, ne olivat mahdolliset toteuttaa ja niiden täytyi toteutua.

Siirtyessään pöytänsä luota katsahti Juuso vielä laatikkoon, joka oli jäänyt raolleen ja jonne hän oli heittänyt tuon pitkän työnsä hedelmän. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi sen viereen:

-- Sääli sinua on, mutta täytyyhän kerrankin viisastua. Näistä puolin käydäänkin todelliseen työhön!

V.

Hyvät päätökset eivät ole tekojen vertaiset. Juuso soti viikon mielitekoaan vastaan, vaan sen ajan kuluttua ei hän enää malttanutkaan antaa »Sisarustensa» maata pöytälaatikossa. Hän otti ne sieltä esille, katseli niitä vielä ja näytti muillekin. Ja seuraus oli, että hänen piti välttämättä jättää teoksensa teaatterille, ei auttanut enää mikään.

Ja hän jätti sen. Se luettiin, punnittiin ja mitattiin ja loppupäätös oli, että siinä oli paljo kaunista ja kelvollista, vaan näyttämöä varten sitä täytyi paljo muuttaa. Mutta se ansaitsi kyllä korjaamista, olisi vahinko jos ei sitä saataisi kotimaiselle näyttämölle.

Silloin sitä alettiin muuttamaan. Yksi kohtaus karsittiin pois, toinen oli lisättävä, yksi henkilö poistettiin, pari kolme lisää. Pitkiä keskusteluja, joihin Juuso mielestään oli valanut mitä kauniimpia tunteitaan ja sisällisimpiä ajatuksiaan, pyyhittiin, silvottiin ja lyhennettiin, uusia oli kirjotettava sijaan. Ja sinne tänne sekaan oli laitettava näyttämöltä mahtavasti vaikuttava tapaus.

Oli siinä Juusolla juoksua! Hän leikkeli, pyyhki, kirjoitti ja kiroili sekaan. Viskasi monasti nurkkaan koko tekeleen, vaan otti sen jälleen armoihinsa ja juoksi taas.

Siinä kului viikkoja ja kuukausia. Juuso oli tuskissaan: aika tärveltyi ja teos meni hänestä myötään yhä enemmän pilalle. Eihän hän voinut tilauksesta eikä tilapäisesti luoda mitään ehyttä eikä kaunista, siitä tuli paikattua ja tyhjää. Ja se ei ollut enää hänen omaansa, siinä ei ollut enää häntä itseään, siinä oli jo jotain vierasta, jotain keinotekoista ja lainattua. Koko juoni muuttui, ajatukset muuttuivat ja tarkoitukset ja kappaleesta tuli aivan toinen, kuin alkuperäinen oli ollut.

Vaan tottapa sen niin pitää olla, arveli Juuso, muutteli ja laittoi. Ja niin se vihdoin maaliskuussa valmistui, Juusolle ilmoitettiin että osat olivat jaetut, harjoitukset alkoivat ja muutamain viikkojen perästä tulisivat hänen »Sisaruksensa» esiteltäviksi. Hän oli silloin jo melkein väsynyt ja kyllästynyt koko hommaan, omatunto soimasi, luvut olivat sillaikaa kokonaan jääneet syrjään ja kaikki muut hyvät päätökset rauenneet. Välinpitämättömästi, melkein katumusmielellä luki Juuso eräänä päivänä sanomalehdissä uutisen, että »... ensi viikolla tulee näyteltäväksi hra J. Tuomisen 5-näytöksinen historiallinen näytelmä Sisarukset...»

Vaan yleisössä se uutinen herätti huomiota ja puheenaihetta. Vai uusi näytelmänkirjoittaja, mistä sellainen tähti on noussut? kyselivät oudot. Ja tuttavat taas ihmettelivät: kas sitä poikaa, jotakin se koettelee, miltä vain jälki näyttänee!

Ja yleinen mielipide, tuo mahtava ja vaarallinen herra ja tuomari, sai nyt Juuson näytelmän edelläkäyvän käsittelynsä alaiseksi. Se on vaarallinen herra siksi, että se on niin mielivaltainen ja niin armoton sille, joka ei ole sen suosioon päässyt. Näihin aikoihin tuo yleinen mielipide Suomen pääkaupungissa käsitteli ja ratkaisi enimmäkseen valtiollisia ja puolueasioita ja hallitsi tyrannina Helsinkiä niinkuin se aina hallitsee kaikkia, ja varsinkin pienempiä yhteiskuntia. Mikäli valtiollisiin virtauksiin tuli, oli yleisen mielipiteen alku tavallisesti yläilmoista lähtösin. Siellä oli lausuttu varma sana, parolli, joka irti päästyään heti lähti liikkeelle. Ja nopsa se oli kulussaan. Illalla kerrottiin siitä klubeissa, kerrottiin jo parissa kapakassakin, mutta kerrottiin aivan yksityisesti, miehestä mieheen. Aamulla se leveni kuin virta vahva virastoissa ja työpaikoissa, kävelytunnilla päivällisen alla se oli jo monen tiedossa, oli silloin jo melkein »yleinen mielipide». Kaikki tiesivät, miten asia oli ja miten sen piti olla ja olivat siitä vakuutetut. Mutta kun kävelijät menivät kotiinsa päivälliselle ja kertoivat siellä asian omaisilleen ja pöytätovereilleen, niin saattoi iltapäivällä jo sanoa, että se oli »kansan tahto». --

Se oli yleisen mielipiteen tavallinen kulku. Mutta toisinaan, pienemmissä asioissa, se sentään retkeili päinvastaiseen suuntaan, ja silloin sitä ei koskaan tiennyt missä se oli syntynyt ja mistä se oli tullut, se liiteli ikäänkuin ilmassa, se oli synnyltään jo yleinen. Tämä lentävä mielipide se oli tempaissut Juusonkin näytelmän kouriinsa ja puisteli sitä nyt säälittä ja armotta.

Samana päivänä, jolloin uutinen oli ollut lehdissä, istuskeli Heikin luona muutamia tovereita. Heikin luona istui usein tuossa iltapäivällä joitakuita tovereita, se oli ikäänkuin tullut tavaksi, siellä oli totuttu käsittelemään päivän tapahtumia, oli totuttu kuulemaan terveitä ja järkeviä mielipiteitä, siellä oli ikäänkuin jokin politiikan koulu. Nytkin oli puhuttu eräästä äsken tapahtuneesta nimityksestä. Se oli ollutkin hyvin omituinen nimitys, se mies oli harpannut pitkän harppauksen, mutta niin olikin hän, peijakas soi, osannut pitää itseään esillä ja aika oli ollut otollinen. Siinä se on salaisuus, niin sitä pitää tässä maailmassa vuovata.

Hänestä livahti keskustelu Juusoon, -- se mies näyttää myöskin aikovan harpata pitkän hypyn ja tuotapikaa viskautua maineen selkään; se kai aikoo ajaa kauas.

-- Siltä se näyttää. Perustaa täällä ensin oman äänenkannattajan, esiintyy johtavana miehenä ja päällepäätteeksi kirjoittaa suuren, kansallisen näytelmän. Sehän on ennen pitkää suuri mies.

-- Ja kuka olisi uskonut sitä tuosta hiukan hullahtavasta Juusosta. Pää sillä kyllä on hyvä ja intoa on myös, mutta mistä tuo tarmo?

