Alamainen: Romaani

Alamainen

Romaani

Kirj.

Heinrich Mann

Suomentanut Huvi Vuorinen

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-Osakeyhtiö, 1920.

Etelä-Suomen Sanomain kirjapaino Oy, Lahti.

I.

Diederich Hessling oli hento lapsi, joka hyvin kernaasti uneksi ja pelkäsi kaikkea ja jonka korvia kovin särki. Hän jätti vastenmielisesti lämpimän huoneen talvella ja kesällä ahtaan puutarhan, missä tuntui paperitehtaan lumppujen haju ja missä näkyi kultasade- ja seljapuiden päällitse vanhojen talojen puiset, savella rapatut seinät. Kun Diederich nosti katseensa satukirjastaan, rakkaasta satukirjastaan, niin hän pelästyi usein kovin. Hänen vieressään oli penkillä varmasti istunut sammakko, millä oli ollut puolet hänen koostaan! Tai sitten tuolla muurin luona oli peikko, mahaansa myöten maassa, ja katseli kulmainsa alta.

Isä oli peikkoa ja konnaakin pelottavampi, ja päällepäätteeksi piti häntä rakastaa. Diederich rakasti häntä. Kun hän oli syönyt salaa makeisia, tai valhetellut, niin hän nuhjusteli kirjoituspöydän ääressä niin kauan maiskutellen suutaan ja arasti viuhuen, että herra Hessling huomasi jotakin ja otti kepin seinältä. Jokainen ilmitulematta jäänyt rikos sekoitti Diederichin uskollisuuteen ja luottamukseen epäilystä. Kun isä kerta kipeine jalkoineen kompastui portailla, niin poika taputti käsiään hulluna -- ja juoksi tiehensä.

Jos hän selkäsaunan saatuaan kulki tehtaan ohi parkuen ja kasvot turtuneina, niin työmiehet nauroivat. Heti kohta Diederich pisti ulos kielensä heitä kohden ja polki jalkaansa. Hän oli itsetietoinen: "Minä olen saanut selkääni, mutta isältäni. Olisitte iloisia, jos tekin voisitte saada häneltä selkäänne, mutta siihen te olette aivan liian mitättömiä."

Hän liikkui heidän keskellään oikullisen pashan tavoin, uhaten toisinaan ilmoittaa isälleen, että he hakivat itselleen olutta, toisinaan taas antaen heidän vietellä hänet ilmaisemaan sen hetken, jolloin hänen isänsä oli tuleva takaisin. He varoivat isäntäänsä: hän tunsi heidät, oli itse ollut työmiehenä. Hän oli ollut työmiehenä vanhoissa tehtaissa, missä jokainen arkki muovailtiin käsin, oli sillä välin ottanut osaa kaikkiin sotiin ja oli viimeisen jälkeen, kun kaikilla oli tilaisuus saada rahaa, pystynyt ostamaan paperikoneen. Holländer- ja leikkuukone kuului vielä laitokseen. Hän itse laski paperiarkit. Lumpuista ratkotut napit eivät saaneet joutua hukkaan. Hänen pieni poikansa antoi usein naisten pistää niitä itselleen siitä hyvästä, ettei antanut ilmi niitä, jotka ottivat joitakin mukaansa. Eräänä päivänä hänellä oli niitä niin paljon, että hänen päähänsä pälkähti vaihtaa ne makeisiin rihkamakauppiaan myymälässä. Yritys onnistui -- mutta illalla Diederich polvistui vuoteessaan ja rukoili, maiskutellen viimeistä makeistaan, että peloittava, rakas Jumala antaisi rikoksen jäädä ilmitulematta. Mutta se tuli kuitenkin päivänvaloon. Isän käsi, isän, joka aina metoodisesti hoiteli keppiä, aliupseerin kasvoilla velvollisuus ja kunnollisuus, vapisi tällä kertaa, ja hänen hopeanharmaalle keisariparralleen vierähti kyynel, ryppyjen yli hyppien. "Minun poikani on varastanut", hän sanoi hengästyneenä, tylsällä äänellä, katsellen lastaan kuten epäluulonalaista murtovarasta. "Sinä petät ja varastat. Puuttuu vain, että lyöt jonkun kuoliaaksi."

Rouva Hessling tahtoi pakottaa poikaansa polvistumaan isän edessä ja pyytämään anteeksi, koska isä oli tämän vuoksi itkenyt! Mutta Diederichin vaisto sanoi, että tämä olisi vielä enemmän vihoittanut isää. Hessling ei ollenkaan ymmärtänyt vaimonsa tunteellista käytöstapaa. Rouva turmeli koko lapsen. Hessling sai hänet kiinni valheista yhtä hyvin kuin Diederichin. Eikä se ollut mikään ihmekään, koska rouva luki romaaneja! Se työ, mikä oli hänelle viikoksi määrätty, oli lauvantai-iltana useinkin vielä suorittamatta. Hän pieksi kieltään, sen sijaan että olisi puuhannut palvelijattaren kanssa... Eikä Hessling ollut edes varma siitä, söikö hänen vaimonsa salaa makeita, kuten hänen poikansakin. Pöydässä ei tämä uskaltanut syödä tarpeekseen, vaan hiipi jälestäpäin kaapille. Jos hän olisi uskaltanut mennä tehtaaseen, niin olisi varmasti varastanut nappeja.

Hän rukoili poikansa kanssa "kaikesta sydämestään", muodollisuuksista välittämättä, ja sai silloin poskipäänsä punottamaan. Hän kuritti häntä myöskin, mutta umpimähkäisesti, kiukuissaan. Usein hän oli tällöin väärässä. Silloin Diederich uhkasi valittaa isälleen, oli menevinään konttoriin ja riemuitsi jossakin nurkan takana sen johdosta, että äiti oli nyt tuskissaan. Äitinsä hellyyden hetket hän käytti hyväkseen, mutt'ei tuntenut mitään kunnioitusta häntä kohtaan. Äiti oli samanlainen kuin hänkin, ja se seikka esti hänet kunnioittamasta häntä. Sillä hän ei kunnioittanut itseään, vaan vietti elämää, joka ei olisi kestänyt Herran kasvojen edessä.

Kuitenkin heillä molemmilla oli perin tunteelliset hämyhetkensä. Juhlista he saivat esiin viimeisenkin tunnelmapisaran laulun, pianonsoiton ja sadunkertomisen avulla. Kun Diederich alkoi epäillä Jesuslasta, niin hän antoi äitinsä hellyttää itsensä ja saada vielä hetkiseksi uskomaan, tuntien itsensä sen kautta keventyneeksi, uskolliseksi ja hyväksi. Hän uskoi myöskin itsepintaisesti ylhäällä linnassa asustavaan aaveeseen, ja isä, joka ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, näytti ylpeältä, melkein rangaistavalta. Äiti ruokki häntä saduilla. Hän ilmaisi hänelle pelkonsa, mitä tunsi vilkasliikkeisten katujen ja raitioteiden vuoksi, jotka menivät siitä sivuitse, ja vei hänet muurin yli linnaan. Siellä he nauttivat suloisesta väristyksestä.

Meisestrassen kulmauksessa oli kuljettava poliisin ohitse, joka, jos tahtoi, saattoi viedä ihmisen vankilaan! Diederichin sydän jyskytti kuuluvasti; miten kernaasti hän olisi tehnyt suuren kierroksen! Mutta silloin olisi poliisi aavistanut hänen pahan omantuntonsa ja olisi siepannut hänet. Parempi oli osoittaa olevansa puhdas ja viaton -- ja vapisevalla äänellä kysyi Diederich poliisilta, mitä kello oli.

* * * * *

Näiden monien peloittavien voimien jälkeen, joiden alaisena Diederich oli, sadun konnien, isän, rakkaan Jumalan, linnanpeikon, poliisin ja nuohoojan jälkeen, joka saattoi raahata koko miehen uunin piipun läpi niin että tuli yhtä mustaksi kuin hän itsekin oli, ja tohtorin jälkeen, joka saattoi penslata kaulaa ja ravistaa, jos huusi, -- kaikkien näiden voimien jälkeen hän joutui vielä hirveämmän voiman valtaan, koulun, joka nieli ihmisen kokonaan. Diederich meni sinne parkuen eikä voinut vastata, vaikka olisi osannutkin, koska hänen täytyi parkua. Vähitellen hän oppi käyttämään hyväkseen itkemistaipumustaan silloin, kun ei osannut läksyjään -- sillä mikään peikko ei ollut saanut häntä ahkerammaksi tai vähemmän uneksivaksi -- ja vältti siten monta ikävää seurausta, kunnes opettajat olivat päässeet hänen juonensa perille. Ensimäistä kohtaan, joka sen keksi, hän tunsi suurta kunnioitusta; hän rauhoittui heti ja katseli häntä aralla antaumuksella käsivartensa yli, minkä hän oli koukistanut ja vetänyt kasvoilleen. Tätä terävänäkeistä opettajaa kohtaan hän jäi ainaisesti nöyräksi ja tottelevaiseksi. Hyvänsävyisille hän teki pieniä, vaikeasti toteennäytettäviä kujeita, joista ei kerskunut. Suuremmalla tyydytyksellä hän puhui eräästä todistusten turmelemisesta, eräästä suuresta rikosjutusta. Pöydässä hän ilmoitti: "Tänään herra Behnke löylytti taas pahanpäiväisesti kolmea oppilasta!" Ja kun kysyttiin, keitä?

"Minä olin yksi niistä".

Sillä Diederich oli sellainen, että kuuluminen tuohon persoonattomaan kokonaisuuteen, tuohon leppymättömään, ihmisiä halveksivaan, koneelliseen organismiin, mikä lukio oli, teki hänet onnelliseksi, ja että mahti, tuo kylmä mahti, jonka osakkaana hän oli, vaikkapa vain kärsivänäkin, oli hänen ylpeytensä. Luokan esimiehen syntymäpäivänä koristettiin kateederi ja taulu seppeleillä; Diederich kietoi niitä opettajan kepinkin ympärille.

Vuosien vieriessä liikutti häntä kaksi vallanpitäjiä kohdannutta onnettomuutta pyhällä ja suloisella virkistyksellä. Johtaja oli luokan edessä läksyttänyt erästä apulaisopettajaa ja antanut hänelle matkapassit; eräs yliopettaja tuli mielisairaaksi. Vielä suuremmat voimat, johtaja ja mielisairaala, olivat pidelleet julmasti niitä, joilla siihen asti oli ollut niinkin suuri valta. Silloin kun oltiin pieniä mutta vahingoittumattomia, niin ruumiita piti katsella alhaaltakäsin ja tehdä niistä omaa asemaa lieventävät johtopäätökset.

Diederich, jonka mahti oli kietonut rataslaitokseensa, edusti sitä nuorempien sisariensa edessä. Näiden piti kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan ja tehdä vielä tahallaan lisää virheitä, jotta veli saattoi raivoten käyttää punaista mustetta ja jaella rangaistuksia. He olivat hirveitä. Pienokaiset huusivat -- ja silloin oli Diederichin vuoro nöyrtyä, jottei tullut ilmi.

Vallanpitäjiä jäljitelläkseen hän ei tarvinnut ketään ihmistä; hänelle riitti eläimet, jopa esineetkin. Hän seisoi Holländerin vieressä ja katseli, miten tämä ruhjoi lumppuja. "Sen sinä veit! Pankaapas vielä vastaan, törkeät riekaleet!" mutisi Diederich, ja hänen silmänsä kiilsivät. Äkkiä hän lyykistyi ja oli vähällä pudota kloorikylpyyn. Erään työmiehen askeleet olivat häirinneet hänen ilkeän nautintonsa.

Sillä hän tunsi itsensä täysin laadulliseksi ja asiastaan varmaksi vain silloin, kun sai selkäänsä. Tuskin koskaan hän vastusti lyöntejä, korkeintaan hän sanoi tovereilleen: "Ei selkään, se on epäterveellistä".

Ei niin, että hän ei olisi tuntenut oikeuksiaan tai etujaan. Mutta Diederichistä tuntui siltä, että se selkäsauna, jonka hän sai, ei tuottanut lyöjälle mitään käytännöllistä hyötyä eikä hänelle itselleen mitään todellista vahinkoa. Vakavammalta kannalta kuin nämä puhtaasti ideaaliset arvot hän otti sen vaahtokehrän, minkä "Netziger Hofin" yliviinuri oli jo kauan sitten luvannut, mutta jättänyt lupauksensa täyttämättä. Diederich meni useampia kertoja Meisestrassea pitkin torille muistuttaakseen sanottua ystäväänsä. Mutta kun tämä eräänä päivänä ei ollenkaan tahtonut enää tietää mistään lupauksestaan, niin Diederich polki jalkaansa vihastuneena: "Tämä menee jo liian pitkälle! Jollette heti kohta tuo minulle vaahtokehrää, niin minä kerron asian isännällenne!" Siihen Schorsch naurahti ja täytti Diederichin vaatimuksen.

Tämä oli kouraantuntuva saavutus. Valitettavasti saattoi Diederich nauttia siitä vain nopeaan ja surullisella mielellä, sillä pelätä sopi, että Wolfgang Buck, joka odotti häntä ulkona, ilmestyi siihen ja vaati osaansa, mikä oli hänelle luvattu. Kuitenkin hän ennätti pyyhkiä suunsa, ja oven edessä hän päästi suustaan oikean herjaustulvan Schorschia kohtaan, joka oli huijari ja jolla ei ollut vaahtokehrää. Diederichin oikeudentunto, joka äsken juuri oli niin voimakkaasti puhunut hänen puolestaan, vaikeni toisen vaatimusten edessä -- joita ei tosin muuten saanut jättää huomioonottamatta, sillä Wolfgangin isä oli siksi aivan liian kunnioitusta herättävä henkilö. Vanha herra Buck ei käyttänyt kankeita tärkkikauluksia, vaan valkeata, silkkistä kaulaliinaa, minkä yläpuolella roikkuivat suuret, valkeat viikset. Miten hitaasti ja majesteettisesti hän asetti kultakoukkuisen keppinsä katukiveä vastaan! Hänellä oli sylinterihattu päässä, ja hänen päällystakkinsa alta pistivät usein esiin hännystakin liepeet, keskellä päivää! Sillä hän kävi kokouksissa, piti huolta koko kaupungista. Kylpylaitoksesta, vankilasta, kaikesta, mikä oli julkista, ajatteli Diederich, että se kuului herra Buckille. Hänen täytyi olla hirveän rikas ja mahtava. Kaikki, herra Hesslingkin niihin luettuna, paljastivat päänsä jo matkan päässä. Riistää jotakin hänen pojaltaan oli teko, jolla saattoi olla arvaamaton kantavuus. Jotta ne suuret voimat, joita Diederich niin kovin kunnioitti, eivät olisi häntä kokonaan painaneet maahan, hänen täytyi toimia hiljaa ja viekkaasti.

Vain kerran, kolmannella luokalla, sattui sillä lailla, että Diederich unhoitti rukoilemisen, menetteli sokeasti ja tuli voitonhumalaiseksi sortajaksi. Hän oli, kuten oli tapana ja toivottua, härnännyt luokan ainoata juutalaista, mutta nyt hän pani toimeen aivan tavattoman näytöksen. Piirustusliidun palasista hän teki kateederille ristin ja pakotti juutalaisen polvistumaan sen eteen. Hän piteli häntä kovakouraisesti, hän oli vahva! Ja hänet teki vahvaksi ympäristön suosio, yleisö, jonka joukosta kurkottautui auttavia käsiä, tuo ulkona ja sisällä oleva kaikkivoittava enemmistö. Sillä hänen kauttaan toimi Netzigin kristikunta. Miten mukavata oli toimia, kun tunsi vastuunalaisuuden ja syyllisyyden jaetuksi, kollektiiviseksi!

Innostuksen asetuttua pieni pelko astui tilalle, mutta ensimäiset opettajakasvot, jotka Diederich tapasi, antoivat hänelle hänen rohkeutensa takaisin. Ne olivat täynnään hämillään olevaa hyväntahtoisuutta. Muut osoittivat hänelle hyväksymisensä avoimesti. Diederich hymyili heille nöyrän ymmärtäväisesti. Hänen olonsa tuli sen jälkeen helpommaksi. Toverit eivät voineet kieltää kunnioitustaan siltä, joka oli uuden luokanesimiehen suosiossa. Tämän myötävaikutuksella Diederich pääsi priimukseksi ja salaiseksi järjestyksen valvojaksi. Näistä kunniapaikoista hän säilytti myöhemmin ainakin toisen. Hän oli kaikkien toveri, nauroi, kun nämä kertoivat kepposistaan, nauroi hämmästymätöntä, sydämellistä naurua, kuten vakavan, nuoren miehen sopiikin, miehen, joka ei pannut vallattomuutta kovin pahakseen -- ja sitten väliajoilla, kun hän jätti päiväkirjan opettajalle, hän kertoi mitä tiesi. Hän mainitsi myöskin opettajille annetut pilanimet ja esitti ne kapinalliset puheet, mitä heitä vastaan oli pidetty. Hänen äänensä vapisi vielä hieman, kun hän niitä toisti, siitä hekumallisesta pelästyksestä, millä hän oli niitä kuunnellut, alasluotujen luomien takaa. Sillä hän vapisi jollain lailla vallanpitäjäin vuoksi ja etsi tiettyä, ilkeätä tyydytystä, jotakin, joka liikutti vain häntä, kuten viha, joka tyydytyksekseen otti vastaan pari nopeata ja salaista nuhdetta omaltatunnolta. Antamalla ilmi toverinsa hän sovitti omat synnilliset mielenliikutuksensa.

Toiselta puolen hän ei tuntenut tovereitaan kohtaan, joiden edistymisen hän saattoi kyseenalaiseksi, useinkaan mitään mieskohtaista vastenmielisyyttä. Hän esiintyi ankaran välttämättömyyden tunnontarkkana täyttäjänä. Jäljestäpäin hän saattoi mennä satutetun luo ja esittää vilpittömästi valittelunsa. Kerran saatiin kiinni hänen avullaan eräs oppilas, jota jo oli kauan epäilty kaiken kopioimisesta. Diederich toimitti hänelle, opettajan tieten, erään matemaattisen tehtävän, mikä oli keskeltä tahallisesti väärennetty, mutta minkä lopputulos oli kuitenkin oikea. Sen päivän iltana, jona vilpinharjoittaja joutui kiinni, istui muutamia yliluokkalaisia puistoravintolan portilla, mikä oli sallittua voimistelunäytöksen jälkeen, ja lauloi. Diederich oli asettunut uhrinsa viereen. Kun kerran juotiin pohjaan saakka, niin hän ei käyttänyt oikeuttaan, vaan antoi haarikan kulkea naapurilleen, katsoi häntä suoraan silmiin ja viritti tunteellisesti venytetyllä bassoäänellä, aivan yksin:

"Ich hatt' einen Kameraden, Einen bessern findst du nit..."

(Minulla oli hyvä toveri, parempaa et löydä.)

Ylipäänsä hän tyytyi kaikissa aineissa lisääntyviin kouluharjoituksiin, kohoamatta missään vaatimusten yläpuolelle tai tietämättä maailmasta mitään, mikä ei ilmennyt kouluaineissa. Vaikeinta hänestä oli ainekirjoitus, ja jos joku siinä kunnostautui, niin hän tunsi häntä kohtaan selittämätöntä epäluuloa.

Kun hän oli päässyt ylimmälle luokalle, niin hänen suoriutumisensa tuntui varmalta, ja sekä opettajat että isän valtasi ajatus, että hänen piti jatkaa opintojaan. Vanha Hessling, joka 66 ja 71 oli marssinut juhlallisesti Brandenburger Torin läpi, lähetti Diederichin Berliniin.

* * * * *

Kun hän ei uskaltanut poistua kauaksi Friedrichstrasselta, niin hän vuokrasi itselleen huoneen yläkerrasta Tieckstrassella. Hänen tarvitsi nyt vain tulla suoraan alas eikä voinut olla osaamatta yliopistoon. Hän kävi siellä kaksi kertaa päivässä, kun ei ollut muutakaan tehtävää, ja itki usein väliajalla koti-ikävästä. Hän kirjoitti kirjeen isälleen ja äidilleen ja kiitti heitä onnellisesta lapsuusajasta. Ilman pakkoa hän meni vain harvoin ulos. Hän uskalsi tuskin syödä, pelosta, että menettäisi rahansa ennen kuun loppua. Ja aina hänen täytyi koetella taskujaan, ollakseen varma siitä, että ne eivät olleet joutuneet hukkaan.

Niin hyljätyltä kuin hän tunsikin itsensä, niin hän ei ollut kuitenkaan vielä mennyt, isän kirje mukanaan, Blücherstrasselle, herra Göppelin luokse, joka oli selluloosatehtailija ja Netzigista kotoisin sekä Hesslingin liiketuttavia. Neljäntenä sunnuntaina hän unohti ujoutensa -- ja tuskin oli tuo punakka ja vanttera mies, jonka hän niin usein oli nähnyt isänsä konttorissa, tulla jährystänyt häntä vastaan, kun Diederich jo ihmetteli sitä, ettei ollut aikaisemmin tullut. Herra Göppel tiedusteli heti kaikkia Netzigin kuulumisia ja ennen kaikkea sitä, miten vanha Buck jaksoi. Sillä vaikka hänen poskipartansa nyt olikin harmaantunut, niin hän oli, kuten Diederichkin, jo lapsena, ja kuten näytti, muista syistä, kunnioittanut vanhaa Buckia. Siinä oli mies: hattu pois päästä! oli yksi niitä, joita Saksan kansan piti kunnioittaa, piti kunnioittaa vielä enemmän kuin niitä tiettyjä ihmisiä, jotka tahtoivat parantaa kaikki verellä ja raudalla ja siitä hyvästä kirjoittivat kansalle huikeita laskuja. Vanha Buck oli jo 1848 edustanut kantaansa ja olipa hänet tuomittu kuolemaankin. "Niin, että me nyt saamme olla vapaita miehiä", sanoi herra Göppel, "siitä me saamme kiittää vanhan Buckin kaltaisia miehiä." Ja hän avasi vielä uuden olutpullon. "Nykyään meidän täytyy antaa kyrassieerisaappaiden survoa itseämme..."

Herra Göppel tunnusti itsensä vapaamieliseksi Bismarckin vastustajaksi. Diederich vakuutti oikeaksi kaiken, mitä Göppel tahtoi; hänellä ei ollut mitään mielipidettä kanslerista, vapaudesta eikä nuoresta keisarista. Mutta silloin häneen koski kovasti, kun eräs nuori tyttö astui sisään, tyttö, joka ensi katsannolta tuntui hänestä peloittavan kauniilta ja sievältä.

"Tyttäreni Agnes", sanoi herra Göppel.

Diederich seisoi siinä, ryppyisessä kävelypuvussaan, laihan kadetin tavoin, ja oli punastunut. Nuori tyttö ojensi hänelle kätensä. Hän tahtoi olla siro, mutta mitä puhua hänen kanssaan? Diederich vastasi myöntävästi, kun hän kysyi, miellyttikö Berlin häntä; ja kun Agnes kysyi, oliko hän ollut teatterissa, niin siihen hän vastasi kieltävästi. Diederich tunsi tuskanhikeä ja oli lujasti vakuutettu siitä, että vain poistumisellaan saattoi huvittaa tyttöä. Mutta miten päästä lähtemään? Onneksi siihen ilmestyi eräs henkilö, leveä, Mahlmann-niminen mies, joka hirveällä äänellä puhui Mecklenburgin murretta ja näytti insinööritieteitä tutkivalta ylioppilaalta ja talon asukkaalta. Hän johdatti Agnes-neidin mieleen erään kävelyretken, jolle olivat luvanneet lähteä. Diederichiä pyydettiin tulemaan mukaan. Säikähtyneenä hän esitti kieltäytymisensä syyksi erään tuttavan, joka odotti häntä kadulla, ja meni tiehensä. "Jumalankiitos", hän ajatteli, tuntien sydämessään pistosta, "hänellä on jo joku."

