Äiti

Kirj.

Maxim Gorkij

Suom. Hanna Kunnas

Fitchburg, Mass., Suomalaisen Sosialistisen Kustannusyhtiön Kustannuksella, 1907.

Raivaajan Kirjapainossa.

SisäLlys:

Tuhkassa Hiiloksen herääminen Sydämen valo Hirmuinen sana Sydämet tasapainossa Ihmisen turva Valoa hakemassa Suon usvat Osalliseksi liitetty Ystävät neuvottelemassa Vapauden henki Valistuksen jano Lähetyssaarnaajan lähtö Vankeudessa Mielenosoituksen suunnitteleminen Sissin kuolema Viesti kedoilta Ensimäinen taistelu Äidin ääni Uudessa maailmassa Miehet riveissä Yö metsäkämpällä Toverit työssä Vieläpä kuolemassa Poliisi ja talonpoika Vankilan voima Venäläisen oikeuden edessä Vankien paljastukset Äidin uhrikuolema

Tuhkassa

Joka päivä puski tehtaan pilli äkeän puhalluksensa, jonka räikeä mylvintä kumeasti värähdellen levisi yli savuisen ja rasvaisen ilmaperän, jossa työläisten hökkelit sijaitsivat; ja kuuliaisina höyrynvoimalle, purkausi työväki pienistä harmaista asunnoistaan kaduille. Synkkäkatseisina kiiruhtivat he minkä ennättivät, aivan kuin pelästyneet russakat, lihakset jäykkinä riittämättömästä unesta. Kylmässä aamuhämärässä soluivat he kapeita, kivittämättömiä katuja myöten korkeaan kivihäkkiin, joka odotti heitä kylmällä varmuudella, valaisten heidän mutaista tietänsä lukuisilla nelisnurkkaisilla silmillä, jotka olivat keltaisina rasvasta. Muta lätisi heidän jalkainsa alla ikäänkuin ivaavalla säälillä. Sieltä täältä kuului unisten äänien käheitä huudahduksia; haukkumiset ja tora täyttivät ilman pahaenteisinä; ja tätä joukkoa toivottivat tervetulleiksi koneiden kuuroksi tekevä raskas jytinä ja jyske, sekä höyryn pullahdukset. Mustina ja pelottavina kohottivat tehtaan piiput paksut vartensa korkealle kylän yläpuolelle.

Iltasella, kun aurinko oli laskemassa, ja sen punaset piirrot himmeten välähtelivät talojen ikkunoissa, syöksi tehdas väkensä ulos kuin poltetun tuhkan, ja taas vaelsivat nämä savusta mustunein kasvoin pitkin katuja, levittäen ympärilleen kirmakan koneöljyn hajua ja näyttäen nälkäisiä hampaitansa. Mutta nyt oli heidän äänessään jotain hyväntuulen, melkeinpä ilon tapaista. Raskaan työn palvelus oli loppunut siksi päiväksi. Kotona odotti heitä illallinen ja lepo.

Tehdas oli nielaissut päivän mahaansa ja kone oli imenyt ihmisten lihaksista tarvitsemansa voiman. Kulunut päivä oli pyyhkäissyt pois jäljettömästi. Mies oli astunut uuden huomaamattoman askeleen hautaansa kohti; mutta hän näki lähellä edessään levon virkistyksen sekä kapakan ilot ja hän oli tyytyväinen.

Pyhäpäivänä nukkuivat työläiset kymmeneen asti. Silloin vakavat ja naineet ihmiset alkoivat pukea parhaisiin tamineisiinsa, ja ripitettyänsä nuorta väkeä heidän välinpitämättömyydestänsä, menivät he kirkkoon messua kuulemaan. Kirkosta palattuansa alkoivat he popsia piirakoita, venäläisten kansallisherkkua, ja painautuivat taas levolle aina iltaan saakka. Vuosien väsymysten paino oli hivuttanut pois heidän ruokahalunsa, ja voidaksensa syödä, joivat he ensin pitkään ja syvään, kiihottaen veltostuneita vatsalaukkujansa kitkerällä ja väkevällä oluella.

Iltasella huvittelivat he itseänsä joutilaina kaduilla; ja ne joilla oli kalossit, panivat ne jalkaansa, vaikka olisi ollut aivan kuiva, ja ne joilla oli sateensuojat, kantoivat niitä, vaikka aurinko olisi paistanut. Kaikilla ei ollut kalosseja eikä sateenvarjoja, ja sen vuoksi ne, joilla oli, halusivat edes hiukkasen loistaa tärkeämpänä kuin naapurinsa.

Tavatessansa toisensa puhelivat he tehtaasta ja koneista, ja heidän moitteensa esimiestänsä kohtaan kohdistui yksinomaan kaikkeen mikä hyvin läheisesti koski tehdasta ja heidän työtänsä. Ainoastaan harvoin, ja silloinkin hyvin heikosti, välähti voimattomien ajatusten yksinäisiä säteitä heidän väsyttävään, yksitoikkoiseen puheeseensa. Kotiin palattuansa riitelivät he vaimojensa kanssa, ja usein pehmittivät heidän selkäänsä armottomasti nyrkeillänsä. Nuori väki istuskeli kapakoissa, tahi olivat illanistujaisissa toistensa luona, pelasivat harmonikkaa ja lauloivat rivoja lauluja, joista kauneus oli kaukana, tanssivat ja puhelivat tuhmuuksia humalapäissään.

Puolikuolleina työstä juoda latkivat miehet kiihkeän nopeasti, ja jokaisessa sydämessä heräsi ja kasvoi käsittämätön sairaloinen ärsyminen. Se vaati purkautumista. Ja tarttuen ahnaasti jokaiseen tekosyyhyn, joka antoi aihetta tämän rauhattoman tunteen laukaisemiseen, hyökkäsivät he toistensa kimppuun joutavista vähäpätöisyyksistä, pahaenteisellä petomaisella hurjuudella, antautuen verisiin riitoihin, jotka toisinaan päättyivät vaarallisilla loukkauksilla, vieläpä joskus kuolemalla.

Tämä vaaniva pahe kasvoi yhtämittaa, yhtä syvälle syöpyneenä kuin heidän lihastensa paranematon väsymys. He olivat jo syntyessään perineet tämän synnin isiltänsä. Mustan varjon tavalla seurasi se heitä aina hautaan saakka, pakottaen heitä rikoksiin, jotka olivat hirvittäviä aiheettoman julmuutensa ja raakuutensa takia.

Sunnuntaisin tulivat nuoret kotiin hyvin myöhällä yöllä revityin vaattein, likasina ja pölysinä, naamat rikki; he kehuivat ilkkuen miten paljon olivat pieksäneet tovereitansa, tahikka mitenkä he olivat heitä haukkuneet, kyyneliin saakka raivostuneina iskuista ja loukkauksista, joita he olivat saaneet, hoiperrellen surkuteltavan humalassa, onnettomina ja inhottavina. Joskus toivat äidit ja isät poikiansa kotiin, kun olivat löytäneet heitä kaduilta tahi kapakoista, tunnottomuuteen saakka juopuneina. Vanhemmat toruivat ja noituivat heitä ja pieksivät heidän pesusienen kaltaisia ruumiitansa, jotka olivat viinasta ja oluesta pöhöttyneet; sitte panivat heidät enemmän tahi vähemmän säännönmukaisesti vuoteille, herättääksensä heidät varhain seuraavana aamuna, jolloin tehtaan pillin mörisevä ääni kaikui heidän korviinsa.

He haukkuivat ja pieksivät lapsiansa minkä suinkin saattoivat, ymmärtämättä että juopumus ja paha käytös, joka oli nuorisolle moitteen alaista, näytti kuuluvan aivan laillisesti vanhemmille ihmisille. Kun he olivat olleet nuoria, olivat hekin juoneet ja tapelleet, ja saaneet samaten selkäsaunoja vanhemmiltansa. Elämä oli aina ollut tämmöistä. Se virtasi yksitoikkoisesti ja hitaasti alas mutaiseen ja sameaan virtaan, vuosi vuoden jälkeen; ja se oli jokapuolelta sidottu kiinni vanhoihin tapoihin, jotka johtivat heitä tekemään yhtä ja samaa päivästä päivään. Ei kellään heistä nähtävästi ollut aikaa tai halua pyrkiä vaihtamaan tätä elämänmuotoa.

Joskus, pitkän ajan kuluttua, saattoi muukalainen ilmestyä kylään. Ensimältä herätti hän huomiota paremmin sentähden että hän oli outo. Sitte herätti hän kepeän taikauskoisen ihmettelyn kertomuksillansa entisistä työpaikoistansa. Jonkun ajan kuluttua hupeni uutuuden viehätys pois, ihmiset alkoivat tottua häneen, ja hän jäi huomiota herättämättä toimimaan. Hänen jutuistansa selveni, että työmiesten elämä on sama kaikkialla. Ja jos niin kerran oli, niin mitäpä tuossa oli jauhamista?

Joskus kuitenkin joku muukalainen puheli omituisia asioita, joita ei koskaan ennen oltu kuultu kylässä. Miehet eivät väittäneet vastaan, mutta kuuntelivat hänen kummallisia juttujansa epäuskoisina. Hänen sanansa herättivät sokeata ärtymistä muutamissa, pelästynyttä hämmästystä toisissa, jota vastoin muutamien rauha oli häiriintynyt heikolla, varjon tapaisella toivolla jostakin, he eivät tienneet mistä. Ja he alkoivat kaikki juoda yhä enemmän, ajaaksensa matkoihinsa tarpeettoman, levottoman kiihotuksen.

Havatessansa muukalaisessa jotakin tavatonta, pysyttivät kyläläiset vastenmielisen tunteen kauaksi aikaa häntä kohtaan, ja kohtelivat häntä epäluulolla. He näyttivät pelkäävän että hän heittäisi jotakin heidän elämäänsä, joka häiritsisi sen suoraa, kammottavaa väylää. Surullinen ja vaivaloinen oli tämä kulku vielä luonteeltaan. Ihmiset olivat tottuneet siihen, että elämä aina painoi ja rasitti heitä samalla voimalla. Toivottomana käännöksestä minnekään parempaan päin, katselivat he jokaista uutuutta ainoastaan mahdolliseksi lisäämään heidän kuormaansa.

Ja maakylän työväki karttoi jokaista joka puhui heille epätavallisia asioita. Sitte nämä henkilöt katosivat taas, mennen jonnekin muualle, ja ne jotka jäivät tehtaaseen elivät erillään, jos he eivät voineet sekoittua ja elää yhdessä yksitoikkoista elämää toisten kyläläisten kanssa.

Elettyänsä tällaista elämää noin viisikymmentä vuotta, heitti vaivainen työjuhta henkensä.

Siten eleli myöskin Michael Vlasov, synkkä, peloittavan näköinen mies, jonka pienet silmät katselivat jokaista tiheäin kulmakarvojen alta epäluulon alaisesti ja joka hymyili epäluottamuksen pahaa hymyilyä joka ihmiselle. Hän oli tehtaan paras lukkoseppä, ja väkevin mies koko kylässä. Mutta hän oli hävytön suustaan eikä kunnioittanut esimiehiä eikä tehtaan ylipäällikköä, jonka vuoksi hän ansaitsi vähän; joka juhlapäivä pieksi hän jonkun pahanpäiväisesti, ja sen vuoksi kaikki inhosivat ja pelkäsivät häntä.

Useamman kerran oli yritetty antaa hänelle selkäsauna vuorostaan, mutta menestyksettä. Kun Vlasov huomasi että päällensä hyökättiin, otti hän kiven, puun tai rautapalan käteensä ja odotti sitte vihollisen lähestymistä hajasäärin. Hänen kasvonsa kun olivat kokonaan sakean mustan parran peitossa, aina silmistä kaulaan saakka, ja kätensä paksun villaisen karvan peittämät, herätti hän jokaisessa kauhun sekaista pelkoa. Väki pelkäsi varsinkin hänen silmiänsä. Pienet ja terävät kun olivat, näyttivät ne tunkevan ihmisen läpitse kuin teräsruuvit, ja jokainen joka kohtasi niiden katseen, tunsi että hänellä oli vastassaan eläimellinen, raaka voima, jolle pelko oli tuntematon ja joka oli valmiina lyömään armottomasti.

"Pötkikää tiehenne, likaiset madot!" huusi hän vihaisesti. Hänen rumat keltaiset hampaansa välähtelivät kauheasti sakean parran sisältä. Miehet menivät matkoihinsa lausuen avuttomia kirouksia.

"Likaiset madot!" huusi hän heille, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin terävät naskalit. Sitte, pitäen kätensä hyökkäysasennossa, lyhyt, paksu piippu hampaissa, kulki hän heidän perässään, huutaen aina vähän päästä: "Kuka haluaa kuolemaa, se tulkoon?"

Ei kukaan halunnut.

Hän puhui vähän ja "likainen mato" oli hänen lempilauseensa. Sitä nimeä hän käytti tehtaan päällyskunnalle ja poliisille, ja näin tervehti hän tavallisesti vaimoansa: "Sinä likainen mato, etkö näe että vaatteeni on revitty?"

Kun hänen poikansa Pavel oli neljäntoista vuoden vanha, tuli Vlasoville äkkiä halu vetää häntä tukasta vielä kerran. Mutta Pavel tempasi raskaan rautamoukarin, ja virkkoi lyhyesti: "Älä koske minuun."

"Mitä!" kysyi isä, kumartuen hennon ja pitkän poikansa puoleen.

"Kylliksi!" sanoi Pavel. "Minä en anna enää kurittaa itseäni."

Ja avaten tummat silmänsä selkiselälleen, heilutti hän suurta vasaraa ilmassa.

Isänsä katsoi häneen, solmi kätensä yhteen selkänsä taakse ja sanoi hymyten: "Hyvä on."

Sitte veti hän syvän henkäyksen ja lisäsi: "Sinä likainen mato!"

Hetkinen sen jälkeen virkkoi hän vaimolleen. "Älä pyydä rahaa enää minulta. Pavel elättää sinut nyt."

"Ja sinä aijot juoda kaikkityyni?" uskalsi hän kysyä.

"Se ei kuulu sinulle, likainen mato!"

Tästä ajasta kuolemaansa saakka, koko kolmeen vuoteen, ei hän huomannut eikä puhutellut poikaansa.

Vlasovilla oli koira, yhtä karvainen ja iso kuin hänkin. Se saattoi hänet tehtaalle joka aamu, ja odotteli häntä joka ilta portilla. Pyhäsin läksi Vlasov kiertomatkallensa kapakoihin. Hän astui hiljaa, ja tirkki ihmisten kasvoihin ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta. Koiransa astua luntusti hänen jälessänsä koko päivän. Palatessansa kotiin juopuneena istui hän alas syömään. Hän syötti koiraa omasta kupistansa; hän ei koskaan lyönyt sitä, ei koskaan torunut, eikä koskaan hyväillyt. Illallisen jälkeen lennätti hän astiat pöydältä ellei vaimonsa korjannut niitä ajoissa, asetti pullon viinaa eteensä, ja nojaten selkäänsä seinään, alkoi hän laulamaan karkealla äänellänsä, silmät ummessa ja suu selkisen selällään, levittäen kauhua ympärilleen. Rämeät äänet sekaantuivat hänen partaansa, pudotellen sinne kerääntyneitä leivän murenia. Hän pyyhki partaansa alaspäin, ja hajotti huulipartaansa paksuilla sormillansa -- laulaen käsittämättömiä sanoja, joita hän veteli pitkään. Sävel muistutti suden ulvontaa talvella. Hän lauloi niin kauan kuin hänellä oli viinaa pullossa, sitte pyllähti hän sivuttaisin penkille tai vaivutti päänsä pöytää vasten, ja nukkui kunnes pilli alkoi puhaltaa. Koira makasi hänen vieressään.

Kun hänen kuolinhetkensä koitui, oli se hyvin ankara. Viitenä päivänä pyöri maailma mustana hänen silmissään, hän kiemurteli tilallaan hammasta purren silmät tiukasti ummessa. Toisinaan sanoi hän vaimolleen: "Anna minulle arsenikkia. Myrkytä minut."

Vaimo kutsui lääkärin. Hän määräsi kuumia puurohauteita, mutta sanoi myös että leikkaus oli välttämätön ja että sairas pitää paikalla viedä sairashuoneeseen.

"Piru teidät periköön! Minä tahdon kuolla yksinäni, te likaiset madot!" sanoi ukko.

Silloin lääkäri puikki tiehensä, ja kun eukkonsa kyynelsilmin ehdotti leikkausta, puristi hän molempia nyrkkejänsä ja huusi uhaten: "Uskallappas vaan! Siitä koituu pahaa sinulle, jos tästä paranen!"

Hän kuoli aamusella samalla hetkellä kun pilli puhalsi miehiä työhön. Hän makasi ruumisarkussa suu auki ja silmäkulmat tiukasti rypistettyinä. Hänet saattoivat hautaan vaimonsa, poikansa, koiransa, eräs vanha juoppo ja varas, Daniel Vyesovshchikof, virkaheitto sulattaja ja muutamia kylän kerjäläisiä. Vaimonsa itki vähän ja hiljaa; Pavel ei kastellut silmiänsä ollenkaan. Kyläläiset, jotka kohtasivat tiellä saattojoukon, pysähtyivät, ristivät silmänsä ja kuiskasivat toinen toisellensa: "Arvaan Pelagajan olevan iloisen hänen kuolemastaan."

Ja toinen korjaten sanoi: "Hän ei kuollut; hän märkäni kuin elukka."

Kun ruumis laskettiin hautaan ja väki oli mennyt pois, jäi koira haudalle kauvaksi aikaa, istuen hiljaa tuoreen haudan päällä ja nuuskien multaa.

Hiiloksen herääminen

Kaksi viikkoa isänsä kuoleman jälkeen tuli Pavel pyhäiltana hyvin juovuksissa kotiin. Hoiperrellen kaatua rumahti hän ovensuupenkille, ja lyöden nyrkkiä pöytään isänsä tapaan, karjasi hän äidillensä: "Illallista!"

Äiti asteli hänen luoksensa, painautui istumaan hänen viereensä, ja kiertäen käsivartensa poikansa ympäri, pakotti hänen päänsä rintaansa vasten. Mutta poika irrotti hänet itsestänsä tyrkkäämällä häntä olkapäähän, ja huusi: "Kiireesti äiti!"

"Sinä hupsu poika!" virkkoi äiti surullisella ja lempeällä äänellä, koettaen voittaa poikansa vastustuksen.

"Aion polttaa myöskin. Annappa minulle isän piippu", sokelsi Pavel epäselvästi, vaivalla liikuttaen jäykkää kieltänsä.

Tämä oli hänen ensi humalansa. Alkoholi heikonsi hänen ruumistansa, mutta ei tyrehdyttänyt hänen tuntoansa, ja hänen päässänsä pyöri kysymys: "Juopunut? Juopunut?"

Äitinsä hellyyden osoitus vaivasi häntä, ja hänen surullinen katseensa liikutti hänen mieltänsä. Hän halusi itkeä, ja voittaaksensa tämän tunteen, tekeytyi hän vielä humalaisemmaksi.

Äiti silitti hänen sotkuista tukkaansa, ja virkkoi matalalla äänellä: "Miksis tämän teit? Sinun ei olisi pitänyt sitä tehdä."

Häntä alkoi kuvottaa ja kiihkeän ylenannatuksen jälkeen asetti äitinsä hänet vuoteelle, pannen kylmän kääreen hänen otsalleen. Hän sopersi jotakin, mutta hänen alustansa ja ympäristönsä tuntui keinuvan; silmäluomensa kävivät raskaiksi; hänen suunsa maistoi happamelta ja hän katseli silmäripsiensä alta äitinsä isoja kasvoja, ajatellen katkonaisesti: "Tämä näyttää olevan liian aikaista minulle. Toiset juovat, eikä mitään tapahdu -- mutta minä käyn kipeäksi."

Jostakin hämärästä kaukaisuudesta kuului äitinsä hiljainen ääni: "Mimmoinen leivänhankkija sinusta tulee minulle, jos rupeat juomaan!"

Hän ummisti silmänsä ja tiukasti vastasi: "Kaikkihan juovat."

Äiti huokasi. Hän oli oikeassa; paitsi kapakkaa ei löytynyt mitään paikkaa, jossa väki olisi voinut huvitella. Paitsi viinan makua, ei ollut mitään muuta tyydytystä. Siitä huolimatta virkkoi hän: "Mutta älä sinä juo. Isäsi joi teidän molempien edestä. Ja hän saattoi minut kyllin onnettomaksi. Sääli sitte äitiäsi, säälithän?"

Kuunnellessansa äitinsä lempeitä, vaikeroivia sanoja, muistui Pavelin mieleen että isän eläessä oli hänen äitinsä jäänyt aivan huomaamattomaksi talossa. Hän oli ollut hyvin hiljainen ja oli elänyt alituisessa lyöntien pelossa. Peläten isäänsä, oli Pavel ollut harvoin kotona myöhempinä aikoina; hän oli melkein vieraantunut äidistään, ja kun hän nyt alkoi vähitellen selvitä, katsoi hän häneen tarkastavasti.

Äitinsä oli pitkä ja hieman etukumarassa. Hänen raskas ruumiinsa, joka pitkien vuosien työstä ja miehensä pieksämisestä oli murtunut, liikkui kopisematta ja sivu edellä, aivan kuin hän olisi ollut alituisessa pelossa kolahtaa johonkin. Hänen leveät, puolipyöreät kasvonsa olivat ryppyiset ja turpeat, ja niitä valaisi pari tummia silmiä, joiden ilme oli hätääntynyt ja alakuloinen, kuten useimmilla kylän naisilla. Oikeassa silmäkulmassa oli syvä arpi, joka suuntasi kulmakarvat hieman ylöspäin; hänen oikea korvansa näytti myös olevan hieman korkeammalla kuin vasen, joka antoi pelästyneen uteliaisuuden leiman hänen kasvoillensa. Harmaita kiharasuortuvia välähteli hänen paksussa tummassa tukassansa, kuten raskaiden lyöntien jälkiä. Yleensä teki hän hiljaisen, alakuloisen ja alttiiksi antavan vaikutuksen.

Kyyneleet kiehtyivät hänen silmiinsä ja vierivät raskaina pisarina alas poskille.

"Odota, älä itke!" pyyteli poika pehmoisella äänellä. "Anna minulle juomista."

Hän nousi sanoen: "Minä tuon sinulle jäävettä."

Mutta kun palasi, oli poika jo unessa. Hän kumartui hetkiseksi hänen ylitsensä, henkeänsä pidättäen. Tuoppi tärisi hänen vapisevassa kädessänsä, ja jää kolisi tinaan. Hän asetti astian pöydälle ja alkoi rukoilla hiljaisuudessa. Ulkoa tunkeutui ikkunan raosta juopuneen rahvaan mellastavia ääniä; harmonikan nariseva kitkutus kaikui sumuisessa syysyössä; joku laulaa loilotti kovalla äänellä; muutama kiroili pahoilla sanoilla, ja naisten kiihottuneet väsyneet äänet repivät ilmaa.

Elämä Vlasovin pienessä talossa sujui yksitoikkoista tietään, mutta rauhallisemmin ja häiritsemättömämmin kuin ennen, ja tavallaan erilailla kuin kenenkään muiden kyläläisten elämä.

Talo seisoi aivan kylän päässä, syvässä ja mutaisessa äkkijyrkässä käänteyksessä. Yksi osa taloa oli tehty keittiöksi ja pieneksi huoneeksi, jota äiti käytti makuusuojanaan, ja joka oli erotettu keittiöstä liki kattoon ulottuvalla väliseinällä. Toinen osa muodosti nelikulmaisen huoneen kahdella ikkunalla. Yhdessä nurkassa sijaitsi Pavelin sänky, etualalla pöytä ja kaksi penkkiä. Muutamia tuoleja, pesukaappi peilinensä, arkku vaatteinensa, seinäkello ja pari pyhäinkuvaa -- tämmöinen oli koko kalusto.

Pavel koetti elää kuten kaikki muutkin. Hän teki kaikki mitä nuoret poikanulikat suinkin saattoivat tehdä -- osti itsellensä harmonikan, tärkkirintaisen paidan, hyvin värillisen kaulaliinan, kalossit, kepin, ja näytti ulkonaisesti aivan ikäistensä poikain tapaiselta. Hän kävi illanistujaisissa ja oppi tanssimaan katrillia ja polkkaa. Mutta pyhäsin vääntyi hän aina kotiin humalassa, ja kärsi aina suuresti päihdyttäväin juomain seurauksista. Aamusella pakotti hänen päätänsä, hänen sydäntänsä poltti ja kasvonsa olivat kalpeat ja elottomat.