-- Hm! Kohta kai se ylpistyy niin, ettei meitä pientä väkeä näekään, -- nytkin tahtoo jo pysytteleidä erillään.

-- Jos vain tämä hänen näytelmänsä onnistuu, niin tokko tuo enää mahtunee omiin housuihinsakaan.

-- Niinpä niin -- jos se onnistuu. Mutta ei se kuulu vielä olevan niin varsin vaarallista.

Heikki se tiesi tämän ilmoittaa ja ilmoitti sen semmoisella äänellä, että saattoi uskoa hänen tietävän vähän enemmänkin. Hän hymähti, viskasi jalatkin sohvalle, jossa hän istui ja vihelsi.

-- Kuule, oletko kuullut mitään lähemmin tuosta kappaleesta? kysyivät toiset uteliaina.

-- Enpä juuri paljoa. Mutta senverran tietävät kaikki, että siinä on ollut hirmunen työ saada se näyttämölliseen kuntoon. Juuso on saanut neuvojen mukaan kirjoittaa sen melkein aivan uudelleen ja sittenkään hän ei ole totellut kaikkia neuvoja, joten tulos lienee hyvin epävarma. Ja sitäpaitse kuuluu se olevan tuollainen runollinen, tunteellinen, yleensä siirappia...

-- Hoo, jo minä ajattelinkin että niinkö se lentäisi.

-- Kappale ei siis tule onnistumaan?

-- Mene tiedä, en minä vaan usko. Ja siinä se nyt on Juuso talvikauden juossut ja tärvellyt aikansa ja menettänyt rahansa -- ei sitten jaksa velkojaan maksaa eikä valmistu miksikään. Se kouhottelee, minä olen sanonut sille, että nykyaika vaatii muutakin kuin pelkkää tuollaista intoilemista...

Pian Juuson näytelmästä puhuttiin useammissakin piireissä ja, merkillistä kyllä, aina samaan suuntaan: irti laskettu mielipide oli liikkeellä ja levisi piiristä piiriin. Näyttelypäivän lähetessä oli se jo tunnettu ympäri kaupungin ja saattoi sanoa »yleisen mielipiteen» olleen sen, että kappale ei tule onnistumaan.

Mutta sillävälin kuin Juuson pitkäaikaisen, hartaan työn hedelmää näin edeltäpäin mestaroittiin ja murenneltiin hänen haaveksimiaan laakereita, pysytteli hän itse syrjässä puuhaten ja ponnistellen omissa mietteissään ja huolissaan. Olihan hän levoton näytelmänsäkin vuoksi, vuoroin pelkäsi ja vuoroin toivoi ja viskelehti kiduttavassa epävarmuudessa. Yhtenä hetkenä hän katkerasti katui, että oli päästänyt »lapsensa» sinne maailman markkinoille, toisena hetkenä oli jo siitä iloissaan. Mutta hänellä oli juuri tähän aikaan vielä muitakin huolia ja ajattelemisia.

Omatunto soimasi, aika oli mennyt hukkaan, olisi pitänyt kevääksi valmistua, vaan nyt se oli kaikki lykkäytynyt. Ja lukuvarat tekivät tiukkaa. Ne vähät rahat, jotka hän syksyllä kotipuolessaan oli saanut hankituksi, olivat menneet vanhoihin reikiin kuin kuumille kiville, hänen oli täytynyt elää talvi pikkuvippuilla koettaen kotipuolestaan tiedustella yhä uutta lainaa. Vaan sieltä ei lähtenytkään enää. Juuso oli vitkastellut luvuissaan, oli jo ennestään kovin paljo velkaa, tulevaisuudesta ei ollut tietoa eikä niiden alituisten tarpeiden loppumisesta. Niin kirjoittivat sukulaiset, joiden puoleen hän taas oli kääntynyt, ja tottahan se oli. Eläminen tuli tällä tavoin kovin kalliiksi, tarpeen aika pitkistyi eikä tuloja mistään päin... »Kyntäjäkään» ei palkinnut työtä ensinkään, veti vain taaksepäin. Ja kaikki oli se hänen omaa syytään, hän oli kevytmielisesti vitkastellut.

Nyt oli hän taas kovassa rahapulassa, maksuja joka suunnalle, kassalainoja lankeili ja räätärit juoksivat laskujen kanssa, eikä tietoa mistä ottaa. Ne huolet masentelivat miehen mieltä ja hän kulki näihin aikoihin sameissa mietteissä harkiten mihin päin pitäisi kääntyä. Jos nyt kaikki yritykset onnistuisivat, niin kyllähän ne siitä taas toiveet paraneisivat, saisi takuita ja lainaa. Mutta tähän hätään, mistä nyt...?

Näissä huolissa istuskeli Juuso eräänä aamupäivänä muutamassa ravintolassa odottelemassa taas yhtä tuttavaa, jolle hän tänään oli luvannut maksaa, vaan jolle ei olisi voinut maksaa. Silloin tuli siihen eräs hänen vanhimpia tovereitaan, jota hän ei ollut tavannut pitkiin aikoihin. »Kippis», -- sillä nimellä tämä yleensä kulki toverien seurassa, -- oli myöskin jo niitä Juuson aikuisia innostusajan tovereita ja hänellekin olivat ne ajat jääneet kiinteäksi perinnöksi niinkuin Juusolle, vaikka vähän toisella tavalla. Hänelle oli noista aaterikkaista ajoista jääneet sitkeimmin muistoon ne intoa ja rohkeutta antavat maljat, joilla tiheissä juhlatilaisuuksissa höystettiin koreita puheita ja terästettiin uhkuvia mieliä. Hän oli usein uudistellut niitä muistojaan ja vähitellen joutunut niiden palvelijaksi. Nytkin hän oli jo hyvin rohkaisevalla ja repäisevällä tuulella, tarjosi lasin ja joi itse kaksi.

-- Ota vekseli! kehotti hän, kun Juuso hänellekin valitteli ahdinkotilaansa, ihmetellen mistä mahtaisi saada rahaa irti.

-- Minä, ylioppilas!

-- On niitä vekseleitä ylioppilailla muillakin ja sullahan on jo nimi. Peijakas, rahaa lohkee varmasti ja vaikka paljokin.

-- Mutta se olisi kovin vaarallinen yritys.

-- Ka, vaarallinen, velka on aina vaarallinen, eihän siitä koskaan pääse maksamatta eikä vedestä kastumatta. Mutta täytyyhän sinun puolessa vuodessa kumminkin saada rahoja.

-- No täytyy, täytyy... Kun uskaltaisi.

-- Mitäs hittoja, oletko sinä vielä mamman poika! Mies syö ja mies saa ja mies asiansa vastaa. Vaan jos olet kovin ensikertalainen, niin otetaan osille, minä hommaan nimet ja kaikki, et muuta kuin kirjoitat poikkipuolin.

-- Niin, poikkipuolin... Kuule, mietitään nyt vielä, en tahtoisi siihen ryhtyä.

-- Mietitään, mietitään, en minä usuta. Mutta pankista saat jos tarvitset.