Herra Göppel avasi hänelle eteisen oven ja kysyi, tunsiko hänen ystävänsä myöskin Berlinin. Diederich valehteli, että tuo ystävä oli berliniläinen. "Sillä jos kumpikaan teistä ei sitä tunne, niin te astutte vielä väärään omnibussiin. Te olette varmastikin kerran eksynyt Berlinissä." Ja kun Diederich sen myönsi, niin herra Göppel näytti tyytyväiseltä. "Asia ei ole siten kuin Netzigissä. Täällä te harhailette pian puoli päivää. Uskottehan kylläkin, että kun sieltä Tieckstrasselta tulette tänne Hallescher Torille, silloin olette jo kolmesti kulkenut Netzigin halki... Niinpä niin, seuraavana sunnuntaina te tulette tietysti päivällisille!"

Diederich lupasi tulla. Kun sanottu päivä koitti, niin hän olisi kernaammin ollut menemättä; vain itseänsä peläten hän läksi sinne. Tällä kertaa oli suorastaan kestettävänä kahdenkeskenolo tytön kanssa. Diederich käyttäytyi virallisesti ja oli kuin ei olisi tahtonut antautua lähempään kosketukseen neidin kanssa. Agnes tahtoi alottaa taas teatterista, mutta Diederich katkaisi hänet kauhealla äänellä, sanoen, että sellaiseen hänellä ei ollut aikaa. Jaa niin, Agneksen isä oli sanonut tyttärelleen, että herra Hessling tutki kemiaa?

"Niin, se on ylipäänsä ainoa tiede, jolla on olemassaolon oikeus", väitti Diederich, tietämättä, miten tuli sen sanoneeksi.

Neiti Göppel pudotti kukkaronsa. Diederich kumartui niin veltosti, että Agnes ennätti nostaa sen lattialta, ennenkuin ensiksimainittu saapui paikalle. Siitä huolimatta tyttö kiitti häntä vallan vienosti, melkein häveten -- mikä suututti Diederichiä. "Keimailevat naiset ovat niin hirveitä", hän ajatteli. Agnes etsi jotakin kukkarostaan.

"Nyt minä olen sen kuitenkin hukannut, englantilaisen laastarini nimittäin. Taas vuotaa verta."

Hän päästi sormensa nenäliinakääreestä. Tuo sormi oli niin valkea, että Diederichin mielestä sillä oleva veri oli imettävä pois.

"Minulla on jonkun verran", sanoi Diederich äkisti.

Hän tarttui tytön käteen, ja ennenkuin tämä oli ennättänyt pyyhkiä pois verta, hän oli nuollut sen.

"Mitä te oikein teette?"

Diederich oli itsekin pelästyksissään. Hän sanoi kulmiaan rypistäen: "Oo, kemistinä minä koettelen vielä kokonaan toisenlaisia asioita."

Agnes nauroi. "Niinpä niin, Te olette eräänlainen tohtori... Miten taitavasti se kävi Teiltä", huomautti hän ja katsahti häneen laastarin kuivuessa ja tarttuessa sormeen kiinni.

"Niin", sanoi Diederich torjuen ja palasi paikalleen. Hänestä tuntui tukalalta, ja hän ajatteli: "Kunpa ei aina tarvitsisi kajota hänen hipiäänsä! Se on innoittavan pehmeätä." Agnes katsahti häneen ohimennen ja yritti jonkun ajan perästä: "Eikös meillä ole oikeastaan yhteisiä sukulaisia Netzigissä?" Ja Agnes pakotti hänet tarkastamaan kahta sukua. Ilmeni, että he olivat keskenään sukulaisia, serkuksia.

"Teidän äitinne on vielä elossa, eikö totta? Siitä voitte iloita. Minun äitini on jo kauan sitten ollut kuolleena. Minä en tule myöskään elämään kauan. Minulla on sellaisia aavistuksia" -- ja hän hymyili surullisesti ja anteeksipyytäen.

Diederich vaikeni, tämä tunteellisuus tuntui hänestä typerältä. Vielä yksi väliaika -- ja kun he kumpikin yrittivät puhua, niin mecklenburgilainen tuli väliin. Hän puristi Diederichin kättä niin voimakkaasti, että tämän kasvot vääntyivät, ja katsoi häntä voittoisasti silmiin, nauraen. Ilman muuta hän veti tuolin aina Agneksen polviin asti ja kysyi iloisesti ja arvovaltaisesti kaikkea mahdollista, mikä vain saattoi heitä molempia koskea. Diederich jäi oman onnensa nojaan ja huomasi, että Agnes, kun häntä rauhallisesti katseli, paljon menetti pelkoaan. Oikeastaan tuo tyttö ei ollut sievä. Hänellä oli liian pieni, hieman kippurainen nenä, minkä tosin hyvin kapealla harjalla oli teirenpilkkuja. Hänen keltaisenruskeat silmänsä olivat liian lähellä toisiaan ja värähtelivät, kun hän katseli jotakin. Huulet olivat liian kapeat, koko kasvot olivat liian kapeat. "Jospa hänellä ei olisi niin paljon punaisenruskeata tukkaa otsalla eikä niin valkeata hipiätä..." Diederichille tuotti myöskin tyydytystä se, että sen sormen kynsi, jota hän oli nuollut, ei ollut ollut oikein puhdas.

Herra Göppel ilmestyi siihen kolmen sisarensa kanssa. Yhdellä heistä oli mies ja lapsia. Isä ja tädit syleilivät ja suutelivat Agnesta. He tekivät sen pakoitetun sydämellisesti ja varovaisin ilmein. Nuori tyttö oli hoikempi ja pitempi kuin kaikki muut ja katseli alaspäin hieman hajamielisesti siihen, joka juuri roikkui hänen laihoilla olkapäillään. Vain isänsä suudelmaan hän vastasi pitkään ja vakavasti. Diederich katseli tätä ja näki auringonvalossa, miten kirkkaansiniset suonet kulkivat poikittain Agneksen ohimoilla.

Hänen täytyi viedä eräs tädeistä päivällispöytään. Mecklenburgilainen oli ottanut Agneksen käsivarren kainaloonsa. Pitkän perhepöydän ympärillä kahisi silkkiset pyhävaatteet. Takinliepeet nostettiin polville. Yskittiin ja ryittiin, miehet hieroivat käsiään. Sitten tuli soppa.

Diederich istui kaukana Agneksesta eikä voinut nähdä häntä kumartumatta -- mitä hän huolellisesti myöskin vältti. Kun hänen naapurinsa jätti hänet rauhaan, niin hän söi suuret määrät vasikanpaistia ja kukkakaalia. Hän kuuli, miten perinpohjaisesti keskusteltiin ruuasta, ja sai vakuuttaa, että se maistui hyvältä. Agnesta varoitettiin syömästä salaattia ja neuvottiin juomaan punaviiniä, ja hänen piti ilmoittaa, oliko sinä aamuna pitänyt kummikenkiä. Herra Göppel selitti, Diederichin puoleen kääntyen, että hän ja hänen sisarensa olivat, Jumala ties miten, joutuneet toisistaan erilleen Friedrichstrassella ja tavanneet toisensa vasta omnibussissa. "Jotakin sellaista ei teille voi tapahtua Netzigissä", huusi hän ylpeästi pöydän yli. Mahlmann ja Agnes puhuivat eräästä konsertista. Tyttö tahtoi varmasti päästä sinne ja isä tuli sen sallimaan. Herra Göppel teki hellätuntoisia esteitä ja tätien kuoro säesti häntä. Agneksen piti mennä aikaisin levolle ja pian raittiiseen ilmaan. Hän oli talvella ponnistellut liiaksi. Agnes väitti tätä valeeksi. "Te ette laske minua koskaan ulos huoneesta. Te olette hirveitä."

Sisimmässään Diederich asettui hänen puolelleen. Hänessä tapahtui sankarillinen kuohunta: hän olisi tahtonut laittaa niin, että Agnes olisi saanut kaikki, mitä halusi, että hän olisi ollut onnellinen ja että hän olisi saanut kiittää siitä häntä, Diederichiä... Silloin kysyi herra Göppel häneltä, halusiko hän mennä konserttiin. "En tiedä", sanoi hän halveksivasti ja katseli Agnekseen, joka kumartui eteenpäin. "Millainen se sitten on? Minä käyn usein konserteissa, missä minä saan juoda olutta."

"Hyvin järkevätä", sanoi herra Göppelin lanko.

Agnes oli vetäytynyt takaisin, ja Diederich katui lausuntoaan.

Mutta kermaa, jota kaikki odottivat, ei kuulunut. Herra Göppel neuvoi tytärtään menemään katsomaan. Mutta ennenkuin tämä oli ennättänyt panna syrjään hillolautastaan, oli Diederich ponnahtanut pystyyn -- hänen tuolinsa lensi seinää vastaan -- ja rientänyt vankoin askelin ovelle. "Marie! retaa!" hän huusi. Punaisena ja katsahtamatta kehenkään hän palasi paikalleen. Mutta hän huomasi hyvinkin, että muut iskivät silmää toisilleen. Vieläpä Mahlmann huokasi pilkallisesti. Lanko lausui keinotekoisen vaivattomasti: "Aina vain kohtelias! Niin sitä pitää." Herra Göppel hymyili lempeästi Agnekseen päin, joka ei kohottanut katsettaan hillosta. Diederich kosketti polvellaan pöydän lautaa, mikä alkoi kohota. Hän ajatteli: "Jumalani, jumalani, kunpa minä en olisi sitä tehnyt!"

Aterian jälkeen hän kiitti kaikkia kättelemällä, mutta Agneksen kohdalla hän teki kierroksen. Kahvilla, berliniläishuoneessa, hän asettui huolellisesti sellaiseen paikkaan, missä Mahlmannin leveä selkä esti tytön näkymästä. Eräs tädeistä tahtoi ottaa hänet hoteisiinsa.

"Mitäs te oikein opiskelette, nuori mies?" kysyi hän.

"Kemiaa."

"Ah niin, fysiikkaa?"

"Ei, vaan kemiaa."

"Ah niin."

Ja niin mahtipontisesti kuin hän oli aloittanutkin, niin sitä pitemmälle hän ei päässyt. Diederich nimitti häntä itsekseen tyhmäksi hanheksi. Koko seurue ei sopinut hänelle. Täynnä vihamielistä raskautta hän katseli niitä kaikkia, kunnes viimeiset sukulaiset olivat menneet. Agnes ja hänen isänsä olivat saattaneet heitä ovelle asti. Herra Göppel palasi takaisin ja oli ihmeissään sen johdosta, että tapasi vielä tuon nuoren miehen huoneesta. Hän tarkasti häntä vaieten, koskettipa kerta taskuaankin. Kun Diederich heitti hyvästit ilman muuta, pyytämättä vipata rahaa, niin Göppel ilmaisi suurta sydämellisyyttä. "Minä tulen sanomaan tyttärelleni terveisenne", sanoi hän päälliseksi, ja sitten ovella, mietittyään hieman: "Tulkaahan taas ensi sunnuntaina!"

Diederich oli lujasti päättänyt olla enää koskaan menemättä tähän taloon. Kuitenkin hän antoi seuraavana päivänä kaiken olla alallaan voidakseen mennä erääseen kauppaan kysymään, mistä saattoi ostaa Agnekselle konserttipiletin. Sitä ennen hänen täytyi siellä olevista listoista löytää sen taiteilijan nimi, jonka Agnes oli maininnut. Oliko se kaikunut sellaiselta? Diederich teki päätöksensä. Kun hän sitten sai kuulla, että pääsylippu maksoi neljä markkaa viisikymmentä penniä, niin hänen silmänsä menivät hämmästyksestä selko selälleen. Niin paljon rahaa sellaisen näkemisestä, joka soitti! Kunpa olisi yksinkertaisesti voinut poistua! Kun hän oli maksanut ja päässyt ulos, niin hän kiukutteli kovasti sellaisen huijauksen johdosta. Sitten hän muisti, että se oli tapahtunut Agneksen vuoksi, ja tuli järkytetyksi oman itsensä vuoksi. Se oli ensimäinen raha, jonka hän oli kuluttanut toisen ihmisen hyväksi.

Hän pisti lipun erääseen kuoreen, mihin ei pannut mitään muuta, ja kirjoitti osoitteen kaunokirjoituksella, jottei olisi tullut ilmaisseeksi itseään. Kun hän sitten oli panemassa kirjettä laatikkoon, niin Mahlmann osui siihen ja nauroi pilkallisesti. Diederich tunsi tulleensa yllätetyksi; hän tarkasti kättään, jolla oli pudottanut kirjeen laatikkoon. Mutta Mahlmann ilmaisi vain aikomuksensa tulla katsomaan Diederichin kojua. Hänestä tuntui kuin olisi se ollut sisustettu jotakin vanhempaa naista varten. Vieläpä kahvikannunkin oli Diederich tuonut kotoaan! Diederich oli kuumissaan häpeästä. Kun Mahlmann ylenkatseellisesti selaili hänen kemiankirjojaan, niin Diederich häpesi alaansa. Mecklenburgilainen heittäytyi sohvaan ja kysyi: "Mitä Te sitten pidätte neiti Göppelistä? Soma kovakuoriainen, eikö niin? Nyt tulee hän taas punastumaan! Hakkailkaa häntä vain! Minä vetäydyn syrjään, jos pidätte sitä suotavana. Minulla on kierroksessa viisitoista muuta."

Kun Diederich veltosti torjui:

"Neiti Agnes, hänessä on jotakin. Muutoin minä en ollenkaan ymmärtäisi naisia. Punaset hiukset! -- ja ettekö ole huomannut, miten hän katselee, kun luulee, että sitä ei huomata?"

"Minua ei hän ole ainakaan katsellut", sanoi Diederich vielä halveksivammin, "enkä minä siitä sitten rahtuakaan välitä."

"Neiti Agneksen vahinko!" Mahlmann nauroi hillittömästi -- minkä jälkeen hän ehdotti pientä retkeilyä kaupungilla. Siitä seurasi olutretki. Ensimäiset kaasulyhdyt näkivät heidät molemmat humalassa. Hieman myöhemmin sai Diederich Mahlmannilta ilman aihetta aimo korvapuustin, Leipzigerstrassella. Hän sanoi: "Ai, mutta se oli --" Hän oli sanoa "hävytöntä", mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Mecklenburgilainen koputti häntä olalle. "Kaikessa ystävyydessä, pienokaiseni! Kaikki vain ystävyydestä!" -- ja päälle päätteeksi hän vippasi Diederichiltä tämän viimeiset kymmenen markkaa... Neljä päivää myöhemmin hän tapasi hänet nälkiintyneenä ja jakoi hänelle siitä, mitä jostakin muualta oli lainannut, jalomielisesti kolme markkaa. Sunnuntaina Göppelin luona -- täyteläisemmällä vatsalla Diederich ei olisi kenties mennyt sinne -- Mahlmann kertoi, että Hessling oli kevytmielisesti tuhlannut kaikki rahansa ja että nyt hänen täytyi syödä tarpeekseen. Herra Göppel ja hänen lankonsa nauroivat ymmärtäväisesti, mutta Diederich olisi kernaammin tahtonut olla koskaan syntymättä kuin joutua sillä lailla Agneksen tarkastettavaksi niin surullisesti. Tyttö halveksi häntä! Epätoivoisena hän lohdutti itseään. "Saman tekevää, sitä hän on aina tehnyt!" Silloin Agnes kysyi, oliko tuo konserttipiletti kenties häneltä. Kaikki kääntyivät Diederichiin päin.

"Mieletöntä! Miten se olisi pälkähtänyt päähäni", hän vastasi niin tylysti, että he uskoivat häntä. Agnes epäröi hetken, ennenkuin käänsi pois katseensa hänestä. Mahlmann tarjosi naisille makeisia ja asetti loput Agneksen eteen. Diederich ei välittänyt hänestä. Hän söi vielä enemmän kuin edellisellä kerralla. Koska kerta kaikki luulivat, että hän sitä varten oli tullutkin. Kun mainittiin, että kahvi tultaisiin juomaan Grünewaldissa, niin Diederich keksi heti kohta sopimuksen. Vieläpä hän lisäsi: "Se on sellaisen kanssa, jonka minä en voi antaa odottaa." Herra Göppel laski hänen olalleen vantteran kätensä, tirkisti häntä silmiin pää kallellaan ja sanoi puoliääneen: "Älkää peljätkö, Te olette luonnollisesti kutsuvieras." Mutta Diederich sanoi järkytettynä, että se ei ollut syynä. "No niin, tulkaa ainakin silloin taas tänne, kun Teillä on siihen halua", lopetti Göppel ja Agnes nyökkäsi siihen päällään. Vieläpä näytti tyttö tahtovan sanoa jotakin, mutta Diederich ei jäänyt sitä odottamaan. Loput päivästä hän maleksi kaupungilla itsetyytyväisen murheellisena, ikäänkuin suuren uhritoimituksen jälkeen. Illalla hän istui ahdinkoon asti täytetyssä oluttuvassa, pää käsien varassa, nyökyttäen päällään silloin tällöin alas lasiin, ikäänkuin olisi nyt ymmärtänyt kohtalon oikut.

Mitä olisi voinut tehdä sitä väkivaltaisuutta vastaan, millä Mahlmann oli vienyt hänen rahansa? Sunnuntaina oli sitten Mahlmannilla kukkavihko Agnekselle, ja Diederich, joka tuli tyhjin käsin, olisi voinut sanoa: "Se on oikeastaan minulta, neiti." Kuitenkin hän vaikeni, ollen vihaisempi Agnekselle kuin Mahlmannille. Sillä Mahlmann herätti pakosta ihmettelyä, kun hän yöllä riensi erään tuntemattoman jälessä, lyödäkseen lyttyyn hänen silinterinsä -- vaikka Diederich ei ollutkaan tuntematta sitä varoitusta, mikä sellaiseen tapaukseen häneen itseensäkin nähden sisältyi.

Kuukauden lopulla, syntymäpäiväkseen, hän sai odottamatta rahasumman, minkä hänen äitinsä oli säästämällä pannut kokoon, ja ilmestyi Göppelille kukkavihko kädessä, mikä vihko ei tosin ollut liian suuri, siksi, ettei olisi paljastanut itseänsä ja ettei olisi Mahlmannista näyttänyt uhkamieliseltä. Tytön kasvot näyttivät, niin hänestä tuntui, liikutetuilta, ja Diederich hymyili ystävällisen nöyrästi ja samalla hämillään. Tämä sunnuntai tuntui hänestä kuulumattoman juhlalliselta. Hän ei hämmästynyt, kun haluttiin lähteä eläintarhaan.

Seurue läksi liikkeelle, kun Mahlmann oli ensin laskenut, että heitä oli yksitoista. Kaikki vastaantulevat naiset olivat, kuten Göppelin sisaretkin, toisin puettuja kuin viikolla, ikäänkuin olisivat silloin kuuluneet korkeampaan luokkaan tai saaneet perinnön. Miehillä oli päällään kävelytakki, mihin harvoilla yhtyi mustat housut, kuten Diederichilläkin, mutta useilla oli olkihattu päässä. Kun mentiin syrjäkadun poikki, niin se oli yksitoikkoinen ja tyhjä, vaikka oli leveäkin. Kerta kuitenkin tanssi ryhmä pieniä tyttöjä valkeissa vaatteissa ja mustissa sukissa, kimakasti laulaen, piiritanssia. Heti sen jälkeen, eräällä raitiotiellä, hikoilevat vaimot hyökkäsivät erään omnibussin kimppuun, ja kauppa-apulaisten kasvot, apulaisten, mitkä siekailematta kilvoittelivat heidän kanssaan paikoista, näyttivät heidän tulipunaisiin naamoihinsa verraten kuolemankalpeilta. Kaikki ryntäsi eteenpäin, päämäärää kohden, missä nautinnon lopultakin piti alkaa. Kaikkien eleet sanoivat päättävästi: "Remutaan nyt, on sitä tehty työtäkin!"

Diederich maksoi naisten puolesta Berlinerin. Kaupunkiradalla hän valtasi heille useampia paikkoja. Erään herran, joka aikoi anastaa yhden niistä, hän esti siitä siten, että astui pahasti hänen jalalleen. Herra huudahti: "Tolvana!" Diederich vastasi samalla mitalla. Sitten osoittautui, että herra Göppel tunsi hänet, ja tuskin oli Diederich ja tuo toinen esitetty toisilleen, kun he jo käyttäytyivät mitä ritarillisimmin. Kumpikaan ei olisi tahtonut istua, jotta toisen ei olisi tarvinnut seisoa.

Pöydässä, eläintarhassa, Diederich joutui Agneksen viereen -- miksi kaikki kävikin sinä päivänä niin onnellisesti? -- ja kun neiti tahtoi heti kahvin jälkeen päästä eläimiä katsomaan, niin hän tuki häntä raivokkaasti. Hän oli täynnään yrittämishalua. Petoeläinten häkkien välisen ahtaan käytävän edessä naiset kääntyivät ympäri. Diederich tarjoutui Agneksen oppaaksi ja seuralaiseksi. "Ottakaa sitten mieluummin minut mukaanne", sanoi Mahlmann. "Jos tosiaankin joku tanko sattuisi pääsemään irti --"

"Silloin ette Tekään sitä kiinnittäisi", vastasi Agnes ja astui sisään Mahlmannin purskahtaessa nauruun. Diederich pysyttäytyi tytön takana. Häntä ahdisti: eläinten vuoksi, jotka oikealta ja vasemmalta hyökkäsivät häntä kohden päästämättä muuta ääntä kuin syviä huokauksia, joita ne puhalsivat hänen päälleen -- ja tuon nuoren tytön vuoksi, jonka kukkasten tuoksu kulki hänen edellään. Aivan takapäässä Agnes kääntyi ympäri ja sanoi:

"Minä en pidä kerskumisesta!"

"Ettekö todellakaan?" kysyi Diederich ilon liikuttamana.

"Tänään te olette kerta säädyllinen", sanoi Agnes; ja Diederich:

"Minä tahtoisin sitä oikeastaan olla aina."

"Todellako?" -- Ja Agneksen äänessä oli tällä kertaa epävarmuutta. He katsahtivat toisiinsa ilmeellä, joka sanoi, että tästä ei kannattanut enempää puhua. Nuori tyttö sanoi valittaen:

"Mutta nämä eläimethän löyhkäävät hirveästi."

Ja he kääntyivät takaisin.

Mahlmann otti heidät vastaan. "Minä tahdoin vain nähdä, tulitteko pääsemään sieltä ehjin nahoin." Sitten vei hän Diederichin hieman syrjään. "No niin, mitäs sille tyttöselle kuuluu? Luonnistuuko se Teillekin? Olenhan sen sanonut, että se ei ole mikään konsti."

Kun Diederich pysyi mykkänä:

"Tepäs olette käynyt suoraan asiaan! Tiedättekös mitä? Minä viivyn vielä lukukauden Berlinissä: sitten te voitte minut periä. Mutta niin kauan te saatte suosiollisesti odottaa" -- hänen suunnattoman vartalonsa jatkona hänen pieni päänsä näytti äkkiä salavihaiselta -- "ystäväiseni!"

Ja Diederich pääsi rauhaan. Häntä oli alkanut hirveästi pelottaa, eikä hän uskaltanut enää lähestyä Agnesta. Tyttö ei kuunnellut perin tarkkaavaisesti Mahlmannia, huusi taaksepäin: "Isä! Tänäänpäs on kaunista ja tänäänpäs käy minulle kaikki hyvin."

Herra Göppel otti hänen käsivartensa käsiensä väliin ja näytti kuin olisi tahtonut puristaa sitä, mutta tuskin kosketti sitä. Hänen kirkkaat silmänsä nauroivat ja olivat kosteat. Kun sukulaiset olivat heittäneet hyvästit, niin hän keräsi tyttärensä ja molemmat nuoret miehet ympärilleen ja selitti heille, että päivä oli vietettävä juhlallisesti; heidän piti kulkea lehmuksia pitkin ja syödä jossakin myöhemmin.

