Ansa Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä toisen keisarikunnan aikana

Ansa

Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä Toisen Keisarikunnan aikana

Kirj.

éMile Zola

Suom. [»L'Assommoir»] Paavo Warén

Kuuluva romaanisarjaan Rougon-Macquartin suku.

Helsingissä, Päivälehden kirjapainossa, 1903.

Esipuhe.

Rougon-Macquart'in suku tulee käsittämään parikymmentä romaania. Vuodesta 1869 on yleinen suunnitelma ollut määrätty, ja minä noudatan sitä järkähtämättömän ankarasti. 'Ansa' on tullut aikanaan, minä olen sen kirjottanut, samoin kuin kirjotan toisetkin, väistymättä hiventäkään suoralta uraltani. Siinä on minun voimani. Minulla on päämäärä, jota kohden minä käyn.

Kun 'Ansa' ilmestyi eräässä sanomalehdessä, niin sen kimppuun hyökättiin ennen kuulumattomalla rajuudella, sitä syytettiin kaiken maailman rikoksista. Onkohan tarpeen selittää tässä muutamalla rivillä tarkotuksiani kirjailijana? Olen tahtonut maalata työmiesperheen kohtalonmääräämän rappeutumisen meidän esikaupunkiemme saastutetussa ympäristössä. Juoppoutta ja toimetonna vetelehtimistä seuraa perhesiteiden höltyminen, saastaiset sekaantumiset, kunniantunnon asteittain tapahtuva unohtaminen ja loppusuorituksena häpeä ja kuolema. Se on yksinkertaisesti siveysoppia käytännössä.

'Ansa' on varmaan siveellisin minun kirjoistani. Usein minun on täytynyt koskea paljoa kauheampiin haavoihin. Muoto yksin on hämmästyttänyt. On suututtu sanoihin. Minun rikokseni on se, että olen kirjailijan uteliaisuudella koonnut ja huolellisesti muovailtuun kaavaan valanut rahvaan kieltä. Niin! muoto on minun suuri rikokseni. Tämän kielen sanakirjoja on kumminkin olemassa, kirjallisuuden harrastajat sitä tutkivat ja nauttivat sen tuoreudesta, sen odottamattomien kuvien voimasta. Kieliopin nuuskijat siitä hekumoivat. Oli miten oli, mutta kukaan ei ole älynnyt, että minun tahtoni oli suorittaa puhtaasti filolooginen työ, jonka luulen ansaitsevan suurta huomiota sekä historian että yhteiskuntaopin kannalta.

Muuten minä en puolustaudu. Minun teokseni kyllä puolustaa minua. Se on totuuden teos, ensimäinen rahvaasta kirjotettu romaani, joka ei valehtele, jossa on rahvaan tuoksua. Siitä ei pidä tehdä johtopäätöstä, että rahvas kokonaisuudessaan on huonoa, sillä minun henkilöni eivät ole huonoja, he eivät ole kuin tietämättömiä ja ankaran työn ja kurjuuden painaman ympäristönsä turmelemia, missä he elävät. Mutta pitäisi lukea minun romaanejani, ymmärtää niitä, nähdä selvään niiden yhteys, ennenkuin julistetaan lopulliset, mielettömät ja kiukkuiset tuomiot, jotka kiertelevät minusta ja minun teoksistani! Voi! jos tiedettäisiin, kuinka minun ystäväni nauravat sille typerälle jutulle, jota ihmisille syötetään! Jospa tiedettäisiin, kuinka tuo verenimijä, tuo hirmuinen romaaninkirjottaja on arvokas porvari, tutkimuksen ja taiteen mies, joka elää vaatimattomasti kolkassaan, ja jonka ainoa kunnianhimo on jättää jälkeensä niin laaja ja niin elävä teos kuin hän voi! Minä en väitä valheeksi mitään minusta sepitettyä juttua, vaan minä teen työtäni ja jätän sen ajan ja rehellisen julkisen arvostelun tuomittavaksi, kohotakseni vihdoin päälleni kasattujen parjausten alta.

Pariisissa, 1 p. tammikuuta 1877.

Emile Zola.

I.

Gervaise oli odottanut Lantier'ta kahteen asti aamulla. Sitten hän oli vilusta väristen seistuaan vaan yöpuvussa avonaisen ikkunan ääressä heittäynyt poikkiteloin vuoteelleen ja nukahtanut kuumeisena ja kasvot kyynelistä märkänä. Jo viikon päivät oli Lantier aina heidän lähtiessään »Kaksipäisestä vasikasta», jossa he kävivät syömässä, lähettänyt hänet nukkumaan lasten kanssa eikä itse ilmestynyt kotiin ennenkuin myöhään yöllä selittäen olleensa työn haussa. Tänä iltana pitäessään silmällä, milloin hän palaisi, Gervaise luuli nähneensä hänen menevän »Grand Balcon'in» tanssihuoneeseen, jonka kymmenestä häikäisevän kirkkaasti valaistusta ikkunasta tulvasi ikäänkuin tulipalon loimu synkälle ulkobulevardille. Ja hänen takanaan hän oli nähnyt pienen Adèlen, kiillottajan, joka söi päivällisensä samassa ravintolassa kuin hekin, kulkevan muutamia askelia jälempänä heilutellen käsiään, ikäänkuin hän juuri olisi heittänyt irti Lantier'n käsivarresta, jotta he eivät yhdessä kulkisi ovella olevien kirkasvaloisten lyhtyjen alitse.

Kun Gervaise heräsi viiden tienoossa, olivat hänen jäsenensä jäykistyneet ja hänen selkäpiitänsä pakotti; hän purskahti itkuun. Lantier ei ollut palannut. Ensi kerran hän oli poissa yötä, Gervaise jäi istumaan vuoteen reunalle repaleisen, virttyneen karttuuniverhon alle, joka riippui langan varassa kattoon kiinnitetystä koukusta. Ja hitaasti loi hän kyynelten himmentämän katseensa ympäri viheliäistä huonetta. Sen kalustona oli pähkinäpuinen piironki, josta yksi laatikko puuttui, kolme olkituolia ja pieni rasvainen pöytä, jonka päällä oli halennut pesukannu. Sen lisäksi oli lapsia varten rautasänky, joka oli piirongin tiellä ja täytti kaksi kolmatta osaa huoneesta. Nurkassa oli seposen selällään Gervaisen ja Lantier'n kapsäkki, jossa ei ollut muuta kuin pohjalla vanha miehen hattu likaisten paitojen ja sukkien alla. Seinän vieressä tuolien selkämyksillä riippui repaleinen saali ja lian syömät housut, viimeiset vaatekappaleet, joita vanhojen vaatteiden kauppiaat eivät olleet huolineet. Uunin reunalla, kahden kynttiläjalan välillä, jotka olivat eri paria, oli kasa vaaleanpunaisia panttilaitoksen kuittia. Tämä oli talon kaunein huone ensimäisessä asuinkerroksessa bulevardin puolella.

Lapset nukkuivat vierekkäin pää samalla korvatyynyllä. Claude, kahdeksan vuotias, makasi pienet kädet peitteen päällä, hengittäen hitaasti, jota vastoin Etienne, joka vasta oli neljän vanha, hymyili toinen käsi veljensä kaulalla. Kun äidin kostea katse kohtasi heidät, sai hän uuden itkukohtauksen, hän painoi nenäliinan suulleen estääkseen kuulumasta huutoja, jotka pyrkivät väkisinkin ilmoille. Ja paljain jaloin, huolimatta panna jalkaansa kenkärajojaan, jotka niistä olivat pudonneet, hän palasi ikkunan ääreen kyynäskolkkasilleen ja alotti uudestaan yöllisen odotuksensa tähystellen kauvas katukäytäviä pitkin.

Talo oli Chapellen bulevardin varrella, Poissonnièren tulliportista vasemmalla. Se oli kaksikerroksinen, tummanpunaiseksi maalattu rappeutunut kivitalo, jonka akkunan suojustimet olivat sateista lahonneet. Lyhdyn yläpuolella, jossa oli rikkonaiset lasit, seisoi kahden ikkunan välillä sanat »Hôtel Boncoeur, hoitaja Marsouiller» isoilla keltaisilla kirjaimilla, joista rappauksen mukana oli karissut pois palasia. Gervaise, jonka tiellä lyhty oli, nousi varpailleen pitäen nenäliinaa suunsa edessä. Hän katsoi oikealle Rochechouart'in bulevardin puolelle, jossa teurastuslaitosten edessä seisoi ryhmissä teurastajia veriset esiliinat edessä; raitis tuuli toi sieltä tuon tuostakin mukanaan raakaa teurastettujen eläinten hajua. Hän katsoi vasemmalle pitkää puistokatua pitkin, ja hänen katseensa pysähtyi melkein vastapäätä suureen valkoiseen Lariboisièren sairashuoneeseen, jota paraikaa rakennettiin. Hitaasti se siitä siirtyi näköpiirin toisesta päästä toiseen, pitkin kaupungin tullimuuria, jonka takaa hän joskus yöllä oli kuullut hätähuutoja, kun siellä ihmisiä murhattiin. Hän tähysteli kaukaisimpiakin kolkkia, synkimpiäkin sokkeloita, jotka olivat mustia kosteudesta ja liasta, peläten siellä näkevänsä Lantier'n ruumiin puukon iskujen lävistämänä. Kun hän kohotti silmänsä tästä harmaasta, loppumattomasta muurista, joka ympäröi kaupunkia, hän huomasi kirkasta, autereista hohdetta, jonka läpi jo kuului Pariisin aamuinen kohina. Mutta yhä uudelleen peilasivat hänen katseensa Poissonnièren tulliportille. Haihduttaakseen tuskaansa hän kaula ojona katsoi keskeytymätöntä ihmisten, eläinten ja kärrien tulvaa, joka molempien tukevatekoisten tullihuoneiden välitse laskeutui Montmartren ja La Chapellen kukkuloilta. Oli siinä karjan kavioiden ja ihmisten jalkojen töminää ja kapsetta. Tuon tuostakin syntyi viertotiellä sellainen tungos, että tulvan täytyi äkkiä pysähtyä, mutta loppumaton oli työmiesten jono, jotka työkalut selässä ja leipä kainalossa menivät työhönsä; ja yhtä mittaa nieli Pariisi tuota sekavaa joukkoa. Kun Gervaise väen tungoksessa oli näkevinään Lantier'n, hän kurottautui vielä ulommaksi, niin että oli vähällä pudota: ja hän painoi yhä kovemmin nenäliinaa suulleen ikäänkuin tukkiakseen tien tuskaltaan.

Nuorekas ja ilonen ääni sai hänet lähtemään ikkunan luota.

-- Teidän miehenne ei taida olla kotona, rouva Lantier?

-- Ei, herra Coupeau, vastasi hän koettaen hymyillä.

Se oli muudan levysepän työmies, jolla oli saman talon ylimmässä kerroksessa huone, josta hän maksoi kymmenen francia[1] kuulta. Hänellä oli työkalulaukku olalla. Kun hän oli nähnyt avaimen ovella, oli hän pistäytynyt sisälle vanhana ystävänä.

-- Nykyään, nähkääs, jatkoi hän, olen työssä tuolla sairashuoneella... Kylläpä nyt on kaunis toukokuu! Ilma tuntuu vain vähän kylmähköltä tänä aamuna.

Ja hän katseli Gervaisen kasvoja, jotka olivat itkusta punaiset. Kun hän näki, että vuode oli koskematon, hän pudisti hiukan päätään; sitten hän tuli lasten vuoteelle saakka, jotka yhä vielä nukkuivat punaposkisina kuin pikku enkelit; ja hiljemmällä äänellä hän jatkoi:

-- Noo, teidän miehenne taitaa viettää vähän säännötöntä elämää, vai mitä? Älkää siitä olko huolissanne, rouva Lantier. Hänellä on paljon puuhaa politiikasta; hiljattain, kun oli äänestetty Eugène Sue'tä, joka kuuluu olevan kunnon mies, hän oli ihan vimmoissaan. Ehkäpä hän on viettänyt yönsä ystävien seurassa panettelemalla tuota Bonaparte lurjusta.

-- Ei, ei, ponnisteli Gervaise sopertamaan. Ei se ole niin kuin te luulette... Kyllä minä tiedän, missä Lantier on... Meillä on, Jumala paratkoon huolemme, niinkuin kaikilla muillakin.

Coupeau iski silmää, näyttääkseen ettei hän ollut niin yksinkertainen, että hän olisi uskonut sellaista valetta. Ja hän lähti pois tarjouduttuaan noutamaan hänelle maitoa, jos hän ei itse aikonut mennä ulos. Gervaise oli kaunis ja toimellinen nainen, sanoi hän, ja lupasi hänelle apuaan siltä varalta, että hänelle milloin sattuisi ikävyyksiä. Heti kuin hän oli mennyt pois, asettui Gervaise takaisin ikkunaan.

Tulliportista tulvehti vielä yhä uusia jalkamiehiä kylmässä aamuilmassa. Sepät tunsi hän heidän sinisistä puseroistaan, muurarit heidän valkoisista mekoistaan, maalarit heidän päällystakeistaan, joiden alta näkyi pitkien puseroiden liepeet. Kaukaa katsoen tuo joukko oli haalistunut, epämääräinen väriltään, jossa virttynyt sininen ja likaisen harmaa olivat vallalla. Välistä joku työmies pysähtyi sytyttämään piippuaan, mutta toiset hänen ympärillään astuivat edelleen nauramatta tai puhumatta sanaakaan toverilleen, silmät liassa, kasvot Pariisia kohden, jonne he hävisivät yksitellen ammottavan Faubourg-Poissonnièrekadun kautta. Poissonnièrekadun molemmissa kulmauksissa, kummankin viinikaupan oven kohdalla, joiden luukut juuri avattiin, miehet kumminkin hiljentivät käyntiään; ennenkuin astuivat sisälle, seisoskelivat he katukäytävän reunalla, katsoen epäröiden Pariisiin päin, käsivarret hervottomina; heidän veltosta ryhdistään näki jo, että työpäivä oli mennyttä kalua. Tiskien ääressä miehet tarjosivat jokainen vuorostaan toisilleen ryyppyjä, unohtuivat sinne seisomaan, syljeksivät, rykivät ja selvittivät kurkkuaan kulauttamalla siihen ryypyn toisensa perästä. Pian niissä oli väkeä tuvan täydeltä.

Gervaise tähysteli kadun vasemmalla puolen ukko Colomben kapakkaa, jossa hän luuli nähneensä Lantier'n kun eräs lihava eukko, paljain päin, esiliina edessä puhutteli häntä keskeltä katua.

-- Huomenta, rouva Lantier, kylläpä te olette aikaiseen jalkeilla!

Gervaise kumartui alaspäin,

-- Kas! tekö se olette, rouva Boche!... Niin, minulla on paljon hommattavaa tänään!

-- Niinpä niin, eipähän ne työt itsestään tule valmiiksi.

Ja he alkoivat puhella, toinen ikkunassa, toinen kadulla. Rouva Boche oli ovenvartijana siinä talossa, jonka alikerrassa oli »Kaksipäisen vasikan» ravintola. Monta kertaa oli Gervaise odottanut Lantier'ta hänen luonaan, jotta hänen ei tarvitseisi yksin istua pöytään kaikkien miesten kanssa, jotka söivät samassa huoneessa. Ovenvartija kertoi, että hän oli menossa parin askelen päähän Charbonnièren kadulle tapaamaan makuulta erästä konttoristia, jolta hänen miehensä ei ollut voinut saada maksua takin korjuusta. Sitten hän puhui eräästä hyyryläisestään, joka oli edellisenä iltana tullut kotiin naisen kanssa, ja joka oli estänyt ihmisiä nukkumasta kolmeen asti aamulla. Mutta jutellessaan hän tarkasti nuorta vaimoa hyvin uteliaan näköisenä; eikä hän näyttänyt tulleenkaan muuta varten kuin saadakseen tietää jotakin.

-- Herra Lantier on kai vielä makuulla? kysyi hän äkisti.

-- On. hän nukkuu, vastasi Gervaise, joka ei osannut olla punastumatta.

Rouva Boche näki kyynelten herahtavan hänen silmiinsä; ja nähtävästi tyytyväisenä hän alkoi mennä pois haukkuen miehiä saakelin vetelyksiksi, mutta hän kääntyi vielä takaisin ja huusi:

-- Tänäänhän te menette pesulaitokselle?... Minullakin on vähän pestävää, minä pidän teille paikan vieressäni, niin saamme hiukan jutella.

Sitten hän ikäänkuin säälin valtaamana lisäsi.

-- Pikku raukka! Olisi paljon viisaampaa, että ette jäisi siihen, te vielä vilustutte... Tehän olette vallan sininen.

Gervaise ei vielä kahteen tuntiin malttanut lähteä ikkunan luota. Kello oli jo kahdeksan. Puodit oli avattu. Kukkuloilta laskeutuvain puseropukuisten työmiesten tulva oli lakannut; ainoastaan joitakuita myöhästyneitä tuli tulliportista harpaten pitkin askelin. Viinikauppiasten luona samat miehet vielä seisoivat juomassa, rykimässä ja syljeksimässä. Työmiesten perästä olivat tulleet työnaiset, kiillottajat, kukantekijät, ompelijattaret, jotka ohkaisissa puvuissaan astua sipsuttivat pitkin ulkobulevardeja. Heitä kulki kolme neljä yhdessä ryhmässä puhellen vilkkaasti, nauraa kikattaen ja vilkuen ympärilleen. Väliin tuli aivan yksin joku laiha, kalpea ja totisen näköinen nainen pitkin tullimuurin sivua kiertäen likarapakoita. Sitten tulivat kauppapalvelijat puhallellen kouriinsa ja syöden leipää käydessään; hintelöitä nuorukaisia, joiden vaatteet olivat käyneet liian lyhyiksi, väsyneet silmät vielä unisina; pieniä kalpeakasvoisia, pitkän konttorityön kuluttamia vanhuksia, jotka mennä kuntustivat katsoen kelloaan joutuakseen täsmällisesti työhönsä. Nyt vallitsi bulevardeilla jo tavallinen aamurauha; sillä puolen asuvat koroillaaneläjät kävelivät päivää paistattamassa: äidit paljain päin, likaisissa hameissa, hyssyttelivät sylissään kapalolapsia, joille he penkeillä muuttivat kuivia riepuja; kokonainen lauma puoleksi alastomia räkänokkia survi toisiaan, pyöri maassa kirkuen, nauraen ja itkien. Silloin Gervaise tunsi tukehtuvansa, tuskan huumaus valtasi hänet, toivo oli lopussa, hänestä tuntui, että kaikki oli mennyttä, että aika oli pysähtynyt, että Lantier ei enää koskaan tulisi takaisin. Hänen katseensa siirtyivät vanhoista, mustista, rappeutuneista, pahanhajuisista teurastuslaitoksista uuteen, vaaleaan sairashuoneeseen, jossa ei vielä ollut ikkunoita, vaan josta ammottavien ikkuna-aukkojen läpi näkyi tyhjiä saleja, missä kuoleman viikatetta odotti runsas sato. Vastapäätä tullimuurin yli kohosi taivas pilvetönnä ja kirkkaana ja nouseva aurinko loi häikäisevät säteensä yli heräävän Pariisin.

Nuori vaimo istui tuolilla, kädet hervottomina, ja oli lakannut itkemästä, kun Lantier tyynesti astui sisälle.

-- Sinäkö se olet, sinäkö se olet! huudahti Gervaise tahtoen heittäytyä hänen kaulaansa.

-- Niin, minä se olen, entä sitten? vastasi hän. Ethän vaan taas alkane tyhmyyksiä jaaritella.

Hän työnsi hänet luotaan. Sitten hän vihaisen näköisenä heitti mustan huopahattunsa piirongin päälle. Hän oli kuudenkolmatta vanha mies, pienikasvuinen, hyvin tummaverinen ja kaunismuotoinen. Pieniä viiksiään hän alituiseen kierteli sormillaan. Hänellä oli päällään työmiehen pusero ja vanha tahrainen päällystakki, joka oli kiinteä vyötäisiltä. Hänen puheessaan kuului ihan selvään Provençen murre.

Gervaise, joka oli pudonnut takaisin tuolille istumaan, valitti hiljaa, katkonaisesti.

-- En ole saanut silmän täyttäkään unta... Minä luulin, että sinulle oli tapahtunut jokin onnettomuus... Missä sinä olet ollut? missä sinä olet viettänyt yösi? Herra Jumala! älä vaan jää toista kertaa pois, minä tulisin hulluksi... Sano, Auguste, missä sinä olet ollut?

-- Siellä tietysti, missä minulla on asiaa, sanoi hän kohauttaen olkapäitään. Minä olin kahdeksan aikaan Glacièrella ystäväni luona, joka aikoo perustaa hattutehtaan. Siellä tulin vähän viivähtäneeksi, niin katsoin parhaaksi jäädä yöksi. Sitä paitsi sinä tiedät, että minä en pidä siitä, että minua vakoillaan. Jätä minut rauhaan!

Nuori vaimo alkoi taas nyyhkyttää. Lantier piti niin kovaa ääntä ja teki niin rajuja liikkeitä, että hän kaatoi tuolit ja herätti lapset. He nousivat istumaan paitasillaan ja silittivät hiuksiaan pienillä käsillään; ja kun he näkivät äitinsä itkevän, niin hekin rupesivat huutamaan täyttä kurkkua.

-- Vai jo se veisu taas alkaa! huusi Lantier raivostuneena. Jos te ette pidä suutanne kiinni, niin minä lähden taas pois, sen minä sanon. Ja tällä kertaa minä menen ijäksi. Hyvästi! minä menen takaisin sinne, mistä tulinkin.

Hän oli jo ottanut hattunsa piirongin päältä, mutta Gervaise syöksähti eteen sopertaen:

-- Ei, ei, et saa mennä!

Hyväilemällä sai hän lapset lakkaamaan itkemästä, Hän suuteli heidän hiuksiaan ja painoi heidät takaisin makaamaan puhuen heille helliä sanoja. Pienokaiset rauhottuivat siinä paikassa, alkoivat nauraa ja nipistellä toisiaan. Sillä välin oli isä riisumatta edes saappaitaan heittäytynyt vuoteelle väsyneen näköisenä, kasvot kalpeina yön valvonnasta. Hän ei nukkunut, vaan makasi silmät selällään katsellen ympäri huonetta.

-- Kylläpä täällä on siivoa! murisi hän.

Sitten hän tarkasti vähän aikaa Gervaisea ja lisäsi häjysti:

-- Sinä et taida nykyään enään peseytyäkään?

Gervaise oli vasta kahdenkolmatta vanha. Hän oli pitkä, hoikanpuoleinen, ja hänellä oli hienot piirteet, mutta niissä näkyi jo jälkiä elämän kovuudesta. Kampaamatonna, kenkärähjät jalassa, väristen valkoisessa yönutussaan, johon huonekaluista oli tarttunut pölyä ja rasvaa, hän näytti vanhentuneen kymmenen vuotta niinä tuskallisina tuntina, jotka hän oli itkien viettänyt. Lantier'n sanat saivat hänen luontonsa nousemaan, arkuus ja alistuminen oli poissa.

-- Sinä tuomitset väärin, sanoi hän vilkkaasti. Sinä tiedät kyllä, että minä teen kaikki, mitä minä suinkin voin. Se ei ole minun syyni, että me olemme joutuneet näin rappiolle... Tahtoisinpa nähdä, mitä sinä tekisit kahden lapsen kanssa huoneessa, jossa ei ole edes uunia, missä keittää vettä... Meidän olisi heti Pariisiin tultuamme pitänyt perustaa oma liike, niinkuin sinä lupasit, eikä lopettaa sinun rahojasi syömällä.

-- Ikäänkuin et sinä muka olisi ollut osallisena siinä; ei sinun sovi nyt perästä päin sylkeä syömiisi herkkupaloihin!

Mutta Gervaise ei ollut häntä kuulevinaan, vaan jatkoi.

