Ange Pitou

Kirj.

Alexandre Dumas

Ranskankielestä suomentanut

Jalmari Finne

Alexandre Dumas'n historialliset romaanit VII

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1918.

SisäLlys:

I. Mitä kuningatar haaveksi heinäkuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä II. Kuninkaan lääkäri III. Neuvo. IV. Päätös V. Asepaita VI. Lähtö VII. Matka VIII. Mitä Versaillesissa tapahtui kuninkaan kuunnellessa valtuuston puheita IX. Paluu X. Foulon XI. Appi XII. Vävy XIII. Kaikki ei ole ruusunpunaista XIV. Pittit XV. Medea XVI. Mitä kuningatar tahtoi XVII. Flandrian rykmentti XVIII. Henkikaartin juhla XIX. Naiset sekaantuvat asiaan XX. Maillard kenraalina XXI. Versailles XXII. Lokakuun 5 päivä XXIII. Lokakuun 5 päivän ilta XXIV. Lokakuun 5 ja 6 päivän välinen yö XXV. Aamu XXVI. Georges de Charny XXVII. Pitoun ja Sébastien Gilbertin lähtö, matka ja perilletulo XXVIII. Kuinka täti Angélique, joka oli ajanut Pitoun kotoaan yhden lausevirheen ja kolmen kielivirheen tähden, kirosi hänet uudelleen ja ajoi pois lintupaistin tähden XXIX. Pitou vallankumouksellisena XXX. Rouva Billot luopuu vallasta XXXI. Miksi Pitou päätti jättää maalaistalon ja palata Haramontiin, ainoaan oikeaan isänmaahansa XXXII. Pitou puhujana XXXIII. Pitou salaliittolaisena XXXIV. Saamme nähdä apotti Fortierin edustavan kuningasvaltaista ja Pitoun vallankumouksellista periaatetta XXXV. Pitou valtiomiehenä XXXVI. Pitoun voitto XXXVII. Ukko Clouis ja Clouis-kallio, tai miten Pitousta tulee taktikko ja hän esiintyy ryhdikkäästi XXXVIII. Catherine puolestaan harrastaa valtiotaitoa XXXIX. Hunaja ja Maruna XL. Odottamaton loppu

1

Mitä Kuningatar Haaveksi HeinäKuun 14 Ja 15 PäIVäN VäLisenä YöNä

Kuinka pitkäaikainen tämä keskustelu oli, sitä emme voi sanoa. [Romaani on suoranaista jatkoa _Bastiljin valloitukselle_.] Kauan sitä kuitenkin kesti, sillä vasta kello yhdentoista aikaan illalla näkyi kuningattaren huoneen ovi aukenevan ja kynnyksellä Andrée melkein polvillaan suuteli Marie-Antoinetten kättä.

Ylös nousten nuori nainen kuivasi sitten itkun punaamia silmiään ja kuningatar puolestaan palasi huoneeseensa.

Andrée poistui nopeasti aivan kuin hän olisi tahtonut paeta omaa itseään.

Tästä hetkestä alkaen jäi kuningatar itsekseen. Kun hovineiti astui huoneeseen auttaakseen häntä riisuutumaan, tapasi hän kuningattaren leimuavin silmin ja pitkin askelin kävelemässä huoneessaan.

Hän teki kädellään nopean liikkeen aivan kuin sanoakseen: jättäkää minut yksin!

Ja hovineiti poistui vastaan väittämättä.

Nyt jäi kuningatar yksikseen. Hän oli kieltänyt kenenkään häntä häiritsemästä, ellei Pariisista tullut tärkeitä uutisia.

Andrée ei palannut.

Mitä kuninkaaseen tulee, niin keskusteltuaan La Rochefoucauldin kanssa, joka koetti hänelle selittää, mikä erotus on kapinan ja vallankumouksen välillä, -- sanoi hän olevansa väsynyt, meni levolle ja nukkui yhtä tyynesti kuin olisi ollut metsästysretkellä, jolloin hirvi, kuin hyvin kasvatettu hovimies, oli tarttunut sveitsiläisten ansaan.

Kuningatar puolestaan kirjoitti muutamia kirjeitä, meni viereiseen huoneeseen, missä hänen molemmat lapsensa nukkuivat madame de Tourzelin valvonnan alaisina, ja meni levolle, ei suinkaan nukkuakseen niinkuin kuningas, vaan rauhassa unelmoidakseen.

Mutta kohta, kun hiljaisuus oli täyttänyt Versaillesin, kun ääretön palatsi oli uponnut hämärään, kun puiston perältä ei kuulunut muuta kuin vartijan hiekkakäytävillä narskuvat askeleet, kun palatsin pitkissä käytävissä kuului vain kiväärinperän hillitty kolahdus marmorisille lattialiuskoille, Marie-Antoinette, lepoonsa väsyneenä, tuntien halua liikkua, nousi vuoteeltaan, otti jalkaansa samettiset tohvelit ja kietoen ympärilleen valkoisen aamuviitan meni ikkunan luo hengittämään suihkulähteistä nousevaa viileyttä ja kuulemaan ohimennen niitä neuvoja, joita tuuli kuiskaa polttaville otsille ja ahdistetuille sydämille.

Silloin hän kertasi muistissaan kaikki ne odottamattomat tapaukset, mitkä tämä kummallinen päivä oli tuonut mukanaan.

Bastilji, tuo kuningasvallan näkyväinen merkki, oli valloitettu, uskollinen ystävä, tuo intohimoinen vanki de Charny, jota hän vuosikausia oli pitänyt ikeensä alaisena, joka ei koskaan ollut huokunut muuta kuin rakkautta, oli nyt näyttänyt ensi kertaa tuntevan katumusta ja omantunnonvaivoja. Tottuneena kokoamaan vaikutelmansa, kyky, jonka lahjakkaat ihmiset saavat ollessaan tekemisissä ihmisten ja asioiden kanssa, jakoi Marie-Antoinette heti levottomuutensa kahteen osaan: valtiolliseen onnettomuuteen ja sydänsuruun.

Valtiollinen onnettomuus oli tuo suuri uutinen, joka kello kolmen aikaan läksi Pariisista levitäkseen kautta maailman ja hävittääkseen ihmisissä siihen asti pyhänä säilyneen kunnioituksen kuninkaita, Jumalan käskynhaltijoita kohtaan.

Sydänsuru oli se, että Charny oli tylysti vastustanut rakastamansa kuningattaren kaikkivoipaa tahtoa. Tämä herätti aivan kuin aavistuksen siitä, että rakkaus, pysyen kyllä uskollisena ja uhrautuvaisena, lakkaisi olemasta sokea ja saattaisi ruveta arvostelemaan uskollisuuttaan ja uhrautumistaan.

Tämä tunne kouristi kovasti naisen sydäntä ja täytti sen sillä katkeralla sapella, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, syövyttävällä myrkyllä, joka kaivaa haavoittuneeseen sieluun tuhansia mätähaavoja.

Mutta järkevästi ajatellen oli suru onnettomuuden rinnalla vähäarvoisempi.

Pikemmin järkeily kuin tietoisuus, pikemmin pakko kuin vaisto sai Marie-Antoinetten vakavat ajatukset ensiksi kääntymään valtiollisen tilanteen tuottamiin vaaroihin.

Minne oli käännyttävä? Vihaa ja vallanhimoa vastassaan, heikkoutta ja välinpitämättömyyttä rinnallaan. Vihollisinaan olennot, jotka oltuaan ensin panettelijoita olivat nyt muuttuneet kapinallisiksi.

Kaikesta päättäen he siis olivat henkilöitä, jotka eivät haikailleet, tapahtui mitä tahansa.

Puolustajina oli hänellä ainakin suurimmaksi osaksi miehiä, jotka vähitellen olivat tottuneet kestämään mitä tahansa ja jotka siis eivät enää tuntisi haavojen syvyyttä -- henkilöitä, jotka voivat arkailla iskiessään peläten saavansa hälinää aikaan.

Kaikki oli siis haudattava unhotukseen, täytyi olla unhottavinaan ja kuitenkin muistaa, olla antavinaan anteeksi eikä kuitenkaan sitä tehdä.

Tämä ei sopinut Ranskan kuningattaren arvolle eikä etenkään uljaan Maria Teresian tyttärelle.

Taistella! Taistella! Niin neuvoi kapinoiva kuninkaallinen ylpeys. Mutta oliko taisteleminen viisasta? Voiko vihaa viihdyttää verenvuodatuksella? Olihan Itävaltalaisen nimi kamala! Oliko hänen Isabeaun ja Catharina di Medicin tavoin annettava sille uusi kaiku, kastamalla se yleiseen verivirtaan?

Ja jos de Charny puhui totta, niin menestyminen ei ollut laisinkaan varma.

Taistella ja jäädä tappiolle!

Sellaiset olivat valtiollisen onnettomuuden ohella tämän kuningattaren tuskat, kun hänestä mietteittensä vaihdellessa tuntui siltä kuin nousisi kanervikosta jalkamme herättämä käärme, -- kuningattaren tuskien pohjalta nousi naisen epätoivo, naisen, joka luuli, että häntä rakastettiin liian vähän, vaikka hän saikin osakseen liian paljonkin rakkautta.

Charny ei ollut lausunut sitä, mitä kuulimme, vakaumuksesta vaan väsymyksestä. Hän oli monen muun tavoin juonut kyllikseen samasta panettelun maljasta kuin kuningatarkin. Charny, joka ensimmäisen kerran hellin sanoin oli puhunut vaimostaan Andréesta, jonka hän puolisona tähän asti oli unohtanut, Charny oli varmaankin huomannut, että hänen vielä nuori vaimonsa oli yhä kaunis. Ja tuntiessaan tämän ajatuksen, joka poltti häntä aivan kuin vampyyrin kalvava purema, hämmästyi Marie-Antoinette huomatessaan, että onnettomuus ei ollutkaan mitään suruun verrattuna.

Sillä sen, mitä ei onnettomuus ollut saanut aikaan, synnytti sydänsuru: nainen hypähti hurjana nojatuolista, jossa hän oli istunut, kylmänä ja horjuen; kuningatar katsoi onnettomuutta suoraan silmiin.

Hänen sieluntilansa ilmaisi sen, että hän edeltä käsin oli määrätty kärsimään.

Miten voisi hän samalla kertaa välttää sekä onnettomuuden että surun, kysyi hän tuskien lakkaamatta uusiintuessa. Pitäisikö hänen päättää luopua kuninkaallisesta elämästään, elääkseen onnellisena keskinkertaisuudessa? Pitäisikö hänen paeta oikeaan Trianoniinsa ja majaansa, lammen rauhaiseen ympäristöön ja maitolansa hämäriin iloihin? Pitäisikö hänen antaa kansan jakaa kuninkuuden siekaleet, säilyttämällä vain muutamia halpoja paloja, jotka hän naisena voisi omistaa itselleen muutamien uskollisten vastustellessa, jotka kaikesta huolimatta halusivat pysyä vasalleina.

Mutta silloin mustasukkaisuuden käärme alkoi purra entistään syvempään.

Onnellinen! Olisiko hän onnellinen, halveksitun rakkauden nöyryyttämänä?

Onnellinen! Olisiko hän onnellinen kuninkaan rinnalla, tuon arkipäiväisen puolison, jolta puuttui kaikki arvovalta ollakseen sankari.

Onnellinen! Kreivi de Charnyn rinnalla, joka olisi ehkä onnellinen jonkun rakastamansa naisen luona, ehkäpä oman vaimonsa rinnalla?

Ja tämä ajatus sytytti naisraukan sydämessä kaikki ne tuliset soihdut, jotka polttivat tuhaksi Dido-raukan pikemmin kuin rovio.

Mutta keskellä tätä kuumeista tuskaa oli kuitenkin lepohetki, keskellä tätä värisyttävää hätää nautintoa. Eiköhän Jumala loppumattomassa hyvyydessään ollut luonut tuskaa vain tunteaksemme sitä selvemmin kaiken hyvän arvon?

Andrée oli tunnustanut kuningattarelle kaikki, paljastanut elämänsä häpeän kilpailijattarelleen. Andrée oli kyynelsilmin ja kasvot maahan painuneina tunnustanut Marie-Antoinettelle, ettei hän enää ollut kunniallisen miehen rakkauden arvoinen. Charny ei siis koskaan enää rakastaisi Andréeta.

Mutta Charny ei tiennyt mitään, ei koskaan saisi tietää tätä Trianonissa sattunutta onnettomuutta ja sen seurauksia. Charnyhin nähden tämä siis merkitsi samaa, kuin ei tätä onnettomuutta olisi tapahtunutkaan.

Ja näitä päätelmiä tehdessään kuningatar tarkasti omantuntonsa peilissä kuihtuvaa kauneuttaan, kadonnutta iloisuuttaan, haihtuneen nuoruutensa tuoreutta.

Ja sitten hän muisteli Andréen kummia, melkein uskomattoman merkillisiä seikkailuja, jotka tämä itse juuri oli kertonut.

Ja hän ihmetteli sokean salliman salaperäistä johtoa, kun se Trianonin perällä, majan pimeydessä, maatalon pihalla, liitti nuoren puutarharengin kohtalon aatelisneidin elämään, jopa kuningattarenkin kohtaloon.

-- Siis, -- sanoi hän itsekseen, -- syvyyksissä piillyt atoomi olisi korkeitten voimien oikun vaikutuksesta timanttisirun tavoin liittynyt tähden taivaalliseen kirkkauteen.

Olihan tämä puutarharenki, tämä Gilbert, elävänä tunnuskuvana kaikesta siitä, mitä tänä hetkenä tapahtui. Tämä kansanmies nousi syntymänsä määräämästä alhaisesta asemasta huolehtimaan kuningaskunnan valtiollisista asioista, nousi kummallisena näyttelijänä, Ranskaa uhkaavan pahan voiman määräyksestä, edustaakseen loukkausta, joka kohdistui aatelistoon, ja hyökkäystä, jonka roskaväki suuntasi kuninkuutta vastaan.

Tämä Gilbert, joka oli tullut oppineeksi, tämä kolmannen säädyn mustaan pukuun verhottu mies, tämä Neckerin neuvonantaja, tämä Ranskan kuninkaan uskottu, joutui vallankumouksen sattumissa saman naisen rinnalle, jonka kunnian hän varkaan tavoin oli eräänä yönä varastanut.

Kuningatar oli jälleen muuttunut naiseksi ja hän värisi muistellessaan Andréen kertomaa kamalaa tarinaa. Kuningatar piti kuin velvollisuutenansa katsoa tätä Gilbertiä suoraan kasvoihin ja itse oppia lukemaan ihmiskasvoista kaiken sen, mitä Jumala piirteillä ilmaisi tämän kummallisen miehen luonteesta. Ja vaikka hän olikin tavallaan iloinen, niinkuin äsken kerroimme, kilpailijattarensa nöyryytyksestä, niin hän tunsi kiihkeää halua saada haavoittaa miestä, joka niin suuressa määrässä oli tuottanut kärsimystä naiselle.

Kukapa tietää, ehkäpä hän halusi katsella, ehkäpä ihaillakin aivan samalla pelolla kuin hirviötä katsellessamme, tuota eriskummaista miestä, joka oli rikoksella rohjennut sekoittaa oman halvan verensä Ranskan korkeimman aateliston vereen. Tuo mies näytti panneen toimeen vallankumouksen, jotta Bastilji avattaisiin hänelle, missä hän epäilemättä ilman vallankumousta olisi ikuisiksi ajoiksi oppinut unohtamaan sen, mitä halpasäätyisellä ei ole oikeutta muistaa.

Nämä ajatukset aivan johdonmukaisesti johdattivat kuningattaren muistamaan valtiollisia tuskiaan, ja hän näki kaikkien kärsimyksiensä vastuun kokoontuvan yhden ainoan ihmisen pään päälle.

Siis kansan kapinan aiheuttaja, kuninkaan vallan horjuttaja, mies, joka valloitti Bastiljin, oli Gilbert, todellakin hän, tuo Gilbert, jonka aatteet olivat antaneet aseen sellaisten miesten käsiin kuin Billot, Maillard, Elie ja Hullin.

Gilbert oli siis samalla kertaa myrkyllinen ja pelottava. Myrkyllinen siksi, että hän rakastajana oli syössyt Andréen turmioon, pelottava siksi, että hän vihamiehenä oli auttanut Bastiljin valloittamista.

Hänet täytyi siis tuntea, voidakseen häntä välttää, tai oikeammin sanoen, tuntea hänet, käyttääkseen häntä hyväkseen.

Tuota miestä täytyi siis millä hinnalla hyvänsä saada puhutella, nähdä läheltä, jotta itse voisi häntä arvostella.

Kaksi kolmannesta yöstä oli kulunut, kello löi kolme, aamun koitto valaisi Versaillesin puiden latvoja ja kuvapatsaiden päitä.

Kuningatar oli viettänyt koko yön nukkumatta. Hänen katseensa harhailivat puiston käytäviin, joita vaalea hohde kultasi.

Raskas ja kuumeinen uni valtasi vähitellen onnettoman naisen.

Hän vaipui pää tuolin käsipuuta vastaan avoimen ikkunan ääreen.

Hän uneksi kävelevänsä Trianonissa ja että pensaikosta astui esiin pelottavan näköinen kääpiö, jommoisia on saksalaisissa saduissa, ja että tämä ivallisesti naurava kääpiö oli Gilbert, joka ojensi häntä kohden koukkuiset sormensa.

Hän kirkaisi.

Kirkaisuun vastasi toinen.

Huuto herätti hänet.

Madame de Tourzel oli kirkaissut. Hän oli tullut kuningattaren huoneeseen ja nähdessään tämän nääntyneenä ja huohottaen makaavan tuolissa, ei hän voinut pidättää tuskaansa ja hämmästystään.

"Kuningatar on sairas!" huudahti hän, "kuningatar kärsii. Kutsunko lääkärin?"

Kuningatar avasi silmänsä. Tämä madame de Tourzelin kysymys kelpasi tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan.

"Kyllä, lääkärin", vastasi hän, "tohtori Gilbertin. Kutsukaa tohtori Gilbert."

"Kuka on tohtori Gilbert?" kysyi rouva de Tourzel.

"Uusi varalääkäri, joka eilen nimitettiin. Minä luulen, että hän on saapunut Amerikasta."

"Minä luulen tietäväni, ketä hänen majesteettinsa tarkoittaa", rohkeni eräs hovineiti sanoa.

"Entä sitten?" kysyi Marie-Antoinette.

"Tohtori on kuninkaan etuhuoneessa."

"Te tunnette siis hänet?"

"Tunnen, teidän majesteettinne", sopersi hovineiti.

"Mutta miten te hänet tunnette? Hän saapui viikko tai kymmenen päivää sitten Amerikasta, ja eilen vasta hän pääsi Bastiljista."

"Minä tunnen hänet..."

"Vastatkaa. Miten hänet tunnette?" kysyi kuningatar käskevästi.

Hovineiti loi katseensa maahan.

"Joko aiotte sanoa minulle, miten hänet tunnette?"

"Madame, olen lukenut hänen teoksiaan, ja niiden vuoksi tulin uteliaaksi saada nähdä hänet, ja siksi pyysin tänä aamuna näyttämään minulle, kuka hän on."

"Ah!" lausui kuningatar ja hänen äänessään oli samalla paheksumista ja kylmäkiskoisuutta. "Hyvä on! Koska siis tunnette hänet, menkää sanomaan, että olen sairas ja tahdon tavata hänet."

Odottaessaan kuningatar kutsui kamarineitinsä, pukeutui aamupukuun ja korjautti tukkalaitteensa.

II

Kuninkaan LääKäRi

Muutamaa minuuttia kuningattaren lausuman toivomuksen jälkeen, jonka suorittamista hovineiti, jolle se oli lausuttu, piti velvollisuutenaan, astui Gilbert, hämmästyneenä, hiukan levottomana ja syvän mielenliikutuksen vallassa, vaikka ei mitään ilmennytkään hänen kasvoillaan, Marie-Antoinetten eteen.

Ylhäinen ja varma käyttäytyminen, hieno kalpeus, mikä on ominaista tiedemiehelle ja haaveksijalle, jolle tutkistelu muuttuu uudeksi luonteeksi, kalpeus, jota vielä korosti musta, kolmannen säädyn puku, jota eivät ainoastaan käyttäneet kaikki tämän säädyn edustajat, vaan kaikki nekin, jotka kannattivat vallankumouksellisia aatteita; lääkärin valkoinen ja siro käsi, joka näkyi hihojen laskoteltujen kalvosimien alta, siromuotoinen ja kaunis jalka, jonka vertaista ei kukaan hovin odotussalien makutuomareista eikä tuomarittaristakaan voinut näyttää; esiintymisessä arkaa kunnioitusta naista kohtaan, rauhallista rohkeutta potilasta kohtaan, ei mitään kuningattarelle. Kaiken tämän Marie-Antoinette heti paikalla huomasi tohtori Gilbertin olemuksessa ylimyksellisellä älyllään, sinä hetkenä, jona ovi aukeni hänen makuuhuoneeseensa.

Jota hillitympi Gilbert oli esiintymisessään, sitä suuremmaksi tuli kuningattaren viha. Hän oli kuvitellut tämän miehen inhottavaksi, oli uskonut hänet tietysti heti ja vaistomaisesti yhtä häikäilemättömäksi kuin ne, joita hän toisinaan näki läheisyydessään. Andréen tuskien aiheuttajan, Rousseaun halvan oppilaan, tämän mieheksi tulleen hylkiön, tämän oppineeksi tulleen puutarhurin, tämän filosofiksi ja sielujen kesyttäjäksi muuttuneen oksien katkojan kuvitteli Marie-Antoinette vasten tahtoaan Mirabeaun kaltaiseksi, sen miehen kaltaiseksi, jota hän vihasi Rohanin ja Lafayetten jälkeen kaikkein eniten.

Ennenkuin Gilbert oli saapunut, uskoi hän näkevänsä ruumiillisesti karkean olennon jättiläismäisen tahdon kehyksenä.

Mutta kun hän näkikin nuoren, sorjan, hennon, siromuotoisen, lempeän ja herkän näköisen olennon, niin tämä mies tuntui tehneen uuden rikoksen häntä kohtaan valehtelemalla ulkomuodollaan. Gilbert, rahvaan mies, halpasäätyinen, tuntematon; Gilbert, talonpoika, ilkiö, rikollinen, Gilbert oli kuningattaren silmissä syyllinen otettuaan aatelisen ja kunnon miehen ulkomuodon. Ylpeä itävaltalainen, joka vihasi jyrkästi valheellisuutta kaikessa, suuttui ja tunsi äkkiä raivoisaa vihaa tätä onnetonta atoomia kohtaan, jonka monet yhteenliittyvät seikat olivat tehneet hänen vihamiehekseen.

Kuningattaren seuralaiset, jotka olivat tottuneet näkemään sielun tyyneyden tai myrskyt hänen silmistään, huomasivat helposti, että salamoiva ja jyrisevä viha ärjyi hänen sydämessään.

Mutta kuinka kukaan kuolevainen olento, vaikka hän olisi ollut nainenkin, olisi kesken näitä liekkien ja vihan pyörteitä voinut seurata outojen ja vastakkaisten tunteiden jälkiä, jotka kietoutuivat toisiinsa kuningattaren aivoissa, kun hänen rintaansa paisuttivat kaikki ne tappavat myrkyt, joita Homeros kuvaa.

Yhdellä ainoalla katseella kuningatar käski kaikki poistumaan, madame de Miserynkin.

Jokainen poistui.

Kuningatar odotti siksi, kunnes ovi oli sulkeutunut viimeisen lähtijän jälkeen. Kun hän jälleen loi katseensa Gilbertiin, huomasi hän tämän katselleen häntä koko ajan.

Näin suuri uhkarohkeus sai hänet aivan vimmastumaan.

Tämä lääkärin katse näytti kyllä aivan vaarattomalta, mutta se oli kiinteä, siinä piili jotakin, se painosti siihen määrään, että kuningatar tunsi olevansa pakotettu ryhtymään taistelemaan näin suurta hävyttömyyttä vastaan.