"Isä käy kevytmieliseksi!" huusi Agnes ja katsahti ympärilleen Diederichiin päin. Mutta tämä loi katseensa maahan. Asemalla hän käyttäytyi niin taitamattomasti, että joutui muista kauaksi erilleen; ja Friedrichstadtin luona sattuneessa ahdingossa hän jäi kahden kesken herra Göppelin kanssa. Äkkiä Göppel pysähtyi, tunnusteli pelästyneenä vatsaansa ja kysyi:

"Missäs minun kelloni on?"

Se oli poissa perineen. Mahlmann kysyi:

"Miten kauan olette jo ollut Berlinissä, herra Göppel?"

"Niinpä niin!" -- ja Göppel kääntyi Diederichin puoleen. "Kolmekymmentä vuotta olen minä ollut täällä, eikä mitään tällaista ole ennen sattunut." Ja ylväänä tästä kaikesta huolimatta: "Katsokaapas, tällaista ei ylipäänsä voi tapahtua Netzigissä!"

Aterioimisen asemesta heidän täytyi nyt mennä poliisiasemalle ja kestää kuulustelu. Ja Agnes yski. Göppelin jäseniä tempoi. "Me taidamme nyt olla liian väsyneitä", hän mutisi. Keinotekoisen iloisella sydämellisyydellä hän hyvästeli Diederichiä, joka ei ollut näkevinään Agneksen kättä, vaan kohotti kömpelösti hattuaan. Yhdellä hyppäyksellä ja hämmästyttävän taitavasti hän heittäytyi erääseen ohikulkevaan omnibussiin, ennenkuin Mahlmann käsitti, mitä tapahtui. Hän oli päässyt pakoon! Ja loma oli tulossa! Hän oli kaikesta vapaa! Kotona hän tietysti heitti kaikki raskaimmat kemiankirjansa kolinalla maahan. Vieläpä hän piteli jo kahvikannuakin kädessään. Mutta erään oven narahtaessa hän alkoi heti panna kaikkea järjestykseen. Sitten hän vetäytyi sohvan nurkkaan, tuki päätään käsillään ja itki. Kunpa ei tätä ennen olisi ollut niin ihanata! Hän oli mennyt Agneksen ansaan. Siten menettelivät tytöt: he menettelivät usein siten ja tahtoivat toisen miehen avulla tehdä toisen miehen narriksi. Diederich oli syvästi vakuutettu siitä, että hän itse ei voinut kohdella ketään sillä lailla. Hän vertasi itseään Mahlmanniin eikä käsittänyt, miten joku tyttö olisi heistä kahdesta valinnut hänet, Diederichin. "Mitäs minä olenkaan kuvitellut?" hän ajatteli. "Sellaisen tytön, joka minuun rakastuu, täytyy tosiaankin olla tyhmä." Hän pelkäsi kovin, että mecklenburgilainen saattoi tulla ja uhata häntä vielä kovemmin. "Minä en välitä enää koko tytöstä. Kunpa jo olisin poissa!" Seuraavina päivinä hän oli kuolettavassa jännityksessä lukittujen ovien takana. Tuskin oli hän saanut rahojaan, kun hän jo matkusti.

Hänen äitinsä kysyi, hämillään ja mustasukkaisena, mikä Diederichiä vaivasi. Niin pienen ajan perästä hän ei ollut enää mikään nuorukainen. "Niin, sitä ne tekevät ne Berlinin kadut!"

Kun äiti toivoi, että poikaa ei enää lähetettäisi Berliniin, vaan johonkin pienempään yliopistoon, niin Diederich oli valmis käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Isän mielestä asialla oli hyvät ja huonotkin puolensa. Diederichin piti kertoa hänelle paljon Göppelin perheestä ja tehdä selvää siitä, oliko käynyt tehtaassa ja muiden liiketuttavien luona. Herra Hessling toivoi, että Diederich olisi isänsä verstaassa oppinut tuntemaan paperinvalmistuksen. "Minä en ole enää nuorimpia, eikä minun kranaatinsiruni ole pitkään aikaan minua niin pahasti vaivannut."

Diederich livisti tiehensä, niin pian kuin saattoi, päästäkseen kävelemään Gäbbelchenin metsään tai pitkin Gohsen ohi juoksevan Ruggebachin rantaa ja voidakseen antautua siellä luonnon helmaan. Sillä hän kaipasi sitä nyt. Ensi kertaa hän huomasi, että tuolla taustalla olevat kukkulat näyttivät surullisilta, tai joltakin suurelta kaipaukselta, ja että se, mikä auringosta tai sateesta sattuu maahan, oli Diederichin kuumaa rakkautta ja kyyneleitä. Sillä hän itki kovasti. Vieläpä hän koetti rukoillakin.

Kun hän kerta meni Leijona-apteekin ohitse, niin pöydän takana seisoi hänen koulutoverinsa Gottlieb Hornung. "Niin, minä näyttelen täällä kesän yli hieman apteekkaria", selitteli hän. Olipa hän jo erehdyksessä itsensä myrkyttänytkin ja silloin mennyt selälleen kuin ankerias. Koko kaupunki oli siitä puhunut! Mutta syksyllä hän tuli menemään Berliniin perehtymään asiaan tieteellisesti. Tokko siellä tuli olemaan mitään erikoista. Ylen iloisena suuremman pääkaupungin tuntemuksensa johdosta Diederich alkoi kehua berliniläisiä kokemuksiaan. Apteekkari lupasi: "Me tulemme yhdessä kääntämään koko Berlinin ylösalaisin."

Ja Diederich oli kyllin heikko antaakseen lupauksensa. Pieni yliopisto hyljättiin. Kesän lopulla -- Hornungilla oli vielä harjoitusajasta joitakuita päiviä jälellä -- Diederich palasi Berliniin. Hän vältti entistä huonettaan Tieckstrassella. Mahlmannin ja Göppelien vuoksi hän pakeni aina Gesundbrunneniin asti. Siellä odotti hän Hornungia. Mutta Hornungia, joka oli ilmoittanut lähdöstään, ei kuulunut; ja kun hän viimein saapui, niin hänen päässään oli viheriänkeltainen ja punainen lakki. Hänet oli joku virkaveli heti kohta ajanut erääseen yhdistykseen. Diederichinkin piti liittyä siihen. Ne olivat uusteutoneja, perin hieno yhdistys, sanoi Hornung; vain kuusi farmaseuttia kuului siihen. Diederich kätki pelästyksensä halveksunnan naamariin, mutta se ei auttanut. Hänen ei tullut saattaa häpeään Hornungia, joka oli hänestä puhunut; vähintään kerran hänen piti käydä siellä.

"Mutta vain kerran", hän sanoi lujasti.

Hornung kesti aina siihen asti, kun Diederich luisui pöydän alle ja hänet kuljetettiin pois. Kun hän oli nukkunut tarpeekseen, niin hänet haettiin aamutuikulle. Diederichistä oli tullut juomaseuran jäsen.

Ja tähän paikkaan hän tunsi itsensä sidotuksi. Hän huomasi joutuneensa ihmisten joukkoon, joista kukaan ei tehnyt hänelle mitään eikä vaatinut häneltä mitään muuta kuin sitä, että joi. Kiitollisena ja hyväntahtoisena hän kohotti lasinsa jokaista kohden, joka häntä siihen kehoitti. Juominen ja juomatta-oleminen, istuminen, seisominen, puhuminen tai laulaminen ei useimmiten riippunut hänestä itsestään. Kaikki tapahtui äänekkään komennuksen mukaisesti, ja jos sitä silloin seurasi, niin eli itsensä ja maailman kanssa rauhassa. Kun Diederich ensi kertaa salamanderissa ei seurannut paukuttamista, niin hän hymyili ympärilleen, melkein hämillään oman täydellisyytensä johdosta.

Eikä tämä ollut vielä mitään siihen varmuuteen verraten, jota hän saattoi osoittaa laulussa! Diederich oli koulussa kuulunut parhaimpiin laulajiin ja jo ensimäisessä lauluvihossa tiennyt ulkoa kaikki sivut, miltä mikin laulu voitiin löytää. Nyt tarvitsi hänen vain ylioppilaslaulukirjassa, mikä sijaitsi suurilla vaarnoilla olutlätäkön keskellä, siirtää sormeaan löytääkseen ennen kaikkea ne numerot, jotka piti laulettaman. Usein oli hän koko illan kunnioittavasti presidentin huulilla, joka tahtoi tietää, tuliko hänen lempilaulunsa esiin. Silloin hänen äänensä julisti urhoollisesti: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst", ja hän kuuli paksun Delitzschin vieressään murisevan ja tunsi olevansa onnellisesti kätkettynä tuon matalan muinaissaksalaisen huoneuston puolihämärään, missä lakit riippuivat seinällä, vastapäätä avattujen suiden piiriä, suiden, jotka joivat samaa ja lauloivat samaa, oluen ja olutta hikoilevien ruumiiden tuoksussa. Myöhemmällä hänestä tuntui siltä, kuin olisi hikoillut kaikkien muiden kanssa yhtenä ja samana ruumiina. Hän oli hukkunut yhdistykseen, mikä ajatteli ja tahtoi hänen puolestaan. Ja hän oli mies, hän saattoi pitää itseään suuressa arvossa, hänellä oli kunniansa, koska kuului tuohon yhdistykseen! Kukaan ei voinut häntä siitä eroittaa eikä tehdä hänelle yksityisesti mitään! Yrittäisipä vain Mahlmannkin sitä kerran: kaksikymmentä miestä nousisi häntä vastaan Diederichin asemasta! Diederich suorastaan toivoi hänen ilmestymistään, niin peloton hän oli. Jos hän mahdollisesti saapui Göppelin kanssa, niin silloin tulivat näkemään, mitä Diederichistä oli tullut, ja silloin hän tuli saaneeksi heille kostetuksi!

Yhtä kaikki hänessä herätti syvintä myötätuntoa hänen naapurinsa, paksu Delitzsch, joka oli heistä kaikkein lauhkein ja suruttomin. Jotakin syvästi rauhoittavaa, luottamusta herättävää asusti tässä muhkeassa, valkeassa ja humoristisessa rasvamassassa, mikä alhaalla paisui kauas yli tuolinsyrjien, useampina kuhmuina kohosi pöydänreunalle ja jäi siihen rynkämäisilleen, aivan kuin korkein päämäärä olisi ollut siinä saavutettuna, tekemättä mitään muita liikkeitä kuin niitä, joita syntyi olutlasin kohottamisesta ja paikalleen laskemisesta. Delitzsch oli paremmin kuin kukaan muu paikallaan; se, joka näki hänet siinä istumassa, ei ajatellut ollenkaan sitä, että koskaan olisi nähnytkään häntä seisoallaan. Hän oli kerta kaikkiaan luotu istumaan olutlasin ääressä. Hänen housunpersustimensa, mikä kaikissa muissa tilaisuuksissa riippui niin syvän melankoolisesti, sai nyt oikean muotonsa ja paisui mahtavasti. Vasta hänen peräpuolensa ohella hänen etupuolensakin pääsi täyteen kukoistukseensa. Elämän ilo loisti siitä, ja hän tuli pilapuheiseksi.

Syntyi oikea draama, kun eräs nuori keltanokka piloillaan korjasi pois hänen olutlasinsa. Delitzsch ei liikuttanut mitään jäsentään, mutta siihen ilmeeseen, millä hän seurasi ryöstettyä lasiaan, sisältyi äkkiä koko olemassaolon rajusti liikutettu vakavuus, ja hän huusi saksilaisella kirkuvalla tenorillaan: "Keltanokka, etkös sinä aijokaan minulle mitään tiputtaa? Vai onkos sinun tarkoitukseksi riistää minulta koko elämän ylläpitäjä? Tämä on alhaista, halpamaista vahingontuottamusta, ja minä voin suoraan irvistää sinulle!"

Kun pilaa kesti liian kauan, niin Delitzschin valkeat, ihraiset posket painuivat, ja hän rukoili ja nöyrtyi. Mutta niin pian kun hän oli jälleen saanut olutta, niin mikä kaikkisisältävä sovitus hänen hymyssään, mikä kirkastus! Hän sanoi: "Sinä olet kuitenkin aika raato, kippis!" -- joi pohjaan ja koputteli ruukkunsa kannelle, huutaen: "Herra ylijuomanlaskija!"

Jonkun ajan perästä sattui sillä lailla, että tuoli kääntyi Delitzschin mukana ja hän itse pisti päänsä vesijohtotorven hanan alle. Vesi roiskui, Delitzsch kirkui karkeasti tukahtuneella äänellä, ja pari muuta syöksyi pesulaitoksen luokse hänen äänensä innostamana. Jonkun verran vielä jurona, mutta tuoreen veitikkamaisena palasi Delitzsch jälleen pöytään.

"No niin, nyt se taas luistaa", hän sanoi; ja: "Mistä te sitten olette tällä välin puhuneet? Ettekö te sitten tunne mitään muita kuin naishistorioita? Naisista ei ole mihinkään!" Vielä äänekkäämmin: "Ne eivät ole happaman olutlasin arvoisia! Herra ylijuomanlaskija!"

Diederich myönsi hänen olevan oikeassa. Hän oli oppinut tuntemaan naiset, hän oli saanut niistä kylläkseen. Verrattomasti ihanteellisempia arvoja sisältyi olueeseen.

Olut! Alkoholi! Ei tarvinnut muuta kuin istua, niin sitä sai yhä enemmän ja enemmän, olut ei ollut keimailevien naisten kaltainen, vaan uskollinen ja herttainen. Oluen ääressä ei tarvinnut mitään tehdä, ei mitään tahtoa, ei mitään saavuttaa, kuten naisten parissa, kaikki kävi itsestään. Kun kihmasi, niin oli jo jotakin saanut, tunsi kohonneensa elämän korkeuksiin ja oli vapaampi ihminen, sisällisesti vapaa. Poliisit olisivat saaneet vaikka piirittää koko huoneuston: olut, joka nieltiin, muuttui sisäiseksi vapaudeksi. Ja tutkinnot eivät huolettaneet. Oltiin "valmiita", oltiin tohtoreita! Täytettiin paikka porvarillisessa elämässä, oltiin rikkaita ja tärkeitä, suurten tehtaiden johtajia. Se, mitä elämässä tehtiin, vaikutti tuhansiin käsiin. Olutpöydästä lähtien laajennuttiin koko maailmaan, aavistettiin suuria yhteyksiä, yhdyttiin maailman sieluun. Niin, olut kohotti ihmisen siinä määrin oman itsensä yläpuolelle, että hän tapasi jumalan!

Kernaasti olisi Diederich antanut vuosien vieriä sillä lailla. Mutta uusteutoonit eivät jättäneet häntä. Melkein ensi päivästä lähtien he olivat kuvanneet hänelle sitä siveellistä ja aineellista arvoa, mikä oli siinä, että täydellisesti kuuluttiin yhdistykseen; mutta vähitellen he alkoivat häntä yhä peittelemättömämmin siihen pakottaa. Turhaan vetosi Diederich tunnustettuun asemaansa juomaseurassa, mihin asemaan hän oli tottunut ja mihin hän oli tyytyväinen. He vastasivat, että ylioppilaiden yhteenkuuluvaisuuden tarkoitusta, kasvatusta miehuuteen ja ihanteellisuuteen, ei saavutettu pelkästään juominkia pitämällä, niin paljon kuin siitä olikin apua tuohon päämäärään pyrittäessä. Diederich vapisi, hän tiesi liiankin hyvin, mihin tämä johti. Hänen piti miekkailla! Hänestä oli aina tuntunut kammottavalta, kun he olivat hänen nähtensä esittäneet ilmassa keppeineen niitä iskuja, joita he olivat tahtoneet toisilleen antaa, tai kun joku heistä esiintyi musta myssy päässä ja tuoksui jodoformilta. Nyt ajatteli hän ahdistuksissaan: "Miksi minä olen jäänyt tänne ja tullut juomaseuran jäseneksi! Nyt täytyy minun ryhtyä siihen!"

Hänen täytyi. Mutta jo ensimäiset kokemukset saivat hänet rauhoittumaan. Hän oli niin huolellisesti verhottu, kypärillä ja silmälaseilla varustettu, että mahdotonta oli tuottaa hänelle vakavampaa vauriota. Kun hänellä ei ollut mitään syytä olla noudattamatta komennusta yhtä kernaasti ja opinhaluisesti kuin juomaseurassakin, niin hän oppi miekkailemaan nopeammin kuin muut. Ensimäisellä iskulla sattui häneen hieman: hän tunsi veren vuotavan poskeaan pitkin. Kun hänet sitten oli neulottu, niin hänen teki mieli tanssia ilosta. Hän syytti itseään siitä, että oli uskonut näillä hyväntahtoisilla ihmisillä olleen vaarallisia aikomuksia. Juuri se, jota hän oli eniten pelännyt, otti hänet suojelukseensa ja tuli hänen hyväksi kasvattajakseen.

Wiebel oli juristi, mikä seikka sinänsä olisi taannut Diederichin alemmanarvoisuuden. Hän ei voinut olla tuntematta masennusta nähdessään Wiebelin englantilaisesta kankaasta tehdyt vaatteet ja ne värilliset paidat, joita tämä aina vuorotellen piti, kunnes ne oli pantava pesuun. Mutta kipeimmin häneen koski kuitenkin Wiebelin tavat. Kun tämä kevyellä, sirolla kumarruksella joi Diederichin maljan, niin Diederich lyyhistyi kokoon -- ja hänen ilmeensä oli kärsivä pinnistyksen vuoksi --, valutti maahan toisen puolen ja nielasi itsensä toisen puolen mukana. Wiebel puhui hiljaisella, omahyväisellä, feodaaliherran äänellä.

"Sanotaan, mitä sanotaan", huomautti hän kernaasti, "muodollisuudet eivät ole mitään turhuuksia."

Ääntäessään "muodollisuuksien" _m_:n hän puristi huulensa yhteen ja soukisti ne sitten hitaasti torveksi. Diederich tunsi joka kerta uudestaan väristystä sellaisen ylevyyden edessä. Kaikki, mitä oli Wiebelissä, tuntui hänestä valikoidulta: punertava parta, mikä alkoi vallan huulten reunasta; hänen pitkät, koukistuneet kyntensä, jotka koukistuivat alaspäin, eivätkä ylöspäin, kuten Diederichin; voimakas miehinen tuoksu, mikä läksi Wiebelistä; hänen ulkonevat korvansa, jotka lisäsivät hänen päälakensa vaikutusta, päälaen, missä näkyi miekaniskun jättämä arpi; ja hänen kohmeloiset silmänsä. Diederich oli aina katsellut kaikkea tätä tuntien ehdottomasti oman arvottomuutensa. Mutta siitä lähtien, kun Wiebel häntä puhutteli ja oli alkanut suorastaan suosia häntä, Diederichistä tuntui siltä, kuin vasta nyt olemassaolon oikeus olisi ollut hänelle vakuutettu. Hän olisi tahtonut kiitollisena heiluttaa häntäänsä. Hänen sydämensä laajeni onnellisesta ihmettelemisestä. Jos hän olisi uskaltanut kohota toiveissaan niin korkealle, niin hän olisi kernaasti tahtonut saada sellaisen punaisen kaulan ja olisi halunnut aina hikoilla. Mikä unelma osata ryypätä Wiebelin tavalla!

Ja nyt sai Diederich palvella häntä, hän oli hänen henkivartionsa! Hän oli aina läsnä Wiebelin herätessä, haali kokoon hänen kapistuksensa -- ja kun Wiebel oli kortteerirouvansa kanssa huonoissa väleissä epäsäännöllisen vuokranmaksamisensa tähden, niin Diederich piti huolta hänen kahvinsaannistaan ja kiillotti hänen kenkänsä. Sentähden sai hän kulkea kaikkialla mukana. Kun Wiebel toimitti jotakin tehtäväänsä, niin Diederich seisoi ulkona vahdissa, ja hän toivoi vain sitä, että olisi saanut pitää miekkaansa mukanaan, voidakseen sillä tehdä hänelle kunniaa.

Wiebel oli sen ansainnut. Sillä Wiebel edusti loistavimmin yhdistyksen kunniaa, missä myöskin Diederichin kunnialla ja koko velvollisuudentunnolla oli juurensa. Hän otteli kenen kanssa tahansa Uusteutonian puolesta. Hän oli kohottanut yhdistyksen arvoa, sillä hänen kerrottiin kerta löylyttäneen erästä Vindoborussia-yhdistyksen jäsentä! Hänellä oli myöskin sukulainen, joka palveli keisari Franz Josephin toisessa kaartin krenatöörirykmentissä; ja niin usein kuin Wiebel mainitsi serkkunsa von Klappken nimen, niin koko Uusteutonia teki mairittelevan kumarruksen. Diederich koetti kuvitella mielessään, miltä Wiebel olisi näyttänyt kaartinupseerin uniformussa; mutta sellaista ylevyyttä oli mahdoton keksiä. Kun hän sitten eräänä päivänä tuli kauaksi tuoksuvan Gottlieb Hornungin kanssa parturista, niin Wiebel seisoi eräässä kadun kulmassa erään pataljoonan kirjanpitäjän kanssa. Ei mitään erehdystä: Se oli kirjanpitäjä -- ja kun Wiebel näki heidän tulevan, niin hän käänsi heille selkänsä. He kääntyivät myöskin ja menivät tiehensä tiukkaan ja äänettömästi, katsahtamatta toisiinsa, tekemättä mitään huomautusta. Kumpikin arvasi, että naapuri oli myöskin huomannut kirjanpitäjän ja Wiebelin yhdennäköisyyden. Ja kenties muutkin olivat jo kauan sitten tietäneet asian oikean laidan! Mutta kaikille oli Uusteutonian kunnia siksi tärkeä asia, että osasivat vaieta ja unhoittaa sen, minkä olivat keksineet. Kun Wiebel seuraavalla kerralla mainitsi "serkkunsa von Klappken" nimen, niin Diederich ja Hornung tekivät kumarruksensa muiden mukana yhtä mairittelevasti kuin ennenkin.

Diederich oli jo oppinut itsehillintää, muotojen varteenottamista, saanut yhdistyksen henkeä ja harrastusta korkeamman tavoitteluun. Säälien ja vastenmieltä tuntien hän ajatteli sitä harhailevan villin kurjaa olemusta, mikä hän aikaisemmin, oli ollut. Nyt oli järjestystä ja velvollisuudentuntoa tullut hänen elämäänsä. Tarkoin sovittuina hetkinä ilmestyi hän Wiebelin kojuun, miekkailusaliin, parturiin ja aamutuikulle. Iltapäiväkiertely johti juomaseuraan; ja jokainen askel tapahtui yhdistyksen valvonnan alla, vaivaloisia muotoja ja keskinäistä kunnioitusta noudattaen, mistä ei puuttunut miellyttävää karskeutta. Eräs opiskelutoveri, jonka kanssa Diederich oli tähän asti ollut vain virallisessa kanssakäymisessä, törmäsi kerran yhteen hänen kanssaan käymälän edustalla, ja vaikka heistä kumpikaan ei oikein voinut enää suorassa seisoa, niin kumpikaan ei tahtonut astua sisään ensimäisenä. Kauan aikaa he lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia -- kunnes äkkiä hädän pakottamina syöksyivät oven läpi, kahden karjun tavoin, niin että heidän olkaluunsa ruskuivat. Tästä sai alkunsa ystävyys. Jouduttuaan kerran lähemmäksi toisiaan inhimillisessä tilassa, he lähestyivät toisiaan myöskin virallisessa juomapöydässä, joivat veljenmaljat ja nimittivät toisiaan "lurjuksiksi" ja "paksunahoiksi".