-- Jos me vain rohkeasti käymme työhön käsiksi, niin vielä tästä selvitään... Minä olin eilen rouva Fauconnier'n luona, jolla on pesulaitos Rue-Neuven varrella; siellä minä saan työtä maanantaista lähtien. Jos sinä vielä pääset työhön Glacièren luona asuvan ystäväsi tehtaaseen, niin ennenkuin puoltakaan vuotta on kulunut, pääsemme me taas elämisen alkuun. Mutta sitä ennen meidän pitää hankkia itsellemme vähän rihkamia ja vuokrata jostakin jokin lokero, missä saamme edes olla kotona ... ja sitä varten pitää tehdä työtä, kovasti työtä!

Lantier kääntyi seinään päin ikävystyneen näköisenä. Silloin Gervaise suuttui.

-- Niin, kyllä se tiedetään, että et sinä työllä luitasi katkaise. Sinä et tahdo mahtua nahkaasi pelkästä ylpeydestä, sinä tahtoisit käydä puettuna kuin herra ja kuljetella silkkihameisia katukaisoja kainalossasi. Enkö minä muka ole oikeassa? Minä en ole sinusta enää tarpeeksi hieno, sen jälkeen kun sinä olet pakottanut minut viemään kaikki hameeni panttilaitokseen... Niin! Auguste, minä en ensiksi aikonut sitä sinulle sanoa, tahdoin vielä odottaa, mutta olkoon menneeksi: minä tiedän missä sinä olit yötä; minä näin sinun menevän Grand-Balcon'iin tuon Adèlen retkaleen kanssa. No, osaat sinä ne valitakin! On se sekin siisti kapine! Ilmankos hän käy niin nokka pystyssä kuin mikäkin prinsessa, hän kun on maannut kaikkien ravintolan vierasten kanssa.

Yhdellä ponnahduksella hyppäsi Lantier vuoteelta lattialle. Hänen mustat silmänsä iskivät tulta ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Tuon pienen miehen viha oli puhjeta myrskyksi.

-- Niin, niin, koko ravintolaväen kanssa, toisti Gervaise. Rouva Boche ajaa heidät pois sekä hänet että hänen sisarensa, sen pitkän roikaleen, koska siellä on portaat täynnä miehiä odottamassa vuoroaan.

Lantier kohotti molemmat nyrkkinsä, mutta hilliten haluaan lyödä hän tarttui hänen käsivarsiinsa, ravisti häntä rajusti ja lennätti hänet menemään sänkyyn lasten päälle, jotka uudestaan alkoivat parkua. Ja hän heittäytyi takasin vuoteelle. Hänen julmistuneista kasvoistaan näki, että hän oli tehnyt päätöksen, jota hän siihen asti oli epäröinyt.

-- Sinä et tiedä, mitä sinä nyt teet, Gervaise, sanoi hän änkyttäen. Sitä sinä vielä kadut, saatpa nähdä.

Vähän aikaa lapset nyyhkyttivät. Kumartuneena sängyn reunan yli äiti puristi heitä kumpaakin syliinsä: ja parikymmentä kertaa hän yksitoikkoisella äänellä toisti samaa lausetta:

-- Voi, jos teitä ei olisi, minun pikku raukkani!... Jos teitä ei olisi!... Jos teitä ei olisi!...

Tyynesti loikoen, katsoen päänsä päällä riippuvaa repaleista sänkyverhoa, Lantier ei enää kuunnellutkaan häntä, vaan hautoi mielessään aiettaan. Siten hän oli lähes tunnin antamatta unelle valtaa, vaikka väsymys painoi hänen luomiaan. Kun hän siitä kääntyi kyynäskolkkasilleen, kasvot jäykkänä ja päättäväisen näköisenä, lopetteli Gervaise huoneen siistimistä. Hän oli pukenut lasten päälle vaatteet ja laittoi nyt kuntoon heidän vuodettaan. Lantier katseli, kun hän lakasi lattiaa ja pyyhki tomua huonekaluista; mutta huone pysyi mustana ja kurjan näkösenä, katto oli nokinen, seinäpaperit kosteudesta irtautuneet, kolmesta ontuvasta tuolista ja piirongin rämästä ei tahmea rasva lähtenyt tomurievullakaan. Kun Gervaise oli peseytynyt ja kääri ylös hiuksiaan pienen pyöreän peilin edessä, joka riippui ikkunan ha'asta ja jota Lantier käytti partaa ajaessaan, näytti tämä tarkastavan hänen paljaita käsivarsiaan ja paljasta kaulaansa, ikäänkuin hän olisi mielessään verrannut niitä johonkin. Ja hän nyrpisti huuliaan. Gervaise ontui oikealla jalallaan; mutta sitä tuskin huomasi muulloin kuin hänen ollessaan väsyksissä. Tänä aamuna hän yön valvomisesta rasittuneena veti jalkaansa ja varasi astuessaan seiniin.

Molemmat olivat vaiti, he eivät enää vaihtaneet sanaakaan. Lantier näytti odottavan. Niellen suruaan ja koettaen näyttää välinpitämättömältä Gervaise puuhasi kiireisesti. Kun hän pani kääröön kapsäkin taakse nurkkaan heitettyjä likaisia liinavaatteita, avasi Lantier vihdoin suunsa kysyäkseen:

-- Mitä sinä teet?... Minne sinä menet?

Hän ei ensin vastannut, mutta kun Lantier kiivaasti uudisti kysymyksensä, hän vastasi.

-- Niinkuin et muka itse näkisi... Minä menen näitä pesemään... Lapset eivät voi elää liassa.

Lantier antoi hänen ottaa ylös pari kolme nenäliinaa. Ja oltuaan taas vähän aikaa vaiti hän kysyi:

-- Onko sinulla rahaa?

Gervaise kavahti ylös, katsoi häntä suoraan kasvoihin, heittämättä kädestään poikien likaisia paitoja.

-- Rahaa! mistä minä sitä olisin varastanut?... Tiedäthän sinä, että minä sain toissapäivänä kolme francia mustasta hameestani. Niillä olemme eläneet kaksi päivää, ja rahat hupenevat nopeasti valmista ruokaa ostamalla... Ei, minulla ei totisesti ole rahaa. Neljä souta[2] minulla on, mutta ne minä tarvitsen pesulaitokseen... Minä en ansaitse rahaa niinkuin muutamat naiset.

Lantier ei välittänyt tästä viittauksesta. Hän oli noussut vuoteelta ja tarkasteli niitä vähiä ryysyjä, joita riippui siellä täällä huoneessa. Vihdoin hän otti housut ja saalin, avasi piirongin laatikon, otti sieltä vaimonsa yönutun ja kaksi paitaa ja sanoi heittäen koko käärön Gervaisen syliin:

-- Vie nuo panttilaitokseen.

-- Ethän vain tahtone, että minä veisin lapsetkin? kysyi hän. Jos vaan antaisivat rahaa lapsista, niin pääsisi siitäkin vastuksesta!

Yhtä kaikki hän meni panttilaitokseen. Kun hän puolen tunnin perästä palasi, pani hän viiden francin rahan uunin reunalle ja asetti kuitin toisten päälle kynttiläjalkojen väliin.

-- Tuon verran ne minulle antoivat, sanoi hän. Minä pyysin kuutta francia, mutta eivät antaneet. Kyllä ne osaavat pitää puolensa... Ja aina siellä on väkeä tuvan täydeltä!

Lantier ei ottanut heti viiden francin rahaa. Hän olisi tahtonut, että Gervaise olisi sen särkenyt, jotta hän olisi voinut jättää vähän pientä rahaa hänellekin. Mutta kun hän näki piirongin päällä hiukan kinkun tähdettä paperiin käärittynä ja leivän kannan, antoi hän rahan luistaa liivinsä taskuun.

-- Minä en uskaltanut käydä maitokaupassa, sillä koko viikon maidot ovat sinne vielä maksamatta, selitti Gervaise. Mutta minä tulen pian takaisin, käy sinä minun poissa ollessani hakemassa leipää ja paistetuita vasikan kyljyksiä, niin syömme aamiaista... Tuo myös litra viiniä.

Lantier ei sanonut vastaan. Rauha näytti palaavan. Nuori vaimo kääri kokoon loppuja liinavaatteita. Mutta kun hän tahtoi ottaa Lantier'n likaisia paitoja ja sukkia kapsäkin pohjalta, kielsi hän niihin kajoamasta.

-- Älä koske minun vaatteisiini, kuuletko! Minä en tahdo!

-- Mitä sinä et tahdo? kysyi Gervaise nousten seisoalleen. Et suinkaan aio panna päällesi näitä likaisina? Pitää kai ne pestä.

Ja hän katsoi häneen tutkivasti, levottomana, ja huomasi taas hänen kauniissa kasvoissaan saman kovan ilmeen, niinkuin ei mikään enää saisi häntä lauhtumaan. Lantier suuttui, tempasi hänen käsistään liinavaatteet ja heitti ne takaisin kapsäkkiin.

-- Tuli ja leimaus! tottele toki kerrankin! Kun minä sanon sinulle, että minä en tahdo!

-- Mutta minkä tähden? kysyi Gervaise kalveten, sillä kamala aavistus välähti hänen mielessään. Ethän sinä nyt tarvitse paitojasi, eihän sinulla ole minnekään mentävää... Mitä haittaa siitä voi sinulle olla, että minä vien ne pestäväksi?

Lantier viivytteli vähän vastaustaan, sillä häntä vaivasi Gervaisen läpitunkevan terävä katse.

-- Minkä tähden? minkä tähden? matki hän... Piru vie! Sen tähden, että sinä sanot kaikille ihmisille, että sinä muka elätät minua, että sinä peset ja paikkaat minun vaatteeni. Ja se minua harmittaa! Hoida sinä omia asioitasi, kyllä minä pidän itsestäni huolen.

Gervaise pyysi ja rukoili ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut valittanut, mutta Lantier paiskasi kapsäkin kiinni, istuutui sen päälle, ja huusi hänelle vasten kasvoja: Ei! Hän sai muka tehdä omilla tavaroillaan, mitä hän tahtoi! Sitten hän, välttääkseen vaimonsa tutkivia katseita taas heittäytyi vuoteelle selälleen sanoen, että häntä nukutti, ja että hän tahtoi olla rauhassa. Tällä kertaa hän todellakin näytti nukkuvan.

Gervaise oli vähän aikaa kahden vaiheella, mitä tehdä. Häntä halutti potkaista syrjään pyykkikäärö ja istuutua ompelemaan. Mutta Lantier'n tasainen hengitys sai hänet lopulta rauhottumaan. Hän otti sinikuulan ja saippuapalasen, joka oli jäänyt edellisestä pesusta; ja hän lähestyi pienokaisia, jotka rauhallisesti leikkivät vanhoilla korkilla ikkunan luona, suuteli heitä ja sanoi hiljaa:

-- Olkaa oikein kilttiä, älkää telmikö. Isä nukkuu.

Kun hän meni alas portaita, kuului ainoastaan Clauden ja Etiennen hillitty nauru; muutoin vallitsi täydellinen hiljaisuus koko synkässä yläkerrassa.

Bulevardille tultuaan Gervaise kääntyi vasemmalle kulkemaan Rue-Neuve de la Goutte-d'Or'ia pitkin. Mennessään rouva Fauconnier'n silityslaitoksen ohitse hän tervehti nyökäyttäen päätään. Pesulaitos oli melkein puolivälissä katua, siinä kohden missä mäki alkoi. Matalan rakennuksen päällä näkyi kolme suunnattoman suurta ympyriäistä vesisäiliötä ja niiden takaa kohosi hyvin korkea kuivauslaitos, johon tuuli pääsi joka puolelta puhaltamaan säleseinien läpi: raoista näkyi liinavaatteita kuivamassa messinkilangoilla. Vesisäiliöiden oikealla puolen höyrykoneen ohut torvi puhalteli ilmaan valkoista höyryä, ähkyen raskaasti ja säännöllisesti. Tottuneena vesilätäköihin astui Gervaise helmojaan nostamatta porttikäytävään, jossa oli vierivierekkäin pilkkuvedellä täytettyjä ruukkuja. Hän tunsi jo entisestään pesulaitoksen emännän, pienen, hintelän, kipeäsilmäisen naisen, joka istui lasiseinäisessä aitiossa kirjanpitokirjat edessään. Hänen ympärillään oli hyllyillä saippuatankoja, sinikuulia lasimaljoissa ja pesusoodaa naulan paketeissa. Ja ohi kulkiessaan Gervaise pyysi häneltä karttunsa ja harjansa, jotka hän viime pesun jälkeen oli jättänyt hänelle talletettaviksi. Sitten hän otettuaan numeronsa astui pesutupaan.

Se oli tavattoman suuri isoikkunainen suoja, jonka matalaa paksuorsista kattoa kannattivat rautapilarit. Vaikka päivä paistoi täydeltä terältään, näytti sen valo kelmeältä kuuman höyryn muodostaman maidonkarvaisen usvan läpi. Sieltä täältä kohosi savupilviä leviten laipion alle sinerväksi harsoksi. Raskas kosteus tippui katosta ja orsista. Ilma oli täynnä äitelää, kosteaa saippuan hajua, johon toisinaan sekaantui vielä väkevämpi pilkkuveden löyhkä. Pyykkirahien ääressä kahden puolen keskikäytävää oli rivittäin naisia, käsivarret paljaina olkapäitä myöten, kaula paljaana, hameet käännettyinä kaksin kerroin, niin että alta näkyi kirjavat sukat ja kömpelötekoiset nauhakengät. He paukuttivat hurjasti karttujaan, kääntyivät huutamaan olkansa yli toisilleen jonkun sanan melun läpi ja kumartuivat pesupunkkansa pohjalle likaisina, raakoina, velttoina, likomärkinä, iho punaisena ja höyryävänä. Heidän ympärillään ja allaan juoksi vesi virtanaan, siinä kulki kädestä käteen ja kaataa hulautettiin maahan ämpärillisiä kuumaa vettä, avonaisista raanoista juoksi yhtä mittaa kylmää vettä, karttujen iskuista vesi räiskyi ylt'ympäri ja valustumaan väännetyistä vaatteista sitä tippui muodostaen lätäköitä, jotka viimein pieninä puroina juoksivat pitkin kaltevaa kivilattiaa. Ja yli huutojen, karttujen paukkeen ja veden lorinan, yli tämän äänten sekasorron, joka tukehtui märkää laipiota vasten, kuului oikealta höyrykoneen lakkaamaton ähkynä ja puhkuna, ja sen vivun tanssivassa tahdissa näytti käyvän koko tämä suunnaton pauhu ja pauke.

Gervaise astui lyhyin askelin käytävää pitkin vilkuen oikealle ja vasemmalle. Hän kantoi vaatekääröään käsivarrellaan lonkkansa varassa, ontuen tavallista enemmän kulkiessaan pesijätärten lomitse, jotka mennessään häntä survivat.

-- Hei! tänne, pikku ystäväni! kuului rouva Bochen karkea ääni huutavan.

Kun Gervaise oli tullut hänen kohdalleen, ihan vasemmanpuolisen rivin päähän, alkoi ovenvartija, joka kaikin voimin hieroi sukkaa, puhua hänelle, työstään herkeämättä.

-- Asettukaapa tuohon, minä olen pitänyt teidän paikkanne... Kohta minä säänkin nämä lopetetuksi. Boche ei likaa vaatteitaan paljon ollenkaan... Entä te? ette tekään noissa kauvan viivy, mitä? Pienihän teidän käärönne onkin. Ennen puolta päivää me olemme näistä selvillä ja pääsemme aamiaista syömään... Ennen minä pesetin eräällä pesijättärellä Poulet-kadun varrella; mutta hän turmeli minulta kaikki vaatteet kloorillaan ja harjoillaan. Sentähden minä nyt pesen itse. Siitä on vaan puhdasta voittoa. Muu ei maksa mitään paitsi saippua... Mutta nuo paidat teidän olisi pitänyt panna likoon lipeään. Niillä vietävän kakaroilla, sen minä sanon, niillä on aina paidan helma ruosteessa.

Gervaise aukasi käärönsä ja levitteli lasten paitoja. Kun rouva Boche neuvoi häntä ottamaan ämpärin lipeävettä, vastasi hän:

-- Eikö mitä, kuuma vesi riittää... Kyllä minä tämän työn tunnen.

Hän oli erotellut vaatteet ja pannut värilliset erikseen. Ja kaadettuaan korvoonsa neljä ämpäriä kylmää vettä, jota hän otti takanansa olevasta raanasta, hän painoi siihen koko kasansa valkeita vaatteita; ja kooten hameenhelmat sääriensä väliin, hän painautui pesupunkan yli, jonka reuna ulottui hänen vatsaansa.

-- Sen kyllä näkee, että te ette ole ensikertalainen, myönsi rouva Boche. Te kai olitte pesijättärenä jo kotiseudullanne?

Hihat käärittyinä, niin että hänen kauniit valkoiset, vielä nuorekkaat käsivartensa näkyivät, jotka vain kyynäspäistä hiukan punottivat, alkoi Gervaise hieroa vaatteita. Sitten hän levitti yhden paidan kapealle pyykkirahille, jonka vesi oli kuluttanut valkeaksi; hän hieroi sitä saippualla, käänsi sen ja hieroi toiseltakin puolelta. Ennenkuin hän vastasi, otti hän kouraansa kartun ja alkoi sillä paukuttaa, huutaen sanansa voimakasten iskujen tasaisessa tahdissa.

-- Aivan niin, pesijättärenä... Kymmenen vanhana alotin... Siitä on kaksitoista vuotta... Me menimme joelle... Siellä oli parempi haju kuin täällä... Kaunis paikka, rantapuiden suojassa... Vesi oli kirkasta, juoksevaa... Tiedättehän Plassansïn... Vai ette te tunne Plassansia?... lähellä Marseillea?

-- Sepä vasta on pauketta! huudahti rouva Boche aivan ihmeissään hänen karttunsa iskujen kovuudesta. Onpa siinä topakka eukko, hänhän ruhjoisi vaikka rautaa noilla mamselin käsillään!

Keskustelu jatkui hyvin kovaäänisesti. Toisinaan täytyi ovenvartijan kumartua lähemmäksi, kun hän ei muuten kuullut. Kaikki valkoiset vaatteet oli nyt kartuttu, ja hyväksi! Gervaise pani ne takaisin korvoon ja otti ne siitä taas yksitellen hieroakseen niitä saippualla vielä toisen kerran ja harjatakseen. Toisella kädellä hän piti vaatekappaletta rahilla, toisella, jossa oli lyhyt harja, hän puserti siitä likaista vaahtoa, joka tippui pitkissä lötkyissä. Silloin he harjojen rapistessa lähenivät toisiaan ja alkoivat jutella tuttavallisemmin.

-- Ei, me emme ole naimisissa, sanoi Gervaise. Mitäpä minä sitä salaisin. Lantier ei ole niin hyvä, että tekisi mieli olla hänen vaimonsa. Jos ei meillä olisi lapsia niin!... Minä olin neljäntoista ja hän kahdeksantoista vanha, kun me saimme ensimäisen lapsemme. Toinen tuli neljä vuotta myöhemmin...

Se kävi, niinkuin se aina käy, kyllähän te tiedätte. Minulla oli onnettomat kotiolot; isäni, ukko Macquart potki ja rääkkäsi minua, teinpä minä mitä hyvänsä. Koettaahan sitä silloin hakea huvitusta muualta. Oli tarkotus, että me menisimme naimisiin, mutta mikä siinä lie ollut, meidän vanhempamme sitä vastustivat.

Hän pudisti käsiään, jotka kävivät punaisiksi valkean vaahdon alla.

-- Vesi on sangen kovaa Pariisissa, sanoi hän.

Rouva Boche ei pessyt enää kuin verkalleen. Hän viivytteli tahallaan pesuaan saadakseen jäädä kuulemaan tätä juttua, joka jo kaksi viikkoa oli kiusannut hänen uteliaisuuttaan. Hänen suunsa oli puoleksi auki ja hänen ulkonevat silmänsä kiiluivat. Tyytyväisenä siitä, että hän oli arvannut oikein, hän ajatteli:

-- Se on selvä, hän on liian puhelias. He ovat riidelleet.

Sitten hän sanoi ääneen:

-- Hän ei siis ole hyvä teille?

-- Älkää edes puhuko siitä! vastasi Gervaise, siellä maalla hän oli hyvin hyvä minulle, mutta siitä asti, kun me olemme olleet Pariisissa, en ole enää voinut saada hänestä tolkkua... Hänen äitinsä, nähkääs, kuoli viime vuonna, ja hänelle jäi vähän perintöä, siinä tuhannen seitsemänsadan francin paikoille. Hän tahtoi silloin heti lähteä Pariisiin. Ja kun isäukko Macquart yhä antoi minulle korvatillikoita edes edeltäpäin varottamatta, niin minä suostuin lähtemään hänen kanssaan: me matkustimme molempain lasten kanssa. Hänen piti hankkia minulle oma pesulaitos ja itse jatkaa hatuntekijän ammattiaan. Me olisimme eläneet onnen poikina... Mutta nähkääs, Lantier on kunnianhimoinen, tuhlaavainen mies, joka ei ajattele muuta kuin omaa huviaan. Sellaisesta miehestä minä en tosiaankaan paljoa välitä... Me siis asetuimme asumaan Montmartren hotelliin Montmartren kadun varrelle. Ja sitten me söimme juhlapäivällisiä, ajelimme vaunuilla, kävimme teaattereissa; itselleen hän osti kellon ja minulle silkkihameen; sillä hän ei ole pahasisuinen, kun hänellä on rahaa. Te ymmärrätte koko asiain menon. Kahden kuukauden kuluttua me olimme puilla paljailla. Silloin me tulimme asumaan Boncoeur'in hotelliin, ja siitä hetkestä se alkoi tämä siunattu elämä.

Hän keskeytti puheensa, itku kurkussa, kyyneleitään pidättäen. Hän oli lopettanut vaatteiden harjaamisen.

-- Minun pitää mennä hakemaan kuumaa vettä, sopersi hän.

Mutta tämä keskeytys ei ollut rouva Bochesta mieleen ja hän huusi pesulaitoksen rengille, joka juuri meni ohi.

-- Charles, olkaapa niin hyvä ja menkää hakemaan ämpäri kuumaa vettä tälle rouvalle, hänellä on kiire.

Renki otti ämpärin ja toi sen takaisin täynnä. Gervaise maksoi; se teki yhden soun ämpäriltä. Hän kaatoi kuuman veden korvoon ja saippuoitti vaatteet vielä viimeisen kerran käsissään, kumartuneena pesurahin yli höyrypilven keskellä, josta hänen vaaleisiin hiuksiinsa tarttui harmaa, utuinen harso.

-- Pankaahan toki vähäisen soodaa sekaan, minulla on sitä tässä, sanoi ovenvartija hyväntahtoisesti ja tyhjensi Gervaisen korvoon loput soodapussistaan, jonka hän oli tuonut mukanaan. Hän tarjosi hänelle myös pilkkuvettä, mutta Gervaise ei huolinut, sanoen, että sitä tarvittiin vain, kun oli puhdistettava rasva- ja viinipilkkuja.

-- Minä luulen, että hän on hiukan huikentelevainen, alkoi rouva Boche taas puhua Lantier'sta, mainitsematta hänen nimeään.

Gervaise, joka kumartuneena hieroi vaatteita kuumassa vedessä, ei virkkanut mitään, vaan pudisti vain päätänsä.

-- Niin, niin, jatkoi toinen, minä olen huomannut useita pikku asioita...

Mutta häneltä pääsi huudahdus, kun Gervaise äkisti kavahti pystyyn aivan kalpeana, katsoen häntä suoraan silmiin.

-- E-ei, en minä tiedä mitään!... Hän kai tahtoo pitää hauskaa, luulen ma, siinä kaikki, kaikki!... Niinpä nekin kaksi tyttöä, jotka asuvat meillä, Adèle ja Virginie, tunnettehan te heidät, no niin! Hän laskee leikkiä heidän kanssaan, eikä se mene sen pitemmälle, siitä olen varma.