Kerran kysäsi äitinsä häneltä: "No oliko sinulla hauska eilen?"

Hän vastasi synkästi ja ärtyisästi: "Oh, ikävä kuin hautajaisissa! Jokainen on kuin kone. Olisin paremminkin mennyt kalastamaan tahi ostanut itselleni pyssyn."

Hän teki työtä uskollisesti ja lakkaamatta. Hän oli hiljainen, ja silmänsä suuret ja siniset kuten äidinsäkin, katselivat tyytymättömästi. Hän ei ostanut pyssyä, eikä mennyt kalastamaan, mutta hän alkoi vähitellen karttaa kaikkiin piittynyttä elämän kulkua. Hän otti osaa illanviettoihin yhä harvemmin, ja vaikka hän meni ulos jonnekin sunnuntaiksi, palasi aina selvänä kotiin. Äitinsä tarkasti häntä huomaamattomasti, mutta hartaasti, ja huomasi poikansa kellahtavat kasvot muuttuvan tarkkailmeiseksi ja silmänsä vakaviksi. Hän huomasi että huulensa olivat yhteen puristetut omituisella tavalla, joka antoi hänelle oudon ja ankaran ilmeen. Näytti ikäänkuin hän olisi ollut vihainen jostakin, tahi kuin olisi koi häntä kalvanut. Ensimältä tulivat toverinsa häntä tervehtimään, mutta kun eivät milloinkaan tavanneet häntä kotona, lakkasivat he viimein käymästä.

Äiti iloitsi nähdessään poikansa muuttuneen erilaiseksi muusta tehtaan nuorisosta, mutta levottomuuden ja epätoivon tunteet kuohuivat hänen sydämessänsä, huomatessansa että poikansa oli itsepäisesti ja päättäväisesti suuntaamassa elämäänsä synkkään uomaan, joka johti pois häntä ympäröivästä elämän melusta -- että hänen uusi suuntansa oli yhtä vähän oikea kuin vasen.

Hän alkoi kantaa kirjoja kotiin. Ensimältä koetti hän lukea huomiota herättämättä, ja kun hän oli lukenut jonkun kirjan, piilotti hän sen. Joskus kopioi hän lauseita paperipalalle ja kätki senkin.

"Etkö sinä voi hyvin, Pavluska?" kysyi äiti kerran.

"Mitä joutavia, minä voin vallan hyvin", vastasi hän.

"Sinä olet niin laihtunut", virkkoi äiti huoaten.

Hän oli ääneti.

He puhelivat hyvin harvoin ja näkivät toisiansa hyvin vähän. Aamusilla joi hän teensä äänettömänä ja meni työhön. Keskipäivällä palasi hän päivälliselle, jolloin muutamia vähäpätöisiä huomioita tehtiin pöydässä, ja hän poistui uudelleen iltaan saakka. Ja iltasella, päivätyön päätyttyä, pesi hän itsensä, nautti illallisensa ja syventyi sitte kirjoihinsa, lukien kauvan aikaa. Sunnuntaisin läksi hän kotoa aamusin ja palasi hyvin myöhään yöllä. Äiti tiesi että hän meni kaupunkiin ja kävi teatterissa; mutta ei kukaan koskaan kaupungista käynyt hänen luonaan. Näytti siltä kuin olisi poikansa puhunut aika ajoin yhä harvemmin ja vähemmän, ja samalla huomasi hän että joskus yhä kasvavalla tavanomaisuudella hän käytti uusia, hänelle ymmärtämättömiä sanoja, ja että raakamaiset, kovat ja tylyt sanat tippuivat pois hänen puheestansa. Ja hänen yleisessä käytöksessänsä ilmautui muutamia piirteitä, jotka herättivät äidin huomiota. Hän ei enää teeskennellyt muodikasta, mutta kävi paljon tarkkaavammaksi ruumiillisen puhtauden ja vaatetuksen suhteen ja liikkui vapaammasti ja reippaammasti. Yhäti kasvava sulavuus ja yksinkertaisuus hänen käytöksessänsä, herätti äidissä rauhattomuutta ja huomiota.

Kerran toi hän kuvan kotiin ja ripusti seinälle. Se esitti kolmea henkilöä, jotka kulkivat keveästi ja varmasti, puhellen.

"Tämä on Kristus kuolleista heränneenä ja menossa Emaukseen", selitti Pavel.

Äiti piti kuvasta, mutta ajatteli itseksensä: "Sinä kunnioitat Kristusta, mutta et kuitenkaan käy kirkossa."

Vähitellen ilmestyi useampia kuvia seinille ja joukko kirjoja ilmaantui hyllylle, jonka eräs hänen ystävänsä puuseppä oli hänelle sirosti tehnyt. Huone alkoi näyttää kodikkaalta.

Hän teititteli äitiänsä kunnioitettavasti ja kutsui häntä "äidiksi", eikä enää "mammaksi". Mutta joskus kääntyi hän häneen äkkiä ja sinutteli häntä vanhaan tapaansa virkkoen:

"Mamma, älä anna itseäsi häiritä, jos tulenkin kotia hyvin myöhällä tänään."

Tämä miellytti äitiä; tällaisista sanoista tunsi hän itsensä omituisesti vahvistuvansa ja voimistuvansa.

Mutta hänen levottomuutensa yhä kasvoi. Kun hänen poikansa muuttuminen ei selvinnyt hänelle ajan kuluessa, tuli sydämensä yhä valtaavammin levottomaksi, ennustaen jotakin tavatonta. Silloin tällöin tunsi hän omituista tyytymättömyyttä häneen, ja hän mietti mielessään: "Kaikki ihmiset ovat ihmisten tapaisia, mutta hän on aivan kuin munkki. Hän on niin jäykkä ja vakava. Se ei ole sopusoinnussa hänen ikänsä kanssa."

Toisinaan ajatteli hän: "Kenties on hän tutustunut johonkin tyttöön tuolla alhaalla."

Mutta tyttöjen kanssa seurusteleminen vaatii rahaa ja hän kantoi melkein joka kopekan äidillensä.

Siten kului viikkoja ja kuukausia; ja kaksi vuotta livahti huomaamattomasti ohitse, kaksi vuotta omituista, hiljaista elämää täynnä levottomia ajatuksia ja huolta, joka yhäti kasvoi.

Kerran, kun Pavel illallisen jälkeen veti uutimen ikkunan eteen, istui alas nurkkaan ja alkoi lukea, tinalamppu riippuen seinällä hänen päänsä ylitse, tuli äiti askareensa lopetettua keittiöstä ja asteli varovasti hänen luoksensa. Hän kohotti päätään ja katseli ääneti äitiänsä kysyvin silmin.

"En minä mitään, en niin mitään, Pasha!" kiiruhti hän sanomaan ja meni tiehensä, liikutellen silmäkulmiansa hermostuneesti. Mutta seistuansa hetken keittiössä liikkumattomana, ajatuksiinsa vajonneena, syvässä mietiskelyssä mahdollisista seurauksista, pesi hän kätensä ja lähestyi poikaansa uudelleen.

"Haluaisin kysyä sinulta", virkkoi hän matalalla, sointuvalla äänellä, "mitä sinä luet kaiket ajat."

Pavel pani kirjan pois luotansa ja sanoi hänelle: "Istu alas, äiti."

Äiti istui raskaasti hänen viereensä, oikaisten itsensä kiihkeästi, tuskallisen odotukseen, vartosi hän jotakin tavatonta.

Katsomatta häneen alkoi Pavel puhua, ei korkealla äänellä, mutta jonkin syyn takia erittäin vakaasti:

"Luen kiellettyjä kirjoja. Ne ovat kielletyt sentähden että niissä kerrotaan totuus meidän, työväen elämästä. Ne ovat painetut syvimmässä salaisuudessa, ja minä pidän niistä. Minut pannaan vankeuteen -- minut pannaan vankeuteen, sillä minä tahdon tietää totuuden."

Äiti saattoi vaivoin hengittää. Avaten silmänsä selkiselälleen katseli hän poikaansa, joka näytti hänestä uudelta, vieraalta. Hänen äänensä oli erilainen, matalampi, syvempi, täyteläisempi. Hän hypisteli ohkaista huulipartaansa, ja katsoi oudosti alas nurkkaan. Äiti kävi levottomaksi pojastansa ja surkutteli häntä.

"Miksi sinä niin menettelet, Pasha?"

Hän kohotti päätänsä, katsoi häneen, ja virkkoi matalalla, tyynellä äänellä: "Haluan tietää totuuden."

Äänensä kaikui pehmeältä, mutta varmalta, hänen silmänsä säihkyivät päättävästi. Äiti ymmärsi sydämellänsä että poika oli uhrautunut ikuisesti jollekin salaperäiselle ja kammottavalle. Kaikki tapahtumat elämässä olivat aina näyttäytyneet välttämättömiltä, auttamattomilta; hän oli tottunut alistumaan ilman ajatusta, ja nyt myöskin, hän vaan itki hiljaa, löytämättä sanoja, mutta sydämensä oli surun ja tuskan vallassa.

"Älä itke", sanoi Pavel lempeästi ja hiljaa, hänestä näytti että poikansa sanoi hänelle jäähyväisiä.

"Ajattele mimmoista elämää sinä elät; olet neljänkymmenen vuoden vanha, ja oletko koskaan tuntenut eläneesi? Isä löi sinua. Nyt käsitän että hän puski kaiken kurjuutensa, koko elämänsä viheliäisyyden sinun ruumiiseesi. Se painoi häntä, eikä hän tiennyt mistä se johtui. Hän teki työtä kolmekymmentä vuotta; hän alkoi työjuhtana olemisensa kun tehdas omisti ainoastaan kaksi rakennusta, ja nyt niitä oli kokonaista seitsemän. Tehtaat kasvavat, ja ihmiset kuolevat, raatamalla niiden hyväksi."

Hän kuunteli häntä kiihkeästi ja kauhulla. Pavelin silmät paloivat kauniilla luonteella. Nojautuen pöytää vasten siirtyi hän lähemmä äitiään, ja katsoen suoraan hänen kasvoihinsa, jotka olivat kyynelten kostuttamat, piti hän ensimäisen puheensa hänelle totuudesta, jonka hän oli äskettäin tullut ymmärtämään. Nuoruuden lapsellisuudella, ja nuoren ylioppilaan innolla, joka on ylpeä tiedoistaan, puhui hän kaikesta mikä hänelle oli selvinnyt, eikä puhunut niin paljoa äidilleen, vaan enemmän todistaaksensa ja vahvistaaksensa omia mielipiteitään. Aika ajoin pysähtyi hän, löytämättä sanoja, ja silloin näki hän edessään levottomat kasvot, joissa himmeästi paistoi lempeä silmäpari, kyynelten sumusta. Ne katselivat eteensä hämmästyneinä ja hämillään. Hän tuli pahoilleen äitinsä tähden ja alkoi puhua uudelleen hänestä itsestänsä ja hänen elämästänsä.

"Mitä iloja olet tuntenut?" kysyi hän. "Mimmoista menneisyyttä voit muistella?"

Äiti kuunteli ja pudisti päätään alakuloisesti, tuntien jotain uutta, ennen tuntematonta, joka tuntui sekä surulliselta että iloiselta, aivan kuin hyväily sortuneelle ja kärsivälle sydämellensä. Tämä oli ensi kertaa, jolloin hän kuuli sellaista kieltä itsestänsä ja omasta elämästänsä. Se herätti hänessä epämääräisiä, himmeitä ajatuksia, jo kauan nukkuneita. Vienosti heräsi melkein kuollut vastustamisen tunne, hämillinen tyytymättömyys -- ajatuksia ja tunteita kaukaisesta nuoruudesta. Hän puheli usein elämästä naapurinsa kanssa, jutteli paljon yhtä ja toista; mutta kaikki, hän itse niiden joukossa, vaan valittivat, eikä kukaan selittänyt miksi elämä oli niin kovaa ja raskasta.

Nyt istuu oma poikansa hänen edessänsä; ja mitä hän sanoo hänestä -- silmänsä, kasvonsa, sanansa -- kaikki painuu hänen sydämeensä, täyttäen mielen ylpeydellä pojastansa, joka todella ymmärtää äitinsä elämän, ja sanoo totuuden hänestä ja kärsimyksistään, sekä säälii häntä.

Äitejä ei säälitä. Hän tiesi sen. Eikö hän käsittänyt Pavelia, kun hän puhui asioista, jotka eivät lähennelleet häntä itseä, mutta kaikki mitä hän sanoi hänen omasta naisellisesta olemassaolosta, oli katkeran tuttua ja totta. Siksipä tuntien hänen joka sanansa täydeltä todelta, povessa liikkui herttainen tunnelma, joka lämmitti sitä yhä enemmän tuntemattomalla, lempeällä hyväilyllä.

"Mitä siis aiot tehdä?" kysyi hän, keskeyttäen Pavelin puheen.

"Tutkia, ja sitte opettaa muita. Meidän työmiesten täytyy tutkia. Meidän täytyy oppia, meidän täytyy ymmärtää miksi elämä on meille niin kova."

Hänestä tuntui suloiselta nähdä, kuinka poikansa siniset silmät, jotka tavallisesti olivat niin totiset ja vakavat, kuinka ne nyt säteilivät lämmintä, valaisten lempeästi jotain uutta hänessä. Viehkeä, tyytyväinen hymy leikitsi äidin huulilla, vaikka kyyneleet vielä värähtelivät hänen ryppyisissä poskissansa. Hän huojui kahden tunteen välillä: hän tunsi ylpeyttä pojastansa, joka toivoi hyvää kaikille ihmisille, tunsi sääliä kaikkia kohtaan, ja ymmärsi elämän surun ja murheen; ja hän tahtomattansa sääli hänen nuoruuttansa, sillä hän ei puhunut kuten kaikki muut, sillä hän oli päättänyt astua yksin taisteluun elämää vastaan, johon kaikki, hän itse lukuunotettuina, olivat tottuneet.

Hän halusi virkkaa hänelle: "Rakkaani, mitä voit sinä tehdä? Ihmiset tulevat sinut musertamaan. Sinä syökset perikatoon."

Mutta häntä miellytti kuunnella hänen puheitansa ja häntä hirvitti häiritä ihastusta poikaansa, joka äkkiä ilmaisi itsensä uutena ja viisaana, vaikkapa jotenkin outona.

Pavel näki hymyn äitinsä huulilla, huomion hänen kasvoissansa, rakkauden hänen silmissänsä, ja hänestä näytti että hän pakotti hänet ymmärtämään hänen totuuttansa; ja nuorekas ylpeyttä puhuva sanan voima kasvatti hänen uskoansa itseensä. Innostuksen valtaamana jatkoi hän puhettansa, milloin hymyillen, milloin hyytyen. Joskus viha leimahti hänen sanoistansa, ja kun äitinsä kuuli niiden katkeran, ankaran kaiun, pudisti hän päätänsä pelästyneenä, ja kysyi matalalla äänellä: "Onko todella niin, Pasha?"

"Niin on!" huudahti hän vakuutuksella. Ja hän kertoi hänelle ihmisistä, jotka tahtoivat kansan parasta, ja jotka kylvivät totuuden siementä heidän sekaansa; ja kuinka tämän tähden elämän viholliset polkivat heidät alas kuten villipedot, syöksivät heitä vankeuteen, ajoivat pois maasta, ja panivat kovaan pakkotyöhön.

"Olen nähnyt sellaisia ihmisiä!" huudahti Pavel kiihkeästi. "He ovat parhaita ihmisiä maailmassa!"

Nuo ihmiset täyttivät äidin sydämen kauhulla, hän halusi kysyä pojaltansa: "Onko se niin, Pasha?"

Mutta hän epäröi, nojautuen tuolin kaarmiin, kuunteli hän kertomuksia ihmisistä, jotka hänelle olivat käsittämättömiä, jotka opettivat, jotka olivat vaarallisia hänelle. Vihdoin virkkoi hän: "Päivä valkenee piakkoin. Sinun pitäisi mennä levolle. Sinun kun täytyy mennä työhön."

"Aivan oikein, menen heti vuoteelle", myönsi hän. "Ymmärsitkö minua, äiti?"

"Ymmärrän", vastasi hän syvällä huokauksella. Kyyneleet kiehtyivät uudelleen hänen silmiinsä, muuttuen nyyhkytyksiksi, ja hän lisäsi: "Sinä joudut perikatoon, poikani!"

Pavel käveli edestakasin huoneessa.

"No niin, nyt tiedät mitä minä teen ja missä minä käyn. Kerroin sinulle kaikki. Pyydän sinua, äiti, että jos rakastat minua, älä estele minua!"

"Rakkaani, lemmityiseni!" huudahti hän, "kenties olisi ollut parempi etten olisi mitään tiennyt!"

Pavel tarttui hänen käteensä ja puristi sitä uskollisesti. Sana "äiti", jonka hän lausui kuumeentapaisella innolla, sekä kädenpuristus olivat niin uutta ja outoa, että ne liikuttivat hänen mieltänsä.

"Ei sillä ole väliä!" sanoi hän murtuneella äänellä. "Mutta ole aina varuillasi! Ole aina varuillasi!"

Tietämättä mitä vastaan hän kehotti häntä olemaan varuillaan, ja ymmärtämättä kuinka suojella häntä, lisäsi hän murheellisesti: "Sinä alat käydä niin laihaksi."

Ja ihailevalla lämmöllä joka näytti hyväilevän poikansa hyvin muodostunutta vartaloa, virkkoi hän kiireesti, ja matalalla äänellä: "Jumala olkoon kanssasi! Elä kuten itse haluat. En minä sinua estä. Yhtä vaan sinulta pyydän -- älä puhu kenellekään varomattomasti! Sinun pitää olla varoillasi väen suhteen. He vihaavat toinen toistaan. He elävät ahneudessa ja kateudessa. Kaikki riemuitsevat he toistensa vahingosta; ihmiset vainoovat pelkästä huvittelun halusta. Kun alatte ahdistaa ja tuomita heitä, he alkavat teitä vihata ja syöksevät teidät perikatoon!"

Pavel seisoi ovenpielessä kuunnellen äitinsä alakuloista puhetta, ja kun hän oli lopettanut, virkkoi hän hymyten: "aivan niin, ihmiset ovat surkuteltavia olentoja; mutta kun huomasin, että totuus löytyy maailmassa, alkoivat ihmiset näyttää paremmilta."

Hän hymyili uudelleen ja lisäsi: "En tiedä itsekään kuinka lienee käynyt! Lapsuudesta saakka pelkäsin jokaista; kasvettuani aikuiseksi aloin vihata jokaista, toisia pahuutensa takia ja toisia -- no niin, en tiedä minkätähden -- aivan niin. Ja nyt näen kaikki ihmiset aivan erilaisessa valossa. Kärsin tuskaa heidän kaikkien tähden! En ymmärrä sitä, mutta sydämeni kävi hellemmäksi kun huomasin että ihmisissä piilee totuus, ja että kaikkia voi tuomita heidän pahuudestansa ja likaisuudestansa."

Hän vaikeni ikäänkuin kuunnellen jotain sisällisessä itsessänsä. Sitte virkkoi hän matalalla äänellä ja mietiskellen: "Sillä tavoin totuus elää."

Äiti katsoi häneen suopeasti.

"Jumala sinua suojelkoon!" huokasi hän. "Sinun elämässäsi on tapahtunut vaarallinen muutos."

Kun Pavel oli nukahtanut, nousi äiti varoen vuoteeltansa ja astui kuulumattomin askelin poikansa huoneeseen. Pavelin tumma, päättävä, totinen ilme kuvastui selvästi kasvonpiirteissä valkoista tyynyä vasten. Pusertaen käsiään sydäntänsä vasten, seisoi äiti vuoteen ääressä. Huulensa liikkuivat äänettömästi, ja suuret kyyneleet tippuivat alas poskiansa myöten.

Sydämen valo

Taas elivät he hiljasta elämää, kaukana ja kuitenkin lähellä toisiansa. Kerran keskellä viikkoa, eräänä juhlapäivänä kun Pavel valmistihe lähtemään ulos, virkkoi hän äidillensä: "Minä odotan muutamia vieraita meille lauantaina."

"Mitä vieraita?" kysyi äiti.

"Muutamia omia kyläläisiä sekä joitakin kaupunkilaisia."

"Kaupunkilaisia?" toisti äiti, pudistaen päätänsä. Ja äkkiä alkoi hän nyyhkyttää.

"No mutta äiti, mitä tämä on?" huudahti Pavel tyynesti. "Minkätähden?"

Kuivaten kasvonsa esiliinallansa, vastasi hän hiljaa: "En tiedä, mutta minusta tuntuu niin pahalta."

Pavel astui edestakasin ja pysähtyen äitinsä eteen, virkkoi: "Pelottaako teitä, äiti?"

"Minua peloittaa", myönsi hän. "Nuo ihmiset tuolta kaupungista -- kukapa heidät tuntee?"

Pavel kumartui alas katsomaan hänen kasvoihinsa, ja virkkoi loukatulla äänellä, joka muistutti melkein miehensä vihaista ääntä: "Tämä pelko on meidän kaikkein häviö. Muutamat hallitsevat meitä, käyttäen hyväksensä meidän pelkoamme ja säikyttäen meitä yhä enemmän. Huomaa tämä: niin kauan kuin ihmiset pelkäävät, murenevat ja märkänevät he kuin taitetut koivun vitsat. Meidän täytyy kasvaa rohkeiksi, aika on läsnä!

"Oli miten hyvänsä", virkkoi Pavel kääntyen pois hänestä; "he kokoontuvat talossani kumminkin."

"Älä suutu minuun!" pyyteli äiti pahoillaan. "Kuinka saattaisin olla pelkäämättä? Koko elämäni on kulunut pelossa!"

"Anna anteeksi!" kuului poikansa lempeä vastaus, "mutta minä en voi menetellä toisin", ja hän meni matkoihinsa.

Kolme päivää oli äidin sydän vapistuksessa, hyytyen pelosta joka kerta kun hän muisti oudot ihmiset, jotka pian tulisivat hänen taloonsa. Hän ei voinut kuvailla heitä mielessään, mutta ne näyttivät olevan hänen mielestään hirmuista väkeä. He olivat juuri osoittaneen tien pojallensa, jota hän nyt kulki.

Lauantai-iltana palasi Pavel tehtaasta, pesi itsensä, pukeutui puhtaisiin vaatteisiin, ja mennessänsä ulos virkkoi hän äidillensä, häneen katsahtamatta: "Kun he tulevat, sano heille että tulen pian takaisin. Antaa heidän odottaa hetkinen. Ja, pyydän sinua, älä pelkää. He ovat kuten muutkin ihmiset."

Äiti putosi penkille melkein tajuttomana.

Poikansa katsoi häneen totisena. "Kenties olisi parempi, jos menisit jonnekin niin kauaksi", esitti hän.

Tämä ajatus loukkasi häntä. Pudistaen päätänsä kieltävästi, virkkoi hän: "Eikö mitä. Se on kuitenkin saman tekevä. Mitäpä se hyödyttäsi?"

Oltiin marraskuun lopussa. Päivällä oli hienoa kuivaa lunta satanut jäätyneeseen maankamaraan, ja nyt hän kuuli sen kitisevän ikkunan ulkopuolella poikansa astunnasta. Pimeät varjot hiipivät ikkunapieliin, ja näyttivät värjöttävän vihamielisinä, odotellen jotakin. Nojaten itseänsä penkkiin, istui äiti ja odotti, silmäillen ovea.

Hänestä tuntui kuin olisi ihmisiä varkain tavoin ja vahtien hiipinyt talon ympäri pimeässä, kumartuen ja katsellen joka suunnalle, omituisen uteliaina ja hiljaa. Tuolla oli jo joku tulossa ihan lähellä, kopeloiden käsillänsä seiniä.

Kuului vihellys. Se kajahti ympärinsä kuin hienon kielen kosketus, surullisena ja soinnukkaana, ja luirusi leikiten pimeään hämyyn, näyttäen etsivät jotakin ja tullen yhä lähemmäksi. Äkkiä kuoli se ikkunan alle, aivan kuin olisi tunkeutunut puuseinän sisään. Etehisestä kuului jalankopinaa. Äiti säpsähti, ja nousi ylös pakollinen, pelästynyt ilme silmissänsä.

Ovi avautuu. Ensinnä pisti suuren, pörröisen lakin peittämä pää huoneeseen; sitte kapusi kyyristynyt hento vartalo perästä, oikaisten itsensä ja ojentaen tiedottomasti oikeaa kättänsä.

"Hyvää iltaa!" virkkoi vieras, paksulla bassoäänellä, huohottaen raskaasti.