Juusoa kammoksutti se puuha, hän ei olisi millään ilveellä tahtonut sekaantua tuollaisiin asioihin, hän tiesi sen, niistä koituu vain huolta ja harmia ja kärsimyksiä. Eikä ollut hän luullut koskaan tarvitsevansa sitä tehdä. Isän eläessä tuli rahoja kotoa riittämään asti, hänen ei ollut tarvis niistä koskaan huolehtia. Vaan kun isä kuoli hänen toisena ylioppilasvuotenaan, huomattiin että pesä meni melkein kuitiksi. Silloin oli tullut lainaileminen, ja saikinhan niitä lukurahoja aluksi sukulaisten avulla, mutta nyt näytti tulleen sulku kerrassaan... Jokohan, jokohan piti antautua tuolle luisuvalle pinnalle ... ei, vielä täytyy koettaa muuten.

Ja Juuso koetti vielä parin ystävän kautta saada pahimmat reijät tukkoon, vaan hän ponnisteli turhaan. Ei auttanut vihdoin muu kuin kirjoittaa poikkipäin, saishan tuota edes koettaa, lähtisikö. »Kippis» sai paperin ja meni asioimaan. Ja parin tunnin perästä hän tuli takasin.

-- Hei vain, rahaa kuin roskaa! Nyt jaetaan, minä otan toisen ja sinä otat toisen...

Tulihan sitä nyt, vaan huolet eivät siitä huvenneet. Se oli Juuson ensimmäinen vekseli tuo, se ahdisti häntä, painajaisen tavalla, hän näki siitä pahoja unia ja mietiskeli nyt jo puolta vuotta aikusemmin, miten hän mahtaisi saada sen lunastetuksi. Hän kuvitteli, että jos se »Kippis» taas ei osaansa maksa -- siitä tulee ijankaikkista rettelöä...

Vaan hetkeksi kumminkin helpotti, saihan edes nuo nakertavat pikkuhuolet vaikenemaan ja pääsi ajattelemaan muita asioitaan: lukujaan, joita olisi pitänyt ajatella ja näytelmäänsä, joka nyt tahtoi riistää kaikki ajatukset.

Se oli juuri päivää ennen kuin »Sisarukset» piti näyteltämän. Juuso ihmetteli itse, että hän oli sentään siksikin rauhallisella mielellä; hän oli hyvillään, että nyt vihdoinkin oli päässyt noista kiusoittaviksi käyneistä juoksuista, -- menköön sitten puuhun tai petäjään! Ja olihan Juusolla toiveita että kappale menestyisikin. Hän oli ollut katsomassa harjoituksia ja näyttihän tuo luistavan niinkuin näytelmä ainakin. Olisihan hänellä tosin ollut paljokin muistutettavaa esitystä vastaan, sillä ei se semmoista ollut, joksi hän sen kirjoittaessaan oli ajatellut ja jommoisena hän silloin oli nähnyt tapaukset mielikuvituksessaan; mutta kappale olikin siitään niin paljo muuttunut. Vaan arvelivathan sentään muutkin sen menestyvän, -- ei kukaan hennonut hänelle ilmoittaa, minkä tuomion »yleinen mielipide» jo ennakolta oli siitä langettanut.

Näistä syistä oli Juuso tänään kotonaankin hilpeämmällä mielellä kuin pitkään aikaan. Hilda, joka jo kaupungilla oli kuullut mitä »Sisaruksista» yleensä arveltiin, katseli häntä kummissaan ja kysyi:

-- No nytkö et enää huolehdi ollenkaan menestymisestäsi?

-- En; olen tehnyt työn, tuomitkoot nyt muut.

-- Huomennapa sitten onnitellaan, sanoi Hilda kaksimielisesti ja läksi keskustelua enemmälti jatkamatta ulos. Hän ei tahtonut Juusolle ilmoittaa kuulemiaan kulkupuheita, mutta ne estivät häntä kumminkin enää Juuson toiveita rohkasemasta.

Elna ei ollut kuullut mitään varmaa arvelua Juuson kappaleesta, ainoastaan joitakuita viittauksia, mutta niiden johdosta hän juuri olikin peloissaan eikä voinut olla arasti Juusolle kuiskaamatta:

-- Jospa olisit sittenkin jättänyt sen laatikkoon!

-- Niinkö arvelet vieläkin, sinä pieni visapää, vastasi Juuso leikillisesti, mutta vaipui samassa taas raskaampiin mietteisiin. -- Ehkä olisi se ollut parempi, jatkoi hän kotvasen kuluttua, mutta pitäähän sitä koettaa pyrkiä eteenpäin, eihän ihminen voi muuta kuin koettaa. Ja miksi huolehdimme ennakolta, ollaan tänään iloisia. Tule, lähdemme mekin ulos, siellä on ilma kaunis ja maailma ystävällisen näkönen, elä kuvaa sinäkään nyt eteemme mustia värejäsi.

Ilma oli raitis, taivas selkeä. Oli juuri ruvennut hämärtämään, myymälät olivat sytyttäneet kirkkaiksi suuret ikkunansa, iltapäivän liike oli pääkaduilla vilkkaimmillaan. Siihen vierivän joukon sekaan heittäysivät Juuso ja Elnakin kulkemaan. Juuso oli taas laskenut hilpeän tuulensa valloilleen, tarinoi sekasin järkeä ja järjetöntä tehden kaikenmoisia havaintoja ja huomautuksia...

Siinä he kävelivät kirkkaasti valaistun kalustokaupan ohi, Juuso pysäytti Elnan sitä katsomaan, ja virkkoi:

-- Kas tuossa, kuinka on rakastettavan mukava keinutuoli, siinähän voisi koska tahansa uneksia pois kaikki maailman huolet ja harmit. Annahan kun mulla kaikki aikeeni onnistuvat ja se oma pieni koti perustetaan, niin tuo sinne varmasti ostetaan. Tiedätkös, se on juuri mieleinen keinutuoli, joka kodin kodiksi tekee, -- eikö olekin?

-- Ehkä. -- He kävelivät edelleen, tulivat lamppumakasiinin kohdalle ja pysähtyivät siihenkin. Ja silloin virkkoi Elna:

-- Vaan katsoppas tuossa, lamppu...

-- Niin, todellakin lamppu, huudahti Juusokin. -- Suuri, tukeva lamppu niinkuin tuo tuossa, se valaisee ja lämmittää, -- senkin me ostamme.

-- Ja siihen tuollaisen vaaleanpunaisen, laajan varjostimen, joka tekee koko huoneen iloisen, punertavan näköiseksi.

-- Juuri niin. Ja kun silloin takassa hehkuu lämmittävä hiilos...

Semmoisia he juttelivat ja haaveksivat, miten mikin sopisi ja miten koti kodikkaaksi kävisi. Ei ollut heillä vielä koskaan tosin ollut puhetta, että se koti heillä tulisi olemaan yhteinen, yhteenmenosta ei oltu koskaan sanaakaan virketty. Mutta he olivat molemmat sitä ajatelleet ja ne ajatukset tulivat aivan huomaamatta itsestään siinä ilmi, se oli heistä ikäänkuin luonnollista. Elna taisi kumminkin samassa huomata tuon ajatusten vallattomuuden, koska punastui hiukan, kätki kasvonsa muhviinsa ja herkesi äänettömäksi; mutta Juuso ei nähnyt siinä mitään merkillistä, hän rakenteli vain vapaasti suunnitelmiaan tulevaisuutta varten.