Yhdistyselämä ei näyttänyt aina hupaista puoltaan. Se vaati uhreja, se totutti kestämään miehuullisesti kipuja. Vieläpä Delitzschkin, joka oli vilkas iloisuuden lähde, tuotti surua Uusteutonialle. Eräänä aamupäivänä, kun Wiebel ja Diederich tulivat häntä hakemaan, hän seisoi pesukaapin luona ja sanoi: "No niin, onk's teill' tänäänki' sellattiin jano?" -- Ja ennenkuin he ennättivät tarttua häneen, hän suistui maahan vesikannuineen. Wiebel tunnusteli häntä: Delitzsch ei liikuttanut enää mitään jäsentään.

"Sydänhalvaus", sanoi Wiebel lyhyesti. Hän meni tiukasti kilistimen luokse. Diederich keräsi sirut ja kuivasi lattian. Sitten he kantoivat Delitzschin vuoteeseen. Kortteerirouvan muodottoman valittelun vastakohdaksi he molemmat käyttäytyivät ankaran asianmukaisesti. Mennessään suorittamaan asianaiheuttamia tehtäviä -- he marssivat tahdissa rinnatusten -- Wiebel sanoi piukasti kuolemaa halveksien:

"Siten voi käydä jokaiselle meistä. Juominkien pitäminen ei ole mitään leikintekoa. Sen voi jokainen omasta kokemuksestaan sanoa."

Ja kaikkien muiden mukana tunsi Diederich kohonneensa Delitzschin uskollisen velvollisuuksientäyttämisen ja hänen kuolemansa johdosta kunnian kentällä. Ylväänä he saattoivat vainajata hautaan; "Uusteutonia on tienviitoittaja", on luettavana kaikkien kasvoista. Hautuumaalla heillä oli kaikilla suruharsolla verhotut miekat alaspäin käännettyinä ja kasvoilla sotilaan itseensäsyventynyt ilme, sotilaan, jonka tuleva taistelu voi temmata pois samalla lailla kuin aikaisempi oli vienyt toverin; ja se, mitä yhdistyksen ensimäinen luottamusmies sanoi puheessaan: hän ylisti vainajata siitä, että tämä oli miehuuden ja idealismin koulussa saanut korkeimman palkinnon, se liikutti heitä kaikkia, ikäänkuin se olisi koskenut heitä itseään.

Tähän loppui Diederichin oppiaika, sillä Wiebel jätti yhdistyksen valmistuakseen suorittamaan oikeustutkintoaan; ja nyt oli Diederichin tästä lähtien itsenäisesti edustettava häneltä saamiaan periaatteita ja ohjeita ja istutettava nuorempiin. Hän teki sen tuntien korkeata vastuunalaisuutta ja noudatti menettelyissään ankaruutta. Voi sitä keltanokkaa, joka joutui kärsimään jonkun rangaistuksen. Pahimmin kävi eräälle, joka meni ulos ovesta Diederichin edellä. Hän joutui kahdeksanpäiväisen olutpannan alaiseksi. Diederichiä ei johtanut tässä ylpeys eikä itserakkaus, vaan yksistään hänen korkea käsityksensä yhdistyksen kunniasta. Hän itse oli vain ihminen, siis ei mitään; kaikki oikeudet ja arvonanto tuli hänelle yhdistykseen kuulumisesta. Myöskin ruumiillisesti hän sai kiittää sitä kaikesta; valkeiden kasvojensa leveydestä, vatsansa pulleudesta, joka kohotti hänen arvonsa keltanokkien silmissä, etuoikeudesta saada esiintyä kaikissa juhlatilaisuuksissa pitkävartisissa saappaissa, yhdistyksen väreissä ja lakissa, uniformun tuottamasta nautinnosta! Hänen piti kylläkin aina väistää luutnanttia, sillä se yhdistys, mihin luutnantti kuului, oli ilmeisesti korkeampi; mutta ainakin raitioteiden virkailijain kanssa hän saattoi olla huoletta tekemisessä, pelkäämättä saavansa heidän puoleltaan sopimatonta kohtelua. Hänen miehuutensa perustui arpiin, jotka halkoivat leukaa, kulkivat äkkinäisesti läpi poskien ja ulottuivat lyhyeksi leikatulle päälaelle, mikä kaikki löi hänen kasvoilleen uhkaavan leiman -- ja mikä tyydytys, kun sai joka päivä mielensä mukaan näyttää sitä jokaiselle! Kerta tarjoutui odottamattoman loistava tilaisuus. Hän oli Hornungin ja heidän kortteerirouvansa palvelijattaren kanssa mennyt kolmisin Halenseehen tanssiaisiin. Muutamia kuukausia olivat ystävykset asuneet yhdessä, asunnossa, mihin liittyi kohtalaisen sievä palvelustyttö, jolle he kumpikin antoivat pieniä lahjoja ja jonka kanssa he sunnuntaisin kävivät yhdessä ulkosalla. Diederichillä oli omat arvelunsa siitä, oliko Hornung mennyt tytön kanssa yhtä pitkälle kuin hän itse. Virallisesti ja yhdistyksen vuoksi se oli hänelle tuntematon asia.

Rosa ei ollut huonosti puettu, ja niin ollen hänellä oli tanssiin hakijoita. Saadakseen vielä tanssia yhden polkan hänen kanssaan oli Diederich pakotettu muistuttamaan häntä siitä, että oli ostanut hänelle käsineet. Hän oli jo tehnyt virheettömän kumarruksensa tanssin alkajaisiksi, kun huomaamatta siihen tunkeutui eräs sivullinen ja tanssi Rosan kanssa tiehensä. Nolostuneena katseli Diederich heidän jälkeensä tuntien hämärästi, että hänen oli tässä puututtava asiaan. Mutta ennenkuin hän liikahti paikoiltaan, olivat tanssivat parit työntäneet kumoon erään tytön, joka antoi Rosalle korvatillikan ja eroitti hänet kovakouraisesti tanssikumppanistaan. Diederichin mielestä sopi tätä katsella ja lähteä Rosan ryöstäjää kohden.

"Arvoisa herra", sanoi hän ja katsoi tätä kiinteästi silmiin. "Teidän käyttäytymisenne on kuulumatonta."

Toinen vastasi:

"Joskin."

Hämmästyneenä tämän odottamattoman käänteen johdosta, mikä sattui virallisessa keskustelussa, Diederich änkytti:

"Moukka."

Toinen vastasi ketterästi:

"Houkka," -- ja nauroi samalla. Niin suuren muodottomuuden johdosta kokonaan poissa suunniltaan Diederich tahtoi kumartaa ja kääntyä pois, mutta tuo toinen sysäsi häntä vatsaan -- ja heti sen jälkeen he kierivät maassa yhdessä. Kirkunan ja kehotushuutojen piirittäminä he ottelivat, kunnes heidät erotettiin. Gottlieb Hornung, joka auttoi Diederichiä silmälasien etsinnässä, huusi: "Hän poistuu," -- ja läksi heti perässä. Diederich seurasi häntä. He näkivät hänen erään seuralaisen kanssa nousevan juuri ajurinrattaille ja ottivat itse seuraavat. Hornung väitti, että yhdistys ei voinut jättää tätä asiata silleen. "Sillä lailla ei vain saa ryöstää naista ja pitää hänestä sellaista huolta." Diederich selitti:

"Mitä Rosaan tulee, minun puolestani hän on vapaa."

"Minun puolestani myöskin."

Matka oli kiihottava. "Pääsemmekö me perässä? Meillä on ontuva hevoskoni." "Jos tuo moukka ei olekaan hyvityskykyinen?" Päätettiin: "Silloin ei koko asiaa ole virallisesti tapahtunut."

Ensimäinen ajuri pysähtyi läntisessä kaupunginpuolessa erään siistin talon edustalla. Diederich ja Hornung saapuivat paikalle, kun ovi vedettiin kiinni. Päättäväisinä he asettuivat sen eteen. Oli viileätä, ja he marssivat edestakaisin talon edustalla, kaksikymmentä askelta oikealle, kaksikymmentä askelta vasemmalle, pitivät aina ovea silmällä ja toistivat yhä samoja vakavia ja kauaskantavia puheita. Vain pistoolit tulivat tässä kysymykseen! Tällä kertaa oli Uusteutonian kunnialle hankittava runsas hyvitys! Kunpa hän vain ei ollut mikään proletaari!

Viimein tuli ovenvartija näkyviin, ja he ottivat hänet kuulusteltavakseen. He koettivat antaa kuvauksen molemmista herroista, mutta huomasivatkin, että kumpaisellakaan ei ollut mitään erikoisia tuntomerkkejä. Hornung, joka oli Diederichiä kiihkeämpi, piti kiinni siitä, että oli odotettava, ja he marssivat vielä kaksi tuntia edestakaisin. Silloin läksi talosta kaksi upseeria. Diederich ja Hornung katsoivat heihin ihmeissään, epätietoisina siitä, oliko kenties erehdys kysymyksessä. Upseerit joutuivat hämilleen. Näyttipä toinen kalpenevankin. Silloin Diederich teki päätöksensä. Hän astui tuon kalvenneen eteen ja sanoi:

"Arvoisa herra --"

Hänen äänensä petti. Luutnantti sanoi hämillään: "Te erehdytte nähtävästi."

Diederich tokasi:

"En ollenkaan. Minun täytyy vaatia hyvitystä. Te olette --"

"Minä en tunne Teitä ollenkaan", änkytti luutnantti. Mutta hänen toverinsa kuiskasi hänelle jotakin: "Näin ei tämä asia järjesty." -- Hän antoi toverinsa ojentaa itselleen käyntikorttinsa, liitti siihen omansa ja tarjosi ne Diederichille. Diederich antoi takaisin omansa; sitten hän luki: "Kreivi Albrecht Tauern-Bärenheim." Hänellä ei ollut enää aikaa lukea toista, vaan alkoi kiihkeästi kumarrella. Toinen upseeri kääntyi sillä välin Gottlieb Hornungin puoleen:

"Minun ystäväni ei tarkoittanut tuolla pilallaan mitään kummempaa. Hän olisi ymmärtävästikin valmis antamaan millaisen hyvityksen tahansa; minä vain tahdon todeta, että mitään loukkaavaa tarkoitusta hänellä ei ollut."

Tuo toinen, johon hän samalla katsahti, kohautti olkapäitään. Diederich änkytti: "Oo, kiitän suuresti."

"Sillä on asia kylläkin kuitattu", sanoi ystävä; ja molemmat herrat poistuivat.

Diederich seisoi siinä vielä, otsa hiessä, sekavin tuntein. Äkkiä hän huokasi syvään ja hymyili hitaasti.

Myöhemmin juomaseurassa puhuttiin vain tästä tapauksesta. Diederich kehui tovereilleen kreivin todella ritarillista käyttäytymistä.

"Todellinen jalosyntyinen ei tee koskaan mitään, mikä ei sopisi hänelle."

Hän supisti suutaan ja lausui mahtipontisesti:

"M -- muodollisuudet eivät ole mitään turhuuksia."

Uudestaan ja uudestaan hän kutsui Gottlieb Hornungia tuon suuren hetkensä todistajaksi.

"Ei mitään jäykkää, eihän? Oo! Sellaista kuitenkin aina uhkarohkeata pilaa ei sellaisen herran tee mieli aina koettaa. Ja millainen käytös?! M -- moitteeton, sen voin teille sanoa. Hänen ylhäisyytensä selitykset olivat niin läpeensä tyydyttäviä, että minun oli mahdotonta --: Käsitättehän, ett'ei tässä olla mitään tuittupäitä."

Kaikki käsittivät sen ja vahvistivat Diederichin sanat, että Uusteutonia oli suoriutunut tästä asiasta vallan loistavasti. Keltanokat kulettivat ympäri molempien aatelismiesten käyntikortteja ja ripustivat ne keisarinkuvan alle, ristiinpantujen miekkojen väliin. Ei ollut mikään uusteutooni, joka sinä päivänä ei juonut itseään humalaan.

Siihen loppui lukukausi; mutta Diederichillä ja Hornungilla ei ollut matkarahoja. Pitkään aikaan ei heillä ole ollut rahaa mihinkään. Yhdistyselämän tuomien velvollisuuksien vuoksi oli Diederichin kahdensadanviidenkymmenen markan vekseliä suurennettu; ja kuitenkin hän oli velkojen painamana. Kaikki lähteet näyttivät kuivuneilta, heidän edessään oli vain kuivaa, näännyttävää maata -- ja lopulta täytyi kai, niin huonosti kuin se olisi sopinutkin ritareille, tuumia sen takaisin vaatimista, minkä he aikain kuluessa olivat lainanneet tovereilleen. Varmastikin oli moni sillä välin joutunut varoihin. Hornung ei keksinyt ketään. Diederich muisti Mahlmannin.

"Siltähän sopii lainata", hän selitti. "Hän ei kuulunut mihinkään yhdistykseen, tuo vallan tavallinen tolvana. Kerta minä nousen hänen kojuunsa."

Mutta kun Mahlmann hänet näki, niin hän purskahti ilman muuta valtavaan nauruunsa, jonka Diederich oli melkein unhoittanut ja joka sai hänet heti vastustamattomasti masentuneeksi. Mahlmann oli tahditon! Hänen olisi toki pitänyt tuntea, että täällä hänen patenttitoimistossaan koko Uusteutonia oli moraalisesti Diederichin mukana ja että hänen olisi senvuoksi pitänyt osoittaa Diederichille kunnioitusta. Diederichistä tuntui siltä, kuin olisi hän ollut temmattuna erilleen tuosta voimia-antavasta yhteydestä, yhdistyksestä, ja seisonut täällä yksityisenä ihmisenä erään toisen edessä. Odottamaton, vastenmielinen tilanne! Sitä teeskentelemättömämmin hän esitti asiansa. Oo, hän ei tahtonut vippiään takaisin, sitä hän ei tullut koskaan vaatimaan keneltäkään toveriltaan! Mahlmann saattoi olla vain niin suosiollinen, että lainasi hänelle vekseliä vastaan. Mahlmann nojasi tuolinsa selustaa vastaan ja sanoi leveästi ja itsestään ymmärrettävästi:

"Ei käy päinsä."

Diederich hämmästyneenä:

"Miten niin, miksei?"

"Takaaminen on minun periaatteitani vastaan", selitti Mahlmann.

Diederich punastui vihasta. "Mutta minä menin kuitenkin Teidän puolestanne kerta takaukseen, ja sitten tuli vekseli ja minun täytyi Teidän puolestanne suorittaa sata markkaa. Te kartoitte minua!"

"Nähkääpäs! Jos minä nyt menisin takaukseen, niin Te ette liioin maksaisi."

Diederich levitti vain silmänsä selko selälleen.

"Ei, ystäväiseni", lopetti Mahlmann; "jos minä aijon tehdä itsemurhan, niin minä en tarvitse siinä Teidän apuanne."

Diederich tointui ja sanoi uhkamielisesti:

"Arvoisa herra, Teillä ei ole nähtävästi mitään tapoja."

"Ei", toisti Mahlmann ja nauroi hirveästi. Mitä suurimmalla painoilla sanoi Diederich: "Silloin näytätte Te ylipäänsä huijarilta. Eräänlaisia patenttihuijareita pitäisikin olla olemassa."

Mahlmann ei nauranut enää; hänen pienessä päässään olevat silmät olivat tulleet pahanilkisiksi, ja hän nousi ylös. "Nyt Te saatte laputtaa", hän sanoi ilman mitään mielenliikutusta. "Minä voisin maksaa samalla mitalla, mutta minun apulaiseni ovat viereisessä huoneessa, eikä heidän pidä saada kuulla mitään sellaista."

Hän tarttui Diederichin olkapäähän, pyöräytti hänet ympäri ja työnsi häntä edellään. Yrittäessään riistäytyä irti sai Diederich joka kerta aimo töyttäyksen.

"Minä vaadin hyvitystä", hän huusi, "minä vaadin Teidät kaksintaisteluun."

"Mehän taistelemme jo, ettekö sitä huomaa? Sitten kutsun minä tähän vielä erään kolmannen." Hän avasi oven. "Friedrich!" Ja Diederich joutui kaappaajan kynsiin, joka toimitti hänet alas kadulle. Mahlmann huusi hänen jälkeensä:

"En tarkoita mitään pahaa, ystäväiseni. Jos Teillä joskus toiste on jotakin sydämellänne, niin tulkaa vain rauhallisesti takaisin."

Diederich laittoi itsensä kuntoon ja läksi tiehensä hyvässä järjestyksessä. Sitä pahempi Malhmannille, että hän käyttäytyi sillä lailla! Diederichin ei tarvinnut syyttää itseään mistään; kunniatuomioistuimen edessä hän olisi loistavasti pitänyt puolensa. Jotakin perin sopimatonta oli siinä, että jokin yksityinen ihminen saattoi uskaltaa niin paljon; Diederich oli loukkaantunut kaikkien yhdistysten puolesta. Toiselta puolen ei ollut kiellettävissä, että Mahlmann oli huomattavasti verestänyt Diederichin vanhaa kunnioitusta. "Aivan tavallinen koira", ajatteli Diederich. "Mutta sellainen sitä pitää olla..."

Kotona odotti häntä kirjoihin merkitty kirje.

"Nyt voimme me matkustaa pois", sanoi Hornung.

"Miten niin me? Minä tarvitsen itse rahani."

"Sinä lasket varmastikin leikkiä. Minä en voi jäädä tänne yksikseni istumaan."

"Hae sitten itsellesi seuraa!"

Diederich päästi sellaisen naurun, että Hornung luuli häntä totisesti hulluksi. Sitten matkusti hän todellakin.

Matkalla hän vasta huomasi, että osoite oli hänen äitinsä kirjoittama. Sepäs oli tavatonta... Hänen viimeisen korttinsa jälkeen, niin äiti kirjoitti, oli hänen isänsä tila käynyt vielä huonommaksi. Miksi Diederich ei ollut tullut.

"Meidän täytyy olla valmistautuneet vastaanottamaan kaikkein kauheinta. Jos sinä tahdot vielä kerta nähdä meidän syvästi rakastetun isämme, niin älä silloin viivyttele enää, poikani!"

Tämän sanontatavan johdosta Diederichistä tuntui vastenmieliseltä. Hän päätti olla yksinkertaisesti uskomatta äitinsä sanoja.

"Naisiin minä en ylipäänsä luota ollenkaan, eikä minun äitini ole täysjärkinen."

Siitä huolimatta herra Hessling veti viimeisiä hengenvetojaan Diederichin saapuessa.

Näky valtasi Diederichin sillä lailla, että hän jo kynnyksellä purskahti vallan muodottomaan ulvontaan. Hän hoiperteli vuodetta kohden, ja hänen kasvonsa olivat pian märät kuten pesussa. Käsiään hän räpytteli linnunsiipien tavoin ja antoi niiden voimattomina läpsähtää lonkkiaan vastaan. Äkkiä huomasi hän peitteellä isän oikean käden, polvistui ja suuteli sitä. Rouva Hessling, aivan tyynenä ja pienenä miehensä viimeisiä hengenvetojakin katsellessaan, menetteli samoin vasemman käden kanssa. Diederich ajatteli sitten, miten tämä koukistunut, musta sormen kynsi oli iskenyt hänen poskeensa, kun isä antoi hänelle korvapuustin, ja hän itki ääneen. Siitäkin selkäsauna, että oli varastanut lumpuista saatuja nappeja! Tuo käsi oli ollut hirveä; Diederichin sydäntä kouristi, kun hänen piti nyt se menettää. Hän tunsi, että hänen äitinsä ajatteli samaa, ja äiti aavisti poikansa ajatukset Äkkiä he vaipuivat sängyn päällä toistensa syliin.

Surunvalitusvierailujen aikana Diederich oli jo entisellään. Hän edusti koko Netzigissä Uusteutoniaa, piukasti ja varmana tavoistaan, näki itseään töllisteltävän ja unohti melkein, että hänellä oli surua. Vanhaa herra Buckia vastaan hän meni aina ulko-ovelle asti. Netzigin suurmiehen lihavuus kävi majesteettiseksi hänen kiiltävässä kävelytakissaan. Arvokkaasti kantoi hän käännettyä silinterihattuaan edessään, ja hänen toinen, mustasta kintaasta vapautettu kätensä, jonka hän ojensi Diederichille, tuntui hämmästyttävän hentolihaksiselta. Hänen sinisten silmäinsä katse tunki lämpimänä Diederichiin, ja hän sanoi:

"Teidän isänne oli kunnon kansalainen. Nuori mies, tulkaa sellaiseksi! Kunnioittakaa aina kanssaihmistenne oikeuksia! Sitä vaatii Teiltä teidän oma ihmisarvonne. Minä toivon, että tulemme vielä yhdessä työskentelemään yhteishyvän hyväksi. Te tulette nyt nähtävästi pitämään huolen tutkintojenne suorittamisesta."

Diederich saattoi tuskin saada kyllä-sanaa sanotuksi, siinä määrin häiritsi häntä kunnioitus vanhaa Buckia kohtaan. Vanha Buck kysyi kevyemmällä äänellä:

"Onko minun nuorin poikani jo käynyt Teitä tapaamassa Berlinissä? Eikö? Oo, se hänen pitää tehdä. Hän opiskelee nyt myöskin siellä. Mutta tulee kaiketi pian suorittamaan asevelvollisuutensa. Joko Te olette sen tehnyt?"

"En" -- ja Diederich punastui kovin. Hän änkytti jotakin puolustuksekseen. Tähän asti oli hänelle ollut aivan mahdotonta keskeyttää opintojaan. Mutta vanha Buck kohautti olkapäitään, aivan kuin tuo este olisi ollut riittämätön.

Isän testamentissa määrättiin Diederich molempien sisariensa holhoojaksi vanhan kirjanpitäjän Sötbierin ohella. Sötbier ilmoitti hänelle, että seitsemänkymmenentuhannen markan pääoma oli olemassa sitä varten, että käytettäisiin tyttärien myötäjäisiksi. Ei edes korkoihin saanut kajota. Tehtaan puhdas voitto oli viime vuosina noussut keskimäärin yhdeksääntuhanteen markkaan. "Eikö enempään?" kysyi Diederich. Sötbier katsahti häneen, ensin hämmästyneesti, sitten moittivasti. Jos nuori herra olisi voinut kuvitella, miten hänen autuaasti nukkunut isänsä ja Sötbier olivat tahtoneet viedä liikettä eteenpäin. Varmasti se saattoi vielä laajeta...

"No niin, hyv' on", sanoi Diederich. Hän huomasi, että paljon oli korjaamisen varaa. Neljännellä osalla yhdeksästätuhannesta markasta piti hänen tulla toimeen? Tämä vainajan vaatimus kauhistutti häntä. Kun hänen äitinsä väitti, että autuaana kuollut oli kuolinvuoteellaan ilmaissut luottavansa siihen, että sai pojastaan Diederichistä työnsä jatkajan, ja että Diederich ei tullut koskaan menemään naimisiin, jotta saattoi aina pitää huolta omaisistaan, niin Diederich päästi äkisti suustaan: "Isä ei ollut niin sairaalloisen tunteellinen kuin sinä, eikä liioin valehdellut." Rouva Hessling luuli kuulleensa vainajan niin sanoneen ja mukautui. Diederich käytti tätä tilaisuutta hyväkseen kohottaakseen kuukausirahaansa viidelläkymmenellä markalla.

"Ensinnäkin", hän sanoi karkeasti, "minun on suoritettava asevelvollisuuttani. Se maksaa, mitä maksaa. Pikkumaisista rahahistorioistanne Te voitte puhua minulle myöhemmin."

Hän piti itsepintaisesti kiinni vaatimuksestaan päästä Berliniin. Isän kuolema oli herättänyt hänessä villin vapaudentunteen. Öisin hän toisin näki unta, että vanha herra tuli konttorista niine kauhistuneine kasvoineen, jotka hänellä ruumiina oli ollut -- ja hikoillen Diederich heräsi.