Seisten suorana hänen edessään kasvot hikisinä ja käsivarret märkänä, nuori vaimo katsoa tuijotti häneen yhä terävästi. Silloin ovenvartija suuttui, löi nyrkillään rintaansa ja vakuutti kunniasanallaan:

-- Minä en tiedä mitään, johan minä sen sanoin!

Sitten hän tyyntyi ja lisäsi lellittelevällä äänellä, niinkuin puhutaan sellaiselle ihmiselle, jolle ei maksa vaivaa sanoa totuutta:

-- Minusta hänellä on avomieliset silmät... Vielä hän nai teidät, uskokaa pois!

Gervaise pyyhki otsaansa märällä kädellään.

Sitten hän nosti vedestä toisen vaatekappaleen ja pudisti uudestaan päätänsä. Vähän aikaa molemmat olivat vaiti. Heidän ympärillään oli melu hiljennyt. Kello löi yksitoista. Toiset puolet pesijättäristä istuivat korvonsa reunalla, avattu viinipullo edessään maassa ja söivät makkaraa ja leipää. Ainoastaan perheenemännät, jotka olivat tulleet pesemään pikku pyykkiään, pitivät kiirettä, vilkaisten tuon tuostakin tiskin yläpuolella riippuvaan seinäkelloon. Joku kartun isku läiskähti vielä siellä täällä keskellä naurun kikatusta ja puheen purpatusta, kun pesijättäret suu täynnä keskustelivat; höyrykone vain, joka käydä hyristi tasaisesti, taukoamatta, tuntui korottaneen ääntänsä täyttäen suunnattoman suuren salin surisevalla jytinällään. Mutta yksikään naisista ei sitä kuullut; se oli kuin itse pesulaitoksen hengitys, hehkuva huohotus, josta alati puhkuva höyry kerääntyi katto-orsien alla häilyväksi utupilveksi. Kuumuus tuli sietämättömäksi; vasemmanpuoleisista korkeista ikkunoista tunkeutuvat auringon säteet loivat savunsekaiseen höyryyn vaaleanpunaiseen ja -siniseen vivahtavia harmaanhimmeitä valoraitoja. Ja kun alkoi kuulua valituksia, niin renki Charles veti ikkunoiden eteen karkeasta palttinasta tehdyt verhot ja avasi vastakkaisella, varjon puolella seinäluukut. Kaikki naiset huusivat hänelle riemuissaan ja paukuttivat käsiään. Vähitellen vaikenivat viimeisetkin kartut. Pesijättäretkään, suu täynnä ruokaa, eivät enää virkkaneet mitään, vaan viittilöivät ainoastaan avatuilla linkkuveitsillään, joita he pitivät kourassaan. Syntyi sellainen hiljaisuus, että kuului ihan selvään, miten lämmittäjä toisessa päässä pesutupaa rämisevällä lapiollaan heitti kivihiiliä höyrykoneen uuniin.

Sillä välin Gervaise pesi värillisiä vaatteitaan kuumassa saippuavedessä, jota hän oli säästänyt. Kun hän oli lopettanut, nosti hän korvon viereen puupukin ja heitti sen päälle poikittain kaikki vaatekappaleet, joista valui maahan sinertävä lätäkkö. Sitten hän alkoi huuhtoa. Hänen takanaan olevasta raanasta juoksi kylmä vesi suureen altaaseen, jossa oli poikittain kaksi puutankoa vaatteita kannattamassa. Niiden yläpuolella oli kaksi toista tankoa, joiden päällä vaatteet saivat valustua.

-- No nyt se alkaa olla lopussa, ja hyväpä se onkin, sanoi rouva Boche, minä jään auttamaan teitä vaatteiden vääntämisessä.

-- Voi, enhän minä tarvitse apua, kiitoksia vain paljon, vastasi nuori vaimo, joka puserteli kourissaan ja huljutteli kirkkaassa vedessä värillisiä vaatteita. Jos minulla olisi lakanoita, niin se olisi toista.

Mutta hänen täytyi kuitenkin ottaa vastaan ovenvartijan tarjooma apu. He väänsivät yhdessä, toinen toisesta, toinen toisesta päästä pientä, huonosti värjättyä, ruskeata alushametta, josta lähti kellertävää vettä, kun rouva Boche huudahti:

-- Kas! pitkä Virginie... Mitähän hänkin tulee tänne pesemään, mokomakin, jonka kaikki ryysyt mahtuvat nenäliinaan.

Gervaise oli nopeasti kohottanut päänsä. Virginie oli hänen ikäisensä tyttö, mutta pitempi kuin hän, tummaverinen ja sievä huolimatta pitkähköistä kasvoistaan. Hänellä oli päällään vanha musta leveäliepeinen hame ja punainen nauha kaulassa; hänen hiuksensa olivat huolellisesti kammatut, palmikkolenkin ympärillä oli sinisestä silkkilangasta tehty verkko. Tuokioksi hän pysähtyi keskelle keskikäytävää ja siristi silmiään näyttäen etsivän jotakin; sitten hän huomattuaan Gervaisen astui hänen ohitsensa suorana ja uhmailevana heilutellen lanteitaan ja asettui samaan riviin viidennen korvon kohdalle.

-- Mitähän hänellä on mielessä! jatkoi rouva Boche hiljempää. Hän ei ole ikinä pessyt niin kalvosinpariakaan. Hän on vihon viimeinen laiskuri, sen minä takaan! Ompelijatar, joka ei viitsi paikata edes omia ryysyjään! Hän on samanlainen kuin hänen sisarensakin, se Adèle lutka, joka ei ole työssä kuin joka kolmas päivä. Heidän isästään ja äidistään ei ole kenelläkään tietoa eikä siitä, millä he elävät, ja jos tahtoisi kertoa... Mitähän hän mahtaa hangata siellä? Aha! se on alushame. Kylläpä se on saastainen. On se hame tainnut nähdä toisenkin höyräkän!

Rouva Boche tahtoi nähtävästi puhua Gervaiselle mieliksi. Kumminkin hän usein joi kahvia Adèlen ja Virginien seurassa, kun tytöillä oli rahaa. Gervaise ei vastannut mitään, vaan koki joutua lähtemään ahertaen hermostuneesti. Hän oli valmistanut sinivettä pieneen kolmijalkaiseen pesupunkkaan. Siinä hän vähän aikaa heilutteli valkeita vaatteita, väänsi niistä liian veden pois ja asetti ne sitten ylempänä oleville tangoille valustumaan. Koko sen homman aikana hän tahallaan oli selin Virginiehen. Mutta hän kuuli hänen pilkallisen naurunsa ja tunsi, että hän katsoi häneen. Virginie näytti tulleen sinne vartta vasten vain ärsyttääkseen häntä. Gervaise käännähti ympäri ja kotvan aikaa he molemmat katsoivat toisiinsa tuikeasti.

-- Antakaa hänen olla, supatti rouva Boche. Ette kai aikone käydä toistenne tukkaan. Johan minä sanoin, että siinä ei ole mitään! Eikä se ole tämä, jota asia koskee!

Juuri silloin, nuoren vaimon ripustaessa viimeistä vaatekappaletta, kuului naurua pesulaitoksen ovelta.

-- Täällä on kaksi poikasta, jotka hakevat äitiään.

Kaikki naiset kurottautuivat katsomaan. Gervaise tunsi Clauden ja Etiennen. Heti kun he huomasivat hänet, juoksivat he hänen luokseen halki lätäköiden, niin että nauhoista auenneiden kenkien kannat pitivät kovaa kapsetta kivilattiaa vasten. Claude, vanhempi pojista, talutti kädestä pientä veljeään. Nähdessään heidät hiukan pelokkaina, mutta kumminkin hymyilevinä, huusivat pesijättäret heille hyväilysanoja heidän ohi juostessaan. Ja he pysähtyivät äitinsä eteen hellittämättä toistensa kädestä ja kohottivat häntä kohden valkotukkaiset päänsä.

-- Isäkö teidät on lähettänyt? kysyi Gervaise.

Mutta kun hän kumartui sitomaan Etiennen kengännauhoja, huomasi hän Clauden heiluttavan sormessaan kamarin avainta vaskilevyineen, jossa oli sen numero.

-- Ka! sinä tuot minulle avaimen! sanoi hän hyvin hämmästyneenä. Mutta mitä varten?

Huomatessaan avaimen, jonka hän oli unohtanut sormeensa, näytti lapsi muistavan asiansa ja huusi kirkkaalla äänellään:

-- Isä lähti pois.

-- Hän kai meni ostamaan aamiaista ja käski teidän tulla minua hakemaan täältä?

Claude katsoi veljeensä epätietoisena eikä tiennyt, mitä sanoa. Sitten hän alkoi alusta ja jatkoi yhteen henkäykseen:

-- Isä lähti pois... Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat kapsäkkiin, vei sen alas ajurin vaunuihin... Hän lähti pois.

Gervaise nousi hitaasti seisoalleen kasvot kalpeina ja painoi kätensä poskilleen ja ohimoilleen, ikäänkuin hän olisi luullut päänsä halkeavan. Eikä hän osannut muuta kuin hokea yksitoikkoisella äänellä samaa sanaa ainakin parikymmentä kertaa:

-- Herra Jumala!... Herra Jumala!... Herra Jumala!...

Sillä välin rouva Boche alkoi vuorostaan kysellä lapselta, innoissaan siitä, että hänkin pääsi osalliseksi tähän juttuun.

-- No, kerroppa nyt, pienokaiseni, koko juttu! Isäkö se pani oven kiinni ja käski teidän tuoda avaimen äidille, niinkö?

Ja hän kuiskasi Clauden korvaan:

-- Oliko joku nainen ajurin vaunuissa?

Lapsi tuli taas hämilleen. Sitten hän iloisen näköisenä alkoi uudestaan äskeisen kertomuksensa:

-- Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat kapsäkkiin, hän lähti pois.

Kun rouva Boche päästi hänet menemään, veti hän veljensä vesiraanan luo. He pitivät yhdessä hauskaa loiskuttaen vettä maahan.

Gervaise ei voinut itkeä. Hän oli tukehtua, Seisten selkä korvon nojassa, hän yhä piteli käsiä kasvoillaan. Väristyksen puuskat vavahuttelivat hänen ruumistaan. Tuon tuostakin hän huokasi pitkään. Yhä lujemmin hän painoi nyrkkinsä silmilleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut murskata itsensä synkässä epätoivossaan. Hänestä tuntui, kuin hän olisi pudonnut pimeän kuilun pohjaan.

-- No, pikku ystäväni, mitä hittoa! sanoi rouva Boche.

-- Jos te tietäisitte! jos te tietäisitte! sanoi Gervaise vihdoin hyvin hiljaa. Hän lähetti minut tänä aamuna viemään saalini ja kaksi paitaani panttilaitokseen maksaakseen tuon ajurin...

Ja häneltä pääsi itku. Muisto hänen aamullisesta käynnistään panttilaitoksessa sai hänen kyyneleensä valloilleen ja se helpotti hänen kurkkunsa ahdistusta. Tähän käyntiin keskittyi hänen epätoivonsa suurin kauhu ja tuska. Kyyneleet valuivat hänen leuvalleen, joka jo oli kastunut hänen käsistään, eikä hänen edes johtunut mieleenkään ottaa esille nenäliinaansa.

-- Malttakaa toki mielenne ja olkaa hiljaa, kaikki katsovat teihin, sanoi taas rouva Boche kokien rauhottaa häntä. Jopa nyt jotakin, kun viitsitte pitää tuommoista elämää yhden miehen tähden!... Te siis vieläkin rakastatte häntä, mitä? pikku raukka! Äsken ikään te olitte hänelle kovasti äkeissänne. Ja nyt te itkette hänen lähtöään, niin että sydämenne on haljeta... Kyllä me naiset olemme sentään aika hupakkoja!

Sitten hän tekeytyen äidilliseksi jatkoi:

-- Sellainen kaunis pikku nainen kuin te! Totta totisesti...! Voihan teille nyt kertoa kaikki, vai mitä? No niin! muistattehan te, kun minä kuljin teidän ikkunanne alatse, niin minä jo epäilin... Nähkääs, viime yönä, kun Adèle tuli kotiin, kuulin minä miehen askeleita hänen rinnallaan. Saadakseni tietää, kuka se oli, minä kurkistin rappukäytävään. Mies oli jo ennättänyt toiseen kerrokseen, mutta minä tunsin kyllä herra Lantier'n päällystakin. Tänä aamuna Boche piti silmällä ja näki hänen tyynesti astuvan alas portaita... Hän oli Adèlen luona, ymmärrättehän. Virginiellä on nykyään eräs herra, jonka luona hän käy kahdesti viikossa. Mutta on se siltä koko siivoa, sillä heillä ei ole kuin yksi huone ja alkoovi, enkä minä käsitä missä Virginie on voinut maata.

Hän keskeytti vähän puhettaan, vilkasi taakseen ja alkoi taas hiljentäen karkeata ääntään:

-- Hän nauraa nähdessään teidän itkevän, tuo sydämetön heittiö. Minä panen vaikka pääni panttiin, että hänen pyykinpesunsa on vain tekosyy... Hän on lähettänyt nuo toiset matkaan ja on tullut tänne voidakseen kertoa heille, miltä te näytitte sen kuultuanne.

Gervaise otti kädet silmiltään ja katsoi ympärilleen. Kun hän huomasi edessään Virginien, kolmen, neljän naisen välissä, joille hän puhui hiljaa katsoen suoraan häneen, valtasi hänet hurja viha. Kaikki hänen jäsenensä vapisivat, kädet ojona hän astui muutaman askelen ja hakien maasta jotakin hän pyörähti ympäri, hänen käteensä sattui täysi vesiämpäri ja tarttuen siihen molemmin käsin hän lennätti sen sisällyksen Virginietä kohden.

-- Kameeli! huusi pitkä Virginie.

Hän oli hypännyt taakse päin ja ainoastaan hänen kenkänsä olivat kastuneet. Pesijättäret, joiden mieliä nuoren vaimon kyyneleet jo jonkun aikaa olivat jännittäneet, alkoivat silloin survia toisiaan nähdäkseen tappelun. Toiset, jotka vielä lopettelivat syöntiään, nousivat pesurahinsa päälle, toiset juoksivat lähemmäksi. Muodostui piiri heidän ympärilleen.

-- Kameeli! huusi pitkä Virginie uudestaan. Mikä häntä riivaa!

Gervaise seisoi liikkumatta, leuka ojona ja kasvot vääntyneinä, eikä vastannut mitään, sillä hän ei ollut vielä oppinut soittamaan suutaan, niinkuin pariisittaret. Toinen jatkoi:

-- Kyllä hänet tunnetaan! Hän on kyllästynyt mieroa kiertämään. Hän ei ollut vielä kahdentoista vanha, kun häntä jo sotamiehet käyttivät alusinaan. Toinen sääri häneltä on jäänyt kotipuoleen. Mädännyksestä oli se irtautunut.

Ympäriltä kuului naurun hohotus. Nähdessään menestyksensä Virginie astui pari askelta lähemmä ja ojentain pitkän vartalonsa hän huusi vielä kovemmin:

-- Hei, tuleppas vähän lähemmäksi, niin minä näytän sinulle! Tiedä, että ei ole hyvä tulla tänne meitä suututtamaan. Enkö minä muka tunne tuota luuskaa! Jos hän olisi osunut minuun, niin minä olisin koreasti nostanut ylös hänen hameensa: olisittepa saaneet nähdä. Mutta mitäs minä olen hänelle tehnyt... Sano, senkin ryökäle, mitä minä olen sinulle tehnyt?

-- Älkää pitäkö niin suurta suuta, änkytti Gervaise. Te tiedätte kyllä... Minun mieheni on nähty eilen illalla... Ja olkaa vaiti, muuten minä teidät kuristan, ihan varmaan.

-- Hänen miehensä! Tuopa vasta on hyvä!... Armollisen rouvan mies! ikäänkuin muka tuollaisellakin löntyksellä olisi mies!... Se ei ole minun syyni, jos hän on sinut jättänyt. En kai minä ole häntä sinulta varastanut, Saatte tunnustella minua... Sanonko ma, miten sen asianlaita on? Sinä myrkytit hänen elämänsä! Hän oli liian hyvä sinulle... Oliko hänellä edes kaulahihna kaulassa? Kuka on löytänyt armollisen rouvan miehen? Löytäjä saa hyvän palkinnon...

Naurun hohotus alkoi uudestaan. Gervaise tyytyi vieläkin vain sanomaan melkein kuiskaten:

-- Kyllä te tiedätte, kyllä te tiedätte... Se on teidän sisarenne, minä kuristan hänet...

-- Vai niin, vai tahdot sinä hangotella riitaa minun sisareni kanssa, sanoi Virginie pilkallisesti. Vai on se minun sisareni! Se on paljon mahdollista. Minun sisareni onkin ihan toista maata kuin sinä... Mutta mitä se minuun kuuluu! Eikö täällä muka enää saa pestä vaatteitaan häiritsemättä! Jätä minut rauhaan, kuuletko sinä, sillä tämä jo riittää.

Mutta itse hän yltyen omista haukkumasanoistaan ja herjauksistaan alkoi aina uudestaan. Paukutettuaan muutamia kertoja kartullaan ja oltuaan välillä vaiti hän kolme kertaa alotti uudestaan:

-- Aivan niin, se on minun sisareni. No oletko tyytyväinen?... He jumaloivat toisiaan. Näkisitpä vaan heidän suutelevan toisiaan!... Hän on hyljännyt sinut äpäröinesi! Tosiaankin kauniita kakaroita, joilla on koko naama ruvessa! Yhdellä heistä on isänä santarmi, eikös niin? ja kolme muuta sinä olet tappanut nälkään, päästäksesi maksamasta ylipainoa rautatiellä tänne tullessasi... Ja sen on sinun Lantier'si meille kertonut. Hänellä on tosiaankin kauniita juttuja kerrottavana. Hän oli jo saanut tarpeensa tuommoisesta rutjakkeesta.

-- Haaska! haaska! haaska! ulvoi Gervaise aivan suunniltaan ja täristen raivosta.

Hän kääntyi ympäri ja etsi taas jotakin maasta; ja kun hän ei löytänyt muuta kuin pienen pesupunkan, otti hän sitä jaloista ja heitti siniveden Virginien silmille.

-- Se ruoja on turmellut minun hameeni, huusi tämä. Häneltä oli toinen olkapää kastunut ja vasen käsi siniseksi värjääntynyt, Odotappas, ryökäle!

Hänkin vuorostaan sieppasi ämpärin ja tyhjensi sen Gervaisen päälle. Silloin syntyi hirveä tappelu. He juoksivat molemmat pitkin korvoriviä, tempasivat täysiä ämpäriä ja hulauttivat ne toistensa päälle joka kerta syytäen toisilleen haukkumasanoja silmät korvat täyteen. Gervaisekin antoi nyt jo sanan sanasta.

-- Saas tästä, sika! Se vilvoittaa takapuoltasi.

-- Liotappas tällä likojasi, senkin märännys ettäs kerrankin elämässäsi saat ne lähtemään.

-- Kyllä minä sinusta liat lohkasen, pitkä roikale!

-- Vielä yksi!... Huuhdoppas tällä hampaitasi.

Lopulta he täyttivät ämpärinsä raanoista. Ja odottaessaan niiden täyttymistä he jatkoivat sanasotaansa. Ensimäiset ämpärit olivat huonosti tähdätyt eikä niistä sattunut maaliin kuin muutama pisara. Mutta pian heidän kätensä tottui tarkemmaksi. Virginie sai ensiksi ämpärillisen suoraan vasten naamaa. Vesi juoksi pitkin hänen kaulaansa ja selkäänsä ja tippui hameen alatse. Hän oli vielä siitä vallan huumauksissa, kun toinen ämpärillinen syrjästä päin loiskahti hänen vasenta korvaansa vasten, kasteli tykkänään hänen palmikkonsa, joka oikesi suoraksi kuin piiska pitkin selkää. Gervaise sai ensin kintuilleen; yksi ämpärillinen täytti hänen kenkänsä ja räiskähti ylös pitkin sääriä; pari seuraavaa valahti hänen lanteilleen. Pian oli muuten mahdoton enää nähdä, mihin kohden milloinkin sattui. He olivat molemmat likomärkiä kiireestä kantapäähän: vaatteet ihossa kiinni, hameet sääriä myöten he värjöttivät laihtuneen ja ujutetun näköisinä. Vesi valui heistä joka puolelta kuin sateenvarjosta rankkasateella.

-- Tämäpä vasta on hauskaa, huusi eräs pesijätär käheällä äänellä.

Kaikilla oli hirveän hauska. Katsojat olivat väistyneet loitommaksi, jotta vesi ei räiskyisi heidän päälleen. Pilapuheita ja suosionhuutoja kuului veden loiskeen kanssa sekaisin. Koko lattia lainehti vedestä, jossa molemmat naiset kahlasivat nilkkaa myöten. Mutta yht'äkkiä tempasi Virginie salakavalasti eräältä lähellä olevalta pesijättäreltä ämpärin kuumaa lipeää ja lennätti sen Gervaisea kohti. Kuului parkaisu. Luultiin hänen korventuneen. Mutta häneltä ei ollut kuin vasen jalka hiukan palanut. Ja tuskan raivolla hän kaikin voimin heitti tyhjän ämpärin Virginien jaloille, niin että tämä kaatui.

Kaikki pesijättäret puhuivat yht'aikaa.

-- Hän on katkaissut häneltä jalan!

-- Mutta toinenhan tahtoi keittää hänet elävältä.

-- Vaaleatukkainen on sittenkin oikeassa, jos häneltä on viety mies.

Rouva Boche nosteli käsiään taivasta kohti päivitellen. Hän oli varovaisesti vetäytynyt suojaan kahden korvon väliin. Lapset, Claude ja Etienne olivat peloissaan ja itkusta tikahtamaisillaan tarttuneet hänen hameeseensa ja huusivat yhtä mittaa: Äiti! Äiti! Kun ovenvartija näki Virginien viruvan maassa, juoksi hän Gervaisen luo ja veti häntä hameesta hokien:

-- Voi, tulkaa toki pois! Hillitkää luontonne!... Minun ihan mieltäni kääntää. Eihän tämmöistä rytäkkää ole vielä ennen nähty.

Mutta hänen täytyi peräytyä ja vetäytyä takaisin korvojen väliin lasten luo. Virginie oli hypännyt ylös ja hyökännyt Gervaisen kurkkuun käsiksi. Hän puristi häntä kaulasta tahtoen kuristaa hänet. Silloin tämä kiivaalla nykäyksellä tempasi itsensä irti ja tarttui Virginien palmikkoon ikäänkuin hän olisi tahtonut kiskoa irti hänen päänsä. Tappelu alkoi uudestaan ilman huutoja ja haukkumasanoja. He eivät vielä ryhtyneet sylipainiin vaan raapivat ja repivät toistensa kasvoja ja käsiä ja mitä vaan eteen sattui. Virginie menetti punaisen nauhansa ja sinisen hiusverkkonsa; hänen liivinsä kaulus repesi niin että iho tuli paljaaksi olkapäätä myöten. Gervaiselta taas oli hiha lähtenyt irti hänen valkeasta nutustaan hänen tietämättä, miten se oli tapahtunut, ja pitkä repeämä hänen paidassaan paljasti hänen vartalonsa vyötäisiin asti. Vaatepalaset lentelivät. Gervaisestä näkyi ensin veri vuotavan; hän oli saanut kolme pitkää naarmua, jotka ulottuivat suusta leuvan alle; joka kerran kun toinen iski, hän pani silmänsä kiinni, peläten että tämä repisi ne hänen päästään. Virginiestä ei vielä lähtenyt verta. Gervaise tavotteli hänen korviaan ja raivostui, kun hän ei niihin ylettänyt. Vihdoin kun hän sai kiinni hänen toisesta korvarenkaastaan, josta riippui keltainen lasipäärynä, kiskasi hän siitä niin, että korvanlehti halkesi; verta alkoi vuotaa.