Mutta muitten tuumain lomaan palasi aina väkisinkin mieleen se huomisilta, vaikka Juuso koettikin sitä pitää loitommalla. Elna väitti, ettei hän aikonut ensinkään tulla teaatteriin ... ei, hän ei tule, hänestä olisi niin kiduttavaa istua siellä ja vahtia miten mikin kohta vaikuttaisi yleisöön ja miten sen suosio milloinkin kääntyisi. Hän kärsisi siellä, hän häpeisi ... niin juuri, hän nyt oli kerran niin hupakko. No, tehköön kuinka tahtoo, myönsi Juuso, hupakko hän oli, siitä ei päästä. Mutta jos kaikki hyvin käy, niin tulee Juuso teaatterista suoraan kotiin ja sitten he, Elnan, Oton ja Hildan kanssa, menevät syömään juhlailtasen, eikä siinä pidä oleman surua eikä apeata mieltä. Kunhan se huomisilta nyt vain jo olisikin ohi...!

Tältä kävelymatkalta palattuaan eivät Elna ja Juuso toisiaan tavanneetkaan muuta kuin pikimmältään päivällisaikana. Elna oli koulussaan ja Juuso tuli iltapäivällä asioiltaan kotiin paraiksi ehtiäkseen viskata teaatteripuvun päälleen ja rientääkseen Oton ja Hildan jälkeen, jotka olivat lähteneet jo edeltäpäin.

Elna oli kotona ja kuuli Juuson tekevän lähtöä. Hän ajatteli mennä eteiseen, kun Juuso tulisi huoneestaan, häntä vielä puhuttelemaan, toivottamaan onnea ja kehottamaan olemaan rauhallisena. Hän astui jo askeleen, kun kuuli oven narahtavan, vaan pysähtyi. Ei, parempi on ettei hän mene, hän oli itse niin levoton ja tuntui omituisen heikolta. Tuntui aivan siltä, että jos hän nyt menisi Juuson näkyville, niin purskahtaisi itku esiin eikä hän voisi olla kiepsahtamatta pojan kaulaan ja painamatta päätään hänen rintaansa vastaan; ja sitähän hän ei kumminkaan saanut tehdä. Elna kuunteli: nyt se ottaa takin ylleen, jo avaa ulko-oven, jo laskeutuu alas portaita. Teki vielä silloinkin mieli juosta jälestä, kutsua Juuso takasin ja kuiskata: elä mene Juuso, elä mene ollenkaan...

Vaan miksi? Ehkäpä meneekin kaikki hyvin, hän tulee kolmen tunnin perästä voittajana takasin. Voi jospa hän, Elna, voisi jotakin tehdä että kappale menestyisi ja ilta olisi onnellinen; hän tekisi vaikka mitä, hän antaisi: puolen elämästään, antaisi nuoruutensa, kauneutensa -- kaikki! Jos hän koettaisi rukoilla, rukoileisi niin syvästi, niin nöyrästi ja kiihkeästi, että täytyisi hyvän Jumalan heltyä ja kääntää suosiollisiksi ihmisten mielet...

Ei, kovin hän oli hupakko, miksikä hän oikeastaan tässä hätäili ja mitä se hänen hätäilemisestään parani.

Elna meni huoneeseensa, avasi kirjan ja rupesi lukemaan. Luki sivun ja kaksi, mutt'ei hänellä ollut aavistustakaan mitä hän luki, ajatukset lensivät valloilleen kaiken maailman teitä, puikkelehtivat lakkaamatta edestakasin, milloin teaatterin näyttämölle, milloin kauas tulevaisuuteen. Hän hypähti toisinaan ylös tuoliltaan, käveli pari askelta, meni vuoteensa luo ja nojautui siihen, painoi päänsä patjoihin ja lepäsi niin hetken liikkumattomana. Ja taas hän nousi ja istui kirjansa ääreen.

Hänen tätinsä, Almin rouva, kuuli viereiseen huoneeseen hänen siellä liikkuvan ja virkkoi:

-- Mitä hypit siellä yksin, tyttöni? Tule tänne tekemään käsitöitäsi, istutaan nyt yhdessä, koska et mennyt teaatteriinkaan.

Elna järjesti tukkansa, kuivasi silmänsä, johon huomaamatta kyynele oli pusertunut, tuli tätinsä luo ja istui työnsä ääreen. Aina kun täti häntä puhutteli, nosti hän päänsä ja näytti kuuntelevan sekä vastailikin väliin. Mutta ei hän tiennyt kuolemakseen mitä se täti puhui eikä mitä hän itse vastasi, ajatukset liitelivät muualla kaukana ja niitä oli mahdoton koota ja hillitä.

* * * * *

Juuso riensi pitkin askelin Henrikinkatua pitkin ja pujahti eteisessä tunneksivan yleisön lomitse sisään teaatteriin, rientäen suoraan paikalleen johtokunnan loosiin. Hänen ohi rientäessä nykäsivät ihmiset, jotka hänet sattuivat tuntemaan, toisiaan käsivarresta ja osottivat että tuossa se nyt meni tekijä. He lausuivat sen puoleksi surkuttelevalla äänellä, tietäen että yleinen käsitys kappaleesta oli hyvin epäilevä. Mutta samassa jo helähtikin tiuku, yleisö lappausi teaatteriin sisälle, asettui paikoilleen, kahisi ja kääntelihe siinä vielä hetkisen sillaikaa kuin kaasu pienennettiin ja vasta samassa kuin esirippu nousi, vallitsi salissa täysi äänettömyys.

Juuson silmät seurasivat koneellisesti noita näyttämöllä esiintyviä henkilöitä. Hän muisti joka vuoropuheen, mutta ei niitä nyt oikein tuntenut, ne kuulostivat hänestä tuolta näyttämöltä niin elottomilta ja laimeilta. Puhuivatko nuo ihmiset noin unisesti ja nukkemaisesti, vai oliko tuo juuri itse kappaleen vikaa? -- No, vilkastuihan se sentään vähän, tuossa oli jo pari aivan reipasta kohtaa ja kestihän sitä eloa nyt näyttämöllä yhtä mittaa. Ensi näytöksen loppu vaikutti varsin edullisesti ja Juuson vetäytyessä siimekseen, kuului aika vilkas käsien räpytys ja esivaate sai nousta pari kertaa.

Kapakan puolella, johon yleisö väliajaksi vetäysi, oli sihinää ja porinaa. Kappaleesta keskusteltiin pienissä piireissä.

-- Jaa-ah, eihän tuo sentään niin tuhmalta kuulunut. Hiukan pitkäveteistä tosin, mutta muuten väki somaa.

-- Jos se vain tämmöiseltään jatkaa...

Vaan jatko ei tyydyttänyt saman verran, ei pitänyt mitä alku lupasi. Toisen näytöksen otti yleisö hyvin kylmästi vastaan. Olihan siinä muutamia kauniita kohtauksia, mutta ne eivät tulleet oikein johdonmukaisesti esiin eikä tarpeeksi lujassa yhteydessä ja välipaikat olivat heikkoja ja onttoja -- näytelmää olikin näiltä paikoin niin paljo katkottu ja muutettu. Yleisö ei saanut mitään varmaa, ehyttä vaikutusta.

-- Jopa meni alakärsäksi, eihän se ollut sitä eikä tätä, puhuivat porisijat kapakan puolella.

-- Arvasihan sen jo, ettei Juuso ollut jaksanut yhteen otteeseen samalla ponnella painaa.

