Älykkään ritarin Don Quijote de la Manchan elämänvaiheet

Kirj.

Miguel de Cervantes Saavedra

Suom. lyhennetystä ransk. pain. O. A. Joutsen

Sarja: Taruaarre 2.

WSOY, Porvoo, 1905.

EnsimäInen Luku

joka esittää meille kuuluisan ritarin Don Quijote de la Manchan jokapäiväisessä ympäristössään ja mielitoimissaan.

Eräässä la Mancha-nimisessä Espanjan kolkassa eli joku aika sitten aatelismies sitä lajia, jotka voivat omakseen kutsua vain nirhateräisen peitsen, vankan rautapaidan, laihan ratsun ja pari metsäkoiraa. Päivälliseksi palanen lintupaistia, useammin härän- kuin lampaanlihasta valmistettua, sen tähteet uudestaan lämmitettyinä illalliseksi, perjantaisin hernerokka, lauvantaisin munapaisti ja jokunen kyyhkynen sunnuntaisin riittivät jo kuluttamaan kolme neljännestä hänen vuosituloistaan. Loput menivät vaatetukseen, johon juhlapäivinä kuului hieno verkatakki, samettihousut ja samasta kankaasta neulotut kengät; arkipuku oli oivallisesta kotikutoisesta kankaasta. Hänellä oli seuranaan taloudenhoitajattaren tapainen impi, joka oman puheensa mukaan oli hiukan yli neljänkymmenen, sekä veljentytär, joka ei vielä ollut kahtakaankymmentä täyttänyt; sitäpaitsi miespalvelija, joka suoritti kotiaskareet ja peltotyöt, hoiti tallia ja pilkkoi puut. Iältään aatelismiehemme oli viidenkymmenen korvilla. Hänen vartalonsa oli roteva ja voimakas, vaikka rutikuiva ja laiha, kasvot samaten kapeat ja laihat. Muuten oli hän aina aikaisin ylhäällä ja rakasti intohimoisesti metsästystä. Joku on väittänyt hänen nimensä olleen Quijano; mutta se ei meitä suurin liikuta, koska kertomuksessamme tulemme sen oikein mainitsemaan.

Joutilaina hetkinään (jotka vuoden päivistä käsittivät vähintäin kolme neljättä osaa) aatelismiehemme huvittelihe lukemalla ritariromaaneja; mutta niitäpä hän tutkikin niin hartaasti, että vallan unohti metsästyksen ja tilansa hoitamisen. Kerrotaanpa hänen lukuinnossaan myyneen tilastaan maapalasen toisensa perästä, jotta voisi ostaa lisää romaaneja, joita hänelle viimein karttui tuvan täysi.

Sanalla sanoen kelpo aatelismiehemme syventyi niin suuressa määrässä lukuunsa, että hän siinä vietti päivänsä ja yönsä; ja tästä loppumattomasta lukemisesta ja yövalvonnasta oli luonnollisena seurauksena, että hänen aivonsa peräti pehmenivät ja hän kadotti kaiken arvostelukyvyn. Hänen mielikuvituksensa täyttyi romaaneista ahmituilla taikajutuilla, tappeluilla, kaksintaisteluilla, haavoituksilla, rakkausseikkailuilla, lemmenkaiholla ja kaikenlaisilla hullutuksilla, joiden todenperäisyyttä hän ei ensinkään epäillyt. Hän myönsi kyllä Cid Ruy Diazin olleen kelpo ritarin, vaan ettei tämä kuitenkaan vetänyt vertoja Tulisen miekan ritarille, joka yhdellä ainoalla iskulla oli sivaltanut kaksi hirmuisen suurta jättiläistä keskeltä halki. Bernhard Carpiolainen oli myöskin väkevä sankari, koska oli Roncesvalin laaksossa voittanut loihditun Rolandin käyttämällä hyväkseen Herkuleen esimerkkiä, joka käsivarsiensa välissä oli musertanut kuoliaaksi Antaios-jättiläisen, mannun mahtavan pojan. Hän puhui myös suosiollisesti Morgan-jätistä, joka vaikka kuuluikin jättiläisten ilkivaltaiseen ja röyhkeään rotuun, pysyi kuitenkin siivona ja sovinnollisena. Muttei kenkään saavuttanut hänen ihailuaan siinä määrässä kuin Rinaldo Montalbanolainen, varsinkin kun hän näki tämän lähtevän linnastaan ja kukistavan kaikki mikä tielleen sattui, tai kun hän Barbarian maasta ryösti Muhametin kuvapatsaan, jonka historia tietää olleen puhtaasta kullasta. Lukiessaan kavaltaja Ganelonista hän olisi kernaasti poisantanut emännöitsijänsä, vieläpä veljentyttärensäkin, jos olisi saanut antaa hänelle sata potkua sydänalaan.

Viimein, kun hänen järkensä oli jo vallan sekasin, sai hän niin hullun päähänpiston kuin konsanaan mielipuolen aivoissa on kummitellut. Hän kuvitteli nimittäin valtion edun ja oman maineensa vaativan, että hän vaeltavana ritarina lähtisi maailmaan etsimään seikkailuja, kostamaan kaikenlaisia vääryyksiä ja antautumaan alttiiksi monenlaisiin vaaroihin, joista sitte niittäisi kuolematonta kunniaa. Miesparka näki unelmissaan jo valloittaneensa kuningaskruunuja, ja vähin voittosaalis, mihin hän voisi tyytyä, oli Trapezuntin valtaistuin. Näitten koreain kuvittelujen hurmaamana hän ei enää ajatellutkaan muuta kuin heti lähteä valloittamaan tulisen kaipauksensa esineitä.

Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli etsiä käsiin esi-isänsä ruostuneet aseet, jotka tähän asti olivat viruneet jossakin tomuisessa loukossa. Hän puhdisti ja kiillotti niitä niin hyvin kuin taisi; mutta nähtyään ettei rautalakista ollut enää muuta jälellä kuin silmäverho, valmisti hän taitavasti puuttuvat osat pahvista, niin että hänellä pian oli kädessään ainakin kypäriltä näyttävä esine. Sitte oli koeteltava kestikö se miekaniskua; mutta jo ensi iskusta meni tuo kokonaisen viikon uutteran työn hedelmä vallan mäsäksi. Tällainen heikkous väkevän käden edessä ei häntä ollenkaan miellyttänyt, kun oli kysymys omasta turva-aseesta, ja korvatakseen vahinkonsa kävi hän uudella innolla työhön. Tällä kertaa hän vahvisti tekelettään hienoilla rautalangoilla, jotka kiinnitti kypärin sisäpuolelle; ja huolimatta enää ryhtyä vaaralliseen kokeiluun, piti hän kättensä työtä kyllin vankkana ja kelvollisena suojelusaseena.

Sitte johtui hänen ajatuksensa ratsuunsa; ja vaikka tämä elukka parka oli vain luuta ja nahkaa, näytti se hänestä olevan niin hyvässä kunnossa, ettei olisi vaihtanut sitä Aleksanterin Bukefaloon eikä Cidin Babiecaan. Häneltä meni neljä päivää kyllin komean nimen keksimiseen sille, sillä mahdotonta oli, että niin mainion ritarin ratsulla olisi mikään tavallinen nimi. Pitkät päivät mietittyään, valittuaan, hylättyään ja arvosteltuaan hän viimein umpimähkään nimitti ratsunsa _Rosinanteksi_,[1] mikä nimi hänen mielestään oli kyllin komea, merkitsevä ja arvokas maailman ensimmäiselle hevoselle.

Annettuaan hevoselleen niin kauniin nimen johtui hän myöskin miettimään nimeä itselleen; ja jälleen viikon päivät sinne tänne tuumailtuaan hän päätti kutsua itseään _don Quijoteksi_. Mutta muistellessaan miten mahtava Amadis ei ollut tyytynyt ainoastaan omaan nimeensä, vaan oli tahtonut liittää siihen isänmaansakin nimen ja sen kautta sankariteoillaan saavuttaa maallensakin mainetta, liitti myöskin hän nimeensä paikkakuntansa nimen ja kutsui itseään _don Quijote de la Manchaksi_ (Manchalaiseksi), jotta hänen sukunsa ja kotiseutunsa hänen kauttaan tulisivat tunnetuiksi ja ylistetyiksi kautta lavean maailman.

Täten siis puhdistettuaan aseensa, tehtyään kuvun kypäriinsä, annettuaan hevoselleen kauniin nimen ja itselleen vieläkin muhkeamman, ei häneltä enää mielestään puuttunut muuta kuin sydämmen valtijatar. Vaeltava ritari ilman rakastajatarta oli kuin lehdetön ja hedelmätön puu ja kuin ruumis, josta sielu puuttuu. "Jos onnettomuudeksi", tarinoi hän itsekseen, "tai pikemminkin onnekseni tielläni sattuisin tapaamaan jonkun jättiläisen (niinkuin vaeltavalle ritarille usein tapahtuu), jonka ensi iskulla kaadan maahan tai halkasen kahtia ennenkun hänet lopullisesti surmaan, niin eikö olisi ihanata omata lemmitty, jolle hänet lahjoittaisin ja jonka luokse hänet lähettäisin polveansa notkistaen sanomaan: 'Rouvani, olen jättiläinen Caraculiambro, Malindranian saarten herra, jonka voittamaton ja verraton ritari don Quijote de la Mancha on kaksinottelussa kukistanut; hänen käskystään saavun nyt heittäytymään teidän korkeutenne jalkoihin jotta päättäisitte hengestäni ja vapaudestani'." Oh, kuinka ylpeäksi ritarimme tunsikaan itsensä pidettyään tämän kauniin puheen, ja kuvailkaa hänen iloansa, kun hän viimein luuli löytäneensä sydämmensä mieleisen lemmityn! Tämä oli, kuten luullaan, muuan sievä talonpoikaistyttö johon hän muka olisi kerran rakastunut, ilman että tytöllä oli ollut siitä vähintäkään aavistusta tai että hän olisi hiukkaakaan välittänyt uroostamme. Hänen nimensä oli Aldonza Lorenzo, ja hänet nyt ritari valitsi ajatustensa ikuiseksi hallitsijattareksi. Mutta ensin hän tahtoi tällekin antaa uuden nimen, joka ei komeudessa jäisi hänen omastaan jälkeen ja joka tavalla tai toisella muistuttaisi jostakin prinsessasta; sen vuoksi hän viimein nimitti hänet _Dulcinea del Tobosoksi_, koska tyttö oli kotoisin Toboso-nimisestä kylästä, ja tämä nimi miellytti häntä ainakin yhtä paljon kuin ne, jotka itselleen ja hevoselleen oli keksinyt.

Toinen Luku.

Don Quijote lähtee ensimmäisen kerran ulos maailmaan.

Kun ritarimme täten oli saanut kaikki matkavarustuksensa valmiiksi, ei hän enää tahtonut viipyä hetkeäkään astuessaan julkisuuden tantereelle, peläten viivyttelemisensä antavan vain aikaa pahuuden kasvamiseen maailmassa ja tilaisuutta uusiin konnuuksiin hirmuvaltioille, joille hänen oli määrä verinen kosto valmistaa. Eräänä kauniina aamuna, ennen auringonkoittoa eräänä heinäkuun kuumimmista päivistä, hän siis kellekään virkkamatta aikeistaan ja kenenkään edes hänen lähtöään huomaamatta, nousi kiireestä kantapäähän asestettuna Rosinantensa selkään, ripusti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja ratsasti erään takapihalla sijaitsevan salaportin kautta ulos kedolle, ollen vallan hurmautunut ilosta kun näki miten helposti niin jalo tehtävä voi alkaa; mutta tuskin hän oli päässyt sadan askeleen päähän talostaan, kun yhtäkkiä hirmuinen epäilys sai hänet miltei palaamaan takasin ja hylkäämään koko yrityksensä.

Hänelle nimittäin johtui mieleen, ettei hän ollutkaan ritariksi lyöty ja ettei hän vaeltavan ritarikunnan lakien mukaan voinut eikä saanut ilman ritarilyöntiä antautua kaksintaisteluun minkään toisen ritarin kanssa; ja vaikka hän tämän arvon olisi saavuttanutkin, piti hänen vastaleivottuna ritarina kantaa valkoista kilpeä ilman mitään tunnusmerkkiä, kunnes käsivartensa voimalla sellaisen oli ansainnut.

Nämä mietelmät saivat hänet hetkisen horjumaan päätöksessään; mutta hulluus oli hänessä voimakkaampi kuin järkisyyt, ja sen vuoksi hän päätti lyöttää itsensä ensimmäisellä vastaantulijalla ritariksi, kuten kirjoissaan oli monesta muustakin sankarista lukenut.

Tämä ajatus tyynnytti jälleen hänen mieltänsä, ja hän jatkoi matkaansa antaen hevosen kulkea omin ohjinsa, sillä hän luuli umpimähkäisen matkustamisen olevan seikkailujen herkullisimpana ytimenä. Hän ratsasti täten melkein koko päivän, ilman että mitään mainittavaa tiellä tapahtui; tämä oli saattanut hänet miltei epätoivoon, sillä niin kovin kärsimätön hän oli saadakseen näyttää käsivartensa valtavaa voimaa.

Katsellessaan joka taholle, eikö missään näkyisi aatelislinnaa tai edes talonpoikaistaloa, johon voisi poiketa yöksi, äkkäsi hän tien varrella majatalon, jolloin hänestä tuntui kuin olisi joku hyvä tähti johtanut hänet itse terveyden portille. Hän kiiruhti hevostaan sen väsymyksestä huolimatta ja saapui majatalon edustalle päivän juuri tehdessä laskuaan.

Portilla oli sattumalta pari neitosta, jotka muutamain muulinajajain mukana matkustivat Sevillaan ja nyt olivat jääneet tänne yöksi. Seikkailijallamme kun oli pää täynnä romaanihaaveita, joiden mukaan hän kaikkea arvosteli, niin hän majatalon huomattuaan jo kuvitteli näkevänsä edessään kokonaisen linnan monine tornineen, nostosiltoineen, juoksuhautoineen ja kaikkine muine kompeineen, joita romaaninkirjoittajat antavat tarumaisille linnoilleen. Hän pysähtyi muutaman askeleen päähän tästä uudesta linnoituksesta, odotellen jonkun kääpiön tavan mukaan ilmottavan vallinharjalta torventoitotuksella ritarismiehen saapumisesta; mutta kun kääpiö hänen mielestään liian kauvan hidasteli ja Rosinantekin kärsimättömästi odotteli talliin pääsemistä, ratsasti hän suoraan majatalon portille, missä näki edellämainitut tytöt; näitä luuli hän korkea-arvoisiksi neitosiksi, jotka olivat tulleet jaloittelemaan raittiissa ilmassa. Samassa hän kohtasi talon sikopaimenen, joka puhalsi pari kolme kertaa pilliinsä kaitsettaviaan kootakseen; ja don Quijote oli heti valmis luulemaan (kuten oli toivonutkin), että tämä nyt oli kääpiö, joka ilmotti hänen tulostaan. Heti paikalla, sanomatonta ihastusta tuntien, hän läheni portilla seisovia tyttöjä, jotka pyrkivät pakenemaan sisään nähdessään hampaisiin asti varustetun miehen. Mutta don Quijote, joka heidän paostaan arvasi heidän pelkonsa, kohotti pahvikypärinsä silmäverhoa ja näyttäen kuivat tomuiset kasvonsa puheli heille lempeästi ja vienolla äänellä: "Elkäät paetko, armolliset neitiseni, teillä ei ole mitään pelättävää; sen ritarikunnan säännöt johon kuulun eivät salli minun loukata ketäkään, varsinkaan niin kauneita ja kunniallisia neitosia kuin te olette." Tytöt pysähtyivät, katsellen ihmeissään seikkailijamme outoa hahmoa, jolta kehno silmiverho puoleksi peitti kasvot; mutta kuullessaan itseään kutsuttavan armollisiksi neideiksi (jollaista kunniaa heille ei vielä koskaan ollut tapahtunut), he eivät enää voineet pidättää nauruaan. Silloin don Quijote, joka ei tiennyt syytä heidän iloonsa, tuimistui äkkiä ja lausui heille ankarasti: "Kainous ja tarkkaavainen käytös sopii hyvin kauneille naisille, ja se on heidän osansa; mutta nauru ilman näkyväistä aihetta on kehnoutta, joka lähenee hulluutta. En sano tätä teille, arvoisat neitini, sillä teitä loukatakseni, sillä tarkotukseni on vain tarjota teille palvelustani."

Tämä tytöille vallan outo puhetapa lisäsi vain heidän tirskunaansa, mikä puolestaan enensi ritarin mieliharmia; ja epäilemättä olisi hän lähtenyt tiehensä, jollei samassa majatalon isäntä olisi tullut paikalle. Nähdessään tuon eriskummallisen haamun, joka oli varustettu rintahaarniskalla, kilvellä ja keihäällä, oli isännän vaikea olla yhtymättä tyttöjen nauruun; mutta peläten vielä enemmän kuin nämä tuota sotaista ilmiötä päätti hän käyttäytyä kunnioittavaisesti ja lausui sen vuoksi don Quijotelle: "Herra ritari, jos etsitte yösijaa, niin ei teiltä täällä tule puuttumaan muuta kuin sänky; kaikkea muuta löydätte yltäkylläisesti."

Kuullessaan linnan isännän (sillä semmoiseksi hän majatalon isäntää mielessään kuvitteli) kohteliaan puheen don Quijote vastasi hänelle samaan tapaan: "Mitä minuun tulee, arvoisa linnanherra, riittää vähinkin vierasvara minulle; en lainkaan välitä hienostelusta enkä koreilusta, kuten asustanikin huomaatte; aseeni ovat ainoat koristukseni ja matkavarustukseni, ja taistelu ainoa leponi." Isäntä ei alussa ymmärtänyt mistä syystä don Quijote häntä puhutteli linnanherraksi; mutta ollen aika andalusialainen koiranhammas ja kotosin San Lucarin piirikunnasta, oikea ryöväri ammatissaan ja yhtä ilkeäkurinen kuin ylioppilas tai hovipalvelija, virkkoi hän: "Kun näin on laita, niin on kivipermantokin kelpo vuode teidän armollenne, ja huomaan hyvin, että nukutte niukasti kuin kenttävahti. Näin ollen kun vain laskette jalkanne maahan, niin tulette vakuutetuksi, että täällä ei tarvitse viettää nukkumatta vain yhtä yötä, vaan kokonaisen vuodenkin."

Näin sanoen hän kiiruhti pitelemään jalustinta don Quijotelle, joka melkoisella vaivalla laskeusi alas hevosensa selästä, koskei vielä ollut syönyt aamiaista lainkaan sinä päivänä. Ritari pyysi isännän käskemään väkensä pitämään hellää huolta hänen ratsustaan, jonka vertaista eläintä ei muka ollut kaiken maailman ruohonsyöjäin joukossa. Isäntä katseli otusta tarkkaavaisesti, löytämättä siinä kuitenkaan edes puoltakaan don Quijoten kehumia hyviä ominaisuuksia. Saatettuaan hevosen talliin meni hän kuulustelemaan mitä ritarimme itse halusi ja löysi hänet noiden neitosten parista, joiden kanssa hän jo oli rakentanut rauhan ja jotka nyt auttoivat raskasta sotisopaa hänen yltään. He olivat jo riisuneet häneltä rautapaidan, mutta millään mahdilla heidän ei onnistunut irrottaa rautakaulusta eikä kypäriä, joka oli tiiviisti sidottu päähän vihreillä nauhoilla, eikä ritari myöskään millään ehdolla sallinut leikata niitä poikki. Täten hän sai viettää koko yön rautalakki päässään, mikä ei suinkaan vähentänyt hänen ulkomuotonsa eriskummaisuutta ja naurettavaisuutta.

Mutta kaikesta huolimatta oli hän hyvin ihastunut tähän ensimmäiseen matkaansa, jonka hyvä alku aiheutti toivomaan yhtä suurta menestystä jatkollekin. Yksi ainoa seikka häntä vain huoletti, se nimittäin ettei hän vielä ollut saanut ritarilyöntiä, jota ilman hän ei ollut oikeutettu antautumaan mihinkään seikkailuun.

Kolmas Luku.

Don Quijote lyödään ritariksi.

Näiden levottomain ajatusten kiusaamana seikkailijamme viimein päätti laihan ateriansa; ja nousten äkkiä pöydästä vei hän isännän talliin, jonka oven huolellisesti sulki. Sitte lankesi hän polvilleen isännän eteen ja lausui tälle hartaalla äänellä: "En nouse koskaan tästä, korkea-arvoinen ritari, jollei teidän armonne suo minulle muuatta lahjaa, jota teiltä pyydän ja joka yhtä hyvin on teidän omaksi kunniaksenne kuin koko maailman eduksi." Näin puhuteltuna isäntä katseli ihmeissään jalkainsa juuressa anovata ja kuunteli hänen eriskummallista puhettaan, osaamatta mitään tehdä tai sanoa. Viimein hän pyysi ritaria nousemaan pystyyn, mutta tämä vain pysyi itsepäisenä, kunnes isäntä viimein myönsi ennakolta hänelle pyytämänsä asian. "Vähempää en odottanutkaan teidän hienotunteisuudeltanne", vastasi siihen don Quijote. "Lahja, jota teiltä pyydän ja johon niin kohteliaasti suostuitte, käsittää sen, että huomenna päivän koittaissa suvaitsette lyödä minut ritariksi ja että tämän yön sallitte minun tehdä asepalvelusta linnanne kappelissa valmistuakseni siten tuohon ylevään arvoon, jota palavasti haluan ja joka minut saattaa tilaisuuteen etsimään seikkailuja halki avaran maailman, antamaan apuani sorretuille ja rankaisemaan ilkivaltaisia tyranneja vaeltavan ritariston lakien mukaan, johon pidän kunnianani kuulua."

Isäntä, joka kuten sanottu oli aika koiranleuka ja oli jo heti alusta epäillyt ritarin pään olevan vähän sekasin, arvasi tämän viime sanat kuullessaan olleensa aivan oikeassa hänen suhteensa; ja saadakseen itselleen kylläksi naurun aihetta hän päätti antaa vieraan pitää päänsä. Hän sanoi hyvin arvaavansa don Quijoten tehtävän, jota parempaa tämä ei olisikaan voinut valita, ja ettei mikään ollut tärkeämpää arvokkaille ritarismiehille kuin että heitä ansionsa mukaan kohdeltaisiin. Itsekin oli hän muka nuoruudessaan samassa tarkotuksessa kuleksinut maita mantereita seikkailuja etsien, kaikkialla koetellen jalkainsa kepeyttä ja käsiensä näppäryyttä, kunnes viimein oli vetäytynyt tähän linnaan, missä nyt eli omista ja muitten tuloista, ottaen vierasvaraisesti vastaan vaeltavia ritareja kaikista säädyistä ja aselajeista, -- tehden tämän kaiken pelkästä kunnioituksesta heitä kohtaan ja jakaakseen heidän kanssaan mitä hänellä hyvää oli ja ottaen vastalahjaksi mitä vieraat maailmalla olivat koonneet.

