Antikristuksen ihmetyöt

Kirj.

Selma Lagerlöf

Suomensi Jaakko Suomalainen

WSOY, Porvoo, 1910.

"Kun Antikristus saapuu, näyttää hän aivan Kristuksen kaltaiselta. Silloin vallitsee suuri nälänhätä ja Antikristus kulkee maasta maahan ja jakaa leipää köyhille. Ja hän on saapa paljon puoltajia."

Sisilialaisesta kansantarusta.

SisäLlys

Johdanto.

1. Keisarin näky. 2. Rooman pyhä lapsi. 3. Katusululla

Ensimäinen kirja.

1. Mongibello. 2. Fra Gaetano. 3. Kummisisko. 4. Diamante. 5. Don Ferrano. 6. Don Matteon tehtävä. 7. San Pasqualen kellot. 8. Kaksi canzonia. 9. Pako. 10. Sirokko. 11. San Sebastianon juhla.

Toinen kirja.

1. Suuren miehen puoliso. 2. Leipää ja leikkejä. 3. Aracoelin hylkiö. 4. Vanha kärsimyshistoria. 5. Rautainen rannerengas. 6. Fra Felicen testamentti. 7. Ihmeen tapahduttua. 8. Jettatore. 9. Palazzo Geraci ja palazzo Corvaja. 10. Falco Falcone. 11. Voitto.

Kolmas kirja.

1. Keidas ja erämaa. 2. Palermoon. 3. Kotiintulo. 4. Vain tästä maailmasta. 5. Muuan Signorellin fresko.

Johdanto.

"Kun Antikristus saapuu, näyttää hän aivan Kristuksen kaltaiselta."

Ensimäinen luku.

Keisarin NäKy.

_Se tapahtui siihen aikaan_, jolloin Augustus oli Rooman keisarina ja Herodes kuninkaana Jerusalemissa.

Silloin tapahtui kerran, että hyvin suuri ja pyhä yö laskeutui yli maan. Se oli pimein yö, mitä kukaan vielä oli nähnyt; olisi voinut luulla, että koko maa oli joutunut kellariholviin. Oli mahdotonta eroittaa vettä maasta, eikä tutuintakaan tietä voinut kulkea. Toisin ei saattanut ollakaan, sillä taivaalta ei tullut ainoatakaan valonsädettä. Kaikki tähdet olivat jääneet omiin koteihinsa, ja lempeä kuu oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

Ja yhtä syvä kuin pimeys oli myöskin äänettömyys ja hiljaisuus. Virrat olivat pysähdyttäneet juoksunsa, tuuli ei liikahtanut, olivatpa haavankin lehdet lakanneet väräjämästä! Ken meren äärellä olisi astellut, hän olisi huomannut, ettei laine enää lyönyt rantaan, ja ken erämaassa olisi kulkenut, sen jalan alla ei hiekka olisi narissut. Kaikki oli kivettynyttä ja liikkumatonta, jotta ei pyhä yö häiriytyisi. Ruoho ei rohjennut kasvaa, kaste ei voinut laskeutua, eivätkä kukkaset uskaltaneet levittää tuoksuaan.

Tänä yönä pedot eivät saalistaan ajaneet, käärmeet eivät pistäneet, koirat eivät haukkuneet. Ja vieläkin ihanampaa. Mitkään elottomat esineet eivät olisi tahtoneet loukata yön pyhyyttä suostumalla suorittamaan mitään pahaa tekoa. Ei yksikään tiirikka olisi voinut avata lukkoa, eikä yksikään veitsi olisi kyennyt verta vuodattamaan.

Juuri tänä yönä lähti Roomassa pieni ihmisparvi keisarin asunnosta Palatinukselta ja suuntasi kulkunsa Forumin poikki kohti Kapitoliumia. Äsken päättyneenä päivänä olivat nimittäin neuvosherrat kysyneet keisarilta, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että he rakentaisivat hänelle temppelin Rooman pyhälle vuorelle. Mutta Augustus ei ollut heti antanut suostumustaan. Hän ei tiennyt, hyväksyisivätkö jumalat sen, että hänen temppelinsä seisoisi aivan heidän omansa vieressä, ja hän oli vastannut, että hän tahtoi ensin toimittaa yöllisen uhrin haltijalleen ja siinä tutkia heidän tahtoaan. Hän nyt juuri, muutamien uskottujen seuraamana, oli menossa uhriansa toimittamaan.

Augustus istui kantotuolissa, sillä hän oli vanha, ja Kapitoliumin korkeat portaat rasittivat häntä. Hän piteli itse häkkiä, jonka kyyhkyset hän aikoi uhrata. Ei yhtään pappia eikä sotamiestä eikä neuvosherraa häntä seurannut, vaan ainoastaan hänen lähimmät ystävänsä. Soihdunkantajat kulkivat hänen edellään, ikäänkuin aukaisemassa tietä yön pimeydessä, ja hänen jäljessään seurasivat orjat, jotka kantoivat kolmijalkaista alttaria, hiiliä, veitsiä, pyhää tulta ja kaikkea muuta, mitä tarvittiin uhraamiseen.

Matkalla keisari keskusteli iloisesti uskottujensa kanssa, ja sen vuoksi ei kukaan huomannut yön ääretöntä hiljaisuutta ja äänettömyyttä. Vasta kun he olivat tulleet Kapitoliumin laelle sen aution paikan ääreen, joka oli varattu uudelle temppelille, heille selvisi, että jotain erikoista oli tapahtumassa.

Tämä yö ei voinut olla samallainen kuin kaikki muut, sillä korkealla kallionreunalla he näkivät mitä ihmeellisimmän olennon. He luulivat ensin, että se oli vanha, murtunut olivipuun runko, he luulivat sitten, että ikivanha kivikuva Jupiterin temppelistä oli vaeltanut kalliolle. Viimein heistä näytti, ettei siinä voinut olla kukaan muu kuin vanha sibylla.

Mitään niin vanhaa, niin säittensyömää ja niin jättiläissuurta he eivät koskaan olleet nähneet. Tämä vanha nainen oli kauhistava. Ellei keisari olisi ollut mukana, he kaikki olisivat paenneet kotiinsa vuoteeseen. "Se on hän", kuiskasivat he toisilleen, "jolla on ikävuosia niin monta kuin hietajyvää hänen kotimaansa rannoilla. Miksi hän juuri tänä yönä on lähtenyt luolastaan? Mitä hän ennustaa keisarille ja valtakunnalle, hän, joka kirjoittaa ennustuksensa puitten lehdille ja tietää, että tuuli vie orakelinsanoman sille, jolle se on aiottu?"

He olivat niin kauhistuneita, että he olisivat heittäytyneet polvilleen ja painaneet otsansa maahan, jos sibylla olisi liikahtanutkaan. Mutta hän istui hiljaa aivan kuin hengetönnä. Hän istui kumarassa kallion äärimäisellä reunalla, ja varjostaen kädellä silmiään tähysti yöhön. Näytti siltä kuin hän olisi noussut kalliolle nähdäkseen paremmin jotain, joka tapahtui hyvin kaukana. Hän saattoi siis nähdä jotain, hän, tällaisena yönä!

Samassa keisari ja kaikki hänen seuralaisensa huomasivat, kuinka syvä pimeys oli. Ei kukaan heistä voinut nähdä kämmenen leveyttä eteensä. Ja mikä hiljaisuus, mikä äänettömyys! Ei edes Tiberin kumea kohina kuulunut. Mutta ilma oli tukahduttava, kylmänhiki kihosi otsalle, ja kädet olivat kankeat ja voimattomat, Heistä tuntui, että jotain kauheaa täytyi olla tapahtumaisillaan.

Mutta ei kukaan tahtonut näyttää pelkurilta, vaan kaikki sanoivat keisarille, että nämä olivat hyviä enteitä: koko luonto pidätti henkeään tervehtiäkseen uutta jumalaa.

He kehoittivat Augustusta kiireesti ryhtymään uhritoimitukseen ja sanoivat, että vanha sibylla varmaan oli noussut luolastaan tervehtimään hänen haltijaansa.

Mutta seikka olikin se, että vanha sibylla oli niin kiintynyt katselemaan erästä näkyä, ettei hän edes tiennyt, että Augustus oli tullut Kapitoliumille. Hän oli hengessään siirtynyt kaukaiseen maahan ja siellä hän oli kulkevinaan suuren aukean poikki. Pimeässä hänen jalkansa sattui yhtä mittaa johonkin, jota hän luuli mättäiksi. Hän kumartui koettelemaan kädellään. Eipä siinä ollutkaan mättäitä, vaan lampaita. Hän vaelsi suurten, nukkuvain lammaslaumojen keskellä.

Nyt hän huomasi paimenten tulen. Se paloi keskellä aukeaa, ja hän lähti kulkemaan sen luo. Paimenet nukkuivat tulen ääressä, ja heillä oli vieressään pitkät teräväpäiset sauvat, joilla he puolustivat laumaansa petoja vastaan. Mutta eivätkö nuo kiiluvasilmäiset ja pörheähäntäiset pienet eläimet, jotka hiipivät tulta kohti, olleet shakaleja? Eivätkä paimenet kuitenkaan heittäneet niitä sauvoillaan, koirat nukkuivat edelleen, lampaat eivät paenneet, ja pedot laskeutuivat levolle ihmisten viereen.

Tämän näki sibylla, mutta ei tiennyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen takanaan vuorenkukkulalla. Hän ei tiennyt, että siellä pystytettiin alttari, sytytettiin hiilet, suitsutettiin pyhää savua ja että keisari otti häkistä toisen kyyhkysistä uhratakseen sen. Mutta hänen kätensä olivat niin puutuneet, ettei hän osannut pidellä lintua. Yhdellä ainoalla siiveniskulla kyyhkynen pääsi irti ja katosi yön pimeyteen.

Kun tämä sattui, katsahtivat hovimiehet epäluuloisina vanhaan sibyllaan. He luulivat, että hän oli aiheuttanut onnettomuuden.

Mistäpä he saattoivat tietää, että sibylla aina vain oli seisovinaan paimenten hiilitulen ääressä ja että hän nyt kuunteli heikkoa säveltä, joka kaikui läpi kuolonhiljaisen yön? Hän kuuli sen kauan, ennenkuin huomasi, ettei se tullut maasta, vaan korkeudesta. Viimein hän kohotti katseensa ja silloin hän näki häikäisevän valkoisten olentojen leijailevan korkealla pimeydessä.'' Siellä oli pieniä enkeliparvia, jotka suloisesti lauloivat ja aivan kuin etsien lentelivät edestakaisin avaran aukean yläpuolella.

Juuri silloin kun sibylla kuunteli enkelien laulua, valmistautui keisari yrittämään uutta uhria. Hän pesi kätensä, puhdisti alttarin ja otti toisen kyyhkysen. Mutta vaikka hän nyt jännitti voimansa äärimmilleen pitääkseen siitä kiinni, solui kyyhkysen liukas ruumis hänen kädestään, ja lintu suhahti läpinäkymättömään yöhön.

Keisari kauhistui. Hän syöksyi polvilleen tyhjän alttarin ääreen ja rukoili haltijaansa. Hän huusi häneltä apua voidakseen torjua ne onnettomuudet, joita tämä yö tuntui ennustavan.

Tästäkään sibylla ei ollut kuullut mitään. Hän kuunteli koko sielullaan enkelien laulua, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Viimein se kaikui niin kovana, että paimenet heräsivät. He kohousivat kyynärpäilleen ja näkivät, kuinka hopeanvalkoisten enkelien loistavat parvet liikkuivat korkealla pimeydessä pitkin, leijailevin rivein kuin muuttolinnut. Muutamilla oli kädessään kannel tai viulu, muutamilla sitra tai harppu, ja heidän laulunsa helisi iloisena kuin lasten nauru ja huolettomana kuin leivon liverrys. Kun paimenet kuulivat tämän, nousivat he lähteäkseen vuoristokaupunkiin, josta he olivat kotoisin, kertomaan ihmeestä.

He haparoivat pitkin kapeaa, kiemurtelevaa polkua, ja vanha sibylla seurasi heitä. Äkkiä kävi vuori valoisaksi. Suuri, kirkas tähti syttyi sen yllä, ja kaupunki sen huipulla kimalteli tähtiloisteessa kuin hopea. Kaikki harhailevat enkeliparvet riensivät sinne riemuhuudoin ja paimenet kiirehtivät askeleitaan, niin että he melkein juoksivat. Kun he olivat saapuneet kaupunkiin, niin he huomasivat, että enkelit olivat keräytyneet matalan tallin yläpuolelle, lähelle kaupungin porttia. Se oli viheliäinen olkikattoinen rakennus, paljas kallio takaseinänä. Tämän yläpuolella loisti tähti ja sinne keräytyi yhä enemmän ja enemmän enkeleitä. Muutamat laskeutuivat olkikatolle tai asettuivat jyrkälle vuorenseinälle rakennuksen taakse, toiset leijailivat lepattavin siivin sen yläpuolella. Korkealle, hyvin korkealle oli ilma kirkkaana säpien säteilystä.

Siinä silmänräpäyksessä kun tähti syttyi kaupungin yläpuolella, heräsi koko luonto, eivätkä miehet, jotka seisoivat kapitoliumin kukkulalla, voineet olla sitä huomaamatta. He tunsivat raikkaitten, mutta hyväilevien tuulten kulkevan avaruudessa, suloiset tuoksut tulvailivat heidän ympärillään, puut suhisivat, Tiber alkoi kohista, tähdet tuikkivat ja äkkiä näkyi kuu korkealla taivaalla valaisten maailmaa. Ja pilvistä laskeutuivat ne molemmat kyyhkyset ja istahtivat keisarin olkapäille.

Kun tämä ihme tapahtui, nousi Augustus pystyyn ylvään iloisena, mutta hänen ystävänsä ja orjansa lankesivat polvilleen. "Ave Caesar!" he huusivat. "Sinun haltijasi on vastannut sinulle. Sinä olet se Jumala, jota pitää palveltaman Kapitoliumin kukkulalla."

Ja se kunnioitus, jota hurmaantuneet miehet riemuissaan osoittivat keisarille, oli niin kovaäänistä, että vanha sibylla kuuli sen. Se herätti hänet hänen näyistään. Hän nousi paikaltaan kallion reunalta ja kulki ihmisten joukkoon. Tuntui siltä kuin synkkä pilvi olisi kohonnut syvänteestä ja äkkiä peittänyt vuorenhuipun. Hän oli hirvittävä vanhuudessaan. Karkea tukka riippui harvoina suortuvina hänen päänsä ympärillä, jäsenten nivelet olivat turvonneet, ja tummunut iho peitti ruumista kovana kuin kaarna, ja ryppy oli rypyn vieressä.

Valtaavana ja kunnioitusta herättävänä hän liukui kohti keisaria. Toisella kädellään hän tarttui keisaria ranteeseen, toisella hän osoitti kauas itään.

"Katso!" käski hän, ja keisari nosti silmänsä ja katsoi. Avaruus aukeni hänen katseittensa edessä, ja ne kulkivat kaukaiseen itämaahan. Ja hän näki viheliäisen tallin jyrkän kallion juurella ja sen avoimessa ovessa muutamia polvistuneita paimenia Tallin sisässä näkyi nuori äiti polvillaan pienen lapsen edessä, joka lepäsi lattialla olkilyhteellä.

Ja sibyllan suuret, luiset sormet osoittivat tuota köyhää lasta.

"Ave Caesar!" sanoi sibylla pilkallisesti nauraen. "Siinä on se jumala, jota pitää Kapitoliumin kukkulalla palveltaman!"

Silloin Augustus peräytyi hänen luotaan kuin mielipuolen.

Mutta sibyllan valtasi mahtava ennustajahenki. Hänen himmeät silmänsä alkoivat palaa, hänen kätensä kohosivat taivasta kohti, hänen äänensä muuttui, niin ettei se tuntunut hänen omaltaan, vaan siinä oli sellainen voima ja kaiku, että se olisi voinut kuulua kautta koko maailman. Ja hän lausui sanoja, jotka hän tuntui lukevan tähdistä:

"Maailman uudistajaa Kapitoliumill' jumaloidaan, Kristusta, Antikristusta, vaan ei ihmistä kurjaa."

Kun hän oli sanonut tämän, liukui hän pois kauhunlyömäin miesten keskeltä ja kulki hitaasti alas vuorenkukkulalta ja katosi.

Mutta seuraavana päivänä Augustus kielsi jyrkästi kansaa rakentamasta hänelle mitään temppeliä Kapitoliumille. Sensijaan hän rakensi sinne pyhäkön vastasyntyneelle jumal'lapselle ja antoi sille nimen _taivaan alttari_, Ara coeli.

Toinen luku.

Rooman Pyhä Lapsi.

_Kapitoliumin kukkulalla_ oli franciskanimunkkien luostari. Mutta ei se oikein luostarin kaltainen ollut, pikemminkin linnoituksen. Se oli kuin vahtitorni merenrannalla, josta tarkastellaan ja tähystellään, lähestyykö vihollinen.

Luostarin vieressä oli Santa Maria in Aracoelin komea basilika. Basilika oli rakennettu muistoksi siitä, että sibylla siellä oli näyttänyt Augustukselle Kristuksen. Mutta luostari oli rakennettu sen vuoksi, että peljättiin sibyllan ennustuksen täyttyvän ja Antikristusta kerran palveltavan Kapitoliumilla.

Ja munkit tunsivat olevansa kuin taistelijoita. Kun he astelivat kirkkoon laulamaan ja rukoilemaan, kuvittelivat he kulkevansa linnoituksen muureilla ja lennättävänsä nuolisateita kohti hyökkäävää Antikristusta.

Alati he ajattelivat Antikristusta, ja koko heidän jumalanpalveluksensa oli yhtä kamppailua, jolla he koettivat pidättää Antikristusta kaukana Kapitoliumilta.

He painoivat päähineen syvemmälle, niin että se varjosti silmiä ja tähystelivät alati ulos maailmaan. Heidän katseensa kävi tuijottamisesta kuumeiseksi, ja aina he luulivat keksivänsä Antikristuksen. "Tuolla hän on, täällä hän on", huusivat he. Ja he liehuttivat ruskeita kaapujansa ja varustautuivat taisteluun, kuten kallionhuipulle keräytyneet varikset nähdessään kotkan.

Mutta toiset sanoivat: "Mitäpä auttavat rukoukset ja katumus? Sibyllahan on sen sanonut. Antikristus tulee."

Silloin toiset sanoivat: "Jumala voi tehdä ihmeen. Ellei taistelu mitään auttaisi, niin hän ei olisi antanut sibyllan meitä varoittaa."

Vuoden toisensa jälkeen franciskanit puolustivat Kapitoliumia, katumusta harjoittaen ja hyviä töitä tehden ja julistaen Jumalan sanaa.

He puolustivat sitä vuosisadan toisensa jälkeen, mutta mitä enemmän aika kului, sitä voimattomammiksi ja heikommiksi ihmiset kävivät. Munkit sanoivat toisilleen: "Tämän ajan valtakunnat eivät enää kauan kestä. Tarvitaan maailman uudistajaa, kuten Augustuksen aikaan."

He repivät hiuksiansa ja ruoskivat itseään, sillä he tiesivät, että uudestisynnyttäjän täytyi olla Antikristus ja että siitä tulisi voiman ja väkivallan uudestisyntymys.

Niinkuin sairaita ahdistaa tuska, niin heitä vainosi Antikristuksen ajatteleminen. Ja he näkivät hänet edessään. Hän oli yhtä rikas kuin Kristus oli ollut köyhä, yhtä paha kuin Kristus hyvä, yhä kunnioitettu kuin Kristus oli ollut halveksittu.

Hänellä oli vahvat aseet ja hän kulki veristen pahantekijäin etupäässä. Hän hävitti kirkot, murhasi papit, asesti ihmiset sotaan, niin että veli taisteli veljeä vastaan ja jokainen pelkäsi toistaan, eikä ollut mitään rauhaa.

Ja jokaiselle voiman ja väkivallan ihmiselle, joka ajan merta kulki, he huusivat vahtitornistaan Kapitoliumilta: "Antikristus, Antikristus!"

Ja jokaisesta, joka kukistui ja sortui, munkit huusivat Hosiannaa ja lauloivat Te Deumia. Ja he sanoivat: "Meidänpä rukousten tähden pahat kukistuvat, ennenkuin ennättävät nousta Kapitoliumille".

Siinä olikin se ankara kirous, joka tätä kaunista luostaria painoi, etteivät sen munkit koskaan voineet tuntea rauhaa. Yöt olivat heille raskaampia kuin päivät. Sillä silloin he näkivät villipetojen tunkeutuvan heidän koppeihinsa ja ojentuvan heidän viereensä lavitsalle. Ja jokainen peto oli Antikristus. Mutta muutamat munkit näkivät hänet lohikäärmeenä ja toiset kotkana ja toiset sfinksinä. Ja kun he heräsivät unestaan, olivat he raukeita kuin ankaran taudin jälkeen.

Näitten munkki-raukkojen ainoana lohdutuksena oli se ihmeitätekevä Kristuksenkuva, jota säilytettiin Aracoelin basilikassa. Kun joku munkki oli kauhusta epätoivoissaan, meni hän kirkkoon etsimään siltä lohdutusta. Hän kulki läpi koko basilikan ja astui hyvin suojattuun kappeliin pääalttarin vieressä. Siellä hän sytytti pyhitetyt vahakynttilät ja luki rukouksen, ennenkuin avasi alttarikaapin, jossa oli kaksinkertaiset lukot ja rautainen ovi. Ja hän oli polvillansa, niinkauan kuin hän katseli kuvaa. Se oli pieni kapalolapsi, mutta sillä oli päässä kultakruunu, jalassa kultakengät ja koko kapalo loisti koristuksista; niitä olivat sille lahjoittaneet hädänalaiset, jotka olivat sitä avukseen huutaneet. Ja kappelin seinät olivat täynnään tauluja, jotka kertoivat, kuinka lapsi oli pelastanut tulenvaarasta ja merihädästä, kuinka hän oli parantanut sairaita ja auttanut kaikellaisia onnettomia. Kun munkki näki kaiken tämän, riemuitsi hän ja sanoi itsekseen: "Kiitetty olkoon Jumala! Vielä palvellaan Kristusta Kapitoliumilla."

Munkki näki, kuinka kuvan kasvot hymyilivät hänelle salaperäisen itsetietoisena voimastaan, ja hänen henkensä kohosi ylös lohdutuksen pyhiin korkeuksiin. "Mikä voi kukistaa sinut, voimallinen?" sanoi hän. "Mikä voi kukistaa sinut? Sinun edessäsi polvistuu ikuinen kaupunki. Sinä olet Rooman pyhä lapsi. Sinä olet se kruunattu, jota kansa rukoilee. Sinä olet se väkevä, joka annat apua ja voimaa ja lohdutusta. Sinua yksin pitää Kapitoliumilla palveltaman."

Munkin silmissä kuvan kruunu muuttui pyhyyden kehäksi, joka lähetti säteitään yli kaiken maailman. Ja minnepäin hän seurasikin säteitten suuntaa, hän näki maailman täynnä kirkkoja, joissa Kristusta palveltiin. Tuntui siltä kuin mahtava hallitsija olisi näyttänyt hänelle kaikki ne linnat ja varustukset, jotka hänen valtaansa suojelivat. "Varmaa on, että sinä et saata kukistua", sanoi hän. "Sinun valtakuntasi täytyy pysyä."

Ja jokainen munkki, joka kuvan näki, oli pari tuntia lohdutettu ja rauhallinen, kunnes taas pelko hänet valtasi. Mutta ellei munkeilla olisi ollut kuvaa, ei heidän sielunsa olisi hetkeksikään saanut rauhaa.

Niin olivat Aracoelin munkit rukoillen ja taistellen ponnistelleet läpi aikojen, eikä ollut koskaan vartijaa puuttunut, sillä niinpian kuin yksi oli tuskiinsa uupunut, oli toinen rientänyt hänen paikalleen.

