Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I

AlkuperäIsiä Suomalaisja Uuteloita I

Kirj.

K. J. Gummerus

K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1900.

SisäLlys:

Esilause. Sovitus haudalla. Palkinto. Merimiehen morsian. Sadan leukaluut.

Esilause.

_Kaarle Jaakko Gummerukselle, syntynyt 1840, tulee Pietari Hannikaisen jälkeen tienraivaajan kunnia suomenkielisen novellikirjallisuuden alalla. Halu tarinoida ja runoella oli hänellä luontainen ja ilmeni jo kouluaikana. Hän sommitteli ahkerasti pieniä, sisällykseltään romantillisia kertomuksia ruotsinkielellä, joita hän luki omaisilleen. Kodin uskonnollinen henki ja kasvatus vaikutti hänessä kouluajan lopulla voimallisen herätyksen, jonka synnyttämä uskonnollinen mieliala pysyväisesti tuli hänen elämänsä perussäveleksi. Toinen aate, joka määräsi hänen työnsä suunnan, oli suomalaisuuden aate, joka hänen ylioppilaaksi tulonsa aikoina entistä suuremmalla voimalla innostutti mieliä nuorison keskuudessa. Sen vaikutusta oli, että kun hän julkisuudessa alotti kirjailijatoimensa, hän otti käyttääksensä suomenkieltä, siten työskennelläksensä suomalaisen kirjallisuuden kohottamiseksi ja suomalaisen rahvaan sivistämiseksi. Mutta tosi sivistys oli hänellä eroittamattomasti yhtynyt siihen uskonnolliseen maailmankäsitykseen, jonka hän kodistaan oli perinyt ja omakohtaisesti itselleen omistanut. Siinä hengessä hän kirjailijanakin tahtoi vaikuttaa. Lapsuuden usko ja nuorukaisen äsken herännyt isänmaallinen innostus yhtyivät hänellä ehjäksi, sopusointuiseksi ihanteeksi, jolle hän aina pysyi uskollisena.

Ensimmäiset kertomuksensa Kaarle Jaakko Gummerus enimmäkseen julkaisi Suomettaressa vv. 1862-66 sekä kuvalehdessä Maiden ja merien takaa vv. 1864-66, käyttäen nimimerkkiä --l --b --s. Eri kirjana hän julkaisi v. 1862 »uutelon» eli novellin »Veljekset», 1865 »Alkuperäisiä suomalaisia Uuteloita I» (kolme eri kertomusta), historiallisen novellin »Rahvaan tytär, miljoonain hallitsia» v. 1868, suurimman ja parhaana pidetyn romaaninsa »Ylhäiset ja alhaiset» v. 1870 (toinen painos 1880), »uutelo» sarjan vihkot II ja III v. 1873, ja kahta vuotta myöhemmin novellin »Peritäänkö vihakin?» -- Jo tämän tavattoman runsaan tuotteliaisuuden kautta Gummerus muutamassa vuodessa astui suomenkielisten kirjailijain ensi riviin. Hänen ensimmäistä koettaan arvostelussansa sanoo J. V Snellman, että se suurista puutteista huolimatta oli lupaava, koska se osotti tekijällä olevan runsaan mielikuvituksen, ja esitystavassa oli vilkkautta ja voimaa, joka ei ole tavallista. Seuraavina vuosina ilmestyneistä kertomuksista tunnustettiin, että ne osottivat kaikin puolin suurta edistystä. Loppumattoman runsas mielikuvitus ja vilkas, sujuva, usein sukkela esitystapa olivat ne luontaiset lahjat, jotka Gummeruksesta tekivät hyvin tuotteliaan ja suositun kirjailijan. Kun hän näille lahjoilleen antoi vapaan vallan, sujui työ kuin itsestään. Hän ei koskaan paljon vaivannut päätänsä syvällisellä suunnittelulla eikä pitänyt lukua kaunotieteen kaavoista taikka kirjallisuuden »virtauksista» ja »suunnista». Epäilemättä onkin totta, ettei hänen teostensa arvo runollisuuden korkeimpain vaatimusten mukaan ole erittäin suuri. Mutta se ei estänyt häntä tulemasta suomalaisen suuren yleisön lempikirjailijaksi, johon ennen kaikkea on vaikuttanut se henki, jossa hänen kertomuksensa ovat kirjoitetut ja jonka kansa tunsi omaksensa. Kaikkialla ihmiskohtaloissa Gummerus näkee Jumalan johdatusta, hänen armahtavaa rakkauttaan, mutta myöskin hänen rankaisevaa vanhurskauttaan. Vaikka maailmassa pahan ja hyvän taistelussa pahuuden valta useinkin näyttää olevan täydellinen, ohjautuu kaikki kuitenkin lopulta hyvän voitoksi. Useissa kertomuksissa on aiheena rikos ja sen seuraukset, joko rangaistus taikka katumus ja armo sekä lankeemuksesta kohoaminen. Lämmin myötätunto yhteiskunnan kovaosaisia kohtaan on myöskin läpikäyviä piirteitä Gummeruksen kertomuksissa. Niinpä on hänen laajimmassa romaanissaan »Ylhäiset ja alhaiset» juonena mökin pojan pyrkiminen oppiin ja sivistykseen, ja monessa muussa hän kuvaa sitä juopaa, jonka rikkaus ja köyhyys saa aikaan ihmisten välillä. Kirjailija vie meitä milloin rauhalliseen maapappilaan, milloin keskisäädyn oloihin, mutta tavallisimmin ja halukkaimmin varsinaisen kansan keskuuteen. Useat kertomuksista liikkuvat historiallisella pohjalla, perustuen osaksi kansan suussa säilyneisiin tarinoihin. Se mielenkiinto, jota sellaiset aina olivat Gummeruksessa herättäneet, sai uutta virikettä, kun hänen isänsä v. 1861 oli muuttanut kirkkoherraksi Karkun vanhaan, muistorikkaaseen pitäjään Satakunnassa. Karkussa kerrottuun kansantarinaan perustuu esim. novelli »Sadan leukaluut», jonka tapaukset ovat Isonvihan ajalta.

Vuodesta 1873 saakka työskenteli Gummerus Jyväskylässä pääasiallisesti kansantajuisten kuvalehtien alalla, toimittaen »Kyläkirjastoa» (1873), »Kyläkirjaston Kuvalehden» A-sarjaa (1878), »Lasten Kuvalehteä» (1880) ja Kuvalehden B-sarjaa (1888-1896). Yhä enemmän tuli tämä, ynnä alkanut kustannustoimi, hänen pääalakseen. Sillä välin kuin lukuisia uusia työntekijöitä ilmestyi suomalaisen kaunokirjallisuuden vainiolle, kävi Gummeruksen alkuperäinen tuotanto niukemmaksi; mutta lehdissään hän sitä kumminkin jatkoi, ja muutamat niissä julkaistuista novelleista ovat ehkä paraat hänen kynästään lähteneet. Erittäin onnistunut oli Gummerus lapsille kirjoittaessaan.

Uutteran työn, jossa tuskin vielä näkyi väsähtymisen merkkejäkään, keskeytti sydänhalvaus, joka matkalla Helsingissä 20 p. maaliskuuta 1898 kohtasi häntä. Kaarle Jaakko Gummerus on haudattu Jyväskylän kauniiseen kirkkomaahan.

* * * * *

Elämänsä viime vuosina oli Kaarle Jaakko Gummeruksella aije julkaista osa kirjoittamistaan alkuperäisistä »uuteloista» uutena painoksena; mutta kuolema tuli väliin.

Hänen kustannusliikkeensä jatkaja on pitänyt rakkaana velvollisuutenaan toteuttaa tätä aijetta, vakuutettuna siitä, että hänen kertomuksillaan yhä vielä on tehtävänsä ja lukijansa niissä piireissä, joiden puoleen hän eläessäänkin etupäässä kääntyi. Ne ovatkin jo kauan olleet kirjakaupasta loppuunmyytyinä. Uusi julkaisu on alotettu Kuvalehdessä olleilla kertomussarjoilla »Vanhan pastorin muistelmia» ja »Haudankaivajan kertomuksia», jotka ilmestyivät 1898 ja 1899. Nyt seuraa neljä hänen vanhemmista novelleistansa, joista kolme ensimmäistä alkujaan on ilmestynyt »Alkuperäisten suomalaisten Uutelojen» I vihossa ja viimeinen saman sarjan II vihossa. Hellävarainen kielellinen korjaus on ollut välttämätön, kun suomalainen kirjakieli 1860-luvulla vielä monessa kohden oli vakaantumaton ja tekijä, lähteneenä kodista, jossa puhekielenä oli ruotsi, ja ruotsalaisen koulun käyneenä, kirjailijatoimensa alkuaikoina ei käyttänyt suomenkieltä virheettömästi. Toivottavasti on kirjailijan omituisen pirteä tyyli näistä korjauksista huolimatta jäänyt kaltaisekseen._

Sovitus Haudalla.

I.

Paroonin veri.

Ullavan kappelin ja Lohtajan pitäjän rajalla vähän matkaa maantiestä voi vielä tänäkin päivänä seista vähäinen mökki. Sen seinät ovat vanhat, lahonneet, sammaltuneet; sen katto on osaksi tuulen käsiin heittäytynyt; sen akkuna on paikattu paperilla ja päreillä. Ei ole se kaunis nähdä, sillä suurta kurjuutta se osottaa. Vaan kun lirisevä vesi purossa leikkiä laskee sen vieressä ja kesätuuli saa kuusen oksat tuudittelevia virsiä laulamaan, ei kamoksuta mökki silloin. Sammalet sen seinänrahissa ovat vehreät ja turvekatolla istuu pesänsä vieressä pieni lintu viserrellen. Mutta kun talvi tulee, puro jäätyy, kuusen oksat laulannolle kangistuvat, sammal on saanut yllensä vanhuuden puvun, lintu pesänsä heittää -- silloin! Silloin on mökki kuin tuo lumen alle kätkeynyt vuori, joka taivaanrannalta puron rannalle näkyy. Silloin tuulee tuuli joka seinänra'osta, silloin konttailee pakkanen mökin lattialla, ja lautanen, joka pellin virkaa katon rajalla toimittaa, hikoilee kuuraa. Silloin kamoksuttaa mökki, semmenkin kun ääni sen sisältä kuuluu, joka matkustajalle kertoo, että mökissä ihmisiä asuu.

Kova on pohjolan honka; ei lahoo se pian, ja kun se lahoomaan rupeaa, lahoo se vähitellen. Mutta paatoseksi muuttuu ydin, ja vuosien kova käsi koettaa kauan ja turhaan runnella niitä voimia, mitkä pohjola ytimeen on salannut. Viidenkymmenen vuoden kuluessa muuttunee paljo? -- Muuttuu, vaan pohjolan honka on pakkasen koulua käynyt, on oppinut kärsimään, kestämään -- ja viisikymmentä vuotta taapäin oli mökki puron rannalla melkein samallainen kuin nyt, se vaan erotuksena, että se nyt ajan voimia tunnustaa ja on nöyryyttään osottaen päästänsä ottanut lakin, kattonsa tuulelle antamalla. -- Jätettynä seisoo tänään Puron mökki; sen homehtuneet seinät eivät enää näe asukkaita, sen lahonnutta lattiaa ei enää ihmisen jalka koske, se imee nyt sateisten pilvien kyyneleitä; mutta se muistaa, että ihminen kerran on sen päällä seisonut, että se on imenyt kyyneleitä suolaisempia, suurempia kuin sadepilvien.

Aikoja taapäin istui tässä mökissä kaunis, nuori nainen. Hän istui kätkyen vieressä; hän lauloi lapselleen, ja lapsi nukkui. Kun lapsi nukkui, lakkasi äiti laulamasta, vaan lastaan silmäilemästä hän ei lakannut; ja kun hän lasta silmäili, nousi hänen silmäänsä suuri; kirkas kyynel, ja kyynel isoni, kunnes se putosi kätkyen laidalle ja särkyi.

Sitten kului vuosia. Äiti istui takan edessä ja ompeli. Kätkyttä ei enää näkynyt: pienokainen oli kasvanut. Hän osasi käydä ja puhua. Hän laski jo leikkiä, hän teki jo lumiukkoja ulkona, kun oli lumi tahkeaa. Vielä silmäili äiti häntä niinkuin muinen, vielä asui äidin silmissä kyynel, vaikka se ei enää pudonnut.

Ja vuosia kului taasen. Eliinan kauneus oli kadonnut, hänen hivuksensa rupesivat jo harmenemaan. Ruusut olivat jo kauan sitten hänen poskiltaan lakastuneet; posket olivat vetäyneet ryppyisiksi, niinkuin maapinta, kun sitä syksyn pakkanen koskettelee. Hän istui vielä ommellen; vaan nyt ovat hänen silmänsä kirkkaat, ei asu niissä kyynel enää. -- -- Ei! Ilo välkkyy niistä, sillä ne näkevät jotakin, mikä niitä ilahuttaa; ne näkevät nuoren Antin omalla kirveellä pesään puita hakkaavan. -- Onko siis kyynel kuivunut? Ei. Vielä väliin entää se äidin silmään, mutta se ei ole katkera enää niinkuin ennen. Kyyneleet ovat pesseet Eliinan sydämen puhtaaksi, ja nyt siinä sydämessä, joka niin kauan, niin paljon on kärsinyt, asuu taivaan rauha.

Ja nyt on Antti viidentoista vuotinen; tänään täyttää hän. Tämä päivä on aina muinen ollut äidille surun päivä, nyt on se ilon päivä. Antista tulee mies; Antti rakastaa äitiänsä. Oi iloa äidin sydämelle! Antti rakastaa äitiä, vaikka äiti tänään on tehnyt vaikean tunnustuksen:

»Anna minulle anteeksi, poikani! Minä olen sinulle valehdellut. Sinä olet kysynyt kuka isäsi oli; minä olen vastannut: torppari hän oli. -- Minä olen valehdellut. Sinä olet nyt pian aikamies; minä en tahdo enää sinulta salata, mitä minä saan sanoa. Se on minun syyni, että köyhät olemme, että vaivoin työllämme olemme elättäneet itseämme... Sinä et ole tahtonut kerjätä, sinä et ole leipäpalaa pyytänyt, ennen sinä kuolisit kuin kerjäisit, sanoit kerran. Mistä sinulla on tuommoinen jäykkä luonne? Äidiltäsi et ole sitä saanut, sillä äitisi on kerjännyt... Minä tiedän, mistä olet saanut sen; minä tiedän, näen ja ymmärrän, että sinun suonissasi juoksee isäsi verta -- ja isäsi, Antti, oli kuuluisa herra, parooni arvoltaan. Elä kysele minulta hänen nimeänsä, minä en saa sitä enää kenellekään mainita, ja ne, jotka täällä sen tietävät, ovat luvanneet sen salassa pitää. Elä luule, että minä häpeen sitä mainita, en, mutta syistä, joita en saata sinulle sanoa, olen päättänyt elämäni tapaukset salassa pitää. Kerran saat sinä kumminkin tietää, mitä nyt mielesi tekee, vaan silloin ei minua enää ole. Elä kysele mitään... Kun minä kuolinvuoteellani makaan, silloin tahdon pyytämättäsi antaa sinulle mitä tarvitset, oppiaksesi tietämään kuka äitisi oli. Nyt ja silloin vaadin minä sinulta lujan lupauksen. Kun saat isäsi nimen, sukusi nimen ja sukulaistesi nimet tietää, lupaa tässä nyt minulle, ettet kosta, vaikka näkisit, että äitisi on niiden tähden paljon kärsinyt. Lupaa että niin käytät itsesi, kuin on äitisi käyttäynyt; se ei ole sinulle mahdotonta».

Tuota sanoessaan itki äiti; mutta kyynel ei ollut surun, se oli ilon, sillä poika heittäysi äitinsä syliin ja lausui:

»Äitini, rakas äitini! Paljon olet sinä kärsinyt, sen minä tiedän. Sinä et saata minulle ilmoittaa muuta kuin että minussa juoksee paroonin verta. No, pidä salaisuutesi; minä en kysy sitä ennenkuin itse sen minulle ilmoitat. Sinun veresi minun suonissani juoksee, ja kuolemaani saakka on joka pisara sinun». --

Tuosta syntymäpäivästä on vuosia kulunut. Puron mökki on autio. Eliina on muuttanut maan poveen. Antti on äitinsä haudalla seisonut, on itkenyt, on koonnut kaikki mitä mökissä koottavaa on ja mökistä suruisella mielellä avaraan maailmaan lähtenyt.

II.

Profeetta.

Valtatien syrjässä Kälviän pitäjässä on Peitson kestikievaritalo. Sinne tuli Antti, kun oli saattanut maahan mitä kalliinta hänelle elämässä oli. -- Siellä sai hän palveluspaikan, jota hän etsi, tosin palkatta; mutta palkkaa ei hän vaatinutkaan, sillä hän ei ollut vielä ulkotöihin tottunut.

Mutta Antti ei menestynyt kestikievaritalossa. Hänen luonteensa oli semmoinen, ettei sitä voinut mihinkään verrata, niin omituinen oli se. Mitä muut rakastivat, sitä hän ei rakastanut, ja mitä hän rakasti, sitä eivät muut rakastaneet. Yksin oli hän milloin saattoi, ja ylipäänsä pisti hänessä aina esiin jotakin, joka ei ollut talonpoikaista. Työnsä, mihin ikään hän pantiin, toimitti hän hyvästi, rehellisesti. Mutta oli kumminkin työ, joka soti aina vastaan hänen mieltään; tuo työ oli käydä kyydissä. Tosin häntä ei usein tuohon pantu; mutta kun niin väliin tapahtui, oli Antti onneton. Irstas elämä kestikievaritalossa oli hänelle kauhistus.

Vuoden loppuun oli Antti kumminkin Peitsolla. Sen kuluttua olisi hän hakenut palveluspaikkaa muualta, mutta hän ei voinut jättää äitinsä, lapsuutensa asuntoa -- ja vastoin mieltään otti Antti pestin kestikievariin seuraavaksikin vuodeksi, mutta sillä nimenomaisella ehdolla ettei hänen tarvinnut kyydissä käydä.

Luulet kai, lukiani, että Anttia nyt pidettiin paremmasti kuin ensi vuotena? Päin vastoin. Isäntä oli juomari, jumalaton, joka ei suuttumatta sietänyt nähdä Anttia. Isännän pisti vihaksi nähdä miten Antti elämällään, semmenkin kun hän nyt rupesi miehistymään, nuhteli häntä, vaikka Antti ei koskaan mitään puhunut. Kylässä kutsuttiin Anttia »profeetaksi», eikä tuo nimi ollut hänelle kunniaksi; päinvastoin, kun tahdottiin häntä haukkua, sanottiin aina: »kas profeettaa!»

Eräänä lauantai-iltana, kun oli kyntö loppunut ja pyhää soitettiin, palasi Antti hiljaa Puron mökistä kestikievariin. Hän muisti onnellista elämäänsä muinen ja huonoa nyt; hän vertaili niitä toisiinsa, ja hän ikävystyi oloaan. Kun hän läheni Peitsoa, näki hän tiellä kylän poikia, jotka pilkkasivat vanhaa Eevaa, hänen äitinsä parhainta ystävää. »Hävetä saisitte!» sanoi hän -- »vanhaa pilkata!»

Tuo oli ensi kerta, kun hän sanoilla ketään nuhteli. »Kuule profeettaa!» huusivat nauraen nuorukaiset; »hän on joutunut ämmäinkin ritariksi nyt».

»Ette ole tainneet kuulla, että on pyhää soitettu, ettekä tietää, että lepopäivä lähestyy? Siis kun saatte tietää sen, menette kai kotiinne ja jätätte ämmän, joka on parempi kuin te kaikki yhteensä?»

»Kuule profeettaa! Jumal'auta, saarnaa hän lauantaisen ehtoosaarnan paremmin kuin pappi Kokkolassa huomenna! No ämmä! Määy nyt 'amen' hänen siunaukseensa».

»Pidä suusi kiinni!» ärjäsi Antti ja lähti hiljoilleen kotiin ottaen eukon mukaansa.

»Jumala siunatkoon sinua!» jupisi Eeva.

»Sontiainen! Mene ämminesi hiiteen!» kiljuivat nuorukaiset hänen takanaan. --

Muutamia viikkoja myöhemmin eräänä pyhäiltana, kun muut nuoret miehet pihalla olivat keilaa lyömässä, istui Antti pirtissä. Hänen edessänsä oli paperi; hän harjoitteli kirjoitustaitoa, johon äiti oli hänelle antanut alkuopetuksen. Silloin tuli isäntä tupaan, tavallisuuden mukaan päihtyneenä, ja nähdessään Antin paperin sylki hän siihen. Antti ei puhunut mitään, -- hän meni ulos.

»Se piru!» kiljui isäntä.

Kerran oli emäntä, joka myöskään ei Anttia suosinut, antanut tämän vellin palaa pohjaan, niin ettei sillä ensinkään ollut ruuan makua. Antti aivan hyvin havaitsi tuon, vaan hän söi sanaa sanomatta.

Näin sai Antti oppia, ettei elämä ole mikään ruusuinen yrttitarha, mutta hän kesti oppiaikansa hyvin, ja kun viha hänessä väliin oli nousta partaittensa yli, juohtuivat aina hänen mieleensä äitinsä opetukset, ja Antti hillitsi itsensä.

Mutta toiselta puolen taasen saattaisimme sanoa, että Anttia pidettiin hyvästi. Jos oli tehtävä joku työ, missä tekijän oli tarvis olla rehellinen ja tarkka, siihen pantiin aina Eliinan poika, ja hän näytti, että hänessä oli miestä. Vaikka ei isäntä sietänyt nähdäkään häntä, ei hän kuitenkaan olisi millään tahtonut päästää häntä pois talostaan.

Vaan muutos tapahtui.

Peitsolla oli ollut kinkerit, ja pappi oli kovasti nuhdellut isäntää ja hänen perhettään huonosta lukutaidosta. »Antti osaa paremmin lukea, kuin te kaikki yhteen», oli hän sanonut. Ihmiset tuvassa nauroivat isännälle. »Se on oikein sanottu», arvelivat he.

Tuota ei saattanut isäntä unhottaa. Antti oli häväissyt hänet; se pisti aina isännän mieleen. »Ei kummaa, että sinä osaat lukea, nahjus!» sanoi hän; »etpä sinä pyhän pitkään muuta tee, kuin sokaat nokallasi raamattuani».

»Tekisitte tekin samaten», vastasi Antti, »niin osaisitte paremmin lukea».

»Pois raamattu!» ärjäsi päihtynyt isäntä. »Nyt on tosin pyhä, mutta minä olen isäntä, ja sinä menet kohta lantaa ajamaan!»

Antti ei ollut kuulevinaan näitä sanoja. Siitä yltyi isäntä yhä enemmän vihassaan.

»Kuuletko mitä sanoin, pois raamattu ja lannan ajoon!»

»Huomenna, kun on kukko laulanut; mutta nyt on pyhä» -- vastasi Antti.

Tuosta vastauksesta julmeni isäntä. Hän kirosi ja vannoi; mutta Antti vastasi aina vakavasti, siivosti, kunnes ei isäntä saattanut vihaansa hillitä. »Kyllä minä opetan sinut menemään!» huusi hän vaahtosuisena, ja ennenkuin Antti ymmärsi, mitä oli isännän mielessä, oli tämä siepannut halon ja sillä heittänyt Anttia. Halon pää sattui hänen poskeensa ja teki siihen ammottavan haavan.

Punainen rusko nousi Antin kasvoille. Hän tulistui, hän unhotti äitinsä, kaikki, ja ennenkuin isäntä ennätti päästä nauruun, oli hän niin litistettynä Antin kourissa, ettei saanut sanaa sanotuksi.