Hän lisäsi vielä, ettei hänellä ollut linnassaan tätä nykyä kappelia, missä asepalvelusta voisi toimittaa, koska oli revittänyt maahan entisen rakentaakseen uuden ja uhkeamman tilalle; mutta hyvin tietäen, ettei hätä lakia lue, ehdotti hän sen sijaan linnanpihaa, joka oli tuohon tarkotukseen vallan omiaan. Huomenissa viiden kuuden tienoissa hän toimittaisi pyydetyn juhlamenon, jonka kautta don Quijote tuntisi itsensä yhtä kelpo ritariksi kuin mikä muu ritari hyvänsä. "Onko teillä muuten rahaa?" päätti hän puheensa. -- "Rahaako?" toisti ritarimme ällistyneenä; "ei penniäkään, sillä en ole missään lukenut, että vaeltava ritari kulettaisi sellaista tavaraa matkassaan." -- "Siinäpä olette surkeasti erehtynyt", sanoi isäntä; "sillä jollei siitä kirjoissa mitään mainita, niin ovat kirjailijat edellyttäneet sen olevan itsestään selvän, eikä käy ajatteleminenkaan, että vaeltava ritari tulisi ilman tätä tarpeellista tavaraa toimeen yhtä vähän kuin ilman puhtaita liinavaatteitakaan. Elkää siis lainkaan epäilkö, ettei noilla monilukuisilla vaeltavilla ritareilla, joita romaanit ovat täynnä, olisi aina ollut matkassaan paksu rahakukkaro mahdollisia tarpeita varten, puhtaita liinavaatteita ynnä pieni rasia haavavoidetta; sillä hirmuisissa taisteluissaan korpien ja erämaiden keskellä ei heillä suinkaan aina ollut käsillä haavureita heidän vammojansa paikkaamaan, ja olisivat he jo kuolleet tuhat kuolemaa, jollei joku viisas ja ystävällinen loitsija olisi lähettänyt heidän avukseen neitosia tai kääpiöitä, jotka panemalla heidän kielelleen pisaran ihmeellistä taikajuomaa, paransivat heidät yhdessä tuokiossa niin terveiksi kuin eivät koskaan olisi sairaina olleetkaan. Mutta kun näin ei aina voinut odottaa käyvän, eivät he milloinkaan laiminlyöneet käskeä asemiehiään varustamaan matkaan viljalta rahaa ja muita tarpeellisia tavaroita, kuten haavalääkettä ja siteitä; ja jollei ritarilla ollut lainkaan asemiestä (mikä sentään oli sangen harvinaista), niin kuletti hän itse näitä tavaroita matkalaukussa, joka oli sopivasti sijoitettu hevosen lautasille, niin ettei sitä juuri ollenkaan voinut huomata. Senpä vuoksi kehotan ja käskenkin teitä, tulevaa kummipoikaani, ettette milloinkaan lähde ulos ilman rahaa ja muita tarpeellisia tavaroita, sillä saattepa nähdä tarvitsevanne niitä milloin vähimmän luulettekaan."

Don Quijote lupasi seurata neuvoa ja valmistausi heti paikalla suorittamaan asepalvelustaan majatalon takapihalla. Hän kokosi varuksensa ja laski ne kaivon kannelle, ja suudeltuaan kilpeään ja keihästään hän alkoi astella kaivon edustalla ylen uljaana ja hyvillä mielin. Oli jo puoliyö, kun hän alotti tämän jalon juhlamenon; ja isäntä, joka siitä nautti ylenmäärin, kiirehti ilmottamaan kaikille vierailleenkin sankarimme aikeesta suorittaa asepalvelusta hänen takapihallaan sekä millä kärsimättömyydellä hän odotti ritarilyöntiään. Hämmästyneinä tämänkaltaisesta hulluudesta riensivät kaikki jonkun matkan päästä katsomaan ja näkivät don Quijoten arvokkaalla ja mahtipontisella ryhdillä vuoroon kävelevän, vuoroon seisahtuvan ja keihääseensä nojautuen katselevan syvämielisesti varuksiaan.

Tällä välin yö selkeni, ja kuun kirkkaassa valossa nähtiin selvästi ritarin jokainoa liike. Sattumalta hän käänsi harhailevan katseensa muutamaan muulinajajaan, joka tuli juottamaan juhtiaan ja siinä tarkotuksessa tahtoi raivata ritarin aseet kaivon kannelta. Mutta nähdessään hänen lähestyvän ja arvaten hänen aikeensa karjasi don Quijote hänelle tuimasti: "Ole kuka olet, röyhkeä ritari, joka uskallat koskettaa kalvan kantajista kaikkein uljaimman aseita, mutta ajattele tarkoin mitäs teet, jollet hengelläsi tahdo maksaa röyhkeyttäsi." Mutta ajattelematon muulinajaja ei pannut huomiota don Quijoten uhkauksiin, vaan tarttui ihan kuin ilkeyksissään varuksiin ja nakkasi ne pitkän matkan päähän. Silloin don Quijote kohotti silmänsä taivaalle ja supisi sydämmessään seuraavan rukouksen valtiattarelleen: "Tukekaa minua, jalo neitini, tässä ensimmäisessä tilaisuudessa, mikä halvalle orjallenne tarjoutuu, elkääkä kieltäkö minulta suojelustanne tässä seikkailussa!" Näin sanoen hän nakkasi kilven syrjään ja molemmin käsin heiluttaen keihästään suuntasi niin voimakkaan iskun muulinajajan kalloon, että tämä vallan tajuttomana nujertui hänen jalkoihinsa. Näin loistavasti suoriuduttuaan ensimmäisestä seikkailustaan don Quijote kokosi aseensa, vei ne jälleen kaivon kannelle ja rupesi kävelemään edestakasin kuten ennenkin.

Nähdessään ritarin hulluuden olevan vaarallisempaa laatua kuin oli luullut isäntä päätti antaa hänelle ritarilyönnin heti päivän koittaissa. Hän tuotatti tuota pikaa itselleen kirjan, johon hänen oli tapana merkitä muulinajajille antamansa heinä- ja ohramäärät, ja ottaen mukaansa ennenmainitut neitoset ynnä pienen pojan, joka kantoi kynttilää, hän meni alas takapihalle don Quijoten luo ja käski hänen laskeutumaan polvilleen. Sitten mutisten kirjastaan jotakin juhlapuheen tapaista hän kohotti kätensä ja antoi ritarille niin tuntuvan läimäyksen niskaan, että tämä pakosta notkisti päätänsä, ja sitte toisen läimäyksen miekan lappeella selkään, yhtä mittaa höpisten jotain hampaittensa välistä. Tämän tehtyään hän käski toisen neitosista vyöttämään miekan ritarin kupeelle, jonka tyttö vaivoin naurunhaluaan hilliten tekikin lausuen samalla: "Jumala antakoon teille menestystä taisteluissa, te kaikkein urhoollisin ritari!" Don Quijote pyysi tytön mainitsemaan hänelle nimensä, jotta hän vastedes voisi hyväntekijättärensä kanssa jakaa kaiken kunnian, minkä käsivartensa voimalla tulisi maailmassa itselleen hankkimaan. Kaunotar vastasi vaatimattomasti nimensä olevan Tolosa ja isänsä rihkamakaupustelijan Toledossa, ja että hän muuten aina oli altis palvelemaan ritariamme. "Erinomaisena mielisuosiona minua kohtaan", lausui don Quijote, "pyydän teitä vastaisuudessa kutsumaan itseänne _donna_ Tolosaksi",[2] johon pyyntöön asianomainen suostuikin. Toinen tyttö kiinnitti vuorostaan kannukset ritarin kantapäihin, ja heidän välillään syntyi miltei samantapainen puhelu; nimeänsä kysyttäessä tyttö vastasi itseään tavallisesti kutsuttavan vain Myllärintytöksi, koska hänen isänsä oli kunniallinen mylläri Antequerassa. Uusi ritari pyysi häntäkin Iästä lähtien käyttämään aatelista arvonimeä ja lausui muuten tuhannet kiitokset hänelle osotetuista arvokkaista palveluksista. Kun tämä ihmeellinen juhlameno oli loppuun suoritettu, meni don Quijote, joka kuollakseen ikävöi päästä uusiin seikkailuihin, heti satuloimaan ratsunsa; satulassa istuen hän syleili isäntäänsä ja lausui hänelle monet kiitokset saamastaan ritarilyönnistä, puhellen samalla niin eriskummallisia asioita, että olisi sulaa hulluutta meidän käydä niitä tässä toistelemaan.

Isäntä, joka oli iloissaan kun viimeinkin pääsi vieraastaan, vastasi yhtä korkeaolentoisesti vaikka vähemmillä sanoilla ja päästi hänet lähtemään mitään maksua vaatimatta.

NeljäS Luku.

Mitä uudelle ritarille tapahtui hänen majatalosta lähdettyään.

Päivä alkoi juuri sarastaa, kun ritariksi lyöty don Quijote lähti majatalosta sydän niin ilosta tulvehtien, että hän tuskin pysyi ratsunsa selässä; mutta muistaen isännän neuvot kaikista matkoilla tarvittavista esineistä päätti hän ensin palata kotiinsa ottamaan rahoja ja puhtaita liinavaatteita sekä varaamaan itselleen asemiehen. Tähän toimeen hän oli mielessään valinnut erään lähittyydessä asuvan talonpojan, joka oli varoista köyhä mutta lapsista rikas, ja ruumiiltaan tarpeeksi roteva kelvatakseen vaeltavan ritarin asemieheksi.

Tässä tarkotuksessa hän kääntyi kotikylään vievälle tielle, ja aivan kuin olisi Rosinante arvannut isäntänsä ajatukset, alkoi se nelistää niin hilpeätä vauhtia, että sen kaviot tuskin koskettivat maata.

Don Quijote oli matkannut lähes pari peninkulmaa, kun hän näki suuren ihmisjoukon kulkevan samaa tietä; ne olivat, kuten myöhemmin tullaan näkemään, Toledon kauppiaita, jotka olivat matkalla Murciaan silkkiä ostamaan. Heitä oli kuusi miestä, hyvin asestettuja ja varustetut päivänvarjoilla; sen lisäksi neljä ratsastavaa huovia ja kolme muuta palvelijaa, jotka taluttivat muuleja.

Tuskin oli don Quijote heidät havainnut, kun hän jo kuvitteli uudelleen seikkailun kohtaavan; ja matkien kaikessa romaaneista lukemiaan juonia päätti hän tästä koituvan sellaisen seikkailun, joka erityisesti sopi hänelle. Hän siis nousi ylpeällä ja päättäväisellä ryhdillä pystyyn jaluksissaan, tarttui tukevasti keihääseensä, peitti rintansa kilvellä ja asettui keskelle tietä odottamaan vaeltaviksi ritareiksi luulemiaan matkamiehiä. Kun nämä viimein tulivat silmän ja korvan kannattamalle, korotti hän äänensä ja huusi heille uhkaavasti: "Kenkään teistä ei pääse kulkemaan tästä ohi, jollei myönnä ettei koko maailmassa ole la Manchan keisarinnan, verrattoman Dulcinea del Toboson veroista kaunotarta".

Sellaista puhetta kuullessaan kauppiaat pysähtyivät katselemaan miehen eriskummallista ulkoasua; ja yhtä hyvin hänen hahmostaan kuin puheestaankin he arvasivat olevansa hullun kanssa tekemisissä. Tahtoen kuitenkin tietää mitä tuo vaatimus tarkotti ja haluten itselleen vähän ilmaista huvia vastasi muuan heistä, joka oli aika sukkela velikulta: "Herra ritari, me emme tunne ollenkaan tuota kaunotarta josta puhuitte; antakaa meidän nähdä hänet, ja jos hän todellakin on niin kaunis kuin väitätte, niin myönnämme mielellämme teidän olevan oikeassa."

"Jos saisitte hänet nähdä", virkkoi don Quijote, "niin miksipä enää vaatisinkaan teitä tunnustamaan totuutta, joka itse puhuu puolestaan? Tärkeätä on että uskotte totuuden sitä ensinkään näkemättä, ja että vannotte sen todeksi ja puolustatte sitä ase kädessä kaikkia vastaan. Myöntäkää se heti paikalla, te röyhkeät ja vallattomat miehet, tahi vaadin teidät kanssani taistelemaan; ja tulkaa sitte yksi yhtä vastaan ritarilakien mukaan, tai kaikki yhtä haavaa jos tahdotte, niinkuin teidänkaltaisen joukkueen tapa on. Vartoon teitä tyynenä kuten ainakin mies, jolla on oikeus puolellaan."

Näin sanoen hän syöksyi keihäs tanassa niin rajua vauhtia äskeistä puhujaa vastaan, että röyhkeän kauppiaan olisi käynyt huonosti, jollei hänen onnekseen Rosinante olisi kompastunut ja kaatunut; sitte se vieri ratsastajineen hyvän matkaa alaspäin luisevaa kenttää pitkin. Ritari koki päästä ylös, mutta hänen kilpensä, kannuksensa ja vanhat raskaat varuksensa tekivät kaikki ponnistelut turhiksi. Hänen kielensä ei siltä pysynyt toimetonna, sillä koko ajan hän huusi: "EIkää paetko, te pelkurit! Odottakaas vain, vaivaiset; se oli hevoseni syy eikä minun, että maahan putosin."

Muuan kauppiaitten muulinajajista, joka oli äkäpintainen mies, ei enää sietänyt ritariparan suulautta ja kerskailua, vaan tempasi hänen keihäänsä, taittoi sen palasiksi ja alkoi pisimmällä niistä leipoa don Quijotea niin tuntuvasti, etteivät tämän rautavaruksetkaan voineet varjella häntä tulemasta survotuksi kuin oljet elontappajan varstan alla. Kauppiaat viimein huusivat lyöjälle, että tämä jättäisi miesparan rauhaan; mutta palvelija oli vallan vimmoissaan eikä tahtonut leikistä hevillä luopua. Aseensa rikki hakattuaan hän kokoili muutkin keihään palaset ja löi ne vuoron perään pirstoiksi sankarimme selkään; mutta tämä ei tässä sateessa sulkenut suutaan hetkeksikään, vaan uhkaili kovasti taivasta ja maata ja maantierosvoja, jommoisiksi vastustajiaan luuli. Vihdoin viimein muulinajaja jätti hänet rauhaan ja kauppiaat jatkoivat matkaansa, jonka kuluessa selkäänsäsaanut ritari tarjosi heille loppumatonta ilonaihetta.

Yksin jäätyään yritteli don Quijote nousta maasta, mutta kuinka se olisikaan hänelle nyt pahoin piestynä onnistunut, kun hän ei edes ehjänäkään ollessaan voinut omin voimin pystyyn kohota? Ja kuitenkin tunsi hän itsensä onnelliseksi onnettomuudessaan, ajatellen että sellaista voi sattua vain vaeltaville ritareille, ja muuten luki hän tapaturmansa kokonaan ratsunsa syyksi.

Viides Luku

jossa jatketaan kertomusta ritarimme kovaonnisesta kotiintulosta.

Huomattuaan ettei kyennyt omin voimin ylös nousemaan turvautui don Quijote tavalliseen lohdutuskeinoonsa: hän rupesi muistelemaan jotakin samallaista tapausta romaaneistaan, ja hänen sukkela muistinsa johdatti hänelle heti mieleen kertomuksen Balduinista ja Mantuan markiisista, kun Carloto oli jättänyt edellisen haavoitettuna vuorelle, -- kertomuksen, jonka nuoret ja vanhat tuntevat ja joka on yhtä todenperäinen kuin Muhametin ihmetyöt. Se tuntui hänestä sopivan erinomaisesti hänen nykyiseen tilaansa, ja syvästi murheellisena hän rupesi vieriskelemään maassa ja raukealla äänellä voihkaamaan valitusta, jonka tarina on pannut metsässä makaavan haavoitetun ritarin suuhun: "Missäs olet, sydämmeni valtijatar, koska tuskani eivät sinua ollenkaan liikuta; etkö niitä lainkaan tunne vai oletko uskoton ja kuuro rakkauteni äänelle?" Tällä tavoin hän jatkoi lauluaan, kunnes hänen tultua kohtaan: "Oi jalo Mantuan markiisi, kallis enoni!" kohtalo toi paikalle erään hänen kotikylästään kotosin olevan talonpojan, joka oli vienyt myllyyn vehnäkuorman ja nyt nähtyään maassa viruvan miehen meni hänen luokseen kysyen kuka hän oli ja miksi valitteli niin surkeasti. Don Quijote, joka piti itseään Balduinina, luuli tulijaa enokseen, Mantuan markiisiksi, ja kertoi yhä laulaen kaikista onnettomuuksistaan ja keisarin pojan rakkaudesta hänen vaimoonsa; sanalla sanoen aivan niinkuin puheenaolevassa tarinassa kerrotaan.

Talonpoika, joka oli vallan ihmeissään moisesta hulluudesta, irrotti kaatuneen ritarin päästä säpäleiksi lyödyn kypärin, ja kuivattuaan hänen kasvonsa hiestä ja pölystä tunsi hänessä maanmiehensä. "Taivasten tekijät, herra Quijana (mikä ritarimme oikea nimi oli hänen vielä järkevänä ollessaan), kuka teidät tuohon tilaan on saattanut?" Mutta vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin toinen vain viritti lauluaan. Kelpo maamies, nähdessään ettei tällä tavoin asiasta selkoa saatu, irrotti ritarilta rautapaidan ja kaulurin tarkastellakseen hänen haavojaan, huomaamatta sentään missään verta tai naarmuja; sitte hän nosti kaatuneen vaivoin maasta ja sijotti hänet aasinsa selkään, arvellen tämän astuvan tasaisemmin kuin Rosinanten. Hän ei unohtanut aseitakaan, vaan kokosi yksin keihäänkappaleetkin, köyttäen kaikki Rosinanten selkään; sen jälkeen hän tarttui hevosta suitsiin ja aasia marhamintaan ja alkoi matkata kotia kohti, ajullaan turhaan aprikoiden syytä don Quijoten eriskummallisiin älähdyksiin.

Ritari oli yhä synkeällä mielellä; hänen ruumiinsa oli saadusta selkäsaunasta niin turroksissa, että hän tuskin kykeni pysymään tuon rauhallisen eläimen selässä, ja hän päästeli tavan takaa surkeita valituksia, jotka saivat toisen yhä uudelleen kyselemään mikä häntä oikein vaivasi. Mutta näytti siltä kuin itse pahuuden isä olisi johdattanut don Quijoten mieleen kaikki tarinat, joilla oli vähintäkään sukulaisuutta hänen nykyisen tilansa kanssa. Nyt hän jo unohti Balduinin, muistellakseen sen sijaan tarinaa maurilaisesta Abindarraezista, jonka Antequeran kuvernööri Rodrigo de Narvaez kuletti vangittuna linnaansa. Kun talonpoika taaskin kyseli hänen vointiaan, puhui hän sanasta sanaan samalla tavalla kuin vangittu Abindarraez vastasi don Rodrigolle, niin että talonpoika viimein toivotti itsensä hornaan päästäkseen mokomaa loruilemista kuulemasta. Sen hän kumminkin ymmärsi että kelpo ritari oli kadottanut järkensä, ja kiiruhti joutumaan kylään päästäkseen rauhaan don Quijoten pitkiltä puheilta. Mutta tämä nalkutti yhä samaa virttä: "Jalosukuinen don Rodrigo de Narvaez, tietäkää että tuo kaunis Jarifa, josta juuri puhuin, on nykyään verraton Dulcinea del Toboso, jonka puolesta olen tehnyt ja tulen vastedeskin tekemään mainiompia urhotöitä kuin konsanaan on nähty, meidän päivinämme nähdään ja tulevaisuudessa tullaan näkemään." -- "Hei, hyvä herraseni", vastasi talonpoika, "min' en milloinkaan ole ollut enkä tule olemaan Rodrigo de Narvaez enkä Mantuan markiisi, olenhan vain halpa naapurinne Pekka Alonzo, ettekä tekään ole mikään Balduin tai Abindarraez, vaan olette kelpo aatelismies herra Quijana." -- "Tiedän kyllä kuka olen", virkkoi don Quijote, "enkä ole vain niitä joita olen maininnut, vaan olenpa jos tahdon Ranskan kaikki kaksitoista pääriä [3] tai Maineen yhdeksän ritaria [4] yhteensä, sillä minun urhotekoni ovat etevämmät kuin heidän kaikkien yhteensä."

Tällä tapaa puhellen he illan tullen viimein saapuivat kylään; mutta talonpoika odotti vielä jonkun aikaa, jotteivät ihmiset saisi nähdä ritaria niin surkeassa tilassa. Vasta kun yö oli tullut, vei hän don Quijoten hänen kotiinsa, missä vallitsi suuri hämmennys isännän poissa ollessa. Kylän kirkkoherra ja parturi, don Quijoten hyvät ystävät, olivat saapuvilla, ja emännöitsijä sanoi heille: "No mitä, herra lisensiaatti Pero Perez (se oli kirkkoherran nimi), nyt sanotte meidän herrastamme? Kuuteen päivään emme ole nähneet häntä emmekä hevostaan; ja näyttääpä hän ottaneen mukaan kilpensä, peitsensä ja rautapaitansa, kosk'emme niitäkään ole missään huomanneet. Voi minua onnetonta! Olen vallan varma siitä, niin totta kuin kerran olen kuoleva, että nuo kirotut ritariromaanit, joita hän aina ahmi, ovat sekottaneet hänen järkensä."

"Hyvä", sanoi kirkkoherra, "vannon että ennen huomista iltaa ne ovat kaikki tuomitut roviolle, sillä ne ovat saattaneet ystävistäni parhaimman perikatoon; takaanpa etteivät ne enää tuota turmiota kellekään."

Tämä puhelu kävi niin kovaäänisesti, että don Quijote ja talonpoika, jotka juuri saapuivat paikalle, kuulivat sen; ja jälkimmäinen, joka siitä sai varmuutta arveluilleen ritarin järjen tilasta, rupesi huutamaan täyttä kurkkua: "Avatkaat portti, herrat hyvät, Mantuan markiisille ja herra Balduinille, joka palaa pahasti haavoitettuna, ja kuuluisalle don Rodrigo de Narvaezille, Antequeran kuvernöörille, joka tuo mauri Abindarraezin vangittuna mukanaan". Moisen huudon kuultuaan sisässäolijat avasivat portin, ja kirkkoherra ja parturi tuntien paraan ystävänsä, veljentytär kelpo enonsa ja emännöitsijä hyvän isäntänsä riensivät kaikin ulos häntä syleilemään. "Hillitkää itseänne", sanoi ritari, joka ei vielä ollut kyennyt nousemaan aasin selästä, "olen pahoin haavoitettu hevoseni kömpelyyden takia; saatettakoon minut vuoteeseeni, ja jos suinkin mahdollista, tuotakoon viisas Urganda hoitelemaan haavojani." -- "No, siinä sitä ollaan!" huudahti emännöitsijä, "johan sydämmeni sanoi millä jalalla isäntäni ontui. Käykää sisään Luojan nimessä, hyvä herrani, ja karkottakaa sellainen poppamuija mielestänne; kyllä me parannamme teidät ilman häntäkin. Kirotut, satakertaisesti kirotut olkoot nuo kehnot kirjat, jotka teidät ovat saattaneet tähän tilaan!"

Sankarimme kannettiin vuoteeseensa, mutta kun hänen haavojaan ruvettiin tutkimaan, ei löydetty ainoatakaan sellaista. "En olekaan haavoitettu", sanoi hän, "sain vain jäseneni murretuiksi, kun hevonen kaadettiin altani taistellessani kymmentä maailman ilkeintä jättiläistä vastaan." -- "Hyvä, hyvä", virkkoi kirkkoherra, "joko nyt jättiläisetkin ovat olleet leikissä osallisina! Niin totta kuin olen papiksi vihitty, ei niitä huomisillalla ole ainoatakaan jälellä." He kyselivät don Quijotelta ristiin rastiin hänen seikkailujaan, mutta hän vastasi vain pyytäen saada vähän ruokaa ja lepoa, joita paraiten tarvitsi. Hän sai kumpaakin tarpeeksi asti, ja sillä aikaa otti kirkkoherra talonpojalta selkoa missä tilassa tämä oli don Quijoten tavannut. Mies kertoi kaikki tarkalleen unohtamatta ritarin lavertelujakaan tiellä; ja kaikki tämä oli omiaan vahvistamaan kirkkoherran päätöstä huomispäivän tehtävästä, jota varten hän pyysi myös ystävänsä parturi Niklaksen saapumaan silloin don Quijoten asuntoon.