Ja vaikka useimmat, jotka tähän luostariin tulivat, joutuivatkin mielipuolisuuden tai aikaisen kuoleman uhreiksi, ei koskaan nähty munkkien rivien harvenevan, sillä Aracoelissa taistelemista pidettiin suurena kunniana Jumalan edessä.

Ja niinpä vielä kuusikymmentä vuotta sitten tämä taistelu oli täydessä voimassa, ja ajan heikkouden tähden munkit kamppailivat entistä kiihkeämmin ja odottivat Antikristusta varmemmin kuin konsanaan.

Siihen aikaan saapui Roomaan rikas englantilainen nainen. Hän nousi Aracoeliin ja näki kuvan, ja se valtasi hänet niin, ettei hän luullut voivansa elää, ellei saisi sitä omakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan hän kulki Aracoeliin katsomaan kuvaa, ja viimein hän pyysi munkkeja myymään sen hänelle.

Mutta vaikka hän olisi kultarahoilla peittänyt koko suuren basilikan mosaikilattian, eivät munkit olisi suostuneet myymään hänelle tätä kuvaa, joka oli heidän ainoa lohdutuksensa.

Mutta englantilainen nainen oli niin ylenmäärin kiintynyt kuvaan, ettei hän tuntenut iloa eikä rauhaa ilman sitä. Ja kun hän ei millään muulla tavalla voinut päämääräänsä saavuttaa, päätti hän varastaa kuvan. Hän ei ajatellut, minkä synnin hän tekisi; hän tunsi vain suuren pakon ja polttavan janon ja hän tahtoi kernaammin uskaltaa sielunsa autuuden, kuin kieltää sydämeltään sitä iloa, minkä tuon toivotun omistaminen tuottaisi. Ja päästäkseen tarkoituksensa perille, hän teetti ensiksikin kuvan, joka oli aivan samallainen kuin Aracoelin.

Aracoelin kuva on olivipuuta Getsemanen yrttitarhasta, mutta englantilaisnainen rohkeni jalavasta leikkauttaa kuvan, joka oli aivan sen kaltainen. Aracoelin kuva ei ole ihmiskäsin maalattu. Kun munkki, joka oli sen leikannut, oli ottanut esille pensselinsä ja värit, nukahti hän kesken työtänsä. Ja kun hän heräsi, oli kuva saanut värinsä. Se oli itse maalannut itsensä osoittaakseen, että Jumala sitä rakasti. Mutta englantilaisnainen uskalsi tavallisilla maalareilla maalauttaa jalavakuvansa sellaiseksi, että se oli aivan tuon pyhän kuvan kaltainen.

Väärennetylle kuvalle hän hankki kruunun ja kengät, mutta ne eivät olleet kultaa; ne olivat vain kullattua rautapeltiä. Hän tilasi koristuksia, osti sormuksia ja kaulanauhoja ja kellonvitjoja ja rannerenkaita ja jalokiviä -- mutta kaikki oli vain messinkiä ja lasia -- ja hän puki kuvan samallaiseksi kuin avunhakijat olivat pukeneet sen oikean ja alkuperäisen.

Kun kuva oli valmis, otti hän neulan ja piirsi kruunuun: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta." Hän näytti ikäänkuin pelkäävän, ettei itsekään osaisi eroittaa kuvaa kuvasta. Ja tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut rauhoittaa omaatuntoaan. "Enhän ole tahtonut tehdä väärää Kristuksenkuvaa. Minähän olen kirjoittanut hänen kruunuunsa: 'Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta'."

Senjälkeen hän heitti ylleen suuren vaipan, kätki kuvan sinne ja nousi Aracoeliin. Ja hän pyysi saada rukoilla Kristuksenkuvaa.

Kun hän nyt seisoi pyhäkössä ja kynttilät olivat sytytetyt ja rautaovi avattu ja hän näki kuvan, alkoi hän täristä ja vapista ja näytti olevan pyörtymäisillään. Munkki, joka häntä seurasi, kiiruhti silloin sakastiin hakemaan vettä ja hän jäi yksinään kappeliin. Ja kun munkki palasi, oli pyhänryöstö tehty. Nainen oli vaihtanut itselleen pyhän, ihmeitä tekevän kuvan ja pannut väärän ja voimattoman sen sijalle.

Munkki ei lainkaan huomannut vaihdosta. Hän sulki väärennetyn kuvan rautaoven ja kaksinkertaisten lukkojen taakse, ja englantilaisnainen kulki kotiansa mukanaan Aracoelin aarre. Hän asetti sen palatsiinsa marmorijalustalle ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen.

Ylhäällä Aracoelissa, missä ei lainkaan tiedetty, miten paljon oli menetetty, rukoiltiin väärää Kristuksenkuvaa, samoinkuin oli rukoiltu oikeaa, ja kun joulu tuli, järjestettiin hänelle, kuten tavallista, kirkkoon mitä kaunein luola. Siellä hän makasi Marian sylissä kimallellen kuin jalokivi, ja hänen ympärilleen oli asetettu paimenia ja enkeleitä ja viisaat miehet. Ja koko sen ajan, kun luola oli paikoillaan, tuli Roomasta ja Campagnasta lapsia, ja Aracoelin basilikaan pystytettiin pieni saarnastuoli, ja he saarnasivat pienoisen Kristuslapsen suloisuudesta, herttaisuudesta, korkeudesta ja voimasta.

Mutta englantilaisnainen pelkäsi kovin jonkun huomaavan, että hän oli varastanut Aracoelin Kristuksenkuvan. Senvuoksi hän ei kellekään tunnustanut, että hänellä oli oikea kuva. "Se on jäljennös", sanoi hän, "se on tavattomasti todellisen kuvan kaltainen, mutta se on vain jäljennös."

Hänellä sattui olemaan pieni italialainen palvelustyttö. Kerran kun tyttönen kulki huoneen läpi, pysähtyi hän kuvan eteen ja puhui sille: "Sinä Kristuslapsiparka, joka et ole mikään Kristuslapsi, kunpa vain tietäisit, kuinka oikea lapsi lepää loistossaan Aracoelin luolassa ja kuinka Maria ja pyhä Joosef ja paimenet ovat polvillaan hänen edessään! Ja jospa tietäisit, kuinka lapset nousevat pieneen saarnastuoliin juuri häntä vastapäätä ja kuinka ne niiaavat ja lähettävät hänelle sormisuukkoja ja saarnaavat hänelle mitä kauneinta osaavat!"

Muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli uudelleen ja puhui kuvalle: "Sinä Kristuslapsi-parka, joka et ole mikään Kristuslapsi, tiedätkö, minä olen tänään käynyt ylhäällä Aracoelissa ja nähnyt, kuinka oikeata lasta kannettiin kulkueessa. Sen yläpuolella pidettiin kunniataivasta, ja kaikki ihmiset lankesivat polvilleen, ja ne lauloivat ja soittivat hänelle. Et koskaan sinä saa olla mukana missään niin ihanassa."

Ja vieläkin, muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli taas ja puhui kuvalle: "Tiedätkö sinä, Kristuslapsi, että sinun on parempi seista siinä, missä seisot. Sillä oikeata lasta haetaan sairaitten luo, ja hän ajaa heidän luokseen kultakoristeisissa vaunuissaan, mutta ei voi auttaa heitä, vaan he kuolevat epätoivoonsa. Ja aletaan sanoa, että Aracoelin pyhä lapsi on kadottanut ihmeitätekevän voimansa ja etteivät rukoukset ja kyyneleet sitä liikuta. Parempi on sinun seista siinä, missä seisot, kuin että sinua avuksi huudettaisiin etkä voisi auttaa."

Mutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Puolenyön aikaan soi Aracoelin luostarin porttikello hyvin kovasti. Ja kun ei portinvartija kyllin nopeasti kiirehtinyt avaamaan, alettiin kolkuttaa. Kolkutettiin terävästi kuin kilahtavalla metallilla, ja se kuului kautta koko luostarin. Kaikki munkit hyppäsivät yhtaikaa vuoteiltaan. Kaikki, joita kauheat unet olivat vaivanneet, hyppäsivät yhtaikaa pystyyn ja luulivat, että Antikristus oli tullut.

Mutta kun avattiin -- kun avattiin! Siellä seisoi kynnyksellä pieni Kristuksenkuva. Hänen pikku kätensä oli kellon nuorasta vetänyt, hänen kultakenkäinen jalkansa oli ojentunut ovea potkimaan!

Portinvartija otti heti käsivarsilleen pyhän lapsen. Silloin hän näki, että sillä oli kyyneleet silmissä. Oi, pyhä lapsi-raukka oli vaeltanut yöllä läpi kaupungin. Mitä se olikaan saanut nähdä! Niin paljon köyhyyttä ja niin paljon hätää ja niin paljon paheita ja niin monta rikosta! Tuntui kauhealta ajatella, mitä se oli saanut kestää.

Portinvartija vei kuvan heti esimiehelle. Ja he ihmettelivät, kuinka hän oli joutunut yöhön.

Mutta esimies soitatti kirkonkelloa ja kutsui munkit jumalanpalvelukseen. Ja kaikki Aracoelin munkit kulkivat suureen hämärään basilikaan, pannakseen kuvan juhlallisesti paikoilleen.

Riutuneina ja kärsivinä he kulkivat ja värisivät raskaissa sarkakaapuissaan. Useat heistä itkivät, ikäänkuin olisivat pelastuneet hengenvaarasta. "Kuinkapa olisi meidän käynyt", sanoivat he, "jos ainoa lohdutuksemme olisi meiltä otettu? Antikristus se houkutteli Rooman pyhän lapsen pois suojelevasta pyhäköstä!"

Mutta kun heidän piti panna Kristuksenkuva kappelin pyhimyskaappiin, löysivät he sieltä väärän lapsen, sen, jonka kruunussa oli kirjoitus: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta."

Ja kun he nyt lähemmin tarkastelivat kuvaa, löysivät he kirjoituksen.

Silloin esimies kääntyi munkkien puoleen ja puhui heille:

"Veljet, laulakaamme Te Deumia ja verhotkaamme kirkon pilarit silkkiin ja sytyttäkäämme kaikki vahakynttilät ja lamput ja viettäkäämme suurta juhlaa.

"Niinkauan kuin luostari on pystyssä seisonut, on se ollut kauhun koti ja kirouksen asunto, mutta kaikkien täällä eläneitten kärsimyksiä muistaen on Jumala antanut armonsa tapahtua. Ja nyt on kaikki vaara ohitse.

"Jumala on kruunannut taistelun voitoksi, ja se, minkä tässä näette, on merkkinä siitä, ettei Antikristusta koskaan Kapitoliumilla palvella.

"Sillä jotta ei sibyllan sana jäisi täyttymättä, on Jumala lähettänyt tämän väärän kuvan, jolla on Antikristuksen sanat kruunussaan, ja hän on antanut meidän palvella ja rukoilla tätä, aivan kuin tämä olisi ollut tuo suuri ihmeittentekijä.

"Mutta nyt voimme levätä iloiten ja rauhassa, sillä sibyllan hämärä puhe on täyttynyt, ja Antikristusta on täällä palveltu.

"Suuri on Jumala, kaikkivaltias, joka on antanut kauhean pelkomme tyhjiin raueta ja joka on täyttänyt tahtonsa, maailman tarvitsematta nähdä ihmisenpojan irvikuvaa.

"Onnellinen on Aracoelin luostari, joka lepää Jumalan turvissa ja täyttää hänen tahtonsa ja on hänen ylitsevuotavan armonsa siunaama."

Kun esimies oli sanonut nämä sanat, otti hän käsiinsä väärän kuvan, astui läpi kirkon ja aukaisi suuret pääovet. Hänen alapuolellaan olivat korkeat, leveät portaat ja niitten satayhdeksäntoista marmoriastinta, jotka johtivat alas Kapitoliumilta kuin syvyyteen. Ja hän kohotti kuvan päänsä yläpuolelle ja huusi korkealla äänellä: "Anatema Antikristo", ja heitti sen Kapitoliumin korkeudesta alas maailmaan.

Kolmas luku.

Katusululla.

_Kun rikas englantilaisnainen_ aamulla heräsi, huomasi hän kuvan kadonneen ja ihmeissään mietti, mistä hänen pitäisi sitä etsiä. Hän arveli, että ainoastaan Aracoelin munkit olivat voineet sen ottaa. Ja hän lähti kiireesti Kapitoliumille päin etsimään ja vakoilemaan.

Niin hän saapui niitten suurten marmoriportaitten juurelle, jotka veivät Aracoelin basilikaan. Ja hänen sydämensä löi rajusti ilosta, sillä alimmalla portaalla hän näki juuri sen, mitä etsi. Hän otti kuvan, heitti viittansa sen yli ja kiiruhti kotiaan. Ja hän asetti sen taas saliinsa.

Mutta kun hän nyt vaipui katselemaan sen ihanuutta, huomasi hän, että kruunuun oli tullut kuhmu. Hän otti kruunun kuvan päästä, nähdäkseen kuinka suuri oli vahinko, ja samassa hänen silmänsä sattuivat kirjoitukseen, jonka hän itse oli piirtänyt: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta".

Silloin hän tiesi, että tässä oli se väärä Kristuksen kuva, ja että oikea oli joutunut takaisin Aracoeliin.

Hän joutui epätoivoon ymmärtäessään, ettei hän enää koskaan saanut sitä omakseen, ja hän päätti seuraavana päivänä matkustaa pois Roomasta, sillä hän ei tahtonut jäädä sinne, koskei hänellä enää ollut kuvaa.

Mutta kun hän lähti, otti hän väärän kuvan mukaansa, koska se muistutti sitä, jota hän rakasti, ja se seurasi häntä sitten kaikilla matkoilla.

Hän ei saanut missään rauhaa, vaan matkusteli lakkaamatta, ja siten kulki kuvakin ympäri koko maailman.

Ja kaikkialla, minne kuva tuli, tuntui Kristuksen valta ikäänkuin vähenevän, vaikkei kukaan voinut tietää minkätähden. Sillä eihän mikään näyttänyt sen heikommalta kuin tuo jalavainen kuva-parka messinkisormuksineen ja lasihelmineen.

Kun se rikas englantilaisnainen, jonka hallussa kuva ensin oli ollut, kuoli, siirtyi se perintönä toiselle rikkaalle englantilaisnaiselle, joka myöskin alituiseen matkusteli, ja tältä taas kolmannelle. --

Kerran, tämä tapahtui jo sen ensimäisen englantilaisnaisen aikana, kuva saapui Parisiin.

Kun se ajoi kaupunkiin, oli siellä kapina. Kansajoukot kulkivat hurjasti huutaen katuja pitkin ja vaativat leipää. Ne ryöstivät puoteja ja heittivät kiviä rikkaitten palatseihin. Sotajoukko-osastot marssivat niitä vastaan, ja silloin ne kiskoivat irti katukiviä, kumosivat läjiin ajopelejä ja huonekaluja ja rakensivat katusulkuja.

Kun nyt rikas englantilaisnainen saapui suurissa matkavaunuissaan, hyökkäsi kansajoukko vaunujen kimppuun, pakoitti hänet nousemaan niistä ja kiskoi ne lisäksi yhteen katusulkuun.

Kun koetettiin vierittää vaunuja niitten tuhansien tavaroitten joukkoon, joista katusulku oli tehty, putosi maahan muuan suurista matkakirstuista. Kansi ponnahti auki, ja ulos kieri kaiken muun muassa Aracoelista heitetty Kristuksenkuvakin.

Väki hyökkäsi sen kimppuun ryöstääkseen sen, mutta pian huomattiin, että kaikki sen korut olivat väärennettyjä ja aivan arvottomia, ja sille ruvettiin nauramaan ja sitä pilkkaamaan.

Se kulki kädestä käteen kapinoitsijain joukossa, kunnes muuan niistä kumartui katsomaan sen kruunua. Silloin hänen silmänsä keksivät ne sanat, jotka olivat piirrettyinä siihen: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta."

Mies huusi ääneen nämä sanat, ja kaikki kirkuivat, että se pieni kuva sai olla heidän sotalippunaan. He veivät sen katusulun harjalle ja asettivat sen sinne kuten lipun.

Katusulun puolustajien joukossa oli muuan mies, joka ei ollut köyhä työmies, vaan oppinut, joka oli viettänyt koko ikänsä lukukammiossaan. Hän tunsi kaiken sen hädän, joka ihmisiä ahdisti, ja hänen sydämensä oli täynnä osanottoa, niin että hän alituiseen etsi keinoa, millä parantaa heidän asemaansa. Kolmekymmentä vuotta hän oli kirjoittanut ja miettinyt löytämättä apua. Kun hän nyt kuuli hätäkellon soivan, seurasi hän sen kutsuntaa ja syöksyi kadulle.

Hän oli tempaissut käteensä aseen ja liittynyt taisteleviin ajatellen, että se arvoitus, jota hän ei ollut kyennyt selvittämään, voitaisiin ratkaista väkivallalla ja voimalla ja että köyhät taistellen saavuttaisivat paremman aseman.

Niin hän seisoi koko päivän taistelussa, ja kaikkialla hänen ympärillään kaatui ihmisiä, veri räiskyi hänen kasvoilleen, ja elämän kurjuus näytti hänestä suuremmalta ja tuskallisemmalta kuin koskaan.

Mutta aina kun ruudinsavu hälveni, loisti hänen silmäänsä tuo pieni kuva, joka kesken taistelun tuoksinankin seisoi järkkymättä katusulun korkeimmalla harjalla.

Joka kerran kun hän kuvan näki, välähtivät hänen aivojensa läpi sanat: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta." Viimein hänestä tuntui, että sanat itsestään piirtyivät ilmaan ja alkoivat leijailla hänen silmäinsä edessä milloin tulessa, milloin veressä, milloin savussa.

Hän seisoi liikkumatta. Hänellä oli pyssy kädessä, mutta hän lakkasi ampumasta. Yhtäkkiä hän tiesi, että siinä oli se sana, jota hän oli etsinyt koko elämänsä. Hän tiesi, mitä hänen oli sanottava ihmisille. Tuo halpa kuva se oli osoittanut hänelle ratkaisun.

Hän lähtee vaeltamaan kautta koko maailman ja julistaa: "Teidän valtakuntanne on vain tästä maailmasta."

"Huolehtikaa sen vuoksi tästä elämästä ja olkaa kuin veljet. Jakakaa rikkautenne, niin ettei kukaan ole rikas eikä kukaan köyhä. Tehkää kaikki työtä, omistakaa jokainen maata, ja olkaa kaikki toistenne vertaisia.

"Älköön kukaan nälkää nähkö, älköön kukaan ylellisyyteen eksykö, älköönkä kukaan vanhuudessaan puutetta kärsikö.

"Ja koettakaa kaikille valmistaa onnea, sillä ei löydy mitään korvausta, joka odottaisi teitä. Teidän valtakuntanne on vain tästä maailmasta."

Kaikki tämä kulki läpi hänen aivojensa hänen seisoessaan siinä katusululla, ja kun tämä ajatus oli hänelle selvennyt, laski hän alas aseensa eikä kohottanut sitä enää taisteluun ja verenvuodatukseen.

Pian senjälkeen hyökättiin katusulkua vastaan uudelleen ja se vallattiin. Sotajoukko-osastot kulkivat voittoisina ja kukistivat kapinan, ja ennen iltaa vallitsi järjestys ja rauha koko suuressa kaupungissa.

Silloin lähetti englantilaisnainen muutamia palvelijoita etsimään hänen kadonneita kapineitaan, ja he löysivät yhtä ja toista vaikkakaan ei kaikkea. Ensimäiseksi he löysivät vallatulta katusululta sen, joka Aracoelista oli ulos heitetty.

Mutta mies, joka taistelun aikana oli kuvaa katsellut, alkoi julistaa uutta oppia, jota kutsutaan sosialismiksi, mutta joka on Antikristuksen oppi.

Ja se rakastaa ja kieltäytyy ja opettaa ja kärsii kuten kristinusko, niin että se on aivan sen kaltainen, samoinkuin Aracoelin väärä kuva on kokonaan oikean Kristuksenkuvan kaltainen.

Ja samoinkuin tuo väärä kuva, sanoo sekin: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta."

Ja vaikka kuva, joka on levittänyt opin, on jäänyt syrjään ja unohtunut, ei opin ole käynyt niin, vaan se kulkee kautta maailman koettaen vapahtaa ja uudistaa sitä.

Se leviää päivä päivältä. Se kulkee kautta kaikkien maitten ja sillä on monta nimeä, ja se on niin viekoitteleva senvuoksi, että se lupaa kaikille maallista onnea ja nautintoa, ja se houkuttelee kannattajia enemmän kuin mikään, mikä on maailmassa esiintynyt sitten Kristuksen aikojen.

EnsimäInen Kirja.

"Silloin vallitsee suuri nälänhätä."

Ensimäinen luku.

Mongibello.

_Palermossa_ eli seitsemänkymmentäluvun lopulla köyhä poika. Hänen nimensä oli Gaetano Alagona. Siinä oli hänen onnensa. Ellei hän olisi ollut vanhaa Alagonan sukua, olisi hän kaiketi saanut nääntyä nälkään. Hänhän oli vain lapsi eikä hänellä ollut rahaa eikä vanhempia. Mutta nyt olivat Santa Maria in Gesun jesuitat armeliaisuudesta ottaneet hänet luostarikouluunsa.

Kerran kun hän juuri oli läksyänsä lukemassa, tuli muuan munkki ja kutsui hänet pois kouluhuoneesta, sillä joku sukulainen tahtoi tavata häntä. Mitä, sukulainen! Hän oli aina kuullut, että kaikki hänen sukulaisensa olivat kuolleet. Mutta pater Josef väitti, että tämä oli ilmielävä signora, joka oli hänelle sukua ja tahtoi viedä hänet pois luostarista. Siitä tuli yhä pahempaa ja pahempaa. Tahtoiko se nainen ottaa hänet pois luostarista? Siihen hän kaiketi ei kykenisi! Hänestähän piti tulla munkki.

Hän ei tahtonut nähdä koko signoraa. Eikö pater Josef voisi sanoa hänelle, ettei Gaetano koskaan jätä luostaria ja ettei maksanut vaivaa pyytääkään häntä. Ei, pater Josef sanoi, ettei käynyt päinsä antaa signoran lähteä takaisin, ellei hän ollut saanut nähdä sukulaistaan, ja hän melkein veti Gaetanon vastaanottohuoneeseen. Sillä seisoi nainen ikkunan luona. Hän oli harmaatukkainen, iho oli ruskea, silmät olivat mustat ja niin pyöreät kuin helmet. Hänellä oli päässään pitsihuntu, ja hänen musta leninkinsä oli kiiltäväksi kulunut ja hieman vihertävä niinkuin pater Josefin kaikkein vanhin kaapu.

Nähdessään Gaetanon, teki nainen ristinmerkin. "Jumalan olkoon kiitos, siinä on oikea Alagona!" sanoi hän ja suuteli pojan kättä.

Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että Gaetano oli ehtinyt kahdennelletoista vuodelle eikä kukaan hänen omaisistaan ollut häntä kysellyt. Mutta hän ei ollut tiennyt, että suvun toisesta haarasta oli ketään elossa. Mistäkö hän sitten oli nyt sen kuullut? Kas, Luca oli lukenut nimen sanomalehdistä. Se oli mainittu niitten joukossa, jotka olivat saaneet palkinnon. Siitä oli nyt puoli vuotta, mutta Palermoon oli niin pitkä matka. Hänen oli täytynyt säästää ja säästää saadakseen matkarahoja. Hän ei ollut voinut tulla aikaisemmin. Mutta hänen oli täytynyt päästä katsomaan sukulaistaan. Santissma madre, kuinka iloinen hän nyt oli! Ja tässä hän nyt seisoi, donna Elisa, Alagonan sukua hänkin. Hänen miehensä, joka oli kuollut, oli ollut Antonelli. Vielä oli olemassa yksi Alagona, donna Elisan veli. Hän asui myöskin Diamantessa. Mutta Gaetano ei tainnut tietää, missä Diamante oli. Poika veti päätään taaksepäin. Niin, sen hän arvasi, ja donna Elisa nauroi.

"Diamante on Monte Chiarolla. Tiedätkö, missä on Monte Chiaro?"