-- He tappavat toisensa! erottakaa nuo syöjättäret! huusi useita ääniä.

Pesijättäret olivat tulleet lähemmäksi. Syntyi kaksi puoluetta. Toiset yllyttivät molempia niinkuin tappelevia koiria, toiset, hermostuneemmat aivan vapisivat ja hirviämättä enää katsoa käänsivät päänsä pois sanoen, että he ihan varmaan tulevat siitä kipeiksi. Tappelu oli vähällä käydä yleiseksi. Haukuttiin toisiaan sydämettömiksi heittiöiksi; paljaita käsivarsia ojennettiin; kolme korvapuustia läiskähti.

Rouva Boche lähti kumminkin etsimään pesulaitoksen renkiä.

-- Charles! Charles!... Missähän hän on?

Hän löysi hänet ensi rivissä katsomassa käsivarret ristissä. Hän oli paksukaulainen pitkä velikulta. Hän nauroi ja nautti nähdessään vilahduksia naisten paljaasta ihosta. Pienempi, vaalea oli lihava ja pullea kuin peltopyy. Sepä olisi lystiä, jos hänen paitansa kokonaan halkeisi.

-- Kas! sanoi hän siristäen toista silmäänsä, hänellä on luomi kainalossa.

-- Kuinka! siinäkö te seisotte! huusi rouva Boche huomatessaan hänet. Mutta auttakaahan toki meitä erottamaan heitä!... Tottahan te saanette heidät erilleen.

-- Oho! ei, kiitoksia! Tapelkoot vain minusta nähden! sanoi hän rauhallisesti. Repisivät vielä silmät päästäni, niinkuin tässä tuonoin... Ei se ole minun asiani, minä saisin liian paljon hommaa... Olkaa huoleti. Pieni suonenisku tekee heille hyvää. Se lauhduttaa heitä.

Ovenvartija puhui silloin, että olisi mentävä sanomaan poliisille. Mutta pesulaitoksen emäntä, se nuori, hintelä, kipeäsilmäinen nainen teki kerrassa tenän. Hän toisti moneen kertaan:

-- Ei, ei, en minä anna, sehän vahingoittaisi koko laitoksen mainetta.

Lattialla ottelu jatkui. Yht'äkkiä Virginie ponnistihe polvilleen. Hän sai käteensä kartun ja sitä heristäen hän korisevalla äänellä huusi:

-- Odotappas! Tuoppas tänne likaiset vaatteesi, niin minä ne peittoan!

Gervaise ojensi nopeasti kätensä, otti samoin kartun ja piti sitä koholla kuin nuijaa. Ja hänelläkin oli ääni käheänä.

-- Vai haluat sinä suurta pyykkiä... Annappas nahkasi tänne, että minä teen siitä tomuriepuja.

Tuokion ajan he olivat siinä polvillaan uhkaamassa toisiaan. Hiukset silmillä, rinta huohottaen, likaisina ja turvonneina he väijyivät toisiaan ja odottivat vetäen syvään henkeä. Gervaise löi ensiksi; hänen karttunsa luiskahti yli Virginien olkapään, samalla kun hän itse väistyi sivulle välttääkseen tämän karttua, joka hipasi hänen lonkkaansa. Kerran alkuun päästyään he sitten peittosivat toisiaan kuin pyykkivaatteita, kovasti ja tahdikkaasti. Kun he saivat toisiinsa käymään, kuului pehmeä mäiskäys, ihan kuin olisi lyönyt vesikorvoon.

Heidän ympärillään pesijättäret eivät enää nauraneet; monet olivat jo menneet pois sanoen, että se koski heidän sydänalaansa! toisista, jotka olivat jääneet kaula pitkällä ja silmät verenhimosta kiiluen katsomaan, olivat tappelijat vain huimapäisiä hurjistelijoita. Rouva Boche oli vienyt pois Clauden ja Etiennen; ja heidän parkumisensa, joka kuului toisesta päästä, sekaantui kartun läiskeeseen.

Mutta Gervaise kirkasi äkkiä. Virginie oli iskenyt häntä olkansa takaa paljaaseen käsivarteen kyynäspään yläpuolelle; siihen ilmestyi punainen lämy, liha turposi heti. Silloin hän hillitsemättömällä voimalla syöksyi vastustajansa päälle. Luultiin, että hän tahtoi tappaa hänet.

-- Riittää! riittää! huudettiin.

Mutta hänen kasvonsa olivat niin hirvittävän näköiset, että kukaan ei uskaltanut lähestyä. Kymmenkertaisella voimalla hän tarttui Virginien vyötäisiin, rutisti hänet kaksinkerroin, painoi hänen kasvonsa kivilattiaa vasten, niin että takapuoli jäi koholle, ja huolimatta hänen rimpuilemisestaan hän levähytti hänen hameensa ylös. Alla oli housut, mutta hän pisti kätensä niiden halkoon ja repäsi ne alas, niin että kaikki näkyi, paljaat reidet ja pakarat. Sitten hän karttu koholla alkoi paukuttaa, niinkuin hän ennen oli paukuttanut Plassansissa Viornen rannalla, kun hänen emännällään oli sotamiesten pyykki pestävänä. Ja joka kerran kun märkä karttu läiskähti pehmeää lihaa vastaan, syntyi valkeaan ihoon punainen raita.

-- Hihih! hihkui renki Charles, ihastuksissaan, silmät selällään.

Naurun hohotuksia kuului taas. Mutta pian alettiin uudestaan huutaa: Riittää, riittää! Gervaise ei kuullut mitään eikä hellittänyt. Hän katseli työtään kumartuneena, pitäen tarkasti silmällä, ettei yksikään kohta jäisi kuivaksi. Hän tahtoi lyödä koko tämän nahkan häpeän leimoja täyteen. Ja julman ilon valtaamana hän alkoi puhella, muistellen erään pesijätärten laulun sanoja:

Pang! pang! Margot nyt karttuineen... Pang! pang! käy pyykkirannalleen... Pang! pang! sydäntään huuhtomaan... Pang! pang! mustasta murheestaan...

Ja hän alkoi uudestaan:

-- Tää on sinulle, tää sisarellesi, tämän saa Lantier... Heidät nähdessäsi, tämä heille vie... Maltahan! nyt minä alan taas: Tämän saa Lantier, tämän siskosi, täm'on sinulle...

Täytyi väkisin riistää Virginie hänen käsistään. Kasvot kyynelten vallassa ja tulipunaisina häpeästä tämä otti vaatemyttynsä ja luikki tiehensä; hän oli voitettu. Sillä välin Gervaise veti paikoilleen nuttunsa hihan ja oikoi hameitaan. Hänen käsivarttaan pakotti, ja hän pyysi rouva Bochea nostamaan vaatteita olalleen. Ovenvartija kertoi, miltä tappelu oli näyttänyt ja miltä hänestä oli tuntunut, ja pyysi saada tarkastaa hänen ruumistaan.

-- Jos teiltä hyvinkin on jokin luu katkennut... Minä kuulin semmoisen rusahduksen...

Mutta Gervaise tahtoi lähteä pois. Hän ei vastannut ympärillään purpattavien pesijätärten säälittelyihin eikä suosionosotuksiin. Saatuaan vaatenyyttinsä olalleen hän meni ovelle, jossa hänen lapsensa häntä odottivat.

-- Kahdelta tunnilta se tekee kaksi souta, sanoi hänet pysäyttäen pesulaitoksen emäntä, joka jo oli asettunut takaisin paikoilleen lasiseinäiseen aitioonsa.

Mistä hyvästä kaksi souta? Hän ei heti tajunnut, että häneltä vaadittiin hänen paikkansa hintaa. Mutta päästyään siitä selville hän maksoi sen. Ja ontuen kovasti märkien vaatteiden painon alla, itsekin likomärkänä, kyynäspäässä mustelma ja poski veressä, hän lähti astumaan pois taluttaen paljain käsivarsin Etienneä ja Claudea, jotka juosta kipittivät hänen rinnallaan vieläkin nyyhkyttäen ja posket kosteina äskeisestä itkusta.

Hänen lähdettyään alkoi pesulaitoksessa taas entinen pauke ja melu. Pesijättäret olivat syöneet leipänsä, ja juoneet viininsä ja kahta kovemmin he nyt paukuttivat innostuneina Gervaisen ja Virginien toisilleen antamista iskuista. Pitkin korvoriviä olivat taas käsivarret ahkerassa liikkeessä. Oli siinä joukossa jos jonkinnäköistä, kulmikkaita kasvoja, köyristyneitä selkiä, vinoon vääntyneitä hartioita, ja kaikki tekivät niin rajuja liikkeitä kuin nukketeaatterin sarananuket. Keskustelut jatkuivat taas käytävän kahden puolen päästä päähän. Naurun rähäkkä ja karkeat pilapuheet kuuluivat yhtenä hälinänä veden alituisen pauhinan kanssa, kun sitä raanoista lorotti ja ämpäreistä läiskähteli. Rahien alla sitä virtasi tulvanaan. Sinä iltapäivänä vaatteet tiesivät saavansa kyytiä karttujen niitä pehmittäessä. Suunnattoman suuressa salissa höyrypilvet punertivat, kun aurinko loi niihin ikkunaverhojen repeämien läpi kullanhohtoisia täpliä. Lämmin saippuan hajun täyttämä ilma oli läkähdyttävä. Yht'äkkiä koko huone tulvahti täyteen valkoista höyryä. Ison pyykkikattilan jykeä kansi nousi kuin itsestään sen keskeltä kohoavaa hampailla varustettua tankoa myöten; tiilistä muuratulla alustalla seisovan kattilan ammottavasta vaskikidasta tuprusi höyrypilviä, joista tuntui imelähkö potaskan haju. Sen vieressä kuivauskoneet olivat täydessä käynnissä. Läähättävän, puhkuvan höyrykoneen pyörä puserti veden rautasylintereihin heitetyistä vaatekasoista, ja koko pesulaitos tärisi sen teräksisten käsivarsien huimasti pyöriessä.

Kun Gervaise astui »Hôtel Boncoeur'in» porttikäytävään, valtasi itku hänet uudestaan. Se oli pimeä ja kapea käytävä. Likavesi virtasi pitkin seinän vartta. Ja tuttu katku, joka täällä löyhähti häntä vastaan, johti hänen mieleensä ne kaksi viikkoa, jotka hän tässä talossa oli viettänyt Lantier'n kanssa, kaksi viikkoa, kurjuudessa ja riidassa. Tämä muisto oli tällä hetkellä polttavaa kaihoa. Nyt hän vasta tunsi, miten hyljätyksi hän oli tullut.

Ylhäällä huone oli autio, täynnä päivän paistetta, ikkuna auki. Tässä kirkkaassa auringon paisteessa siinä hyppelevine kullanhohtoisine tomuhiutaleineen näyttivät mustunut katto ja repaleiset seinäpaperit vieläkin kurjemmilta. Seinillä ei ollut jälellä muuta kuin pieni naisen kaulaliina nuoraksi kierrettynä naulassa uunin vieressä. Lasten sänky oli vedetty keskelle lattiaa ja sen takana näkyivät piirongin auki jätetyt laatikot typötyhjinä. Lantier oli peseytynyt ja käyttänyt kaiken pomaadan, jota oli ollut kahden soun edestä pelikortin päällä. Pesuvadissa oli vielä likaista vettä, jolla hän oli pessyt käsiään. Eikä hän ollut mitään unohtanut; nurkka, jossa kapsäkki oli siihen asti ollut, näytti Gervaisestä ammottavalta aukolta. Pieni pyöreä peilikään ei ollut enää paikoillaan ikkunan haasta riippumassa. Silloin eräs aavistus iski hänen päähänsä, hän vilkasi uunin reunalle: Lantier oli vienyt mennessään kuitit, vaaleanpunainen lippukasa ei ollut enää siinä eriparisten kynttiläjalkain välissä.

Hän ripusti vaatenyyttinsä tuolin selustalle. Hän jäi seisomaan, kääntyi ympäri tarkastellen huonekaluja niin törmetyksissään, että itkukin jäi kesken. Hänellä oli yksi sou jälellä niistä neljästä, jotka hän oli varannut pesulaitosta varten. Mutta kuullessaan Etiennen ja Clauden jo iloisesti nauravan ikkunan luona hän meni heidän luokseen, painoi heidän päänsä syliinsä unohtuen siihen hetkeksi katselemaan samaa harmaata katua, jossa hän aamulla oli nähnyt heräävän työkansan, Pariisin jättiläistyön. Tällä hetkellä aurinko loi polttavat säteensä yli tullimuurin takana olevan kaupungin ja sai paahteellaan katukivityksenkin hehkumaan. Ja tälle kivitykselle, tähän sulatusuunin helteeseen hänet nyt heitettiin ypö yksin pienokaistensa kanssa. Hän katseli bulevardeja päästä päähän oikealle ja vasemmalle ja jäi tuijottamaan vuoron perään kumpaankin päähän sanattoman kauhun valtaamana, ikäänkuin hänen elämänsä tästälähin olisi ainiaaksi määrätty kulumaan siinä, teurastuslaitoksen ja sairashuoneen välillä.

II.

Kolme viikkoa myöhemmin, noin puoli kahdentoista aikaan eräänä kauniina, auringonpaisteisena päivänä olivat Gervaise ja Coupeau, levyseppä, yhdessä ukko Colomben Ansassa juomassa luumulikööriä. Coupeau, joka oli ollut katukäytävällä paperossia polttamassa, oli saanut houkutelluksi Gervaisen sisälle, kun tämä palatessaan liinavaatteita viemästä oli kulkenut kadun poikki; hänen iso, neliskulmainen pyykkikorinsa oli maassa hänen vieressään pienen, sinkkilevyllä päällystetyn pöydän takana.

Ukko Colomben Ansa oli Poissonniers-kadun ja Rochechouart'in bulevardin kulmassa. Kyltissä oli isoilla sinisillä kirjaimilla yksi ainoa sana: »Tilauslaitos», joka ulottui laidasta laitaan. Ovella oli kaksi pölyistä oleanderipuuta tynnyrin puolikkaissa. Sisälle astuessa oli vasemmalla tavattoman iso tarjoilupöytä, jolla oli rivittäin laseja, lasinhuuhtomasuihku ja tinaisia mitta-astioita. Ylt'ympäri suurta salia oli suuria vaaleankeltaiseksi maalattuja, kiiltäväksi vernissattuja tynnyreitä joiden vaskiset vanteet ja hanat loistivat. Niiden yläpuolella oli hyllyillä hyvässä järjestyksessä likööripulloja, hedelmämaljoja ja kaikenlaisia pulloja seinän täydeltä ja niiden helakat, vihertävät ja punertavat värit kuvastuivat vastapäisellä seinällä, tarjoilupöydän takana olevaan peiliin. Mutta talon merkillisyys oli perällä, tammisen kaiteen takana lasikattoisella pihalla, täydessä käynnissä oleva tislauskone, joka monimutkaisine, maan alle kääntyvine torvineen ja putkineen näytti oikealta helvetinkattilalta. Sen ääressä viihtyivät juopottelevat työmiehet mainiosti.

Tähän aikaan päivästä, ihmisten ollessa aamiaisella, oli Ansa tyhjänä. Ukko Colombe, kookas, neljänkymmenen vanha mies, neulottu villatakki päällä, kaatoi juuri pullosta konjakkia eräälle pienelle, noin kymmenvuotiaalle tytölle, joka pyysi kahvikuppiin neljän soun edestä ryyppyä. Aurinko paistoi sisälle avonaisesta ovesta ja lämmitti lattiata, joka oli aina kostea tupakoitsijain syljestä. Tiskistä, tynnyreistä ja koko salista nousi liköörin haju ja alkoholin höyry, josta näyttivät humaltuvan päiväpaisteessa lentelevät tomuhiutaleetkin.

Coupeau pyöritti itselleen uuden paperossin. Hän oli hyvin siistin näköinen, pusero päällä ja pieni sininen palttinalakki päässä. Hän nauroi niin, että valkeat hampaat näkyivät. Hänellä oli pitkähkö leuka, hiukan joustava nenä ja kauniit ruskeat silmät. Hänen kasvojensa ilme oli hyväntahtoinen kuin iloisella koiralla. Hänen tuuhea, kihara tukkansa oli ihan pystyssä. Hänen hipiänsä oli vielä hieno, mutta hän olikin vasta kuudenkolmatta vanha. Vastapäätä häntä istui Gervaise, ohuesta villakankaasta tehty musta röijy päällä, paljain päin. Hän söi luumuaan pitäen sitä kannasta sormillaan. He istuivat lähellä katua ensimäisen pöydän ääressä, joita oli neljä peräkkäin tynnyrien ja tarjoilupöydän välillä.

Kun levyseppä oli sytyttänyt paperossinsa, painoi hän kyynäspäät pöytää vastaan, nojautui eteenpäin ja jäi vähäksi aikaa ääneti katsomaan nuorta naista, jonka kauniit, vaaleat kasvot olivat tänä päivänä valkoiset kuin maito ja kuulakat kuin hienoin posliini. Sitten hän viitaten asiaan, jonka he yksin tunsivat, josta heillä jo oli ollut puhe, sanoi yksinkertaisesti, puoliääneen:

-- Siis ei? te sanotte ei?

-- Ka, tietysti ei, herra Coupeau, vastasi Gervaise tyynesti hymyillen. Ette suinkaan aikone ruveta puhumaan siitä minulle täällä. Tehän lupasitte minulle olla järkevä... Jos minä sen olisin tiennyt, niin en olisi ollenkaan tullut tänne.

Coupeau ei virkkanut mitään puheen jatkoksi, vaan katsoi häneen yhä aivan läheltä hellänrohkeasti ja tarjoutuvasti, ihastellen varsinkin hänen suupielissään vaaleanpunaisia, hiukan kosteita pikku kuoppia, joiden välistä näkyi hänen helakanpunainen suunsa, kun hän hymyili. Gervaise ei kuitenkaan väistynyt, vaan pysyi lempeänä ja viehkeänä. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän sanoi vielä:

-- Ette te tosissanne sitä ajattelekaan. Minähän olen vanha akka; minulla on iso, kahdeksanvuotias poika... Mitäs me tekisimme yhdessä?

-- Peijakas! kuiskasi Coupeau iskien silmää, sitä mitä muutkin!

Mutta Gervaise teki kyllästystä osottavan liikkeen.

-- Voi, jos te luulette, että se on aina huvittavaa. Sen näkee kyllä, että te ette ole ollut naimisissa... Ei, herra Coupeau, minun täytyy ajatella vakavia asioita. Leikinlaskulla ei pitkälle potkita, uskokaa pois! Minulla on kotona kaksi leipäsutta, jotka syövät lujasti! Kuinkas te luulette minun voivan kasvattaa pienokaisiani, jos minä kidutan aikani kuvituksissa? Ja sitäpaitse tietäkää, että minun onnettomuuteni on ollut minulle mainioksi opiksi. Minä en totta totisesti enää välitä miehistä. En hyvälle aikaa aijo antautua heidän pauloihinsa.

Hän selitti syitään suuttumatta, hyvin järkevästi ja kylmästi, ikäänkuin hän olisi käsitellyt jotakin työhönsä kuuluvaa seikkaa, syitä, jotka estivät häntä tärkkäämästä kaulahuivia. Näkyi, että hän oli tehnyt päätöksensä tyystin sitä harkittuaan.

Coupeau hoki hellästi:

-- Se on minusta hyvin ikävätä, hyvin ikävätä...

-- Niin, kyllähän minä sen näen, sanoi Gervaise, ja minä olen siitä pahoillani teidän tähtenne, herra Coupeau... Ei teidän pidä siitä loukkautua. Jos minua haluttaisi pitää lystiä, niin tekisin sen mieluummin teidän, kuin kenenkään muun kanssa. Te näytätte kelpo mieheltä, te olette kiltti. Ruvettaisiin elämään yhdessä, vai mitä? ja sitä kestäisi niinkauvan kuin sitä kestäisi. Minä en tekeydy paremmaksi kuin olen, enkä minä sano, että se ei olisi voinut tapahtua... Mutta mitäpä hyvää siitä lähtisi, kun minulla kerran ei ole siihen halua? Minä olen nyt ollut rouva Fauconnier'n työssä kaksi viikkoa. Pojat käyvät koulua. Minä teen työtä ja olen tyytyväinen... No niin? Parasta on näin ollen pysyä ennallaan.

Hän kumartui ottamaan koriaan.

-- Tässä minä kulutan aikaani puhelemalla teidän kanssanne; pesulaitoksella jo varmaankin odottavat minua... Kyllä te vielä löydätte jonkun toisen, herra Coupeau, kauniimman kuin minä, ja jolla ei ole kahta penskaa perässään laahattavana.

Coupeau katsoi seinäkelloon ja pakotti hänet istuutumaan paikoilleen:

-- Odottakaa toki, eihän kello ole kuin viittä yli puoli kaksitoista... Minulla on vielä kaksikymmentäviisi minuuttia aikaa... Ettehän pelänne, että minä teen tyhmyyksiä; onhan tässä pöytä meidän välillämme... Te siis inhootte minua siihen määrään, että te ette tahdo jäädä vähäksi aikaa puhelemaan minun kanssani?

Gervaise laski uudestaan korinsa lattialle, jotta ei tuottaisi hänelle mielipahaa; ja he puhelivat niinkuin hyvät ystävykset ainakin. Gervaise oli syönyt, ennenkuin oli lähtenyt vaatteita viemään; Coupeau oli taas sinä päivänä ahmimalla syönyt lihaliemensä joutuakseen häntä tapaamaan. Vastaillen hänelle kohteliaasti katseli Gervaise maljojen välitse, joissa oli viinassa säilytettyjä hedelmiä, ikkunasta ulos kadulle, jossa näin aamiaisen aikaan oli tavaton väentungos. Molemmilla ahtailla katukäytävillä riensi lakkaamatta ihmisiä kiireisin askelin survien toisiaan mennessään. Työmiehet, jotka olivat viivähtäneet myöhempään työpaikallaan, loikkivat pitkin askelin yli kadun nälkäisen näköisinä ja pistäysivät vastapäätä olevaan leipurin puotiin; sieltä tultuaan naulan leipä kainalossa he menivät vähän matkan päässä olevaan »Kaksipäiseen vasikkaan» syömään tavallisen kuuden soun annoksensa. Leipurin vieressä oli myöskin hedelmäkauppa, jossa oli myytävänä paistetuita perunoita ja persiljan kanssa syötäviä raakkuja. Loppumaton jono työläisnaisia, pitkät esiliinat edessä, kantoi sieltä perunoita paperipusseissa ja raakkuja kupeissa; toisia, avopäisiä, sievän näköisiä tyttöjä kävi ostamassa rediissinippuja. Kun Gervaise hiukan kumartui, näki hän vielä makkarapuodin täynnä väkeä; sieltä tuli lapsia pitäen kädessään rasvaiseen paperiin käärittynä valmiita vasikankyljyksiä, tahi ihan kuumaa liha- tai verimakkaraa. Mutta vähitellen alkoi ruokapaikoista jo ilmestyä muutamia syöneen näköisiä työmiehiä, jotka kädet riipuksissa pitkin kupeita kulkivat rauhallisesti ja hitaasti ryhmissä pitkin katua, joka hyvälläkin säällä oli väkijoukon jalkojen sotkeman, tahmean, mustan loan peitossa.

Eräs ryhmä oli muodostunut Ansan ovelle.

-- No, Paistikas, kysyi käheä ääni, etkö sinä tarjoa ryyppyä koko sakille.

Viisi työmiestä astui sisälle ja jäi seisomaan tarjoilupöydän ääreen.

-- Aika voro tuo ukko Colombe! sanoi taas sama ääni. Meille pitää olla sitä oikein vanhaa, eikä tämmöisistä pähkinänkuorista, vaan rehellisistä laseista!