Äiti kumarsi ääneti.

"Pavel ei ole vielä kotona?"

Muukalainen riisui hitaasti pois lyhyen turkkinsa, nosti yhtä jalkaansa, pieksi lumen pois saappaasta lakillaan, viskasi lakkinsa nurkkaan ja hoippuen molemmille sivuille ohkaisilla säärillänsä, astui hän huoneeseen, katsellen taaksensa omien askeliensa jälkiä laattialla. Hän lähestyi pöytää, tutki sitä tarkasti, aivan kuin vakuuttaen itsensä sen kestävyydestä, ja istui vihdoin alas, sekä haukotteli, peittäen suunsa kädellään. Päänsä oli aivan ympyriäinen ja istui matalasti kiinni ruumiissa, poskensa olivat ajellut, paitsi pientä, ohkaista huulipartaa, jonka päät riippuivat alaspäin.

Tarkastettuansa huonetta peräti kiinteällä huomiolla suurilla harmailla, läpitunkevilla silmillänsä, pani hän jalkansa ristiin, kurottaen päätänsä yli pöydän, kyseli hän: "Onko tämä teidän oma talo, vai onko se vuokrattu?"

Äiti, joka istui häntä vastapäätä, vastasi: "Me olemme sen vuokranneet."

"Eipä tämä ole erittäin hieno talo", huomautti vieras.

"Pasha tulee kyllä kohta kotiin", virkkoi äiti tyynesti.

"Niin, niin, minä kyllä odotan", sanoi vieras.

Hänen rauhallisuutensa, hänen syvä, myötätuntoinen äänensä ja kasvojensa selvä yksinkertaisuus rohkasi äitiä. Vieras katsoi häneen avonaisesti ja ystävällisesti, ja iloinen säde leikitsi silmiensä vaihtelevassa syvyydessä. Koko kulmikkaassa, etukumarassa vartalossa, ohkaisine säärinensä, oli jotakin koomillista, ja samalla puoleensa vetävää. Hänellä oli sininen paita päällänsä, ja tummat, väljät housut olivat pistetyt saapasvarsiin. Äiti paloi halusta kysyä kuka hän oli, mistä hän tuli, ja josko hän oli tuntenut kauankin hänen poikansa. Mutta äkkiä vieras itse tokasi kysymyksen, nojautuen eteenpäin, niin että koko ruumis heilahti:

"Kuka teki tuon kolon teidän otsaanne, äiti?"

Hänen kysymyksensä oli tehty lempeällä äänellä ja huomattavalla hymyllä hänen silmissänsä; mutta vaimo loukkautui tästä hyökkäyksestä. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen, ja virkkoi hetkisen jälkeen kylmällä kohteliaisuudella: "Ja mitä teillä on sen kanssa tekemistä, herra?"

Äskeisen tapaisella koko ruumiinsa heilahtamisella hänen puoleensa, virkkoi vieras: "No, älkää nyt olko vihainen! Kysyin sentähden, kun kasvatusäitini otsa oli mäsänä samalla tavalla, kuin teidänkin. Hänen miehensä äimäsi siihen kerran lestillä -- hän kun näet oli suutari. Vaimo oli pesijätär ja ukko oli suutari. Joku aika sen jälkeen kuin hän oli ottanut minut kasvatiksensa, löysi hän tuon juopporallin jostakin, ja meni hänen vaimokseen, suureksi onnettomuudekseen. Hän pieksi häntä -- sanon teille, nahkani melkein halkeili kauhusta."

Tämä avomielisyys saattoi äidin aseettomaksi. Sitä paitsi alkoi hän arvella poikansa kenties pahastuvan hänen jyrkästä vastineestansa oudolle henkilölle. Hymyillen syyllisen tavoin, sanoi hän sentähden:

"En ole vihainen, mutta -- näettekös -- te kysyitte minulta niin pian. Se oli minun kelpo mieheni, jumala suokoon levon hänen sielullensa! joka haavoitti otsani. Oletteko tatarilainen?"

Muukalainen oikasi säärensä ja hymyili niin leveästi, että hänen viiksensä päät vaelsivat aina niskaan saakka. Sitte virkkoi hän vakavasti: "En vielä. En ole vielä mikään tatarilainen."

"Kysyin sentähden, kun puhetapanne ei tuntunut oikein venäläiseltä", selitti äiti, tarttuen toisen leikillisyyteen.

"Olen parempi kuin venäläinen, totta olenkin!" sanoi vieras nauraen. "Olen vähävenäläinen, kotoisin Kaneuevin kaupungista."

"Oletteko ollut täällä kauan?"

"Asuin kaupungissa kuukauden verran ja tulin tehtaaseenne noin neljä viikkoa sitte. Löysin muutamia hyviä ihmisiä, teidän poikanne ja muutamia muita. Asetun tänne joksikin aikaa", virkkoi hän viiksiään kierrellen.

Mies miellytti äitiä, ja haluten korvata jollakin tavalla ystävälliset sanat, jotka tämä lausui hänen pojastansa, kysyi hän uudelleen:

"Kenties haluatte lasin teetä?"

"Mitä, kekkerikö minulle ihan yksin?" vastasi hän hartioitansa kohauttaen. "Jätän sen kunnian siksi kuin toiset toverit tulevat."

Tämä huomautus toisten tulosta palautti äidin taas pelkoonsa.

"Jospa ne muut olisivat tämän laisia!" oli hänen hartain toiveensa.

Taas kuului askelia portaissa. Ovi avautui nopeasti, ja äiti nousi ylös. Tällä kertaa peräytyi hän hämmästyksestä, nähdessänsä tulokkaan kyökkiinsä -- köyhästi ja kepeästi puettu, keskikokoinen tyttö, kasvot koruttomat kuin talonpoikaisnaisella, ja pää tumman tuuhean tukan peitossa. Hymyillen virkkoi hän matalalla äänellä: "Olenko myöhäinen?"

"Eipä niinkään", vastasi vähävenäläinen, kurkistaen kamarin ovelta. "Tullut jalkaisin?"

"Tietysti! Oletteko Pavel Vlasovin äiti? Hyvää iltaa! Nimeni on Natasha."

"Ja sukunimenne?" kyseli äiti.

"Vasilyevna. Entä teidän?"

"Pelogaja Nilovna."

"Niin me siis olemme tutut keskenämme."

"Aivan niin", virkkoi äiti, hengittäen helpommin, ikäänkuin huojentuneena, ja katsellen tyttöä ystävällisesti.

Vähävenäläinen auttoi takkia hänen päältään, ja uteli: "Onko siellä kylmä?"

"Onpa kyllä; ulkona aavikolla käy hirmuinen, hirmuinen viima!"

Hänen äänensä oli soinnukas ja selvä, suunsa pieni ja hymyssä, vartalonsa pyöreä ja notkea. Riisuen monet liinansa, hieroi hän punaisia poskiansa reippaasti pikkuisilla käsillänsä, jotka olivat punaiset kylmästä, ja astuen kepeästi ja nopeasti, meni hän kamariin, kantapäänsä paukkuessa kovasti laattiaan.

"Hän kulkee ilman päällyskenkiä", huomautti äiti mielessään.

"On todella kylmä", kertasi tyttö. "Koko ruumiini on jäädyksissä -- huuh!"

"Minä kuumennan samovarin tuossa tuokiossa sinulle!" virkkoi äiti kiireisesti ja toimessaan. "Tuossa tuokiossa se on valmis", huusi hän kyökistä.

Mitenkä lieneekin hänestä tuntunut, että hän oli tuntenut tytön kauan aikaa, vieläpä rakastanut häntä äidin hellällä, uhraavalla rakkaudella. Hän iloitsi hänet nähdessään; ja muistellessansa vieraansa kirkkaita, sinisiä silmiä, hymyili hän tyytyväisyydestä, valmistaessansa teetä ja kuunteli keskustelua toisesta huoneesta.

"Miksi olette niin alakuloinen, Nakhodka?" kysyi tyttö.

"Leskellä on hyvännäköiset silmät", vastasi vähävenäläinen. "Ajattelin tässä juuri, että kenties oli äidilläni sellaiset silmät. Tiedättehän, että kuvittelen hänet aina eläväksi."

"Sanoitte että hän oli kuollut?"

"Se oli kasvatusäitini. Nyt puhun oikeasta äidistäni. Luulen hänen olevan jossain Kievin seuduilla almuja kerjäämässä, juoden viinaa."

"Miksi ajattelette niin kauheita asioita?"

"En tiedä. Ja poliisit laahaavat häntä ylös katuojasta ja pieksävät häntä."

"Oi sinua raukkarukkaa!" ajatteli äiti huoaten.

Natasha mainitsi jotakin kiihkeästi ja nopeasti; ja uudelleen kuului vähävenäläisen kaikuva ääni.

"Ah, te olette vielä niin nuori, toiverikas", virkkoi hän. "Ette ole syöneet vielä tarpeeksi löökkejä. Jokaisella on äiti, ja silti ovat ihmiset pahoja. Sillä vaikka lasten kasvatus on vaikeata, on paljon vaikeampaa opettaa aikaihmistä hyväksi."

"Mikä omituinen ajatus hänellä on", ajatteli äiti, ja hetkiseksi teki hänen mielensä vastustamaan vähävenäläistä ja sanomaan hänelle että hän olisi itse ainakin kernaasti opettanut poikaansa hyväksi. Ulko-ovi avautui samalla, ja sisään astui Nikolai Vyesovshchikov, vanhan varkaan, Danielin poika, tunnettu kylässä ihmisvihaajan nimellä. Hän piti aina itsensä tarpeellisen välimatkan päässä ihmisistä, jotka sen kostivat tekemällä ivaa hänestä.

"Te, Nikolai! Miten se on mahdollista?" kyseli äiti ihmeissään.

Mitään vastaamatta hän vaan katseli äitiä pienillä, harmailla silmillänsä, ja pyyhki rokonarpista, pilkottavaa poskeaan leveällä kämmenellänsä.

"Onko Pavel kotona?" kysyi hän käheästi.

"Ei."

Hän katsahti kamariin ja virkkoi: "Hyvää iltaa toverit!"

"Hänkö myös. Onko se mahdollista?" ihmetteli äiti miettivästi, ja oli suuresti hämmästynyt nähdessään Natashan pistävän kätensä hänen kouraansa ystävälliseksi tervetulon toitotukseksi.

Nyt astui sisälle kaksi nuorta miestä, tuskinpa vielä täysikasvuisia. Yhden heistä tunsi äiti. Hän oli Jakob, tehtaan vahdin poika, Somov. Toinen teräväpiirteinen, korkeaotsainen ja kiharatukkainen, oli hänelle tuntematon, mutta ei hänkään näyttänyt julmalta.

Vihdoin ilmaantui Pavel, muassansa kaksi miestä, jotka molemmat hän tunnusteli tehtaan työmiehiksi.

"Sinä olet laittanut teekeittiön kuntoon! Sepä oivaa. Kiitos siitä!" virkkoi Pavel nähdessänsä mitä äitinsä oli tehnyt.

"Kenties hakisin viinaa", esitti hän, tietämättä miten osoittaa kiitollisuuttaan hänelle jostakin, jota hän ei vielä ymmärtänyt.

"Ei, emme sitä tarvitse!" vastasi hän riisuen takin päältään ja hymyili hänelle herttaisesti.

Äkkiä selkeni hänelle, että hänen poikansa oli aivan keveästi ja ehdollaan liioitellut kokoontumisen vaaraa.

"Ovatko nuo nyt laitonta väkeä?" kuiskasi hän.

"Juuri sellaisia!" vastasi Pavel ja astui kamariin.

Hän katsoi lempien hänen jälkeensä ja ajatteli itseksensä miettivästi: "He ovat aivan kuin lapsia!"

Kun samovaari rupesi kiehumaan, kantoi hän sen sisälle, ja löysi istumassa vieraat tiheässä piirissä pöydän ympärillä, sekä Natashan istumassa yhdessä pöydän kulmassa lampun alla, kirja kädessä.

"Ymmärtääksemme miksikä ihmiset elävät niin pahasti", virkkoi Natasha.

"Ja miksikä he itse ovat niin pahoja", lisäsi vähävenäläinen.

"On tarpeellista tarkastaa miten he alkavat elää --"

"Katsokaa, rakkaani, katsokaa!" puheli äiti kaataessansa teetä.

Kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä.

"Mikä nyt on, äiti?" virkkoi Pavel silmäkulmiansa kohottaen.

"Mitä?" Äiti katseli ympärillensä, ja huomatessansa kaikkien silmät tähdättyinä itseensä, selitti hän hämillään: "Minä tässä vaan puhelin itsekseni."

Natasha nauroi ja Pavel hymyili, mutta vähävenäläinen virkkoi: "Kiitoksia teestä, äiti."

"Ei ole juonut vielä, ja jo kiittää", tuumi hän itsekseen. Katsoen poikaansa hän kysyi: "Enkö minä ole tiellänne?"

"Kuinka saattaisi emäntä omassa kodissansa olla vieraittensa tiellä?" vastasi Natasha, ja sitten jatkoi hän lapsellisella vaikeroimisella: "Äiti, rakas, anna minulle teetä, pian! Minä ihan värisen kylmästä; jalkani ovat aivan kohmettuneet."

"Tuossa paikassa, tuossa paikassa!" huudahti äiti touhussaan.

Juotuansa kupin teetä, henkäsi Natasha hyvin syvään, silitti tukan pois otsaltansa, ja alkoi lukea ääneen isosta, keltaisesta kuvakirjasta. Äiti, joka varoi kolistelemasta astioita, kaatoi teetä laseihin ja koetti höristää harjaantumatonta mieltänsä kuuntelemaan tytön juoksevaa lukemista. Lukijan sointuva ääni sekaantui samovaarin ohkaiseen soiton tapaiseen sirinään. Selvä, yksinkertainen selonteko raakalaiskansoista, jotka elivät luolissa ja tappoivat petoja kivillä, kieritteli ja väikkyi kuin kaunis nauha huoneessa. Se kuului sadulta, ja äiti katsahti poikaansa joskus, haluten kysyä häneltä että mitä laitonta oli kertomuksessa villeistä ihmisistä. Mutta pian hän herkesi seuraamasta lukemista ja alkoi tarkastella vieraita, heidän ja poikansa huomaamatta.

Pavel istui Natashan vieressä. Hän oli sievimmän näköinen heistä kaikista. Natasha kumartui hyvin syvälle kirjan ylitse. Tuon tuostakin siirsi hän sormillansa ohkaisia kutriansa taapäin otsaltansa, ja alensi ääntänsä huomauttaaksensa lempein katsein kuulioillensa jotain sellaista, jota ei ollut kirjassa. Vähävenäläinen nojasi leveätä rintaansa pöydän nurkkaan, ja käänsi katsettansa kieroon sivuille päin nähdäksensä pitkien viiksiensä kuluneet päät, joita hän kiersi alati. Vyesovshchikov istui tuolillansa jäykkänä kuin salko, kämmenet Iitteinä polvien päällä, ja rokonarpinen, otsaton ja ohuthuulinen naamansa liikkumattomana kuin naamio. Hän piti kopeasilmäisen katseensa itsepintaisesti kiinnitettynä paistavaan kuvaansa, joka kajasti kiiltävästä, messinkisestä samovaarista. Hän näytti tuskin hengittävän. Pikku Somov liikutteli huuliansa mykästi, aivan kuin olisi kerrannut kuulemiansa sanoja; ja hänen kiharapäinen naapurinsa, selkä koukussa, kyynäspäät polvia vasten ja pää käsien varassa, hymyili hajamielisesti. Yksi miehistä, joka oli saapunut yhdessä Pavelin kanssa, hento punatukkainen ja viheriäsilmäinen, iloisen näköinen nuorukainen, näytti yhtenään haluavan sanoa jotakin, sillä hän käänteli levottomasti joka puolelle. Toinen, vaaleatukkainen ja lyhytläntä, pyyhkäsi aina päätänsä kädellänsä ja katsoi alas lattiaan, niin että hänen kasvonsa jäivät näkymättömiin.

Huoneessa oli lämmin, ja tunnelma viehkeä. Äiti yhtyi tähän omituiseen viehätykseen, jota hän ei ollut ennen koskaan tuntenut. Häneen vaikutti Natashan joustava ääni, joka somasti sekaantui teekeittiön vienoon porinaan, ja muistutti vallattomista illanvietoista hänen nuoruudessansa -- nuorten miesten raakuudesta, joiden henki aina haisi viinalta -- heidän karkeista kompasanoistaan. Hän muisti tämän kaiken, ja painostava säälin kemuissa oli hän tarttunut häneen eteisessä ja rutistaen häntä kärsineessä sydämessänsä.

Eteensä kohosi kohtaus miehensä kosimisesta. Eräissä kemuissa oli hän tarttunut häneen eteisessä ja rutistaen häntä koko ruumiillansa seinää vasten, oli kysynyt karkealla, ärtyisellä äänellä: "Tahdotko tulla muijakseni?"

Hänestä oli tuntunut tukalalta ja hän tunsi mielensä loukatuksi; mutta toinen iski lujasti sormensa hänen lihaansa, ähki raskaasti ja hengitti kuumaa, kosteaa ilmaa hänen kasvoihinsa. Hän taisteli kaikin voimin repiäksensä itsensä irti hänen kynsistänsä.

"Älä yritäkään!" ärjyi hän. "Vastaa minulle! Mitä?"

Mutta hän vaikeni, häpeissään, loukattuna ja kykenemättä hengittää.

"Älä ole olevinasi, hassu! Minä tunnen sinun kaltaisesi. Sinä olet mahdottomasti mielissäsi!"

Joku avasi ovea. Hän laski hänet menemään vapaasti, sanoen: "Lähetän luoksesi sormuksen mitan ottajan ensi sunnuntaina."

Hän teki niin.

Äiti peitti silmänsä ja huokasi syvään.

"En halua tietää miten ihmiset elivät ennen maailmassa, vaan kuinka heidän pitäisi elää!" kuului Vyesovshchikovin kolea ja tyytymätön ääni huoneesta.

"Aivan niin!" yhtyi siihen punatukkainen mies, nousten.

"Mutta minä en sitä hyväksy!" huusi Somov. "Jos aiomme edistyä, täytyy meidän tietää kaikki."

"Totta, totta!" virkkoi kiharapäinen nuorukainen matalasti.

Nyt seurasi kiihkeä keskustelu, ja sanat sinkoilivat kuin tulenlieskat kokosta. Äiti ei käsittänyt mitä he niin elämöitsivät. Kaikkien kasvot hehkuivat intoa, mutta ei kukaan vihastunut, eikä käyttänyt raakoja, loukkaavia sanoja, jotka olivat hänelle niin tuttuja.

"He hillitsevät itsensä tuon naisen läsnäolon vuoksi", päätteli hän itsekseen.

Natashan vakavat kasvot miellyttivät häntä. Tämä nuori nainen katseli kaikkia näitä nuoria miehiä niin arvostelevasti, kuin vanhempi henkilö kohtelee lapsia.

"Odottakaa, toverit", keskeytti hän äkkiä. Kaikki vaikenivat ja kiinnittävät silmänsä häneen.

"Ne, jotka sanovat, että meidän tulee tietää kaikki, ovat oikeassa. Meidän pitäisi valistaa itsemme järjen valolla, niin että ihmiset jotka ovat pimeässä, näkevät meidät; meidän pitäisi kyetä vastaamaan jokaiseen kysymykseen rehellisesti ja totuuden mukaisesti. Meidän täytyy tietää koko totuus, koko petollisuus."

Vähävenäläinen kuunteli ja nyökkäsi päällään säestykseksi hänen sanoillensa. Vyesovshchikov, punatukkainen poika ja toinen tehtaan työmies, joka oli tullut Pavelin kanssa, muodostivat järkähtämättömän kolmion. Jostakin syystä äiti ei pitänyt heistä.

Kun Natasha lakkasi puhumasta, nousi Pavel ja kysyi tyynesti: "Onko vatsalaukkujemme täyttäminen ainoa minkä vaadimme?"

"Ei!" vastasi hän itse, katsoen tiukasti näiden kolmen puoleen. "Me tahdomme olla ihmisiä. Meidän täytyy osoittaa noille, jotka istuvat niskaamme painamassa, ja silmiämme peittämässä, että me näemme kaikkityyni, että me emme ole hulluja emmekä eläimiä, että me emme tahdo ainoastaan syödä, vaan haluamme elää kuten ihmiset konsanaan. Meidän täytyy osoittaa vihollisillemme, että elämämme palvelus, raskas työ, jonka he pakkaavat meidän päällemme, ei estä meitä olemasta tasa-arvoiset heidän kanssansa älyllisyydessä, ja että henkisesti kykenemme kohoamaan kauas heitä ylemmä."

Äiti kuunteli hänen sanojansa, ja sisällinen ylpeys pojastansa paisutti hänen poveansa -- kuinka jalosti hän puhui.

"Ihmiset, joiden vatsalaukut on täyteen ahdatut, ovat monilukuiset, mutta heidän joukossaan ei löydy yhtä ainoata rehellistä olentoa", virkkoi vähävenäläinen. "Meidän pitäisi rakentaa silta tämän märänneen elämän ylitse, sielullisen hyvyyden tulevaisuuteen. Se on meidän tehtävämme, se on meidän velvollisuutemme, toverit!"

"Kun aika on tullut tappelemiseen, silloin on sopimatonta parantaa sormeansa", virkkoi Vyesovshchikov synkästi.

"Sääriluitamme tullaan katkomaan tarpeeksi asti, ennenkuin ehdimme tappeluun asti!" virkkoi vähävenäläinen leikillisesti.

Oli jo yli puoliyön, kun joukkio alkoi hajaantua. Ensimäisinä läksivät Vyesovshchikov ja punatukkainen mies -- joka taas ei miellyttänyt äitiä.

"Hm! kuinka he kiiruhtavat!" ajatteli hän, nyökäyttäen heille kylmänlaisen hyvästin.

"Haluatteko pistäytyä luonani, Nakhodka?" kysyi Natasha.

"Tietysti", vastasi vähävenäläinen.

Kun Natasha pukeutui liinoihinsa keittiössä, virkkoi äiti hänelle: "Sukkasi ovat liian ohkaset tähän vuodenaikaan. Salli minun kutoa muutamia villasia sukkia sinulle, sallithan?"

"Kiitoksia, Pelogajo Nilovna. Villasukat raappivat", vastasi Natasha hymyillen.

"Minä laitan ne niin etteivät ne raapi."

Natasha katsoi häneen enemmän hämillään, ja hänen tarkastava, totinen katseensa loukkasi äitiä.

"Suokaa anteeksi tyhmyyteni, hyvätahtoni tuli sydämestäni, ilman muuta tarkoitusta."

"Kuinka hyvä te olette!" vastasi Natasha samalla äänellä, puristaen pikaisesti hänen kättänsä ulos mennessään.

"Hyvää yötä, äiti!" huudahti vähävenäläinen, katsoen hänen silmiinsä. Hänen kumartuva ruumiinsa seurasi Natashaa ulos portaille.

Äiti katsahti poikaansa. Tämä seisoi kamarinsa ovella hymyten.

"Iltamme oli onnistunut", virkkoi hän tarmokkaasti päätänsä nyykäyttäen. "Todella onnistunut! Mutta nyt lienee parasta että käyt levolle, jopa on aika."

"Sinun on myös kiiruhtaminen nukkumaan. Minä menen tuossa tuokiossa."

Hän korjasi nopeasti astioita pöydältä tyytyväisenä ja hehkuen miellyttävää tunnelmaa. Hän oli iloinen että kaikki oli käynyt niin hyvin ja että kokous oli päättynyt rauhallisesti.

"Sinä järjestit kaikki niin sievästi, Pavlusha. He ovat epäilemättä hyvää väkeä. Vähävenäläinen on niin sydämellinen. Ja nuori neiti, mikä reipas ja viisas tyttö hän on! Kuka hän on?"

"Opettaja", vastasi Pavel, kävellen edestakasin huoneessa.

"Oi sitä raukkaa! Kuinka köyhästi hän on puettu, kuinka köyhästi! Kuinka helposti hän saattaisi vilustua. Ja missä ovat sitte hänen sukulaisensa?"

"Moskovassa", virkkoi Pavel, pysähtyen äitinsä eteen. "Näetkös, hänen isänsä on rikas mies; hän on rautatavaraliikkeessä, ja omistaa paljon omaisuutta. Hän ajoi Natashan pois kotoa, kun hän yhtyi toteuttamaan näitä aatteita. Hän on kasvatettu ylellisyydessä ja loistossa, ja häntä on hemmoteltu kaikin puolin kaikissa mieliteoissansa -- ja nyt hän kulkee neljä peninkulmaa jalkasin ja keskellä yötä yksin."