"En."

Donna Elisa kohotti kulmakarvojaan ja näytti veitikalta.

"Monte Chiaro on Etnalla, jos tiennet, missä Etna on."

Hän sanoi sen niin epäillen, kuin olisi aivan liikaa vaatia Gaetanoa tietämään mitään Etnasta. Ja he nauroivat kaikki kolme, sekä hän että pater Josef ja Gaetano.

Donna Elisasta tuli kuin toinen ihminen, kun hän oli saanut heidät nauramaan. "Tahdotko lähteä katsomaan Diamantea ja Etnaa ja Monte Chiaroa?" kysyi hän reippaasti. "Etna sinun täytyy nähdä. Se on maailman korkein vuori. Etna on kuningas, ja vuoret sen ympärillä ovat polvillaan eivätkä uskalla nostaa silmiänsä sen kasvoja kohti."

Sitten hän alkoi kertoa kaikellaista Etnasta. Hän luuli, että se voisi houkutella pojan.

Ja totta oli, ettei Gaetano ennen ollut ajatellut, minkälainen vuori Etna oli. Hän ei ollut käsittänyt, että sillä oli lunta päälaella, tammimetsää parrassa, viininlehtiä vyötäreillä ja että se seisoi polvia myöten oransimetsissä. Ja juuri sitä pitkin syöksyivät suuret, leveät, mustat virrat. Ne virrat olivat merkillisiä: ne virtasivat solinatta, aaltosivat tuuletta, huonoinkin uimari saattoi päästä niitten yli, vaikkei ollut siltaa. Gaetano arvasi, että hän tarkoitti laavaa. Ja donna Elisa iloitsi, kun poika arvasi. Hänellä oli siis päätä. Hän oli oikea Alagona.

Ja miten suuri olikaan Etna! Kun meni kolme päivää sen ympäri ajaessa ja kolme päivää, jos ratsasti sen huipulle ja takaisin! Ja kun siellä oli viisikymmentä kaupunkia, paitsi Diamantea ja neljätoista suurta metsää ja kaksisataa pikku vuorta, eivätkä ne niinkään pieniä olleet, vaikka Etna oli niin suuri, ettei niitä sen enempää huomannut kuin kärpäsparvea kirkon katolta! Ja siellä oli sellaisia luolia, että niihin mahtui kokonainen sotajoukko, ja vanhoja, onttoja puita, joissa suuri lammaslauma voi saada suojaa rajusäällä!

Kaikkea, mikä oli merkillistä, tuntui löytyvän Etnalla. Siellä oli jokia, joita täytyi varoa. Vesi oli niissä niin kylmää, että kuolisi, jos sitä joisi. Toiset joet virtasivat ainoastaan päivällä, toiset ainoastaan talvella, ja toiset virtasivat melkein koko matkan syvällä maan sisässä. Ja siellä oli lämpimiä lähteitä ja rikkilähteitä ja savea syökseviä vuoria.

Olisi ehkä vahinko, ellei Gaetano saisi nähdä tätä vuorta, sillä se oli niin kaunis. Se näytti taivasta vasten loistoteltalta. Se oli kirjava kuin karuselli. Varmaan hän tahtoisi nähdä sen aamulla ja illalla, kun se oli punainen; varmaan hän tahtoisi nähdä sen yöllä, kun se oli valkoinen. Tietysti hän tahtoisi myös tietää, oliko totta, että se voi olla kaikenvärinen, että se voi käydä siniseksi, mustaksi, ruskeaksi ja punasinerväksi? Tai käyttikö se harsoa, kuten signora? Oliko se kuin pöytä, jota peittivät plyyshiliinat? Oliko sillä kultasäikeinen tuunika ja vaippa riikinkukon höyhenistä?

Gaetano tahtoisi kai kernaasti tietää, kuinka lienee sen seikan laita, että vanha Arturo-kuningas istuisi siellä jossain luolassa. Donna Elisa sanoi, että hän aivan varmaan vielä asui Etnalla, sillä kerran kun Catanian piispa ratsasti yli vuoren, karkasi häneltä kolme muulia, ja renki, joka niitä etsi, löysi ne luolasta Arturo-kuninkaan luota. Silloin pyysi kuningas renkiä sanomaan piispalle, että kun hänen haavansa paranevat, tulee hän pyöreän pöydän ritareineen panemaan oikealle tolalleen kaiken, mikä Sisiliassa oli epäkunnossa. Ja se, joka kykeni silmillään näkemään, tiesi kyllä, ettei Arturo-kuningas ollut vielä päässyt luolastaan.

Gaetano ei tahtonut antaa donna Elisan houkutella itseään, mutta hän arveli, että piti olla hieman kohtelias donna Elisalle. Tämä seisoi yhä vielä, mutta nyt Gaetano haki hänelle tuolin. Kunhan hän nyt vain ei luulisi tämän olevan senvuoksi, että Gaetano tahtoisi seurata häntä.

Hänestä oli tosiaankin hauskaa kuulla donna Elisan kertovan vuorestaan. Oli niin somaa, kun se osasi niin monta konstia. Se ei ollut lainkaan samallainen kuin Palermon luona Monte Pellegrino, joka vain seisoi siinä, missä seisoi. Etna osasi savuta kuin uuninpiippu ja puhaltaa tulta kuin kaasulyhty. Se osasi jymistä, täristä, syöstä laavaa, heittää kiviä, kylvää tuhkaa, ennustaa ilmoja ja koota sadetta. Kun Mongibello vain liikahti, silloin sortui kaupunki toisensa jälkeen, aivan kuin talot olisivat olleet pystyyn asetettuja korttiliuskoja.

Mongibello, siinä oli myös yksi Etnan nimi. Sitä kutsuttiin Mongibelloksi, koska tuo sana merkitsee vuorten vuorta. Sen nimen se kyllä ansaitsikin.

Gaetano huomasi donna Elisan varmasti luulevan, ettei hän jaksaisi vastustaa kiusausta. Donna Elisalla oli niin paljon ryppyjä kasvoissaan, ja kun hän nauroi, syntyi niistä kuin verkko. Sitä hän katseli. Se näytti niin merkilliseltä. Mutta ei hän vielä ollut sen verkon vanki.

Mutta donna Elisa sanoi nyt epäilevänsä, uskaltaisiko Gaetano todellakin tulla Etnalle. Sillä vuoren sisässä oli monta jättiläistä kahleissa ja musta linna, jota vartioi monipäinen koira. Siellä oli myöskin suuri paja ja ontuva seppä, jolla oli vain yksi silmä keskellä otsaa. Ja kaikkein hirveintä oli, että juuri syvimmällä vuoren sisässä oli rikkijärvi, joka kiehui kuin öljykattila, ja siinä oli Lucifero ja kaikki kadotetut. Ei, Gaetano ei uskaltaisi tulla sinne, sanoi donna Elisa.

Muutoin ei ollut lainkaan vaarallista asua siellä, sillä vuori pelkäsi pyhimyksiä. Donna Elisa sanoi, että se pelkäsi monia pyhimyksiä, mutta enimmän Catanian Santa Agataa. Jos catanialaiset aina kohtelisivat pyhimystään niinkuin niitten tulisi, eivät maanjäristykset eikä laava voisi tehdä heille mitään pahaa.

Gaetano seisoi aivan donna Elisan vieressä ja nauroi kaikelle, mitä tämä sanoi. Kuinkas hän oli siihen joutunut, ja miksei hän saattanut olla nauramatta? Donna Elisa oli niin merkillinen signora.

Mutta äkkiä sanoi Gaetano, jotta ei pettäisi Signoraa: "Donna Elisa, minusta tulee munkki." -- "Niinkö, tuleeko?" sanoi hän. Ja sitten hän alkoi ilman muuta taas kertoa vuoresta.

Hän sanoi, että Gaetanon pitäisi nyt kuunnella oikein tarkkaan; nyt tulisi kaikkein tärkein. Hänen pitäisi seurata donna Elisaa vuoren eteläpuolelle niin kauas, että oltaisiin lähellä Catanian suurta tasankoa, ja siellä hän näkisi notkon, hyvin suuren ja avaran, puolipyöreän notkon. Mutta se oli aivan musta, laavavirrat vuosivat siihen joka puolelta. Siellä oli vain kiviä, ei ruohonkortta.

Mutta minkälaiseksi oli Gaetano sitten kuvitellut laavaa? Donna Elisa arveli hänen luulevan, että se Etnalla oli yhtä sileää ja tasaista kuin kadulla. Mutta Etnassa oli suunnaton joukko kaiken maailman kamaluuksia. Voiko hän uskoa, että kaikki käärmeet ja lohikäärmeet ja noidat, jotka laavassa kiehuivat, olivat vuotaneet sen mukana esiin, silloinkuin siellä oli ollut purkaus. Siinä ne olivat madelleet ja kierineet ja kiemurrelleet toistensa ympärillä ja koettaneet ryömiä kylmälle maalle ja vetäneet taas toisensa takaisin tuohon kurjuuteen, kunnes laava hyytyi heidän ympärillään. Ja nyt ne eivät enää voineet päästä irti. Ei toki!

Eikä laava ollut niinkään kuollutta kuin Gaetano luuli. Vaikkei siinä kasvanutkaan ruohoa, voi siinä olla muuta nähtävää. Mutta Gaetano ei ikinä osaisi arvata, mitä se oli. Se haparoitsi ja kompastui, se ryömi ja tupertui, se kulki polvillaan ja päällään ja käsivarsillaan. Kiipesi ylös pitkin laakson seinää ja laskeutui taas alas laakson seinää, siinä oli vain piikkejä ja muhkuroita, sillä oli hämähäkinverkosta vaippa ja pölyä perukissaan ja jalkoja niin paljon kuin madolla. Mikäpä se muu voisi olla kuin kaktus? Tiesikö Gaetano, että kaktus kulki laavaa pitkin ja kaivoi maata kuin talonpoika? Tiesikö hän, etteivät mitkään muut kuin kaktukset mahtaneet mitään laavalle?

Nyt donna Elisa katsoi pater Josefiin ja iski silmää veitikkamaisesti. Kaktus oli Etnan paras taikuri; mutta noita oli noita. Kaktus oli saraseni, sillä se käytti orjattaria. Niinpian kuin se oli kiinnittänyt johonkin juurensa, tarvitsi se avukseen mantelipuun. Niin se kävi. Mantelipuut ovat hienoja, loistavia signorinoja. Ne eivät tahdo oikein uskaltaa mennä tuolle mustalle, mutta se ei auta. Sinne niitten täytyy mennä ja siellä ne saavat olla. Oi, Gaetano saisi nähdä sen, jos hän tulisi sinne! Kun mantelipuut keväällä hohtavat valkeissa kukissaan, ovat ne niin puhtaita ja kauniita, että tekisi mieli itkeä niitten kohtaloa kuin ryöstettyjen prinsessojen.

Nyt pitäisi Gaetanon viimein saada kuulla, missä Monte Chiaro oli. Se kohosi sen mustan laakson pohjasta. Donna Elisa koetti saada sateenvarjoaan seisomaan lattialla. Noin se seisoi. Se seisoi aivan pystyssä. Se ei ollut koskaan arvellutkaan ruveta istumaan tai makaamaan. Ja yhtä musta kuin laakso oli, yhtä vihreä oli Monte Chiaro. Siinä oli palmu palmun vieressä, köynnös köynnöksessä kiinni. Se oli kuin herra suurikukkaisessa yönutussaan. Se oli kuin kuningas kruunu päässä. Se kannatti koko Diamantea kulmillaan.

Jo hetki sitten oli Gaetanon tehnyt kovasti mieli tarttua donna Elisan käteen. Kunpa se vain kävisi päinsä? No, kävihän se. Hän veti sitä luokseen kuin ryöstettyä aarretta ikään. Mutta mitäs hän sillä tekisi? Silittelisikö? Jos koettelisi aivan hiljaa yhdellä sormella, ehkei donna Elisa sitä huomaisi? Ehkei hän huomaisi, vaikka panisi kaksi sormea? Ehkäpä hän ei huomaisi silloinkaan, vaikka suutelisi hänen kättään. Donna Elisa puhui yhtämittaa. Hän ei sitä lainkaan huomannut.

Hänellä oli vielä niin paljon kerrottavana. Ja sellaista hauskaa kuin Diamanten historia!

Hän kertoi, että kaupunki kerran oli ollut alhaalla laakson pohjassa. Sitten tuli laava ja katseli tulipunaisena alas jyrkänteenreunalta. Mitä, oliko viimeinen päivä tullut? Kaupunki otti sukkelaan kaikki talonsa hartioilleen, päälaelleen, kainaloonsa ja juoksi ylös pitkin Monte Chiaroa, joka oli aivan siinä lähettyvillä.

Ylös vuorta kaupunki juoksi sikin sokin. Kun se oli ehtinyt tarpeeksi korkealle, viskasi se maahan kaupungin portin ja palan muuria. Sitten se juoksi kierteissä ympäri vuoren ja viskeli maahan talot. Köyhän väen talot saivat kieriä niin alas kuin voivat ja tahtoivat. Ei ollut aikaa muuhun. Eihän parempaa voinut vaatiakaan kuin tungosta ja epäjärjestystä ja mutkikkaita katuja. Eihän sitä voinut. Iso katu kulki kierteissä ympäri vuoren ikäänkuin kaupunki olisi juossut, ja vierilleen se oli viskannut tuonne kirkon, tänne palatsin. Mutta senverran järjestystä oli ollut, että paras osa oli joutunut ylimmäksi. Kun kaupunki oli päässyt vuorenhuipulle, oli se sinne sijoittanut torin ja sille asettanut raatihuoneen ja tuomiokirkon ja vanhan palazzo Geracin.

Mutta jos hän, Gaetano Alagona, tahtoisi seurata donna Elisaa Diamanteen, ottaisi tämä hänet mukaansa torille vuorenhuipulla ja näyttäisi hänelle, minkälaisia maa-aloja vanhat Alagonat olivat omistaneet Etnalla ja Catanian tasangolla ja mihin he olivat rakentaneet linnoituksiaan sisämaan vuorille. Sillä sieltä korkealta näkyivät ne kaikki ja paljon muuta. Sieltä näkyi oikein merikin.

Gaetanon mielestä ei donna Elisa ollut puhunut kauan, mutta pater Josef taisi käydä kärsimättömäksi. "Nyt me kai olemme tulleet teidän omaan kotiinne, donna Elisa", sanoi hän hyvin lempeästi.

Mutta donna Elisa vakuutti pater Josefille, ettei hänen kotonaan ollut yhtään mitään nähtävää. Kaikkein ensiksi hän tahtoi näyttää Gaetanolle corsolla olevan suuren talon, jota sanottiin kesäpalatsiksi. Ei se ollut niin kaunis kuin palazzo Geraci, mutta suuri se oli, ja kun vanhat Alagonat elivät loistoaikaansa, tulivat he kesäisin sinne ollakseen lähempänä Etnan lunta. Niin, ei siinä kadulta päin ollut mitään nähtävää, mutta sen piha oli ihana ja avonaiset pylväskäytävät molemmissa kerroksissa. Ja katolla oli terassi. Se oli laskettu sinisillä ja valkeilla tiilillä, ja joka kiveen oli poltettu Alagonan vaakuna. Sitä hän kai tahtoisi tulla katsomaan?

Gaetanon mieleen välähti, että donna Elisa kai kotonaan oli tottunut siihen, että lapset kiipesivät hänen polvelleen. Kenties hän ei huomaisi sitä, jos koettaisi. Ja hän koetti. Niinpä olikin. Donna Elisa oli siihen tottunut. Hän ei ollenkaan huomannut sitä.

Hän kertoi yhä vain palatsista. Siinä oli suuri juhlakerros, jossa vanhat Alagonat olivat tanssineet ja karkeloineet. Siellä oli suuri sali ja siinä soittolehteri, siinä oli mustilla ebenholtsijalustoilla pöytäkelloja pienten valkoisten alabasteritemppelien sisässä. Juhlakerroksessa ei asunut kukaan, mutta donna Elisa menisi sinne hänen kanssaan. Ehkäpä hän luuli, että donna Elisa asui kesäpalatsissa. Ei, siellä asui hänen veljensä, don Ferrante. Tämä oli kauppias ja hänen puotinsa oli alikerroksessa, ja koskei hän ollut hankkinut itselleen mitään signoraa, sai kaikki toisessa kerroksessa olla semmoisena kuin se oli.

Gaetano mietti, kävikö laatuun istua kauempaa donna Elisan sylissä. Kummallista, ettei hän mitään huomannut. Ja hyvä se olikin, sillä muuten hän olisi saattanut luulla, että Gaetano oli jättänyt mielestään munkkituumat.

Mutta donna Elisa näytti nyt juuri olevan kaikkein innokkaimmillaan. Hänen poskilleen kohosi sinne ruskean keskelle hieman punaa, ja pari kertaa kohotti hän niin ihmeen lystikkäästi kulmakarvojaan. Sitten hän alkoi kertoa, minkälaista hänen omassa kodissaan oli.

Donna Elisalla tuntui olevan kaikkein pienin talo koko kaupungissa. Se oli aivan kesäpalatsia vastapäätä, mutta siinä olikin sen ainoa etu. Hänellä oli pieni puoti, jossa hän möi muistokoteloita ja vahakynttilöitä ja kaikkea, mitä tarvittiin jumalanpalvelukseen. Mutta, antakoon pater Josef anteeksi, ei nykyään sellaisesta kaupasta saanut suurtakaan voittoa, miten sitten lieneekin ollut entiseen aikaan. Puodin takana oli pieni työhuone. Siellä hänen miehensä oli seisonut leikellen pyhimyksenkuvia ja rukousnauhan helmiä, sillä hän oli ollut taiteilija, tuo signor Antonelli. Ja työhuoneen vieressä oli pari pientä rotankoloa, niissä ei päässyt kääntymäänkään, niissä piti istua kyykyllään kuin vanhojen kuninkaitten vankiloissa. Ja toisessa kerroksessa oli pari pientä kanakoppia. Toiseen niistä hän oli laittanut oljista pienen kananpesän ja lyönyt muutamia orsia. Siellä saisi Gaetano asua, jos hän lähtisi mukaan.

Gaetanon teki mieli silittää hänen poskeaan. Donna Elisa tulisi kumminkin pahoilleen, kun ei Gaetano voisikaan lähteä mukaan. Uskaltaisikohan häntä hyväillä. Hän vilkaisi salavihkaa pater Josefiin. Pater Josef istui katsellen lattiaan ja huokaili, niinkuin tavallisestikin. Hän ei ajatellut Gaetanoa, ja donna Elisa ei sitä ainakaan huomaisi.

Donna Elisa kertoi, että hänellä oli palvelijatar, jonka nimi oli Pacifica ja renki nimeltä Luca. Mutta ei niistä kumminkaan ollut suurta apua, sillä Pacifica oli vanha ja kun hän oli käynyt kuuroksi, oli hänestä tullut niin ärtyinen, ettei donna Elisa voinut antaa hänen olla auttamassa puodissa. Ja Lucan olisi oikeastaan pitänyt olla puunleikkaaja ja valmistaa pyhimystenkuvia, joita donna Elisa sitten möisi, muttei hänellä koskaan ollut aikaa pysyä työpajassa. Hän oli aina puutarhassa hoitamassa kukkia. Oli heillä puutarhakin Monte Chiaron kiviraunioissa. Mutta ei tarvinnut luullakaan, että siinä oli mitään erikoista. Tietysti Gaetano ymmärsi, ettei hänen kotonaan ollut läheskään sellaista kuin luostarissa. Mutta donna Elisa olisi kuitenkin niin kernaasti vienyt hänet sinne, koska hän oli vanhaa Alagonan sukua. Ja kotona olivat hän ja Luca ja Pacifica sanoneet toisilleen: "Mitä siitä, jos tuleekin hieman enemmän huolta, kunhan vain saisimme hänet tänne!" Ei, madonna nähköön, sitä he eivät ajatelleet. Mutta kaikki riippui vain siitä, tahtoiko Gaetano uhrautua vähän saadakseen olla heidän kanssaan.

Ja nyt oli donna Elisa lopettanut, ja nyt kysyi pater Josef, mitä Gaetano aikoi vastata. Esimies tahtoi, sanoi pater Josef, että Gaetano itse päättäisi. Eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että hän lähtisi maailmaan, koska hän oli viimeinen sukuansa.

Gaetano liukui hiljaa lattialle donna Elisan sylistä. Mutta vastaus! Ei ollut niinkään helppoa vastata. Oli kovin vaikeaa sanoa tälle Signoralle: en lähde.

Pater Josef tuli hänen avukseen: "Pyydä Signoralta, että saat vastata parin tunnin kuluttua, Gaetano! Poika ei ole koskaan ajatellut, että hänestä tulisi mitään muuta kuin munkki", selitti hän donna Elisalle.

Donna Elisa nousi, otti sateenvarjonsa ja koetti näyttää iloiselta, mutta hänen silmänsä olivat kyyneleissä.

Niin, tietysti hänen täytyy tuumia, sanoi hän. Mutta jos hän olisi tuntenut Diamantea, ei olisi tarvinnut. Nyt siellä asui vain talonpoikia, mutta kerran siellä oli ollut piispa, ja monta pappia ja suuri joukko munkkeja. Nyt ne olivat poissa, mutta ei niitä oltu unhoitettu. Siitä ajasta saakka oli Diamante ollut pyhä kaupunki. Siellä vietettiin useampia juhlia kuin muualla, ja siellä oli suunnattoman paljon pyhimyksiä, ja sinne saapui tänäkin päivänä sellainen joukko pyhiinvaeltajia. Se, joka asui Diamantessa, ei koskaan voinut unohtaa Jumalaa. Hän oli melkein puoleksi pappi. Niin että senvuoksi hän kyllä voisi tulla. Mutta saisihan hän tuumia, jos häntä halutti. Donna Elisa tulisi uudelleen huomenna.

Gaetano käyttäytyi hyvin sopimattomasti. Hän käänsi selkänsä donna Elisalle ja hyökkäsi ovelle. Hän ei edes sanonut olevansa kiitollinen siitä, että donna Elisa oli tullut. Hän tiesi, että pater Josef oli sitä odottanut, mutta hän ei voinut. Kun hän ajatteli suurta Mongibelloa, jota hän ei koskaan saisi nähdä, ja donna Elisaa, joka ei koskaan enää tulisi, ja koulua ja suljettua luostarinpihaa ja koko suljettua elämää! Älköön pater Josef ikinä odottakokaan häneltä niin paljoa; hänen täytyi juosta pois.

Ja olikin jo aika. Kun Gaetano oli ehtinyt kymmenen askelta oven ulkopuolelle, pääsi itku valloilleen. Häntä säälitti donna Elisa. Voi sentään, että hänen täytyisi matkustaa yksinään kotiansa! Eikä Gaetano saanut lähteä hänen mukaansa.

Hän kuuli pater Josefin tulevan ja hän käänsi kasvonsa seinään päin. Kunpa nyt vain voisi olla nyyhkyttämättä!

Pater Josef kulki huokaillen ja mumisten itsekseen, niinkuin hänen tapansa oli. Kun hän tuli Gaetanon kohdalle, pysähtyi hän ja huokasi entistä syvempään.

"Mongibello, Mongibello", sanoi Pater Josef, "ei kukaan voi vastustaa Mongibelloa".

Gaetano vastasi itkemällä vielä kiivaammin.

"Vuori houkuttelee", mutisi pater Josef. "Mongibello on kuin koko maailma, siellä on kaiken maan kauneus ja ihanuus ja kasvit ja ilmanalat ja ihmeet. Koko maailma tulee kerrallaan häntä houkuttelemaan."

Gaetano tunsi, että pater Josef puhui totta. Oli kuin maa ojentaisi vahvat käsivartensa vangitakseen hänet. Hänestä tuntui, että hänen täytyisi lujasti painautua seinään, jottei tempautuisi irti.

"Parempi on, että hän saa nähdä maan", sanoi pater Josef. "Täällä hän kulkisi vain ikävöiden maailmaa. Kun hän on nähnyt maailman, alkaa hän kenties taas ikävöidä taivasta."