On vaikea tietää, miten tämä kahakka olisi loppunut, elleivät kyytipojat ja kaikki, ketkä tuvassa olivat, olisi samonneet Antin päälle. Yleinen tappelu alkoi, mutta vaikka väkeväkin Antti oli, ei hän voinut sotia kaikkia niitä aseita vastaan, jotka häntä vastaan nostettiin. Hän sai monta verihaavaa, ennenkuin hän oli voitettu. Mutta kun hän lattialla makasi ja kaikki hakkasivat häntä, ei hän enää mitään sanonut.

Vihdoin melkein tainnuksiin joutuneena heittivät he hänen tuvasta hangelle. Siellä tointui hän; siellä itki hän ensi kerran eläessään katkeruuden kyyneleitä.

Seuraavana päivänä nähtiin hän Puron mökillä ja äitinsä haudalla. Sitten katosi hän Kälviältä, ei tiennyt kukaan mihin. Eikä kukaan häntä kysynytkään. Profeetta unhotettiin.

III.

Lautamies ja hänen tuleva vävynsä.

Kun talonpoika joutuu ylpeäksi, niin tietää hän tuskin ylpeytensä rajoja. Vaan niin ehkä lienee kaikissa säädyissä, vaikka tuo silmiin paremmin astuu, kun se talonpojissa osottaikse. Isäntä tietää aina, että hän on isäntä; vaan jos ylpeys hänen sydämessänsä vallitsee, tuntee hän tuon, ja mitä hän itse tuntee, tuntevat muutkin. Mutta kun muut tuon tietävät ja tuntevat, niin tulee olo tämmöisen isännän talossa raskaaksi, tukalaksi. Ollila oli tämmöinen isäntä. Hänen mahtavuutensa ei rajoja tiennyt. Hän eli talossaan kuin ruhtinas hovissaan. Hänen silmäyksensä oli käsky, hänen käskynsä laki, jota ei uskaltanut kukaan vastustaa. Luonnollista on, että talo tämmöisen isännän isännöidessä edistyy, mutta toinen on laita niiden, jotka tämmöisen talon piiriin kuuluvat, semmenkin kun on isäntä, niinkuin Ollila, ei ainoastaan ylpeä, mutta lisäksi saita ja tyly.

Ollilan ylpeys perustui hänen rikkauteensa. Hänen talonsa oli suuri, hänen vuotuiset rahatulonsa suuret, hänen asuntonsa hovi, hänen peltonsa parahimmat, hänen karjansa lihavimmat, sanalla sanoen: kaikki mitä hänellä oli, osotti rikkautta, ylellisyyttä. Kun nyt Ollila aina tämän rikkautensa tähden oli pitäjän valittu ja vihdoin oli tehty lautamieheksi, niin on aivan hyvin ymmärrettävä, että Ollila arvonsa tunnossa yltyi. Mutta soimatessamme häntä täytyy meidän kumminkin antaa hänestä se todistus, ettei hän ollut mikään pölkkypää, ei, päin vastoin monessa asiassa ymmärtäväinenkin. Hän oli leski. Neljästä lapsesta oli hänellä enää jälellä ainoa tytär, Hanna.

Niin! Ollilalla oli lapsi; mutta kotona ei juuri huomattu hänellä lasta olevankaan, sillä Hanna eleli aina omia aikojaan. Häntä ei oltu talonpoikaisiin töihin totutettu. Hän ei saanut olla talonpoikaisissa seuroissa; sillä »hän on aiottu parempiin», oli Ollilalla tapa sanoa.

Hanna istui siis päivät ommellen ja kutoen kaikenmoisia hienoja, koreita vaatteita. Ainoastaan ruoka-aikoina ja joskus muulloinkin hän nähtiin; mutta ei silloinkaan enempää kuin hänen mennessänsä pirtin lävitse kammariin, missä hän isänsä kanssa atrioitsi.

Hanna oli nyt 18-vuotinen. Mikään erinomainen kaunotar hän ei ollut, mutta vaikka hän ei semmoinen ollut, oli hänellä kuitenkin äitivainajansa kaunis, puhdas sydän, ja puhdas sydän on kasvojen ihanuutta kauniimpi.

Hanna tiesi ja tunsi aivan hyvin isänsä luonteen, ja sen lisäksi hän tiesi, ettei hänen isänsä sydäntä mikään voisi muuttaa. Hanna tiesi isänsä rakastavan häntä, mutta rakastavan niin, kuin rikas rahaansa rakastaa. Hanna ymmärsi olevansa tavara, jota isänsä kasvatti sillä voittaakseen. Asian näin ollen oli mahdotonta, että Hannan ja lautamiehen välille olisi saattanutkaan mahtua muuta kuin nimeksi sitä isällistä ja lapsellista rakkautta, josta kumminkin perheen onni aina riippuu. Monesti oli Hanna kyynel silmissä pyytänyt saada ryhtyä niihin säätynsä tehtäviin, joita toimittamaan hän oli luotu, mutta isä ei tavallisesti vastannut tuohon muuta kuin: »Ei, sillä minä tahdon, että sinä tästä säädystä nouset».

Ollila itse ei sanottavasti mitään työtä tehnyt. Hän ei tuota tarvinnutkaan, sillä hän tiesi sanallansa olevan valtaa; hän tiesi työn kulkevan hänen poissa ollessaan melkein yhtä hyvin kuin vieressä seisoessaan. Aamulla määräsi hän päivän työt, ja onneton se, jonka osuus illan tullessa oli vaillinainen; se tiesi, että hän ylpeän talossa palveli. Mutta toiselta kannalta katsoen oli Ollila hyväkin palkollisiansa kohtaan, sillä ei missään näille maksettu suurempia palkkoja; ja siitä seurasi, ettei missään ollut parempia palkollisia.

Vaan ei tarvinne pitemmältä kertoa miten Ollilassa elettiin; sen arvannee jokainen, joka on nähnyt tahi kuullut monen nykyisenkin ajan rusthollarin elämästä. Vähävaraisia halveksitaan, ja ylimalkaan on kunnia sen, jonka kukkarossa ko'olta kovia hopeita löytyy.

* * * * *

Oli kaunis kesäpäivä. Ollilan väki oli niityllä; talossa oli kotona ainoasti isäntä, tytär ja vanha Liisa, joka emännän askareet toimitti. Pirtin ovi oli auki; aurinko heitti lämmintä valoansa miehen rinnalle, kun hän pöydän päässä istui, lyijykynällä tehden paperille piirteitä, joiden oli määrä olla kirjaimia. Tämä mies oli Ollilan isäntä. Hän oli kylässään kokoillut rahoja pappilan kellarirakennukseen ja teki tiliä saaduista rahoista. »Se pedon Pekka!» ärjäsi hän äkkiä; »minä en siltä saa mitään hyvällä, mutta en olisi Ollila, ellen saisi pahalla».

»Mutta hän on köyhä, isäni!» sanoi Hanna, joka istui lavitsalla vähän matkaa isästä, pallistaen silkkihuivia; »hänellä ei ole rahoja, ja ne rahat, mitkä hän maisterilta saa, menevät kaikki hänen kaupunkivelkaansa».

»Ole vaiti, et sinä tätä ymmärrä! Pekka on pahanjuoninen mies, ja minä tahdon näyttää, ettei Ollilaa kiellolla kostotta häväistä. Olisi saattanut kohta antaa minulle tuon nuorukaisen rengiksi, ja minä olisin hänen hädässään omasta kukkarostani maksanut nuo muutamat rossat».

»Mutta tiedättehän, että Pekka on syytön; poika ei tahtonut tulla tänne».

»Ei tahtonut tulla!... Ole vaiti! Minä tiedän, että hän jo oli tulossa, mutta Pekka houkutteli häntä jäämään; sen saa hän maksaa. Kun maisteri tulee tänne, panen minä häntä myöten sanan Pekalle, että ellei Pekka kohta luovu rengistään, saa hän maksaa minullekin velkansa».

»Maisteri tulee», sanoi vanha Liisa, joka nyt ovessa näkyi.

Lautamies nousi. »Mene kamariisi, Hanna, ja pue yllesi, että kehtaat ihmisten näkyviin tulla», sanoi hän, ja jättäen Hannan meni hän kamariinsa samaa tekemään.

»Kuulitko, mitä isäsi sanoi?» lausui Liisa lautamiehen mentyä. »Pane paraat yllesi! Hi hi hii! Jollei aavistukseni pahoin valehtele, niin saamme vuoden kuluessa täällä häät, hi hii! Ollila saa sitten sanoa kaikkia maisterin ylhäisiä sukulaisia sinuksi...»

»Olkaa hulluja puhumatta», jupisi Hanna punaposkisena kuin kypsynyt puola, mutta totellen käskyä hän kiireesti katosi, jättäen ompelunsa pöydälle.

»Kyllä rouvana olla kelpaa», mumisi Liisa; »mutta sen minä sanon, ettei almanakassa ole sitä päivää, jona maisterin ja Hannan häitä vietetään».

Maisteriksi mainittu oli noin 30-vuotinen, pitkän hoikka mies. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, mutta niissä ei ollut ollenkaan sitä vakavuutta, josta olisi voinut aavistaa hänen papinvirkaan aikovan. Hänen tukkansa oli punainen, ja tuo teki koko hänen ulkomuotonsa jotenkin oudoksi, semmenkin kun hivukset olivat pitkät. Hän tuli hiljaa kävellen Ollilaa kohden merenruokokeppi kädessä, aina väliin silmäillen ympärillensä.

»Aina aamusta iltaan emännän työssä, vanha Liisa! Hyvää huomenta! -- Onko lautamies kotona?» puhui hän tarjoten ystävällisesti kättä eukolle, joka kuori perunoita ja pyyhki käsiänsä vyöliinaansa ennenkuin rohkeni tarttua maisterin käteen.

»Lautamies on kotona, hän meni kamariinsa; kyllä hän kohta tulee».

»Sehän hyvä! No, miten täällä tänään jaksetaan? Kaikki hyvin, vai kuinka?»

»Kaikki hyvin, saatikka -- --»

»Mitä?»

»Lautamies saisi palvelukseensa Paavilan Pekan rengin».

»Minä tiedän, että Ollila häntä tahtoo, ja olen kuullut pojan omasta suusta, että hän tämän viikon kuluessa tulee tänne. Paavila luopuu hänestä. Lautamies on oikeassa -- ei ole koko pitäjässä niin oivallista työmiestä. Mutta älkää puhuko lautamiehelle mitään; huomenna tuon minä miehen muassani».

Nyt tuli lautamies tupaan. Maisteri tervehti häntä ystävällisesti, ja hymyily, joka lautamiehen huulille nousi, näytti, että he olivat vanhat tutut ja että maisterin tulo oli lautamiehen mieleen. He istuivat vähän aikaa pirtissä; mutta pian vei lautamies maisterin vieraskamariin.

»Luikertele sinä ja säkenöitse kuin kissa, kun sitä silitetään; sinä vielä nau'ut pahasti!» jupisi Liisa.

Vieraskamarissa istuivat lautamies ja maisteri. Tervetuliaiset oli juotu ja suuresta sokuripalasesta vähäsen haukattu. Merenvahapiipuissa paloi hyvä tupakka, ja hymyillen oli maisteri taputtanut lautamiestä olalle vannoen ei pitäjässä, ei kihlakunnassa, tuskin koko läänissä parempaa miestä löytyvän.

Lautamies nauroi. »Niinkö luulette? Niinhän olla pitääkin!»

»Oikein, lautamies; oikein!... Mutta...?»

»Te tahdotte tietää vastaukseni eiliseen kysymykseenne?»

»Niin, minä en ole saanut unta silmiini koko viime yönä; kysyin aina itseltäni: Mitähän lautamies vastaa?»

»On siis varma aikomuksenne sitoutua talonpoikaiseen sukuun?»

»Talonpoikaiseen! Mitä huonompi on talonpoikainen kuin herrassuku? Uskokaa minua, lautamies! Te olette tuhansia kertoja parempi kuin moni herra. Talonpoika ei tottele ketään muuta kuin Jumalaa ja esivaltaa. Herrat! Ne saavat kyykkyselin kumartaa esimiehillensä. Niille sanotaan: mene sinne! Eikä herralla ole omaa tahtoa, jos hän mielii virassaan pysyä. Hänen pitää totella. Ymmärrättekö nyt, kuinka talonpoika on herraa parempi?»

»Niin, niin! Iloista on minun kuulla teidän noin oikein käsittävän talonpoikaista säätyä. Mutta ennenkuin vastaan kysymykseenne, tahtoisin minäkin tehdä muutamia kysymyksiä. Teidän isänne on kruununvouti, rikas mies, te olette ainoa lapsi? Niin sanoitte eilen».

»Niin».

»Ja te tulitte tänne maalle, saadaksenne lukea rauhassa?»

»Niin, niin.»

»Te olette isänne ainoa perillinen?»

»Kukapa toinen isäänsä perii kuin hänen lapsensa».

»Ja te rupeatte papiksi?»

»Tuo on tosin vähän isäni tahtoa vastaan. Hän arvelee, että minusta tulisi kruununtiellä suuri mies; mutta minun oma haluni on pappisvirkaan, ja samaten kuin te rakastatte talonpoikaista ammattianne, en minä saata olla antautumatta siihen säätyyn, jota minä rakastan».

»Se on oikein ... papeilla on suuret tulot».

Maisteri hymyili.

»Oikein, oikein!» sanoi lautamies iloisesti. Hän oli, niinkuin tuomari tapasi sanoa, »eksamineerannut vankiaan». Hän oli mahtava tuossa. Hän mietti vähän aikaa, laski sormensa nenälleen, ja lähestyen maisteria kysyi hän:

»Paljonko isänne jälkeen saatte? -- Antakaa anteeksi, mutta isän on velvollisuus kaikki tietää».

»No, ja kun tuon saatte tietää?»

»Niin laitan minä häät, joiden vertoja ei ole tässä pitäjässä nähty».

Maisteri näkyi ihastuvan. »Niin on kuin aina olen sanonut!» sanoi hän iloisesti. »Teidän ja muiden talonpoikain välillä on eroitus suurempi kuin yön ja päivän välillä. Toinen olisi mieltynyt saadessaan vävykseen herran, te pidätte kaikki samassa arvossa, olkoon herra tahi talonpoika edessänne. Ja se on oikein, lautamies! Minä saatan ilolla näyttää teitä tutuille rohvessoreille Helsingissä ja sanoa: tämä on minun appi-isäni. Mutta tuo sikseen. Te arvasitte jo eilen aikomukseni; kuka lienee puhunutkin teille aikeestani. Minä pidän tyttärestänne; minä tahdon olla suora niinkuin tekin; kysyn siis kohta: Annatteko apulaiselle tyttärenne Hannan?»

Tämä maisterin kysymys oli lautamiehelle mieleen. Hän nauroi ja hieroi käsiänsä ikäänkuin olisi hän pakkasessa seisonut; semmenkin sanoma rohvessoreista sai tulevaisuuden hänen silmiinsä loistavaksi. »Minä olen suorapuheinen, sillä ei löydy sitä, jonka edessä minun tarvitsisi kumartaa», sanoi hän. »Te olette suoraan kysynyt, ja minä vastaan: kun pappina tänne tulette, on Hanna niin totta teidän kuin Ollilan kartano kaikkineen, mitä siinä löytyy, minun kuoltuani. Mitä isänne teille antaa on saman tekevä. Hanna on rikas, tahi paremmin sanoakseni, tulee niin rikkaaksi, ettei Riemulan parooninkaan omaisuus voi Hannan omaisuudelle vertoja vetää. Tässä on käteni; laskekaa miehen tavalla kätenne siihen!»

Kamarissa kajahti läiskäys, kun maisteri laski kätensä lautamiehen käteen. Se kuului pirttiin, missä Liisa vielä perunoita kuori, ja Liisa jupisi sen kuultuaan: »Nyt se on päätetty!»

»Ja nyt lautamies!» sanoi maisteri iloisesti, »antakaa minun kohta tavata morsiantani ja kuulla hänenkin suustansa, etten hänelle halpa ole».

»Halpa sinne, halpa tänne! Mitä Hanna sanoo, ei kuulu minnekkään. Liisa!» -- ja lautamies avasi pirtin oven -- »Liisa, mene sanomaan Hannalle, että hän joutuu tänne!»

»Aivan niin!» jupisi Liisa mennessään. »Ylkä tahtoo puhutella morsiantaan, se on luonnollista! Mutta sen sanoo se, joka voi, että tästä avioliitosta ei tässä maailmassa tule tämän enempää».

»Jouluksi kai tulette pappina Turusta? Kirkkoherra on vanha, koetetaan laittaa niin, että joudutte tänne apulaiseksi».

»Sanokaa minua sinuksi, lautamies kulta! -- Niin, jouluksi, jos Jumala elinpäiviä suo».

»Ja silloin näkee pitäjäs, miten minä osaan häitä valmistaa». -- -- --

»Teillä on erinomaiset pellot tänä vuonna. En totta totisesti ole nähnyt missään niille vertoja vetäviä. Te mahdatte olla hyvin onnellinen?»

»No niin! Mutta missä Liisa viipyy? Se vanha eläin konttaa kuin torakka reppuryssän laukussa. Antakaa anteeksi, minä menen itse Hannaa hakemaan».

Maisteri jäi yksin kamariin. Hänen huulilleen oli nyt nauru astunut; hän kulki edes ja takaisin lattialla. »Ollila parka!» jupisi hän. »Et sinä ole hullu, et; viisas olet sinä, mutta tällä kerralla saat viisaamman kanssa tekemistä. Minä tiedän, mikä sinun mieleesi on, ja ellei piru nyt petä, niin olen minä pelastettu».

Vähän ajan kuluttua palasi lautamies kamariin. Hän oli suutuksissa, ja maisteri arvasi nyt aivan hyvin, ettei lautamiehen kanssa sopinut leikkiä laskea.

»Niitä ei löydy!» sanoi lautamies. »Hanna ei ollut kamarissaan. Hän tiesi kumminkin ennakolta minun tahtoni olevan, että hän nyt istuisi täällä kanssamme. Minä luulen, että hän tätä nykyä on _pappilassa_ --».

Illan tullessa istui maisteri vähäisessä kamarissaan Paavilan Pekan talossa. Hän käveli lattialla tupakoiden, mutta pöydällä makasi kaksi kirjettä, joita kirjoittaen hän oli viettänyt ajan tultuansa Ollilasta.

»Herra Raatimies!

Minun täytyi lähteä Helsingistä velkaani Teille suorittamatta, sillä en voinut lupauksiani täyttää. Te uhkasitte oikeudella. Minä tiedän, että Teidän uhkauksenne oli enemmän kuin uhkaus; mutta minä luulen kumminkin, ettette minua viimeiseen saakka ahdista, kun ilmoitan Teille että tänään olen kihlannut naisen, jolla on sata kertaa ne 300 riksiä, jotka minä olen teille velkaa. Jouluna vietän häät, ja Loppiaisena on Teillä 300 riksiä postissa. Sallikaa minulle vielä tämä aika, pyytää nöyrimmästi

Frans Joseph Lager.»

»Kunnon Veljeni!

Taidatpa kummaksua, kun näet missä minä nyt oleskelen. Sinä tiedät, että minun lukukauden loppuessa täytyi tuota pikaa miltei karkaamalla lähteä Helsingistä, jossa eivät ainoastaan tuo pahuksen Raatimies S----m ja kaikki kaupungin ravintolan isännät olleet viedä minut putkaan, mutta myöskin luutnantti G. ja tuo senaatin vahtimestari tahtoivat nylkeä minulta pelivelkansa. Minulla osasi olla 10 ruplan seteli rahaa silloin, ja sillä kuljin minä levollisena ja huoletonna, kuin suurin stoalainen filosofi, kunnes se loppui. -- Mitä olisit, veljeni, minuna tehnyt? Tie oli pitkä, mutta Matti taskussa. Kun oli rahani kulunut niin, ettei enää jälellä ollut muuta kuin muutama kymmen kopeikkaa, rupesin minä miettimään. Päivä oli puolessa. 'Haluaako herra ruokaa?' kysyi kestikievarin emäntä. Vatsani kutisi; mutta Matti huusi taskussa. 'En!' vastasin minä. 'Mutta jos tietäisitte jonkun hyvän talon, saattaisitte näyttää sen minulle. Minä olen maisteri Lager, ja tahtoisin lukea rauhassa tämän kesän'. -- Emäntä mietti. 'Olisi Ollila hyvä, paras koko pitäjässä, mutta sen isäntä on jotenkin kova mies', sanoi hän. -- 'Paavilassa on ennen muinen nuoria herroja asunut, ja ehkä ei Pekalla olisi mitään vastaan -- siivo mies tuo Pekka, mutta köyhä'. 'Ai, ai!' ajattelin minä. Vaan emäntä lisäsi: 'Paavila on tässä aivan lähellä; voitte käydä katsomassa'. -- Minä olin jo päättänyt hakea jotakin toista paikkaa, mutta nähdessäni Paavilan talon, joka on ihanimpia maassamme, ja havaitessani kosken olevan lähellä, jossa mies elämään kyllästyneenä voisi saada siunatun lopun, päätin täällä ottaa asuntoni, ja antaa, noin sattumalta rahanpuutteesen tulleena, kirkkoherran, nimismiehen tahi jonkun muun kristillisen ihmisen maksaa elatukseni. Paavila on nyt pian kaksi kuukautta ollut kotini.

Kutsu nyt, veli kultaseni, tykösi yhteiset ystävämme ja lue seuraava:

Ei ole ihmisen hyvä olla yksin; sentähden -- sentähden olen minä tänä päivänä kihlannut morsiamen tahi paremmin sanoakseni raha-arkun, jonka lukon takana 30,000 riksiä nukkuu odotuksen unta. Minä mainitsin jo Ollilan! Ollilan, näet, saan minä kaupantekiäisinä. Enkö ole onnellinen! Oi, minun rakas Hannani, kuinka sinä olet kaunis, kuinka minä menisin kuolemaan edestäsi, vaikk'en ole sinua nähnyt muuta kuin kerran! Ja sinä appi-isäni, kuinka sinä olet nerokas, ymmärtäväinen ja kaikin puolin viisas, vaikka sinun aivoihisi ei mahdu enemmän viisautta kuin lampaan päähän! Tänään, veljeni, tapahtui tuo suuri muutos. Ollilan isäntä, kihlakunnan lautamies, on sydämellä ja suulla luvannut minulle tyttärensä; hän tietää, että minä olen rikas, sillä ei köyhällä ole kultakelloa -- (tuo kello, jonka tähden nimeni lienee vielä tänään veli K----n velkojen kirjassa) -- hän on kuullut, miten isäni kiittää häntä kirjeessä, jonka minä hänen kuullensa äsken luin, ja siunaa meitä, luvaten saman verran rahaa minulle kuin lautamies Hannan myötäjäisiksi antaa!! (Sinä tiedät, etten minä osaa arvatakaan, kuka isäni oli, ja etteivät äitini perinnöt riittäneet edes multarahoihin). -- Minä söin puolista hänen kanssansa, ja Hannan käsi laskettiin minun käteeni. Luulit kait minun äsken ilveellä sanoneeni, että minä Hannaa rakastan! Ei, veljeni! Nyt kun toisen kerran näin hänen, tykytti sydämeni kummallisesti. Minä olin pappilassa kuullut häntä kiitettävän; mutta nyt, kun näin hänen, kun hän puhui kanssani, kun hän ujosti, vaaleana silmäili minua, tunsin minä, peto vieköön, että olin rakastunut, ja mietin turhaan missä paikassa psykologia sanoo, että Ollilan lautamiehellä, jonka sydän on kuohuva ylpeys, saattaa olla tämmöinen tytär. -- -- --

Hyvä on kuitenkin, ettet sinä ole täällä. -- -- --

Huomenna muutan minä Ollilaan, ja minua seuraa täältä Paavilasta nuori, kaunis renki, Antti niminen, jonka sain houkutelluksi vaihettamaan Paavilan Ollilaan. Jää hyvästi nyt! En uskalla ilmoittaa pitäjästä, jossa olen, ennenkuin saan kutsua sinut häihini. -- Ystäväsi elämässä ja kuolemassa

Fr. Jos. Lager.