"No, herra", sanoi hän äkkiä, aivan kuin olisi laukaissut pyssyn, "miksi seisotte tuolla tavalla edessäni katsellen minua, sanomatta, mikä minua vaivaa?"

Tämä raivoisa lause, jota tukivat katseen salamat, olisi tuhonnut jokaisen hovilaisen, olisi pakottanut Marie-Antoinetten jalkojen juuressa armoa rukoilemaan Ranskan sotamarsalkan, sankarin, puolijumalan.

Mutta Gilbert vastasi rauhallisesti:

"Lääkäri tekee ensin silmillään huomionsa, madame. Katsellessani teidän majesteettianne, joka on kutsuttanut minut luokseen, en tyydytä turhanpäiväistä uteliaisuuttani, täytän vain velvollisuuteni, noudatan teiltä saamiani määräyksiä."

"Olette siis tutkinut minua."

"Sen mukaan kuin olen kyennyt, madame."

"Olenko sairas?"

"Ette sanan tavallisessa merkityksessä, mutta teidän majesteettinne on kovasti kiihoittunut."

"Ahaa", sanoi Marie-Antoinette ivallisesti, "miksi ette heti paikalla sano, että olen suuttunut?"

"Koska teidän majesteettinne on kutsunut lääkärin, niin kai sallitaan myös, että hän käyttää lääketieteellisiä sanoja."

"Olkoon niin. Ja miksi olen kiihoittunut?"

"Teidän majesteettinne on siksi älykäs, että tietää lääkärin määrittelevän ruumiillisen taudin laadun kokemuksiensa ja opintojen perustuksella, mutta ettei hän ole taikuri, joka heti ensi silmäyksellä voi tunkeutua sielun syvyyksiin."

"Tarkoitatte siis, että toisella tai kolmannella kerralla voitte sanoa, miksi kärsin, jopa mitä ajattelenkin?"

"Ehkä, madame", vastasi Gilbert tyynesti.

Kuningatar pysäytti sanansa hätkähtäen. Huomasi, miten sanat olivat polttavina ja purevina tulemaisillaan hänen huuliltaan.

Hän hillitsi itseään.

"Täytyyhän teitä uskoa", sanoi hän, "teitä, oppinutta miestä."

Hän korosti nämä viimeiset sanat niin verisen halveksivaisesti, että Gilbertin silmistä näytti nyt vuorostaan viha leimahtavan.

Mutta muutaman sekunnin kestävä taistelu riitti, ja tämä mies oli voittanut itsensä.

Sen vuoksi hän ryhtyikin melkein heti puhumaan otsa kirkkaana ja sanat selvinä:

"Teidän majesteettinne on aivan liian hyvä sanoessaan minua oppineeksi mieheksi, vaikka ei ole pannutkaan taitoani koetteelle."

Kuningatar puri huuleensa.

"Ymmärrättehän, etten tiedä, oletteko oppinut", sanoi hän. "Mutta muut sanovat niin, ja minä kertaan vain toisten sanoja."

"Teidän majesteettinne", sanoi Gilbert kunnioittavasti, kumartaen tällä kertaa syvempään kuin hän tähän asti oli tehnyt, "niin älykkään henkilön kuin te olette ei tarvitse sokeasti kerrata, mitä alhaiso sanoo."

"Tarkoitatte kai, mitä rahvas sanoo?" lausui kuningatar ilkimielisesti.

"Alhaiso, madame", kertasi Gilbert niin varmasti, että tämän naisen sisimmässä vavahti ja hän tunsi outoa tuskaa, jota ei koskaan ennen ollut tuntenut.

"Siis", lausui kuningatar, "älkäämme väitelkö tästä. Teitä sanotaan oppineeksi, se on pääasia. Missä olette opiskellut?"

"Kaikkialla, madame."

"Tuo ei ole mikään vastaus."

"En missään siis."

"Pidän siitä enemmän. Ette siis ole opiskellut missään?"

"Niinkuin suvaitsette, madame", vastasi tohtori kumartaen. "Eikä tämä vastaus kuitenkaan ole yhtä tarkka kuin sanoessani kaikkialla."

"Vastatkaa siis suoraan", sanoi kuningatar epätoivoissaan, "älkää, minä pyydän, käyttäkö tuollaisia kiertolauseita."

Sitten hän jatkoi aivan kuin itsekseen:

"Kaikkialla! Kaikkialla! Mitä se merkitsee? Sitenhän vastaa petkuttaja, empiristi, markkinalääkäri. Luuletteko vaikuttavanne minuun tuollaisilla suurisuisilla puheenparsilla?"

Hän työnsi jalkaansa eteenpäin, silmien leimutessa ja huulten väristessä.

"Kaikkialla! Sanokaa se kerta vielä! Sanokaahan se kerta vielä."

"Sanoin kaikkialla", vastasi Gilbert kylmästi, "sillä olen todellakin opiskellut kaikkialla, majoissa ja palatseissa, kaupungeissa ja erämaissa, tutkinut ihmisiä ja eläimiä, itseäni ja toisia, niinkuin pitääkin tiedettä rakastavan miehen, joka etsii sitä sieltä, mistä sen löytää, siis kaikkialta."

Kuningatar tunsi jääneensä tappiolle. Hän loi Gilbertiin pelottavan katseen, johon tämä vastasi tuskastuttavan kiinteästi tuijottamalla.

Kuningatar väänteli ruumistaan ja kääntyessään kaasi pienen pöydän, jolla oli hänelle tuotu suklaata Sèvres-kupissa.

Gilbert näki pöydän kaatuvan ja kupin särkyvän, mutta hän ei liikahtanutkaan.

Puna nousi Marie-Antoinetten poskille. Hän nosti kylmän ja kostean kätensä polttavalle otsalleen, ja kun hän jälleen oli valmis katsomaan Gilbertiin, niin hän ei uskaltanutkaan.

Mutta hänen mielestään osoitti Gilbert hänelle hävyttömyyttäkin suurempaa halveksimista.

"Ja minkä opettajan johdolla olette opiskellut?" kysyi kuningatar, jatkaen keskustelua siitä, mihin sen oli lopettanut.

"En tiedä, miten vastaan teidän majesteetillenne, jotta en loukkaisi entistään enemmän."

Kuningatar tunsi, minkä edun Gilbert täten tarjosi hänelle, ja hän ryntäsi käyttämään tilaisuutta hyväkseen aivan kuin naarasleijona hyökkää saaliiseensa.

"Loukata minua, minua! Tekö loukkaisitte minua!" huudahti hän. "Mitä sanottekaan, tekö loukkaisitte kuningatarta! Käsitätte väärin kaikki, sen vannon, herra tohtori Gilbert. Te olette kaikesta päättäen tutkinut ranskankieltä yhtä hyvistä lähteistä kuin lääketiedettä. Minun arvoisiani henkilöitä ei loukata, herra tohtori Gilbert, heitä vain väsytetään, siinä kaikki."

Gilbert kumarsi ja astui askeleen ovea kohden, eikä kuningatar huomannut hänen kasvoillaan pienintäkään vihan tai kärsimättömyyden ilmettä.

Kuningatar puolestaan polki raivoissaan jalkaansa. Hän hypähti kuin pidättääkseen Gilbertin.

Tämä ymmärsi tarkoituksen.

"Anteeksi", sanoi hän. "Se on totta, olenhan anteeksiantamattoman suuressa määrässä hairahtunut, sillä olenhan lääkärinä kutsuttu sairaan luokse. Antakaa anteeksi, madame. Ensi kerralla muistan kyllä tämän."

Ja hän palasi.

"Teidän majesteettinne", jatkoi hän, "näyttää olevan hyvin lähellä hermokohtausta. Rohkenenko pyytää olemaan antautumatta sen valtaan. Kohta ette voisi enää hillitä itseänne. Tänä hetkenä mahtaa valtimo olla tauonnut ja veri syöksynyt sydämeen. Teidän majesteettinne kärsii, teidän majesteettinne on tukehtumaisillaan, ja ehkä olisi viisainta kutsua tänne joku kamarineideistä."

Kuningatar käveli huoneessa ja istuutui uudelleen.

"Nimenne on Gilbert?" kysyi hän.

"On, Gilbert, madame."

"Kummallista! Muistan nuoruudestani erään kummallisen seikan, joka epäilemättä _loukkaisi teitä_ kovasti, jos sen sanoisin teille. Samapa tuo on! Jos se teitä haavoittaa, niin pianhan haavanne parannatte, sillä olettehan yhtä suuri filosofi kuin oppinut lääkärikin."

Ja kuningatar hymyili ivallisesti.

"Juuri niin, madame", sanoi Gilbert, "hymyilkää ja hillitkää vähitellen hermojanne ivan avulla. Älykkään tahdon suurimpia etuja on juuri se, että se voi hillitä itseään. Hillitkää, madame, hillitkää, mutta älkää kuitenkaan ponnistelko liikaa."

Tämä määräys lausuttiin niin herttaisen ystävällisesti, että vaikka kuningatar tunsikin siinä piilevän syvän ivan, ei hän voinut loukkaantua Gilbertin sanoista.

Mutta hän palasi hyökkäykseensä ja jatkoi siitä, mihin oli lopettanut.

"Mainitsemani muisto on tällainen!..."

Gilbert kumarsi ilmaistakseen kuuntelevansa.

Kuningatar ponnisti tahtoaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.

"Olin silloin dauphine [Kruununprinssin (dauphinin) puoliso. -- _Suom._] ja asuin Trianonissa. Puistossa oli pieni aivan mustatukkainen poika, likainen, ryysyinen, pikku Rousseaun kaltainen käytöksessään, joka haravoi, kuokki, nyppi rikkaruohoja pienillä koukkuisilla sormillaan. Hänen nimensä oli Gilbert."

"Se olin minä, madame", lausui Gilbert rauhallisesti.

"Tekö?" sanoi Marie-Antoinette ja hänen kasvoillaan kuvastui viha. "Olinkin siis oikeassa! Ettehän siis olekaan opiskellut mies!"

"Koska teidän majesteetillanne on niin hyvä muisti, niin hän kai myös ottaa varteen, mitkä ajat silloin olivat", sanoi Gilbert. "Vuonna 1772, ellen erehdy, tuo pieni puutarhurin renki, josta teidän majesteettinne puhuu, ansaitsi elatuksensa kaivelemalla maata Trianonin puistossa. Nyt on vuosi 1789. Siitä on siis nyt seitsemäntoista vuotta. Se on pitkä aika tällaisena aikakautena. Siinä on enemmän kuin mitä tarvitaan, jotta sivistymättömästä tulee oppinut. Sielu ja äly toimivat nopeasti määrätyissä olosuhteissa, aivan samoin kuin kasvit kasvavat lämpimissä lavoissa. Vallankumoukset, madame, ovat älyn kasvihuoneita. Teidän majesteettinne katsoo minuun, ja terävästä katseestanne huolimatta ette näe, että kuudentoista vuotiaasta pojasta on tullut kolmenkymmenen kolmen vuotias mies. Teidän majesteettinne on siis väärässä ihmetellessään, että oppimattomasta, viattomasta Gilbertistä on kahden vallankumouksen pyörteessä tullut oppinut filosofi."

"Oppimaton hän kyllä oli. Mutta viaton, viaton, sanoitte", huudahti kuningatar kiivaasti; "muistaakseni sanoitte pikku Gilbertiä viattomaksi?"

"Jos olen erehtynyt, madame, tai jos olen ylistänyt pikku Gilbertissä ominaisuutta, jota hänellä ei ollutkaan, niin en voi käsittää, miten teidän majesteettinne voi tietää paremmin kuin minä, että hänellä oli vastaava pahe?"

"Tämä on aivan toinen asia", sanoi kuningatar synkistyen. "Ehkä puhelemme tästä jonakin toisena päivänä. Mutta sitä odottaessamme palatkaamme mieheen, oppineeseen mieheen, kehittyneeseen mieheen, täydelliseen olentoon, joka on edessäni."

Gilbert ei ollut huomaavinaan tuota sanaa: _täydellinen_. Hän käsitti sen varsin hyvin uudeksi loukkaukseksi.

"Palatkaamme vain, madame", vastasi Gilbert tyynesti, "ja ilmoittakaa, missä tarkoituksessa teidän majesteettinne on kutsuttanut hänet luokseen?"

"Pyritte kuninkaan lääkäriksi", sanoi kuningatar. "Ymmärrättehän, että puolisoni terveys on minulle siksi rakas, jotta en voi uskoa sitä kenenkään muun kuin täydellisesti tuntemani henkilön huostaan."

"Olen tarjoutunut, madame", sanoi Gilbert, "ja olen saanut toimen, ilman että teidän majesteettinne millään tavalla voi päästä selville kykenemättömyydestäni tai lahjoistani. Olen etupäässä valtiollinen lääkäri, madame, ja minua on suositellut parooni Necker. Mutta jos kuningas joskus tarvitsee minun tiedettäni, silloin olen hänelle hyvä ruumiin lääkäri, sen mukaan kuin ihmisen tieto voi auttaa luojan luomaa olentoa. Kuninkaalle, madame, olen paitsi hyvä neuvonantaja ja lääkäri, ennen kaikkea muuta hyvä ystävä."

"Hyvä ystävä!" huudahti kuningatar uudelleen ilmaisten halveksumistaan. "Te! Kuninkaan ystävä!"

"Juuri niin", vastasi Gilbert tyynesti, "miksi en olisi, madame?"

"Niin, tietystikin salaisten voimienne, salatieteenne avulla", mutisi hän. "Kukapa tietää, ehkä saamme nähdä Jacquerie-kapinan ja Mailleton-kapinan, palaamme ehkä keski-aikaan! Te otatte taas käytäntöön taikajuomat ja loihdut. Te hallitsette Ranskaa loihtujen avulla, teistä tulee toinen Faust tai Nicolas Flamel."

"Sellaista kunnianhimoa minulla ei ole, madame!"

"Olisipa teillä sellainen valta! Kuinka monta Armidan puiston hirviötä julmempaa petoa, Kerberostakin pelottavampaa, vaivuttaisittekaan uneen helvettiimme ovella."

Lausuessaan nuo sanat: _vaivuttaisittekaan uneen_, loi kuningatar entistään tutkivamman katseen tohtoriin.

Tällä kertaa Gilbert punastui vastoin tahtoaan.

Tämä tuotti Marie-Antoinettelle tavattoman suurta iloa. Hän tunsi tällä kertaa iskemänsä iskun osuneen ja haavoittaneen syvälle.

"Sillä tehän vaivutatte uneen", jatkoi kuningatar. "Te, joka olette tutkinut kaikkialla ja kaikkea, olette varmaankin tutkinut magneettista tiedettä aikakautemme uneenvaivuttajien johdolla, niiden johdolla, jotka käyttävät unta petokseen ja toisten unesta lukevat heidän salaisuutensa!"

"Olen todellakin, madame, harjoittanut usein ja kauan opintoja kuuluisan Cagliostron johdolla."

"Siis saman, joka itse harjoitti ja opetti oppilaansakin käyttämään tuota äsken mainitsemaani siveellistä varkautta. Hänhän tuon magneettisen unen avulla, jota minä sanon halpamaisen rikolliseksi, riisti valtaansa toisten sielun ja toisten ruumiin."

Gilbert käsitti nytkin sanojen tarkoituksen, ja tällä kertaa hän punastumisen sijasta kalpeni. Tämän nähdessään kuningatar vapisi ilosta sydämensä pohjia myöten.

"Nyt olen minä haavoittanut sinuakin, konna", mutisi hän itsekseen, "ja minä näen veren vuotavan."

Mutta syvimmätkään mielenliikutukset eivät pitkää aikaa näkyneet Gilbertin kasvoilla. Hän lähestyi siis kuningatarta, joka voitostaan iloissaan katsoi häneen varomattomasti, ja sanoi:

"Madame, teidän majesteettinne tekisi väärin, kieltäessään näiltä oppineilta miehiltä heidän tieteensä kauneimman voiton, tuon kyvyn voida vaivuttaa magneettiseen uneen ei suinkaan uhriaan, vaan _esineensä_. Tekisitte väärin, jos kieltäisitte heiltä oikeuden kehittää kaikilla tarjona olevilla keinoilla tieteellistä keksintöä, jonka lait kerran järjestettyinä ja selvitettyinä ovat ehkä kutsutut mullistamaan koko maailman."

Ja nyt vuorostaan lähestyen kuningatarta katsoi Gilbert häneen samalla tahdon voimalla, jonka edessä hermostunut Andrée oli sortunut.

Kuningatar tunsi väristyksen kulkevan suonissaan tämän miehen lähestyessä.

"Kirottuja olkoot miehet, jotka käyttävät joitakin salaisia synkkiä keinoja tuhotakseen toisten sielut tai ruumiit", huusi hän... "Kirottu olkoon Cagliostro!..."

"Madame", sanoi Gilbert terävästi, "älkää tuomitko noin ankarasti ihmisolentojen tekemiä hairahduksia."

"Monsieur!"

"Jokainen luotu olento saattaa erehtyä, madame, jokainen olento vahingoittaa toista olentoa, ja ellei olisi yksilöllistä itsekkyyttä, joka takaa yleisen turvallisuuden, niin olisi maailma vain ääretön taistelutanner. Ne ovat parhaimmat, jotka ovat hyviä, siinä kaikki. Toiset sanovat teille: Ne ovat parhaimmat, jotka ovat vähimmän pahoja. Suvaitsevaisuuden pitää tulla sitä suuremmaksi, jota korkeammalla tuomari on. Istuessanne korkealla valtaistuimellanne on teillä vähemmän kuin kellään muulla oikeuksia ankaruuteen tuomitessanne toisten tekoja. Maallisella valtaistuimella olkaa korkein suvaitsevaisuus, aivan samoin kuin Jumala taivaallisella valtaistuimellaan on korkein armo."

"Monsieur", sanoi kuningatar, "minä katselen toisin silmin kuin te oikeuksiani ja varsinkin velvollisuuksiani: olen valtaistuimella rangaistakseni ja palkitakseni."

"Sitä en usko, madame. Minun mielestäni olette valtaistuimella naisena ja kuningattarena sovittamassa ja anteeksiantamassa."

"Ette kai aikone saarnata minulle moraalia."

"Olette oikeassa, madame, mutta minähän vain vastaan teidän majesteetillenne. Mitä esimerkiksi tulee tuohon Cagliostroon, josta äsken puhuitte ja jonka taitoa halveksitte, niin muistan, ja tämä muisto on aikaisempi kuin teidän muistonne Trianonista, -- muistan, että Taverneyn linnan puistossa hänellä oli tilaisuus antaa näyte taidostaan Ranskan valtakunnan dauphinelle. En tiedä, minkälainen se oli, madame, mutta dauphinen tulisi muistaa se, sillä näyte teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän pyörtyi." [Kohtaus _Lääkärin muistelmien_ 15. luvussa. -- _Suom._]

Gilbert iski nyt vuorostaan. Hän iski kyllä umpimähkään, mutta hän osui sattumalta oikeaan ja niin syvälle, että kuningatar tuli kalmankalpeaksi.

"Niin kyllä", sanoi hän käheällä äänellä, "hän näytti minulle todellakin unessa hirvittävän koneen, mutta tähän asti en tiedä, onko sellaista konetta todellisuudessa olemassa."

"En tiedä, mitä hän teille näytti, madame", jatkoi Gilbert tyytyväisenä vaikutukseen, jonka hän oli saanut aikaan, "mutta sen tiedän, ettei häneltä voida kieltää oppineen miehen nimeä, koska hänellä on vertaisiinsa sellainen vaikutusvalta."

"Vertaisiinsa..." mutisi kuningatar ylenkatseellisesti.

"Mahdollisesti erehdyn", jatkoi Gilbert, "mutta siinä tapauksessa on hänen vaikutuksensa vieläkin suurempi, koska hän taivuttaa tasalleen pelon ikeen alaisina maan piirin kuninkaitten ja prinssien päät."

"Kirotut! Kirotut! huudan kerran vielä, olkoot ne, jotka käyttävät väärin heikkoutta tai herkkäuskoisuutta."

"Kirotut siis ne, jotka käyttävät tiedettään?"

"Kaikki se on vain harhaa, valhetta, raukkamaisuutta!"

"Mitä tällä tarkoitatte?" kysyi Gilbert tyynesti.

"Että tuo teidän Cagliostronne on raukkamainen petturi ja hänen niin sanottu magneettinen unensa suoranaista rikollisuutta."

"Rikollisuutta!"

"Niin, rikollisuutta", jatkoi kuningatar, "sillä sen saa aikaan keitos, juoma, myrkky, mutta inhimillinen oikeus, jonka edustaja minä olen, saa kyllä siitä tiedon ja rankaisee sen valmistajan."

"Madame, madame", jatkoi Gilbert yhä vain kärsivällisesti, "olkaa suopea niitä kohtaan, jotka tässä maailmassa ovat rikkoneet."

"Ahaa! Te siis tunnustatte?"

Kuningatar erehtyi ja Gilbertin äänen pehmeydestä päätti tämän rukoilevan armoa itselleen.

Hän erehtyi. Ja tätä etua ei Gilbert voinut olla käyttämättä hyväkseen.

"Mitä!" huudahti hän ja hänen säihkyvä silmäteränsä suureni, jolloin Marie-Antoinetten oli pakko luoda katseensa alaspäin, aivan kuin auringon paisteen silmiin sattuessa.

Kuningatar tuli neuvottomaksi, mutta yhtä kaikki hän vielä ponnisti voimiaan.

"Kuningatarta ei sovi kuulustella, yhtä vähän kuin loukatakaan", sanoi hän. "Tietäkää vielä sekin te, joka olette tulokas hovissa. Mutta tehän muistaakseni puhuitte niistä, jotka ovat hairahtuneet, ja pyysitte heitä kohtaan osoittamaan suopeutta."

"Missä onkaan ihmisolento, josta ei voisi moitteen sanaa sanoa", lausui Gilbert. "Kuka on niin täydellisesti osannut sulkeutua omantuntonsa kuoreen, ettei toisten katse pääse sinne tunkeutumaan? Tätä sanotaan usein hyveeksi. Olkaa suopea, madame."

"Mutta tältä kannalta katsoen", jatkoi kuningatar ajattelemattomuudessaan, "ei siis olekaan mitään hyveellisiä olentoja teidän kaltaisenne mielestä, joiden opettajien katse etsii totuuden vaikka omantunnon pohjalta?"

"Se on kyllä totta, madame."

Kuningatar purskahti nauruun välittämättä peittää naurussaan piilevää halveksumista.

"Koettakaahan muistaa", huudahti kuningatar, "että nyt ette puhu torilla idiooteille, moukille tai patriooteille."

"Tiedän kyllä, kelle puhun, olkaa siitä varma", lausui Gilbert.

"Osoittakaa siis enemmän kunnioitusta tai enemmän taitoa. Muistelkaahan koko mennyttä elämäänne, tutkikaa omantuntonne sopukat, sillä sehän täytyy olla heidän nerokkuudestaan ja kokeneisuudestaan huolimatta niilläkin miehillä, jotka ovat kaikkialla toimineet, aivan samoin kuin tavallisillakin kuolevaisilla. Muistelkaahan, mitä kaikkea alhaista, vahingollista, rikollista olette ajatellut, mitä julmuuksia, uhkatekoja, jopa rikoksiakin olette tehnyt. Älkää keskeyttäkö minua, ja kun olette tästä kaikesta tehnyt lopputilityksen, herra tohtori, niin painakaa päänne kumaraan, tulkaa nöyräksi, älkää lähestykö noin uhmamielisenä kuninkaallisten henkilöiden asuntoa, jotka Jumala ainakin siihen asti, kunnes toisin määrätään, on asettanut tunkeutumaan rikollisiin sieluihin, tutkimaan omantunnon sokkeloita ja rankaisemaan säälimättömästi ja muuttamattomasta syylliset. Näin teidän pitäisi tehdä, herra tohtori. Silloin teidän katumuksenne otetaan varteen. Uskokaa minua, parhain keino parantaa niin sairas sielu kuin teidän, on yksinäisyys, kaukana loistosta, joka helposti antaa ihmiselle liian suuret ajatukset hänen omasta arvostaan. Neuvoisin siis teitä pysyttelemään poissa hovista ja pidättäytymään kuninkaan hoidosta hänen sairastuessaan. On olemassa muuan parannus, joka Jumalalle on mieluisempi kuin mikään muu parannus, nimittäin oma parantumisenne. Muinaisuudella on tätä varten oma sananpartensakin: _Ipse cura medici_."