Äitiä kauhistutti. Hän seisoi keskellä huonetta ja katsoi äänettömänä poikaansa. Sitte kysyi hän tyynesti: "Onko hän menossa kaupunkiin?"

"On."

"Ja hän ei pelkää?"

"Ei", virkkoi Pavel myhähtäen.

"Mutta miksi hän meni? Hän olisi voinut jäädä meille yöksi ja nukkua minun kanssani."

"Se ei soveltunut. Hänet olisi voitu nähdä täällä huomen aamuna, emmekä me sitä tahdo ja hän itse kaikista vähimmin."

Äiti kokoili mielessään kaikki entiset pelkonsa, katsoi miettivästä ulos ikkunasta ja kysyi: "En käsitä, Pasha, mitä tässä kaikessa on vaarallista ja laitonta. Mitä, ettehän te tee mitään pahaa, vai kuinka?"

Hän ei ollut aivan varma poikansa turvallisuudesta ja halusi kuulla päättävän vastauksen häneltä itseltään. Mutta Pavel katsoi rauhallisesti hänen silmiinsä, ja vakuutti päättävällä äänellä: "Teoissamme ei ole mitään pahaa, eikä tule olemaan, mutta kuitenkin odottaa vankeus meitä. Teidän on paras se tietää."

Äidin kädet vavahtelivat. "Kenties sallii jumala teille jonkun pakotien", virkkoi hän painuneella äänellä.

"Ei", sanoi poika lempeästi, mutta varmasti. "En voi valehdella sinulle. Me emme pääse pakenemaan." Hän hymyili. "Mene nyt levolle. Olet väsynyt. Hyvää yötä."

Jäätyänsä yksin, katsahti hän ulos ikkunasta. Ulkona oli kylmää ja armotonta. Tuuli vonkui, pyryyttäen lunta alas pienten rakennusten katoilta, joissa väet olivat levolla; suhisten paiskautui se seinuksia vasten, pyörtäysi sitte maahan ja ryöpsähytti valkoisia lumipilviä ylös ilmaan, kadun toiselle puolen.

"Oi armias Kristus taivaassa, armahda meitä!" rukoili äiti. Kyyneleet alkoivat kokoontua hänen silmiinsä, kun pelko yhä uudelleen täytti hänen sydämensä, ja kuten koiperhon yön hämyssä luuli hän näkevänsä poikansa valan, jonka hän lausui sellaisella käsityksellä ja vakuutuksella.

Tarkastellessansa avautuu silmiensä eteen aava pehmoinen lumikenttä etempänä, jonka ylitse tuuli pyryyttäen vonkuu ja ulvoo. Aavikon poikki liikkuu tytön vartalo, tummana ja yksinäisenä, hoippuen sinne tänne. Tuuli repii hänen hamettansa, estää hänen askeleitansa ja syytää lumihiutaleita hänen poskiinsa. Astunta on tukalaa; pieni jalka tuupertuu syvälle lumeen. Kylmänä ja pelokkaana kumartuu hän eteenpäin, kuten ruohonterä tuulen hulmuavan käsissä. Oikealla puolellansa seisoo tumma metsän seinä; alastomat koivut ja haavat värisevät ja rutisevat surullisella vaikerruksella. Kauempana etäällä, edessänsä, kuultavat kaupungin valot himmeästi.

"Armahda taivaan Herra!" mutisi äiti uudelleen, vavahdellen kylmästä ja epäselvän pelon kauhusta.

Hirmuinen sana

Päivät vierivät tiehensä yksi toisensa jälkeen, kuten helmet rukousnauhassa, ja kasvoivat viikoiksi sekä kuukausiksi. Joka lauantai kokoontuivat Pavelin ystävät hänen asuntoonsa; ja joka kokous muodosti asteen pitkään porraskäytävään, joka johti jonnekin kaukaisuuteen, kohottaen kansaa asteettain korkeammalle ja yhä ylemmä. Mutta sen loppupää jäi näkymättömäksi.

Uusia henkilöitä tuli alinomaa. Vlasovin huone alkoi tuntua pieneltä ja ahtaalta. Natasha tuli joka lauantai-ilta, kylmettyneenä ja väsyneenä, mutta aina virkeänä ja vilkkaana mieleltään, lakkaamatta hyvätuulisena. Äiti valmisti sukkia, ja pani ne itse noihin pikkusiin jalkoihin. Natasha nauroi ensin, mutta muuttui sitte äkkiä totiseksi ja äänettömäksi, ja virkkoi äidille matalalla äänellä:

"Minulla oli hoitajatar, joka oli myös hyvin hyvä. Kuinka omituista, Pelogaja Nilovna. Työväki elää sellaista kovaa, kurjaa elämää, ja kuitenkin on heissä enemmän sydäntä, enemmän hyvyyttä kuin -- noissa!" Ja hän viittasi kädellään jonnekin kauas, hyvin kauas itsestään.

"Katsokaas minkälainen te olette", vastasi vanhempi nainen. "Olette jättäneet oman perheenne ja kaikki --" Hänen oli mahdotonta lopettaa ajatustansa, ja huoaten syvään katsoi hän ääneti Natashan kasvoja, kiitollisuuden tunteella tyttöä kohtaan, tietämättä miksi. Hän istui laattialla Natashan edessä, joka hymyili ja alkoi kääntää kaikki leikiksi.

"Minäkö jättänyt perheeni?" toisti Natasha, painaen päänsä alas. "Mitä joutavia. Isäni oli tyhmä, raaka mies, samoin veljeni -- ja juoppo sitä paitsi. Vanhin sisareni -- onneton, kurja olento -- meni naimisiin paljoa itseään vanhemman miehen kanssa, joka oli rikas, korkeassa asemassa oleva saituri. Mutta äitiäni säälittelen! Hän on vaatimaton nainen, pieksetty raukka, pelästynyt olento, niin laiha, aivan kuin pieni hiiri -- hän juoksee niin nopeasti ja pelkää kaikkia ihmisiä. Toisinaan haluaisin nähdä häntä niin mielelläni -- omaa äitiäni!"

"Lapsi raukkani!" virkkoi äiti surullisesti, päätään pudistaen.

Tyttö heitti äkkiä päänsä ylös ja huudahti: "Oi, ei! Usein tunnen suurta iloa, suurta onnea!"

Kasvonsa kalpenivat ja siniset silmänsä säihkyivät. Asettaen kätensä äidin hartioille, virkkoi hän syvällä äänellä, joka näytti kohoavan aivan sydämen pohjukasta, tyyneesti, aivan kuin suuren ilon vallassa: "Jospa tietäisitte -- jospa käsittäisitte mitä suurta, ihastuttavaa työtä me teemme! Te tulette kerran sen tuntemaan!" huudahti hän vakuutuksella.

Melkein kateuden sekainen tunne kosketti äidin sydäntä. Nousten ylös laattialta virkkoi hän vaikeroiden: "Minä olen liian vanha siihen -- typerä ja vanha."

Pavel puheli useammin ja kauemmin, keskusteli ja väitteli yhä kiivaammin ja tulisemmin, ja muuttui -- laihemmaksi ja laihemmaksi. Äidistä näytti, että kun hän puhui Natashalle, tahi katsoi häneen, kävivät silmänsä lempeämmiksi, äänensä sointui pehmosemmalta ja koko käytöksensä muuttui yksinkertaisemmaksi.

"Taivas suokoon!" ajatteli hän; ja kun hän kuvaili Natashaa poikansa vaimona, hymyili hän mielessään.

Milloin ikinä keskustelut kokouksissa kasvoivat liian kuumiksi ja myrskyisiksi, nousi vähävenäläinen ylös, ja kiikuttaen itseään edestakaisin, kuin kellon heiluri, puhui hän kaikuvalla, sointuvalla äänellä yksinkertaisia ja hyviä sanoja, jotka tyynnyttivät heidän kiihoitustaan, ja muistuttivat heitä tarkoituksestaan. Vyesovshchikov kiiruhti aina kaikkia. Hän sekä punatukkainen nuorukainen kutsuivat Samoilovia puolelleen kiistaa alkamaan. Heidän puolellansa oli aina Ivan Bukin, jolla oli pyöreä pää ja valkoiset silmäkulmat ja ripset, joka näytti siltä kuin olisi hän ollut ripustettu ulos kuivamaan, tai kuin jos hänet olisi pesty lipeällä, ja kiharatukkainen, matalaotsainen Fedia Maxin. Vaatimaton Jakob Somov, aina sileäksi kammattuna ja puhtaana, puhui vähän ja lyhyeen, hiljaisella, vakaalla äänellä, ja piti aina Pavelin ja vähävenäläisen puolta.

Toisinaan, Natashan sijaan, Alexey Ivanovich, joka oli kotoisin jostakin kaukaisesta maakunnasta, tuli tänne kaupungista. Hän kantoi silmälaseja, partansa kiilsi, ja hän puhui omituisella laulavalla äänellä. Hän teki muukalaisen vaikutuksen, joka on kotoisin jostakin kaukaisesta maasta. Hän puhui yksinkertaisia asioita -- perhe-elämästä, lapsista, kaupasta, poliiseista, leivän hinnasta ja lihasta -- kaikesta siitä mistä ihmiset elävät päivästä päivään; ja näistä humoristisessa valossa, mutta aina osottaen niiden pahantarkoituksen rahvaalle.

Äidistä näytti myös, että hän oli tullut kaukaa, toisesta maasta, jossa kaikki ihmiset elivät yksinkertaista, rehellistä, helppoa elämää, että hän ei voinut tottua tähän elämään ja vastaanottaa se välttämättömyytenä, että se oli hänestä epäilyttävää, ja että se herätti hänessä tyyntä päätöstä järjestää se uudelleen oman luonnoksensa mukaiseksi. Hänen naamansa oli kellertävä, ja silmiään ympäröi kehä hyvin ohkaisia viiruja, äänensä oli aina matala ja kätensä lämpöinen. Tervehtiessään äitiä saattoi hän peittää koko käden pitkiin, voimakkaisiin sormiinsa; ja sellaisen rohkaisevan kädenlyönnin jälkeen tunsi äiti sydämensä paljoa keveämmältä.

Uusia ihmisiä tuli kaupungista, usein joukossa pitkä, hyvin muodostunut nuori tyttö, jonka ohkaisissa kalpeissa kasvoissa loisti suuret silmät. He kutsuivat häntä Sashenkaksi. Käytöksessään ja liikkeissään oli jotakin miesmäistä; hän rypisti tummat, tuuheat kulmakarvansa uhkaavaan ryppyyn, ja kun hän puhui, värisivät hänen suoran nenänsä hienot sieramet.

Hän oli ensimäinen, joka sanoi: "Me olemme sosialisteja!" Kun hän sen lausui, oli äänensä luja ja rohkea.

Kun äiti kuuli tämän sanan, tuijotti hän mykällä hämmästyksellä tytön kasvoihin. Mutta Sashenka virkkoi, silmät puoliummessa. kovaa ja päättävästi: "Meidän täytyy uhrata kaikki voimamme uuden elämän järjestämisen vuoksi; meidän täytyy käsittää ettemme tahdo vastaanottaa palkintoa."

Äiti käsitti että sosialistit olivat murhanneet tsaarin. Se tapahtui hänen nuoruutensa päivinä; ja kansa oli sanonut silloin, että tilanomistajat, haluten kostaa tsaarille orjien vapauttamisen, olivat vannoneet ei ennen leikkaavansa hiuksiaan, ennenkun tsaari olisi murhattu. Nämä olivat henkilöitä, joita oli kutsuttu sosialisteiksi. Eikä hän nyt voinut käsittää, miksi hänen poikansa ja hänen ystävänsä nimitettiin sosialisteiksi.

Kun he olivat kaikki poistuneet, kysyi hän Pavelilta:

"Pavlusha, oletko sinä sosialisti?"

"Olen", hän vastasi, seisten hänen edessään suorana ja varmana kuten aina. "Kuinka niin?"

Äiti huokasi syvään, ja painaen katseensa alas, virkkoi: "Niinkö, Pavlusha? Miksikä vainoavat he tsaaria; he murhasivat yhden."

Pavel käveli edestakasin huoneessa, pyyhkäsi kädellään silmiänsä, ja virkkoi myhäillen: "Me emme tarvitse sitä tehdä!"

Hän puhui hänelle kauan aikaa matalalla, totisella äänellä. Äiti katsoi häntä kasvoihin ajatellen: "Hän ei tahdo tehdä mitään pahaa; hän on kykenemätön pahaan!"

Ja tämän jälkeen uudistettiin tuota hirmuista sanaa kasvavalla tuttavallisuudella; terävyys katkesi sen kärjestä, ja se muuttui yhtä tavalliseksi hänen korvillensa kuin joukko muita hänelle käsittämättömiä sanoja. Mutta Sashenka ei miellyttänyt häntä, ja kun hän tuli, tunsi äiti itsensä levottomaksi ja pahoinvoivaksi.

Kerran virkkoi hän vähävenäläiselle, suunsa ympärillä tyytymätön piirre: "Mikä jäykkä olento tämä Sashenka on! Millä tavalla hän komentaa sinkauttelee! -- Teidän pitää tehdä niin ja teidän pitää tehdä näin!"

Vähävenäläinen nauroi ääneen.

"Hyvin sanottu, äiti! Te iskitte naulan oikeaan paikkaan! vai mitä, Pavel?"

Ja viitaten äitille, virkkoi hän hyväntahtoinen ilme silmissään: "Sinistä verta ette saa kuivatettua henkilöstä, jossa sitä on, ei edes pumppaamalla!"

Pavel huomautti kuivasti: "Hän on hyvä nainen!" ja kasvonsa punastuivat.

"Se on totta myös!" kiiruhti vähävenäläinen sanomaan. "Hän vaan ei ymmärrä että hänen pitäisi --"

He alkoivat keskustella matalalla äänellä jostakin, jota äiti ei ymmärtänyt. Äiti oli myös havainnut, että Sashenka oli kaikista jäykin Pavelia kohtaan, ja että joskus vieläpä torui häntä. Pavel hymyili silloin, vaikeni, ja katsoi tytön kasvoihin tuolla lempeällä katseella, jolla hän oli ennen katsellut Natashaa. Tämäkään ei miellyttänyt äitiä.

Kokouksia alettiin pitää tiheämmin, kaksi kertaa viikossa; ja kun äiti huomasi millä hartaalla halulla nuoriso kuunteli hänen poikansa ja vähävenäläisen puheita, sekä Sashenkan, Natashan, Alexey Ivanovichin ja muiden kaupunkilaisten mieltäkiinnittäviä kertomuksia, unohti hän pelkonsa ja pudisti päätään surullisesti, muistellessansa päiviä omassa nuoruudessaan.

Joskus lauloivat he yksinkertaisia, tuttuja säveliä, äänekkäästi ja iloisesti. Mutta usein he lauloivat uusia lauluja, joissa säveleet ja sanat olivat täydellisessä sopusoinnussa, ja joiden ilme oli surullinen ja kaunis. Näitä he lauloivat matalasti ja hillitysti, miettivästi ja juhlallisesti kuin kirkon hymnejä lauletaan. Kasvonsa kalpenivat, ja kuitenkin osoittivat kiihotusta, ja suuri voima ja mahtavuus selkeni ympäri kajahtelevista sanoista.

"Aika on läsnä, jolloin meidän on laulettava näitä lauluja kaduilla", virkkoi Vyesovshchikov synkästi.

Joskus kun isänsä taas oli varastanut jotakin ja istui vankilassa, huudahti Nikolay kumppaneillensa: "Nyt voimme pitää kokouksia meidän talossa. Poliisit luulevat meitä varkaiksi, ja he rakastavat rosvoja!"

Melkein joka ilta tuli joku Pavelin tovereita hänen kotiinsa, luki hänen kanssansa ja kopioi jotakin kirjoista. Niin innokkaat olivat he toimessaan, että he tuskin hätäisesti pesivät itsensä. He söivät illallisensa ja joivat teensä kirjat käsissä; ja heidän keskustelunsa aikoivat käydä yhä selittämättömimmiksi äidille.

"Meidän täytyy saada sanomalehti!" huudahti Pavel hyvin usein.

Elämä muodostui yhä kiireisemmäksi ja kuumeisemmaksi; alituiseen riennettiin talosta taloon, kirjasta kirjaan, kuten surisevat mehiläiset kukasta kukkaan.

"He puhuvat jo meistä!" virkkoi Vyesovhchikov kerran. "Meidän täytyy mennä pois täältä pian."

"Mitäpä varten lintunen, jollei ansaa varten?" puheli vähävenäläinen.

Vlasova piti vähävenäläisestä yhä enemmän ja enemmän. Kun hän kutsui häntä "äidiksi", tuntui se aivan kuin lapsen käden pehmoinen taputus poskelle. Sunnuntaisin, jos Pavelilla oli ollut aikaa, hakkasi hän puita hänelle, ja kerran tuli hän kantaen leveää lautaa hartioillansa, sekä korjasi sillä nopeasti ja taitavasti märänneen porraslaudan. Toisen kerran paikkasi hän kuluneen aitauksen aivan vähällä vaivalla. Hän vihelsi työssänsä. Sävel oli surullisen kaunis ja salaperäinen.

Kerran virkkoi äiti pojallensa: "Mitäs jos ottaisimme vähävenäläisen luoksemme asumaan. Se olisi parempi teille molemmille. Ette tarvitsisi sitte juosta toinen toisenne luokse!"

"Miksikä rupeaisit, äiti, sellaiseen ahdinkoon ja niin suureen puuhaan?" kysyi Pavel kohottaen olkapäitään.

"No kaikkea muuta! Koko elämäni olen nähnyt vaivaa, en tiedä minkä tähden. Hyvän henkilön takia maksaa se vaivan."

"Tehkää, äiti, kuten tahdotte. Jos hän muuttaa meille, ilahduttaa se minua."

Ja vähävenäläinen muutti heille asumaan.

Pieni talo kylän liepeellä herätti huomiota. Sen seiniä vahdattiin joka puolelta epäilevin silmin. Useanlaisia huhuja ja tuulia liehui uhkaavasti heidän päänsä päällä.

Sydämet tasapainossa

Ihmiset koettivat päästä talon salaisuuden perille kurkkimalla raoista sisälle. Ja öisin katselivat he sisälle ikkunoista. Silloin tällöin naputti joku ikkunalaudalle ja läksi kiireesti sitte livistämään tiehensä.

Kerran seisautti kapakoitsija Vlasovan kadulla. Hän oli hieno vanha mies, joka aina kantoi mustaa silkkistä kaulaliinaa punaisen vetelän kaulansa ympärillä, sekä käytti paksua likaväristä samettitakkia. Terävällä kiiltävällä nenällänsä istui aina pari silmälaseja, kilpikonnaluisilla sangoilla, jotka tekivät hänen silmänsä rauhallisen "kaniinin silmiksi".

Samalla henkäyksellä ja vastausta odottamatta alkoi hän varotella Vlasovaa kuivilla, kähisevillä sanoilla.

"Kuinka voitte, Pelagaja Nilovna, kuinka voitte? Kuinka voi teidän poikanne? Aiotteko naittaa hänet pian? Hän on nuorukainen, joka juuri on kypsynyt avioliittoa varten. Mitä pikemmin poika naipi, sitä varmempi se on hänen väelleen. Perheinen mies säilyttää itsensä paljon paremmin sekä henkisesti että ruumiillisesti. Kun hänellä on perhe, on hän aivan kuin sieni etikassa. Jos minä olisin sijassanne, naittaisin hänet paikalla. Meidän aikamme kuluu hyvin tarkkaan vahtiessamme eläintä, jota kutsutaan ihmiseksi, ihmiset alkavat elää aivoissaan. Ihmiset ovat alkaneet elää hurjaa vauhtia ajatuksillaan, ja he tekevät tekoja, jotka ovat varmasti rikoksia. Nuoriso karttaa jumalan kirkkoa; he väistävät julkisia kokouspaikkoja, ja kokoontuvat salassa, syrjäisissä nurkissa. He puhuvat kuiskaten. Minkä ihmeen vuoksi puhuvat he kuiskaten? Kaikkea tätä eivät he uskalla lausua ihmisten edessä kapakassa esimerkiksi. Mitä se merkitsee, kysyn? Onko se jokin salaisuus? Salaisuuksien paikka on meidän pyhässä kirkossamme, joka on yhtä vanha kuin apostolit. Kaikki muut salaisuudet, joita synnytetään nurkissa, ovat seurauksia ihmismielen harhaan menosta. Toivon teille hyvää terveyttä."

Kohottaen kättänsä vaikuttavasti, nosti hän hattuansa ja heilauttaen sitä ilmassa, kulki hän matkoihinsa, jättäen äidin syvään hämmästykseen.

Vlasovan naapuri, Maria Korsunova, sepän leski, joka möi ruokaa tehtaaseen, tavatessaan äidin torilla, virkkoi myös hänelle: "Katsokaa poikanne perään Pelagaja!"

"Mikä nyt on?"

"Ihmiset puhuvat!" Ja Maria ilmoitti kaikki kuiskaavalla äänellä. "Eivätkä ne puhu yhtään hyvää, äitiseni! He sanovat, että poikanne muodostaa jotakin yhdistystä, jotakin sinne päin kuin nuo Tlagellanit -- lahkolaiset, tämä on sopiva nimitys --"

"Lakkaa lörpöttelemästä joutavia. Maria! Kylliksi!"

Äiti ilmoitti nämä keskustelut pojallensa. Hän kohautti hartioitansa äänettömänä, ja vähävenäläinen nauroi pehmeää, hiljaista nauruaan.

"Tytöillä on myöskin osansa näytelmässä kanssanne!" virkkoi äiti. "Teistä tulee kadehdittavia sulhasia heille; te olette kaikki kunnon työmiehiä, eikä kukaan teistä juo -- mutta te vaan ette lainaa heille huomiotanne. Paitsi sitä, sanovat ihmiset, että epäiltävässä valossa olevia naisia käy luonanne."

"Niin, tietysti!" huudahti Pavel, rypistäen otsaansa inhosta.

"Suolla ja rämeellä hajahtaa kaikki märänneeltä!" virkkoi vähävenäläinen huoaten. "Miksi ette, äiti, selitä noille hulluille tytöille, mitä naimisissa olo oikein on, etteivät he niin kiiruhtaisi saamaan luunsa murskatuksi?"

"Nähkääs", virkkoi äiti, "he näkevät kurjuuden edessään, he käsittävät sen, mutta mitä voivat he tehdä? Heillä ei ole muuta valintaa!"

"Sepä omituinen ymmärtämisen tapa", huomautti Pavel, "muutoin he kyllä voisivat keksiä jotakin muuta."

Äiti katsoi hänen kylmiä kasvojansa.

"Miksi ette opeta heitä? Miksi ette kutsu muutamia älykkäämpiä kokouksiinne?"

"Se ei käy päinsä!" vastasi poika kuivasti.

"Mitähän, jos koettaisimme?" virkkoi vähävenäläinen.

Lyhyen vaitiolon jälkeen virkkoi Pavel:

"Pariskuntia muodostuisi, parit kävelisivät yhdessä ja jotkut menisivät naimisiin, siinä kaikki."

Äiti kävi miettiväksi. Pavelin kylmyys huoletti häntä. Hän huomasi että yksin vanhimmat toverit seurasivat hänen neuvojansa, niinkuin esim. vähävenäläinen; mutta hänestä näytti kuin olisivat he kaikki häntä pelänneet, eikä kukaan rakastanut häntä, kun hän oli niin kylmä.

Kerran kun hän oli pannut maata, ja poikansa sekä vähävenäläinen yhä istuivat kirjojensa ääressä, kuuli hän heidän matalan puhelunsa ohkaisen väliseinän lävitse.

"Tiedäthän, että rakastan Natashaa", virkkoi äkkiä vähävenäläinen hillityllä äänellä.

"Tiedän", vastasi Pavel hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Niin!"

Äiti kuuli vähävenäläisen nousevan ja alkavan kävellä. Hänen avojalkaiset askeleensa kuuluivat selvästi, ja alakuloista vihellystä kuului myöskin. Sitte jatkoi hän taas:

"Ja onko hän sen huomannut?"

Pavel vaikeni.

"Mitä sinä ajattelet?" virkkoi vähävenäläinen, alentaen ääntänsä.

"Hän tietää sen", vastasi Pavel. "Sen vuoksi on hän kieltäytynyt tulemasta kokouksiimme."