Hän matkusti äidin siunauksella varustettuna. Gottlieb Hornungia ja heidän yhteistä Rosaansa hän ei voinut enää käyttää ja muutti toiseen paikkaan asumaan. Uusteutoneille hän osoitti sopivalla tavalla muuttuneet olosuhteensa. Iloinen ylioppilasaika oli ohi. Jäähyväisjuomingit! Hierottiin surusalamanderit, jotka olivat määrätyt Diederichin vanhalle herralle, mutta jotka saattoivat sopia myöskin hänelle ja hänen kauneimmalle kukoistusajalleen. Pelkästä antautumuksesta hän joutui pöydän alle, kuten sinä iltana, jolloin hänestä tuli juomaseuran jäsen; ja nyt oli hän vanha herra.

Ankaran kohmeloisena seisoi hän seuraavana päivänä muiden nuorten miesten kerralla, jotka hänen tavallaan olivat ilkialasti, esikuntalääkärin edessä. Tämä herra katseli inhoten kaikkea sitä ihmislihaa, mikä oli tuotu hänen tarkastettavakseen; mutta Diederichin maha sai hänen katseensa pilkalliseksi, kaikki nauraa virnistelivät, eikä Diederichkään voinut muuta kuin luoda katseensa mahaansa, mikä oli käynyt punaseksi... Esikuntalääkäri oli taas täysin totisena. Eräälle, joka ei kuullut niin hyvin kuin asetus edellytti, kävi huonosti, sillä tunnettiinhan toki teeskentelijät! Eräs, jonka nimenä oli päällepäätteeksi Levysohn, sai neuvon: "Jos Te minua vielä kerran vaivaatte, niin peskäähän edes itsenne!" Diederichille sanottiin:

"Teidän rasvanne me tulemme sulattamaan pois. Neljä viikkoa palvelusta, ja minä vakuutan Teille, että näytätte kristityltä."

Sillä oli hän hyväksytty. Hyljätyt pukeutuivat sellaisella kiireellä, että olisi luullut kasarmin heitä polttavan. Kelvollisiksi katsotut katselivat toisiaan tutkiskellen syrjästä ja poistuivat vitkaan, ikäänkuin olisivat odottaneet, että jokin raskas käsi olisi laskeutunut heidän olkapäilleen. Eräs, näyttelijä, jolle hänen kasvoistaan päättäen kaikki oli samantekevää, asettui vielä kerran lääkärin eteen ja sanoi kuuluvasti, huolellisesti ääntäen: "Minä tahtoisin vielä lisätä, että olen homoseksuaalinen."

Esikuntalääkäri perääntyi, hän oli punastunut. Äänettömästi hän sanoi: "Sellaisia sikoja me emme tosin voi käyttää mihinkään."

Diederich ilmaisi tuleville tovereilleen suuttumuksensa sellaisen hävyttömän käyttäytymisen johdosta. Sitten puhutteli hän vielä sitä aliupseeria, joka äsken oli mitannut hänen pituutensa, ja vakuutti olevansa iloinen. Siitä huolimatta kirjoitti hän Netzigiin tohtori Heuteufelille, joka oli hänen nuorena ollessaan pensselöinyt hänen kurkkuaan, ja kysyi, eikö tämä olisi ottanut todistaakseen, että hän, Diederich, oli risa- ja riisitautinen. Hän ei tietenkään voinut rääkkäyttää itseään piloille. Mutta vastauksessa sanottiin, että hänen ei vain pitänyt pelätä ja että palveleminen oli oleva hänelle terveellistä. Niin jätti Diederich jälleen asuntonsa ja ajoi kampsuineen kasarmille. Jos siellä piti asua kaksi viikkoa, niin säästyihän vuokra siltä ajalta.

Heti alkoivat telineliikkeet, juoksut ja muut henkeäahdistavat harjoitukset. Komppanioittain heidät sijoitettiin käytäviin, joita kutsuttiin "vaikutusalueiksi". Luutnantti von Kullerow esiintyi kuvaamattoman kopeasti. Yksivuotisiin (vapaaehtoisiin) hän ei katsahtanut koskaan muuten kuin toisella, nyrpistetyllä silmällään. Äkkiä hän huusi: "Harjoittaja!" ja antoi aliupseereille määräyksen, minkä jälkeen kääntyi halveksuen pois. Harjoituksissa kasarmin pihalla, rivien muodostamisessa, hajottamisessa ja paikanvaihdossa ei tavoteltu mitään muuta kuin "nahkapoikien" uuvuttamista. Niin, Diederichistä tuntui hyvältä, että täällä kaikki, kohtelu, puhuttelu, koko sotilaskomento pyrki ennen kaikkea alentamaan persoonallisen arvon pienimpään mahdolliseen määräänsä. Ja se teki häneen mahtavan vaikutuksen, se herätti hänessä, niin kehnossa tilassa kuin olikin ja juuri sen vuoksi, syvän kunnioituksen ja jonkinlaisen itsemurhaajan haltioitumisen. Periaate ja ihanne oli ilmeisesti sama kuin uusteutooneilla, sitä seurattiin vain ankarammin. Hauskuushetket hävisivät, hetket, jolloin sai muistella olevansa ihminen. Äkisti ja korjaamattomasti vaivuttiin aina täin tasalle, alku- ja raaka-aineeksi, jota mittaamaton tahto vanutti ja velloi. Mielettömyyttä ja turmelusta olisi ollut, jos vain kaikkein sisimmässä sydämessäänkin olisi tehnyt vastarintaa. Korkeintaan sai, vastoin omaa vakaumustaan, usein masentua. Diederich oli juostessaan kaatunut, hänen jalkansa oli kipeä. Ei niin, että hänen olisi juuri täytynyt ontua, mutta hän ontui ja sai jäädä jälkeen, kun komppania marssi "maaseudulle". Saavuttaakseen sen hän joutui ensin astumaan kapteenin eteen. "Herra kapteeni, anteeksi --" Mikä hirvittävä tapaus! Hän oli aavistamattaan puhutellut voimaa, jolta piti ottaa käskyt mykkänä ja hengessään polvistuneena! Jonka "kaittavaksi" ihminen vain voi antaa itsensä! Kapteeni jyrisi ukkosen tavoin, niin että aliupseerit juoksivat kokoon, kasvoilla ilme, josta näkyi häväistyksen aiheuttama suuttumus. Seurauksena oli, että Diederich ontui vielä pahemmin ja hänen lomaansa oli pidennettävä yhdellä päivällä. Aliupseeri Banselow, joka oli vastuussa yksivuotisensa rikoksesta, sanoi vain Diederichille: "On siinäkin olevinaan sivistynyt ihminen!" Hän oli siihen tottunut, että kaikki paha läksi yksivuotisista. Banselow nukkui miesten huoneessa erään lauta-aidan takana. Kun valo sammutettiin, niin miehet laskivat rivoja juttuja, kunnes aliupseeri huusi väliin suuttuneena: "On siinäkin olevinaan sivistyneitä, ihmisiä!" Huolimatta pitkästä kokemuksestaan hän odotti aina yksivuotisilta suurempaa älyä ja parempaa käyttäytymistä kuin muilta ihmisiltä ja pettyi aina uudestaan. Diederichissä hän ei suinkaan nähnyt kaikkein pahinta. Olut, jonka joku maksoi, ei vaikuttanut yksistään Banselowin käsityskantaan. Hän kiinnitti enemmän huomiota iloisen alistumisen sotilaalliseen henkeen, ja sitä oli Diederichissä. Opetustunneilla voitiin häntä pitää muille mallina. Diederich näyttäytyi olevan täynnään uskollisuuden ja kunniantunnon sotilaallisia ihanteita. Mitä tunnusmerkkeihin ja arvojärjestykseen tuli, hänellä näytti olevan siinä synnynnäinen aisti. Banselow sanoi: "Nyt minä olen herra komentava kenraali", ja Diederich käyttäytyi heti sillä lailla, kuin olisi sen uskonut. Mutta kun kuului: "Nyt minä olen kuninkaallisen perheen jäsen", niin silloin Diederich käyttäytyi tavalla, joka pakotti aliupseerin hymyilemään suuruuden hulluudesta.

Yksityiskeskustelussa, sotilaskrouvissa, Diederich ilmoitti esimiehelleen olevansa innoissaan sotilaselämästä. "Sulautuminen suureen kokonaisuuteen!" hän sanoi. Hän ei toivonut koko maailmassa muuta kuin saada kokonaan jäädä siihen. Ja hän oli vilpitön -- mikä ei kuitenkaan estänyt sitä, että hän iltapäivällä, harjoituksissa "maaseudulla", ei toivonut mitään muuta kuin saada laskeutua hautaan ja lakata kokonaan olemasta. Uniformu, joka muutenkin oli leikattu liian ahtaaksi piukkuuden vuoksi, muuttui aterian jälkeen oikeaksi kidutuskoneeksi. Mitä hyötyä hänellä oli siitä, että kapteeni komennuksensa mukaan kulki ympäri hevosenselässä sanomattoman uljaana ja sotaisena, kun hän itse juoksi ja ähkyi ja tunsi ruuan hölskyvän sulamattomana vatsassaan. Asiallinen haltioituminen, johon Diederich oli täysin valmis, sai väistyä syrjään persoonallisen hädän tieltä. Jalkaa pakotti taas; ja Diederich tarkkasi kipua siinä pelokkaassa, itseänsä halveksivassa toivossa, että se olisi tullut vielä pahemmaksi, niin pahaksi, ettei olisi tarvinnut enää lähteä "maaseudulle", että hän ei kenties olisi voinut enää olla harjoituksissa kasarmin pihalla ja että hänet olisi ollut vapautettava palveluksesta!

Tultiin siihen, että hän sunnuntaina läksi tapaamaan erään yhdistystoverinsa isää, joka oli terveyssalaneuvos. Punaisena häpeästä Diederich sanoi, että hänen täytyi pyytää hänen apuaan. Hän oli haltioissaan armeijasta, tuosta suuresta kokonaisuudesta, ja olisi mitä kernaimmin ollut valmis jäämään siihen kokonaan. Siinä oli suurenmoisessa liikkeessä mukana, niin sanoaksemme osana mahdista, ja tiesi aina, mitä oli tehtävä: se oli ihana tunne. Mutta kun kerta jalka oli kipeä. "Niin pitkälle ei saa sentään mennä, että se tulee käyttökelvottomaksi. Sitäpaitsi minulla on äiti ja sisar elätettävinä." Salaneuvos tutki häntä. "Uusteutonia on tienviitoittaja", hän sanoi. "Minä satun tuntemaan Teidän esikuntaylilääkärinne." Tämän oli Diederich saanut kuulla osakuntatoveriltaan. Hän sulkeutui suosioon, täynnä huolestunutta toivoa.

Tämä toivo vaikutti sen, että Diederich seuraavana aamuna tuskin enää saattoi astua jalallaan. Hän ilmoitti itsensä sairaaksi. "Kukas Te olette, miksikäs te vaivaatte minua?" -- ja esikuntalääkäri tarkasteli häntä, "Te näytätte itse elämältä, Teidän vatsannehan on pienentynyt." Mutta Diederich seisoi tiukkana ja pysyi kipeänä; esimiehen täytyi suostua toimittamaan tarkastuksen. Kun hän oli nähnyt tuon jalan, niin hän selitti tulevansa voimaan pahoin, jollei sytyttänyt sikaariansa. Kuitenkaan ei jalassa ollut mitään havaittavissa. Esikuntalääkäri työnsi sen vihoissaan tuolilta. "Suorittakaa palveluksenne, lopettakaa, lähtekää" -- ja Diederich sai mennä. Mutta keskellä harjoitusta häneltä pääsi äkkiä huudahtus, ja hän kaatui maahan. Hänet kannettiin "revieriin", lievemmin sairastuneiden joukkoon, missä oli rahvaan haju eikä mitään syötävätä. Sillä omaa ruokaa, joka oli yksivuotisille sallittu, oli tänne vaikea hankkia, ja muiden osuudesta hän ei saanut mitään. Nälän johdosta hän ilmoitti itsensä terveeksi. Eroitettuna kaikesta inhimillisestä suojeluksesta, vailla kaikkia porvarillisen maailman siveellisiä oikeuksia, hän oli synkän kohtalonsa kourissa; mutta eräänä aamuna, kun kaikki toivo oli jo rauennut, haettiin hänet harjoituksista esikuntaylilääkärin huoneeseen. Tämä korkea esimies halusi häntä tutkia. Hänellä oli ujo, inhimillinen ääni, mikä sitten muuttui jälleen sotilaallisen karkeaksi, tekemättä silti mitään selvää vaikutusta. Hänkään ei näyttänyt mitään oikeata keksivän, mutta tulos hänen asiaanpuuttumisestaan oli yhtä kaikki toinen. Diederichin piti vain suorittaa palvelustaan "toistaiseksi", myöhemmin asia kyllä järjestyi. "Tuolla jalalla..."

Muutamia päiviä myöhemmin tuli eräs "revierissä" toimiva apulainen Diederichin luokse ja piirsi tahritulle paperille tuon kohtalokkaan jalan kuvan. Diederich sai istua odotushuoneessa. Esikuntalääkäri sattui paikalle ja käytti tilaisuutta ilmaistakseen täyden halveksumisensa. "Ei edes lautajalka! Löyhkää laiskuudelta!" Mutta silloin avattiin ovi, ja esikuntaylilääkäri, lakki päässä, astui huoneeseen. Hänen käyntinsä oli kiinteämpi ja itsetietoisempi kuin tavallisesti, hän ei katsahtanut oikealle eikä vasemmalle, vaan asettui suoraan ja äänettömästi alaisensa eteen, luoden synkän ja ankaran katseen tämän lakkiin. Esikuntalääkäri yskähti, hänen täytyi pakostakin tuntea olevansa asemassa, missä tutunomaista virkaveljeyttä ei enää sallittu. Hän tointui nyt, otti lakin päästään ja seisoi tiukkana. Sitten näytti esimies hänelle paperia jalan ohella, puhui hiljaa ja sellaisella äänenpainolla, mikä käski häntä näkemään jotakin, jota ei ollut olemassakaan. Esikuntalääkäri vilkuili vuoronperään esimieheensä, paperiin ja Diederichiin. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen: oli nähnyt kaiken, mitä oli käsketty katsomaan.

Kun esikuntaylilääkäri oli poistunut, niin esikuntalääkäri lähestyi Diederichiä. Kohteliaasti ja nauraen hiljaista ymmärtämyksen naurua hän sanoi:

"Asia oli luonnollisesti alusta alkaen selvä. Mutta ihmisten tähden täytyi --. Ymmärrättehän, kuri --."

Seisomalla tiukkana Diederich ilmaisi ymmärtävänsä kaikki.

"Mutta", toisti esikuntalääkäri, "minä olen luonnollisesti tietänyt, millainen Teidän asianlaitanne oli."

Diederich ajatteli: "Jollet sinä sitä ole tietänyt, niin nyt sinä sen ainakin tiedät." Ääneensä hän sanoi:

"Sallitteko minun nöyrimmästi kysyä, herra esikuntalääkäri: minä saan kuitenkin edelleen palvella?"

"Sitä en voi tietää", sanoi esikuntalääkäri ja teki kokokäännöksen.

Raskaammasta palveluksesta pääsi Diederich tästälähin vapaaksi, "maaseutu" ei nähnyt häntä enää. Sitä iloisempi ja mieluisempi oli hänen olonsa kasarmilla. Kun iltakatselmuksen aikana kapteeni tuli kasinosta, sikaari suussa ja hieman humalassa, määräämään rangaistuksia saappaista, joita ei oltu rasvattu, vaan ainoastaan kiilloitettu, niin Diederichiä vastaan hänellä ei ollut mitään muistuttamista. Sitä leppymättömämmin hän käytti lainmukaista ankaruutta erästä yksivuotista kohtaan, joka nyt jo kolmatta kuukautta oli rangaistuksen mukaisesti saanut maata miehistön huoneessa, siksi, että hän kahtena ensi viikkona oli maannut kotonaan, eikä kasarmilla. Hänellä oli silloin ollut neljäkymmentä astetta kuumetta ja olisi, jos olisi täyttänyt velvollisuutensa, kenties kuollut. Silloin hän olisi juuri kuollut! Kapteenilla oli, niin usein kuin hän näki tämän yksivuotisen, ylpeän tyydytyksen ilme kasvoillaan. Pienenä ja loukkaamattomana ajatteli Diederich taempana: "Etkös sinä huomaa? Uusteutonia ja terveyssalaneuvos merkitsevät enemmän kuin neljänkymmenen asteen kuume..." Mitä Diederichin tuli, niin viralliset muodollisuudet oli saatu eräänä päivänä onnellisesti täytetyiksi, ja aliupseeri Banselow ilmoitti hänelle hänen vapaaksipääsynsä. Diederichin silmät täyttyivät heti kyynelillä; hän puristi lämpimästi Banselowin kättä.

"Juuri sen täytyi minulle tapahtua, ja minulla oli kuitenkin" -- hän nyyhkytti -- "niin hauskaa."

Ja sitten hän oli "ulkona".

Neljä viikkoa hän pysyi kotona ja teki ahkerasti työtä. Kun hän meni syömään, niin hän katsoi ympärilleen, näkikö kukaan tuttava. Lopulta täytyi hänen kuitenkin näyttää itseään uusteutoneille. Hän astui esiin uhkamielin.

"Sillä teistä, joka ei ole ollut siellä, ei ole mitään aavistusta. Sanon teille, että siellä katsellaan maailmaa kokonaan toiselta näkökannalta. Minä olisin ylipäänsä jäänyt sinne, minun esimieheni suosittelivat sitä minulle, olin siihen heidän mielestään hyvin sopiva. Mutta, mutta --"

Hän tuijotti tuskallisesti eteensä.

"Sattui tuo onnettomuus hevosen kanssa. Niin sitä käy, kun on liian hyvä sotilas. Kapteeni antaa ajaa dogcartillaan, jotta hevonen saisi kerta jaloitella, ja silloin sattuu onnettomuus. Tietenkään minä en säästänyt jalkaani, vaan ryhdyin liian aikaisin palvelukseen. Asia paheni huomattavasti, esikuntalääkäri jätti minun tehtäväkseni ilmoittaa kaiken mahdollisuuden varalta omaisilleni." Tämän hän sanoi piukasti ja miehekkäästi.

"Silloin olisi teidän pitänyt nähdä kapteeni. Joka päivä tuli hän itse pitkien marssien jälkeen tomuisine uniformuineen, sellaisena kuin oli. Sellaista sattuu vain sotilaiden kesken. Meistä tuli pahoina päivinä todellisia tovereita. Tämä sikaari tässä on hänen antamansa. Ja kun hän sitten antoi minun ymmärtää, että esikuntalääkäri tahtoi lähettää minut pois, niin, sen voin vakuuttaa teille, se oli yksi niitä silmänräpäyksiä elämässä, joita ei voi unhoittaa. Kapteeni ja minä, me saimme molemmat samanaikaisesti kyyneleet silmiimme."

Kaikki olivat järkytettyinä. Diederich katsahti urhoollisesti ympärilleen.

"No niin, nyt täytyy taas mukautua porvarilliseen elämään. Kippis."

Hän teki edelleen uutterasti työtä, ja lauantai-iltana hän joi uusteutoonien kanssa. Myöskin Wiebel ilmestyi jälleen. Hän oli asessori, pyrki kanneviskaaliksi ja puhui vain "kumouksellisista pyrkimyksistä", "isänmaan vihollisista" ja myöskin "kristillisyhteiskunnallisista ajatuksista". Hän selitti keltanokille, että oli aika harrastaa politiikkaa. Hän tiesi kylläkin, että se ei ollut ylevätä, mutta vastustajat pakottivat siihen. Korkeaa aatelia, kuten hänen ystävänsä asessori von Barnim, oli liikkeessä mukana. Herra von Barnim tuli käynnillään piakkoin kunnioittamaan uusteutooneja.

Hän tuli ja voitti kaikkein sydämet, sillä hän käyttäytyi kuin vertainen vertaistensa parissa. Hänellä oli tumma, keskeltä jakaukselle kammattu tukka, hän oli velvollisuudentuntoisen virkamiehen perikuva ja puhui asiallisesti -- mutta esityksensä lopussa hän kävi haaveelliseksi ja heitti äkkiä hyvästit, puristaen lämpimästi kuulijainsa kättä. Hänen käyntinsä jälkeen kaikki uusteutoonit olivat yhtä mieltä siitä, että juutalaisten liberalismi oli sosialidemokratian edelläkävijä, esihedelmä, ja että kristittyjen saksalaisten tuli ryhmittyä hovisaarnaaja Stöckerin ympärille. Diederich ei käsittänyt, niinkuin toiset, "esihedelmän" selvää merkitystä ja ymmärsi "sosialidemokratialla" vain yleistä omaisuuden jakoa. Se riittikin hänelle. Mutta herra von Barnim oli pyytänyt jokaista, joka tahtoi saada lisävalaistusta, käymään luonaan, eikä Diederich olisi antanut itselleen anteeksi, jos olisi lyönyt laimin niin mairittelevan tilaisuuden.

Viileässä, vanhanaikaisessa poikamiehen asunnossaan piti herra von Barnim hänelle yksityisluennon. Hänen poliittisena päämääränään oli säätyeduskunta, missä onnelliseen keskiaikaiseen tapaan oli edustettuina ritarit, hengenmiehet, teollisuudenharjoittajat, käsityöläiset. Käsityön täytyi, kuten keisari oli hyvällä syyllä vaatinut, päästä jälleen siihen kukoistukseen, missä se oli ollut ennen kolmikymmenvuotista sotaa. Ammattikuntien tuli vaalia jumalanpelkoa ja siveellisyyttä. Diederich ilmaisi mitä lämpimimmän yksimielisyytensä. Hänen taipumustensa mukaista oli toimia jonkin säädyn, jonkin ammattiluokan persoonattomana, yhdyskunnallisena jäsenenä. Hän näki jo itsensä paperihaaran edustajana. Juutalaiset kansalaiset herra von Barnim tosin sulki pois asiain järjestyksestä; nehän edustivat epäjärjestyksen ja hajaannuksen, sekaannuksen ja kunniantunnon puutteen, itse pahan periaatetta. Hänen hurskaat kasvonsa vetäytyivät kokoon vihasta, ja Diederich oli saman tunteen vallassa.

"Lopuksi", hän mainitsi, "valta on meidän käytettävänämme ja me voimme heittää heidät ulos. Saksan armeija --"

"Niin juuri", huudahti herra von Barnim, kiirehtäen huoneesta ulos. "Sitäkö varten me kävimme voitokkaan, kunniakkaan sotamme, että minun isäni omaisuus myytäisiin jollekin frankfurtilaiselle?"

Sillä aikaa kun Diederich vielä tyrmistyneenä vaikeni, soitettiin, ja herra Barnim sanoi:

"Se on minun parturini, minä tahdon ottaa hänetkin kerta kuulustellakseni."

Hän huomasi Diederichin pettymyksen ja lisäsi:

"Luonnollisesti minä juttelen sellaisen miehen kanssa kokonaan toisin. Mutta jokaisen meistä täytyy osaltaan tuottaa vahinkoa sosialidemokratialle ja johdattaa pikkuihmiset kristillisen keisarimme leiriin. Tehkää Tekin voitavanne!"

Siitä sai Diederich ymmärtää, että hänen vierailunsa oli päättynyt. Hän kuuli vielä parturin sanovan:

"Jälleen vanha liiketuttava, herra asessori, joka muuttaa Lieblingille, vain siksi, että Lieblingillä nyt on marmoria."

Wiebel sanoi, kun Diederich kertoi hänelle asiasta:

"Tuo kaikki on kaunista ja hyvää, ja minä ihailen kovin ystävämme von Barnimin ihanteellista mielenlaatua, mutta ajan oloon me emme pääse sillä pitkälle. Nähkääs, Stöckerkin on Eispalastissa saanut kirotut kokemuksensa demokratiasta, nimittää hän nyt sitten itseään kristilliseksi tai ei-kristilliseksi. Asiat on laskettu liian pitkälle. Nyt on tunnussanana: lyödä huimaista, niin kauan kuin meillä on mahtia."

Ja Diederich yhtyi tähän keventynein mielin. Kulkea ympäri ja värvätä kristityitä oli hänestä heti tuntunut hieman kiusalliselta.

