Aarteen etsijät

Kirj.

James Oliver Curwood

Suomentanut

O. A. Joutsen

Alkuperäinen nimi: "The Gold Hunters"

Jatkoa kirjaan "Sudenpyytäjät"

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SisäLlys:

1. Postirekeä tavoittamassa 2. Minnetaki metsärosvojen käsissä 3. Vungain jäljillä 4. Rod seuraa ihmisjalkaisen karhun jälkiä 5. Rod taistelee hengestään 6. Kuoleman varjo 7. Pohjoiseen 8. Kultainen luoti 9. Ombabika-jokea vastavirtaan 10. Salaperäinen laukaus 11. Ääni rotkossa 12. Vabi tekee merkillisen keksinnön 13. Kolmas koski 14. Vanha laatikko 15. Suvannon aarre 16. John Ball ja kullan salaisuus 17. Maanalainen maailma 18. John Ballin tarina

1.

Postirekeä Tavoittamassa

Puolipäivän syvä hiljaisuus vallitsi Kanadan salomaan rajattomassa yksinäisyydessä. Hirvi ja karibu olivat murkinoineet jo varhain aamun koitteessa ja lepäilivät nyt rauhallisesti helmikuun auringon leppoisassa lämpimässä; ilves oli ryöminyt isojen kallioiden välissä piileksivään pesäänsä ja odotteli päivää painuvaksi pohjan ja lännen puolelle, ennen kuin lähtisi jälleen rosvoretkilleen; kettukin nukkui jossain kallioilla päivällisrupeamaansa, ja levottomat kuusankalinnut pelmuttelivat laiskasti höyheniänsä suloisessa alkukevään auringossa, joka jo vähin sulatteli talven lumia.

Tällaisena verrattomana päivänhetkenä heittää saaliinsa jäljillä oleva vanha eränkävijä selkäreppunsa hangelle, kerää äänettömästi risuja nuotioksi, syö eineensä ja polttaa päivällispiippunsa -- silmät ja korvat koko ajan valppaina; tällaisena hetkenä hän tokaisee vähemmän tottuneelle toverilleen, joka on uskaltanut puhella kuiskausta kovemmin:

-- Hss! Ole hiljaa! Et arvaakaan, miten lähellä jo olemme saalistamme. Riistaeläimet ovat nyt syöneet maarunsa täyteen ja makailevat ruokaansa sulattamassa. Ei yksikään niistä lähde liikkeelle ennen kuin vasta tunnin tai parin perästä, ja silloin voimme joka laukauksella kaataa hirven tai karibun. Mutta nyt emme kuule niistä hiiren hiiskaustakaan!

Mutta sittenkin näytti hetken päästä jotakin elävää ja liikkuvaa irtaantuvan tästä näköjään elottomasta hiljaisuudesta. Aluksi siitä ei voinut erottaa muuta kuin pienen tumman pilkun erään lumisen harjun päivänpuoleisella rinteellä. Sitten se liikkui, kasvoi silmissä, kurottihe pitkäkkäiseksi möhkäleeksi kuin etukäpäliänsä ojentava ja hartioitaan luimistava koira -- ja silloin sen tunsi sudeksi.

Susi nukkuu raskaasti, kun sen vatsa on kylläinen. Metsämies olisi sanonut, että tämä susi oli einehtinyt jo edellisenä iltana. Mutta jokin erikoinen syy tuntui tällä kertaa hälyttäneen sen hereille. Sen sieraimissa oli käynyt heikko häivähdys erämaan olioille kaikkein vastenmielisimmästä ja pelottavimmasta aistimuksesta -- ihmisenhajusta.

Se laskeutui rinnettä alas velttona ja välinpitämättömänä niin kuin kylläinen eläin aina tekee, ja sen aistit olivat vain puolivireessä; tassutteli laiskasti metsänaukeaman pehmoisella hangella ja pysähtyi sitten kuin naulittu, kun tuo inhottava ihmishaju kävi sen sieraimiin niin väkevästi, että sen oli pakko kohottaa kuononsa kohti sinitaivasta ja varoittaa metsissä ja aukeilla maleksivia tovereitaan vihlaisevalla hälytysulvonnalla.

Mutta jokin seikka tuntui nyt pidättävän sutta paikallaan. Ilmassa oli jotakin salamyhkäistä, josta se ei päässyt oikein selville. Aivan sen kuonon editse juoksi koirareen leveä tasainen latu ja monien koirien jalanjäljet. Jolloinkin viime tunnin kuluessa oli tästä kulkenut ohitse Vabinoshin "koiraposti" pitkällä matkallaan sivistyksen rintamaille.

Mutta ei tuo miehen ja reen ja koiraparven sivakka latu tällä kertaa pannut sutta seisomaan paikallaan, jäsenet jännittyneinä, aistit vireillä ja mieli tappelua himoiten -- ja kuitenkin epäröivänä. Ei, vaan pidättävä aihe tuli vastakkaiselta taholta, pohjoisen puolelta, sieltä mistä tuuli kävi. Ensin sieltä tuli hälyä, sitten hajua -- sitten molempiakin; ja silloin susi otti joutuisan lipetin takaisin ylös päivänpaisteista rinnettä.

Hälyttävä aihe tuntui tulevan pienen järven pohjoispäästä, vain neljännesmailin takaa, ja äkkiä näkyikin palsamimännikön tiheästä reunamasta putkahtavan esiin koiraparvi ja sen perässä reki ja mies. Siunaaman hetken vetojuhdat näyttivät sekaantuvan toisiinsa auttamattomaksi ruuhkaksi tai joutuvan keskenään tuimaan kamppailuun, kuten pohjolan rekikoirat usein kesken kiireistäkin ajoa tekevät.

Sitten kuului ihmisäänen teräviä komentohuutoja, piiskan äkäistä läiskettä ja eläinten valittavia ulvahduksia; sekasortoon joutunut valjaikko suoristui jälleen jonoksi ja lähti kellanharmaana juovana painamaan jään sileätä hankea.

Mies juoksi reen vierellä. Hän oli pitkä ja laiha, ja jo kaukaa hänet tunsi intiaaniksi. Valjaikon ja sen ajajan ennätettyä satakunta askelta eteenpäin kuului takaapäin jälleen karjahdus, ja toinenkin reki törmäsi esiin metsän pimennosta. Senkin vierellä juoksi kiireinen ajomies.

Johtaja hypähti nyt rekeensä, päästi suustaan sarjan kireitä kiihotushuutoja ja jakoi piiskastaan äkeitä iskuja koirien peräpakaroille. Toinen ajaja juoksi yhä rekensä rinnalla, niin että hän saavutti pian ensimmäisen valjaikon, ja kun molemmat reet vihdoin joutuivat järven vastakkaiseen päähän, missä susi oli äsken kohottanut varoittavan huutonsa heimolaisilleen, olivat kaikki kaksitoista koiraa miltei rinnakkain.

Oitis hiljensivät kummankin valjaikon johtajakoirat kulkuaan, ja puolisen minuutin perästä molemmat reet pysähtyivät. Koirat heittäytyivät valjaissaan hangelle pitkälleen, läähättäen, jalat suorina ja anturat verestävinä niin että lumi vähitellen alkoi punertua. Miehissäkin näkyi ankaran uupumuksen merkkejä.

Vanhempi heistä oli, kuten jo olemme maininneet, täysiverinen intiaani, pohjolan vanhan punaisen valtiasrodun puhdas edustaja. Hänen toverinsa oli nuorukainen, tuskin vielä toistakaan vuosikymmentään umpeen täyttänyt; mutta hänen jäsenissään oli metsän villin eläimen voimaa ja ketteryyttä, vapaa ulkoilmaelämä oli ahavoittanut hänen kaunispiirteiset kasvonsa pronssinkarvaisiksi, ja kasvojen väristä sekä suorista mustista hiuksista saattoi huomata, että hänen suonissaan juokseva veri oli sukua hänen toverinsa rodulle.

Tapaamme tässä jälleen vanhat tuttavamme Mukokin ja Vabin -- uskollisen vanhan intiaanisoturin ja jäljentuntijoista ensimmäisen, sekä Vabinoshin kauppa-aseman hoitajan puoliverisen pojan Vabigunin. Molemmat näyttivät olevan suunnattoman jännityksen vallassa. Siunaaman aikaa he huohottaen tuijottivat ääneti toisiaan silmiin.

-- Pelkään -- ettemme -- kykene -- tavoittamaan -- heitä, Muki, nuorempi huohotti. Mitä sinä ajattelet...

Hän katkaisi kysymyksensä, sillä Mukoki oli heittäytynyt polvilleen hangelle muutaman askelen päähän valjaikkojen eteen. Aivan siitä kulki heidän editseen koirapostin latu. Melkein minuutin ajan hän tarkasteli koirien jälkiä ja jalasten tasaista raidetta. Sitten hän vilkaisi ylös ja virkkoi tyytyväisesti:

-- Tavoittaa se peijakas -- ihan varmasti! Katsos -- reki painuu syvä. Molempi jalas! Koirilla ylen paljon kuorma. Tavoittaa se juupeli -- ihkasen varmasti!

-- Mutta katsohan omia koiriamme! väitti Vabi, jonka kasvoilla vielä väreili synkkä epäilys. Ne eivät ole minun rukkasiani paljonkaan paremmat, ja johtajakoirani on käynyt sääririkoksi. Katsohan, miten niiden käpälät ovat vereslihalla!

"Äkämät", kuten näitä peräpohjolan isoja susimaisia rekikoiria kansanomaisesti sanotaan, olivatkin todella tuiki säälittävässä kunnossa. Lämmin päivänpaiste oli pehmittänyt hangen kovan kuoren, niin että eläinten jalat olivat joka painalluksella puhkaisseet sen, ja särkymäkohtien terävät reunat olivat leikelleet ja viileskelleet pahasti niiden jalkaparkoja. Mukokin ilme kävi huolestuneeksi, kun hän varovaisesti nosteli ja tutki ajokkien käpäliä.

-- Huono on -- kovasti huono, hän murahteli. Me olee aika hullut!

-- Kun emme panneet niille lumitallukoita -- niinkö? Vabigun kysyi. Minä löysin reestäni tusinan verran tallukoita -- parhaiksi kolmelle koiralle. Mutta äläst... Hän kumartui innokkaana rekensä yli, kaivoi sen pohjista esiin koirien lumitallukat ja kääntyen vanhaan intiaaniin pyöritteli niitä käsissään kasvoillaan uusi toivon vire.

-- Meillä on vielä yksi keino koettelematta, Muki! hän huudahti. Riisu joutuin vankimmat koirasi valjaista. Me saamme _yhden_ valjaikon kuntoon -- ja sillä on toisen meistä lähdettävä jatkamaan yksinään!

Molempien miesten äreät huudot ja Mukokin piiskan paukkuvat sivallukset pakottivat nääntyneet ja veriset eläinparat jälleen jalkeille. Kolmen isoimman ja väkevimmän koiran käpäliin sidottiin reestä löydetyt tallukat, ajokit valjastettiin Vabigunin reen eteen ja niiden jatkoksi lisättiin kuusi muuta koiraa, joissa vielä näkyi hivenen sitkeyttä. Tovin perästä pitkä koirakaravaani patisti vinhaa vauhtia Hudson Bay-postin latua, ja reen vierellä ravasi puoliverinen nuorukainen.

Tätä jännittävää takaa-ajoa oli jatkunut jo päivänkoitosta lähtien. Lepäilemään ei ollut joudettu enempää kuin minuutti tai pari tuntia kohti. Yli mäkien ja jäiden, puhki pimeän salon ja poikki alavan tasankomaan olivat koirat ja miehet kiitäneet hellittämättä, ruokaa ja juomaa maistamatta, haukaten jolloinkin vain suullisen lunta tienvierestä kitalaen polton lievikkeeksi -- silmät koko ajan kuin naulittuina edellä kulkeneen postireen verekseen latuun.

Tuliset "äkämätkin" tuntuivat käsittävän, että takaa-ajosta oli retkeläisille tullut elämän ja kuoleman kysymys ja että niiden tuli hellittämättä painaa edessä olevaa latua, kunnes isännät olivat päässeet päämääränsä perille. Etäisten ihmisten haju alkoi tuoreesta ladusta käydä yhä väkevämmin niiden susimaisiin sieraimiin. Jossakin noiden jälkien päässä oli toisia miehiä ja toisia koiria, jotka niiden oli määrä tavoittaa!

Vieläpä nytkin, vaikka niiden veristävät jalat horjahtelivat, takaa-ajon huuma, suden tappelukiihko, paloi kuumana niiden veressä. Valkeat ikenet irvistelivät ja kurkuista kuului kumea murina, kun latujen ihmishaju yhä selvemmin kävi niiden sieraimiin. Erämaan eläjän synnynnäinen vaisto neuvoi niille tien, jota niiden oli mentävä. Uskollisina viimeiseen saakka ne kiskoivat kuormaansa, vaikka hengitys kävikin koristen kurkkutorvessa; kieli riippui pitkänä leukojen välistä, sydän löi yhä työläämmin ja silmät alkoivat verestää, kunnes ne viimein paistoivat punaisina palloina.

Juostuaan itsensä henkihieveriin Vabigun kellahti rekeen hengähtämään ja raajojaan lepuuttamaan, mutta vaikka kuorma siten silloin tällöin suurenikin, ajokit jännittivät vain hartioitaan entistä tuimempaan ponnistukseen, eikä niiden vauhti tuntunut juuri lainkaan vähenevän.

Kerran syöksähti säikähtynyt hirvi metsästä aukeaman poikki satakunnan askelen päässä niistä, mutta "äkämät" eivät siitä välittäneet; vähän edempänä ilves, joka oli havahtunut kalliolla päivällisunestaan, vyöryi pallona ladun poikki -- rotunsa verivihollisen nähdessään koirat tosin vähän hätkähtivät, mutta jatkoivat sen enempää siitä piittaamatta kulkuaan.

Vähitellen huima meno kuitenkin hidastui hidastumistaan. Perimmäinen koira ei enää ollut juuri muuta kuin karvakäärö; reenlaidan yli kurottuen Vabi sivalsi terävällä puukollaan sen rintahihnan poikki, ja lopen uupunut eläin vierähti hervottomana pallona sivuun. Kaksi muuta koiraa kykeni enää vain vaivoin kiskomaan, neljäs oli käymässä jalkarikoksi ja värjäsi käpälillään ladun punertavaksi.

Jokainen hetki veti pojan kasvot ja sydämen yhä synkempään ja epätoivoisempaan vireeseen. Ylenpalttinen ponnistus oli saanut hänenkin silmänsä verestämään, huulet riippuivat hervottomina raollaan, sääret -- muulloin voimakkaat ja ketterät kuin punapeuran -- olivat lysähtää hänen allaan. Yhä useammin hän tuupertui rekeen. Takaa-ajo tuntui pakostakin loppuvan kesken. Turhaa heidän oli yrittääkään tavoittaa Hudson Bayn postirekeä!

Vielä kerran koiriaan hoputtaen Vabi hypähti hangelle ja kompuroi etumaisten koirien rinnalle yllyttäen niitä viimeiseen ponnistukseen. Heidän edessään aukeni metsän keskestä siloinen aukea, ja sen takaa kuumotti kymmenien mailien mittaisena Nipigon-järven luminen selkä. Ja kaukaa taivaanrannalta, auringonpaisteesta ja lumenkilotuksesta, Vabin miltei sokaistuneisiin silmiin kuulsi hienoinen musta juova, jonka hän tunsi etelään kiitävän koirapostin jonoksi.

Hän yritti huutaa, mutta hänen huuliltaan lähtenyt tukahtunut ääni tuskin kuului sadankaan askelen päähän; polvet horjahtelivat hänen allaan, jalat kävivät äkkiä lyijynraskaiksi, ja hän vajosi hervottomana hangelle.

Uskollinen koiraparvi kokoontui hänen ympärilleen, ne nuolivat hänen kasvojaan ja käsiään -- niiden läähättävien kitojen kuuma hengitys muuttui ilmassa höyrypilviksi.

Hetken aikaa nuoresta intiaanista tuntui kuin helottava päivä olisi äkkiä muuttunut mustaksi yöksi. Hänen silmänsä sulkeutuivat, koirien läähätys kuului yhä heikompana hänen korvissaan, aivan kuin valjaikko olisi loitonnut hänen luotaan; hän tunsi vähitellen vajoavansa, putoavansa loputtomaan pimeyteen.

Epätoivoisesti hän ponnisteli ja kamppaili saavuttaakseen jälleen tajuntansa. Hänellä oli vielä yksi mahdollisuus jäljellä -- yksi ainoa! Hän kuuli taas koirien läähätyksen ympärillään, tunsi niiden kielten lipovan hänen käsiään ja kasvojaan; hän ponnistautui polvilleen ja haparoi käsillään kuin sokaistunut. Parin askelen päässä oli reki, ja jossakin tuolla kaukana, hänen näköpiirinsä ulkopuolella, oli Hudson Bay-yhtiön koiraposti!

Hän eteni tuuma tuumalta koirien pyöriessä hänen ympärillään. Viimein hänen kätensä tavoittivat reen laidan ja haparoivat sormet tarrautuivat pyssyn kylmään teräkseen. Yksi mahdollisuus oli vielä jäljellä! Yksi ainoa mahdollisuus! Nuo sanat -- tuo ajatus täyttivät kohisten hänen aivonsa; hän nosti pyssyn poskelleen suunnaten sen suun taivaalle, jottei vahingoittaisi koiria.