Vähävenäläinen hiihti raskaasti jalkojansa lattian poikki, ja uudelleen kuului hänen hiljainen vihellyksensä. Sitte kysyi hän: "Ja jos sanon sen hänelle?"

"Minkä?" kavahti Pavelin lyhyt kysymys äkisti kuin pyssyn laukaus.

"Että olen --" alkoi vähävenäläinen melkein kuiskaavalla äänellä.

Äiti kuuli vähävenäläisen pysähtyvän, ja hän tunsi että hän hymyili.

"Ja miksi?" keskeytti Pavel.

"Niin, näetkös, mielestäni jos rakastat tyttöä, on sinun se sanominen hänelle, muutoinhan siinä ei olisi mitään ajatusta."'

Pavel sulki kirjan lujalla pamahduksella.

"Ja mitä otaksut ja toivot sitte?"

Kumpikin olivat hiljaa kauan aikaa.

"Sinun mielesi täytyy olla selvä, Andrew, siitä mitä aiot tehdä", virkkoi Pavel hitaasti. "Otaksukaamme että hän rakastaa sinua -- en usko sitä -- mutta otaksukaamme. No hyvä, te menette naimisiin. Sangen mieltäkiinnittävä yhteys -- sivistynyt ja työmies! Lapsia alkaa ilmaantua; sinun täytyy tehdä työtä ihan yksin ja lujasti. Elämänne muodostuu tavalliseksi taisteluksi leipäpalasta ja katon suojasta itsellenne ja lapsillenne. Sen vuoksi tulee teistä molemmista olemattomat henkilöt!"

Seurasi äänettömyys. Sitte alkoi Pavel taas puhua pehmoisemmalla äänellä:

"Poista ennemmin kaikki tuommoinen mielestäsi, Andrew. Vaikene mieluummin, äläkä tee häntä levottomaksi. Se on paljon rehellisempi tie."

"Ja muistatko mitä Alexey Ivanovich sanoi miehen velvollisuudesta elää ehyttä elämää -- koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla -- muistatko?"

"Se ei ole meille! Kuinka saattaisimme me saavuttaa täydellisyyttä? Se ei ole meikäläisiä varten. Jos rakastamme tulevaisuutta, täytyy meidän uhrata kaikki, kaikki, nykyajassa -- kaikkityyni, veli!"

"Se on vaikeaa ihmiselle!" virkkoi vähävenäläinen hiljaisella äänellä.

"Mikä muu olisi mahdollista? Mieti!"

Välinpitämätön kellonheiluri hakkasi elämän sekunteja tyynesti ja tasaisesti. Vihdoin virkkoi vähävenäläinen:

"Puolet sydämestä rakastaa, ja toinen puoli vihaa! Onko se sydän?"

"Kysyin, mikä muu on keinona?"

Kirjan lehdet rapisivat. Arvattavasti oli Pavel alkanut lukea uudestaan. Äiti lepäsi silmät ummessa, ja pelkäsi liikahtaa. Hän oli valmis itkemään vähävenäläisen surkeutta; mutta sydäntänsä jäyti vielä enemmän poikansa puolesta.

"Rakas poikani! Uhrata poikaraukkani", ajatteli hän.

Yhtäkkiä kysyi vähävenäläinen: "Minun pitää siis vaieta?"

"Se on paljon rehellisempää, Andrew", vastasi Pavel aivan hiljaa.

"Olkoon menneeksi! Siinä on tie, jota tahdomme vaeltaa." Ja muutaman sekunnin perästä jatkoi hän surullisella ja tukahdutetulla äänellä: "Sinä huomaat sen vaikeaksi, Pasha, kun se sattuu omaan kohtaasi."

"Se on jo nyt minulle kyllin kova."

"Niinkö?"

"Niin."

Tuuli tuiskusi seinää vasten ja heiluri merkitsi tasaisesti kuluvia sekunteja.

"Hm!" virkkoi vähävenäläinen hetken päästä. "Tästä on leikki kaukana."

Äiti kätki päänsä tyynyyn ja itki kuulumattomasti.

Aamusella näytti Andrew hänen mielestään lyhyemmältä ja miellyttävämmältä. Mutta poikansa näytti pitkältä, suoralta ja laihalta kuten ennenkin. Hän oli aina kutsunut vähävenäläistä Andrew Stepanovichiksi, muodollisuuden vuoksi, mutta nyt sanoi hän äkkiä ehdottomasti ja tietämättänsä:

"Kuules, Andriasha, sinun pitäisi saada saappaasi korjatuiksi. Sinä pian aikaa vilustut."

"Maksupäivänä, äiti", virkkoi hän hymyillen, "ostan itselleni uudet saappaat." Sitte, äkkiä asettaen pitkän kätensä hänen hartiallensa, lisäsi hän: "Tiedäthän, että olet minun oikea äitini. Mutta sinä et tahdo tunnustaa sitä ihmisille siksi, että olen niin ruma."

Äiti taputti häntä kädelle puhumatta. Hän olisi halunnut sanoa paljon suloisia asioita; mutta hänen sydäntänsä kouristi sääli, eivätkä sanat lähteneet hänen huuliltaan.

Kylässä puhuttiin sosialisteista, jotka jakelivat sinisellä musteella painettuja lehtisiä. Näissä lentolehtisissä kerrottiin hyvin terävin sanoin tehtaanoloja, samoin kuin lakoista Pietarissa ja Etelä-Venäjällä; ja työmiehiä pyydettiin yhtymään taisteluun valvomaan omia etujansa.

Vakavat ihmiset, jotka ansaitsivat hyvää palkkaa, suuttuivat kauheasti, luettuansa näitä lippuja, ja virkkoivat uhkaavasti: "Kapinan levittäjiä! Sellaisesta toimesta heidän sietäisi saada naamansa mustiksi."

Ja he kuljettivat näitä lippuja konttoriin. Nuoret lukivat näitä julistuksia innokkaasti ja virkkoivat kiihkeästi: "Se on kaikki totta!"

Enemmistö, murtuneena työstänsä ja välinpitämättöminä kaikesta, virkkoivat laiskasti: "Siitä ei synny mitään. Se on mahdotonta!"

Mutta lentolehdet saivat väen intoon ja kun viikko kului, ilman niiden ilmestymistä, virkkoivat he toinen toisilleen: "Ei vielä tänään yhtään! Luultavasti on niiden painaminen keskeytetty."

Sitte maanantaina ilmestyi lehtisiä uudelleen; ja taas seurasi kiihkeää ja monenlaista puhetta työmiesten keskuudessa.

Kapakoissa ja tehtaassa alkoi vilistä outoja olentoja, miehiä, joita ei kukaan tuntenut. He tekivät kysymyksiä, tiedustellen kaikkea ja kaikista ihmisistä; he kurkkivat ympärillensä, nuuskivat joka paikkaan, ja paikalla herättivät yleisen huomion, jotkut epäluuloisella tirkkimisellään, ja toiset äärimmäisellä tungettelemisellaan.

Äiti tiesi että kaikki tämä oli seurauksena Pavelin työstä. Hän näki kuinka ihmiset vetäytyivät yhteen hänen kanssaan. Hän ei ollut yksin eikä se sen vuoksi ollut niin vaarallista. Mutta ylpeys pojastansa sekautui arveluihin hänen kohtalostansa; hänen salaiset toimintansa heittäytyivät raikkain pyörtein kapeaan, sameaan elämän väylään.

Eräänä iltana Maria Korsunova koputti kadun puoleiselle ikkunalle, ja kun äiti sen avasi, virkkoi hän matalalla kuiskeella: "Olkaa varuillanne, Pelagaja; pojat ovat keittäneet itselleen aika sopan! Teidän talossanne tullaan pitämään tarkastus tänä yönä, samoin Maxinin ja Vyesovshchikovin --"

Äiti kuuli ainoastaan alun vaimon puheesta; kaikki muu suli yhteen pahaa ennustavaksi rääkynäksi.

Marian paksut huulet painuivat tiukasti yhteen. Aivastus kajahti hänen turpeasta nenästänsä, silmänsä räpättivät ja katsoivat molemmille puolille, ikäänkuin peljäten jonkun olevan lähistöllä urkkimassa.

"Ja huomatkaa, minä en tiedä yhtäkäs mitään, enkä sanonut teille mitään, äiti hyvä, enkä ole nähnyt teitä koko päivänä, ymmärrättekö?"

Samassa katosi hän.

Äiti sulki ikkunan ja vaipui hitaasti tuolille, kadottaen voimansa, ja melkein tajuttomana. Mutta vaaran suuruus, joka uhkasi poikaansa, kohotti hänet taas kiireesti jaloilleen. Hän pukeutui nopeasti, ja kierti ison huivin hyvin tiukasti päänsä ympäri, juosten Fedya Maxin luokse, jonka hän tiesi olevan kipeän ja makuulla. Hän tapasi hänet ikkunan vieressä makaamassa kirja kädessä, ja heiluttaen oikeata kättänsä vasemmalla edestakaisin, peukalo pystyssä. Kuultuansa uutisen, hyppäsi hän ylös hermostuneesti, huulensa vapisivat ja naamansa kalpeni.

"Siinäpä se! Ja minulla kun on ajos peukalossa!" mutisi hän.

"Mitä meidän on tekeminen?" kysyi Vlasova, pyyhkien hikeä pois kasvoistansa vapisevin käsin.

"Odottakaa hetkinen! Älkää peljätkö", vastasi Fedia, pyyhkäisten terveellä kädellänsä kiharaista tukkaansa.

"Mutta tehän itse pelkäätte!"

"Minä?" Hän punastui ja hymyili hämillään. "Niin hm -- Minut valloitti pelkurimaisuus, mutta vieköön sen paholainen! Meidän täytyy saada sana Pavelille. Lähetän pienen sisareni hänen luokseen. Menkää nyt kotiin. Yhtä kaikki. He eivät kuitenkaan pääse meitä pieksämään."

Palattuaan kotiin kokosi äiti kaikki kirjat, ja puristaen niitä rintaansa vasten, kulki talossa edestakaisin kauan aikaa, katsellen uniin, uunin alle, teekeittiön piippuun, yksinpä vesisäiliöön. Hän ajatteli että Pavel lopettaa työn heti paikalla ja rientää kotiin; mutta häntä ei kuulunut. Vihdoin istui hän epätoivoisena penkille keittiössä, pannen kirjat allensa. Tässä asemassa istui hän värähtämättä, uskaltamatta hievahtaa, kunnes Pavel ja vähävenäläinen palasivat tehtaasta.

"Tiedättekö?" huudahti hän liikahtamatta.

"Tiedämme kyllä", virkkoi Pavel salaperäisellä hymyllä. "Pelkäätkö, äiti?"

"Oi, olen niin peloissani, niin kovin peloissani."

"Et tarvitse peljätä", virkkoi vähävenäläinen. "Se ei auttaisi meitä ollenkaan."

"Etkä ole edes laittanut samovaaria kuntoon", huomautti Pavel.

"Näetkös, en voinut noilta kirjoilta -- en koko aikana -- minä olin --"

Pavel ja vähävenäläinen purskahtivat nauruun ja se helpotti äitiä. Pavel keräili muutamia kirjoja, ja kantoi ne ulos pihamaalle kätkeäksensä, jolla välin vähävenäläinen alkoi valmistaa teetä.

"Ei tässä ole mitään kammottavaa, äiti. Kansalle on ainoastaan häpeäksi tehdä sellaista turhanaikaista työtä. Aikuiset miehet, harmaaseen sarkaan puetut, sapelit sivuilla, kannukset jaloissa, tulevat suurella melulla kaivamaan ylös ja etsimään joka paikan. He katsovat sängyn alle, ja kiipeevät ylös ullakolle, ja jos talossa on kellari, hamuilevat he sielläkin. Hämähäkin verkot tarttuvat heidän naamaansa, ja he puhisevat ja ähkävät. He ovat harmissaan, noloina ja väsyneinä. Senpä vuoksi he teeskentelevät itsensä hyvin pahoiksi ja suuttuneiksi meihin. Se on likaista työtä, ja he ymmärtävät sen, tietysti he sen tekevät! Kerran mylläsivät he minun asunnossa kaikki ylös alasin, ja puikkivat tipotiehensä noloilla nenin, siinä kaikki. Toisella kertaa veivät he minun mukanansa. He pistivät minut vankeuteen, ja minä olin siellä neljä kuukautta heidän parissaan. Sitä istuu ja istuu, ja sitte käsketään pois, viedään kadulle sotilaiden seuraamana ja tehdään muutamia kysymyksiä. He ovat tyhmää väkeä, ja puhuvat päättömiä, epäselviä asioita. Kun he ovat tehneet kaikki voitavansa kanssanne, käskevät sotilaiden viedä teidän takaisin vankeuteen. Siten kuljettavat he teitä milloin sinne milloin tänne -- heidän täytyy tehdä jotakin palkkansa edestä. Ja sitte päästävät he teidät menemään. Siinä kaikki."

"Kuinka, Andriusha, sinä osaatkin puhua!" huudahti äiti ehdottomasti.

Polvistuen teekeittiön edessä, puhalsi hän huolellisesti piippuun; mutta äkkiä käänsi hän kasvonsa, jotka olivat punaiset ponnistuksesta, hänen puoleensa, ja silittäen pitkiä viiksiänsä molemmin käsin, kysyi hän: "Ja kuinka minä sitte puhun?"

"Aivan kuin ei kukaan koskaan olisi tehnyt sinulle vääryyttä."

Hän nousi ylös, lähestyi äitiä ja virkkoi päätänsä pudistaen: "Löytyykö yhtä vääryyttä kärsimätöntä sielua koko avarassa maailmassa? Mutta minä olen kärsinyt niin paljon, että olen menettänyt vääryyksistä loukatun mielen. Mitä on tehtävä, jos ihmiset eivät voi menetellä toisin? Vääryydet, joista kärsin paraikaa, estävät minua suuressa mitassa työssäni. Niitä on mahdotonta karttaa. Mutta turhaa on pysähtyä ja ruveta niihin huomiotansa lainaamaan, se on ainoastaan ajan hukkaa. Sellainen elämä? Ennen saatoin joskus vihastua, mutta silloin mietin itsekseni: kaikkialla näen ihmisiä särjettyine sydämineen. Näytti siltä kuin jokainen olisi peljännyt, että naapurinsa äimää häntä, ja siten koetti hän päästä naapurinsa edelle ja iski häntä ensin. Sellaista on elämä, äiti hyvä."

Puheensa valui rauhallisesti. Hän varsin tahallaan veti äidin huomion toisaalle pian saapuvista etsivistä poliiseista. Hänen loistavat, terävät silmänsä hymyilivät surullisesti. Hän näytti hyvin omituisella tavalla muodostaneen aineen, joka taipuu, mutta ei katkea.

Äiti huokasi ja kuiskasi puoliääneen lempeän toivon: "Suokoon jumala sinulle onnea, Andriusha!"

Vähävenäläinen käveli teekeittiön luo pitkin askelin, istui uudelleen sen ääreen kantapäilleen ja mumisi: "Jos hän antaa minulle onnea, niin en kieltäydy siitä; pyytää en sitä tahdo, eikä ole aikaa sitä hankkia."

Hän alkoi viheltää.

Pavel tuli sisälle pihalta ja virkkoi luotettavasti: "He eivät löydä niitä!" ja alkoi peseytyä. Sitte kuivaten kätensä suurella huolella, lisäsi hän: "Jos näytätte, äiti, että pelkäätte, luulevat he että talossa täytyy olla jotakin, koska te vapisette. Emmekä me ole vielä tehneet mitään, ei niin mitään. Tiedättehän ettemme tahdo mitään pahaa; totuus on puolellamme ja me haluamme työskennellä sen eteen kaiken elämämme. Siinä on koko rikoksemme. Mitä me sitte pelkäämme?"

"Minä koetan tehdä itseni kestäväksi, Pasha!" vakuutti äiti hänelle. Ja seuraavassa hetkessä, aivan kykenemättömänä tuskaansa hillitsemään, huudahti hän: "Toivoisin että he tulisivat pian, ja kaikki olisi ohitse!"

Mutta he eivät tulleet tänä iltana, ja aamulla, vastapainoksi kiusalle ja leikinteolle, joka saattaisi häntä kohdata pelkonsa vuoksi, alkoi hän ajatuksissaan nauraa itsellensä.

Ihmisen turva

Sissit saapuivat juuri odottamattomalla ajalla, melkein kuukausi tämän levottoman yön jälkeen. Nikolay Vyesovshchikov oli Pavelin kotona puhuen hänen ja Andreyn kanssa sanomalehdestä. Oli jo myöhä, melkein keskiyö. Äiti oli jo levolla. Puoleksi valveilla, puoleksi nukuksissa kuunteli hän matalia, kiireisiä ääniä. Äkkiä nousi Andrew ylös ja meni varovin askelin ulos keittiöstä, painaen oven kiinni hiljaa jälkeensä. Äkkiä kuului porstuasta kolinaa. Ovi lensi pikaisesti selkiselällensä ja vähävenäläinen astui kyökkiin, ilmoittaen kuuluvalla kuiskeella: "Kuulen kannuksen kilinää kadulta!"

Äiti hypähti ylös vuoteelta, tarttuen pukuunsa vapisevilla käsillänsä; mutta Pavel tuli ovelle ja virkkoi tyynesti: "Pysykää vuoteella, äiti, te ette voi hyvin."

Etehisestä kuului varovaista, hiipivää ääntä. Pavel meni ovelle, ja koputtaen siihen kädellään kysyi: "Kuka siellä?"

Pitkä, harmaa olento tuli kolisten esille; sen jälkeen toinen; kaksi santarmia töyttäsi Pavelin takasin, asettuivat hänen molemmin puolin, ja kova, ilkkuva ääni kuului sanovan: "Ähä, ette tainneet odottaa ketään?"

Nämä sanat lausui pitkä heilakka, laiha upseeri, jolla oli ohkaiset, mustat viikset. Kylän poliisi, Fedyakin, ilmestyi äidin tilan viereen, ja kohottaen yhden käden lakkiinsa, osoitti toisella hänen kasvojansa ja mulkoillen silmiään hurjasti, virkkoi: "Tämä on hänen äitinsä, teidän ylhäisyytenne!" ja viitaten kädellään Pavelia kohti, virkkoi hän: "Ja tässä on hän itse."

"Pavel Vlasov?" kysyi upseeri, höristäen silmiänsä, ja kun Pavel ääneti nyökäytti päällään, julisti hän, viiksiään kierrellen: "Minun täytyy tehdä etsiminen talossanne. Nouse ylös, vanha vaimo!"

"Kuka siellä on?" kysyi hän äkkiä kääntyen ovea kohti.

"Nimenne?" Äänensä kuului toisesta huoneesta.

Kaksi muuta miestä tulivat sisälle porstuasta; vanhempi sulattaja Tveryakov ja hänen vuokralaisensa lämmittäjä Rybin, tanakka tummapintainen talonpoika. Hän virkkoi samalla, kovalla äänellä: "Hyvää iltaa, Nilovna!"

Äiti puki päällensä, puhellen koko ajan itseksensä puoliääneen, ikäänkuin rohkaistakseen itseään: "Mitähän tämäkin oikein lienee? He tulevat yöllä. Ihmiset ovat nukkumassa ja he tulevat --"

Huoneessa tuntui ilma ahtaalta, ja hajusi jostakin syystä kovasti kenkämusteelle. Kaksi santarmia ja kylän komisaria, Ryskin, joiden saappaat lujasti paukkuivat laattiaan, ottivat kirjoja pois hyllyiltä, ja asettivat niitä pöydälle upseerin eteen. Kaksi muuta kolisteli seiniä nyrkeillänsä, ja kurkistelivat tuolin alle. Eräs miehistä kiipesi kömpelösti uunin päälle nurkassa, Nikolain rokonarpiset kasvot tulivat täyteen punaisia pilkkuja, ja hänen pienet harmaat silmänsä olivat lujasti kiinnitetyt upseeriin. Vähävenäläinen kierteli viiksiään, ja kun äiti astui huoneeseen, hymyili hän ja nyökäytti hänelle päätään rohkaisevasti.

Koettaen painaa alas pelkoaan, käveli hän, ei syrjittäin, kuten tavallisesti, vaan pystyssä ja kohtisuoraan, rinta pullistettuna, joka antoi hänelle koomillista, jäykkää arvokkaisuutta. Kenkänsä kopisivat laattiaan, ja silmäkulmat värisivät.

Upseeri tarttui kiireesti kirjoihin pitkillä sormillaan, käänteli sivuja, puisteli niitä, ja lennätti ne sitte kalvosimensa äkkijyrkällä liikkeellä pois luotansa. Joskus joku kirja lensi laattiaan keveällä rapinalla. Kaikki olivat vaiti. Hikiset santarmit huokuivat kuultavasti; kannukset helisivät, ja joskus kuului matala kysymys: "Oletteko katsoneet täältä?"

Äiti seisoi Pavelin vieressä nojaten seinään. Hän asetti käsivartensa ristiin rinnoillensa, kuten poikansakin, ja molemmat tarkastivat upseeria. Äiti tunsi polvensa vapisevan, ja kuiva sumu peitti hänen katseensa.

Äkkiä katkasi Nikolain terävä ääni hiljaisuuden:

"Onko tarpeellista syytää kirjat laattialle?"

Äiti vapisi. Tverjakov tavotteli päätänsä aivan kuin joku olisi äimässyt häntä selkään. Rybin kakisti kurkkuansa ja katseli Nikolaita huomaavaisesti.

Upseeri heitti päätänsä taapäin, terästi katsettansa ja katseli silmänräpäyksen ajan rokonarpista, liikkumatonta naamaa. Sormensa selailivat lehtiä vielä sukkelammin. Kasvonsa olivat keltaiset ja kalvakkaat, ja hän väänteli huuliansa alinomaa. Aika ajoin avasi hän suuret, harmaat silmänsä seljälleen aivan kuin olisi hän kärsinyt sietämätöntä tuskaa, joka millä hetkellä hyvänsä olisi saattanut puhjeta auttamattomaan huutoon.

"Sotilaat!" huudahti Vyesovshchikov uudelleen. "Poimikaa kirjat ylös laattialta!"

Kaikki santarmit käänsivät silmänsä häneen, ja vilkasivat sitte upseeriin. Tämä kohotti päätänsä uudelleen ja murisi katsahtaen läpitunkevasti Nikolaihin: "No niin, no niin, poimikaa ylös kirjat."

Yksi santarmeista kumartui alas, ja alkoi koota ylös kirjoja, kurkistellen kierosti Nikolaihin päin.

"Miksi ei Nikolai pysy hiljaa?" kuiskasi äiti Pavelille. Tämä pudisti hartioitansa. Vähävenäläinen painoi päänsä alas.

"Mitä siellä kuiskaillaan? Olkaapa hiljaa. Kuka lukee Pipliaa?"

"Minä", virkkoi Pavel.

"Ahaa! Ja kenen nuo kirjat sitte ovat?"

"Minun ne ovat", vastasi Pavel.

"Vai niin!" huudahti upseeri, heittäytyen taapäin tuolissansa. Hän ratisutti luita hienoissa sormissansa, oikasi säärensä pöydän alle, ja kysyi Nikolailta viiksiänsä kierrellen: "Oletko Andrei Nahodka?"

"Olen!" vastasi Nikolai, astuen lähemmä. Vähävenäläinen kohotti kätensä ja veti häntä hartioista takasin.

"Hän erehtyi; minä olen Andrei!"

Upseeri kohotti sormensa ja virkkoi Vyesovshchikoville: "Olkaa varoillanne."

Hän alkoi katsella papereitansa. Ikkunasta pilkisti kirkas öinen kuutamo sieluttomin silmin. Joku liikkui ikkunan takana ja lumi narisi hänen askelensa alla.

"Teitä, Nahodka, on jo kerran ennen tutkittu valtiollisesta rikoksesta?" kyseli upseeri.

"Niin on. Minua tutkittiin Bostovissa ja Saratovissa. Mutta siellä kutsuivat santarmit minua herraksi!"

Upseeri räpähytti oikeata silmäänsä, hieroi sitä, ja virkkoi, näyttäen valkoisia hampaitaan: "Ja tiedättekö, herra Nahodka, niin juuri te, herra Nahodka, ketkä rikolliset lurjukset ovat, jotka levittelevät rikollisia julistuksia ja kiellettyjä kirjoja tehtaalla? Mitä?"

Vähävenäläinen heilutteli ruumistansa edestakasin ja oli juuri sanomaisillaan jotakin leveä hymy huulillaan, kun Nikolain ärtynyt ääni kuului uudelleen:

"Tämä on ensi kerta, jolloin näemme roistoja täällä!"