P. S. Anna mukana seuraava kirje omistajalleen! -- Syyspuoleen kesää tulen Helsinkiin; voin ehkä Jouluksi joutua _papiksi_! -- Minä käyn täällä filosofian maisterista, vaikka, niinkuin muistat, vaivalla pääsin yliopistoon vaillinaisten tietojeni tähden».

Maisteri kulki vielä edes takaisin lattialla. Hän oli kirjeensä lopettanut; hän oli iloinen. »Jos minä tässä onnistun, niin, hitto vieköön, saatan sanoa olevani onnen lapsi, jommoinen en suinkaan tähän saakka ole ollut. Mutta lienee se niin, että onni ennen tahi myöhemmin jokaista ihmistä kohtaa. Ollilan tunnen hyvin, eikä ole vaikeata pysyä hänen ystävyydessään. -- Ja nyt pian pappilaan saamaan lainaksi rahoja, jotta kunnolla pääsen täältä».

IV.

Renki ja talontytär.

Syksy oli tullut. Vakava tuoni ja syksyisen taudin kärsinyt pohjola suutelivat illan tullen toinen toistaan. Rakkauttaanko he häpeevät, vai miksi ovat he kätkeyneet tuon valkean hunnun alle, jossa kylmä näännyttää heidän sydämensä? Vielä loistaa aurinko, sama joka ruusut keväillä siitti, joka purosen säestäessä puki morsianpukuun pohjolan. Vielä loistaa se, mutta sen lemmensäde ei voi sulattaa tuota kylmää peitettä, jonka takana kuolema vallitsee.

Syksy on tullut, ensimmäinen lumi peittää maan, ja mikä ensi kerran tapahtuu, outoa se on. Ollilan ulkotyöt ovat loppuneet, riihet savuavat, ja viljaa kokoontuu runsaasti lautamiehen suureen aittaan. Liisa, niinkuin ennenkin, emännöitsee, ja vanhan eukon silmät ulottuvat etemmäs kuin kenenkään muun. Hän näkee, hän kuulee -- vaan hän ei puhu mitään.

Mutta nyt on pyhäaamu. Kaikki palkolliset ovat suuruksensa syöneet, ovat lähteneet, mikä kirkkoon, mikä naapuriin, mikä laskeunut vuoteellensa pyhittäen levolle lepopäivän.

Emme näe maisteria täällä nyt, emme myöskään isäntää, sillä maisteri saarnaa tänään, ja lautamies on seurannut häntä kirkolle. Mutta pirtissä näemme tänään sen, joka siellä ei usein ole muulloin kuin aterioiden aikana ollut. Hanna istuu akkunan edessä ja lukee. Hän on vaalea, ja tuo vaaleus laskee hänen kasvoilleen jotakin rakastettavaa, jotakin suloista. Hänen silmistänsä loistaa suru, hänen puhtaalla otsallaan lepää alakuloisuus; mutta hänen koko muodossansa on jotakin niin lapsellista, niin nöyrää, että ihmistuntia hänestä olisi voinut sanoa: »Hän on uhri; vaan niinkuin uhri valittamatta antaa uhrata itsensä, niin on hänkin tekevä».

Hän on pyhävaatteisiin pukeunut, hänen kaulallaan on kultaiset ketjut, hänen hartioillaan suuri silkkinen huivi; mutta vaikka somat vaatteet kyllä kaunistavat naista, oli Hannan kasvoissa, kun hän pyhästä kirjasta lohdutusta etsi, jotakin niin suloista, niin ihanaa, että vaatteiden koreus ei hänen kauneuttaan enentänyt. Ja kuitenkaan ei Hanna ollut mikään kaunotar. Se oli vaan hänen sydämensä, joka oli kaunis, ja kun sydämen kauneus naisen kasvoille lainaa puhtautensa valon, niin kauniiksi muuttuu rumakin.

On kummallista meidän katsella, miten luonto tuo esiin olennoita, ihmisiä, joiden sieluun se ikäänkuin itse on laskenut tulevaisuuden siemenen. Minä tiedän niitä löytyvän, jotka sanovat, että ihminen syntyessään on puhdas, että kasvatus sielulle antaa muodon; mutta en luule näiden havainneen, miten kasvatus usein kohta kirjoittaa opetuksiansa lapsen sydämeen, voimatta mitään muuta vaikuttaa, kuin juuri päinvastaista sille, mitä se tahtoo. Hannan äiti oli kaunis, oli puhdas, ja etenkin tämän viimemainitun ominaisuutensa hän jätti tyttärelleen. Isää me jo vähän tunnemme, ja me näemme, että hänen kasvatustapansa päämaali oli herättää ylpeyttä Hannan sydämessä. Ylpeys on pian syttyvä rohdin; se syttyy usein, vaikka sitä sammuttaa koetetaan, saatikka sitten, kun sen tulta viritetään. Mutta kumminkin näemme, ettei tämä kasvatus mitään Hannassa vaikuttanut. Emme siis voi päättää muuta, kuin että Hanna oli _perinyt_ äitinsä sydämen, ja samalla antaa luonnosta sen lauseen, että se istuttaa ihmiseen sydämeen tulevaisuuden siemenen, josta ydin aina ihmisen kuolinpäivään koettaa itää, vaikka kasvatus olisikin -- niinkuin useammasti, ainakin aikaa voittain tapahtuu -- voinut tukahuttaa siemenen edistymisen. Tosi on se myös, että Hanna, joka mielellään luki Jumalan sanaa ja koetti sen mukaan sovittaa elämänsä ja osoitti lapsellista kuuliaisuutta isäänsä kohtaan, tällä tavalla kukisti ne opetukset, joita isä koetti häneen kylvää; mutta kun Jumalan sana muuten oli jotenkin vierasta Ollilassa, niin emme voi lukea tuota kasvatuksen ansioksi, vaan arvata äidin rukousten vaikuttaneen, että Hanna niitä välikappaleita käytti, joilla hän voi pitää sydämensä puhtaana isän opetuksia vastaan.

Hän istuu nyt lukien; mutta vastapäätä häntä näemme nuorukaisen, joka tarkasti kuuntelee, mitä Hanna lukee. Hän on, tämä nuorukainen, noin viidenkolmatta vanha, hänen hivuksensa ovat kiharat, hänen silmänsä suuret, mustat; hänen kasvoillaan lepää sivistyksen tuntomerkki; hänen koko olentonsa on niin toisellainen kuin muiden talonpoikaisten miesten, että kummastuen kysymme, oliko tämä mies tosiaan palkollinen, renki Ollilassa?

Hän on palkollinen, ei muuta -- hän on sama Antti, jonka Ollilan lautamies kaikin mokomin tahtoi saada palvelukseensa. Antti on nyt renki Ollilassa; lautamies on -- tahi paremmin sanoakseni -- maisteri Lager on osannut saada hänet vaihettamaan palveluspaikkaa.

Antti on Ollilassa nyt ollut kaksi viikkoa. Hän on tänään ensi kerran kahdenkesken Hannan kanssa. Palkolliset Paavilassa ja samaten nyt palkolliset Ollilassa eivät ole ymmärtäneet eivätkä ymmärrä häntä. Hän on siis enimmät ajat ollut itsekseen, tehnyt päivätyötä niinkuin orja; mutta illoin on hän, kuuntelematta muiden palkollisten lorupuheita, istunut milloin syviin ajatuksiin vaipuneena, milloin lukien.

Eräänä päivänä, kun Antti ennen muita oli sattunut tulemaan pirttiin, oli hän, havaitsematta että kamarin ovi oli auki ja että Hanna istui kamarissa, vaipunut väsyneenä lavitsalle ja kuultavasti puhunut mitä hän sydämessään ajatteli: »kummallinen maailma! Kun minä teen työtä, niin kaikki pitävät minusta, sillä minä teen hyvää työtä, teen työtäni rehellisesti. Mutta jos joutuisin sairaaksi, jos en enää jaksaisi mitään tehdä, kuka minusta silloin huolisi? Ei kukaan maailmassa enää, sillä sinä, äitini, joka minua rakastit, et enää ole maailmassa». -- Nuo sanat kuuli Hanna, ja Antin lause äidistä herätti hänessä pian samallaiset ajatukset. Hanna oli alusta saakka mielisuosiolla kohdellut Anttia; nyt tuli Antti Hannalle kalliimmaksi.

Tänä pyhäaamuna, kun Antti tuli pirttiin eikä siellä nähnyt ketään, oli hän vetäytyä takaisin leivintupaan, jossa hän asui. Mutta samassa tuli Hanna isänsä kamarista. Antti seisahtui ja sanoi »hyvää huomenta!»

»Sinä et mene kirkkoon, Antti? Me olemme kahden kotona; voisimme ehkä yhdessä lukea päivän saarnan», puhui Hanna. Antti silmäili pitkään lautamiehen tytärtä, jota hän aivan vähän tunsi ja jonka luuli ylpeäksi niinkuin lautamiehen; mutta kun hän näki Hannan totisena, vakaana, vastasi hän mielellään tuohon suostuvansa. Ja nyt otti Antti kirjan, luki enimmän osan saarnaa; sitten pyysi Hanna kirjan ja luki saarnan loppuun.

Näin istuivat nuoret, ja kun saarna oli loppunut, istuivat he vielä kauan, mutta ääneti. He miettivät luettua, vai mitä lienevät miettineet.

»Miksi sinä olet aina niin alakuloinen, miksi et viihdy muitten joukossa?» kysyi vihdoin Hanna ja loi ystävälliset silmänsä Anttiin päin.

Taasen meni Antin sydämen läpi kumma tunne. Hän muisti ylpeää isää; hän näki tässä ihanan naisen. »Miksi en minä olisi alakuloinen? Mitä on minulla maailmassa, josta voisin iloita?» vastasi hän.

»Sinulla ei ole sukulaisia, olen kuullut sanottavan; sinun äitisi on kuollut; mutta isäsi --?»

»Häntä en ole ikinä nähnyt», vastasi Antti hiljaisella äänellä.

»Sinä rakastit äitiäsi?»

»Rakastin. Minä en ole rakastanut ketään niinkuin häntä».

»Hän oli siis hyvä ja hellä?»

»Hän oli hyvä ja hellä, niin hyvä, niin hellä, ettei liene maailmassa hänen vertaistaan. Hän ohjasi hyvien avujen tielle lapsensa askeleet, ja kun hän viimeisen kerran puristi tätä kättä, lupasi hän ijankaikkisuudestakin ohjata minua, puollustaa minua, auttaa minua. Hän on nyt kohta kymmenen vuotta maan suojassa maannut, mutta lupauksensa on hän pitänyt. Hän on suojellut minua vaaroissa, ja hänen äänensä soi minun rinnassani aina kuolemaani saakka».

Hanna huokasi; hän oli liikutettu, hän muisti omaa äitiään. »Semmoinen äiti oli minullakin», sanoi hän hiljaa.

Antti loi suuret, kirkkaat silmänsä Hannaan, Hanna silmänsä Anttiin. Silmäykset tapasivat toinen toisensa, ja he tunsivat, ett'eivät enää olleet toisilleen vieraat, että he olivat ystävät.

Mutta he eivät saaneet enää kahden puhua, sillä väki tuli nyt kirkosta, ja Liisa rupesi puolista laittamaan. Mutta muuta eivät tarvinneetkaan puhua. Kun he sitten puolisella tapasivat toisiaan, silmäili Antti Hannaa, Hanna Anttia, eivätkä ne enää vieraiden silmäyksiä olleet.

* * * * *

Ja semmoinen kumma oli nähtävänä tämän päivän jälkeen, ettei Antti enää ollut alakuloinen ja että Hannakin oli iloisempi. Syytä tuohon muutokseen eivät he itse tietäneet. -- Niin! Eivätpä itse havainneetkaan mitään muutosta itsessään. Havaitsivatko he sitä toisissaan, saadaan nähdä.

V.

Maisteri Lager ystävälleen.

Kunnon Veljeni!

-- -- -- Luennot lienevät siellä jo täydessä vauhdissa. Minä olen kohta valmis lähtemään täältä, mutta tahdon sitä ennen kirjoittaa sinulle muutaman rivin. Hanki, veli kulta, minulle joku huone, joku vähäinen kamari kaupungin halvimmassa osassa. Minun kukkaroni ei myönnä elää niinkuin ennen. Elä naura! Minusta on tullut toinen mies, kokonaan toinen. Minä kadun entistä turhaa elämääni, ja samalla kiitän minä siitä, sillä muuten ei olisi se onni tullut osalleni, joka nyt tullut on. Minä rakastan Hannaa, minä tiedän nyt, mitä rakkaus on. Oi veljeni! Näkisit tuon talonpoikaistytön! Minä vannon, ettei toista semmoista löydy maailmassa. Hänen isänsä on, niinkuin viime kirjeessäni muistelen sanoneeni, ymmärtäväinen mies, mutta ylpeyden siteissä niin lujasti kiinni, että hän usein mielipuolelta näyttää. Minä olen hänelle puhunut ylhäisistä sukulaisistani, mahtavista ystävistäni, ja hän, ukko parka, on tuosta yhä enemmän yltynyt. -- Miksi en saata hänelle puhua totuutta? Oi, silloin olisi onneni hukassa, Hanna olisi toisen! -- Kipeästi minua koskee valheella voittaa tämmöinen nainen; mutta kun parannusta olen vannonut tehdä, elää kokonaan hänen tähtensä, onko rikokseni niin suuri? Yksi asia minua vielä epäilyttää. Rakastaako Hanna minua? Hän ei puhu minulle mitään. Minä olen kahdesti hänelle ilmoittanut rakkauteni; hän vaan vastasi: »Jos isäni niin tahtoo, niin täytynee minun teitä rakastaa». Minä en ymmärrä, mitä hän tuolla tarkoittaa. Eilen saarnasin minä ja pyysin Hannaa tulemaan kirkkoon; hän lupasi, mutta ei tullutkaan. Olin asettanut saarnani niin, että sen olisi pitänyt vaikuttaa häneen. Olin pahalla tuulella, kun hän ei tullut, mutta minä voitin kumminkin saarnallani paljon. Palatessamme kirkolta sanoi Ollila: »Te aiotte lähteä Helsinkiin ja aiotte jouluksi palata tänne pappina. Mitä sanoisitte, jos kuulutettaisiin te ja Hanna tulevana pyhänä ensi kerta?» Ymmärtänet, että tuo kysymys kummastutti minua; sillä milloin on isä tämmöiselle, kuin minä olen, kaupannut semmoista naista kuin Hanna on! Mutta ymmärtänet samalla, että minä ihastuen tuohon suostuin. Olen kauan miettinyt, mikä lienee ollut syynä tuohon; luulen nyt ymmärtäväni, että ylpeydessä tämänkin juuri löytyy. Joku on kuiskannut Ollilan korvaan, että provasti tahtoo minua vävykseen, ja muuta ei Ollila tarvinnut. Kuka tuon tarun on alkuun pannut, sitä en minä tiedä, enkä huolikaan tietää; mutta sen tiedän, että hyvän työn hän on tuolla valheellaan tehnyt. Tulevana pyhänä kuulutetaan siis ensi kerta, ja tulevana maanantaina lähden täältä. No, mutta tahtonet tietää, mitä Hanna sanoi? Kun kirkosta eilen tulimme, oli hän iloinen ja kysyi minulta, miten saarnani onnistui ja yhtä ja toista muuta. Antti, tuo palkollinen, jonka minä houkuttelin Paavilasta tänne, istui huoneessa, ja hänen läsnäolonsa esti minua puhumasta Hannalle mitä lautamiehen kanssa olimme miettineet. Vihdoin meni Antti, ja silloin puhuin Hannalle kuulutuksesta. Hanna vaaleni. »Te ette siis rakasta minua?» sanoin minä, ja Hanna vastasi niinkuin aina ennenkin: »Jos isäni tahtoo». -- »No!» lausuin minä, »isäsi tahtoo! Jos sinä tahdot, niin laske kätesi käteeni». Hanna mietti ison aikaa. Hän meni ensin punaiseksi niinkuin ruusu, mutta äkkiä vaaleni hän lumivaaleaksi, ja -- hänen kätensä oli minun kädessäni. -- Sano, ymmärrätkö sinä tällaista käytöstä? Jos olisin sama mies kuin ennen, tekisin kaikki ymmärtääkseni mitä Hannassa liikkuu; mutta nyt en huoli ajatella mitään siihen kuuluvaa, sillä minä tiedän varmaan, että onni minua seuraa. Sinä muistat nuoren parooni Edlerin, jota me kerran Helsingissä kelpolailla petkutimme. Näe nyt veljeni, kuinka suuri onneni on! Tuo Edler asuu täällä, tässä pitäjässä on hänen isänsä kartano. Hän olisi saattanut ilmoittaa, kuka minä olen; mutta hän on sitten kevään sairastanut, eikä ole kukaan saanut käydä Riemulassa Edlerin luona koko tänä aikana, yhtä vähän kuin on ketään Riemulasta käynyt kylässä. Nuori Edler on kuoleman oma. Se on surullista, mutta koska en hänen onnettomuuteensa ole syypää, pidän minä hänen tautiansa onnenani.

Tee, hyvä ystäväni, minulle mieliksi ja vuokraa kamari niin kaukaa kaupungin syrjästä, etteivät karhuni saa tietää että kaupungissa olen, ennen kuin voin velkani maksaa. Ystäväsi

Fr. Jos. Lager.

VI.

Mitä Liisa muori arveli ja teki.

Eräänä aamuna anivarhain seisoi Liisa, saatuansa valkean pesässä viriämään, Ollilan pirtissä keskellä lattiata. Lunta oli viime yönä satanut aikalailla ja edellisinä oli kylmännyt, niin että nyt oli täysi talvi. Liisa parka värisi vilusta. Hän ei ollut, eukko rukka, nyt ensinkään hyvällä tuulella; hän mökötti itsekseen ja hieroi väliin kämmeniään. -- »Siitä ei nyt ainakaan tule mitään», jupisi hän; »ei siitä tule mitään, sen sanoo Liisa! Antaa Hanna tuommoiselle! En minä ymmärrä, mikä lautamieheen on mennyt! Hyi, kuinka säikähdin, kun äsken unessa minäkin tanssin Hannan ja maisterin häissä! -- Se mies, tuo maisteri, ei ole rehellinen, se on niin varmaa, kuin että minä olen Liisa! No, olkoon miten on, syytä, miksi en häntä voi kärsiä, en minä tiedä; mutta sen tiedän minä, etten saata kärsiä häntä. Minun mielestäni on Hanna nyt pian samassa tilassa kuin muinen Eliina. Silloinkin puhuin minä totta, mutta eivät minua uskoneet. Vai enkö minä herroja tunne! Vähänkö ovat minuakin pettäneet! -- Miten onkin, maisteri ei saa Hannaa. Noh, se on nyt sanottu!» -- Ja ikäänkuin olisi tämä ollut Liisan aamurukous, meni hän nyt päivänsä ensimmäisiin askareihin.

Ollilassa oli tullut tavaksi Liisan katsannosta päättää aamulla, mimmoinen päivä tulee olemaan. Liisan seisoessa lattialla olivat piiat heränneet ja kummastellen nähneet hänen jupisevan. He päättivät nyt päivän kuluessa varmaan jotakin kummaa tapahtuvan.

Vähitellen oli kaikki Ollilan väki yläällä. Leivintuvasta -- joka Ollilassa, niinkuin ylimalkaan koko Satakunnassa, on eri huone pirtin porstuan toisella puolen -- tulivat rengit, ja nyt olivat kaikki kokoontuneet pirttiin. Miehet, joilla ei ollut hevosten korjuulla tekemistä, vetäysivät takan ympärille odottamaan einettään, ja piiat, joiden ei tarvinnut karjasta huolehtia, pakisivat yhtä ja toista keskenään, kun lautamies kamaristaan astui ulos.

Antti, joka tänään oli viimeisenä leivintuvasta tullut, vaikka hänen tapansa aina oli olla ensimmäinen, istui pöydän ääressä. Hän tirkisteli kummallisesti eteensä, ikäänkuin olisi hän syvästi miettinyt jotakin. Hänen silmänsä eivät nyt olleet kirkkaat, päinvastoin ne olivat himmeät. Eikä se ollut kummakaan; Antti ei viime yönä ollut saanut vähäistäkään unta niihin. Rengit eivät hänestä huolineet, sillä hän oli aina hiljainen. Hän sai siis rauhassa miettiä --

»Eineelle, miehet!» huusi lautamies, »ja sitten ajamaan hietaa kirkolle kaikilla hevosilla! Antti jää kotiin, hän on käsistänsä sukkelin ja saa tänään laittaa uudet kapilaat kirkkorekeeni».

Lautamies meni kamariinsa. Hän tiesi, että hänen käskyänsä aina toteltiin. Miehet rupesivat lähestymään pöytää. Antti sitä vastoin siirtyi sieltä takkaa likelle. Hänen silmänsä loistivat nyt taasen, ja hän nauroikin, kun Sakari rupesi paikkaamaan retuisia lapasiaan. Ei olisi kukaan voinut sanoa, että hänen yönsä oli unetta kulunut.

»Kyllä kai lautamies antaa maisterille tuon kirkkoreen, jonka sinä saat laittaa», kuiskasi Matti Antin korvaan. »Jos minä olisin saanut osalleni sen työn, tiedän, piru vieköön, mitä tekisin. Minä laittaisin kapilaat niin kehnot, että punatukka penikulman päästyä jäisi maantielle».

Antti ei vastannut tuohon mitään; hänen silmänsä himmentyivät vaan vähän, kun hän kuuli maisterin nimen. Mutta himmeys katosi kohta.

»Jumalalle kiitos, että punatukka lähtee!» jupisivat piiat, »niin pääsemme häntä passaamasta». -- Tuosta näemme, miten paljon Ollilan palkolliset pitivät maisterista.

Vähän ajan kuluttua ei ollut enää pirtissä muita kuin Liisa, joka oli ruvennut lankaa punomaan, Antti, joka hijoi kirvestä, ja pari piikaa, jotka kehräsivät. Nämä eivät puhuneet mitään. Oli pian nähtävä, että Ollilan pirtissä oli yleinen alakuloisuus vallalla.

Päivä rupesi jo koittamaan. -- »Sanokaa jotakin, Liisa!» sanoi vihdoin eräs piioista. -- »Minun lankani joutuu tämmöisellä hiiren hiljaisuudella uneen -- kas, nyt se peto taasen katkesi! Anttia ei tarvitse vaatiakaan puhumaan; mutta teidän kielenne, Liisa, ei liene yön kuluessa kuivunut».

»Ole vaiti, tyttö!» vastasi Liisa vihaisesti. »Jos on kieleni yön kuluessa kuivunut, niin ei syyttä se ole sitä tehnyt. Kehrää sinä, hiljaisuudessa saadaan suuria toimeen!»

Liisan tuota sanoessa tuli maisteri pirttiin, mutta meni sanaa sanomatta lautamiehen kamariin.

Liisa silmäili häntä vihaisesti. »Ei tuo ole niin suuri herra, ettei joutaisi hyvää huomenta sanoa», jupisi hän.

Nähdessään maisterin, vapisi ja vaaleni Antti. Kukin pirtissä teki työtään. Toinen piika virkkoi: »Oletteko kaikin lumotut, kosk'ette mitään puhu?»

»Ole vaiti! Meidän vaitiollessamme kyllä niitä löytyy, jotka puhuvat», vastasi Liisa. -- Ja taasen surisi rukki, kirves veisti, suu lepäsi.

Ollilan kartano oli, niinkuin jo sanoimme, mitä suurimpia. Huoneet olivat suuret ja itse asuinrakennus talonpoikaiseksi oudon komea. Pirtin takana oli kolme suurta kamaria; yhdessä asui lautamies, toisessa nyt maisteri; kolmas, joka oli vierassali ja jonka kalut olivat kaupungista ostetut, oli pirtin levyinen. Se oli kamarien päässä. Porstuan takana vastapäätä ulko-ovea oli pirtin ja leivintuvan välillä kaksi kamaria; ne olivat Hannan. Ehkä suvaitset, lukiani, että vien sinut nyt sinne, vaikka tosin siellä vallitsee vielä syvempi hiljaisuus kuin pirtissä.