Mutta Gilbert ei noussutkaan kapinaan tätä ehdotusta vastaan, joka kuningattaren mielestä oli nöyryyttävin lopputulos, vaan vastasi lempeästi:

"Madame, olen jo tehnyt kaiken sen, mitä teidän majesteettinne kehoittaa minua tekemään."

"Ja mitä olette tehnyt?"

"Olen mietiskellyt."

"Omaa tilaanneko?"

"Niin, madame."

"Ja omantuntonne kehoituksestako?"

"Etupäässä omantuntoni vaatimuksesta, madame."

"Luuletteko siis, että minä tiedän tarpeeksi hyvin, mitä siellä näitte?"

"En tiedä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa, mutta minä ymmärrän sittenkin. Kuinkahan monta kertaa minun ikäiseni mies onkaan loukannut Jumalaa?"

"Puhutteko todellakin Jumalasta?"

"Puhun."

"Te!"

"Miksi en sitä tekisi?"

"Filosofi! Uskovatko filosofit Jumalaan?"

"Puhun Jumalasta ja uskon häneen."

"Ettekä poistu täältä?"

"En, madame, minä jään."

"Herra Gilbert, olkaa varuillanne."

Ja kuningattaren kasvoille ilmestyi tavattoman voimakkaana uhkauksen ilme.

"Olen asiaa punninnut, madame, ja niin olen tullut tietämään, etten ole toisia huonompi, sillä jokaisellahan on syntinsä. Olen huomannut tämän selviön, en selaillessani kirjoja, vaan tutkiessani toisten omiatuntoja."

"Olette siis yleistietoinen ja erehtymätön?" sanoi kuningatar ivallisesti.

"Madame, en yleistietoinen enkä erehtymätön, mutta tunnen ainakin inhimilliset kärsimykset ja olen kokenut syviä tuskia. Ja tämä on siihen määrään totta, että nähdessäni teidän väsyneitten silmienne ympärillä mustat kehät, tuon viivan, joka ulottuu toisesta silmäkulmasta toiseen, tuon suupieliänne vääntävän viivan, lihasjännityksen, jota jokapäiväisellä ammattikielellä sanotaan rypyksi, -- voisin sanoa teille, madame, kuinka raskaita koettelemuksia teilläkin on ollut, kuinka monasti sydämenne on tuskasta sykkinyt, kuinka monta kertaa sydämenne on luottavana antautunut herätäkseenkin pettyneenä."

"Kaiken tuon sanoisin teille silloin, kun tahdotte, madame", jatkoi hän. "Sanoisin sen varmana siitä, että sanojani ei väitettäisi valheeksi. Sanoisin sen luoden teihin katseen, joka tahtoo ja osaa lukea. Ja kun tuntisitte tämän katseen painon, kun tuntisitte tämän uteliaisuuden puikon tunkeutuvan sielunne syvyyksiin, aivan kuin meri tuntee luotiliinan painuvan sen kuiluihin, silloin ymmärtäisitte, että minä voin paljon. Ja jos nyt vaikenen, niin minulle pitäisi osoittaa kiitollisuutta eikä vaatia taisteluun."

Tämä puhe, jota kannatti miehen ja naisen välisen uhkavaatimuksen kammottava jyrkkyys, tämä kaikkien hovisääntöjen halveksiminen kuningattaren läheisyydessä vaikutti merkillisesti Marie-Antoinetteen.

Hän tunsi aivan kuin usvan vaipuvan otsalleen ja jäätävän ajatuksensa, hän tunsi vihansa muuttuvan kauhuksi, hän antoi herpaantuneitten käsiensä vaipua alas ja astui askeleen taapäin paetakseen tuntemattoman vaaran lähenemistä.

"Ja nyt", sanoi Gilbert, -- joka selvästi huomasi, mitä hänen sielussaan liikkui, -- "ettekö nyt ymmärrä, että minä voisin hyvin helposti saada tietää kaikki ne seikat, jotka salaatte maailmalta, jotka salaatte itseltännekin. Ettekö ymmärrä, että helposti saisin teidät vaipumaan tuolle tuolille, jota sormenne vaistomaisesti etsivät, löytääkseen siitä tukea."

"Oh!" sanoi kuningatar kauhuissaan, sillä hän tunsi outojen väristysten ulottuvan sydämeensä asti.

"Jos lausun itsekseni vain sanan, jota en kuitenkaan tahdo lausua", jatkoi Gilbert, "jos muodostan tahdon, josta kuitenkin luovun, niin te äkkiä vaivutte kuin salaman lyömänä valtaani. Te epäilette, madame. Älkää epäilkö, te voisitte joskus saattaa minut kiusaukseen, ja jos te minut kiusaukseen saatatte... Mutta ettehän epäile, ettehän?"

Pää taapäin painuneena, läähättäen, tuntien tukehtuvansa, mielettömänä kauhusta kuningatar kouristautui tuolin selkänojaan epätoivon tarmolla ja hyödyttömän puolustautumisvimman raivolla.

"Uskokaa sanojani, madame", jatkoi Gilbert; "ellen olisi kunnioittavin, nöyrin, syvimmin alistuva alamaisenne, niin voisin saada teidät vakautuneeksi kamalan kokeilun avulla. Älkää pelätkö mitään! Minä kumarran nöyrästi ja syvempään naisen kuin kuningattaren edessä. Minä värisen, jos ajatukseni voisi teidän ajatustanne vain hipaistakaan, minä kuolisin mieluummin, kuin tuottaisin sielullenne haittaa."

"Monsieur, monsieur", huudahti kuningatar lyöden käsillään ilmaan aivan kuin torjuakseen luotaan Gilbertin, joka seisoi kolmen askeleen päässä hänestä.

"Ja kuitenkin", jatkoi Gilbert, "annoitte sulkea minut Bastiljiin. Te ette sure sen valloittamista minkään muun vuoksi kuin siksi, että samalla rahvas päästi minut vapaaksi. Silmistänne leimuaa viha miestä kohtaan, jota ette omasta puolestanne voi mistään syyttää. Ja katsokaahan, minä tunnen, että hellittäessäni vaikutustani, jonka avulla kahlehdin teitä, te mahdollisesti alatte uudelleen epäillä kyetessänne uudelleen hengittämään."

Heti paikalla kun Gilbert lakkasi katseillaan ja kädellään kahlehtimasta häntä, oikaisi Marie-Antoinette ruumiinsa melkein uhkaavana, aivan kuin lintu, joka päästyään ilmapumpun tukehduttavan vaikutuksen alta yrittää laulaa ja oikoa siipiään.

"Ahaa, te epäilette, pilkkaatte, halveksitte. No niin, sanonko suoraan teille, madame, mikä kamala ajatus nyt heräsi minussa, mitä melkein aioin tehdä. Olisin tuominnut teidät ilmaisemaan minulle arimmat ajatuksenne, kätketyimmät salaisuutenne, olisin pakottanut teidät kirjoittamaan ne tämän pöydän ääressä, johon kätenne nyt koskee. Ja kun sitten olisitte herännyt, olisin omaan käsialaanne vedoten voinut teille todistaa, kuinka todellinen on se voima, jonka näytte kieltävän, ja kuinka suuri onkaan sen miehen jalomielisyys, jota olette loukannut, jota kokonaisen tunnin ajan olette loukannut, vaikka hän ei millään tavalla ole antanut teille siihen syytä tai aihetta."

"Pakottakaa minut nukkumaan, pakottakaa minut puhumaan unessa, minut, minut!" huudahti kuningatar kalveten. "Ja sen te olisitte uskaltanut tehdä? Tiedättekö mitä se on? Ymmärrättekö, kuinka raskauttava uhkauksenne on teille? Sehän on majesteettirikos. Muistakaa, kun kerran olisin herännyt, kun kerran olisin jälleen saanut toimintakykyni, niin olisin rangaissut rikoksenne kuolemalla."

"Madame", sanoi Gilbert katseillaan seuraten kuningattaren huimaavaa kiihkoa, "älkäähän kiirehtikö syyttämään tai uhkailemaan. Olisin kyllä vaivuttanut teidän majesteettinne uneen. Olisin kyllä naiselta siepannut hänen salaisuutensa, mutta uskokaa minua, sitä en olisi tehnyt tämänlaatuisissa oloissa, en kahdenkesken kuningattaren ja alamaisen, naisen ja oudon miehen välillä. Olisin vaivuttanut kuningattaren uneen, sillä mikään ei ole sen helpompaa, mutta en olisi tohtinut nukuttaa häntä, en olisi uskaltanut panna häntä puhumaan muuten kuin todistajan läsnäollessa."

"Todistajanko?"

"Niin, madame, todistajan, joka olisi tarkkaan pannut muistiin kaikki sananne ja liikkeenne, kaikki valmistamani kohtauksen yksityiskohdat, siis koko näytelmän, jotta toinnuttuanne ette olisi voinut epäillä mitään."

"Todistajan kuullen", kertasi kuningatar kauhuissaan, "ja kuka olisi ollut tämä todistaja? Mutta ajatelkaahan, että rikos olisi siten ollut kaksinkertainen, sillä silloinhan olisitte hankkinut itsellenne rikostoverin."

"Mutta jos tämä rikostoveri olisi ollut kuningas?" sanoi Gilbert.

"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette sellaisen kauhun vallassa, että aviovaimo siinä ilmaisi syyllisyytensä selvemmin kuin jos hän olisi tunnustanut sen unitilassa. "Oi, herra Gilbert! Oi, herra Gilbert!"

"Kuningas", lisäsi Gilbert rauhallisesti, "kuningas, teidän puolisonne, teidän tukenne, teidän luonnollinen puolustajanne. Kuningas, joka herättyänne olisi kertonut teille, madame, miten kunnioittava ja miten ylpeä samalla olin, voidessani todistaa tieteeni oikeaksi maailman kunnioitettavimmalle hallitsijalle."

Ja sanottuaan tämän Gilbert antoi kuningattarelle tilaisuuden miettiä sen sisällön syvyyttä.

Kuningatar oli muutaman hetken vaiti. Ei kuulunut muuta kuin hänen katkonainen hengityksensä.

"Kaiken sen jälkeen, mitä olette lausunut", sanoi hän viimein, "on luonnollista, että olette leppymätön vihollinen..."

"Tai ystävä koettelemuksessa, madame."

"Mahdotonta, ystävyys ei voi elää pelon ja epäluulon rinnalla."

"Ystävyys, joka sitoo alamaisen kuningattareen, ei voi elää muusta kuin siitä luottamuksesta, minkä alamainen herättää. Olette kai jo sanonut itsellenne, ettei se ole vihollinen, jolta ensimmäisellä sanalla voi ottaa vahingoittamisen keinot varsinkin, kun hän ensimmäisenä kieltäytyy aseitaan käyttämästä."

"Voinko uskoa noihin sanoihinne?" lausui kuningatar levottomana ja tarkkaavana, luoden Gilbertiin terävän katseen.

"Miksi ette uskoisi, madame, koska teillä on kaikki todistukset suoruudestani?"

"Ihminen muuttuu, monsieur; ihminen muuttuu."

"Madame, olen tehnyt saman lupauksen kuin muutama kuuluisat miehet, ennenkuin vaarallisine aseineen ryhtyivät toimimaan. Minä käytän valtaani vain torjuakseni vääryyttä, jota aiotaan minulle tehdä. _Ei hyökkäystä, vaan puolustusta varten_; se on vaalilauseeni."

"Oh!" lausui kuningatar nöyrtyneenä.

"Ymmärrän teidät, madame. Kärsitte huomatessanne sielunne olevan lääkärin vallassa, sillä nousittehan joskus kapinaan jo silloinkin, kun teidän olisi pitänyt uskoa ruumiinne hänen huostaansa. Rohkaiskaa mielenne, olkaa luottavainen. Olenhan tänään antanut teille todistuksen pitkämielisyydestäni ja tahdon antaa teille neuvojakin. Tahdon rakastaa teitä, madame. Tahdon toistenkin rakastavan teitä. Tahdon kanssanne väitellä niistä ajatuksista, jotka jo olen esittänyt kuninkaalle."

"Olkaa varuillanne, tohtori!" sanoi kuningatar vakavasti. "Olette vienyt minut ansaan. Ensin pelotatte naista ja sitten tahdotte vallita kuningatarta."

"En, madame, en ole kurja onnenonkija. Minulla on omat ajatukseni ja ymmärrän, että teillä on omanne. Minä tahdon heti, aivan alussa, jyrkästi kumota heittämänne syytöksen, josta ette koskaan luopuisi, sen, että pelottaessani teitä olisin tahtonut orjuuttaa järkenne. Sanonpa vielä enemmänkin, te olette ensimmäinen nainen, missä tapaan kaikki naisen intohimot ja kaikki miehen vallanhimoiset ominaisuudet. Te voitte samalla kertaa olla nainen ja ystävä. Koko ihmiskunta keskittyy määrähetkenä teihin. Minä ihailen teitä ja olen valmis teitä palvelemaan. Palvelen teitä saamatta teiltä mitään, teen kaikki vain oppiakseni tuntemaan teidät. Teen vielä enemmänkin hyväksenne. Jos mielestänne olen palatsin huonekalu, joka ottaa liian paljon tilaa, jos tämänpäiväisen vaikutus ei haihdu mielestänne, niin pyydän teitä siirtämään minut loitos luotanne."

"Loitos!" huudahti kuningatar niin iloisesti, että Gilbert ei voinut olla sitä huomaamatta.

"Asia on siis päätetty, madame", jatkoi hän ihmeteltävän kylmäverisesti. "En siis sano kuninkaallekaan, mitä minulla oli hänelle sanottavaa, vaan lähden. Pitääkö minun mennä kauaksikin, ennenkuin voitte olla rauhallinen, madame?"

Kuningatar katseli häntä, ihmetellen näin suurta alistumista.

"Huomaan, mitä teidän majesteettinne ajattelee", sanoi Gilbert. "Käsittäen paremmin kuin uskoisikaan, millainen on etäältäkin magneettinen vaikutus, arvelee teidän majesteettinne, että kauempanakin olisin yhtä vaarallinen ja yhtä pelottava."

"Kuinka niin?" kysyi kuningatar.

"Jos joku tahtoo vahingoittaa niillä keinoilla, joista moititte minua ja mestareitani, niin voisihan hän käyttää vahingoittavaa valtaansa yhtä hyvin sadan penikulman päästä kuin tuhannen tai kolmen askeleen päästä. Älkää pelätkö, madame, niinä en aio sitä käyttää."

Kuningatar mietti hetken. Hän ei tiennyt, mitä vastaisi tälle kummalliselle miehelle, joka sai hänen varmimmatkin päätöksensä horjumaan.

Äkkiä saivat käytävästä kuuluvat askeleet kuningattaren kohottamaan päänsä.

"Kuningas", sanoi hän, "kuningas tulee tänne."

"Vastatkaa siis, madame, olkaa niin hyvä ja vastatkaa, pitääkö minun lähteä vai jäädä?"

"Mutta..."

"Kiirehtikää, madame. Voin välttää kuningasta, jos niin tahdotte. Teidän majesteettinne näyttää vain minulle oven, josta voin poistua."

"Jääkää", sanoi kuningatar.

Gilbert kumarsi. Marie-Antoinette koetti lukea hänen kasvoiltaan, ilmenisikö niillä voitonriemu selvemmin kuin viha ja huolestuminen.

Gilbert näytti välinpitämättömältä.

"Olisi hänen ainakin pitänyt ilmaista iloa", ajatteli kuningatar.

III

Neuvo

Kuningas saapui tapansa mukaan raskaasti ja nopeasti astuen.

Hän oli säikähtyneen ja kysyvän näköinen. Tämä ilme oli täydellisesti vastakkainen kuningattaren jääkylmälle jäykkyydelle.

Kuninkaan kasvoilla oli tavallinen tuore värinsä. Aamuvirkkuna ja ylpeänä hyvästä voinnistaan, jota hän oli aamuilmasta imenyt, hän hengitti syvään ja astui voimakkain askelin pitkin permantoa.

"Tohtori?" sanoi hän. "Minne tohtori on joutunut?"

"Hyvää päivää, sire. Miten voitte tänä aamuna? Oletteko hyvin väsynyt?"

"Nukuin kuusi tuntia, sellainen on tapani. Voin oikein hyvin. Ajatus on virkeä. Madame, olette hiukan kalpea. Missä on tohtori, jonka kuulutte kutsuneen luoksenne?"

"Tuossa on tohtori Gilbert", sanoi kuningatar vetäen verhot pois ikkunakomeron edestä, jossa tohtori oli siihen saakka seissyt.

Kuninkaan otsa kirkastui heti.

"Ah, unohdin", sanoi hän. "Tehän kutsuitte lääkärin luoksenne, olette kai sairas?"

Kuningatar punastui.

"Te punastutte?" sanoi Ludvig XVI.

Kuningatar tuli tulipunaiseksi.

"Joko teillä jälleen on salaisuuksia?" lausui kuningas.

"Mitä salaisuuksia?" keskeytti kuningatar ylpeästi.

"Ette käsitä minua oikein. Teillähän on omat mielilääkärinne. Ette ole kutsunut tohtori Gilbertiä minkään muun vuoksi kuin tuntemani halun vuoksi..."

"Ja mikä se on?"

"Tahdotte aina salata minulta sairautenne."

"Ah!" lausui kuningatar hiukan tyyntyen. "Niin", jatkoi Ludvig XVI, "mutta olkaahan varuillanne. Tohtori Gilbert on uskottuni, ja jos hänelle kerrotte jotakin, niin hän ilmaisee sen minulle."

Gilbert hymyili.

"En suinkaan, sire", sanoi hän.

"Siinä näette, millä tavalla kuningatar pilaa palvelijani."

Marie-Antoinette naurahti tuota tukahdutettua naurua, joka ilmaisi, että hän tahtoi vaihtaa keskustelunaihetta tai että se väsytti häntä.

Gilbert ymmärsi sen, mutta ei kuningas.

"Koska se näyttää huvittavan kuningatarta", sanoi kuningas, "niin kertokaahan minulle, tohtori, mitä hän sanoi."

"Kysyin tohtorilta", keskeytti Marie-Antoinette, "miksi te olitte käskenyt hänet saapumaan näin varhain. Tunnustan, että hänen olonsa Versaillesissa näin varhain tekee minut uteliaaksi ja levottomaksi."

"Odotin tohtoria", vastasi kuningas muuttuen synkäksi, "keskustellakseni hänen kanssaan politiikasta."

"Ahaa, hyvä on!" lausui kuningatar.

Ja hän istuutui kuin kuunnellakseen.

"Tulkaahan, tohtori", sanoi kuningas mennen ovea kohti.

Gilbert kumarsi kuningattarelle syvään ja valmistautui seuraamaan Ludvig XVI:tta.

"Minne menette?" huudahti kuningatar. "Aiotteko lähteä?"

"Me emme keskustele hauskoista asioista, madame. Parastahan on säästää kuningattarelta liiat huolet."

"Ja siten herätätte huolestuksen tuskat!" huudahti majesteetillisesti kuningatar.

"Sitä suurempi syy on poistua, rakkaani."

"Jääkää, minä tahdon sen", sanoi kuningatar. "Toivottavasti, herra Gilbert, ette jätä tahtoani täyttämättä."

"Herra Gilbert, herra Gilbert!" sanoi kuningas harmissaan.

"Mitä nyt?"

"Herra Gilbertin piti neuvoa minua, hänen piti aivan vapaasti keskustella kanssani omantuntonsa mukaan, mutta nythän hän ei enää voi tehdä sitä."

"Miksi ei voi?" kysyi kuningatar.

"Koska te olette saapuvilla, madame."

Gilbert aivan kuin viittasi ja kuningatar pani siihen heti hyvin suuren merkityksen.

"Pelkääkö monsieur Gilbert siis loukkaavansa minua, jos hän puhuu omantuntonsa mukaan?" sanoi hän kuin tukeakseen liikkeen sisällystä.

"Käsittäähän kaikki helposti", sanoi kuningas. "Teillä on oma politiikkanne, se ei aina ole sama kuin minun... ja sitä paitsi..."

"Sitäpaitsi tohtori Gilbertillä on hyvin eriävät mielipiteet minun politiikastani, sanottehan sen aivan selvästi."

"Niin on laita, madame", vastasi Gilbert, "ja sen teidän majesteettinne voi päättää niistä ajatuksistani, jotka hän tuntee. Mutta teidän majesteettinne voi olla aivan varma siitä, että puhun totta yhtä vapaasti hänen kuin kuninkaankin läsnäollessa."

"Onhan sekin jotakin", sanoi Marie-Antoinette.

"Totuutta ei ole aina hyvä sanoa", kiiruhti lausumaan Ludvig XVI.

"Vaikka se olisi hyödyllinenkin?" kysyi Gilbert.

"Tai hyvässä tarkoituksessa sanottu", lisäsi kuningatar.

"Sitä emme epäilekään", keskeytti Ludvig XVI. "Mutta jos olette viisas, madame, niin annatte tohtorin puhua aivan vapaasti... sillä se on minulle tarpeellista."

"Sire", vastasi Gilbert, "koska kuningatar vaatii totuutta, koska tunnen hänen majesteettinsa älyn siksi jaloksi ja siksi voimakkaaksi, ettei hän totuutta pelkää, niin puhun mieluummin molempien hallitsijoitteni kuullen."

"Sire", sanoi kuningatar, "minä pyydän sitä."

"Minä luotan teidän majesteettinne viisauteen", sanoi Gilbert kumartaen kuningattarelle. "Nyt on kysymyksessä hänen majesteettinsa kuninkaan kunnia ja onni."

"Olette oikeassa luottaessanne minuun", sanoi kuningatar. "Alkakaa siis."

"Tämä tuntuu kyllä hyvin kauniilta", sanoi kuningas, kuitenkin tapansa mukaan itsepäisesti vastustellen, "mutta asia on arkaluontoinen, ja minä tiedän, että teidän läsnäolonne vaikuttaa minuun hyvin tuskastuttavasti."

Kuningatar ei voinut hillitä kärsimättömyyttä ilmaisevaa liikettä. Hän nousi, sitten hän istuutui uudelleen ja suuntasi nopean ja kylmän katseensa tohtorin ajatuksiin.

Kun Ludvig XVI huomasi, ettei hän millään keinolla voinut välttää tavallisia ja odottamattomia kyselyjä, huokasi hän raskaasti ja istuutui nojatuoliin vastapäätä tohtori Gilbertiä.

"Mistä on kysymys?" kysyi kuningatar, kun tämä neuvosto näin oli istuutunut paikoilleen.

Gilbert katsahti vielä viimeisen kerran kuninkaaseen, aivan kuin pyytääkseen lupaa saada puhua aivan suoraan.

"Puhukaa, tohtori, puhukaa", sanoi kuningas, "koska kuningatar sitä tahtoo."

"Siis, madame", sanoi tohtori, "ilmoitan lyhyesti teidän majesteetillenne, miksi näin varhain aamulla saavuin Versaillesiin. Tulin kehoittamaan hänen majesteettiaan menemään Pariisiin."

Jos kipinä olisi pudonnut niihin neljäänkymmeneentuhanteen ruutinaulaan, jotka olivat kaupungintalon kellarissa, ei se olisi voinut saada aikaan suurempaa räjähdystä kuin mikä tapahtui kuningattaren sydämessä.

"Kuningas Pariisiin! Kuningas!"

Ja hän päästi kauhunhuudahduksen, joka sai Ludvig XVI:n säpsähtämään.

"Kas niin", sanoi kuningas katsoen Gilbertiin, "mitä minä sanoin, tohtori!"

"Kuningas", jatkoi kuningatar, "kuningas kapinallisessa kaupungissa! Kuningas keskellä heinähankoja ja viikatteita! Kuningas miesten joukossa, jotka ovat surmanneet sveitsiläiset, tappaneet Launayn ja de Flessellesin! Kuningas astumassa kaupungintalon torin poikki puolustajiensa veressä! -- Olette mieletön puhuessanne sillä tavalla. Niin, sanon sen kerta vielä, olette mieletön."