Seurasi syvä hiljaisuus. Tuskin kuului hengen hiiskahdusta. Äidin arpi muuttui aivan valkoiseksi ja hänen oikea silmäkulmansa kohosi pystyyn. Rybinin musta parta värisi oudosti. Hän painoi alas katseensa, ja raapi hiljalleen yhtä kättänsä toisella.

"Viekää tämä koira täältä ulos!" virkkoi upseeri.

Kaksi santarmia tarttui Nikolain käsipuoliin ja työnsivät hänet törkeästi ulos keittiöön. Siellä polki hän jalkaansa lujasti laattiaan, huutaen: "Lakatkaa roistot, että saan palttoon päälleni!"

Poliisikomisarjus tuli sisälle pihalta, sanoen: "Ei siellä ulkona ole mitään. Olemme hakeneet kaikkialta!"

"Niin, tietysti ei!" huudahti upseeri nauraen. "Tiesinhän sen! Täällä on kokenut mies muassa, ja kaikki käy aivan itsestään."

Äiti kuunteli tätä ohkaista, kuivaa ääntä, ja katsellen kauhulla noita keltaisia kasvoja, tunsi hän hänessä vihollisen, vihollisen ilman armoa, jonka sydän oli täynnä ylhäisön halveksumista aliluokkaa kohtaan. Ennen hän oli ainoastaan ani harvoin nähnyt sellaista henkilöä, ja hän oli jo ehtinyt unohtaa sellaisten olemassaolon.

"Tämä on siis mies, jota Pavel ja hänen ystävänsä ovat loukanneet", ajatteli hän.

"Minä panen teidät kiinni, _herra_ Andrei Anisimov Nahodka."

"Minkä vuoksi?" kysyi Vähävenäläinen tyyneesti.

"Sanon sen teille perästä päin!" Vastasi upseeri halveksivalla tyyneydellä, ja kääntyen Vlasovin puoleen, huudahti hän: "Osaatteko lukea tahi kirjoittaa?"

"Ei", vastasi Pavel.

"En kysynyt teiltä!" virkkoi upseeri kuivan kylmästi, ja jatkoi: "Vastatkaa, vanha vaimo, osaatteko lukea tahi kirjoittaa?"

Äiti tunsi vastustamatonta vihaa tätä miestä kohtaan. Äkkivapistus valtasi hänet, aivan kuin hän olisi hypännyt kylmään veteen. Hän oikasi itsensä, arpensa kävi purppuraiseksi ja otsansa kutistui matalaksi.

"Älkää mahtailko!" virkkoi hän, ojentaen kätensä häntä kohti. "Olette vielä aivan nuori; ette tiedä mitä kurjuus ja suru ovat --"

"Rauhoitu, äiti!" keskeytti Pavel.

"Tällaisissa asioissa, äiti, pitää teidän ottaa sydämmenne hampaitten väliin, ja pitää sitä siellä tiukasti", virkkoi vähävenäläinen.

"Odota hetkinen, Pasha!" huudahti äiti, rientäen pöydän ääreen ja kysyen upseerilta: "Minkätähden vangitsette te ihmisiä tällä tavoin?"

"Se ei kuulu teille. Vaijetkaa!" kiljasi upseeri, nousten.

"Tuokaa sisälle vangittu Vyesovshchikov!" komensi hän, ja alkoi lukea ääneen asiapaperia, jonka hän kohotti naamansa eteen.

Nikolai tuotiin sisälle.

"Hatut pois!" huusi upseeri, keskeyttäen lukemisensa.

Rybin meni Vlasovan luokse, ja virkkoi hänelle, taputtaen häntä selkään: "Älä kiihoitu, Äiti."

"Kuinka saatan ottaa hatun päästäni, kun he pitelevät käsiäni?" kysyi Nikolai.

Upseeri asetti paperin pöydälle.

"Allekirjoittakaa", virkkoi hän lyhyesti.

Äiti näki kuinka jokainen piirsi nimensä asiakirjaan, hänen kiihoituksensa painui alas ja hellempi tunne täytti hänen rintansa. Silmänsä täyttyivät kyynelillä -- polttavilla loukatun voimattomuuden kyynelillä -- sellaisilla kyynelillä, joita hän oli vuodattanut kaksikymmentä vuotta naimisissa ollessaan, mutta viimeksi kuluneina vuosina oli hän melkein kokonaan unohtanut niiden kitkerän, sydäntä kalvavan maun.

Upseeri katseli häntä halveksivasti. Hän rypisti silmäkulmiansa, huomauttaen: "Te huudatte ennenkun hätä on läsnä, rouvaseni! Pitäkää varanne, että teillä on kyyneleitä säästössä tulevaisuutta varten!"

"Äidillä on aina kyyneliä kaikkeen, kaikkeen! Jos teillä on äiti, hän kyllä sen tietää!"

Upseeri kokosi kiireesti kaikki paperit uusiin kansiin, joissa oli kiiltävä lukko.

"Kuinka riippumattomia he kaikki täällä ovat!" virkkoi hän kääntyen poliisikomisariuksen puoleen.

"Tottelemattomia roistoja!" mutisi poliisikomisarius.

"Mars!" komensi upseeri.

"Hyvästi, Andrei! Hyvästi Nikolai!" virkkoi Pavel lempeästi, matalalla äänellä, puristaen ystäviensä käsiä.

"Kas niin. Hyvästi, kunnes taas tavataan!" rähisi upseeri.

Vyesovshchikov puristi ääneti Pavelin käsiä lyhyillä sormillansa ja hengittäen raskaasti. Veri nousi hänen paksuun niskaansa; hänen silmänsä säihkyivät pettyneestä vihasta. Vähävenäläisen kasvot säteilivät päivänpaistetta. Hän kumarsi päätänsä ja kuiskasi jotakin äidille, joka teki ristinmerkin hänen ylitsensä.

"Jumala muistaa rehellistä ihmistä", kuiskasi hän.

Vihdoin alkoivat kaikki harmaatakkiset lappaa ulos porstuaan, ja heidän kannuksensa helisivät poistuessaan. Rybin läksi viimeisenä. Hän katseli Pavelia huomaavalla ilmeellä tummissa silmissänsä ja virkkoi miettivästi: "No niin, eipähän muuta kuin hyvästi nyt!" ja rykäisten partaansa kulki hän keveästi ulos etehiseen.

Pavel käveli kädet selän takana hartaasti edestakaisin huoneessa, astellen kirjojen ja vaatteiden ylitse joita oli kasaantunut laattialle. Vihdoin virkkoi hän synkästi:

"Näithän kuinka se tapahtui! Loukkausten kanssa! inhoittavasti -- niin! He jättivät minut jälelle."

Katsellen neuvottomasti huoneessa vallitsevaa epäjärjestystä, kuiskasi äiti surullisesti: "He vievät sinut myös, ole varma siitä. Mutta miksi puhui Nikolai heille sillä tavoin?"

"Luulen että hän pelästyi", virkkoi Pavel tyynesti. "Niin -- heille on mahdotonta puhua, aivan mahdotonta! He eivät kykene ymmärtämään!"

"He tulivat, sieppasivat saaliinsa ja veivät ne pois", mutisi äiti, heiluttaen käsiänsä. Mutta koska poikansa jätettiin rauhaan, tykytti sydämensä keveämmin. Mielensä pyöri yksinkertaisesti yhdessä ainoassa pisteessä, eikä halunnut siitä liikkua mihinkään. "Kuinka hän halveksii meitä tuo keltainen kätyri! Kuinka hän meitä kohtelee."

"Älkäämme ajatelko sitä enää, äiti!" virkkoi Pavel päättävästi. "Poimikaamme nämä ylös!"

Hän kutsui äitiänsä "mammaksi", jota sanaa hän käytti ainoastaan silloin kuin hän tuli häntä lähemmä. Äiti tuli hänen luoksensa, katsoi häntä silmiin ja kysyi lempeästi: "Loukkasivatko he sinua?"

"Loukkasivat", vastasi hän. "Se on vaikeaa -- hyvin vaikeaa kärsiä! Olisin mieluummin mennyt heidän kanssansa."

Äidistä näytti että poikansa silmissä kiehui kyyneliä, ja haluten lohduttaa häntä, aavistaen mikä tuska hänen sydäntänsä ahdisti, virkkoi hän huoaten: "Odota hetkinen -- he vievät kyllä vielä sinutkin!"

"Niin tekevät!" vastasi hän.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen virkkoi äiti surullisesti: "Kuinka kova sinä olet, Pavel! Jospa edes kerrankin lohduttaisit minua! Mutta sinä et sitä tee. Kun minä virkan jotakin kauhistuttavaa, lisäät sinä siihen pahempaa."

Pavel katseli häntä, meni aivan hänen luoksensa ja sanoi lempeästi: "En voi, äiti! En voi valehdella! Sinun täytyy tottua siihen!"

Valoa hakemassa

Seuraavana päivänä saivat he tietää että Bukia, Somoilov, Somov ja viisi muuta oli vangittu. Iltasella tuli Fedya Maxin heille juoksu jalassa. Hänen kotonansa oli myös ollut etsijöitä. Hän piti itseänsä oikeana sankarina.

"Peloittiko teitä, Fedja", kyseli äiti.

Hän kalpeni, kasvonsa tivistyivät ja sieramensa vapisivat.

"Pelkäsin että upseeri löisi minua. Hänellä on musta parta, hän on roteva mies, sormensa ovat karvaiset, ja hän käyttää tummia silmälaseja, joten hän näyttää kuin olisi hän silmätön. Hän kiljui ja polki jalkaa. Hän sanoi että minä tulisin märkänemään vankiloissa. Eikä minua ole ikinä äiti eikä isä rangaissut; he rakastavat minua sillä minä olen heidän ainoa poikansa. Kaikkia kuritetaan yhtenään, mutta minä säästyn aina."

Hän ummisti silmänsä hetkiseksi, puristi yhteen huuliansa, pyyhkäsi tukkaansa taapäin nopealla liikkeellä molemmilla käsillänsä ja katsoen Paveliin punertavin silmin, virkkoi hän: "Jos kuka minuun koskee, silloin isken häneen koko ruumiini voimalla niinkuin veitsi -- minä puren hampaani häneen kiinni, haluaisin mieluummin, että hän siinä paikassa lopettaisi minut, ja sitte olisi kaikki lopussa yhdellä kertaa!"

"Itseäsi puolustamaan on sinulla oikeus", virkkoi Pavel. "Mutta varo ettet hyökkää!"

"Olette niin hento ja laiha", huomautti äiti. "Mitäpä hyvää olisi tappelemisesta?"

"Minä tahdon tapella!" vastasi Fedya matalalla äänellä.

Hänen mentyänsä virkkoi äiti Pavelille: "Tämä nuorukainen menee kadotukseensa pikemmin muita kaikkia."

Pavel vaikeni.

Muutaman minuutin kuluttua aukeni keittiön ovi hitaasti ja Rybin astui sisään.

"Hyvää iltaa!" virkkoi hän hymyillen. "Tässä minä olen taas. Eilen he toivat minut tänne; tänään tulen tänne omasta vapaasta tahdostani. Niin, niin!" Hän puristi lujasti Pavelin kättä, asetti sitte kätensä äidin olkapäälle ja virkkoi: "Annattehan minulle teetä?"

Pavel katseli äänetönnä hänen tummaa, leveätä varttansa, hänen paksua, mustaa partaansa ja tummia, älykkäitä silmiä. Jonkunmoinen vakavuus ilmaantui hänen rauhallisessa katseessansa; hänen suora vartalonsa herätti luottamusta.

Äiti meni keittiöön valmistamaan samovaaria. Rybin istui alas, silitteli partaansa ja asettaen kyynäspäänsä pöytää vasten, katseli Pavelia hyvin tarkkaan.

"Tämmöistä se on", virkkoi hän, aivan kuin olisi jatkanut jotakin alotettua keskustelua. "Minun täytyy saada puhua avonaisesti kanssanne. Huomasin teidät jo kauan aikaa ennen tuloani. Me asumme melkein ovet vastakkain. Näin paljon väkeä tulevan luoksenne, eikä yhtään humalaista, eikä pahaa elämää. Tämä juuri on pääasia. Jos ihmiset eivät herätä paholaista, herättävät huomiota ihan paikalla. Miksi niin? Siinäpä se! Siksi kaikkein silmät ovat isketyt minuun, kun elän erilläni, enkä loukkaa ketään."

Hänen puheensa kaikui vapaasti ja sujuvasti. Siinä oli kajahdus, joka voitti luottamusta.

"Niin. Jokainen puhuu teistä. Minun isäntäni kutsuvat teitä kerettiläiseksi, sillä te ette käy kirkossa. Minä en myös käy kirkossa. Sitte ilmestyivät nuo lentolehdet. Tekö ne keksitte?"

"Minä!" vastasi Pavel, hellittämättä katsettansa Rybinista. Rybin katsoi samoin tiukasti Pavelin kasvoihin.

"Sinäkö yksin!" huudahti äiti, tullen huoneeseen. "Sinä et ollut yksin."

Pavel hymyili, samoin teki Rybin.

Äiti meni pois aivastellen, hieman loukkautuneena, ettei hänen sanoillensa lainattu mitään huomiota.

"Nuo lentolehdet ovat hyvin keksityt. Ne herättävät väkeä. Niitä on ilmestynyt jo kaksitoista, eikö niin?"

"Niin on."

"Olen lukenut ne kaikki! Aivan niin. Joskus ne eivät ole tarpeeksi selviä, ja niissä on muutamia tarpeettomia asioita. Mutta kun mies puhuu paljon niin on aivan luonnollista, että hän joskus ilmaisee aatteensa siinä muodossa."

Rybin hymyili. Hampaansa olivat lujat ja valkoiset.

"Sitte seurasi kuulustelu. Se liitti minut teihin enemmän kuin mikään muu. Te ja vähävenäläinen ja Nikolai, kaikki jouduitte heidän aineikseen!" Hän pysähtyi hakeaksensa oikeaa sanaa ja katseli ikkunasta, naputellen pöytää sormillansa. "He huomasivat päätöksenne. Te teette työnne, teidän arvokkaisuutenne, niin he sanovat, ja me teemme mitä meille kuuluu. Vähävenäläinen on myös hieno mies. Joku päivä sitte kuulin kuinka hän puhui tehtaassa ja silloin mietin mielessäni: 'tuota miestä on vaikea saada vaikenemaan; kuolema on ainoa mikä häneen tepsii! Mikä rohkea olento!' Luotatteko minuun, Pavel?"

"Luotan, minä luotan teihin!" virkkoi Pavel, päätänsä nyökäyttäen.

"Se on oikein. Katsokaa! Olen neljänkymmenen vuoden vanha, olen kaksi kertaa teitä vanhempi, ja olen nähnyt kaksikymmentä kertaa enemmän kuin te. Kolme pitkää vuotta kulutin jalkojani luihin saakka, marssiessani armeijassa. Olen ollut kahdesti naimisissa. Olen matkustanut Kaukasiassa, ja tunnen duhoboreja. He eivät ole elämän mestareita, ei, sitä he eivät ole."

Äiti kuunteli mielenkiinnolla hänen suoraa puhettansa. Häntä miellytti nähdä vanhemman miehen tulevan poikansa luokse, ja puhuvan ikäänkuin olisi hän tunnustanut jotakin. Mutta Pavel näytti kohtelevan vierastansa liian lyhyesti, ja äiti, joka halusi saada keskustelua herttaisemmaksi, kysäsi Rybinilta: "Kenties haluatte jotain syödä?"

"Kiitoksia, äiti! Olen jo syönyt illalliseni. Te siis arvelette, Pavel, ettei elämä kulje niinkuin sen pitäisi?"

Pavel nousi ylös ja alkoi astella huoneessa edestakaisin, asettaen kätensä selkänsä taakse.

"Se kulkee hyvää latua", vastasi hän. "Nytkin juuri, esimerkiksi, toi se teidät tänne luokseni avoimin sydämin. Me, jotka työskentelemme koko elämämme -- kiinnymme sen kautta toisiimme enemmän ja enemmän joka päivä. Aika on tuleva, jolloin me kaikki tulemme liittymään toisiimme. Elämä on järjestetty väärin meitä kohtaan, ja se on tehty meille rasitukseksi. Mutta samalla, kuitenkin, avaa elämä itse meidän silmämme huomaamaan sen katkeran tarkoituksen, ja osoittaa se itse ihmiselle kuinka hänen on jouduttaminen sen kulkua. Me kaikki ajattelemme juuri siten miten elämme."

"Totta, totta. Mutta odottakaahan!" Rybin keskeytti hänet. "Ihmisen pitäisi uusiutua -- sitä minä ajattelen! Kun hän tulee likaiseksi, vie hänet kylpyyn, anna hänelle aika pesu, pane puhtaat vaatteet hänen päälleen -- ja hän alkaa voida hyvin. Eikö niin? Ja jos sydän käypi tahraiseksi, ota nahka pois sen ympäriltä, vaikkapa verta vuotaisi ja pese ja pueta se uudelleen. Eikö totta? Kuinkas muutoin voisi puhdistaa sisäisen ihmisen? Siinäpä se!"

Pavel alkoi puhua kiihkeästi ja katkerasti jumalasta, tsaarista, hallituksen auktoriteeteistä, tehtaasta ja kuinka vieraissa maissa työväki nousee oikeuksiensa puolesta. Rybin hymyili välistä, ja löi sormensa joskus pöytään, ikäänkuin olisi merkinnyt jonkun aikajakson. Silloin tällöin huudahti hän lyhyesti: "Niin!"

Ja kerta virkkoi hän nauraen hiljaa: "Te olette niin nuori. Tunnette ihmisiä niin vähän!"

Pavel virkkoi vakavasti, pysähtyen hänen eteensä: "Älkäämme puhuko nyt siitä mikä on vanha tai nuori. Katsokaamme mieluummin kenen ajatukset ovat todellisempia."

"Mielestämme on meitä petetty myös jumalan suhteen. Minä myös ajattelen, että uskonto on väärä ja meille vahingollinen."

Tässä tuli äiti keskeyttämään. Kun poikansa puhui jumalasta ja kaikesta mikä koski hänen uskoansa häneen, halusi hän kohdata hänen katseensa ja pyytää hiljaa pojaltansa ettei hän särkisi hänen sydäntänsä terävillä, katkerilla epäuskon sanoilla. Ja hänestä tuntui että Rybin, vanhempi mies, oli myös tyytymätön ja loukattu. Mutta kun Rybin tyynesti asetti kysymyksensä Pavelille, ei hän saattanut enää kauemmin hillitä itseänsä, ja hän virkkoi varmasti: "Kun puhutte jumalasta, toivoisin että olisitte varovaisempia: saatte tehdä mitä tahdotte, onhan teillä palkinto työssänne." Riipaisten henkeänsä jatkoi hän vielä suuremmalla kiihkolla: "Mutta minä olen vanha nainen eikä minulla ole mihin turvaisin, jos otatte jumalan minulta pois."

Silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän pesi astioita ja sormensa vapisivat.

"Te ette ymmärtänyt meitä, äiti!" virkkoi Pavel lempeästi ja ystävällisesti.

"Anteeksi, äiti!" lisäsi Rybin hitaalla, täyteläisellä äänellä. Hän katsoi Paveliin ja hymyili. "Unohdin että olette liian vanha leikkaamaan poikki siteenne."

"En puhunut", jatkoi Pavel, "hyvästä ja armollisesta jumalasta, johon te uskotte, mutta siitä jumalasta, jolla papit meitä uhkaavat rangaistuksella, jonka nimessä he uhkaavat pakottaa meitä kaikkia toteuttamaan muutamien pahaa tahoa."

"Niin juuri, te olette oikeassa!" huudahti Rybin, pyyhkien pöytää sormillansa. "He ovat vääristelleet yksin meidän jumalamme ja ovat kääntäneet kaikki käsissänsä meitä vastaan. Huomatkaa, äiti, että jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, oman olentonsa mukaiseksi. Sen vuoksi on hän ihmisen kaltainen, jos ihminen on hänen kaltaisensa. Mutta me olemme muuttuneet, emme jumalan kaltaisiksi, vaan petoeläimiksi! Kirkossa asettavat he harakanpelättimen eteemme. Meidän pitää vaihtaa jumalamme, äiti; meidän pitää puhdistaa hänet! He ovat pukeneet hänet vääryyden vaippaan ja täyteen solvauksia; he ovat rusikoineet hänen kasvonsa, hävittääksensä meidän sielumme."

Hän puhui tyynesti, selvästi ja ymmärrettävästi. Jokainen sana kohtasi äidin korvia kuin isku. Hänen kasvonsa istuivat partansa mustassa kehyksessä, ja hänen leveät kasvonsa, jotka äidin mielestä näyttivät olevan kuin surupuvussa, peloittivat häntä. Hänen silmiensä tumma loiste oli hänestä sietämätöntä. Se herätti hänessä tuskaa ja täytti kauhulla hänen sydämensä.

"Ei, minun olisi ennemmin pitänyt mennä pois", virkkoi äiti, pudistaen päätänsä kieltävästi. "Voimani eivät riitä tällaisen kuuntelemiseen. En voi!"

Ja hän asteli kiireesti kyökkiin, Rybinin sanojen häntä seuratessa: "Siinäpä se on, Pavel! Se ei ala päästä, vaan sydämestä. Sydän on sellainen paikka ettei mitään muuta siinä saa kasvaa."

"Ainoastaan järki, järki on vapauttava ihmiskunnan", virkkoi Pavel vakuutuksella.

"Järki ei anna voimia!" väitti Rybin innostuneena. "Sydän antaa voimia, eikä pää, sanon teille."

Äiti riisuutui ja laskeusi levolle ilman iltarukousta. Häntä vilusti ja hän tunsi itsensä onnettomaksi. Ja Rybin, joka ensin näytti niin vakavalta, viisaalta mieheltä, herätti nyt hänen sielussaan sokeaa vihaa.

"Kerettiläinen! Kapinan nostaja!" ajatteli hän mielessään, kuunnellen hänen tasaista ääntänsä, joka kohosi hänen sydämensä syvyydestä. "Hän myös on tullut -- hän on ollut välttämätön!"

Rybin puhui vakaumuksella ja tyyneydellä. "Pyhä paikka ei saa jäädä tyhjäksi. Paikka missä jumala asuu on tuskien asunto; ja jos hän katoaa pois sydämestä, jättää se haavan jälkeensä, uskokaa sanojani! On tarpeellista, Pavel, keksiä uusi usko; on tarpeellista luoda jumala kaikille. Ei tuomari, eikä sotilas, mutta jumala sellainen, joka on kaikkien kansojen ystävä."

"Olihan teillä jo yksi! Olihan teillä Kristus!"

"Odottakaa hetkinen! Kristus ei ollut henkisesti luja. 'Ota pois minulta tämä kalkki!' sanoi hän. Ja hän tunnusti keisarin. Jumala ei saata tunnustaa ihmisvoimia. Hän itsessänsä on kaikkivoima. Hän ei paloittele sieluansa, sanoen: 'niin paljon jumalisille ja niin paljon ihmisille'. Jos Kristus tuli kirkastamaan jumaluutta, ei hän tarvinnut tietää mitään maallisesta. Mutta hän tunnusti ihmisten toimet ja hän tunnusti avioliiton. Ja se oli väärin tehty että hän tuomitsi viikunapuun. Oliko se omasta tahdostansa hedelmätön? Samoin ei sielu myös ole kuiva hyvistä hedelmistä omasta tahdostansa. Olenko minä itse kylvänyt pahaa sydämeeni? Enpä suinkaan!"

Molemmat äänet humisivat vuoron perään huoneessa, aivan kuin olisivat takertuneet toinen toiseensa ja kuin olisivat leikkineet kiihkoisaa temmellystä. Pavel käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa; laattia natisi hänen jalkainsa alla. Kun hän puhui, haipuivat kaikki muut hänen tieltään; mutta Rybinin tyynen ja varman äänen ohella kuului kellon heilurin tasainen lyönti ja matala jäisen huurteen ritinä, aivan kuin terävät kynnet olisivat raapineet talon ikkunaa.

"Minä puhun teille omalla tavallani, aivan omilla sanoillani. Jumala on kuin tuli. Hän ei vahvista mitään. Hän ei voi. Hän enemmän vaan polttaa ja vaivaa, antaessaan valoa. Hän polttaa alas kirkot, mutta ei suinkaan niitä korota. Hän asuu sydämessä."

"Ja myöskin mielessä", lisäsi Pavel.