Hannan molemmat kamarit olivat rinnan. Pirtinpuoleisessa hän istuu. Ompelus on pudonnut lattialle; kirja, jota hän on lukenut, on mennyt kiinni. Hanna ei tuota huomaa; hän itkee.

Hanna ei tosin puhu mitään; mutta mitä hän ajattelee, sen tiedämme, sillä hänen käytöksensä näyttää sen. Hän ajattelee mitä isänsä ja mitä maisteri on hänelle puhunut, ja nuo puheet ovat saaneet hänen silmiinsä kyyneleet. Hän tietää, että hänen vapautensa aika loppuansa lähestyy. Vapautensa aika? Onko hänellä semmoista ollut? Hän tietää, että hän kohta sidotaan mieheen; mutta hän on sydämensä tutkinut, ja hän tuntee, ettei hän tuota miestä voi rakastaa. Hän kysyy syytä siihen, vaan yhtä vähän kuin Liisa tietää hän sitä. Hän on kumminkin päättänyt totella isänsä käskyä; hän on niitä aina totellut. Mutta vaikka hän on niin päättänyt, ei hän lepoa löydä niinkuin ennen. Hän on turvannut rukoukseen, mutta rukouksesta ei hän ole voimaa saanut, ja kumminkin on hän sitä aina ennen saanut! Hän tahtoo jotakin, itse ei hän tiedä mitä -- ja kaikkein näitten tähden itkee hän nyt. Mutta kyynel, joka vierii, ei vieritä painoa pois hänen sydämeltään.

Näin on Hanna kauan istunut saamatta sydäntänsä selville. Jos olisit kysynyt häneltä, miksi hän itkee, ei olisi hän osannut siihen mitään vastata. Hanna on nyt onneton, ja tuo hänen onnettomuutensa on sitä suurempi, kun hän ei syytä siihen tiedä.

Yht'äkkiä katoovat kyyneleet hänen silmistänsä: »Minä tahdon puhua jonkun kanssa», ajattelee hän. -- »Liisan? Ei... Menisinkö pappilaan? En... Jos minä puhuisin, puhuisin Antille?» -- Tuossa lensi ruusun väri hänen poskillensa.

Hanna säpsähti; ovi aukeni, Liisa tuli sisään. »Lautamies tahtoo sinua tavata heti», sanoi tullut. »Sinun onnesi päivä on tullut!» Tuossa lauseessa oli ilvettä, joka esti Hannan puhumasta vanhalle rakkaalle hoitajalleen mitä hän mietti.

»Kuule, kulkunen soi jo! -- Ei, hevoset ovat kaikki poissa. No, käyden sitte. Lautamies ja maisteri ovat valmiit menemään pappilaan kuulutuskirjaa noutamaan. He tahtovat sinua puhutella, ennenkuin menevät».

Nyt olisi Hannan sydän purkautunut. Liisa olisi saanut tietää, mitä Hanna tunsi, mutta Liisa lisäsi taasen ilveellä: »mahdat sinä nyt olla onnellinen!»

»Sanokaa isälleni, että minä tulen», vastasi vakavasti Hanna. Liisa silmäili pitkään, vihaisesti häntä, meni kohta, itsekseen jupisten: »mene ansaan hullu, jonka sydämen ylpeys on pettänyt!»

Palkolliset eivät olleet niin aivan väärässä, kun he Liisan jupisemisesta aamulla aavistivat kummia. Lautamies oli tullut pirttiin ja sanonut: »Liisa, mene käskemään Hanna tänne! Me olemme menossa kuulutuskirjaa pappilasta --»

Kun Hanna pirtin läpi kulki, ei hän katsonut Anttiin päin, mutta Antin kädestä putosi kirves. Koko ajalla, minkä Hanna oli isänsä kamarissa, ei koskenut kirves puuhun. Kun Hanna, jota nyt lautamies ja maisteri pyhävaatteissa seurasivat, tuli pirttiin takaisin, istui Antti ruhmolla. Hanna loi nyt silmänsä häneen. Hannan posket olivat vaaleat, silmäripsissä välkkyi kyynel, mutta vasemman käden nimettömässä sormessa oli kaunis kultasormus.

»Hanna on maisterin morsian», sanoi lautamies, ja nuo sanat olivat ainoat, mitä hän sanoi. Ylpeästi silmäili hän ympärilleen ja meni.

Antti nousi samassa. Jos olisi lautamies häneen luonut silmänsä, olisi hän selvästi nähnyt, että Antilla oli jotakin sanomista. Mutta hän ei luonut silmiänsä Anttiin eikä huomannut mitään tästä Antin yrityksestä.

»Lautamies on perin kummallinen mies!» puhuivat piiat keskenänsä, kun Hannakin oli vetäynyt kamariinsa takaisin. He olisivat puhuneet ehkä enemmän, ellei Liisa olisi vihaisesti silmäillyt heitä.

Päivä kului kulumistaan. Rengit olivat käyneet hevosiansa syöttämässä, olivat kuulleet piioilta tuon suuren uutisen, että lautamies oli kuulutuksen otossa, olivat lähteneet taas hiedanajoon ja tovereilleen jutelleet mitä tiesivät. Hannaa ei näkynyt; miten hän kamarissaan eli, sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Liisa. Liisa oli siellä käynyt, oli nähnyt Hannan itkevän, ja tuota nähdessään ei Liisa enää ilvesanoja laskenut. -- Antti oli veistänyt, veistänyt kaikki puupölkkynsä lastuiksi, jotta Liisa ja piiat nauraen olivat kysyneet, eikö jo kapilaan alkua rupea näkymään. -- Antti ei kuullut heidän kysymyksiänsä.

Oli jo hämärä kun lautamies tuli kotiin. Hän oli maisterin kanssa ollut pappilassa puolisella, vaikka pappila oli aivan likellä. Lautamies oli nyt onnellinen. Rovastikaan ei nähnyt mitään kummaa siinä, että maisteri otti Ollilan Hannan vaimokseen, mutta päin vastoin oli kummaksunut, että Ollila maisterille antoi Hannansa. Tämä lause hyväili lautamiehen ylpeyttä, vaikka rovasti sillä tarkoitti aivan toista. Rovasti oli näet ruvennut arvelemaan pahaa tuosta maisterista, jolta hän, koska maisterilla oli selvä papinkirja ja täysi ikä, ei kuitenkaan voinut kieltää kuulutusta.

Lautamies oli tuskin saanut sudennahkaturkit yltään, ennenkuin hän käski Liisan keittää totivettä. »Pitäisipä toki kuulutuksen-panon päivää juhlallisesti viettää». Mutta pitkäksi meni lautamiehen naama, kun Liisa käskyä tottelematta kiivaasti heitti rukin luotaan ja pyysi saada sanoa pari sanaa kahden kesken lautamiehelle. Piiat hämmästyivät. Tuo oli jotakin niin outoa, että he tuskin ennättivät kuiskata toisilleen: »Ei Liisan jupina aamulla hyvää merkinnyt».

»Häh!» huusi lautamies. »Sinä tahdot sanoa minulle pari sanaa kahden kesken! Ymmärrätkös, että minä, lautamies Ollila, vielä olen taloni isäntä. Kuule ämmä! Vesi pataan, ja sen kiehuessa puhu suusi puhtaaksi!»

»No, Jumalan nimeen sitten; mutta minun puolestani vedestä ei tule mitään sittenkään. Kuules, lautamies Ollila! Kuinka kauan on Liisa Jaakontytär ollut palveluksessasi! Luulen pian kolmekymmentä vuotta. Liisa tuntee sinut paremmin kuin tunnet itsesi. Kuule, lautamies, sinä vaadit minun puhumaan kaikkein kuullen. No, ei ollut minulla muuta sanomista, kuin ettei Hannan ja tuon maisterisi naimisesta tule mitään. Anna minun puhua! Mitä teit sinä sisarellesi Eliinalle? Ajoit hänen pois tyköäsi, varastit hänen perintönsä, kirosit hänen ja hänen lapsensa. Mitä teit sinä äitipuolellesi? Pidit häntä tylysti kuin palkollista, ja nyt aiot sinä antaa rosvolle ainoan tyttäresi! -- Kohta on, lautamies parka, mittasi täysi, ja ylpeytesi saa palkkansa!»

»Mitä, mi-mitä?» huusi lautamies ja hypähti vihasta koholleen.

»Niin, lautamies! Minä teen velvollisuuteni. Minä olin Eliinan ystävä, ja minä en salli sinun antaa maatasi tuolle, ennenkuin saan tietää, missä Eliinan poika on».

»Älkää tuota hullua kuulko, maisteri!» sanoi vakavasti lautamies, vaikka viha kiehui hänessä. »Minulla oli sisar, Eliina niminen. Hän sodan aikana rupesi hyppäämään sotamiesten kanssa. Minä en sitä sallinut ja -- --»

»Ja ajoit hänet hiiteen, vaikka hyvin tiesit, että he olivat vihityt, ja Eliina, kun miehensä hänet hylkäsi, olisi silloin parhaiten tarvinnut hoitoa. Mutta silloin et sinä niin ylpeä ollut kuin nyt; muuten olisi sinun kelvannut tietää sisaresi olevan paroonin porton. Sinä halusit yksin saada koko maan, ja sinä sait sen. Sinä muutit tänne. Ostit Ollilan tullaksesi kunniaan maakunnassa, jossa -- --»

»Jumal'auta, ämmä! Ellet pidä suutasi kiinni, niin minä voin sen tukkia. Korjaa, rietas ihminen, joka väärin olet hyväntahtoisuuttani käyttänyt, kapineesi ja mene hiiteen! Minä en salli tuollaista, joka hävyttömyydellä kostaa hyvät työni, nähdessään etteivät hänen konstinsa auta häntä Ollilan emännäksi.»

»Minäkö olisin halunnut Ollilan emännäksi! Jumala nähköön, en rupeisi teille vaimoksi, vaikka nälkäkuolema olisi edessäni! Olet käskenyt pois minunkin! No, Liisaa ei kahdesti käsketä! Minä menen; mutta muista, lautamies, ettet ole Liisaa vielä viime kertaa nähnyt!»

»Mene, ja kun löydät todistajia, niin tule takaisin, eläin! -- Ja nyt, piiat, totivettä tulelle!»

Piiat silmäilivät toinen toistaan; mutta niin pelätty oli lautamies, etteivät uskaltaneet ruveta sotimaan häntä vastaan. Suuttuneena meni lautamies maisterin kanssa kamariinsa.

»Siitä avioliitosta ei jumal'auta tule mitään», huusi Liisa heidän jälkeensä.

»Sen saamme nähdä!» sanoi lautamies.

VII.

Talontytär ja palkollinen.

Kun rengit illalla tulivat kotiin, oli kaikki ylösalaisin Ollilassa. Piiat kuiskuivat toisilleen, rukit eivät liikkuneet. Liisan arkku oli vedetty takan eteen, ja eukko korjaili sinne kaikkia kapineitansa. Lautamies ja maisteri istuivat lautamiehen kamarissa, ja Hannan kamarin ovi oli sisältä salvalla kiini.

Ainoa tässä, joka Liisan syytöspuheista ei pitänyt mitään, oli Antti. Riidan kestäessä hän tosin oli antanut kirveen levätä, mutta sen sijaan oli hän puukkoon tarttunut. Kaksi kapilasta oli hän saanut valmiiksi. Kun Liisa mainitsi Eliinan nimen, oli hän kummasti säpsähtänyt, vaan kohta jälleen tarttunut työhönsä.

Vähää ennen kun rengit tulivat kotiin, oli Antti heittänyt työnsä ja ruvennut miettimään. Kun sitten rengit tulivat ja piiat heille rupesivat juttelemaan, mitä kummia oli tapahtunut, vetäysi Antti kenenkään huomaamatta ulos pirtistä.

Mutta aivan samalla aikaa kuin Antti lähti pirtistä, avasi Hanna ovensa, ja Antin tullessa porstuaan tapasivat Hanna ja Antti toisensa. Oliko tuo pelkkä sattumus --?

Antti ei puhunut mitään; hän vetäysi leivintupaan päin. Mutta ennenkuin hän ennätti leivintuvan oven avata, kuuli hän Hannan hiljaa sanovan: »Antti, minä hain teitä!»

»Minua!» sanoi Antti seisahtuen.

»Teitä! Minulla olisi teille jotakin sanomista».

Antti seurasi Hannaa hänen kamariinsa, ja kun Hanna kynttilän sytytti, näki Antti että hänen poskensa olivat ruusunpunaiset; mutta silmissä kiilsivät kyyneleet.

He istuivat kahden puolen pöytää.

Kyynel, joka Hannan silmässä oli välkkynyt, putosi, ja tuskin kuuli Antti Hannan lauseen: »minä olen onneton!»

Kun on sulku avattu, pääsee vesi juoksemaan; kun on sana sanottu, seuraa kohta toinen. Antti, joka lattiaa oli tirkistellyt, loi silmänsä Hannaan, ja hiljaa vastasi hän: »minä näen sen, vaan syytä minä en tiedä».

»Antti!» sanoi Hanna, ja suloisilla silmillään katseli hän nuorukaista. »Te puhuitte minulle niin lempeästi äidistänne; teidän ja muiden renkien välillä on aivan suuri erotus. Minä luotan teihin; te ette voine minua pettää?»

»Minä teitä pettää!» huusi Antti kovemmasti. »Jumala tietää, että minä ennen kuolisin».

»Älkää puhuko niin kovaa!» -- Hanna loi silmänsä alas. -- »Isäni tahtoo pakoittaa minua naimisiin», sanoi hän hiljaa.

»Minä tiedän sen; hän on jo saanut kuulutuskirjan. Mutta onko tuo naiminen vastoin teidän mieltänne?»

Hanna puhkesi itkemään. »Vastoin minun mieltäni! Sanokaa te, joka niin hellästi äitiänne rakastitte, saako mikään, mitä vanhemmat tahtovat, olla vastoin lapsen mieltä? Eikö meidän pidä kaikissa totteleman heitä?»

»En tiedä; tuohon kysymykseen osaisi ehkä rovasti paremmin vastata. Mutta sen tiedän, etteivät hellät vanhemmat koskaan pakoita lapsiansa siihen, mikä on lasten mieltä vastaan, ellei se olisi jotakin hyvää. Minun äitini ei olisi minua pakoittanut naimisiin, sen minä tiedän».

»Näette tämän sormuksen, se on kihlasormus!» huokasi Hanna.

»Te olette vapaaehtoisesti sitouneet maisteriin», sanoi Antti, ja hänen huulensa vapisivat. »Miten voitte lupauksenne rikkoa?»

»Oi, Herra Jumala!» huusi Hanna. »Minun täytyy, täytyy siis ottaa maisteri!» Hanna kätki kasvonsa käsiinsä, ja hän itki katkerasti.

Joku minuutti kului äänettä. Mitä Antin sydämessä liikkui, sitä emme tahdo vielä sanoa. Mutta hänen silmänsä Hannan surussa kirkastuivat, ja kun hän nousi ja hiljaa laski kätensä Hannan päälle, ei hän enää ollut sama mies kuin äsken.

»Hanna, te luotatte minuun; nyt on minulla selvillä, mitä minun pitää tehdä. Luottakaa siis minuun, yksin minuun!»

Hanna laski alas kätensä. Antin sanat olivat sytyttäneet toivon hänen sydämessään. Mutta Hanna ei ennättänyt vastata mitään. Antti oli vetäynyt oven luo, ja Hanna oli samassa yksin.

Antin mentyä tyyntyi tuo hirmuinen tuska, jonka kahleissa Hanna koko päivän oli taistellut. Kyynel kuivui hänen silmistään, ja kun hän laski kätensä ristiin ja nyt voi koko sydämellään rukouksessa lähestyä Jumalaa, tunsi hän rauhan ja toivon heräävän rinnassansa.

VIII.

Eliina.

Hannan kamarista meni Antti leivintupaan. Täällä ei ollut ketään. Hän sytytti takkaan valkean, ja saatuaan sen palamaan hän ajatuksiin vaipuneena hiljaisilla askelilla lähestyi vuodetta.

»Nyt, äitini, on hetki tullut!» puhui hän hiljaa ja heittäysi polvilleen, vetäen vuoteen alta vähäisen arkun, jonka hän kaulansa ympärillä nauhassa riippuvalla avaimella aukasi.

»Nyt on hetki tullut, nyt tarvitsen sinun neuvoasi, sinun apuasi. Sinä näet, että minä olen uskollisesti pitänyt mitä sinulle lupasin. Vasta pakon tullessa tähän turvaa! -- sanoit sinä, kun kuolinvuoteellasi annoit minulle tämän vähäisen rasian. -- Ja kun on sinulle sen sisällys selvä, älä ala vihata äitiäsi, älä väärin käytä tietojasi -- lisäsit sinä. -- Oi äitini! Tuon lupasin sinulle ja minä tahdon lupaukseni pitää».

Antti otti arkusta vähäisen rasian. Sitten lähestyi hän takkaa. Hän tarkasteli kaikin puolin rasiaa. Se oli rihmalla ympäröitty. Vapisevin käsin katkasi hän nuoran, ja kun hän kantta avasi, lensi hänen sielunsa läpi aavistus: »tämä hetki muuttaa toiselle radalle elämäni aluksen».

Kansi oli poissa, rasia auki. Paksu kultasormus oli ensimmäinen esine, jonka Antti näki. Hän katseli sitä kummastellen. Siihen oli sisäpuolelle piirretty »A. E».

Sormuksen alla oli paperikääry ja sen alla pohjalla kaksi sormusta, korvarenkaita, kultainen sydän ja kauniin nuorukaisen kuva. Sitä katseli Antti kauan, ja hän hämmästyi; hänen sydämessään liikkui outo tunne, kun hän luki, mitä kuvan alle oli kirjoitettu: »_Tämä mies, poikani, oli sinun isäsi_».

Vielä kerran katseli hän näitä kultakaluja, jotka hän ymmärsi olleen hyvin kalliit hänen äidillensä. Sitten laski hän ne rasiaan takaisin ja kätki ne arkkunsa pohjalle. Paperikääryn avasi hän nyt ja alkoi lukea takan edessä.

»Nyt ymmärrän, äitini, miksi sinä kaikin mokomin tahdoit opettaa minua kirjoitusta lukemaan ja kirjoittamaan. Tietysti sen tähden, että osaisin lukea, mitä et suusanallisesti tahtonut minulle ilmoittaa», ajatteli hän.

Kääryssä oli monta paperia, kirjeitä ja muita. Ensimmäinen, minkä hän sattui saamaan käsiinsä, oli vähäinen paperipala, tällainen:

»Vuonna 18-- 16 päivänä Maaliskuuta vihki allekirjoittanut, Kokkolan kirkossa tapahtuneen kuulutuksen jälkeen, aviopariksi kornetin parooni Andreas Edlerin ja rusthollarin tyttären Eliina Jaakontyttären, joka vihkiminen tapahtui Lohtajan kirkonkylässä.

_Karl Gabr. Ström_. Provastin apulainen.

Todistavat:

Lorentz Edler. Johan Marjamäki. Matts Jaakola».

Luettuaan tämän tunsi Antti hikipisareita nousevan otsallensa. Eliina Jaakontytär oli hänen äitinsä nimi, sen tiesi hän, ja hän muisti nyt Liisan kutsuneen samalla nimellä lautamiehen sisarta. »Herra Jumala! Olisiko se mahdollista, että lautamies Ollila olisi minun enoni!» jupisi hän.

Kiireesti tarttui Antti toiseen paperiin. Hän luki:

»Minun rakas Liinani! Sydämeni särkyy, kun sinulle ilmoitan, mitä on velvollisuuteni ilmoittaa. Jumalan edessä olet sinä minun puolisoni, mutta minun sukuni ei sinua semmoiseksi tunnusta. Se ainoa, joka sinun tunsi, veljeni Lorentz, ei elä enää; kaikki muut, isäni, äitini, eivät tahdo sinusta mitään tietää. Vanhempaini kirousta en minä jaksa kantaa. Meidän välimme täytyy muuttua. Jos sinä minua rakastat, niin revi palasiksi vihkimätodistus. Minä tiedän, että sinun ylevä sydämesi ei tahdo kylvää eripuraisuuden siementä puolisosi sukuun. Mitä hyvää sinulle olisikaan siitä! Rakas Eliina! Kalvavalla sydämellä ja katuvalla omallatunnolla sanon sinulle viimeiset jäähyväiseni. Minä lähden nyt Ranskan sotaan.

Sinut ajoi veljesi pois kodistasi minun tähteni; sinä seurasit minua! Jos sinä tahdot, toimitan minä lakimiesten avulla, että saat perintösi, jonka veljesi on vallannut, vaan kaikissa tapauksissa, jotta et puutetta tulisi kärsimään, lähetän tässä sinulle 1000 riksiä.

Kova on kohtalomme, armaani! Suutele puolestani pienokaista, jota en saa nähdä, ja usko varmaan, ett'et sinä eroamme sure enemmän kuin sinua aina rakastava...»

Anders Edler».

»Hyljätty!» jupisi Antti ja heitti vihaisesti paperin luotaan.

Seuraavat paperit olivat kaksi 1000 riksin seteliä. Pieni paperipalanen oli niiden ympärillä ja siinä oli: »Anttini perintö isänsä jälkeen».

Kyyneleitä nousi Antin silmiin. »Äitini, äitini! mitä olet tehnyt! Kärsinyt elinkautesi puutosta, jättääksesi minulle tämän suuren rahan. Äitini, äitini!»

Vielä oli paperi jäljellä. Antti luki:

»Vuonna 18-- 1 päivänä Joulukuuta syntyi ja saman kuun 3:na p:nä kastettiin luutnantti Anders Edlerin ja hänen vaimonsa Eliinan lapsi Anders. Kummina olivat Peitson torppari Isakka Matinpoika ja hänen vaimonsa Eeva. Kasteen toimitti

_Karl Gabr. Ström_. Provastin apulainen».

Seuraava paperi kuului:

»Rakas Eliinani! Viisi vuotta on nyt kulunut. Pitkä on se aika ollut sille, joka tietää tehneensä väärin. Kuinka ylevä, kuinka suuri sinä olet, sen ymmärsin minä vasta saatuani sinun kirjeesi, jossa sinä käsket minun elää ja olla kuin ei sinua olisikaan. Eliina! Minun sydämeni oli pakahtua hävystä ja murheesta. Minä olisin tahtonut polvillani pyytää sinulta anteeksi, vaan rakkaan äitini olisi se askel saanut hautaan. Minä olen käynyt suuria sotia. Minä koetin unhottaa sinua, mutta turhaan. Kuolema säästi minua katuvaa elämälle. Viisi vuotta olin ulkomailla. Everstin poletit rippuvat olallani, tähtiä on rintani täynnä. Nämä aijoin tuoda sinulle, panna ne eteesi ja sanoa: ota ne ja se kokonaisena, joka niitä kantaa. Silloin tuli kirje isältäni. Hän on kuoleman käsissä. Hänen viimeinen tahtonsa on, että minä menen naimisiin erään rikkaan, hyvän ja korkeasukuisen naisen kanssa. Mitä sanoo Eliinani? Tahtooko hän, että isäni kirous jää minun päälleni, vai että kirous isäni kanssa menee hautaan?

Tuhansia terveisiä pikku Antille. Kaikissa tapauksissa on hän minun poikani. Lähetä hän minun tyköni, minä tahdon tehdä hänestä miehen, paremman kuin hänen isänsä on. -- Oi Eliina! Et ymmärrä, miten minun sydämeni on runneltu! Kirjoita pian vastaus

Anders'illesi.

Riemula, Elokuussa 18--.

1000 riksiä seuraa tässä mukana».

Antti tarttui kiireesti viimeiseen kirjeeseen. Äitinsä kirjoittamaksi tunsi hän sen.