Kerran, kahdesti, viidesti Vabi laukaisi pyssynsä, täytti sitten makasiinin uusilla panoksilla ja ampui ampumistaan, kunnes tuo lumen ja taivaan välimailla näkyvä etäinen musta juova pysähtyi kulussaan -- ja kääntyi takaisin! Ja taukoamatta pamahteli Vabin pyssy, kunnes sen piippu tuntui kuumalta hänen käsissään ja panokset loppuivat patruunavyöstä.

Sumu hälveni verkalleen hänen silmistään. Hän kuuli huudon ja kompuroi jaloilleen, viittoi käsillään ja huuteli huutamistaan, kunnes koiraposti pysähtyi puolisensadan askelen päähän hänen valjaikostaan.

Ilosta ja hämmästyksestä huudahtaen hypähti postireestä hangelle Vabin ikäinen nuorukainen, joka juoksi intiaanin luo ja tavoitti hänet syliinsä juuri kun toinen jälleen oli hervahtamassa hangelle.

-- Vabi -- mikä nyt on hätänä? hän huusi. Oletko loukkaantunut? Oletko sinä...

Vabi kamppaili hetken voittaakseen heikkoutensa.

-- Rod..., hän kuiskasi, Rod -- Minnetaki...

Hänen huulensa vaikenivat ja hän putosi raskaasti ystävänsä käsivarsille.

-- Mitä aioit sanoa, Vabi? Puhu minulle! Nopeasti! Toisenkin nuorukaisen kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi ja hänen äänensä vapisi. -- Mitä sinä sanoit - Minnetakista?

Intiaaninuorukainen yritti päästä tajuihinsa. Hänen huuliltaan kuului hiljainen kuiskaus:

-- Minnetaki -- vungain -- käsissä!

Sitten hänen hengityksensä tuntui taukoavan ja hän näytti liikkuvan elämän ja kuoleman rajamailla.

2.

Minnetaki MetsäRosvojen KäSissä

Hetken Roderick Drew todella luuli, että henki oli jo paennut hänen ystävänsä hervottomasta ruumiista. Vabi makasi niin hiljaa ja hänen ruskeat kasvonsa olivat niin oudon kelmeät, että Rod vaipui nyyhkyttäen hänen vierelleen ja toisti ääni väristen hänen nimeään. Koirapostin kuljettaja laskeutui polvilleen intiaanin viereen. Hän työnsi kätensä Vabin paidan alle, piti sitä kotvan aikaa hänen rinnallaan ja sanoi sitten:

-- Hengissä on.

Hän otti kiireesti taskustaan pienen metallipullon, kiersi tulpan auki ja laski pullon elottomalta näyttävän nuorukaisen huulille pakottaen tämän nielemään tilkkasen sen sisällyksestä. Väkevä paloviina tehosi heti; Vabi avasi silmänsä ja tuijotti postimiehen pakkasen puremia kasvoja. Sitten luomet jälleen painuivat kiinni.

Postimiehen karkeilla kasvoilla näkyi keventynyt ilme, kun hän toiselle pojalle osoitti Vabinoshin koiravaljaikkoa.

Uupuneet ajokit viruivat pitkänään hangella pää etukäpäliin painettuina. Ei edes vieraan valjaikon näkeminen saanut niitä ärhentelemään. Koko koiraparven olisi voinut luulla heittäneen henkensä, ellei olisi nähnyt niiden työläästi puuskuttavia kylkiä ja suusta riippuvien punaisten kielten värähtelyä.

-- Ei hän ole loukkaantunut eikä sairaskaan! huudahti postimies. Katsokaahan noita koiria! Poika on juossut koko matkan niiden rinnalla -- hän on juossut kunnes jalat ovat lysähtäneet hänen altaan!

Postimiehen sanat lohduttivat vain hivenen Rodin mieltä. Hän saattoi nyt tuntea elämän värähdellen palaavan Vabin ruumiiseen. Vabin äskeiset sanat täyttivät hänet uudella hirvittävällä pelolla.

Mitä Minnetakille oli tapahtunut? Minkä vuoksi ystävä oli lähtenyt heidän peräänsä? Mikä oli saanut hänet pitkittämään takaa-ajoa koko tämän huikean matkan, kunnes henki oli miltei lähtenyt hänen ajokeistaan ja hän itse taintuneena nääntynyt hangelle? Olivatko vungat surmanneet Vabin kauniin sisaren?

Yhä uudelleen hän rukoili ja ravisteli toveriaan puhumaan, kunnes postimies työnsi hänet syrjään ja kantoi Vabin postirekeen.

-- Menkää hakkaamaan tuolta rannalta pihtakuusen vesoja ja laittakaa sinne nuotio, hän komensi. Meidän täytyy saada jotakin kuumaa hänen sisäänsä. Hänet on hierottava lämpimäksi ja käärittävä nahkasiin. Muuten vielä paha perii -- muuten vielä paha perii!

Rod ei odottanut toista käskyä, vaan juoksi rantaan postimiehen osoittamaan pihtakuusinäreikköön. Sieltä hän löysi muutamia nuoria koivuja, joista kiskomallaan tuohella hän sai nuotionsa virkeästi lieskahtelemaan juuri parhaiksi kun postireki toi tajuttoman kuormansa rantaan.

Postimiehen riisuessa Vabilta vaatteita ja kietoessa häntä pörröisiin karhuntaljoihin Rod paranteli nuotiota, kunnes sen lämmittävä loimo tuntui kymmenkunnan askelen päässä. Tuota pikaa oli nuotion laidalla lumella ja jäällä täytetty kattila kuumenemassa, ja postimies avasi lihaliemitölkin valmistaakseen menehtyneelle pojalle virvottavaa ja lämmittävää juomaa.

Kuoleman kalpeus oli kadonnut Vabin poskilta, ja hänen viereensä polvistunut Rod näki ilokseen, että hengitys alkoi käydä yhä säännöllisemmin raollaan olevien huulten välistä.

Mutta ystävän toipumisen tuottamaa iloa sumensi pelko sisaren kohtalosta. Mitä ihmettä Minnetakille oli tapahtunut? Tätä kysymystä hän taukoamatta toisteli ajatuksissaan siinä katsellessaan Vabin tajunnan palaamista; viime kuukausien tapahtumat kulkivat nopeasti hänen mielessään kirjavana kuvasarjana.

Hän oli olevinaan äitinsä kanssa rauhallisessa pienessä kodissaan Detroitissa; hän muisteli, miten oli ensi kerran koulussa tavannut Vabigunin, englantilaisen kauppa-aseman hoitajan ja kauniin intiaaniprinsessan pojan, joka oli lähetetty salojen sydämistä saamaan länsimaisen sivistyksen alkeita ja josta vähitellen oli tullut hänen paras ystävänsä. Hän muisteli kouluaikoja ja niitä seuranneita sykähdyttävän odotuksen täyttämiä päiviä ja öitä, jolloin he molemmat olivat yhdessä suunnitelleet jännittävää erämatkaa Vabin kotiin pohjolan perille.

Ja mitä satumaisia seikkailuja heillä sitten oli ollutkaan, kun he kolmisin, hän ja Vabi ja vanha intiaani Mukoki, olivat sudenpyytäjinä uhmanneet pakkasen, erämaan ja yksinäisyyden kauhuja! Katsellessaan, miten Vabin hengitys muuttui yhä säännöllisemmäksi, hän ajatteli tekemäänsä ihmeellistä venematkaa sivistyneen maailman liepeiltä suuren korven sydämeen, ensimmäistä näkemäänsä hirveä, samalla matkalla kaatamaansa eräkarhua ja sitä päivää, jolloin hän ensi kerran tapasi kauniin Minnetakin Nipigon-järven viileällä selällä. Rod muisti, kuinka tuuli oli silloin pyyhkäissyt hänen hattunsa järveen, muisti Minnetakin heläjävän naurun, ja kuinka tämä oli pelastanut hänen päähineensä.

Kaikki nuo suloiset muistot olivat hänen mielessään kuin salaman valaisemina -- nuo ihanat päivät, joina hän ja Minnetaki olivat ilakoiden samoilleet metsissä ja opiskelleet erätiedon alkeita; kauhea kamppailu, jolloin hän aseettomin käsin oli riistänyt tytön pohjolan villien metsärosvojen vungien käsistä; sitä seuranneiden viikkojen ja kuukausien seikkailut, kun he kolmisin -- Vabigun, vanha Mukoki ja hän -- olivat viettäneet eräelämää synkkien salojen siimeksessä; heidän epätoivoiset taistelunsa samojen vungain kanssa; satavuotias erämaja ja sieltä löytyneet vanhat luurangot; tuohilevylle piirretty kartta, josta he sydän sykkien lukivat hämäriä viitteitä kaukaisesta kulta-aarteesta.

Karttaa ajatellessaan Rod vaistomaisesti tunnusteli takkinsa sisätaskua. Siellä oli jäljennös tuosta kartasta, jonka salaperäinen vetovoima toisi hänet kevään tultua uudestaan näille kaukaisille saloille. Silloin heidän kolmen oli määrä yhdessä tunkeutua pohjolan perille valtaamaan luurankomiesten jälkeensä jättämää erämaan kultaa.

Mutta haavekuvat katosivat hänen nähdessään puistatuksen käyvän nuoren intiaanin ruumiin lävitse. Seuraavassa tuokiossa Vabi avasi jo silmänsä ja nähdessään Rodin huolestuneet kasvot hymyili heikosti. Hän yritti puhua, mutta huulet pettivät, ja hän ummisti uudestaan silmänsä.

Roderickin kasvot olivat täynnä hätää ja pelkoa, kun hän kääntyi katsomaan kokenutta postimiestä, joka oli tullut hänen vierelleen. Kun hän vajaa vuorokausi sitten oli eronnut Vabigunista kauppa-asemalla, tämä oli ollut terveyden perikuva, solakka nuori jättiläinen, satojen seikkailujen karaisema.

Ja nyt -- mikä muutos! Vabin sammuneiden, verestävien silmien, hirvittävän laihojen kasvojen ja voimattomien jäsenten näkeminen täytti hänen mielensä pelokkailla aavistuksilla.

Oliko mahdollista, että vain muutamien tuntien rasitus voi saada aikaan noin merkillisen muutoksen? Ja missä oli Mukoki, tuo uskollinen vanha erämies, jonka vartioivan katseen ulottuvilta Vabigunin ja Minnetakin ani harvoin sallittiin poistua?

Tuntui kuluvan kiduttavan pitkä aika ennen kuin Vabi jälleen avasi silmänsä, ja kuitenkin sitä kesti vain muutaman minuutin. Tällä kertaa Rod nosti hänen päänsä hellävaroen syliinsä, ja postimies asetti lihaliemikupin hänen huulilleen.

Lämmin, virkistävä juoma toi uutta eloa nääntyneeseen nuorukaiseen. Hän joi aluksi hitaasti, sitten yhä kiihkeämmin ja saatuaan kupin tyhjäksi hän yritti nousta istumaan.

-- Saanko toisenkin kupillisen, hän läähätti. Se teki hyvää!

Hän nautti uuden annoksen vielä halukkaammin ja huomattavasti paremmalla tuloksella. Hän pysyi jo omin voimin pystyssä, ojenteli sitten jäseniään ja nousi toisten avulla jaloilleen. Hänen silmissään paloi pelottava hehku, kun hän katsahti Rodiin.

-- Minä pelkäsin -- etten -- etten tavoittaisi teitä!

-- Mikä oikeastaan on hätänä, Vabi? Mitä on tapahtunut? Sinä yritit kertoa jotakin -- Minnetakista...

-- Hän on joutunut vungain käsiin. Vungain päällikkö vangitsi hänet omin käsin, ja nyt he vievät häntä pohjoiseen. Rod, ainoastaan sinä voi pelastaa hänet.

-- Minäkö -- ainoastaan -- voin -- pelastaa -- hänet? sai ällistynyt Rod sanotuksi. Mitä sinä tarkoitat?

-- Kuulehan! huudahti nuori intiaani ja tarttui häntä käsivarteen. Muistathan kun tappelimme vungain kanssa ja pakenimme tuosta manalan rotkosta etelään? Seuraavana päivänä sinä lähdit metsästämään ja jouduit koirareen jäljille. Sinä kerroit seuranneesi latua ja nähneesi sen vierellä lumikengän jäljet ja lisäksi -- niin kuin arvelit -- Minnetakin mokkasiinin jäljen. Kauppa-asemalle tultuamme saimme kuulla Minnetakin lähteneen kahdella koirareellä Kenogamiin ja silloin päättelimme, että nuo lumikenkäin jäljet olivat Kenogamin miesten painelemia. Mutta siinä me erehdyimme. Ne olivatkin vungain jälkiä!

Vabi katsoi ystäväänsä, ja hänen äänensä värähti.

-- Toinen oppaista, joka pahasti haavoittuneena pääsi pakenemaan, toi meille eilen illalla tiedon vungain hyökkäyksestä ja Minnetakin ryöstämisestä. Aseman lääkäri sanoo, että oppaan haava on kuolettava ja että hän tuskin elää huomiseen saakka. Sinä olet nyt ainoa toivomme! Sinä ja kuoleva opas olette ainoat, jotka tiedätte missä vungat hyökkäsivät. Nyt on ollut suojailmaa parisen päivää, ja jäljet ovat voineet tasoittua umpeen. Mutta sinähän näit Minnetakin mokkasiinin jäljen. Ja sinä näit lumikenkien jäljet. Sinä tiedät, minne päin he menivät!

Vabi puhui nopeasti, puuskittain ja vaipui sitten kiihtymyksen uuvuttamana jälleen reen pohjalle.

-- Me olemme ajaneet sinua takaa kahdella koiravaljaikolla aamunkoitosta lähtien, hän lisäsi, ja me puristimme elukoista miltei kaiken hengen. Viime hädässämme teimme kahdesta valjaikosta yhden, ja minä jatkoin sillä yksinäni takaa-ajoa. Mukoki jäi kymmenkunnan mailin päähän ladulle.

Rodin veri oli jähmettyä kauhusta, kun hän kuuli Minnetakin joutuneen rosvojoukon päällikön Vungan kynsiin. Ei tarvinnut enää ihmetellä Vabissa tapahtunutta hirvittävää muutosta. Sekä Minnetaki että Vabi olivat useinkin kertoilleet hänelle, mikä kaamea sota vallitsi Vabinoshin ja tuon verenhimoisen villin välillä, ja viime talvena Rod oli itsekin joutunut siihen mukaan. Hän oli ollut mukana taistelussa, nähnyt vihollisia kaatuvan ja ollut joutumaisillaan Vungan koston uhriksi.

Hän muisteli ajatuksissaan mitä oli kuullut tuon verisen vihan alkusyystä.

Monia vuosia sitten oli nuori englantilainen George Newsome tullut hoitajaksi Vabinoshin kauppa-asemalle ja oli siellä tavannut intiaanipäällikön kauniin tyttären, josta oli tullut hänen vaimonsa.

Sotaisan naapuriheimon päällikkö Vunga oli ollut hänen kilpailijansa, ja sen jälkeen kun valkoinen mies oli perinyt voiton, hylätty kosija oli käynyt hellittämätöntä taistelua Vabinoshin väkeä vastaan. Vungan heimo luopui entisestä eräelämästään; heistä tuli lainsuojattomia metsärosvoja ja murhamiehiä, ja vähitellen vungista tuli koko erämaan kauhu.

Tuota katkeraa kamppailua oli nyt kestänyt vuosikausia. Vunga oli haukan tavoin väijynyt otollista tilaisuutta iskeäkseen kyntensä saaliiseen. Hän oli varastellut siellä, surmannut täällä ja koko ajan odottanut hetkeä, jolloin pääsisi käsiksi itse kaupanhoitajaan ja hänen perheeseensä. Muutamia kuukausia sitten Rod oli pelastanut Minnetakin kovassa kamppailussa punaisten rosvojen käsistä. Ja nyt tuo tyttö oli jälleen vihamiesten armoilla!

Rod käännähti Vabiin päin.

-- Minä löydän jäljet, Vabi. Minä löydän ne vielä -- ja sitten me seuraamme niitä vaikka pohjoisnavalle asti. Me annoimme vungille päihin tuolla rotkossa ja annamme niille vietäville nytkin. Me löydämme Minnetakin, vaikka saisimme etsiä häntä tuomiopäivään asti!

Metsästä kuului kaukaisia piiskanläimäyksiä ja vaimeita huutoja.

-- Se on Mukoki! sanoi Vabigun.

3.

Vungain JäLjillä

Huudot lähenivät, ja yhä äänekkäämpinä kaikuivat Mukokin piiskansivallukset, kun hän hoputti Vabin jättämiä koiraparkoja. Samassa hetkessä vanha soturi jo ilmaantuikin valjaikkoineen metsänaukeaman reunalle, ja molemmat nuorukaiset juoksivat häntä vastaan.

Ensi silmäyksellä Rod saattoi havaita, että jos Mukokilla olisi ollut edessään vähänkin pitempi matka, olisi hänkin Vabin tavoin sortunut ladulle. Pojat taluttivat uskollisen toverinsa postirekeen karhuntaljoille lepäämään ja kiehauttivat hänelle kuumaa lientä.