Gaetano ei vielä ymmärtänyt, mitä pater Josef tarkoitti, kun jo tunsi nousevansa hänen käsivarsilleen, tunsi, kuinka hänet kannettiin takaisin vastaanottohuoneeseen ja laskettiin donna Elisan syliin.

"Ottakaa hänet, donna Elisa, koska olette voittanut hänet puolellenne", sanoi pater Josef.

"Näyttäkää hänelle Mongibello, ja katsokaa, voitteko pitää hänet luonanne."

Mutta kun Gaetano uudelleen istui donna Elisan sylissä, oli hän niin onnellinen, että hänen oli mahdotonta enää paeta. Hän oli niin lujasti vangittu kuin hän olisi astunut Mongibellon sisään ja vuorenseinä hänen jälkeensä sulkeutunut.

Toinen luku.

Fra Gaetano.

Kuukauden Gaetano oli asunut donna Elisan luona ja ollut niin onnellinen kuin vain lapsi voi. Jo matka donna Elisan keralla oli tuntunut siltä kuin ajelisi gasellien ja paratiisilintujen vetämänä, mutta asuminen hänen luonaan tuntui kuin kannettaisiin kultapaareilla, joita auringonvarjostimet suojaisivat.

Sitten tuli Diamanteen kuuluisa franciskani, pater Gondo, ja donna Elisa ja Gaetano menivät torille häntä kuulemaan. Sillä pater Gondo ei saarnannut koskaan kirkossa, vaan hän kokosi aina ihmiset ympärilleen torikaivolle tai kaupunginportin luo.

Koko tori oli täpösen täynnä ihmisiä, mutta kun Gaetano istui raatihuoneen portaitten kaidepuulla, näki hän selvästi pater Gondon, joka seisoi kaivonkehällä. Hän mietti, oliko munkilla tosiaankin kaapunsa alla jouhipaita ja oliko nuora hänen vyöllään täynnä solmuja ja rautapiikkejä, jotta sitä voi käyttää ruoskana.

Gaetano ei ymmärtänyt, mitä pater Gondo puhui, mutta ajatellessaan, että hän nyt näki pyhimyksen, kulki väristys toisensa jälkeen hänen läpitsensä.

Kun pater oli puhunut noin tunnin, viittasi hän kädellään, että hän tahtoi levätä hetkisen. Ja hän astui maahan kaivonkehältä, istuutui ja painoi kasvot käsiinsä. Munkin siinä levätessä, kuuli Gaetano kumeata kohinaa. Sellaista hän ei ollut ennen kuullut. Hän katseli ympärilleen saadakseen tietää, mitä se oli. Koko ympärillä seisova kansa siinä puhui. "Siunattu, siunattu, siunattu", sanoivat kaikki yhtaikaa. Useimmat kuiskasivat vain ja mutisivat, ei kukaan huutanut ääneen, siihen oli hartaus liian suuri. Ja kaikkien mieleen oli yhtaikaa johtunut sama sana: "Siunattu, siunattu", kaikui yli koko torin. "Siunaus huulillesi, siunaus kielellesi, siunaus sydämeesi!"

Ääni kuului kumeana, itkun ja liikutuksen tukahduttamana, mutta tuntui kuitenkin siltä kuin myrsky olisi kiitänyt halki ilman. Se oli kuin tuhansien merisimpukkain suhina.

Tämä vaikutti Gaetanoon paljon enemmän kuin munkin saarna. Hän olisi tahtonut tehdä jotain, vaikkei tiennyt mitä, sillä tuo hiljainen kohina täytti hänet liikutuksella, se tuntui tahtovan tukahduttaa hänet. Hän kiipesi rautakaiteelle, kohottautui kaikkein yläpuolelle ja alkoi huutaa samaa kuin hekin, mutta paljon kovempaa, niin että hänen äänensä erottautui kaikista muista.

Donna Elisa kuuli sen ja näytti käyvän tyytymättömäksi. Hän veti Gaetanon alas eikä tahtonut enää jäädä sinne, vaan meni hänen kanssaan kotiin.

Mutta keskellä yötä Gaetano nousi sängystään. Hän puki vaatteet päälleen, sitoi nyyttiin kaikki, mitä hänellä oli, pani hatun päähänsä ja kengät kainaloonsa. Hän aikoi paeta. Hän ei voinut enää elää donna Elisan luona.

Kun hän oli kuullut pater Gondoa, eivät Diamante ja Mongibello merkinneet hänelle enää mitään. Kaikki oli arvotonta verraten siihen, että saisi olla kuin pater Gondo ja tulla ihmisten siunaamaksi. Gaetano ei voisi elää, ellei hän saisi istua torikaivolla ja kertoa pyhimystaruja.

Mutta jos Gaetano edelleenkin kulkisi donna Elisan puutarhassa ja söisi persikoita ja mandarineja, ei hän koskaan saisi kuulla suuren ihmismeren kohisevan ympärillään. Hänen täytyi lähteä pois ja ruveta erakoksi Etnalle, hänen täytyi asua jossain sen suurista luolista ja elää juurilla ja hedelmillä. Hän ei koskaan kohtaisi yhtään ihmistä, hän ei koskaan leikkaisi hiuksiansa, eikä hänellä olisi muuta päällään kuin joitakin likaisia rääsyjä. Mutta kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän tulisi takaisin maailmaan. Silloin näyttäisi hän eläimeltä ja puhuisi kuin enkeli.

Se olisi toista, kuin kulkea samettivaatteissa ja kiiltonahkaisessa hatussa, kuten nyt. Se olisi toista kuin istua puodissa donna Elisan kanssa ja poimia hyllyltä pyhimyksiä yhden toisensa perästä ja kuulla hänen kertovan, mitä ne olivat tehneet. Monasti hän oli ottanut veitsen ja puupalan ja koettanut leikata pyhimyskuvia. Se oli hyvin vaikeaa, mutta vaikeampaa olisi tehdä itsestään pyhimys, paljon vaikeampaa. Mutta hän ei peljännyt vaikeuksia eikä kieltäymyksiä.

Hän hiipi huoneestaan, pitkin ullakkoa ja alas portaita. Oli enää kuljettava vain läpi puodin kadulle, mutta viimeisellä portaalla hän pysähtyi. Vasemmalta puolen kuulsi ovenraon läpi heikko valojuova.

Siinä oli donna Elisan huoneen ovi. Gaetano ei uskaltanut mennä etemmäksi, koska hänen kasvatusäidillään paloi kynttilä. Ellei hän nukkunut, kuulisi hän, kuinka Gaetano aukaisisi puodinoven raskaat salvat. Hän istuutui hiljaa alimmalle portaalle odottamaan.

Äkkiä hänen mieleensä johtui, että donna Elisan täytyi valvoa näin myöhään yöllä ja tehdä työtä hankkiakseen hänelle ruokaa ja vaatteita. Hänen mieltään liikutti kovin se ajatus, että donna Elisa rakasti häntä niin paljon, että tahtoi tehdä näin. Ja hän ymmärsi, kuinka surulliseksi donna Elisa tulisi, jos hän nyt lähtisi pois.

Kun hän näin ajatteli, alkoi hän itkeä.

Mutta samalla hän rupesi ajatuksissaan moittimaan donna Elisaa. Kuinka hän saattoi olla niin tuhma, että surisi Gaetanon lähtöä. Tuottaisihan donna Elisalle suurta riemua, kun hänestä tulisi pyhä mies. Se olisi hänen palkintonsa siitä, että oli tullut Palermoon ja noutanut sieltä Gaetanon.

Itse hän itki yhä kiivaammin samalla kuin tällä tavalla oli lohduttelevinaan donna Elisaa. Kävi niin sääliksi, kun ei donna Elisa ymmärtänyt, minkälaisen palkinnon hän saisi.

Eihän donna Elisan olisi yhtään tarvinnut olla pahoillaan. Ainoastaan kymmenen vuotta eläisi Gaetano siellä vuorella ja sitten hän tulisi takaisin kuuluisana Fra Gaetano erakkona. Silloin hän astelisi Diamanten katua, ja suuri ihmisjoukko seuraisi häntä, kuten pater Gondoa. Ja kadulla olisi lippuja ja kaikki talot olisivat koristetut liinoilla, ryijyillä ja seppeleillä. Hän pysähtyisi donna Elisan puodin edustalle, ja donna Elisa ei tuntisi häntä, vaan olisi lankeamaisillaan polvilleen hänen eteensä. Mutta niin ei saisi käydä, vaan hän lankeaisi polvilleen donna Elisan eteen ja pyytäisi anteeksi sitä, että kymmenen vuotta sitten pakeni hänen luotaan. "Gaetano", sanoisi donna Elisa, "sinä tuot minulle kokonaisen ilon meren, vähäistä surun puroa vastaan. Tottahan annan sinulle anteeksi!"

Gaetano näki tämän kaiken mielessään, ja se oli niin kaunista, että. hän alkoi itkeä yhä kiivaammin. Häntä peloitti vain se, että donna Elisa kuulisi, kuinka hän nyyhkytti, ja että hän tulisi huoneestaan ja huomaisi hänet. Ja silloin hän ei päästäisi Gaetanoa menemään.

Hänen täytyi puhua järkeä donna Elisalle. Voisiko Gaetano koskaan tuottaa hänelle suurempaa iloa kuin lähtemällä nyt?

Eikä tässä ollut kysymys ainoastaan donna Elisasta, myöskin Luca ja Pacifica tulisivat niin iloisiksi, kun hän palaisi taas pyhänä miehenä.

He seuraisivat kaikki häntä torille. Siellä olisi vielä enemmän lippuja kuin kadulla, ja Gaetano puhuisi raatihuoneen portailta. Mutta kaikilta kaduilta ja kujilta tulisi väkeä virtanaan.

Silloin Gaetano puhuisi niin, että he kaikki syöksyisivät polvilleen ja huutaisivat: "Siunaa meitä, Fra Gaetano, siunaa meitä!"

Sitten hän ei enää lähtisi pois Diamantesta. Hän rupeaisi asumaan suurten portaitten alla donna Elisan puodin ulkopuolella.

Ja he toisivat hänen eteensä sairaita, ja murheelliset tekisivät pyhiinvaellusmatkoja hänen luokseen.

Kun Diamanten sindaco kulkisi ohi, suutelisi hän Gaetanon kättä.

Donna Elisa möisi puodissaan Fra Gaetanon kuvia.

Ja donna Elisan kummityttö, Giannita, kumartaisi Fra Gaetanolle eikä koskaan enää kutsuisi häntä tuhmaksi munkkipojaksi.

Ja donna Elisa olisi niin onnellinen...

* * * * *

Ah... Gaetano hätkähti ja heräsi. Oli valoisa aamu, ja donna Elisa ja Pacifica seisoivat häntä katselemassa. Ja Gaetano istui portaalla kengät kainalossa, hattu päässä ja nyytti jalkojen juuressa. Mutta donna Elisa ja Pacifica itkivät. "Hän on aikonut paeta luotamme", sanoivat he.

"Miksi istut siinä, Gaetano?"

"Donna Elisa, minä aijoin paeta."

Gaetano oli urhealla päällä ja vastasi niin reippaasti kuin maailman luonnollisin asia olisi kysymyksessä.

"Aioit paeta?" kertasi donna Elisa.

"Tahdoin lähteä Etnalle ja ruveta erakoksi."

"No, miksi istut nyt tässä?"

"En tiedä, donna Elisa, taisin nukahtaa."

Nyt näkyi, kuinka murheellinen donna Elisa oli. Hän painoi käsiään sydäntään vasten, aivan kuin hänellä olisi kauheita tuskia, ja hän itki tyrskien.

"Mutta nyt minä jään tänne, donna Elisa", sanoi Gaetano.

"Mitä, jäätkö!" huudahti donna Elisa. "Saat kernaasti lähteä. Katso tuota, Pacifica, tuonnäköinen on kiittämätön! Hän ei ole mikään Alagona. Hän on seikkailija."

Veri kohosi Gaetanon kasvoihin, hän nousi seisomaan ja viittasi kädellään, niin että donna Elisa hämmästyi. Noin olivat kaikki miehet hänen suvussaan käyttäytyneet. Noin donna Elisan isä ja isoisä; hän tunsi taas kaikki Alagonan heimon kopeat herrat.

"Te puhutte näin senvuoksi, ettette mitään tiedä, donna Elisa", sanoi poika. "Ei, ei, te ette tiedä mitään, ette tiedä, miksi minun täytyy palvella Jumalaa. Mutta nyt saatte sen tietää. Katsokaas, siitä on jo kauan. Isä ja äiti olivat niin köyhiä, eikä meillä ollut mitään syötävää, ja sitten isä lähti hakemaan työtä eikä tullut koskaan takaisin, ja äiti ja me lapset olimme kuolla nälkään. Silloin äiti sanoi: 'Lähtekäämme etsimään isää!' Ja me läksimme. Sitten tuli ilta ja satoi kovasti ja siinä virtasi kokonainen joki poikki tien. Äiti kysyi muutamasta talosta, saisimmeko olla siellä yötä. Ei, meidät ajettiin ulos. Äiti ja me lapset seisoimme tiellä ja itkimme. Silloin äiti kääri vaatteensa kokoon ja astui virtaan, joka syöksyi tien poikki. Hänellä oli pikku sisko käsivarrellaan ja suuri mytty pään päällä ja isoa siskoa hän talutti kädestä. Minä kuljin perästä niin läheltä kuin voin. Minä näin, että äiti astui harhaan. Se, mikä oli hänen päänsä päällä, putosi virtaan, ja hän yritti ottaa sitä kiinni ja silloin putosi pikku sisko. Hän koetti tarttua pikku siskoon, ja silloin virta vei ison siskon. Äiti syöksyi heidän jälkeensä, ja virta vei hänetkin. Minä säikähdin ja juoksin maihin. Pater Josef on sanonut, että minä pelastuin senvuoksi, että palvelisin Jumalaa kuolleitten puolesta ja rukoilisin heidän edestään. Ja senvuoksi ensin päätettiin, että minusta tulisi munkki ja senvuoksi minä nyt aioin lähteä Etnalle ja ruveta erakoksi. Minun täytyy palvella Jumalaa, donna Elisa."

Donna Elisa oli kokonaan masennuksissa. "Niin, niin, Gaetano", sanoi hän, "mutta se koskee niin minuun. Minä en tahtoisi päästää sinua luotani."

"En minä lähdekään", sanoi Gaetano. Hän oli niin hyvällä tuulella, että häntä halutti nauraa. "En minä lähde."

"Puhunko kirkkoherralle, jotta sinut lähetettäisiin seminaariin", kysyi donna Elisa nöyrästi.

"No mutta kun te ette ollenkaan ymmärrä, donna Elisa, ette ollenkaan! Minähän sanon, että en lähde täältä. Olen keksinyt jotain muuta."

"Mitä sinä olet keksinyt?" kysyi donna Elisa alakuloisena.

"Mitä luulette minun tehneen, kun istuin tuossa portaalla? Minä näin unta, donna Elisa. Näin unta, että aioin paeta. Niin, donna Elisa, näin unta, että seisoin puodissa ja koetin avata ovea, mutta en osannut, sillä siinä oli niin monta lukkoa. Seisoin pimeässä ja avasin lukon toisensa jälkeen, ja aina niitä oli uusia. Minä pidin kauheata melua ja ajattelin: 'Nyt tulee donna Elisa'. Viimein ovi aukeni ja minun piti hyökätä ulos, mutta juuri silloin tunsin teidän kätenne niskassani, ja te veditte minut sisään, ja minä potkin ja potkin, ja minä löin teitä, kun en päässyt menemään. Mutta, donna Elisa, teillä oli kynttilä kädessä, ja silloin minä näin, että siinä ette ollutkaan te, vaan äiti. Silloin minä en uskaltanut rimpuilla vastaan, vaan säikähdin, sillä äitihän on kuollut. Mutta äiti otti nyytin, joka hänellä oli mukanaan, ja alkoi vetää esille kaikkea, mitä siinä oli. Äiti nauroi ja oli iloisen näköinen ja minä tulin iloiseksi, kun hän ei ollut minulle vihainen. Se oli niin kummallista. Hän veti esiin nyytistä kaikki ne pienet pyhimyksenkuvat, jotka minä muka olin leikannut puodissa teidän luonanne, ja ne olivat niin kauniita. 'Osaatko nyt leikellä näin kauniita kuvia, Gaetano?' sanoi äiti. 'Osaan', vastasin minä. 'No, voithan palvella Jumalaa siten', sanoi äiti. 'Eikö minun tarvitse lähteä pois donna Elisan luota?' 'Ei', sanoi äiti. Ja juuri kun äiti sanoi sen, herätitte te minut."

Gaetano katsoi riemuiten donna Elisaan.

"Mitä äiti sitten sillä tarkoitti?"

Donna Elisa vain ihmetteli.

Gaetano heitti päätään taaksepäin ja nauroi.

"Äiti tarkoitti, että teidän pitäisi panna minut oppiin, jotta voisin palvella Jumalaa leikkaamalla kauniita enkelien ja pyhimysten kuvia, donna Elisa."

Kolmas luku.

Kummisisko.

_Sisilian_ jalolla saarella, jossa on vielä jäljellä vanhoja tapoja enemmän kuin missään muualla etelässä, valitsee yhä vieläkin jokainen ihminen jo lapsuudessaan itselleen kummiveikon tai kummisiskon, joka kantaa hänen lastansa kastettaessa, jos hän joskus semmoisen saa.

Mutta se ei ole suinkaan ainoa etu, jonka kummisisarukset toisilleen tuottavat. Kummisisarusten täytyy rakastaa toisiaan, palvella toisiaan ja kostaa toistensa puolesta. Kummiveljensä korvaan saattaa mies haudata salaisuutensa. Hän voi uskoa hänen haltuunsa sekä rahoja että rakkaimpansa tulematta petetyksi. Kummisiskot ovat toisilleen uskollisia aivan kuin olisivat saman äidin synnyttämät, sillä heidän hittonsa on solmittu San Giovanni Battistan edessä, joka on peljätyin kaikista pyhimyksistä.

Tapana on myöskin, että köyhät tuovat keskenkasvuiset lapsensa rikkaitten luo ja pyytävät, että näitten nuoret pojat ja tyttäret saisivat ruveta heidän lastensa kummisiskoiksi. Kuinka kauniilta näyttääkään, kun pyhän Kastajan päivänä kaikki pienet, juhlapukuiset lapset kulkevat noissa suurissa kaupungeissa etsimässä itselleen kummisisaria! Jos vanhempien onnistuu hankkia pojalleen rikas kummiveikko, iloitsevat he aivan kuin saattaisivat jättää hänelle maakartanon perinnöksi.

Silloin kun Gaetano saapui Diamanteen, oli siellä pikkuinen tytön typykkä, joka yhtä mittaa pistäytyi donna Elisan puodissa. Hänellä oli punainen kappa, suippopäinen hilkku, ja kahdeksan raskasta, mustaa kiharaa pilkistämässä hilkun alta. Hänen nimensä oli Giannita ja hän oli donna Olivian tytär, sen joka möi vihanneksia. Mutta donna Elisa oli hänen kummitätinsä ja mietti senvuoksi usein, mitä hän voisi tehdä tyttösen hyväksi.

No, kun juhannuspäivä tuli, tilasi donna Elisa vaunut ja lähti ajamaan Cataniaan, joka on kokonaista neljä peninkulmaa Diamantesta. Hänellä oli Giannita mukanaan, ja molemmat olivat juhlapuvussa. Donna Elisa oli puettu mustaan silkkiin, jota helmet koristivat, ja Giannitalla oli kukkareunainen harsoleninki. Kädessään oli Giannitalla kukkakori ja ylinnä kukkien päällä granatiomena.

Donna Elisan ja Giannitan matka sujui hyvin. Kun he viimeinkin saapuivat Cataniaan, joka loistaa mustalla laavapohjallansa, ajoivat he kaupungin kauneimpaan palatsiin.

Se oli korkea ja suuri, niin että pikku Giannita-parkaa aivan peloitti. Mutta donna Elisa astui rohkeasti sisään, ja hänet vietiin cavaliere Palmerin ja hänen puolisonsa luo, jotka omistivat talon.

Donna Elisa huomautti signora Palmerille, että he olivat lapsuudenystävät, ja pyysi, että Giannita pääsisi signoran nuoren tyttären kummisiskoksi.

Tähän suostuttiin ja nuori Signorina kutsuttiin sisään. Hän oli kuin pikkuinen ihme: heleänpunaista silkkiä, venetsialaisia pitsejä, suuret, mustat silmät ja suuri, pörröinen tukka. Hänen pieni ruumiinsa oli niin kapea ja ohut, ettei sitä lainkaan huomannut.

Giannita ojensi hänelle kukkaiskorin, ja hän otti sen armollisesti vastaan. Hän katseli Giannitaa kauan ja miettivänä, kiersi hänen ympärinsä ja rakastui hänen tasaisiin, sileisiin kiharoihinsa. Niinpian kuin hän oli nähnyt ne, juoksi hän hakemaan veistä, jakoi kahtia granatiomenan ja antoi toisen puolen Giannitalle. Omenaa syödessään he pitivät toisiansa kädestä ja sanoivat:

Sisko, sisko, sinä mun oman' olet, minä sun. Kotini sun kotisi, leipäni sun leipäsi. Sun on mainen onneni, taivainenkin paikkani.

Sitten he suutelivat toisiaan ja mainitsivat toisiaan kummisiskoiksi.

"Nyt et saa koskaan hyljätä minua, kummisisko", sanoi pieni signorina, ja molemmat olivat hyvin totisia ja toimessaan.

Heistä oli äkkipäätä tullut niin hyvät ystävät, että he itkivät, kun piti erota.

Mutta sitten kului kaksitoista vuotta, ja kummisiskot elivät kumpikin omassa maailmassaan eivätkä tavanneet toisiaan. Koko tämän ajan Giannita pysyi kotonansa eikä käynyt kertaakaan Cataniassa.

Mutta sattuipa sitten jotain perin ihmeellistä. Giannita istui kerran iltapäivällä huoneessaan puodin takana koruompeleineen. Hän oli hyvin taitava, niin että hänellä monasti oli melkein ylenmäärin työtä. Mutta koruompelu rasittaa silmiä, ja Giannitan huoneessa oli pimeä. Sen vuoksi hän oli pannut puotiin vievän oven raollensa, jotta sieltä tulisi hieman enemmän valoa.

Kohta kello neljän jälkeen kulki sivuitse vanha myllärinleski Rosa Alfari. Donna Olivian puoti näytti kadulta päin hyvin miellyttävältä. Katse liukui läpi avonaisen holvioven suuriin koreihin, joissa oli vihreitä ja punakirjavia hedelmiä, ja kaukana taustassa näkyi Giannitan kauniin pään rajapiirteet. Rosa Alfari pysähtyi juttelemaan donna Olivian kanssa vain sentähden, että tämän puoti näytti niin ystävälliseltä.

Rosa Alfarilla oli aina valittamista ja voivottamista. Nyt häntä suututti se, että hänen täytyi ensi yönä matkustaa yksinään Cataniaan. "Kyllä on surkeaa, etteivät postivaunut tule Diamanteen ennen kymmentä", sanoi hän. "Minä nukun matkalla, minä, ja kenties varastavat silloin minulta rahat. Ja mihin minä joudun, kun tulen Cataniaan kello kaksi yöllä?"

Silloin huusi Giannita äkkiä puotiin: "Ettekö ottaisi minua mukaanne Cataniaan, donna Alfari?" Hän kysyi puoleksi leikillään odottamatta vastausta.

Mutta Rosa Alfari innostui. "Hyvä Jumala, lapsi, lähtisitkö minun mukaani?" sanoi hän. "Lähtisitkö tosiaankin?"

Giannita tuli puotiin ilosta hehkuen. "Lähtisin!" sanoi hän. "En ole käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen."

Mutta Rosa Alfari katseli tyytyväisenä Giannitaa, sillä tämä oli pitkä ja vahva, hänen silmänsä olivat iloiset ja hänen huulillaan oli huoleton hymy. Hän oli verraton matkatoveri.