Gilbert loi katseensa maahan miehen tavoin, jota kunnioitus pidättää puhumasta. Hän ei sanallakaan vastannut.

Liikutettuna sielunsa sisimpiä myöten, kuningas vääntelehti tuolillaan aivan kuin kidutettu inkvisitsionin halstarilla.

"Miten on mahdollista", jatkoi kuningatar, "että tuollainen ajatus voi syntyä älykkään miehen aivoissa ja ranskalaisen sydämessä? Ettekö tiedä puhuvanne pyhän Ludvigin seuraajalle, Ludvig XIV:n lapsenlapselle!"

Kuningas polki jalallaan mattoa.

"En voi kuitenkaan otaksua", jatkoi kuningatar yhä vielä, "että aiotte riistää kuninkaalta hänen armeijansa ja kaartinsa tuen? Ette kai aio kiskoa häntä palatsistaan, joka samalla on linnoitus, astumaan turvattomana kiivaimpien vihollistensa eteen? Ette kai aio viedä kuningasta surmattavaksi, herra Gilbert?"

"Jos teidän majesteettinne vain hetkenkään uskoisi, että saattaisin kyetä sellaiseen petokseen, en olisi mieletön, vaan pitäisin itseäni rikollisena. Mutta, Jumalan kiitos, te uskotte sitä yhtä vähän kuin minäkään. Ei, olen saapunut antamaan tämän neuvon kuninkaalleni, koska pidän sitä hyvänä ja kaikkia muita neuvoja parempana."

Kuningatar puristi sormensa rinnallaan yhteen sellaisella voimalla, että batisti ritisi.

Kuningas kohautti hiukan kärsimättömänä päätänsä.

"Mutta, hyvä Jumala", sanoi hän, "kuunnelkaahan häntä madame. Ainahan teillä on aikaa vastata kieltävästi, kuunneltuanne ensin häntä."

"Kuningas on oikeassa", sanoi Gilbert, "sillä teidän majesteettinne ei tiedä, mitä aion sanoa kuninkaalle. Te luulette, madame, olevanne varman, luotettavan, kuolemaan alttiin armeijan keskellä. Se on erehdys! Ranskalaisista rykmenteistä ovat puolet salaliitossa vallanuudistajien kanssa vallankumouksen aatteen hyväksi."

"Olkaa varuillanne, herra", huudahti kuningatar, "te solvaisette armeijaa!"

"Päinvastoin, madame", sanoi Gilbert, "ylistän sitä. Mies voi kunnioittaa kuningatartaan ja uhrautua kuninkaalleen ja samalla rakastaa isänmaataan ja uhrautua sen vapauden hyväksi."

Kuningatar suuntasi Gilbertiin katseen, joka leimahti kuin salama.

"Monsieur", sanoi kuningatar, "tuo puhetapa..."

"Niin, madame, loukkaa teitä, sen ymmärrän kyllä, sillä otaksuttavasti teidän majesteettinne kuulee sen ensimmäisen kerran."

"Siihen täytyy tottua", mutisi Ludvig XVI, sillä alistuva, terve järki oli hänen suurin voimansa.

"Ei koskaan!" huudahti Marie-Antoinette, "ei koskaan!"

"Mutta kuulkaahan, kuulkaahan!" huudahti kuningas. "Minun mielestäni tohtori puhuu aivan järkevästi."

Kuningatar istuutui vavisten.

Gilbert jatkoi:

"Sanoin siis, madame, että olen nähnyt Pariisin, mutta te ette ole nähnyt edes Versaillesia. Tiedättekö mitä Pariisi aikoo tänä hetkenä tehdä?"

"En", lausui kuningas levottomana.

"Ei se kai aio toista kertaa valloittaa Bastiljia", lausui kuningatar halveksivaisesti.

"Ei suinkaan, madame", jatkoi Gilbert, "mutta kansa tietää toisen linnoituksen itsensä ja kuninkaan välillä. Pariisi aikoo koota edustajat kaikista sen kahdeksastaviidettä piirikunnasta ja lähettää ne Versaillesiin."

"Tulkoot vain, tulkoot vain!" huudahti kuningatar hurjalla ilolla. "Kyllä he saavat lämpimän vastaanoton!"

"Odottakaa, madame", vastasi Gilbert, "ja olkaa varuillanne. Nuo edustajat eivät tule yksinään."

"Ja kenen seurassa he siis tulevat?"

"Heidän turvanaan tulee olemaan kaksikymmentä tuhatta kansalliskaartilaista."

"Kansalliskaartilaista, mitä ne ovat?" kysyi kuningatar.

"Madame, älkää puhuko noin kevytmielisesti tästä järjestöstä. Jonakin päivänä se on mahti, se yhdistää ja hajoittaa."

"Kaksikymmentätuhatta!" huudahti kuningas.

"Monsieur", jatkoi vuorostaan kuningatar, "teillähän on täällä kymmenentuhatta miestä, jotka vastaavat sataatuhatta kapinallista. Minä sanon, kutsukaa ne, kutsukaa ne kokoon. Kaksikymmentä tuhatta rikollista saavat täällä rangaistuksensa ja ovat pelottavana esimerkkinä koko vallankumoukselliselle roskajoukolle, jonka minä tuhoisin perinpohjin viikon kuluessa, jos minun neuvojani kuunneltaisiin tunnin aika."

Gilbert pudisti alakuloisena päätään.

"Madame", sanoi hän, "kuinka täydellisesti erehdyttekään, tai oikeammin sanoen, kuinka teitä on viety harhaan. Ajatelkaahan, mitä olisi kuningattaren nostattama kansalaissota! Yksi kuningatar sen uskalsi tehdä ja hän on vienyt mukanaan hautaan kamalan liikanimen 'muukalainen'."

"Minäkö nostattaisin, kuinka voitte sen niin käsittää? Minäkö olen kenenkään yllyttämättä ampunut Bastiljia kohden?"

"Madame", sanoi kuningas, "ennenkuin neuvotte väkivaltaan, kuunnelkaa järkeä."

"Heikkoutta!"

"Mutta kuunnelkaa, Antoinette", sanoi kuningas ankarasti. "Eihän ole mikään pikkuseikka, jos tänne tulee kaksikymmentä tuhatta miestä, jotka täytyy ampua kuoliaaksi."

Sitten hän jatkoi kääntyen Gilbertin puoleen:

"Jatkakaa, jatkakaa, herra!"

"Kaiken vihan, joka suurenee etäisyyden mukana, kaikki kerskailut, jotka muuttuvat urhoollisuudeksi tilaisuuden tullen, kaiken tuon taistelun sekasorron, jonka tulos on epätietoinen, sen, madame, voitte säästää kuninkaalta ja itseltänne", sanoi tohtori. "Lempeydellä voitte estää nuo tapahtumat, jotka väkivaltaisuuksilla vain suurenisivat. Rahvas tahtoo tulla kuninkaan luo, ennättäkäämme ennen heitä. Antakaa kuninkaan mennä rahvaan luo. Kun hänen ympärillään tänään on armeija, niin sallikaa hänen huomenna osoittaa uskallusta ja valtiollista älykkäisyyttä. Nuo mainitsemani kaksikymmentätuhatta miestä voivat ehkä voittaa kuninkaan. Antakaa kuninkaan yksinään voittaa nuo kaksikymmentä tuhatta miestä, sillä he edustavat kansaa."

Kuningas ei voinut olla nyökkäämättä myöntymisen merkiksi. Kuningatar huomasi tämän.

"Onneton!" sanoi hän Gilbertille. "Ette siis tiedä, mitä merkitsisi kuninkaan läsnäolo nykyisenä aikana Pariisissa?"

"Puhukaa, madame."

"Se merkitsee: Hyväksyn... se merkitsee: Teitte oikein surmatessanne sveitsiläiseni... se tietää: Teitte oikein tappaessani upseerini, sytyttäessänne kauniin pääkaupunkini tuleen ja upottaessanne sen vereen, teette oikein syöstessänne minut viimein valtaistuimelta! Kiitos, hyvät herrat, kiitos!"

Ja halveksiva hymy näkyi Marie-Antoinetten huulilla.

"Ei, madame", sanoi Gilbert, "teidän majesteettinne erehtyy."

"Monsieur!..."

"Se merkitsee: Kansan tuskassa ilmenee jonkinmoinen oikeutus. Minä annan anteeksi... Minä olen päällikkö ja kuningas. Minä olen Ranskan vallankumouksen etunenässä, aivan samoin kuin Henrik III aikoinaan oli katolisen liigan etunenässä. Teidän kenraalinne ovat minun upseerejani, teidän kansalliskaartinne sotilaitani, teidän virkamiehenne minun virkailijoitani. Sen sijaan että työnnätte minua edellänne, seuratkaa minua, jos voitte. Askelteni suuruus osoittaa kerran vielä, että olen Ranskan kuningas, Kaarle suuren jälkeläinen."

"Hän on oikeassa", sanoi kuningas alakuloisesti.

"Oh!" huudahti kuningatar, "sire, älkää kuunnelko tätä miestä, tämä mies on teidän vihollisenne!"

"Madame", sanoi Gilbert, "hänen majesteettinsa kyllä itsekin sanoo, mitä hän ajattelee minun sanoistani."

"Minä ajattelen", lausui kuningas, "että tähän asti olette ollut ainoa, joka on uskaltanut sanoa minulle totuuden."

"Totuuden!" huudahti kuningatar. "Mitä te sanottekaan!"

"Niin juuri, madame", jatkoi Gilbert, "ja uskokaa minua, madame, että tänä hetkenä on totuus ainoa soihtu, joka voi estää valtaistuinta ja kuninkuutta syöksymästä kuiluun."

Ja lausuessaan nämät sanat kumarsi Gilbert nöyrästi Marie-Antoinetten polviin asti.

IV

PääTöS

Ensimmäisen kerran näytti kuningatar syvemmin liikutetulta. Johtuiko se tohtorin selvittelystä vai hänen osoittamastaan alamaisuudesta?

Kuningas oli noussut päättäväisen näköisenä. Hän ajatteli asian toimeenpanoa.

Mutta koska hän oli tottunut ennen jokaista tekoaan kysymään kuningattaren mielipidettä, sanoi hän:

"Madame, hyväksyttekö tämän?"

"Kai minun täytyy", vastasi Marie-Antoinette.

"Minä en vaadi teiltä kieltäytymistä, madame", sanoi kuningas kärsimättömästi.

"Mitä siis vaaditte?"

"Vaadin vakaumusta, joka vahvistaa omaani."

"Vaaditte minulta vakaumusta?"

"Niin."

"Ellei minulta muuta vaadita, niin vakaumukseni on varma."

"Ja mikä se on?"

"Että nyt on tullut hetki, joka tulee kuningaskunnasta tekemään maailman kurjimman ja halvimman valtion."

"Oho, te liioittelette", sanoi kuningas. "Kurjin, hyvä on; mutta halvin, mahdotonta."

"Monsieur, olette saanut kuninkaallisilta esi-isiltänne synkän perinnön", sanoi Marie-Antoinette alakuloisesti.

"Niin olen", lausui Ludvig XVI, "perinnön, jonka surukseni olen saattanut teidät jakamaan kanssani."

"Sallikaahan, sire", sanoi Gilbert, joka sydämestään sääli näiden molempien toiveissaan pettyneiden hallitsijoiden syvää onnettomuutta, "minun mielestäni ei teidän majesteetillanne ole mitään aihetta nähdä tulevaisuutta noin kamalana. Itsevaltias kuningaskunta on lakannut olemasta, perustuslaillinen valtakunta on astunut sijaan."

"Mutta olenko minä oikea mies perustamaan sellaista valtakuntaa Ranskaan?" sanoi kuningas.

"Miksi ette olisi, sire?" sanoi kuningatar, joka hiukan rohkaistui Gilbertin sanoista.

"Madame", sanoi kuningas, "olen tervejärkinen ja oppinut mies. Minä näen selvästi, sen sijaan että koettaisin nähdä hämärästi, ja minä tiedän aivan tarkkaan sen, mitä minun ei tarvitse tietää hallitakseni tätä maata. Sinä päivänä, jona minut syöstään itsevaltiuden kukkuloilta, sinä päivänä, jolloin pelkkä ihminen minussa paljastetaan, kadotan kaiken sen teennäisen voiman, joka yksin oli tarpeellinen Ranskan hallitsemiseen, sillä suoraan sanoen Ludvig XIII, Ludvig XIV ja Ludvig XV ovat pysyneet pystyssä juuri tämän teennäisen voiman avulla. Mitä Ranska tarvitsee tänä hetkenä? Isäntää. Tunnen pystyväni vain isäksi. Mitä vallankumous kaipaa? Miekkaa. Tunnen, että minulta puuttuu voimaa iskeä."

"Tunnette, että teiltä puuttuu voimaa iskeä maahan olennot, jotka ryöstävät lastenne omaisuuden ja jotka rikkovat otsaanne vastaan Ranskan kruunun kaikki liljat perätysten", huudahti kuningatar.

"Mitä vastaisin?" sanoi Ludvig XVI tyynesti. "Vastaisinko kieltävästi? Herättäisin jälleen teissä mielen myrskyt, jotka koko elämäni ajan ovat minua kiusanneet. Te osaatte vihata? sitä parempi teille. Te osaatte olla kohtuutonkin, siitä en moiti teitä, sillä se on tavattoman suuri etu hallitsevissa luonteissa."

"Olenko mielestänne kohtuuton vallankumouksellisia kohtaan? Sanokaa."

"Olette kyllä."

"Te _myönnätte_ sen, sire. Te myönnätte sen?"

"Jos olisitte tavallinen kansalainen, rakas Antoinette, niin ette puhuisi minulle tuolla tavalla."

"Sitä en olekaan."

"Sen vuoksi annankin teille anteeksi, mutta silti en teidän sanojanne hyväksy. Ei, madame, ei, alistukaa! Olemme tulleet Ranskan valtaistuimelle myrskyn hetkellä. Meillä pitäisi olla voimia lykätä eteenpäin viikatteilla varustettuja vaunuja, joita sanotaan vallankumoukseksi, ja meiltä puuttuu voimaa."

"Sitä pahempi!" huudahti Marie-Antoinette, "sillä silloin! ne kulkevat lastemme yli."

"Sen tiedän kyllä, mutta me emme kuitenkaan työnnä niitä eteenpäin."

"Me pakotamme ne peräytymään, sire."

"Olkaa varuillanne", sanoi Gilbert syvällä äänensoinnulla, "peräytyessään ne murskaavat teidät."

"Monsieur"; sanoi kuningatar kärsimättömästi, "minä huomaan teidän menevän suorasukaisine neuvoinenne liian pitkälle."

"Olen siis vaiti, madame."

"Antakaahan hänen puhua", sanoi kuningas, "antakaa hänen lausua se, mitä hänellä on sanottavaa, sillä ellei hän ole sitä lukenut ainakin parissakymmenessä sanomalehdessä, jotka sitä viikon ajan ovat huutaneet, niin ei hän ole tahtonut sitä lukea. Olkaa kiitollinen ainakin siitä, ettei hän verhoa katkeruuteen sanojensa totuutta."

Marie-Antoinette vaikeni.

Sitten hän lausui surullisesti huoaten:

"Minä alistun, tai kertaan vielä kerran: menkää Pariisiin omasta aloitteestanne, ja sillä tavalla hyväksytte kaikki, mitä on tapahtunut."

"Sen tiedän kyllä", sanoi kuningas.

"Siten nöyryytätte, kiellätte armeijanne, joka oli valmis puolustamaan teitä."

"Siten säästetään ranskalaisten verta", sanoi tohtori.

"Siten tunnustetaan vastaisuuden varalta, että kapina ja väkivalta saavat määrätä kuninkaan tahdolle minkä suunnan vain kapinalliset ja konnat haluavat."

"Madame, luulen teidän äsken hyväntahtoisesti myöntäneen, että onnistuin saamaan teidät vakuutetuksi."

"Niin kyllä, äsken, sen tunnustan, esiripun kulma kohosi edessäni. Mutta nyt tulen taas, niinkuin te sanotte, sokeaksi, ja mieluummin näen itsessäni kaiken sen loiston, johon kasvatus ja perintätavat ja historia ovat minut totuttaneet. Mieluummin pysyn aina kuningattarena, kuin tunnen olevani huono äiti tälle kansalle, joka minua uhkaa ja vihaa."

"Antoinette, Antoinette", sanoi Ludvig XVI säikähtyen kalpeutta, joka äkkiä ilmestyi kuningattaren poskille ja joka ei ennustanut mitään muuta kuin kiihkeää vihan myrskyä.

"Ei, ei, sire, minä puhun nyt", vastasi kuningatar.

"Olkaa varovainen, madame."

Ja silmäkulmallaan vihjasi kuningas Marie-Antoinettelle, että tohtori oli läsnä.

"Tämä herra tietää kyllä kaikki, mitä aion sanoa... Hän tietää senkin, mitä ajattelen", lisäsi hän katkeruudella muistellen kohtausta, mikä oli äsken ollut hänen ja Gilbertin välillä.

"Miksi siis hallitsisin itseäni? Olemmehan hänet sitäpaitsi ottaneet uskotuksemme, enkä käsitä, miksi pelkäisin mitään. Minä tiedän, että teihin vaikutetaan, sire, että teitä johdetaan kuin prinssiä rakkaissa saksalaisissa ballaadeissani. Minne menette? En tiedä. Mutta te menette sinne, mistä ette koskaan palaa!"

"En suinkaan, madame, minähän menen vain Pariisiin", vastasi Ludvig XVI.

Marie Antoinette kohautti olkapäitään.

"Luuletteko minua hulluksi", sanoi kuningatar kolkon ärtyneellä äänellä. "Te menette Pariisiin, hyvä on. Mutta kuka sanoo, eikö Pariisi ole juuri se kuilu, jota en näe, mutta jonka aavistan? Miksi ei siinä metelissä, joka syntyy ympärillämme voida teitä tappaa? Kuka tietää, mistä eksynyt luoti tulee? Kuka tietää, kenen käsi, sadan tuhannen nyrkin uhatessa, pistää teitä puukolla?"

"Siinä suhteessa ei teidän tarvitse mitään pelätä", huudahti kuningas. "He rakastavat minua!"

"Älkää sanoko niin, sire; minun tulisi teitä sääli. He rakastavat teitä, ja he surmaavat, kuristavat, tappavat ne, jotka edustavat teitä maan päällä, teitä, kuningasta, Jumalan kuvaa! Bastiljin kuvernööri oli teidän edustajanne, oli kuninkaan kuva. Voitte olla varma siitä, etten liioittele; jos he surmasivat Launayn, kunnon ja uskollisen palvelijanne, niin olisivat he surmanneet teidätkin, sire, jos olisitte ollut hänen paikallaan, ja vielä helpommin, sillä teidät he tuntevat ja tietävät, että te ette olisi puolustautunut, vaan paljastanut heille rintanne."

"Lopettakaa", sanoi kuningas.

"Minä luulin lopettaneeni, sire."

"He siis surmaisivat minut?"

"Niin, sire."

"Entä sitten!"

"Ja lapseni", huudahti kuningatar.

Gilbert arveli jo sopivaksi keskeyttää.

"Madame", sanoi hän, "kuningasta kunnioitetaan siihen määrään Pariisissa ja hänen läsnäolonsa herättää sellaista innostusta, että jos jotakin pelkään, niin en suinkaan pelkää kuninkaan puolesta, vaan niiden intoilijoiden, jotka voivat joutua hänen hevostensa jalkoihin, aivan kuin hindulaiset fakiirit epäjumalansa rattaitten pyörien alle."

"Monsieur, monsieur", huudahti Marie-Antoinette.

"Tästä Pariisin-matkasta tulee riemukulkue, madame."

"Mutta, sire, te ette vastaa."

"Siksi, että olen hiukan samaa mieltä kuin tohtorikin, madame."

"Ja teillä on tietysti kova kiire päästä nauttimaan tästä riemukulusta", huudahti kuningatar.

"Siinä tapauksessa kuningas olisi oikeassa, ja hänen kiireensä todistaisi vain, kuinka selvästi ja suorasti hänen majesteettinsa osaa arvostella ihmisiä ja asioita. Jota pikemmin hänen majesteettinsa joutuu matkalle, sitä suuremmaksi tulee riemu."

"Ja sen te uskotte, monsieur?"

"Siitä olen varma, sillä viivytellessään voi kuningas menettää kaiken sen edun, mikä vapaaehtoisesta toimenpiteestä johtuu. Voidaanhan muuallakin tehdä aloite, huomatkaa se, aloite pyyntöön, ja se seikka muuttaisi pariisilaisten silmissä hänen majesteettinsa aseman ja saattaisi hänet tavallaan noudattamaan käskyä."

"Siinä näette", huudahti kuningatar, "tohtori myöntää itse, että teitä käskettäisiin. Käsittäkäähän toki, sire, mitä se merkitsee!"

"Tohtori ei sano, että minulle on annettu käsky, madame."

"Malttia, malttia! Hukatkaa aikaa, sire, ja pyyntö, tai oikeammin sanoen käsky, tulee kyllä."

Gilbert nyrpisti hiukan huuliaan, sillä häntä alkoi suututtaa. Kuningatar huomasi sen niin nopeasti kuin se olikin välähtänyt tohtorin kasvoilla.

"Mitä sanoinkaan", lausui kuningatar, "olenhan hupsu, minähän olen puhunut omaa itseäni vastaan."

"Kuinka niin?" kysyi kuningas.

"Siten, että lykkäämällä saatan teidät menettämään aloitteenoton edut, ja yhtä kaikki pyydän teitä lykkäämään."

"Madame, madame! Pyytäkää mitä tahansa, vaatikaa kaikkea, mutta älkää sitä!" pyysi Gilbert.

"Antoinette", sanoi kuningas pudistaen päätänsä, "te syöksette minut turmioon."

"Sire", lausui kuningatar moittivasti ja hänen äänessään kuvastui sydämen täysi tuska, "kuinka voitte puhua minulle noin!"

"Miksi tahdotte siis lykätä tätä matkaa?" kysyi kuningas.

"Ajatelkaa, madame, että tällaisissa tapauksissa sopiva ajankohta merkitsee kaikkea", sanoi Gilbert. "Ajatelkaa, mitä sellaisina hetkinä merkitsevät tunnit, kun kokonainen raivoisa kansa laskee ne sitä mukaa kuin kello lyö."

"Ei tänään, monsieur Gilbert. Huomenna, sire, ei huomenna. Antakaa minulle vielä aikaa huomiseen asti ja minä vannon, etten enää vastusta matkaa."

"Yksi päivä menee hukkaan", mutisi kuningas.

"Kaksikymmentä neljä tuntia", sanoi Gilbert, "ajatelkaa sitä, ajatelkaa sitä, madame."

"Sire, sen täytyy tapahtua", sanoi kuningatar rukoillen.

"Sanokaahan edes jokin syy?" lausui kuningas.

"Syynä on vain epätoivoni, sire, vain kyyneleeni, vain rukoukseni."

"Mutta eihän voi tietää, mitä tapahtuu ennen huomispäivää?" sanoi kuningas aivan onnettomana nähdessään kuningattaren epätoivon.

"Eihän mitään voi tapahtua, eihän?" sanoi kuningatar katsoen kysyvästi Gilbertiin.

"Ei Pariisissa vielä mitään. Vaikka toivo olisikin heikko kuin pilvi, niin he kyllä odottavat huomiseen, mutta..."

"Mutta täällä voi tapahtua, eikö niin?" sanoi kuningas.

"Niin, sire, täällä."

"Kansalliskokouksessako?"

Gilbert nyökkäsi.

"Kansalliskokouksessa", jatkoi kuningas, "niissä sellaiset miehet kuin Monnier, Mirabeau, Sieyès, voivat lähettää minulle adressin, joka riistää minulta kaikki hyvän tahtoni hedelmät."