Ukko Colombe ei ollut milläänkään vaan kaatoi heille ryypyt. Taas tuli kolme työmiestä sisälle. Vähitellen taajeni puseromiesten joukko katukäytävän kulmalla. Hetkisen siinä seisoskeltuaan he lopulta kumminkin toisiaan työnnellen astuivat sisälle pölystä harmaiden oleanderien välitse.

-- Te olette tuhma, te ette ajattele muuta kuin hävyttömyyksiä! sanoi Gervaise Coupeaulle. Tosinhan minä häntä rakastin... Mutta kun hän niin katalasti minut hylkäsi...

He puhuivat Lantier'sta. Gervaise ei ollut nähnyt häntä sen koomin; luuli hänen elävän yhdessä Virginien sisaren kanssa Glacièrellä tuon ystävän luona, jonka piti perustaa hattutehdas. Sitä paitsi häntä ei lainkaan haluttanut lähteä hänen perästään juoksemaan. Alussa hän oli sitä surrut kovasti; olipa hän tahtonut hukuttautuakin; mutta nyt hän oli mielessään rauhottunut, kaikki oli hänestä parhaiten, niinkuin oli käynyt. Kenties hän Lantier'n kanssa ei olisi koskaan kyennyt lapsiaan kasvattamaan, sillä Lantier oli niin hupa rahalle. Hän sai kyllä tulla tervehtimään Claudea ja Etienneä; hän ei aikonut ajaa häntä ulos. Mutta mitä Gervaiseen itseensä tuli, niin hän olisi ennemmin antanut hakata itsensä palasiksi, kuin olisi sallinut hänen sormenpäilläänkään koskea itseään. Ja hän sanoi kaiken tämän vakaasti, niinkuin ainakin nainen, jonka elämän tie on selvään viitotettu. Coupeau taas, joka ei luopunut haluamasta häntä omakseen, laski leikkiä, käänsi kaiken puheen ruokottomaksi, kyseli Lantier'sta kaikenlaista hyvin häikäilemättä, mutta samalla hän nauroi niin makeasti, hänen hampaansa loistivat niin valkeina, ettei Gervaisen johtunut mieleenkään siitä loukkautua.

-- Tehän annoitte häntä selkään, sanoi Coupeau viimein. Ei teidän kanssanne ole hyvä joutua riitaan! Te pieksätte kaikki ihmiset hyvänpäiväisiksi.

Hänet keskeytti Gervaisen helakka nauru. Se oli tosiaankin totta, olihan hän pieksänyt sen pitkän Virginie roikaleen. Sinä päivänä hän olisi halunnut kuristaa jonkun kuoliaaksi. Ja häntä nauratti vielä enemmän, kun Coupeau kertoi, että Virginie häpeissään siitä, että oli kaikki näyttänyt, oli muuttanut toiseen kaupunginosaan. Gervaisen kasvot olivat siitä huolimatta lapsellisen lempeät. Ojentaen pulleat kätensä hän vakuutti, ettei hän hennoisi kärpästäkään tappaa; iskut hän tunsi vain sentähden, että hän oli niitä eläessään saanut kelpo lailla. Siitä hän johtui puhumaan nuoruudestaan jonka hän oli viettänyt Plassansissa. Hän ei ollut ensinkään huikentelevainen luonnostaan, eikä välittänyt lainkaan miehistä; kun Lantier oli ottanut hänet neljäntoista vanhana, oli se ollut hänestä hauskaa, kun tämä oli sanonut itseään hänen miehekseen ja hän itse oli olevinaan hänen emäntänsä. Hänen ainoa vikansa, sanoi hän, oli se, että hän oli helläsydäminen, että hän rakasti kaikkia ja kiintyi ihmisiin, jotka hänelle sitten tuottivat vain tuhansia kärsimyksiä. Niinpä hän miestä rakastaessaan ei ajatellut tuhmuuksia, vaan uneksi ainoastaan saada aina elää yhdessä hänen kanssaan rauhassa ja rakkaudessa. Ja kun Coupeau alkoi ilvehtien puhua hänen kahdesta lapsestaan, joita hän varmaankaan ei ollut saanut päänalusissaan hautomalla, lyödä näpäytti hän häntä sormille ja sanoi, että tietysti hän oli luotu samanlaiseksi kuin muutkin naiset; mutta väärin oli luulla, että naiset aina olivat siihen kovinkaan meneviä; naisilla on kylliksi huolta taloudestaan, kotona he tekevät työtä katketakseen, ja illalla maata mennessään he ovat liian väsyksissä ollakseen heti nukkumatta. Muuten hän oli tullut aivan äitiinsä, joka oli ollut hyvin työteliäs ihminen, ja kuolemaansa asti, yli kaksikymmentä vuotta oli kuluttanut voimansa ukko Macquart'in työjuhtana, Hän oli vielä hyvin hoikka äitiinsä verraten, jolla oli ollut sellaiset hartiat, että hän olisi voinut siirtää portit paikoiltaan; mutta siinä oli hän aivan äitinsä kaltainen, että hän helposti kiintyi vieraisiin ihmisiin. Sekin, että hän hiukan ontui, oli hänellä perintöä äiti raukaltaan, jota ukko Macquart alituiseen oli pieksänyt. Ainakin sata kertaa oli äiti hänelle kertonut, miten isä oli tullut yöllä kotiin humalassa ja osottanut hänelle hellyyttään niin kovakouraisesti, että löi häneltä jäsenet poikki, ja varmaankin hän oli jonakin sellaisena yönä saanut potkun lyhemmäksi jääneeseen jalkaansa.

-- Eihän se toki tee mitään, sitähän tuskin huomaakaan, sanoi Coupeau Gervaiseä miellyttääkseen.

Hän pudisti päätään; hän tiesi kyllä, että se näkyi; neljänkymmenen vanhana hän oli lyykähtävä kokoon joka askeleella. Sitten hän hymähtäen sanoi hiljaa:

-- Teillä on kummallinen maku, kun rakastutte ontuvaan naiseen.

Coupeau alkoi silloin, kyynäspäät yhä pöydällä ja painaen kasvonsa vielä lähemmäksi, lasketella hänelle kohteliaisuuksia uskalletuin sanoin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niillä hänet huumata. Mutta Gervaise pudisti yhä päätään kieltävästi, antamatta houkutella itseään, vaikka miehen hyväilevä ääni hiveli suloisesti hänen korviaan. Hän kuunteli katsoen ulos, ikäänkuin hänen huomionsa olisi kiintynyt kasvavaan väentungokseen. Kaikki puodit olivat nyt tyhjinä ja joka paikassa lakaistiin lattioita; hedelmäkaupan emäntä otti uunista viimeiset paistetut perunat ja makkarakauppias asetteli paikoilleen epäjärjestykseen joutuneita lautasia tiskilleen. Kaikista ruokapaikoista tuli ulos työmiesjoukkoja; nuo parrakkaat veitikat survivat toisiaan ja leikkivät kuin katupojat laskien luisua katukivillä, niin että raudotetut kengänkorot kalskahtelivat; toiset tupakoivat miettiväisen näköisinä kädet housuntaskussa tirkistäen silmät sirrallaan vasten aurinkoa. Molemmat katukäytävät, ajotie, jopa katuojatkin olivat täynnä väkeä; laiskan näköisiä ihmisiä tulvi avonaisista porteista, pysähtyen antaakseen ajomiehille tietä. Millä oli päällään pusero tai mekko, millä taas vanha virttynyt päällystakki, joka näytti vieläkin haljakammalta kirkkaassa päivänpaisteessa. Kaukaa kuului tehtaiden kellojen soittoa; mutta työmiehet eivät pitäneet kiirettä, vaan sytyttivät yhä uudestaan piippuaan ja poikkesivat toistensa kutsumina vielä moneen viinikauppaan, ennenkuin vihdoin päättivät jatkaa matkaansa työpaikalleen, jalkojaan viistätellen. Gervaiseä huvitti katsoa, miten kolme työmiestä, yksi pitkä ja kaksi lyhyttä kääntyi takaisin joka kymmenen askeleen päästä; vihdoin he suuntasivat askeleensa suoraan ukko Colomben Ansaan.

-- Kas niin! sanoi Gervaise, siinäpä on kolme, joille ei näy olevan kiirettä luotukaan!

-- Minä tunnen tuon pitkän; hän on muudan toveri, jota sanotaan Saappaaksi.

Ansa oli täynnä väkeä. Puhuttiin hyvin kovaäänisesti: tuon tuostakin kuului hihkaisuja yli äänten käheän sorinan, ja nyrkit jysähtivät tarjoilupöytään, niin että lasit kilisivät. Kädet ristissä mahan päällä tai selän takana seisoivat juopottelijat pienissä ryhmissä ahtaalle sulloutuneina; niiden, jotka olivat joutuneet tynnyrien luo, täytyi odottaa neljännestunti vuoroaan, ennenkuin pääsivät tilaamaan ryyppynsä ukko Colombelta.

-- Mitä! täällähän se on tuokin ylimys Marjamehu! huusi Saapaspari, läimäyttäen Coupeauta olalle. Hieno herra, joka polttaa paperia ja jolla on valkonen liinapaita!... Vai tahdotaan sitä näyttää mahtiaan hentulleen ja syötetään hänelle makeisia!

-- Suusi kiinni! äläkä ärsytä minua! vastasi Coupeau hyvin äkäisesti.

Mutta toinen jatkoi ivaten:

-- Riittää! Älä nouse korkeammalle kuin siipesi kantaa, veliseni!... Moukka on moukka ja moukkana pysyy.

Sitten hän käännähti ympäri ja katsoa muljautti Gervaiseen vääntäen silmänsä kamalasti kieroon. Tämä peräytyi vähän säikähtäen. Tupakan savu ja miehistä lähtevän väkevän löyhkän täyttämä alkoholin sekainen ilma ahdisti hänen henkeään ja häntä rupesi ryvittämään.

-- Hyi, kuinka tuo juominen on inhottavaa, sanoi hän puoliääneen.

Ja hän kertoi, ennen Plassansissa juoneensa anislikööriä äitinsä kanssa. Mutta erään kerran hän oli ollut sentähden vähällä heittää henkensä, ja siitä hän oli saanut sellaisen inhon likööreihin, ettei hän enää sietänyt niitä nähdäkään.

-- Katsokaas, jatkoi hän näyttäen lasiaan, minä olen syönyt luumun, mutta mehua en aijo juoda, sillä se tekisi minulle pahaa.

Coupeaukaan ei käsittänyt, miten toiset voivat niellä lasillisia paloviinaa. Lasi luumulikööriä toisinaan ei ollut hullummaksi. Mutta mitä tuli sikunaviinaan, absinttiin ja sen semmoiseen roskaan, niin hyvästi! hän ei niistä huolinut. Toverit saivat häntä pilkata niin paljon kuin tahtoivat, mutta hän jäi ulkopuolelle, kun nuo mässääjät menivät kapakkaan. Hänen isänsä, ukko Coupeau, joka oli ollut levyseppä niinkuin hänkin, oli murskannut päänsä Coquenard-kadun kivitykseen pudotessaan humalapäissään talon N:o 25 katon räystäältä; ja tämä muisto oli tehnyt kaikki perheen jäsenet varovaisiksi. Kun hän kulki Coquenard-katua ja näki onnettomuuspaikan, niin hän olisi ennemmin juonut vettä katuojasta kuin juonut ilmaiseksi tarjotun ryypyn viinikaupassa.

-- Meidän ammatissamme pitää olla vakavat jalat, lopetti hän kertomuksensa.

Gervaise nosti taas korinsa lattialta. Hän ei kuitenkaan noussut ylös, vaan piti sitä polvillaan katsoen eteensä haaveksien, ikäänkuin nuoren työmiehen sanat olisivat herättäneet hänessä kaukaisen tulevaisuuden ajatuksia. Ja hän puhui vielä hitaasti ilman nähtävää muutosta:

-- Minä en ole, Jumala paratkoon, kunnianhimoinen, minä en vaadi paljoa... Minä en toivoisi muuta, kuin että saisin tehdä työtä rauhassa, syödä aina selvää leipää, ja että minulla olisi jotakuinkin siisti lokero maatakseni, ymmärrättehän, sänky, pöytä ja kaksi tuolia, ei enempää... Niin! Minä tahtoisin myös kasvattaa lapsistani kunnon ihmisiä, jos se olisi mahdollista... Vielä minulla olisi yksi toivomus, se olisi että minua ei lyötäisi, jos minä milloinkaan enää menisin kenenkään kanssa yhteen; ei, selkääni en enää tahtoisi... Ja siinä onkin kaikki, kaikki, näet, mitä minä toivon. Hän mietti ja tunnusteli halujaan, mutta ei keksinyt enää mitään sen arvoista, joka olisi häntä houkutellut. Kumminkin hän hetken epäröityään lisäsi:

-- Niin, voisihan sitä vielä lopuksi toivoa, että saisi kuolla omassa sängyssään... Sitten kun olen kovasti ahertanut kaiken ikäni, kuolisin mielelläni omalla tilallani kotonani.

Ja hän nousi ylös. Coupeau, joka täydellisesti hyväksyi hänen toivomuksensa, oli jo noussut seisalleen ja katsoi levottomasti kelloon. Mutta he eivät lähteneet heti pois; Gervaise oli utelias näkemään likempää suurta vaskista tislauskonetta, joka oli käynnissä tammikaiteen takana lasikatoksen alla pienessä pihassa; ja levyseppä seurasi häntä ja selitti hänelle, kuinka kone toimi, osottaen sormellaan sen eri osia, sen mahtavata torvea, josta kirkas alkoholi juosta liritti yhtämittaa omituisen muotoiseen astiaan, ja sen monimutkaisia, kiemuraisia, loppumattomia putkia. Koko laitos oli synkän näköinen, ei mistään kohden näkynyt savua lähtevän: sen sisältä kuului vain hiljaista, ikäänkuin maanalaista kuorsaamista; oli kuin jylhä, mykkä voima olisi tehnyt yöllistä pimeyden työtään selvällä päivällä. Saapaskin oli tovereineen tullut nojaamaan kaidetta vastaan odottaessaan vuoroaan päästä tarjoilupöydän ääreen. Hänen naurunsa oli kuin huonosti voidellun lokin kitinää. Pää kallellaan hän hellämielin katseli päihdytyskonetta. Piru vie, kuin se oli soman näköinen. Tuosta vaskisesta möhömahasta olisi riittänyt viikoksi, millä pitää kaulaansa kosteana. Hän olisi toivonut, että tuon kiemuraisen torven pää olisi juotettu kiinni hänen hampaidensa väliin, jotta hän olisi saanut tuntea alkoholin vielä kuumana valuvan kantapäihinsä asti, lakkaamatta, yhtämittaisena virtana. Saakeli! hän ei olisi enää halunnut paikaltaan hievahtaa; se olisi ollut ihan toista kuin tuon kitupiikin, ukko Colomben sormustimet! Toverit nauraa hohottivat ja sanoivat, että tuo peijakkaan Saapas oli yhtäkaikki vietävän hauska mies. Tislauskone kävi yhä äänettömästi. Iloton oli sen himmenneen vasken heijastus. Alkoholi valui siitä, kuin vitkaan juoksevasta, mutta itsepintaisesta lähteestä, joka uhkasi lopulta täyttää salin, levitä ulkobulevardeille ja hukuttaa tulvallaan koko suunnattoman Pariisin. Silloin Gervaisea puistatti, hän peräytyi; ja koettaen hymyillä hän sanoi:

-- Se on typerää, mutta minua värisyttää, tuo koneko sen tehnee ... vai juoma...

Palaten sitten äskeisiin mietteisiinsä täydellisestä onnesta hän sanoi:

-- Niin, enkös minä ole oikeassa? Kaikista parasta olisi, kun saisi tehdä työtä, syödä leipää, asua omassa tuvassaan, kasvattaa lapsiaan ja kuolla omassa sängyssään...

-- Eikä tarvitseisi saada selkäänsä, lisäsi Coupeau iloisesti. Mutta en minä teitä löisi, en, jos te vain suostuisitte, rouva Gervaise... Teidän ei tarvitse pelätä, minä en juo, ja sitten minä rakastan teitä liiaksi... Kas niin, tänä iltana siis me lämmittelemme toistemme varpaita.

Hän oli hiljentänyt äänensä ja puhui aivan Gervaisen korvaan, kun tämä kori sylissä raivasi itselleen tietä miesjoukon läpi. Mutta Gervaise pudisti vielä päätään kieltävästi moneen kertaan. Kuitenkin hän kääntyi katsomaan hymyillen taakseen ja näytti onnelliselta siitä tiedosta, että Coupeau ei juonut. Varmaankin hän olisi antanut myöntävän vastauksen, ellei hän olisi itselleen vannonut pysyvänsä kokonaan erillään miehistä. Vihdoin he pääsivät ovelle asti ja menivät ulos. Heidän lähdettyään jäi Ansa väkeä täyteen, ja kadulle asti tunkeutui sieltä käheäin äänten sorina ja väkevä viinan katku. Saapas kuului siellä haukkuvan ukko Colombea lurjukseksi väittäen, että tämä oli täyttänyt hänen lasinsa vain puolilleen. Hän oli siivo kunnon mies eikä mikään naukumaijan poika, eikä hän millään ilveellä aikonut enää tulla toista kertaa tähän marakatin pesään, hän oli jo siitä saanut kyliänsä. Ja hän ehdotti tovereilleen, että he menisivät »Rykivään veitikkaan», Saint-Denis'n portin luona olevaan kapakkaan, jossa sai juoda ilolientä sekottamatonna.

-- Tekeepä hyvää saada keuhkoihinsa raitista ilmaa, sanoi Gervaise, kun he olivat päässeet kadulle. No hyvästi nyt ja kiitoksia paljon, herra Coupeau... Minun täytyy kiiruhtaa kotiin.

Hän aikoi mennä bulevardia pitkin. Mutta Coupeau otti häntä kädestä kiinni eikä päästänyt menemään.

-- Tulkaa nyt toki minun kanssani Goutte-d'Or'in kadun kautta, eihän se teille isoa kierrosta tee. Minun täytyy pistäytyä sisareni luo, ennenkuin palaan työmaalle... Menemme yhtä matkaa,

Gervaise suostui lopulta, ja niin he alkoivat hitaasti nousta Poissonniers-katua pitkin vieretysten, ei kuitenkaan käsikynkässä, Coupeau puhui sukulaisistaan. Hänen äitinsä, muori Coupeau, oli ennen ollut liiviompelijatar, mutta kävi nyt heikentyneen näkönsä tähden ihmisten huoneita siivoamassa. Hän oli täyttänyt kuusikymmentäkaksi vuotta viime kuun 3 päivänä. Hän itse oli nuorin lapsista. Toinen hänen sisaristaan, rouva Lerat, kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha leski, oli kukantekijä ja asui Moines-kadun varrella Batignolles'n kaupunginosassa. Toinen, kolmenkymmenen vanha, oli naimisissa erään ketjuntekijä Lorilleux'n, sen viattoman näkösen pilkkakirveen kanssa. Hän oli menossa Goutte-d'Orïn kadulle juuri tämän sisaren luokse, joka asui vasemmalla olevassa isossa talossa. Siellä söi hän iltaisin keittoruokaa; siitä tuli säästöä sekä heille että hänelle. Hän aikoi poiketa ilmottamaan heille, ettei häntä tarvinnut odottaa ruualle, koska eräs ystävä oli kutsunut hänet luokseen.

Gervaise, joka kuunteli häntä, keskeytti äkkiä hänen puheensa kysyäkseen häneltä nauraen;

-- Teidän nimenne on siis Marjamehu, herra Coupeau?

-- Sehän on vain haukkumanimi, jonka toverit ovat minulle antaneet, vastasi hän, koska minä tavallisesti juon marjamehua, kun he väkisin saavat minut mukaansa kapakkaan... Onhan nyt Marjamehu aina yhtä hyvä nimi kuin Saapas, vai mitä?

-- Tietysti, eihän Marjamehu ole hullumpi nimi, selitti nuori nainen.

Sitten Gervaise tiedusteli hänen työtään. Coupeau oli yhä työssä uudella sairashuoneella tullimuurin takana. Työstä ei suinkaan ollut puutetta, siellä riitti sitä varmaankin koko vuodeksi vielä. Tarvittiin sinne toinenkin metri räystäsränniä!

-- Tiedättekö mitä! sanoi hän, minäpä näen »Hôtel Boncoeurin», kun olen siellä katolla... Eilen te olitte ikkunan ääressä, ja minä huidoin käsilläni, minkä jaksoin, mutta te ette vain minua huomannut.

Sillä välin he olivat jo kulkeneet satakunnan askelta Goutte-d'Or'in katua, kun Coupeau pysähtyi ja katsoi ylös sanoen:

-- Tässä se talo nyt on... Minä olen syntynyt tuonnempana, 22:ssa... On tässäkin talossa yhtä kaikki melkoinen kasa tiiliä! Pihan puolelta se on iso kuin kasarmi!

Gervaise keikisti päätään ja katseli etuseinää. Kadun puolella oli siinä viisi kerrosta, kussakin viisitoista ikkunaa rivissä. Niiden mustuneista suojustimista olivat säleet katkeilleet, joka vaikutti, että koko tuo suunnaton seinäpinta näytti rappeutuneelta. Alinna katukerroksessa oli neljä myymälää: portin oikealla puolella oli kehno ravintola; vasemmalla hiilikauppa, rihkamakauppa ja sateenvarjokauppa. Talo, joka ilmankin oli iso, näytti vielä suuremmalta, kun sen kahden puolen ihan siinä kiinni oli mataloita, viheliäisiä hökkeleitä. Se näytti kömpelösti kokoon paiskatulta saviruukkimöhkäleeltä, jota sade oli kuluttanut ja murentanut. Kirkasta taivasta vasten tuon suunnattoman suuren kuution ääriviivat erottuivat korkealla yli läheisten kattojen. Sen loppumattoman pitkät, rappaamattomat liankarvaiset sivuseinät olivat paljaat kuin vankilan seinät. Mutta Gervaise katseli varsinkin mahdottoman suurta pyöreäksi holvattua porttia, joka ulottui kahden kerroksen läpi. Pitkän porttikäytävän perältä pilkotti harmahtava päivän valo isolta pihalta. Keskellä kivitettyä porttikäytävää oli ojanne, jossa juoksi vaaleanpunaista vettä.

-- Käykää toki sisälle, sanoi Coupeau, ei teitä siellä syödä.

Gervaise tahtoi odottaa häntä kadulla. Kumminkaan hän ei malttanut olla astumatta porttikäytävään portinvartijan asunnolle saakka, joka oli oikealla. Sen kynnykseltä hän katseli, miltä talo näytti pihan puolelta. Siellä oli kuusi kerrosta joka puolella, ja välille jäi neliön muotoinen piha. Seinät olivat harmaat, homeesta kellastuneet. Räystäistä tippuva vesi oli syönyt niihin raitoja, muuten ne olivat aivan sileät, ilman minkäänlaisia koristuksia; ainoastaan vesirännissä oli mutkat kerrosten kohdalla, missä rautaisista pidäkehaoista oli valunut seinälle ruostetta. Ikkunoissa ei ollut suojustimia, niiden ruudut olivat sameat ja vihertävät. Muutamat ikkunat olivat auki ja niistä roikkui siniruutuisia sänkypatjoja tuuleutumassa. Toisten eteen oli nuorille ripustettu kuivamaan koko perheen pyykki, miehen paitoja, naisten röijyjä ja poikien housuja. Erääseen ikkunaan kolmannessa kerroksessa oli levitetty lapsen kapalokset, jotka olivat liasta kankeat. Ylhäältä alas saakka asunnot olivat liian pieniä, ja niihin sulloutunut kurjuus pullistui näkyviin kaikista aukoista. Joka puolella pihaa oli korkea ja kapea puitteeton ovi, joka vei rappeutuneeseen eteiseen; sen perältä nousi likaiset, rautakaiteiset kiertoportaat. Talossa oli siten neljä rappukäytävää, joita osottamassa oli aakkosten neljä ensimäistä kirjainta maalattuna seinään oven yläpuolelle. Maakerrokseen oli sijoitettu neljä isoa työpajaa, joiden ikkunat olivat pölystä mustat. Sepän pajasta loisti tuli ahjosta. Vähän edempänä kuului nikkari höyläävän. Portinvartijan asunnon vieressä oli värjärin versta, josta lähti se ruusunpunainen puro, joka juoksi porttikäytävän läpi. Sen lisäksi oli piha täynnä kaikellaista törkyä, höylänlastuja ja murenneita hiiliä; irtauneiden kivityslaattojen välissä kasvoi heinää. Piha näytti ikäänkuin kahtia jaetulta, kun päivä valaisi kirkkaasti toista puolta, mutta toinen puoli jäi varjoon. Pimennon puolella, missä vesijohdon tienoo aina pysyi kosteana, kolme pientä kanaa nokki maata ja etsi toukkia raaputellen jaloillaan. Gervaisen katse siirtyi hitaasti kuudennesta kerroksesta maahan ja taas ylös. Häntä hämmästytti talon suunnaton koko. Hän tunsi olevansa keskellä elävää elimistöä, kokonaisen kaupungin sydämessä. Talo herätti hänen mielenkiintoaan, ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jättiläisolento.