Kuudes Luku.

Kirjaston tarkastus don Quijoten luona ja hänen toinen lähtönsä maailmaan.

Vaivoistaan perin väsyneenä sankarimme oli vaipunut sikeään uneen, kun kirkkoherra ja parturi saapuivat hänen kotiinsa ja pyysivät veljentyttäreltä kirjastohuoneen avainta, jonka tämä kernaasti antoikin. He astuivat sinne joukolla sisään, emännöitsijäkin aristellen mukana, ja löysivät siellä yli sata isoa nidosta, muita pienempiä lukuunottamatta, kaikki hyvin sidottuja ja hyvin pidettyjä. Tuskin oli emännöitsijä ne nähnyt, kun hän nopeasti lähti ulos ja palasi pian takasin kädessään vadillinen vihkivettä. "Kuulkaas, arvoisa kirkkoherra", sanoi hän tälle, "sirottakaa joka paikkaan tätä vihittyä vettä, jottei mikään niistä ilkeistä poppamiehistä, joita nuo kirjat ovat täynnä, loitsisi meitä kostoksi siitä että nyt karkotamme heidät maailmasta."

Kirkkoherra hymyili tälle yksinkertaiselle puheelle ja käski parturin heittämään kirjat akkunasta ulos ja rakentamaan pihalle rovion, jotta ne kaikki yhdessä poltettaisiin, tai kantamaan ne takapihalle ja siellä polttamaan, jottei savua tunkisi huoneisiin. Polttamisesta piti emännöitsijä huolen vielä samana yönä; ja paremmaksi vakuudeksi muurauttivat kirkkoherra ja parturi kirjastohuoneen oven umpeen.

Kun don Quijote kaksi päivää myöhemmin nousi vuoteestaan, oli hänen ensi aatoksensa mennä tervehtimään rakkaita kirjojaan; mutta kun ei lainkaan löytänyt koko kirjastohuonetta, kulki hän puolelta toiselle etsien sitä kaikkialta, voimatta arvata minnekä se oli joutunut. Varmaankin sata kertaa hän tuli sille kohdalle, missä ennen oli nähnyt kadoksiin joutuneen oven, ja tunnustellen kaikkialta kädellään tirkisteli hän joka taholle sanaakaan sanomatta ja nähtävästi hitustakaan käsittämättä tämän harvinaisen tapauksen laitaa. Vihdoin etsimiseen kyllästyneenä hän kysyi emännöitsijältä, millä taholla kirjastohuone oikeastaan sijaitsi. "Mikä huone, herra?" kysähti emännöitsijä, joka oli saanut hyviä neuvoja, "ja mitä te oikeastaan haette sieltä, missä mitään ei ole? Ei ole enää kirjastohuonetta eikä kirjoja koko tässä talossa; paholainen tuli tänne maatessanne ja vei kaikki mukanaan?" -- "Se ei ollut mikään paholainen", virkko siihen veljentytär, "vaan muuan loitsija, joka yöllä heti lähtönne jälkeen tuli tänne pilvessä ja louhikäärmeellä ratsastaen ja astui kirjastohuoneeseenne ties mitä tietä; mutta hetken kuluttua se nousi ilmaan katon kautta, jättäen koko talon savua täyteen. Ja kun viimein rohkenimme mennä hävitystä katsomaan, emme enää nähneet koko huonetta eikä kirjoja, emme edes vähintäkään merkkiä siitä missä ne ennen olivat sijainneet. Sen vain muistan, ja emännöitsijäkin sen kai muistaa, että tuo ilkeä äijä poislähtiessään huusi kovalla äänellä tehneensä hävitystyönsä salaisesta vihasta kirjojen omistajaa kohtaan. Hän sanoi nimekseen Munjaton." -- "Sano Freston eläkä Munjaton", tiuskasi don Quijote. "En muista, oliko nimi Freton tai Friton", vastasi veljentytär, "mutta sen muistan hyvin, että se päättyi tavulla 'ton'." -- "Totta kyllä on", lausui don Quijote, "että hän on viisas loitsija ja minun katkera vihamieheni, joka kantaa ainaista kaunaa minua kohtaan, koska taitonsa on sanonut hänelle minun kerran joutuvan kaksintaisteluun erään nuoren ritarin kanssa, jota hän rakastaa ja suojelee; hän tietää että minä kaikesta hänen taidostaan huolimatta pääsen voitolle ja sen vuoksi hän kaikilla tavoin koettaa vahingoittaa minua. Mutta tietköön hän pettyvänsä ja ettei hän voi muuttaa toiseksi sitä, mikä taivaassa kerran on päätetty."

Veljentytär iloitsi yhdessä kirkkoherran ja parturin kanssa suuresti kepposensa onnistumisesta; mutta don Quijoten ajatukset olivat kaukana siitä että heittäisi ritarivehkeet mielestään. Hän piti joka päivä salaisia neuvotteluja erään naapuristossa asuvan talonpojan kanssa, joka muuten oli kelpo mies (jos tätä sanaa voi köyhästä käyttää), mutta järjen puolesta perin heikosti varustettu. Vihdoin hän sai tämän kauneilla sanoilla ja suurilla lupauksilla rupeamaan hänen miehekseen. Muun muassa kehotti don Quijote miesparkaa pelotta ja hyvällä luottamuksella lähtemään hänen mukaansa, koska voi sattua sellainenkin tilaisuus, että hän voisi kotoisen lantatunkionsa vaihtaa jonkun saaren maaherran virkaan. Nämä ja monet muut yhtä hyvin perustellut lupaukset houkuttelivat _Sancho Pansan_ (se oli miehen nimi) jättämään vaimonsa ja lapsensa ja seuraamaan naapuriaan tämän asemiehenä.

Don Quijote, joka oli tullut vakuutetuksi matkarahojen tarpeellisuudesta, hankki sitä sievosen määrän myymällä muutamia maakappaleita ja panttaamalla toisia, kaikki polkuhintaan. Hän lainasi myös itselleen eräältä ystävältään ison, pyöreän kilven ja paikkasi kypärinsä mitämaks parempaan kuntoon; ja kun kaikki oli täten valmiina, ilmotti hän asemiehelleen päivän ja hetken, jolloin aikoi lähteä matkaan, kehottaen häntä myöskin varustamaan puolestaan mukaan kaikkea mikä matkalla oli tarpeen, ja ennen kaikkea ottamaan tilavan matkalaukun. Sancho lupasi tehdä työtä käskettyä, sanoipa vielä ottavansa mukaan aasinsa joka oli vankka eläin, koska hän ei ollut tottunut matkustelemaan jalkasin. Aasi pani don Quijoten vähän arvelemaan, hän kun ei muistanut missään lukeneensa että vaeltavien ritarien asemiehet ratsastivat aasilla. Lopuksi hän siihen kuitenkin suostui, mutta päätti mielessään ensi sopivassa tilaisuudessa lahjoittaa asemiehelleen jalomman ratsun, jonka joltakin röyhkeältä ritarilta riistäisi. Hän varusti vielä mukaan puhtaita liinavaatteita majatalon isännän neuvoa seuraten. Kun kaikki oli täten salaisesti hyvin varustettu, lähtivät don Quijote ja Sancho eräänä yönä kotikylästään -- edellinen puhumatta mitään veljentyttärelle ja emännöitsijälleen, jälkimmäinen ottamatta jäähyväisiä vaimoltaan ja lapsillaan -- ja kulkivat niin joutua, että yön tullen saattoivat olla varmoja ettei heitä enää saavutettaisi, vaikka lähdettäisiinkin heitä takaa-ajamaan.

Sancho Pansa ratsasti kuin mikäkin patriarkka aasillaan haarareppuineen ja viininassakoineen ja odotteli kärsimättömästi pian pääsevänsä jonkun saaren maaherraksi kuten isäntänsä oli luvannut. Don Quijote noudatti samaa suuntaa kuin ensimmäisellä matkallaan, nimittäin ratsasten Montielin kedon poikki, jolla nyt oli helpompi kulkea kuin edellisellä kerralla, koska vielä oli varhainen aamu ja auringonsäteet vinosti langeten eivät sanottavassa määrässä haitanneet.

He olivat ratsastaneet hyvän aikaa vaihtamatta keskenään sanaakaan; mutta Sancho Pansa, joka ei kauvan voinut olla vaitonaisena, avasi viimein suunsa ja sanoi: "Herra vaeltava ritari, tottahan vielä muistatte luvanneenne minulle saaren; tulen hallitsemaan sitä vallan ihmeellisesti, oli se miten suuri hyvänsä." -- "Kuuntelehan nyt tarkasti sanojani, Sancho ystäväiseni", vastasi don Quijote; "tiedä että kaikkina aikoina vaeltavien ritarien tapa on ollut lahjoittaa asemiehilleen valloittamiensa saarten ja valtakuntain hallitusvirkoja; ja mitä minuun tulee, en suinkaan aijo luopua tästä kiitettävästä tavasta, vaan tahdon mennä vielä pitemmällekin; sen sijaan että ritarit usein antoivat palvelijainsa odottaa palkintoaan niin kauvan, että nämä ennättivät tulla vanhoiksi ja raihnaisiksi, lupaan minä, jos kumpikin elämme ja minä kuuden päivän kuluessa valloitan sellaisen kuningaskunnan, jolla on joukko vasallivaltioita, kruunata sinut kuninkaaksi yhdessä niistä. Eikä sinun tarvitse sitä ollenkaan kummeksia, sillä minun laisilleni ritareille sattuu niin merkillisiä asioita ja tapauksia, että helposti voin pian antaa sinulle enemmän kuin olen luvannutkaan." -- "No, niin ollen", virkkoi Sancho, "jos minusta jonkun teidän kertomanne ihmeen kautta tehdään kuningas, niin tulee eukostani Teresa Pansasta vähintäin kuningatar ja lapsistamme prinssejä ja prinsessoja." -- "Sitä ei ole epäilemistäkään", vastasi don Quijote. -- "Minä kuitenkin vähän epäilen", sanoi Sancho, "sillä vaikka kruunuja sataisi taivaasta, niin enpä usko yhdenkään niistä sopivan eukkoni päähän; sillä tietäkää, herra, ettei hänestä ole sipulinkaan verran kuningattareksi; kreivikunta kaiketi sopisi hänelle paremmin, ja sen hän kerran saakin, jos Herra meitä siihen auttaa." -- "No, jätä hänet sitte Herran huomaan", sanoi don Quijote, "hän antaa sinulle mikä sinulle paraiten sopii." -- "Kiitän teitä näistä sanoista", vastasi Sancho, "ja panen turvani teihin, joka olette niin hyvä isäntä ja tiedätte antaa minulle mikä minulle paraiten sopii."

SeitsemäS Luku.

Urhean don Quijoten menestys hirmuisessa ja ennen kuulumattomassa taistelussa tuulimyllyjä vastaan, ynnä hänen kamppauksensa elämästä ja kuolemasta kahdenkymmenen muulinajajan kanssa.

Näistä ja muista yhtä mieluisista asioista puhellen don Quijote ja hänen palvelijansa huomasivat etäällä kolme- tai neljäkymmentä tuulimyllyä, jolloin ritari ihastuneena huudahti: "Onni johtaa meidän matkaamme paremmin kuin voimme toivoakaan, Sancho ystäväiseni; näetkö tuota joukkoa hirmuisia jättiläisiä? Tahdon taistella heidän kanssaan ja surmata heidät viimeiseen mieheen. Ja heiltä saamamme sotasaalis on meidän, sillä se on rehellisessä kamppauksessa valloitettua, samalla kun teemme Jumalalle otollisen palveluksen hävittämällä maan päältä mokoman roistojoukon." -- "Mitkä ovat jättiläisiä?" ihmetteli Sancho Pansa. "Nuo jotka tuolla näet, varustetut kauheilla käsivarsilla, jotka muutamilla saattavat olla kaksi peninkulmaa pitkät." -- "Varokaa itseänne, herra", vastasi Sancho, "ne mitä tuolla näette eivät ole mitään jättiläisiä vaan tuulimyllyjä, ja käsivarsiksi luulemanne ulottimet ovat vain niiden siipiä, jotka hyvällä tuulella pyörittävät kiviä." -- "Näyttää kyllä siltä", virkkoi don Quijote, "ettet ole perehtynyt ritarisasioihin. Ne _ovat_ jättiläisiä, ja jos sinua pelottaa, niin pysähdy tähän ja lue rukouksiasi; minä sitävastoin tahdon mennä taistelemaan heidän kanssaan, vaikka kamppaus onkin kovin epätasainen."

Näin sanoen hän kannusti Rosinanteaan eteenpäin, ja vaikka Sancho kaikkien pimeyden henkien nimessä vannoi että ilmiöt todella olivat tuulimyllyjä eikä jättiläisiä, näyttivät ne sankarimme silmissä yhä enemmän jättiläisiltä, mitä lähemmäksi hän niitä tuli. "Elkää paetko, te pelkurit!" huusi hän täyttä kurkkua; "te kehnot ja ilkeät olennot, elkää paetko! Tässä tulee yksinäinen ritari, joka uskaltaa taistella kanssanne." Tuulenväre nousi samalla ja pani isot myllynsiivet pyörimään. "Vaikka panisitte vielä useampia käsivarsia liikkeelle kuin Briareios-jättiläinen", huusi ritari yhä kovemmalla äänellä, "niin saatte julkeutenne heti maksaa hengellänne." Uskoen sydämmensä suojelijattarensa Dulcinean huomaan ja pyytäen tätä auttamaan häntä tässä suuressa vaarassa, puristaen kilpeään rintaansa vasten ja keihäs tanassa syöksyi hän minkä Rosinanten kavioista lähti lähintä tuulimyllyä vastaan. Mutta hänen tähdätessään keihästään sen siipeä vastaan, antoi tämä sellaisen täräyksen, että peitsi meni säpäleiksi ja ratsu ja ratsastaja kohosivat siiven mukana ilmaan ja vyöryivät sitte vähissä hengin kummun kuvetta alaspäin.

Sancho kiirehti aasillaan nopeasti avuksi ja tapasi isäntänsä aivan kykenemättömänä liikuttamaan jäseniään. "Hei", huusi Sancho, "enkös ollut oikeassa kun sanoin niitä tuulimyllyiksi, eikä niistä muu olisi erehtynytkään kuin sellainen, jolla on itsellään tuulimyllyjä pää täynnä." -- "Pidä suusi, ystävä Sancho", sanoi ritari; "sota-asiat ovat enemmän kuin muut asiat alituisten vaihtelujen alaisia; ne ovat alttiita aiheita vääryyden valloille ja lakkaamattomalle epävakaisuudelle. Mutta tahdotko kuulla minun ajatukseni tästä asiasta, joka epäilemättä on oikea: tuo loitsija Freston, joka ryösti kirjastoni, on taaskin ollut esillä ja muuttanut nuo jättiläiset tuulimyllyiksi, jotta vihassaan ja kostonhimossaan saisi riistetyksi minulta voittokunnian; mutta lopuksi, siunatuksi lopuksi hänen taikajuonensa sangen vähän auttavat minun hyvää miekkaani vastaan." -- "Taivas sen suokoon, herra!" vastasi Sancho; ja auttaen ritaria pystyyn nosti hän hänet Rosinanten selkään, joka oli saanut lapansa melkein rikki täräyksessä. Sitte he jatkoivat matkaa Lapicen tietä pitkin, koska sillä paljon käytetyllä tiellä don Quijoten arvelun mukaan täytyi löytyä runsaasti aiheita uusiin seikkailuihin.

"Herra", sanoi Sancho hetken päästä, "eikö olisi jo aika käydä illalliselle? Minusta tuntuu kuin ette ruokaa ollenkaan ajattelisi." -- "Minulla ei ole tällä hetkellä ruokahalua", vastasi don Quijote, "mutta syö sinä vain, jos sinulla on nälkä." Tämän luvan saatuaan Sancho asettui niin mukavasti aasinsa selkään kuin taisi, avasi mukaan ottamansa haararepun ja ratsasti hauskasti murkinoiden isäntänsä perässä, tavan takaa siemaisten aika kulauksen viinileilistään sellaisella nautinnolla, että kuka kunnon saksalainen hyvänsä olisi häntä siinä työssä kadehtinut. Ja tällä tapaa matkaa kuluttaessaan hän yhtä vähän muisteli perhettänsä kuin herransa lupauksia; ja sen sijaan, että olisi pitänyt ammattiaan vaivaloisena, kuvitteli hän päinvastoin pelkkää huvia lähtevän seikkailujen, jos kohta vaarallistenkin, etsimisestä.

He viettivät yönsä pienessä metsikössä, missä don Quijote taittoi kuivan ja vankan puunoksan, jonka päähän sovitti taittuneesta keihäästään irrottamansa piikin. Koko yönä hän ei ummistanut silmiään, muistellen alati vain Dulcineaa, niinkuin kirjoissaan oli lukenut ritareista, jotka metsissä ja erämaissa yöpyessään lohduttelivat itseään armaitaan ajattelemalla. Mutta Sancho oli liiaksi aineellinen sielu viettääkseen yönsä moisella tavalla. Koska hänen vatsansa oli täysi, eikä suinkaan sikurivedestä, nukkui hän sikeästi kuin tukki, eikä olisi aamulla tuskin herännyt auringonsäteisiin, jotka paistoivat hänelle suoraan kasvoihin, eikä lintujen sataääniseen viserrykseen, jollei hänen isäntänsä voimakkaalla huudolla olisi havahuttanut hänet pystyyn. Herättyään hän teki taas kelpo hyökkäyksen viinileilinsä kimppuun, jonka surukseen huomasi käyneen eilisestä paljon ohkasemmaksi, ilman että hänellä oli mitään toivoa saada sitä lähimmässä tulevaisuudessa uudestaan täyteen. Don Quijote ei välittänyt aamiaisesta, koska oli päättänyt elää vain suloisista muistoista.

He nousivat ratsujensa selkään ja kulkivat edelleen Lapieen solaa kohti, jonka saivat kello kolmen tienoissa iltapäivällä näkyviinsä. "Kas täällä, rakas Sanchoni", huudahti don Quijote, "voimme työntää kätemme vaikka kyynärpäitä myöten seikkailuihin. Mutta kuulehan, minä varotan sinua laskemasta kättäsi miekkaan, vaikka näkisit minut mitä suurimmassakin vaarassa, paitsi jos sattumalta kimppuuni käy roistoja ja ryöväreitä tai sinun kaltaisiasi halpoja olentoja, jolloin kyllä saat tulla minua auttamaan; mutta ritareja vastaan ei sinun ritarilakien mukaan ole lupa käydä, ennenkun itse olet lyöty ritariksi." -- "Luottakaa vain siihen, herra, että tottelen teitä täsmällisesti, sillä minä olen luonteeltani rauhallinen enkä rakasta riitoja; paitsi kun minun itseni kimppuun käydään, välitän silloin vähät noista laeista, sillä jumalallinen ja inhimillinen laki sallii jokaisen puolustaa nahkaansa." -- "Muuta en tahdokaan", sanoi don Quijote; "pyydän sinua vain olemaan auttamatta minua ritareja vastaan ja sellaisissa tapauksissa hillitsemään tulista luontoasi." -- "Lupaan niin tehdä", toisti Sancho, "ja pidän käskyänne pyhänä kuin Herran sapattia."

Näin puhellen don Quijote ja Sancho Pansa saapuivat vihreälle niitylle, jonka poikki juoksi raikas puronen. Veden hilpeä lorina ja paikan suloisuus ja viileys houkuttelivat heitä siinä viettämään keskipäivän helteen ajan; he laskeusivat satuloistaan, päästivät Rosinanten ja aasin vapaasti maleksimaan ruohikossa, irrottivat eväsrepun ja kävivät pitemmittä mutkitta nauttimaan sen sisällyksestä. Sancho ei ollut huolinut edes sitoa Rosinantea kiini, tuntien sen rauhalliseksi ja hyvätapaiseksi elukaksi, jonka voi päästää irralleen suitset vain nakattuna kaulan ympäri; mutta ei ollut se ennättänyt liikkua montaakaan askelta ruohokedolla, kun don Quijote ja Sancho näkivät etäällä parikymmentä muulinajajaa irrottamassa siltä satulaa ja sen selkään sälytettyä tavaraa.

"Sancho ystäväni", sanoi don Quijote, "niinkuin minusta näyttää, eivät nuo tuolla ole mitään ritareja vaan moukkia ja roistoja; sinä saat siis kernaasti auttaa minua kostamaan häväistystä, minkä ovat meille tehneet hyökkäämällä hevoseni kimppuun." -- "Mitä lemmon kostoa heille toimittaa?" huudahti Sancho. "Heitähän on parikymmentä ja meitä vain kaksi, enkä edes tiedä pitääkö meidän lukumme laskea puoleksitoista." -- "Minä yksinäni olen sadan veroinen", vastasi ritari. Ja sen kauvempaa epäröimättä sieppasi hän miekkansa huotrasta ja ryntäsi raivoisasti muulinajajia kohti. Hänen esimerkkinsä innostamana Sanchokin tempasi pamppunsa ja tunkihe keskelle vihollisjoukkoa. Don Quijote antoi ensimmäiselle vastustajalleen niin tuiman miekaniskun, että se lävisti tämän nahkakaulurin ja leikkasi ison palasen olkapäästä; sitte hän aikoi valmistaa toiselle saman kohtalon, kun tällöin muulinajajat, joita hävetti selkäänsä-saaminen kahdelta mieheltä, turvautuivat sauvoihinsa, ja ympäröiden miehuullisen ritarin ja hänen asemiehensä tanssittivat aseitaan ihmeteltävällä taidolla näiden selkäpuolilla. Kun he tätä tointaan harjottivat suurella hartaudella, tuli leikistä pian loppu. Toinen isku jo kaasi Sanchon maahan pitkin pituuttaan, eikä don Quijoteakaan hänen rohkeutensa ja taitavuutensa enää pitemmälle auttanut; hän sortui alas Rosinantensa viereen, joka ei vielä ollut kyennyt nousemaan maasta. Kun muulinajajat eivät enää nähneet mitään tehtävää ja pelkäsivät jo liikojakin tehneensä, lähtivät he joutuin jatkamaan matkaansa.