Eikä yleisön suosio tämän laskeumisen jälkeen enää paljo kohonnutkaan. Kolmas näytös oli tosin vähän reippaampi ja ehyempi ja herätti jonkunverran myötätuntoisuutta, vaan neljäs veti taas alaspäin, se oli aivan liian pitkäkin, väsytti, ja teaatterissa tuli kuuma. Ja kun viides alkoi ja tapausten suoritus kehittyi, oli yleisö jo kyllästyneenä, jännitys oli lauennut, joten loppuosan elävämmät ja kauniimmat paikatkaan eivät enää jaksaneet tempasta katsojia mukaansa. Muutamassa paikassa sotkeutuivat vielä repliikitkin, joten yleisö ei saanut selvää mitä se olikaan. Ja kun esirippu laskeusi, kuului vain se tavanmukainen, lyhyt ja virallinen, käsientaputus ja yleisö nousi kylmänä paikoiltaan. Muutamat nuoret miehet jatkoivat käsientaputusta vähän pitemmälle ja sieltä täältä kuului yksityisiä huutoja, jotka vaativat tekijää esille. Vaan niillä huudoilla ei ollut pontta eikä voimaa, esirippu nousi kerran, tekijää ei näkynyt ja samassa vaikeni vaatijain äänikin ja kuoli pois kuin nukkuneen rukous.

Kävellessään pois teaatterista arvosteli yleisö kappaleen kokonaisvaikutusta. Siinä tuntuivat liiaksi vasaran jäljet, sanottiin yleisesti, olihan siinä kauniitakin paikkoja, vaan eipä jaksaneet ne iltakautta pitää mielialaa vireillä.

Arvostelua jatkettiin ravintoloissa, joihin suuri osa partterriyleisöstä tavan mukaan meni syömään ja viettämään teaatteri-illan hauskempaa puolta. Siellä istuskeli muutamassakin pöydässä Heikki ja eräitä hänen tovereitaan, niitä samoja, jotka olivat olleet mukana yleistä mielipidettä ennakolla luomassa. -- No, nyt se Juuson kappale oli haudattu niinkuin he olivat ennustaneetkin, sanottiin siellä.

-- Olisin voinut ennakolta lyödä vedon, että näin tulisi käymään, vaikk'en olisi mitään kuullutkaan, vakuutti Heikki. -- Mutta en olisi toki luullut, että hän laski näin lapsellista lorua teaatteriyleisön eteen.

-- Kovin keskosen tekasi, toistivat toiset. -- Olisi saanut sitä kypsyttää vielä kymmenen vuotta. Vaan hätäili mies.

-- Hätäili. Eipä taida hän nyt tänä iltana ilojuhlaa viettää.

-- Nyt hän on tietysti äärettömän onneton ja syyttää koko maailmaa. »Häntä ei ymmärretä», sehän se on epäonnistuneen taiteilijan ainainen valitusvirsi.

-- »Taiteilijan» todellakin, virkkoi Heikki taas naurahdellen. -- Kunpa nyt mies tästä edes vähän viisastuisi ja rupeaisi todenteolla työntekoon, järkevämpään, tukevampaan työhön. Ei sitä sillä elä, että kiduttaa ihmisiä ikävillä näytelmäkappaleilla.

Tähän suuntaan kävi arvostelu muissakin pöydissä. Ne, jotka sanomalehtiin kirjoittivat arvostelujaan, käyttivät vähän siloisempia sanoja ja antoivat runsaammin tunnustusta. Olipa seassa joku kehuvakin lause ja tekijää kehotettiin ystävällisesti jatkamaan, mutta silmälläpitäen niitä ja niitä ja niitä ehtoja ja vaatimuksia. Ja koko tuon hyväntahtoisuuden altakin kuultivat pääväreinä tuomion sanat.

Tappio siis, murhaava tappio! Sen oli Juuso käsittänyt jo kappaleen alussa, hän oli sen nähnyt näyttämöltä, nähnyt yleisöstä ja hän ihmetteli vain sitä, kuinka hän ei sitä ennen ollut selvästi käsittänyt. Mutta hän istui siltä paikallaan tyyneen ja kylmän näköisenä, vastasi rauhallisesti, kun joku tuli häntä puhuttelemaan ja lohduttamaan. Viimeisen näytöksen keskipaikoilla hän kumminkin hiipi ulos, viskasi takin ylleen, käänsi kaulustan pystöön, painoi lakin syvälle päähänsä ja lähti yksikseen kävelemään kadulle.

Katkesi kaunis unelma, pitkä, rakas unelma, siinä se nyt nousi savuna ilmaan ja hälveni pois, -- sellainen oli tunne Juuson mielessä. Sen unelman seurassa oli hän viettänyt niin suloisia hetkiä, nauttinut sen kangastamista toiveista, vaalinut sitä kuin lasta, -- nyt se lapsi oli kuollut ja hän oli itse sen tappanut. Hän ei ollut raskinut kätkeä sitä nuoruuden muistokseen, hän oli tahtonut lentää... No, nyt olivat ainakin siivet leikatut. Parasta kai niin olikin, muuten hän ei olisi tainnutkaan viisastua koskaan.

Rangaistus oli tullut, hän sai nyt kävellä siinä yksin, katua ja hävetä. Ei ollut hänellä rohkeutta kotiinsa mennä, -- siellä odotti se valkotukka tyttö, jota hän ei ollut totellut, -- ei, Juuso ei voinut mennä hänen näkyviinsä, ei voinut mennä koskaan... Hän tahtoi paeta pois, pois koko kaupungista. Sepä onkin viisainta, pois, maalle työtä tekemään, oikeata järkevää työtä, nyt ovat toki unelmat haudatut.

Maalle, piiloon, yksinäisyyteen! Jo huomisaamuna, -- se on päätetty!

Oli jo puolen yön aika, vaan vielä meni Juuso ystävänsä Vilhon luo, hän tahtoi näet tänäyönä laittaa kaikki valmiiksi, että aamulla pääsi lähtemään. -- Vilholla oli vielä tuli, hän luki makuullaan vuoteessa. Hänkin oli ollut teaatterissa, oli taas vähän rasittunut siellä ja uni karttoi silmää. Oudoksuen nousi hän avaamaan tähän aikaan koputtavalle, vaan tyyntyi kohta kun tunsi Juuson.

-- No, veljeni, sinä et ole oikein tyytyväinen. Tulos oli minullekin odottamaton. Lukiessa vaikutti kappale toisella tavalla, siinä oli silloin sydäntä, lämpöä, runoa, nyt oli tuo tuoksahdus kuin poissa.

-- Ei puhuta siitä enää. Olen jo haudannut unelmani, nyt täytyy vain koettaa unhottaa vainaja. Riensin vain sinulle ilmoittamaan, että lähden aamulla maalle, erääseen talonpoikaistaloon Hämeessä, jossa toivon saavani rauhallisen lukupaikan.

-- Se ei olekaan tuhma tuuma.

-- Olisi vain pitänyt keksiä se ennen. Mutta nyt jäävät yksin niskoillesi »Kyntäjän» hommat, minä en aikoisi siellä maalla tehdä muuta kuin lukea.

-- Lue sinä vain, tottahan täällä toimeen tullaan. Eläkä tämän illan tapausta mielessäsi haudo, eihän se nyt mikään häpeä ollut, olithan sentään tehnyt kelpo työtä.