"Laita vain itsesi kuntoon!" sanoi mummo. "Sinä lähdet mukaan kello kymmenen, se on päätetty."

Seuraavana päivänä kierteli Giannita Catanian katuja. Hän ajatteli koko ajan kummisiskoaan. Hän oli niin omituisessa mielentilassa, kun taas oli näin lähellä ystäväänsä. Giannita rakasti kummisiskoaan, eikä hän tehnyt niin ainoastaan senvuoksi, että San Giovanni oli käskenyt ihmisiä rakastamaan kummisiskoaan. Hän oli jumaloinut tuota silkkipukuista pikku lasta kuin kauneinta, mitä oli nähnyt. Siitä oli tullut melkein hänen epäjumalansa.

Senverran hän tiesi kummisiskostaan, että tämä oli vielä naimaton ja asui Cataniassa. Hänen äitinsä oli kuollut eikä hän ollut tahtonut jättää isäänsä, vaan oli jäänyt tämän taloon emännäksi. "Minun täytyy asettaa niin, että saan nähdä hänet", ajatteli Giannita.

Aina kun Giannita kohtasi hienot ajoneuvot, ajatteli hän: "Tuossa voi olla kummisiskoni ajelemassa." Ja hän tirkisteli ajavia nähdäkseen, oliko niistä joku sen pienen tytön kaltainen, jolla oli niin suuri tukka ja suuret silmät.

Giannitan sydän alkoi lyödä aivan vimmatusti. Hän oli aina ikävöinyt kummisisartaan. Hän itsekin oli yhä naimaton, senvuoksi että hän piti eräästä nuoresta kuvanleikkaajasta Gaetano Alagonasta, ja tämä ei ollut koskaan osoittanut vähääkään halua mennä naimisiin hänen kanssaan. Giannita oli sen vuoksi monasti suuttunut tuohon nuoreen mieheen, ja varsinkin oli häntä harmittanut se, ettei hän koskaan saisi kutsua kummisisartaan häihinsä.

Oli hän ylpeillytkin kummisisarestaan. Hän oli ollut olevinaan hienompi kuin toiset, koska hänellä oli sellainen kummisisko. Jospa hän nyt menisi hänen luokseen, kun kerran oli kaupungissa. Se antaisi loistoa koko matkalle. Kun hän sitä miettimistään mietti, juoksi siihen muuan sanomalehtipoika. "Giornale da Sicilia!" huusi hän. "Palmerin juttu! Suuria kavalluksia!"

Pitkä Giannita tarttui ohikiitävää poikaa niskaan. "Mitä sanot?" huusi hän. "Valehtelet, sinä valehtelet!" ja hän oli vähällä lyödä poikaa.

"Ostakaa minulta sanomalehti, signora, ennenkuin lyötte!" sanoi poika. Giannita osti sanomalehden ja alkoi lukea. Hän löysi heti selonteon Palmerin jutusta.

"Koska juttu käsitellään tänään oikeudessa", kirjoitti sanomalehti, "teemme siitä tässä selkoa".

Giannita luki lukemistaan. Hän luki uudelleen ja uudelleen, ennenkuin ymmärsi. Eikä hänen ruumiissaan ollut yhtään ainoata lihasta, joka ei olisi tärissyt kauhusta, kun hän viimein ymmärsi.

Hänen kummisiskonsa isä, jolla oli ollut suuria viinitarhoja, oli joutunut perikatoon, sillä maakirput olivat hävittäneet hänen tarhansa. Ja se oli kaikkein vähintä. Hän oli tyhjentänyt erään hyväntekeväisyysrahaston varat, jotka olivat hänelle uskotut. Hänet oli vangittu ja tänään tuotaisiin hänet oikeuden eteen.

Giannita rutisti kokoon sanomalehden, viskasi sen maahan ja polki sitä. Parempaa ei ansainnut se, joka toi tuollaisia uutisia.

Hän oli aivan tyrmistynyt siitä, että juuri nyt sellaista piti sattua, kun hän ensimäistä kertaa kahteentoista vuoteen tuli Cataniaan. "Herra Jumala", sanoi hän, "onko tällä joku tarkoitus?"

Kotona Diamantessa ei kukaan ollut viitsinyt kertoa hänelle koskaan, mitä tapahtui. Kohtalo oli tuonut hänet tänne juuri oikeudenkäyntipäiväksi.

"Kuulkaas nyt, donna Alfari", sanoi hän, "tehkää mitä tahdotte, mutta minun täytyy mennä oikeussaliin."

Giannitassa oli lujuutta. Mikään ei voinut häntä horjuttaa. "Ettekö ymmärrä, että juuri tämän vuoksi eikä suinkaan teidän tähtenne Jumala pani teidät ottamaan minut mukaanne Cataniaan?" sanoi hän Rosa Alfarille.

Giannita ei hetkeään epäillyt, ettei tässä olisi ollut jotain yliluonnollista.

Rosa Alfarin täytyi antaa hänen mennä, ja kyselemällä hän löysi oikeuspalatsin. Hän asettui sinne katupoikien ja roskaväen joukkoon kuulijainpaikalle ja näki cavaliere Palmerin syytettyjen penkillä. Hän oli hieno herra, jolla oli vaalea pujoparta ja vaaleat viikset. Giannita tunsi hänet.

Hän kuuli, että cavaliere Palmeri tuomittiin puoleksi vuodeksi vankeuteen, ja hänestä tuntui yhä selvemmältä, että hän oli kuin Jumalan lähettiläs. "Nyt tarvinnee kummisiskoni minua", ajatteli hän.

Hän meni takaisin kadulle ja kyseli palazzo Palmeria.

Tiellä muutamat vaunut ajoivat hänen ohitsensa. Hän katsahti niihin ja näki vaunuissa istuvan naisen silmät. Samassa tuntui kuin joku olisi sanonut hänelle, että siinä oli hänen kummisiskonsa. Hän, joka ajoi, oli kalpea ja istui kumarassa ja hänellä oli rukoilevat silmät. Giannita tunsi heti rakastavansa häntä suuresti. "Sinähän olet minut niin monasti tehnyt iloiseksi", sanoi hän, "senvuoksi että olen sinulta odottanut iloa. Nyt voin sen kenties palkita."

Giannita tunsi olevansa täynnä hartautta, kun hän nousi palazzo Palmerin korkeita, valkoisia marmoriportaita, mutta äkkiä hänet valtasi epäilys. "Mitä minä Jumalan mielestä voinen tehdä sen hyväksi, joka on kasvanut tällaisessa loistossa?" ajatteli hän. "Unohtaako Herra Jumala, että minä olen vain köyhä Giannita Diamantesta?"

Hän pyysi erään palvelijan viemään terveisiä signorina Palmerille, ja sanomaan, että hänen kummisisarensa tahtoisi tavata häntä. Hän hämmästyi, kun palvelija palasi sanoen, ettei häntä tänään voitu vastaanottaa. Tyytyisikö hän tähän? Ei, ei ikinä! "Sanokaa signorinalle, että minä jään tähän odottamaan koko päiväksi, sillä minun täytyy saada puhutella häntä."

"Signorinan pitää muuttaa palatsista puolen tunnin kuluttua", sanoi palvelija.

Giannita joutui suunniltaan. "Mutta minä olen hänen kummisisarensa, hänen kummisisarensa, etkö ymmärrä sitä!" sanoi hän miehelle. "Minun täytyy saada puhutella häntä!" Palvelija hymyili eikä liikahtanut.

Mutta Giannita ei voinut käsittää, että hänet käskettäisiin pois. Hänhän oli Jumalan lähettämä. Tottakai palvelija sen ymmärsi, tottakai, sanoi hän ja korotti ääntään. Hän oli tullut Diamantesta eikä ollut käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen. Aina eilispäivän iltapuolelle kello neljään hän ei ollut ajatellutkaan tänne matkustamista. Miehen pitäisi ajatella sitä! Aina eilisiltaan kello neljään.

Palvelija seisoi liikahtamatta. Giannita aikoi kertoa hänelle koko jutun taivuttaakseen hänet, kun ovi avautui. Hänen kummisisarensa seisoi kynnyksellä.

"Kuka puhuu täällä eilisestä kello neljästä?" kysyi hän.

"Muuan vieras, signorina Mikaela."

Nyt Giannita syöksyi esiin. Eihän täällä ollut ketään vierasta. Täällä oli hänen kummisiskonsa Giannita Diamantesta, joka kävi täällä kaksitoista vuotta sitten donna Elisan kanssa. Eikö hän muistanut häntä? Eikö hän muistanut, kuinka he olivat jakaneet granatiomenan?

Signorina ei kuunnellut sitä. "Mitä tapahtui eilen kello neljä?" kysyi hän hyvin levottomana.

"Silloin minä sain Jumalalta käskyn lähteä sinun luoksesi, kummisisko", sanoi Giannita.

Toinen katsoi häneen kauhistuneena. "Tule tänne", sanoi hän ikäänkuin peljäten, että palvelija saisi kuulla, mitä Giannita aikoi sanoa hänelle.

Hän kulki kauas sisähuoneisiin, ennenkuin pysähtyi. Sitten hän kääntyi niin nopeasti Giannitan puoleen, että tämä säikähtyi. "Sano se heti!" huusi hän. "Älä kiusaa minua, sano se heti!"

Hän oli yhtä pitkä kuin Giannita, mutta hyvin toisellainen. Hän oli hienompaa rakennetta ja hänellä, maailmannaisella, oli paljon hurjempi ja kesyttömämpi ilme kuin maalaistytöllä. Kaikki, mitä hän tunsi, näkyi hänen kasvoistaan. Eikä hän koettanutkaan salata sitä.

Giannita hämmästyi hänen kiivaudestaan niin, ettei heti tullut vastanneeksi.

Silloin hänen kummisisarensa kohotti epätoivoissaan kädet päänsä yläpuolelle, ja sanat tulvivat hänen huuliltaan. Hän sanoi tietävänsä, että Jumala oli lähettänyt Giannitan tuomaan hänelle sanoman uusista onnettomuuksista. Jumala vihasi häntä, sen hän tiesi.

Giannita löi kädet yhteen. Jumalako vihasi häntä, päinvastoin, päinvastoin.

"Niin, niin", sanoi signorina Palmeri. "Niin se on." Ja kun hän pelkäsi sitä sanomaa, jonka Giannita toisi, jatkoi hän puhettaan. Hän ei antanut Giannitalle sananvuoroa, vaan keskeytti hänet alituiseen. Hän tuntui olevan niin kauhuissaan siitä, mitä hänelle viime päivinä oli tapahtunut, ettei hän lainkaan voinut hallita itseään.

Tottakai Giannita ymmärsi, että Jumalan täytyi vihata häntä, sanoi hän. Olihan hän tehnyt niin kamalaa. Hän oli hyljännyt isänsä, pettänyt isänsä. Oli kai Giannita lukenut neljännen käskyn. Sitten hän puhkesi uudelleen kiivaisiin kyselyihin. Miksei Giannita jo sanonut, mitä aikoi? Hän ei odottanutkaan mitään muuta kuin pahaa. Hän oli valmis.

Mutta Giannita-parka ei päässyt puhumaan, sillä niinpian kuin hän aikoi alkaa, peljästyi Signorina ja keskeytti hänet. Hän kertoi Giannitalle tarinansa, aivan kuin taivuttaakseen häntä olemaan armelias.

Giannitan ei tarvinnut luulla, että hänen onnettomuutensa oli vain siinä, ettei hän enää saisi pitää omia vaunuja eikä aitiota teatterissa eikä kauniita pukuja eikä palvelusväkeä tai ettei hänellä ollut kattoakaan pään päällä. Ei sekään riittänyt, että hän nyt oli kadottanut kaikki ystävänsä, niin ettei edes tiennyt, mistä pyytäisi suojaa. Eikä siinäkään ollut tarpeeksi onnettomuutta, että häntä nyt hävetti niin, ettei voinut katsoa ketään ihmistä silmiin.

Vaan se oli vielä paljoa pahempaa.

Hän oli istuutunut ja oli silmänräpäyksen hiljaa heilutellen ruumistaan edes takaisin tuskissaan. Mutta kun Giannita nyt alkoi puhua, keskeytti hän hänet.

Giannita ei voinut uskoa, kuinka hänen isänsä oli rakastanut häntä. Hän oli aina antanut hänen elää loistossa ja komeudessa kuin ruhtinattaren ikään.

Mikaela ei ollut koskaan tehnyt paljoa isänsä hyväksi, antanut hänen vain keksiä mitä ihanimpia keinoja tyttärensä huvittamiseksi. Eikä hän ollut mitään uhrannut, kun ei ollut mennyt naimisiin, sillä hän ei ollut koskaan rakastanut ketään niinkuin isäänsä, ja hänen oma kotinsa oli ollut komeampi kuin kenenkään muun.

Mutta sitten kerran oli hänen isänsä tullut ja sanonut hänelle: "Minut aiotaan vangita. On levitetty huhu, että minä olisin varastanut, mutta se ei ole totta." Silloin hän oli uskonut isäänsä ja auttanut häntä piiloutumaan karabiniereiltä. Ja ne olivat etsineet häntä turhaan Cataniasta ja Etnalta ja koko Sisiliasta.

Mutta kun polisit eivät löytäneet cavaliere Palmeria, alkoi kansa sanoa: "Hän on korkea herra, ja korkeat herrat auttavat häntä, muutoin hänet olisi jo aikoja sitten löydetty." Ja sitten oli Catanian prefekti tullut hänen luokseen. Hän otti hänet vastaan hymyillen, ja prefekti tuli muka puhelemaan ruusuista ja kauneista säistä. Sitten hän sanoi: "Tahtoisitteko, Signorina, vilkaista tähän pikku paperiin? Tahtoisitteko lukea tämän pikku kirjeen, tahtoisitteko, Signorina, panna merkille tuon pikku allekirjoituksen?" Hän tuijotti paperiin. Ja mitä hän näki? Hänen isänsä ei ollut viaton. Hänen isänsä oli ottanut toisten rahoja.

Kun prefekti oli lähtenyt, oli hän mennyt isänsä luo. "Sinä olet syyllinen", sanoi hän isälleen. "Tee, mitä tahdot, mutta minä en voi enää auttaa sinua." Oi, hän ei ollut tiennyt, mitä sanoi. Hän oli aina ollut hyvin ylpeä. Hän ei ollut voinut kärsiä, että häpeäpilkku tahraisi hänen nimensä. Hetkisen hän oli toivonut, että isä olisi ollut kuollut, kernaammin kuin että tällaista olisi tapahtunut. Kenties hän oli niin sanonutkin isälleen. Ei hän oikein tiennyt, mitä hän oli puhunut.

Mutta tämän jälkeen oli Jumala hyljännyt hänet.

Hirveitä seikkoja oli tapahtunut. Hänen isänsä oli ymmärtänyt hänet sananmukaisesti. Hän oli mennyt ilmiantamaan itsensä. Ja aina siitä saakka, kun hän oli joutunut vankeuteen, ei hän ollut tahtonut nähdä tytärtään. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä, ja ruoan, jonka hän isälleen toimitti, lähetti tämä koskemattomana takaisin. Se oli kaikkein kauheinta. Hän näytti luulevan, että hänen tyttärensä tahtoi myrkyttää hänet.

Hän katsoi Giannitaan sellaisessa tuskassa kuin hän odottaisi kuolemantuomiotaan.

"Miksi et sano minulle, mitä sinulla on kerrottavana?" tiuskaisi hän. "Sinä tapat minut."

Mutta hänen oli mahdoton pakoittaa itseään vaikenemaan.

"Tiedä", jatkoi hän, "että tämä palatsi on nyt myyty ja ostaja on vuokrannut sen eräälle englantilaiselle naiselle, joka muuttaa tänne tänään. Mutta muutamia hänen tavaroitaan tuotiin tänne jo eilen, ja niitten joukossa oli pieni Kristuslapsen kuva.

"Minä näin sen, Giannita, kun kuljin etehisen läpi. Ne olivat ottaneet esille sen jostain matka-arkusta ja panneet sinne lattialle. Se oli niin huonosti säilynyt, ettei kukaan välittänyt varoa sitä. Sen kruunu oli kuhmuinen ja kapalo likainen ja kaikki koristukset, jotka sitä peittivät, olivat ruosteisia ja vahingoittuneita. Mutta kun minä näin sen makaavan lattialla, nostin sen ylös ja vein sisään ja asetin eräälle pöydälle. Ja tätä tehdessäni johtui mieleeni, että minun pitäisi anoa siltä apua. Lankesin polvilleni sen eteen ja rukoilin kauan. 'Auta minua tästä suuresta hädästä!' sanoin Kristuslapselle.

"Rukoillessani tuntui minusta, että kuva tahtoi vastata. Nostin päätäni, ja lapsi seisoi siinä yhtä äänetönnä kuin ennenkin, mutta muuan pöytäkello alkoi juuri silloin lyödä. Se löi neljä kertaa, ja tuntui kuin se olisi sanonut neljä sanaa. Tuntui siltä, että Kristuslapsi vastasi nelikertaisen myönnytyksen rukoukseeni.

"Se antoi minulle rohkeutta, Giannita, niin että tänään ajoin oikeuspalatsiin nähdäkseni isääni. Mutta hän ei kääntänyt silmiään minuun koko sinä aikana, jonka hän seisoi tuomariensa edessä.

"Pidin varani, silloin kun hänet vietiin pois, ja heittäysin eräässä kapeassa käytävässä hänen eteensä polvilleni. Giannita, hän antoi sotamiesten viedä minut syrjään sanomatta minulle sanaakaan.

"Näetkö nyt, Jumala vihaa minua. Kun kuulin sinun puhuvan eilisillasta kello neljästä, säikähdin. Kristuslapsi lähettää minulle uuden onnettomuuden, ajattelin. Se vihaa minua, joka olen pettänyt isäni."

Tämän sanottuaan hän viimeinkin vaikeni ja kuunteli henkeä pidättäen, mitä Giannita hänelle sanoisi.

Ja Giannita kertoi hänelle oman tarinansa.

"Oi, kuinka tämä on kummallista?" sanoi hän viimein. "Minä en ole käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen ja sitten saan tulla tänne aivan odottamatta. Enkä tiedä mistään mitään, mutta kohta kun astun jalkani kadulle, saan tietää sinun onnettomuutesi. Jumala on lähettänyt minulle käskyn, sanoin itsekseni. Hän on kutsunut minut tänne auttamaan kummisiskoani."

Signorina Palmerin silmät kääntyivät levottoman kysyvinä häneen. Nyt se tulisi se uusi isku. Hän kokosi kaikki voimansa kestääkseen sen.

"Mitä voisin nyt tehdä puolestasi, kummisisko?" sanoi Giannita. "Tiedätkö, mitä ajattelin kulkiessani kadulla? Kysyn häneltä, tahtooko hän lähteä Diamanteen, ajattelin. Siellä on muuan vanha talo, jossa saamme asua halvalla. Ja minä ompelisin ja neuloisin, jotta voisimme elättää itseämme. Kun olin kadulla, luulin, että se voisi käydä päinsä, mutta nyt ymmärrän, että se on mahdotonta, aivan mahdotonta. Sinä vaadit elämältä muuta, sinä, mutta sano sentään, voinko tehdä mitään hyväksesi! Älä sysää minua luotasi, sillä Jumala on minut lähettänyt."

Signorina kumartui Giannitaa kohti. "No?" sanoi hän tuskaisesti.

"Anna minun tehdä, mitä voin, puolestasi, sillä minä rakastan sinua", sanoi Giannita ja vaipui polvilleen ja laski kätensä kummisiskonsa vyötäreille.

"Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?" kysyi signorina.

"Toivoisin, että minulla olisi", sanoi Giannita, "mutta olenhan vain köyhä raukka".

Oli ihmeellistä nähdä, kuinka nuoren signorinan kasvoissa piirteet nyt pehmenivät, kuinka hipiä kävi helakaksi ja kuinka silmät alkoivat säteillä. Nyt näkyi, että hän oli suuri kaunotar.

"Giannita", sanoi hän hitaasti ja tuskin kuuluvasti, "luuletko, että tämä on ihme? Luuletko, että Jumala voi antaa ihmeen tapahtua minun tähteni?"

"Voi kyllä", kuiskasi Giannita.

"Rukoilin Kristuksenkuvaa, että hän auttaisi minua, ja hän lähettää sinut luokseni. Luuletko, että Kristuslapsi sinut lähetti, Giannita?"

"Luulen, hän se oli, hän se oli."

"Jumala ei siis olekaan minua hyljännyt, Giannita?"

"Ei, Jumala ei ole sinua hyljännyt."

Kummisisko itki hetkisen. Huoneessa oli aivan äänetöntä. "Kun sinä tulit, Giannita, luulin, etten enää muuta voi kuin surmata itseni", sanoi hän sitten. "En tiennyt, minne lähtisin, ja Jumala vihasi minua."

"Mutta sano nyt, mitä minä voin sinun hyväksesi tehdä, kummisisko!" sanoi Giannita.

Vastaukseksi toinen veti hänet puoleensa ja suuteli häntä.

"Onhan siinä jo kylliksi, että sinä olet pienen Kristuslapsen lähettämä", sanoi hän. "Onhan siinä kylliksi, kun tiedän, ettei Jumala ole minua hyljännyt."

Neljäs luku.

Diamante.

_Mikaela Palmeri_ oli Giannitan kanssa matkalla Diamanteen. He olivat astuneet postivaunuun kolmen ajoissa aamulla ja ajaneet sitä kaunista tietä, joka kulkee Etnan alinta rinnettä kiertäen vuorta. Mutta oli ollut aivan pimeä. He eivät olleet nähneet mitään ympärillä olevasta seudusta.

Nuori signorina ei suinkaan tätä valittanut. Hän istui maahanluoduin silmin suruunsa syventyneenä. Eikä hän silloinkaan, kun päivä alkoi sarastaa, tahtonut nostaa silmiään vilkaistakseen ulos. Vasta sitten, kun he olivat aivan lähellä Diamantea, sai Giannita hänet katselemaan seutua.

"Katso nyt tuonne! Tuossa on Diamante, josta tulee sinun kotisi", sanoi hän.

Silloin oli Mikaela Palmeri oikealla puolen tietä nähnyt mahtavan Etnan, joka leikkasi taivaasta suuren palan. Aivan vuoren takaa kohosi aurinko, ja kun auringonpyörän ylin reuna pisti esiin, näytti valkea tunturivuori palavan ja lähettävän kipinöitä ja säteitä.

Mutta Giannita kehoitti häntä katsomaan toiselle puolen.

Ja toisella puolella hän näki sen monihuippuisen vuoriketjun, joka ympäröi Etnaa kuin torneilla varustettu muuri, seisovan punertavana auringon noustessa.

Mutta Giannita viittasi toiselle taholle. Ei hän sitä tarkoittanut, ei sitä.

Silloin Mikaela laski silmänsä alemmas ja katsoi mustaan laaksoon. Siellä maa välkähteli kuin sametti, ja valkoinen Simeto vaahtosi laakson pohjalla.

Mutta ei hän vieläkään ollut kääntänyt silmiään oikealle suunnalle.

Sitten hän viimeinkin näki jyrkän Monte Chiaron, joka kohosi mustasta samettipukuisesta laaksosta, loistaen punaisena aamuvalossa, ja ympäröivät palmukruunut suojasivat sitä kuin auringonvarjostimet. Ja sen huipulla hän oli nähnyt kaupungin torneineen, muurien ympäröimän, ja sen kaikki ikkunat ja tuuliviirit säkenöivät.

Tämän nähdessään hän oli tarttunut Giannitan käteen ja kysynyt häneltä, oliko siinä todellinen kaupunki ja asuiko siinä ihmisiä.

Hän luuli, että se oli joku taivaan kaupungeista ja että se häviäisi kuin unennäkö. Hän oli varma siitä, ettei vielä kukaan ihminen ollut kulkenut tuota tietä, joka laaksonseinämää kierteli suurissa kaarissa Monte Chiarolle ja nousi polvitellen pitkin vuorta ja katosi synkkään kaupunginporttiin.