"Sitä parempi vain silloin", sanoi kuningatar synkän raivon vallassa, "sillä silloin te hylkäätte sen, säilytätte kuninkaallisen arvokkuutenne, ette mene Pariisiin. Ja jos täällä täytyy kestää sotaa, niin me sen kestämme. Jos meidän täytyy täällä kuolla, niin me kuolemme, mutta korkeina ja loukkaamattomina niinkuin olemmekin, kuninkaina, vallitsijoina, kristittyinä, jotka luottavat Jumalaan, jolta ovat kruununsa saaneet."

Ja nähdessään kuningattaren kuumeisen innostuksen, huomasi Ludvig XVI, että tänä hetkenä hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin myöntyä.

Hän viittasi Gilbertille ja lähestyessään Marie-Antoinettea ja tarttuessaan hänen käteensä sanoi:

"Tyyntykää, madame, teidän tahtonne tapahtuu. Tiedättehän, rakas puolisoni, etten tahtoisi tehdä mitään teille vastenmielistä, sillä kiintymykseni teihin on syvä ansioittenne ja varsinkin hyveittenne vuoksi."

Ludvig XVI korosti nämä viime sanat sanomattoman jalosti, siten kaikin voimin kohottaen paljon panetellun kuningattaren arvoa todistajan läsnäollessa, joka tarpeen vaatiessa voisi kertoa, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.

Tämä hienotunteisuus vaikutti voimakkaasti Marie-Antoinetteen; hän puristi molemmin käsin kuninkaan tarjoamaa kättä ja sanoi:

"Siis huomiseen, sire, ei pitemmäksi aikaa, kauemmaksi en lykkää, mutta sitä armoa pyydän teiltä polvillani: Huomenna, kun määräämänne hetki koittaa, minä vannon, että te lähdette Pariisiin."

"Olkaa varuillanne, madame, tohtori on todistajana", sanoi kuningas hymyillen.

"Sire, ettehän koskaan ole nähnyt minun pettävän sanaani."

"En, tulin vain ajatelleeksi erästä seikkaa."

"Mitä?"

"Että kaipaan saada tietää, kun te näytte olevan alistunut suostumaan, miksi tahdotte lykätä matkan kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmäksi. Odotatteko Pariisista joitakin uutisia, tai Saksasta? Onko kysymyksessä...?"

"Sire, älkää kyselkö minulta."

Kuningas oli utelias, samalla tavalla kuin Figaro oli laiska; uteliaisuus tuotti hänelle nautintoa.

"Onko kysymyksessä joukkojen saapuminen, lisäväen tulo, valtiollinen toimenpide...?"

"Sire, sire", sopersi kuningatar moittivalla äänellä.

"Onko kysymyksessä..."

"Ei mikään ole kysymyksessä", vastasi kuningatar.

"Se on siis salaisuus?"

"On. Levottoman naisen salaisuus, siinä kaikki."

"Siis oikku?"

"Oikku, jos niin tahdotte."

"Ja se on korkein laki."

"Se on totta. Miksi ei ole politiikan laita sama kuin filosofiankin? Miksi ei kuninkaitten sallita kohottaa valtiollisia oikkujaan korkeimmaksi laiksi?"

"Kyllä siihen vielä tullaan, olkaa varma. Ainakin minä olen jo joutunut siihen", sanoi kuningas leikillisesti. "Siis huomiseen."

"Huomiseen", lausui kuningatar alakuloisesti.

"Pidättekö tohtorin luonanne?" kysyi kuningas.

"En, en", lausui kuningatar niin kiihkeästi, että se pakotti Gilbertin hymyilemään.

"Minä vien siis hänet mukanani."

Gilbert kumarsi kolmannen kerran Marie-Antoinettelle, joka tällä kertaa vastasi siihen pikemmin naisena kuin kuningattarena.

Kun kuningas asteli ovea kohti, seurasi hän.

"Minusta näyttää siltä", sanoi kuningas mennessään suuren gallerian läpi, "että olette hyvässä sovussa kuningattaren kanssa?"

"Sire", vastasi tohtori, "siitä suosiosta saan kiittää teidän majesteettianne."

"Eläköön kuningas!" huusivat hovilaiset, joita jo alkoi kokoontua etuhuoneisiin.

"Eläköön kuningas!" huusi palatsin pihalla joukko upseereja ja ulkomaalaisia sotilaita, jotka tungeksivat palatsin oville.

Nämä jatkuvat ja yhäti kasvavat huudot tuottivat Ludvig XVI:lle suurempaa iloa kuin mitä hän koskaan ennen oli tuntenut samanlaisissa, perin lukuisissa tilaisuuksissa.

Mitä taas kuningattareen tulee, oli hän jäänyt istumaan ikkunan luo, jonka ääressä oli viettänyt niin kamaloita hetkiä. Kun hän kuuli nämä uskollisuutta ja rakkautta ilmaisevat huudot, jotka kaikuivat kuninkaan ohikulkiessa ja haipuivat loitos, portikkoihin ja puiston etäisimpiin varjostoihin, hän sanoi:

"Eläköön kuningas! Niin, eläköön kuningas! Hän on elävä ja sinun tahdostasi huolimatta, sinä inhottava Pariisi. Sinä kauhea kuilu, sinä verinen rotko et saa niellä tätä uhria... Minä riistän sinut häneltä tällä hennolla kädelläni, joka sinua nyt uhkaa, ja jätän sinut, kaupunki, alttiiksi ihmisten kirouksille ja Jumalan kostolle!"

Ja sanoessaan nämä sanat niin väkevällä vihalla, että se olisi kauhistuttanut vallankumouksen raivoisimpiakin puolustajia, jos olisivat olleet tilaisuudessa kuulemaan ja näkemään, kuningatar ojensi Pariisia kohden heikon kätensä, joka loisti pitsien alla aivan kuin huotrastaan vedetty kalpa.

Sitten hän kutsui madame Campanin ja luotettavimmat hovineitinsä, sulkeutui huoneeseensa ja kieltäytyi jyrkästi ottamasta ketään vastaan.

V

Asepaita

Seuraavan päivän aamu koitti säteilevänä ja kirkkaana kuin eilenkin. Päivä paahtoi ja kultasi Versaillesin hiekkakäytävät ja marmorikuvat.

Linnut, jotka tuhansittain olivat kokoontuneet puiston reunimmaisiin puihin, tervehtivät huumaavalla viserryksellään uutta lämmintä päivää, joka lupasi heille uusia lemmen iloja.

Kuningatar oli noussut kello viideltä. Hän pyysi kuningasta heti noustuaan tulemaan luokseen.

Ludvig XVI oli hiukan väsynyt otettuaan vastaan Kansalliskokouksen eilisen lähetystön, jolle hän oli ollut pakotettu vastaamaan, -- tämä oli keskustelujen alkua, -- Ludvig XVI oli nukkunut hiukan kauemmin, poistaakseen väsymyksensä ja jotta voitaisiin sanoa, ettei hän jäänyt luonnolle mitään velkaa.

Hän oli juuri ennättänyt pukeutua ja pisti miekkaa kupeelleen, kun kuningattaren sana tuotiin hänelle. Hän rypisti hiukan silmäkulmiaan.

"Mitä!" sanoi hän. "Joko kuningatar on noussut?"

"Jo kauan aikaa sitten, sire."

"Onko hän vielä sairas?"

"Ei, sire."

"Ja mitä asiaa kuningattarella on minulle näin varhain aamulla?"

"Hänen majesteettinsa ei sitä ilmoittanut."

Kuningas nautti ensimmäisen aamiaisensa, johon kuului lihalientä ja hiukan viiniä. Sitten hän meni Marie-Antoinetten luo.

Hän tapasi kuningattaren täydellisesti pukeutuneena, aivan kuin hovijuhlaa varten, kauniina, kalpeana jämähtävänä. Hän tervehti miestään tuolla kylmällä hymyllä, joka loisti talvipäivän auringon tavoin kuningattaren poskilla, kun suurissa vastaanotoissa piti heittää suosion säteitä ympäristöön.

Kuningas ei ymmärtänyt tämän katseen ja tämän hymyn alakuloisuutta. Hän valmistautui jo siihen seikkaan, että Marie-Antoinette mahdollisesti vastustaisi eilen tehtyä päätöstä.

"Taas kai uusi oikku", tuumi hän.

Siksi hän rypisti silmäkulmiaan.

Heti ensimmäisillä sanoillaan kuningatar vahvisti kuninkaassa tätä ajatusta.

"Sire", sanoi hän, "sitten eilisen olen ajatellut asiaa lähemmin."

"Siinä me nyt olemme", huudahti kuningas.

"Lähettäkäähän pois kaikki ne, jotka eivät kuulu läheisimpään piiriin."

Pahantuulisena kuningas käski upseeriensa poistua.

Yksi ainoa nainen jäi majesteettien luo, madame Campan.

Silloin kuningatar nojasi molemmat kätensä kuninkaan käsivarteen sanoen:

"Miksi olette jo pukeutunut? Siinä teitte pahoin."

"Miksi pahoin? Kuinka niin?"

"Käskinhän teitä tulemaan tänne, ennenkuin olitte pukeutunut. Ja nyt näenkin teidät täällä puettuna takkiin ja miekkaan. Toivoin tapaavani teidät aamupuvussa."

Kuningas katsoi häneen aivan hämmästyneenä.

Tämä kuningattaren oikku herätti hänessä joukon outoja ajatuksia, joiden uutuus teki ne vielä mahdottomammiksi.

Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli epäluulo ja levottomuus.

"Mikä teidän on?" sanoi hän kuningattarelle. "Aiotteko viivyttää tai estää sitä, minkä päätimme eilen yhdessä?"

"En suinkaan, sire."

"Minä pyydän, älkäähän enää laskeko leikkiä näin vakavasta asiasta. Minun täytyy, minä tahdon mennä Pariisiin. En voi enää jättää sitä tekemättä. Olen määrännyt seuralaiseni. Jo eilen ovat kaikki ne valitut, jotka tulevat mukaani."

"Sire, minä en vaadi mitään, mutta..."

"Ajatelkaahan", sanoi kuningas aste asteelta kiihoittuen siten rohkaistakseen itseään, "ajatelkaahan, että tieto tulostani on jo ennättänyt Pariisiin, että he valmistautuvat siihen, odottavat minua. Lupaamalla tulla olen herättänyt heissä vain mitä suopeimpia ajatuksia ja ne voivat vaihtua kohtalokkaaksi vihamielisyydeksi. Ajatelkaahan vielä..."

"Mutta, sire, minä en millään tavalla väitä minua kunnioittavia sanojanne vastaan. Minä alistuin eilen ja olen tänäänkin alistunut."

"Miksi siis pidätte, madame, tuollaisia esipuheita?"

"En pidä sellaisia."

"Anteeksi, miksi siis tiedustelitte puvustani ja aikomuksistani?"

"Puvusta tiedustelin kyllä", sanoi kuningatar ja koetti vielä käyttää hymyä, joka heiketessään muuttui yhä synkemmäksi.

"Mitä tahdotte puvustani huomauttaa?"

"Tahtoisin, sire, että riisuisitte yltänne takkinne."

"Eikö se teidän mielestänne ole sopiva? Onhan se violetin väristä silkkiä. Pariisilaiset ovat tottuneet näkemään minut sellaisessa puvussa. He rakastavat tätä väriä ylläni ja sitä vastaan sininen ritarinauha näyttää kauniilta. Olettehan itsekin monta kertaa sanonut samaa."

"Minulla ei ole mitään huomautettavaa, sire, pukunne väriä vastaan."

"Siis?"

"Vaan sen vuoria vastaan."

"Teette minut todella uteliaaksi tuolla ainaisella hymyllänne... vuori... mikä sukkeluus!..."

"Minä en laske leikkiä!"

"Nyt te hypistelette liiviäni, eikö sekään teitä miellytä? Sehän on valkoista silkkiä ja kultaa, ja kirjailut olette itse ommellut, mieluisin liivini."

"Minulla ei ole mitään liiviäkään vastaan."

"Olettepa omituinen! Loukkaako kaulanauha, batistinen koruompeleinen paita siis teitä? Pitäähän minun toki pukeutua hienoksi, mennessäni katsomaan hyvää Pariisin kaupunkia."

Katkera hymy rypisti kuningattaren huulia; varsinkin hänen alahuulensa, jonka vuoksi häntä oli niin paljon soimattu Itävallattareksi, paisui ja ulkoili eteenpäin, aivan kuin kaikki vihan ja suuttumuksen myrkyt olisivat sitä turvottaneet.

"Minä en suinkaan soimaa teidän pukuanne, sire, vaan yhä vain sen vuoria, vuoria."

"Kirjaillun paitani vuoriako? Selittäkääpä!"

"Minä siis selitän. Vihattu, häiritsevä kuningas, joka heittäytyy keskelle seitsemääsataa tuhatta, voitostaan ja vallankumouksellisista ajatuksistaan huumautunutta pariisilaista, se kuningas ei ole mikään keski-ajan ruhtinas, ja kuitenkin pitäisi hänen tänään astua Pariisiin puettuna rautaiseen varuspaitaan, joka on tehty hyvästä milanolaisesta teräksestä. Hänen pitäisi olla siten puettu, ettei mikään kuula, nuoli, kivi tai puukko pääsisi koskemaan hänen ihoonsa."

"Se on kyllä totta", sanoi Ludvig XVI mietteissään. "Mutta, rakas ystävä, kun en ole Kaarle VIII, en Frans I, en edes Henrik IV, koska nykyaikaan kuninkuus on aivan alastomana silkin ja sametin alla, niin menen silkkipuvussani, tai paremmin sanoakseni asetan vielä rintaani maalitaulunkin, ritarimerkin sydämeni kohdalle."

Kuningattaren huulilta pääsi tukahdutettu huokaus.

"Sire", sanoi hän, "alamme jo käsittää toisiamme. Saattepa nähdä, saattepa nähdä, ettei vaimonne laske leikkiä." Hän viittasi madame Campanille, joka oli pysynyt huoneen perällä ja hän otti kuningattaren kaapin laatikosta pitkähkön, litteän silkkiin käärityn esineen.

"Sire", sanoi kuningatar, "kuninkaan sydän kuuluu ennen kaikkea muuta Ranskalle, se on totta, mutta uskon, että se myös kuuluu hänen vaimolleen ja lapsilleen. Omasta puolestani en tahdo tämän sydämen olevan alttiina vihollisten luodeille. Olen ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, pelastaakseni vaarasta puolisoni, kuninkaani, lasteni isän."

Samassa hän irroitti silkkipeitteen ja otti esiin asepaidan, joka oli laadittu niin hienoista toisiinsa liittyvistä renkaista, että olisi luullut sitä arabialaiseksi kankaaksi: siinä määrin liitelmä muistutti maurilaista silkkiä, siksi joustava ja taipuisa oli sen kudelma.

"Mikä se on?" kysyi kuningas.

"Katsokaa, sire."

"Se näyttää liiviltä."

"Se se onkin."

"Kaulaan asti ulottuva liivi."

"Ja siinä on pieni kauluskin, joka on, niinkuin näette, siten valmistettu, että se mukautuu takin kauluksen tai kaulanauhan alle."

Kuningas otti liivin käsiinsä ja tarkasti sitä uteliaana.

Kun kuningatar huomasi tämän suopean tarkkaavaisuuden, tuli hän hyvin iloiseksi.

Kuningas näytti onnellisena laskevan jokaisen renkaan tässä merkillisessä kudelmassa, joka taipui hänen käsissään aivan kuin villakangas.

"Mutta tämähän on aivan ihmeellistä terästä", sanoi kuningas.

"Eikö olekin, sire?"

"Suurenmoisesti valmistettu."

"Eikö olekin?"

"En todellakaan tiedä, mistä olette tällaisen hankkinut?"

"Ostin sen eilen eräältä mieheltä, joka jo kauan aikaa oli kaupannut sitä minulle sen tapauksen varalta, että lähtisitte sotaretkelle."

"Tämä on ihmeellinen, ihmeellinen!" sanoi kuningas tarkastellen tuntijan tavoin.

"Ja se sopii yllenne aivan varmaan yhtä hyvin kuin räätälinne tekemä liivi, sire."

"Niinkö arvelette?"

"Koettakaa."

Kuningas ei sanonut sanaakaan. Hän riisui itse yltään violetin takkinsa.

Kuningatar vapisi ilosta. Hän auttoi kuningasta laskemaan syrjään ritarikunnan merkit ja madame Campan kaiken muun.

Miekkansa kuningas otti itse vyöltään. Jos joku tänä hetkenä olisi katsellut kuningattaren kasvoja, olisi hän niillä huomannut sen riemuisan kirkkauden, minkä korkein onni synnyttää.

Kuninkaan kaulanauha päästettiin auki ja sen alle kuningattaren hienot kädet sovittelivat teräksisen kauluksen.

Marie-Antoinette kiinnitti itse asepaidan hakaset. Varustus mukaantui aivan erinomaisesti ruumiin mukaan, suojasi kainalot, ja kaikkialla se oli vuorattu hienolla puhvelihärän nahalla, jotta teräs ei pääsisi painamaan ihoa.

Tämä asepaita ulottui alemmaksi kuin tavallinen panssari. Se suojasi koko ruumiin.

Kun sen päälle pantiin liivit, takki ja paita, peittyi se kokonaan. Se ei juuri laisinkaan tehnyt ruumista paksummaksi. Se salli tehdä liikkeitä pienimmättäkään hankaluudetta.

"Onko se painava?" kysyi kuningatar.

"Ei."

"Eikö tämä ole kerrassaan ihmeellinen?" sanoi kuningatar taputtaen käsiään madame Campanille, joka napitti kuninkaan hihansuita.

Madame Campan osoitti yhtä välittömästi iloaan kuin kuningatarkin.

"Olen pelastanut kuninkaani!" huudahti Marie-Antoinette. "Pankaahan tämä näkymätön asepaita pöydälle, koettakaa iskeä siihen puukolla, koettakaa lävistää se kuulalla, koettakaa, koettakaa!"

"Oh!" lausui kuningas epäilevän näköisenä.

"Koettakaa!" jatkoi kuningatar innoissaan.

"Teen sen mielelläni uteliaisuudestakin", sanoi kuningas.

"Älkää tehkö sitä, se on tarpeetonta, sire."

"Onko tarpeetonta todistaa teille, kuinka oivallinen tämä teidän ihmeenne on."

"Sellaisia miehet ovat. Luuletteko, että olisin luottanut sivullisen todistukseen, kun oli kysymyksessä puolisoni henki, Ranskan kuninkaan pelastus?"

"Minun mielestäni näyttää kuitenkin siltä, rakas Antoinette, että olette luottanut toisten arvosteluun."

Kuningatar pudisti kieltävästi päätään.

"Kysykäähän", sanoi hän viitaten huoneessa olevaan naiseen, "kysykäähän kunnon Campanilta, mitä olemme tänä aamuna tehneet."

"Mitä siis?" kysyi kuningas uteliaana.

"Tänä aamuna, oikeammin viime yönä, olimme kuin mielettömät, ajoimme pois kaikki palvelijat ja sulkeuduimme hänen huoneeseensa, joka on hovipoikien osaston takana. Ja hovipojathan läksivät eilen Rambouilletiin. Pidimme huolta siitä, ettei kukaan voinut meitä yllättää, ennenkuin olimme aikeemme täyttäneet."

"Hyvä Jumala, aivanhan te säikytätte minua. Mitä aikeita näillä kahdella Juditilla siis olikaan?"

"Judit sai paljoa vähemmän aikaa", sanoi kuningatar, "ainakin vähemmän melua. Muussa suhteessa vertaus olisikin mainio. Campan piteli säkkiä, jonka ympärille tämä asepaita oli pantu. Minulla oli isäni saksalainen metsästyspuukko, jolla niinkuin tiedätte, on surmattu monta metsäsikaa."

"Judit, yhä vain Judit!" huudahti kuningas nauraen.

"Juditilla ei ollut sellaista raskasta pistoolia kuin minulla. Otin sen aseittenne joukosta ja käskin Weberin lataamaan sen."

"Pistoolin!"

"Juuri niin. Olisittepa nähnyt meidän yöllä pelkureina, peläten pienintäkin ääntä, välttäen syrjäisiä, juoksevan kuin kaksi ahnetta hiirtä pitkin tyhjiä käytäviä."

"Campan sulki kolmet ovet, peitti patjoilla neljännen. Kiinnitimme asepaidan seinää vastaan mallinuken ympärille, jota käytetään pukujeni koetukseen. Ja minä, sen vakuutan teille, iskin varmalla kädellä asepaitaan tikarillani. Terä taipui tikari irtaantui kädestäni ja jäi kauhuksemme lattialle pystyyn."

"Jopa nyt jotakin!" sanoi kuningas.

"Odottakaahan."

"Eikä tullut mitään reikiä?" kysyi Ludvig XVI.

"Odottakaahan. Campan tarttui tikariin ja sanoi: 'Ette ole kylliksi väkevä, madame, ja kätenne ehkä vapisi; minä olen rotevampi, saattepahan nähdä.' Hän tarttui siis tikariin ja iski sillä seinään kiinnitettyyn mallinukkeen niin voimakkaasti, että kauniin tikarini terä taittui asepaidan renkaita vastaan. Tässä näette molemmat kappaleet. Annan valmistaa tyngästä teille tikarin."

"Tämä on satumaista", sanoi kuningas. "Eikä mitään reikää?"

"Ei muuta kuin naarmu päällimmäiseen kerrokseen ja niitä on kolme."

"Tahtoisinpa nähdä."

"Kyllä näytän."

Ja kuningatar alkoi riisua kuninkaan yltä tavattoman sukkelasti, näyttääkseen hänelle lahjansa erinomaisuutta.

"Tässä on hiukan vikaantunut paikka", sanoi kuningas näyttäen sormellaan erästä kohtaa, jossa päällimmäinen kerros oli noin tuuman alalta painunut sisäänpäin.

"Se on pistoolin kuulan jälki, sire."

"Oletteko te ampunut pistoolilla?"

"Näytän teille litistyneen ja vielä aivan mustan kuulan. Uskotteko nyt, että henkenne on turvassa?"

"Te olette suojelusenkeli", sanoi kuningas alkaen hitaasti päästellä auki asepaitaa, voidakseen huolellisemmin tarkastaa tikarin ja kuulan aiheuttamia naarmuja.

"Ajatelkaahan, rakas kuninkaani", sanoi Marie-Antoinette, "kauhuani, kun minun täytyi laukaista pistooli. Se ei merkinnyt mitään, että syntyi tuo hirveä pamaus, vaan ampuessani teille varattua asepaitaa kohden, tuntui kuin olisin ampunut teihin. Pelkäsin näkeväni reiän renkaissa ja silloin työni, tuskani, toivoni olisivat rauenneet."

"Rakas vaimoni", sanoi Ludvig XVI kokonaan riisuen asepaidan, "kuinka syvästi kiitollinen olenkaan teille!"

Ja hän laski asepaidan pöydälle.

"Mitä te nyt teette?" kysyi kuningatar.

Hän tarttui panssariin ja ojensi sen uudelleen kuninkaalle. Mutta tämä vastasi kohteliaasti ja jalosti hymyillen:

"Ei, kiitoksia."

"Hylkäättekö tämän?" huudahti kuningatar.

"Hylkään."

"Mutta ajatelkaahan toki, sire."

"Sire!..." rukoili madame Campan.

"Tämähän antaa suojan, pelastaa elämän!"

"Mahdollisesti kyllä", sanoi kuningas.

"Hylkäätte siis Jumalan itsensä meille lähettämän avun."

"Jo riittää, jo riittää", sanoi kuningas.

"Te hylkäätte! Te hylkäätte!"

"Niin, minä hylkään."

"Mutta hehän surmaavat teidät!"

"Rakkaani, kun aatelismiehet ovat kahdeksannellatoista vuosisadalla taistelukentällä, niin heillä on kangastakki, liivit ja paita kuulien suojana. Kun he menevät kaksintaisteluun puolustaakseen kunniaansa, niin ei heille jää muuta kuin paita, se riittää miekan turvaksi. Minä olen kuningaskuntani ensimmäinen aatelismies, minä en tee enempää enkä vähempää kuin ystäväni. Erotus on vain siinä, että missä he käyttävät verkaa, on minulla yksin oikeus käyttää silkkiä. Kiitos, rakas vaimoni, kiitos, hyvä kuningattareni, kiitos."