-- Sinä otti hänet kiinni, virnisteli Mukoki iloisena. Ottipas vain hänet kiinni.

-- Ja hän oli vähällä tappaa itsensä, Muki, Rod puheli. Ja nyt -- hän katsahti tovereihinsa -- mitä nyt kaikkein ensimmäiseksi teemme?

-- Meidän on heti lähdettävä vungain jäljille, Vabi arveli. Yksikin hukkaan mennyt tunti voi nostaa meiltä tien pystyyn.

-- Mutta entä koirat...

-- Voitte ottaa minun valjaikkoni, keskeytti postimies. Siinä on kuusi isoa koiraa, jotka eivät ole vielä pahasti väsyneitä. Lisäätte vielä muutaman oman koiranne, ja lopuilla minä lähden postia viemään. Mutta neuvoisin teitä ensin levähtämään tunnin verran ja syömään vahvasti. Ei ole hyvä lähteä väsyneenä ja vatsa tyhjänä pitkälle taipaleelle.

Mukoki kannatti postimiehen ehdotusta, ja Rod lähti heti hakemaan lisää nuotiopuita. Tilapäisellä leiripaikalla kävi kiireinen vilske. Postimiehen ottaessa esiin eväitä Mukoki ja Vabi valitsivat koiristaan kestävimmät ja panivat kokoon kunnollisen valjaikon, jonka piti lähteä viemään heitä vaaralliselle matkalleen. Jokaiselle koiralle viskattiin lihakimpale, ja eväslihat asetettiin nuotion hiillokselle paistumaan.

Rod uurasti järven paksuun jäähän avantoa saadakseen vettä keittopuuhiin. Vähän ajan perästä Vabikin tuli hänen luokseen jäälle.

-- Valjaikko on kunnossa, hän sanoi, kun Rod hetkeksi taukosi levähtääkseen. Evästä meillä on tosin niukanlaisesti yhdeksälle koiralle ja kolmelle miehelle, mutta ammuksista ei ole puutetta. Kaiketi löydämme matkan varrelta riistaa.

-- Jäniksiä ainakin, arveli Rod ja tarttui jälleen tuuran varteen. Muutamalla iskulla tuura jo kävikin sulaan veteen.

Aterian päättyessä aurinko alkoi jo laskea, ja jäätä raidoittivat setrimetsän terävähuippuiset varjot. Metsästäjät varustautuivat lähtöön: rähisevät koirat valjastettiin reen eteen, ja Rod, Vabigun ja Mukoki lausuivat hyvästit Hudson Bay-yhtiön postimiehelle.

-- Te ehditte neljässä tunnissa vastarannalle, huikkasi mies lähtijöiden perään. Teidän sijassanne leiriytyisin sinne.

Mukoki juoksi edellä polkien koirille latua. Vabi lepäsi reessä, ja Rod paineli hyvää vauhtia takana. Kotvan perästä hän tuli reen vierelle ja laskien kätensä nuoren intiaanin olalle tarpoi tasaisin askelin hänen rinnallaan.

-- Kyllä kai me jo huomenna pääsemme vanhalle leiripaikallemme -- sinne laakson notkelmaan? hän kysyi.

-- Varmasti, nyökkäsi Vabi. Mukoki kyllä tietää sinne suorimman tien. Ja kaikki muu riippuukin sinusta.

Rod jättäytyi jälleen reen perään säästääkseen keuhkojaan. Hänen aivonsa askartelivat entistä kiihkeämmin. Miten kävisi, kun he nyt saapuisivat leiripaikalle, missä he vungien käsistä livahdettuaan olivat hoitaneet haavoittunutta Mukokia? Pystyisikö hän vielä löytämään tuon vanhan reen ladun, jolla hän oli ollut näkevinään Minnetakin mokkasiinin jäljen? Hän toivoi hartaasti löytävänsä, mutta oli huolestunut nähdessään, miten suojasää oli vaikuttanut hangen pintaan. Kunpa Mukoki ja Vabi eivät luottaisi liikaa hänen erätaitoonsa!

Rod värisi juostessaan reen kannoilla ja ajatellessaan, mikä kohtalo saattoi odottaa Minnetakia. Vasta muutama tunti sitten hän oli pitänyt itseään maailman onnellisimpana poikana. Hän oli luullut Vabin sisaren olevan hyvässä turvassa Kenogamissa; hän oli hyvästellyt kauppa-asemalla olevat ystävänsä, ja jokainen hetki vei häntä kaukaista etelän kaupunkia, lähemmäksi kotia ja äitiä. Ja nyt hän oli odottamatta joutunut keskelle tähänastisen elämänsä järkyttävintä seikkailua!

Joidenkin viikkojen kuluttua hänen oli ollut määrä palata takaisin näille sinisille saloille, ja tällä kertaa äidinkin oli pitänyt tulla hänen mukanaan. Ja sitten he kaikki kolme, Mukoki, Vabi ja hän, olivat aikoneet lähteä etsimään kadonnutta kulta-aarretta sen kartan mukaan, jonka he olivat löytäneet vanhasta erämajasta. Yhdellä iskulla nämä haaveet olivat häipyneet kauas. Hän oli ajamassa takaa Minnetakin ryöstäjiä!

Malttamattomana Rod juoksi reen ohi ja hoputti Mukokia pitämään parempaa vauhtia. Vabi tunsi jo toipuneensa ja alkoi vuorotella Rodin ja Mukokin kanssa. Joka kymmenes minuutti vaihdettiin paikkaa, niin että jokainen sai levätä kahdesti tunnin kuluessa.

Nopeasti ilta-auringon loimu häipyi lounaisten metsien taakse. Hämärä kävi yhä sankemmaksi, edessä kumotti pimeyteen häipyen Nipigon-järven luminen jää. Tähtien kirkas tuike syttyi tummenevalle taivaalle; kuun punainen pallo kohosi metsän reunasta valaisemaan tätä jään, lumen ja ikimetsien maailmaa.

Hellittämättä he taivalsivat järven jäisellä aavalla, matka taittui maili maililta. Kuu kohosi yhä ylemmäksi keskitaivaalle. Sen verenpunainen loimu vaihtui ruusunpunaiseen, sitten heleänkeltaiseen, ja lopulta koko taivaankansi kimalsi kullan ja hopean välkkeessä. Suuren hiljaisuuden keskeltä kuului vain reenjalasten hiljaista kitinää, koirien tallukoiden sipsutusta ja matkamiesten satunnaisia huomautuksia.

Kahdeksan maissa alkoi jääkentän perältä häämöttää jotakin tummaa. Vabi, joka makasi reessä, huomasi sen ensimmäiseksi.

-- Metsä näkyy! hän huusi toisille. Olemme kohta rannassa. Koiratkin tuntuivat heti piristyvän tuntiessaan sieraimissaan palsamimännyn suloisen pihkanhajun. Teräväharjainen metsänreuna piirtyi yötaivasta vasten, ja viiden minuutin kuluttua noustiin jo jyrkkää rantatörmää ylös matalaan mäntymetsään.

-- Tähän me leiriydymme, sanoi Vabi kompuroiden pois reestä.

Mukoki oli jo saanut kirveen käteensä.

-- Sinä älä lepää vielä, hän varoitti. Jos sinä nyt lepää, ei jaksa rakenta havumaja. Ensin havumaja valmis, sitten lepää.

-- Olet oikeassa, Muki, sanoi Vabi nousten työläästi jaloilleen. Jos istun alallani minuutinkin, ette saa minua pystyyn kangellakaan. Rod, rakenna sinä nuotio. Muki ja minä laitamme majan.

Vajaassa puolessa tunnissa oli palsamimännyn oksista kyhätty havumaja valmiina ja sen edessä räiskyi iloinen nuotio, joka levitti valoa ja lämpöä parinkymmenen askelen päähän. Kauempaa metsästä raahattiin nuotioon muutamia tuulen kaatamia kelopuita, ja heti kun tuli oli tarttunut niihin, kävivät Mukoki ja Vabi nahkasiin kääriytyneinä pitkäkseen.

Rodille ei päivä ollut ollut niin rasittava kuin hänen tovereilleen, ja hän istui vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ajatellen tätä merkillistä kohtalon oikkua, joka oli jälleen kääntänyt hänen matkansa pohjoista kohti.

Koirat olivat ryömineet aivan räiskyvän nuotion vierelle ja makasivat siinä nyt jäykkinä ja jäsentä liikauttamatta. Jostakin salolta kuului suden valittava ulvahdus, puiden oksat paukahtelivat pakkasen kiristyessä.

Kului tuntikausi, ja yhä istua kyyhötti Rod nuotion ääressä pyssy polviensa välissä. Hänen mielessään ajelehti kuva toisensa jälkeen. Jossakin kaukana tämän saman metsän liepeillä räiskyi varmaan paraikaa toinen leirivalkea, joka lämmitti vangittua Minnetakia. Jokin salaperäinen vaisto sanoi Rodille, että tyttö oli valveilla ja ajatteli kaukana olevia ystäviään.

Entä seuraava kuva -- oliko se unta vai ihmeellistä selvänäköisyyttä? Hän näki tytön istuvan nuotion ääressä. Hänen musta tukkansa riippui raskaana palmikkona olkapäällä, silmät tuijottivat hurjina liekkeihin. Ja aivan tytön takana, käden ulottuvissa, istui toinen hahmo, jonka näkeminen nostatti kylmät väreet pojan jäseniin. Siinä oli itse Vunga, rosvojen päällikkö. Mies puhui vihaisesti, hänen ruskeat kasvonsa olivat kiukun vääristämät, ja hän ojensi kätensä tyttöä kohti.

Rod hypähti pystyyn huudahtaen niin kovaa, että nukkuvat koirat säpsähtivät. Hänen ruumistaan puistatti kuin kuumeessa. Oliko tuo näky pelkkä unikuva?

Rod muisteli toista samantapaista kokemustaan, näkyä, joka oli ilmaissut hänelle kultalöydön salaisuuden. Turhaan hän koetti karkottaa hermostuneen pelon mielestään. Miksi Vunga oli ojentanut kätensä Minnetakia kohti?

Hän käytti kaikki voimansa vapautuakseen tuosta kauheasta pelosta. Hän nousi ja ojentelihe. Sitten hän kohensi tulta niin, että säkenet sinkoilivat kauas.

Vihdoin hän paneutui pitkäkseen Mukokin ja Vabigunin väliin ja yritti saada unta. Mutta hän nukkui levottomasti. Hän näki yhä uudestaan Minnetakin istumassa valkean ääressä. Vihdoin uni jatkui niin pitkälle, että hän oli näkevinään Vungan sieppaavan tytön syliinsä ja katoavan hänen kanssaan metsän pimentoon.

Tällä kertaa ei Rod herättyään enää yrittänytkään jatkaa untaan. Kello oli vasta vähän yli puolenyön. Vabi ja Mukoki olivat jo nukkuneet neljä tuntia -- tunnin perästä hän herättäisi heidät. Hiljakseen hän rupesi valmistamaan aamiaista ja ruokkimaan koiria. Kahden ajoissa hän pudisteli Vabia hartioista.

-- Nouse, mies! hän huusi, kun nuori intiaani unenpöpperössä kavahti istualleen. Kohta on aika lähteä.

Hän koetti pitää hermojaan kurissa Mukokin ja Vabin istuessa hänen kanssaan nuotion ääressä. Hän ei välittänyt puhua heille unistaan, koska heidän mielensä oli jo muutenkin raskas. Mutta hän tahtoi pitää kiirettä. Ensimmäisenä hän oli valmiina lähtöön, ensimmäisenä valjastamassa koiria, ja Mukokin asetuttua jälleen jonon etunenään hän juoksi intiaanin rinnalla saadakseen matkan taittumaan joutuisammin.

-- Kuinka pitkälti on vielä matkaa vanhalle leiripaikallemme? hän kysyi Mukokilta.

-- Neljä tunti, kaksikymmentä maili, vastasi intiaani.

-- Kaksikymmentä mailia! Mehän ehdimme sinne ennen aamunkoittoa.

Mukoki ei vastannut, kiristi vain kulkuaan. Kuu alkoi painua yhä alemmaksi länttä kohti, sen valo vaimeni, kunnes tähdet olivat matkalaisten ainoina oppaina. Nekin alkoivat jo käydä valjuiksi, kun Mukoki pysäytti läähättävän valjaikon erään harjanteen laelle ja viittasi kädellään pohjoiseen.

-- Siellä alkaa aukea.

Hetken kaikki kolme seisoivat äänettöminä kelmeässä aamuvalossa katsellen silmänkantamatonta tasankoa, jonka he tiesivät jatkuvan Hudson-lahdelle saakka.

Jälleen näiden ikuisten erämaiden näkeminen sävähdytti Rodia. Mitä murhenäytelmiä niiden hiljaisuuteen kätkeytyikään! Puolisen sataa vuotta sitten olivat nuo vanhat eränkävijät, joiden vaalenneet luut he olivat löytäneet metsämajasta, uhmanneet tuntemattomien taipaleiden kauhuja ja löytäneet kultaa. Ja tuolla kaukana pohjoisessa, samalla seudulla missä kulta-aarrekin, oli nyt Minnetaki.

Vain viikko sitten he kaikki kolme olivat henkensä kaupalla juosseet tämän aukean poikki verenhimoisia vungia pakoon. Nyt matka kävi joutuisammin, kun heillä oli koirat mukanaan.

Tunnin kuluttua Mukokin kulku oli hidastunut tasaiseksi käynniksi, mutta hänen silmänsä tähyilivät yhä terävinä eteen ja sivuille. Välistä hän pysäytti koirat ja poikkesi yksinään oikealle tai vasemmalle ladusta. Hän ei virkkanut matkatovereilleen sanaakaan, eivätkä Rod ja Vabi rohjenneet kysyä mitään. He tiesivät, että heidän entinen leiripaikkansa oli jossakin lähistöllä, ja luottivat vanhan erämiehen vaistoon.

Viimeisetkin tähdet sammuivat taivaalta. Hetken oli vielä pimeää, mutta äkkiä välähti kaakkoiselta taivaanrannalta päivänkoiton ensimmäinen hieno juova. Pian oli niin valoisaa, että Mukoki lähti jatkamaan latua.

Ei Rod eikä Vabikaan tuntenut paikkaa ennen kuin vanha erämies seisautti koirat puun juurelle ja katsahti tovereihinsa iloinen ilme kasvoillaan.

-- Vanha leirimme! huudahti Vabi.

-- Leirimmekö? ihmetteli Rod.

Vabi kääntyi hänen puoleensa.

-- Rod, nyt alkaa sinun urakkasi, hän sanoi vakavasti. Mukoki oli tullut heidän vierelleen.

-- Tässä on leiri, hän äännähti. Sano missä on Minnetakin jälki!

Kymmenkunnan askelen päässä oli vielä pystyssä heidän rakentamansa havumaja. Mutta siinä olikin kaikki mitä paikalla näkyi. Ei ainoatakaan jalanjälkeä! Helottava päivänpaiste oli pyyhkinyt kaikki jäljet olemattomiin.

Kun heidän omatkin jälkensä olivat noin tyystin hävinneet, niin miten Rod voisi löytää Minnetakin mokkasiinin kevyen painalluksen?

Sydämensä syvyydessä Rod rukoili taivasta ohjaamaan heidät oikealle tielle.

4.

Rod Seuraa Ihmisjalkaisen Karhun JäLkiä

-- Meidän on odotettava, kunnes päivä valkenee, sanoi Rod. Hän koetti näyttää reippaalta ja toiveikkaalta.

-- Mehän voimme nyt syödä, ehdotti Vabi. Syödään kylmää paistia, niin ei tarvitse tehdä nuotiota.

Rod söi nopeasti. Sitten hän otti pyssynsä ja lähti kävelemään metsään päin. Vabi nousi kiirehtiäkseen mukaan, mutta Mukoki pidätti häntä hihasta.

-- Parempi mennä yksin, hän kuiskasi iskien ovelasti silmää.

Aurinko teki nousuaan puiden latvojen yli, ja oli jo melko valoisaa. Juuri tällä tavalla Rod oli tuona päivänä viikko sitten lähtenyt riistaa etsiessään leiripaikalta ja silloin odottamatta löytänyt Minnetakin jalanjäljen.

Mailin päässä edessään Rod näki sen harjanteen, jolla hän oli ajanut hirveä takaa. Tuo harjanne oli hänen ensimmäinen tienviittansa, ja sitä kohti hän nyt kiiruhti täyttä vauhtia. Mukoki ja Vabi seurasivat häntä etäämpää koirat mukanaan.

Hengästyneenä Rod pääsi mäen harjalle ja katseli pohjoista kohti. Siihen suuntaanhan hän oli lähtenyt keksittyään nuo oudot jäljet Mutta nyt siellä ei mikään näyttänyt tutulta. Hänen omatkin jälkensä olivat tyystin häipyneet kallion rinteeltä.

Hän oli iloinen siitä, että toiset olivat ehtineet vasta harjun juurelle, sillä pettymyksen ja epätoivon kyynelet kirvelsivät hänen silmissään. Hän oli pettänyt Vabin ja Mukokin luottamuksen! Häntä pelotti sanoa se heille, hän ei halunnut näyttää heille kasvojaankaan!