-- Hakeeko rouva ketään? kysyi portinvartija ilmestyen asuntonsa ovelle.

Nuori nainen vastasi, että hän odotti erästä henkilöä. Hän kääntyi takaisin kadulle päin, mutta kun Coupeau viipyi, palasi hän vielä katselemaan taloa. Se ei näyttänyt hänestä rumalta. Ikkunoista riippuvien ryysyjen lomassa oli ilonkin aiheita, kukkiva leukoija ruukussa, kanarialinnun häkki, josta kuului iloista viserrystä, parranajopeileistä heijastui varjonpuoleiseen seinään kirkkaita valotähtiä. Alakerrassa muudan nikkari lauloi höylätessään, samalla kuin pajasta kuului tahdikas, hopealle helkähtelevä vasaran kalke. Sen lisäksi näkyi melkein jokaisesta avonaisesta ikkunasta kurjan näköistä taustaa vasten likasilmäisiä, nauravia lapsen päitä ja naisia, jotka työnsä yli kumartuneina rauhallisesti keskustelivat. Päivän työhön oli taas ryhdytty aamiaisen jälkeen. Kun miehet olivat ulkona työssä, olivat huoneet enimmäkseen tyhjinä; koko talossa vallitsi syvä hiljaisuus, jota keskeytti vain työpajoista kuuluva melu ja joku yksitoikkoinen laulun sävel, aina sama, jota yhä uudestaan hyräiltiin tuntikausia. Piha vain oli hiukan kostea. Jos Gervaise olisi asunut siellä, niin hän olisi tahtonut huoneen pihan perältä, auringon puolelta. Hän oli astunut viisi, kuusi askelta peremmäksi ja hänen nenäänsä tuntui köyhien asunnoista lähtevä vanhan tomun ja ummehtuneen lian haju; mutta kun värjärin verstasta juoksevan veden haju oli toisia väkevämpi, ei hänestä täällä haissut läheskään niin pahalta kuin Boncoeurin hotellissa. Ja hän valitsi jo oman ikkunansa, vasemmanpuoleisen kulmaikkunan, jonka edessä pienessä laatikossa kasvoi Espanjan papuja, joiden hennot varret jo alkoivat kiertyä niitä varten kiinnitettyjen lankojen ympäri.

-- Joko teistä aika kävi pitkäksi odottaessa? kuuli hän äkkiä Coupeaun sanovan aivan vieressään. Siitäkös aina elämä nousee, kun minä en syö päivällistä heidän luonaan, varsinkin kun sisareni oli tänään ostanut vasikanpaistin.

Gervaise oli äkiksestään hiukan säpsähtänyt, mutta Coupeau jatkoi katsellen hänkin vuorostaan ympärilleen.

-- Te katselitte taloa. Se on aina vuokrattu ylhäältä alas asti. Siinä on luullakseni kolmesataa hyyryläistä. Jos minulla olisi huonekaluja, niin olisin koettanut saada täältä huoneen itselleni... Täällä olisi hauska asua, vai mitä?

-- Olisi kyllä, sanoi Gervaise. Plassansissa ei koko meidän kadullamme ollut niin paljon asukkaita... Katsokaas, eikös se ole sievä, tuo ikkuna viidennessä kerroksessa, jossa kasvaa papuja?

Silloin Coupeau, joka hautoi mielessään ainaista haluaan, kysyi häneltä, eikö hän tahtonut. Niinpiankuin he saisivat sängyn, he hyyräisivät täältä huoneen. Mutta Gervaise juoksi kiireesti pakoon portille ja pyysi, ettei hän taas alottaisi tyhmyyksiään. Talo sai hänen puolestaan luhistua kokoon, mutta se vaan oli varma, että hän ei aikonut maata siellä saman peitteen alla hänen kanssaan. Siitä huolimatta, kun Coupeau heitti hänelle hyvästiä rouva Fauconnier'n pesulaitoksen edessä, antoi hän aivan vastustelematta tämän puristaa kättään hyvän aikaa kaikessa ystävyydessä.

Kuukauden ajan jatkui tätä nuoren naisen ja levysepän hyvää väliä. Coupeau ihaili Gervaisen tarmoa, kun hän näki hänen raatavan kovassa työssä, hoitavan lapsia ja sen lisäksi vielä ehtivän iltaisin ommellakin kaikellaista pientä vaatetavaraa. Olihan niitä naisia, sanoi hän, jotka elivät vain hekumassa ja riettaissa nautinnoissa; mutta Gervaise ei ollut lainkaan heidän kaltaisensa, hän otti elämän liian vakavalta kannalta. Silloin Gervaise nauraen puolustautui vaatimattomasti. Onnettomuudekseen hän ei ollut aina ollut yhtä ymmärtäväinen. Ja hän viittasi siihen, että oli saanut lapsen neljäntoista vanhana, ja miten hän ennen oli äitinsä kanssa ryypeksinyt anislikööriä. Kokemuksesta oli tullut hiukan viisaammaksi, siinä kaikki. Oli väärin luulla hänellä olevan lujan tahdon; hän oli päin vastoin hyvin heikko; meni sinne, minne vietiin, jotta ei vaan pahoittaisi ketään. Hän toivoi saada elää kunniallisten ihmisten seurassa, sillä huono seura, sanoi hän, oli kuin ruhjova nuijan isku, joka naisen tuhoaa käden käänteessä. Hän tunsi kylmän hien nousevan otsalleen, kun ajatteli tulevaisuuttaan; hän oli mielestään kuin ilmaan heitetty lantti, josta maahan pudotessa kumpi puoli tahansa voi kääntyä ylöspäin. Se oli sattuman varassa. Kaikki, mitä hän oli jo nähnyt, huonot esimerkit, joita hänellä oli ollut lapsena, kaikki oli ollut hänelle hyväksi opiksi. Mutta Coupeau teki pilaa hänen synkistä mietteistään ja saikin hänet rohkaistumaan koettaen nipistää häntä kyljestä. Gervaise työnsi hänet menemään ja löi häntä sormille. Coupeau huusi nauraen ja sanoi, että, vaikka hän olikin heikko nainen, häntä ei ollut kovinkaan helppo lähennellä. Itse hän oli hulivili luonnostaan, eikä ollut huolissaan tulevaisuudesta. Päivä tuli toisensa perästä, mutta vähät siitä! Aina sitä jostakin sai yösijan ja jotakin suuhun pantavaa. Hän viihtyi hyvin tässä osassa kaupunkia. Sen hän kumminkin olisi suonut, että katuojat olisi siivottu niissä rentustelevista juopottelijoista. Hän ei ollut pahasisuinen hurjastelija, toisinaan hän puhui aika järkevästi, olipa hänessä vähäisen keikarin vikaakin; hänellä oli tukka huolellisesti jakauksella, kauniit kaulahuivit ja sunnuntaisin kiillotetut kengät. Sen lisäksi hän oli nokkela ja häpeämätön kuin apina ja hänen leikkisän ivallinen, aito pariisilaisen työmiehen sukkela puhetapansa kuului vielä viehättävältä hänen nuorekkaasta suustaan.

Molemmat olivat he alkaneet tehdä toisilleen kaikellaisia pikku palveluksia Boncoeurin hotellissa. Coupeau kävi hakemassa maitoa Gervaiselle, toimitteli hänen asioitaan ja kantoi hänen pyykkikääröjään; useinkin iltasilla, kun hän palasi aikasemmin työstä, hän lähti lasten kanssa kävelemään ulkobulevardille. Gervaise taas palkitakseen hänen kohteliaisuutensa nousi hänen ahtaaseen makuukammioonsa vinnille; hän tarkasti hänen vaatteensa, ompeli nappia hänen puseroihinsa ja parsi hänen sukkansa. Heidän välinsä muodostui hyvin tuttavalliseksi. Gervaisellä ei ollut koskaan ikävä, kun Coupeau oli hänen luonaan ja lauleli hänelle kuulemiaan lauluja, Pariisin esikaupunkien ainaisia renkutuksia, jotka olivat vielä aivan uusia hänelle. Pyöriessään aina Gervaisen kintereillä Coupeau kävi yhä kiihkeämmäksi. Hän oli pahanpäiväisesti pikeentynyt. Lopulta se alkoi käydä hänestä kiusalliseksi. Hän nauroi tosin aina vieläkin, mutta hänen sydänalassaan tuntui niin ilkeältä, kireältä, että se ei ollut hänestä enää kovinkaan hauskaa. Hän puhui yhä tyhmyyksiä ja joka kerran, kun hän tapasi Gervaisen, huusi hän hänelle: »Milloinka se tapahtuu?» Tämä tiesi, mitä hän sillä tarkotti, ja hän lupasi, että se tapahtuisi sillä viikolla, jolla on neljä torstaita. Silloin Coupeau teki hänelle kiusaa; tuli hänen luokseen tohvelit kädessä, ikäänkuin muuttaakseen sinne asumaan. Gervaise teki siitä pilaa eikä hän päivän pitkään kertaakaan edes punastunut, vaikka Coupeau yhtä mittaa lasketteli hänelle sangen hävyttömiä viittauksia. Kerran hän vaan suuttui, kun tämä tahtoessaan suudella häntä väkisin, vetäsi häntä tukasta.

Kesäkuun lopulla hävisi Coupeausta iloisuus. Hän oli ihan huonolla tuulella. Muutamista hänen katseistaan kävi Gervaise levottomaksi ja telkesi ovensa yöksi. Murjotusta kesti sunnuntaista tiistaihin, mutta tiistai-iltana tuli Coupeau äkkiarvaamatta koputtamaan Gervaisen ovelle yhdentoista tienoossa. Hän ei ensin tahtonut avata; mutta Coupeaun ääni oli niin lempeä ja niin väräjävä, että hän lopulta kumminkin siirsi pois piirongin, jonka hän oli työntänyt oven eteen. Kun Coupeau astui huoneeseen, luuli Gervaise häntä sairaaksi, niin hänen kasvonsa näyttivät kalpeilta ja silmänsä punehtuneilta. Hän jäi seisomaan ja änkytti pudistaen päätään. Ei, ei, hän ei ollut sairas. Hän oli itkenyt kaksi tuntia ylhäällä huoneessaan; hän oli itkenyt kuin lapsi ja purrut tyynyään, jotta naapurit eivät kuulisi. Kolmeen yöhön ei hän enää ollut saanut unta. Sellaista menoa ei voinut jatkua kauvempaa.

-- Kuulkaahan, rouva Gervaise, sanoi hän itku kurkussa ja kyyneleitään pidättäen, tästä täytyy tulla loppu, vai mitä?... Me menemme toistemme kanssa naimisiin. Se on minun vakaa tahtoni, minä olen tehnyt päätökseni.

Gervaise näytti hyvin hämmästyneeltä. Hän kävi hyvin totiseksi.

-- Voi, herra Coupeau, sopersi hän, mitäpä te siitä! Enhän minä ole koskaan teiltä sitä pyytänyt, sen te kyllä tiedätte... Se ei minulle sovi, ja sillä hyvä... Voi, ei toki, se on vakava asia; miettikää tarkoin, minä pyydän.

Mutta Coupeau pudisti yhä päätään ja hänestä näkyi, että hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Hän ei tarvinnut enää miettimisaikaa. Hän oli tullut alas, koska hänen tarvitsi saada vihdoinkin viettää rauhallinen yö. Ei kai Gervaise hennoisi antaa hänen mennä takaisin yliskammariinsa itkemään. Niin pian kuin Gervaise antoi myöntymyksensä, hän ei enää tahtonut kiusata häntä, vaan Gervaise saisi nukkua rauhassa. Coupeau tahtoi vain kuulla hänen myöntyvän. Muusta ehdittäisiin kyllä puhua huomennakin.

-- Eikö mitä, en minä vaan niinkään suostu suin päin, vastasi Gervaise. Minä en tahdo, että te sitten myöhemmin syytätte minua, että minä muka olen teidät houkutellut tekemään tyhmyyden... Ette te saa olla niin itsepäinen, herra Coupeau. Te ette itsekään tiedä, mitä tunteita teillä on minua kohtaan. Jos te ette viikkokauteen minua tapaisi, niin minä lyön vetoa, että te minut unhottaisitte. Miehet menevät useinkin naimisiin vain yhden yön, ensimäisen tähden, ja sitten yöt seuraavat toisiaan, päivät käyvät pitkiksi, ja siitä koituu koko elämän kestävä kiusa... Käykää istumaan, minä haluaisin puhua asian heti selväksi.

Kello yhteen asti aamulla he tuossa hämärässä huoneessa, savuavan kynttilän valossa, jota he eivät muistaneet niistää, keskustelivat naimisiin menostaan hiljaisella äänellä, jotta eivät herättäisi lapsia, Claudea ja Etienneä, jotka hiljaa huokuen nukkuivat pää samalla tyynyllä. Ja Gervaise puhui alituiseen heistä osottaen heitä Coupeaulle; mokomia myötäjäisiä hän ei tosiaankaan voinut mitenkään tuoda hänen vastuksikseen. Sitten häntä hävetti Coupeaun puolesta. Mitäs naapurit sanoisivat? He olivat tunteneet hänet hänen entisen rakastajansa aikana ja tiesivät, mikä hän oli; he eivät pitäisi sitä ensinkään sopivana, että hän menisi naimisiin, kun vielä tuskin kahta kuukautta oli kulunut. Kaikkiin näihin vastaväitteisiin Coupeau vastasi kohauttamalla olkapäitään. Hän välitti viis naapureista! Hän ei pistänyt nokkaansa toisten asioihin, sillä hän ei halunnut sitä liata! Entä sitten, vaikka Gervaisella olikin ollut Lantier ennen häntä! Mitä pahaa siinä oli? Hän ei elänyt kevytmielisesti eikä hän toisi miehiä heidän kotiinsa niinkuin niin monet rikkaammatkin naiset. Mitä lapsiin tuli, niin pitihän heidät, hitto vie, kasvattaa aika ihmisiksi. Ei hän koskaan löytäisi yhtä reipasta, yhtä hyvää ja yhtä kunnollista vaimoa. Muuten se ei ollut pääasia; vaikka hän olisi viertänyt pitkin katuja, ollut ruma, laiska ja inhottava, vaikka hänellä olisi ollut koko lauma rupisia kakaroita, se ei olisi merkinnyt mitään hänen silmissään: hän tahtoi saada hänet omakseen.

-- Niin, minä tahdon teidät omakseni, toisti hän, takoen nyrkillään polveaan. Kuulkaa, mitä minä sanon, minä tahdon teidät... Siihen teillä ei ole mitään inttämistä, luulen ma?

Gervaise heltyi vähitellen. Hänen sydämensä ja aistiensa tarmo herposi tuon raa'an himon vaikutuksesta. Hän ei enää tohtinut tehdä kuin arkoja vastaväitteitä. Hän istui kädet helmassa ja hänen kasvoistaan loisti pelkkää lempeyttä. Ulkoa toi puoleksi avonaisen ikkunan läpi kesäkuun lämmin yötuuli huoneeseen lauhkeita henkäyksiään, jotka panivat kynttilän liekin hulmahtelemaan. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin erään keskellä bulevardia makaavan humalaisen, lapsen itkun tapaista voihkinata, ja kauvempaa jostakin ravintolasta kuului viulun soittoa, katrillin renkutusta, jota soitettiin jollekin myöhästyneelle hääseurueelle, kimeätä ohutäänistä kitkutusta niinkuin harmoonikan vingutusta. Kun Coupeau näki, että nuorelta vaimolta olivat vastaväitteet lopussa, että hän istui ääneti hienostaan hymyillen, tarttui hän hänen käsiinsä ja veti hänet luokseen. Gervaisellä oli nyt sellainen herpoutumisen hetki, jota hän niin pelkäsi; hän oli voitettu, liiaksi liikutettu, voidakseen mitään vastustaa tai tuottaa mielipahaa kenellekään. Mutta levyseppä ei ymmärtänyt, että hän antautui: hän tyytyi vain puristamaan hänen ranteitaan, niin että oli ne musertaa, omistaakseen hänet siten itselleen. Molemmat huoahtivat syvään; se helpotti hiukan heidän hellää tuskaansa.

-- Te suostutte, vai mitä? kysyi Coupeau.

-- Voi, kuin te minua kiusaatte! sopersi Gervaise. Te siis tahdotte? no minä suostun... Herra Jumala, kunhan me nyt vain emme tekisi hyvin hullusti.

Coupeau nousi ylös, sieppasi hänet kiinni vyötäisiltä ja suudella moiskautti häntä kasvoille, katsomatta tarkemmin, mihin paikkaan se osui. Kun tämä hyväily tapahtui kovalla kolinalla, niin hän itse siitä ensiksi hätääntyi, katsoi Claudeen ja Etienneen, ja astuen varpaillaan hän kuiskasi hiljaa:

-- Hst! siivolla! ei saa herättää lapsia... Hyvästi!

Ja hän nousi takaisin omaan kamariinsa. Gervaise jäi lähes tuntikaudeksi istua värjöttämään vuoteensa reunalle ajattelematta riisuutumista. Hän oli liikutettu, hänestä oli Coupeau käyttäytynyt hyvin hienosti; sillä hän oli jo yhteen aikaan luullut, että hän perältäkin aikoi jäädä sinne yöksi. Juopunut, joka makasi kadulla ikkunan alla, ulisi kuin eksynyt koira. Viulun vingutus oli vaiennut.

Seuraavina päivinä tahtoi Coupeau saada Gervaiseä lähtemään kanssaan jonakin iltana sisarensa luo Goutte-d'Or'in kadulle. Mutta nuorta vaimoa, joka oli hyvin ujo luonnostaan, tämä Lorilleux'llä käynti ihan kammotti. Hän huomasi vallan hyvin, että levysepässä oli jonkinlaista pelon kaunaa heitä kohtaan. Tosin hän ei ollut riippuvainen sisarestaan, joka ei edes ollut vanhin. Muori Coupeau antaisi kyllä suostumuksensa mielellään, sillä hän ei koskaan hennonut vastustaa poikaansa. Mutta sukulaisten kesken tiedettiin Lorilleux'n pariskunnan ansaitsevan kymmeneen franciin päivässä; ja siitä syystä oli heidän sanallaan aivan erikoinen arvo. Coupeau ei olisi uskaltanut mennä naimisiin, ilman että ainakin he olivat hyväksyneet hänen vaimonsa.

-- Minä olen heille puhunut teistä, he tietävät meidän aikeemme, selitti hän Gervaiselle. Voi, kuin te olette lapsellinen! Tulkaa tänä iltana... Olen kai minä jo puhunut teille heistä? Teistä tuntuu varmaankin minun sisareni hiukan jäykältä. Eikä Lorilleux'kään aina ole juuri ystävällinen. Oikeastaan he ovat hyvin harmissaan, sillä jos minä menen naimisiin, niin en enää syö heillä, ja heiltä menee sekin säästö hukkaan. Mutta se ei tee mitään, eivät he siltä aja teitä ulos... Tulkaa minun tähteni, se on aivan välttämätöntä.

Tällainen puhe pelotti Gervaiseä vielä enemmän. Eräänä lauvantai-iltana hän kumminkin suostui lähtemään. Coupeau tuli häntä hakemaan puoli yhdeksän aikaan. Hän oli pukeutunut valmiiksi. Hänellä oli musta hame, villamusliinisaali, johon oli painettu keltaisia palmun lehtiä, ja valkoinen, kapealla pitsillä reunustettu myssy. Niinä kuutena viikkona, jotka hän oli ollut työssä, hän oli saanut säästetyksi yhdeksän ja puoli francia, joista seitsemän meni saaliin ja kaksi ja puoli myssyyn; hame oli vanha, mutta hän oli sen pessyt ja laittanut uuteen kuntoon.

-- He odottavat teitä, sanoi Coupeau, kun he kulkivat Poissonnierskatua pitkin. He alkavat kyllä tottua siihen ajatukseen, että minä menen naimisiin. Tänään he ovat hyvällä tuulella... Ja jos te ette ole koskaan nähnyt tehtävän kultavitjoja, niin sitä voi olla hauska katsoa. Heillä on juuri kiireellinen tilaus suoritettavana maanantaiksi.

-- Onko heillä kultaa kotonaan? kysyi Gervaise.

-- Onpa tietenkin, sitä on seinillä, lattialla ja joka paikassa.

Sillä välin he olivat tulleet suureen porttikäytävään ja astuneet pihan yli. Lorilleux'n asunto oli kuudennessa kerroksessa rappu B. Coupeau huusi nauraen Gervaiselle, että hänen tuli pitää lujasti kiini kaiteesta eikä hellittää siitä, ennenkuin oli päästy ylös. Gervaise katsoi ylöspäin siristäen silmiään ja näki porraskäytävän korkean tornin, jota kolme kaasuliekkiä valaisi, yksi joka toisessa kerroksessa; viimeinen, ylinnä pilkottava näytti mustalla taivaalla tuikkavalta tähdeltä, jota vastoin molemmat toiset heittivät pitkiä omituisen näköisiä, katkonaisia valoviivoja pitkin loppumattomien kiertoportaiden seiniä.

-- Yhyh, sanoi levyseppä, kun he saapuivat ensimäisen kerroksen kohdalle, täälläpä on ihana sipulin haju. Tämän kerroksen asukkaat ovat varmaankin syöneet sipulikeittoa päivälliseksi.