Se joka tämän keppimyrskyn jälkeen ensin tuli tajuihinsa oli Sancho Pansa, joka hinaten itseään isäntänsä luo sanoi hänelle heikolla ja valittavalla äänellä: "Armollinen herra don Quijote! Ah, armollinen herrani don Quijote!" -- "Mitä tahdot, Sancho ystäväiseni?" vastasi ritari yhtä surkealla äänellä. -- "Eikö olisi mitään keinoa", kysyi Sancho, "jotta voisitte antaa minulle pari kulausta ihmeellistä taikalääkettänne, josta olette puhunut, jos sitä sattumalta olisi lakkarissanne? Ehkäpä se olisi yhtä tehokasta murskautuneille luille kuin oikeille haavoillekin." -- "Oh, ystäväni", vastasi don Quijote, "jos minulla sitä olisi, niin mitäpä tässä muuta kaivattaisikaan! Mutta sen vannon sinulle vaeltavan ritarin kunniani kautta, että jos vielä saan käsiäni liikahtamaan, pitää sitä meillä olla kahden päivän kuluttua." -- "Kahden päivän!" huusi Sancho, "ja kauvanko aikaa luulette kuluvan, ennenkun tästä omin voimin pääsemme liikkumaan?" -- "Totta puhuen", sanoi pahoin piesty ritari, "siihen en osaa mitään vastata, kun en tarkoin tunne omaa tilaani; mutta itsepä olenkin asiain tällaiseen menoon syypää, kun olin kyllin typerä kalpa kädessä käymään mokomien peijuonien kimppuun, jotka eivät edes ole ritariksi lyötyjä. Niin muodoin uskon tämän kaiken tapahtuneen minulle rangaistukseksi siitä, kun en äsken noudattanut ritarisäädyn lakeja. Senpä vuoksi nyt kerta kaikkiaan sanon sinulle, Sancho ystäväni, meidän molempien yhteiseksi hyväksi, että kun vasta moiset ryövärit meille väkivaltaa tekevät, niin et sinä suinkaan saa odottaa että minä paljastaisin miekkani heitä vastaan, sillä sitä en totisesti enää koskaan tee, vaan on se sinun asiasi; sen vuoksi tartu uljaasti tapparaasi ja löylyytä heitä mielesi hyviksi. Jos sattumalta ritarismiehiä rientää heille avuksi, niin silloin puolustan sinua kelpo tavalla. Sinä tiedät mikä voima käsivarsissani asuu, siitä olet saanut jo tarpeeksi todistuksia."

Mutta Sanchoa ei herransa puhe siihen määrään miellyttänyt, että olisi laiminlyönyt lausua omaa ajatustaan. "Armollinen herra ritari", vastasi hän, "minä olen rauhaa rakastava mies ja voin kyllä Jumalan kiitos antaa anteeksi kärsimäni vääryydet, sillä minulla on vaimo ja lapsia. Pitäkää siis minun kohdaltani varmana, etten millään ehdolla kohota miekkaani en herroja enkä talonpoikia vastaan ja että suon heille Herramme edessä anteeksi kaikki ennen ja vast'edes kärsimäni vääryydet, olkoon sitte se henkilö, joka vääryyttä mulle on tehnyt, tekee tai tulee tekemään, rikas tai köyhä, ylhäinen tai alhainen tai mitä lajia tahi säätyä tahansa." -- "Jos voisin hengittää vähän vapaammin puhuakseni tarpeeksi pitkältä", lausui ritari, "ja jollei kipu kupeessani olisi niin rasittava, niin voisin saada sinut vakuutetuksi että olet suuresti erehtynyt, ystäväiseni. Etkö tiedä, että vaeltavia ritareja elämässään kohtaa tuhannet vaarat ja vastukset ja että, he lakkaamatta kokevat vuoroon onnea ja onnettomuutta? Ja kuitenkin he voivat yhtäkkiä tulla kuninkaiksi ja keisareiksi, kuten usein saa lukea; ja jollei kipuni minua niin suuresti ahdistaisi, voisin kertoa sinulle esimerkkejä monestakin, jotka ovat tulleet korotetuiksi valtaistuimelle yksinomaan oman urhoollisuutensa kautta. Mutta onpa esimerkkejä onnen kääntymisestäkin, josta tahdon mainita sinulle muutamia henkilöitä, jotka onnen kukkuloilta ovat langenneet mitä surkeimpaan kurjuuteen. Suuri sankari Amadis Gallialainen joutui julmimman vihamiehensä loitsija Arkalauksen valtaan, jonka kerrotaan sitoneen hänet paaluun linnansa pihalle ja annattaneen hänelle kaksisataa iskua hevosenohjaksilla. Mutta heittäkäämme jo nämä hyödyttömät puhelut ja koettakaamme kumpikin koota voimia voittaaksemme heikkoutemme. Tutkistelkaamme ensin hiukan Rosinanten tilaa. Tuo eläinparka näyttää myös saaneen osansa meidän vastoinkäymisestämme." -- "Eipähän se mitään ihmettä ole", sanoi Sancho; "miksi se olisikaan siitä säästynyt; eikö se ole yhtä hyvin vaeltava ritari kuin me muutkin? Se minua vain ihmetyttää, että minun aasini on pelastunut ehjin nahoin leikistä, kun meillä muilla kolmella ei ole yhtään tervettä paikkaa ruumiissamme." -- "Suurimmissakin onnettomuuksissa", lausui ritari, "kohtalo jättää aina jonkin oven avoimeksi pelastuaksemme. Tämä eläinparka saa astua nyt Rosinanten sijalle ja viedä minut johonkin linnaan, missä voin haavojani parannella. En luule lainkaan häpäiseväni itseäni semmoista ratsua käyttämällä, sillä muistan lukeneeni miten vanha Silenus, Bakkus-jumalan kasvatti-isä, suureksi huvikseen saapui sataporttiseen kaupunkiin kauniilla aasilla ratsastaen." -- "Se kyllä kävisi päinsä", sanoi Sancho, "jos voisitte istua satulassa hänen laillaan; mutta on suuri ero sillä joka ratsastaa aasilla, ja sillä joka roikkuu poikkipäin sen selässä kuin sokerisäkki. Sillä muulla tavalla ette voine tässä tilassa matkustaa." -- Tähän vastasi don Quijote: "Vammat, joita taistelussa saadaan, eivät koskaan ole häpeäksi. Elä siis, Sancho ystäväni, minua enää vastusta; koeta vain nousta jaloillesi ja aseta minut aasisi selkään miten vain voit, jotta pääsemme lähtemään täältä ennenkun yö meidät yllättää."

Sancholle vasta vaivaa maksoi pystyyn pääseminen. Vihdoin viimein se hänelle onnistui, muttei paremmin kuin että jäi köyryyn kuin luokki, kykenemättä ojentamaan varttaan suoraksi. Tässä omituisessa asennossa hänen vielä piti ottaa kiini aasinsa, joka vapauttaan hyväkseen käyttäen oli edennyt hyvän matkan päähän, toisten vaivannäöistä vähääkään välittämättä. Kun aasi viimein oli saatu lähtökuntoon, meni Sancho auttamaan Rosinantea pystyyn; mutta sepä kävikin vaivaloiseksi sekä nostajalle että nostettavalle. Sancho hikoili mahtavasti, ja jos eläinparka olisi kyennyt valittamaan, olisi se ruikuttanut hätäänsä yhtä haikeasti kuin isäntänsä ja tämän palvelija. Vihdoin viimein sai Sancho lukemattomilla ponnistuksilla ja kirouksilla don Quijoten nostetuksi poikkipuolin aasinsa selkään; sitte hän sitoi Rosinanten suitsista aasin häntään, ja taluttaen viimemainittua marhaminnasta alkoi hän ohjata matkuetta sinne päin, missä arveli maantien olevan. Kolme neljännestuntia vaellettua hyvä onnensa saattoi heidät erään majatalon läheisyyteen, jota don Quijote sen kurjasta ulkoasusta huolimatta oli taipuvainen luulemaan joksikin linnaksi. Sancho väitti sitä majataloksi, ritari linnaksi; ja tätä kiistaa kesti kunnes he saapuivat sen portille, josta Sancho saattoi seurueensa sisään, sen enempää asiasta kiistelemättä.

Kahdeksas Luku.

Mitä don Quijotelle tapahtui majatalossa, jota hän luuli linnaksi.

Ravintolan isäntä, joka ällistyi aika lailla nähdessään luokseen saapuvan miehen poikkipuolin aasin selässä, kysyi Sancholta mikä tauti ritaria vaivasi. Sancho vastasi, ettei se mitään merkinnyt; olipahan ritari vain pudonnut vuorelta alas ja saanut kylkensä vähän aroiksi. Majatalon emäntä, joka vastoin tavallisuutta oli helläluontoinen nainen ja tunsi sääliväisyyttä kärsiviä lähimmäisiään kohtaan, ei voinut ristissä käsin katsella ja kuunnella don Quijoten surkeita ähkymisiä ja vaivoja, vaan riensi heti auttamaan häntä tyttärensä kanssa, joka oli aika sievännäköinen neitonen.

Samassa majatalossa palveli nuori asturialainen tyttö, jolla oli leveät kasvot, litteä pää, toinen silmä kiero ja toinen vallan näkemätön; muuten hän oli päättäväinen luonteeltaan ja sukkela liikkeiltään, mikä kyllä korvasi ulkonaisen viehätyksen puutetta. Uumaltaan hän oli runsaasti kolme jalkaa, ja hartiansa olivat niin tanakat, että pään asento oli eteenpäin kumara ja katse siten pakosta eikä vain kainoudesta maahan luotu. Tämä näppärä neito auttoi isännän tytärtä don Quijotea hoitaessa, ja molemmat valmistivat hänelle kurjan vuoteen muutamaan loukkoon, jossa kaikesta päättäen ennen oli säilytetty olkia.

Pian olikin emäntä tyttärineen laastaroinut ritarin kiireestä kantapäähän, Maritornen (se oli asturialaistytön nimi) valaistessa heidän työtänsä savilampulla. Nähdessään potilaan monet kuhmut emäntä virkkoi: "Totta totisesti nämä puhuvat pikemminkin kelpo iskuista kuin mistään putouksesta". -- "Eivät ne ole mitään iskuvammoja", ärähti Sancho; "kalliossa oli monia kärkiä ja jok'ikinen antoi hänelle muistiksi kuhmun. Muuten, hyvä rouvaseni", lisäsi hän, "käytelkää laastaria hiukan säästäen; sitä ehkä tarvittanee muuallakin, sillä minunkin lanteitani hiukan kolottaa." -- "Oletteko tekin pudonnut vuorelta?" kysyi emäntä. -- "En suinkaan", vastasi Sancho; "mutta kun näin hyvän isäntäni heittävän kuperikeikkaa alaspäin, pelästyin niin hirveästi, että tunsin ruumiissani aivan kuin tuhannen patukaniskua." -- "Mikä isäntänne nimi on?" kysyi vuorostaan Maritorne. -- "Don Quijote de la Mancha, vaeltava ritari ja urhoollisimpia kalvankäyttäjiä mitä moniin aikoihin on nähty." -- "Vaeltava ritari!" kysyi asturialaisneito, "mikä se on?" -- "Mitä! Oletteko yhtä tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi?" huudahti Sancho. "Kuulkaas, sisarkulta, vaeltava ritari on sellainen ihminen, joka illalla on keisari tai saa jonkun tusinan raippoja, tänään on onnettomin kaikista luontokappaleista ja huomenna lahjoittaa kolme neljä kuningaskuntaa asemiehelleen."

Don Quijote, joka tarkkaavaisesti kuunteli keskustelua, katsoi kohteliaisuuden vaativan hänenkin sekautumistaan siihen, ja kohoten miten paraiten taisi istualleen tarttui hän rakastettavasti emännän käteen lausuen: "Uskokaa minua, kaunis rouvani, että voitte sanoa itseänne onnelliseksi, kun onnetar toi minut linnaanne vieraaksi. En tahdo puhella siitä sen enempää, sillä ei ole koskaan hyvä kehua itseään, ja uskollinen asemieheni jo ilmaisi teille kuka olen. Sanon vain, että tulen säilyttämään muiston minulle osottamastanne hyvyydestä aina elämäni loppuun asti, ja että käytän jokaista tilaisuutta todistaakseni kiitollisuuttani siitä. Ja jollei taivas", jatkoi hän, luoden helliä silmäyksiä emännän tyttäreen, "olisi nähnyt hyväksi kytkeä minut ijäksi rakkauden kahleisiin ja sen kiittämättömän kaunottaren lumousvoiman alaiseksi, jota aina ajattelen, niin olisin kernaasti laskenut sydämmeni tämän ihanan neitosen jalkain juureen."

Emäntä, hänen tyttärensä ja Maritorne hölmistyivät sanattomiksi kuullessaan ritarimme suusta tällaista puhetta, joka oli heille kuin kreikkaa, vaikka sen verran siitä ymmärsivätkin, että tarkotus oli ladella heille kohteliaisuuksia. Niinpä he eivät osanneetkaan muuta tehdä kuin katsella vuoroon toisiansa vuoroon tuota merkillistä miestä; kiittäen häntä kohteliaisuudestaan he syvästi niiattuaan vetäytyivät huoneesta. Maritorne oli tätä ennen pitänyt huolta Sanchosta, jonka tila oli yhtä surkea kuin herransa.

Kun ei kuhmuiltaan voinut nukkua, nousi Sancho ennen päivänkoittoa pahasti maristen vuoteestaan ja kömpi pimeässä isännän puheille, jolle sanoi: "Rakas herra, ken olettekin, tehkää meille se laupeus että annatte hiukan rosmariinia, viiniä, suolaa ja öljyä; tarvitsisimme niitä parantaaksemme yhden kaikkein oivallisimmista vaeltavista ritareista jotka koskaan ovat maan kamaraa polkeneet." Tästä puheesta isännälle vähitellen selvisi millä kannalla hänen vieraittensa järjentila oikeastaan oli; mutta siitä huolimatta hän antoi Sancholle pyydetyt ainekset. Tämän ne perille vietyä sekotti don Quijote kaikki yhteen isoon maljakkoon, ja keitettyään niitä mielestään tarpeeksi kauvan pyysi hän pulloa johon keitoksensa kaataisi; mutta kun sellaista ei majatalossa löytynyt, täytyi hänen tyytyä pieneen rautapeltiseen purtiloon, jossa ennen oli säilytetty öljyä ja jonka isäntä nyt jalomielisesti lahjoitti hänelle. Hän luki sitte astian yli enemmän kuin sata _Pater nosteria_ ja saman verran _Ave Mariaa, Salvea_ ja _Credoa_, [5] tehden joka sanalle ristinmerkin.

Kun tämä merkillinen keitos viimein oli valmistunut, tahtoi don Quijote koettaa sen tehoisuutta heti paikalla; ja sen sijaan että olisi sivellyt sillä haavojaan, joi hän sitä hyvän juomalasillisen. Mutta tuskin hän oli saanut juoman sisäänsä, kun alkoi oksentaa takasin niin tuimasti, ettei siitä jäänyt hiukkaakaan hänen vatsaansa. Näistä ponnistuksista uupuneena hän rupesi tavattomasti hikoilemaan, jonka vuoksi hän kääri peitteen ympärilleen ja pani maata. Hän nukkui runsaasti kolme tuntia, ja herättyään hän tunsi itsensä niin virkistyneeksi, ettei lainkaan epäillyt lääkkeen ihmeellisesti parantavaa voimaa, vaan tunsi itsensä turvatuksi vastaisten vaarallisempienkin seikkailujen varalta.

Sancho Pansa, joka tästä huomasi herransa lääkkeen kerrassaan oivalliseksi, kärtti hartaasti itselleen lopun purtilon sisällyksestä. Don Quijoten annettua se hänelle, nielasi hän pohjasakan vatsaansa kahdessa kulauksessa. Mutta kenties hänellä ei ollut niin hieno ja tunteellinen vatsa kuin isännällään, sillä ennenkun lääke alkoi vaikuttaa, sai miespoloinen niin kauheita vatsanväänteitä, että luuli viime hetkensä tulleen; ja tässä säälittävässä tilassa rupesi hän hurjasti sadattelemaan koko rohtoa ja sitä kurjaa petturia, joka sitä hänelle oli juottanut. "Ystävä Sancho", sanoi ritari arvokkaasti, "erehtyisinpä todella suuresti jollei kaikki tämä johdu siitä, ettei sinua ole lyöty ritariksi; omasta kohdastani voin vakuuttaa, että lääke on hyvää sellaisille, jotka tämän arvon ovat saavuttaneet." -- "No, Herra nähköön", voivotti Sancho, "jos sen kerran tiesitte, niin miksi sitte annoitte minun sitä maistaa? Lempo soi, onpa tosiaan hyvä antaa sitte vasta neuvoja, kun olen jo henkihieverissä." Mutta juuri nyt ihmelääke alkoi ankarasti vaikuttaa, ja kaikki läsnäolijat olivat joutua epätoivoon Sancho-paran kohtalosta. Vajaan tunnin verran kesti tätä kamppausta; mutta sen sijaan että isäntänsä siitä sai virkistystä, tunsi miespoloinen itsensä niin heikontuneeksi ja raihnaiseksi, että tuskin jaksoi hengittääkään. Don Quijote, joka kuten sanottu oli vallan ennallaan, ei kuitenkaan tahtonut viivytellä hetkeäkään lähteäkseen uusiin seikkailuihin. Hän komensi Sanchon nousemaan pystyyn, satuloitsi itse Rosinanten, sälytti reppunsa aasin selkään ja Sanchon repun päälle; sitte hän itsekin hypähti ratsunsa selkään ja sieppasi eräästä nurkasta käteensä pertuskan, joka oli kyllin vahva kelvatakseen hänelle keihääksi.

Majatalon pihalla oli koolla parisenkymmentä henkeä, jotka kaikki ihmetellen katselivat hänen outoja elkeitään, varsinkin talon tytär, joka uteliaammin kuin muut tähysteli häntä, aivan kuin ei koskaan olisi nähnyt moista näkyä. Tämän kiinteän silmäilyn tulkitsi don Quijote itselleen edullisimmalla tavalla; hänkin oli tykkänään vaipunut tyttöä katselemaan ja päästeli tavan takaa syviä huokauksia, jotka tuntuivat tulevan hänen sisimmästä sydämmestään. Mutta katsojajoukko, joka edellisenä iltana oli nähnyt hänen kurjan tilansa, käsitti nämä huokaukset väärin, asettaen ne yhteyteen hänen monien haavojensa ja kuhmujensa kanssa.

Kun molemmat uroomme olivat päässeet ratsujensa selkään, pysähtyi don Quijote portille, kutsui luokseen isännän ja puheli tälle arvokkaasti seuraavaan tapaan: "Arvoisa linnanherra, olisinpa todellakin kehno ja kiittämätön olento, jollen alati muistaisi kaikkea sitä kohteliaisuutta ja vierasvaraisuutta, mitä linnassanne olette minulle osottaneet; jos voisin maksaa kiitollisuudenvelkaani kostamalla jonkun kärsimänne vääryyden, niin tietäkää että elämäntehtäväni on heikkojen auttaminen ja ilkiöiden rankaiseminen. Muistelkaa siis tyystin mielessänne, olisiko teillä ehkä valittamista jotain henkilöä vastaan, ja sitte vain käskekää minua; vannon ritarisäätyni kunnian nimessä, että heti paikalla hankin teille korvausta." Isäntä vastasi yhtä mahtipontisesti: "Herra ritari, minun ei, Luojan kiitos, ole lainkaan tarvis turvautua teidän kostavaan käteenne; sillä jos ken minua loukkaa, on minussa miestä kostamaan itse puolestani. Ainoa korvaus mitä teiltä pyydän on se, että maksatte minulle kaikesta mitä tämän yön seutuun täällä olette nauttineet, samaten myös ratsuillenne antamistani heinistä ja kauroista. Sillä tuolla tapaa ei koskaan ole sallittu lähteä majatalosta."

"Mitä, onko tämä majatalo?" huudahti don Quijote ihmeissään. -- "On kuin onkin, ja kaikkein oivallisimpia", sanoi isäntä. -- "Sittepä olen pahoin pettynyt", jatkoi ritari; "olen koko ajan pitänyt tätä linnana, vieläpä mahtavana linnana. Mutta jos tämä todella on majatalo, niin suonette minun kai jättää kaikki maksamatta; minä en nimittäin saa millään ehdolla rikkoa vaeltavien ritarien tapaa vastaan, sillä kaikki sellaiset, joihin kirjoissani olen tutustunut, eivät ole suorittaneet penniäkään yhtä vähän majataloissa kuin muuallakaan. Sillä oikeus ja kohtuus vaatii, että heitä kaikkialla kestitetään ilmaiseksi, palkinnoksi niistä uskomattomista uhrauksista ja ponnistuksista, joita he saavat kestää etsiessään seikkailuja öin ja päivin, kesin ja talvin, jalkaisin ja ratsain, ollen milloin nälkään tai janoon, milloin kylmään tai helteeseen nääntymäisillään, ja alati alttiina kaikenlaisille vaaroille ja vastoinkäymisille mitä maailmassa vain on tarjona." -- "Lorujanne ritareista, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, en tahdo kuulla", äyskäsi isäntä; "maksakaa vain paikalla kaikki mitä olette minulle velkaa ja heittäkää perättömät pakinat sikseen! Min'en anna omaani koskaan ilmaiseksi." -- "Te olette kehno ja ilkeä isäntä", tiuskasi don Quijote, ja tarttuen pertuskaansa nelisti hän täyttä ravia ulos portista ilman että kenkään ennätti sitä estää; pulasta kerran selviydyttyään hän ratsasti jonkun aikaa eteenpäin katsahtamatta taakseen, joutuiko asemiehensä hänen mukanaan. Tällä välin isäntä, joka näki turhaksi periä maksua don Quijotelta, oli kääntynyt laskuineen Sanchon kimppuun. Mutta tämä vannoi kautta kaikkien pyhien, ettei hän aikonut maksaa enempää kuin isäntänsäkään; hän oli vaeltavan ritarin asemies ja vaati itselleen samoja etuja kuin tämäkin. Isäntä joutui vihan vimmaan ja uhkasi, jollei Sancho maksaisi, itse antaa hänelle omilla käsillään sellaisen maksun, että hän sen vielä kauvan muistaisi. Sancho puolestaan vannoi uudelleen kahta karkeammin, ettei hän vaeltavan ritariston lakien mukaan, joita hän isäntänsä palvelijana oli velvollinen seuraamaan, maksaisi penniäkään vaikka häneltä nahka nylettäisiin, jottei vastaisuudessa vaeltavien ritarien asemiehet saisi syyttää häntä niin mainion lain rikkomisesta.

Sancho-poloisen onnettomuudeksi oli majatalossa samaan aikaan muutamia Segovian verankutojia ja Cordovan kangaskauppiaita, kaikki hyviä tovereja ja hilpeitä veikkoja. Yhteisen ajatuksen elähyttäminä nämä astuivat Sanchon luokse ja vetivät hänet alas aasin selästä. Pari heistä meni sisältä noutamaan vankan peitteen, jonka keskelle Sancho-parka pantiin. Neljä väkevintä miestä tarttui peitteen nurkkiin, ja niin alettiin Sanchoa heitellä ilmaan kahdentoista jopa viidenkintoista jalan korkeuteen.

Pahoin pilkatun miesparan kauheat hätähuudot kuuluivat etäälle hänen herransa korviin, joka ensin käsitti asian niin, että taivas nyt lähetti hänelle uuden seikkailun. Mutta tunnettuaan mölinän lähtevän palvelijansa karheasta kurkusta käänsi hän Rosinantensa ympäri ja ajoi tuimaa vauhtia takasin majataloa kohti, jonka portin löysi lukituksi. Kierrellessään talon ympäri sisäänpääsyä etsien näki hän jotenkin matalan muurin yli miten Sancho nousi ja laski, nousi ja laski ilmassa niin ketterästi ja sulavasti, että ritari olisi purskahtanut kaikuvaan nauruun, jollei olisi ollut niin sydämmistynyt. Mutta hänen nykyisessä mielentilassaan ei leikki häntä miellyttänyt; hän yritti monta kertaa kiivetä hevosensa selästä muurinharjalle ja olisi kai onnistunutkin, jolleivät kaikki jäsenensä olisi olleet niin hellät, että hän tuskin kykeni jalkaansa maahan laskemaan. Ainoa minkä hän voi tehdä, oli lasketella muurin yli niin runsaan tulvan haukkumasanoja, ettei paperimme riittäisi niitä toistamaan. Niistä vähääkään välittämättä nuo parantumattomat koiranleuvat jatkoivat hauskaa huviaan nauraa hohottaen yhä kovemmin, eikä poloista Sancho-parkaa auttaneet rukouksensa eikä uhkauksensa, kunnes miehet viimein väsyivät leikkiin ja pelkästä laiskuudesta päästivät hänet rauhaan. Käärien hänet avaraan kauhtanaansa he nostivat hänet samaan paikkaan mistä hänet olivat ottaneetkin, nimittäin aasin selkään.