"Oi", huudahti kuningatar samalla kertaa epätoivoissaan ja hurmaantuneena, "miksi ei armeija kuule hänen noin puhuvan!"

Kuningas oli pukenut rauhallisesti vaatteet uudelleen ylleen eikä hän näyttänyt edes käsittävän kuinka sankarillinen hän oli ollut. --

"Onko sellainen kuningaskunta hukassa", sanoi kuningatar, "joka tällaisina hetkinä säilyttää ylpeytensä?"

VI

LäHtö

Kuninkaan lähdettyä kuningattaren luota kerääntyivät hänen ympärilleen heti kaikki ne upseerit ja hovin jäsenet, jotka hän oli määrännyt kanssaan matkustamaan Pariisiin.

Siinä olivat herrat de Beauvau, de Villeroy, de Nesle ja d'Estang.

Joukon keskellä Gilbert odotti, että Ludvig XVI huomaisi hänet ja loisi ohikulkiessaan häneen katseen.

Selvästi huomasi kaikkien täällä olevien henkilöiden epäilevän, pannaanko päätös toimeen.

"Hyvät herrat", sanoi kuningas, "aamiaisen jälkeen lähdemme."

Sitten hän jatkoi huomatessaan Gilbertin:

"Siinähän olette, tohtori. Hyvä on, minä vien teidät mukanani."

"Noudatan määräyksiänne, sire."

Kuningas meni työhuoneeseen, jossa hän työskenteli kaksi tuntia. Sitten hän koko hovin keralla oli messua kuuntelemassa ja kello yhdeksän hän ryhtyi aterioimaan.

Aterioiminen tapahtui tavanmukaisine menoineen. Kuningatar, jonka silmät messun jälkeen olivat itkusta turvonneet ja punaiset, tahtoi olla läsnä aterian aikana, vaikka hän ei siihen ottanutkaan osaa, ollakseen mahdollisimman kauan kuninkaan seurassa.

Kuningatar oli tuonut mukanaan molemmat lapsensa. Äidilliset neuvot olivat jo ehkä liikuttaneet niiden mieliä. Ne katselivat levottomina vuoroin isäänsä, vuoroin upseerien ja kaartilaisten joukkoa.

Äitinsä käskystä lapset toisinaan pyyhkäisivät kyyneleet, jotka helmeilivät heidän silmäripsissään, ja tämä näky herätti toisissa sääliä, toisissa suuttumusta ja kaikissa tuskaa.

Kuningas söi rauhallisesti. Hän puhutteli useamman kerran Gilbertiä katsomatta häneen. Hän puhui melkein koko ajan kuningattaren kanssa hyvin hellästi.

Lopulta hän antoi määräyksen sotapäälliköilleen.

Hän oli juuri lopettamaisillaan ateriansa, kun ilmoitettiin tiheän mieslauman tulevan Pariisista päin jalkaisin. Se näkyi jo suuren käytävän päässä, joka päättyi Asetorille.

Heti paikalla upseerit ja kaartilaiset riensivät salista. Kuningas nousi, katsoi Gilbertiin, mutta nähdessään tämän hymyilevän hän jatkoi rauhallisesti syömistään.

Kuningatar kalpeni, kumartui herra de Beauvaun puoleen pyytäen häntä ottamaan asioista selkoa.

Beauvau riensi heti ulkosalle.

Kuningatar meni ikkunan luo.

Viiden minuutin päästä herra de Beauvau palasi.

"Sire", sanoi hän. "Pariisin kansalliskaartilaiset, kuultuaan eilen pääkaupungissa huhun liikkuvan teidän majesteettinne aiotusta matkasta Pariisiin, ovat kymmenentuhannen miehen suuruisena joukkona tulleet vastaan. Ja kun teidän majesteettinne viipyi, niin he ovat tulleet Versaillesiin asti."

"Millaiset aikeet heillä näyttää olevan?" kysyi kuningas.

"Mitä parhaimmat aikeet", vastasi herra de Beauvau. "Vaikkakin!" sanoi kuningatar. "Sulkekaa palatsin pihan portit."

"Ei millään lailla", lausui kuningas. "Kun palatsin ovet suljetaan, riittää se varsin hyvin."

Kuningatar rypisti silmäkulmiaan ja vilkaisi Gilbertiin.

Tämä odotti kuningattaren katsetta, siliä olihan puolet hänen ennustuksestaan jo toteutunut. Hän oli luvannut, että kaksikymmentätuhatta miestä saapuisi, ja kymmenen oli jo saapunut.

Kuningas kääntyi Beauvaun puoleen.

"Pitäkää huolta siitä, että näille kunnon miehille tarjotaan virvokkeita", sanoi hän.

Beauvau poistui toistamiseen ja vei kuninkaan määräyksen pöydänkattajalle.

Sitten hän palasi.

"No?" kysyi kuningas.

"Teidän pariisilaisenne väittelevät kiivaasti herrojen kaartilaisten kanssa."

"Mitä!" lausui kuningas. "Mistä he väittelevät?"

"Kysymys on vain puhtaasta kohteliaisuudesta. Kun he ovat kuulleet, että teidän majesteettinne lähtee kahden tunnin päästä, tahtovat he odottaa lähtöä ja marssia vaunujen jälessä."

"Mutta", kysyi kuningatar vuorostaan, "hehän ovat luultavasti tulleet jalkaisin?"

"Niin ovatkin, madame."

"Mutta kuninkaan vaunujen edessä ovat hevoset ja kuningas ajaa nopeasti, hyvin nopeasti. Tiedättehän, että kuninkaan tapana on ajaa nopeasti."

Nämä näin korostetut sanat merkitsivät:

"Toimittakaa kuninkaan vaunut lentokyytiä eteenpäin."

Kuningas viittasi kädellään lopettamaan keskustelun.

"Minä ajan käyden", sanoi hän.

Kuningattaren huokaus muistutti melkein vihan huudahdusta.

"Teenhän väärin", sanoi Ludvig XVI rauhallisesti, "jos pakotan juoksuun nämä kunnon miehet, jotka ovat tulleet tänne kunnioittaakseen minua. Minä ajan käyden, jopa aivan hitaastikin, jotta kaikki voivat minua seurata."

Läsnäolevat ilmaisivat ihastustaan hyväksyvällä mutinalla. Mutta samalla näkyi myöskin monien kasvoilla paheksumisen ilme, joka nousi kuningattarenkin kasvoille, sillä näin suurta hyväntahtoisuutta piti hän heikkoutena.

Ikkuna aukeni.

Kuningatar kääntyi kummastuneena. Gilbert kuninkaan lääkärinä käytti oikeuttaan avatakseen ikkunan, siten uusiakseen ilman, joka oli käynyt raskaaksi ruuan hajusta ja sataan nousevan ihmisjoukon hengityksestä.

Tohtori asettui tämän ikkunan verhojen taakse ja avoimesta ikkunasta kaikuivat pihalle kokoontuneen joukon huudot.

"Mitä tämä tietää?" kysyi kuningas.

"Sire", vastasi Gilbert, "kansalliskaartilaiset ovat päivän helteessä keskellä kivettyä pihaa ja heillä taitaa olla hyvin kuuma."

"Miksi ei kutsuta heitä syömään aamiaista kuninkaan kanssa?" kuiskasi kuningatar eräälle lähellään olevalle, suosimalleen upseerille.

"Heidät pitää viedä varjoon, johdattaa marmoripihaan, eteiseen, kaikkialle, missä on varjoisaa", sanoi kuningas.

"Kymmenen tuhatta miestä eteisiin!" huudahti kuningatar.

"Kun joka taholle jaetaan, niin kyllä he mahtuvat", sanoi kuningas.

"Kun jaetaan joka taholle!" huudahti Marie-Antoinette. "Mutta tehän opetatte heille tien makuuhuoneeseenne."

Kauhea ennustus, joka sitten täyttyi Versaillesissa ennen kuin kolme kuukautta oli kulunut.

"Heidän mukanaan on paljon lapsia", sanoi Gilbert hiljaa.

"Lapsiako?" kysyi kuningatar.

"Niin, madame, monet ovat tuoneet lapsensa aivankuin kävelyretkelle. Lapset ovat puetut pieniksi kansalliskaartilaisiksi, sillä niin suurella innostuksella on tämä uusi järjestelmä otettu vastaan."

Kuningatar avasi suunsa, mutta melkein samassa hän painoi päänsä kumaraan.

Hänen teki mielensä sanoa jotakin hyvää, mutta ylpeys ja viha estivät häntä siitä.

Gilbert katseli häntä tarkkaavasti.

"Lapsi-raukat!" huudahti kuningas. "Kun he kerran ottavat lapsensa mukaansa, niin he eivät aijo tehdä mitään pahaa perheenisälle. Sitä suurempi syy on johdattaa nuo pienokaiset varjoon. Päästäkää heidät sisään, päästäkää heidät sisään."

Gilbert pudisti hiljaa päätänsä ja näytti tahtovan sanoa kuningattarelle:

"Näin teidän, madame, olisi pitänyt sanoa, sillä tarjosinhan teille siihen tilaisuuden. Lauseenne olisivat kulkeneet suusta suuhun, ja te olisitte sen perustalla ollut kaksi vuotta kansan tosiossa."

Kuningatar ymmärsi tämän Gilbertin mykän puheen ja puna nousi hänen poskilleen.

Hän tunsi menetelleensä väärin, mutta sovittamisen sijasta hän vain katsoi ylpeästi ja uhkaavasti Gilbertiin. Tänä aikana Beauvau kiiruhti viemään kuninkaan määräyksen kansalliskaartilaisille.

Silloin kuului ilohuutoja ja siunauksia väkijoukosta, joka kuninkaan määräyksestä pääsi palatsiin.

Huudot, siunaukset, eläköönhuudot nousivat voimakkaina laineina kuninkaallisten puolisoiden korviin ja he alkoivat rauhoittua pelkäämänsä Pariisin hankkeiden suhteen.

"Sire", sanoi Beauvau, "missä järjestyksessä teidän majesteettinne käskee kulkueen lähteä liikkeelle?"

"Mihin tulokseen ovat kansalliskaartilaiset tulleet keskustelussa upseerieni kanssa?"

"Sire, hikisinä ja uupuneina ovat nuo kunnon ihmiset niin onnellisia, että he nyt sanovat: Me menemme sinne, minne meitä viedään. Kuningas on meidän yhtä hyvin kuin muidenkin; menee hän minne tahansa, on hän kuitenkin meidän kuninkaamme."

Kuningas katsoi Marie-Antoinetteen. Ivallisesti hymyillen kuningatar puri huuleensa.

"Sanokaa kansalliskaartilaisille", lausui Ludvig XVI, "että he saavat asettua mihin tahansa."

"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi kuningatar, "että henkivartiostonne epäämättömänä oikeutena on saada ympäröidä vaunujanne."

Kun upseerit näkivät kuninkaan epäröivän, lähestyivät he tukeakseen kuningattaren mielipidettä.

"Se on kyllä totta", sanoi kuningas. "Sittenpähän saamme nähdä."

Beauvau ja Villeroy poistuivat asettuakseen paikoilleen riviinsä.

Kello löi kymmenen Versaillesissa.

"Lähtekäämme", sanoi kuningas, "minä teen huomenna työtä. Noiden kunnon ihmisten ei pidä saada odottaa."

Kuningas nousi.

Marie-Antoinette avasi sylinsä ja tuli syleilemään kuningasta. Lapset riippuivat itkien isänsä kaulassa. Ludvig XVI koetti hellästi vapautua heidän syleilystään. Hän koetti salata mielenliikutustaan, joka oli puhkeamaisillaan.

Kuningatar pidätteli kaikkia upseereita, tarttui toisia käsivarteen, toisia miekkaan.

"Hyvät herrat, hyvät herrat!" sanoi hän.

Ja tämä huudahdus sulki poistuvan kuninkaan heidän huomaansa.

Kaikki laskivat kätensä sydämelleen ja miekkansa kahvalle.

Kuningatar hymyili kiittääkseen.

Gilbert jäi viimeisten joukkoon.

"Monsieur", sanoi kuningatar, "te kehoititte kuningasta lähtemään. Te saitte kuninkaan suostumaan, vaikka minä vastustinkin. Ajatelkaa, millaisen suuren edesvastuun olettekaan ottanut puolison ja äidin edessä."

"Sen tiedän kyllä, madame", vastasi Gilbert kylmästi.

"Ja te tuotte kuninkaan takaisin terveenä ja loukkaantumattomana!" sanoi kuningatar juhlallisesti.

"Tuon, madame."

"Muistakaa, että päällänne vastaatte hänestä!"

Gilbert kumarsi.

"Muistakaa, päällänne!" lausui Marie-Antoinette uudelleen uhkaavasti ja itsevaltiaan kuningattaren säälimätöntä auktoriteettia käyttäen.

"Päälläni", vastasi tohtori kumartaen, "sen teen, madame. Jos uskoisin kuninkaan olevan vaarassa, niin en antaisi tälle vaatimukselle suurtakaan arvoa. Mutta niinkuin olen sanonut, madame, vien hänen majesteettinsa sinne riemukulussa."

"Tahdon saada tietoja joka ainoa tunti", sanoi kuningatar.

"Ne toimitan, madame, sen vannon."

"Lähtekää nyt, sillä kuulen jo rumpujen soivan. Kuningas lähtee matkalle."

Gilbert kumarsi ja tultuaan suurille portaille tapasi kuninkaan läheisyyteen kuuluvan ajutantin, joka kuninkaan nimessä etsi häntä.

Hänet vietiin Beauvaun, kuninkaallisen seremoniamestarin vaunuihin.

Gilbert hymyili huomatessaan olevansa yksin näissä komeissa, vaakunalla varustetuissa vaunuissa, sillä Beauvau ratsasti kuninkaallisten vaunujen oven vieressä.

Hänestä tuntui naurettavalta istua vaunuissa, joissa oli kruunu ja vaakuna.

Hän oli vielä näissä mietteissään, kun vaunujen vieressä kulkevien kansalliskaartilaisten joukosta kuului kuiskutuksia näiden koettaessa uteliaina nähdä häntä:

"Tuo tuossa on prinssi de Beauvau!"

"Ei ole", sanoi muuan toveri, "sinä erehdyt."

"Mutta onhan vaunuissa prinssin vaakuna."

"Vaakuna... vaakuna... minä sanon sinulle, että ei se merkitse mitään!"

"Se merkitsee sitä, että jos vaunuissa on Beauvaun vaakuna niin herra de Beauvau istuu niissä."

"Herra de Beauvau, onko hän isänmaan ystävä?" kysyi muuan nainen.

"Mitä vielä!" lausui kansalliskaartilainen. Gilbert hymyili taas.

"Mutta", jatkoi ensimmäinen vastaaninttäjä, "hän ei ole prinssi. Prinssi on lihava ja tämä on laiha. Prinssillä on kaartin komentajan univormu. Tällä on musta puku. Hän on prinssin intendentti."

Paheksuvaa mutinaa kuului Gilbertin ympäriltä, kun hän oli saanut tämän alentavan arvonimen.

"Eikä ole, hitto vieköön!" kuului voimakas ääni, jonka kuullessaan Gilbert vavahti. Ja muuan mies tyrkkien ja töykkien raivasi itselleen tietä vaunujen luo. "Ei, ei hän ole prinssi de Beauvau eikä hänen intendenttinsä, hän on kunnollinen ja kuuluisa isänmaanystävä, ehkä kaikkein kuuluisin. -- Mitä hittoa teette prinssin vaunuissa, tohtori Gilbert?"

"Kas, tekö se olette, ukko Billot", huudahti tohtori. "Enhän minä toki jättänyt tällaista tilaisuutta käyttämättä", sanoi maanviljelijä.

"Entä missä on Pitou?" kysyi Gilbert.

"Ei hänkään ole kaukana. Hohoi, Pitou, tulehan tänne. Tule tänne."

Ja tämän kuullessaan Pitou lähestyi Billotia, raivaten olkapäillään töykkien itselleen tietä ja ihastuneena tervehti Gilbertiä.

"Päivää, herra Gilbert", sanoi hän.

"Päivää, Pitou, päivää, ystäväni."

"Gilbert, Gilbert! Kuka hän on?" kysyi joukko.

"Näin vähäistä on maine!" ajatteli tohtori. "Villers-Colteretsissa olen hyvin tunnettu, mutta en Pariisissa!"

Hän laskeutui vaunuista ja läksi jalan astumaan. Nojautuen Billotin käsivarteen hän jatkoi rahvaan keskellä matkaansa.

Muutamin sanoin hän sitten kertoi maanviljelijälle käynnistään Versaillesissa, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen suopeudesta. Muutaman minuutin ajan hän ylisti siihen määrään kuningasvaltaa, että tämä herkkä joukko kunnon ihmisiä, jotka vielä helposti olivat hyvien vaikutelmien alaisia, päästivät voimakkaan huudon; Eläköön kuningas! joka edelläkäypien rivien paisuttamana tavoitti vaunuissaan istuvan Ludvig XVI:n.

"Minun täytyy saada nähdä kuningas", huusi Billot innoissaan, "minun täytyy saada nähdä hänet aivan läheltä. Olen sitä varten lähtenyt matkalle. Tahdon arvostella häntä kasvojen mukaan. Kyllä heti paikalla näkee, kuka on kunnon mies. Lähestykäämme, lähestykäämme, tohtori Gilbert."

"Odottakaa", sanoi Gilbert, "se käy helposti päinsä, sillä näen Beauvaun ajutantin etsivän jotakuta täältäpäin."

Ratsumies, joka kaikin tavoin koetti varovaisesti pujahdella väsyneen, mutta iloisella tuulella olevan väkijoukon läpi, pyrki Gilbertin jättämien vaunujen ovea kohden.

Gilbert huusi hänelle.

"Etsittekö tohtori Gilbertiä?" kysyi hän.

"Juuri häntä", vastasi ajutantti.

"Minä se olen."

"Monsieur de Beauvau on lähettänyt kuninkaan nimessä teille sanan."

Nämä sanat lennättivät Billotin silmät selkoselälleen ja avasivat joukkojen rivit. Gilbert pujahti Billotin ja Pitoun seuraamana ratsumiehen jälestä, joka toisti yhä uudelleen:

"Antakaa tietä, hyvät herrat, antakaa tietä. Tilaa kuninkaan nimessä! Tilaa, hyvät herrat."

Gilbert saapui pian kuninkaan vaunujen ovelle. Vaunut liikkuivat eteenpäin hitaasti kuin merovingilaisten aikuiset härkien vetämät ajoneuvot.

VII

Matka

Tyrkkien ja toisten tyrkkiminä, mutta yhä vain seuraten ratsastavaa Beauvaun ajutanttia, saapuivat Gilbert, Billot ja Pitou vaunujen lähelle, missä kuningas herrojen Estaingin ja Villeroyn seurassa ajoi yhä lisääntyvän kansanjoukon keskellä eteenpäin.

Kummallinen, outo, tuntematon näky, sillä se tapahtui ensi kerran. Kaikki maaseudun kansalliskaartilaiset, tilapäiset sotilaat, juoksivat ilohuudoin kuningasta vastaan, tervehtivät häntä siunaten, koettivat näyttää itseään hänelle, ja sen sijaan että olisivat palanneet kotiaan, liittäytyivätkin riveihin ja seurasivat jalkaisin kuningasta.

Miksi? Sitä ei kukaan olisi voinut selittää. Seurasivatko he vaistoaan? Jokainen oli jo ennenkin nähnyt, mutta tahtoi yhä uudelleen nähdä rakastetun kuninkaan.

Sillä siihen aikaan Ludvig XVI:tta jumaloitiin. Ja ellei Voltaire olisi ranskalaisissa herättänyt inhoa alttareita kohtaan, niin he olisivat pystyttäneet kuninkaalle alttarin.

Ludvig XVI:lla ei siis ollut mitään alttaria, mutta se johtui yksinomaan siitä, että kaikki älykkäät miehet kunnioittivat häntä siksi paljon, etteivät tahtoneet hänelle valmistaa tätä nöyryytystä.

Ludvig XVI huomasi Billotin käsivarteen nojautuvan Gilbertin. Heidän takanaan asteli Pitou laahaten jälestään pitkää miekkaansa.

"Kas, tohtori, kylläpä nyt on kaunis ilma ja kylläpä kansa on kaunista!"

"Huomaattehan sen, sire", vastasi Gilbert.

Sitten hän kumartui kuninkaan puoleen.

"Mitä lupasin teidän majesteetillenne!"

"Sen teitte ja olette täydellisesti pitänyt sananne."

Kuningas kohotti päätään ja lausui siinä tarkoituksessa, että toisetkin sen kuulisivat:

"Me kuljemme hyvin hitaasti eteenpäin, mutta mielestäni sittenkin liian nopeasti, sillä en ennätä nähdä kaikkea sitä, mitä tänään on nähtävänä."

"Sire", sanoi herra de Beauvau, "tällä tavalla pääsemme penikulman kolmessa tunnissa. On vaikea kulkea vielä hitaammin."

Hevoset pysähtyivät tuontuostakin. Pidettiin puheita ja lausuttiin innostuneita sanoja. Kansalliskaartilaiset veljeytyivät kuninkaan henkivartioston sotilaitten kanssa.

"Jos veljeydytään henkivartioston kanssa", sanoi Gilbert, joka filosofina katseli tätä outoa näkyä, "niin täytyi heidän siis tätä ennen olla vihamiehiä."

"Kuulkaahan, herra Gilbert", sanoi Billot puoliääneen, "olen tarkkaan katsellut kuningasta ja tarkkaan kuunnellut hänen sanojaan. Minun mielestäni on kuningas kunnon mies."

Ja innoissaan Billot lausui nämä viimeiset sanat niin kovaa, että kuningas ja hänen seuralaisensa sen kuulivat.

Seuralaiset purskahtivat nauruun.

Kuningas hymyili. Sitten hän nyökäyttäen päätänsä sanoi:

"Tuosta ylistyksestä pidän."

Nämä sanat hän lausui siksi kovaa, jotta Billot ne kuuli.

"Siinä olettekin oikeassa, sire", sanoi Billot, "sillä niitä sanoja en käytäkään jokaisesta", ja hän ryhtyi keskustelemaan kuninkaan kanssa aivan samoin kuin Michaud Henrik IV:n kanssa.

"Sitä mieluisempaa se on minulle!" sanoi kuningas hyvin hämillään, sillä hän ei tiennyt, miten säilyttäisi kuninkaallisen arvokkaisuutensa pysymällä samalla hyvänä isänmaanystävänä.

Ruhtinas-parka, hän ei vielä ollut tottunut nimittämään itseään ranskalaisten kuninkaaksi.

Hän luuli vielä olevansa Ranskan kuningas.

Innoissaan Billot ei ajatellutkaan, oliko filosofiselta kannalta katsottuna Ludvig luopunut kuninkaan nimestä ollakseen tavallinen ihminen. Billot tunsi, kuinka tämä tällainen suorasukaisuus lähenteli hänen talonpoikaista puhetapaansa, ja hän iloitsi siitä, että kuningas ymmärsi häntä ja hän kuningasta.

Tästä hetkestä alkaen Billot innostui yhä enemmän. Hän joi, käyttääksemme Vergiliuksen tapaista vertausta, kuninkaan kasvoista voimakasta rakkautta perustuslaillista kuningasvaltaa kohtaan, tartutti sen Pitouhun, joka aivan huumaantuneena omasta rakkaudestaan ja Billotin ihastuksesta levitti sitä laajemmalle, ensin huutaen, sitten kiljuen ja viimein kuiskaten:

"Eläköön kuningas, eläköön kansan isä!"

Tämä muutos Pitoun äänessä johtui siitä, mikäli hän tuli käheäksi.

Pitou oli aivan käheä, kun kulkue saapui Point-du-Jounin, missä Lafayette kuuluisan valkoisen ratsunsa selässä piti kurissa harjoittamattomia ja kiihkeitä kansalliskaartilaisia, jotka kello viidestä asti aamulla olivat olleet täällä koolla seuratakseen kuningasta.