Tosiaankin väkevä keittiön haju täytti vielä koko likaisenharmaan porraskäytävän, jonka kaiteet ja astimet olivat tahmean lian peitossa, ja jonka seinistä rappaus oli karissut. Joka kerroksen kohdalta lähti pitkiä käytäviä, joiden keltaiseksi maalatut ovet olivat mustuneet lukon kohdalta likaisista käsistä; ikkunanlaudan tasalla olevasta likavesitorvesta levisi pahalle haisevaa kosteutta, jonka löyhkä sekaantui väkevään sipulikeiton katkuun. Alimmasta kerroksesta kuudenteen saakka kuului äänten hälinää, ovien pauketta, astioiden kilinää, kuului kun paistinpannuja raaputettiin ja kastrulleja kaavittiin lusikoilla ennen kuuraamista. Ensimmäisessä kerroksessa oli erääseen oveen kirjoitettu isoilla kirjaimilla sana _Piirustaja_. Oven raosta erotti Gervaise tupakan savun seasta vahakankaalla päällystetyn pöydän ääressä, josta ruuat oli korjattu pois, kaksi miestä kiivaasti väittelemässä. Toinen ja kolmas kerros olivat rauhallisempia. Sieltä kuului vaan ovien halkeamien läpi tasaista kätkyen nytkytystä, lapsen tukahdutettua itkua, karkea naisen ääni josta sanoja ei erottanut, vaan joka meni yhtenä sorinana kuin vesipuro; ja oviin kimitetyillä nimilevyillä näki hän sellaisia nimiä kuin _Rouva Gaudron, karttaaja_ ja vähän etempänä _Herra Madinier, kotelotehdas_. Neljännessä kerroksessa tapeltiin: kävi semmoinen jytäkkä, että lattia tärisi, huonekalut kaatua romahtelivat, kuului kamaloita kirouksia ja lyöntejä; mutta se ei estänyt vastapäätä asuvia naapureita lyömästä korttia ja pitämästä ovea auki, jotta riittäisi enemmän ilmaa. Mutta kun Gervaise oli päässyt viidenteen kerrokseen täytyi hänen pysähtyä puhaltamaan, sillä hän ei ollut tottunut portaita nousemaan; seinän yhtämittanen kiertyminen ja ihmisasunnoiden näkeminen ohimennen vilahdukselta pani hänen päänsä pyörälle. Eräs perhekunta sulki heiltä sitäpaitsi tien; isä pesi lautasia pienen kamiinin päällä likavesitorven vieressä, samalla kun äiti kaiteeseen nojaten pesi pientä lastaan, ennenkun pani sen nukkumaan. Mutta Coupeau rohkasi nuorta vaimoa. Ja he pääsivät perille. Kun Coupeau ehti ensiksi kuudenteen kerrokseen, kääntyi hän katsomaan taakseen ikäänkuin hymyilyllään auttaakseen Gervaiseä. Tämä kuulosti, mistä tuli kirkas ja kimakka ääni, jonka hän oli kuullut ensimäiseltä portaalta asti yli kaiken muun melun. Se kuului ullakkokamarista, missä muudan vanha, pikkuinen mummo lauloi pukiessaan kolmentoista soun nukkeja. Juuri kun eräs pitkä tyttö vei läheiseen kammariin vesiämpärin, näki Gervaise siellä sängyn levällään, jossa loikoi mies paitahihasillaan tyttöä odottamassa; ovella oli nimikortti, johon käsin oli kirjotettu: _Neiti Clémence, silittäjä_. Kun nyt Gervaise viimeinkin oli päässyt ihan ylös asti, läähätti hän kovasti ja hänen jalkansa olivat aivan kuin poikki leikatut. Silloin pisti hänen päähänsä kurkistaa kaiteen yli; nyt näytti alimainen kaasuliekki tähdeltä, joka tuikki kuin kuuden kerroksen syvyisen kaivon pohjalta; ja hajut ja koko talon pauhu ja mellakka saavuttivat hänet yhdessä ainoassa henkäyksessä, ja löivät hänen kasvonsa kuumaksi, kun hän tohti kumartua kuilun reunan yli.

-- Emme me vielä ole perillä, sanoi Coupeau. Sinne on vielä pitkä matka!

Hän oli lähtenyt menemään vasemmalle pitkää käytävää myöten. Hän kääntyi kaksi kertaa, ensi kerran vielä vasemmalle, toisen kerran oikealle. Käytävää jatkui yhä, se haarautui, kapeni ja kävi yhä rappeutuneemmaksi; pitkien välimatkojen päässä oli sitä valaisemassa pieni kaasuliekki. Ovet olivat kaikki yhtäläisiä, rivissä kuin vankilan tai luostarin ovet, melkein kaikki seposen selällään. Kaikkialla näkyi yhä kurjuutta ja työtä. Kuuma kesäkuun ilta täytti huoneet punahohtoisella helteellä. Vihdoin he saapuivat käytävän päähän, joka oli pilkkosen pimeä.

-- Tässä se on, sanoi taas levyseppä. Varokaa! Pitäkää seinästä kiinni; tässä on kolme porrasta.

Ja Gervaise astui vielä kymmenkunta askelta pimeässä, haparoi varovasti ja luki kolme porrasta. Mutta käytävän perällä oli Coupeau työntänyt oven auki kolkuttamatta. Kirkas valo levisi kivilattialle. He astuivat sisälle.

Se oli pitkä, kapea huone, joka näytti olevan itse käytävän jatkoa. Virttinyt villainen väliverho, joka nyt oli nostettu langalla ylös, jakoi huoneen kahtia. Ensimäisessä osastossa oli sänky, joka oli työnnetty nurkkaan viiston katon alle, hellakamiini, joka oli vielä kuuma päivällisen jäleltä, kaksi tuolia, pöytä ja kaappi, josta oli täytynyt sahata reunus pois, jotta se mahtui sängyn ja oven väliin. Toisessa osastossa oli työpaja perällä kapea ahjo palkeineen oikealla seinään kiinnitetty ruuvipenkki hyllyn alla, jolla oli hujan hajan raudanromua; vasemmalla ikkunan vieressä hyvin pieni työpöytä täynnä näpihtimiä, saksia ja pienen pieniä sahoja, kaikki rasvan ja paksun lian vallassa.

-- Me täällä tulemme! huusi Coupeau astuen väliverholle asti.

Mutta vastausta ei kuulunut heti. Gervaise, joka oli hyvin tuohuksissaan, ja varsinkin sen ajatuksen valtaamana, että hän oli tulossa paikkaan, joka oli täynnä kultaa, pysyttelihe Coupeaun takana sopertaen jotakin ja nyökäyttäen päätään umpimähkään tervehdykseksi. Häikäisevä valo, joka levisi pöydällä palavasta lampusta ja ahjossa loimuavasta lieskasta, lisäsi vielä hänen hämmennystään. Lopulta hän kumminkin näki rouva Lorilleux'n, pienen, punatukkaisen, lihavahkon naisen, joka lyhyiden käsivarsiensa koko voimalla kiskoi isoilla pihdeillä ruuvipenkkiin kiinnitetyn langanvetoraudan reikiin pujotettua mustaa metallilankaa. Työpöydän ääressä istui Lorilleux, joka myös oli lyhytkasvuinen, mutta kapeampiharteinen. Vikkelästi kuin apina hän pyöritteli pihtiensä kärjessä työtään, joka oli niin pientä, että se aivan hävisi hänen luisevien sormiensa väliin. Hän ensiksi kohotti päätään. Silloin näkyi, että hänen tukkansa oli harvaa ja hänen pitkät, kärsivän näköiset kasvonsa olivat kellahtavat, kuin vanha vaha.

-- Ka, vai te siellä olette, hyvä, hyvä! murisi hän. Meillä on kiire, niinkuin tiedätte... Älkää tulko työhuoneeseen, se häiritseisi meitä. Pysykää siellä kamarissa.

Ja hän ryhtyi taas työhönsä. Hänen kasvoilleen levisi vihertävä heijastus vedellä täytetystä lasipallosta, jonka läpi lampusta lankesi hänen työhönsä kirkas valokehä.

-- Käykää istumaan! huusi vuorostaan rouva Lorilleux. Tämäkö se nyt on se nainen? Ei ole paha, ei ole paha!

Hän oli käärinyt langan kiepulle ja vei sen nyt ahjoon, jossa hän kiihottamalla lieskaa isolla puuviuhkalla hehkutti sitä uudestaan, ennenkuin hän veti sen lankaraudan viimeisten reikien läpi.

Coupeau nosti tuolit lähemmäksi ja pyysi Gervaiseä istumaan väliverhon viereen. Huone oli niin kapea, ettei hän mahtunut istumaan Gervaisen viereen. Hän istuutui sentähden hänen taaksensa ja kumartui puhumaan aivan hänen korvaansa selittääkseen hänelle ketjuntekoa. Lorilleux'n puolisoiden oudosta vastaanotosta nuori vaimo niin tyrmistyi ja heidän karsaat katseensa häntä niin vaivasivat, että hänen korvansa vain surisivat eikä hän kuullut mitään. Hänestä oli rouva Lorilleux hyvin vanhan näköinen kolmenkymmenen ikäiseksi, ynseä ja epäsiisti; letti kuin lehmän häntä, riippui auvenneen yönutun päällä. Hänen miehensä, ainoastaan vuotta vanhempi, näytti Gervaisesta vanhukselta, kun hän siinä istua ryyhötti paitahihasillaan, paljaissa jaloissaan läntistyneet tohvelit. Hänen ohuissa huulissaan oli häjy ilme. Varsinkin Gervaiseä hämmästytti työhuoneen pienuus, tahraiset seinät, ruosteiset työkalut ja likaiset romut, joita siellä oli huiskin haiskin joka paikassa kuin rautaromukaupassa. Siellä oli hirveän kuuma. Hikipisarat helmeilivät Lorilleux'n vihertävillä kasvoilla; hänen vaimonsa riisui nutun päältään ja paljain käsivarsin, paita kiinni hänen riippuvissa rinnoissaan hän jatkoi työtään.

-- Entä kulta? kysyi Gervaise puoliääneen.

Hänen levottomat katseensa tutkivat joka sopen etsien kaiken tämän rojakan seasta hänen kuvittelemaansa loistetta.

Mutta Coupeau alkoi nauraa.

-- Kultako? sanoi hän; katsokaapas, sitä on tuossa, tuossa vielä ja tuossa ihan teidän jaloissanne.

Hän osotti ensin lankaa, joka oheni hänen sisarensa käsissä, ja toista tavallisen rautalangan näköistä lankakimppua, joka riippui seinällä ruuvipenkin luona, sitten hän laskeutui nelin kontan ja löysi maasta kivilattiaa peittävän puisen ristikkopohjan alta sinne pudonneen hiukkasen, joka oli kuin ruostuneen neulan kärki. Gervaise huudahti. Ei suinkaan tuo nyt ollut kultaa, tuo mustahko metalli, joka oli rumaa kuin rauta. Coupeaun täytyi purra maasta ottamaansa sirua ja näyttää hänelle kiiltävää hampaan jälkeä. Ja hän alkoi taas selittää: työnantajat antoivat kullan valmiina lankana työmiehille; nämä sen ensiksi vetivät langanvetoraudan läpi saadakseen sen tarpeeksi hienoksi, jota tehdessä sitä piti uudestaan kuumentaa viisi, kuusi kertaa, jotta se ei katkennut. Siihen tarvittiin lujat hyppyset ja tottumusta! Hänen sisarensa ei sallinut miehensä vetää lankaa, koska hän oli yskäinen; mutta hän itse olikin etevä käsistään. Coupeau oli nähnyt hänen vetävän kultalankaa hiuksenhienoisiksi säikeiksi.

Silloin sai Lorilleux yskän puuskan, josta hän painui aivan käppyrään jakkaralleen. Rykimisensä lomassa hän puhui ihan menehtymäisillään, vieläkään Gervaiseen katsomatta, ikäänkuin hän olisi vain maininnut asian yksinomaan itselleen:

-- Minä teen patsasketjua.

Coupeau pakotti Gervaisen nousemaan ylös. Saihan hän toki tulla lähemmäksi katsomaan. Ketjuntekijä murahti jotakin suostumuksen merkiksi. Hän kääri vaimonsa valmistamaa lankaa hyvin hienolle teräspuikolle. Sitten hän ohuella sahalla viilsi pitkin puikkoa, niin että langan joka kierroksesta syntyi avonainen rengas. Ne hän sitten juotti kiinni. Renkaat asetettiin isolle sysipalaselle. Hän kostutti niitä tipauttamalla niiden päälle boraksia vieressään olevasta rikkinäisestä lasista; ja nopeasti hän kuumensi ne hehkuviksi lampun päällä ja juotti ne kiinni. Kun hänellä oli satakunta rengasta valmiina, alkoi hän uudestaan vaivaloisen työnsä. Pihtien avulla hän kiinnitti ketjuun renkaan toisensa perästä, ja työ sujui niin säännöllisesti ja nopeasti, että vaikka ketju vähitellen piteni aivan silmissä, Gervaise ei voinut sitä seurata eikä oikein ymmärtää.

-- Se on patsasketjua, sanoi Coupeau. On niitä olemassa vielä helmiketjuja, ankkuriketjuja, panssariketjuja ja nuoraketjuja, mutta tämä on patsasketjua. Lorilleux ei tee muuta kuin patsasketjua.

Tämä nauroi tyytyväisenä ja jatkaen yhä renkaiden kiinnittämistä, joita tuskin näkyi hänen mustissa hyppysissään, hän huusi:

-- Kuulehan, Marjamehu!... Tiedätkö, kuinka pitkälti minä olen tehnyt ketjua tähän päivään asti? Minä alotin kahdentoista vanhana. Tänä aamuna minä sen laskin. No, koetahan arvata!

Hän nosti ylös kalpeat kasvonsa ja siristi punehtuneita silmäluomiaan.

-- Kahdeksantuhatta metriä, kuuletko! Kaksi liueta![3]... Hm! kaksi liueta ketjua! Siitä riittäisi jo kiertää kaikkien tämän kaupunginosan naisten kaulaan... Ja niinkuin näet, jatkuu sitä yhä. Minä toivon sen vielä saavani ulottumaan Pariisista Versailles'iin.

Gervaise oli palannut istumaan pettyneenä. Hänestä oli kaikki hyvin rumaa. Hän nauroi vaan Lorilleux'lle mieliksi. Etenkin hänestä oli kiusallista se, että hänen naimisiin menostaan ei virketty mitään, asiasta, joka hänelle oli niin tärkeä, ja jonka tähden hän yksinomaan oli tullutkin. Sekä herra että rouva Lorilleux kohtelivat häntä kuin uteliasta vierasta, jonka Coupeau oli tuonut mukanaan heidän vastuksikseen. Ja kun vihdoin oli saatu keskustelu alulle, niin se liikkui yksinomaan talon hyyryläisissä. Rouva Lorilleux kysyi veljeltään, eikö hän ollut tullessaan kuullut neljännen kerroksen asukasten tappelevan. Benardin joukko se oli joka päivä käsirysyssä; mies tuli kotiin sikahumalassa; valimollakin oli omat vikansa, hän huusi inhottavia asioita. Sitten puhuttiin ensi kerroksessa asuvasta piirustajasta, pitkästä Baudequin roikaleesta, joka oli korviaan myöten velkaantunut eikä tehnyt muuta kuin tupakoi ja rähisi toveriensa kanssa. Herra Madinier'n kotelotehdas oli joutunut häviön partaalle; edellisenä päivänä vielä oli isäntä erottanut työstään kaksi naista; olisi siunattu asia, jos hän tekisi kuperkeikan, sillä hän söi kaikki, niin ettei hänen lapsilleenkaan jäänyt, mitä päälle panna. Rouva Gaudron, karttaaja oli taaskin raskaana, mikä ei juuri ollut enää sopivaa hänen ijällään. Talon isäntä oli sanonut ylös viidennessä kerroksessa asuvan Coquet'n joukon; heillä oli kolme hyyryneljännestä maksamatta; sitä paitsi he kielloista huolimatta pitivät hellakamiinissaan tulta rappukäytävässä, vaikka Linguerlot'n lapsi oli ollut vähällä palaa edellisenä lauvantaina, ellei neiti Remanjou, kuudennessa kerroksessa asuva vanhapiika, joka oli viemässä nukkejaan, olisi ennättänyt hätään. Mitä tuli neiti Clémenceen silittäjään, niin hänen käytöksensä oli hänen oma asiansa, johon toisilla ei ollut mitään sanomista; hän oli hyväsydäminen ja piti paljon eläimistä. Mutta vahinko oli, että niin pulska tyttö antautui tekemisiin kaikkien miesten kanssa. Sellainen elämä oli ihan varmaan vielä syöksevä hänet kurjuuteen.

-- Siinä on taas yksi, sanoi Lorilleux vaimolleen ojentaen hänelle ketjun pätkän, jota hän oli tehnyt aamiaisesta asti. Sinä saat sen silitellä.

Ja tapansa mukaan hennomatta hevillä heittää keksimäänsä sukkeluutta hän lisäsi:

-- Neljä ja puoli jalkaa lisää... Näin minä pääsen Versailles'ia lähemmäksi.

Rouva Lorilleux kuumensi ketjun hehkuvaksi ja silitti sen vetämällä reikäraudan läpi. Sitten hän pani sen pieneen pitkävartiseen kuparikastrulliin, jossa oli hyvin mietoa rikkihappoliuosta, ja puhdisti ketjun kiehauttamalla sitä ahjossa. Coupeau työnsi taas Gervaiseä katsomaan tätä viimeistä toimitusta. Kun ketju oli puhdistettu, oli se tullut tummanpunaiseksi. Se oli valmis jätettäväksi työnantajalle.

-- Tällaisina ne viedään isännälle, selitti levyseppä. Kiillottajanaiset hankaavat ne sitten veralla kiiltäviksi.

Mutta Gervaise tunsi rohkeutensa olevan lopussa. Hän oli menehtymäisillään kuumuudesta, joka kävi yhä sietämättömämmäksi. Ovi pidettiin kiinni, sillä vähimmästäkin ilmanvedosta sai Lorilleux yskän. Kun siis ei vieläkään puhuttu heidän naimisiin menostaan, niin Gervaise tahtoi lähteä pois ja nykäsi hiljaa Coupeauta takin helmasta. Tämä ymmärsi. Häntäkin alkoi muuten samoin kuin Gervaisea nolostuttaa ja harmittaa tämä tahallinen vaitiolo.

-- No niin, me lähdemme pois, sanoi hän. Me jätämme teidät jatkamaan työtänne.

Hän kolisteli jalkojaan vähän aikaa ja jäi odottamaan toivoen, että he sanoisivat jotakin tai edes viittaisivat sinne päin. Viimein hän päätti itse käydä asiaan käsiksi.

-- Kuulkaahan, Lorilleux, me luotamme teihin, rupeattehan te minun vaimoni todistajaksi.

Ketjuntekijä kohotti päätään ollen hämmästyvinään, mutta nauroi samalla pilkallisesti; hänen vaimonsa heitti langanvetorautansa käsistään ja asettui seisomaan keskelle lattiaa.

-- Se on siis täyttä totta? murahti ketjuntekijä. Tuosta peijakkaan Marjamehusta ei koskaan tiedä, laskeeko hän leikkiä, vai onko hän tosissaan.

-- Vai niin, vai tämä se nyt on se nainen, sanoi vuorostaan hänen vaimonsa tarkastellen Gervaiseä. Herra Jumala! Meidän asiamme ei ole antaa teille neuvoja... On se yhtä kaikki hullua mennä vain noin ikään naimisiin. Mutta sehän ei liikuta kuin teitä molempia. Kun se ei onnistu, niin ei saa syyttää kuin itseään, sillä hyvä. Eikä se usein onnistu, ei usein, ei usein.

Viimeiset sanat hän lausui hitaasti ja pudisti päätään. siirtäen katseensa nuoren naisen kasvoista hänen käsiinsä ja käsistä jalkoihin, ikäänkuin hän olisi tahtonut riisua hänet alasti nähdäkseen hänen ihonyppylänsäkin. Gervaise näytti hänestä sievemmältä kuin hän oli odottanutkaan.

-- Minun veljelläni on valta tehdä mielensä mukaan, jatkoi hän terävämmällä äänellä. Epäilemättä, sukulaiset olisivat ehkä toivoneet... Ainahan niitä tehdään suunnitelmia. Mutta asiat kääntyvät toisinaan niin kummallisesti... Minä puolestani en tahdo riitaa rakentaa. Vaikka hän olisi tuonut mukanaan vihon viimeisen, niin minä olisin sanonut: Nai hänet ja jätä minut rauhaan... Täällä meillä hänellä kumminkin oli hyvä elanto. Hän on jokseenkin lihava; sen kyllä näkee, että hänen ei ole tarvinnut nälkää nähdä. Aina hänellä oli keitto kuumana ihan minuutilleen... Kuulehan, Lorilleux, eikö rouva sinusta ole Thérèsen näköinen, muistathan, sen naisen, joka asui tässä vastapäätä ja joka kuoli rintatautiin?

-- Niin, hän ei näytä oikein terveeltä, vastasi ketjuntekijä.

-- Ja teillähän on kaksi lasta. Voi, jo minä toki olen sanonut veljelleni: Minä en käsitä, mitenkä sinä nait naisen, jolla on kaksi lasta... Teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä pidän hänen puoltaan: se on aivan luonnollista... Sitä paitsi te ette näytä vahvalta... Vai mitä, Lorilleux, hän ei näytä vahvalta?

-- Ei, ei, hän ei ole vahva.

He eivät virkkaneet mitään hänen jalastaan. Mutta Gervaise ymmärsi heidän kieroista katseistaan ja huulten nyrpistyksistään, että he sitä tarkottivat. Keltakukkaiseen saaliinsa kääriytyneenä hän seisoi heidän edessään vastaillen lyhytsanaisesti kuin tuomarien edessä. Nähdessään hänen kärsivän Coupeau viimein huusi:

-- Siitä ei nyt ole kysymys... Se, mistä te puhutte, ei merkitse mitään, se on yhdentekevää. Häät pidetään lauvantaina 29 päivänä heinäkuuta. Minä olen katsonut sen almanakasta. Sopiiko se teille.

-- Sopiihan se meidän puolestamme koska tahansa, sanoi hänen sisarensa. Mitä sinä sitten meiltä kysyitkään neuvoa... En suinkaan minä aio estää Lorilleux'tä olemasta todistajana. Minä tahdon elää rauhassa.

Allapäin, tietämättä enää, mitä tehdä, oli Gervaise työntänyt kenkänsä kärjen työhuoneen kivilattiaa peittävän puuristikon loveen; sitten hän peläten saattaneensa jotakin epäkuntoon vetäessään jalkansa siitä irti, kumartui koettelemaan kädellään. Lorilleux lennätti kiireesti lampun lähemmäksi ja tutki epäluuloisesti hänen käsiään.

-- Pitää olla varuillaan, sanoi hän, pienet kultasirut tarttuvat kengän pohjiin ja tietämättänsä tulee niitä vieneeksi mennessään.

Siitä syntyi koko juttu. Työnantajat eivät sallineet milligrammankaan joutuvan hukkaan. Ja hän näytti jäniksen käpälää, jolla hän pyyhki kultahiukkaset työpöydältä ja nahkaesiliinasta, jota hän vartta vasten piti polvillaan, että kultaa ei pääsisi muuanne karisemaan. Kahdesti viikossa lakaistiin työhuone huolellisesti; rikat pantiin talteen ja poltettiin, tuhka seulottiin, ja siitä löytyi aina viiteenkolmatta ja kolmeenkymmeneen franciin kultaa kuukaudessa.

Rouva Lorilleux ei heittänyt silmistään Gervaisen kenkiä.

-- Älkää panko pahaksenne, sanoi hän ystävällisesti hymyillen, mutta katsokaapas kenkänne pohjia.

Gervaise punastui, kävi istumaan ja näytti kenkiään, että niissä ei ollut mitään. Coupeau oli avannut oven huutaen: Hyvästi! äkäisellä äänellä. Käytävästä hän kutsui Gervaiseä tulemaan perästä. Silloin hänkin lähti pois soperrettuaan jonkin kohteliaisuuslauseen: hän toivoi, että tavattaisiin toisiaan ja tultaisiin hyvin toimeen yhdessä. Mutta talonväki oli jo jälleen ryhtynyt työhönsä mustan työhuoneen perällä, jossa pieni ahjo kiilui, niinkuin viimeinen hiipuva hiili kuumassa leivin-uunissa. Vaimo, jonka paita oli luistanut olkapäältä, niin että paljas iho näkyi punaisena ahjotulen hohteessa, veti uutta lankaa, ja joka ponnistuksella hänen kaulansa paisui, sen jänteret vääntyivät kuin nuorat kierteille. Mies alkoi uutta ketjua; kumartuneena, vesikuulan vihertävässä valossa hän kiinnitti renkaita toisiinsa yhtämittaa, konemaisesti, malttamatta edes välillä pyyhkiä hikeä otsaltaan.

Päästyään viimein käytävistä portaiden yläpäähän ei Gervaise voinut olla kyyneleet silmissä sanomatta:

-- Tämä ei anna paljoa onnen toivoa.

Coupeau pudisti rajusti päätään. Lorilleux oli saapa häneltä maksun tästä illasta. Oliko koskaan nähty mokomata kitupiikkiä! Luuli muka että kukaan tahtoi viedä hituistakaan hänen kultapölyään! Pelkkää saituutta koko juttu! Hänen sisarensa oli kai luullut hänen jäävän iäkseen naimattomaksi, jotta hän saisi säästöön neljä souta lihakeitollaan. Mutta siitä huolimatta piti häiden olla 29 päivä heinäkuuta.