Tuijottaessaan siinä rannattomalle lumiaukealle Rod tavoitti silmäänsä etäältä kirkkaan, välkkyvän läikän. Äkkiä hän muisti: juuri tuota kirkasta läikkää hän oli täältä silloinkin katsonut ja lähtenyt kävelemään suoraan sitä kohti. Se oli jäätynyt kallionrinne, joka hohti auringon valossa.

Odottamatta tovereitaan Rod kiirehti rinnettä alas ja juoksi kapean notkelman poikki. Viiden minuutin perästä hän seisoi kallion edessä, hengästyneenä ja sydän jyskyttäen. Juuri tästä hän oli löytänyt jäljet! Nyt niistä ei enää näkynyt merkkiäkään, mutta koko maisema oli tuttu: tuossa oli kallionnyppylä, jota hän oli katsellut, tuossa pystyyn kuivunut poppelikelo.

Hän käännähti ympäri ja viittilöi hurjasti Mukokille ja Vabille, jotka tulivat kaukana hänen perässään. Sitten hän juoksi eteenpäin ja heilutti metsän laitaan tultuaan uudelleen käsiään, ja värähtelevä huudahdus tulkitsi hänen iloaan jäljempänä tuleville.

Tässä oli kanto, jonka nenälle Minnetakin oli ollut pakko istahtaa odotellessaan, kunnes hänen vangitsijansa jälleen lähtivät jatkamaan matkaa; Rod keksi hänen jalkansa kevyen jäljen lumesta aivan kannon vierestä. Täällä olivat roistot vankeineen levähtäneet vähän aikaa ja pitäneet päivällisnuotiota, jonka hiiltyneiden jäännösten ympärillä heidän jalanjälkensä olivat vielä selvästi havaittavissa.

Näitä merkkejä hän osoitti tovereilleen, kun he ehtivät hänen luokseen.

Hyvään aikaan kukaan ei puhunut sanaakaan. Vanha eränkävijä kyyristyi kyykkysilleen tarkastelemaan nuotion paikan ympärillä näkyviä jälkiä, ja kun hän viimein kohosi pystyyn, kuvastivat hänen kasvonsa sanomatonta ällistystä.

-- Mitä nyt, Muki? kysyi nuori intiaani ihmeissään.

Mukoki ei vastannut, vaan ryhtyi uudelleen nelin kontin tarkastelemaan nuotion ympäristöä. Kun hän lopetti puuhansa, oli hänen kasvojensa ilme äskeistäkin hämmästyneempi.

-- Liikkui vain kuusi miestä! hän ähkäisi. Kaksi opasta asemalta -- neljä vunga!

-- Mutta haavoittunut opashan kertoi meille, että roistoja oli mukana hyökkäyksessä ainakin tusinan verran, sanoi Vabi.

Vanha erämies nauraa hihitti hiljaa, ja hänen järeillä kasvoillaan näkyi ilkamoiva irvistys.

-- Se mies puhu palturi! hän nauroi. Juoksi tiehensä, kun tappelu alkoi. Otti kuti selkäänsä kun näytti töppöset vungalle!

Hän viittasi kädellään metsän mustaan pimentoon.

-- Ei koskaan paista päivä tuonne! Helppo seurata jälki!

Mukokissa ei saattanut havaita pienintäkään epäröintiä. Hänen silmissään paloi toimintatarmo ja taisteluinto. Vain kerran Rod oli nähnyt niissä samanlaisen ilmeen -- silloin kun he kahden olivat kamppailleet Vabin hengen pelastamiseksi, samoin kuin heidän nyt kolmisin oli taisteltava Minnetakin puolesta.

Varovaisesti he tunkeutuivat metsään silmät ja korvat valppaina; ja kuten Mukoki oli ennustanutkin, roistojen jäljet näkyivät selvästi. Heillä oli mukanaan myös molemmat koirareet, ja Rod tiesi, että toisessa niistä oli kuljetettu Minnetakia.

Heidän edettyään vasta satakunta askelta pysähtyi etumaisena kulkeva Mukoki ja äännähti ällistyneenä. Ladulla heidän edessään oli kuollut mies. Ylöspäin kääntyneistä kasvoista he tunsivat vainajan toiseksi Vabinoshista lähteneeksi ajomieheksi.

-- Pää halki, virkkoi Mukoki johtaessaan valjaikkoa kiertämään ruumiin. Kukaties ensin ampu -- sitten iske kirveellä.

Koirat nuuskivat ja vikisivät kiertäessään surmattua miestä, ja Rodiakin puistatti. Vaistomaisesti hän tuli ajatelleeksi, mitä kaikkea Minnetakille oli saattanut tapahtua.

Hän pani merkille, että Mukoki kiristi nyt vinhasti vauhtia. Tuntikauden he kulkivat samaan joutuisaan tahtiin virkkamatta toisilleen montakaan sanaa. Vungat olivat kulkeneet "intiaaniketjussa", peräkanaa, molemmat reet nähtävästi keskellä jonoa. Tunnin kuluttua he saavuttivat toisen hiiltyneen matkanuotion, jonka vierelle oli rakennettu kaksi havumajaa. Täällä jäljet ja ladut näkyivät jo paljon tuoreempina; paikoittain ne näyttivät kuin vast'ikään syntyneiltä. Mutta vangiksi joutuneesta tytöstä ei näkynyt merkkiäkään.

Pojat huomasivat, että tilanne oli Mukokillekin selittämätön. Hellittämättä vanha metsäsissi kierteli leiripaikalla. Hänen tarkalta silmältään ei välttynyt pieninkään hangen epätasaisuus, jokaista katkennutta oksaa ja lumessa viruvaa puutikkua hän kumartui katselemaan. Rod tiesi, että Minnetakin ryöstöstä oli kulunut jo kolme päivää, mutta nämä jäljet eivät kuitenkaan olleet vuorokautta vanhempia. Miten tämä oli käsitettävissä?

Hän tunsi jälleen ilkeätä ja epämääräistä pelkoa. Miksi roistot eivät olleet jatkaneet matkaa heti välittömästi? Miksi he olivat viivytelleet täällä -- näin lähellä rikoksensa näyttämöä? Hän katsahti kysyvästi Vabiin, mutta tämä näytti olevan yhtä ymmällä kuin hän itsekin. Vabinkin silmistä kuvastui nimetöntä pelkoa ja ahdistusta.

Mukoki oli kyyristynyt nuotion mustuneiden kekäleiden ääreen. Hän oli työntänyt kätensä syvälle lumeen niiden alle, ja kun hän jälleen nousi pystyyn, hän viittasi Rodin kellotaskuun.

-- Kello on kahdeksan, Mukoki.

-- Vungat oli täällä viime yönä, virkkoi vanha intiaani harvakseen. Lähti leiristä vasta neljä tunti sitten.

Mitä tämä kaikki tiesikään?

Oliko Minnetaki loukkaantunut kahakassa niin pahoin, etteivät ryöstäjät olleet rohjenneet lähteä kuljettamaan häntä aikaisemmin?

Rod tunsi koko ruumiinsa vapisevan. Myös Vabin ja Mukokin järeäpiirteisillä kasvoilla näkyi outoa jännitystä, eikä kuiskaustakaan vaihdettu. Ratkaisua ei arvoitukselle löydetty. Mutta yhdestä seikasta he olivat joka tapauksessa selvillä -- he olivat aivan roistojen kintereillä! Ja jokainen askel vei heitä yhä lähemmäksi, joka maililla heidän nopeutensa lisääntyi.

Sitten tuli uusi yllätys: latu haarautui kahdeksi!

Pienen metsänaukeaman toisessa päässä intiaanit olivat jakautuneet kahdeksi joukoksi. Toisen reen latu lähti koilliseen, toisen luoteiseen.

Kummassakohan reessä Minnetaki oli viety? Kaikki kolme katselivat tyhmistyneinä toisiinsa.

Mukoki viittasi koilliseen menevälle ladulle.

-- Meidän täytyy löytä merkki -- joku merkki Minnetakista. Sinä lähte tuonne -- minä tänne!

Rod lähti seuraamaan itäisempää latua. Mutta aivan pian hän pysähtyi eräässä kohdassa, missä ryöstäjien reki näytti paiskautuneen päin pähkinäpensasta; ja jo toisen kerran tänä aamuna hänen huuliltaan kajahti huudahdus. Eräässä pensaan esiintyöntyvässä piikkisessä oksassa kimalteli päivänpaisteessa pitkä musta silkinhieno hiussuortuva.

Hän kumartui sitä tavoittamaan, mutta Vabi sieppasi kiinni hänen kädestään, ja seuraavassa tuokiossa oli Mukokikin ennättänyt heidän luokseen. Hellävaroen vanha intiaani irrotti suortuvan oksasta, silitteli sitä kädellään, ja hänen syvään painuneet silmänsä leimusivat kuin hehkuvat hiilet. Suortuva oli Minnetakin tukasta, sitä ei kukaan heistä epäillytkään; mutta se mikä heitä tässä kammotti ja pelotti, oli irtaimen tukan paljous! Sitähän näytti olevan melkein kourantäyteinen vyyhti!

Seuraavassa hetkessä Mukokin huulilta kuului pitkä sihisevä vihellys, joka tavallisesti ilmaisi hänen pohjatonta närkästystään tai ylenkatsettaan.

-- Minnetaki toisessa reessä!

Hän näytti suortuvan päätä nuorille tovereilleen.

-- Katsoo -- tukka leikattu puukolla. Ei oksaan tarttunut. Vunga ripusti sen tuohon -- luulee hän eksyttää meitä.

Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan syöksähti heti toiselle ladulle molemmat nuorukaiset kintereillään. Neljännesmailin kuljettuaan vanha metsäsissi pysähtyi ja osoitti tyytyväisenä mutta ääneti reen ladun vierellä näkyvää kevyttä jalanjälkeä. Miltei säännöllisten välimatkojen päässä saattoi hangella havaita Minnetakin pienten mokkasiinien painannaisia. Tytön molemmat vartijat olivat juosseet reen edellä; ja takaa-ajajat käsittivät, että hän oli tällöin käyttänyt tilaisuutta painaakseen lumeen merkkejä auttajilleen opastukseksi.

Mutta sittenkin Rodin mieltä alkoi painaa selittämätön ankeus, joka voimistui sitä mukaa, mitä kauemmaksi he etenivät koilliseen menevästä ladusta. Entäpä jos Mukoki olikin erehtynyt? Hän luotti kyllä rajattomasti vanhan eränkävijän viisauteen ja kokemukseen, mutta sittenkin hänen mielessään kummitteli ilkeän itsepäinen ajatus: jos rosvot kerran olivat keksineet leikata tytöltä tukkaa ja sillä eksyttää takaa-ajajia, niin miksi he eivät yhtä hyvin olisi voineet riisua häneltä kenkääkin ja painella sillä pettäviä merkkejä lumeen? Moneen otteeseen hän aikoi lausua epäilyksensä ääneen, mutta luopui siitä nähdessään miten hartaan luottavaisina hänen toverinsa tarpoivat tuota epäilyttävää latua.

Mutta lopulta hän ei enää voinut olla ääneti.

-- Vabi, minä palaan takaisin, hän huudahti hiljaa kiirehtien ystävänsä rinnalle. Minä lähden seuraamaan toista latua. Jollen tapaa mailin matkalla mitään, niin oikaisen suoraan metsän halki teidän luoksenne.

Vabin estelyistä ei ollut apua; ja muutamien minuuttien perästä Rod oli jälleen metsänaukeamassa, missä tiet erkanivat toisistaan. Mikä salaperäinen voima saikaan hänen sydämensä lyömään kahta kiivaammin, kun hän uudelleen sukeltautui noille jäljille, joilta he äsken olivat löytäneet silkinhienon hiustupsun? Mikä päämäärä panikaan hänet puolihengettömänä yhä jatkamaan tuloksetonta etsintää senkin jälkeen, kun maili ja toinenkin olivat sujahtaneet ilman että mitään merkillistä oli näkynyt? Rod ei olisi osannut vastata näihin kysymyksiin. Ja kuitenkin hän joka hetki eteenpäin tarpoessaan tuli yhä varmemmin vakuuttuneeksi siitä, että Mukoki oli sittenkin erehtynyt ja että Minnetaki oli jossakin hänen edellään.

Seutu, jonka läpi hän tunkeutui, kävi yhä kolkommaksi. Hänen edessään kohosi rotkojen ja repeämien halkomia rosoisia kallioselänteitä, joissa keväisin lumen sulaessa täytyi käydä vaahtoisia koskipäitä. Hän kuulosteli valppain korvin ympärilleen ja hidastutti varovaisesti vauhtiaan.

Äkkiä veri oli hyytyä hänen suonissaan. Aivan hänen edessään kohosi suunnaton paasi, nelikolkkainen ja iso kuin mikäkin talo, ja sen juurella virui surmatun intiaanin ruumis, jonka kasvot olivat kuolemantuskan vääristämät. Mutta mitään merkkiä taistelusta ei näkynyt, ei edes jalanjälkiä. Mies oli ilmeisesti surmattu reessä ja paiskattu ruumiina hankeen.

Kuka hänet sitten oli surmannut?

Oliko Minnetaki pelastautunut riistämällä ryöstäjältään hengen?

Aluksi Rod oli miltei vakuuttunut siitä. Hän kyyristyi tarkastelemaan veripilkkuja lumella ja havaitsi ne vielä jäätymättömiksi. Varmasti tuo murhenäytelmä oli tapahtunut aivan viime tunnin kuluessa.

Entistä varovaisemmin mutta samalla entistä nopeammin hän lähti jälleen seuraamaan reen latua, pyssy laukaisuvalmiina kainalossa. Seutu kävi yhä kolkommaksi, ja läpipääsy tuntui paikoitellen miltei mahdottomalta. Mutta roisto oli löytänyt reelleen tien jylhien kallioiden lomitse, kunnes latu vähitellen nousi korkean vaaran laelle. Ja siellä Rod jälleen äkkiä pysähtyi, sillä ladun poikki kävivät toiset jäljet.

Syvään pehmeään lumeen painuneina näkyivät selkeinä ison karhun jäljet!

Ehtimättä asiaa sen tarkempaan ajatella Rod alkoi kiireesti laskeutua harjannetta alas karhunjälkiä myöten pitäen samalla tarkoin silmällä reen latua ja etäisen metsän reunaa. Rinteen juurella sulki iso kaatunut puunkelo häneltä tien, ja kiivetessään sen yli Rod äkkiä pysähtyi kahdareisin rungolle ja huudahti hämmästyksestä.

Karhu oli kavunnut saman rungon yli pyyhkäisten mennessään lunta pois sen päältä; mutta lumettoman kohdan vierellä näkyi aivan selvä ihmiskäden jälki!

Kokonaisen minuutin Rod seisoi hievahtamatta ja miltei hengittämättä paikallaan. Käden neljä sormea ja erillään oleva peukalo näkyivät aivan selvänä painannaisena rungon lumivaipalla. Ja kämmen oli pienoinen, sormet pitkät ja hoikat. Varmastikaan se ei ollut miehen käden jälki.

Kyyristäen niskaansa Rod katseli varovaisesti ympärilleen. Lumessa ei näkynyt minkään muun kulkijan kuin tuon karhun jälkiä. Oliko hän erehtynyt?

Hän tarkasteli uudestaan salaperäistä kädenkuvaa. Sitä katsellessaan hän tunsi outoja kylmänväreitä ruumiissaan ja kohottaessaan jälleen päätänsä hän tiesi vapisevansa kiireestä kantapäähän. Hän kääntyi nopeasti ympäri, seurasi jälkiä takaisin harjun laelle, tapasi siellä jälkien ja reenladun leikkauskohdan ja laskeutui harjanteen toiselle puolelle. Hän ei ollut seurannut karhunjälkiä vielä sataakaan askelta, kun hän yhtäkkiä pysähtyi ja kyyristyi piiloon ison kallionjärkäleen taa. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullut hiiskaustakaan edestään. Ja kuitenkin häntä sillä hetkellä värisytti pahemmin kuin koskaan ennen eläessään.

Sillä karhunjäljet olivat äkkiä loppuneet.

Ne olivat muuttuneet _ihmisen jäljiksi_!

5.

Rod Taistelee HengestääN

Kesti kotvan aikaa, ennen kuin Rod lähti liikkeelle piilostaan. Pelko ei häntä siellä pidättänyt, vaan tarve malttaa mielensä ja koota ajatuksensa, niin kuin hän olisi sanonut, jos Vabi olisi ollut hänen mukanaan.

Hän ei yrittänytkään ratkaista salaperäisten jälkien ongelmaa; hänelle riitti tieto siitä, etteivät karhunjäljet olleet karhun tekemät eikä käden kuva puunrungolla miehen käden painama. Mutta yhdestä asiasta hän oli varma -- siitä näet, että Minnetaki jollakin tapaa liittyi näihin molempiin jälkiin.

Hän ryhtyi jatkamaan matkaa äärimmäisen varovasti. Jokaisessa mutkassa hän piiloutui kallion taakse tai pensaikkoon ja tähysteli eteensä niin kauas laakson notkoa pitkin kuin vain kykeni näkemään.