»Minun rakas poikani! Näistä kirjoituksista tiedät äitisi elämäntapaukset. Vaan sinä et tiedä vielä kaikkia. Isälläni oli kaksi lasta, poika ja tytär; tytär olin minä. Ilmajoella oli isälläni suuri talo. Hän oli rikas ja hyvä. Hän kasvatti minua pappilassa rovastin tyttärien kanssa, ei sillä antaaksensa minulle muuta kuin talonpoikaista sivistystä, mutta syystä että äitini kuoli minun ollessani viidennellä vuodella. Minä sain kumminkin oppia enemmän kuin talonpoikainen tyttö tarvitsee, ja minä kiitän Jumalaa siitä. Miten nuoruuteni päivät kuluivat, se ei koske asiaan, josta aijon puhua; olkoon vaan sanottu, että se aika oli rauhallinen. Minä olin 16-vuotinen, kun ensi kerran näin sen miehen, jota vielä rakastan, vaikka hän minut on kauan sitten unhottanut ja nyt toisen kanssa onnellisena elää. Hän oli silloin nuori, vaikka ikämme ero oli 12 vuotta. Hän oli kaunis, ja ne, jotka minut nuorena näkivät, sanoivat minunkin olleen kauniin. Se oli minun onneni, tahi onnettomuuteni! Itse sanon sitä onnekseni, sillä rakkaus on puhdistanut sydäntäni, jos siinä vähänkään puhtautta on, vaikka se ulkonaisesti on ollut -- vieläpä usein sisällisestikin -- kovaa ja katkeraa. Se on opettanut minua anteeksiantamaan, ja siinä autuaallisessa tunnossa, ettei vähintäkään vihaa asu sydämessäni, uskallan minä astua iankaikkisen armon eteen, Häneltä armoa anoen. -- Niin, minä olin 16-vuotinen, kun ensi kerran näin parooni Edlerin. Minä asuin silloin vielä pappilassa. Kirkkoherra havaitsi, millainen välimme oli. Minut lähetettiin kotia, ja hän, joka Suomen sotajoukossa palveli, lähti kotiansa. Me vannoimme ikuista rakkautta. -- Viisi vuotta kului. Öin päivin oli hän muistossani. Minä odotin häntä, sillä hän oli luvannut tulla. Minulla oli näiden vuosien kuluessa monta kosiaa, mutta minä hylkäsin ne kaikki. Silloin kuoli rakas isäni, ja minua kahta vuotta nuorempi veljeni tuli isännäksi. Hänelle juttelin sisarellisessa rakkaudessa rakkauteni, ja hän iloitsi kuullessaan, että puheissa oli perää. Oi veljeni! En minä silloin tiennyt, että sinun ilosi oli petollinen, että sinä iloitsit saadaksesi siinä varmassa tiedossa, ettei parooni koskaan minua vaimokseen ottaisi, pitää minun naimattomana ja siten anastaa perintöni. Viiden vuoden kuluttua nousi tuo onneton Suomen sota, ja kun minä kyynelsilmin muistin sulhastani, kun minä unessa näin hänen verisenä sotatantereella syyttävän minua uskottomuudesta, tuli hän. Hän oli kauniimpi, miehuullisempi kuin ennen, ja, mikä paras oli, hänen rakkautensa oli muuttumaton. Veljeni nauroi, kun parooni minua syleili, ja kun minä Edlerin lähtiessä en voinut vastustaa hänen rukouksiansa, että seuraisin häntä, vaan puhuin veljelleni, joka minulla oli isän sijassa, vaikka hän nuorikin oli, niin nauroi hän ja sanoi: 'jos sinä paroonia rakastat, niin seuraa!' -- Oi, minulla ei ollut silloin todellista neuvonantajaa! Minä annoin maineeni alttiiksi ja seurasin häntä, jota minä rakastin, huolimatta siitä, etten saanut olla veljeni häissä. -- Edlerin rakkaus oli tulinen. Mutta ne opetukset, joita minuun oli pappilassa istutettu, eivät sallineet minun niin antautua hänen haltuunsa kuin hän olisi tahtonut. Kokkolaan tulimme, ja siellä kuulutettiin Edler ja minä. Edlerin veli Lorents oli se, joka tämän sai toimeen. Oi, jos minä olisin voinut tätä Lorentsia rakastaa, niinkuin hän minua rakasti, onnellisempi olisi silloin elämäni ollut! Tämä ylevä nuorukainen joutui sodan uhriksi. Siunattu olkoon hän! -- Hiljaisuudessa vihittiin meidät, niinkuin vihkimätodistuksesta näet, Lohtajalla. Sitten seurasin minä Edleriä, kunnes minä palatessamme Torniosta jäin Kälviälle, jossa minä sinun synnytin. Olin jo silloin havainnut, että Anteroni tunteet minua kohtaan rupesivat laimistumaan, ja tietämättä missä hän oli, odotin minä kirjettä häneltä. Odotin kauan turhaan. Vihdoin se tuli. Mutta se ilmoitti, semmenkin raha, joka kirjettä seurasi, mitä minä olin pelännyt, vaikka en ollut hirvennyt sitä uskoa. -- Minä näin nyt selvästi kaikki; en enää tohtinut toivoakaan hänen takaisin tuloansa. Se aika oli surun aika, jota yksin sinun naurusi kätkyessä lievitti. Minä kirjoitin veljelleni. Hän oli myynyt talonsa ja ostanut toisen etelä-Suomessa. Hän käski minun tulla luoksensa. Suurella vaivalla, sillä minä olin päättänyt sinulle säästää paroonin rahat, saavutin minä Ollilan, jossa veljeni nyt oli isäntänä. Hän otti minut veljellisesti vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että minä olin naimisissa ja että sinä olit avioliitossa syntynyt, julmistui hän. Ei auttanut, että minä nuhtelin häntä talon myymisestä minun luvattani. Hän ajoi minut pois, mainiten minua häpeällisimmillä nimillä. Hän koetti saada haltuunsa vihkimätodistuksen, ja hän oli siinä onnistuakin. Se olikin jo hänellä, vaikka minä sen salavihkaa kohta sain takaisin. En tiennyt silloin sen arvoa. Surevalla sydämellä sanoin ijäksi hyvästi veljeni asunnolle, ja sanomattomalla vaivalla tulin Ilmajoelle. Provasti oli kuollut, ja neidit, joiden kanssa minä nuorempana olin lukenut ja leikkinyt, käänsivät halveksien minulle selkänsä. Minä olin nääntyä murheeseen. Minun täytyi myydä monta lahjaa, joita onneni päivinä olin Edleriltä saanut. Mutta, armas, rakas poikani! Sinä olit minulla; sinua ei voinut kukaan viedä minulta. Sinä olit minun kaikkeni näinä koetuksen päivinä. Sinua kantaen palasin takaisin sinne, missä sinä päivän valon ensikerran näit, ja täällä olen minä elänyt köyhänä, mutta onnellisena, hyväin naapurien parissa, eroitettuna maailman myrskyistä. Täällä sain vielä kirjeen Edleriltä. Se sai kyyneleet silmiini vielä kerran, viimeisen kerran. Hän oli unhottanut minut ja nainut toisen. -- Hänellä on kaksi poikaa nyt.

»Armas poikani! Missä tilassa sinä olet, kun tätä luet, en minä osaa aavistaa. Tiedän vaan sen, että niinkuin nämä rivit ovat kirjoitetut kuolemaa odottaessa, niin sinä niitä luet ollessasi ahdistuksessa. Sen olet minulle luvannut, ja minä tiedän, että sinä et riko lupaustasi. Suokoon Jumala, että tämä elämäni kertomus olisi sinulle onneksi. Yhtä pyydän vielä, etkä sinä äitisi muistolta voine mitään kieltää! Jos elämäsi kohtaukset, joita ei osaa kuolevainen aavistaa, vievät sinut parooni Edlerin ja veljeni kanssa yksiin, unhoita silloin ne kyyneleet, joita he ovat tuottaneet silmiini! Anna myöskin äidillesi anteeksi, että hän talonpojaksi sinua kasvatti, ettei hän antanut sinulle sitä kasvatusta, joka olisi vienyt sinut isäsi säätyyn. Se oli ehkä pahasti; mutta minä olen itse talonpoikainen, ja jos sinä häpeet astua äitisi ammattiin, niin sallikoon Jumala tämän minun tunnustukseni tulevan sinulle tutuksi, ennenkuin on sinulle myöhäistä kääntyä isäsi säätyyn.

»Tässä olen nyt kuvaillut itseni sinulle, jota maailmassa eniten rakastan. Kaikki ihmiset ovat minut hyljänneet, sukuni, puolisoni; kaikki, mutta Jumala ei minua hylkää. Maailmassa on yksi ainoa, joka minulle on osoittanut ystävyyttä kurjuuteen jouduttuani. Jos sinä tapaat Liisa Eskolan, joka nyt, kun veljeni vaimo on kuollut, emännöitsee Ollilassa, niin kohtele häntä ystävällisesti; sano hänelle viime terveiseni! Ja nyt, armas poikani! -- Henkeäni ahdistaa; minun täytyy lopettaa. Sinä olet ollut äidillesi hyvä poika, palkitkoon sinua siitä Hän, joka parhaiten palkita voi. Hän pitäköön sinua aina avujen tiellä! Hän saattakoon meidät yhteen siinä elämässä, missä surun kyyneleet eivät enää himmennä silmiämme kaikkivaltiasta kasvoista kasvoihin nähdessämme».

Antti oli lukenut kiireesti nämä kirjoitukset. Kun hän oli tullut äitinsä kirjeen loppuun, ei hiki enää valunut hänen otsaltansa, ei hän enää muistanut miten nämä uutiset aivan läheltä koskivat häntä. Hän ei huomannut, että kaksi renkiä hänen lukiessaan oli tullut leivintupaan, että he kummastellen silmäilivät häntä. Hän muisti äitiänsä; hän luuli näkevänsä, miten hänen äitinsä kärsi. Hänelle oli nyt selvinnyt paljon, mitä hän ei ollut ennen tiennyt, ja ken voi syyttää häntä siitä, että toinen ajatus hänessä oli viha, etenkin isäänsä kohtaan. Mutta silloin muisti hän äitinsä varoitukset, ja nyt hieroi hän otsaansa tahtoen poistaa sieltä kaikki pahat mietteet.

Yö tuli. Ja lieneekö siinä mitään kummaa, ettei Antti tänäkään yönä saanut unta silmiinsä, että hän mietti, miten kummasti kohtalo oli hänen elämänsä askeleet ohjannut, kun se antoi hänen tietää kuka hän oikeastaan oli -- Ollilassa! Kun se ohjasi juuri hänen setänsä taloon hänen askeleensa!

IX.

Eriskummainen pyhäaamu.

Liisa oli poissa. Hän oli koonnut kapineensa ja mennyt. Kaksi päivää oli hänen lähdöstänsä kulunut. Hän oli lähtenyt iloisena, sanomatta mistä hän aikoi hakea turvaa. Hänen viimeinen lauseensa lautamiehelle oli: »tuosta avioliitosta ei tule mitään!» Ja sen voi hän suuremmalla luottamuksella nyt sanoa, sillä hän oli tuorstaiaamuna kauan puhellut Antin kanssa.

Maisteria ei näinä päivinä paljon näkynyt, ja että lautamies itse oli pahalla tuulella, sen sai Anttikin havaita. Hanna istui näinä päivinä enimmästi pirtissä, missä Antti rekeä korjasi. Hän oli iloisempi nyt kuin ennen.

Yhden ainoan kerran oli Hanna näinä päivinä vaalennut. Se tapahtui lauvantai-iltana, kun Antti hänelle kuiskasi: »Huomenna olette jo puoleksi rouva; huomenna kuulutetaan!»

Hanna vaaleni silloin ja loi silmänsä nuhtelevasti Anttiin; mutta silloin kuiskasi Antti: »Sallikaa minun puhua teille muutama sana huomenna, ennenkuin suurukselle mennään».

Hanna myöntyi tuohon pyyntöön, ja ne silmäykset, joilla he katselivat toisiaan, puhuivat enemmän kuin sanat. Hanna punastui, kun Antti lausui: »Minä sanon niinkuin Liisa: teidän ja maisterin liitosta ei tule mitään.»

Mutta että Hanna huomispäivää pelkäsi, se ei ollut kumma.

Odottaessa jotakin tärkeätä hetkeä tahi sitä pelätessä -- aika kumpaisessakin tapauksessa kuluu hiljaa, viimeisessä tapauksessa kumminkin kiireemmästi.

Pyhäaamu tuli.

Lautamies on noussut. Hänen päätänsä pakottaa; hän ei ole ensinkään sillä mielellä, millä isän tulisi olla tyttärensä kuulutuspäivänä. Maailma tuntuu hänelle niin tyhjältä, ja nyt kun hän viimein on onnistumaisillaan saada hartaimmat toiveensa toteutumaan, on saada tyttärensä ja samalla itsensä herrassukuun, ei hän sitä iloa tunne, jota hän siitä toivoi. Lautamiehen luonne on tuollaisia, joiden kuvaamiseen kynä ei pysty, jotka tekevät mitä päähän pistää, samalla asiaa miettimättä ja miettien. Hän oli ymmärtäväinen. Kaikki, mitä hän teki, näkyi ymmärtäväisen työltä; mutta usein oli työ tehtynä, ennenkuin lautamies itsekään tiesi, miksi hän niin oli tehnyt. Hän oli ahne ja itsekäs, mutta nuo molemmat ominaisuudet eivät tulleet siinä määrässä näkyviin kuin ne hänessä vallitsivat, sillä ylpeys oli se paino toisella vaakalaudalla, joka piti vallalla jonkunmoisen tasapainon. Kipeästi pisti häneen antaa häissä ja muissa pidoissa hopearahoja morsianvatiin, kipeästi pisti häneen ostaa tyttärelleen kalliita vaatteita ja muita kaluja; mutta ylpeys vaati, ja lautamies ei voinut vastustaa. Väliin taasen antausi hän kauppoihin, joissa hänen itsekkäisyytensä pisti esiin; mutta hän voitti rahoja, ja ylpeys sai silloin kärsiä. Hänen ylpeytensä sai aikaan tuon hänen pyrintönsä päästä herrassukuun, sillä siihen päästyänsä toivoi hän pääsevänsä pitäjän etevimmäksi mieheksi. Että hän kotonansa oli kova, sen olemme jo osaksi nähneet, ja kummalliselta saattanee näkyä, miten tämmöinen mies isäntänä saatti niin kaikki järjestyksessä pitää.

Hän istui nyt pöytänsä ääressä, ja koko hänen ilonsa puhkeusi näihin sanoihin: »Jumalan kiitos!» Mutta hänen äänensä ei suurta kiitollisuutta osoittanut.

Maisteri toisessa kamarissa makaa vielä. Kynttilä palaa hänen vuoteensa vieressä, ja tuolilla on kirja _Hutterus redivivus_. Tuo merkitsee, että hän on lukenut. Jos me maisterin -- tahi ylioppilaan, sillä sitä enempää hän ei ollut -- kirjeistä luulemme, ettei hän työtä tehnyt, niin olemme väärässä. Maisteri Lager oli lukenut paljon, ja hänen totinen aikomuksensa oli päästä jouluksi papinvirkaan. Maisteri oli itse hankkinut ne tiedot, mitä hänellä oli. Himmeästi muistaa hän ensimäistä nuoruuttaan. Isää ei ole hänellä ollut, hän ei ainakaan tiedä hänestä mitään. Hän ei muista äitiänsäkään, sillä jo viidenneltä ikävuodeltaan on hän ollut yksin maailmassa. Hän kulki ensin ympäri kerjäten, kunnes hän vähän isommaksi tultuaan sai palveluspaikan Turussa Rettigin luona. Vaan siellä hän ei kauan menestynyt. Hän haki tietoja; hän oli oman halunsa voimalla oppinut, ja oma, ihan oma oli hänen ajatuksensa päästä kouluun. Sinne autti häntä muuan kauppamies, joka sattumalta oli havainnut pojan innokkaat pyrinnöt. Lagerin luvut onnistuivatkin niin, että hän, vaikka jokainen päivä hänelle oli kuin kova kurjuuden koulu, 23 vanhana tuli ylioppilaaksi. Silloin muuttui hänen sisällinen tilansa kummallisesti. Hänen sydämensä oli ollut avoin vastaanottamaan kaikkea hyvää tähän saakka. Hän eli tosin suurimmassa kurjuudessa; mutta hän oli velatta. Hänen olentonsa oli siisti, hänen käytöksensä oli nöyrä. Mutta nyt muuttui kaikki. Hän tuli tutuksi muutamain rikkaiden kanssa. Ja nyt heräsi vähitellen hänessä kysymys, joka sai hänet poikkeamaan harhateille, sille harhatielle, jota hän nyt on kauan kulkenut. Tuo kysymys oli aivan tavallinen; se oli vaan tällainen:

»Miksi olen minä näin kurja, kun toiset ovat rikkaat ja elävät huoletta?»

Miten maisteri sai tämän Gordion-solmun avatuksi, näemme hänen nykyisestä tilastaan. »Se ei vaikuta asiaan, miten solmut avataan, kun se vaan auki tulee», lienee hän, niinkuin muinen kuningas Aleksanteri suuri, arvellut. Hän rupesi elämään niinkuin hänen toverinsa elivät; hän joutui velkaan, hän tuli valehteliaksi, väliin pettäjäksi; mutta tuo sai hänen sydämensä yhä vaan kovemmaksi. Vihdoin ei hän enää uskaltanut tulla rohvessoriensa näkyviin. Kaikki paremmat toverit heittivät hänen, ja yhä alemmaksi vaipui hän. Toveria oli hänellä vieläkin, mutta vuosi vuodelta aina yhä huonompia. Lager havaitsi viimein, kun oli 7 vuotta tällä lailla kulunut, että tämä tie ei paratiisiin vienyt; mutta hän oli yksinäinen, häntä ei surrut kukaan, hän oli kaikin puolin oma herransa. Hävyttömyydessä voittivat toverinsa tuskin häntä; mutta juomisessa ja pelissä olivat ne aina voiton puolella, sillä juominen ei ollut juuri Lagerin päävika, vaikka hän sitä, enemmän tottumuksesta kuin taipumuksesta harjoitti. Tällainen oli maisteri Lager, kun hän Helsingistä kesällä karkasi. Kunniantunnon kynttilä ei hänessä kumminkaan ollut kokonaan sammunut, ja kun hän tuli Ollilaan, rupesi se vähän vireämmästi palamaan, vaikka hänen kirjeensä eivät kaikin paikoin sitä osoita. -- Kun hän päätti rakastua lautamiehen tyttäreen, teki hän sen tavarain tähden; mutta hän havaitsi hyvin itse, että Hanna ei hänelle rahattakaan halpa ollut; Hanna sai herätetyksi parempain tunteiden jäännökset eloon hänen sydämessänsä.

Hän ei ole vielä noussut; hän makaa, ja hänen ajatuksensa ovat tulevaisuuteen kääntyneet. Hän on tehnyt lujia päätöksiä. Ensin on hän kysynyt, miksi hän aina Hannan parissa on niin ujo. Tuota hän ei ymmärrä. Hän on päättänyt päästä tuosta ujoudesta vähäisellä tunnustuksella edellisestä elämästään. Hän ei vielä ollut valehdellut mitään Hannalle; nyt hän päätti valehdella. Mutta hän päätti valehdella sillä lailla, että hän valheellaan liikuttaisi Hannan sydäntä. Hän päätti myös papinvirkaan tultuaan kokonaan muuttua toiseksi ihmiseksi. -- »Onni on tarjoutunut minulle; minun on sen tähteä satamaan seuraaminen, sillä Jumala on totisesti sallinut minun tänne tulla» -- ajatteli hän. Samalla sattui hän silmäilemään oikeaa kättänsä, jonka etusormessa oli sormuksen sija vielä näkyvissä. -- »Sinä, minun äitini ainoa perintö, sinä olet poissa; mutta sinä tulet takaisin ja tuot muassasi minulle enemmän kuin äitini voi minulle antaa!» -- Maisteri oli antanut kihlasormuksena sormuksensa Hannalle.

Isä ja ylkä olivat kamarissaan vielä. Molemmat luulivat olevansa onnensa satamassa. --

Vaan ennenkuin menemme kertomaan tämän päivän tapauksia, on meidän silmäileminen niitä kahta, jotka Ollilassa vielä kertomukseemme kuuluvat.

Pirtissä nukkuvat kaikki, leivintuvassa kaikki; sillä nyt on pyhäaamu, ja levollahan pyhäpäivä paraiten pyhitetään. -- Ei, Antin vuode leivintuvassa on tyhjänä. Hän on noussut tavallisella arkipäivän ajalla. Ei ole tuota kukaan huomannut. Hän on pukeutunut pyhävaatteisiinsa ja mennyt -- Hannan luo.

Ollila oli jakaunut kahteen leiriin. Isä ja ylkä olivat toisella, morsian ja renki toisella puolen. Isä ja ylkä eivät vihollisista tiedä, voiton pitäisi siis olla toisella puolen. Hannan pöydällä palaa kynttilä. Nuorukainen ja neitonen istuvat vastatusten. He puhuvat.

»Hanna! Te tahdotte tietää, millä keinolla minä voin teitä auttaa. Te luotitte minun sanoihini, kun en keinoa tiennyt; tuo todistaa minulle, että te minuun luotatte, kun saatte kuulla välikappaleen?»

»Minä luotan teihin; eihän minulla ole ketään, ei ketään muuta».

»Mutta, Hanna, te ette ensinkään tunne minua; voisittehan hakea neuvoa pappilasta, jossa te olette tunnettu ja rakastettu».

»Voi, Antti! Älkää pappilaa mainitko! Pappilan neidit tuskin sietävät nähdä minua. Kirkkoherra tosin on hyvä; mutta en tiedä syytä, miksi en häneen voi luottaa».

Antti istui hetken aikaa ääneti. Vihdoin nousi hän ja meni vakavasti Hannan tykö. »Te ette tunne minua», puhui hän; »mutta kun minä sanon, ulkokullailematta sanon: minä olen rehellinen, Jumalaa pelkääväinen mies, niin tunnette minut. Tosi on, että toimeni maailmassa on vaan halvan palkollisen, kun sitävastaan te olette rikas, sivistynyt; mutta kumminkin uskallan minä sanoa: Hanna! Se keino, joka voi rikkoa teidän ja maisterin välin, on, että annatte sydämenne toiselle. Hanna, antakaa se minulle, niin olemme molemmat pelastetut!»

Hanna silmäili kummastellen nuorukaista. Hänen poskensa punottivat, vaan huulten yli ei sanaa tullut.

»Te ette vastaa?»

»Se keino ei auttaisi. Se saisi matkaan vaan, että te saisitte seurata Liisaa», vastasi Hanna hiljaa.

»Teillä ei ole luottamusta minuun! Hanna, jos ei teillä isää olisi, ei äitiä, ja olisitte köyhä palkollinen niinkuin minä, mitä vastaisitte, jos minä sanoisin teille: Me olemme molemmat köyhät, mutta me olemme nuoret. Me jaksamme tehdä työtä. Tule, Hanna, minulle morsiameksi! Minun äitini huone, vaikka lahonnut ja huono se on, antaa meille suojelusta, kunnes voimme rakentaa paremman. -- Mitä vastaisi Hanna tuohon kysymykseen?»

»Sitä en osaa sanoa -- -- -- Jumala, eihän se kuulu tähän!» -- vastasi Hanna hiljaa ruusunpunaisena.

»Enemmän kuin Hanna voi tietää, kuuluu se tähän. Sano, armas Hanna, mitä vastaisit?»

Muutama silmänräpäys kului. Veri oli puhjeta Hannan poskista. Vihdoin, kun Antti lempeillä, mutta surullisilla silmillä tarkasteli häntä, ikäänkuin olisi Hannan vastaus tärkein hänelle maailmassa, tarjosi neito kätensä Antille ja vastasi tuskin kuultavalla äänellä: »Minä en häntä hylkäisi».