Mutta kun hän tuli lähemmäksi Diamantea ja näki että se oli oikea ja todellinen kaupunki, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Häntä liikutti se, että maailma vielä hänellekin näytti kaiken kauneutensa. Hän oli luullut että se, oltuaan kaikkien hänen onnettomuuksiensa näyttämönä, aina sen jälkeen tuntuisi hänestä harmaantuneelta ja kuihtuneelta ja kasvavan vain ohdakkeita ja myrkyllisiä kukkia.

Hän saapui Diamanteen kädet ristissä, aivan kuin olisi tullut pyhättöön. Ja hänestä tuntui, että tämä kaupunki saattoi tarjota hänelle yhtä paljon onnea kuin kauneuttakin.

Viides luku.

Don Ferrante.

_Pari päivää myöhemmin_ Gaetano seisoi työpajassaan ja leikkasi viininlehtiä rukousnauhan helmiin. Oli sunnuntai, mutta Gaetanon omaatuntoa ei painanut työnteko, sillä olihan tämä Jumalan kunniaksi.

Suuri levottomuus ja tuska oli hänet täyttänyt. Hän oli ruvennut ajattelemaan, että sen ajan, jonka hän oli rauhassa viettänyt donna Elisan luona, nyt täytyi olla loppumaisillaan. Ja hänestä tuntui, että hänen pian piti lähteä maailmalle.

Sillä Sisiliaan oli tullut suuri köyhyys, ja hän näki hädän kulkevan kaupungista kaupunkiin ja talosta taloon niinkuin ruton, ja se oli tullut Diamanteenkin.

Sen vuoksi ei kukaan enää tullut ostamaan mitään donna Elisan puodista. Ne pienet pyhimystenkuvat, joita Gaetano valmisti, seisoivat hyllyillä tiheissä riveissä, ja rukousnauhat riippuivat suurissa tertuissa tiskin alla. Ja donna Elisa oli kovin hädissään ja huolissaan, kun hän ei voinut mitään ansaita.

Siitä Gaetano ymmärsi, että hänen täytyi jättää Diamante, lähteä maailmalle, vaikka vaeltamaan, ellei ollut muuta keinoa. Sillä eihän sellainen tuottanut Jumalalle kunniaa, että hän leikkasi kuvia, joilta ei koskaan apua anottu ja sorvasi rukousnauhan helmiä, jotka eivät koskaan liukuneet rukoilevan sormien välistä.

Hänestä tuntui, että maailmassa olisi jossain kaunis, vastarakennettu tuomiokirkko, jonka seinät olivat jo valmiiksi muuratut, mutta joka sisäpuolelta vapisi alastomuuttaan. Se odotti ja vartosi, että Gaetano tulisi leikkauksilla koristamaan sen kuorituolit ja alttarikehyksen ja saarnastuolin ja kirjatelineen ja pyhimyskaapin. Ja kirvelevin sydämin hän ikävöitsi sitä työtä, joka häntä odotti.

Mutta tällaista tuomiokirkkoa ei ollut Sisiliassa, sillä siellä ei suinkaan ajateltu minkään uuden kirkon rakentamista, vaan sen täytyisi olla jossain hyvin kaukana, maissa sellaisissa kuin Florida tai Argentiina, jotka eivät vielä olleet täpösen täynnään pyhiä rakennuksia.

Hän sekä vapisi että iloitsi ja oli ruvennut työskentelemään kahta vertaa ahkerammin, jotta donna Elisalla olisi jotain myytävää sillä aikaa, kun hän oli poissa ansaitsemassa hänelle suuria rikkauksia.

Nyt hän odotteli enää vain viimeistä merkkiä Jumalalta, ennenkuin päättäisi lähteä. Hän odotti Jumalalta voimaa, jotta kykenisi puhumaan matkahalustaan donna Elisalle. Sillä hän tiesi tämän seikan tuottavan donna Elisalle niin suurta surua, ettei hän käsittänyt, kuinka saattaisi edes puhua siitä.

Juuri hänen tätä ajatellessaan tuli donna Elisa työhuoneeseen. Silloin Gaetano sanoi itsekseen, ettei tänään ollut ajattelemistakaan ilmoittaa sitä donna Elisalle, sillä tänään hän oli iloinen. Hänen kielensä kävi, ja hänen kasvonsa loistivat.

Gaetano rupesi muistelemaan, milloin hän viimeksi oli nähnyt donna Elisan sellaisena. Aina siitä saakka, kun hätä-aika oli alkanut, oli tuntunut kuin he eläisivät ilman päivänvaloa jossain Etnan luolassa.

Miksei Gaetano ollut tullut torille kuuntelemaan soittoa? kysyi donna Elisa. Miksei hän koskaan tullut kuuntelemaan ja katsomaan donna Elisan veljeä don Ferrantea? Gaetano oli aina vain nähnyt, kuinka hän puodissaan seisoi suippolakki päässä ja lyhyt nuttu yllään, eikä tiennyt, minkälainen mies don Ferrante oikein oli. Hän piti häntä tietysti vanhana, rumana kauppiaana, jolla oli ryppyiset kasvot ja karkea parta. Ei kukaan tuntenut don Ferrantea, ellei ollut nähnyt häntä sunnuntaina soittoa johtamassa.

Tänään hänellä oli ollut uusi univormu. Hänellä oli ollut kolmikolkkainen hattu ja siinä vihreän-punavalkea sulka, hopealla kirjailtu kaulus, hopearipsiset olkalaput, hopeanyöri rinnalla ja miekka kupeella. Ja kun hän oli noussut johtajakorokkeelle, olivat rypyt tasoittuneet hänen kasvoiltaan, hänen vartalonsa oli kasvanut. Häntä oli melkein voinut sanoa kauniiksi.

Kun hän johti Cavalleriaa, oli tuskin voinut hengittää. Mitä Gaetano siitä arveli, että ne suuret torin varrella olevat talot olivat hymisseet mukaan. Mustasta palazzo Geracista oli donna Elisa selvästi kuullut erään rakkauslaulun, ja nunnaluostarista, siitä typötyhjästä, oli kaunis hymni tulvinut yli torin.

Ja kun soitto hetkeksi pysähtyi, oli kaunis asianajaja Favara, jolla oli yllään musta samettitakki ja päässään suuri ryövärihattu ja kaulassa loistavan punainen liina, mennyt don Ferranten luo ja viitannut kädellään avoimelle puolen toria, josta näkyi Etna ja meri. "Don Ferrante", oli hän sanonut, "te kohotatte meidät taivaisiin niinkuin Etna ja te johdatte mieleemme ikuisuuden niinkuin tuo ääretön meri".

Jos Gaetano olisi tänään nähnyt don Ferranten, olisi hänen täytynyt rakastaa häntä. Ainakin hänen olisi täytynyt tunnustaa, että don Ferrante oli komea mies. Kun hän hetkeksi laski kädestään tahtipuikon ja tarttui asianajajaa käsikoukkuun ja käveli hänen kanssaan edes takaisin pitkin sileitä kiviä roomalaisen portin ja palazzo Geracin välillä, oli jokaisen täytynyt nähdä, että hän hyvin saattoi kilpailla kauniin Favaran kanssa.

Donna Elisa oli istunut kivipenkillä tuomiokirkon seinävierellä sindacon puolison kanssa. Ja signora Voltaro oli aivan äkkiä sanonut, katseltuaan vähän aikaa don Ferrantea: "Donna Elisa, teidän veljennehän on vielä nuori mies. Hän saattaa milloin tahansa mennä naimisiin, huolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan."

Ja hän, donna Elisa, oli vastannut, että sitä hän rukoili taivaalta joka päivä.

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan surupukuinen nainen tuli torille. Ei koskaan oltu nähty mitään niin mustaa. Ei se riittänyt, että leninki ja hattu ja hansikkaat olivat mustat, vaan huntu oli niin tiheä, ettei saattanut luulla sen takana olevankaan valkeita kasvoja. Santissima Dio, tuntui siltä kuin hän olisi heittänyt ylleen paarivaatteen. Ja hän oli kulkenut hitaasti ja kumarassa. Oli melkein peloittanut. Oli melkein luultu sitä kummitukseksi.

Ai, ai, koko tori oli juuri ollut täynnä iloa. Talonpojat, jotka olivat sunnuntaita kotonaan, olivat seisoneet suurissa joukoissa juhlapukeissaan ja punaiset huivit kierrettyinä kaulaan. Talonpoikaisvaimot, jotka menivät tuomiokirkkoon, olivat vaeltaneet ohi vihreissä hameissaan ja keltaisissa kaulaliinoissa. Pari matkustavaista oli seisonut pilariaidan luona ja tarkastellut Etnaa, ja he olivat valkeissa vaatteissa. Entä kaikki univormuihin puetut soittajat, jotka olivat olleet melkein yhtä koreita kuin don Ferrante, ja kimaltelevat soittimet ja kuvin koristettu tuomiokirkon pääsivu! Ja auringonpaiste ja Mongibellon lumihuippu, joka tänään oli ollut niin lähellä, että olisi melkein voinut tarttua kiinni siihen, kaikki se yhteensä oli ollut verrattoman iloista.

Kun nyt tuo musta nais-raukka oli tullut kaiken tämän keskelle, oli jokainen tuijottanut häneen, muutamat olivat tehneet ristinmerkin. Ja lapset olivat hyökänneet raatihuoneen portailta, missä he olivat ratsastaneet kaidepuulla, ja seuranneet häntä parin askeleen päästä. Ja laiska Pierokin, joka oli maannut kaukana pylväsaidan luona, oli noussut kyynärpäilleen. Torilla oli vallinnut sellainen hämmästys kuin olisi tuomiokirkon musta madonna siinä kulkenut.

Mutta oliko kenenkään käynyt sääliksi tuo musta nainen, johon kaikki tuijottivat? Oliko ketään liikuttanut se, että hän oli kulkenut niin hitaasti ja kumarassa?

Oli kyllä, yhtä se oli liikuttanut, ja se oli don Ferrante. Hänen sydämessään asui musiikki, hän oli hyvä ihminen ja hän oli ajatellut: kirottuja olkoot kaikki rahastot, joita kootaan hätääkärsiville ja jotka tuovat ihmisille vain onnettomuutta!

Tuossakin tuo Signorina Palmeri-raukka, jonka isä on varastanut jostain hyväntekeväisyysrahastosta, nyt häpeää niin, ettei uskalla näyttää kasvojaan. Ja näin ajatellen don Ferrante astui mustaa naista kohti ja saavutti hänet aivan kirkon ovella.

Siinä hän oli tehnyt kunniaa ja sanonut nimensä. "Ellen aivan erehdy", oli don Ferrante sanonut, "olette Signorina Palmeri. Tahtoisin esittää teille erään pyynnön."

Silloin nainen oli säpsähtänyt ja astunut askeleen taaksepäin, aivan kuin paetakseen, mutta sitten hän oli pysähtynyt.

"Se koskee sisartani, donna Elisaa", oli don Ferrante sanonut. "Hän tunsi teidän äitinne, Signorina, ja häntä haluttaisi kovin tutustua teihin. Hän istuu täällä tuomiokirkon seinävierellä. Sallikaa minun nyt viedä teidät hänen luokseen!"

Ja sen enempää sanomatta don Ferrante oli ottanut naista käsikoukusta ja tuonut hänet donna Elisan luo. Eikä nainen ollut vastustanut. Donna Elisa olisikin tahtonut nähdä sen, joka tänään olisi voinut vastustaa don Ferrantea.

Mutta silloin oli donna Elisa noussut seisomaan ja astunut mustaa naista vastaan ja heittänyt syrjään hänen huntunsa. Ja hän oli suudellut häntä molemmille poskille.

Mutta mitkä kasvot, mitkä kasvot! Kenties ne eivät olleet lainkaan kauniit, mutta niissä oli silmät, jotka puhuivat aivan itsestään ja jotka valittivat ja vaikeroivat, silloinkin kun koko kasvot hymyilivät. Niin, Gaetano ei kenties tahtoisi leikata tai maalata madonnaa niitten kasvojen mukaan, sillä ne olivat liian laihat ja liian kalpeat, mutta varmaa oli, että Herramme tiesi, mitä teki, kun hän ei pannut niitä silmiä punakkoihin ja pulleisiin kasvoihin.

Kun donna Elisa oli suudellut häntä, oli hän painanut päänsä donna Elisan olkapäälle, ja pari lyhyttä nyyhkytystä oli vavahduttanut häntä. Sitten hän oli hymyillen nostanut silmänsä. Ja tuo hymy tuntui sanovan: "Oi, näyttääkö maailma tällaiselta? Onko se näin kaunis? Antakaa minun nähdä se ja hymyillä sille! Uskaltaako todellakin tällainen onneton raukka katsoa sitä? Ja joutua katsottavaksi? Voinko kestää sitä, että minuun katsellaan?"

Kaiken tämän hän oli puhunut sanoitta, hymyllään vain. Sellaiset kasvot, sellaiset kasvot!

Mutta tässä keskeytti Gaetano donna Elisan. "Missä hän on nyt?" sanoi hän. "Minun täytyy myöskin nähdä hänet!"

Silloin donna Elisa katsoi Gaetanoa silmiin. Ja hän näki niitten palavan kirkkaina, aivan kuin tulta täynnään, ja Gaetanon ohimoille kohosi tumma puna.

"Saat hänet kyllä aikanaan nähdä", sanoi hän terävästi. Ja hän katui jokaista sanaa, minkä oli puhunut.

Gaetano näki, että hän peljästyi, ja hän ymmärsi syyn. Hänen johtui mieleensä nyt juuri sanoa donna Elisalle, että hän aikoi matkustaa pois, matkustaa aina Amerikaan saakka.

Silloin Gaetano käsitti, että tuo vieras signorina varmaan oli hyvin vaarallinen. Niin ehdottomasti uskoi donna Elisa, että Gaetano olisi rakastunut häneen, että hän melkein iloitsi kuullessaan tämän aikovan lähteä matkalle.

Sillä ei mikään hänestä ollut epämieluisempaa kuin köyhä miniä, jonka isä oli varas.

Kuudes luku.

Don Matteon TehtäVä.

_Tulipa sitten_ muuan iltapäivä, jolloin kirkkoherra don Matteo veti jalkaansa vastakiilloitetut saappaat, pani päälleen vastaharjatun soutaninsa ja laittoi kaapun mitä kauneimpiin poimuihin. Hänen kasvonsa loistivat, kun hän kulki kujalla, ja kun hän jakoi siunauksia ovenpielissä istuville vanhoille kehrääjä-vaimoille, teki hän sen niin pehmeillä kädenliikkeillä, kuin olisi jakanut ruusuja.

Kuja, jota don Matteo asteli, kulki vähintäinkin seitsemän holvikaaren alitse, aivan kuin jokainen talo olisi käynyt liittoon naapurinsa kanssa. Se kulki pienenä ja kapeana vuorta ylös, oli puolittain portaina, puolittain katuna, sen ojat olivat alati tulvillaan, ja täynnään se oli aina appelsiininkuoria ja kaalinlehtiä, mihin liukahtaa. Pyykkivaatteita riippui kuivamassa aina maasta taivaaseen asti. Tuulenviima heilutti märkiä puseronhihoja ja esiliinannauhoja aivan don Matteon kasvoihin. Ja se tuntui niin ilkeältä ja märältä, aivan kuin ruumis olisi silitellyt don Matteota.

Kujan päässä oli pieni, synkkä tori, ja sen laidassa don Matteo näki vanhan talon, jonka eteen hän pysähtyi. Se oli suuri ja neliskulmainen ja melkein ilman ikkunoita. Siinä oli kahdet isot portaat ja niissä mahdottoman korkeat astimet ja kaksi suurta ovea raskaine lukkoineen. Ja sen seinät olivat mustaa laavaa, ja siinä oli ulkoparveke, jonka tiilikivilattiaa peitti vihreä lima ja jossa oli niin tiheässä hämähäkinverkkoja, että notkeat sisiliskotkin olivat vähällä tarttua niihin.

Don Matteo tarttui portin-kolkuttimeen ja löi niin että jymisi. Silloin kuului, kuinka kaikki akat pitkin koko kujaa alkoivat puhua ja udella. Ja silloin näkyivät pesijättäret torialtaalla päästävän kädestään pesinkiven ja kartun ja alkavan keskenään kuiskutella ja kysellä. "Millähän asioilla don Matteo liikkunee?" sanoivat he. "Ja miksi don Matteo kolkuttaa tuon vanhan talon ovelle, missä kummittelee ja missä ei kukaan muu uskalla asua kuin tuo vieras signorina, jonka isä istuu vankeudessa?"

Mutta nyt Giannita aukaisi oven don Matteolle ja vei hänet pitkin monia käytäviä, joissa haisi home ja kosteus. Muutamissa paikoin oli lattiasta irronnut kiviä, ja don Matteo saattoi nähdä kellariin saakka, jossa suuria rottaparvia vilisi mustalla maapohjalla.

Kun don Matteo vaelsi tämän vanhan talon läpi, katosi hänen hyvä tuulensa. Hän ei kulkenut ylisienkään portaitten ohi vaanimatta niitä epäluuloisin silmin, ja kun hän kuuli rasahduksenkin, hätkähti hän. Hän kävi alakuloiseksi ikäänkuin jonkun onnettomuuden edellä. Don Matteo ajatteli sitä pientä, turbaanipäistä maurilaista, jonka oli tapana näyttäytyä tässä talossa, ja ellei hän nyt nähnytkään sitä, voi kuitenkin sanoa, että hän tavallaan tunsi sen läsnäolon.

Viimein Giannita avasi erään oven ja kirkkoherra astui huoneeseen. Seinät olivat alastomat kuin tallissa, vuode niin ohut kuin nunnan ja vuoteen yläpuolella riippui madonna, joka ei maksanut kolmea soldoa enempää. Kirkkoherra pysähtyi katselemaan pientä madonnaa, kunnes kyyneleet tahtoivat nousta silmiin.

Hänen siinä seisoessaan tuli sisään signorina Palmeri. Hänen päänsä oli kumarassa ja hänen liikkeensä hitaita, aivan kuin hän olisi haavoitettu. Kun kirkkoherra huomasi hänet, näytti hän tahtovan sanoa: "Te ja minä, signorina Palmeri, tapaamme toisemme merkillisessä, vanhassa talossa. Oletteko täällä tutkimassa vanhoja maurilaisia seinäkirjoituksia tai etsimässä mosaiikkeja kellareista?" Sillä kirkkoherra joutui hämilleen, kun hän näki signorina Palmerin. Hän ei voinut ymmärtää, että tämä jalo nainen olisi köyhä. Hän ei voinut käsittää, että hän asui pienen maurin talossa.

Hän päätti itsekseen, että hänen täytyi pelastaa signorina tästä kummitushuoneesta ja köyhyydestä. Hän rukoili lempeältä madonnalta voimaa pelastaa hänet.

Sitten hän sanoi signorinalle tulevansa don Ferrante Alagonan pyynnöstä. Don Ferrante oli uskonut hänelle, että signorina Palmeri oli hyljännyt hänen kosintansa. Miksi niin? Eikö signorina tiennyt, että vaikka don Ferrante näytti köyhältä, kun hän seisoi puodissaan, hän kai kuitenkin oli Diamanten rikkain mies. Ja don Ferrante oli vanhaa espanjalaista sukua, jota oli pidetty suuressa arvossa sekä kotimaassaan että Sisiliassa. Ja hänellä oli vielä corsolla suuri talo, joka oli kuulunut hänen esi-isilleen. Signorinan ei olisi pitänyt antaa kieltävää vastausta.

Don Matteo näki, kuinka hänen puhuessaan signorinan kasvot kävivät aivan jäykiksi ja kalpeiksi. Hän oli vähällä heittää puheensa kesken. Hän pelkäsi signorinan pyörtyvän.

Ja vain suurimmalla ponnistuksella signorina jaksoikin vastata. Sanat eivät tahtoneet päästä huulilta. Tuntui kuin ne olisivat olleet liian kamaloita ilmi lausuttavaksi. Kyllähän hän ymmärsi, sanoi hän, että don Ferrante tahtoi tietää, miksi hän oli hyljännyt hänen kosintansa. Hän tunsi olevansa siitä äärettömän liikutettu ja kiitollinen, mutta hän ei voinut tulla don Ferranten vaimoksi. Hän ei voinut mennä naimisiin, sillä hän toi myötäjäisinään häpeää ja pilkkaa.

"Jos te menette naimisiin jonkun Alagonan kanssa, rakas signorina", sanoi don Matteo, "ei teidän tarvitse peljätä kenenkään kyselevän, mitä sukua te itse olette. Alagona on kunniakas, vanha suku. Don Ferrantea ja hänen sisartaan donna Elisaa pidetään yhä vielä Diamanten ensimäisinä, vaikka he ovat kadottaneetkin kaikki sukunsa maatilat ja ovat pakoitetut käymään kauppaa. Don Ferrante tietää kyllä, että vanhan nimen loistoa ei himmentäisi naimisliitto teidän kanssanne. Älkää sitä arastelko, signorina, jos muuten suostuisitte menemään naimisiin don Ferranten kanssa!"

Mutta signorina Palmeri pysyi sanoissaan. Don Ferrante ei saisi mennä naimisiin pahantekijän tyttären kanssa. Signorina istui kalpeana ja epätoivoissaan ja näytti harjoitteilevan lausumaan tällaisia kauheita sanoja. Hän sanoi, ettei hän tahtonut tunkeutua sukuun, joka tulisi häntä halveksimaan. Hänen onnistui sanoa tämä jyrkästi ja kylmästi, äänen värähtämättä.

Mutta mitä enemmän hän puhui, sitä suuremmaksi kasvoi don Matteon halu auttaa häntä. Kirkkoherrasta tuntui kuin hän olisi tavannut kuningattaren, jolta oli valtaistuin riistetty. Hänessä leimahti palava halu jälleen painaa kruunu tuon kuningattaren päähän ja kiinnittää valtijattaren viitta hänen hartioilleen.

Senvuoksi don Matteo kysyi häneltä, eikö hänen isänsä pian päässyt vankeudesta, ja sanoi ihmettelevänsä, millä tämä sitten eläisi.

Signorina vastasi, että hän elättää isäänsä kättensä töillä.

Don Matteo kysyi häneltä hyvin vakavana, oliko hän ajatellut, kuinka hänen isänsä, joka aina oli ollut rikas mies, voisi kestää köyhyyttä.

Nyt signorina vaikeni. Hän koetti taivuttaa huuliaan vastatakseen, mutta ei saanut ääntä kuuluville.

Don Matteo puhui puhumistaan. Signorina näytti yhä peljästyneemmältä, mutta ei kumminkaan myöntynyt.

Viimein ei kirkkoherra enää oikein tiennyt, mitä keinoa koettelisi, kuinka hän voisi pelastaa tuon nuoren signorinan tästä kummitustalosta, köyhyydestä ja siitä häpeän taakasta, joka häntä painoi. Mutta sitten sattuivat hänen silmänsä sängyn yläpuolella olevaan pieneen madonnankuvaan. Nuori signorina oli siis uskovainen.

Silloin papillinen henki valtasi don Matteon. Hän tunsi, että Jumala oli lähettänyt hänet pelastamaan tämän nais-raukan. Kun hän jälleen puhui, oli hänen äänessään outo sävy. Hän tunsi, ettei hän suinkaan omin voiminsa tässä puhunut.

"Tyttäreni", sanoi hän ja nousi seisomaan. "Teidän tulee mennä naimisiin don Ferranten kanssa isänne tähden. Madonna tahtoo sitä, tyttäreni."

Don Matteon olemukseen ilmestyi jotain valtavan vaikuttavaa. Sellaisena ei kukaan ollut vielä nähnyt häntä. Signorina vapisi, aivan kuin joku henki olisi hänelle puhunut, ja hän pani kätensä ristiin.

"Olkaa don Ferrantelle hyvä ja uskollinen puoliso", sanoi don Matteo, "ja madonna lupaa minun kauttani, että teidän isänne saa viettää suruista vapaan vanhuuden".