Mutta vähitellen nuo tähystysmatkat lyhenivät. Vasemmalla puolella oleva harjunrinne jyrkkeni vähitellen miltei pystysuoraksi seinämäksi; oikealle puolelle ilmestyi toinen harjanne, ja niiden välillä oleva tila kapeni tuskin sadan askelen levyiseksi rotkoksi, jonka pohjalla oli valtavia kivenjärkäleitä hurjassa sekasorrossa.

Rodille selvisi piankin, että edellä kulkija liikkui rotkossa aivan kuin kotonaan. Mutkittelematta hänen tiensä kulki solasta toiseen. Koskaan hän ei ollut näyttänyt epäröineen suunnastaan. Kerran hänen jälkensä näyttivät päättyvän äkkijyrkkään vuorenseinään, mutta lähelle tultuaan Rod keksi edessään kiviseinässä niin kapean halkeaman, että hän hädin tuskin mahtui siitä kulkemaan.

Siellä, missä tämä halkeama aukeni uudeksi rotkoksi, kulkija oli hetken levähtänyt ja laskenut kantamuksensa eteensä hangelle. Jo ensimmäinen silmäys osoitti takaa-ajajalle taakan laadun. Lumessa jalkainsa juuressa hän erotti selvästi saman pienen ihmiskäden jäljen kuin äsken kaatuneella puunrungolla!

Nyt ei Rod enää epäillyt. Hän oli Minnetakin ryöstäjän kintereillä, ja rosvo kantoi saalista sylissään! Minnetaki oli loukkaantunut -- kenties jo kuollut!

Taas viilsi jäätävä pelko hänen sydäntään, mutta katsoessaan tarkemmin lumella olevaa jälkeä hän huojentui. Vain elävän ihmisen käsi oli voinut painaa tuollaisen kuvan, missä sormet olivat erillään ja kämmen selvästi havaittavissa.

Kuten tuona syyspäivänä, jolloin Rod oli taistellut Minnetakin hengen ja vapauden puolesta, hän nytkin tunsi kaiken pelon ja epäröinnin haihtuvan. Hän päätti noudattaa vungain omaa taistelutapaa ja ampua vihollista väijyksistä mikäli sellainen tilaisuus tarjoutuisi, mutta ei häntä liioin pelottanut ajatus käydä vaikka käsikähmään, jos se oli välttämätöntä.

Hän tarkasti huolellisesti kiväärinsä ja katsoi, että iso sotilasrevolveri ja metsästyspuukko olivat helposti saatavissa. Jonkin matkan päässä äskeisestä halkeamasta punanahka oli jälleen levähtänyt, ja tästä lähtien Minnetaki oli saanut kävellä hänen rinnallaan.

Jonkin aikaa Rod ällistyneenä aprikoi muuatta omituista seikkaa. Tytön toinen jalka oli painanut aivan selvän mokkasiinin jäljen lumeen, mutta toinen vain muodottoman kuopan. Sitten Rod muisti, minkälaisia jälkiä Mukoki ja Vabi paraikaa seurasivat, ja tukalasta tilanteesta huolimatta hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

Hän oli sittenkin ollut oikeassa! Luoteeseen kulkevat vungat olivat ottaneet Minnetakin toisen mokkasiinin ja painelleet sillä eksyttäviä jälkiä latunsa viereen. Näistä muodottomista jäljistä saattoi päätellä, että tytön kengättömään jalkaan oli kiedottu vaatetta, jotta se ei paleltuisi.

Rod arvasi rosvon ja hänen vankinsa tästä lähtien kulkeneen entistä nopeammin ja joudutti omiakin askeliaan. Rotko kävi yhä sokkeloisemmaksi, mutta aina hän löysi pakolaisten jäljet jostakin solasta, ja joka askelella hän pidätti henkeään äkkiyllätystä peläten.

Äkkiä Rod pysähtyi. Hän oli varma siitä, että edestäpäin oli kuulunut jotakin. Hän miltei lakkasi hengittämästä jännittäen kuuloaan, mutta ääni ei enää toistunut. Oliko jokin metsäneläin, susi tai kettu, pannut kiven vierimään rinnettä alas?

Rod eteni hitaasti, silmät ja korvat valppaina. Muutaman askelen otettuaan hän seisahtui uudestaan. Hänen nenäänsä kävi heikko, epäilyttävä haju ja kierrettyään erään kallion hän tunsi saman hajun voimakkaampana -- palavan punasetrin makean hajun.

Jossakin hänen edessään paloi nuotio. Eikä sinne tuntunut olevan matkaa pyssynkantamaakaan.

Kokonaisen minuutin hän seisoi hievahtamatta paikallaan keräten voimiaan viimeiseen ponnistukseen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän hiipisi vungan kimppuun takaa päin ja ampuisi tämän hengiltä. Ei tullut kysymykseenkään varoittaa rosvoa eikä antautua puheisiin hänen kanssaan.

Askel askelelta hän eteni, varovaisesti kuin saaliinsa kimppuun hiipivä kettu. Nuotion haju tuli yhä voimakkaammaksi; Rod näki hienoisen savuhattaran kohoavan ilmaan rotkon perältä. Savu näytti tulevan kallioseinän takaa. Pyssy poskella Rod hiipi seinämän reunalle ja kurkisti varovaisesti sen taakse. Maasto muuttui tässä kohdassa aukeammaksi, ja jäljet päättyivät ilmeisesti tähän. Rosvo oli siis tuon kallion takana!

Pyssy jatkuvasti laukaisuvalmiina Rod kiersi rohkeasti kallion reunan ympäri. Muutaman metrin päässä oli vähäinen metsämaja, joka miltei piiloutui kallionjärkäleiden keskeen. Muuta elonmerkkiä ei sieltä näkynyt kuin tuo ohut savupatsas, joka kierteenä kohosi kallioseinää ylös -- pienintäkään ääntä ei kuulunut.

Rodin etusormi vapisi pyssyn liipaisimella. Odottaisiko hän -- kunnes rosvo tulisi näkyviin? Puolisen minuuttia hän seisoi epäröiden, minuutin, kaksi minuuttia. Vieläkään ei näkynyt mitään. Hän eteni hiipien, askelen kerrallaan, kunnes majan avonainen ovi oli hänen edessään. Samassa kuului sisältä hiljaista, nyyhkyttävää itkua, ja Rod ryntäsi arvelematta suoraan sisään.

Metsämajassa oli Minnetaki -- aivan yksin. Hän istua kyyrötti pää kumarassa maalattialla, kaunis tukka hajallaan hartioilla, kasvot kalpeina, suuret palavat silmät tuijottaen ovelle ilmestynyttä nuorukaista.

Samassa hetkessä Rod oli polvillaan hänen vieressään. Täksi lyhyeksi hetkeksi hän unohti varovaisuutensa, ja tytön kauhistunut huudahdus sai hänet katsahtamaan taakseen.

Kuin unessa hän tajusi pelottavan hahmon karkaavan kimppuunsa -- julman intiaanijättiläisen, puukko iskuun kohotettuna.

Ehtimättä ajatella mitään Rod heittäytyi pitkälleen maahan, ja tuo liike pelasti hänen henkensä. Kumeasti karjahtaen intiaani horjahti hänen ylitseen, iski puukkonsa ja nyrkkinsä permantoon ja kaatui hänen vierelleen.

Kuukausia kestäneen korpielämänsä aikana Rod oli terästynyt ja tullut valppaaksi. Yrittämättäkään nousta hän pyörähti viholliseensa päin tavoittaen omalla puukollaan tämän rintaa. Mutta roisto oli yhtä vikkelä. Hänen vapaa käsivartensa kiertyi salamannopeasti Rodin kaulan ympärille, ja hetken ajan molemmat olivat kietoutuneina musertavaan sylipainiin, missä kummallakaan ei ollut mahdollisuutta käyttää iskuasettaan.

Tuona lyhyenä ratkaisevaa taistelua edeltävänä hetkenä Rodin aivot työskentelivät kuumeisesti. Vunga makasi selällään hänen allaan, hän itse vatsallaan tämän päällä; intiaanin puukkoa pitelevä käsi oli kurottunut hänen päänsä ylle, Rodin aseellinen käsi puristi sitä maalattiaan. Sen, joka halusi iskeä, oli saatava kätensä vapaaksi.

Intiaanin asento oli edullisempi -- hänellä oli käsi jo valmiina iskuun, sen sijaan Rodin oli kohotettava kätensä iskuun. Toisin sanoen -- kun Rodin ase kohoaisi ilmaan, olisi vastustajan puukko jo hänen rinnassaan.

Omituinen väristys kävi pojan ruumiissa, kun hän tajusi heidän mahdollisuuksiensa hirvittävän epätasaisuuden. Ellei hän kykenisi irtautumaan intiaanin puserruksesta, olisi hänen loppunsa varma. Hän saisi surmansa, ja Minnetaki joutuisi jälleen roiston saaliiksi.

Hänellä oli vain yksi keino -- irrottautua toisen otteesta. Hän jännitti kaikki voimansa ponnistukseen, ja silloin hän sivulle vilkaistessaan näki Minnetakin. Tämä oli noussut seisomaan ja hänen kätensä olivat sidottuina selän taakse. Hänkin oli käsittänyt Rodin mahdottoman tilanteen, ja epätoivoisesti huudahtaen hän hyppäsi koko painollaan intiaanin kohotetun käsivarren päälle.

-- Pian, Rod -- pian! hän huudahti. Iske! Iske heti! Intiaani riuhtaisi karjahtaen käsivartensa vapaaksi ja kohotti sen suunnattomalla ponnistuksella iskuun; samalla hetkellä, kun Rodin ase upposi koko terällään vungan rintaan, tämän puukko iskeytyi maahan viiltäen mennessään Rodin käsivartta. Tuskasta parahtaen Rod kohottautui jaloilleen ja yrittäen kaikin voimin säilyttää tajuntansa sieppasi maasta intiaanin veitsen ja katkaisi sillä tytön siteet.

Sitten hän tunsi outoa huimausta ja jalat horjuivat hänen allaan. Hän tajusi lyyhistyvänsä kokoon, tunsi käsivarsien kiertyvän ympärilleen, kuuli kaukaisen äänen toistavan nimeään. Sitten hän vajosi syvään, tuskattomaan horrokseen.

Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, oli kevyt käsi hänen otsallaan.

-- Rod...

Minnetakin ääni värisi ilosta ja huojennuksesta. Rod hymyili hänelle, kohotti raukean kätensä ja kosketti tytön suloisia, kalpeita kasvoja.

-- Olen niin onnellinen, kun löysin sinut -- Minnetaki..., hän sai sanotuksi.

Tyttö asetti nopeasti vesiastian hänen huulilleen.

-- Sinä et saa Liikkua, hän sanoi lempeästi. Haavasi ei ole vaarallinen, ja minä olen sitonut sen hyvin. Mutta liikkua et saa, etkä puhuakaan -- muuten veri alkaa taas vuotaa.

-- Mutta minä olen niin onnellinen, kun löysin sinut, Rod intti. Et voi uskoa, miten pettynyt olin, kun en tavannutkaan sinua Vabinoshissa. Vabi ja Mukoki...

-- Hs -- s -- s!

Minnetaki painoi kätensä Rodin suulle.

-- Sinun on oltava aivan hiljaa, Roderick. Olenhan minäkin utelias kuulemaan, miten löysit tänne. Mutta nyt et saa puhua. Tottele nyt!

Tyttö käänsi päänsä pois, ja seuratessaan hänen katseensa suuntaa Rod näki majan multalattialla huovan peittämän muodottoman möhkäleen. Häntä puistatti, ja tuntiessaan pojan käden värisevän omassaan Minnetaki kääntyi katsomaan Rodia kasvot entistäkin kalpeampina mutta silmät tuikkien kuin tähdet.

-- Siinä on itse Vunga, hän kuiskasi värisevällä äänellä. Ja nyt hän on kuollut!

Nyt Rod ymmärsi, miksi Minnetakin silmät loistivat. Vunga, tytön heimon ja perheen kauhu -- rosvopäällikkö, joka oli vannonut tuhoavansa Vabinoshin väen, oli nyt saanut surmansa! Ja hän, Roderick Drew, joka jo kerran aikaisemminkin oli pelastanut Minnetakin vungain käsistä, oli hänet surmannut. Heikkoudestaan huolimatta hän yritti hymyillä ja sanoi:

-- Olen iloinen, Minne...

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan. Ulkopuolelta kuului kevyitä kiireisiä askelia, ja samassa hetkessä Mukoki ja Vabigun astuivat sisään.

6.

Kuoleman Varjo

Rod tuskin tajusi, mitä seuraavan puolen tunnin kuluessa tapahtui. Minnetakin veljen ja vanhan intiaanin saapuminen tainnutti hänet uudelleen, ja hän vaipui tiedottomana peitteille, joilta oli yrittänyt kohottautua. Viimeinen minkä hän tajusi, oli Minnetakin varoittava huudahdus ja jonkin viileän kosketus hänen kasvoillaan. Hänestä tuntui kuluneen ikuisuus, ennen kuin hän jälleen pystyi tajuamaan ympäristöään. Minnetakin ääni kehotti häntä pysymään paikoillaan, ja hän totteli.

Hetken perästä hän kuuli matalaäänistä keskustelua ja hiljaista liikehtimistä ja avasi silmänsä. Hän tunsi Minnetakin käden lempeästi sivelevän kasvojaan ja hiuksiaan ja näki vanhan Mukokin kyykkysillään vieressään.

Mukokin terävien silmien hehku lumosi Roderickin. Hän oli nähnyt saman ilmeen niissä aikaisemmin, silloin kun intiaani oli luullut rakkaimpiensa olevan kuoleman vaarassa. Hän tiesi nyt, että tuo vanha erämies oli hänelle enemmän kuin ystävä, että tämä kohdisti häneen saman rakkauden kuin isäntänsä lapsiin. Minnetakin lempeä kosketus ja Mukokin ilmeinen hätääntyminen hänen tilastaan tekivät hänen mielensä onnelliseksi, ja hän kuiskasi hiljaa vanhan intiaanin nimen.

Samassa hetkessä Mukoki oli polvillaan hänen vieressään.

-- Sinä oikeassa -- minä väärässä, Rod kuuli Mukokin sanovan. Sinä pelasti Minnetaki -- tappoi paha Vunga. Sinä suuri -- kovasti suuri sankari!

Minnetaki työnsi lempeästi Mukokia kauemmaksi, ennen kuin tämä pääsi jatkamaan ylistystään, ja ojensi jälleen kylmää lähdevettä Rodin huulille. Poika tunsi olonsa kuumeiseksi, ja raikas vesi antoi viileyttä. Hän katseli kiitollisena tyttöä, ja tämä hymyili hänelle.

Sitten Rod huomasi, että Vunga oli siirretty pois majasta. Hän yritti kohottautua istumaan, ja Minnetaki auttoi häntä asettaen kokoon käärityn huovan hänen hartioidensa taakse.

-- Et sinä olekaan niin pahasti haavoittunut kuin ensin pelkäsin, tyttö sanoi. Tarkoitan, ettei haavasi ole vaarallinen. Mukoki sitoi sen uudestaan, ja sinä toivut kyllä pian.

Vabi kietoi käsivartensa sisarensa ympärille.

-- Rod, sinä teit miehen teon, hän sanoi hiljaa ja tarttui ystävänsä käteen. Jumala sinua siunatkoon!

Rod punastui ja sulki silmänsä. Minnetaki ryhtyi keittämään kahvia ja ruokaa ja Mukoki ja Vabi menivät huolehtimaan koirista.

-- Jos jo huomenna jaksat olla ylhäällä, lähdemme Kenogamiin, sanoi tyttö. Sitten kerrot minulle kaikista seikkailuista, joita teillä on ollut. Vabilta olen kuullut niistä vanhoista luurangoista ja kultalöydöstä, mutta minä haluan tietää kaiken. Jospa te ottaisitte minut mukaanne, kun lähdette etsimään sitä aarretta!

-- Minä ainakin toivoisin sinun tulevan! huudahti Rod innostuneena. Puhu Vabille, ehkä hän suostuu!

-- Pyydä sinäkin, Rod, tyttö maanitteli. Vaikka en kyllä usko sen auttavan. Isä ja äiti eivät ainakaan suostu. He pelkäävät aina, että minulle tapahtuu jotakin. Siitä syystä he juuri lähettivät minut pois kotoa ennen kuin te ehditte palata. Intiaanit olivat levottomampia kuin koskaan aikaisemmin, ja he luulivat minun olevan paremmassa turvassa Kenogamissa. Voi, miten haluaisin päästä teidän mukaanne! Olisi hauskaa ampua karhuja ja susia ja hirviä ja auttaa teitä löytämään kultaa. Roderick kiltti, puhu nyt Vabille!

Rod yritti jo samana päivänä puhua asiasta ystävälleen, mutta Vabi kieltäytyi kerta kaikkiaan kuuntelemasta. Ja Mukoki ryki ja irvisteli ihmeissään kokonaisen puolituntisen.

-- Minnetaki olee uljas tyttö -- kovasti uljas tyttö, hän sanoi Rodille, mut hän kuolee siellä pohjoisessa. Tahtoko sinä, että Minnetaki kuolee?

Sitä Rod ei tietenkään halunnut, ja siihen asian käsittely päättyi.

* * * * *

Se päivä ja ilta olivat Rodin elämän hauskimmat -- haavasta huolimatta. Kodikas mänty- ja poppelihaloista laitettu nuotio leimusi kivisellä tulisijalla, ja kun Minnetaki ilmoitti illallisen odottavan, Rod sai nousta ylös.