Ja nyt oli kello lähes kaksi.

Kuninkaan ja Ranskan armeijan uuden päällikön välinen kohtaaminen tapahtui kaikkien läsnäolleiden mielestä tyydyttävällä tavalla.

Mutta kuningas alkoi jo väsyä. Hän ei enää puhunut, hän tyytyi vain hymyilemään.

Pariisilaisen miliisin päällikkö puolestaan ei enää komentanut, hän huitoi.

Kuningas huomasi tyytyväisyydekseni, että huudettiin melkein yhtä paljon: eläköön kuningas, kuin: eläköön Lafayette. Mutta ikävä kyllä sai hänen itserakkautensa viimeisen kerran nauttia tästä.

Gilbert pysytteli yhä vielä kuninkaan vaunujen oven luona, Billot Gilbertin vieressä ja Pitou Billotin vieressä.

Gilbert oli lupaukselleen uskollisena ollut tilaisuudessa lähettämään kuningattarelle neljä viestinviejää Versaillesiin.

Nämä viestintuojat olivat kertoneet vain hyviä uutisia, sillä kaikkialla matkansa varrella kuningas näki hattuja heitettävän ilmaan. Mutta kaikissa näissä hatuissa oli kokardi, jossa oli kansallisvärit, soimaten tavallaan niitä valkoisia kokardeja, joita kuninkaallinen kaarti ja kuningas itse piti hatussaan. Keskellä tätä iloa ja innostusta loukkasi Billotia vain tämä kokardien erilaisuus.

Billotin kolmikulmaisessa hatussa oli tavattoman suuri kolmivärinen kokardi.

Kuninkaan hatussa oli valkoinen. Hallitsijalla ja alamaisella ei siis ollut sama maku.

Tämä ajatus vaivasi häntä siihen määrin, että hän puhui siitä Gilbertille sinä hetkenä, jona tämä ei puhellut kuninkaan kanssa.

"Tohtori Gilbert", kysyi hän, "miksi kuninkaalla ei ole kansalliskokardia?"

"Siksi, rakas Billot, että kuningas ei tiedä uutta kokardia olevan, ja kuningas arvelee, että hänen käyttämänsä on kansan kokardi."

"Ei ole, ei ole, koska hänen kokardinsa on valkoinen ja meidän on kolmivärinen."

"Odottakaahan", sanoi Gilbert, hilliten Billotia, joka juuri oli ryhtymäisillään käyttämään sanomalehtien tavallisia lauseita kokardeista, "kuninkaan kokardi on valkoinen, sillä Ranskan lippu on valkoinen. Kuningas ei ole siihen syypää. Kokardi ja lippu olivat valkoiset jo ennen kuin hän tulikaan maailmaan. Sitäpaitsi, rakas Billot, sekä kokardilla että lipulla on mainehikas menneisyys. Valkoinen kokardi oli Suffrenin päällikön hatussa, kun hän pystytti lippumme Intian niemimaalle. Valkoinen kokardi oli Assasin hatussa, ja siitä saksalaiset hänet tunsivatkin yöllä, jolloin hän mieluummin antoi surmata itsensä kuin salli vihollisen yllättävän sotilaamme. Valkoinen kokardi oli Saksin marskin hatussa, kun hän Fontenoyn luona voitti englantilaiset. Valkoinen kokardi oli Condénkin hatussa, kun hän voitti keisarilliset Rocroyn, Fribourgin ja Lensin luona. Kaiken tämän ja paljon muutakin on valkoinen kokardi saanut aikaan, rakas Billot, jota vastoin kansalliskokardilla, joka Lafayetten ennustuksen mukaan on kiertävä kautta maapallon, ei ole ollut aikaa tehdä vielä mitään, koska se on ollut olemassa vasta kolme päivää. En tahdo tällä sanoa, että se pysyisi joutilaana, mutta koska se ei vielä ole tehnyt mitään, niin kuninkaalla on oikeus odottaa siksi, kunnes jotakin tapahtuu."

"Mitä, eikö kansalliskokardi ole vielä tehnyt mitään", huudahti Billot, "eikö se ole valloittanut Bastiljia?"

"On kyllä", sanoi Gilbert alakuloisesti, "olette oikeassa, Billot."

"Ja katsokaahan, sen vuoksi", sanoi maanviljelijä riemuissaan, "kuninkaan pitäisi kantaa sitä."

Gilbert tyrkkäsi voimakkaasti Billotia kylkeen, sillä hän huomasi kuninkaan kuuntelevan. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:

"Oletteko hullu, ukko Billot? Ja ketä vastaan taisteltiin silloin, kun Bastiljin linna valloitettiin, tietysti kuningasvaltaa vastaan. Ja nytkö tahdotte, että kuningas kantaisi teidän voittonne ja oman tappionsa merkkejä? Olettehan mieletön! Kuningas on hyväntahtoinen, hyväsydäminen ja suora mies, ja te tahdotte hänestä tehdä teeskentelijän."

"Mutta", sanoi Billot hiukan talttuen, vaikka ei hän vielä ollutkaan muuttanut mielipidettään, "eihän Bastiljia valloitettu taistellessa kuningasta, vaan hirmuvaltaa vastaan."

Gilbert kohautti olkapäitään; lahjakkaana miehenä oli hän siksi hienotunteinen, ettei tahtonut polkea itseään heikompaa peläten murskaavansa hänet.

"Ei", jatkoi Billot jälleen kiihottuen, "emme me ole taistelleet hyvää kuningasta, vaan häntä kiertäviä tähtiä vastaan."

Politiikassa käytettiin siihen aikaan kiertotähti-nimitystä sotilaista, aivan samoin kuin teatterissa ratsu-sanaa hevosesta.

"Sitäpaitsi", jatkoi Billot, "hän näennäisesti tuomitsee nuo häntyrinsä, koska hän tulee meidän seurassamme. Jos hän tuomitsee heidät, niin hyväksyy hän tekomme! Olemme toimineet oman onnemme ja hänen kunniansa tähden, me Bastiljin valloittajat."

"Oi!" sanoi Gilbert, joka ei käsittänyt, miten hän sovittaisi sen, mikä ilmeni kuninkaan kasvoilla, siihen, mikä eli hänen sydämessään.

Keskeltä marssin kohinaa alkoi kuningas epäselvästi erottaa väittelyä.

Gilbert, huomatessaan, miten kuningas alkoi tarkkaavasti kuunnella väittelyä, koetti johdattaa Billotin tästä liukkaasta keskustelu-aiheesta toisaanne.

Äkkiä kulkue seisahtui, oli tultu Cours-la-Reineen (Kuningattaren pihaan), entiselle Conference-portille, Champs-Elyséelle.

Täällä joukko valitsijoita ja neuvosherroja, uuden pormestarinsa Baillyn johtamina, seisoi rivissä, mukanaan kolmensadan miehen suuruinen everstin komentama joukko kaartilaisia, ja ainakin kolmesataa Kansalliskokouksen jäsentä, jotka tietystikin suurimmaksi osaksi kuuluivat kolmanteen säätyyn.

Kaksi maistraatin jäsentä ponnisti voimansa pitääkseen tasapainossa suurta kullattua hopealautasta, jolla oli kaksi Henrik IV:n aikuista Pariisin kaupungin avainta.

Tämä valtava näky lopetti kaikki yksityiset keskustelut ja jokainen ryhmässään tai rivissään pyrki parhaimpansa mukaan kuuntelemaan tilaisuudessa pidettäviä puheita.

Bailly, etevä tiedemies, kunnon tähtientutkija, josta vastoin tahtoaan oli tehty kansanedustaja, vasten tahtoaan pormestari ja vasten tahtoaan puhuja, oli valmistanut pitkän kunniapuheen. Retoriikan kaikkein ankarimpien sääntöjen mukaan laadittuna alkoi puhe kuninkaan ylistämisellä Turgotin valtaanastumisesta alkaen Bastiljin valloitukseen asti. Eipä paljoa puuttunut, niin suuri oli kaunopuheisuuden valta, että olisi väitetty kuninkaan ottaneen alotteen kaikkiin näihin tekoihin, joihin muka kansa, vasten tahtoaan, niinkuin mekin olemme nähneet, oli alistunut.

Bailly oli hyvin tyytyväinen puheeseensa, kun muuan tapaus, -- Bailly kertoo tämän seikan itse muistelmissaan, -- antoi hänelle aiheen uuteen alkuun, mikä oli paljoa erikoisempi kuin valmistamansa. Ja se on muuten ainoa säilynyt, sillä kansa on sen pannut muistiinsa, se kun aina poimii hyvät ja varsinkin kauneimmat lauseet, jos ne vain perustuvat tosiasioihin.

Astuessaan maistraatin jäsenten ja valitsijoiden kanssa kuningasta kohden oli Bailly levoton raskaista avaimista, jotka hänen piti ojentaa kuninkaalle.

"Luuletteko", sanoi hän nauraen, "että näytettyäni nämä muistomerkit kuninkaalle, uuvutan itseni kantamalla ne takaisin Pariisiin?"

"Mitä te siis teette?" kysyi muuan valitsija.

"Mitäkö minä teen", lausui Bailly; "minä annan ne teille tai heitän ne ojaan jonkun puun juurelle."

"Älkää mitenkään sitä tehkö", huudahti valitsija kauhuissaan. "Ettekö tiedä, että nämä avaimet ovat samat, jotka Pariisin kaupunki lahjoitti Henrik IV:lle piirityksen jälkeen. Ne ovat kallisarvoisia, ne ovat korvaamattomia muinaisesineitä."

"Olette oikeassa", jatkoi Bailly, "avaimet, jotka ojennettiin Henrik IV:lle hänen valloitettuaan Pariisin, ojennetaan Ludvig XVI:lle, joka..." Mutta, ajatteli kunnon pormestari -- tästähän minä saan oivallisen vertauksen.

Ja heti paikalla hän otti kynän ja kirjoitti valmistamansa puheen alkuun:

"Sire, tuon tässä teille Pariisin kaupungin avaimet. Ne ovat samat, jotka annettiin Henrik IV:lle. Hän valloitti kansansa, nyt on kansa valloittanut kuninkaansa."

Lause oli kaunis, oli sattuva, se painui pariisilaisten mieleen. Ja koko Baillyn puheesta, kaikista hänen teoksistaan, onkin vain tämä lause säilynyt.

Ludvig XVI nyökäytti päätänsä kiitokseksi, mutta samalla hän punastui, sillä hän tunsi varsin hyvin ivan, joka kätkeytyi kunnioituksen ja puheen kukkaislauseiden taakse. Hän mutisi itsekseen:

-- Marie-Antoinette ei menisi de Baillyn puheen väärän kunnioituksen ansaan, vaan vastaisi kyllä aivan toisella tavalla kuin minä onnettomalle tähtientutkijalle.

Tästä johtui, että Ludvig XVI, joka oli tarkoin kuullut Baillyn puheen alun, ei laisinkaan kuunnellut sen loppua. Eikä hän kuunnellut Delavignenkään, valitsijoiden puheenjohtajan, puheen alkua eikä loppua.

Mutta kun puheet olivat päättyneet, pelkäsi kuningas näyttäneensä liian vähän iloaan kaiken sen kauniin johdosta, mitä hänelle oli sanottu; sen vuoksi hän vastasi hyvin ylevästi, viittaamatta vähääkään siihen, mitä toiset olivat sanoneet, että Pariisin kaupungin ja valitsijoiden _kunnianosoitus_ ilahdutti häntä suuresti.

Sen jälkeen hän antoi merkin matkan jatkamiseen. Mutta ennenkuin lähdettiin matkalle, määräsi hän henkivartiostonsa siirtymään syrjään, täten kohteliaana ja luottavaisena vastatakseen niihin puolinaisiin kohteliaisuuksiin, jotka valitsijat ja Bailly olivat hänelle lausuneet.

Vaunut kulkivat silloin nopeammin eteenpäin kansalliskaartin ja uteliaiden keskellä.

Gilbert ja hänen seuralaisensa Billot pysyttelivät yhä oikeanpuolisen oven luona.

Samassa kuin vaunut ajoivat Ludvig XV:n torin yli, kaikui Seine-virran toiselta puolen laukaus, ja valkoinen sauhu kohosi kuin suitsutuspilvi siniselle taivaalle, haihtuen siellä vähän ajan päästä.

Aivan kuin tämä laukaus olisi löytänyt vastakaiun hänen sisimmässään, Gilbert tunsi voimakkaan töytäisyn. Hänen hengityksensä taukosi, ja hän koski kädellään rintaansa, jossa tuntui kiihkeää kipua.

Samalla kuului tuskanhuuto kuninkaallisten vaunujen ympäriltä. Muuan nainen oli kaatunut, saatuaan kuulan oikeanpuoliseen olkapäähänsä.

Sama kuula osui viistottain Gilbertin takin suureen, mustaan, teräksiseen nappiin, joka sen ajan tavan mukaan oli hiottu särmikkääksi.

Hän oli napista saanut panssarin ja kuula oli ponnahtanut toisaanne. Siitä johtui Gilbertin tuntema töytäys.

Osa hänen mustasta takistaan ja hänen housuistaan oli repeytynyt.

Gilbertin takin napista oli kuula lentänyt onnettomaan naiseen, joka kiireimmän kautta vietiin pois kuolevana ja verissään.

Kuningas oli kuullut laukauksen, mutta ei ollut nähnyt mitään.

Hän kumartui hymyillen Gilbertin puoleen. "Tuolla poltetaan ruutia minun kunniakseni", sanoi hän. "Niin, sire", vastasi Gilbert.

Mutta hän ei suinkaan sanonut kuninkaalle, mitä hän oikeastaan ajatteli tästä kunnianosoituksesta.

Itsekseen hän tunnusti, että kuningatar oli ollut tavallaan oikeassa pelätessään, koska tämä kuula, joka osui hänen takkinsa nappiin hänen seisoessaan aivan vaunujen oven edessä, muussa tapauksessa olisi osunut kuninkaaseen. Kuka ampui tämän hyvästi tähdätyn kuulan? Silloin ei kukaan tahtonut sitä tietää... sen vuoksi ei sitä nytkään tiedetä.

Billot kalpeni nähdessään, mitä tapahtui. Hänen silmänsä kääntyivät tuon tuostakin Gilbertin rikkinäiseen takkiin ja rikkinäisiin housuihin ja hän pakotti Pitoun huutamaan entistään kovemmin: Eläköön _ranskalaisten isä_.

Kuninkaan tulo oli siksi suurenmoinen tapaus, että yksityiskohdat piankin unohtuivat.

Lopulta Ludvig XVI saapui kaupungintalolle, kun ensin Pont-Neufiltä oli ammuttu kanuunoilla, joissa ei ainakaan ollut kuulia.

Kaupungintalon seinällä oli suurilla kirjaimilla laadittu kirjoitus, joka päivällä oli musta, mutta joka pimeän tultua valaistuna kuumotti läpinäkyvänä. Tämä kirjoitus oli syntynyt valtuuston kekseliäästä innostuksesta.

Siinä oli seuraavat sanat:

"Ludvig XVI:lle, ranskalaisten isälle ja vapaan kansan kuninkaalle."

Tämä lause oli aivan toisella lailla mahtava kuin Baillyn lausuma, ja se sai kaikki torille kokoontuneet pariisilaiset päästämään ihastuksen huutoja.

Billotin katse kiintyi tähän kirjoitukseen.

Mutta kun Billot ei osannut lukea, niin hän pyysi Pitouta lukemaan sen.

Billot pyysi häntä toistamaan sen, aivan kuin hän ensimäisellä kerralla ei olisi sitä oikein kuullut.

Kun Pitou oli sen kerrannut muuttamatta siinä mitään, sanoi Billot:

"Niinkö siinä on? Niinkö siinä on?"

"On kyllä", vastasi Pitou.

"Valtuusto on kirjoittanut, että kuningas on vapaan kansan kuningas?"

"Niin, ukko Billot."

"Jos siis kansa on vapaa", huudahti Billot, "niin sillä on oikeus tarjota kokardinsa kuninkaalle."

Ja edeten yhdellä hyppäyksellä kuningasta kohden, joka astui vaunuista kaupungintalon portaitten luona, hän sanoi:

"Sire, näittehän Pont-Neufillä, että Henrik IV:n pronssisella kuvalla on kansalliskokardi."

"Entä sitten?" kysyi kuningas.

"Sire, jos Henrik IV käyttää kolmiväristä kokardia, niin voitte tekin sen tehdä."

"Voin kyllä", lausui Ludvig XVI hämillään, "jos minulla vain olisi sellainen."

"No siis", sanoi Billot korottaen ääntään ja nostaen kätensä, "kansan nimessä tarjoan teille tämän omanne sijaan, ottakaa se vastaan."

Bailly tuli väliin.

Kuningas oli kalpea. Hän tunsi, että asiat alkoivat mennä liian pitkälle. Hän kääntyi aivan kuin neuvoa kysyen Baillyn puoleen.

"Sire", sanoi tämä, "se on jokaisen ranskalaisen erikoinen merkki."

"Siinä tapauksessa otan sen vastaan", lausui kuningas ottaen kokardin Billotin kädestä.

Ja laskien valkoisen kokardin syrjään hän kiinnitti kolmivärisen hattuunsa.

Voimakas hurraahuuto kaikui torilla.

Gilbert kääntyi poispäin syvästi loukkaantuneena.

Hänen mielestään kansa piti liian suurta kiirettä ja kuningas myöntyi liian helposti.

"Eläköön kuningas!" huusi Billot antaen siten merkin uusiin riemuhuutoihin.

-- Kuningas on kuollut, -- mutisi Gilbert. -- Ranskassa ei ole enää kuningasta.

Miekoista muodostettiin kalpakatos vaunuista saliin asti, missä kuningasta odotettiin.

Hän astui tämän katoksen alle ja katosi kaupungintaloon.

-- Se ei ole mikään kunniakaan, -- ajatteli Gilbert, -- vaan surman viikatteista tehty kuolemankatos.

Sitten hän lausui huoaten: "Mitähän kuningatar sanoo!"

VIII

Mitä Versaillesissa Tapahtui Kuninkaan Kuunnellessa Valtuuston Puheita

Kaupungintalon sisällä kuningasta tervehdittiin hyvin imartelevalla tavalla. Häntä sanottiin vapauden palauttajaksi.

Kun häntä pyydettiin puhumaan, -- sillä puheiden pitämisen vimma tuli päivä päivältä yhä suuremmaksi, ja kuningas tahtoi tietää, mitä kukin oikeastaan ajatteli, -- laski kuningas vain kätensä sydämelleen ja sanoi:

"Hyvät herrat, te voitte aina luottaa minun rakkauteeni."

Kuninkaan kuunnellessa kaupungintalossa hallituksen tiedonantoja, -- sillä tästä päivästä alkaen oli Ranskassa todellinen hallitus kuningasvallan ja kansalliskokouksen rinnalla, -- katseli kansa torilla kauniita kuninkaallisia hevosia, kullattuja vaunuja, majesteetin lakeijoita ja kuskeja.

Kuninkaan mentyä kaupungintaloon oli Pitou, saatuaan kultarahan Billotilta, huvikseen tehnyt valkoisista, punaisista ja sinisistä nauhoista suuren määrän kaikenkokoisia kokardeja, joilla hän koristeli hevosten korvat, valjaat ja vaunut.

Tämän nähdessään rahvas matkimishalussaan muutti kuninkaan vaunut täydelliseksi kokardi-myymäläksi.

Kuski ja lakeijat koristettiin niillä joka puolelta.

Muutamia tusinoita pantiin vastaisuuden varalta vaunun sisäänkin.

On tunnustettava, että Lafayette, joka oli jäänyt ratsunsa selkään kaupungintalon edustalle, koetti kaikin tavoin estää näitä kansalliskokardin innokkaita levittäjiä, mutta onnistumatta siinä.

Kun kuningas poistui kaupungintalolta, sanoi hän:

"Oh!" nähdessään tämän koristelun.

Sitten hän viittasi Lafayettea lähestymään.

Lafayette lähestyi kunnioittavasti painaen miekkansa kärjen maata kohden.

"Herra de Lafayette", sanoi kuningas hänelle, "etsin teitä nimittääkseni teidät kansalliskaartin ylipäälliköksi."

Ja hän nousi vaunuihin yleisen riemun vallitessa.

Kun Gilbert nyt oli varma kuninkaan kohtalosta, jäi hän istuntosaliin valitsijoiden ja Baillyn seuraan.

Puheet eivät vielä olleet päättyneet.

Mutta kuullessaan torilta huudot meni hän ikkunaan ja loi viimeisen katseen torille valvoakseen molempien maalaisystäviensä käytöstä.

He olivat, tai ainakin näyttivät olevan, yhä vielä kuninkaan parhaita ystäviä.

Äkkiä Gilbert näki Pelletier-rantakatua myöten kiitävän aivan tomuisen ratsastajan, jonka tieltä nyt vielä tottelevaiset ja kunnioittavat kaupunkilaiset väistyivät.

Kansa oli tänään tyytyväinen ja hyvä, se siis vain toisteli hymyillen:

"Kuninkaallinen upseeri! Kuninkaallinen upseeri!"

Ja huudot: "Eläköön kuningas!" tervehtivät upseeria, ja naiset taputtelivat vaahtoavan ratsun kylkiä.

Upseeri tuli vaunujen ovelle juuri sinä hetkenä, jona palvelija sulki sen kuninkaan astuttua sisään.

"Kas, tekö se olette, Charny", sanoi Ludvig XVI.

Ja hän jatkoi hiljempaa:

"Miten siellä voidaan?"

Ja vielä hiljempaa:

"Miten voi kuningatar?"

"Hän on hyvin levoton, sire", vastasi upseeri pistäen päänsä melkein kokonaan vainuihin.

"Palaatteko Versaillesiin?"

"Palaan."

"Rauhoittakaa siis ystäviäni, kaikesta on oivallisesti suoriuduttu."

Charny kohotti päänsä ja näki Lafayetten, joka ystävällisesti viittasi hänelle.

Charny meni hänen luokseen ja Lafayette ojensi hänelle kätensä. Tästä johtui, että rahvas vei upseerin ja hänen hevosensa mukanaan rantakadulle asti, missä valppaitten kansalliskaartilaisten toimesta jo muodostui avoin tie kuningasta varten.

Kuningas määräsi, että vaunujen tuli kulkea hitaasti Ludvig XV:n torille asti. Täällä henkivartiostolaiset levottomina odottivat kuninkaan paluuta. Tästä alkaen levottomuus sai vallan kaikissa, ja jota pitemmälle tultiin Versaillesiin johtavalle tielle, sitä kovempaa kyytiä mentiin eteenpäin.

Gilbert oli ikkunasta katsellessaan arvannut, minkä vuoksi upseeri oli saapunut, vaikka hän ei tätä tuntenutkaan. Hän arvasi kyllä, kuinka levoton kuningatar mahtoi olla, sillä kolmeen tuntiin ei ollut voitu lähettää mitään viestiä Versaillesiin herättämättä rahvaassa epäluuloa tai ilmaisematta heikkoutta.

Hän ei aavistanut muuta kuin pienen osan siitä, mitä oli tapahtunut Versaillesissa.

Johdatamme sinne lukijan emmekä tahdo hänelle liian laveasti selitellä historiaa.

Kello kolmen aikaan oli kuningatar saanut viimeisen viestin.

Gilbertin oli onnistunut lähettää se sinä hetkenä, jona kuningas astui miekoista tehdyn kunniakatoksen alle, terveenä ja turvassa mennen kaupungintaloon.

Kuningattaren luona oli kreivitär de Charny, joka vastikään oli noussut vuoteelta, missä hän oli sairaana virunut eilisestä asti.

Hän oli vielä hyvin kalpea. Hän ei vielä oikein jaksanut avata silmiään, vaan luomet painuivat aina alas, aivan kuin tuskan tai häpeän vaikutuksesta.

Nähdessään hänet, hymyili kuningatar. Mutta hänen hymynsä oli tuollainen jäykkä ja kaavamainen, johon hovilaiset ovat tottuneet prinssien ja kuninkaallisten seurassa.