Antin silmistä lensi ilon säde. »Nyt tunnen minä Hannani sydämen!» sanoi hän ja puristi hellästi Hannan kättä, joka ensi kerran hänen kädessänsä lepäsi. »Ja nyt, Hannani, elä enää pelkää, luota Jumalaan! Hän ei toiveitamme häpeään käännä». --

»Antti! Jumalan tähden, mitä aijot tehdä?» -- kysyi Hanna pelästyneenä. »Sinä tiedät mimmoinen isäni on! Oi, sinä et tunne, ettei hän koskaan peruuta päätöksiänsä!»

»Sentähden pitää minun joutua. Armas Hannaseni, luota minuun; ja nyt, rakastettuni, hyvästi! Tärkeä on tämä päivä».

Hanna ei ennättänyt sanoa mitään. Se rukous, joka hänen huulillaan oli, ei pukeutunut sanoihin. Hän vaipui tuolille istumaan, ja silloin huokasi hän peläten: »Jumala, mitä aikoo Antti tehdä?» --

»Katso lurjusta!» huusi Sakari renki Antille vastaan, kun tämä tuli leivintupaan. »Hän on olevinaan niin pyhä ja kulkee kumminkin salaa yökulkua. Ahaa, lurjus! Mitä luulet lautamiehen tästä pitävän?»

Antti säikähti; sillä hän luuli Sakarin tietävän, missä hän oli ollut. Hän ei nyt kauan miettinyt. Kiire oli tullut. -- »Ole vaiti!» sanoi hän, »ja puhu, jos tiedät, joko on lautamies noussut?»

»Totta kai! -- Älä kiirettä pidä; ennätät sinä vielä saada maistaa keppiä, ennenkuin menemme kuulutusta kuulemaan».

Antti ei vastannut mitään; hän meni vaan arkkunsa luo, otti paperit rasiasta käteensä ja meni pirttiin.

»Mikä piru on Anttiin mennyt?» jupisivat rengit leivintuvassa.

Lautamies oli täydessä pyhäpuvussa. Maisteri oli nyt hänen kamarissaan. He puhuivat vähäpätöisiä asioita; mutta niissäkin tiesi maisteri niin viisaasti latoa sanojansa, että aamullinen mielipaha lautamiehestä katosi.

»Kun minä kerran olin puolisella senaattori S----n luona», alkoi maisteri ja jutteli nyt pitkän tarun, josta pisti esiin, miten hän oli tuttu senaattorin kanssa. Tuollaiset puheet, semmenkin kun maisteri viime viikolla oli näyttänyt kaksi kirjettä, jotka hän pappilassa ollessaan sanoi saaneensa kuuluisalta mieheltä Helsingissä, miellyttivät niin vanhaa lautamiestä, että hän suunsa täydeltä nauroi. --

»Mutta», sanoi äkkiä maisteri, »minä olen tosin tollo; enhän ole muistanut ensinkään morsianlahjoja. Onpa kumma, ettette ole minua muistuttaneet! No, Helsingistä minä niitä voin lähettää».

»Olkaa vaiti!» -- sanoi naurusuin lautamies, -- »kyllä minä otan ne osalleni, niinkuin isän tulee. Nousevalla viikolla lähden Hannani kanssa markkinoille ja, hitto vieköön, emme sieltä tyhjänä palaa! Sillä minulla on --»

»Onko lautamies kamarissaan?» kysyi Antti samassa pirtissä ja kolkutti ovelle.

»On; mitä sinä tahdot? En minä nyt jouda», vastasi lautamies.

Antin ääni vapisi vähän, kun hän vastasi: »Sallitteko minun puhua kanssanne vähäisen?» --

»Tule sisälle» -- ärjäsi lautamies -- »ja sano pian, mitä sinulla on sanomista!»

Ei vavissut Antti enää. Jäykästi astui hän lautamiehen eteen ja silmäillen maisteria sanoi hän: »Minun puhettani ei tule kenenkään kuulla muun kuin lautamiehen».

»Hitto vie! Eivätkö ne ole kaikki riivattuja!» huusi lautamies. »Ei ole ennen ollut tapa täällä kuiskauksille ruveta. Suoraan suusta, mitä sinulla on sanomista!» --

Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. »Minä en tiedä, miksi en saisi teille kahden kesken sanoa, mitä minulla on sanottavaa», lausui hän.

»Mutta minä tiedän sen!» -- Lautamies luuli nimittäin loukkaavansa maisteria, jos rupeisi kahden kesken puhumaan Antin kanssa.

»No, koska te niin tahdotte! -- Tunnetteko, lautamies, tämän?» Antti otti taskustaan äitinsä sormuksen, johon oli piirretty 'A. E'».

»En; oletko villissä? Mistä minä sen tuntisin?»

»Se on äitini sormus».

»Mitä se minuun kuuluu?»

»Se oli teidän sisarenne sormus, teidän sisarenne, minun äitini, parooni Edlerin ja Eliinan vihkimäsormus».

Jos olisi salama iskenyt lautamiestä vasten suuta, ei olisi hän niin hämmästynyt, kuin tätä sanomaa kuullessaan. -- »Sinä valehtelet, sinä paholainen valehtelet!» huusi hän. »Eliina ei ollut koskaan paroonin kanssa vihitty; se on valhe. Siis ei saattanut heillä olla vihkimäsormusta».

»Todistus on tallella», sanoi Antti.

»Missä!» huusi lautamies.

»Tässä!» Antti antoi lautamiehelle todistuksen.

Lautamies luki sen. »Aivan oikein! Todistus oli tässä; mutta missä on se nyt?» Lautamies piti paperia kynttilän tulessa. Se leimahti kerran. -- Parooni Edlerin ja Eliinan vihkimätodistus oli porona.

»Konna!» sanoi Antti. -- »Vähä tuo olisi, ellei enemmän todistuksia löytyisi!»

»Mitä sanot? Mitä olet uskaltanut sanoa, eläin? Te kuulette sen, herra maisteri; te kuulitte sen?»

»Minä närkästyin, antakaa anteeksi, setäni! -- -- Mutta tänään ei kuuluteta Hannaa, se oli minulla oikeastaan asiana; sillä Hanna ei ota maisteria».

»Ei, Jumal'auta, tämä kelpaa! Mitä sanotte, maisteri? Sakari, Matti, Jaakko!» huusi lautamies vaahtosuisena vihasta. »Köysi tänne! Mitä olet uskaltanut sanoa! Sinäkö olisit tuon korkeasukuisen parooni Edlerin poika! -- Vartioikaa häntä, herra maisteri!» -- Ja lautamies juoksi renkejänsä kutsumaan.

»Elkää vartioiko, kyllä minä täällä pysyn, kunnes lautamies tulee! -- Teille, herra maisteri, olisi minulla myös sana. Te olette konna, jos te pakoitatte Hannaa naimisiin kanssanne vastoin hänen tahtoansa».

»Sinä olet konna, joka tunkeudut asioihin, jotka sinuun eivät kuulu», sanoi maisteri vaalistuen.

Antti oli samaten vaalea. Hänen yrityksensä rynnistyksellä valloittaa lautamiehen sydän oli saanut onnettoman lopun. Jos maisteri ja Hanna kuulutettaisiin, silloin olisi kaikki turhaa.

Lautamies tuli takaisin. Rengit seurasivat häntä.

»Tämän miehen kädet sidotaan. Sakari lähtee heti nimismiehen luo; minä menen Riemulaan».

»Sallikaa minun teitä seurata!» pyysi Antti.

Lautamies ei ollut kuulevinaankaan Antin pyyntöä. Omin käsin hän tarttui Anttiin, ja Antti tarjosi itse kätensä lautamiehelle sidottaviksi. -- Mutta kun lautamies nyt pisti kätensä Antin taskuun ja sieltä veti esiin kaikki Elina vainajan paperit, silloin oli Antti nääntyä. Mutta sanaa ei tullut hänen huultensa yli.

»Minä lähden näillä Riemulaan», sanoi lautamies.

Kun Hanna lautamiehen lähdettyä kuuli, miten oli Antin käynyt, kätkeysi hän kamariinsa. Kyyneleet olivat taasen hänen turvansa.

X.

Riemulan parooni.

Mihin katoo vanhuksesta nuoruuden ilo ja riemu? Tylsyttävätkö vuodet, jotka vyöryen kulkevat, ihmisten tunteita, vai mikä on se voima, joka kääntää vanhuksen silmät niin, ettei hän enää voi huviansa löytää siinä, missä ennen oli hänen koko sydämensä? Matkansa päähän tullut, miksi ei hän silmäile samalla ilolla taaksensa kulunutta matkaa, kuin hän eteenpäin silmäili lähtiessään matkalle? Silloin oli musta, pimeä tulevaisuus hänen edessään; nyt ovat hänen kuluneet päivänsä muiston valossa selvät. Mutta kumminkin on hän itse aivan toinen -- miksi?

Osaat, vanhus, tuohon vastata paremmin kuin minä, jonka matkan pää vielä on tiesi missä. -- Minä voin vaan arviolta vastata tuohon kysymykseen. Minä luulen, että nuorukainen, joka elämän matkalle on antaunut, löytää voimansa juuri tulevaisuudestaan. Tulevaisuus on häneltä salassa, mutta hänen mielikuvituksensa tunkeutuu tulevaisuuteen; se kuvailee hänelle näkyjä, joissa hän, nuorukainen, on päivän sankari: se näyttää hänelle, miten hän pyrkii, miten hän onnistuu. Matkaa kapalosta hautaan valaisee mielikuvitus, ja siitä imee nuorukainen voimia, kun väliin aurinko kuumasti polttaa tahi elämän myrsky on hänet kukistaa. -- Vaan kun on matka kulunut, kun harmaa pää lepoa vuottaa, kun on kuvitus sammunut, kun tulevaisuus supistuu hautaan, toisin mahtanee sydän, joka nyt nuoruudestansa kerskaa, silloin ajatella ja tuntea. Vanhus näkee elämässä varsinaisuuden. Nuori, runollinen sydän lakkaa vihdoin näkemästä maailmassa mitä hän muinen näki ja elämänsä ehtooseen asti näkevänsä luuli. Säveleet eivät enää soi hänen korvissaan; kaikki on toisin. Edessänsä hauta, takanansa kuluneita päiviä. -- Missä on hänellä ilo haettavana?

Kuluneista päivistä riippuu haudan rauha; niistä riippuu vanhuksen ilo. Jos hän taaksensa silmäillessään näkee töitä, elämänsä kuluessa tehtyjä semmoisia, jotka eivät saa hänen vanhoja ryppyisiä kasvojansa hävystä vaalenemaan, vaan jotka päin vastoin saavat hänen vanhan sydämensä rauhallisesti tykyttämään, on hän iloinen. Hänen omatuntonsa ei soimaa -- ja kun omatunto ei soimaa, kadottaa hauta hirmumuotonsa. Tulevaisuus on vanhukselle silloin valoisampi kuin tulevaisuus nuorukaiselle, joka alkaa elämänsä retken.

Vaan missä on se vanhus, jonka omatunto olisi niin puhdas, ettei sitä ainakin joku muisto soimaisi? Harvassa on tällaisia. Usein on vanhuksen ilo ja riemu omantunnon soimauksiin kadonnut. Ja haudan partaalla viimestään herää omatunto.

Penikulma Ollilasta on Rienmlan kartano, suuri, viiden manttaalin talo. Siinä asuu parooni Edler, entinen eversti Ruotsin sotaväessä.

Edlerin suku on ylevä suku. Miespolvia on Riemula ollut tämän suvun hallussa. Kaikki siellä näyttää, että sen asukkaat ovat olleet varallisia, sillä harvassa tavataan Suomessa herraskartanoa, jonka ulkomuotokin niin juhlalliselta näyttäisi katsojan silmiin kuin Riemulan. -- Kauniin lahden rannalla seisoo hovi, kuudennentoista sataluvun rakennustavan mukaan rakennettu. Tammikäytävä yhdistää valtatien kanssa kartanopihan, joka ympärinsä on rakennettu. Kolmelta taholta hovin ympärillä on tuo suuri puutarha näkyvissä, jonka vertaista kauneudessa harvoin tavataan.

Tämän kauniin kartanon isäntä on parooni Anders Edler.

Vanha on hän nyt; hänen päänsä päälle on aika valanut valkean lumensa, hänen silmänsä ovat hämärät, hänen niskansa kyyryinen, ja kumminkaan ei hän ole vielä kuudettakymmenettä vuottansa saavuttanut. Hän istuu tänä pyhäaamuna, jona Ollilassa niin kummallisia asioita on tapahtunut, pienessä kamarissa, jonka akkunaliinat ovat alaslasketut, sairasvuoteen vieressä. Hänen vaimonsa istuu vuoteen toisella puolella, ja molempain silmäykset tarkastelevat sitä, joka vuoteessa makaa. --

Ja vuoteessa makaa kuoleman käsissä nuorukainen, paroonin ainoa poika, hänen vanhuutensa sauva, hänen ikänsä toivo, nuori ylioppilas Lorents Edler. Hän on kuoleman käsissä. Lääkäreiden rohdot eivät enää auta, äidin rukoukset eivät enää auta. Kuolema tekee työtänsä.

Nuorukainen lepää rauhallisesti; hänen himmeät silmänsä ovat luodut milloin äitiin milloin isään päin. Hymy on hänen huulillansa; hän oli suorittanut tilinsä maailman kanssa; kuolema ei ole hänelle kauhea, sillä hänen omatuntonsa on puhdas.

Äidin sydän on pakahtua. Tuskin on vuosi kulunut siitä päivästä, jona hän surullisena painoi umpeen vanhemman poikavainajansa silmät, ja nyt on päivä tullut, jona ainoa jäljelle jäänyt samaa palvelusta odottaa.

Parooni on koko yön ollut levoton. Milloin on hän istunut tuossa, missä hän nytkin istuu, milloin noussut ja tuntikaudet kulkenut edestakaisin salin lattialla. Kaksi vuotta taapäin oli hän nykyiseen tilaansa nähden nuori. Kun hänen vanhempi poikansa tuli sairaaksi, rupesi parooni lamaantumaan, ja hänen mustat hiuksensa kävivät harmaiksi. Mutta kun hän pian sen jälkeen sai kuulla, että hänen nuoremmankin poikansa elämänlanka oli katkeamaisillaan, että Lorentsin keuhkot olivat loppumaisillaan, silloin muuttuivat hänen harmaat hiuksensa lumivalkeiksi; silloin vanheni parooni päivässä enemmän kuin ennen vuodessa.

»Herra auta, Herra auta!» huokasi kyynelsilmin vanha rouva, ja hellästi, niinkuin äidin silmät voivat katsoa lastaan, katseli hän nuorukaista. Parooni ei sanonut mitään, mutta suuret hikihelmet vierivät alas hänen otsaltaan.

»Siinä sammuu viimeinen toivomme!» puhui hiljaa äiti, ja kyyneleet katselivat nuorukaisen laihaa kättä, jota hän kädessänsä piti.

Nuorukainen hymyili ihanasti. -- »Tuolla», kuiskasi hän sammuvalla äänellä, »virkoo sammunut toivo taasen».

Parooni nousi. Tässä ei hän voinut istua. Hän meni taasen saliin; siellä käveli hän käsiänsä väännellen.

»Jumala kostaa sinua, jos sinä valasi rikot! Nämä olivat Edlan viimeiset sanat», jupisi parooni itsekseen. »Niin, niin, Edla! Sinun ennustuksesi toteutuu; Jumala kostaa, ja hirmuinen on hänen kostonsa... Oi, Eliina! Sinä puhdas sielu! Sinä, joka et kironnut, etkä vihannutkaan minua, rukoile sinä Häntä, jonka taivaassa olet, että Hän minun kovan kuormani keveämmäksi tekisi; rukoile että Hän minulle jättäisi tämän ainoan lapsen...! Oi, ei, ei! Minä olen ansainnut kaikki, mitä minun osalleni kaikkivaltias nyt on antanut. Minä olen ollut kova, sydämettä, Jumalatta; nyt kukistavat minut kerrallaan kaikki elämäni pahat työt».

Kamarin ovella näkyi paroonin rouva. Hän viittasi paroonille; hänen poskensa olivat kyynelistä kosteat.

Parooni painoi otsaansa vasten käsiään. Hänen ei tarvinnut kuulla sanoja, hän ymmärsi viittauksen; hän heittäytyi tuolia vastaan polvilleen ja itki kuin lapsi.

Pitkä aika kului näin. Kun rouva toisen kerran näkyi ovella, oli parooni vielä polvillansa.

»Terveisiä Lorentsilta; hän on mennyt!» sanoi rouva hiljaisella äänellä.

Parooni ei sanonut mitään; syvemmälle tuoliin painoi hän kasvonsa.

Silloin lähetti alkavan päivän aurinko ensi säteensä puhjenneiden talvipilvien välistä. --

Vanhuksen voimat ovat sitkeät -- niin sanotaan; mutta loppumattomat ne eivät ole. Kun ruumis ja sielu samalla työtä tekevät, loppuvat voimat pikemmin. Parooni oli viime vuorokaudet valvonut; edellinen suru oli lannistanut hänen voimansa, ja nyt, kun auringon säde näkyi, pyörtyi hän.

Silloin kun tämä tapahtui hovissa, tuli reki Riemulan pihalle, ja reestä nousi lautamies Ollila.

Hän tuli, hän oli tiellä miettinyt asiaansa ja tehnyt päätöksensä. Hän ei epäillyt Antin puheessa olevan totuutta; hän oli myös sen verran lakimies, että hän ymmärsi ei edesvastauksetta tehneensä mitä oli tehnyt, jos asia oikeuden eteen joutuisi. Mutta lautamies oli ennen petoksella päässyt monesta pulasta, ja hän luuli nytkin sillä pääsevänsä. Hän hämmästyi siis kuullessaan, ettei hän ensinkään tänä päivänä voisi päästä paroonin puheille. Hän oli luullut saavansa paroonilta kiitosta, sillä hän luuli Antin ilmaantumisen olevan paroonillekin varsin vastoin mieltä. Hän oli, siinä varmassa luulossa, ettei parooni tunnustaisi Anttia, käskenyt mennä nimismiestä noutamaan. Hänen ensi ajatuksensa, kun hän rekeen istui antautuen kotimatkalle, oli katumus, että hän oli nimismiestä kutsuttanut. Hän ajoi täyttä laukkaa ennättääkseen, jos suinkin mahdollista, takaisin ennen nimismiehen tuloa Ollilaan.

Mutta Riemulassa makasi nuorukainen kuolleena vuoteessaan. Kamarissa makasi parooni tiedotonna. Rouva istui nyt hänen vuoteensa vieressä.

Kirkkoväki samosi kirkkoon. Sanoma maisterin ja Hannan kuuluttamisesta oli levinnyt, ja sitäkin nyt mentiin kuulemaan. Mutta nuoren paroonin kuolemasta ei vielä mitään tiedetty.

XI.

Antin ylevyys.

Vaan jos lautamies luuli pyhäpäivän kummain siihen loppuneen, mitä hän nyt oli nähnyt tapahtuvan, niin pettyi hän.

Lautamiehen lähdettyä Riemulaan istui Antti kovan sisällisen ahdistuksen alaisena lautamiehen kamarissa, jossa palkolliset turhaan koettivat saada häneltä tietää, mitä oikeastaan tapahtunut oli. Aamun kuluessa oli Ollilaan, niinkuin väliin pyhäaamuisin tapahtui, naapuritaloista väkeä kokoontunut ja kummastellen kuullut, että Antti, joka yleisesti oli tunnettu paraimmaksi työmieheksi ja hiljaisimmaksi ihmiseksi, oli jonkun suuren rikoksen tähden köysissä.

Ollilan miehistä ja piioista ei kukaan kiirehtinyt kirkkoon. Vanha Ruoti-Sussu, joka oli vähäkuuloinen ja jo vanhuuttaan houraili, oli ainoa, joka sinne lähti. Miehet ja naiset, jotka pirtissä istuivat, olivat varsin uteliaat. Tosin oli sanoma levinnyt, että Antti oli parooni Edlerin poika, mutta tuo sanoma oli väen mielestä niin kummallinen, ettei sitä uskonut yksikään. He arvelivat mikä mitäkin syyksi siihen, että Antti oli köysissä ja että lautamies oli lähtenyt Riemulaan. Antti ei tyydyttänyt heidän uteliaisuuttaan; hän antoi heidän kysyä, mutta ei hän mitään vastannut. Tietämättömyyteen he jäivätkin kuuliko hän ainoatakaan kysymystä. Hän istui tuolilla ja tirkisteli eteensä kuin sokea, jonka silmät ovat auki, mutta joka kumminkaan ei mitään näe. Ulkona oli aamupäivä kaunis. Aamutuuli kuletti hattaroita taivaalle, varpuset visertelivät talven kiitosta. Toisin oli Antin sydämessä. Tuossa istuessaan oli hänellä rinnassa yksi ainoa ajatus; mutta se ajatus siellä särki ja poltti. Se ajatus oli: »miksi annoin kavalan sydämeni, palavan rakkauteni viekoitella itseni salaisuuttani ilmoittamaan? Lupasinhan itselleni, äitini kirjeet luettuani, että niin kauan kuin parooni Lorents elää, ei saisi kukaan tietää, että minä olen hänen veljensä -- -- Sen lupasin minä -- -- Oi, Hanna! Hanna! -- -- Minä olen tehnyt väärin! -- -- -- Menköön Hanna; minun tulevaisuuteni onni riippuu äitini siunauksesta. Mutta Hanna! -- Ei saa ikänä hän joutua maisterin puolisoksi!»

Aika kului. Väkeä oli paljon Ollilan pirtissä. Kaikki katselivat Anttia kummastuksella. He kysyivät, minkä rikoksen Antti oli tehnyt, ja kun ei Antti mitään vastannut, sanoivat he: »hän on hullu! Ei viisas tuolla tavalla käyttäydy». Ja toiset sanoivat: »hän on sairas; veri on noussut hänen päähänsä». Noin riitelivät he. Mutta yhdessä asiassa olivat he yksimieliset: kaikkein olisi tehnyt mieli kuulla, mitä Antti oli tehnyt, miksi lautamies oli hänet köyttänyt. Ja he kysyivät toisiltaan: »Tiedätkö sinä? Tiedätkö sinä?» Mutta tuota ei tiennyt varmaan kukaan; sillä se ainoa, joka olisi tiennyt vähän osan Antin rikoksesta, oli Hanna. Mutta häntä ei näkynyt koko aamuna pirtissä. Hanna parka makasi kamarissaan; hän oli salvannut oven kiinni, ja hän itki yksinäisyydessä siellä. Hän tiesi Antin menneen lautamiehen puheille, mutta hyvin tiesi hän, ettei heille tästä puheesta olisi mitään hyötyä, sillä isänsä tunsi Hanna, ja isänsä kovuutta vastaan pani hän nyt, niinkuin ennenkin, lapselliset kyyneleensä. Hanna kuuli kuinka väkeä samosi pirttiin ja sieltä taasen ulos; hän kuuli puhuttavan, huudettavan, naurettavan; hän tiesi, että Antti oli köysissä, mutta hän ei uteliaisuudessaankaan uskaltanut astua kamaristaan. Hän odotti Anttia; mutta Anttia ei kuulunut.

Vihdoin rupesi väki vetäymään kirkkoon, paitsi muutamia nuorukaisia, jotka mieluummin jäivät Ollilaan näkemään ja kuulemaan, semmenkin kun nimismiestä odotettiin. Päivän kummat ja lautamiehen poissaolo olivat kokonaan muuttaneet aseman Ollilassa. Maisteri pysyi koko tämän aikaa kamarissaan, iloisena siinä tiedossa, että jos oli este hänen onnellensa ilmaantunut, tämä este liika myöhään ilmaantui. Hän oli kerran koettanut päästä Hannan puheille, mutta kun Hanna tunnettuansa hänen äänensä ei oveaan avannut, palasi maisteri takaisin. Hän tiesi, että hän ja Hanna tänään kuulutettaisiin.