"Aivan niin! Sydämessä ja mielessä. Siinä on juuri kipeä paikka. Se juuri tekee kaikki surut ja onnettomuudet. Me olemme eroittaneet itsemme todellisesta itsestämme. Sydän oli erotettu mielestä, ja mieli hävisi kokonaan. Ihminen ei ole mikään eheys. Jumala se tekee hänestä ehyen, tekee hänestä pyöreän, ympyriäisen esineen. Jumala tekee kaikki esineet pyöreiksi. Sellainen on maapallo ja kaikki tähdet, sekä mikä vaan on näkyväistä silmälle. Mutta jyrkät, kulmikkaat esineet ovat ihmisten tekoja."

Äiti vaipui unen helmaan eikä kuullut Rybinin poistumista.

Mutta hän alkoi tulla useammin, ja jos jotkut Pavelin toverit olivat läsnä, istui Rybin nurkassa vaieten, huomauttaen ainoastaan joskus: "Aivan niin."

Ja kerran katsahdettuansa jokaiseen nurkastansa tummalla katseellansa, virkkoi hän synkästi: "Meidän täytyy puhua siitä mikä on olevaista; se mikä tulee olemaan, on meille tuntematonta. Kun kansat ovat vapauttaneet itsensä, näkevät he itse mikä heille on parasta. Jo on kylliksi, kylliksi päntätty heidän päihinsä sellaista, jota he eivät ollenkaan tahdo. Tulkoon siitä loppu kerrankin! Antaa heidän itsensä miettiä. Kenties haluavat he hyljätä kaikki, koko elämän, ja kaiken valaistuksen; kenties tulevat he huomaamaan että kaikki on järjestetty heitä vastaan. Te annatte yksinkertaisesti kaikki kirjat heidän käsiinsä, ja he hakevat niistä vastauksen itsellensä, nojaten niihin! Huomauttakaa heille ainoastaan, että mitä ahtaammat länget ovat hevosen kaulan ympärillä, sitä pahemmin se tekee työtä."

Mutta kun Pavel oli kotona Rybinin kanssa kahdenkesken, alkoivat he heti loppumattoman väittelyn, jota äiti kuunteli levottomasti, seuraten ääneti heidän sanojansa, ja koettaen ymmärtää niitä. Joskus näytti siltä kuin olisi tämä leveähartiainen ja mustapartainen talonpoika sekä hänen hyvin muodostunut poikansa molemmat tulleet sokeiksi. Tässä pienessä huoneessa, pimeässä, he näyttivät kolahtelevan puolelta toiselle, hakien valoa ja selvitystä, että he tarttuivat siihen voimakkain, mutta sokein käsin; he näyttivät kaatuvan lattialle, jossa he potkivat ja ponnistelivat päästäksensä jaloillensa. He loukkasivat itsensä aivan joka paikkaan, hapuilivat jokaista esinettä, ja viskasivat ne sitte pois luotansa, tyyninä ja kylminä, kadottamatta toivoansa ja uskoansa.

He totuttivat häntä kuuntelemaan monia sanoja, jotka olivat hirmuisia tarkkuutensa ja rohkeutensa takia, eivätkä nämä sanat enää painaneet niin raskaasti häntä kuin ensin. Hän oppi työntämään ne pois korvistansa. Ja vaikka Rybin yhä oli mielestänsä epämiellyttävä, ei hän enää herättänyt hänessä vihamielisyyttä.

Kerran viikossa kantoi äiti kirjoja ja alusvaatteita vähävenäläiselle vankilaan. Kerran sallivat he hänet nähdä ja puhua kanssansa, ja kotiin tultuaan kertoi hän riemuisasti: "Hän on siellä myös aivan kuin kotonansa! Hän on hyvä ja lempeä jokaiselle; jokainen laskee leikkiä hänen kanssaan; aivan kuin olisi juhlapäivä aina hänen sydämessään. Hänen kohtalonsa on raskas ja kova, mutta hän ei halua sitä näyttää."

"Hän on oikeassa! Sillä tavoin pitäisi jokaisen käyttäytyä", huomautti Rybin. "Me olemme kaikki käärityt onnettomuutemme koteloon, samoin kuin ruumiimme on nahkan sisällä. Me hengitämme onnettomuutta ja me puemme itsemme kurjuudellamme. Mutta siinä ei ole mitään kerskailemista. Eivät kaikki ihmiset ole sokeita; jotkut sulkevat silmänsä aivan tahallaan. Ja jos olette typerä, saatte itse siitä kärsiä."

Suon usvat

Vlasovan vanha ja pieni harmaa talo herätti kyläläisten huomiota enemmän ja enemmän: ja vaikka heidän urkkimisensa oli ennakkoluuloista ja vihollismielistä laatua, kasvoi siihen samalla suuri määrä uteliaisuutta. Silloin tällöin pistäysi joku heillä, ja katseltuaan tarkkaan saattoi sanoa Pavelille: "Kas vaan, veliseni, sinä luet täällä kirjoja ja tunnet siis lakimme. Selitäpä niitä minullekin, sillä -- --"

Ja hän kertoi jostakin vääryydestä poliisien tai tehtaan hallituksen puolelta. Hyvin mutkallisessa asiassa antoi Pavel miehelle kirjeen ystävällensä lakimiehelle kaupungissa, ja milloin kykeni, selitti hän asian itse.

Vähitellen alkoivat ihmiset katsella kunnioituksella tätä nuorta, vakavaa miestä, joka puhui kaikista yksinkertaisesti ja rohkeasti, ja tuskin koskaan nauroi, joka katsoi jokaiseen ja kuunteli jokaista huomiolla, joka tunkeusi joka olosuhteisiin, ja aina löysi jonkunmoisen yleisen ja katkeamattoman siteen, joka yhdisti kaikki ihmiset toisiinsa tuhansilla lujasti solmituilla solmuilla.

Vlasova näki kuinka hänen poikansa oli varttunut mieheksi; hän koetti kaikin voimin ymmärtää hänen työtänsä, ja kun hän siinä onnistui, riemuitsi hän siitä lapsellisella ilolla.

Pavel nousi erityisesti ihmisten silmissä kun hänen kirjansa "Mutainen penni" alkoi painosta ilmestyä.

Tehtaan taustalla levisi myrkkyä henkivä suo, joka melkein ympäröi koko tehdasalueen, ja jossa kasvoi petäjiä ja koivuja. Kesäisin peitti sen paksu kellertävän vihertävä vaahto, ja laumottain hyttysiä parveili sieltä ympäri kylän levittäen kuumetautia. Suo kuului tehtaalle, ja uusi taloudenhoitaja, joka halusi hyötyä siitä, mietti ruveta sitä kuivattamaan ja siten johdonmukaisesti saamaan siitä suuret määrät kuivattuja sammalia. Esittäen työmiehille kuinka suuressa määrin tämä menettely tulisi lisäämään kaikkien yleistä hyvinvointia, antoi tämä edusmies käskyn vähentää yhden kopeekan ruplaa kohti jokaisen työmiehen palkasta, korvataksensa suon kuivattamisen kulunkeja. Työmiehet nostivat mellakan; he kieltäytyivät varsinkin sentähden, että tehtaan virkamiehet olivat vapautetut tästä uudesta verottamisesta.

Pavel oli kipeä lauantaina, jolloin seinille ripustettiin tämän uuden veron määräys. Hän ei ollut mennyt työhön, eikä tiennyt siis mitään tästä. Seuraavana päivänä, messun jälkeen, tulivat seppä Sizov, pieni vanha mies sekä pitkä pahantekijän näköinen lukkoseppä Makhotin, ja kertoivat hänelle päällikkönsä päätöksen.

"Muutamat meistä vanhemmista olemme lyöneet tuumamme tukkuun", virkkoi Sizov, puhuen vakavasti, "olemme puhuneet asiasta keskenämme, ja toverimme lähettivät meidät teidän luoksenne, nähkääs, koska te olette lukenut mies keskuudessamme. Löytyykö sellaista lakia, joka oikeuttaa päällikköämme sotaan hyttysiä vastaan meidän kopeekkamme kustannuksella?"

"Ajatelkaahan!" virkkoi Makhotin, pienten silmäinsä loistaessa, "kolme vuotta sitte petturit kokosivat veroa rakentaakseen kylpylää. Kolme tuhatta kahdeksan sataa ruplaa he kokosivat. Missä ovat nuo ruplat nyt? Ja missä on kylpylaitos?"

Pavel selitti taksan laittomuuden, sekä kuinka hävyttömän rohkeita tehtaanomistajat olivat vaatimuksessaan; ja molemmat vieraat läksivät pois katkeralla mielellä.

Äiti, joka oli saattanut heitä ovelle saakka, virkkoi nauraen: "Nyt, Pasha, ovat vanhatkin ihmiset alkaneet tulla luoksesi viisautta noutamaan."

Mitään vastaamatta istuutui Pavel pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa. Muutaman minuutin kuluttua virkkoi hän: "Ole hyvä, äiti, ja mene viemään tämä kirje kaupunkiin heti paikalla."

"Onko se jotain vaarallista?" kysyi äiti.

"On! Siellä julaistaan meille sanomalehteä. 'Mutainen penni' täytyy joutua ensi numeroon."

"Lähden ihan paikalla", vastasi äiti, alkaen pukeutua nopeasti.

Tämä oli ensimäinen tehtävä, jonka poikansa oli hänelle uskonut. Hän oli onnellinen kun poikansa puhui niin avonaisesti tästä, ja että hän kenties voisi olla hyödyllinen hänen työssänsä.

"Ymmärrän ihan täsmälleen, Pasha," virkkoi hän. "Sehän on täydellistä ryöväystä. Mikä on miehen nimi? Jegor Ivanovich?"

"Aivan niin", vastasi Pavel, ystävällisesti hymyillen.

Hän palasi vasta myöhään illalla, näännyksissä väsymyksestä, mutta onnellisena.

"Tapasin Sashenkan", virkkoi hän pojallensa. "Hän lähetti sinulle terveisiä. Ja tämä Jegor Ivanovitch on sellainen: yksinkertainen mies, niin leikkisä. Ja he kaikki kunnioittavat sinua."

Ei maanantainakaan Pavel mennyt tehtaaseen. Hänen päätänsä pakotti. Mutta päivällisen aikaan juoksi Maxin Fedya sisälle kiihottuneena, iloisena ja hengästyneenä.

"Tule! Koko tehdas on kuohuksissa! He lähettivät minut sinua hakemaan. Sizov ja Makhotin sanoivat että sinä selität paremmin kuin kukaan muu. No voi sun taavetti! Mikä mylläkkä!"

Pavel alkoi pukeutua hitaasti.

"Joukko naisia on kokoontunut sinne ja he huutavat niinkuin syötävät!"

"Minä lähden myös", selitti äiti. "Sinä et voi hyvin, ja -- mitä he tekevät siellä? Minä menen myös."

"Tule", virkkoi Pavel lyhyesti.

He kulkivat pitkin katuja nopeasti ja ääneti. Äiti läähätti nopean kulun painosta ja kiihotuksesta. Hän tunsi että jotain suurta on tapahtumassa. Tehtaan portilla oli suuri joukko naisia keskustelemassa asiasta kimakan kiihkeällä äänellä. Kun nämä kolme tunkeutuivat pihaan, löysivät he itsensä tiheästä väkijoukosta, joka survoi ja surisi vihaisesti. Äiti näki että kaikkein kasvot oli käännetyt sepän seinään päin, jossa Sizov, Makhotin, Vyalov, ja viisi tai kuusi vaikuttavinta työmiestä seisoivat korkean vanhan rautakasan päällä, joka oli koottu pihamaan tiileistä tehdyn sivukäytävän päälle; miehet huuhtoivat käsillään.

"Vlasov tulee!" huudahti joku.

"Vlasov? Tuokaa hänet tänne!"

Paveliin tartuttiin kiinni, häntä tyrkittiin eteenpäin, ja äiti jäi jälemmä yksin.

"Hiljaa!" kuului useammalta taholta. Aivan läheltä kuului Rybinin ääni:

"Meidän täytyy seista oikeuden puolesta, eikä kopeekan puolesta. Meille ei ole rakasta kopeekkaamme, sillä se ei ole pyöreämpi kuin muutkaan kopekat; se on vaan raskaampi; siinä on enemmän ihmisverta kuin tehtaanhoitajan ruplassa. Tämä on totuus!"

Sanat lensivät voimakkaina väkijoukkoon ja kiihottivat mielet kuumaan vastakaikuun:

"Se on oikein! Hyvä, Rybin!"

"Hiljaa! Piru teidät periköön!"

"Vlasovalaiset tulevat!"

Äänet sekaantuivat hälinään ja meteliin, hukkuen koneiden pontevaan jyskeeseen, sekaantuen höyryn sakeaan huminaan sekä nahkaremmien läiskinään. Kaikilta puolin riensi väkeä juosten ja viuhkoen käsillään; he tarttuivat kiistaan, ja ärsyttivät toisiansa katkerilla pistosanoilla. Sisällinen kiehuminen, joka ei ollut päässyt purkautumaan, joka aina oli saanut pysyä idun tapaisena väsyneissä rinnoissa, oli nyt vironnut, ja syöksyi ulos sanavirtana heidän suustansa. Se kohosi ilmaan kuten suuri lintu, joka levittää supussa olleita siipiänsä yhä laajemmiksi ja laajemmiksi, tarttuen ihmisiin ja laahaten niitä perässään, sekä lyöden heitä toinen toisiansa vasten. Se oli levahtanut eloon, muuttuneena liekehtiväksi vihaksi. Tomu- ja nokipilvi riippui väkijoukon ylitse; heidän kasvonsa leimusivat, ja mustia hikipisaria tippui alas poskiansa myöten. Silmät säihkyivät synkistyneistä kasvoista, ja hampaansa välähtelivät.

Pavel ilmestyi paikalle missä Sizov ja Makhotin seisoivat, ja äänensä kaikui:

"Toverit!"

Äiti näki että hänen kasvonsa kalpenivat ja huulensa vapisivat: hän tunkeutui ehdottomasti lähemmä, raivaten tiensä tungoksen halki.

"Mihin matka, vanha vaimo?"

Hän kuuli vihaisen kysymyksen, ja väki tyrkki häntä, mutta hän ei pysähtynyt, vaan työnsi joukkoa tieltänsä hartioillansa ja kyynärpäillään. Hitaasti pakkausi hän lähemmä poikaansa, totellen haluansa seista hänen rinnallaan. Kun Pavel oli huudahtanut sanan, johon oli tottunut panemaan syvän ja tärkeän merkityksen, supistui hänen kurkkunsa ilosta saada taistella. Hänet valtasi voittamaton halu antautua kokonaan uskonsa vakuutukselle: heittää sydämensä kansalle. Sydämensä riemuitsi totuuden unelmasta.

"Toverit!" toisti hän, imien voimaa ja innostusta tästä sanasta. "Me olemme niitä jotka rakennamme kirkkoja ja tehtaita, taomme kahleita ja hankimme rahaa, teemme työkaluja ja koneita. Me olemme se elävä voima joka ruokkii ja huvittaa maailmaa kehdosta hautaan asti."

"Siinäpä se!" huudahti Rybin.

"Aina ja joka paikassa me olemme ensimäisiä työssä, mutta viimeisiä elämässä."

"Kuka välittää meistä? Kuka toivoo meille hyvää? Kuka pitää meitä ihmisinä? Ei kukaan!"

Pavel, voitettuansa varmuutta, alkoi puhua enemmän yksinkertaisesti ja tyynesti; joukko tiheni ja tiivistyi vähitellen hänen ympärillään, sulautuen yhdeksi tummaksi, paksuksi, tuhatpäiseksi ruumiiksi. Se katseli hänen kasvoihinsa sadoilla tarkkaavilla silmillä: se imi hänen sanojansa äänettömällä, jännittävällä huomiolla.

"Me emme saavuta parempaa elämää ennenkuin tunnemme itsemme kaikki tovereiksi, kuten yksi ainoa perhekunta ystäviä, jotka ovat lujasti toisiinsa sidotut yhdellä ainoalla toivolla -- toivolla taistella oikeuksiemme puolesta."

"Palaja pääasiaan!" huusi joku räikeästi äidin lähellä.

"Älkää keskeyttäkö!" "Vaiti!" Molemmat vastakkaiset huudot kuuluivat eri paikoista. Nokiset kasvot uhkasivat vihaista epäluuloisuutta; useat silmät tarkastelivat Pavelin kasvoja miettivästi ja vakavasti.

"Siinä on sosialisti, vaan ei houkkio!" huomautti joku.

"Sanonpa että hän puhuu rohkeasti!" virkkoi pitkä työmies, taputtaen äitiä olkapäälle.

"On aika, toverit, nousta vastustamaan ahnaita valtoja, jotka elävät meidän työstämme. On aika puolustaa itseämme; meidän kaikkien täytyy ymmärtää ettei kukaan, paitsi oma itsemme auta meitä. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta -- se on meidän lakimme, jos tahdomme musertaa sortajamme."

"Hän on oikeassa, pojat!" huudahti Makhotin. "Kuunnelkaa totuutta!" Ja leveällä kätensä liikkeellä, pudisti hän nyrkkiään ilmassa.

"Meidän pitää kutsua tehtaan isännistöä tänne heti paikalla", virkkoi Pavel. "Meidän pitää kysyä häneltä."

Oli aivan kuin myrsky olisi koskettanut joukkoa. Se huojui edestakasin. Joukko ääniä huusi: "Isännöitsiä, isännöitsiä! Antaa hänen tulla! Antaa hänen selittää!"

"Lähettäkää lähetystö hänen luokseen! Tuokaa hänet tänne!"

"Ei, älkää; se ei ole tarpeellista!"

Äiti raivasi itsellensä tietä aivan ryhmän eteen ja katsahti ylös poikaansa. Sydämensä oli täynnä ylpeyttä. Poikansa seisoi vanhojen kunnioitettujen työmiesten keskuudessa; kaikki kuuntelivat häntä ja olivat samaa mieltä hänen kanssaan! Häntä miellytti hänen tyyneytensä ja että hän puhui niin yksinkertaisesti, eikä vihaisesti ja kiroten, kuten kaikki muut. Katkonaisia huudahduksia, vihaisia sanoja ja valoja lenteli kuin rakeita raudan päälle. Pavel katseli alas väkijoukkoon korokkeeltansa, ja näytti avoimin silmin hakevan jotakin heidän joukostaan.

"Lähettiläät!"

"Puhukoon Sizov!"

"Vlasov!"

"Rybin! Hänellä on hirmuinen kieli!"

Vihdoin Sizov, Rybin ja Pavel valittiin puhumaan isännöitsijän kanssa. Kuu he olivat juuri lähdössä isännöitsijää hakemaan, kuului matalia ääniä joukosta:

"Täällä hän tulee itse!"

"Isännöitsiä?"

"Ah!"

Joukko avasi tietä pitkälle miehelle, jolla oli piikkiparta, pitkulaiset kasvot ja räpyttävät silmät.

"Sallikaa minun", virkkoi hän, työntäessään väkeä syrjään kätensä lyhyellä liikkeellä, koskettamatta heihin. Kansan hallitsian tottuneella katseella, tarkasti hän työmiesten kasvoja terävällä katseella. He ottivat hatut päästään ja kumarsivat hänelle. Hän astui heidän ohitsensa vastaamatta tervehdykseen. Hänen läsnäolonsa teki kansajoukon hiljaiseksi ja hämilleen. Hän herätti joissakuissa väkinäistä hymyilyä ja mataloita huudahduksia, aivan kuin olisivat he olleet katuvia lapsia, jotka jo ovat pahoillaan pahasta menettelystään.

Nyt hän sivuutti äidin, heittäen kuivan kovan katseen hänen kasvoihin, ja pysähtyi rautakasan ääreen. Joku ylhäällä olijoista ojensi kättä hänelle, mutta hän ei sitä ottanut, vaan kapusi kevein ja voimakkain liikkein ylös, asettuen aivan Pavelin ja Sizovin eteen. Katsellen ympärillensä hiljaista joukkoa, kysyi hän: "Mitä tämä kokous merkitsee? Miksi olette lopettaneet työnne?"

Hiljaisuus vallitsi jonkun silmänräpäyksen ajan. Sizov heilutti lakkiaan ilmassa, kohautti hartioitaan ja painoi päänsä alas.

"Tein teille kysymyksen!" jatkoi isännöitsiä. Pavel astui askeleen hänen sivultaan ja virkkoi matalalla äänellä, osottaen Sizovia ja Rybinia: "Me kolme olemme toverien valtuuttamat ja pyydämme teitä peruuttamaan määräyksen kopekan alentamisesta."

"Miksi?" kysyi isännöitsiä katsahtamatta Paveliin.

"Me emme pidä oikeana sellaista veroa!" vastasi Pavel rohkeasti ja lujasti.

"Te siis näette minun suon kuivaamisen aikeessani ainoastaan halun ryöstää työmiehiä, eikä halua parantaa heidän asemaansa; onko se niin?"

"Niin on!" vastasi Pavel.

"Ja te myös?" kysyi isännöitsiä Rybinilta.

"Olen aivan samaa mieltä!"

"Entäs te, arvoisa ystäväni?" Isännöitsiä kääntyi Sizovin puoleen.

"Minä pyydän myös, että sallitte meidän pitää kopekkamme." Ja painaen päänsä alas, hymyili hän syyllisen tavoin. Isännöitsiä alensi katseensa taas hitaasti työväen puoleen, kohautti olkapäitään, ja sitte, katsellen tutkivasti Pavelia, huomautti hän: "Te näytätte älykkäältä mieheltä. Ettekö käsitä tämän menettelyn tarpeellisuutta?"

Pavel vastasi varmasti: "Jos tehdas kuivaisi suon omalla kustannuksellaan, sitte ymmärtäisimme sen jokainen!"

"Tämä tehdas ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos!" huomautti päällikkö kuivasti. "Minä käsken teitä alkamaan työnne heti paikalla!"

Ja hän alkoi laskeutua alas, tunnustellen rautaa jalkainsa alla ja katsomatta kehenkään.

Joukosta kuului tyytymättömyyden murinaa.

"Mitä?" kysyi isännöitsiä pysähtyen.

Kaikki olivat hiljaa, sitte kuului kaukaa hyvin selvä ääni: "Menkää itse työhön!"

"Jos ette viidentoista minuutin kuluessa ala työtänne, eroitan teidät kaikki pois työstä!" ilmoitti isännöitsiä kuivasti ja selvästi.

Ja taas pujottihe hän joukon läpitse, mutta nyt seurasi häntä äänekäs murina, ja huudot yltyivät sitä mukaa kuin hänen vartalonsa alkoi kadota näkyvistä.

"Puhukaa hänelle!"

"Tämä on sitä mitä te kutsutte oikeudeksi! Voi paha onni!"

Joku kääntyi Pavelin puoleen ja huusi: "Kuule, sinä suuri lakimies, mitä nyt on tehtävä? Sinä puhuit ja puhuit, mutta samassa hetkessä kun hän tuli, hajosi kaikki tyhjään ilmaan!"

"Niin, Vlasov, mitä nyt?"

Kun huudot alkoivat muuttua yhä kiihkeimmiksi, kohotti Pavel kätensä ja sanoi: "Toverit, minä ehdotan että me lopetamme työn kunnes hän luopuu tuosta kopekasta!"

Hillittömiä ääniä alkoi kuulua: "He luulevat että me olemme hulluja!"

"Meidän pitäisi se tehdä!"

"Työlakkoko?"

"Yhdestä kopekasta?"

"Miksikä ei? Miksi emme vastustaisi?"

"Me tulemme kaikki ajetuiksi pois tehtaasta!"

"Ja kuka on tekevä työn?"

"Onhan niitä aina toisia!"

"Ketä? Judaksia?"

"Joka vuosi pitäisi minun antaa kolme ruplaa ja kuusikymmentä kopekkaa hyttysille!"

"Meidän kaikkien pitäisi se antaa!"

Pavel asteli alas ja seisahtui äitinsä viereen. Ei kukaan lainannut nyt hänelle huomiota. Kaikki kirkuivat ja riitelivät tulisesti toistensa kanssa.

"Heitä on mahdotonta saada työlakkoon!" virkkoi Rybin, tullen Pavelin luokse. "Vaikka kansa on ahnas kopekastaan, on se samalla liian pelkurimainen. Saisit kenties jonkun kolme sataa heistä meitä seuraamaan, mutta et enempää. Se on sellainen sillijoukko, jota et kykene nostamaan yhdellä kahvelin sorkalla, usko minua!"