-- Kirveleehän se, vaan koetan unhottaa; ja onni on, että muut unhottavat välemmin.

Vilhon luota käveli Juuso suoraan kotiinsa, veti esiin matka-arkkunsa ja rupesi sitä täyttämään. Valikoi tarpeelliset kirjat, latoi ne pohjalle ja vaatetta päälle. Mutta aina toisinaan jäi hän kädet hervottomina istumaan arkkunsa laidalle ja koetti turhaan tyynnyttää mieltään, jonka katkeruus kokonaan valtasi. Aamuyö oli pitkälle kulunut, kun hän väsyneenä retkahti vuoteelleen ja nukkui.

Aamulla ilmoitti Juuso päätöksensä lyhyesti emännälleen, käski sanoa terveiset toisille asuntotovereilleen, jotka vielä nukkuivat ja ajoi asemalle, vaikka olikin vielä tarpeettoman aikaista. Osti piletin ja kiirehti vaunuun istumaan, -- mitäpä hän siellä asemasillallakaan komeili.

Mutta kun hän siinä istui ja alakuloisesti katseli ulos vaunun ikkunasta, näki hän siellä väkitungoksessa tytön, joka levottomasti kierteli edestakasin ja kysyvin katsein pälyi ympärilleen. Se oli Elna, -- Juuso tiesi että se haki häntä. Hetkisen ajatteli hän sittenkin pysyä piilossa paikoillaan, vaan seuraavassa tuokiossa hän jo hyppäsi ylös, juoksi asemasillalle ja tarttui lämmöllä tytön molempiin käsiin.

-- Tulitko todellakin?

-- Niin, Juuso, miksi noin aijoit paeta; vaan ymmärränhän sinut... Mutta olinhan luvannut sulle tämän kukan.

-- Kiitos, niin sinä lupasit. Minä lähden nyt alottamaan uutta taivalta ja aijon siellä hiljaisuudessa ponnistella kovasti. Näin siipivikaisena ollessani ajattelin sanattomasti kadota ja palata vasta, jos haavat menevät umpeen ja siivet taas vähän kannattavat.

-- Mutta Juuso, etkö ollut siinä vähän itsekäs?

-- Olinko, -- kiitos, ett'et sinä ollut, vaikka olisi ollut syytäkin.

Säälillä katseli Elna poikaa, joka siinä seisoi niin masentuneen näköisenä. Ja hän puhui rohkaisevasti:

-- Usko minua, mielesi rohkenee taas pian. Ja kun siivet ovat kasvaneet, tulethan silloin kohta takasin?

-- Tulen, haen sinut käsiini ja sanon: tässä olen nyt taas.

-- Terve tuloa!

Juna vihelsi, matkustajain oli kiirehdittävä vaunuihin. Viimeisen kerran heilautti Juuso hattuaan junan jo liikkeellä ollessa ja näki vielä kerran tyttönsä rohkaisevasti ja kirkkain katsein nyökyttävän päätään jäähyväisiksi.

VI.

Kevät kasvoi, voitti talven ja heitti herättämänsä luonnon kehittymään ja kukoistamaan kesän lämpimässä, hellässä hoidossa.

Juuson näytelmäjuttu oli jo aikoja sitten Helsingin hyörinässä unehtunut ja hän oli itsekin jo joutunut vallan unhotuksiin, kun ei hänestä ollut mitään sen koommin kuulunut eikä häntä ollut näkynytkään vuosipuoliskoon. Sellaisia pikkuseikkojako olisi pääkaupungissa joudettu monta päivää muistamaan aikana, jolloin kaikkien, yksin yhteiskunnan pienimpäinkin, huomio oli kiintynyt niihin yleisiin tärkeihin tapauksiin, muutoksiin ja käänteisiin, jotka tähän aikaan juuri olivat tekeillä ja jotka edistyivät vilkkaalla vauhdilla. Tapaus seurasi toistansa valtiollisessa elämässä, niistä puhuttiin ja väiteltiin tähän aikaan kaikissa seuroissa ja piireissä; yksi oli vielä kesken, kun jo ilmestyi toinen ja tämä oli tuskin pääkaupungista ehtinyt levitä maaseudulle, kun se jo syntymäpaikallaan sai väistyä kolmannen, uusimman tieltä.

Ja syy oli selvä. Oli vihdoinkin tullut puolueoloissa suorituksen aika pitkällisen taistelun jälkeen. Suomalainen puolue oli ruvennut asettumaan ja vakaantumaan siihen asemaan, jonka se tuon vuosikymmeniä kestäneen sitkeän kamppailun kautta oli itselleen hankkinut ja jota viimeiset asiaa koskevat lainsäädännölliset asetukset edellyttivät ja sille myönsivät. Kansan enemmistön kielen oikeudet olivat viimeinkin pääasiassa tulleet tunnustetuiksi ... nyt se kieli rupesi yhdessä vartiopaikassa toisensa jälkeen ottamaan haltuunsa nuo oikeutensa. Ja se vaikutti oloissa muutoksia ja uudistuksia.

Olihan tosin jo edellisinä vuosina tapahtunut huomattavia olojenkäänteitä, vaan tätä nykyä ne olivat ratkaisevaa laatua ja siksi ne synnyttivät niin virkeää eloisuutta ja vilkkaita keskusteluja. Suomenmielisyydellä oli tähän asti ollut enimmäkseen aatteellinen merkitys, sen tarkoitusperän saavuttaminen oli ollut alituisessa taistelemisessa ja vähimmätkin edistysaskeleet vaikeat astua; olihan suomenmielisyys viime aikoihin saakka leimannut miehensä melkein epäsuosittavaksi, olihan »fennomaani» aikoinaan ollut suorastaan marttyyrinimitys. Nyt saivat suomenmieliset vähitellen ruveta hengittämään täysillä keuhkoilla, nyt oli koittanut aika, jolloin taistelu rupesi näyttämään tuloksiaan ja taistelijat saattoivat toivoa palkkioita kestetyn päivän helteestä. Asian voitto oli myöskin miesten voitto. Samalla kuin yksityiset suomalaiset koulut vihdoin alkoivat päästä vakinaisiksi ja suomalaiset asiakirjat virastoissa päteviksi, nousivat suomenmieliset miehetkin viroissa ja arvoissa.

Hallitushan se etupäässä veti huomiota puoleensa. Uusia senaattorin paikkoja oli täytettävänä ja niiden harvojen suomenmielisten lisäksi, jotka viime aikoina olivat raivanneet itselleen tien aina neuvostopöydän ääreen, odotettiin jännityksellä uusia nimityksiä tapahtuvan. Niinpä tapahtuikin, suomalaiset miehet voittivat yhä enemmän sananvaltaa hallituksessa. Ja toisten kiivetessä ylös senaatin portaita istuivat toiset, puolueen huomattavassa asemassa olevat pylväät, rauhallisesti paikoillaan odotellen turvallisessa äänettömyydessä oman vuoronsa tuloa. Sillä että se tuli, siitä olivat he itse yhtä varmat kuin yleinen mielipide.