Mutta kun Gervaise laskeutui alas portaita, tunsi hän yhä sydämensä raskaaksi, häntä vaivasi turhanpäiväinen pelko, joka saattoi hänet levottomasti tähystelemään kaiteen suurenneita varjoja. Tähän aikaan portaat nukkuivat autioina. Niitä valaisi ainoastaan toisen kerroksen kaasulamppu, jonka pienemmäksi väännetty liekki loi pimeän kuilun pohjalle pisaran valoa kuin yölamppu. Suljettujen ovien takana vallitsi syvä hiljaisuus, päivän rasituksista uupuneet työmiehet olivat vaipuneet sikeään uneen heti syömästä päästyään. Silittäjättären huoneesta kuului kumminkin hiljaista naurun kikatusta; hieno valoviiva tuli neiti Remanjoun avaimen reiästä ja sisältä kuului saksien sipsettä, kun mummo vielä leikkasi harsokankaasta vaatteita kolmentoista soun nukeilleen. Alhaalla, rouva Gaudronin asunnossa joku lapsi itkeä pillitti taukoamatta. Ja likavesitorvista tunkeutui entistä väkevämpi haju. Muutoin vallitsi talossa pimeä, äänetön, syvä rauha.

Sillävälin kun Coupeau heidän pihalle päästyään laulavalla äänellä pyysi portinvartijaa avaamaan porttia, Gervaise kääntyi vielä viimeisen kerran katsomaan taloa. Se näytti hänestä vielä suuremmalta kuutonta taivasta vasten. Harmaat seinät, jotka varjossa olivat ikäänkuin puhdistuneet homeestaan ja silinneet, näyttivät laajenevan ja kohoavan; ne olivat entistään alastomammat, kun ryysyt oli riisuttu pois, jotka päivällä olivat olleet auringonpaisteessa kuivamassa. Suljetut ikkunat nukkuivat. Siellä täällä muutamat kirkkaasti valaistut ikkunat näyttivät ikäänkuin kieroon katsovilta silmiltä. Kunkin sisäänkäytävän kohdalla, missä kuudesta kerroksesta päällekkäin näkyi rivi himmeästi valastuja ikkunoita, kohosi kuin kapea valotorni. Kotelotehtaasta, toisesta kerroksesta loi lampunsäde keltaisen valojuovan pihakivitykselle halkaisten alakerran verstaita peittävän pimeyden. Ja tämän pimeyden perältä, pihan kostealta kulmalta kuului halki hiljaisuuden, kun vesipisarat yksitellen tipahtelivat vesijohdon huonosti kiinni väännetystä raanasta. Silloin Gervaisestä tuntui kuin talo olisi tahtonut musertaa hänet jäätävän painonsa alle. Se oli taas tuota hänen turhanpäiväistä pelkoaan, lapsellisuutta, jolle hän nauroi perästä päin.

-- Varokaa! huusi Coupeau.

Ja Gervaisen täytyi päästäkseen ulos hypätä ison lätäkön yli, joka oli juossut värjäyslaitoksesta. Tällä kertaa lätäkkö oli tummansininen kuin kesäinen taivas, johon portinvartijan pienestä yölampusta heijastui tähtiä.

III.

Gervaise ei tahtonut hääkemuja. Mitä sitä suotta rahaa tuhlaamaan? Sitä paitsi häntä hiukan hävetti naapurien tähden, hänestä oli joutavaa mennä naimisiin koko maailman nähden. Mutta Coupeau pani vastaan: eihän nyt naimisiin voinut toki mennä noin vaan edes syömättä yhdessä vähän ruokaa. Hän ei välittänyt naapureista vähääkään. Hän tarkotti vain jotakin aivan yksinkertaista: pieni kävelyretki iltapäivällä, ennenkuin mennään syömään kaniinipaistia ensimäiseen ruokapaikkaan, mikä tielle sattuu. Eikä tietenkään soittoa jälkiruuan ajaksi eikä klarinettia naisille tanssin tahtia antamaan. Ei muuta kuin kilistetään hiukan laseja, ennenkuin kukin palaa kotiinsa nukkumaan.

Leikkiä laskien ja ilvehtien levyseppä sai Gervaisen suostumaan, kun hän hänelle vannoi, ettei pidettäisi liikaa iloa. Hän lupasi pitää laseja silmällä ettei kukaan saisi ottaa liian pitkää ryyppyä. Niin hän sitten hommasi kekkerit Augusten »Hopeamyllyssä» Chapellen bulevardin varrella viidellä francilla hengeltä. Augustella oli pieni viinikauppa, jossa oli huokeat hinnat. Puodin takana pihalla oli tanssipaikka kolmen akaasiapuun alla. Toinen kerros oli heille aivan sopiva. Kymmenen päivää Coupeau haali kokoon vieraita; hänen sisarensa talosta Goutte-d'Orin kadun varrella kutsuttiin: herra Madinier, neiti Remanjou ja rouva Gaudron miehineen. Lopuksi hän sai Gervaisen myöntymään siihen, että hän sai kutsua kaksi toveriaan Paistikkaan ja Saappaan. Tosin Saapas tahtoi olla hieman väkeviin menevä, mutta hänellä oli niin tavaton ruokahalu, että hänet aina kutsuttiin kekkereihin, jotta saatiin nauraa ravintoloitsijan nyrpeälle naamalle, kun se peijakas pisti poskeensa hyvästikin kaksitoista naulaa leipää. Gervaise puolestaan lupasi tuoda työnantajansa, rouva Fauconnier'n sekä herra ja rouva Bochen, jotka olivat hyvin kunnon ihmisiä. Yhteensä tulisi siis viisitoista henkeä pöytään. Se riitti. Kun on liian paljon väkeä, niin siitä syntyy aina lopuksi riitaa.

Mutta Coupeaulla ei ollut niin soutakaan. Koettamatta herrastella hän kumminkin tahtoi esiintyä niinkuin sulhasmies ainakin. Hän lainasi viisikymmentä francia työnantajaltaan. Niillä hän ensiksi osti vihkimäsormuksen, kahdentoista francin kultasormuksen, jonka Lorilleux hankki hänelle tehtaasta yhdeksällä francilla. Sitten hän tilasi pitkän takin, housut ja liivit eräältä Myrrhakadun varrella asuvalta räätäliltä, jolle hän antoi ainoastaan kaksikymmentäviisi francia käsirahaa; hänen kiiltonahkaiset kenkänsä ja huopahattunsa voivat vielä mennä mukiin. Kun hän oli pannut erikseen kymmenen francia, mitkä menivät kekkereihin hänen ja Gervaisen puolesta, lasten näet piti päästä mukaan kaupan päällisiksi, niin hänelle jäi parhaiksi kuusi francia, minkä messu maksoi köyhien alttarilla. Tosin hän ei pitänyt papeista, hänen sydäntään kirveli viedä kuusi franciaan noille kirpunnylkijöille, jotka ilmankin aina viettivät makean leivän päiviä, Mutta avioliitto ilman messua, sanoipa siitä mitä hyvänsä, ei ollut oikea avioliitto. Hän meni itse kirkkoon tinkimään; ja tuntikauden hän otteli vanhan, pienen papin kanssa, jolla oli likainen kaapu päällä, ja joka oli itara kuin hedelmänmyyjätär. Hänen teki mieli sivaltaa äijää korvalle. Sitten hän piloillaan kysyi häneltä, eikö hän puodistaan löytäisi helppohintaista messua ei kumminkaan kovin kulunutta, joka vielä kelpaisi siivon pariskunnan käytettäväksi. Vanha pappi parka murisi, että Jumalasta ei ollut ensinkään hauskaa siunata hänen liittoaan, mutta taipui lopulta antamaan hänelle messun viidellä francilla. Siinä säästyi heti kaksikymmentä souta. Hänelle jäi siis kaksikymmentä souta.

Gervaisekin puolestaan tahtoi olla siistinä vihillä. Niin pian kuin naimiskauppa oli päätetty, hän alkoi puuhata. Hän oli työssä tavallista myöhempään iltaisin ja sai siten säästetyksi kolmekymmentä francia. Hänen teki kovasti mieli pientä hartioilla pidettävää silkkiliinaa, joita oli saatavissa kolmellatoista francilla Faubourg-Poissonnière-kadun varrella. Sen hän osti. Sitten hän erään rouva Fauconnier'n talossa kuolleen pesijättären leskeltä osti kymmenellä francilla tummansinisen villahameen, jonka hän kokonaan purki ja laittoi uudestaan itselleen sopivaksi. Jäljellä olevalla seitsemällä francilla hän sai pumpulisormikkaat, ruusun hattuunsa ja kengät vanhemmalle pojalleen Claudelle. Onneksi poikien puvut olivat vielä mukiin meneviä. Neljä yötä hän valvoi puhdistaessaan kaikkea ja tarkastaessaan aina pienemmätkin sukkiensa ja paitansa reijät.

Vihdoin perjantai-iltana, suuren päivän aattona oli Gervaisella ja Coupeaulla työstä palattuaan vielä hommaa kello yhteentoista saakka. Sitten he, ennenkuin kumpikin meni makaamaan omaan huoneeseensa, viettivät tuntikauden yhdessä morsiamen kamarissa hyvin tyytyväisinä, että kaikki valmistushommat olivat loppuneet. Huolimatta päätöksestään olla välittämättä naapureista he kumminkin olivat koettaneet tehdä kaikki parhaan kykynsä mukaan ja puuhanneet niin, että olivat peräti väsyksissä. Kun he sanoivat toisilleen hyvää yötä, olivat he nukkua seisalleen. Mutta yhtäkaikki heiltä pääsi syvä helpotuksen huokaus. Nyt oli kaikki selvillä. Coupeaulla oli todistajina herra Madinier ja Paistikas, Gervaisella Lorilleux ja Boche. Heidän piti kuuden kesken mennä kaikessa rauhassa tuomarin virastoon ja kirkkoon ilman sen suurempaa saattojoukkoa kintereillään. Sulhasen molemmat sisaretkin olivat luvanneet jäädä kotiinsa, kun heidän läsnäolonsa ei ollut välttämätön. Ainoastaan muori Coupeau oli ruvennut itkemään ja sanonut, että hän ennemmin lähtisi vaikka edeltäpäin ja kätkeytyisi johonkin nurkkaan kuin jäisi pois: ja hänet oli luvattu ottaa mukaan. Kello yksi oli koko seurueen määrä kokoontua »Hopeamyllyyn». Sieltä oli aikomus tehdä huviretki Saint-Denis'hin, jotta saataisiin parempi ruokahalu. Sinne oli mentävä junalla ja palattava takaisin jalan pitkin suurta viertotietä. Siitä piti tulla hauska retki, ei mitään ylenpalttista mässäystä, vaan kaiken piti käydä siivosti ja kunnollisesti, jos kohta iloa ei saanut puuttua.

Lauvantai-aamuna pukeutuessaan Coupeau alkoi käydä levottomaksi katsellessaan kahdenkymmenen soun rahaansa. Hänen johtui mieleensä, että hänen kohteliaisuuden vuoksi täytyi kai tarjota lasi viiniä ja kinkkuviipale todistajille päivällistä odottaessa. Voisihan niitä sitä paitsi sattua odottamattomiakin menoja. Kaksikymmentä souta ei totisesti riittänyt. Vietyään Clauden ja Etiennen rouva Bochen luo, jonka piti tuoda heidät illalla päivällisille, hän riensi Goutte-d'Or'in kadulle ja nousi rohkeasti Lorilleux'n luo lainaamaan häneltä kymmenen francia. Se oli hänestä hyvin vastenmielistä, sanat kangersivat hänen kurkussaan, sillä hän tiesi jo ennakolta, kuinka hänen lankonsa oli irvistävä. Tämä murisi ja ärisi kuin äkäinen koira, mutta antoi kumminkin lopuksi kaksi sadan soun rahaa. Sisarensa Coupeau kuuli murahtavan hampaittensa välistä, että »hyvästipä se alkoikin».

Vihkiminen oli määrätty tapahtuvaksi tuomarin virastossa puoli yhdentoista aikaan. Oli erittäin kaunis ilma, aurinko paahtoi katuja kuin ukkosen edellä. Morsiuspari, sulhasen äiti ja todistajat jakaantuivat kahteen ryhmään, jotta eivät herättäisi huomiota. Eellimäisenä kulki Gervaise Lorilleux'n käsikynkässä, herra Madinier talutti muori Coupeauta; vasta parinkymmenen askeleen päässä toisella katukäytävällä tulivat Coupeau, Boche ja Paistikas. Näillä kolmella oli päällä musta pitkä takki; Bochella oli keltaiset housut: Paistikkaalla ei ollut liiviä ja sentähden hän oli pannut takkinsa napit kiinni kaulaan asti, takin kauluksen päällä näkyi vaan nuoraksi väännetyn kaulahuivin nurkka. Ainoastaan herra Madinier'lla oli iso hännystakki; ja vastaan tulijat pysähtyivät katsomaan tätä herraa taluttamassa lihavaa muori Coupeauta, jolla oli yllään vihreä saali ja musta, punanauhainen myssy päässä. Gervaise näytti hyvin lempeältä ja iloiselta tummansinisessä hameessaan, kapea silkkiliina tiukasti hartioille puristettuna ja kuunteli kohteliaasti Lorilleux'n pilapuheita, joka kuumuudesta huolimatta ihan katosi mahdottoman isoon säkin muotoiseen palttooseensa. Silloin tällöin, kadun kulmissa Gervaise käänsi hiukan päätään, ja vilkasi hienosti hymyillen Coupeauhon, josta uudet, päivänpaisteessa loistavat vaatteensa tuntuivat oudoilta.

Vaikka he kävivät hyvin hitaasti, saapuivat he runsaasti puoli tuntia liian aikaiseen tuomarin virastoon.

Ja kun tuomari myöhästyi, niin heidän vuoronsa tuli vasta yhdentoista tienoossa. He istuivat odottamassa salin nurkassa katsellen korkeata kattoa ja kolkon näköisiä seiniä ja puhelivat hiljaa keskenään. Liikanaisesta kohteliaisuudesta he väistivät tuoliaan syrjemämksi joka kerran kuin joku viraston palvelija kulki ohi. Kumminkin he puoliääneen haukkuivat tuomaria tyhjäntoimittajaksi; hän mahtoi varmaankin olla henttunsa luona leiniään hierottamassa; tai ehkäpä hän oli kadottanut virkanauhansa. Mutta kun hän vihdoin tuli, nousivat he kunnioittavasti seisomaan. Heitä käskettiin istuutumaan paikoilleen. Silloin he saivat nähdä kolmet vihkiäiset, porvarillisille hääseurueineen, valkopukuisia morsiamia, kassapäitä tyttösiä, punavöisiä neitosia, ja loppumattomia jonoja elähtäneitä herroja ja naisia, jotka näyttivät hyvin tuntevan oman arvonsa. Kun heidät viimeinkin huudettiin esille, ei vihkimisestä ollut tulla mitään, sillä Paistikas oli hävinnyt. Boche löysi hänet ulkoa torilta piippua polttamassa. Olivatpa ne vietävän pöyhkeitä nämä virastoherrat, kun eivät muka aikoneet lainkaan välittää ihmisistä siitä syystä vain, ettei ollut voinkarvaisia hansikkaita työntää heidän nokkansa alle! -- Ja koko toimitus, naimiskaaren lukeminen, kysymysten teko ja asiakirjain allekirjotus suoritettiin niin joutuisasti, että he jäivät töllistelemään toisiinsa luullen itseltään varastetun ainakin puolet koko juhlallisuudesta. Päästä pyörällä ja sydän kurkussa Gervaise painoi nenäliinan huulilleen. Muori Coupeau itki kuumia kyyneleitä. Kukin oli pannut parastaan piirtäessään nimensä luetteloon isoilla, ontuvilla kirjaimille, paitsi sulhanen, joka oli vetänyt ristin, kun ei osannut kirjottaa. Jokainen antoi neljä souta köyhille. Kun vahtimestari antoi vihkimätodistuksen Coupeaulle, nykäsi Gervaise häntä kyynäspäästä ja hän päätti vielä antaa viisi souta.

Tuomarin virastosta kirkkoon oli aika pitkä matka. Matkan varrella joivat miehet olutta, muori Coupeau ja Gervaise marjamehua ja vettä. Ja heidän oli kuljettava pitkää katua, johon aurinko paistoi kohdasteensa jättämättä vähääkään varjoa. Suntio odotti heitä keskellä tyhjää kirkkoa. Hän työnsi heidät pieneen kappeliin ja kysyi heiltä äkäisesti, että uskontoa pilkatakseenko he niin myöhään saapuivat kirkkoon. Eräs pappi tuli pitkin askelin nyrpeän näköisenä, nälästä kalpeana. Hänen edellään astua tipsutti apulainen, likainen messupaita päällä. Hän joudutti messua, minkä kerkesi, nieleksien latinaisia lauseita, kääntyi ympäri, kumarteli ja levitteli käsiään kovalla kiireellä katsoen karsaasti morsiuspariin ja heidän todistajiinsa. Sulhanen ja morsian olivat alttarin edessä hyvin hämillään. Tietämättä milloin piti polvistua, milloin nousta seisomaan tai istuutua, he odottivat merkkiä apulaiselta, Todistajat jäivät varmuuden vuoksi koko ajaksi seisomaan. Muori Coupeau oli taas heltynyt itkemään ja vuodatti kyyneleitä messukirjaan, jonka hän oli lainannut eräältä naapurin vaimolta. Sillä välin oli kello lyönyt kaksitoista, viimeinen messu oli luettu, kirkko täyttyi jalkojen kopseesta ja ryskeestä, kun kirkon palvelijat asettelivat tuoleja paikoilleen. Pääalttaria mahdettiin laittaa kuntoon jotakin juhlaa varten, sillä verhoilijat kuuluivat siellä naulailevan mattoja. Ja syrjäisen kappelin perällä tomun seassa, mikä nousi suntion lakaistessa lattiaa, laski ärtyisen näköinen pappi pikimältään kuivat kätensä Gervaisen ja Coupeaun kumartuneiden päiden päälle ja näytti yhdistävän heidät keskellä muuttokiirettä Jumalan poissa ollessa kahden vakavan messun lomassa. Kun hääseurue oli uudestaan kirjottanut nimensä vihkimäluetteloon sakastissa ja kun se oli taas tullut ulos kirkkaaseen päiväpaisteeseen, olivat he tuokion ajan kuin puusta pudonneet ja vähän säikähtäneet siitä, että vihkimys oli mennyt aivan kuin täyttä laukkaa.

-- Kas niin! sanoi Coupeau nauraen väkinäisesti.

Hän näytti nololta, hänestä ei siinä ollut mitään naurettavaa. Kumminkin hän lisäsi:

-- Eipä siinä liikoja siekailla. Se käy kuin hampaan kiskaisu: ei kerkiä älähtääkään. Ne vihkivät kivuttomasti.

-- Niin, niin, kaunista työtä, irvisteli Lorilleux. Se sukaistaan viidessä minuutissa ja kestää sitten koko elinajan... Marjamehu parka!

Ja kaikki todistajat taputtivat levyseppää olalle. Tämä pöyhistihe mielissään. Sillä välin Gervaise hymyillen, silmät kumminkin kosteina, suuteli muori Coupeauta.

-- Älkää olko huolissanne, vastasi hän mummon katkonaisiin sanoihin, minä teen, minkä voin. Jos meille käy huonosti, niin se ei ole minun syyni. Ihan varmaan ei, sillä minulla on liian suuri halu elää onnellisena. Mutta nyt se on tehty ja tehty seisoo. Meidän asiamme on nyt kummankin tehdä voitavamme tullaksemme toimeen keskenämme.

Sitten lähdettiin suoraan »Hopeamyllyyn». Coupeau kulki käsikoukussa vaimonsa kanssa. He astuivat nopeasti, nauroivat ja jättivät innoissaan toiset pari sataa askelta jäljelle, eivätkä nähneet taloja eikä vastaantulijoita tai vaunuja. Esikaupungin pauhina soi kuin kellon soitto heidän korvissaan. Kun he saapuivat viinikauppaan, tilasi Coupeau heti kaksi litraa viiniä, leipää ja kinkkua pieneen, lasiseinäiseen alakerran syrjähuoneeseen, ilman lautasia ja pöytäliinaa, yksinkertaisesti suun avaukseksi. Mutta kun hän huomasi, että Bochella ja Paistikkaalla oli oikein rehellinen nälkä, hän käski tuoda litran lisää ja palasen juustoa. Muori Coupeaulla ei ollut nälkä, hän oli liiaksi liikutettu voidakseen syödä. Gervaise, joka oli janoon nääntymäisillään, joi lasillisen vettä, jossa oli vain nimeksi viiniä seassa.

-- Tämä on minun asiani, sanoi Coupeau ja meni heti tiskin luo, jossa hän maksoi neljä francia viisi souta.

Mutta kello oli jo yksi ja kutsuvieraat alkoivat saapua. Rouva Fauconnier, lihavahko, vielä kaunis nainen, ilmestyi ensiksi. Hänellä oli kukikas liinahame, ruusunpunainen kaulaliina ja hattu, jossa oli kukkurallaan kukkia. Sitten tulivat yhdessä neiti Remanjou, ijankaikkinen musta hameensa päällään, jota hän ei näyttänyt riisuvan edes maata mennessään, ja Gaudronin pariskunta. Mies oli lihava köllikkä, jonka ruskeat liivit raksahtelivat vähimmästäkin liikkeestä. Hänen vaimonsa oli tavattoman laaja, sillä hän oli viimeisillään, ja hänen helakka, sinipunerva hameensa näytti vielä lisäävän hänen vatsansa pulleutta. Coupeau selitti, ettei tarvinnut odottaa Saapasta. Hänen oli määrä yhtyä hääjoukkoon Saint-Denis'n tiellä.

-- Ei ole paha! huusi rouva Lerat sisälle tullessaan, sieltä on tulossa aika ryöpäkkä! Tästä vasta se ilo alkaa!

Ja hän kutsui toisiakin ikkunan ääreen katsomaan mustia ukkospilviä, jotka nopeasti nousivat Pariisin eteläkulmalta. Rouva Lerat, Coupeaun vanhin sisar, oli pitkä, laiha, miesmäinen nainen, joka puhui nenäänsä. Hänellä oli liian väljä tummanruskea hame, jonka pitkät rimpsut tekivät hänet laihan, vedestä nostetun villakoiran näköiseksi. Hän leikitteli päivänvarjollaan kuin kepillä. Syleiltyään Gervaiseä hän jatkoi:

-- Te ette usko, millainen ilma siellä on... Kadulla tuulee niin, että tuntuu kuin tulta tupruttaisi vasten naamaa.

Kaikki selittivät silloin, että he jo hyvän aikaa olivat tunteneet, että ilmassa oli ukkosta. Kun oli tultu ulos kirkosta, oli herra Madinier kyllä huomannut, mikä siitä oli tulossa. Lorilleux kertoi, että hänen liikavarpaitaan oli pakottanut niin, että hän kolmesta asti aamulla ei ollut saanut unta. Eipähän siitä mikä muu voinut tullakaan lopulta, kun näet jo kolme päivää oli ollut kerrassaan liian kuumaa.

-- Eiköhän tuo tuosta painune syrjään, sanoi Coupeau seisten ovella tarkastelemassa taivasta levottoman näköisenä. Johan täällä ovat kaikki koolla paitsi minun sisareni, voitaisiinhan tästä yhtä kaikki lähteä, kunhan hän tulee.

Rouva Lorilleux oli tosiaankin myöhästynyt. Rouva Lerat oli juuri poikennut hänen luokseen tullakseen yhtä matkaa, mutta kun tämä oli ollut vasta panemassa päälleen kureliiviä, oli heidän välillään syntynyt väittely. Pitkä leski lisäsi kuiskaten veljensä korvaan:

-- Minä jätin hänet siihen paikkaan. Hän on hirveän