Pavel vaikeni. Edessään huojui musta väkijoukko hurjasti, katsoen häntä tuskaisin katsein. Hänen sydämensä tykytti lujasti. Hänestä näytti, että kaikki mitä hän oli puhunut, haihtui väkijoukkoon jättämättä vähintäkään jälkeä, aivan kuin hajalliset vesipisarat, jotka ovat langenneet polttavaan maahan. Työmiehet tulivat yksi toisensa jälkeen kiittämään häntä puheestaan, mutta epäillen lakon menestystä, ja valittaen kuinka vähän kansa käsitti omaa etuaan ja kuinka vähän se tunsi omaa voimaansa.

Pavelilla oli loukkauksen ja pettymyksen tunne omista voimistansa. Hänen päätänsä pakotti; hän tunsi itsensä toivottomaksi. Tähän asti, milloin ikinä hän kuvaili totuutensa voittoa, halusi hän itkeä riemusta, joka valtasi hänen sydämensä. Mutta tässä hän oli puhunut totuutensa kansalle, ja katso! kun hän puki sen sanoihin, näytti se niin kalpealta, niin voimattomalta, niin kykenemättömältä vaikuttamaan kehenkään. Hän syytti itseänsä; hänestä tuntui, että hän oli sulkenut unelmansa köyhään, luonnottomaan pukimeen, eikä kukaan sentähden havainnut sen kauneutta.

He menivät kotiin väsyneinä ja alakuloisina. Häntä seurasi äitinsä ja Sizov, jolla välin Rybin kulki hänen rinnallaan, kuiskaten hänen korvaansa: "Sinä puhut hyvin, mutta et pääse heidän sydämiinsä! Siinä on vika! Säde täytyy heittää sydämeen, aivan sen perimäiseen sopukkaan!"

"Oli aika, jolloin me elimme ja olimme järjen ohjaamina", virkkoi Pavel matalalla äänellä.

"Saapas ei sovellu jalkaan; se on liian ohkainen ja kaita! Jalka ei tahdo mennä siihen! Ja jos se menee siihen, kuluttaa se pohjan puhki hyvin pian. Siinä on juuri pulma."

Sizov puheli sitte äidin kanssa.

"Jo on aika meidän vanhojen ihmisten mennä hautoihimme. Nilovna! Uusi kansa on tulossa. Mimmoista elämää me olemme eläneet? Me ryömimme polvillamme, ja olimme aina maahan kumarruksissa! Mutta täällä on uusia ihmisiä. He ovat joko tulleet tuntoihinsa, tahi ovat vielä pahemmassa unenhorroksessa kuin me; mutta he eivät silti ole meidän laisia. Katsokaa vain noita nulikoita, kuinka he puhuivat päällikölle kuten vertaiselleen! Niin, rouvaseni! Oi jospa vain poikani Matvei eläisi! Hyvästi, Pavel Vlasov. Sinä puhuit hyvin kansan puolesta, veli. Jumala suokoon sinulle onnea ja menestystä! Kenties löydät jonkun keinon pelastukseen. Jumala sen suokoon!" Ja hän meni matkoihinsa.

"Voisit aivan yhtä hyvin kuolla paikalla!" mutisi Rybin. "Te ette ole mitään miehiä nykyaikaan. Olette ainoastaan kyllin hyviä latingin täytteeksi, siinä kaikki! Näitkö, Pavel, kuka se oli joka huusi sinua edustajaksi? Se oli yksi niitä jotka nimittävät teitä sosialisteiksi -- agitaattoriksi -- niin juuri! -- ajattelen että sinä olisit tullut ajetuksi pois tehtaasta, jonka olisit hyvin ansainnut!"

"He ovat oikeassa valistuksensa mukaan!" virkkoi Pavel.

"Niin ovat sudetkin, repiessään toinen toisensa palasiksi!" Rybinin kasvot olivat äreän näköiset ja äänensä harvinaisen värähtelevä.

Koko päivän tunsi Pavel pahaa mieltä aivan kuin olisi kadottanut jotakin ja huomannut tappionsa, kykenemättä älyämään mitä hän oli kadottanut.

Yöllä kun äiti oli unessa ja hän oli lukemassa vuoteellaan, ilmaantuivat santarmit ja alkoivat koluta joka paikassa -- pihalla ja ullakolla. He olivat pahalla tuulella; keltanaamainen upseeri käyttäytyi kuten ensi tilaisuudessa, loukkaavasti ja pilkallisesti, nauttien häätämisestä, haluten pistää aina sydämeen saakka. Äiti seisoi hiljaa nurkassa, ottamatta hetkeksikään katsettaan poikansa kasvoista. Pavel käytti kaikki voimansa hillitäkseen itseään, mutta joka kerta kun upseeri nauroi, nyhkivät hänen sormensa hermostuneesti, ja vanha vaimo tunsi kuinka vaikea hänen oli vaieta ja kärsiä ivaamista. Tällä kertaa ei tämä kauhistuttanut äitiä, kuten ensi kerralla. Hän tunsi suurempaa vihaa noihin harmaisiin, kannusniekkoihin yövieraisiin, ja viha nieli hänen harminsa.

Pavel koetti kuiskata: "He vangitsevat minut."

Nyökäten päällään, vastasi äiti rauhallisesti: "Minä ymmärrän."

Hän ymmärsi -- he panisivat hänen poikansa rautoihin, sentähden mitä hän oli puhunut työmiehille tänäpäivänä. Mutta koska kaikki olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, ja kaikkien velvollisuus olisi nousta häntä puolustamaan, ei häntä pidettäisi kauan vankilassa.

Hän halusi syleillä häntä ja itkeä hänen tähtensä; mutta tuolla seisoi upseeri, vahtien häntä ilkein katsein. Hänen huulensa vapisivat ja viiksensä värähtelivät. Äidin mielestä näytti kuin olisi upseeri odottanut hänen kyyneleitään, valituksiaan ja rukouksiaan. Ponnistaen viimeiset voimansa koetti hän sanoa niin vähän kuin mahdollista; hän puristi poikansa kättä, ja henkeänsä pidättäen lausui hiljaa, matalalla äänellä: "Hyvästi, Pasha. Otitko mukaasi kaikki mitä tarvitset?"

"Kaikkityyni. Älä murehdi!"

"Kristus olkoon kanssasi!"

Osalliseksi liitetty

Kun poliisi oli vienyt Pavelin pois, istuutui äiti alas penkille ja alkoi hiljalleen itkeä, sulkien silmänsä. Hän nojasi päätään seinää vastaan, kuten miesvainajansa tapana oli, heittäen päänsä taapäin. Tuskan ja loukatun tunteen painosta itki hän omaa voimattomuuttaan, itki kauan, vienosti ja lauhkeasti, ammentaen kaikki tuskat loukatusta sydämestään pois nyyhkytyksien kanssa. Ja hänen edessään väikkyi, aivan kuin ikuisena tahrapilkkuna, keltaiset kasvot ohkaisine viiksineen, ja kiero katse kiinnitettynä häneen ilkeällä mielihyvällä. Tunteellisuus ja katkeruus kiertyivät sisäkkäin hänen rinnassansa kuten langat kerältä; loukkaantumisen ja katkeruuden tunne niitä kohtaan, jotka eroittavat pojan äidistänsä sentähden että hän etsii totuutta.

Oli kylmä; sade rapisi ikkunoita vastaan; jotakin tuntui hiipivän seinää myöten. Hän ajatteli että hän kuuli harmaiden, raskaiden olentojen astelevan vahtien talon ympärillä, leveine, punasine kasvoineen, silmättöminä ja pitkin käsivarsin. Hänestä näytti että hän melkein kuuli heidän kannuksensa helinän.

"Toivon että olisivat minut vieneet!" ajatteli hän.

Vihellys kuului, kutsuen väkeä työhön. Tällä kertaa kuului se hyvin matalalta, epäselvältä ja epämääräiseltä. Ovi aukeni ja Rybin astui sisään. Hän pysähtyi hänen eteensä, pyyhkien vesipisaria pois parrastansa.

"He sieppasivat hänet pois, niinkö?" kysyi hän.

"Niin tekivät, koirat!" vastasi äiti huoaten.

"Niin he menettelevät", virkkoi Rybin hymähtäen; "he kävivät minun luonani myös tarkastuksella; hakivat kaikki paikat ja loukot -- niin tekivät! Kiusasivat minua sydämensä halusta, mutta eivät tehneet minulle muuta harmia. Vai veivät he Pavelin, vai veivät! Tehtaan taloudenhoitaja antoi viittauksen, santarmit sanoivat 'Amen!' ja katso! mies hävisi. He ovat todella yhtä pataa keskenään. Yksi tarkastelee taskut, jolla välin toinen pitelee edessä pyssyä."

"Teidän pitäisi ryhtyä Pavelia puolustamaan!" huudahti äiti, kohoten seisaalleen. "Hän on mennyt teidän kaikkien edestä!"

"Kenen pitäisi puolustaa häntä?" kysyi Rybin.

"Teidän kaikkien!"

"Vaaditte liian paljon! Emme tee mitään semmoista! Mestarimme ovat koonneet voimia tuhansia vuosia; he ovat pistelleet sydämemme nauloja täyteen. Emme voi yhtyä heti paikalla. Meidän täytyy ensin kiskoa itsestämme, toinen toisistamme, rautaiset piikit, jotka estävät meitä seisomasta aivan toistemme vieressä."

Ja sitten meni hän pois, raskain askelin, jättäen äidin surunsa valtaan, jota raatelivat hänen toivottomat sanansa.

Päivä vieri paksussa, mielettömän ikävän usvassa. Hän ei sytyttänyt valkeaa, ei keittänyt ateriaa, ei juonut teetä, ja ainoastaan myöhään illalla maistoi hivenen leipää. Kun hän meni levolle, tuntui hänestä ettei elämänsä ennen milloinkaan ollut niin nöyryyttävää, niin yksinäistä ja niin tyhjää. Viimeisten vuosien kuluessa oli hän tottunut elämään alituisessa toivossa, jonkun eriskummallisen, hyvän tapahtumisesta. Nuoriso hyörii hänen ympärillään, meluten, voimakkaina ja täynnä elämänintoa. Poikansa miettivät ja totiset kasvot olivat aina hänen edessään, ja hän näytti olevan tämän innostuttavan ja jalon elämän mestari ja synnyttäjä. Nyt kun hän oli mennyt, oli kaikki lopussa. Koko pitkänä päivänä ei kukaan muu ollut käynyt hänen luonaan kuin epämiellyttävä Rybin.

Ikkunan takana pieksi kylmä ja tiheä sade huokaillen ja valittaen ruutuja vasten. Sade sekä katolta tippuva vesi täyttivät ilman vaikeroivalla, itkevällä säveleellä. Koko talo näytti huojuvan hiljalleen sinne, tänne, ja kaikki hänen ympärillään näytti olevan tarpeetonta ja vailla tarkotusta.

Hiljainen koputus kuului ovella. Ensin kuului se kerran, sitte toisen kerran. Hän oli tottunut noihin ääniin; ne eivät enää häntä peljättäneet. Hento, herttainen tunne värisi hänen sydämessään, epämääräinen toivo saattoi hänet jaloilleen. Heittäen liinan hartioilleen, kiirehti hän ovelle ja avasi sen.

Samoilov astui sisään, ja häntä seurasi toinen mies, jonka kasvot olivat kätketyt takkinsa ison kauluksen sisään, syvälle painetun hatun varjoon.

"Herätimmekö me teidät?" kysyi Samoilov, tervehtimättä äitiä, kasvot synkkinä ja miettivinä, aivan vastoin hänen tapaansa.

"En ollut nukuksissa", virkkoi hän, katsellen heitä toivokkain silmin.

Samoilovin toveri otti pois hattunsa, ja hengittäen raskaasti ja röhisevästi, virkkoi ystävällisellä äänellä, ikäänkuin joku vanha tuttava, tarjoten hänelle leveän, lyhytsormisen kätensä: "Hyvää iltaa, naapuri! Ette taida tuntea minua enää?"

"Tekö se olette?" huudahti Nilovna äkkinäisellä ilolla. "Jegor Ivanovitch?"

"Juuri sama henkilö!" vastasi hän, nyökäyttäen isoa, pitkätukkaista päätään. Kasvoillaan lepäsi hyväntahtoinen hymy, ja harmaissa silmissään ilmeni kirkas, hymyilevä katse. Hän oli juuri kuin teekeittiö pyylevä, lyhyt, paksuniskainen ja käsivarret lyhyet. Kasvonsa olivat kiiltävät ja paistavat, poskiluut ulkonevat. Hän hengitti suurella tuhinalla ja rintansa piti yhtämittaista pientä natinaa.

"Astukaa sisälle huoneesen. Minä pukeudun minuutissa", virkkoi äiti.

"Olemme tulleet luoksenne asioiden takia", virkkoi Samoilov miettivästi, katsellen häntä silmänurkistaan.

Jegor Ivanovitch astui sisälle huoneesen, ja sanoi sieltä: "Nikolai on pääsyt pois vankilasta tänä aamuna, naapuri. Tunnettehan hänet?"

"Kuinka kauan oli hän siellä?" kysyi äiti.

"Viisi kuukautta ja yksitoista päivää. Hän näki vähävenäläisen, joka lähettää teille terveisiä, ja Pavelin, joka myös lähettää terveisiä ja pyytää ettette olisi levoton. 'Kun mies vaeltaa tietänsä', sanoo hän, 'on linna hänen lepopaikkansa, jonka innokas hallitus on hänelle asettanut ja kustantaa'. Nyt kuomaseni, käykäämme pääasiaan. Tiedättekö kuinka monta henkilöä vangittiin eilen?"

"En tiedä. Mitä, vangittiinko muitakin, paitsi Pavelia?" huudahti hän.

"Hän oli neljäskymmenes yhdeksäs!" lisäsi Jegor Ivanovitch kylmästi. "Ja saatamme odottaa ainakin kymmentä muuta, lisäksi! Tämä herra tässä, esimerkiksi."

"Niin, minä myös!" virkkoi Samoilov kolkosti.

Nilovna tunsi mielensä kevyemmäksi.

"Hän ei ole siellä yksin", mietti hän.

Kun hän oli pukenut itsensä, astui hän huoneesen ja virkkoi hymyillen rohkaisevasti: "Luulen etteivät he pidätä heitä kauan aikaa, koska ovat vanginneet niin monta."

"Olette oikeassa," lisäsi Jegor Ivanovitch; "mutta jos me onnistumme sekoittamaan tämän sopan, saatamme heidät näyttämään aivan houkkioilta. Näin on asian laita, kuomaseni. Nähkääs jos me lakkaamme nyt jakelemasta salattua kirjallisuutta tehtaaseen, ottavat santarmit sellaisen valitettavan puutteen ehdottomasti huomioonsa, ja käyttäisivät sitä aseena Pavelia ja hänen tovereitaan kohtaan vankeudessa."

"Kuinka niin? Kuinka voisivat he sen tehdä?" huudahti äiti pelästyneenä.

"Se on itsestään selvä", virkkoi Jegor Ivanovitch hiljaisella äänellä. "Joskus santarmitkin ajattelevat oikein. Ajatelkaapa vain! Pavel oli täällä, silloin oli kyllin kirjoja, kyllin lentolehtiä; nyt on Pavel poissa, ja poissa ovat kirjat sekä lentolehdet. Siis: Pavel jakoi kirjat? Aha! Sitte he alkavat syömään heitä ihka elävinä. Nuo santarmit rakastavat suuresti tehdä sellaisen lopun miehestä, että hänestä tuskin jää muuta jälelle kuin liikuttava muisto."

"Näen sen, tajuan sen", virkkoi äiti innolla. "Oi, jumala! Mitä nyt on tehtävä?"

"He ovat vieneet heidät kaikki, paholainen heidät periköön!" kuului Samoilovin ääni kyökistä. "Nyt meidän täytyy koettaa jatkaa työtämme kuten ennen, eikä ainoastaan itse asian tähden, mutta myös pelastaaksemme toverimme!"

"Eikö ole ketään joka siihen kykenisi", lisäsi Jegor hymähtäen. "Meillä on ensiluokan kirjallisuutta. Olen hankkinut sitä runsaasti. Mutta mitenkä saisimme sen tehtaaseen, siinäpä temppu!"

"He tutkivat nyt jokaisen taskut, joka menee portista sisälle", virkkoi Samoilov.

Äiti arvasi, että he odottivat häneltä jotain. Hän ymmärsi että hän voisi olla hyödyllinen pojallensa, ja hän kiirehti kysymään: "No niin? Mitä meidän pitää tehdä?"

Samoilov oli valmis vastaamaan.

"Pelagaja Nilovna, tunnettehan Maria Korsunovan, ruuan kauppiaan?"

"Tunnen kyllä. Niin mitä?"

"Puhukaa hänelle, kenties hän voisi salaa kuljettaa tehtaaseen kirjallisuutta."

"Me maksaisimme hänelle", lisäsi Jegor.

Äiti teki kieltävän liikkeen.

"Eihän toki! Tämä nainen on lörpöttelijä. Jos he huomaavat että ne tulevat minulta, tästä talosta -- oh, ei!"

Sitte juolahti hänelle jotakin mieleen ja hän alkoi puhua iloisella ja hillityllä äänellä: "Antakaa ne minulle, antakaa ne minulle! Minä toimitan itse perille. Minä kyllä keksin keinon. Pyydän Mariaa ottamaan minut apulaisekseen. Täytyyhän minun nyt ansaita elatukseni; minun täytyy hankkia työtä. Eikö niin? Nähkääs, minä kannan ruokaa tehtaaseen. Minä kyllä onnistun!"

Puristaen kätensä sydämellensä vakuutti hän innokkaasti että hän varsin hyvin suorittaisi tehtävänsä ja välttäisi kiinnioton. Vihdoin huudahti hän voitonriemulla: "He tulevat huomaamaan -- Pavel Vlasov on poissa, mutta hänen käsivartensa ulottuu aina vankilasta saakka. He saavat sen nähdä!"

Kaikki kolme tulivat hyvälle tuulelle. Hieroen reippaasti kämmeniänsä, hymyili Jegor, sanoen: "Kuomaseni, se on suuremmoista, ihmeellistä! Sanon, kuomaseni, se on ylevää -- erinomaista!"

"Minä istun raudoissa, yhtä tyytyväisenä kuin nojatuolissa, jos tämä onnistuu", virkkoi Samoilov nauraen ja käsiänsä hykertäen.

"Te olette mainio, äitiseni!" huudahti Jegor kähisten.

Äiti hymyili. Hän oli nyt täysin selvillä, että jos lentolehtiset yhä ilmestyvät tehtaalle, täytyisi päällikkökunnan huomata että hänen poikansa ei suinkaan niitä jaellut. Ja tuntien onnistuvansa, alkoi hän vapista onnesta.

"Kun menette Pavelia katsomaan", sanoi Jegor, "sanokaa hänelle että hänellä on hyvä äiti."

"Minä tulen näkemään hänet hyvin pian, vakuutan teille", virkkoi Samoilov hymyillen.

Äiti puristi hänen kättänsä ja sanoi totisena: "Sanokaa hänelle että olen tekevä kaikki, kaikki mikä on tarpeellista. Tahdon että hän sen tietää."

"Ja otaksukaamme etteivät he pane häntä vankeuteen?" kysyi Jegor, osottaen Samoilovia.

Äiti huokasi ja virkkoi surullisesti: "Sitte, niin, emmehän voi sitä auttaa!"

Molemmat purskahtivat nauruun. Ja kun hän huomasi oman naurettavan puheensa, alkoi hänkin nauraa hädissään, ja virkkoi, painaen silmänsä alas: "Kun omaiset ovat vaarassa, emme näe muita ihmisiä selvästi."

"Sehän on luonnollista!" huudahti Jegor. "Ja mitä Paveliin tulee, ette tarvitse surra häntä. Hän tulee ulos vankilasta yhä parempana miehenä. Vankila on meidän lepopaikkamme ja lukupajamme -- jota emme löydä ollessamme vapaalla jalalla. Minä olen ollut vankilassa kolme kertaa, ja joka kerta, vaikka siellä on ollut niukasti huvia, olen ehdottomasti saanut sieltä hyötyä sekä päälle että sydämelleni."

"Te hengitätte vaivaloisesti", virkkoi äiti, katsellen myötätuntoisesti ja suoraan hänen avonaisiin kasvoihinsa.

"Siihen on omat syynsä", vastasi hän, sormeansa kohottaen. "Siis on asia selvillä, kuomaseni? Eikö niin? Huomenna annamme teille ainekset -- ja pyörät, jotka rusentavat vuosisatojen pimeyksiä häviöön, alkavat taas kieriä. Kauan eläköön vapaa sana! Ja kauan eläköön äidin sydän! Hyvästi, kunnes tavataan."

"Hyvästi!" virkkoi Samoilov, antaen hänelle lujan kädenpuristuksen. "Äidilleni en uskalla edes hiiskahtaa semmoisia asioita. Oh, en voi!"

"Jokainen on ymmärtävä ajan kuluessa", virkkoi Nilovna, haluten miellyttää häntä. "Jokainen tulee ymmärtämään."

Kun he läksivät, lukitsi hän oven, ja polvistuen keskilaattialle, alkoi hän rukoilla, säestykseksi sateen ropinalle. Se oli sanatonta rukousta, yhtä ainoaa suurta ajatusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka Pavel oli tutustanut häneen. Oli aivan kuin olisivat he kulkeneet hänen ja pyhänkuvan sivuitse, johon hän piti silmänsä kiinnitettyinä. Ja he kaikki näyttivät niin yksinkertaisilta, niin ihmeellisen läheisiltä toinen toisilleen, ja kuitenkin olivat niin yksinäisiä elämässä.

Aikaisin seuraavana aamuna meni äiti Maria Korusovan luokse. Ruokakauppias, rasvaisena ja mehevänä, kuten tavallista, tervehti häntä ystävällisesti ja myötätuntoisesti.

"Te murehditte?" kysyi Maria, taputtaen äitiä selkään. "Oi, älkää toki! He ottivat hänet, veivät hänet pois. Mikä tässä on onnetonta? Ei kerrassaan mikään. Sellaista on tapahtunut että ihmisiä heitetään vankeuteen varkaudesta, mutta nyt heitä pannaan rautoihin, kun he ilmoittavat totuutta. Pavel on mahtanut sanoa jotakin väärin, mutta hän nousi kaikkein puolesta, ja kaikki sen tietävät. Älkää surko! He eivät kaikki niin sano, mutta kaikki näkevät he hyvän miehen hänessä. Minun piti pistäytyä luonanne hetikohta, mutta ei ollut aikaa. Minä keitän ja kaupitsen alituiseen, mutta kumminkin lopetan päiväni kenties kerjäten. Tarpeeni vievät suurimman osan itsestäni; ne nakertavat minua kuten hiiri juustopalasta. Kun olen vaivalla saanut haalituksi kokoon kymmenruplasen, silloin tulee jo joku pakana, joka vie joka pennin. Niin, rouvaseni! Tukalaa on olla naisen asemassa. Sen toiminta on niin kurjaa! Elää yksin on tukalaa, mutta toisen kanssa eläminen on vielä tukalampaa."

"Ja minä kun tulin kysymään, josko ottaisitte minut apulaiseksenne", yhtyi Vlasova, keskeyttäen hänen löpinänsä.

"Kuinka niin?" kysyi Maria. Ja kuultuansa ystävänsä selityksen, nyökkäsi hän päällänsä myönnytykseksi.

"Se on mahdollista! Muistatteko kuinka teidän tapanne oli piilottaa minua mieheltäni? No nyt minä suojelen teitä puutteelta. Jokaisen pitäisi teitä auttaa, sillä poikanne on häviämäisillään yleisen kansan tähden. Hän on kunnon poika, teidän Pavelinne! Kaikki sanovat niin, ihan jokikinen. Ja he kaikki surkuttelevat häntä. Ja minä sanon teille jotakin. Ei mitään hyvää koidu hallitukselle näistä kiinnipanoista, muistakaa sanani! Katsokaa mitä tehtaassa tapahtuu. Kuunnelkaa, kuinka he puhuvat! He ovat pahalla tuulella ja äreinä, rakkaani! Viranomaiset kuvittelevat että kun he ovat lyöneet miestä kantapäähän on hän kykenemätön kulkemaan pitkältä. Mutta se kääntyy sellaiseksi, että kun kymmentä miestä on lyöty, sata miestä siitä vihastuu. Työmiestä pitää kohdella varovasti. Hän saattaa kulkea kärsivällisenä ja kestää kaikki, mitä lastataan hänen päällensä pitkän, pitkän aikaa, mutta sitte hän saattaa myös räjähtää aivan äkkiä!"

Ystävät neuvottelemassa

Keskustelun seurauksena oli se, että seuraavana päivänä puolelta päivin nähtiin äiti tehtaan pihalla, muassansa kaksi isoa ämpäriä täynnä ruokaa, Marian kei