Vielä toiset, alempana olevat, odottivat ylempäin ylenemistä ja paikkojen aukenemista edessään ja seuraava kerros seurasi yhtä valppaasti ajan nopsia käänteitä. Sama hyvien toiveiden virta kulki yhä syvempiin kerroksiin, yhteiskunnan nuorimmatkin haaveksivat jo ilosesti valkenevaa tulevaisuutta ja tavallista varmempaa retkeä ylöspäin. Se meni miehestä mieheen tuo tunne, mieliala oli rohkaiseva ja elähyttävä ja sepä juuri vaikutti, että kaikissa kerroksissa ja piireissä noita uusia kuulumisia tavallista tarkemmin seurattiin. Uusia enteitä, uusia suunnitelmia syntyi myötään, mielipiteitä leivottiin ja pantiin liikkeelle, ne raivasivat nopeasti itselleen teitä yksityisten seurapiirien, klubien ja ravintoloiden kautta virastoihin ja kävelypaikoille, niistä kasvoi tuota pikaa »yleisiä mielipiteitä», joilla oli määrätty tarkoitus ja määrätty tahto ja jotka tavallisesti veivätkin tahtonsa perille.

Samalla olivat ihmiset tilaisuudessa tarkkaamaan puolueolojen myötään vaihtelevia vivahduksia, edistystä ja karttuvaa rohkeutta yhdellä puolen ja peräytymistä ja masentuvaa mieltä toisella. Ruotsinmielinenkin puolue, tuo raskas, jäykkä ja järkähtämätön, joka taistelun aikana ei ollut vallan paikaltaan hievahtanut, ei ollut tahtonut nähdä mitään eikä oppia mitään, vaan oli pysynyt aivan värähtämättömänä kansallisen liikkeen maassa puhallellessa, sekin oli nyt vihdoin muutamia vuosia sitten ruvennut vähän liikuskelemaan ja käänteleimään, oli käynyt hieman levottomaksi ja hermostuneeksi, -- oli tuntunut rupeavan »jalkoja kylmämään.» Pöyhkeänä se vielä mahtaili entisellä isännyydellään, vaan eipä voinut se olla huomaamatta, että sen valtaan suureni lovi siellä, toinen täällä ja että vartiopaikka toisensa perästä joutui vastapuolueen käsiin. Puolue ei ollut enää yhtä tönkkönä eikä yhtenäisenä, siihen oli lohennut useampia ryhmiä, jotka edustivat eri ajatussuuntien vivahduksia ja olivat eri mieltä menettelytavoista. Nämä suunnat esiintyivät puolueen äänenkannattajissa, jotka ahkerasti kiistelivät keskenään. Vanha, hievahtamaton Dagbladi oli halennut kahtia, puolueen jyrkät olivat perustelleet uusia äänenkannattajia yhden toisensa perästä, äkäsiä ja punasia, toiset, maltillisemmat, »liberaalit», jotka eivät koskaan saavuttaneet täyttä luottamusta millään taholla, kiistelivät taas he keskenään siitä, kuinka pitkälle oli mentävä perääntymisessä ja »vapaamielisyydessä.» Dagbladi oli itse vielä mahtava herra, mutta niitä oli jo, jotka uskalsivat puhua sen kuolemasta. Sillä tuo liberaalisuus oli huonossa huudossa niin puolella kuin toisellakin, sen miehet näkivät vähitellen itsekin, että heidän hyvät aikomuksensa menivät vettä keittämään, suuri yleisö varsinkin maaseudulla oli nyt sillä kannalla, että se vaati ehyeltään yhtä tai toista, toisen surmaa toisen voittoa, ja mielellään kuultiin näihin aikoihin lainailtavan Ibsenin Brandin sanoja: »Intet eller alt!»

Tuota heikennystilaa käyttivät hyväkseen suomalaisen puolueen köyhemmät ja köykäsemmät äänenkannattajat, pääkaupungin sekä suomen- että ruotsinkielinen; ne rupesivat rohkasemaan karkeammaksi ja varmemmaksi äänensä, opettelivat puhumaan isäntämiehinä. Rauta oli kuumaa, siksi oli taottava. Ja ne takoivat ja lietsoivat ja innostuivat itse yhä enemmin palkeiden painantaan ja siitä hehkahtelevaan hiilokseen.

Ajan virkeät muutokset vaikuttivat luonnollisesti ylioppilaspiireihinkin, joskin hieman omituisella tavalla. Ne eivät nostaneet siellä mieliä uuteen innostukseen eikä tulistuttaneet ylioppilaspolitiikkaa, ne ajoivat päinvastoin ylioppilaat kamareihinsa lukemaan ja suorittamaan tutkintojansa puolta lyhyemmässä ajassa kuin ennen. Mielet olivat vielä väsyksissä vanhojen taistelujen ajoilta, vilkkaimmat politikoitsijat olivat jo poissa yliopistosta eikä nouseva polvi tuntenut mitään intoilemisen halua eikä tarvetta. Tunnus-sanana oli, että ylioppilaat eivät enää politikoitse, ne lukevat. Vastaleivotut kävivät kohta käsiksi kurssikirjoihin niinkuin jatkoksi koulun läksyihin ja vanhemmat, jotka olivat intoilleet vuosiaan hukkaan, koettivat hekin nyt korvata laiminlyömisiään. Osakunnissa oli hiljaista ja elotonta; jos vielä joskus tapahtui jokin kiivaampi keskustelu tai tiukempi äänestys, niin oli se enemmän entisajan muistojen matkimista kuin varsinaista taisteluintoa.

Oli kuin ilmassa jotain kilpailun henkeä ja se voitti myötään yhä enemmän alaa. Nuoret opistolaisetkin jo rupesivat tuntemaan, toiset selvemmin, toiset hämärämmin, että tuo muuttuva suunta saattoi vaikuttaa heihinkin, kunhan he vain ajoissa laittaisivat itsensä esille. Olihan kullakin mielestään oikeus toivoa jotain hyötyä ajan edullisesta käänteestä ja siksi kiintyi huomio niin yleisesti siihen ja pois vanhoista aatteellisista harrastuksista ja riennoista. Se muistutti tuo mielien suunta tavallaan jotakin saaliin jaon aikaa, -- pitäisi joutua osille, joutua pelastamaan oman kappaleensa! Ja sen kiireen rinnalla joutuivat yhä enemmin unhotuksiin ne aatteet, joita varten oikeastaan oli oltu haarniskassa, unhotettiin kuinka korkealla päämäärät alkujaan olivat olleet.

Oli tullut tavaksi, että vähän vanhemmat ylioppilaat eivät enää ottaneet osaa ylioppilaselämään vaan vetäysivät toisiin piireihin, vähän vanhempiin seuroihin; joissa ei enää viitsitty välittää noista vähäpätöisistä ylioppilasriidoista, vaan harjoitettiin jo, milloin politiikkaan koskettiin, suurpolitiikkaa ja suunniteltiin mitä mahdollisuuksia ja toiveita kukin olojen muutos oli tuottava mukanaan. Niinpä esimerkiksi Heikin aikuiset miehet ja hänen lähimmät toverinsa seurustelivat enimmäkseen suljetuissa piireissä toistensa luona taikka jonkun vanhemman toverin kotona, pohtien tarkkuudella ja asiantuntevuudella päivän merkkitapauksia ja arvostelivat asioita ja esiintyviä henkilöitä, -- arvostelu varsinkin oli vankka puoli. Usein oli heitä muutamia, ja Heikki varsinkin, kamreeri Holmin luona, joka nyt, kuherrusaikansa vietettyään ja uuteen asemaansa vakaannuttuaan mielellään näki heitä luonaan nauttien siitä, kuinka he hänen onneaan ihailivat.