"Minä otan pitääkseni huolen sosialidemokratiasta, on keisari ilmoittanut." Wiebelin. silmät olivat uhkaavina kuin kollikissan. "Mitäs tässä sitten muuta tarvitaan. Sotaväki on saanut ohjeensa, saattaa tapahtua, että sen täytyy ampua rakkaita sukulaisia. Siis? Voin ilmoittaa teille, ystäväni, että nyt on suurten tapausten aatto."

Kun Diederich ilmaisi kiihtynyttä uteliaisuutta:

"Mitä minä serkkuni von Klappken kautta --"

Wiebel pysähtyi. Diederich löi kantapäänsä yhteen.

"-- olen saanut kuulla, ei ole vielä kypsä julkisuuteen saatettavaksi. Minä tahdon vain huomauttaa, että Hänen Majesteettinsa eilinen lausunto, että nurisijat saivat suosiollisimmin pudistaa jaloistaan saksalaisen tomun, oli ymmärrettävä saakelin vakavaksi varotukseksi."

"Uskotteko tosiaankin?" kysyi Diederich. "Sitten on suorastaan häpeällistä, että minun onnettomuuden vuoksi täytyi juuri nyt lähteä Hänen Majesteettinsa palveluksesta. Minä voin sanoa, että sisäistä vihollista vastaan minä olisin täyttänyt kaiken velvollisuuteni. Armeijaan, sen verran minä tiedän, voi keisari luottaa."

Hän oli näinä kosteankylminä helmikuun päivinä 1892 paljon kadulla. Unter den Lindenillä oli tapahtunut jokin muutos, vielä ei nähty, mikä. Ratsaspoliisit pysyttelivät katujen päissä ja odottivat. Ohikulkijat osoittivat toisilleen nostoväkeä. "Työttömät!" Yleisö jäi seisomaan, nähdäkseen heidän saapumisensa. He tulivat pohjoisesta päin, pieninä osastoina, marssien hitaasti. Unter den Lindenillä he vitkastelivat, ikäänkuin hämmentyneinä, vaihtoivat keskenään silmäyksiä ja ohjasivat kulkunsa linnaan päin. Siellä seisoivat he mykkinä, kädet taskuissa, antoivat ohikulkevien vaunujen räiskyttää kuraa päälleen ja kohottivat olkapäitään sateessa, mikä valui heidän virttyneille päällystakeilleen. Monet heistä käänsivät päänsä ohiajavia upseereja kohden, heidän vaunuissaan olevia naisia kohden, niiden herrojen pitkiä turkkeja kohden, jotka astuivat esiin hitaasti Burgstrasselta (Linnankadulta); heidän katseessaan ei ollut mitään ilmettä, ei uhkaavata eikä edes uteliasta; tuntui siltä kuin he eivät olisi tahtoneet nähdä mitään, mutta vain näyttää itseään. Toiset eivät kääntäneet katsettaan linnan ikkunoista. Vesi valui heidän ylöspäin käännetyille kasvoilleen. Kirkuva ratsupoliisi ajoi heitä syrjään tai seuraavaan kadunkulmaan asti -- mutta siinä he taas seisoivat, ja maailma näytti vajonneen näiden leveiden, tyhjien, vaalean illan valaisemien kasvojen ja tuolla takana olevan, hämärän, jäykän muurin väliltä.

"Minä en käsitä sitä," sanoi Diederich, "että poliisi ei esiinny tarmokkaammin. Eihän tuo ole mikään asetuksenmukainen kulkue."

"Antaa sen olla niinkuin on", vastasi Wiebel. "Poliiseilla on tarkat ohjeensa. Herroilla tuolla ylhäällä on harkitut aikomuksensa, sen saatte uskoa. Ei ole nimittäin aina toivottavaa, että tuollaiset, valtioruumiissa ilmenevät mätänemisilmiöt tukahutetaan alkuunsa. Niiden annetaan kypsyä, ja sitten tehdään työ kerta kaikkiaan!"

Kypsyys, jota Wiebel tarkoitti, lähestyi lähestymistään, ja kahdentenakymmenentenä kuudentena se oli saavutettu. Työttömien mielenosoitukset näyttivät päämäärästään tietoisemmilta. Tungettuina eräälle pohjoisen kaupunginosan kadulle ne astuivat esiin lähikaduilta, ennenkuin niiden tietä ennätettiin sulkea, entistä ehompina. Unter den Lindenillä niiden kulkueet yhtyivät, ja niin usein kuin ne erotettiin, ne yhtyivät uudestaan, saavuttivat linnan, perääntyivät ja tunkeutuivat esiin uudestaan, mykkinä ja vastustamattomina kuin vesi. Vaunuliike pysähtyi, jalankulkijat sulloutuivat yhteen tuossa mukaansatempaavassa tulvassa, tuossa synkässä, kirjavassa köyhäinmeressä, mikä itsepintaisesti vyöryi eteenpäin, kuului tylsiä ääniä ja haaksirikkoisten laivain mastojen tavoin pisti esiin lipputankoja lippuineen: "Leipää! Työtä!" Syvästi purkautunut, selvempi jyminä kaikui milloin sieltä, milloin täältä: "Leipää! Leipää! Työtä!" Paisuen ja joukon yli vierien, ukkospilven tavoin: "Leipää! Työtä!" Ratsupoliisien hyökkäys, kuohahtaminen, asettuminen, räikeitä, melunsekaisia, varoitushuutojen kaltaisia naisääniä: "Leipää! Työtä!"

Ajetaan ylitse, uteliaat laskeutuvat alas Fredrik Suuren patsaalta. Heillä on suu auki; pikkuvirkamiehistä, joiden tie virastoon on suljettu, lähtee tomua, aivankuin heitä kurikoitaisiin. Eräät vääntyneet kasvot, joita Diederich ei tunne, huutavat hänelle: "Tulee vielä toista! Nyt taistellaan juutalaisia vastaan!" -- ja häviävät tiehensä, ennenkuin hän ennätti huomata, että se oli herra von Barnim. Hän pyrkii hänen jälkeensä, työntyy virran mukana kauas eteenpäin, erään kahvilan edustalle, kuulee ikkunan särkyvän ja erään työmiehen huutavan: "Sieltä ne potkaisivat minut äskettäin pois, kun minulla ei ollut silinteriä" -- ja syöksyy muiden mukana ikkunan kautta sisään, kaatuneiden pöytien väliin, permannolle, missä mennään nurin sirpaleiden päälle, sysitään toisia vatsoihin ja noidutaan ääneen: "Ei ketään enää sisään! Meiltä loppuu ilma!" Mutta lisää tulee tulvimalla. "Poliisi työntää väkeä syrjään!" Ja keskikatu aukenee, puhdistuu, aivankuin jotakin riemukulkua varten. Silloin sanoo joku: "Sehän on Wilhelm!"

Ja Diederich oli jälleen ulkona. Kukaan ei tiennyt, mistä johtui, että nyt saatettiin marssia, ahtaana massana, koko kadun leveydeltä ja molempia puolia aina sen hevosen kylkiin asti, millä keisari ratsasti: hän itse. Häntä katseltiin ja kuljettiin mukana. Huutavia ryhmiä hajaantui ja temmattiin mukaan. Kaikki katselivat häntä. Tumma kerros, muodoton, tolkuton, rajaton, ja kirkkaana sen yläpuolella nuori, kypäräpäinen herra, keisari. He näkivät: he olivat noutaneet hänet linnasta, he olivat huutaneet: "Leipää: Työtä!" aina siihen asti kunnes hän tuli. Mitään muuta ei ollut tapahtunut, kuin että hän oli siinä -- ja he marssivat jo, aivankuin olisivat olleet menossa Tempelhofin kentälle.

Syrjässä, missä väkeä oli harvemmassa, sanoivat porvarillisesti puetut toisilleen: "No niin, jumalankiitos, hän tietää, mitä hän tahtoo!"

"Mitäs hän sitten tahtoo?"

"Osoittaa joukkiolle, kenellä on valta! Hän on koetellut heitä hyvyydellä. Menipä hän kaksi vuotta sitten myönnytyksissään liian pitkälle. He ovat tulleet röyhkeiksi!"

"Pelkoa hän ei tunne, se on sanottava. Lapset, tämä on historiallinen hetki!"

Diederich kuuli sen ja kauhistui. Vanha herra, joka oli puhunut, kääntyi myöskin hänen puoleensa. Hänellä oli valkea poskiparta ja rautaristi.

"Nuori mies", hän sanoi, "sitä, mitä meidän jalo, nuori keisarimme nyt tekee, tulevat lapset kerta lukemaan koulukirjoistaan. Odottakaa, niin saatte nähdä!"

Monien rinta oli kohonnut, monilla oli juhlallinen ilme kasvoillaan. Herrat, jotka seurasivat keisaria, katsoivat mitä päättäväisimmin häneen, mutta hevosensa he johtivat kansanjoukon läpi sillä lailla, kuin kaikki ihmiset olisi käsketty statisteiksi kaikkeinkorkeimpaan näytökseen; ja usein vilkuilivat he sivuilleen, saadakseen selville, minkä vaikutuksen keisari teki kansaan. Hän itse, keisari, näki vain itsensä ja toimintansa. Syvä vakavuus kivetytti hänen piirteensä, hänen silmänsä salamoi niiden tuhansien yläpuolella, jotka hän oli lumonnut. Hän vertasi itseänsä heihin, hän, Jumalan asettama herra, kapinallisiin palvelijoihinsa. Yksinään ja ilman vartiostoa hän oli uskaltanut lähteä heidän keskeensä, vahvana vain kutsumuksensa perusteella. He saattoivat satuttaa kätensä häneen, jos se oli korkeimman suunnitelman mukaista; hän toi pyhälle asialleen oman itsensä uhriksi. Jos Jumala oli hänen kanssaan, niin silloin tulivat sen näkemään! Silloin tulivat he aina säilyttämään hänen tekonsa kuvan ja muiston omasta voimattomuudestaan!

Eräs nuori mies, taiteilijahattu päässä, asteli Diederichin vieressä ja sanoi: "Tuon me tunnemme. Napoleon Moskovassa, kulkemassa yksinään kansan seassa."

"Tämä on kuitenkin suurenmoista!" väitti Diederich, ja hänen äänensä petti. Toinen kohautti olkapäitään.

"Teatteria, eikä edes hyvää."

Diederich katsahti häneen. Hän koetti salamoida keisarin tavoin.

"Te olette kaikesta päättäen myöskin yksi."

Hän ei olisi osannut sanoa, mikä yksi. Hän tunsi vain, että hänellä oli tässä ensi kertaa elämässään hyvä asia puolustettavanaan vihamielistä moitetta vastaan. Huolimatta liikutuksestaan hän näki kuitenkin miehen olkapäät: ne eivät olleet leveät. Ympäristö ilmaisi myöskin tyytymättömyytensä. Silloin Diederich astui esiin. Vatsallaan hän tunki vihollisen seinää vastaan ja löi lyttyyn taiteilijahatun. Toisia lyöjiä ilmestyi lisäksi. Hattu oli jo maassa ja pian myöskin mies. Pieksämisen jatkuessa Diederich huomautti taistelutovereilleen:

"Se mies ei ole varmastikaan palvellut! Arpia ei hänellä liioin ole!"

Vanha herra, jolla oli poskiparta ja rautaristi, oli myöskin saapunut siihen. Hän puristi Diederichin kättä:

"Hyvä, nuori mies, hyvä!"

"Eikö tässä sitten pitäisi raivostua?" selitti Diederich, läähättäen vielä. "Kun tuo mies tahtoi tehdä inhoittavaksi meidän historiallisen hetkemme!"

"Te olette palvellut?" kysyi vanha herra.

"Minä olisin kernaimmin kokonaan jäänyt väkeen", sanoi Diederich.

"Niin, niin, Sedania ei ole joka päivä" -- tuo vanha herra hypisteli rautaristiään. "Me suoritimme sen työn!"

Diederich suoristautui, osoitti hillittyä kansaa ja keisaria.

"Tuo on kuitenkin yhtä vaikuttavaa kuin Sedan!"

"No niin", sanoi vanha herra.

"Suvaitkaapas, hyvin arvoisa herra", sanoi joku ja heilutti muistikirjaansa. "Tuo meidän täytyy kirjoittaa muistiin. Mielialanilmaisuksi, ymmärrättehän! Tehän juuri löylytitte erästä toveria!"

"Se nyt ei ollut mikään suurtyö" -- Diederich läähätti yhä. "Minun puolestani voitaisiin heti käydä sisäisen vihollisen kimppuun. Meillä on keisari puolellamme."

"Sattuvasti sanottu", sanoi reportteri ja kirjoitti. "Kuhisevassa väkijoukossa saatiin kuulla, miten kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset ilmaisivat kaikkeinkorkeinta Henkilöä kohtaan horjumattomimman luottamuksensa ja uskollisimman kiintymyksensä Häneen."

"Eläköön!" huusi Diederich, sillä kaikki huusivat samalla tavalla. Ja keskellä huutavaa ihmisjoukkoa hän joutui aivan Brandenburger Torille asti. Kaksi askelta hänen edellään keisari ratsasti sen lävitse. Diederich saattoi nähdä hänen kasvonsa, tuon kivettyneen vakavuuden ja salamoimisen; mutta hänen silmänsä sumenivat, sillä hän huusi niin kovasti. Humala, joka oli korkeampi ja jalompi kuin se, mikä syntyy oluesta, nosti hänet varpailleen, kohotti hänet ilmaan. Hän heilutti hattuaan korkealla muiden päiden yläpuolella, haltioituneen hulluuden ilmapiirissä, taivaan halki, minne meidän korkeimmat tunteemme tavottelevat. Tuolla hevosen selässä, voittoisan riemukaaren alla, kivettynein piirtein ja salamoivin katsein, ratsasti valta! Valta, joka käy meidän ylitsemme ja jonka kavioita me suutelemme! Joka käy nälän, uhman ja pilkan ylitse! Jota vastaan me emme voi taistella, siksi, että me sitä rakastamme! Joka meillä on veressä, koska meidän veressämme asustaa alistuvaisuus! Me olemme sen edessä vain atoomeja, jonkin aineen haihtuvia molekyylejä, aineen, jonka se on sylkenyt suustaan! Kukaan yksityinen ei ole mitään, mutta järjestettynä massana, uusteutooneina, sotilaina, virkamieskuntana, kirkkona ja tieteenä, talousjärjestöinä ja mahtiyhdistyksinä me kohoamme keilamaisesti, aina tuonne ylhäälle asti, missä se itse seisoo kivettyneenä ja salamoivana! Elää siinä, olla osana siitä, leppymättömänä niitä kohtaan, jotka sitä vastustavat, ja riemuitsevana, silloinkin kun se meidät ruhjoo: sillä siten se tekee meidän rakkautemme oikeutetuksi!

... Eräs poliiseista, joiden ketju sulki riemukaaren, sysäsi Diederichiä rintaan, niin että hengitys salpautui; mutta hänen silmänsä olivat siinä määrin voitonhumalassa, että hänestä tuntui siltä, kuin olisi itse ratsastanut kaikkien niiden kurjien yli, jotka kesytettyinä ja hillittyinä nielivät nälkänsä. Hänen jälkeensä! Keisarin jälkeen! Kaikki tunsivat Diederichin tavoin. Yksi poliisiketju oli liian heikko niin voimakasta tunnetta vastustamaan; se murrettiin. Etäämpänä oli toinen. Yleisön täytyi väistyä ja kiertää, löytää joku pujahduspaikka päästäkseen Tiergarteniin. Harvat löysivät sen. Diederich joutui yksinään, hyökätessään ratsastielle, keisaria vastaan, joka myöskin oli yksinään. Vaarallisimmassa kiihkotilassa oleva mies, tahriintunut, uupunut, silmät kuten villi-ihmisellä: hevosensa selästä keisari katsoi säkenöiden häneen, lävisti hänet katseellaan. Diederich sieppasi lakin päästään, hänen suunsa oli selko selällään, mutt'ei saanut mitään sanotuksi. Kun hän pysähtyi liian äkisti, niin hän luiskahti ja joutui suin päin, jalat ilmassa, syväriin, missä likavesi läiskyi hänen päälleen. Silloin keisari nauroi. Mies oli monarkisti, uskollinen alamainen! Keisari kääntyi ympäri seuralaistensa puoleen, löi sääreensä ja nauroi. Suu vielä avoinna Diederich katseli syväristään hänen jälkeensä.

II.

Hän puhdisti itseään hieman ja kääntyi ympäri. Eräällä penkillä istui eräs nainen; Diederichistä ei ollut mieleistä mennä hänen ohitseen. Sitäpaitsi tämä tuijotti häneen. "Hanhi", hän ajatteli vihaisena. Sitten hän huomasi, että naisen kasvot olivat kovin pelästyneet, ja tunsi hänet Agnes Göppeliksi.

"Olen juuri kohdannut keisarin", hän sanoi heti.

"Keisarin?" kysyi Agnes ikäänkuin jostakin toisesta maailmasta. Diederich alkoi suurin, tavattomin elein esittää, mikä häntä läkähdytti. Meidän jalo, nuori keisarimme aivan yksinään raivoavien kapinallisten keskellä! Erään kahvilan olivat hävittäneet, Diederich itse oli ollut siellä! Unter den Lindenillä hän oli ollut verisessä taistelussa keisarinsa puolesta! Kanuunat olisi vedettävä esille!

"Nuo ihmisethän näkevät nälkää", sanoi Agnes arasti. "He ovat myöskin ihmisiä."

"Ihmisiä?" Diederichin silmät pyörivät. "He ovat sisäinen vihollisemme!"

Kun hän näki Agneksen uudestaan pelästyvän, niin hän hillitsi hieman itseään.

"Huvittaako se sitten Teitä, että roskaväen tähden kaikki kadut täytyy sulkea?"

Ei, tämä oli sattunut Agnekselle hyvin sopimattomaan aikaan. Hänellä oli ollut asiata kaupungille, ja kun hän jälleen tahtoi päästä Blücherstrasselle, niin raitiotieliikenne oli keskeytyksissä eikä mistään voinut tunkeutua väkijoukon läpi. Hänet oli työnnetty aina tänne asti. Oli kylmä ja kostea, hänen isänsä tuli huolestumaan; mitä piti hänen, Agneksen, tehdä? Diederich ennusti, että herra Göppel oli jo sen tehnyt. He kulkivat yhdessä eteenpäin. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa, vilkuili sivuilleen, aivankuin olisi etsinyt tietä. He olivat kahden kesken paljaiden puiden keskellä, vanhassa märässä puistossa. Missä olivat entiset miehiset juhlatunteet? Diederichiä ahdisti, kuten viime kävelymatkalla Agneksen kanssa, jolloin hän, Mahlmannin uhkausten johdosta, oli riistäytynyt erilleen, juossut omnibussiin ja kadonnut. Juuri tällä hetkellä sanoi Agnes: "Mutta Tehän ette ole käynyt meille pitkään, hyvin pitkään aikaan. Isä on kuitenkin kirjoittanut Teille?"

Hänen oma isänsä oli kuollut, selitti Diederich hämillään. Nyt vasta sai Agnes esittää surunvalittelunsa, ja sitten hän kysyi edelleen, miksi Diederich silloin, kolme vuotta sitten, oli niin äkisti lakannut käymästä heillä, Göppeleillä.

"Eikö totta? Siitä on jo kolme vuotta."

Diederich sai lujuutta. Yhdistyselämä oli kokonaan vienyt hänen aikansa. Siellä vallitsi ankara kuri. "Ja sitten minä olen suorittanut asevelvollisuuteni."

"Oo!" -- Agnes katsahti häneen, "mitä kaikkea Teistä on tullutkaan! Ja nyt olette kai jo tohtori?"

"Siksi minun pitää nyt tulla."

Hän näytti tyytymättömältä. Hänen arpensa, hänen pyylevyytensä, koko hänen hyvinansaittu miehuutensa ei ollut Agneksesta mitään? Hän ei huomannut sitä ollenkaan?

"Mutta Te", hän sanoi kömpelösti. Agneksen kalpeille, niin kaidoille kasvoille nousi hyvin ohut puna, mikä levisi pienen, kippuraisen nenän satulaan asti.

"Niin, aina ei käy kaikki hyvin, mutta sitten taas jälleen korjaantuu."

Diederichiä kadutti.

"Minä tarkoitin tietenkin sitä, että Te olette tullut vielä sievemmäksi" -- ja hän tarkasteli Agneksen punaista tukkaa, jota tunki esiin hatun alta, entistä paksumpana, sen sijaan kun hänen kasvonsa olivat käyneet niin pieniksi. Sitten hänen mieleensä muistui silloiset nöyryytykset, ja hän ajatteli, miten toisin asiat nyt olivat. Uhkamielisesti hän sanoi:

"Mitenkäs herra Mahlmann nyt jaksaa?"

Agneksen kasvoille ilmestyi torjuva ilme.

"Ajatteletteko Te vielä häntä? Jos minä sen miehen vielä näen, niin minulle se on samantekevä."

"Niinkö? Mutta hänellä on patenttitoimisto ja voisi vallan hyvin mennä naimisiin."

"Joskin."

"Aikaisemmin hän oli teistä kuitenkin mielenkiintoinen."

"Mistä sen päätätte?"

"Hän lahjoitteli Teille aina jotakin."

"Minä olisin ollut kernaammin vastaanottamatta niitä; mutta sitten" -- hän katseli tietä pitkin, edellisen vuoden märkään lehdistöön, "sitten minä en olisi voinut vastaanottaa Teidänkään lahjojanne."

Sen jälkeen vaikeni hän pelästyneenä. Diederich tunsi, että jotakin raskasta oli tapahtunut, ja vaikeni myöskin.

"Niistä nyt ei kannata puhua", hän sai lopulta sanotuksi, "parista kukasta". Ja suuttuen uudestaan: "Mahlmann lahjoitti Teille rannerenkaan."

"Minä en pidä sitä koskaan", sanoi Agnes. Diederichin sydän alkoi lyödä: "Entäs, jos se olisi ollut minulta?"

Seurasi hiljaisuus; Diederich pidätti henkeään. Aivan hiljaa tuli Agneksen suusta:

"Sitten se olisi ollut eri asia."

Sen jälkeen he kulkivat äkkiä nopeammin, puhumatta enää mitään. He tulivat Brandenburger Torin eteen ja näkivät Lindenien olevan poliisien uhkaavasti miehittäminä, riensivät ohitse ja kääntyivät Dorotheenstrasselle. Täällä oli hiljaisempaa, Diederich hiljensi askeleitaan ja alkoi nauraa.

"Asia on perin koomillinen. Mitä Mahlmann Teille lahjoitti, oli nimittäin minun rahoillani maksettu. Hän riisti minulta kaiken, minäkin olin silloin vielä täysi keltanokka."

Agnes pysähtyi. "Oo!" -- ja hän katsahti Diederichiin, hänen kullanruskeat silmänsä värisivät. "Se on hirveätä. Voitteko antaa sitä minulle anteeksi?"

Diederich hymyili itsetietoisesti. Ne olivat vanhoja historioita, nuoruuden hullutuksia.

"Ei, ei", sanoi Agnes hämmästyneesti.

Pääasia oli nyt, arveli Diederich, miten Agnes saattoi päästä kotiin. Täällä ei tapahtunut enää mitään uutta. Omnibusseja ei ollut myöskään nähtävissä. "Olen pahoillani, mutta Teidän täytyy suvaita vielä kauemmin minun seuraani. Ylipäänsä minä asun tästä lyhyen matkan päässä. Te voisitte nousta ylös kanssani, silloin ette ainakaan olisi pakotettu olemaan sateessa. Mutta nuori nainen ei tietenkään saa sitä tehdä."

Agneksen katse oli edelleenkin rukoileva.

"Te olette niin hyvä", hän sanoi syvemmin hengittäen. "Te olette niin jalo." Ja kun he jo astuivat taloon: "Teihin voin minä toki luottaa?"