Silloin signorina ajatteli, että don Matteota johdatti korkeampi voima. Jumala itse puhui hänen kauttaan. Ja hän vaipui polvilleen ja taivutti päänsä. "Minä teen, mitä käskette", sanoi hän.

* * * * *

Mutta kun kirkkoherra don Matteo tuli ulos pienen maurin talosta ja asteli pitkin kujaa, otti hän äkkiä esille messukirjansa ja alkoi lukea. Ja vaikka pyykkivaatteet löivät häntä poskiin ja hän oli kompastua pieniin lapsiin ja appelsiininkuoriin, katsoi hän ainoastaan kirjaan. Hän kaipasi Jumalan suurta sanaa.

Sillä tuolla mustassa talossa kaikki oli näyttänyt niin varmalta ja horjumattomalta, mutta kun hän astui ulos auringonpaisteeseen, alkoi häntä painaa se lupaus, jonka oli antanut madonnan nimessä.

Don Matteo rukoili ja luki, ja luki ja rukoili. Suojelkoon taivaan Jumala tuota naista, joka oli uskonut häntä ja totellut häntä, aivan kuin hän olisi ollut profeetta!

Don Matteo kääntyi kulmasta corsolle. Hän törmäili aaseihin, jotka kulkivat kotiaan päin kantaen seljässään matkustavia signorinoja, tuuppaili talonpoikia, jotka palasivat työstä, kompastui vanhoihin kehrääjäakkoihin ja sotki heidän pellavansa. Viimein hän saapui pieneen, synkkään puotiin.

Se oli ikkunaton puoti vanhan palatsin nurkassa. Kynnys oli jalkaa korkea, lattia kovaksi poljettua maata, oven täytyi aina olla auki, jotta valoa pääsisi sisään. Tiski oli kuorma-ajurien ja aasinkuljettajien piirittämä.

Ja tiskin takana seisoi don Ferrante. Hänen partansa oli takkuinen, kasvot yhtenä ryppynä ja ääni kähisi kiukusta. Ajurit vaativat suunnatonta hintaa niistä kuormista, jotka he olivat tuoneet Cataniasta.

Seitsemäs luku.

San Pasqualen Kellot.

Pian huomattiin Diamantessa, ettei don Ferranten puoliso, donna Mikaela, ollut paljon muuta kuin lapsi. Näyttäköön hän vaikka kuinka hienolta maailmannaiselta, hän oli sittenkin vain lapsi. Eikähän muuta voinut odottaakaan, kun muisti, minkälaista hänen elämänsä oli ollut.

Maailmasta hän ei ollut muuta nähnyt kuin sen teatterit, museot, tanssisalit, kävelyt ja kilpa-ajokentät, ja nehän ovat vain leikkipaikkoja. Hän ei ollut koskaan saanut yksinään kulkea kadulla. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä. Hänelle ei oltu koskaan puhuttu yhtä vakavaa sanaa. Hän ei ollut edes kertaakaan rakastunut kehenkään.

Kun hän oli muuttanut kesäpalatsiin, unohti hän surunsa yhtä helposti ja kevyesti kuin lapsi. Ja hänellä näkyikin olevan lapsen leikkivä mieli ja hän näytti osaavan muuttaa ja uudeksi luoda koko ympäristönsä.

Diamante, vanha likainen sarasenikaupunki, näytti donna Mikaelasta paratiisilta. Hän sanoi, ettei hän lainkaan hämmästynyt, kun don Ferrante tuli puhuttelemaan häntä torilla ja kun hän kosi häntä. Hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että sellaista tapahtuisi Diamantessa. Hän oli heti nähnyt, että Diamante oli kaupunki, missä rikkaat miehet etsivät köyhiä, onnettomia signorinoja tehdäkseen niistä mustien laavapalatsiensa hallitsijattaria.

Ja hän pitikin kesäpalatsista. Perin vaalennut musliini, joka peitti huonekaluja, kertoi hänelle tarinoita. Ja hän keksi syvän ajatuksen kaikissa niissä rakkausnäytelmissä, joita seinätaulujen paimenet ja paimentytöt esittivät.

Hän oli myöskin pian keksinyt don Ferranten salaisuuden. Hän ei ollut suinkaan mikään tavallinen kauppias syrjäkadun varrelta. Hän oli kunnianhimoinen mies, joka kokosi rahaa voidakseen takaisin ostaa esi-isien maatilat Etnalla ja Catanian palatsin ja linnat sisämaan vuorilta. Ja jos hän kulkikin lyhyessä takissa ja suippolakissa kuin talonpoika, oli se vain senvuoksi, että sitä pikemmin pääsisi esiintymään Espanjan grandina ja Sisilian prinssinä.

Mentyään naimisiin otti don Ferrante tavaksi joka ilta vetää päälleen samettitakin, pistää kitaran kainaloonsa ja asettua kesäpalatsin musiikkisaliin parvekkeen portaille laulamaan canzoneja. Hänen laulaessaan uneksi donna Mikaela, että hän oli joutunut naimisiin koko ihanan Sisilian jaloimman miehen kanssa.

Kun donna Mikaela oli ollut naimisissa pari kuukautta, pääsi hänen isänsä vankilasta ja asettui asumaan kesäpalatsiin tyttärensä luo. Hän viihtyi hyvin Diamantessa ja tuli pian kaikkien ystäväksi. Hän keskusteli kernaasti mehiläistenhoitajien ja viinitarhojentyömiesten kanssa, joita hän tapasi "Europan kahvilassa" ja hän huvittelihe joka päivä ratsastamalla Etnan rinteelle etsimään muinaisjäännöksiä.

Mutta tyttärelleen hän ei suinkaan ollut anteeksi antanut. Tosin hän asui tyttärensä katon alla, mutta kohteli häntä kuin vierasta naista eikä koskaan näyttänyt rakastavansa häntä. Donna Mikaela pysytteli syrjässä eikä ollut huomaavinaankaan. Hän ei enää voinut pitää isänsä vihaa niin vakavana. Tuo vanha mies, jota hän rakasti, luuli voivansa vuoden toisensa jälkeen aina vain vihata häntä! Hän eläisi lähellä tytärtään, kuulisi hänen puhuvan, näkisi hänen silmänsä ja olisi hänen rakkautensa ympäröimänä, ja jaksaisi sittenkin aina vain vihata häntä! Oi, hän ei tuntenut tytärtään eikä itseään! Donna Mikaela istui usein kuvittelemassa, kuinka kaikki tapahtuisi, kun hänen isänsä täytyisi tunnustaa olevansa voitettu, kun hänen täytyisi näyttää tyttärelleen, että hän häntä rakasti.

Eräänä päivänä, kun donna Mikaela seisoi verannallaan ja liehutti liinaa isällensä, joka oli lähtenyt ratsastamaan pienellä, tummanruskealla ponilla, nousi sinne puodistaan don Ferrante puhuakseen vaimonsa kanssa. Ja don Ferrantella oli sanottavana se, että hänen oli onnistunut lunastaa donna Mikaelan isälle jäsennyys Catanian "Pyhän sydämen veljeskuntaan".

Mutta vaikka don Ferrante puhuikin hyvin selvästi, ei donna Mikaela näyttänyt lainkaan häntä ymmärtävän.

Don Ferranten täytyi uudestaan kertoa, että hän oli eilen ollut Cataniassa ja silloin hänen oli onnistunut hankkia cavaliere Palmerille pääsy erääseen veljeskuntaan. Hän saisi tulla sinne kuukauden kuluttua.

Donna Mikaela kysyi vain: "Mikä on tarkoituksesi? Mikä on tarkoituksesi?"

"Oi, voi", sanoi don Ferrante, "etkö käsitä, että minä olen voinut kyllästyä ostamaan isällesi kallista viiniä mannermaalta, ja että minua itseänikin haluttaisi kerran ratsastaa Domenicolla?"

Kun hän oli sanonut tämän, aikoi hän lähteä. Eihän ollut mitään lisättävänä.

"Mutta sano toki ensin, minkälainen veljeskunta se on?" sanoi donna Mikaela. -- "Minkälainen! Siellä asuu joukko vanhoja miehiä!" -- "Köyhiä vanhuksia?" -- "No, ei niin rikkaitakaan." -- "Ei kai niillä ole yksityisiä huoneita?" -- "Ei, mutta hyvin suuret makuusalit." -- "Ja ne syövät peltiastioista kattamattomassa pöydässä?" -- "Ei, ovat ne posliinia." -- "Mutta ei ole pöytäliinaa?" -- "Herra Jumala, jos pöytä kerran on puhdas, niin!"

Hän lisäsi saadakseen vaimonsa vaikenemaan: "Siellä asuu peräti kunnon väkeä. Saatan sanoa, ettei sinne aivan ilman epäilystä otettu cavaliere Palmeria."

Sitten don Ferrante lähti. Hänen vaimonsa tuli hyvin alakuloiseksi, mutta samalla hän suuttui. Hänestä tuntui, että don Ferrante oli luopunut arvostaan ja säätyluokastaan ja muuttunut tavalliseksi viheliäiseksi kauppiaaksi.

Hän sanoi aivan ääneen, vaikkei kukaan häntä kuullut, että kesäpalatsi oli vain suuri ja ruma talonrähjä ja Diamante köyhä ja kurja kaupunki.

Eikä hän tietystikään antaisi isänsä muuttaa. Sen saisi don Ferrante nähdä. Kun he olivat syöneet päivällistä, aikoi don Ferrante lähteä "Europan kahvilaan" pelaamaan dominoa, ja hän etsi hattuaan. Donna Mikaela otti hänen hattunsa ja seurasi häntä käytävään, joka kiersi koko rakennuksen. Kun he olivat tulleet kyllin kauas ruokasalista, ettei hänen isänsä voisi kuulla heitä, sanoi hän kiivaasti:

"Onko sinulla jotain isää vastaan?" -- "Hän käy liian kalliiksi." -- "Mutta olethan sinä rikas." -- "Kuka sinulle on sellaista uskotellut? Etkö näe, kuinka minä saan ponnistella?" -- "Säästä sitten ennemmin jossain muussa." -- "Rupean kyllä muussakin säästämään. Giannita on saanut tarpeeksi lahjoja." -- "Ei, säästä jossain, joka koskee minua!" -- "Sinua? Sinä olet minun vaimoni, ja sinun suhteesi pitää kaiken olla ennallaan."

Donna Mikaela seisoi hetken äänetönnä. Hän ajatteli, mitä hän sanoisi sellaista, joka säikähdyttäisi hänen miestään.

"Jos minä nyt olen sinun vaimosi, tiedätkö, miksi minä olen se?" -- "Tiedän kyllä." -- "Tiedätkö myöskin, mitä kirkkoherra minulle lupasi?" -- "Se on kirkkoherran asia, mutta minä teen, mitä minun vallassani on." -- "Olet kai kuullut, että minä erkanin kaikista ystävistäni Cataniassa, kun sain tietää, että isäni oli pyytänyt heiltä apua eikä saanut." -- "Sen tiedän." -- "Ja että minä muutin tänne Diamanteen, jotta hän pääsisi näkemästä niitä ja häpeämästä niiden edessä?" -- "Eivät ne tulekaan veljeskuntaan." -- "Kun tämän kaiken tiedät, etkö pelkää tehdä mitään isälleni?" -- "Pelkää? Ei, vaimoani minä en pelkää."

"Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?" kysyi nyt donna Mikaela. -- "Olet kyllä", vastasi don Ferrante välinpitämättömästi. -- "Eikö sinusta ole ollut hauskaa laulaa minulle? Eikö sinusta ole tuntunut hyvälle, että minä olen pitänyt sinua Sisilian jalomielisimpänä miehenä? Eikö sinusta ole ollut hauskaa, että minä olen viihtynyt tässä vanhassa palatsissa? Miksi pitää tämän kaiken nyt loppua?"

Don Ferrante laski kätensä vaimonsa olkapäälle ja varoitti häntä. "Muista, ettet ole naimisissa minkään hienon herran kanssa Via Etnealta!" -- "Kyllä muistan." -- "Täällä vuorella on toinen tapa. Täällä tottelevat vaimot miestään. Emmekä me välitä kauneista sanoista. Mutta jos me niitä tahdomme, tiedämme kyllä, kuinka me ne esille saamme."

Kun don Ferrante puhui, säikähti hänen vaimonsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli polvillaan miehensä edessä. Oli pimeä ilta, mutta valaistuista huoneista tunki sen verran valoa, että don Ferrante voi nähdä vaimonsa silmät. Palavassa rukouksessa ne, ihanina kuin tähdet, katsoivat häneen.

"Ole armelias! Et tiedä, kuinka häntä rakastan!" Don Ferrante nauroi. "Noin sinun olisi pitänyt alkaa. Nyt sinä olet minut suututtanut." Donna Mikaela oli yhä polvillaan ja katsoi mieheensä. "Hyvä on", sanoi tämä, "että tästälähin tiedät, kuinka sinun tulee käyttäytyä". Yhä oli donna Mikaela liikkumatta. Silloin kysyi don Ferrante: "Minäkö sen sanon hänelle, vai sanotko sinä?"

Donna Mikaelaa hävetti, että hän oli nöyrtynyt. Hän nousi seisomaan ja vastasi arvokkaasti: "Minä sanon sen hänelle, muita en ennenkuin viimeisenä päivänä. Mutta sinä et saa antaa hänen huomata mitään."

"En, en minä _saa_", sanoi hän matkien. "Kernaamminhan minä kuuntelen lyhytaikaista voivotusta."

Mutta kun don Ferrante oli mennyt, nauroi donna Mikaela. Luuliko don Ferrante voivansa tehdä, mitä tahtoi hänen isälleen? Hän tiesi kyllä, kuka auttaisi.

* * * * *

Diamanten tuomiokirkossa oli ihmeitätekevä madonnankuva, ja tällainen on sen tarina.

Kauan, kauan sitten asui erakko luolassa Monte Chiarolla. Ja tämä erakko näki unta, että Catanian satamassa oli laiva, jossa oli lastina pyhimystenkuvia, ja niitten joukossa oli yksi niin pyhä, että englantilaiset, jotka ovat rikkaampia kuin kaikki muut, olisivat maksaneet siitä sen painon kultaa. Heti kun erakko heräsi unestaan, lähti hän Cataniaan. Kun hän oli tullut sinne, huomasi hän uneksineensa totta. Satamassa oli laiva, jolla oli lastina pyhimystenkuvia, ja kuvien joukossa oli se pyhä madonna, joka kaikkia muita oli pyhempi. Nyt rukoili erakko, ettei kapteeni veisi tätä kuvaa pois Sisiliasta, vaan lahjoittaisi sen hänelle. Mutta kapteeni kielsi. "Minä vien sen Englantiin", sanoi hän, "ja englantilaiset maksavat siitä sen painon kultaa." Erakko rukoili yhä uudelleen. Viimein kapteeni antoi miestensä ajaa hänet maihin, ja purjeet vedettiin ylös.

Näytti siltä, että Sisilia kadottaisi tuon pyhän kuvan, mutta erakko laskeutui polvilleen eräälle rannan laavamöhkäleelle ja rukoili Jumalaa, ettei niin kävisi. Ja mitä tapahtui? Laiva ei päässyt lähtemään. Ankkuri oli nostettu, purjeet vedetty ja tuuli puhalsi, mutta kokonaista kolme päivää laiva oli liikkumattomana, aivan kuin kallio. Kolmantena päivänä tarttui kapteeni madonnankuvaan ja heitti sen erakolle, joka yhä oli rannalla. Ja heti laiva lähti kiitämään satamasta. Mutta erakko vei kuvan Monte Chiarolle, ja se on vieläkin Diamantessa, missä sillä on oma kappeli ja alttarinsa tuomiokirkossa.

Tämän madonnan luo donna Mikaela nyt lähti rukoilemaan isänsä puolesta.

Hän löysi madonnan kappelin, joka oli rakennettu erääseen pimeään tuomikirkon nurkkaukseen. Siellä olivat seinät kokonaan muistoesineitten, hopeasydänten ja taulujen peitossa. Niitä olivat lahjoittaneet kaikki ne, joita Diamanten madonna oli auttanut.

Kuva oli hakattu mustasta marmorista, ja kun donna Mikaela näki sen seisovan komerossaan, korkeana ja tummana ja melkein kultaisen ristikon peitossa, oli hän huomaavinaan, että sen kasvot olivat kauniit ja että ne säteilivät lempeyttä. Ja hänen sydämensä täytti toivo.

Täällä oli taivaitten mahtava kuningatar, täällä oli hyvä Maria-äiti, täällä se murheellinen, joka ymmärsi kaikki tuskat, täällä oli hän, joka ei sallisi donna Mikaelan menettävän isäänsä.

Täältä hän heti saisi avun. Hänen ei tarvitsisi muuta kuin polvistua ja kertoa hätänsä, ja musta madonna auttaisi häntä.

Rukoillessaan tuntui hänestä, että don Ferrante varmasti jo tällä hetkellä muutti mielipiteensä. Kun hän tulisi kotiin, astuisi don Ferrante häntä vastaan ja sanoisi hänelle, että hän sai pitää isänsä.

Oli aamu kolme viikkoa myöhemmin.

Donna Mikaela astui ulos kesäpalatsista aikoen aamumessuun, mutta ennen kirkkoon menoa tahtoi hän käydä donna Elisan puodissa ostamassa vahakynttilän. Oli vielä niin aikaista, että hän oli peljännyt, ettei puoti edes olisi auki, mutta se olikin, ja hän tuli hyvin iloiseksi, kun nyt saisi lahjan mustalle madonnalle.

Puoti oli tyhjä, kun donna Mikaela astui sisään, ja hän aukaisi ja sulki ovea, jotta kellon kilinä kutsuisi donna Elisan puotiin. Viimein tuli joku, mutta se ei ollut donna Elisa, vaan muuan nuori mies.

Nuori mies oli Gaetano, jonka donna Mikaela tuskin tunsi. Sillä Gaetano oli kuullut niin paljon puhuttavan hänestä, että hän pelkäsi kohdata häntä, ja aina kun donna Mikaela oli tullut donna Elisan luo, oli Gaetano sulkeutunut työhuoneeseen. Donna Mikaela tiesi hänestä vain sen, että hän aikoi lähteä Diamantesta ja että hän lakkaamatta leikkasi pyhimysten kuvia, jotta donna Elisalla olisi jotain myymistä, sillä aikaa kun Gaetano ansaitsi suuria rikkauksia kaukana Argentiinassa.

Kun hän nyt näki Gaetanon, oli tämä hänestä niin kaunis, että hän tunsi oikein iloa. Hän oli silloin niin täynnä levottomuutta kuin vainottu eläin, muttei mikään suru maailmassa voinut estää häntä tuntemasta iloa, niinpian kuin hän näki jotain kaunista.

Hän kysyi itseltään, missä oli nähnyt Gaetanon ennen, ja muisti nähneensä hänen kasvonsa isänsä ihanassa taulukokoelmassa Catanian palatsissa. Siinä hän ei ollut työpuserossaan, vaan hänellä oli ollut musta felbhattu ja siinä pitkä, liehuva valkoinen sulka, ja leveä pitsikaulus samettinutulla. Ja hänet oli maalannut suuri mestari van Dyck.

Donna Mikaela pyysi Gaetanolta vahakynttilää, ja tämä alkoi etsiä sellaista. Ja nyt tapahtui se kumma, että Gaetano, joka joka päivä näki tämän pikku puodin, tuntui olevan siinä aivan vieras. Hän etsi vahakynttilää rukousnauhalaatikoista ja pienistä medaljongikoteloista. Hän ei löytänyt sitä ja hän kävi niin kärsimättömäksi, että kaasi kumoon laatikoita ja särki koteloita. Syntyi kauhea hävitys ja kaikki meni epäjärjestykseen. Ja se oikein surettaisi donna Elisaa, kun hän tulisi kotiin.

Mutta donna Mikaelasta oli hauska nähdä, kuinka Gaetano pudisteli otsaltaan tuuheata tukkaansa ja kuinka hänen kullanväriset silmänsä loistivat kuin keltainen viini auringonsäteitten virratessa sen läpi. Hän tunsi lohdutusta nähdessään jonkun, joka oli niin kaunis.

Silloin donna Mikaela pyysi anteeksi niiltä jaloilta herroilta, jotka suuri mestari van Dyck oli maalannut. Sillä hän oli monasti sanonut heille: "Oi signor, te olette kyllä ollut kaunis, mutta noin tumma ja noin kalpea ja noin surumielinen ette ole voinut olla. Eikä teillä ole ollut tuollaisia tulisilmiä. Vaan tämän on mestari, joka teidät on maalannut, pannut kasvoillenne." Mutta kun donna Mikaela näki Gaetanon, huomasi hän, että kaikki se saattoi löytyä ihmiskasvoissa, ja ettei mestarin ollut tarvinnut lisätä mitään. Sen vuoksi hän pyysi anteeksi niiltä vanhoilta jaloilta herroilta.

Sillä välin Gaetano oli löytänyt pitkät kynttilälaatikot, jotka olivat tiskin alla samassa paikassa kuin aina ennenkin. Ja hän antoi donna Mikaelalle kynttilän, muttei tiennyt, mitä se maksoi, vaan sanoi, että sen voisi myöhemmin maksaa. Kun donna Mikaela pyysi jotain, mihin kääriä kynttilän, sai hän Gaetanon sellaiseen tuskaan, että hänen täytyi ryhtyä auttamaan.

Surren hän ajatteli, että tuollainen mies aikoi lähteä Argentiinaan.

Gaetano jätti donna Mikaelan tehtäväksi kääriä kynttilän paperiin ja asettui sillä aikaa tarkastelemaan häntä. Donna Mikaela olisi toivonut voivansa pyytää, ettei Gaetano katselisi häntä nyt, kun hänen kasvonsa kuvastivat vain toivottomuutta ja kurjuutta.

Gaetano oli katsellut donna Mikaelan piirteitä vain hetkisen, kun hän hypähti pienelle tikapuulle, otti korkeimmalta hyllyltä kuvan ja toi sen donna Mikaelalle. Se oli kullattu ja maalattu puuenkeli, pieni San Michele taistelussa paholaisen kanssa. Hän kieritteli sen esiin paperin ja pumpulin seasta.

Hän ojensi sen donna Mikaelalle ja pyysi häntä ottamaan sen vastaan. Hän tahtoi lahjoittaa sen donna Mikaelalle, sanoi hän, sillä se oli paras, mitä hän koskaan oli leikannut. Hän oli niin varma, että sillä oli suurempi voima kuin hänen muilla kuvillaan, että hän oli asettanut sen syrjään ylimmälle hyllylle, jottei kuka tahansa saisi nähdä sitä ja ostaa. Hän oli kieltänyt donna Elisaa myymästä sitä kellekään muulle kuin sille, jolla oli suuri suru. Ja nyt pitäisi donna Mikaelan ottaa se.

Hän epäili. Hänestä tuo mies oli melkein liian lähentelevä.

Mutta Gaetano pyysi häntä katsomaan, kuinka hyvin kuvaili leikattu. Näkikö hän, että pääenkelin siivet olivat pörrössä vihasta ja että Lucifero painoi kyntensä hänen reiteensä? Näkikö hän, kuinka San Michele syöksi keihäänsä viholliseensa ja kuinka hän rypisti otsaansa ja puristi yhteen huulensa?

Hän tahtoi pistää tuon pikku kuvan donna Mikaelan käteen, mutta tämä veti kätensä hitaasti pois. Hän näki kyllä, että kuva oli kaunis ja voimallinen, sanoi hän, mutta hän tiesi, ettei se voisi auttaa häntä. Hän kiitti Gaetanoa lahjasta, mutta ei tahtonut ottaa sitä vastaan.

Silloin Gaetano tempaisi kuvan käteensä, kääri sen paperiin ja pumpuliin ja asetti taasen paikoilleen.

Eikä hän puhunut mitään donna Mikaelalle, ennenkuin kuva oli kääritty ja asetettuna syrjäiseen paikkaansa.