Eräänä lokakuun iltana istui heitä siellä taas muutamia arvostellen ja ruoskien joitakin viime päiväin tapahtumia. He ruoskivat usein ja kovasti, olivat harvoin oikein tyytyväisiä. Heitä ei tyydyttänyt tapa, jolla asiaa oli ajettu ja tuloskin oli heistä monasti niin puolinainen. Milloin oli mikin tehnyt tuhmuuden. Ja julkisuudessa näkyneet asiain käsittelyt ja arvostelut olivat heistä niin kovin epäpoliittisia; ei ollut olemassa mitään hienompaa politiikkaa. Ja siitä he tällä kertaa taas johtuivat haukkumaan tuota pientä nuorisolehteä »Kyntäjää.»

Se oli pysynyt jotenkin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ja tänä aikana, jolloin asema, virka ja valta ja niihin pyrkiminen oli useimpain ajatuksissa, ei tuota pientä kuukauslehteä, joka yhä koetti pitää vireillä kansallisliikettä elähyttäneitä aatteita nuorisossa, ja joka kirjoitti kansanvallasta, kansanvalistuksesta ja uhraavasta työstä näiden aatteiden hyväksi, ehditty muistaa olevaksikaan. Itse nuorisokin, jonka senkin ajan kilpailuhenki oli kierassut pyörteeseensä, pysyi sitä kohtaan verrattain kylmänä; muutamia innokkaita harrastajia sillä oli, vaan suurin osa ei joutanut noita tuollaisia asioita ajattelemaankaan.

Ja se on lehden oma syy; Heikki ja Eemeli, jotka viime aikoina varsinkin hyväntahtoisesti olivat ottaneet »Kyntäjää» vähän valvoakseen, olivat siihen läpeensä tyytymättömät. Se oli taas laiminlyönyt puhua eräästä tärkeästä nimityksestä, se pysyi niin syrjässä ajan riennoista ja suunnista ja oli niin surkean heikko politiikassa. Taas oli uusi numero ilmestynyt ja he olivat taas tyytymättömät Vilhoon.

-- Onko tämäkin nyt laitaa? puhui Heikki. -- Kun maassa on tällaisia muutoksia tekeillä, kun tapahtuu asioita, joilla on vuosisatain merkitys, silloin tämä kirjoittaa uskonvapaudesta, Englannin parlamenttarismista ja rakkaudesta.

-- Ja jos joskus kosketteleekin päivän kysymyksiä, tekee hän sen niin lapsellisen naiviin tapaan. Enemmän tarmoa, enemmän ruutia!

-- Se on kivuloinen mies, ei se jaksa, puhui Holm ikäänkuin Vilhoa puolustaakseen. -- Mihin hiiteen se Juusokin lie hävinnyt, se katosi tuon näytelmänsä jälkeen kuin tina tuhkaan.

-- Häpesi ja meni. Mutta on häntä tänä syksynä taas nähty täällä, kuuluu jo käyneen tentteeraamassa pari ainetta, mutta pistäytymällä vain maalta, esiintymättä missään.

-- Niin, hän kuuluu saavan kielissä hyvät arvosanat. Mutta ei hänestäkään politiikkaan ole.

-- Ei, Jumala paratkoon, vakuutti Heikki naurahdellen. Hän on nyt kerta höyhenkenkä ja aikansa ymmärtäminen, se ei ole hänen vankin puolensa. -- Heikki oli hetkisen ääneti ja jatkoi sitten ikäänkuin hiukan varoskellen: -- Jos mieli sellaisella lehdellä olla jotakin merkitystä, niin pitäisi sen joutua toisiin käsiin, ymmärtävämpään hoitoon, se on minun »ceterum censeoni.»

Siitä oli heillä Holmin kanssa jo useasti ennenkin ollut puhetta ja he olivat keskustellessaan tulleet huomaamaan, että voisi olla edullista jos he saisivat sen omiin käsiinsä. Paljo merkitystähän sillä tosin ei ollut koko »Kyntäjällä», mutta sitä voisivat ehkä sentään käyttää jonkunlaisena välikappaleena sellaiset miehet kuin he, jatka olivat selvillä ajan virtausten tärkeydestä ja tunsivat miten asiat ovat otettavat. Nyt on hetki, jolloin on hyvä pitää itseään esillä ja tehdä itsensä huomatuksi, kun vain osaa tehdä sen ymmärtävällä tavalla. Kunhan »Kyntäjääkin» hoitaisi niin, että se aina kävisi yleisen mielipiteen etupäässä ja aina lausuisi ilmi sen, mitä kulloinkin tahdotaan lausuttavaksi, silloin voisi silläkin olla merkitystä ja sen hoitajilla siitä etua. Tätänykyäkin on mieliala varsinkin maaseudulla semmoinen, että se vaatii kuulla äkäsiä sanoja, jyrkkiä, punasia mielipiteitä, jotka säkenöivät ja räiskävät.

He olivat, Heikki ja Eemeli, keskenään näistä seikoista usein jutelleet, olivat järjestäneet omat mielipiteensä ja kantansa noiden havaintojensa mukaan, vaan eivät he toki useampain läsnäollessa niitä kaikkia paljastaneet. Näille muille he vain osottivat, kuinka tarpeellista olisi että lehti joko elpyisi taikka muuttuisi toisiin käsiin. Ja toiset olivat aivan samaa mieltä, kehottivat Heikkiä vielä käymään Vilhon luona siitä puhumassa. Heikki sanoi puhuneensa siitä jo ennen, mutta lupasi käydä vieläkin.

Hän kävi jo seuraavana päivänä Vilhon luona, kuvasi asiansa hyvin räikeillä väreillä ja selitti mitä yleinen mielipide toivoo. Vilho istui ääneti ja kuunteli, myhähteli vain joskus ilmasematta tarkemmin mielipidettään. Vaan kun Heikki oli mennyt, nousi hän kävelemään, mitteli edestakaisin kammarinsa lattiaa ensin rauhallisemmin, sitten rajummin. Hänen silmänsä saivat omituisen, kaihomielisen kiillon ja nuo epäluotettavat punapilkut hänen poskillaan laajenivat helakaksi ruskoksi.

Hetken käveltyään mietteihinsä vaipuneena istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan kirjettä. Se oli Juusolle:

»-- -- Ei näy tässä minusta enää olevan miestä toteuttamaan sitä, mitä olin ajatellut ja toivonut. En jaksa tehdä työtä enää miehen voimalla, ei riitä tarmo eikä kykykään. Huomaan sen itse, ja jos en huomaisikaan, niin kyllä sitä mulle muut huomauttavat.

»'Kyntäjään' on yleinen mielipide tyytymätön, niin on minulle monasti vakuutettu ja nyt juuri äsken kävi Heikki sitä mulle taas julistamassa. Sanoi puhuvansa useiden puolesta. Lehti ei vastaa tarkoitustaan; sen pitäisi sanoa sanan paikalleen kaikista yleisistä päivän asioista ja johtaa yleisöään ja se pitäisi tehdä se kaikki viisaalla, poliittisella tavalla. Nytkin on laiminlyöty ottaa puhe erinäisistä nimityksistä ja hakemuksista...

»Minä olen ruvennut tuskautumaan näihin muistutuksiin. Ja totta on, että tätä nykyajan suuntaa e