Näin oli aika kulunut. Kello oli noin 11 paikoilla, kun reki tuli pihalle, ja lihava mies hyppäsi reestä. »Nimismies, nimismies!» huusivat kaikki ja antoivat hänelle nöyrästi sijaa, kun hän virkansa mahtavuudessa astui pirttiin. Hän silmäili ympärillensä, ja nähtyään kamarissa, jonka ovi oli koko aamun ollut auki, nuorukaisen köytetyin käsin istuvan, kysyi hän kohta lautamiestä. Maisteri tuli häntä vastaan sanoen lautamiehen ei vielä tulleen Riemulasta, mutta luultavasti pian tulevan, sillä matka Riemulaan ei ollut pitempi kuin nimismiehen luo. Maisteri kätkeysi nyt nimismiehen kanssa kamariin, ja utelias väkijoukko ei saanut mitään sen enempää tietää.

Emme ole monella sanalla kuvanneet Anttia, mimmoinen hän oli; töistään hän paremmin tunnetaan. Luettuansa äitinsä kirjeet oli hän tehnyt päätöksensä, mutta samalla kohta tämän päätöksensä rikkonut. Hänen sydämensä oli toinen maailma kuin se, missä hän oli. Mutta näiden kahden maailman voimat eivät koskaan ennen olleet riitaantuneet; ne tosin olivat toinen toiseensa vaikuttaneet, mutta nyt sattuivat ne yhteen, ja kova oli sota. Itse siitä tietämättä oli Antti rakastunut Hannaan. Vaikka hän vasta viime päivinä tuon rakkaudeksi tunsi, oli tuo tietämätön rakkaus ollut hänen sydämessänsä lämpimämpi kuin auringon valo. Ennenkuin hän tunkeusi äitinsä salaisuuksiin, tunsi hän itsensä, se on: sydämensä olevan vaarassa kadottaa Hannan. Mutta kun hän muisti äitiänsä, näki miten ylevästi tämä oli antanut kaikki, itse rakkautensakin alttiiksi, päätti hän, kun nuo tätä todistavat kirjeet olivat hänen polvillansa, seurata äitiänsä ylevyydessä. Vaan äidin kohta oli toinen, toinen pojan. Antti ymmärsi, ettei parooni Edler ensinkään häntä pojakseen tunnustaisi, niin kauan kuin parooni Lorents eläisi. Tuntonsa sanoi hänelle, että vanhalle paroonille olisi se poika rakkaampi, joka hänen silmäinsä alla oli kasvanut, kuin se, jota ei hän ollut koskaan nähnyt. Antti ei tuntenut Lorentsia; sillä jo Antin tullessa Ollilaan oli nuori parooni vallan kivuloinen. -- Mutta istuessansa Hannan vieressä unhotti hän kaikki hyvät päätöksensä. Hänen rakkautensa voitti; sillä hän ei muuta keinoa nähnyt voittaakseen rakastettunsa. Kun nyt Antin tunnustettua lautamiehelle sukuperänsä asiat olivat näin sotkeutuneet, oli Antti epäilykseen nääntyä. Lautamies oli häneltä ryöstänyt kaikki todistukset, hän istui ilman niitä tässä pahantekijänä.

Nimismies kyseli häneltä hänen sukuansa, saatuansa maisterilta tiedon aamun tapauksista. Mutta kauan sai hän kysyä, ennenkuin Antti sanaakaan vastaukseksi antoi. Antti ymmärsi, että tästä hänen vastauksestaan riippuisi hänen tulevaisuutensa, ja tulevaisuudestaan ei hän ollut vielä osannut päättää mitään varmaa. Vihdoin vastasi hän hiljaisella äänellä. »Minä olen äpärälapsi; isästäni en tiedä mitään».

»No, Jumalan nimeen! Mitä herra maisteri sitten juttelee parooni Edlerin pojasta?» huusi nimismies kiivaasti.

Maisteri syytti lautamiestä, ja häntä odottaakseen vetäysivät maisteri ja nimismies maisterin kamariin.

Seinäkello löi samalla 12. Hikihelmet nousivat Antin otsalle. Hän ei voinut enää mitään tehdä. Hanna oli kuulutettu maisterille. Hän, Antti, oli kieltänyt sukuperänsä. Hanna oli toisen.

Maisteri ei pitänyt näitä aamun tapauksia minään. Hän näki itsensä äkkiä nostetuksi riettauden syvyydestä paremmalle tielle; hänen mieleensä ei nyt vielä juolahtanutkaan, että tämä nostaminen oli musertanut kaksi sydäntä. Hän jutteli nimismiehen kanssa päivän asioista, ja kun Antti tuli puheeksi, sanoi hän nauraen: »Olette tekin, herra nimismies, ollut nuori, voitte siis ymmärtää, että vähäinen kavaluus rakkaudessa on luvallinen, vaikka lautamies, niinkuin oli hänen velvollisuutensakin, sen pahaksi otti».

Maisteri oli tuskin maininnut lautamiehen nimen, ennenkuin tämän aisakulkunen kuului. Antti tunsi kulkusen äänen ja hän kävi lumivalkeaksi. -- »Hyvästi, nuori elämäni!» sanoi hän itseksensä. »Hyvästi, onneni maailmassa!»

Pihalle tullut oli lautamies. Hän ei ollut enää aivan sama mies kuin lähtiessään. Olisiko Antti puhunut totta? Sitä pelkäsi nyt lautamies. Hän oli nyt pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen, ei sillä, että hänen rangaistuksensa Antin köyttämisestä olisi niin suuri, mutta se ikuinen häpeä, jonka alaiseksi hän joutuisi! Hän oli kiirehtinyt ennättääkseen perille, ennenkuin nimismies ehtisi tulla; mutta häntä oli se onnettomuus tiellä kohdannut, että häneltä oli aisa taittunut, ja tuo viivytti häntä. Hän tuli nyt, tietämättä mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut, tietämättä mitä hänen piti tekemän.

Mutta nero keinon keksii. »Usein ovat asiat paremmat kuin itse tiedämmekään», ajatteli lautamies astuessansa pirttiin. Ja tosin voi hän näin ajatella ja vielä päättää ajatelleensa oikein, kun nimismies jotenkin kärtyisenä tuli häntä vastaan sanoen: »Mitä aprillinarria tämä on? Missä on paroonin poika?»

Iloiseksi meni lautamiehen mieli, kun hän kuuli Antin omasta suusta sanat, jotka peruuttivat hänen aamuiset lauseensa. Hän tosin tekeytyi vielä vihaiseksi. Hän uhkasi rangaistusta Antille, mutta ei kukaan mieluummin kuin lautamies kumminkaan kuullut nimismiehen lausetta: »On tämäkin riita-asia! Mutta näin joutavaa en ole vielä nähnyt. Tarvitsisiko joku rangaistusta, niin se olisitte juuri te, lautamies, ja minä tuomitsen teidän kohta laittamaan minulle päivällistä».

Ei ollut kukaan kamarissa havainnut sitä vaaleaa olentoa, joka pirtissä olevain kummaksi oli hiljaa vetäynyt kamarin ovelle lautamiehen jälessä. Antti oli ainoa, joka Hannan näki; mutta hän painoi päänsä rintaansa vastaan eikä puhunut mitään.

»Jumal'auta, Antti! Sinä teit oikein, kun aikanasi palasit valheen tieltä», sanoi lautamies hyvillä mielin, »ja koska herra nimismies kutsuu kaikkea tätä joutavaksi, tahdon minä sinulle anteeksi antaa rikoksesi».

Ei saanut lautamies tätä viimeistä sanaansa loppuun sanotuksi, ennenkuin hän ja kaikki kamarissa olevat hämmästyivät. Hanna oli nähnyt Antin kädet sidotuiksi ja kaikki unohtaen syöksähtänyt Antin syliin.

»Peto vie, eikö tyttö ole hullu!» huusi lautamies vihastuneena; »tuonne, maisterin, ylkäsi syliin oli kai aikomuksesi», lisäsi hän, uskaltamatta nimismiehen kuullen antaa vihallensa valtaa.

»Ei, ei! Täällä on minun turvani!» lausui hiljaa Hanna, ja muistamatta että hän sukuperänsä kieltämällä oli luopunut Hannasta, repäsi Antti auki siteet, joita nimismies jo kohta tultuaan oli tahtonut päästää, ja sulki rakastettunsa rintaansa vastaan.

»Mitä tämä on, Ollila?» sanoi nimismies kiivaasti. »Minä kuulin, että tänään maisteri Lager ja tyttärenne piti kuulutettaman. Mitä tämä siis on?»

»Tyttö on hullu; tuo pohjan poika on hänet noitunut» -- ärjäsi lautamies, tahtoen väkisin kirvottaa Hannaa Antin sylistä.

»Te olette pakottaneet tytärtänne naimisiin vasten hänen tahtoansa. Asia ei kuulu minuun, mutta se ei tule teille kunniaksi», sanoi nimismies.

»Minä en ole tehnyt enemmän kuin minulla on valtaa tehdä. Tämä asia ei kuulu muihin kuin minuun ja maisteriin».

»Sen minä myönnän; mutta minä en saata olla todistajana isän kovuudelle ja raakuudelle. Pitäkää päivällisenne, minä lähden!»

Lautamies koetti lepyttää nimismiestä. »Hän on itse suostunut maisterin kanssa menemään avioliittoon; sen lisäksi on heidät tänään kuulutettu».

Nimismies ei sanonut mitään. Hän silmäili vähän aikaa tyttöä, joka kätkien kasvot käsiinsä nuorukaisen vieressä itki. -- »Harvassa on talonpojissa todellista rakkautta, ja kun se joskus todellinen on, särkee se kaksi rakastavaa sydäntä», sanoi hän vihdoin.

Lautamiehen silmät iskivät tulta, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään. Hän olisi tahtonut repiä palasiksi Hannan ja Antin. Maisteri kulki edes takaisin lattialla: hän oli vaalea hänkin.

Kolmen jäivät maisteri, Hanna ja Antti lautamiehen kamariin, kun nimismies, surullisesti kerran vielä vilkaistuaan Hannaa, meni pirttiin lautamiehen kanssa, joka kuiskasi hänen korvaansa: »Herra nimismies, pitäkää kaikki tämä salassa!»

Nimismies ei tuohon pyyntöön vastannut mitään. Hän käski valjastaa hevosensa.

Kirkkoväkeä oli nyt tullut paljon pirttiin. He tulivat kirkosta, he kuiskailivat uteliaasti toisilleen, he kyselivät uutisia, mutta nytkään eivät he tuota viisaammiksi tulleet. Ylt'ympäri oli sanoma aamulla käynyt: tänään kuulutetaan maisteri ja Hanna! He olivat uteliaasti kirkossa tuota kuulutusta odottaneet, mutta sitäpä nyt ei kuulunut. Vasta nimismiehen mentyä sai lautamies kummakseen ja harmikseen, maisteri hämmästyksekseen, mutta Hanna ja Antti ilokseen kuulla, ettei kuulutuksesta tullut mitään. Syytä siihen ei tiennyt kukaan.

XII.

Illan tullessa.

Hämärä on valunut alas taivaalta. Hämärää on sen miehen sydämessä, joka nyt lautamiehen kamarissa istuu. Hän nojaa leukaansa kättä vastaan ja tirkistelee takkaan, jossa vireä valkea palaa. Hän miettii.

Kova, tosin kova pitää sen miehen sydän olla, joka, nähdessään kaksi rakastavaista, mitkä viimeisen kerran tapaavat toisiansa, tietäen etteivät saa toinen toistansa varten elää, ei tuntisi syvästi heidän onnettomuuttaan. Maisteri Lager oli kauvas joutunut kadotuksen tiellä, mutta kipinä hänen paremmasta entisestä itsestään kyti vielä hänen sydämessään, ja tuo kipinä se on, joka nyt vaivaa häntä. Sillä maisteri se on, joka lautamiehen kamarissa istuu.

Maisteri rakasti Hannaa. Hän ei ennen ole tiennyt, että hänen tullessansa Ollilaan Hannan sydän oli vapaa, mutta että siihen vapaanakaan ei hänen kuvansa mahtunut, saatikka sitten silloin, kun siihen oli Antin kuva väkisin tunkeutunut. Nyt tietää hän tuon, ja hän miettii, mitä hänen on nyt tehtävä. Lautamies oli kädellä ja suulla luvannut hänelle Hannan, oli vannonut, että tulevana pyhänä heidät kuulutetaan. Maisteri ei epäile Hannan saamista; mutta toinen tunne, kummallinen tunne on tunkeunut häneen. Nuo tunteet sotivat nyt, ja ne ovat painaneet alas maisterin pään.

Lautamies ei ole kotona. Hän on lähtenyt pappilaan kuulustelemaan syytä, miksi ei kuulutuksesta tullut mitään. Hannan on hän salvannut kamariin, jonka oven hän ulkoa on lukinnut. Antin on hän ajanut palveluksesta. -- Sanalla sanoen: parhaan taitonsa mukaan on hän kokenut toimittaa kaikki.

Lautamiehen ensi työ nimismiehen mentyä oli ajaa pirtistä ulos kaikki, jotka eivät taloon kuuluneet. Tuon tehtyään olisi hän käsin ryhtynyt Anttiin, mutta Antin katse oli niin kummallinen, ettei hän sitä uskaltanut. Hän vannoi kostoa, hän tunsi maineensa olevan lentoon lähdössä maailmalle, jos utelias väki saisi totuudesta vähänkään vihiä, ja tätä pelkäsi lautamies.

Mutta lautamiehen lähdettyä kokoontui taasen väkeä Ollilan pirttiin. »Mitä Jumalan nimessä tämä on?» kysyi itse Sakarikin, ja piiat jupisivat: »Jumala siunatkoon! Mitä tämä on?» Lautamies ei ollut kenellekään ilmoittanut, mihin hänen matkansa oli.

Antti istui pirtissä. Hän olisi tahtonut olla yksinänsä, mutta hän oli juuri se, jota kaikki tahtoivat nähdä; hän ei siis saanut silmänräpäystäkään olla rauhassa. Ylenkatseella oli hän silmäillyt lautamiestä kuultuaan häneltä tuomionsa. Hän oli tehnyt yliluonnollisen lujan päätöksen, päätöksen, joka lepäsi kuin tulinen hiili hänen sydämellään, mutta hän kärsi sitä yliluonnollisella voimalla. Tämä hänen onnettomuutensa puhkesi lautamiehen mentyä kamalaksi nauruksi. Se kajahti sen kertansa ja sitten hiljeni se. -- Kädet ristissä istui hän vuoteen laidalla.

Kummastellen silmäili väki pirtissä häntä, niinkuin vankia käräjätuvassa kaikki silmäilevät. Moni oli kysynyt häneltä itseltään, mitä kummaa hänen ja lautamiehen välillä oli; mutta Antti istui kuin ei olisi hän kuullut sanaakaan heidän kysymyksestään.

Kun jo ilta oli pimennyt ja valkea takassa paloi, kuului joku tulevan ajaen pihalle. Kaikkein silmät kääntyivät akkunaan; he luulivat lautamiehen tulleen. Mutta yhä suuremmaksi nousi heidän uteliaisuutensa, kun Sakari tuli ulkoa ja hämmästyneille kuulioillensa sanoi: »parooni Edlerin koijut ovat pihalla!» --

Mutta meidän on kääntyminen niihin seikkoihin, jotka Riemulassa ovat saaneet parooni Edlerin jättämään kuolleen rakastetun poikansa ja jotka ovat saaneet hänet vuoteesta jalkeille ja sielun ja ruumiin puolesta runnellun miehen matkalle Ollilaan. Sillä koijuissa, mitkä Ollilan pihalla nyt seisovat, ei istu kukaan muu kuin parooni itse.

Me jätimme paroonin omantuntonsa vaivoihin nääntyneenä, pyörtyneenä lepäämään. Jos tuntia myöhemmin olisimme tulleet Riemulaan, olisimme tavanneet paroonin vuoteessansa jäähaude päänsä ympärillä. -- Hän makasi toimetonna, hänen puolisonsa istui hänen vuoteensa vieressä ja paroonin kylmä käsi lepäsi nyt hänen kädessänsä. Oi, itse oli rouva nääntyä! Hän luuli Herran käden tempaavan pois kaikki, mitä hänellä maailmassa oli. Väsymättömästi muutti hän jäitä paroonin päälaelle ja näki, kun jo olivat loppua hänen viimeiset voimansa, vihdoin ilokseen paroonin avaavan silmiänsä.

Silloin kun tämä Riemulassa tapahtui ja nimismies Ollilassa odotti lautamiestä, lähti pappilasta vanha vaimoihminen. Hän kulki kiireesti, jotta moni kirkkomies kummastellen silmäili häntä. Hän oli pyhävaatteisiin pukeunut, mutta kirkkoon ei hän mennyt -- vaikka kirkkoon tosin meni hän, mutta palasi vähän ajan kuluttua sieltä. -- Hänen mielensä oli iloinen, ja usein mumisi hän itseksensä: »Sanokoon Antti mitä tahtoo, minä teen niin, kuin omatuntoni käskee!»

Tämä vaimoihminen on Liisa, Ollilan entinen emännöitsiä. Hän oli jo seitsemännellä kymmenellä, mutta hänen ruumiinsa oli kuin raudasta rakettu. Ikä ei häneen näkynyt pystyneen.

Hän kulki, ja Riemula oli hänen matkansa päämäärä. Hän ymmärsi, että syystalven päivä on lyhyt. Lautamiehen tapasi hän tiellä, mutta hän käänsi poispäin kasvonsa, jottei lautamies, joka samaten kiireesti, kulki, häntä tuntenut. Päivä oli jo paljon enemmän kuin puolessa, kun Liisa vihdoin tuli matkansa perille.

»Minä olen onnistunut saamaan kuulutuksen jätetyksi tulevaan pyhään; nyt täytyy minun onnistua suuremmassa toimessani», jupisi hän. --

Liisan pyytäessä saada tavata paroonia kohtasi häntä sama vastaus kuin aamulla lautamiestä. Liisa kuuli, mitä lautamies ei vielä tiennyt, että nuori parooni oli ruumiina. Mutta Liisa ei heittänyt asiaansa niin vähällä kuin lautamies. Hän koetti kaikki keinot päästäksensä paroonin puheille. Sillä jos parooni on sairas, on hänen omatuntonsa arempi, ja jos hänen poikansa on kuollut, pelkää hän itse kuolemaa, ajatteli Liisa.

Kauan rukoili hän pääsöä turhaan. Niin kauan kuin parooni oli tajutonna, ei ollut tuota toivomistakaan; mutta kun parooni avasi silmänsä ja Liisa sanoi itsellänsä olevan sanomia, jotka voisivat saada paroonin terveeksi, myöntyi vihdoin neiti, joka rouvan apuna oli, ja ilmoitti Liisan puheet rouvalle. -- Muutama minuutti sen jälkeen seisoi Liisa paroonin vuoteen vieressä.

Kahden kesken kertoi Liisa paroonille, mitä hän itse tiesi Antin elämästä, ja tämä kertomus vaikutti paroonissa kummia. Jo Liisan mainitessa Eliinan nimeä hypähti hän ylös vuoteeltaan. »Sinä tunsit Eliinan nuorena?» huusi hän.

»Tunsinko minä?» vastasi Liisa surullisesti hymyillen. »Minä tunsin hänen paremmin kuin koskaan tulen itseäni tuntemaan. Eliinan vertaista olentoa ei maailmassa toista löydy, sen tiedän minä vakuuttaa. Minä olen nähnyt teidätkin nuorena, vaan ette te muista minua. Siihen aikaan, kun Eliina teitä seurasi, olin minä hänen isänsä torpparin vaimo, mutta sitä ennen olin minä käynyt saman koulun läpi kuin hän sittemmin. Minun luonani oleskeli Eliina toista viikkoa, kun hänen kova veljensä ajoi hänet pois. Kun sittemmin mieheni ja samaan aikaan Ollilan emäntä kuolivat, tulin minä emännöitsiäksi Ollilaan, jossa olen ollut viime keskiviikkoon saakka».

»Jumala! Jumala!» huusi parooni kuullessaan Liisan mainitsevan kaikki, mitä Eliina oli kärsinyt. »Jumala, suuri Jumala!» huusi hän kuullessaan, että Eliina jo kauan oli ollut kuollunna. Mutta kun Liisa mainitsi, missä tilassa Antti nyt oli, silloin hypähti parooni seisaalle, ja ilosta loistavin silmin huusi hän niinkuin muinen patriarkka Jaakob: »minulla on siinä kyllä, että minun poikani elää; minä tahdon lähteä hänen luoksensa!»

Rouva, neiti ja itse Liisa-muorikin koettelivat estän häntä tuosta. Liisa pyysi ainoastaan paperitilkkua paroonilta Ollilalle, niin toisi hän Antin paroonin luo. »Ei. ei!» huusi vanhus; »haudan partaalle saakka olen minä ennättänyt, nyt ei ole enää silmänräpäystäkään hukata; nyt on otollinen aika parantaa, mitä pitkä elinaika on rikkonut».

Rouva näki kummeksuen mikä muutos paroonissa oli tapahtunut; mutta syytä tuohon ei hän tiennyt. Hän vastusti siis kauan ennenkuin myöntyi. Vihdoin ei hän enää voinut vastaan sanoa. Hän tahtoi vaan itse seurata mukana; mutta sen kielsi parooni jäykästi. »Liisa on ainoa, joka saa seurata minua», sanoi hän. »Mutta jos tämä matkamme onnistuu, olkoon tämä päivä sovinnolle pyhitetty, ja illalla, kun tulen, tahdon minä sinulle kertoa, mitä sinulta nyt salassa on».

Harvoin, tuskin koskaan oli paroonia nähty talonpojissa. Hän oli viimeisinä vuosina elänyt käymättä missään ja ottamatta ketään vastaan Riemulassa. Ei siis kumma, että väki Ollilan pirtissä katsoi paroonin tuloa yhä enemmän kummalliseksi. Kun hän horjuen astui tupaan, ottivat miehet lakit päästään ja kumarsivat nöyrästi. Mutta kun Liisa nähtiin paroonin seurassa, eivät piiat voineet uskoa silmiänsä.

Parooni silmäili ympärillensä. »Missä?» kysyi hän hiljaisella äänellä Liisalta.

Liisa viittasi Anttiin, joka nyt oli noussut seisomaan ja samaten kuin muutkin miehet ottanut lakin päästään. Antti vapisi nähdessään tämän vanhuksen, joka hänen äidillensä oli niin rakas ollut. Hän näki, miten suru oli sinettinsä painanut paroonin otsalle, ja se viha, joka hänessä paroonia kohtaan oli syttynyt, sammui kuin kulo rankkasateessa. Hän ei voinut kääntää silmiänsä paroonista. Lapsen mieli oli Antissa herännyt.

Kului muutama silmänräpäys, joina ei kukaan sanonut mitään, ja syvin äänettömyys vallitsi tuvassa. Vihdoin, unhottaen sen ihmisjoukon, joka kummastellen odotti mitä tulla piti, levitti parooni käsiänsä, ja astuen muutaman askeleen Anttia likemmäksi sanoi hän hiljaisella, liikutuksesta vapisevalla äänellä: »Anders, minun poikani!»

Ne kummalliset tunteet, mitkä paroonin tulo oli Antissa herättänyt, tunkeusivat hänen sydänpohjaansa saakka, kun hän kuuli nämä paroonin sanat. Hän oli heittäytyä paroonin avattuun syliin. Mutta väliin tapahtuu ihmisessä, että juuri onnen päästessä vallalle se kysähtää: onko tämä onni todellakin minun osalleni tullut? Ja samalla muistaa seikkoja, missä ennen on päättänyt tehdä niin ja niin, jos asema muuttuisi. Niin tapahtui nyt Antille. Hän ymmärsi paroonin ylevyyden, ja ylevyys Antin rinnassa nousi samassa suureksi. Hän ei heittäytynyt paroonin syliin, hän päin vastoin jäi seisomaan, ikäänkuin olisi paroonin lause ollut muille sanottu.