Kun hän oli vielä onnellinen tietäessään Ludvig XVI:n olevan turvassa, sanoi hän seurassaan oleville:

"Taas olen saanut hyvän uutisen. Jospa koko päivä kuluisi tällä tavalla!"

"Madame", sanoi muuan hovilainen, "teidän majesteettinne on aivan suotta levoton. Pariisilaiset tietävät varsin hyvin, mikä edesvastuu heillä on."

"Mutta, madame", sanoi toinen epäilevämpi hovilainen, "onko teidän majesteettinne aivan varma siitä, että nämä uutiset ovat oikeita?"

"Olen kyllä", vastasi kuningatar, "sillä niiden lähettäjä on hengellään luvannut vastata kuninkaan turvallisuudesta. Minä uskon hänet sitäpaitsi kuninkaan ystäväksi."

"Jos hän on ystävä", vastasi hovilainen kumartaen, "on asia aivan toinen."

Madame de Lamballe oli muutaman askeleen päässä. Hän lähestyi.

"Sehän on kuninkaan uusi lääkäri, eikö olekin?" kysyi hän kuningattarelta.

"Gilbert. On kyllä", vastasi kuningatar ajattelemattakaan, että hän samalla suuntasi kamalan iskun lähellä olevaan ystävättäreensä.

"Gilbert!" huudahti Andrée aivan kuin käärme olisi purrut hänen sydämeensä, "Gilbert, teidän majesteettinne ystävä!"

Andrée kääntyi. Hänen silmänsä leimusivat, hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin, ja hänen katseensa ja ilmeensä syyttivät kuningatarta.

"Mutta... kuitenkin..." lausui kuningatar epäröiden.

"Madame, madame!" huudahti Andrée ja hänen äänessään sointui mitä katkerin moite.

Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä salaperäistä kohtausta.

Hiljaisuuden vallitessa kuului arkaa astuntaa viereisestä huoneesta.

"Monsieur de Charny", sanoi kuningatar puolikovaa, aivan kuin kehoittaakseen Andréeta hillitsemään itseään.

Charny oli kaikki kuullut, oli kaikki nähnyt. Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä kaikki merkitsi.

Hän huomasi Andréen kalpeuden ja Marie-Antoinetten olevan hämillään.

Hänen ei sopinut mitään kysellä kuningattarelta, mutta Andrée oli hänen vaimonsa, ja tältä siis hän voi tiedustella.

Hän lähestyi tätä ja lausui ystävällisen osaaottavasti:

"Mikä teitä vaivaa, madame?"

Andrée hillitsi itseään.

"Ei mikään, herra kreivi", vastasi hän.

Charny kääntyi silloin kuningattaren puoleen, joka, vaikka hän olikin tottunut vallitsemaan mitä vaikeimpia tilanteita, oli kymmenkunta kertaa koettanut saada hymyä huulilleen, onnistumatta siinä.

"Te näytte epäilevän tohtori Gilbertin uskollisuutta", sanoi Charny Andréelle; "onko teillä joitakin perusteluja epäilläksenne hänen luotettavaisuuttaan?"

Andrée oli vaiti.

"Sanokaahan, madame, sanokaahan", lausui Charny.

Kun Andrée yhäti oli vaiti, jatkoi hän:

"Puhukaa, madame", sanoi hän. "Tällaisessa tapauksessa täytyisi hienotunteisuuttanne ankarasti tuomita. Muistakaa, että nyt on kysymyksessä valtiaamme turvallisuus."

"Minä en ymmärrä", sanoi Andrée, "millä perustuksella te sanotte noin."

"Te sanoitte, ja minä kuulin sen itse, madame... ja minä otan ruhtinattaren, todistajaksi..." Ja Charny kumarsi madame de Lamballelle. "Te huudahditte: 'Oi, tuo mies! Teidän ystävänne!...'"

"Se on totta, te sanoitte todellakin niin, rakkaani", lausui prinsessa de Gamballe herttaisesti.

Ja hän jatkoi lähestyen vuorostaan Andréeta:

"Jos tiedätte jotakin, niin herra de Charny on oikeassa."

"Armahtakaa minua!" lausui Andrée niin hiljaa, että ruhtinatar yksinään sen saattoi kuulla.

Ruhtinatar loittoni.

"Syy on aivan vähäpätöinen", sanoi kuningatar huomatessaan, että kauemmin viivytellessään hän jättäisi pulaan ystävänsä, "kreivitär lausui aivan epämääräisen epäilyksen siitä, voiko amerikkalainen vallankumouksellinen, Lafayetten ystävä, olla meidän ystävämme."

"Niin, epämääräisen..." sopersi Andrée koneellisesti, "hyvin epämääräisen."

"Samanlaista pelkoa ilmaisivat herrat vähää ennen kuin kreivitär ilmaisi oman mielipiteensä", jatkoi Marie-Antoinette.

Ja hän katsahti niihin hovilaisiin, jotka olivat aiheuttaneet keskustelun.

Mutta tämä ei riittänyt rauhoittamaan Charnytä. Andrée oli hänen tullessaan ollut aivan liian tuskainen, ja tämä johdatti hänet salaisuuden jäljille.

Hän tiedusteli uudelleen.

"Olkoon kuinka tahansa", sanoi hän, "niin velvollisuutenne minun mielestäni on olla sanomatta epämääräisiä epäilyksiä ja sen sijaan määritellä kaikki tarkoin."

"Mitä!" huudahti kuningatar jokseenkin ankarasti. "Joko te taas palaatte tuohon asiaan?"

"Madame!"

"Anteeksi, mutta minä näin teidän yhä vielä tutkivan kreivitär de Charnytä."

"Anteeksi, madame", lausui Charny, "tämä johtuu harrastuksestani..."

"Omaan itserakkauteenne, eikö niin? Monsieur de Charny", lisäsi kuningatar ivalla, jonka kantavuuden kreivi täydellisesti tajusi, "sanokaa suoraan: Te olette mustasukkainen."

"Mustasukkainen!" huudahti Charny punastuen, "kenen vuoksi mustasukkainen? Rohkenen kysyä sitä teidän majesteetiltanne."

"Epäilemättä vaimonne vuoksi", jatkoi kuningatar katkerasti.

"Madame", sopersi Charny aivan ällistyen moista ärsytystä.

"Onhan se luonnollista", jatkoi Marie-Antoinette, "ja kreivittären tähden kannattaakin olla mustasukkainen."

Charny loi kuningattareen katseen, jonka tarkoituksena oli huomauttaa, että hän nyt meni liian pitkälle.

Mutta se oli turhaa vaivaa, aiheetonta varovaisuutta. Kun tämä naarasleijona tunsi haavan poltteen, ei mikään voinut hänessä pidättää naista.

"Kyllä ymmärrän, että te, kreivi, olette mustasukkainen ja levoton. Siinä tilassahan on aina se sielu, joka rakastaa ja siis vartioi."

"Madame!" lausui Charny.

"Minäkin tunnen tänä hetkenä aivan samanlaatuista tunnetta. Olen sekä mustasukkainen että levoton." Hän korosti sanan mustasukkainen. "Kuningas on Pariisissa ja olen aivan menehtynyt."

"Mutta, madame", sanoi Charny, joka ei enää ymmärtänyt yhä tiheneviä salamoita sinkoilevaa myrskyä, "olette saanut tietoja kuninkaalta. Nämä tiedot olivat hyviä, teidän tulee olla siis rauhallinen."

"Olitteko te rauhallinen, kun kreivitär ja minä äsken selitimme teille asian?"

Charny puri huultansa.

Andrée aikoi kohottaa päätänsä. Hän oli samalla kertaa hämmästynyt ja kauhuissaan. Hämmästynyt siitä, mitä hän kuuli, kauhuissaan siitä, mitä hän arveli kaiken takana piilevän.

Samoin kuin läsnäolevat olivat vaienneet Charnyn ensi kertaa kysellessä häneltä, samoin nyt kaikki vaikenivat kuningattaren kysellessä.

"Niin juuri", jatkoi kuningatar jonkinmoisen kiihkon valtaamana, "rakastavien kohtalo on olla ajattelematta mitään muuta kuin rakkautensa esinettä, sydän-raukat olisivat onnelliset, jos saisivat uhrata kaiken, ehdottomasti kaiken tunteen, mikä niissä palaa. Hyvä Jumala, kuinka levoton olenkaan kuninkaan puolesta!"

"Madame", rohkeni muuan läsnäolevista huomauttaa, "kohta saapuu uusia viestejä."

"Miksi en ole Pariisissa sen sijaan että olenkin täällä? Miksi en ole kuninkaan luona", sanoi Marie-Antoinette, joka oli huomannut Charnyn joutuvan hämilleen sen jälkeen, kun hän koetti hänessäkin herättää samaa mustasukkaisuutta, mikä hänen sydäntään kalvoi.

Charny kumarsi.

"Ellei mistään muusta ole kysymys", sanoi hän, "niin lähden minä sinne, jos teidän majesteettinne arvelee kuninkaan olevan vaarassa. Jos hänen kallis päänsä on vaarassa, niin olkaa varma siitä, että silloin olen minäkin pannut henkeni vaaraan. Minä lähden."

Hän kumarsi tosiaankin ja astui askeleen ovea kohden.

"Monsieur", huudahti Andrée rientäen kreiviä kohden, "säästäkää itseänne!"

Nyt ei puuttunut enää mitään muuta kuin että Andréen pelkäämät salaisuudet tulisivat äkkiä ilmi.

Tuskin Andrée tunteensa pakottamana ja luopuen tavallisesta kylmäkiskoisuudestaan oli lausunut tämän ajattelemattoman sanan ja siten ilmaissut tähän asti kätkemäänsä levottomuutta miehensä puolesta, kun kuningatar tuli kalmankalpeaksi.

"Madame", sanoi hän Andréelle, "kuinka te rohkenette täällä anastaa itsellenne kuningattaren osan?"

"Minäkö, madame", sopersi Andrée huomatessaan päästäneensä huuliltaan ensi kerran sen hehkun, mikä jo pitkät ajat oli polttanut hänen sieluaan.

"Kuinka?" jatkoi Marie-Antoinette; "miehenne on kuninkaan palveluksessa, hän menee kuningasta tapaamaan. Jos hän panee henkensä vaaraan, tapahtuu se kuninkaan tähden, ja kun on kysymyksessä kuninkaan palveleminen, niin te kehoitatte kreivi de Charnyta säästämään itseään."

Kuullessaan nämä salamoivat lauseet, pyörtyi Andrée. Hän horjui ja olisi vaipunut maahan, ellei Charny olisi temmannut häntä syliinsä.

Charny teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen, jota ei voinut hillitä, ja se sai Marie-Antoinetten aivan epätoivoon. Hän luuli olleensa vain vääryyttä kärsivä rakastajatar, vaikka hän olikin ollut kohtuuton kuningatar.

"Kuningatar on oikeassa", lausui Charny lopulta pakotetusti, "ja te rouva kreivitär teitte väärin. Teillä ei ole aviomiestä sinä hetkenä, jona kuninkaan edut ovat kysymyksessä. Ja minun velvollisuuteni olisi ensimäisenä vaatia teitä hillitsemään herkkää mieltänne, jos huomaisin teidän jollakin tavalla pelkäävän minun puolestani."

Sitten hän kääntyi Marie-Antoinetten puoleen.

"Olen kuningattaren käytettävissä", sanoi hän kylmästi, "ja minä lähden. Minä tuon teille uutisia kuninkaalta, hyviä uutisia, madame, tai sitten en tuo niitä laisinkaan."

Tämän lausuttuaan kumarsi hän maahan asti, eikä kuningatar kauhun ja vihan vallassa ennättänyt häntä pidättää.

Vähän ajan päästä kuului pihan kivitykseltä täyttä laukkaa kiitävän hevosen kavioiden kopse.

Kuningatar oli liikkumaton. Sisäinen kuohunta täytti hänen olemuksensa ja se oli sitäkin suurempi, kun hän ponnistaen kaikki voimansa turhaan koetti sitä salata.

Jokainen ymmärtäen tai ymmärtämättä tämän mielenliikutuksen todellista syytä kunnioitti kuitenkin kuningattaren rauhaa ja vetäytyi pois. Hän jäi yksin.

Andrée poistui muiden mukana huoneustosta ja jätti kuningattaren hyväilemään lapsiaan, jotka hänen määräyksestään oli tuotu hänen luokseen.

IX

Paluu

Yö oli tullut, tuoden seuralaisinaan pelon ja säikyttävät näyt, kun äkkiä palatsin toisesta päästä kuului huutoja.

Kuningatar vavahti ja nousi ylös. Ikkuna oli hänen lähettyvillään; hän avasi sen.

Melkein heti sen jälkeen riensi ilon huumaamia palvelijoita sisään huutaen hänen majesteetilleen:

"Viesti, madame, viesti!"

Kolme minuuttia sen jälkeen syöksyi husaari etuhuoneeseen.

Hän oli Charnyn lähettämä luutnantti, joka saapui täyttä laukkaa Sèvresistä.

"Ja kuningas?" kysyi kuningatar.

"Hänen majesteettinsa on täällä neljännestunnin päästä", lausui upseeri, joka tuskin jaksoi puhua.

"Terveenä ja vahingoittumattako?" kysyi kuningatar.

"Terveenä ja hymyilevänä, madame."

"Olette siis nähnyt hänet?"

"En, madame, mutta monsieur de Charny sanoi sen minulle lähettäessään minut matkalle."

Kuningatar vavahti uudelleen kuullessaan tämän nimen, jonka sattuma liitti kuninkaan nimeen.

"Kiitos; levätkää", sanoi hän nuorelle aatelismiehelle.

Nuori mies kumarsi ja poistui.

Kuningatar tarttui molempien lastensa käsiin ja meni suurille portaille, jonne jo kokoontuivat kaikki palvelijat ja hovilaiset.

Kuningattaren terävä silmä näki nuoren, kalpean naisen seisovan alimmalla portaalla ja nojautuvan marmoriseen kaidepuuhun ahnain silmin katsellen yön pimeyteen.

Hän oli Andrée, eikä kuningattaren läsnäolo häirinnyt häntä tarkastelussaan.

Vaikka hän aina tavallisesti kiirehti kuningattarensa läheisyyteen, niin nyt hän ei tätä nähnyt tai ei tahtonut olla näkevinään.

Hän oli siis katkeroitunut Marie-Antoinetten kiivauden vuoksi, josta hän oli saanut päivän kuluessa kärsiä.

Tai hän odotti oman voimakkaan tunteensa valtaamana de Charnyn tuloa, jota kohtaan hän oli osoittanut niin syvää ystävällistä kiintymystä.

Nämä molemmat seikat olivat kuin kaksi puukoniskua, jotka avasivat kuningattaren sydämessä ennestään verta vuotavat haavat.

Hän kuunteli vain hajamielisesti toisten ystäviensä ja hovilaisten kohteliaisuuksia ja ilon ilmaisuja.

Hetkiseksi hän myös tunsi, miten koko illan kärsimänsä tuska alkoi talttua. Jonkinmoinen tyyntyminen tapahtui hänessä ajatellessaan kuninkaan matkaa ja siihen liittyviä vaaroja.

Mutta voimakkaan sielunsa avulla kuningatar piankin karkoitti sydämestään kaiken sen, mikä ei ollut oikeutettua tunnetta. Hän laski mustasukkaisuutensa Jumalan jalkojen juureen, hän uhrasi suuttumuksensa ja salaiset ilonsa aviollisen valan pyhyydelle.

Epäilemättä Jumala lähetti hänelle terveelliseksi levoksi ja tueksi kyvyn rakastaa aviopuolisoaan ylitse kaiken muun.

Ainakin tänä hetkenä hän sen tunsi tai uskoi tuntevansa. Kuninkaallinen ylpeys kohotti kuningattaren kaikkien maallisten intohimojen yläpuolelle, hänen rakkautensa kuninkaaseen oli hänen itsekkyyttään.

Hän oli siis kokonaan poistanut sielustaan naisen pikkumaiset kostotuumat ja rakastajattaren kevytmieliset keikailut, kun kulkueen soihdut alkoivat näkyä puistokäytävän päässä. Tulet suurenivat joka sekunti kulkueen vinhaa vauhtia kiitäessä eteenpäin.

Kuului hevosten hirnuntaa ja läähätystä. Maa tärisi yön hiljaisuudessa ratsuväen tasaisesti laukatessa eteenpäin.

Ristikot aukenivat, vartiosotilaat riensivät esiin innostuneina huudoillaan tervehtien kuningasta. Vaunut pysähtyivät äkkiä keskelle suurta pihaa.

Hurmaantuneena, ihastuneena, lumottuna, mielettömänä kaikesta siitä, mitä hän oli tuntenut, kaikesta siitä, mitä hän uudelleen tunsi, riensi kuningatar portaita alas puolisoaan vastaan.

Ludvig XVI astui vaunuista ja nousi portaita ylös mahdollisimman nopeasti upseeriensa saattamana, jotka olivat vielä aivan haltioissaan näkemistään tapauksista ja menestyksistään. Mutta alhaalla kaartilaiset yhdessä renkien ja tallimiesten kanssa irroittivat vaunuista ja valjaista kaikki innostuneitten pariisilaisten asettamat kokardit.

Marmoriportailla kuningas ja kuningatar kohtasivat toisensa. Ilosta ja rakkaudesta huudahtaen kuningatar syleili puolisoaan monta kertaa.

Kuningatar nyyhkytti, aivan kuin hän ei olisikaan enää uskonut tapaavansa miestään.

Tulvehtivan sydämensä riemussa ei hän nähnyt, miten Charny ja Andrée syrjemmässä puristivat toistensa kättä.

Se oli vain kädenpuristus, mutta Andrée oli ensimmäisenä joutunut portaitten alipäähän, ja hänet Charny ensimmäisenä kohtasi.

Kuningatar toi lapsensa kuninkaan luokse ja Ludvig XVI syleili heitä. Silloin dauphin näki isänsä hatussa uuden kokardin, johon soihdut loivat verisen valaistuksen, ja huusi lapsellisen kummastuneena:

"Kas, isä, mitä teidän kokardissanne on, vertako?"

Se oli kansallinen, punainen väri. Kirkaisten katsoi kuningatar vuorostaan. Kuningas kumartui suutelemaan tytärtään, oikeastaan siten peittääkseen noloutensa.

Marie-Antoinette irroitti syvän inhon vallassa kokardin, eikä tuo ylhäinen kiihkoilija käsittänyt, että hän siten syvästi haavoitti kansaa, joka kerran oli tämän kostava. "Heittäkää tuo pois, heittäkää tuo pois!" huuteli hän. Ja hän heitti portaille kokardin, jonka päälle astuivat kaikki seurueeseen kuuluvat tullessaan kuninkaan keralla hänen huoneustoonsa.

Tuo outo välikohtaus sammutti kuningattaressa kaiken aviollisen innostuksen. Hän etsi katseillaan, koettaen salata etsimistään, Charnyta, joka seisoi rivissä sotilaan tavoin.

"Kiitän teitä", sanoi kuningatar, kun heidän katseensa yhtyivät, vaikka kreivi sitä olikin koettanut muutaman sekunnin ajan välttää, "kiitän teitä, olette pitänyt lupauksenne."

"Kenelle te puhutte?" kysyi kuningas.

"Herra de Charnylle", vastasi kuningatar rohkeasti.

"Niin, Charny-parka pääsi hyvin vaivaloisesti minun luokseni. Ja... Gilbert, missä hän on?" lisäsi kuningas.

Kuningatar oli varovainen illalla saamansa läksytyksen jälkeen.

"Tulkaa illalliselle, sire", sanoi hän, vaihtaen keskustelunaihetta. "Herra de Charny", jatkoi hän, "noutakaa kreivitär de Charny. Tuokaa hänet seurassanne. Me aterioimme tuttavallisesti."

Nyt hän oli jälleen kuningatar. Mutta hän huokasi nähdessään, että Charnyn surullinen ilme vaihtui iloiseksi.

X

Foulon

Billot oli aivan ilon huumamana.

Hän oli valloittanut Bastiljin. Hän oli vapauttanut Gilbertin. Lafayette oli hänet huomannut ja kutsunut häntä nimeltään.

Hän oli sitäpaitsi nähnyt Foulonin hautauksen.

Harvoja ihmisiä tänä aikakautena vihattiin siihen määrään kuin Foulonia. Tässä suhteessa saattoi kilpailla ainoastaan hänen vävynsä Berthier de Savigny.

Seuraavana päivänä Bastiljin valloittamisen jälkeen he saivatkin palkkansa.

Foulon oli kuollut ja Berthier oli karannut.

Foulonin epäsuosion mitan täytti se, että Neckerin erottua hän otti tämän _hyveistärikkaan geneveläiaen_ paikan, millä nimellä Neckeriä siihen aikaan mainittiin, ja oli ollut kolme päivää valtiovarain tarkastajana.

Siksi hänen hautajaisissaan paljon laulettiinkin ja tanssittiin.

Ensiksi aiottiin ottaa ruumis arkusta ja hirttää se. Mutta Billot oli noussut eräälle pengermälle, puhunut kunnioituksesta kuolleita kohtaan, ja ruumissaattue oli rauhassa saanut jatkaa matkaansa.

Pitousta oli tullut oikea sankari.

Pitou oli Elien ja Hullinin ystävä, ja nämä lähettivät hänet toimittamaan asioitaan.

Hän oli sitäpaitsi Billotin uskottu, ja Lafayette oli, niinkuin olemme kertoneet, osoittanut Billotille erikoista suosiota. Lafayette käytti Pitouta toisinaan läheisyydessään poliisina, antaen hänen leveillä olkapäillään ja suurilla nyrkeillään raivata tietä.

Kuninkaan Pariisissa käynnin jälkeen Gilbert, joka Neckerin välityksellä oli joutunut yhteyteen kansalliskokouksen ja valtuuston huomattavimpien jäsenten kanssa, teki taukoamatta työtä kasvattaakseen tätä lapsuuden tilassa olevaa vallankumousta.

Hän siis jätti Billotin ja Pitoun seuran, jotka vuorostaan liittyivät innolla porvarillisiin kokouksiin, missä keskusteltiin haaveellisista valtiollisista kysymyksistä.

Eräänä päivänä, kun Billot oli kolmen tunnin ajan selittänyt valitsijoille mielipiteitään Pariisin varustamiseksi elintarpeilla ja väsyneenä selvittelyihin, mutta onnellisena siitä, että hänkin oli ollut puhujana, nautti levosta, kuuntelematta seuraavien puhujien yksitoikkoisia esityksiä, tuli Pitou aivan hätääntyneenä kaupungintalon istuntosaliin pujahtaen sisään kuin ankerias ja sanoi väräjävällä äänellä, joka suuresti erosi hänen tavallisesta puhetavastaan:

"Herra Billot, rakas herra Billot!"

"Mitä nyt?"

"Suuri uutinen!"

"Hyväkö uutinen?"

"Suurenmoinen uutinen."

"Mikä?"

"Tiedättehän, että kävin 'Hyveellisten klubissa' Fontainebleaun tulliportin luona?"

"Tiedän. Entä sitten?"

"Siellä kerrottiin kummallisia asioita."

"Mitä?"

"Tiedättehän, että tuo roisto Foulon oli muka kuolevinaan ja että hänet muka haudattiinkin!"

"Mitä sanot? Oli kuolevinaan? Muka haudattiinkin? Hän on, hitto vieköön, todella kuollut, ja minä näin hänen hautajaisensa."

"Herra Billot, hän elää!"

"Elää!"

"Elää yhtä hyvin kuin te ja minäkin."

"Sinä olet hullu!"

"Rakas herra Billot, minä en ole hullu. Tuo roisto Foulon, kansan vihollinen, Ranskan iilimato, sen kiristäjä, ei olekaan kuollut."

"Mutta kerroinhan, että hänet haudattiin saatuaan halvauksen, sanoinhan, että näin hänen hautaussaattonsa ja että estin ottamasta häntä arkusta hirtettäväksi."

"Mutta minä näin hänet elossa!"

"Sinäkö?"

"Aivan yhtä selvästi kuin näen teidät, herra Billot. Eräs hänen palvelijoistaan kuoli, ja tälle tuo roisto