Helläsydämminen Maritorne, jota suretti Sanchon kärsimä julma kohtelu, kävi hänelle heti ammentamassa kaivosta raikasta vettä; mutta juuri kun Sancho yritti viedä sitä huulilleen, kuuli hän muurin takaa isäntänsä varottavan äänen, joka huusi hänelle: "Poikani Sancho, elä juo sitä vettä, elä maistakaan sitä, lapseni, muuten olet kuoleman oma! Onhan minulla tässä sitä jumalallista ihmelääkettä, joka parantaa vaivasi yhdessä tuokiossa." Näin sanoen heilutti hän muurin yli rautapeltistä purtiloaan. Mutta Sancho katsahti vain jäykästi huutajaan ja vastasi karsaasti: "Hei, herraseni, oletteko jo unohtanut, ettei minua ole lyöty ritariksi? Juokaa itse konilääkkeenne ja jättäkää minut rauhaan!" Näin sanoen otti hän maljasta kulauksen; mutta havaittuaan juotavan olevan silkkaa vettä ei hän enää ottanut toista kulausta, vaan pyysi Maritornelta vähän viiniä. Tämän pyynnön tuo kiltti tyttö täyttikin, suorittaen maksun omasta kukkarostaan.

Sittekun Sancho oli saanut juoduksi, johdatettiin hän kaikella kunnialla majatalon portille, missä iski tallukkansa aasin kupeisiin ja ratsasti tiehensä ylen tyytyväisenä, kun ei ollut tarvinnut mistään maksaa, vaikka maksun tosin oli oikeastaan suorittanut hänen selkänsä, hänen tavallinen takaajansa. Totta on, että hänen reppunsa jäi isännälle pantiksi, mutta iloissaan hän ei sitä lainkaan huomannut. Nähtyään Sanchon joutuneen matkaan tahtoi isäntä salvata portin, mutta Sanchon pilkkaajat, jotka eivät olisi pelänneet don Quijotea vaikka tämä olisi ollut yksi Pyöreän pöydän ritareja, eivät sitä sallineet; heitä ehkä suututti, kun eivät voineet tehdä ritarille samaa temppua kuin hänen palvelijalleen.

YhdeksäS Luku.

Don Quijote valloittaa Mambrinuksen kypärin.

Kun Don Quijote ja Sancho jälleen alkoivat taivaltaa eteenpäin majatalon portilta, puheli ritari seuraavaan tapaan: "Sancho ystäväni, olet nyt huomannut miten onni meille tähän asti on ollut tyyten vastainen ja miten me nytkin pahoin pideltyinä lähdemme tästä majatalosta. Sen vuoksi tahdon tästä lähtien ottaa lisänimeksi _Surullisen hahmon ritari_ kuten aikaisemmin don Galaor, joka kutsui itseään Perinnöttömäksi ritariksi." Tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi, kun äkkäsi etäällä ratsastajan, jolla oli päässään jotakin mikä kiilsi kuin kulta. "Oi Sanchoseni", huudahti hän, "tiedätkö etteivät mitkään asiat ole niin paikkansa pitäviä kuin sananlaskut, sillä ne johtuvat kokemuksesta, joka on kaikkien tieteiden äiti; varsinkin koskee tämä sitä sananlaskua, joka lausuu ettei onnettomuus aina väijy köyhän ovella. Sanon tämän sinulle sen vuoksi, että jos viime yönä saimme pahoin selkäämme, on nyt käsissä hetki ja seikkailu, joka tarjoaa meille voittoa ja kunniaa. Katsoppas tuota miestä; kaikesta päättäen hän kantaa päässään Mambrinuksen kypärää, jonka olen vannonut valloittavani itselleni. Hän tulee suoraan meitä kohden." -- "Herra", vastasi Sancho, "miettikää tarkoin mitä sanotte ja vielä tarkemmin mitä teette!" -- "Luuletko minun erehtyneen, sinä viheliäinen olento, joka epäilet kaikkea?" jyrisi ritari. "Etkö näe tuota ritaria, joka harmaalla, täplikkäällä orhilla ratsastaa meitä kohden ja pitää päässään kultaista kypäriä?" -- "Näenpähän vain miehen, joka ajaa ruskeanharmaalla aasilla ja pitää päässään jotakin kiiltävää esinettä." -- "No niin, minkä näet kiiltelevän, se juuri on Mambrinuksen kypäri. Siirry minusta muutaman askeleen päähän ja jätä minut yksikseni; saat nähdä miten minä aikaa tyhjiin jaarituksiin tuhlaamatta suoritan tämän seikkailun tuossa tuokiossa ja valloitan tuon kallisarvoisen kypärin, jota niin hartaasti olen halunnut itselleni."

Sen ritarin ja hänen ratsunsa ja kypärinsä laita, jonka don Quijote oli näkevinään, oli tämmöinen. Tässä piirikunnassa oli kaksi kylää, joista toinen oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa parturia; sen vuoksi sai isomman kylän parturi, joka varsinaisen ammattinsa ohessa harjotti myöskin haavalääkärin tointa, pitää huolta kummastakin kylästä. Nyt sattui pienemmässä kylässä muuan mies sairastumaan ja oli suoneniskun tarpeessa, jotapaitsi jotkut toiset kaipasivat parranajoa; sen vuoksi oli parturi nyt matkalla sinne, ja sateen yllättämänä hän oli saippuavadillaan suojellut hatturisaansa; ja kun vati oli vaskesta ja aivan uusi, välkkyi se puolen peninkulman päähän. Hän ratsasti kauniilla harmaalla aasilla, niinkuin Sancho aivan oikein oli huomauttanut; ja kaikki tämä oli saanut don Quijoten kuvittelemaan näkevänsä edessään kultakypärisen ritarin ratsastavan harmaantäplikkäällä orhilla, sillä hän sovitti kaikki kohtaamansa ilmiöt omien eriskummallisten romaanihaaveittensa mukaisesti. Niinpä hän nytkin, nähdessään poloisen vieraan ritarin lähestyvän, hän ratsasti tätä vastaan höllitetyin ohjaksin ja keihäs tanassa, lujasti päättäen lävistää vastustajansa; ja aivan lähelle tultuaan huusi hän: "Puolusta itseäsi, kehno olento, tai jätä paikalla minulle tuo esine, johon minulla on kieltämätön oikeus!"

Nähdessään moisen merkillisen haamun rajusti hyökkäävän kimppuunsa taivas ties mistä syystä, ei parturi tiennyt muuta keinoa nahkansa pelastamiseksi kuin hypätä maahan aasinsa selästä ja painaa käpälämäkeen minkä koivet kannattivat, joutamatta sen enempää ajattelemaan aasiaan ja saippuavatiaan. Huomattuaan voitonsaaliin jäävän hänelle ei don Quijote enää pitkittänyt vainoomista, vaan kääntyi asemiehensä puoleen huutaen: "Tuo pakana ei ollutkaan mikään tyhmyri. Hän menetteli kuin majava, jonka luonto on opettanut henkensä pelastukseksi puremaan poikki oman häntänsä. Nostappa maasta tuo kypäri!" -- "No, sieluni kautta!" vastasi Sancho, katsellen valloitettua kypärää, "vati ei ole mikään huono saalis; se on varmasti kuuden markan arvoinen jollei enemmänkin." Ritari otti esineen ja koetteli sitä päähänsä puolelle jos toisellekin; mutta kun se vain ei ottanut oikein sopiakseen, rupesi häntä harmittamaan: "Lempo vieköön, se pakana, jolle tämä mainio kalu taottiin, mahtoi olla kovin isopäinen! Mutta mikä vielä pahempi, luulenpa että tästä kypäristä puuttuu tykkänään alapuolisko." Sancho ei enää voinut olla hymyilemättä, kun näki isäntänsä pitävän parturin vatia kypäränä, ja olisi arvattavasti puhjennut isoääniseen naurunhohotukseenkin, jolleivät hänen hartiansa olisi niin usein tehneet tuttavuutta ritarin peitsenvarren kanssa. "Mitä siinä naurat, Sancho?" ärähti don Quijote julmistuneena. "Nauranpahan vain ajatellessani tämän kypärin entisen omistajan päätä", vastasi Sancho, "ja sitä että kypäri muistuttaa parturin vatia kuin vesipisara toista samanlaista." -- "Tiedätkö mitä nyt ajattelen?" virkkoi don Quijote. "On vallan varmaa, että tämä verraton kypäri on sattumalta joutunut jonkun pöllöpään käsiin, joka tuntematta sen todellista arvoa on kullanhimoisena rikkonut ja sulattanut sen alaosan omiksi hyvikseen, niin että jälelle jäänyt osa todella, kuten sanot, muistuttaa parturin vatia. Mutta oli sen laita miten tahansa -- minä, joka tunnen sen arvon, en suotta mukise tästä vähäpätöisestä muutoksesta. Vien kypärin ensimmäiseen pajaan ja annan takoa siihen silmäverhon lisää, ja olenpa varma, ettei sille vedä silloin vertoja edes se kypäri, jonka Vulkanus takoi itse sotajumalalle. Siihen asti käytän sitä semmoisena kuin se nyt on; aina se on parempi kuin ei mitään ja kestää hyvästi kaikenlaisia kohtauksia." -- "No niin", myönteli Sancho, "jättäkäämme tämä asia sikseen. Mutta sanokaas minulle mitä tuolla harmaan täplikkäällä orhilla tekisimme, jonka satulasta survaisemanne miesparka on jättänyt oman onnensa nojaan? Päättäen siitä kiiruusta millä hän koipiaan käytteli, ei hänellä lie halua palata tänne takasin; ja partani kautta, harmo ei ole hullumpi." -- "En ole pitänyt tapanani", vastasi don Quijote, "riistää mitään voittamiltani vastustajilta, eikä vaeltavan ritariston lakien mukaista olekaan antaa heidän kulkea jalkasin, paitsi jos voittaja itse on taistelussa menettänyt hevosensa. Silloin hän huoletta voi ottaa voitetun ratsun rehellisenä sotasaaliina. Siispä, Sanchoseni, jätä rauhaan tuo hevonen tahi aasi, kummaksiko sitä kutsua tahdot; ken sen kadotti, tulee varmaan noutamaan sen, sittekun olemme edenneet kyllin kauvaksi tästä paikasta." -- "Hitto vie!" manasi Sancho, "tekisipä kovin mieleni ottaa tuo elukka, tai ainakin vaihtaa se omaani, joka ei minusta näytä yhtä hyvältä. Puukot ja pistimet, herra ritari, minusta tuntuvat teidän ritarilakinne liian ahdasmielisiltä, jos ne eivät salli vaihtaa aasia toiseen! Ainakin tahtoisin tietää onko lupa vaihtaa edes satuloita?" -- "Siitä en tosin ole oikein selvillä", vastasi don Quijote, "mutta kunnes saan siitä parempaa varmuutta sallin sinun ottaa satulan, jos nimittäin olet sen tarpeessa." -- "Tarvitsen sitä yhtä kipeästi kuin omaa itseäni", sanoi Sancho ja kävi riisumaan satulaa parturin aasin selästä, pannen sijaan oman satulansa.

Kun tämä oli tehty, istuivat he murkinoimaan lopun eväistään; ja valitsematta erityisesti matkan suuntaa (mikä olisikin ollut vastoin vaeltavien ritarien tapoja) antoivat he Rosinanten, jota aasi seurasi kuin parasta ystäväänsä, kulkea minnepäin halusi. Täten he saapuivat huomaamattaan valtamaantielle, jota alkoivat umpimähkään seurata.

Kymmenes Luku

jossa don Quijote vapauttaa joukon kovaonnisia, joita väkisin vietiin semmoiseen paikkaan, minne eivät itse halunneet mennä.

Kun don Quijote viimein kohotti katseensa maasta, huomasi hän tusinan verran miehiä lähestyvän, jotka näyttivät olevan sidotut toisiinsa kuin helmet rukousnauhassa pitkällä köydellä, joka kulki kaikkien kaulojen ympäri, sekä käsiraudoilla kalvosimissaan. Mukana seurasi kaksi ratsastajaa ja kaksi jalkamiestä, edelliset varustetut olkatussareilla, jälkimmäiset miekalla; sitäpaitsi oli kullakin heittokeihäs tai biskaijalainen peitsi. Nähdessään tämän surullisen saattueen Sancho sanoi: "Nuo ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla kuninkaan kaleereihin!" "Mitä!" huudahti don Quijote; "pakko-orjiako? Onko mahdollista, että kuningas harjottaa väkivaltaa alamaisiaan kohtaan?" -- "Niin en sanonut", vastasi Sancho, "sanonhan vain, että nuo ovat rikostensa takia tuomitut palvelemaan kuninkaan kaleereissa." -- "Oli miten oli", sanoi don Quijote, "nämä miehet kärsivät väkivaltaa eivätkä kulje omasta vapaasta tahdostaan." -- "Sitähän minä juuri tarkotinkin", sanoi Sancho. -- "Jos niin on laita", virkkoi ritari, "niin näen nyt itselleni tarjoutuvan mieluisan tilaisuuden estää hirmutekoja ja auttaa ja tukea sorrettuja." -- "Mutta ajatelkaahan toki, hyvä herra", huudahti Sancho, "ettei kuningas eikä korkea oikeus harjota mitään hirmuvaltaa näitä roistoja vastaan, vaan on tuominnut heidät ansioittensa mukaan!"

Tällä välin oli joukkue tullut lähemmäksi, jolloin don Quijote kohteliaasti pyysi vartijoita selittämään minkä vuoksi noita ihmisparkoja kuletettiin tuolla tapaa. "Hyvä herra", vastasi toinen ratsastajista, "ne ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla kuninkaan kaleereihin; muuta en tiedä, enkä luule teidänkään tarvitsevan tietää sen enempää." -- "Teidän velvollisuutenne kuitenkin on", sanoi don Quijote, "sallia minun kysyä kultakin heistä erikseen, mikä heidän onnettomuuteensa on syynä." Hän lausui tämän niin ystävällisesti, että toinenkin ratsastajista katsoi kohteliaisuuden vaativan vastaamaan: "Meillä on kyllä mukanamme pöytäkirja näiden ihmiskurjien rikoksista, mutta meillä ei nyt kuitenkaan ole aikaa ruveta sitä lukemaan eikä meidän muutenkaan maksa vaivaa ruveta aukomaan laukkujamme. Te, herrani, voitte kyllä puhutella heitä itsekutakin; he tyydyttävät uteliaisuutenne jos heillä vain on halua, ja sitä heiltä tuskin puuttuukaan, sillä nämä kunnon veikot eivät muuta pyydä kuin saada kerskailla konnantöillään."

Saatuaan tämän luvan, jonka don Quijote olisi ottanut asekädessäkin jos se häneltä olisi kielletty, lähestyi hän joukkoa ja kääntyi ensimmäisen puoleen, kysyen mistä rikoksesta hänet oli vangittu. "Sen vuoksi että rakastuin liiaksi", kuului vastaus. -- "Mitä, eikö muuta syytä ollut?" huudahti ritari. "Jos ihmisiä lähetetään kaleereihin sen vuoksi että ovat liiaksi rakastuneet, niin olisin minäkin jo aikoja sitte istunut aironlapa kädessä!" -- "Minun rakkauteni ei ollut sitä laatua kuin te ehkä tarkotatte", vastasi pakko-orja; "minä rakastuin niin suuresti muutamaan pesukoriin, etten voinut luovuttaa sitä käsistäni; ja jolleivät oikeudenpalvelijat olisi sekautuneet juttuun, olisi se yhä vieläkin hallussani. Minut tavattiin teossa, vangittiin ja muitta mutkitta tuomittiin, sain selkääni satasen raippoja ja lähetettiin kolmeksi vuodeksi korkeaa kruunua palvelemaan." Puhuja oli nuori mies, arviolta neljänkolmatta vuotias ja kotoisin Piedrahitasta. -- Don Quijote teki saman kysymyksen toiselle vangille, joka oli synkän ja surullisen näköinen eikä vastannut hänelle sanaakaan. "Tämä on kanarialintu", vastasi edellinen hänen puolestaan, "joka viedään kaleereihin koska on laulanut liiaksi." -- "Mitä!" huudahti don Quijote, "lähetetäänkö joku kaleereihin pelkästä laulamisesta?" -- "Kyllä, herra, mikään ei ole sen vaarallisempaa kuin hädässä laulaminen." -- "Päinvastoin", sanoi ritari, "olen kuullut sanottavan että laululla voi haihduttaa hätänsä ja murheensa." -- "Mutta tässä kohden on asianlaita aivan toinen; ken kerran laulaa, saa katua sitä kaiken ikänsä." -- "Myönnän etten sitä käsitä", sanoi don Quijote. -- "Herra", sanoi silloin muuan vartijoista, "nämä kelpo veikot kutsuvat kidutuspenkillä tunnustamista hädässä laulamiseksi. Kysyttäessä tämä pöllöpää tunnusti rikoksensa, joka oli hevosvarkaus, ja täten 'hädässä laulettuaan', kuten he sanovat, hänet tuomittiin ensin paikalla saamaan kaksisataa raipaniskua ja sitte kuudeksi vuodeksi kaleereihin. Ja kun nyt hänet noin allapäin ja pahoilla mielin näette, johtuu se siitä, että toiset pitävät häntä kurjana raukkana, jolla ei ollut rohkeutta kärsiä ja kieltää, niinkuin muka olisi helpompi sanoa 'ei' kuin 'kyllä', ja että kelmille on parempi itse määrätä kohtalonsa kuin kuulla se vierasten miesten suusta. Omasta puolestani ajattelen, etteivät he siinä kuitenkaan ole niin vallan väärässä." -- "Sitä mieltä minäkin olen", sanoi don Quijote, ja kääntyen kolmannen vangin puoleen kysyi hän tältä hänen rikostaan. Mies vastasi huolettomasti: "Sain kaleeria viideksi vuodeksi, koskei minulla ollut kymmentä tukaattia." -- "Oh, annanpa teille kaksikymmentä, jos sillä voin pelastaa teidät pulastanne", lausui don Quijote. -- "Totta vie, se on vähän liian myöhäistä", vastasi vanki; "te tarjoatte minulle sinappia, kun olen jo lopettanut ateriani. Jos minulla ennemmin olisi ollut nuo tarjoamanne kaksikymmentä kultalintua, olisin niillä voinut rasvata pöytäkirjurin kynän ja kirkastaa yleisen syyttäjän järjen, niin että nyt kävelisin Toledon katuja pitkin enkä kulkisi kuin mikäkin koira näissä kahleissa. Mutta kärsivällisyyttä vain, kullakin asialla on aikansa." -- Don Quijote puhutteli vielä neljättä vankia, joka oli harmaapäinen vanhus, valkea parta aina ryntäille asti ulottuen. Tämä pillahti itkemään kun häneltä rikostaan kysyttiin, eikä vastannut sanaakaan. Sen sijaan esiytyi ensimmäinen vanki jälleen selittäjänä. "Tämä kunnianarvoisa halliparta", sanoi hän, "menee kuninkaan meriväkeen neljäksi vuodeksi, sittekun juhlasaatossa ja korupuvussa ensin kulki kaupungin halki." -- "Se kai merkinnee", arveli Sancho, "että hänet tuomion jälkeen vietiin kaakinpuuhun piestäväksi." -- "Aivan niin, ja rangaistuksensa sai hän siitä syystä, että harjotti noituutta ja muita ilkeitä asioita..." -- "Siihen minulla ei ole mitään sanottavana", lausui don Quijote.

Sitte hän kääntyi vielä viidennen vangin puoleen udellen hänen rikostaan, johon tämä vastasi vielä huolettomammin kuin edelliset: "Lähden tästä palvelemaan hänen majesteettiaan, koska tulin vaihtaneeksi vanhat paitani toisten uusiin ja perin rahoja sellaisilta, jotka eivät olleet mulle velkaa. Siitä pidettiin tutkinto, ja kun mulla ei ollut varoja eikä suojelijoita, niin olin vähällä joutua hirteen; kuitenkin pääsin kuuden vuoden kaleerivankeudella, johon olin tyytyväinen, sillä olin ansainnut rangaistukseni. Minä olen nuori ja elämä on pitkä, niin että vankeuteni kyllä jaksan kestää. Jos teidän armollanne olisi antaa jotakin meille köyhille raukoille, niin Jumala sen kyllä taivaassa palkitsee ja me muut täällä maan päällä rukoilemme teille pitkää ja onnellista ikää." Tämä vanki oli puettu ylioppilaan tavoin, ja muuan vartijoista sanoi hänen olevan taitavan puhujan ja osaavan hyvin latinaa.