"Minä tiedän, mihin minut yhdistyksen kunnia velvoittaa", selitti Diederich.

Heidän täytyi kulkea kyökin sivutse, mutta siellä ei ollut ketään. "Riisuutukaa toki siksi aikaa", sanoi Diederich armollisesti. Hän seisoi siinä, vuoronperään toisella ja toisella jalalla, katsahtamatta Agnekseen, kun tämä riisui hattuaan.

"Minun täytyy mennä tapaamaan kortteerirouvaa, pyytämään häntä keittämään teetä." Hän kääntyi jo ovea kohden, mutta sytkähti takaisin: Agnes oli tarttunut hänen käteensä ja suuteli sitä! "Mutta neiti Agnes", hän mutisi, kovasti pelästyneenä, ja laski, ikäänkuin rauhoittaen, käsivartensa hänen kaulalleen; silloin tämä vaipui hänen käsivarrelleen. Diederich painoi huulensa syvään hänen hiuksiinsa, koska tunsi itsensä siihen velvoitetuksi. Hänen puristuksensa alla Agneksen ruumis vapisi ja värjyi, aivan kuin piestäessä. Ohuen puseron alla Diederich tunsi jotakin valjua ja kosteata. Diederichin tuli kuuma, hän suuteli Agnesta kaulalle. Ja äkkiä tytön kasvot kääntyivät häntä kohden: suu oli avoinna, silmät puoleksi suljetut, ilme sellainen, jollaista Diederich ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hänen päätään pyörrytti. "Agnes, Agnes! minä rakastan sinua", hän sanoi syvässä hädässä. Tyttö ei vastannut, hänen avonaisesta suustaan tuli pieniä, lämpöisiä henkäyksiä, ja Diederich tunsi hänen kaatuvan, kantoi hänet pois, hänet, joka näytti riutuvan.

Sitten Agnes istui sohvalla ja itki. "Älä ole minulle paha", pyysi Diederich. Tyttö katsoi häneen kosteilla silmillään.

"Minä itken toki ilosta", sanoi Agnes. "Minä olen sinua niin kauan odottanut."

"Miksi?" kysyi tyttö, kun Diederich tahtoi panna puseron kiinni. "Miksi sinä suljet sen jo? Etkös sinä pidä sitä enää kauniina?"

Diederich pani vastaan. "Minä tunnen täydellisesti saamani velvoituksen."

"Velvoituksen?" sanoi Agnes. "Kellä on tässä velvoituksia? Minä olen kolme vuotta sinua rakastanut. Sinähän et sitä tietänyt. Se oli kohtaloa, se!"

Diederich tuumi, kädet taskussa, että tämä oli kevytmielisten naisten kohtaloa. Toiselta puolen hän tunsi tarvetta antaa tytön toistaa vakuutuksiaan. "Siis tosiaankin minua, vain minua sinä olet rakastanut?"

"Minä näin, että sinä et luottanut minuun. Se oli hirveätä, kun huomasin, että sinä et enää tullut ja että se oli lopussa. Se oli perin hirveätä. Minä halusin kirjoittaa sinulle, minä halusin tulla luoksesi. Joka kerta minä kadotin uskallukseni, kun ajattelin, että sinä et minusta välittäisi. Minä menehdyin siinä määrässä, että isän täytyi tehdä yksi matka minun kanssani."

"Minne sitten?" kysyi Diederich. Mutta Agnes ei vastannut, vaan veti hänet puoleensa.

"Ole kiltti minua kohtaan! Sinä yksin kuulut minulle!"

Diederich ajatteli hämillään: "Sitten ei sinulle kuulu paljoa." Agnes tuntui hänestä pienenneen ja hänen arvonsa kovin laskeneen, sitten kun hänellä oli todistus siitä, että hän rakasti häntä, Diederichiä. Hän sanoi myöskin itselleen, että sellaisen sanoja, joka sillä lailla käyttäytyy, ei tarvitse kaikkia uskoa.

"Entäs Mahlmann?" kysyi hän pilkallisesti. "Totta kai hänestäkin jotakin kuului sinulle." -- "No niin, olkoon sitten", hän sanoi, kun Agnes nousi seisomaan jäykän kauhuisena. Hän koetti sovittaa. Hän oli toki vallan hervoton onnensa johdosta.

Agnes pukeutui hyvin hitaasti. "Eihän sinun isäsi tule suinkaan koskaan tietämään, mitä on tapahtunut", lausui Diederich. Agnes kohautti vain olkapäitään. Kun hän oli valmis ja Diederich oli jo avannut oven, niin hän pysähtyi ja loi takaisin huoneeseen pitkän, tuskallisen katseen. --

"Kenties", hän sanoi, ikäänkuin itselleen, "minä en tule enää koskaan takaisin. Minusta tuntuu kuin minun pitäisi ensi yönä kuolla."

"Miten niin sitten?" sanoi Diederich tuskallisesti liikutettuna. Vastauksen asemasta vaipui tyttö vielä kerran hänen syliinsä, suu suuta vasten, rinta rintaa vasten ja lanteista jalkoihin asti tarrautuen Diederichiin. Tämä odotti kärsivällisenä. Sitten Agnes irtautui hänestä, avasi silmänsä ja sanoi:

"Sinä et saa ajatella, että minä sinulta jotakin vaatisin. Minä olen sinua rakastanut, ja nyt on kaikki yhdentekevää."

Diederich tarjosi hänelle ajuria, mutta Agnes tahtoi käydä. Matkalla kyseli Diederich häneltä, mitä Göppelin perheelle ja muille tutuille kuului. Vasta Belle-Alliance-Platzilla Diederich kävi levottomaksi ja sanoi hieman kiihkeästi:

"Luonnollisestikaan minä en aijo vetäytyä täyttämästä velvoituksiani sinua kohtaan. Mutta toistaiseksi: ymmärräthän, minä en ansaitse vielä mitään, minun täytyy tulla ensin valmiiksi ja perehtyä kotona liikkeeseeni..."

Agnes vastasi kiitollisena ja rauhallisena, ikäänkuin saatuaan kuulla jonkun kohteliaisuuden:

"Olisi ihanata tulla kerta myöhemmin sinun vaimoksesi."

Kun he kääntyivät Blücherstrasselle, niin Diederich pysähtyi. Epävarmana hän lausui, että nyt oli parempi, jos hän kääntyi. Agnes sanoi:

"Siksikö, että joku voisi nähdä meidät? Se nyt ei tekisi mitään, sillä minun täytyy kotona kertoa, että tapasin sinut ja että odotimme kahvilassa katujen avautumista."

"Osaa se tyttö valehdella", ajatteli Diederich. Agnes lisäsi:

"Sunnuntaiksi sinä olet kutsuttu päivällisille, ja sinun täytyy varmasti tulla."

Tämä oli tällä kertaa Diederichistä liikaa. "Minun pitää --? Minun pitää Teidän luoksenne --?"

Agnes hymyili vienosti ja viekkaasti. "Ei sovi muuten. Jos meidät kerta nähtäisiin --: etkös sinä sitten toivo minun tulevan luoksesi uudestaan?"

Kas niin, Diederich toivoi sitä. Siitä huolimatta täytyi Agneksen kehotella häntä, ennenkuin hän antoi suostumuksensa. Agneksen kodin edustalla hän heitti hyvästit, teki muodollisen kumarruksen, kääntyi ympäri ja ajatteli: "Niin, nainen on hirvittävän raffineerattu. Siinä leikissä minä en ole kauan mukana." Sillä välin hän havaitsi vastenmielisesti, että oli aika mennä juomaseuraan. Hänen mielensä teki kotia, miksi, sitä hän ei tiennyt. Kun hän sitten oli vetänyt huoneensa oven perässään kiinni, niin hän jäi sen eteen seisomaan ja tuijotti pimeyteen. Äkkiä kohotti hän kätensä, katsahti ylös ja sanoi syvään hengittäen:

"Agnes!"

Hän tunsi itsensä muuttuneeksi, kevyeksi, aivan kuin maasta nostetuksi. "Minä olen vallan pelottavan onnellinen", ajatteli hän, ja: "Niin ihanata ei tule enää olemaan koko elämässä!" Hän oli varma siitä, että hän tähän hetkeen asti oli nähnyt kaikki asiat väärin, arvostellut kaikki väärin. Tuolla juomaseurassa juotiin ja oltiin olevinaan. Juutalainen tai työtön, mitä se vaikutti asiaan, miksi piti heitä vihattaman? Diederich tunsi olevansa valmis rakastamaan heitä! Eikö hän sitten itse ollut viettänyt sitä päivää ihmisten joukossa, joita hän oli pitänyt vihollisina? He olivat ihmisiä: Agnes oli oikeassa! Oliko hän itse se, joka jotakin oli lyönyt muutamien sanojen vuoksi, kerskunut, valehdellut, uuvuttanut itsensä mielettömästi ja lopulta, hulluna ja nääntyneenä, heittäytynyt lokaan erään ratsastavan herran, keisarin, edessä, joka teki hänestä pilkkaa? Hän tunnusti viettäneensä ennen Agneksen tuloa avutonta, merkityksetöntä ja köyhää elämää, olleen itsellään ikäänkuin jonkun vieraan henkilön harrastukset ja hävettävät tunteet, olleensa vailla sellaista, jota rakasti -- kunnes Agnes saapui! "Agnes! Suloinen Agnes, sinä et ollenkaan tiedä, miten minä sinua rakastan!" Mutta hänen piti se tietää. Hän tunsi, ett'ei koskaan voinut sitä paremmin sanoa kuin sillä hetkellä, ja hän kirjoitti kirjeen. Hän kirjoitti, että hänkin näinä kolmena vuotena oli aina odottanut häntä ja että hänellä ei ollut ollut mitään toiveita, koska hän, Agnes, oli ollut hänelle liian kaunis, liian hieno, liian hyvä; että hän, Diederich, oli vain pelkuruudesta ja uhalla antanut Mahlmannin taivuttaa itsensä siihen; että hän, Agnes, oli pyhimys ja että kun hän nyt oli astunut alas hänen luokseen, hän, Diederich, makasi hänen jaloissaan. "Nosta minut ylös, Agnes, minä voin olla vahva, minä tunnen sen, ja minä tahdon pyhittää sinulle koko elämäni!" -- Hän itki, painoi kasvonsa sohvatyynyyn, missä hän vielä tunsi Agneksen tuoksun, ja nukahti nyyhkyttäen, kuten ennen lapsena.

Aamulla hän tosin oli hämmästyksissään ja kummastuksissaan sen johdosta, ett'ei tavannut itseään vuoteestaan. Hänen suuri elämyksensä pälkähti hänen päähänsä, suloinen sysäys kävi hänen verensä läpi aina sydämeen asti. Mutta hän alkoi myöskin epäillä sitä, että oli tehnyt itsensä vikapääksi kiusallisiin liioitteluihin. Hän luki kirjeen uudestaan läpi: se oli läpeensä kaunis ja saattoi panna pään pyörälle, jos tosiaankin oltiin suhteissa niin suurenmoisen tytön kanssa. Jos hän nyt olisi ollut siinä, niin hän, Diederich, olisi tahtonut olla hellätunteinen! Mutta parempi oli kuitenkin olla lähettämättä tuota kirjettä. Se oli varomaton joka suhteessa. Lopulta tulisi herra Göppel sen sieppaamaan... Diederich sulki kirjeen pöytälaatikkoon. "Syömistä minä en eilen ollenkaan ajatellut!" Hän antoi tuoda itselleen runsaan aamiaisen. "Enkä minä tahtonut polttaa, jotta Agneksen tuoksu ei olisi hävinnyt. Se on järjetöntä. Sellainen ei pidä olla." Hän sytytti sikaarin ja meni laboratoriumiin. Mitä hänellä oli sydämellään, hän päätti sanojen asemasta -- sillä niin korkeat sanat olivat epämiehekkäitä ja epäkäytännöllisiä -- kernaammin purkaa ulos musiikin avulla. Hän vuokrasi pianon ja soitti äkkiä paljon paremmalla menestyksellä kuin pianotunneillaan Schubertia ja Beethovenia.

Kun hän sunnuntaina soitti Göppelin ovikelloa, niin Agnes oli itse avaamassa. "Palvelustyttö ei pääse kyökistä", hän sanoi, mutta oikean syyn ilmaisi hänen katseensa. Neuvottomuudessaan Diederich loi katseensa rannerenkaaseen, jota Agnes kalisteli, jotta hän olisi katsonut siihen.

"Etkös sinä tätä tunne?" kuiskasi Agnes. Diederich punastui.

"Se on se Mahlmannin antama?"

"Sinun antamasi! Minä pidän sitä ensi kertaa."

Nopeasti ja kuumasti hän puristi Diederichin kättä, sitten ovi avautui berliniläiseen huoneeseen. Herra Göppel kääntyi ympäri. "Kas niin, siinähän on meidän karkurimme?" Mutta tuskin hän oli havainnut Diederichin, niin hänen ilmeensä muuttui ja hän katui tuttavallisuuttaan.

"Jumalaties, minä en olisi enää Teitä tuntenut, herra Hessling!"

Diederich katsahti Agnekseen, ikäänkuin sanoakseen: "Näetkös sinä? Isäsi huomaa, että minä en olekaan enää mikään tyhmä keltanokka."

"Teillä on kaikki muuttumattomana", totesi Diederich ja tervehti herra Göppelin sisaria ja lankoa. Todellisuudessa hän huomasi kaikki vanhentuneiksi, semminkin herra Göppelin, joka ei käyttäytynyt yhtä hilpeästi kuin ennen ja jonka poskista riippui surullinen ilme. Lapset olivat nyt suurempia, ja jokin henkilö näytti puuttuvan.

"Niin, niin", lopetti herra Göppel avajaiskeskustelun, "ajat kuluvat, mutta hyvät ystävät tapaavat jälleen toisensa."

"Jospa sinä tietäisit, millä lailla", ajatteli Diederich halveksivasti, kun käytiin pöytään. Vasikanpaistia syötäessä hänen mieleensä muistui lopulta, kuka silloin oli istunut häntä vastapäätä. Se oli täti, joka häneltä niin korkealentoisesti oli kysynyt, mitä hän tutki, eikä ollut tiennyt, että kemia oli jotakin toista kuin fysiikka. Agnes, joka istui hänen oikealla puolellaan, selitti hänelle, että tämä täti oli jo kaksi vuotta ollut kuolleena. Diederich mutisi jotakin surunvalitteluksi, mutta ajatteli itsekseen: "Sekään ei siis enää juorua ja jaarittele." Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki täällä olisi ollut masennettuja ja rangaistuja, mutta että hänet itse kohtalo oli, hänen arvonsa mukaisesti, kohottanut. Ja hän siveli Agnesta kiireestä kantapäähän omistajan katseella.

Jälkiruoka viipyi, kuten silloinkin. Agnes käänsi levottomana päänsä ovea kohden, Diederich näki hänen kauniiden, vaaleiden silmiensä synkistyvän, aivan kuin jotakin vakavata olisi tapahtunut. Hän tunsi äkkiä syvää myötätuntoa häntä kohtaan, suurta hellyyttä. Hän nousi ylös ja huusi ovelta:

"Marie! Retaa!"

Kun hän palasi, niin herra Göppel joi hänen maljansa. "Sillä lailla Te olette ennenkin tehnyt. Te olette täällä kuin lapsi kotonaan. Eikö niin, Agnes?" Agnes kiitti Diederichiä katseella, joka koski kovin tämän sydämeen. Diederichin täytyi ponnistella kaikki voimansa estääkseen silmänsä kostumasta. Miten hyväntahtoisesti sukulaiset hymyilivät hänelle! Lanko kilisti lasia hänen kanssaan. Miten hyviä ihmisiä! Ja Agnes, tuo suloinen Agnes, rakasti häntä! Niin paljoa hän, Diederich, ei ansainnut! Hänen omatuntonsa soimasi häntä kovasti, hän tuumi epäselvästi puhua jälestäpäin herra Göppelin kanssa.

Valitettavasti herra Göppel alkoi aterian jälkeen uudestaan haastaa sattuneista katumeteleistä. Kun me kerta tulimme pääsemään vapaiksi Bismarckin kyrassierisaappaan painosta, niin työmiehiä ei tarvittu pöyhkeillä puheilla härnätä. Tuo nuori mies (niin nimitti herra Göppel keisaria) sai vielä puheillaan vallankumouksen niskaamme... Diederich katsoi olevansa pakoitettu nuorison nimessä, joka pysyi lujana ja uskollisena jalolle, nuorelle keisarilleen, torjumaan sellaiset nurinat mitä pontevimmin. Hänen Majesteettinsa oli sen itse sanonut: "Ne, jotka tahtovat auttaa minua, ovat sydämellisesti tervetulleita. Ne, jotka asettuvat minua vastaan, minä murskaan." Samalla Diederich koetti salamoida. Herra Göppel selitti jäävänsä sitä odottamaan.

"Tänä ankarana aikana", lisäsi Diederich, "täytyy jokaisen olla mies puolestansa." Ja hän asettui päättäväisesti Agneksen eteen, joka häntä ihmetteli.

"Miten niin, ankarana aikana?" kysyi herra Göppel. "Se on vain sikäli ankaraa, mikäli me teemme elämän toisillemme vaikeaksi. Minä olen kuitenkin aina tullut toimeen työmiesteni kanssa."

Diederich ilmaisi päättäneensä panna käytäntöön omassa liikkeessään kokonaan toisenlaisen kurin. Sosialidemokraatteja ei tultu enää sietämään; sunnuntaisin väki meni kirkkoon! -- Vieläkö sekin vaatimus? huomautti herra Göppel. Sitä hän ei voinut odottaa väeltään, kun itse meni sinne vain pitkäperjantaina. "Pitääkö minun pettää työmiehiäni? Kristinusko on hyvä; mutta kaikkea sitä, mitä pappi saarnaa, ei kukaan enää usko." Silloin nähtiin Diederichin ilmeen käyvän perin eteväksi.

"Hyvä herra Göppel, minä voin Teille vain sanoa: Mitä korkeat herrat ja erittäinkin minun kunnioitettu ystäväni, asessori von Barnim, pitävät oikeana uskoa, sen minäkin uskon -- tarkemmin harkitsematta. Sen niinä voin vain Teille sanoa."

Lanko, joka oli virkamies, asettui äkisti Diederichin puolelle. Herra Göppel oli jo kuumissaan, mutta Agnes tuli väliin kahvin kanssa. "No niin, haluttaako Teitä polttaa sikaarejani?" Herra Göppel taputti Diederichiä polvelle. "Nähkääs, kaiken inhimillisen suhteen me olemme yksimielisiä."

Diederich ajatteli: "Koska minä niin sanoaksemme kuulun perheeseen."

Hän hellitti hieman jäykkää asentoaan, hänestä tuntui kuitenkin mukavalta. Herra Göppel tahtoi tietää, milloin Diederich oli tuleva "valmiiksi", hän ei käsittänyt, että johonkin kemialliseen työhön olisi tarvittu kaksi vuotta tai sitä enemmän aikaa. Diederich käytti sanontatapoja, joita kukaan ei ymmärtänyt, esittääkseen niitä vaikeuksia, joita oli liuosten valmistamisessa. Hänestä tuntui, että herra Göppel odotti hänen tohtoriksituloaan jossakin erityisessä tarkoituksessa. Agneskin näytti sen tuntevan, sillä hän puuttui puheeseen ja käänsi sen toisaalle. Kun Diederich oli jättänyt hyvästi, niin Agnes saattoi häntä ulos ja kuiskasi hänelle:

"Huomenna kello kolme sinun luonasi." Ilostuen äkisti Diederich tarttui häneen ja suuteli häntä ovien välissä, samaan aikaan kuin palvelustyttö aivan lähellä kolisteli kyökkikaluja. Agnes sanoi surullisesti: "Sinä et ollenkaan ajattele, mitä minulle tapahtuisi, jos nyt joku tulisi?" Sanat sattuivat, ja Diederich vaati Agnekselta anteeksiantamisen merkiksi uutta suudelmaa, minkä saikin.

Kello kolme oli Diederichillä tapana palata kahvilasta laboratoriumiin. Sen sijaan hän oli nyt jo kello kaksi omassa huoneessaan. Aivan oikein, Agnes tuli ennen kolmea. "Kumpainenkaan meistä ei jaksanut odottaa! Miten me rakastamme toisiamme!" Oli paljon ihanampaa kuin ensikerralla, paljon ihanampaa. Ei mitään kyyneliä, ei mitään pelkoa, ja aurinko paistoi ikkunasta sisään. Diederich levitti Agneksen hiukset auringonvaloon ja upotti niihin kasvonsa.

Agnes viipyi Diederichin luona niin kauan, että oli jo liian myöhäistä tehdä niitä ostoksia, jotka hän kotona oli sanonut lähtönsä syyksi. Hänen täytyi juosta. Diederich, joka saattoi häntä, pelkäsi kovin, että Agnekselle siitä olisi vahinkoa. Mutta tämä nauroi, näytti punaiselta ja nimitti häntä karhukseen. Päivät, joina Agnes saapui, päättyivät nyt aina sillä lailla. Aina olivat he onnellisia. Herra Göppel totesi, että Agnes voi paremmin kuin koskaan ennen, ja se nuorensi häntä itseään. Sen jälkeen kävivät sunnuntaitkin aina iloisemmiksi. Kun ilta tuli, pantiin punssia pöytään, Diederichin täytyi soittaa Schubertia, tai hän ja lanko lauloivat ylioppilaslauluja Agneksen säestäessä. Usein katselivat he toisiaan, kumpaisenkin oli hyvä olla, aivankuin heidän onneaan olisi juhlittu.

Sattui, että laboratoriumissa palvelija tuli Diederichin luokse ja ilmoitti, että ulkona oli eräs nainen. Diederich nousi heti ylös, urheasti punastuen toveriensa ymmärtäväisten silmäysten johdosta. Ja sitten he maleksivat, menivät kahvilaan; ja kun Agnes mielellään katseli tauluja, niin Diederichkin huomasi, että paraikaa oli taidenäyttelyltä. Agnes jäi mielellään seisomaan jonkun taulun eteen, joka häntä miellytti ja joka kuvasi kauniimpien maiden vienoja maisemia, jäi seisomaan, silmät puoleksi suljettuina, ja uneksimaan Diederichin kanssa.

"Katsohan suoraan eteesi, niin näet, että se ei ole mikään kehys, vaan ovi, josta johtaa kultaiset portaat alas, me laskeudumme niitä myöten, kuljemme tien yli, taivutamme syrjään valkeat ruusupensaanoksat ja astumme purteen. Tunnethan, miten se keinuu? Se johtuu siitä, että pistämme kätemme veteen, mikä on niin lämmintä. Tuolla ylhäällä vuorella, tuo aukea paikka, sinä tiedät jo, se on meidän kotimme, sinne me matkustamme. Näetkös -- sinä, näetkös sinä?"

"Kyllä, kyllä", sanoi Diederich innostuneesti. Hän sulki silmänsä ja näki kaikki, mitä Agnes tahtoi. Hän innostui niin, että otti Agneksen käden kuivatakseen sen. Sitten he asettuivat erääseen nurkkaan ja puhuivat matkoista, jotka he tahtoivat tehdä, suruttomasta onnesta aurinkoisessa etelässä, rajattomasta rakkaudesta. Diederich uskoi, mitä sanoi. Sisimmässään hän tiesi, että oli kutsuttu tekemään työtä ja viettämään käytännöllistä elämää, missä ei ollut aikaa haaveiluille. Mutta mitä hän tässä sanoi, oli kotoisin korkeammasta totuudesta kuin kaikki se, mitä hän tiesi. Oikea Diederich, se, millainen hänen olisi pitänyt olla, puhui totta. -- Mutta Agnes: kun he nyt nousivat ja kulkivat eteenpäin, niin hän oli kalpea ja näytti väsyneeltä. Hänen kauniissa, vaaleissa silmissään oli kiilto, mikä sai Diederichin hengittämään raskaasti, ja Agnes kysyi hiljaa ja vavisten:

"Jos meidän purtemme olisi nyt kaatunut?"