Vabi ja Mukoki olivat melkein koko päivän samoilleet majan ympäristössä etsien intiaanien jälkiä, mutta eivät olleet löytäneet. Tämä yksinäinen metsämaja tuntui olleen vain vungain päällikön tiedossa. Minnetaki kertoi, miten hänet oli ryöstetty ja miksi intiaanin pakomatka oli käynyt niin hitaasti. Vunga oli ollut sairas eikä ollut halunnut lähteä liikkeelle, ennen kuin oli saanut voimansa takaisin.

-- Mutta miksi Vunga tappoi toverinsa? kysyi Rod. Minnetakia puistatti kun hän muisti tuon hirveän tapauksen.

-- Minä kuulin heillä olevan kiistaa jostakin, mutta en oikein päässyt selville sen syystä. Sen vain tiedän, että he riitelivät minusta. Emme olleet ehtineet pitkällekään siitä kun erosimme koiravaljaikosta, kun Vunga kääntyi ja ampui miestä rintaan. Se oli hirveätä! Sitten hän taas jatkoi matkaansa, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

-- Miten hän sai ne karhun jäljet aikaan? Rod uteli.

-- Hänellä oli kauhean suuren karhun käpälänahat, jotka hän veti jalkaansa mokkasiinien päälle, Minnetaki selitti. Hän sanoi minulle, että koiravaljaikko meni Kenogamin suuntaan ja että meidän takaa-ajajamme seuraisivat reen latua eivätkä karhun jälkiä.

Mukoki nauraa hyristi.

-- Rod ei ole hullu, hän sanoi. Pää terävä!

-- Varsinkin, kun hän seuraa Minnetakin jälkiä, Vabi ilvehti.

-- Pääsihän Rod selville sen kultalöydönkin salaisuudesta sen jälkeen kun te toiset olitte jo menettäneet kaiken toivonne, hänen sisarensa kivahti.

Kadonnut kultalöytö!

Kuinka kiihkeästi saivatkaan nuo tytön huulilta kajahtaneet sanat miesten sydämet lyömään! Oli jo tullut hämärä, ja vain sammuvan nuotion hehku valaisi majaa. He olivat lopettaneet illallisensa ja istuivat valkean ympärillä. Sykähdyttävä äänettömyys täytti pienen huoneen. Kadonnut kultalöytö!

Rod vilkaisi Vabiguniin, jonka pronssinväriset kasvot olivat puolittain illan tanssivien varjojen peittämät, ja sitten Mukokiin, joka mietteissään tuijotti nuotioon. Minnetakin sanat olivat herättäneet Rodissa iloa ja ylpeyttä. Hän näki tytön säteilevien silmien katselevan häntä hämärästä ja tiesi Minnetakin ajattelevan häntä omana sankarinaan. Sitten Vabi kohensi tulta ja vastasi Minnetakille.

-- Niin, Rodhan sen keksi. Tämän kartan hän löysi, Minnetaki.

Hän asettui polvilleen sisarensa viereen ja otti taskustaan jäljennöksen siitä kallisarvoisesta tuohilevystä, jota luurankomiehet olivat vartioineet. Ihastuksesta huudahtaen tyttö otti kartan, ja illan hämärän muuttuessa yön pimeydeksi ja lopulta vaihtuessa aamun ensimmäiseksi kajastukseksi Minnetaki sai kuulla toverusten seikkailujen jännittävän tarinan.

-- Ja keväälläkö olette aikoneet lähteä? tyttö kysyi innoissaan.

-- Keväällä, Rod vastasi.

Vabigun ehdotti jälleen Rodille, kuten oli tehnyt aikaisemminkin, että Rod kutsuisi äitinsä Vabinoshiin sen sijaan, että itse lähtisi etelään. Näin säästyisi aikaa, ja he voisivat jo muutaman viikon kuluttua lähteä matkaan. Mutta Rod ei suostunut.

-- Se ei olisi oikein äitiä kohtaan, hän sanoi. Minun on ensin käytävä kotona, vaikka sitten saisin ottaa erikoiskyydin.

Mutta kohtalolla oli omat suunnitelmansa, ja toivottaessaan Rodille hyvää yötä hänen toverinsa näkivät niistä ensimmäiset merkit. Rodiin oli iskenyt kyntensä haavakuume -- tuo uhkaava sairaus, jota lääkärin ja lääkkeiden puuttuessa voi pitää kuoleman edelläkävijänä. Mukokikin, jolle puolen vuosisadan eräelämä oli opettanut alkeellista lääkärin taitoa, tiesi näissä oloissa kykynsä riittämättömiksi.

Niinpä Roderick kiedottiin huopiin ja lähdettiin kilpajuoksussa kuoleman kanssa Kenogamia kohti. Matkan kulusta ja ystäviensä hädästä Rodilla ei ollut aavistustakaan, sillä hän houraili vuorokausikaupalla.

Eräänä aamuna hänestä tuntui kuin hän olisi herännyt painajaismaisesta unesta, missä häntä oli kärvennetty yhtämittaisella tulella, mutta avatessaan silmänsä hän näki Minnetakin istuvan vieressään. Siitä päivästä lähtien hänen voimansa alkoivat palata, mutta kesti täydet kaksi kuukautta, ennen kuin hän taas oli entisellään.

Vasta silloin Minnetaki kertoi hänelle yllättävän uutisen. Rodin mielestä tyttö ei ollut koskaan näyttänyt niin suloiselta ja ujolta kuin sinä aamuna.

-- Anna minulle anteeksi, Rod, että olen salannut sinulta erään asian, hän sanoi. Sinä olit yhteen aikaan niin sairas, että pelkäsimme pahinta. Ja niin minä kirjoitin äidillesi, ja me lähetimme miehen viemään sitä postiasemalle. Ja -- ja, älä nyt ole minulle vihainen -- äitisi on tullut tänne, hän on jo Vabinoshissa.

Hetken aikaa Rod oli aivan mykistynyt. Sitten hän päästi sellaisen ilonhuudon, että Vabi syöksyi säikähtyneenä sisään ja tapasi ystävänsä esittämässä hurjaa sotatanssia Minnetakin ympärillä.

-- Minnetaki, sinä olet suurenmoisen ovela pikku veitikka! hän kiljui.

Vabille kerrottiin riemun syy, ja hän liittyi yhteiseen ilonpitoon.

-- Mainiota! hän huudahti. Sittenhän me pääsemme lähtemään kultakentille jo kahden viikon perästä!

-- Sittenhän..., Rod aloitti.

-- Sittenhän, keskeytti Minnetaki, te saatte pitää hauskaa, mutta minä... mutta minä saan jäädä kotiin. Mutta mitä siitä, minähän saan nyt tutustua Rodin äitiin!

Ilo oli kadonnut hänen äänestään, ja Rod ja Vabi tunsivat olonsa onnettomaksi tytön kääntäessä kasvonsa äkkiä poispäin. Mukoki astui sisään ja laukaisi jännittyneen tunnelman.

-- Katsoo, kuinka kovasti päivä jo paistaa! hän huudahti. Lumi ja jää sulaa pois. Katsoo -- ulkona jo kevät!

7.

Pohjoiseen

Joka päivä aurinko nousi yhä aikaisemmin, ja jokainen päivä oli edellistä pitempi ja lämpimämpi. Lämmön mukana tulivat vihertyvän maan suloiset tuoksut ja lukemattomat äänet, jotka kertoivat näiden ikimetsien elämän heräävän talviunestaan.

Kuusankalinnut kuhertelivat oksilla kajautellen häälauluaan aamusta iltaan; naakat ja korpit pörröttelivät mustia takkejaan auringonpaisteessa; mustan ja valkean kirjavat pulmuset, jotka olivat suhahdelleet ilmassa, kävivät yhä harvalukuisemmiksi, kunnes katosivat kokonaan. Poppelien silmut paisuivat paisumistaan, kunnes halkesivat kuin itävät pavut ja tarjosivat pyille juhla-aterioita.

Karhuemo lähti talvipesästään kuljettaen perässään kaksikuukautisia pentujaan, joita se opetti taittamaan nuoria männyn kasvaimia; hirvet laskeutuivat alas suurten vaarojen lumisilta harjoilta, joilla ne olivat olleet talvea pitämässä, ja niiden perässä tulivat susilaumat, jotka lihottivat itseään edellisten heikoilla ja sairailla yksilöillä. Kaikkialla kohisivat sulaneesta lumesta syntyneet vuoripurot, metsä ja maa kumahteli, kovat kalliot paukkuivat kevään lämmöstä ja hedelmällisyydestä ja yhä kauemmaksi pohjoiseen kaikkosi revontulien kelmeä loimotus.

Pohjolaan oli saapunut riemullinen kevät, ja Vabinoshissa vallitsi kaksinkertainen riemu, sillä siellä Roderick Drew tapasi pitkän talven jälkeen äitinsä.

Eräänä huhtikuun iltana pojat ja Mukoki olivat kokoontuneet Rodin huoneeseen. Heidän oli määrä seuraavana aamuna lähteä pitkälle ja seikkailukkaalle peräpohjolan matkalleen, ja tänä viimeisenä iltana he tutkivat tarkoin varusteensa ja suunnitelmansa, ettei vain mitään välttämätöntä puuttunut tai ollut unohtunut.

Rod ei sinä yönä paljonkaan nukkunut. Jo toisen kerran paloi seikkailun kuume hänen veressään. Muiden nukkuessa Rod vielä huolellisesti tarkasteli kallisarvoista karttaansa, eivätkä edes unessa hänen aivonsa lakanneet työskentelemästä.

Nouseva päivä ei vielä ollut vaalentanut yön tähtiä, kun Rod jo oli jalkeilla. Pojat nauttivat aamiaisensa kauppa-aseman isossa ruokasalissa, jossa aseman hoitajat perheineen olivat aterioineet jo kahdensadan vuoden ajan. Isäntä teki parhaansa pitääkseen yllä naisten mielialaa, ja Minnetakikin yritti hymyillä ja nauraa, vaikka hänen punaiset silmänsä juorusivat edellisen yön kyynelistä.

Rod huokaisi helpotuksesta, kun ateria oli ohi ja päästiin lähtemään ulos kirpeään aamuilmaan rannalla odottavan ison tuohikanootin luo, ja vielä helpottuneemmin hän huokaisi, kun äidit oli hyvästelty. Mutta Minnetaki viipyi kanootin luona lähtöhetkeen saakka ja purskahti itkemään Vabin suudellessa häntä jäähyväisiksi. Ja Rodin kurkkua kuristi, kun hän puristi tytön pientä, lujaa kättä hetken omiensa välissä.

-- Näkemiin, Minnetaki! hän kuiskasi. Sitten hän hypähti istumaan kanootin keskelle, ja perässä oleva Vabi työnsi sujakan aluksen vesille.

Pitkään aikaan ei veneessä kuulunut muuta ääntä kuin kolmen airon rytmikästä loisketta ja veden vienoa solinaa. Vielä kerran kajahti loittonevalta rannalta Minnetakin huhuilu, johon he vastasivat. Hetken perästä Rod virkkoi:

-- Hyvästeleminen oli totta totisesti koko urakan hankalin osa!

Hänen sanansa tuntuivat lievittävän yleistä masennusta. Vabi katseli kompassiaan tulitikun valossa.

-- Me emme kiertelekään rantoja, vaan oikaisemme suoraan Nipigonin yli, hän sanoi. Vai mitä sinä sanot, Muki?

Vanha eränkävijä ei vastannut. Vabi lopetti hämmästyneenä melomisensa ja toisti kysymyksensä.

-- Epäiletkö ettei se ole turvallista?

Mukoki kohotti kätensä päänsä yläpuolelle.

-- Tuuli käy etelästä, hän sanoi. Ehkä ei rupee vahvemmaksi, mutta...

-- Jos niin käy, sanoi Rod katsellen miettiväisenä raskaassa lastissa uivaa kanoottia, me joudumme pahaan kiipeliin!

-- Rantojen kiertäminen veisi meiltä koko tämän päivän ja puolet huomisesta, intti Vabi. Jos menemme suoraan, olemme vastarannalla jo tänään iltapäivällä.

Mukokin rykiminen ei kuulostanut kovin rohkaisevalta, ja Rodia pelotti kiikkerän tuohikanootin kulkiessa aavalla selällä. Melojen navakka käyttely kiidätti heitä neljän mailin tuntinopeudella eteenpäin, ja päivän täydelleen valjettua Vabinoshin metsäinen ranta siinsi enää vain hämäränä juovana taivaanrannalla.

Rodinkin pelko haihtui, kun auringon noustua ilman kirpeä koleus katosi ja etäisten metsien tuoksut kantautuivat Nipigonin selälle. Hän meloi hilpeänä tuntien säteilevän aamun antavan hänen lihaksilleen nuoren jättiläisen voimat. Vabi vihelteli ja lauleli intiaanien ikivanhoja joikuja, Rod loilotti "Yankee Doodlea" ja "Tähtilippua", ja yksinpä vakaa Mukokikin laulahti silloin tällöin.

Kaikkien kolmen mieltä askarrutti sama ajatus. Heillä oli edessään jännittävin matka mitä ajatella saattaa -- he olivat menossa etsimään kultaa. Heillä oli hallussaan suuren aarteen salaisuus. Seikkailut, löydöt odottivat heitä. Pohjolan ääretön takamaa, salamyhkäinen ja kiihottava, oli heidän määränpäänään. He olivat nyt matkalla valloittamaan sitä, kiskomaan sen povesta tuota keltaista aarretta -- oliko ihme, jos heidän verensä kohisi kaikkea tuota ajatellessa! Mitä esteitä nousisi heidän tielleen? Mitä heiltä jäisi huomaamatta? Mihin outoihin seikkailuihin he joutuisi vatkaan tuossa tuntemattomassa, tutkimattomassa maailmassa, jonka asukkaina olivat vain metsän villit eläimet?

Järvi vilisi vesilintuja. Isoja mustia sorsia, sinisorsia, jouhisorsia ja taveja kohosi pilvinä ilmaan heidän ympärillään; muutamia he ampuivatkin, kunnes Mukoki lopetti leikin.

-- Miksi haaskaa ruuti sorsiin, hän neuvoi. Säästää patruunat isolle riistalle.

He lepäsivät useaan otteeseen aamun kuluessa, ja puolenpäivän aikaan he pitivät päivällistauon nauttien Vabinoshista mukaan otettuja eväitä. Järven toinen ranta oli nyt selvästi näkyvissä, ja he tarkastelivat sitä terävin katsein löytääkseen Ombabika-joen suun, jolta he viime syksynä olivat aloittaneet talviset seikkailunsa.

Vabi katseli pitkän aikaa rannalla näkyvää pitkää valkeaa juovaa, johon vihdoin kiinnitti toveriensakin huomion.

-- Sehän näyttää liikkuvan, hän sanoi kääntyen Mukokiin. Mutta totisesti, sehän on... -- Hän vaikeni epäröiden.

-- Mitä sitten? Rod kysyi.

-- Nehän ovat joutsenia!

-- Joutseniako? Rod huudahti. Taivaan tasakäpälät! Tarkoitatko, että koko tuo pitkä liuta on joutsenia...

-- Niitä näkee tällä järvellä joskus tuhansittain, Vabi sanoi. Olen joskus nähnyt, miten järven pinta on ollut joutsenista aivan valkoinen.

-- Enempi kuin osaa laske, Mukoki vahvisti. Mutta hetken tähysteltyään hän lisäsi: Ei olee joutsenia. Olee jäätä.

Hänen äänestään kuulsi levottomuus, ja vaikka Rod ei pystynytkään käsittämään hänen sanojensa tarkoitusta, tunsi hänkin olonsa rauhattomaksi nähdessään toveriensa hätääntyneen ilmeen.

Puolisen tuntia soudettuaan he saapuivat jään reunalle, josta rannalle oli matkaa arviolta neljännesmaili, jää ulottui molempiin suuntiin silmänkantamattomiin. Hapan irvistys ilmestyi Vabin kasvoille, ja Mukoki istui aivan ääneti pitäen airoa polviensa välissä.

-- Mikä nyt on hätänä? Rod kysyi. Emmekö pääse yli?

-- Tuonko yli? Vabigun huudahti. Kyllä kai -- mahdollisesti huomenna tai ylihuomenna.

-- Eikö jää sitten kannata meitä, jos työnnämme kanoottia?

-- Siinäpä pulma juuri onkin. Se on hottoa reunalta.

Kanootti oli lipunut sivuittain jään laitaan, ja Rod alkoi töykkiä sitä melallaan. Hän totesi jään rikkoutuvan helposti reunasta mutta muuttuvan kauempana kovemmaksi.

-- Jos saisimme rikotuksi sitä kanootin mitan verran, niin luulen sen sitten kannattavan, hän arveli.

Vabi etsi kirveen.

-- Yritetään!

Mukoki ravisti päätään.

Mutta jo toisen kerran samana päivänä Vabi ummisti itsepäisenä korvansa vanhan erämiehen mielipiteeltä, mitä Rod ei muistanut hänen koskaan aikaisemmin tehneen. Kappale kappaleelta hän mursi jäätä kirveellään, kunnes kanootti oli koko pituudeltaan railossa. Sitten hän kokkaan nojautuen heilautti itsensä varovaisesti jäälle.