Jos olisi parooni ymmärtänyt, mitä Antin sydämessä liikkui nyt, niin olisi hän syleillyt ja suudellut Anttia; mutta parooni ei ollut muu kuin ihminen hänkään. Kun siis Antti ei kiiruhtanut hänen avattuun syliinsä, niinkuin parooni toivoi, vaan silmäili alas lattiaan, lankesivat paroonin nostetut kädet alas, ja syvä huokaus puhkesi hänen rinnastaan. Hiljaisella äänellä sanoi hän: »Anders! Sinä olet minun esikoiseni; minun Liinani lapsi olet sinä!»

Kun hukkuva aavalla merellä laineitten keskellä näkee puupalasen, pyrkii hän kaikin voimin tämän luo, ja päästyään perille tarttuu hän voimallisesti tuohon ja sanoo: »se on puuta, se kannattaa minua, minä olen autettu!» Hukkuva sanoo niin, eikä hän huomaa, että puu on pieni ja kelvoton auttamaan häntä; hän sanoo niin, sillä hän toivoo. Samoin ikään oli paroonin laita. Hänen omatuntonsa vaivasi häntä ja soimasi häntä. Toivo oli hänelle se puupalanen, johon hän vaikeuden laineilla pyörivänä tarttui. Parooni odotti nyt Antin vastausta, ja hän sai sen.

»Herra parooni!» vastasi Antti äänellä, joka koki tekeytyä kummastelevaksi; »nyt vallan pahoin erehdytte. Minun äitini nimi oli kyllä Eliina, mutta te ette ole minun isäni. Ratin torpassa Pohjanmaalla olen minä syntynyt, siitä on minulla nimeni. Minä olen vuosikausia, lapsuudestani saakka, palvellut missä milloinkin. Pahoin erehdytte, herra parooni, jos minua poikananne pidätte».

Hiki nousi paroonin otsalle, ja hän vaipui lavitsalle istumaan. Hän etsi silmillänsä Liisaa, mutta Liisa ei ollut huoneessa. »Oi Jumala! Jumala!» huusi hän. »Pettynyt! Pettynyt! Minun Lorentsoni! Minun Andreakseni! Kaikki poissa, haudassa!»

Jos olisi Antti kuullut nämä paroonin sanat, olisi ehkä paljon kohta muuttunut; mutta Antti ei niitä kuullut. Hänen viimeinen lauseensa oli vienyt hänen sielunsa viimeisetkin voimat. Hän sanoi äänellä, joka tuli ikäänkuin haudasta: »Herra parooni! Minä en tunne teitä».

Parooni ei tuohon vastannut mitään, vaan hänen päänsä vaipui alas hänen polviansa vastaan, kun hän käsillään kasvojansa kätki. Mutta äkkiä, ikäänkuin huomaten tilansa, nousi hän ja silmäili kolkosti Anttia. »Pettynyt, pettynyt!» sanoi hän ja säntäsi ovelle.

Kohta sen jälkeen katosivat koijut pihalta, ja Antti vaipui taasen istumaan.

* * * * *

Hyvä lukiani! Sinä ehkä kyllästyt tapauksiin, jotka toinen toistansa kiireesti ajavat. Vaan mikä on elämä muu kuin tapaus? Tapaus, täynnä vähäisiä tapauksia, on kulkumme kapalosta hautaan. Missä on paikka, jossa täällä lepäisimme, jossa aika ei kulkisi yhä edelleen? Ei löydy semmoista. Väliin kokoontuvat tapaukset; toinen ajaa toista, ja niinkun ukkosen leimausta aina seuraa jyrinä, mutta leimaus ei synny ennenkuin on ilma sähköä täynnä, niin kokoaa aika vuosia pitkin aineita, joita sitten päivässä laukaisee, ja silloin voi päivässä tapahtua paljon.

Kamarissansa istuu Hanna. Hän on rukoillut, hän on lukenut ja hän tuntee sydämensä kummallisesti vahvistetuksi. Mitä hänen ympärillänsä tapahtuu, se on hänelle yks'kaikki. Hän tietää, että mitä Herra tekee, on hyvin tehty, ja Herran haltuun on hän antanut itsensä. Silloin kuulee hän äkkiä oveansa avattavan; hän luulee isänsä tulevan, vaan hän näkee Liisan. Kaapin avain aukaisee Hannan kamarinkin.

Kun Hanna näki Liisan, ihastui hän. Hän luuli Liisassa nyt näkevänsä hyvän enkelinsä, ja hän syleili hellästi lapsuutensa hoitajaa.

»Kiitä Jumalaa, lapseni!» sanoi Liisa ja puristi kyynelsilmin Hannan kättä. »Kaikki, kaikki on muuttunut! Väliseinä on lohennut, avoin on sinulle Antin, avoin paroonin sydän».

Ja Hanna sai nyt tietää, mitä hän ei vielä tiennyt, sai tietää mitä Liisa oli hänen tähtensä ja Antin tähden tehnyt. Hän syleili puolustajaansa saamatta sanaa sanotuksi.

Näin olivat he kauan istuneet, kuu kulkusen ääni äkkiä kuului. »Tule, tule!» sanoi Liisa. »Vielä tänä ehtoona tahdon liittää yhteen teidän kätenne».

He menivät pirttiin. Mutta toisellainen oli tila täällä nyt kuin Liisa oli luullut. Paroonia ei täällä enää ollut, ja vielä entistä alakuloisempana istui Antti paikallansa. Mutta jos tämä jo Liisaa kummastutti ja hämmästytti, tapahtui nyt seikka, joka yhä kummemmalta näkyi.

Maisteri oli kuullut kamarissansa huudon: »parooni tulee!» Hän nousi; hän oli valmis menemään paroonia vastaan, mutta kuitenkin hän jäi kamariinsa. Hän avasi raolle oven ja hän kuuli kaikki, mitä pirtissä juteltiin. Hän kuuli paroonin tunnustavan Antin pojakseen ja hän kuuli Antin vastauksen. Hän tosin ei tuota vastausta ymmärtänyt, mutta joku salainen tunne hänessä sanoi, että ylevyys oli Antin mieleen johdattanut tämän miehuullisen, vaikka luonnottoman kiellon, ja kuta enemmän hän tuossa vahvistui, sitä enemmän rupesi hän miettimään. Hän luuli kumminkin Antin peruuttavan kieltonsa. Mutta kun tuo ei tapahtunut, kun parooni lähti ja kun maisteri oven raosta näki Antin kasvot, silloin ei hän kauan enää miettinyt. Hän kulki kahdesti kamarinsa lattian poikki; sitten astui hän miehuullisesti pirttiin.

Vaan hän seisahtui äkkiä. Hän näki Liisan ja Hannan samalla tulevan porstuan ovesta; hän näki heidän samaten seisahtuvan. Hän kuuli Liisan sanovan: »missä on parooni?» Mutta tuon kysymyksen kuultuansa ei hän enää seisonut. Vaalea oli hän ja hänen jalkansa vapisivat, mutta kiireesti kulki hän. Hannan tykö kävi hänen askeleensa. Hannan käteen tarttui hän. -- »Tule», kuiskasi ääni, joka tuli hänen sydämestään, »tule!»

Vastustaa ei Hanna ennättänyt. Hanna parka ei ymmärtänyt, mitä tapahtunut oli; hän seurasi. Mutta Antin luo vei maisteri häntä.

»Minä luovun hänestä», sanoi maisteri. »Sinä olet talonpoika, mutta ylevä; sinä rakastat häntä enemmän kuin minä», -- ja Antin syliin jätti maisteri morsiamensa ja tulevaisuutensa onnen. -- Tuon tehtyään vetäysi hän kiireesti takaisin kamariinsa.

XIII.

Mitä kuolonsanoma voi saada matkaan.

Nipp, napp, naputti seinäkello Ollilan pirtissä, jossa maanantaiaamuna Antti istui arkkunsa vieressä, samalla paikalla kuin eilenkin. Viimeiset päivät olivat tehneet hänet vuosia vanhemmaksi. Yksin istui hän lavitsalla; tuvassa ei ollut keitään muita. Syvissä ajatuksissa istui hän. Lautamies oli eilisiltana myöhään tulivihaisena tullut, kumminkin vähän leppyneenä siitä, että hän oli saanut pappilassa nimismiehen kanssa illallista syödä. Hän oli kohta kotiin tultuansa saanut tietää paroonin ja Liisan käynnistä, ja hän nauroi Antin tyhmyydelle ja omalle viisaudelleen, kun hän oli korjannut talteensa kaikki Antin todistuspaperit. Hän oli silloin muuttunut vähän paremmalle tuulelle, ja hän oli sallinut Antin olla talossa yötä. Mutta tänä aamuna, puhuttuaan maisterin kanssa, joka viekoittelematta nyt jutteli kuka hän oikeastaan oli, oli hän taasen julmistunut. Maisteri oli lähtenyt talosta kohta tunnustuksensa jälkeen, ja kaikkein kuullen oli lautamies aamulla kironnut Anttia ja käskenyt hänen kohta mennä hiiteen; »sillä pettureita ei minun talossani pidetä». Miten nämä sanat kävivät Anttiin, ei lautamies ymmärtänyt. Hän luuli Antin äänettömyyden merkiksi sitä, että häntä hävetti, ja toiselta puolen uskoi hän nyt varmaan Anttia petturiksi, sillä näin paljon tiesi hän rehellisyydestä, ja sen sanoi hän Antinkin kuullen: »Jos sinä olisit paroonin poika, niin et sinä todistuksienkaan puutteessa kieltäisi; sillä ihmisen silmät ovat myöskin todistajat». -- Antin silmät eivät valehtelijaa osottaneet, mutta lautamies ei ollut mikään silmistälukija. Antin silmät loivat tulisia säteitä, mutta kiukkuaan hillitsi hän. Kun oli lautamies näin mielestänsä puhunut suunsa puhtaaksi ja sanonut kaikki, mitä luuli rehellisenä miehenä velvollisuudekseen sanoa, kutsui hän työhön väkensä, joka kummastellen Antin kohtaloa seurasi isäntäänsä.

Tupa oli tyhjä. Antti istui tirkistellen kelloa seinällä. »Päivä päivältä sinä taputat! Oi, niinikään minun sydämeni», puhui hän kellolle. »Kuinka onneton olisin, jos minun sydämeni kestäisi niinkuin sinä! Ei, kohta on aikani kulunut, ruumiini musertunut, sydämeni tykytys lakannut!» -- Hänen mielensä meni viehkeäksi; hän laski sydämelleen kätensä: »tässä, tässä on ollut sota, mutta voitto on ollut minun, se minun kunniani. Luulkoot ihmiset minusta mitä tahansa! Luulkoot, mitä se minuun koskee... Ja kumminkin tarvitsisi minun ainoastaan avata arkkuni, näyttää paroonille kaksi sormusta, puhua kaksi sanaa, ja voitto olisi minun. Minun, ja minä olisin Riemulan herra! Vaan ei, ei! Se ei saa koskaan tapahtua, ei niin kauan kuin parooni Lorentso elää... Jumala häntä varjelkoon; minun tähteni ei hän saa kärsiä. Hän on herra, minä olen oppinut työhön. Minä olen vesipisara merestä; tuuliaispää on nostanut minut taivaalle, pudottanut minut järveen, jossa minä outona olen elänyt, outona kuolen; mutainen maa imee pisareen. -- Kaikki, kaikki olen minä menettänyt! -- Mitä huolin minä Riemulasta? -- Oi, toista olisi, jos olisi lautamies laskenut minun käteeni Hannan käden ja sanonut: _tuossa, ota_! Mutta hän sanoi: mene talostani, sinä hävytön äpärä!» -- Ja tätä muistellessaan ja muistellessaan äitinsä kohtaloa, puristi Antti nyrkkiään.

Oven suussa oli Hanna kauvan seisonut. Antti ei häntä havainnut, kun hän seisoi siinä liikkumatta kuin haamu. Hannalle oli nyt kaikki selvänä. Eilen oli hän levännyt Antin sylissä. Antti oli innokkaasti puristanut häntä rintaansa vastaan, mutta äkkiä noussut ja rientänyt ulos, jossa hän kylmällä lumella oli hieronut palavaa otsaansa. Tuo oli ainoa, mitä ei Hanna ymmärtänyt. Tuo oli ainoa, mitä ei Liisakaan ymmärtänyt; sillä Antin ylevyydestä, hänen päätöksestään eivät he mitään osanneet arvata. -- Liisa oli koettanut päästä Antin puheille, mutta hän, joka niin hyvästi Riemulassa onnistui, ei nyt onnistunut. Liisa lähti kumminkin hyvillä mielin pois kuultuaan maisterin lauseen.

»Antti!» kuului valittava ääni ovelta. Se ääni oli Antille tuttu, sen äänen tunsi hänen sydämensä. Hän heräsi ajatuksistaan; hän katsoi ympärillensä, hän näki Hannan; hän nousi, ja nuorukaisen sylissä lepäsi hänen rakastettunsa. Lautamies oli seurannut väkeään työhön. Hän palasi nyt takaisin Ollilaan, ja kun hän tuossa tuli, oli entinen kylmä kovuuden sinetti laskeunut hänen muodolleen. Hän oli mielistynyt itseensä. Tosin mietti hän tuossa, miten olisi käynyt, jos olisi Antti ollut paroonin poika. -- Mutta olisiko Antti silloin nainut Ollilan tyttären? Varsin vähäisen tiesi, näette, lautamies Hannan ja Antin salaisuudesta. Lautamies yhä vaan pelkäsi Antissa Eliinan perillistä, ja hän luuli nyt Antin perustaneen tuon satunsa alun parooniin, jotta hän paremmin voittaisi. Aamulla kuuli hän maisterilta, että Antti Hannaa rakasti, mutta hän arveli vaan silloin itsekseen: »kas semmoista lurjusta!» -- Hän käveli nyt hyvillä mielin kotiin päin, kun äkkiä kuuli jonkun kiivaasti ajavan takanansa. -- Hän vetäytyi tien syrjälle ja tunsi jo kaukaa Riemulan Eliaksen.

»Mihin niin kiire?» kysyi lautamies, kun oli Elias tullut hänen kohdalleen.

»Pappilaan! Minä vien kuolonsanomaa Riemulasta; nuori parooni kuoli eilen». Ja Elias löi ruoskalla hevosta ja katosi.

»Soo -- oh! Vai on parooni Lorentso kuollut!» arveli lautamies itsekseen; »kukahan nyt Riemulan perii?» --

Ollilan pirtissä istuivat Antti ja Hanna vieretysten, mutta monta sanaa ei siinä vaihetettu. Antti oli sanonut kohta lähtevänsä muualle, kauas, kauas palveluspaikkaa hakemaan; sinne, missä ei kuusien huminakaan tuuheassa metsässä muistuttaisi häntä entisistä ajoista.

-- »Kun sinä rouvana rouvain parissa istut», -- sanoi hän surullisella äänellä, »muista joskus Anttia, joka kolmessa viikossa menetti kaikki mitä maan päällä hänellä kalliinta oli -- rauhansakin! Muista häntä, joka ei ikinä saata sinua unhottaa».

Vyöliinaansa kätki Hanna kyyneliset kasvonsa, ja katkera oli hänen mielensä, kun hän vastasi: »en ikinä voi sinua unhottaa!»

Käsi kädessä istuivat he vielä vähän aikaa, kunnes Antti äkkiä nousi seisomaan. »Nyt on aika. Älä kysele minua; et saa koskaan minusta mitään tietää!»

-- Niin sanoi hän; mutta hänen äänensä puhui paremmin kuin sanat hänen sydämensä tilan. Hän meni arkkunsa luo, nosti sen hiljaa selkäänsä ja oli valmis lähtemään.

Vaaleana seisoi Hanna hänen vieressään. Ei itkenyt Hanna enää.

Tämä hetki olisi kenties ollut viimeinen, jona Antti ja Hanna maailmassa toisensa näkivät, ellei olisi ijankaikkisen neuvo ollut toinen.

»Etkö sinä lurjus vielä ole päässyt lähtemään?» kuului lautamiehen ääni ovelta. »Vai mitä viivyttelet? Pois talostani, kelvoton!» -- Antti ei vastannut mitään, hän katsahti vielä kerran Hannaan, joka oli maahan vaipua, huokasi syvään ja lähti. Mutta ovea jälkeensä kiinni pannessaan viivähti hän. Ei liene hän tahtonut itse onnensa ovea taakseen kiinni lyödä!

»Mitä seisot ja kurkistelet tuon jälkeen!» ärjäsi Hannalle lautamies, mutta lisäsi sitten leppeämmästi: »Riemulassa on kuolema käynyt; minä tapasin tiellä Eliaksen. Parooni Lorentso on eilen kuollut».

Tämän sanoman kuuli Antti, se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen jäsenensä värisivät, hänen kätensä vapisivat, ja pamahtaen putosi arkku lattiaan.

»Lorentsoko kuollut, kuollut!» jupisi hän itsekseen.

Ainahan on luonto hiljaisin, kuollein juuri auringon nousun edellä; mutta tuskin on aamuhohde ruvennut leviämään, ennenkuin tuhansittain, ensin linnut, sitten muut elävät tervehtivät alkavaa päivää. Kevätsää kaivaa jäähän ensin vähäisen railon; railo isonee, kunnes se joen täyttää, kunnes se on sulattanut talvisen puvun. Lautamiehen lause oli tällainen vaalea aamuhohde, tällainen kevätsään alku.

Lautamies kuuli pamauksen, näki Antin seisovan rikkuneen arkkunsa vieressä, näki hänen pistävän vähäisen rasian taskuunsa, jättävän kaikki muut kapineensa eteisen lattialle, kuuli hänen sanovan: »Älä epäile, Hanna!» ja katoovan.

»Hän on hullu!» sanoi lautamies, veti oven kiinni ja meni kamariinsa.

»Lorentso kuollut!» Tätä kertoi Antti itsekseen ehtimiseen. Vainu oli hänen suuhunsa pannut nuo sanat, joiden oli määrä lohduttaa Hannaa, vainu myös sanoi hänelle, mitä hänen nyt oli tehtävä, sanoi ennenkuin hän oikein ymmärsi, miten Lorentson kuolema hänen tilansa muutti.

Vähitellen rupesi hän tuota ymmärtämään, ja silloin lähti lause: »Lorentso oli kumminkin minun veljeni!» hänen sydämestään. -- Hän seisahtui; hän koetti koota ajatuksiaan. Hän mietti; hän päätti. Ja kun hän taasen tielle antausi, oli Riemula hänen matkansa päämäärä. »Jumala on kummasti minua kulettanut», ajatteli Antti. »Lorentso eleli lapsuutensa päivät ilossa, minä, hänen veljensä, elin puutteessa; hän lankesi hautaan, jättääksensä minulle osani».

XIV.

Isä ja poika.

Ja taasen istui parooni Edler vaimonsa kanssa kuolleen poikansa vuoteen vieressä Riemulassa. Valkoiset akkunaliinat riippuivat akkunain edessä merkiten silloin, niinkuin nytkin, että kuolema oli talossa käynyt. Mutta kamarissa, missä Lorentso makasi, olivat nuo akkunaliinat vähän vedetyt syrjälle, jotta vaalea talviaamu pääsi valaisemaan vainajan vielä vaaleampia kasvoja.

Viime yö oli paroonille ollut varsin levoton. Koko sen ajan, minkä hänen rouvansa levotonta unta nukkui, oli parooni salinsa lattialla kulkenut edestakaisin. Toivo oli hänessä eilen herännyt, mutta taasen sammunut, ja kun se sammui, oli se paljon paroonissa vaikuttanut. Hiljainen yölamppu oli salissa palanut. Vanhat esi-isäin kuvat riippuivat pitkin salin seiniä; ne silmäilivät surullisesti viimeistä Edleriä. Monet kerrat oli parooni kulkenut niiden ohitse; vihdoin oli hän seisahtunut kantaisänsä kuvan alle. »Sinä olit ensimmäinen Edler», oli hän sanonut: »sinä herätit Edlerin suvun eloon, sinä perustit sen kunnian. Kolmatta sataa ajastaikaa on Edlerin suku kukoistanut; nyt on syksy tullut, viimeinen lehti on pudonnut, vanha lahonnut varsi on enää yksin jälellä; kun talvi senkin kaataa, niin ollut ja mennyt on Edlerin suku». --

Aamupuoleen yötä olivat paroonin tuskat helpommiksi muuttuneet. Hänen ruumiinsa ei niitä enää kestänyt, hänen sielunsa voimat murtuivat. Vaalea huntu oli laskeunut paroonin järjen ympäri; hän ei enää voinut tilaansa oikein käsittää.

Viime yö oli ollut paroonille tämmöinen muutoksen yö. Kun hän nyt istuu kuolleen poikansa vieressä, tuntee hän, että hän on jotakin kadottanut, mutta hän ei oikein ymmärrä mitä. Niinkuin akkunaliinat salissa kätkevät päivän, estää tylsynyt järki paroonin tuntemasta miten on hänen oman sydämensä laita. --

Aamua on paljon kulunut. Parooni istuu kuin patsas paikallaan. Hänen silmänsä tirkistelevät kuollutta; hän ymmärtää, että hän tuota vainajaa joskus on rakastanut, mutta siitä on paroonin mielestä jo niin kauan, niin kauan aikaa kulunut.

Toisin on hänen rouvansa laita. Mitä helläsydäminen äiti ajattelee ja tuntee nähdessään ruumiina sen, mihin hän on kaikki toivonsa pannut, samaa ajatteli ja tunsi rouva. Hän itki katkerasti. Hän ymmärsi, että hänellä oli poika ollut, mutta ettei hänellä semmoista enää ole.

Parooni nousi. Hänen sydämeensä tunkeusi hetkeksi vanha tuska, vanha muisto. Hän meni saliin. Hän ei kuullut, että neiti hänelle ilmoitti miehen, joka pyysi päästä paroonin puheille; hän ei nähnyt, että tämä mies jo oven suussa seisoi. Hän kulki kiireesti salissa edes takaisin. »Herra Jumala!» huokasi hän. »Vähennä minun kuormaani! Isäni on minua kironnut, ja kirouksen voiman on käytökseni Eliinaa kohtaan enentänyt. Hänelle vannoin ikuista rakkautta; vaan minä unhotin valani. Oi Jumala! Millä voin kirouksesta päästä, millä valastani kirvota?» Ja hämärässä huoneessa päätänsä käsiin nojaten itki parooni kuin lapsi.

Antti oli tullut Riemulaan; hän oli se mies, josta neiti oli paroonille ilmoittanut. Oven suussa seisoi hän. Hän oli kuullut paroonin valituksen; hänen sydämeensä koski nähdessään vanhuksen vaivaa. Hän oli sovitettu. Hän näki paroonin isäksensä.

Vähän aikaa oli syvä äänettömyys salissa; vihdoin kuului askeleita, jotka lähestyivät hiljaa paroonia. -- Ilman säveleet, joita tuuli puistossa kesäiltana synnyttää, eivät alkavalle aamulle kuiskaa hiljaisemmin tervehdystänsä kuin nyt Antti seisoen paroonin vieressä. »Onneton isäni!»

Paroonin pää, joka hänen rintaansa vastaan oli vaipunut, nousi vähitellen; hän silmäili Anttia kummastellen, mutta paikaltaan ei hän liikkunut. -- »Sinä se olet, sinä, kaivattu, kadonnut poikani!» sanoi hän vihdoin. »Mistä sinä tulet, poikani? Missä, on äitisi? Missä on Eliina?» -- Näin hän kyllä puhui, mutta se oli paremmin uneksivan kuin ajattelevan puhetta.

Joka tietää, mimmoinen lapsellinen rakkaus on, hän ymmärtänee, mitkä tunteet liikkuivat Antissa. Ei ennen hänen eläessään ollut sana isä tullut hänen huuliltaan. Sillä sanalla puhkesi nyt pitkien vuosien murhe ja suru kätköstänsä. Mutta siinä sanassa oli myöskin iloa ja riemua. Vaan tämä ilo loppui pi