Hänen jälkeensä tuli muuan noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, hyvännäköinen mies, joka hiukan karsasti toisella silmällään ja oli kahlittu toisella tapaa kuin muut. Hänen jaloissaan oli ketju niin pitkä, että se kiersi koko hänen ruumiinsa ympäri, ja kaulassa oli hänellä kaksi rengasta, joista toinen oli kiinnitetty ketjuun, ja toinen oli n.s. leukanoja, josta kävi kaksi rautatankoa alas vyötäisille; näihin jälleen olivat isoilla munalukoilla varustetut käsiraudat kiinnitetyt, niin ettei hän voinut viedä käsiä suuhunsa tai kumartaa päätään maahan päin. Don Quijote kysyi miksi tätä vankia näin kovin kohdeltiin. "Siksi", vastasi vartija, "että tämä on yksinään tehnyt enemmin rikoksia kuin nuo kaikki toiset yhteensä, ja koska hän sitäpaitsi on niin raju ja keinokas, ettemme muuten saisi häntä käsissämme pidellyksi." -- "Herra ritari", virkkoi silloin rosvo, "jos teillä on jotakin meille annettavaa niin antakaa se pian ja menkää sitte taivaan nimessä matkoihinne, sillä tuo loppumaton kyselynne muiden ihmisten elämänkohtaloista alkaa meitä jo väsyttää. Jos olette yhtä utelias minun suhteeni, niin tietäkää että nimeni on Gines de Passamont, jonka elämäkerran nämä omat sormeni ovat kirjoittaneet. Se on ihmeellinen kirja ja kaunein mitä Espanjassa sitte Maurien aikojen on sepitetty. Mutta jatkakaamme matkaamme sen pitemmittä puheitta; nämä lörpötykset ovat jo muutenkin vieneet liian paljon aikaa." Passamontin näin töykeästi puhuessa kohotti vartija keppiään kurittaakseen häntä siitä, mutta don Quijote astui väliin sanoen: "Aivan oikeana pidän, että niin armottomasti köytetty mies saa edes kieltään vapaasti käyttää"; sitte hän kääntyi vankien puoleen ja puhui heille: "Rakkaat veljet, kaikesta mitä olette minulle puhuneet olen tullut siihen käsitykseen, että vaikka teidät rikostenne vuoksi onkin tuomittu, ette kuitenkaan rangaistusta mielellänne kanna ja perin haluttomasti menette kaleereihin; niin myös, että mahdollisesti yhden puuttuva rohkeus piinapenkillä, toisen varattomuus ja kolmannen ystävättömyys sekä vielä tuomarin ahdasmielinen arvostelukyky ovat voineet olla syynä perikatoonne ja siihen, ettette ole saaneet oikeutta osaksenne, vaikka todellisuudessa asianne kenties olisikin oikea. Kaiken tämän vuoksi katson nyt itseni velvolliseksi osottamaan teille, että taivas on asettanut minut maailmaan ja liittänyt vaeltavaan ritaristoon siinä tarkotuksessa, että auttaisin vääryyttä kärsiviä ja vapauttaisin heikkoja mahtavien mielivallasta. Mutta koska viisaus vaatii, että minkä hyvällä voi tehdä, siihen ei pakkokeinoja ole käytettävä, niin pyydän nyt herraa päällysmiestä ja muita herroja vartioita irrottamaan teidän kahleenne ja päästämään teidät vapauteen; sillä löytyy aina muitakin ihmisiä, jotka tarpeen tullen haluavat palvella kuningasta, ja väärin on tehdä orjiksi sellaisia, jotka ovat syntyneet vapaina. Ja ennen kaikkea, hyvät herrat vartijat", lisäsi hän, "pyydän teitä muistamaan, etteivät nämä miesparat ole koskaan tehneet teille vääryyttä; sallikaa siis heidän tehdä tiliä omantuntonsa kanssa elkääkä pakottako heitä sellaiseen, jota eivät ole ansainneet. Taivaallinen vanhurskaus kyllä rankaisee niitä jumalattomia, jotka eivät paranna itseänsä, eikä kunniallisten ihmisten sovikaan ruveta toisten pyöveleiksi. Pyydän tätä teiltä mitä leppeimmin ja kohteliaimmin, hyvät herrat, ja jos siihen myönnytte, tunnen aina kunnioittavaa kiitollisuutta teitä kohtaan; mutta jos ette hyvällä taivu, niin on tämä keihäs ja miekka ja käsivarteni voima pakottava teidät siihen." -- "Hoh hoh, sepä oli sukkela kompa!" nauroi päällysmies; "eipä ole hullummin ajateltua pyytää meitä vapauttamaan kuninkaan kaleerivangit, niinkuin meillä muka olisi valta siihen. Menkää, herraseni, laputtakaa tiehenne ja korjatkaa vähän suoraan vatia, jota kannatte päässänne, elkääkä vastedes pistäkö nokkaanne sellaiseen mikä ei teihin kuulu." -- "Te olette roisto ja kurja pelkuri!" jyrisi don Quijote; ja näin sanoen hyökkäsi hän päällysmiehen kimppuun niin tuimasti että hän, antamatta tälle aikaa ryhtyä puolustukseen, syöksi hänet vaarallisesti haavoitettuna alas satulasta. Muut vartijat ällistyivät suuresti niin rajusta ryntäyksestä, mutta hyökkäsivät sitte kaikki don Quijotea vastaan, mikä hutkien häntä miekalla, mikä tavotellen piikillään, niin että sankarimme olisi pian käynyt huonosti, jolleivät kaleeriorjat, joille arvaamatta tarjoutui näin oivallinen tilaisuus päästä vapauteen, olisi rientäneet murtamaan kahleitaan. Tästä syntyi sellainen hämminki etteivät vartijat, joiden yhdellä haavaa täytyi torjua don Quijoten vimmattuja hyökkäyksiä sekä estää vankeja vapautumasta, saaneet oikeastaan mitään aikaan. Sancho auttoi tällä välin Gines de Passamontin irti kahleistaan, jonka jälkeen tämä syöksyi päällysmiehen kimppuun, anasti häneltä tussarin ja avusti sen perällä niin tarmokkaasti tovereitaan, että vartijain oli kiiruimman kautta pötkittävä pakoon ja heitettävä taistelutanner voittajain valtaan.

Sancho ei kuitenkaan suurestikaan iloinnut loistavasta voitosta, sillä hän arvasi vartijain heti menevän ilmottamaan asiasta Pyhälle Hermandadille [6] ja vaatimaan tätä asekädessä rankaisemaan lainrikkojia. Tätä peläten hän sanoi isännälleen, että parasta olisi heti erota tieltä ja ottaa turvansa vuoristoon; "sillä nuo hirtehiset eivät suinkaan laiminlyö rämpyttää hätäkelloa ja ympäröidä meitä joka taholta, jolloin voimme saada pahempia kolauksia kuin kivenheittoja ja kepiniskuja." -- "Olet oikeassa", vastasi don Quijote, "mutta tällä hetkellä on meillä jotain vielä tärkeämpää tehtävänä." Ja hän huusi luokseen vangit, jotka juuri olivat ryöstäneet vartijain päällysmiehen ilki alastomaksi; nämä asettuivat kehään ritarin ympärille kuullakseen mitä tällä oli heille sanottavaa.

"Oikeamielisten ihmisten korkein hyve on heille osotettujen hyvientekojen tunnustaminen, mutta kiittämättömyys on kaikista paheista kamalin. Olette nähneet, herrani, minkä uroteon juuri tein hyväksenne, ja huomannette kai mihin kiitollisuudenvelkaan olette sen johdosta minua kohtaan joutuneet; olen varmasti vakuutettu, etten apuani suinkaan ole tarjonnut kiittämättömille ihmisille. Sen vuoksi pyydän teiltä vastapalvelukseksi, että täältä poistuessanne panette köyden jälleen kaulaanne ja kahleet käsiinne; ja kun satutte kulkemaan Toboson mainion kaupungin ohi, poikkeatte sinne ja esitätte itsenne neiti Dulcinealle, jolle sanotte tulleenne hänen nöyrän orjansa Surullisen hahmon ritarin tyköä ja kerrotte kaikki mitä olen tehnyt hyväksenne aina vapautuksenne hetkeen saakka. Sen jälkeen pääsette omiin valtoihinne ja voitte mennä mihin tahdotte." -- Gines de Passamont vastasi kaikkien puolesta seuraavasti: "Teidän ritarillinen armonne ja meidän jalo vapauttajamme, meidän on mahdoton täyttää mitä pyydätte; emme näet uskalla lähteä täältä yhtenä joukkona siinä tilassa kuin mainitsitte, koska silloin varmasti joutuisimme kiini; päinvastoin on tärkeätä että heti hajaannumme toisistamme ja koetamme kukin omia teitään luikkia pakoon, jottemme joutuisi poliisin käsiin, jonka epäilemättä pian saamme kintereillemme. Mutta minkä teidän armonne puolestaan voi helposti tehdä on se, että muutatte tätä vaatimustanne ja määräätte meidän lukemaan joukon rukouksia neiti Dulcinean hyväksi. Sitä voimme tehdä vaaratta itsellemme, päivillä ja öillä, paetessamme tai levätessämme, sodan ja rauhan aikana. Mutta että meidän pitäisi tästä vielä kerran käydä Egyptin lihapatojen luo, tai toisin sanoen panna tuo naru kaulaamme, -- siinä vaatimuksessa ei ole järkeä hituistakaan, tai te uneksitte semmoista vaatiessanne." -- "Kautta taivaan valtojen!" karjasi don Quijote suuttuneena; "nyt minä määrään että te, don Ginesille de Parapilla vai mikä teidän kehno nimenne lienee, saatte käydä Tobosoon aivan yksinänne häntä koipien välissä kuin häpeävä koira ja koko entinen rautakorunne niskassanne!"

Silloin Passamont, joka ei myöskään ollut siunattu kovin pitkällä kärsivällisyydellä eikä muuten pitänyt ritarin järjenvoimia kovin suuressa arvossa, ei enää kauvempaa voinut hillitä itseään; hän iski silmää tovereilleen, jotka heti hajautuivat ja antoivat sellaisen kivisateen suhista don Quijotea vastaan, että tämän oli mahdoton suojella itseään kilvellä ja saada liikkeelle Rosinantea, joka oli tunteeton hänen kannuksilleen kuin pronssihevonen. Sancho lyyhistyi aasinsa taa ja pelastui sillä tapaa myrskyn käsistä; mutta hänen herransa ei päässyt yhtä helpolla, vaan sai kupeihinsa neljä tai viisi kiveä, jotka kaasivat hänet kellelleen. Entinen ylioppilas juoksi hänen luokseen ja tempasi vaskivadin hänen päästään takoen sitä vuoroon hänen hartioihinsa vuoroon kiveen, niin että se tuli vallan täyteen kuhmuja. Ryövärit riistivät ritarilta vielä hänen asetakkinsa ja olisivatpa vieneet kengätkin hänen jaloistaan, jolleivät rautaiset säärisuojukset monine nauhoineen ja solkineen olisi olleet esteenä. Kaiken lopuksi he ottivat Sanchonkin kauhtanan, ja jaettuaan saaliinsa keskenään hajautuivat he kukin haaroilleen, enemmän ajatellen pelastua P. Hermandadin käsistä kuin mennä rauta kaulassa tervehtimään neiti Dulcineaa...

Aasi, Rosinante, Sancho ja don Quijote jäivät yksin taistelutantereelle; aasi seisten pää nuupuksissa ja alati luimistellen korviaan, ikäänkuin olisi vielä kuullut kivien suhinaa ympärillään; Rosinante pitkällään maassa herransa vieressä, pari pahaa haavaa kupeissaan; Sancho miltei yhtä alastonna kuin maailmaan tullessaan ja puolikuolleena pelosta; ja don Quijote viimein allapäin pahoilla mielin, surren tämän pahan maailman kiittämättömyyttä.

Yhdestoista Luku.

Mitä mainiolle don Quijotelle Mustalla vuorella tapahtui.

Tuntien sekä sielun että ruumiin tuskia virkkoi don Quijote seuralaiselleen:

"Ystäväni Sancho, olen kuullut sanottavan että hyväntekeväisyys kehnoja kohtaan on yhtä turhaa kuin kirjoittaa hiekkaan runoelmia. Jos sinua olisin kuullut, olisi tämä ikävyys säästynyt; mutta tapahtunut mikä tapahtunut; -- kärsivällisyyttä vain, sillä kokemus tekee meidät alati viisaammiksi." -- "Sen totisesti uskon", vastasi Sancho, "tahdonpa olla turkkilainen, jos te tulette tästä sen viisaammaksi; mutta koska kerran sanoitte, että jos olisitte minua totellut niin olisitte säästynyt tästä selkäsaunasta, niin pyydän teitä edes tällä kertaa tottelemaan minua, jotta pelastuisitte vielä pahemmasta pulasta. Sillä nyt on kysymys Pyhästä Hermandadista, joka teidän ritaritöistänne yhtä vähän välittää kuin kuolleesta kanasta. Oih, luulenpa jo tuntevani korvissani niiden nuolien suhinan!" -- "Olet luonnoltasi pelkuri, Sancho", sanoi don Quijote; "mutta jottet sanoisi minua yksipintaiseksi ja itsepäiseksi, niin tahdon kuulla neuvoasi tällä kertaa ja vetäytyä kauvemmaksi tuosta hirmuisesta Hermandadista, jota niin pahoin pelkäät. Mutta sen panen ehdoksi, ettet ikinä, et elävänä etkä kuolleena, sano kellekään minun täältä paenneen. Muulloin en koskaan ole väistänyt vaaraa missäkään muodossa, mutta nyt teen sen yksinomaan sinun hartaasta pyynnöstäsi ja sinun mieliksesi. Jos toisin puhut niin valhettelet, ja tästä hetkestä alkaen sanon sinulle joka tilaisuudessa, että olet valhetellut ja valhettelet joka kerta kun siitä puhut ja siitä ajattelet. Elä yhtään vastustele! Sillä ajatellessani että pakenisin ja väistyisin minkäänlaista vaaraa, saatikka sellaista vaaraa joka saattaisi olla todellinenkin, tahdon mieluummin istua tässä tuomiopäivään saakka ja odottaa ei ainoastaan Pyhän Hermandadin veljeksiä, joita niin pelkäät, vaan vaikkapa kaikkia Israelin kahdentoista sukukunnan veljeksiä, seitsentä Makkabealaista, Kastoria ja Polluxia ja kaikkia veljeksiä, veljeskuntia ja veljeyksiä mitä taivaan alla on." -- "Hyvä herra", sanoi Sancho, "eihän peräytyminen ole pakenemista!"

Ja vetäen perässään Rosinantea tunkeutui hän isäntänsä kanssa Mustaan vuoristoon.

Seikkailijamme viettivät yönsä keskellä tätä vuoristoa, hirvittävän kolkossa paikassa, missä Sancho arveli parhaaksi viipyä muutamia päiviä tai ainakin niin kauvan kuin heidän eväänsä riittäisivät. He asettuivat kahden kallion väliin pyökkipuiden alle, missä luulivat olevansa turvatut kaikenlaisilta ikävyyksiltä. Mutta kohtalo, joka kaikkia asioita ohjaa oman oikullisen mielikuvituksensa mukaan, toi tänne myöskin Gines de Passamontin, tuon kuuluisan veijarin ja suurvoron, joka don Quijoten toimesta päästyään vapauteen piileili P. Hermandadin vainukoiria ja nyt luuli täällä kallioiden keskellä löytävänsä rauhaisan tyyssijan; hän sattui tulemaan samaan paikkaan missä ritari ja tämän asemies olivat, ja tunsi heidät kyllä puheestaan, mutta antoi heidän nukahtaa. Ja niinkuin ilkeät ihmiset aina ovat kiittämättömiä ja epäkohteliaita ja pakko opettaa heitä menettelemään vähemmin luvallisella tavalla, niin Gineskin nyt seikkailijaimme nukkuessa anasti itselleen Sanchon aasin, Rosinante kun näytti hänestä niin kurjalta, ettei olisi sitä milloinkaan saanut kaupatuksi tai pantatuksi; ja ennen päivänkoittoa lähti hän tiehensä niin hiljaa, etteivät nukkujat siitä heränneet.

Aamurusko syttyi idässä ilahuttaen ja lämmittäen hymyllään maanpintaa, mutta luoden pelkkää surua Sanchon kasvoille, kun tämä näki aasinsa kadonneeksi. Hän päästi vihlovia valitushuutoja ja hyppeli hurjana kuin mielipuoli, niin että don Quijotekin siihen havahtui ja kuuli aseenkantajansa sanovan: "Oi, sinä lempilapseni, sydänkäpyseni, kotona syntynyt ainokaiseni, lasteni leikkitoveri, vaimoni hempi, naapureini kateudenaihe ja kuormani keventäjä, joka niillä kahdellakymmenellä pennillä mitä sinulla päivässä ansaitsin hankit meille puolet jokapäiväisistä elintarpeistamme!" Nähtyään Sanchon kyyneleet ja kuultuaan syyn hänen suruunsa don Quijote koetti häntä lohduttaa miten paraiten taisi, sanoen että kärsivällisyys oli vankin turva maailman vastoinkäymisissä. Se ei kuitenkaan Sanchoa niin suuresti lohduttanut kuin ritarin hänelle viimein lupaamat kolme aasia niistä viidestä, mitä tällä oli kotona. Näin painavia perusteita Sancho ei enää voinut vastustaa, vaan kuivasi kyyneleensä, tukahutti huokauksensa ja nyyhkytyksensä sekä kiitti sulavasti jalomielistä isäntäänsä.

Auringon kohottua ylemmäksi taivaalle tunsi don Quijote suurta mielihyvää oleskelustaan näillä vuorisilla seuduilla, missä epäilemättä monet suuret seikkailut häntä odottivat. Hän johdatti mieleensä kaikki ihmeelliset tapaukset, joita vaeltaville ritareille oli sattunut samallaisissa yksinäisissä erämaanloukoissa, ja hän oli niin syventynyt ja ihastunut näihin mietteisiinsä, ettei muuta ajatellutkaan. Sanchokaan, joka näki heidän olevan täällä täysin turvassa, ei pitänyt muusta murhetta kuin vatsansa täyttämisestä eväitten tähteillä. Hän käveli herransa jälessä aasinsa entinen sälytys hartioillaan ja pisteli poskeensa repun sisältöä niin tuimaan kuin kykeni, ajattelematta mitään tämän ihanampia seikkailuja.

"Sancho ystäväni", sanoi don Quijote hänelle äkkiä, "tahdonpa tehdä tässä vuoristossa urotyön, joka hankkii minulle ihmisten kunnioitusta, ikuistaa nimeni kuolemattomaksi ja lyö laudalta kaikkien entisten ja tulevaisten vaeltavien ritarien urotyöt." -- "Onko se hyvin vaarallista lajia, herra?" kysyi Sancho. -- "Ei", vastasi don Quijote, "vaikka voisi niinkin käydä, että menestyksen sijasta perisimme vastoinkäymisiä. Mutta kaikki riippuu vain sinun ketteryydestäsi." -- "Minun . . . ketteryydestäni, hyvä herra?" sammalsi Sancho. -- "Aivan niin, ystäväiseni", vakuutti ritari, "sillä jos palaat joutuun sieltä minne sinut aijon lähettää, niin on vaivani lopussa ja kunniani aika alkava. Mutta miksi pitäisin sinua kauvemmin tietämättömyydessä? Tahdon siis ilmottaa sinulle, uskollinen aseenkantajani, että mainio Amadis Gallialainen oli maailman paraita vaeltavia ritareita; tai mitä puhunkaan, hän oli laatuaan ainokainen, ensimmäinen ja ruhtinas kaikkien aikalaistensa joukossa. Ei Belianis yhtä vähän kuin kukaan toinenkaan ollut hänen vertaisensa, eivät edes olisi kelvanneet hänen asemiehekseenkään. Sanon sinulle myöskin, että jos maalari tahtoo saavuttaa mainetta taiteessaan, pitää hänen jäljentää kaikkein etevimpäin mestarien tauluja; sama sääntö on voimassa myös kaikissa muissa ylevämmissä taiteissa ja tieteissä. Kun nyt näin on laita, niin minun mielestäni myös se vaeltava ritari, joka paraiten jälittelee Amadista, pääsee myöskin lähimmäksi kaikkea ritarillista täydellisyyttä. Ja yksi niistä tapahtumista, joissa tämä suuri ritari jaloimmalla tavalla osotti viisauttaan ja hyveellisyyttään, lujuuttaan ja rakkauttaan oli se, että hän vetäytyi Köyhyyden kalliolle tekemään parannusta ja otti nimekseen Beltenebros, [7] joka todella olikin kuvaava nimi hänen uudelle elintavalleen. Mitä minuun tulee, on minun helpompi jälitellä hänen katumusharjotuksiaan kuin halkoa jättiläisiä, tappaa louhikäärmeitä, hävittää sotajoukkoja, hajoittaa laivastoja ja purkaa lumouksia; ja koska tämä seutu on vallan omiaan siihen tarkotukseen, ei ole syytä päästää käsistään näin oivallista tilaisuutta." -- "Mutta, armollinen herra", pisti Sancho väliin, "mitä sitte oikeastaan aijotte tehdä tässä autiossa paikassa?" -- "Oh, enkö sitä sulle ole sanonut?" vastasi ritari. "Aijon jälitellä Amadista esiytymällä täällä epätoivoisena, hurjana ja mielipuolena, ja samalla kertaa jälitellä myöskin urhoollista Rolandia, joka saadessaan tietää Angelikan antaneen lempensä Medorille joutui siitä niin suuren murheen valtaan että tuli hulluksi, repi ylös puita, samensi lähteitten kirkasta vettä, hävitti karjalaumoja ja tappoi niiden paimenet, poltti asuntoja ja teki tuhansia muita hullutuksia, jotka ovat ikimuistettavia. Ja vaikken aijokaan jälitellä kaikkia Rolandin, Orlandon eli Rotolandin (sillä häntä kutsuttiin näillä kaikilla nimityksillä) hullutuksia, niin tahdon tehdä niistä tärkeimmät. Mahdollista myös voi olla, että tyydyn jälittelemään vain Amadista, joka ei tehnyt mitään vahingollisia hullutuksia, vaan ainoastaan itkemällä ja valittamalla hankki itselleen suuremman maineen kuin kukaan muu."

"Minusta kuitenkin näyttää", vastusti Sancho, "että niillä ritareilla jotka noin käyttäytyivät oli harmi tai joku muu aihe syynä tyhmyyksiinsä ja hullutuksiinsa, mutta mitä syytä teillä olisi ruveta sillä tapaa hulluttelemaan? Mikä nainen teidät on pettänyt ja mitä aihetta teillä on luulla että tuo Toboson Dulcinea olisi tehnyt tyhmyyksiä maurien tai kristittyjen kanssa?" -- "Hei, siinäpä se solmu onkin", huudahti don Quijote; "se juuri tekeekin minun hulluuteni niin hienoksi; ajatteles, että vaeltava ritari tulee hulluksi ilman mitään aihetta! Eikö se juuri osota sydämmeni valtijattarelle mihin kaikkeen hänen ritarinsa oikein kykenee! Elä siis, rakas Sancho, koetakkaan peräyttää minua tästä niin harvinaisesta, niin onnellisesta ja erinomaisesta mielenjuohteesta! Hullu olen ja hullu tahdon olla aina siihen hetkeen saakka, jolloin palautat minulle vastineen siihen kirjeeseen, jonka sinun myötäsi lähetän neiti Dulcinealle. Jos vastaus on sitä laatua että se palkitsee uskollisuuteni, niin lakkaa hulluuteni ja katumusharjotukseni; mutta jollei se minua tyydytä, niin tulen hulluksi täydellä todella ja olen siinä tilassa tunnoton kaikelle. Niin että millaisen vastauksen valtijattareni ikinä lähettää, minä kunnialla selviän nykyisistä sieluntaisteluistani: joko voin viisaana miehenä riemuita toivomastani ilosanomasta tai olen hulluna välinpitämätön tuomallesi epäsuotuiselle vastaukselle."