"Silloin minä olisin pelastanut sinut!" sanoi Diederich päättävästi.

"Mutta rantaan on pitkä matka ja vesi on hirveän syvää."

Kun Diederich jäi neuvottomaksi:

"Meidän olisi pitänyt hukkua. Sanopas, olisitko tahtonut kernaasti kuolla kanssani?"

Diederich katsahti häneen; sitten sulki hän silmänsä.

"Kyllä", hän sanoi huokaisten.

Myöhemmin hän katui sellaista keskustelua. Hän oli kyllä huomannut, miksi Agneksen täytyi nousta ajuriin ja ajaa kotiin. Agnes oli käynyt sairaalloisen punaiseksi aina otsaa myöten, eikä hänen, Diederichin, pitänyt nähdä, miten hän yski. Koko iltapäivän Diederich katui nyt. Sellainen oli epäterveellistä eikä johtanut mihinkään, vaan aiheutti vain harmia. Hänen professorinsa oli jo saanut kuulla tuon naisen käynneistä. Ei käynyt päinsä, että Agnes jokaisen oikkunsa vuoksi houkutteli hänet pois työstä. Diederich esitti tämän hänelle varovaisesti. "Sinä olet kylläkin oikeassa", sanoi Agnes tähän. "Säännölliset ihmiset tarvitsevat vakinaiset tuntinsa. Mutta jos minun nyt puoli kuudelta pitää tulla sinun luoksesi ja jo kello neljä olen Sinua kiihkeimmin rakastanut!"

Diederich ymmärsi, että tässä oli ivaa, vieläpä kenties halveksuntaakin, ja hän kävi karkeaksi. Hän ei tarvinnut ylipäänsä naista, joka tahtoi olla esteenä hänen urallaan. Siltä kannalta hän ei ollut asiata ottanut. Silloin Agnes pyysi anteeksi ja lupasi tulla vaatimattomaksi ja odottaa Diederichiä hänen huoneessaan. Jos hänen, Diederichin, oli vielä työskenneltävä, oo! hänen ei tarvinnut ottaa mitään huomioonsa. Tämä sai Diederichin häpeämään, hän heltyi ja antautui Agneksen kanssa valittamaan maailmaa, missä ei ollut vain pelkkää rakkautta. "Pitääkö sitten niin olla?" kysyi Agnes. "Sinulla on hieman rahaa, minulla myöskin. Miksi hankkia itselleen elämänura ja näännyttää itsensä? Meillä voisi olla niin mukavata ja hauskaa." Diederich ymmärsi sen -- mutta perästäpäin hän pani sen pahakseen. Hän antoi Agneksen odottaa, puolittain tahallaan. Vieläpä hän selitti velvollisuudekseen käydä poliittisissa kokouksissa, velvollisuudekseen, mikä oli tärkeämpi kuin heidän tapaamisensa. Eräänä iltana, toukokuussa, kun hän palasi kaupungilta myöhästyneenä, hän kohtasi ovensa edessä erään nuoren, yksivuotiaan uniformuun puetun miehen, joka katsoi häneen epäröiden. "Herra Diederich Hessling?" -- "Niin aina", änkytti Diederich, "Te -- sinä -- Te olette herra Wolfgang Buck?"

Netzigin suurmiehen nuorin poika oli viimein päättänyt noudattaa isänsä käskyä ja käydä katsomassa Diederichiä. Diederich toi hänet ylös muassaan, kun ei löytänyt niin pian tekosyytä, jolla olisi saanut hänet lähtemään, ja Agnes istui siellä sisällä! Eteisessä hän puhui kovalla äänellä, jotta Agnes olisi kuullut ja kätkeytynyt. Peläten hän avasi oven. Huoneessa ei ollut ketään; liioin ei hänen hattuaan ollut sängyssä, mutta Diederich tiesi kyllä, että Agnes oli siellä juuri ollut. Hän näki sen tuolista, joka ei ollut aivan paikallaan, hän tunsi sen ilmasta, joka vielä näytti hiljaa värisevän Agneksen vaatteiden heilahteluista. Agneksen täytyi olla ikkunattomassa, pienessä komerossa, missä hänen pesukaappinsa sijaitsi. Hän työnsi tuolin sen eteen ja jurona neuvottomuutensa johdosta syytti muristen kortteerirouvaa siitä, ettei siivonnut huonetta. Wolfgang Buck mainitsi, että oli tullut hyvin sopimattomaan aikaan. "Eipä suinkaan!" vakuutti Diederich. Hän pyysi vierastaan istumaan ja toi konjakkia. Buck pyyteli anteeksi sopimatonta aikaansa; palvelus ei antanut hänelle mitään valintavapautta. "Sen me tiedämme", sanoi Diederich; ja estääkseen kyselyt hän kertoi heti, että hänen vuotensa oli jo suoritettu, että hän oli innostunut sotilasuraan, mikä oli se oikea. Kuka kokonaan saattoi jäädä väkeen! Valitettavasti perhevelvollisuudet olivat hänellä esteenä. Buck hymyili pehmeätä, skeptillistä hymyä, mikä ei miellyttänyt Diederichiä. "No niin, upseerit: silloin on ainakin ihmisten seurassa, joilla on hyvät tavat."

"Te seurustelette heidän kanssaan?" kysyi Diederich, ja hän mainitsi sen pilkallisesti. Mutta Buck selitti yksinkertaisesti, että tuli välistä kutsutuksi upseerimessuihin. Hän kohautti olkapäitään. "Minä menen sinne, koska pidän hyödyllisenä tutustua kaikkiin leireihin. Toiselta puolen minä seurustelen paljon sosialistien kanssa." Hän hymyili jälleen. "Välistä minä tahtoisin tulla kenraaliksi ja välistä työväenjohtajaksi. Olen itse utelias tietämään, mille puolelle lopulta tulen kallistumaan." Ja hän joi pohjaan toisen konjakkilasin. "Inhoittava ihminen", ajatteli Diederich. "Ja Agnes pimeässä huoneessa." Hän sanoi: "Teidän varoillanne Te voitte valituttaa itsenne valtiopäiville, tai tehdä mitä muuta tahansa, mikä Teitä huvittaa. Minä olen määrätty käytännölliseen työhön. Sosialidemokratian minä yleensä pidän vihollisenani, sillä se on keisarin vihollinen."

"Tiedättekö sen niin tarkkaan?" kysyi sen jälkeen Buck. "Minä uskon pikemmin, että keisari pitää salaa sosialidemokratiasta. Hän olisi kernaasti itse tullut ensimäiseksi työväenjohtajaksi, mutta työväki ei sitä tahtonut."

Diederich suuttui. Sellainen puhe loukkasi Hänen Majesteettiaan. Mutta Buck ei antanut häiritä itseään. "Ettekö muista, mitenkä hän Bismarckia vastustaakseen uhkasi kieltää rikkailta sotilaallisen suojeluksensa? Hän on tuntenut, ainakin alussa, aivan samanlaista vihaa rikkaita kohtaan kuin työmiehetkin -- -- vaikka luonnollisesti toisista syistä, siitä syystä, että hänestä ei ole mukavaa, että muillakin ihmisillä on valtaa."

Estääkseen ne huudahdukset, jotka Diederichin ilmeestä päättäen olivat tulossa, Buck lisäsi heti pirteämmin: "Älkää uskokaan, että vastenmielisyys on sanojeni synnyttäjä. Se on päinvastoin hellätuntoisuus: eräänlainen vihamielinen hellätuntoisuus, jos niin tahdotte sanottavan."

"En ymmärrä sellaista", sanoi Diederich.

"No niin: se on sitä, jota joku tuntee jotakin toista kohtaan, jossa huomaa omat virheensä, tai hyveensä, jos tahdotte niitä sillä nimellä kutsua. Joka tapauksessa me nuoret ihmiset olemme keisarimme kaltaisia siinä, että me tahtoisimme käyttää persoonallisuuttamme täydessä määrässä ja kuitenkin tiedämme, että vain massalla on tulevaisuutta. Mitään Bismarckia ei tule enää olemaan eikä liioin mitään Lassalleakaan. Kenties kaikkein lahjakkaimmat meistä eivät sitä jaksa vielä tänään itselleen myöntää, tunnustaa. Ainakaan hän ei sitä jaksaisi. Ja kun jonkin ihmisen osalle on joutunut sellainen ääretön valta, niin olisi tosiaankin itsemurhantekoa, jos ei arvostelisi mahdollisuuksiaan liian suuriksi. Mutta sielunsa sisimmässä hän epäilee sitä osaa, jota pyrkii asiaankuulumattomasti näyttelemään."

"Osaa?" kysyi Diederich. Buck ei huomannut tätä ollenkaan.

"Sillä se voi viedä hänet kauaksi, koska sen tässä maailmassa, sellaisessa kuin se nyt kerta on, täytyy vaikuttaa kirotun eriskummallisesti. Tämä maailma ei odota keneltäkään yksityiseltä enempää kuin hänen naapuriltaan. Kaikki vie samalle tasolle, mitkään erikoisuudet eivät tule kysymykseen, ja kaikkein vähimmän suurmiehet."

"Sallikaapas minun kysyä" -- Diederich pöyhisteli -- "olisiko meillä Saksan valtakuntaa ilman suuria miehiä! Hohenzollernit ovat aina suuria miehiä." -- Buck väänsi jo suutaan surumielisesti ja skeptillisesti. "Silloin Teidän täytyy varoa. Ja meidän muiden myöskin. Keisari on, omissa olosuhteissaan, saman kysymyksen edessä kuin minäkin. Pitääkö minun tulla kenraaliksi ja perustaa koko elämäni sodalle, jota ei, mikäli voimme arvailla, koskaan tulla käymään? Tai mahdollisesti nerokkaaksi kansanjohtajaksi, kun kansa on jo joutunut niin pitkälle, että se tulee toimeen ilman neroja? Kumpainenkin vaihtoehto olisi romanttinen, ja romantiikka johtaa tunnetusti vararikkoon." Buck nielasi kaksi konjakkilasia perätysten.

"Miksi minun pitää siis tulla?"

"Alkoholistiksi" ajatteli Diederich. Hän kysyi itseltään, eikö hänen velvollisuutenaan ollut käydä Buckin kimppuun. Mutta Buck oli uniformussa! Myöskin saattaisi kenties melu pelästyttää Agneksen esiin, ja mitä kaikkea siitä sitten voisi seurata! Hän päätti edelleenkin kuunnella tarkkaan Buckin lausuntoja. Aikoiko tuo mies tuollaisine mielipiteineen luoda itselleen jonkin uran? Diederich muisti, että koulussa Buckin aineet, jotka olivat liian henkeviä, olivat herättäneet hänessä selittämätöntä, mutta syvää epäluuloa. "Sellainen hän oli", ajatteli Diederich, "ja sellaiseksi on jäänyt. Kaunosielu. Koko perhe on sellainen." Vanhan Buckin vaimo oli ollut juutalainen ja näyttelijätär. Ja Diederichistä tuntui nyt jälestäpäin nöyryyttävältä se alentuva hyväntahtoisuus, jota vanha Buck oli osoittanut hänen isänsä hautajaisissa. Myöskin tuo keltanokka nöyryytti häntä edelleen kaikella: ylimielisillä puheentavoillaan, käytöstavallaan ja seurustelullaan upseerien kanssa. Oliko hän herra von Barnimin kaltainen? Hänhän oli vain Netzigistä. "Minä vihaan koko perhettä!" Ja illistävien silmäluomiensa välistä Diederich tarkasti noita lihaisia kasvoja, tuota hieman kaarevaa nenää ja kostean kiiltäviä, miettiviä silmiä. Buck nousi ylös. "No niin, me tapaamme toisemme jälleen kotona. Tulevana tai sitä seuraavana lukukautena minä suoritan tutkintoni, ja mitäs on sitten muuta jälellä, kuin näytellä oikeusasiamiestä Netzigissä... Entäs Te?" hän kysyi. Diederich selitti ankarana, että hänellä ei ollut aikaa hukattavana, vaan ajatteli kesällä päättää väitöskirjansa. Sillä hän sitten saattoi Buckin ovelle. "Tyhmä mies sinä sentään vielä olet", hän ajatteli. "Et ollenkaan huomaa, että minun luonani on eräs tyttö." Hän palasi takaisin, iloisena sen johdosta, että tunsi itsensä Buckia mahtavammaksi ja myöskin Agnesta mahtavammaksi, joka oli napisten odottanut pimeässä.

Mutta kun hän avasi oven, niin Agnes pysyi tuolillaan, hänen rintansa aaltoili ja nenäliinallaan hän hillitsi yskimistään. Tyttö katsoi häneen punaisilla silmillä. Diederich huomasi, että Agnes oli täällä melkein tukahtunut, oli itkenyt -- sillävälin kuin hän itse oli ulkopuolella juonut ja puhunut hyödytöntä roskaa. Hänen ensimäinen mielenliikutuksensa oli rajaton katumus. Agnes rakasti häntä! Siinä hän istui ja rakasti häntä kaikin voiminensa! Hän, Diederich, aikoi kohottaa kätensä, heittäytyä hänen eteensä ja itkien pyytää anteeksi. Hyvissä ajoin hän kuitenkin perääntyi, peläten kohtausta ja sitä seuraavaa sentimentaalista mielialaa, mikä olisi tullut hävittämään häneltä monta työpäivää ja antamaan Agnekselle valtit käteen. Hän ei noudattanut hänen tahtoaan! Sillä luonnollisesti Agnes liioitteli. Ja niin Diederich suuteli hänen otsaansa ohimennen ja sanoi: "Sinä olet jo täällä? En nähnyt sinun ollenkaan tulevan." Agnes kapsahti pystyyn, ikäänkuin vastatakseen jotakin, mutta vaikeni. Sen jälkeen Diederich selitti, että joku oli juuri lähtenyt hänen luotaan. "Sellainen pöyhkeilevä juutalaislurjus! Yksinkertaisesti inhoittava!" Diederich juoksi ympäri huonetta. Jotta hänen ei olisi tarvinnut katsahtaa Agnekseen, hän juoksi yhä nopeammin ja puhui yhä kiihkeämmin. "Ne ovat meidän pahimmat vihollisemme! Nuo, jotka niinsanotulla hienolla sivistyksellään ahdistavat kaikkea, mikä meille saksalaisille on pyhää! Sellainen juutalaislurjus saa olla iloinen sen johdosta, että me häntä siedämme. Nuuskikoon lakikirjojaan ja pitäköön kitansa kiinni. Hänen keltaisiin, tomuisiin, kaunosieluisiin kirjoihinsa minä syljen!" huusi hän vielä kovemmin, loukatakseen sillä myöskin Agnesta. Kun tämä ei mitään vastannut, niin hän teki uuden hyökkäyksen. "Tätä kaikkea tällaista voi sattua, kun jokainen tapaa minut nykyään kotona. Sinun tähtesi täytyy minun istua kököttää kojussani!" Agnes sanoi ujosti: "Me emme ole kuuteen päivään nähneet toisiamme. Sunnuntaina sinä olit taas tulematta. Minä pelkään, että sinä et enää minua rakasta." Diederich seisahtui hänen eteensä. Ylhäältä alaspäin: "Rakas lapseni, minun ei tarvitse enää vakuuttaa sitä, että sinua rakastan. Mutta toinen asia on, haluanko minä sen vuoksi joka sunnuntai katsella tätisi virkkausta ja puhua isäsi kanssa politiikasta, josta hän ei mitään ymmärrä." Agnes painoi päänsä alas. "Aikaisemmin oli niin ihanata. Sinä tulit niin hyvin toimeen isäni kanssa." Diederich käänsi hänelle selkänsä. Siinä sitä juuri oltiin: hän pelkäsi tulevansa liian hyvin toimeen herra Göppelin kanssa. Kirjanpitäjänsä, vanhan Sötbierin kautta hän oli saanut kuulla, että Göppelin liike meni alaspäin. Hänen selluloosansa ei kelvannut enää mihinkään, Sötbier ei hankkinut sitä enää häneltä. Silloin olisi Diederichin kaltainen vävypoika ollut hänelle kylliksi tervetullut. Diederich tunsi itsensä näiden ihmisten piirittämäksi. Myöskin Agneksen! Hän epäili tämän olevan yhdessä juonessa isänsä kanssa. Suutuksissaan hän kääntyi jälleen hänen puoleensa. "Ja sitten, rakkaani, rehellisesti sanoen: mitä me yhdessä teemme, on meidän asiamme, eikö totta, mutta sinun isäsi me pidämme kernaammin leikin ulkopuolella. Sellaisiin kuin meidän suhteisiimme ei saa sekottaa perheystävyyttä. Minun siveellinen tuntoni vaatii siinä puhdasta eroa."

Kului silmänräpäys, sitten Agnes nousi ylös, ikäänkuin olisi nyt käsittänyt. Hän oli kovasti punastuksissaan. Hän meni ovelle. Diederich saavutti hänet. "Mutta Agnes, sitä minä en ole tarkoittanut. Minä sanoin sen vain siksi, että minä sinua aivan liian paljon kunnioitan --. Ja minähän voin taas tulla sunnuntaina." Agnes antoi hänen puhua, näyttämättä ilmeellään mitään liikutusta. "Ole nyt taas iloinen", pyysi Diederich. "Sinähän et ole edes riisunut hattuasi." Agnes teki sen. Diederich toivoi, että hän olisi istuutunut sohvalle, ja Agnes istuutui. Hän suuteli myöskin Diederichiä, kuten tämä oli tahtonut. Mutta sillä välin kuin hänen huulensa hymyilivät ja suutelivat, hänen silmänsä pysyivät jäykkinä ja osaaottamattomina. Äkkiä riuhtasi hän, Agnes, hänet syliinsä: Diederich pelästyi, hän ei tiennyt, oliko se vihasta. Mutta sitten hän tunsi itseään rakastettavan kuumemmin kuin koskaan ennen.

"Mutta tänään meillä oli totisesti ihanata. Eikö niin, minun pieni, suloinen Agnekseni?" sanoi Diederich, tyytyväisenä ja hyväntuulisena.

"Hyvästi", sanoi Agnes, hakien kiireesti varjostintaan ja laukkuaan, sillä aikaa kuin Diederich vasta pukeutui.

"Mutta sinullapas on kiire." -- "Enempää minä en kylläkään voi sinun hyväksesi tehdä." Agnes oli jo ovella -- äkkiä hän löi olkapäänsä pieltä vastaan eikä liikahtanut paikaltaan. "Mikäs nyt on?" Kun Diederich tuli lähemmäksi, näki hän hänen nyyhkyttävän. Hän kosketti häntä. "Niin, mikäs sinun sitten on?" Silloin muuttui Agneksen itku äänekkääksi ja suonenvedontapaiseksi. Eikä se loppunut. "Mutta Agnes", sanoi Diederich vähän päästä, "mitäs nyt on tapahtunut, mehän olimme niin tyytyväisiä." Ja sitten aivan neuvottomana: "Olenko minä sinulle jotakin tehnyt?" Kriisien välillä ja puoleksi tukahtuneena sai Agnes sanotuksi: "Minä en voi sille mitään, suo anteeksi." Diederich kantoi hänet sohvalle. Kun kohtaus oli viimeinkin ohitse, niin Agnes häpesi. "Suo anteeksi, minä en mahda sille mitään." -- "Voinko minä sitten sille mitään?" -- "Et, et. Se johtuu hermoista. Suo anteeksi!"

Säälien ja kärsivällisenä Diederich vei hänet ajuriin. Jälestäpäin tämäkin kohtaus tuntui hänestä puolittaiselta komedialta ja eräältä niistä keinoista, joilla hänet lopullisesti piti pyydystettämän. Hän ei vapautunut edes siitä tunteesta, että hänen vapauttaan ja tulevaisuuttaan vastaan punottiin juonia. Hän puolustautui niitä vastaan esiintymällä tylysti, korostamalla miehistä itsenäisyyttään ja käyttäytymällä kylmästi, niin pian kuin mieliala kävi hempeäksi. Sunnuntaina Göppelien luona hän oli varuillaan, kuten vihollismaassa: oli moitteeton ja luoksepääsemätön. Kun häneltä kysyttiin, milloin sitten hänen työnsä oli valmistuva, niin hän vastasi, ettei itsekään tiennyt, tuliko saamaan tehtävänsä valmiiksi huomenna, tai vasta parin vuoden päästä. Hän korosti myöskin sitä seikkaa, että vastaisesti tuli olemaan taloudellisesti äidistään riippuvainen ja että häneltä pitkään aikaan ei tullut riittämään aikaa mihinkään muuhun kuin liikkeenhoitoon. Ja kun herra Göppel huomautti elämän ihanteellisista arvoista, niin Diederich torjui nämä karkeasti. "Vasta eilen minä möin Schillerini. Sillä minä en ole mikään hupsu, enkä anna uskotella itselleni mitään." Kun hän sellaisten sanojen jälkeen tunsi Agneksen katsovan häneen mykkänä ja surullisena, niin hänestä tuntui hetken siltä, kuin ei hän itse olisi puhunutkaan, kuin kulkisi hän sumussa, toimisi vasten tahtoaan. Mutta tämä mielentila haihtui.

Agnes tuli niin usein kuin Diederich kutsui, ja meni pois, kun tällä oli aika mennä työhön tai juomaseuraan. Hän ei vietellyt häntä enää haaveilemaan taulujen eteen, senjälkeen kun Diederich oli kerran pidättänyt hänet makkarakaupassa ja selittänyt, että siinä oli hänelle ihanin taidenautinto. Diederichinkin mieleen koski lopulta se seikka, miten harvoin he enää näkivät toisiaan. Hän syytti Agnesta siitä, että tämä ei pakottautunut useimmin tulemaan. "Aikaisemmin sinä olit kokonaan toisenlainen." "Minun täytyy odottaa", sanoi Agnes. "Mitä?" "Sitä, että sinäkin tulisit jälleen sellaiseksi. Oo! minä tiedän, että se aika on koittava."

Diederich vaikeni selittelyjen pelosta. Kuitenkin tapahtui niin, kuin Agnes oli sanonut. Diederichin työ oli lopulta päättynyt, hänen oli enää vain kestettävä arvoton suullinen kuulustelu, ja hän oli elämänkäänteen aiheuttamassa juhlatunnelmassa. Kun Agnes kävi lausumassa onnittelunsa ja toi ruusuja, niin Diederich purskahti itkuun ja sanoi tulevansa aina rakastamaan häntä. Agnes kertoi, että herra Göppel oli juuri lähtenyt useammanpäiväiselle kauppamatkalle. "Ja nyt on ilma niin ihmeen ihana..." Diederich liitti siihen heti: "Sitä täytyy meidän käyttää hyväksemme! Sellaista tilaisuutta ei meillä ole koskaan ennen ollut!" He päättivät matkustaa maalle. Agnes tiesi erään Mittenwalde- (Sydänmetsä-) nimisen paikan; siellä piti olla nimenmukaisesti yksinäistä ja romanttista. "Me tulemme olemaan yhdessä koko päivän!" -- "Ja yön myöskin", lisäsi siihen Diederich.

Jo se rautatieasema, jolta lähdettiin, oli etäinen ja juna hyvin pieni ja vanhanaikainen. He joutuivat kahden kesken vaunuun; hämärä saapui hitaasti, palvelija sytytti heille himmeän lampun, ja he katselivat, äänettöminä ja toisiinsa kietoutuneina, suurin silmin ikkunasta tasaista, yksitoikkoista peltomaata. Mennä sinne ulos, jalan, kauas, ja hävitä sinne pilkko pimeään! Erään kylän kohdalla, missä oli kourallinen taloja, he olisivat astuneet alas junasta, mutta palvelija pidätti heidät hupaisesti huomauttamalla, että näillä ei suinkaan ollut aikomus saada yöpyä oljille. Ja sitten he saapuivat perille. Ravintolassa oli suuri piha, laaja vierashuone hirsikatosta riippuvine petroolilamppu