-- Kas näin! hän huudahti riemuissaan. Nyt on sinun vuorosi, Rod. Hyppää kevyesti!

Seuraavassa hetkessä Rod oli hänen rinnallaan. Mutta mitä sen jälkeen seurasi, oli hänestä perästäpäin ajatellen kuin kaameata painajaisunta.

Ensin jää särisi heikosti heidän jalkojensa alla, mutta ääni taukosi pian. Vabia nauratti Rodin pelästyminen, mutta samassa hetkessä koko mahtava jääpeite halkesi heidän allaan pamahtaen kuin ukkonen. Viimeiseksi Rod muisti nähneensä ystävänsä kauhistuneet kasvot, jotka juuri katosivat murskautuneen jään ja hyökyaaltojen keskelle, ja kuulleensa Mukokin huudahtavan kauhun lyömänä; sitten hän tajusi itse olevansa jäisessä vedessä ja kamppailevansa hengestään syvällä pinnan alla.

Hän huitoi epätoivoisesti käsillään ja jaloillaan päästäkseen jälleen pintaan, mutta muisti samassa tuon suunnattoman jäälautan. Entäpä, jos hän joutuisikin sen alle! Mihin suuntaan hänen pitäisi ponnistella? Hän avasi silmänsä, mutta näki vain mustaa vesimassaa. Sekunnit olivat kuin vuosisatoja. Sitten hänen päätään alkoi huimata, hänelle tuli vastustamaton halu avata suu, hengittää, vetää ilmaa keuhkoihinsa -- teko, josta olisi kuolema ollut seurauksena! Sitten hän tunsi iskevänsä päänsä johonkin kovaan. Jäälautta! Hän oli joutunut sen alle, ja nyt hänen loppunsa oli varma!

Hän alkoi jälleen vajota -- verkalleen, kuin näkymätön käsi olisi vetänyt häntä syvyyteen. Epätoivoisena hän ponnisti vielä kerran ylöspäin, hurjasti ja sokeasti, sillä hän tiesi, että seuraavassa hetkessä hänen oli avattava suunsa.

Hän oli vielä sen verran tajuissaan, että käsitti yrittävänsä huutaa apua; ensimmäinen vesiryöppy korisi jo hänen keuhkoissaan. Mutta sitä hän ei enää tajunnut, että kanootista kurottui pitkä käsivarsi sille kohtaa, missä vesi alkoi poreilla, eikä hän tuntenut lujaa otetta, joka kiskaisi hänet jään reunalle.

Hän heräsi vasta silloin, kun hänen vatsalleen laskeutui jotakin painavaa; sitten häntä retuutettiin, pyöritettiin ja pahoinpideltiin kuin hän olisi ollut ison karhun leikkikaluna. Hän avasi silmänsä ja näki Mukokin ja Vabin.

-- Laittaa oitis valkee, hän kuuli Mukokin sanovan, ja Vabi lähti juoksujalkaa rannalle.

Hän käsitti, että he olivat vielä jäälautalla. Kanootti vedettiin turvalliseen paikkaan muutaman askelen päähän, ja vanha intiaani kiskoi sieltä huopia. Kun Mukoki palasi huovat käsivarrellaan, hän näki Rodin kohottautuneen kyynärpäittensä varaan ja katselevan häntä.

-- Sinäpä -- kuinka sinä sanoo -- se oli julmettu täpärä paikka! virnisti intiaani ja tuki kädellään Rodia hartioista.

Mukokin avulla Rod kompuroi pystyyn ja sai paksun huovan ympärilleen. Verkalleen he sitten kävelivät rannalle päin, ja sieltä Vabi tuli vastaan likomärkänä.

-- Rod, kun olemme kunnolla sulaneet, niin saat antaa minulle kelpo löylytyksen, hän nauroi. Saat löylyttää voimiesi takaa, ja sitten minä löylytän sinua. Ja jos vielä kerrankin teemme jotakin vastoin Mukin mieltä, niin otamme uudet selkäsaunat, eikö niin!

-- Miten me pääsimme ylös? kysyi Rod.

-- Mukoki onki meidät! Lupaatko löylyttää?

-- Tuohon käteen!

Ja molemmat vettä valuvat ja kohmettuneet pojat löivät totisina kättä, ja vanha Mukoki hihitti, ryki ja irvisteli, kunnes sai toiset räjähtämään nauruun.

8.

Kultainen Luoti

Loimuavan leirinuotion ääressä elämä alkoi Vabista ja Rodista jälleen tuntua sangen miellyttävältä. Heti kun Mukoki oli rakentanut heille havumajan palsamimännyn tuoksuvista oksista, he riisuivat märät vaatteensa ja kääriytyivät pehmeisiin huopiin.

Vaatteet kuivuivat parissa tunnissa, ja tuskin Vabi oli saanut vedetyksi ne takaisin ylleen, kun hän varsin totisena asteli metsään, mistä palasi tukeva koivun oksa kädessään. Hänen kasvoillaan ei ollut leikin häivettäkään, kun hän asettui hajasäärin Rodin eteen.

-- Näetkö tuon pölkyn? hän sanoi ja osoitti nuotion vieressä lojuvaa paksua kelopuuta. Minusta tuntuu kuin se sopisi hyvin vatsallesi. No niin, käy nyt poikittain sen päälle, naama alaspäin ja housut polvissa. Aion antaa sinulle tukevan selkäsaunan, jotta tiedät antaa minulle kaksin verroin tukevamman, sillä minussa on syytä enemmän kuin sinussa.

Hieman ällistyneenä Rod laskeutui poikittain pölkyn päälle.

-- Taivaan tasakäpälät! hän huudahti vilkaisten olkansa yli happaman näköisenä. Älä vain lyö liian kovaa, Vabi!

Viuuh! vinkaisi koivunoksa, ja Rodin huulilta pääsi surkea parahdus.

Viuuh! Viuuh! Viuuh!

-- Uh! Auta armias kaitselmus! Lopeta jo, Vabi!

-- Älä hievahdakaan! Vabi ärjäisi. Kestä kuin mies ainakin -- olet ansainnut sen minkä saat!

Armotta koivunoksa viuhui pojan paljailla pakaroilla. Rod ähki kivusta saadessaan viimein luvan nousta pystyyn.

-- Huh -- annahan -- annahan tänne se piiska!

-- Älä vain lyö liian kovaa! Vabi varoitti laskeutuessaan vuorostaan pölkylle.

-- Itsepähän määräsit lääkkeesi, muistutti Rod ja kääri hihansa ylös. Vain kaksi kertaa kovemmin -- ei sen enempää.

Ja jälleen kuului terveellisen koivupiiskan viuhkina.

Rodin käsivartta pakotti, kun hän viimein lopetti, ja viimeisellä iskulla nuoren intiaanin itsehillintä petti niin että hän voihkaisi.

Mukoki oli katsellut poikien puuhaa kuin puulla päähän lyötynä.

-- Me emme koskaan enää ole tottelemattomia, Muki, Vabi lupasi pyhästi hieroskellen hellävaroen kirveleviä pakaroitaan. Toisin sanoen -- me pidämme uudet pieksäjäiset, jos vielä teemme vastoin sinun tahtoasi. Vai mitä sanot, Rod?

-- En suostu -- en niin kauan kuin vielä pääsen käpälämäkeen! Rod vannoi kiukkuisena. Sinulle kyllä tarjoan siinä asiassa auttavan käden aina kun luulet tarvitsevasi, mutta sen enempään yhteistoimintaan en ryhdy.

Tunnin verran nuoret kullanetsijät loikoilivat pehmeällä havuvuoteellaan nuotion ääressä parannellen kylmän kylvyn ja kuuman selkäsaunan seurauksia. Oli jo hämärä, kun he nousivat Mukokin valmistamalle erämiehen aterialle.

-- On tämä sittenkin mukavampaa kuin meloa yön selässä pitkin rantoja, vaikka olimmekin julmetun täpärällä kuten Muki sanoi, Rod vakuutti tyytyväisenä.

Vabi irvisti ja kohautti olkapäitään.

-- Osaatko edes arvata, miten täpärällä itse asiassa olit? hän kysyi. Olit niin täpärällä, että vain yksi kymmenestä tuhannesta olisi vastaavassa tilanteessa pelastunut. Minä sain kiinni kanootin kokasta ja sain heilautetuksi itseni sen avulla takaisin jäälle, ja kun Muki näki minun olevan turvassa hän alkoi etsiskellä sinua. Mutta miehestä ei näkynyt jälkeäkään. Pidimme sinua jo menneenä, mutta sitten tuli muutamia kuplia pintaan, ja Muki pisti nopeammin kuin ennätät silmää iskeä kätensä veteen. Hän sai sinua tukasta kiinni juuri kun olit viimeistä kertaa painumassa pohjaan. Ajattele sitä, Rod, ja uneksi siitä tänä yönä. Se tekee sinulle hyvää!

-- Huh! Rodia puistatti. Puhutaan jostakin hauskemmasta asiasta! Kylläpä noista poppeleista nousee komea lieska!

-- Parempi kuin kaksikymmentä tuhat kynttilä! Mukoki nyökkäsi.

-- Olipa kerran ajat sitten, alkoi Vabi tarinoida, näillä seuduilla, hyvin mahtava päällikkö, jolla oli seitsemän kaunista tytärtä. Niin kauniita he olivat, että itse Suuri Henki rakastui heihin. Ensi kertaa ikimuistoisista ajoista hän ilmestyi maan päälle ja pyysi päälliköltä tämän tyttäriä luvaten vastalahjaksi täyttää päällikön seitsemän toivomusta. Päällikkö antoi tyttärensä ja toivoi ensimmäiseksi, että hänelle annettaisiin pitkä yötön päivä ja pitkä päivätön yö, ja ne hän sai. Kolmanneksi, neljänneksi ja viidenneksi hän toivoi, että maat ja vedet aina kuhisisivat riistaa, että metsät pysyisivät ikivihreinä ja että tuli annettaisiin taivaasta hänen kansalleen. Kuudes toivomus oli, että hänelle annettaisiin puu, joka palaisi vedessäkin, ja Suuri Henki loi koivun; viimeiseksi hän toivoi, että saisi puun, joka palaisi savuttomasti ja lämmittäisi ja sulostuttaisi hänen majaansa -- ja silloin syntyi poppeli. Tuon päällikön ja hänen kauniiden tyttäriensä ansiota on, että kaikki nuo seitsemän lahjaa ovat vieläkin saloillamme. Eikö olekin, Mukoki?

Vanha soturi nyökkäsi.

-- Entä miten kävi Suuren Hengen ja hänen seitsemän kauniin vaimonsa? Rod kysyi.

Mukoki nousi ja lähti pois nuotion luota.

-- Hän uskoo niihin yhtä järkähtämättömästi kuin aurinkoon ja kuuhun, Vabi sanoi hiljaa. Mutta hän arvelee, että sinä naurat niille kuten muutkin valkoihoiset tekevät. Mukoki osaisi kertoa sinulle loppumattomiin kauniita tarinoita näiden metsien ja vuorten luomisesta ja niissä asuvista olennoista. Mutta hän tietää, ettet sinä usko niihin ja että vain nauraisit hänelle.

Rod kavahti jaloilleen.

-- Mukoki! hän huusi, Mukoki!

Vanha intiaani kääntyi ja palasi verkalleen. Rod juoksi häntä vastaan kasvot ja silmät hehkuen.

-- Mukoki -- minä kunnioitan sinun Suurta Henkeäsi! Minä haluan kuulla hänestä enemmän. Kerro minulle, että tiedän milloin hän puhuu minulle tuulen huminassa, tähtien kimalluksessa ja puun suhinassa. Kerrothan!

Mukoki katsoi häneen vakavana aivan kuin punniten, pitikö hänen ottaa Rodin sanat toden kannalta.

-- Minäkin kerron sitten meidän Suuresta Hengestämme, valkoisten miesten Jumalasta, Rod jatkoi. Sillä meilläkin on Suuri Henkemme, ja hän on luonut valkoisen miehen maailman kuten teidän Suuri Henkenne on luonut teidän maailmanne. Hän loi taivaan ja maan ja meren ja kaikki niiden olennot kuudessa päivässä, ja seitsemäntenä Hän lepäsi. Ja tuota seitsemättä päivää me sanomme sunnuntaiksi, ja silloin mekin lepäämme. Ja Hän loi meillekin suuret salot kuten teidän Suuri Henkenne loi teidän salonne; ero on vain siinä, että hän teki sen rakkaudesta kaikkiin ihmisiin eikä vain seitsemän kauniin neidon takia. Minä kerron sinulle hänestä, jos sinä kerrot minulle omasta Hengestäsi. Mitä sanot?

-- Ehkä, vanha erämies vastasi hitaasti. Hänen ankarat kasvonsa olivat pehmentyneet, ja Rod tajusi jo toisen kerran koskettaneensa Mukokin sydämen herkimpiä kieliä. Yhdessä he palasivat tulen ääreen, ja Vabi teki heille tilaa pölkyllä. Hänellä oli kädessään vanhan tuohikartan jäljennös.

-- Tätä minä olen pohtinut koko päivän, hän sanoi ja levitti kartan toistenkin nähtäväksi. En tahdo mitenkään päästä ajatuksesta, että...

-- Mistä ajatuksesta? Rod kysyi, kun toinen keskeytti epäröiden.

-- Ei se ollutkaan mitään, Vabi tokaisi yllättäen kuin äskeisiä sanojaan katuen. Osaapa vain olla koko tavalla kumma kartta! Mahdammekohan koskaan päästä siitä perille!

-- Olemmehan me jo sen selvittäneet, Rod virkkoi. Ensiksikin me löysimme sen luurangon yhteenpuristuneista sormista, ja luurangon rinnasta törröttävästä puukosta ja siinä vieressä olleista aseista me tiedämme, että miehet olivat tapelleet kartan omistamisesta ja lopulta surmanneet toisensa. Kumpikin oli ilmeisesti halunnut pitää yksin salaisuuden. Ja sitten...

Hän otti kartan Vabilta ja piti sitä levällään tulen loisteessa.

-- Sitten kaikki muu selviääkin itsestään, vai mitä?

Kaikki kolme katselivat hetken ääneti paperia.

Tuohikartan vaalenneet piirrot oli siihen huolellisesti jäljennetty. Rod osoitti tikulla kartan yläreunaa, mihin oli kirjoitettu: "Majassa rotkon päässä."

-- Eikö tämä ole selvästi sanottu? hän toisti. Kas tässä on maja, missä miehet tappoivat toisensa ja mistä löysimme heidän luunsa, ja tuohon he ovat merkinneet rotkon, missä ammuin hopeaketun ja mitä pitkin meidän on kuljettava löytääksemme aarteen. Kartan mukaan meidän on kuljettava aina kolmannelle koskelle asti, ja siellä tapaamme toisen majan -- ja kullan.

-- Näyttäähän se yksinkertaiselta -- kartalla. Vabi myönsi. Karkeatekoisen kartan alla oli kirjoitusta muutama rivi. Rod luki ne ääneen:

'Me John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante olemme löytäneet kultaa tämän kosken kohdalta ja sitoudumme täten jakamaan kaiken saaliin keskenämme, unohtamaan entiset kiistamme ja työskentelemään sovussa ja rehellisesti, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon.

_John Ball, Henri Langlois, Peter Plante_.'

John Ballin nimen yli oli vedetty paksu musta viiva, mikä miltei peitti kirjaimet. Rivin loppuun oli sulkumerkkien sisään kirjoitettu ranskankielinen sana, jonka Vabi sadannen kerran käänsi:

-- Kuollut!

-- Alkuperäisen kartan käsialasta tiedämme tuon Ballin olleen sivistynyt mies, Rod jatkoi. Ja kaikesta päättäen kartta on hänen piirtämänsä. Kaikki kirjoitus on samaa käsialaa Langlois'n ja Planten nimikirjoituksia lukuunottamatta, ja niistä tuskin saisi selvääkään, ellei niitä olisi mainittu sopimuksen tekstissä. Osuimme luultavasti majassa oikeaan arvellessamme, että molemmat ranskalaiset olivat surmanneet englantilaisen saadakseen hänen osuutensa löydöstä. Eikö tämä kaikki tunnu luontevalta?

-- Kyllä -- tähän asti, Vabi vastasi. Nuo kolme miestä olivat löytäneet kultasuonen, riidelleet keskenään, sitten sopineet ja tehneet tämän välikirjan, ja sitten Ball murhattiin. Ranskalaiset lähtivät, kuten Mukoki arveli, vähän myöhemmin hankkimaan ruokavaroja ja ottivat mukaansa tuon sinun löytämäsi pukinnahkaisen pussin, joka oli täynnä kultarakeita. He pääsivät rotkon suussa olevalle majalle, missä joutuivat riitaan sopimuksen sisällöstä ja kartan omistamisesta, tappelivat ja surmasivat toisensa. Vanhoista pyssyistä ja muista esineistä voimme päätellä kaiken tämän tapahtuneen puoli vuosisataa sitten, ellei kauemminkin. Mutta...

Hän keskeytti taas ja vihelteli hiljaa.

-- Missä se kolmas koski sitten on?