Näin puhellen he saapuivat erään korkean vuoren juurelle, joka seisoi kuin jyrkkä keila keskellä muiden vuorten kehää. Pieni puronen lirisi vierellä ja ympärillä levisi vihanta niitty. Nurmen raikkaus ja monilukuiset aarniopuut, pensaat ja kukkaset, jotka kallion pintaa peittivät, tekivät tämän mitä miellyttävimmäksi oleskelupaikaksi. Se viehättikin Surullisen hahmon ritaria siihen määrään, että hän valitsi paikan katumussijaksensa ja tervehti sitä niin suurenmoisella riemastuksella kuin olisi todella kadottanut järkensä: "Tämä, oi taivas", huudahti hän, "on se paikka, jonka valitsen itkeäkseni sitä säälittävää tilaa johon olet minut saattanut. Täällä valukoot kyyneleeni kuten tämän puron vedet, ja huokaukseni pankoot näitten puitten oksat ja lehdet väräjämään, jotta koko maailma tulisi tietämään sydämmeni julman tuskan ja liikuttavan vaivan. Oi, te maalaiset jumalat, keitä lienettekin, jotka näissä korvissa asutte, kuulkaa onnettoman rakastajan valituksia, jonka pitkällinen poissaolo armaastaan ja kuviteltu mustasukkaisuus ovat johtaneet näille autioille seuduille itkemään surullista tilaansa ja sen kiittämättömän kaunottaren oikullisuutta, jonka kasvoihin ja muotoon taivas on kiinnittänyt kaiken mahdollisen maallisen kauneuden. Oi, te metsänneidot ja vuorenhaltijat, joiden tyyssija on näiden korpien synkässä povessa, auttakaa minua valittamaan onnettomuuttani tahi elkää ainakaan väsykö kuulemaan siitä! Ah, Toboson ihana Dulcinea, sinä päivieni aurinko ja öitteni kuu, sinä vaivojeni autuus, seikkailujeni loistava pohjantähti, sääli tätä surullista tilaa, johon julma ero sinusta on minut saattanut, ja tehköön se sydämmesi suosiolliseksi minun horjumattomalle rakkaudelleni! Oi, te yksinäiset puut, jotka tästälähin olette ainoa seurani täällä, ilmaiskaa lehtienne värinällä ja oksienne huojunnalla, etten ole haitaksi teille! Ja sinä rakas aseenkantajani, seikkailujeni miellyttävä ja uskollinen toveri, katsele tarkkaavaisesti mitä nyt tulen tekemään, jottet unohtaisi rahtuakaan kertoessasi siitä kaunottarelleni, jonka takia tätä kaikkea teen. Ja oi sinäkin Rosinante, minun erottamaton seuraajani ja hyödyllinen auttajani niin myötä- kuin vastoinkäymisissä; suothan minulle anteeksi että nyt onnettomaksi tultuani mieluummin valitsen yksinäisyyden, ja uskothan minua kun sanon, että vain suurella mielihaikeudella sinusta eroan." Näin puhellen hän laskeutui hevosensa selästä, riisui siltä suitset ja satulan ja läimähyttäen kädellään sen lanteita saneli hän huoaten: "Vapauden antaa sinulle nyt se, joka itse on kadottanut vapautensa. Oi ratsuni, yhtä kuuluisa suurten tekojesi kuin onnettoman kohtalosi vuoksi, mene nyt minne itse mielit, sinut tunnetaan kaikkialla ja sinun otsaasi on kirjoitettuna, että maineessa voitat kaikki muut jalot ritariratsut."

"Kirottu olkoon!" purskahti Sancho huutamaan, "tuhatkertaisesti kirottu olkoon se konna, joka ainaiseksi vapautti minut aasiani riisumasta! Imarteluja ei eläinparaltani nyt puuttuisi, eikä kauniit sanat kielelläni tyrehtyisi. Mulla vaikka harmoni olisikin nyt täällä, en siltä sentään riisuisi satulaa. Mitä sillä olisi tekemistä rakastuneiden ja epätoivoisten ihmisten hullutusten kanssa, kun ei isäntänsä (joka minä vielä äsken olin) ole kumpaakaan. Mutta sanokaas minulle, herrani: jos teidän hulluutenne ja minun matkaanlähtöni todellakin ovat tosia, niin eikö kävisi laatuun satuloida Rosinante uudelleen, jotta se korvaisi minulle suuren tappioni ja samalla tuntuvasti edistäisi matkaani? Sillä jos minun täytyy jalan lähteä, niin en todellakaan tiedä milloin perille saavun ja sieltä tänne takasin, sillä olen perin kehno jalkamies." -- "Tee kuten tahdot, Sancho", myönnytteli don Quijote; "tuntuu kuin et vallan väärässä olisi. Muuten on sinun lähdettävä matkalle vasta kolmen päivän päästä; sillä niin kauvan aijon pidättää sinua täällä, jotta voisit omin silmin nähdä mitä kaikkea aijon valtijattareni hyväksi tehdä ja siitä sitten kertoa hänelle." -- "Mitä minun pitäisi vielä nähdä sen lisäksi mitä jo olen nähnyt?" -- "Nyt sinä totisesti olet aivan ymmällä koko asiasta", vastasi don Quijote; "pitäähän sinun vielä nähdä miten revin rikki vaatteeni, viskaan aseeni hajalleen, isken päätäni kallionkupeita vastaan ja teen tuhansia muita samallaisia hullutuksia, jotka varmasti saattavat sinut ihmetyksiin." -- "Taivasten tekijät, armollinen herra", huudahti Sancho, "varokaa ryhtymästä moisiin temppuihin! Voisi sattua että kun iskette päätänne kalliota vastaan, ensimmäinen terävä särmä lopettaisi ijäksi kaikki muut katumusharjotuksenne. Omasta puolestani luulen että jos tuommoiset päänsärkemiset todella ovat niin tarpeen, ettei hommastanne ilman sitä tulisi mitään, voisitte tyytyä tekemään hullutuksenne vain leikillä, esimerkiksi puskemalla päätänne vettä tai satulatyynyä vastaan. Minä kyllä pidän puoltanne valtijattarenne luona ja sanon teidän poukuttavan päätänne raudankoviin kallioihin." -- "Kiitän hyvästä tarkotuksestasi, rakas Sancho", vastasi ritari; "mutta sinun tulee tietää, ettei tämä ole mitään lastenleikkiä tai narripeliä, vaan mitä vakavinta totuutta; muutenhan tulisin rikkomaan ritarilakeja vastaan, jotka kieltävät valhettelemasta ja säätävät siitä saman rangaistuksen kuin kerettiläisyydestä. Jos tekee toisin kuin sanoo, se valehtelee; minun toimieni tulee siis olla todellisia, tarkotettuja, pysyväisiä ja päteviä eikä mitään silmänkääntäjäntemppuja. Sen vuoksi on tarpeen että jätät minulle vähän haavasiteitä vastaisten vammojeni varalta, koska kerran olemme kadottaneet ihmelääkkeemme."

Tämän sanottuaan ritari kirjoitti taskukirjansa lehdelle seuraavan kirjeen don Quijotelta Dulcinealle:

"Suurvaltias ja korkea hallitsijatar!

Se, jonka sydäntä ero Teistä ja palava rakkaus Teihin on haavoittanut kuin terävä miekka, toivottaa Teille, ihanin Toboson Dulcinea, terveyttä, jota itse ei saa nauttia. Jos Teidän kauneutenne minua halveksii, jos Teidän hyveenne on kylmä minua kohtaan ja vihanne minua kohtaan yhä jatkuu, niin silloin minä, vaikka olenkin karaistu, tuskin enää jaksanen kestää tätä vaivaa, joka käy yli voimieni. Uskollinen aseenkantajani Sancho on tekevä Teille, kaunis ja kiittämätön viholliseni, selkoa nykyisestä tilastani ja kärsimyksistäni, joihin Teidän takianne olen antautunut. Jos suvaitsette auttaa minua niistä, niin olen Teidän; jollette tahdo, niin lopettamalla kurjan elämäni tyydytän teidän julmuuttanne ja omaakin mielitekoani.

Teidän kalpeaan kuolemaan asti.

Surullisen hahmon ritari."

"Partani kautta", huudahti Sancho, "eikös se ole sievin kirje mitä ikinäni olen kuullut! Heipäs vain, kuinka sujuvasti lausuttekin kaikki mitä teillä on lausuttavana! Totta tosiaan, tietänette varmaan kaikki asiat taivaan alla." -- "Siinä säädyssä johon kuulun", vastasi don Quijote, "täytyy tietää kaikki." -- "No niin, kirjoittakaa paperin takasivulle sitte osotus noista kolmesta aasista ja merkitkää se nimellänne oikein sievästi, jotta kirje tunnetaan teidän käsialaksenne." -- "Tahdonpa tehdä sen", virkkoi ritari; ja osotuksen kirjoitettuaan hän luki sen ääneen:

"Rakas sisarentyttäreni, pyydän sinun tätä osotusta vastaan antamaan asemiehelleni Sancholle kolme aasia niistä viidestä, jotka jäivät talliin; arvo saatu häneltä. Olen hyvin kiitollinen, jos lähetät minulle takasin tämän osotuksen Sanchon kuitin kera.

Kirjoitettu Mustalla vuorella, elokuun 26 päivänä tänä vuonna."

"Se kuulustaa hyvältä, armollinen herra", lausui Sancho; "ja nyt te vain varustatte sen allekirjoituksellanne." -- "Ei tarvita mitään allekirjoitusta", vastasi don Quijote; "panen vain loppukoukeroni,[8] joka kyllä riittää takaukseksi vaikka kolmestakin sadasta aasista." -- "Sen kyllä uskon", sanoi Sancho, "ja nyt käyn satuloimaan Rosinanten; valmistaukaa siis antamaan minulle siunauksenne, sillä aijon lähteä nyt heti, huolimatta jäädä katselemaan teidän hullutuksianne, joista jo olen saanut tarpeekseni asti." -- "Ainakin tulee sinun", sanoi ritari, "nähdä minun aivan alastonna tekevän pari tusinaa ritarillisia hullutuksia, joihin ei tarvita pitkää aikaa, jotta sitte voit omantuntosi mukaan ja näkemäsi perusteella kuvailla Dulcinealle tilaani." -- "Oh, uskon kyllä sananne", huudahti Sancho; "mutta luojanne nimessä pyydän, herra ritari, päästä näkemästä teitä alastonna. Se mua niin kovin murehuttaisi, etten voisi pidättää kyyneleitäni, joita olen tänä yönä jo tarpeeksi vuodattanut harmoparkaani muistellessani. Jos minun kuitenkin välttämättömästä pitää katsella hullutuksianne, niin tehkää ne pian, sillä minulla on kiire matkaan. Mutta millä ihmeellä te aijotte elää, armollinen herra, sillä aikaa kuin minä olen poissa?" -- "Elä siitä pidä mitään murhetta", vastasi don Quijote; "olen päättänyt ravita itseäni vain näiden niittyjen ruohoilla ja näiden puitten hedelmillä, sillä minun yritykseni erityisenä hienoutena on juuri nälkäkuolema ynnä muut senkaltaiset eriskummallisuudet."

"Mutta, armollinen herra", keskeytti Sancho hänet, "luuletteko että palatessani osaan takasin tähän paikkaan, joka on niin kovin syrjäinen ja aivan kätkössä?" -- "Huomaa tarkasti mitä sanon", lausui ritari; "minä en liiku tästä minnekään etäämmälle ja nousen tavan takaa korkeimmalle kallionhuipulle, mistä minut kyllä näet, taikka huomaan minä sinut tiellä. Paremmaksi varmuudeksi leikkaa sentään rautatammen oksia, joita sirotat tielle joka kuuden askeleen päähän siksi kun tulet tasangolle; se olkoon sulle palatessasi merkkinä ja oppaana, kuten Ariadnen lankavyyhti Perseuksen pojalle tämän lähtiessä Kretan labyrintista." Sancho lupasi työtä käskettyä; ja saatuaan herraltaan siunauksen matkalleen ja molempien itkien syleiltyä toisiaan kapusi hän Rosinanten selkään. "Sancho ystäväiseni", sanoi silloin don Quijote, "minä uskon nyt huostaasi oivan ratsuni. Pidä siitä yhtä hellää hoivaa kuin olisin se minä itse." Sancho sanoi isännälleen vielä kerran jäähyväiset ja alotti matkansa, kylväen tielle rautatammen oksia kuten häntä oli käsketty.

Hän ei vielä ollut pitkällekään ennättänyt kun hän käänsihe takasin. Don Quijoten ihmetellessä mitä se merkitsi vastasi Sancho: "Herra, ehkäpä sittekin olitte oikeassa kun vaaditte minun ensin katselemaan hullutuksianne, jotta silminnäkijänä niistä tiedän kertoa kullallenne; vaikka muuten luulen koko tämän katumustemppunne olevan suurin hullutus mitä voitte tehdä." -- "Enkös sitä sinulle jo sanonut, Sancho hyvä", vastasi don Quijote. "Odotahan vähän, niin sillä aikaa kuin luet Isämeidän ennätän jo tehdä puolitusinaa hullutuksia." Näin sanoen hän riisui takkinsa ja paitansa, paljastaen siten yläruumiinsa, ja teki pari hurjaa ilmahyppyä, läimäytti kämmeniään kantapäihinsä ja löi vielä pari kuperikeikkaa, niin ettei Sancho enää voinut olla epätietoinen herransa hulluudesta. Sitten lähdemme hänen matkaansa aina siihen asti kuin hän palaa takasin Mustaan vuoristoon, eikä meidän tarvitsekaan matkalla kauvan viipyä kuten seuraavassa nähdään.

Kahdestoista Luku.

Miten parturi ja kirkkoherra, mukanaan kuuluisa Micomiconan prinsessa, lähtivät hakemaan don Quijotea Mustalta vuorelta.

Vuorelta lähdettyään Sancho matkasi Toboson tietä pitkin ja saapui seuraavana päivänä sen majatalon kohdalle, missä häntä edellisellä kerralla oli niin häijysti kohdeltu. Heti sen nähtyään hänen ruumistaan kylmät väreet puistattivat, ja hän oli yhä vielä näkevinään itsensä ilmassa heilumassa; senpä vuoksi häntä haluttikin kulkea sen ohitse, vaikka olikin päivällisen aika eikä miespoloinen ollut nauttinut einettä pitkään aikaan. Hänen ollessa kahden vaiheilla käydäkö sisään vaiko jatkaako matkaa, astui majatalosta ulos kaksi miestä, jotka näyttivät tuntevan hänet; ja toinen heistä sanoi toverilleen: "Arvon kirkkoherra, eikö tuo ole Sancho Pansa, jonka emännöitsijä sanoi seikkailijamme ottaneen mukaansa asemiehekseen?" -- "Hän se on", vastasi kirkkoherra, "ja hevosen tunnen don Quijoten ratsuksi."

Miehet todella olivatkin Sanchon kotikylän kirkkoherra ja parturi. Tunnettuaan sekä ratsastajan että ratsun he kävivät hänen luokseen, ja puhutellen Sanchoa nimeltä kysyi kirkkoherra, minne hän herransa oli jättänyt. Sanchokin tunsi heti molemmat, mutta päätti salata don Quijoten olinpaikan ja nykyisen tilan. "Hyvät herrat", sanoi hän nyreästi, "isäntäni on paraikaa kaukana täältä toimittamassa muuatta tärkeää työtä, jota en henkeni uhalla uskalla ilmaista." "No no, Sancho Pansa, kelpo ystäväni", sanoi parturi, "ei meitä niin helposti nenästä vedetä. Jollet ilmaise meille minne herrasi heitit, niin uskomme sinun murhanneen hänet varastaaksesi sitte hänen hevosensa. Sano nyt muitta mutkitta paikalla missä don Quijote oleskelee, tai marssi sitte vankilaan." -- "Eihän toki, armolliset herrat", huudahti Sancho hätäytyneenä, "ei minua tarvitse käydä uhkailemaan; en ole mikään murhamies enkä hevosvaras, vaan kelpo kristitty. Herrani on tuolla vuoristossa ja tekee paraikaa katumustöitä minkä ennättää." Ja ollenkaan vastustelematta hän kuvasi mihin tilaan don Quijote oli jäänyt ja mitä seikkailuja heillä oli ollut; mitä häneen itseensä tulee, niin oli hän viemässä kirjettä neiti Dulcinealle, Lauri Corchuelon tyttärelle Tobosossa, johon ritari oli kuollakseen rakastunut.

Kirkkoherra ja parturi hämmästyivät suuresti Sanchon kertomuksesta, ja vaikka kyllä tunsivat don Quijoten hulluuden, eivät he voineet kyllin ihmetellä, miten hän jok'ainoa päivä sai yhä kummallisempia päähänpistoja. He pyysivät saada nähdä don Quijoten kirjeen Dulcinealle, ja sen luettuaan he joutuivat yhä enemmän hämille. He tunsivat ritarin vanhastaan hyvin ja tiesivät, ettei maksanut vaivaa yrittääkään saada häntä järkiinsä. Sen vuoksi he rupesivat miettimään keinoja, miten juuri hänen hulluuttaan hyväkseen käyttäen saisivat hänet palaamaan kotiin.

"En näe tässä muuta neuvoa", sanoi parturi kirkkoherralle, "kuin että te, arvoisa kirkkoherra, joutuun lähdette nepaanne, nuoren Dorotean luokse, joka on aika nokkelaälyinen tyttö. Taivuttakaa hänet pukeutumaan vaeltavaksi prinsessaksi, jonka rippi-isäksi te itse tarpeen tullen voisitte ruveta; minä olen vaikka hänen ratsupalvelijansa. Minulla sattuu juuri olemaan laukussani valeparta, jota voin käyttää naamarina. Dorotean ei tarvitse muuta tehdä kuin itkien rukoilla suojelusta Surullisen hahmon ritarilta, saadakseen hänet palaamaan meidän seurassamme kotiin."

Kirkkoherra suostui mielellään esitykseen ja kävi puhuttelemaan mainittua neitoa. Tämä oli lukenut paljon ritariromaaneja, niin että oli hyvin perehtynyt tällaisiin juoniin. Viivyttelemättä hän otti esiin erinomaisen kauniin hameen sekä runsaasti koristellun vihreän kauhtanan, helminauhan ynnä muita naiskoruja; ja kun hän kaiken tämän koreuden oli pukenut päälleen, näytti hän niin loistavan kauniilta, ettei muiden ihastuksesta tahtonut loppua tullakaan.

Enimmän hän kuitenkin vaikutti Sanchoon, joka ei voinut siirtää hänestä katseitaan. "Ken tämä kaunis neiti on ja mitä hän täältäpäin etsii?" kysyi hän kiihkeästi kirkkoherralta. -- "Kukako neiti on?" toisti kirkkoherra. "Onpahan vain Micomiconin suuren valtakunnan kruununperijätär, joka tulee rukoilemaan isäntääsi kostamaan erään ilkeän jättiläisen hänelle tekemää vääryyttä; ja kun maine kuuluisan don Quijoten urhoollisuudesta on levinnyt yli koko Guinean, ei prinsessa ole arkaillut tehdä tätä pitkää matkaa hänen apuaan etsiäkseen." -- "Sepä vasta on mainiota!" huudahti Sancho ihastuneena, "hän on tervetullut meidän luoksemme! Sepä tosiaan on onnellinen etsintä ja oivallinen löytö, jos vain herrani onnistuu kolauttaa tuo lemmon jättiläinen kuoliaaksi. Ja totta varmaan hän sen tekeekin, jos vain tapaa miehensä ja jollei tämä ole loitsija, sillä sellaisia vastaan ei hänellä ole mitään valtaa. Mutta yhtä asiaa pyydän teiltä, armollinen kirkkoherra, että neuvotte häntä oitis naimaan tuon prinsessan. Sillä jos hän saa päähänsä ruveta esimerkiksi arkkipiispaksi, ei hän milloinkaan voi päästä prinsessan mieheksi ja sitte keisariksi. Minä olen nimittäin tässä aatellut omaakin kohtaani ja huomannut, ettei ole minulle hyvä jos herrani rupee arkkipiispaksi, sillä silloin en minä, joka olen nainut mies, kelpaa kirkon palvelukseen." -- "Olet oikeassa, Sancho hyvä", sanoi kirkkoherra; "lupaan käyttää herraasi nähden kaikkea vaikutusvaltaani."

Sancho ilmaisi tyytyväisyytensä kirkkoherran lupauksesta, ja tämä puolestaan ihmetteli Sanchon yksinkertaisuutta ja miten ritarin hullut haaveet olivat juurtuneet palvelijankin päähän. Dorotea oli jo noussut kirkkoherran muulin selkään ja parturi varustautunut tekoparrallaan, jonka jälkeen he pyysivät Sanchon johdattamaan heidät isäntänsä luo, varottaen vahvasti häntä ilmaisemasta kirkkoherraa ja parturia; sillä jos ritari nämä tuntisi, rupeisi hän epäilemään heidän asiaansakin, ja silloin hän voisi kadottaa tämän mainion tilaisuuden päästä keisariksi.

Prinsessa Micomicona, hänen asemiehensä ja suuri Sancho olivat kulkeneet noin kolme neljännes peninkulmaa, kun näkivät don Quijoten seisovan kalliolla, täysin puettuna vaan ilman rautavaruksiaan. Heti kun prinsessa sai tietää hänen olevan etsimänsä ritarin, pysäytti hän ratsunsa, astui asemiehensä auttamana satulasta ja heittäysi maahan hänen eteensä. Don Quijoten vastustuksesta huolimatta hän syleili ritarin polvia ja puhui hänelle seuraavasti: "En nouse jalkainne juuresta, urhoollinen ja voittamaton ritari, ennenkun lupaatte tehdä minulle erään palveluksen, joka yhä enentää mainettanne ja auttaa maailman onnettominta ja sorretuinta neitoa suuresta pulasta. Ja jos urhoutenne todella on niin verraton ja käsivartenne niin voimakas kuin huhu kertoo, niin vaativat kunnian ja ritarillisuuden lait teitä auttamaan minua poloista, jonka suuri maineenne on tuonut tänne maanpiirin toisesta äärestä teidän suojelustanne anomaan." -- "Minä puolestani, lumoava kaunotar", vastasi don Quijote kohteliaasti, "olen päättänyt olla lausumatta sanaakaan, ennenkun nousette pystyyn." -- "En nouse tästä konsanaan, kuuluisa ritari", sanoi sorrettu prinsessa, "jollette lupaa minulle pyytämääni avuntekoa." -- "Siinä tapauksessa minun täytyy se luvata sillä ehdolla kumminkin, ettei se sodi kuninkaani ja isänmaani ynnä sen kalliin olennon etuja vastaan, joka on kahlehtinut vapauteni ja sydämmeni." -- "Voin teille varmasti vakuuttaa, etteivät mitkään näistä tule kärsimään siitä vahinkoa", sanoi prinsessa.

Sancho lähestyi don Quijotea ja kuiskutti hänelle korvaan: "Lähtekää, lähtekää toki hänen mukaansa, armollinen herra, voitte hyvin suostua hänen pyyntöönsä, se on pieni mitättömyys vain. Teidän tarvitsee vain kolauttaa kuoliaaksi muuan inhottava jättiläinen. Ja hän, joka sitä teiltä pyytää, on prinsessa Micomicona, suuren Micomiconin valtakunnan kuningatar Etiopiassa." -- "Se on samantekevää kuka hän on", vastasi don Quijote; "minä teen mitä velvollisuuteni, omatuntoni ja ritarisäätyni lait käskevät." Ja kääntyen prinsessan puoleen jatkoi hän: "Nouskaa toki pystyyn, neitiseni, minä suostun siihen palvelukseen mitä teidän kauneutenne minulta toivoo." -- "Anon apua teidän urhoollisuudeltanne, verraton ritari", sanoi Dorotea yhtä kohteliaasti, "ja pyydän teitä nyt heti lähtemään kanssani sinne mihin tahdon teidät viedä ja vielä pyydän ettette antaudu mihinkään muuhun seikkailuun, ennenkun olette puolestani kostanut konnalle, joka vastoin kaikkea jumalallista ja inhimillistä oikeutta on riistänyt valtakuntani." -- "Sen lupaan ja vannon, kaikkein armollisin neiti", vastasi ritari; "voitte jo rohkaista mieltänne ja karkottaa surun, joka teitä painaa; toivon Jumalan avulla ja käsivarteni voimalla voivani asettaa teidät takasin menettämällenne valtaistuimelle ja kostaa kaikille ryöväreille, jotka teitä siltä pidättävät. Ja käykäämme nyt heti paikalla toimeen, sillä viivytteleminen on aina vaarallista."

Murheellinen prinsessa koki kaikin mokomin suudella sankarimme käsiä, mutta tämä, kohteliaana ja ritarillisena kuin aina, ei tahtonut sitä suvaita. Hän sai kaunottaren viimeinkin nousemaan pystyyn, syleili häntä hellästi ja käski sitte Sanchon tuomaan hänen varuksensa. Aseenkantaja nouti ne eräästä puusta, jonka oksille ne olivat ripustetut kuin mikäkin voittosaalis; ja kun don Quijote oli ne pukenut päälleen, lausui hän: "Lähtekäämme nyt heti auttamaan tätä korkeata prinsessaa ja käyttämään taivaan meille antamaa voimaa ja urhoutta hänen vihamiestensä kukistamiseen." Parturi, joka myös oli koko ajan ollut polvillaan uskaltamatta vetää suutaan nauruun, koska pelkäsi pudottavansa valepartansa, nousi seisaalleen ja tarttui prinsessan toiseen käteen, don Quijoten pitäessä toista; ja yhdessä he nyt nostivat hänet muulin selkään.