Mutta silloin hän kysyi, miksi donna Mikaela tuli ostamaan vahakynttilää, ellei hän ollut uskovainen. Oliko hänen tarkoituksensa sanoa, ettei hän luottanut San Micheleen? Eikö hän sitten tiennyt, että San Michele oli voimallisin enkeleistä ja että juuri hän oli voittanut Luciferon ja syössyt sen Etnaan? Epäilikö hän tämän totuutta? Eikö hän tiennyt, että San Michele taistelussa kadotti yhden siipisulkansa ja että se löydettiin Caltaniseltasta? Tiesikö hän sen vai eikö tiennyt? Vai mitä hän tarkoitti sillä, ettei San Michele muka voisi auttaa? Uskoiko hän sitten, etteivät mitkään pyhimykset voineet auttaa? Ja hän itse, Gaetano, seisoi kaiket päivät työhuoneessaan leikellen pyhimyksiä! Tekisikö hän sitä, elleivät ne mihinkään kelpaisi? Luuliko hän Gaetanoa petturiksi?

Mutta koska donna Mikaela oli yhtä harras uskovainen kuin Gaetano, ajatteli hän, ettei tällä ollut oikeutta puhua noin, ja se kiihoitti häntä sanomaan vastaan.

"Mutta sattuuhan kumminkin välistä, etteivät pyhimykset auta", sanoi hän Gaetanolle. Ja kun tämä katseli häntä epäillen, sai hän vastustamattoman halun todistaa väitteensä, ja hän kertoi, kuinka hänelle oli madonnan nimessä luvattu, että jos hänestä tulisi don Ferranten uskollinen puoliso, hänen isänsä saisi nauttia huoletonta vanhuutta. Mutta nyt hänen miehensä tahtoi lähettää isän muutamaan veljeskuntaan, joka oli köyhä kuin vaivaistalo ja ankara kuin vankila. Eikä madonna ollut tätä estänyt, vaan se tapahtuisi kahdeksan päivän perästä.

Gaetano kuunteli hyvin vakavana. Ja juuri se sai donna Mikaelan kertomaan hänelle koko asian.

"Donna Mikaela", sanoi hän, "kääntykää tuomiokirkon mustan madonnan puoleen".

"Luuletteko sitten, etten ole rukoillut häntä?"

Silloin Gaetano punastui ja sanoi melkein vihassa: "Ette kai tahdo sanoa, että olette turhaan kääntynyt mustan madonnan puoleen?"

"Olen rukoillut häntä turhaan nämä kolme viime viikkoa, rukoillut, rukoillut häntä."

Kun donna Mikaela puhui tätä, saattoi hän tuskin hengittää. Häntä itketti oma itsensä, sentähden että hän joka päivä oli odottanut apua ja joka päivä pettynyt eikä kumminkaan tiennyt parempaa neuvoa kuin uudelleen tarttua rukouksiinsa. Ja hänen kasvoistaan näkyi, että hänen sielunsa eli uudelleen kaiken, mitä hän oli kärsinyt, kun hän joka päivä oli odottanut rukoustensa kuulemista ja kun aika oli luistanut hänen käsistään.

Mutta Gaetano ei tullut liikutetuksi, vaan seisoi hymyillen ja rummutti muutamaan lasilaatikoista, jotka olivat tiskillä.

"Oletteko ainoastaan _rukoillut_ madonnaa?" sanoi hän.

Ainoastaan rukoillut, ainoastaan rukoillut! Mutta olihan hän luvannutkin madonnalle jättää pois kaikki syntinsä. Hän oli mennyt kujalle, jonka varrella hän ensin oli asunut, hoitamaan sitä sairasta vaimoa, jolla oli haava jalassa. Hän ei koskaan mennyt kerjäläisen ohi antamatta almua.

Ainoastaan rukoillut! Ja hän sanoi Gaetanolle, että jos madonna olisi kyennyt auttamaan häntä, olisi sen pitänyt olla tyytyväinen hänen rukouksiinsa. Hän oli viettänyt päiviä tuomiokirkossa. Ja sitä tuskaa, sitä tuskaa, joka häntä ahdisti! Eikö sitä otettaisi huomioon?

Gaetano vain kohotti olkapäitä. Eikö donna Mikaela ollut koettanut mitään muuta?

Mitään muuta! Mutta eihän koko maailmassa ollut mitään, jota hän ei olisi koettanut. Hän oli antanut hopeasydämiä ja vahakynttilöitä. Hän istui alituiseen rukousnauha käsissä.

Gaetano ärsytti häntä. Ei hän pitänyt minkään arvoisena sitä, mitä donna Mikaela oli tehnyt, vaan kysyi yhä: "Eikö mitään muuta? Eikö mitään muuta?"

"Mutta pitäisihän teidän ymmärtää!" sanoi hän. "Don Ferrante ei anna minulle niin paljon rahaa. En voi tehdä enempää. Nyt viimeinkin on minun onnistunut hankkia silkkilankaa ja silkkikangasta ommellakseni alttariliinan. Pitäisihän teidän ymmärtää!"

Mutta Gaetano, joka kaiket päivät oli tekemisissä pyhimysten kanssa, tunsi sen ihmeellisen voiman ja innon, jolla he olivat pakoittaneet Jumalaa kuulemaan heidän rukouksiaan, ja hän hymyili pilkallisesti donna Mikaelalle, kun tämä luuli voivansa pakoittaa madonnaa vahakynttiläin liekillä ja alttariliinoilla.

Kyllä hän ymmärsi, vastasi hän. Kaikki oli hänestä selvää. Noinhan aina kävi pyhimysparkojen. Koko maailma rukoili pyhimysten apua, mutta harvat ymmärsivät, kuinka heidän tulisi menetellä, jotta heidän rukouksensa kuultaisiin. Ja perästäpäin sanottiin, etteivät pyhimykset pystyneet mihinkään. Kaikkia, jotka tiesivät, kuinka heidän tuli rukoilla, autettiin.

Donna Mikaela nosti silmänsä innokkaasti odottaen. Gaetanon sanoista tulvi sellainen voima ja vakaumus, ja donna Mikaela alkoi uskoa, että tuo mies voisi opettaa hänelle oikean, pelastavan sanan.

Mutta Gaetano otti kynttilän, joka oli tiskillä donna Mikaelan edessä ja heitti sen takaisin laatikkoon ja sanoi hänelle, mitä hänen tuli tehdä. Hän kielsi häntä antamasta madonnalle lahjoja ja rukoilemasta häntä ja tekemästä mitään köyhien hyväksi. Hän sanoi donna Mikaelalle, että hän tulisi repimään rikki tämän alttariliinan, jos hän ompelisi siihen enää pistettäkään.

"Näyttäkää hänelle, donna Mikaela, kuinka tärkeä tämä on teille!" sanoi hän ja loi pakoittavalla voimalla häneen silmänsä. "Herra Jumala, voinettehan keksiä jotain, joka osoittaa hänelle, että nyt on kysymyksessä tosi eikä leikki! Voinettehan näyttää hänelle, ettette tahdo jäädä elämään, ellei teitä auteta! Aiotteko edelleenkin olla uskollinen don Ferrantelle, jos hän lähettää pois isänne? Tietysti aiotte. Ellei madonnan tarvitse olla peloissaan siitä, mitä saattaisitte tehdä, miksipä hän teitä auttaisi?"

Donna Mikaela vetäytyi taaksepäin. Gaetano astui nopeasti tiskin ääreen ja tarttui kiinni hänen kappansa hihaan.

"Ymmärrättekö, teidän tulee näyttää hänelle, että voitte joutua turmioon, ellette saa apua. Te heittäydytte syntiin ja kuolemaan, ellette saa, mitä tahdotte. Sillä tavalla pyhimyksiä pakoitetaan."

Donna Mikaela tempautui irti hänestä ja lähti pois sanomatta sanaakaan. Hän kiirehti pitkin kierteissä kohoavaa katua, saapui tuomiokirkkoon ja heittäytyi aivan kauhuissaan maahan mustan madonnan alttarin ääreen.

Tämä tapahtui lauantai-aamuna, ja sunnuntai-iltana donna Mikaela näki Gaetanon uudelleen. Sillä silloin oli kaunis kuutamo, ja Diamantessa on tapana, että kuutamoiltoina kaikki lähtevät kaduille kävelemään. Kohta kun kesäpalatsin asukkaat olivat astuneet ulos ovesta, tapasivat he tuttuja. Silloin oli donna Elisa tarttunut cavaliere Palmerin käsivarteen ja sindaco Voltaro oli liittynyt don Ferranteen keskustellakseen vaaliasioista, mutta Gaetano astui donna Mikaelan luokse, sillä hän tahtoi kuulla, oliko tämä seurannut hänen neuvoansa.

"Oletteko lakannut ompelemasta sitä alttariliinaa?" sanoi hän.

Mutta donna Mikaela vastasi, että hän oli koko eilispäivän sitä ommellut.

"Siinä tapauksessa tosiaankin te itse turmelette asianne, donna Mikaela?"

"Niin, nyt sitä ei enää voikaan auttaa, don Gaetano."

Donna Mikaela jättäytyi hieman jälkeen, niin että he pysyivät matkan päässä muista, sillä hänellä oli jotain puhuttavaa Gaetanolle. Ja kun he tulivat Porta Etnealle, kääntyi hän kulkemaan läpi portin ja he astuivat niitä polkuja, jotka hiipivät Monte Chiaron palmulehtoihin.

He eivät olleet voineet kulkea ihmisvilinässä kaduilla. Donna Mikaela puhui sellaista, että Diamanten väki olisi kivittänyt hänet, jos se olisi kuullut.

Hän kysyi Gaetanolta, oliko tämä koskaan nähnyt tuomiokirkon mustaa madonnaa. Hän itse ei ollut nähnyt häntä ennenkuin eilen. Madonna oli kai senvuoksi asettunut niin pimeään nurkkaan, ettei kukaan voisi nähdä häntä. Hänhän oli musta, ja hänen edessään oli ristikko. Ei kukaan voinut häntä nähdä.

Mutta tänään oli donna Mikaela nähnyt hänet. Tänään oli ollut joku madonnan juhlapäivä ja hänet oli nostettu esille komerostaan. Hänen kappelinsa lattia ja seinät olivat verhotut valkeisiin mantelinkukkiin, ja hän itse oli seisonut alhaalla alttarilla, tummana ja korkeana, valkean kukkaloiston ympäröimänä.

Mutta kun donna Mikaela oli nähnyt hänet, oli hän joutunut epätoivoon. Sillä kuva ei ollut minkään madonnan. Oi, häpeää, häpeää! Se oli aivan selvästi vanha jumalatar. Joka vähääkään tiesi, ei saattanut erehtyä. Hänellä ei ollut kruunua vaan kypärä; ei hänellä ollut lasta käsivarrellaan vaan kilpi. Se oli Pallas Athene. Ei se ollut mikään madonna. Ei, ei!

Että juuri täällä Diamantessa palveltaisiin sellaista kuvaa! Että juuri täällä asetettaisiin esille sellainen häpäisijä ja sitä palveltaisiin! Tiesikö Gaetano, mikä oli pahin onnettomuus? Heidän madonnansa oli niin ruma. Se oli jo alkanut mureta eikä se koskaan ollut ollutkaan mikään taideteos. Se oli niin ruma, ettei siihen voinut katsoa.

Että hän olikaan antanut noitten tuhansien muistoesineitten, jotka riippuivat kappelissa, narrata itseään, että hän olikaan uskonut kaikkia niitä taruja, joita siitä kulki! Ja tuhlannut kolme viikkoa rukoilemalla häntä. Selväähän nyt oli, miksei hän ollut saanut apua! Se ei ollut mikään madonna, se ei ollut mikään madonna!

He kulkivat sitä tietä, joka käy Monte Chiaron ympäri kaupunginmuurin alapuolella. Koko maailma oli valkeana heidän ympärillään. Valkea sumu seppelöi vuoren juurta, ja mantelipuut kaukana Etnalla aivan loistivat valkeina. Väliin he itsekin joutuivat suuren mantelipuun alle, ja heidän yllään kaartuivat sen kimmeltävät oksat, niin täynnä kukkia kuin olisivat ne olleet hopeakylpyyn kastetuita. Kuunvalo oli niin voimakas, että kaikki kadotti värinsä ja muuttui valkeaksi. Saattoi melkein ihmetellä, ettei sitä tuntenut, ettei se lämmittänyt, ettei se häikäissyt silmiä.

Donna Mikaela mietti ihmeissään, mahtoiko kuuvalo estää Gaetanoa tarttumasta häneen ja heittämästä häntä Simetoon, kun hän häpäisi mustaa madonnaa.

Gaetano kulki äänetönnä ja tyynenä donna Mikaelan vieressä, mutta peljäten tämä odotti, mitä hän tulisi tekemään. Mutta vaikka hän kuinka pelkäsikin, hän ei voinut vaieta.

Kaikkein kauhein oli hänellä vielä ilmaisematta. Hän sanoi, että hän oli koko päivän koetellut ajatella oikeata madonnaa ja että hän oli mieleensä johdattanut kaikki tämän kuvat, mitä hän oli nähnyt. Mutta se oli ollut turhaa, sillä heti kun hän ajatteli säteilevää taivaan kuningatarta, asettui väliin vanha musta jumalatar. Ja hän näki hänen tulevan kuivettuneena ja toimeliaana vanhanapiikana ja himmentävän kokonaan taivaitten suuren kuningattaren, niin että hänellä ei ollut enää mitään madonnaa. Hän luuli, että oikea madonna oli suuttunut häneen, koska hän oli uhrannut liian paljon sille toiselle, ja että hän nyt kätki kasvonsa ja armonsa häneltä. Tuon väärän madonnan tähden syöstäisiin nyt hänen isänsä onnettomuuteen. Nyt hän ei enää saisi pitää häntä kotonaan. Nyt ei hän koskaan saisi häneltä anteeksi. Oi Jumala, oi Jumala!

Ja kaiken tämän hän sanoi Gaetanolle, joka kunnioitti Diamanten mustaa madonnaa enemmän kuin mitään muuta.

Gaetano tuli nyt aivan lähelle donna Mikaelaa ja tämä pelkäsi, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Hän sanoi hiljaisella äänellä ikäänkuin puolustaakseen itseään. "Minä olen mieletön. Tuska tekee minut mielettömäksi. En nuku koskaan."

Mutta Gaetano oli astellut aivan äänetönnä eikä ajatellut muuta kuin sitä, minkälainen lapsi donna Mikaela oli ja kuinka hän ei lainkaan ymmärtänyt sovittautua elämän mukaan.

Ja ennenkuin Gaetano itsekään oikein tiesi, oli hän vetänyt hyvin lempeästi donna Mikaelan puoleensa ja suudellut häntä, koska hän oli semmoinen ymmärtämätön ja neuvoton lapsi.

Donna Mikaelan valtasi sellainen hämmästys, ettei hän edes ennättänyt estää sitä. Eikä hän huutanut eikä paennut. Hän ymmärsi heti, että Gaetano oli suudellut häntä niinkuin suudellaan lasta. Hän kulki vain nopeasti edelleen ja alkoi sitten itkeä. Juuri tämä suudelma oli saanut hänet tuntemaan, kuinka voimaton ja hyljätty hän oli, ja kuinka hän kaipasi jotain, joka olisi vahva ja hyvä ja suojelisi häntä.

Olihan kauheata, että vaikka hänellä oli sekä isä että mies, hän oli niin hyljätty, että tämän vieraan piti tuntea sääliä häntä kohtaan.

Kun Gaetano näki hänen vartalonsa vavahtavan äänettömistä nyyhkytyksistä, tunsi hän itsekin vapisevansa. Voimakas ja raju liikutus valtasi hänet.

Taas hän tuli aivan donna Mikaelan viereen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Ja kun hän puhui, ei hänen äänensä ollut kirkas ja varma, vaan käheä ja liikutuksen tukahduttama.

"Paetkaa minun kanssani Argentiinaan, ellei madonna auta teitä!"

Nyt donna Mikaela sysäsi hänet luotaan. Ja Gaetano tunsi heti, ettei hän enää puhunut hänelle kuten lapselle. Donna Mikaela kääntyi ja lähti takaisin kaupunkiin. Gaetano ei seurannut häntä, vaan jäi seisomaan siihen tielle, missä hän oli suudellut häntä, ja hänestä tuntui ettei hän koskaan eläissään voisi jättää sitä paikkaa. --

Kaksi päivää uneksi Gaetano donna Mikaelasta, mutta kolmantena hän tuli kesäpalatsiin puhumaan hänelle.

Hän tapasi donna Mikaelan kattoterassilla ja sanoi heti, että tämän piti paeta hänen kanssaan.

Hän oli ajatellut sitä siitä asti, kun he erosivat. Hän oli seisonut työhuoneessaan ja mietiskellyt kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja nyt hän oli päässyt selvyyteen.

Donna Mikaela oli ruusu, jonka ankara sirocco oli irti temmaissut oksasta ja säälittä kieritellyt ilmassa, jotta se ruusu sitten saisi sitä paremman rauhan ja suojan sydämellä, joka häntä rakasti. Hänen pitäisi ymmärtää, että Jumala ja kaikki pyhimykset toivoivat ja pyysivät, että he rakastaisivat toisiaan, muutoin eivät ne suuret onnettomuudet olisi tuoneet donna Mikaelaa Gaetanon läheisyyteen. Ja jos madonna kieltäytyikin auttamasta donna Mikaelaa, tapahtui se senvuoksi, että hän tahtoi vapauttaa hänet siitä uskollisuuden lupauksesta, jonka don Ferrante oli saanut. Sillä kaikki taivaassa tiesivät, että hän oli hänen, Gaetanon. Häntä varten hänet oli luotu, häntä varten hän oli kasvanut, häntä varten hän eli. Kun Gaetano oli suudellut häntä kuutamoisella tiellä, oli hän tuntenut olevansa kadotettu lapsi, joka kauan on harhaillut erämaassa ja nyt viimein tullut kotiportille. Hänellä ei ollut mitään, mutta hän, donna Mikaela, oli hänen kotinsa ja kotilietensä, siinä oli se perintöosuus, jonka Jumala oli hänelle tarkoittanut, ainoa maailmassa, mikä oli hänen.

Senvuoksi Gaetano ei voinut jättää donna Mikaelaa tänne. Hänen täytyi lähteä mukaan, hänen täytyi, täytyi.

Gaetano ei lainkaan ollut polvillaan donna Mikaelan edessä. Hän puhui seisoaltaan, kädet nyrkissä ja silmäin leimutessa. Hän ei rukoillut donna Mikaelaa, hän käski häntä lähtemään mukaan, koska hän oli Gaetanon.

Ei ollut suinkaan synti viedä häntä pois, pikemminkin se oli Gaetanon velvollisuus. Kuinka Mikaelan kävisi, jos Gaetano hänet jättäisi?

Donna Mikaela kuunteli häntä liikahtamatta. Hän istui äänetönnä pitkän aikaa senkin jälkeen, kun Gaetano oli lakannut puhumasta.

"Milloin matkustatte?" kysyi hän viimein.

"Diamantesta lähden lauantaina."

"Ja koska lähtee laiva?"

"Se lähtee sunnuntai-aamuna Messinasta."

Donna Mikaela nousi ja astui pengermän portaita kohti.

"Isäni matkustaa Cataniaan lauantaina", sanoi hän. "Minä pyydän don Ferrantelta, että saan saattaa hänet sinne." Hän astui pari porrasta alemmas, aivan kuin ei aikoisi enää sanoa mitään. Sitten hän pysähtyi. "Jos silloin tapaatte minut Cataniassa, seuraan teitä, mihin tahdotte."

Hän kiiruhti alas portaita. Gaetano ei koettanut pidättää häntä. Tulisi kyllä aika, jolloin hän ei pakenisi häntä. Hän tiesi, että donna Mikaelan täytyi ruveta häntä rakastamaan.

* * * * *

Koko perjantai-iltapäivän donna Mikaela oli viettänyt tuomiokirkossa. Hän oli tullut madonnan luo ja heittäytynyt epätoivoissaan maahan hänen jalkoihinsa. "Oi, madonna mia, madonna mia! Tuleeko minusta huomenna karannut vaimo? Saavatko ihmiset tosiaankin syytä sanoa minusta vaikka mitä pahaa?" Ja silloin näytti kaikki hänestä yhtä hirveältä. Häntä kauhistutti pakeneminen Gaetanon kanssa, mutta hän ei käsittänyt, kuinka hän saattaisi jäädä don Ferranten luo. Hän vihasi niin yhtä kuin toistakin. Ei kumpikaan näyttänyt voivan tarjota hänelle muuta kuin onnettomuutta.

Hän näki kyllä, ettei madonna häntä auttaisi. Ja nyt hän viimein kysyi itseltään, eikö hän joutuisi suurempaan kurjuuteen paetessaan Gaetanon kanssa kuin jäädessään don Ferranten luo. Maksoiko vaivaa saattaa itsensä häpeään kostaakseen siten miehelleen?

Ja saattoiko mikään olla inhoittavampaa kuin paeta miehen kanssa, jota hän ei rakastanut?

Hän vääntelihe tuskissaan. Koko viikon oli kalvava levottomuus häntä ahdistanut. Kauheinta oli, ettei hän koskaan voinut nukkua. Hänen ajatuksensa eivät enää olleet selviä, terveitä.

Yhä uudestaan ja uudestaan hän aloitti rukouksensa. Mutta sitten hän ajatteli: "Madonna ei voi auttaa minua." Ja hän lakkasi heti.

Silloin hän tuli ajatelleeksi entisiä surun aikoja ja hän muisti sitä pientä kuvaa, joka kerran oli auttanut häntä, kun hän oli ollut yhtä suuressa epätoivossa.

Hän kääntyi tulisella innolla rukouksissaan tuon pienen, köyhän lapsen puoleen. "Auta minua, auta minua! Auta vanhaa isääni, ja auta minua itseäni, etten lankeaisi pahuuden ja koston kiusaukseen!"

Kun hän tänä yönä pani maata, jatkuivat tuskat ja taistelut. "Kunpa voisin vain nukkua edes yhden ainoan tunnin", sanoi hän, "niin tietäisin, mitä tahtoisin".

Gaetanon piti lähteä matkalleen varhain seuraavana aamuna. Donna Mikaela päätti viimein mennä puhuttelemaan häntä, ennenkuin hän matkusti, ja sanoa hänelle, ettei hän voinut seurata mukana. Hän ei jaksanut kestää sitä, että häntä pidettäisiin langenneena naisena.

Tuskin hän oli tämän päätöksen tehnyt, kun hän nukahti. Hän ei herännyt, ennenkuin kello seuraavana aamuna löi kymmentä. Ja silloin Gaetano oli jo matkustanut. Donna Mikaela ei saanutkaan sanotuksi hänelle, että hän oli katunut.

Mutta sitä hän ei ajatellutkaan. Unessa oli jotain uutta ja outoa tullut häneen. Hänestä tuntui, että hän yöllä oli elänyt taivaassa ja hengittänyt autuutta.

* * * * *

Mikäpä pyhimys tekisi ihmisille enemmän hyötyä kuin San Pasquale? Eiköpäs satu joskus, että ihmiset puhelevat jossain yksinäisellä paikalla metsissä tai vainioilla ja että he silloin joko puhuvat pahaa jostain tai suunnittelevat jotain tyhmää? No, huomaa nyt, että juuri kun he paraikaa puhuvat, kuulevat he viereltään rapinaa, niin että he ihmetellen katselevat ympärilleen, nakkasiko joku kiven heitä kohti. Ei kannata sen enempää katsella ympärilleen. Turhaa on juosta etsimään kiven heittäjää. Sen lähettää San Pasquale. Yhtä varmaan kuin taivaassa löytyy oikeutta, oli se San Pasquale. Hän kuuli, kuinka he puhuivat pahaa ja heitti yhden kivistänsä varoittaakseen heitä.

Ja sen, jota harmittaa, kun hänen pahat juonensa häiriytyvät, ei pidä lohduttautua sillä, että San Pasqualen kivet pian loppuisivat. Ne eivät suinkaan lopu. Niitä on niin paljon, että niitä riittää maailman viimeiseen päivään. Sillä tiedättekös, mitä San Pasquale teki, kun hän kulki täällä maan päällä, tiedättekö, mitä hän ajatteli enem