Sancho-parka sai käydä jalkasin perässä, mikä surkeus taas johdatti kadotetun harmon hänen mieleensä, niin että syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan. Kuitenkin hän kärsivällisesti hillitsi suruaan, sillä olihan hänen herransa nyt hyvällä alulla päästä keisariksi. Hän ei sitä epäillytkään, etteikö tämä naisi prinsessaa ja pääsisi ainakin Micomiconin kuninkaaksi. Vain yksi synkkä ajatus hämmensi näitä valoisia kuvitteluja: tuo valtakunta tuntui sijaitsevan neekerien maassa, joten hän herransa armosta siis joutuisi maaherrana hallitsemaan mustia; mutta tämäkin häiritsevä ajatus väistyi pian. "Oh, olkoot alamaiseni vain mustia, mitä se tekee! Se on paljon parempi vain. Kuletan heitä Espanjaan, myyn heidät siellä, saan hyvät rahat taskuuni ja ostan niillä jonkun aatelistilan, jossa elän huoletonna vanhuuteni päivät. Olenko muka liian tyhmä tällaisiin asioihin? Tarvitseeko olla filosoofi osatakseen myydä kolmekymmentä tai edes kymmenenkin tuhatta orjaa? Hei, niin totta kuin olen Sancho Pansa, sen verran saan toki noita mustilaisia kokoon, isoja ja pieniä miten sattuu, ja olkootpa ne vaikka mustia kuin piki, osaan ne aina muuttaa kauniiksi kullankeltaisiksi ja hopeanvalkoisiksi kolikoiksi! Tulkaa lähelle vain, en minä niin vaarallinen ole!" Näin hauskoissa mietteissä Sancho taivalsi eteenpäin ja unohti pian senkin ikävän, että nyt sai jalan astua.

Kirkkoherra, joka tähän asti oli pysytellyt piilosalla, katsoi nyt ajan tulleen hänenkin astua näyttämölle, ja hän ilmautui yht'äkkiä tielle huutaen täyttä kurkkua: "Tervetullut, rakas maanmieheni don Quijote de la Mancha, ritariston kukka ja huippu, sorrettujen tuki!" sekä riensi syleilemään don Quijoten vasenta polvea. Ritari ensin hyvin hämmästyi miehen käytöksestä, mutta tunsi vihdoin hänet vanhaksi ystäväkseen kotikylän kirkkoherraksi ja koetti kaikin mokomin laskeutua ratsultaan. Tätä ei toinen tahtonut sallia, jonka vuoksi don Quijote huudahti: "Ah, ei ole oikein, herra kirkkoherra, että minä istun hevosen selässä, kun teidän korkea-arvoisuutenne käy jalkasin." -- "En millään ehdolla salli teidän nousta satulasta", vastasi kirkkoherra. "Suvaitkaa, teidän armonne, istua vain hevosenne selässä, sillä ratsastaen te suoritatte maailman suurimpia ihmetöitä; minun halpuudelleni on kylliksi, jos joku näistä muista herroista sallii minun istua taakseen muulinsa selkään. Silloin voin kuvitella istuvani Pegasuksen tai kuuluisan maurilaisurhon Muzaraquen viisaan ratsun selässä, joka tänäkin päivänä makaa loihdittuna Zulema-kummun sisässä lähellä suurta Complutumin kaupunkia." -- "Olette vallan oikeassa, herra kirkkoherra", sanoi don Quijote, "enkä enää vastustelekaan. Mutta luulen, että armollinen prinsessa minun tähteni suvaitsee käskeä asemiehensä antamaan teille paikkansa muulin selässä ja itse istumaan taaksenne, jos se vain käy laatuun."

Tällä tapaa seurue viimein pääsi matkalle don Quijoten kotitaloa kohti, ilman että ritari lainkaan vainusi kepposta, joka hänelle oli aijottu.

Kolmastoista Luku.

Prinsessa Micomiconan kertomus ja Sancho Pansan seikkailu.

Surullisen hahmon ritarin ensi huolena heidän matkalle jouduttuaan oli vaatia aseenkantajaltaan tiliä tämän lähettilästoimesta. Uskollinen asemies osotti tässä tilaisuudessa vallan ihmeellistä mielenmalttia, ja hänen herralleen antamansa tiedot tyydyttivät tätä sitä enemmän, kun ne olivat ammennetut yksinomaan Sanchon mielikuvituksesta. Kun tämä tärkeä kohtaus oli ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, liittyivät isäntä ja palvelija jälleen muuhun seuraan.

"Armollinen neiti", lausui ritari sitten prinsessa Micomiconalle, "pyydän teitä nyt kertomaan meille onnettomuudestanne, jollette tahdo sitä salassa pitää, ja ilmoittamaan ketkä teille vääryyttä ovat tehneet ja keille minun on puolestanne kostettava." -- "Kernaasti tahdon kertoa siitä", vastasi Dorotea, "mutta pelkään ikävystyttäväni teitä niin epämieluisista asioista puhumalla." -- "Ei, ette suinkaan", sanoi don Quijote; "päinvastoin olemme siitä kovin kiitolliset." Kirkkoherra ja parturi asettuivat tällöin prinsessan kummallekin puolelle kuullakseen hänen kertomustaan; ja Sancho, jonka mieltä asia kiinnitti yhtä paljon kuin herransakin, oli pelkkänä korvana. Sittekun Dorotea oli asettunut sellaiseen asentoon satulassaan, että voi paremmin puhua seuralaisilleen, alkoi hän surullisen kertomuksensa seuraavalla tavalla:

"Ensiksikin, herrani, tietäkää, että nimeni on..." Hän pysähtyi hetkiseksi, kun ei muistanut minkä tekonimen kirkkoherra hänelle oli antanut. Mutta nähtyään hänen hämmentyvän kiiruhti tämä apuun: "Ei ole lainkaan ihmeellistä, jalo neiti, että sekaannutte muistellessanne kaikkia kohtaamianne kovanonnen iskuja, sillä suuret onnettomuudet tavallisesti hämmentävät ihmiseltä mielen ja muiston; ja se kohtalo mikä prinsessa Micomiconaa ovat kohdanneet, sen todella pitää olla kovin suuri ja raskas, koska hänen on täytynyt lähteä maiden ja merien takaa etsimään itselleen kostajaa." -- "Totta on", sanoi Dorotea, "että mieleeni yht'äkkiä tuli niin hirmuinen kuva kärsimistäni onnettomuuksista, että tuskin tiedän mitä puhun; mutta luulenpa tulleeni taas tolkuilleni ja toivon, että ilman teidän auttamattannekin voin jatkaa kertomustani. Tietäkää siis, hyvät herrat, että olen Micomiconin suuren valtakunnan laillinen perijätär ja että herra isäni, kuningas Tinacrio Viisas, joka oli syväoppinen loitsija, sai tämän taitonsa kautta tietää että äitini, kuningatar Xantippa, kuolisi ennen häntä ja että minä hänen itsensäkin kuoltua jäisin orvoksi varsin nuorella ijällä. Tämä seikka ei häntä niin suuresti murehuttanut, se kun oli tavallinen maailman meno; mutta hän tiesi sen ohessa -- yhä saman salaisen taitonsa avulla -- että muuan ilkeä jättiläinen, joka hallitsi eräässä rajoillamme sijaitsevassa suuressa saarivaltakunnassa ja jonka nimi oli Pandafilando Karsaskatseinen (jonka lisänimen hän oli saanut koska aina katseli kieroon muita sillä pelättääkseen) minun orvoksi jouduttuani hyökkäisi isolla sotavoimalla maahani ja ryöstäisi sen tykkänään käsistäni. Tätä hirveää onnettomuutta en muka voisi muuten välttää kuin menemällä vaimoksi tuolle jättiläiselle, mutta sitä tiesi isäni minun ei koskaan tekevän. Minä en ikinä suostu vaimoksi jättiläiselle, vaikka tämä olisi suurin ja hirvittävin koko maailmassa. Sen vuoksi sanoi isäni kuollessaan minulle, että jättäisin hyvällä valtakuntani tuolle hirviölle, jotta alamaiseni eivät tulisi sodan jaloissa kärsimään; ja että sitte valittuani miehistäni uskollisimmat seuralaisikseni, matkustaisin viipymättä Espanjaan etsimään suojelusta eräältä kuuluisalta vaeltavalta ritarilta, jonka urhotekojen maine täyttää koko maailman ja jonka nimeksi hän mainitsi muistaakseni don Azote tai don Gicote..." -- "Sanokaa don Quijote", ehätti Sancho väliin, "elikkä muuten Surullisen hahmon ritari." -- "Aivan oikein", myönsi Dorotea, "don Quijote se olikin. Muuten hänen piti olla kookas ruumiiltaan sekä kasvoiltaan laiha, sanalla sanoen isäni kuvasi teidät, herra ritari, niin ihmeteltävän tarkasti, ettei minulla ollut lainkaan vaivaa tuntiessani teidät siksi jo ensi silmäykseltä. Muuta ei minulla enää ole sanottavaa, sillä luulen jo perineeni takasin esi-isäini valtakunnan, koska te hyvyydessänne olette luvannut minulle väkevän käsivartenne apua ja lähtevänne minne vain teidät vien. Tarkotukseni on asettaa teidät kasvoista kasvoihin tuon kurjan Pandafilando Karsaskatseisen kanssa, jolle toivon teidän verisesti kostavan ja riistävän häneltä kruununi ja valtakuntani, jotka hän vääryydellä on minulta anastanut. Unhotin vielä mainita, että isäni, viisas kuningas Tinacrio, jätti minulle paperikäärön, johon kreikkalaisin tai araapialaisin kirjaimin (joita en osaa lukea) oli merkitty, että jos tuo ritari urhotekonsa suoritettuaan pyytäisi minua puolisokseen, minun olisi siihen ehdottomasti suostuttava ja annettava hänelle valtakuntani ja käteni." -- "Hei vaan, Sanchoseni, miltäs se rupeaa kuulumaan!" huudahti don Quijote ylen ihastuneena. "Tajuatko mistä on kysymys? Kuinka usein olenkaan sinulle tällaisista asioista puhellut? Katsohan vain miten valtakuntia satelee hallittavaksemme ja kuninkaantyttäriä naidaksemme!" -- "Siitäpä näyttää", myönnytteli Sancho; "mutta jopa olemmekin saaneet kauvan sellaista ihmettä odottaa." -- "Kas tällainen, jalot herrat", jatkoi Dorotea, "on onnettomuuksieni historia. Muuta minulla ei ole lisättävää kuin että kaikista seuralaisistani pelastui eräässä hirveässä haaksirikossa vain tämä pitkäpartainen asemieheni. Me kahden vain pelastuimme kumpikin lankullamme, niin että minusta tuntuu kuin olisi taivas lähettänyt meille ihmeen säästääkseen meidät parempia aikoja varten." -- "Paremmat ajat ovat jo koittaneet", huudahti don Quijote. "Vannon uudelleen pitäväni teille ennen antamani lupauksen, seuraavani teitä hamaan maailman ääriin enkä erkanevani teistä ennenkun pidän kädessäni julman ja viekkaan vihollisenne päätä, jonka taivaan ja voimakkaan käsivarteni avulla leikkaan hänen rungostaan, oli hän sitte vaikka Mars-jumala itse. Ja asetettuani teidät jälleen kuninkaalliseen valtaanne, jätän kätenne ja sydämmenne vapaasti käytettäväksenne; sillä niin kauvan kuin tahtoni on vangittu tuon julman kaunottaren kahleisiin... Muuta en voi sanoa kuin että minun on mahdoton ajatella ketään muuta naista, vaikka se olisi Feniks-lintu itse!"

Sancho Pansaa, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut herransa puhetta, murehuttivat tämän viime sanat niin kovin, ettei hän voinut olla sanoiksi puhkeamatta. "Niin totta kuin kerran kuolen", huudahti hän, "te, herra don Quijote, näytätte kerrassaan kadottaneen viimeisenkin järjenrahtunne! Niinkuin vielä voisitte epäröidä, kun suuri ja mahtava prinsessa tarjoo teille kättänsä ja valtakuntaansa. Luuletteko sellaisia onnenpotkauksia joka oksalla kasvavan, vai pidättekö neito Dulcineaa kauniimpana kuin tätä prinsessaa? Ei sinnepäinkään, tuo tytönnaasikka ei riitä riisumaan edes tämän kengännauhojakaan. Miten nyt minun kreivikuntani käy, jolla minua niin kauvan olette narrailleet? Ei, naikaa te vain prinsessa ja ottakaa tuo kuningaskunta, joka kerrassaan putoo suuhunne; ja kun sitte olette päässyt kuninkaaksi, niin tehkää minut oitis kreiviksi tai markiisiksi, vähät minä muusta!" Don Quijote ei jaksanut kärsivällisesti kuulla Sanchon törkeitä solvauksia hänen sydämmensä valtijatarta vastaan; sanaakaan virkkamatta hän kohotti keihäänsä ja takoi sillä niin voimakkaasti onnettoman asemiehensä päähän, jotta tämä luhistui maahan; ja jollei Dorotea olisi käynyt väliin, olisi hän poloisen vielä hengiltäkin ottanut. "Luuletteko te kurja moukka", karjasi hän, vihapäissään teititellen Sanchoa, "että minä iankaikkisesti voin kärsiä teidän typeriä puheitanne ja alati teille anteeksi antaa? Elkää luulkokaan semmoista, te kirottu konna, joka uskallatte avata kurjan kitanne häväistäksenne verratonta Dulcineaa! Ettekö tiedä, kelvoton olento, että minä häneltä saan kaiken voimani ja urheuteni ja että ilman häntä en kykenisi hiirtäkään tappamaan? Sanokaas minulle, mestari myrkkykieli, ken tämän kuningaskunnan olisi valloittanut, ken jättiläiseltä kaulan katkaissut ja ken teistä markiisin tehnyt -- sillä kaikkea tätä pidän jo suoritettuna asiana -- jollei sitä olisi tehnyt juuri Dulcinean urhous, joka on terästänyt minun käsivarteni näitä kaikkia suuria tekoja toimittamaan? Hän se minussa taistelee ja antaa minulle voiton, samatekuin minäkin hänessä elän ja hengitän. Ilkeä solvaaja, kuinka kiittämätön olettekin! Juuri sinä hetkenä, jolloin teidät olen kohottanut maan mahtavain verralle, palkitsette sen puhumalla pahaa siitä henkilöstä, joka teille hyvää tekee." Sancho ei kuitenkaan ollut niin masentunut äskeisestä selkäsaunastaan, ettei olisi ymmärtänyt ritarin sanoja; mutta hän tahtoi siirtää arvoisan ruumiinsa turvallisempaan paikkaan ennenkun uskalsi vastata. Hän siis nousi kiiruusti pystyyn ja asettui prinsessan muulin taa, mistä puheli ritarille: "Sanokaas minulle, armollinen herra, eikö ole totta ettette peri valtakuntaa, jollette nai tätä prinsessaa; ja jollette niin tee, niin millä sitte minua palkitsette? Tästähän minä äsken puhetta pidin ja enkös vain ollut oikeassa? Ja miksi tosiaan epäröittekään naida tämän kuningattaren, joka on tulla tupsahtanut suoraan taivaasta syliinne? Mitä kauneuteen tulee, niin en enää puutu siihen juttuun; mutta totta puhuakseni ovat molemmat minusta yhtä kauniita, vaikken ole milloinkaan nähnytkään neiti Dulcineaa." -- "Mitä sinä puhut, kurja petturi! Etkö ole Dulcineaa nähnyt?" jyrisi don Quijote. "Etkö juuri tuonut minulle vastausta häneltä?" -- "Niin, nähkääs, tarkotin sanoa, etten ole häntä nähnyt tarpeeksi voidakseni kaikki hänen kauneutensa yksityiskohdat kertoa; ylimalkaan hän oli minusta mahdottoman kaunis." -- "Niin ollen annan sinulle anteeksi", sanoi don Quijote, "ja suo sinäkin minulle anteeksi tämä pieni ikävyys, sillä ihminen ei voi aina hillitä ensimmäisiä mielitekojansa." -- "Sen kyllä tiedän", vastasi Sancho, "sillä lörpötteleminen onkin aina ollut minun ensimmäinen mielentekoni, niin etten voi olla sanomatta mitä sylki suuhuni tuo." -- "Kavahda siis vastedes sillä tapaa lörpöttelemästä; sillä ruukku käy niin kauvan kaivolla, kunnes . . . Niin, muuta en sinulle sano." -- "Juuri niin, Herramme näkee taivaastaan kaikki mitä täällä maan päällä tapahtuu ja hän tietää ken meistä huonommin menettelee, minäkö joka en puhunut oikein, vaiko teidän armonne joka käyttäytyi moisella tavalla." -- "No nyt ollaan jo tarpeeksi puhuttu", lausui Dorotea. "Sancho ystävä, menkää suutelemaan isäntänne kättä, pyytäkää häneltä anteeksi ja muistakaa vasta kiittää ja laittaa vähän varovaisemmin. Etenkin pankaa mieleenne, ettette koskaan puhu pahaa tuosta Toboson neitosesta, jota tosin en tunne, vaan jota kernaasti tahtoisin palvella, koska tämä mainio la Manchan ritari häntä pitää niin suuressa arvossa. Mitä muuten sinuun tulee, niin luota lupaukseeni, etkä suinkaan jää ilman palkintoa." Sancho nyökkäsi prinsessalle ja kävi suutelemaan herransa kättä, jonka tämä suurella arvokkaisuudella hänelle ojensikin.

NeljäStoista Luku.

Don Quijoten surullinen palaus kotitienoilleen puisessa häkissä ja paholaisjoukon saattamana.

Vaeltavan ritarin ja hänen asemiehensä rakennettua rauha välillään näkivät kulkijamme tiellä miehen ratsastavan aasilla, luullen häntä ensin mustalaiseksi. Mutta Sancho, jonka sydämmessä aasin näky synnytti tuskallisen tunteen, tunsi heti ratsastajan Gines de Passamontiksi, niinkuin asianlaita todella olikin. Tämä oiva toveri oli pukeutunut mustalaisten tapaan, joiden kieltä hän taisi, ja varustanut myöskin aasinkin mustalaisvaljailla, jotta paremmin saisi sen myydyksi, mutta Sanchon tarkkaa silmää se ei voinut pettää; hän tunsi paikalla niin hyvin ratsun kuin ratsastajankin ja alkoi huutaa täyttä kurkkua: "Ah, sinä lurjusten lurjus Ginesille, luovuta paikalla minun aarteeni, minun leponi ja elämäni! Jätä oitis tänne aasini, minun iloni ja ylpeyteni! Pakene, pakene, rosvojen rosvo; pötki tiehesi, sen emävaras, ja luovuta pois saaliisi!" Nähdessään noin lukuisen seurueen edessään ymmärsi Gines jo puolenkin sanan, hyppäsi alas aasin selästä ja pötki kiiruimman kautta matkoihinsa, ilman että kukaan viitsi lähteä häntä takaa-ajamaan.

Sancho juoksi joutuun aasinsa luo, ja hellästi syleillen elukkata purskahti hän nyyhkyttäen lausumaan: "Kuinka olet voinut, armas lapseni, lemmikkini, rakas toverini, uskollinen ystäväni, helmalapseni?" Ja hän suuteli aasin turpaa ja hyväili sitä kuin ainakin suuresti rakastettua ja hellästi kaivattua ystävää. Aasi ei puolestaan puhunut mitään, mutta vastaanotti hyväilyt vallan asiaankuuluvina. Koko seurue iloitsi Sanchon onnesta, ja don Quijote ylisti hänen hellää sydäntään ja uudisti vielä kerran lupauksensa kolmesta aasista, jotka Sancho oman aasinsa perimisestä huolimatta tulisi häneltä saamaan.

Illan tullen matkueemme saapui sen majatalon portille, joka Sanchossa niin synkkiä muistoja oli herättänyt; mutta joko lie aasin löytäminen elähyttänyt hänen rohkeuttaan tahi tunsi hän itsensä turvallisemmaksi isäntänsä parissa; mutta niin kuitenkin kävi, että hän tällä kertaa vähääkään aristelematta rohkeni seurata toisia sisään. Don Quijote tervehti kohteliaasti emäntää, jota hän edelleen piti linnanrouvana, ja tunsi itsensä kristikunnan onnellisimmaksi ritariksi, kun lihava Maritorne alentui ottamaan kynttilän ja johdatti hänet vanhaan makuusuojaansa.

Tällä välin olivat kirkkoherra ja parturi menneet toiseen huoneeseen; ja ymmärtäen hyvin että tähän asti olivat vain puoleksi suorittaneet kepposensa, kun olivat saaneet hänet majataloon, miettivät he nyt keinoa saada hänet aina kotikyläänsä saakka. Dorotean älykäs avuliaisuus otettiin nytkin kiitollisesti vastaan, ja kirkkoherra esitti vihdoin suunnitelman, joka yksimielisesti hyväksyttiin.

He ryhtyivät ensin kauppoihin erään majatalossa yöpyvän kuorma-ajurin kanssa, jolta lainasivat härän ja vankkurit kahdeksi päivää. Sitte he laativat vahvoista seipäistä kokoon häkin, joka oli kyllin tilava makaavalle miehelle. Kun he sitte vielä olivat pukeneet itsensä, palvelijansa ynnä eräitä talonpoikia eriskummallisiin vaatteisiin ja värjänneet kasvonsa, astuivat he hiljaa don Quijoten makuusuojaan, lähestyivät varovasti vuodetta hänen sikeästi maatessaan ja köyttivät hänen kätensä ja jalkansa niin lujasti, ettei hän herättyään kyennyt vähintäkään vastarintaa tekemään, vaan oudoksuen katseli uutta asemaansa ja noita merkillisiä haamuja, jotka häntä ympäröivät.

Hän ei nytkään voinut muuta luulla, kuin että ne olivat tämän lumotun linnan haltijoita, jotka pitivät peliään hänen kanssaan ja olivat hänet loihtineetkin, koskei hän kyennyt puolustautumaan eikä edes jäsentä liikahuttamaan. Vehje siis onnistui mainiosti kirkkoherran suunnitelman mukaan.

Ainoa, joka tämän salaperäisen tapauksen aikana oli tavallisessa puvussaan ja kenties myöskin ainoa täysjärkisen tavalla käyttäytyvä, oli Sancho. Ja vaikkei paljoa puuttunut että hän hölmistyi yhtä suuressa määrässä kuin herransakin, tunsi hän kuitenkin kaikki nuo valepuetut henkilöt; mutta hän oli niin moninaisten kovanonnenpotkujen ja pettymysten murtelema, ettei hän edes avannut suutansakaan, vartoen vain mikä tarkotus ja loppu hänen herransa pahoinpitelyllä oikeastaan oli. Sittekun häkki oli niin tarkoin sulettu, etteivät säleet ja saranat ainakaan ensi nykäisyllä peräänantaneet, nostivat nuo salamyhkäiset haamut sen hartioilleen kantaakseen sen vankkureille. Kulkueen astuessa ulos huoneesta kuultiin järeän ja mahtavan äänen, niin järeän kuin parturi N