-- Emmeköhän me jo viime talvena arvanneet oikein, Rod vastasi hieman tuohtuneena toverinsa epäuskoisuudesta. Käsialasta päätellen tuo Ball on ollut jonkin verran sivistynyt mies, ja kartassaan hän käytti jonkinlaista mittasuhdetta. Matka ensimmäisestä toiseen koskeen on vain puolet toisen ja kolmannen kosken välisestä etäisyydestä. Ja Mukoki löysi ensimmäisen kosken rotkosta viidenkymmenen mailin päässä mökiltä.

-- Ja John Ballin tuohikarttaan tekemistä merkinnöistä päättelimme, että kolmas koski olisi suunnilleen kahden ja puolen sadan mailin päässä rotkon suulla olevasta vanhasta leirimökistämme, Vabigun lisäsi. Kuulostaahan tuo järkevältä.

-- Se _on_ järkevää! Rod väitti posket hehkuen. Rotkon suulta lähtien reitti on selvä kuin päivä. Me emme _voi_ siitä erehtyä!

Mukoki oli ääneti kuunnellut poikien kinastelua, johon nyt vasta sanoi oman sanansa.

-- Ensin täytyy pääsee taas rotkoon, hän murisi ja kohautti hartioitaan tarkoittaen, että heillä oli edessään melkoinen urakka.

Vabi työnsi kartan taskuunsa.

-- Olet oikeassa, Muki, hän nauroi ja läimäytti vanhaa ystäväänsä selkään. Me toiset tässä jo kiipeämme vuoren rinnettä, ennen kuin olemme päässeet sitä lähellekään. On meillä tosiaankin työtä, jos aiomme päästä sinne rotkoon.

-- Vettä nyt paljo -- kulkee joutuin. Joki juoksee kuin kaksikymmentä tuhatta karibu!

-- Lyönpä vetoa, että koko Ombabika on nyt pelkkää kiljuvaa koskea, Rod arveli.

-- Ja meidän on kuljettava sitä nelisenkymmentä mailia vastavirtaan, Vabi jatkoi. Sitten tulemme vedenjakajalle. Siitä lähtien kaikki virrat juoksevat pohjoiseen Hudsonin lahteen, ja kun niille pääsemme, saamme melomisen sijasta pidätellä henkeämme ja siunailla. Huh, odottaapa meitä vietävän hauska huviretki, kun saamme laskettaa koko matkan kevättulvien harjalla!

-- Meitä odottaa huomenna kova urakka, huomautti Rod. Minä menen nyt nukkumaan. Hyvää yötä!

Mukoki ja Vabi seurasivat pian toverinsa esimerkkiä, ja puolta tuntia myöhemmin leirin hiljaisuuden rikkoi vain hiljakseen sammuvan nuotion risahtelu.

Mukoki heräsi aamulla täsmällisesti kuin kello ja oli jo tuntia ennen päivänkoittoa valmistamassa aamiaista. Kun nuorukaiset haukotellen vääntäytyivät huopiensa alta, he näkivät eilen ammutut sorsat jo vartaissa paistumassa ja kahvipannun porisemassa nuotion reunalla.

-- Muki se aina raataa meidän nukkuessamme! Vabi ärähti harmistuneena. Jos tätä menoa jatkuu, Rod, niin me ansaitsemme uuden selkäsaunan!

Mukoki tarkasteli ihanan ruskeaksi paistunutta lihavaa sinisorsaa ja ojensi sen Rodille. Toisen samanlaisen hän antoi Vähille ja ottaen itse kolmannen istahti maahan kahvipannun ja leivänviipaleiden vierelle.

-- Tämä kelpaisi vaikka kuninkaalle! huudahti Rod ja heilutti rasvaista paistinpalaa haarukkansa nenässä.

Puolta tuntia myöhemmin miehet menivät kanoottinsa luo. Mukoki oli jo aikaisemmin purkanut puolet sen lastista neljännesmailin päähän ja sälytti nyt tavarat selkäänsä, ja nuorukaiset nostivat kevyen tuohikanootin hartioilleen.

Nähdessään ensimmäisen vilahduksen aamuauringon valossa välkkyvästä Ombabikan pinnasta Rod päästi hämmästyneen huudahduksen. Kun hän viimeksi syystalvella oli kulkenut sitä alaspäin, oli virran uoma ollut leveydeltään vain kymmenkunta pyssynpituutta. Mutta nyt Ombabika oli todellinen Amazon -- sen musta vesi kuohui ja porisi kuin padallinen kiehuvaa mustetta.

Se ei kuitenkaan syöksynyt eteenpäin kohisevana kuohupäänä koskena, kuten hän oli odottanut, vaan vyöryi verkalleen, ja sen kalvo kupli ja väreili kuin tuhansien näkymättömien kurimusten pyörittämänä. Tuntui kuin jättiläiskädet olisivat pinnan alla väijyneet huimapäitä, jotka rohkenivat antautua virran armoille, vetääkseen heidät saaliikseen syvyyteen.

Rod arvasi kysymättäkin, että tuon salakavalan verkkaisen virran varaan uskaltautuminen oli hengenvaarallista. Näissä ajatuksissaan hän katsahti tovereihinsa.

Mukoki lastasi tavaroita jälleen veneeseen. Vabi katseli miettiväisenä virtaa.

-- Onpa se ujakkaa menoa, hän sanoi. Mitä arvelet matkastamme, Muki?

-- Pysyy lähellä rantaa, Mukoki vastasi työtään keskeyttämättä. Varmasti käy!

Pojat saivat Mukokin sanoista uutta uskallusta -- kirvelevät selät muistuttivat heitä voimallisesti kokeneen eränkävijän arvostelukyvystä. Pian oli kanootti työnnetty vesille pienessä tyynessä rannan poukamassa, ja kaikki kolme tarttuivat meloihinsa. Mukoki seisoi kokassa ja ohjasi kanootin kulkemaan kolmisen metrin päässä rannasta; Rodin mielestä he ihmeen helposti ja nopeasti etenivät vastavirtaa.

Silloin tällöin jokin pyörteen silmä keinutti venettä, ja sen vaappuessa puolelta toiselle Rod osasi helposti kuvitella, mikä heitä olisi odottanut keskellä virtaa. Tottuneina koskenlaskijoina Mukoki ja Vabigun osasivat nopeilla melan vedoilla välttää nuo vaaralliset pyörteet. Hetkeäkään ei voinut olla varma -- kymmenisen jalkaa saattoi virta lipua rasvatyynenä, ja sitten odottamatta pulpahti keulan edessä jättiläispore aivan kuin ison kalan pyöräyttämänä, ja samassa vesi alkoi kuohua kuin hiiden kattilassa. Joka kerta kun alus lähestyi tuollaista pyörrettä sen kokka painui syvempään, aivan kuin näkymätön vetehinen olisi iskenyt siihen kyntensä.

Siinä virralla heitä uhkasivat muutkin vaarat. Puiden runkoja ja juurineen maasta tempautuneita pensaita ajelehti heitä vastaan lakkaamatta, ja tuohiveneen hauraita laitoja oli varjeltava niiden töytäisyiltä. Välistä oli edessä niin voimakas koskipaikka, että kanootti oli ohjattava rantaan ja kannettava vaarallisen kohdan yli, mikä tietenkin hidastutti matkan tekoa. Kun he vihdoin myöhään iltapäivällä leiriytyivät, Mukoki arveli heidän kuitenkin kulkeneen puolet Ombabikan pituudesta.

Seuraavana päivänä matkan teko oli vieläkin hitaampaa ja rasittavampaa, ja Rod oli suorastaan iloinen, kun he asettuivat iltanuotiolle auringon vielä ylhäällä ollessa.

Mukoki oli valinnut leiripaikaksi ranta-aukion, jonka toista reunaa suojasi poppeleita kasvava kallionharjanne.

Tuskin oli kokka puskenut rantaturpeeseen, kun Vabi huudahti innokkaana, tarttui kivääriinsä ja laukaisi kolme kertaa perätysten vuoren juurella kohoavaan vähäiseen pihtakuusiryhmään.

-- Pahus sentään, ohi meni! hän tuiskahti. Totta vie, tuolla kävelee suurin karhu minkä eläissäni olen nähnyt!

-- Missä? innostui Rod. Sano -- missä?

Hän pudotti melansa ja tarttui pyssyynsä; Mukoki yksin säilytti malttinsa ja meloi kanootin sellaiseen kohtaan, missä Vabi pääsi hypähtämään rantaan. Rod seurasi perässä, ja yhdessä pojat vilistivät kuusikkoa kohti jättäen Mukokin ja kanootin lasteineen oman onnensa nojaan.

Pian he olivatkin Vabin tarkoittamalla paikalla ja tarkastelivat terävin katsein sydän takoen edessään kohoavaa rosoista vuoren rinnettä. Mutta karhusta ei näkynyt jälkeäkään.

-- Se on kääntynyt takaisin joelle! huudahti Vabi. Meidän on katkaistava siltä...

-- Hss -- se on tuolla! Rod kuiskasi.

Melkein kallion laella, nelisensadan askelen päässä heistä karhun tumma hahmo kuvastui kirkasta taivasta vasten. Näinkin kaukaa Rod saattoi nähdä, että karhu oli todella valtavan suuri.

-- Onpa totisesti rumilus! hän supisi ihmeissään.

-- Paukauta päin! Vabi yllytti. Siihen ei ole matkaa neljääsataa askelta enempää, panen siitä vaikka pääni pantiksi! Tähtää selkään, ja saalis on sinun!

Vabi itse ampui molemmat jäljellä olevat panoksensa ja sillä aikaa kun hän vaihtoi makasiinia, Rod yritti. Ensimmäinen ja toinen luoti menivät ohi. Hänen laukaistessaan kolmannen kerran pakeneva karhu pysähtyi ja katsoi heihin päin, ja tätä tilaisuutta Rod käytti hyväkseen saadakseen saaliin tarkasti jyvälle. Kun hänen aseensa sitten pamahti, putosi karhu etujalkojensa varaan mutta ponnistautui uudelleen pystyyn ja lähti pakenemaan.

-- Sinä osuit! Vabi ähkäisi ja lähti kiireesti juoksemaan kukkulan suuntaan.

Rod pohti tilannetta ladatessaan uudelleen asettaan. Karhu oli juuri pääsemässä turvaan harjun laelle.

Jos Vabi pitäisi kiirettä, hän kenties saisi karhun tähtäimeensä ja saisi siihen osuman, ennen kuin peto pääsisi näkymättömiin. Mutta ellei Vabi onnistuisi, olisi peli auttamattomasti menetetty. Juuri sillä hetkellä hänen katseensa osui vuoren rinteessä olevaan halkeamaan. Entäpä, jos hän ehtisi sinne ja karhu kääntyisi samalle suunnalle...

Asiaa sen enempää pohtimatta hän lähti juoksemaan halkeamalle. Hän kuuli Vabin pyssyn paukkuvan takanaan, mutta ei malttanut pysähtyä katsomaan ammunnan tuloksia. Lopen hengästyneenä hän saapui aukolle ja pysähtyi tarkastelemaan sen jyrkästi viettävää rosoista rinnettä. Hänen huuliltaan pääsi hiljainen huudahdus, kun hän näki karhun ylhäällä halkeaman reunalla noin kahdeksansadan askelen päässä hänestä juuri lähtemässä kömpimään alas.

Rod kyyristyi väijymään ison kiven taakse. Seitsemänsataa askelta, nyt kuusisataa, nyt viisisataa...

Eläin liikkui vaivalloisesti vähän väliä pysähtyen, ja Rod arvasi sen olevan pahasti haavoittunut. Nyt heillä oli välimatkaa viisisataa askelta... sekin oli pitkä ampumaväli, mutta hän kohotti kuitenkin aseensa tähtäysasentoon.

Mutta entäpä jos hän epäonnistuisi taaskin! Ensimmäinen luoti lähti, ja hän tiesi jo laukaistessaan, että se meni liian ylhäältä. Toinenkin meni ohi. Kolmanteen kuului terävä vastaus ylhäältä. Vabi oli jo ennättänyt harjanteen laelle ja ampui sieltä alas solaan!

Karhu pysähtyi jälleen. Varmana onnistumisestaan Rod tähtäsi kauan ja tarkkaan liikkumattomaan otukseen. Laukaus kajahti, ja sitä seurasi sarja riemukkaita hyvä-huutoja harjun laelta. Hän oli osunut -- karhu makasi kyljellään solan keskivaiheilla.

Se oli jo kuollut, kun pojat ehtivät sen luo. Kesti kotvan aikaa, ennen kuin kumpikaan heistä sai sanaa suustaan. Hengästyneinä ja ääneti he katselivat mahtavaa otusta, ja toverinsa kasvoilta Rod oli lukevinaan kunnioittavaa ihailua. Mukoki oli hämmästynyt tullessaan laukausten ohjaamana paikalle.

-- Julmettu iso! hän mörähti. Hieno kallis nahka, hän lisäsi irvistellen.

He tarkastelivat saalistaan ja totesivat, että surmanluoti oli peräisin Rodin pyssystä, vaikka Vabinkin laukauksista ainakin yksi oli haavoittanut petoa. Luodin reikiä etsiskellessään Mukoki murahti äkkiä kummastuksesta.

-- Juukeli, tällä myös vanha haava, ikivanha!

Hän hypisteli sormiensa välissä toisen etujalan höllää takanahkaa, jossa näkyi selvästi vanha luodin reikä, ja nahkaa tunnustellessaan pojat saattoivat tuntea luodin sormissaan. Mukoki kaivoi sen puukollaan esiin ja äännähti ihmeissään, kun se putosi hänen kämmenelleen.

Se oli todella merkillisen näköinen pieni esine ja omituisesti litistynyt.

-- Kovasti pehmeä luoti, kummasteli Mukoki. Milloin näkee näin ohkainen lyijyluoti?

Hän veisti siitä puukollaan pienen sirun.

-- Katsoo!

Hän näytti kämmenellään olevia metallisiruja. Leikkauspinnat kimaltelivat kirkkaan keltaisina.

-- Tämä luoti ole kullasta! hän huudahti. Milloin näke keltainen lyijy? Tämä ole kulta, puhdas kulta!

9.

Ombabika-Jokea Vastavirtaan

Hetken kaikki kolme seisoivat äänettöminä katsellen Mukokin merkillistä löytöä.

Vabi tuijotti metallipaloihin aivan kuin ei olisi oikein uskonut silmiään. Rod oli samalla oudolla tavalla liikuttunut kuin viime talvena, kun he löysivät vanhasta erämajasta luurangot ja pukinnahkapussin. Mukokinkin kasvot olivat pelkkänä kysymysmerkkinä.

Lopulta vanha eränkävijä katkaisi äänettömyyden.

-- Kuka ampu kultaluoti?

Kysymykseen ei tullut vastausta. Vabi otti kultapalat käteensä ja punnitsi niitä kämmenellään.

-- Ne painavat runsaasti kaksikymmentä grammaa, hän totesi.

-- Kultaa siis kahdenkymmenen dollarin arvosta, ähkäisi Rod, hänen hengityksensä miltei salpautui. Kuka ihmeessä ampuu karhuja kahdenkymmenen dollarin kultaluodeilla? hän huudahti kiihtyneenä toistaen Mukokin äskeisen kysymyksen.

Hänkin punnitsi keltaisia rakeita kädessään.

Hämmästynyt ilme oli hävinnyt Mukokin kasvoilta. Niillä oli jälleen tuo intiaaneille ominainen ilmeetön naamio, jonka vain jokin äkillinen ja yllättävä tapahtuma saattoi hetkeksi pyyhkäistä pois.

Mutta noiden liikkumattomien kasvojen takana kävi ankara ajatustyö, ja ennen kuin pojat saivat vielä sanotuksi mitään, Mukoki ryhtyi uudelleen tutkimaan kultaluodin tekemää reikää. Vabigun ymmärsi heti hänen tarkoituksensa ja seurasi innokkaana Mukokin puuhaa.

-- Mitä arvelet, Muki?

-- Mies ampu luotipyssyä, ei lainkaan patruuna, intiaani selitti. Vanha pyssy. Kumma, julmetusti kumma asia.

-- Suusta ladattava pyssy, niinkö? Mukoki nyökkäsi.

-- Ruuti löyty, ei lyijy. Miehen kova nälkä, käyttää kultaa. Nuo muutamat sanat selvittivät ongelmaa aika tavalla, mutta kokonaan ei arvoitus vieläkään ollut ratkaistu.

Kuka oli ampunut luodin ja _mistä kulta oli peräisin_?

-- Ainakin se mies oli löytänyt hyvän kultasuonen, sillä ei hän muuten olisi tuolla tavalla tuhlannut aarrettaan, Vabi arveli.

-- Siellä täytyy olla enempi -- kovasti paljon enempi, virkkoi Muki mietteissään.

-- Ajatteletko sinä, että...? Rod aloitti. Hänen äänensä värisi, ja hänen oli vaikea ilmaista ajatustaan. -- Ajatteletko, että joku on jo löytänyt -- _meidän kultamme_?

Mukoki ja Vabi katsoivat häneen kuin hän olisi räjäyttänyt miinan heidän edessään. Sitten Vabi vilkaisi kysyvästi vanhaan intiaaniin. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Vihdoin Rod otti taskustaan pienen kangaskäärön.

-- Minähän sain osuudestani mukaani pienen kultarakeen, kun ajattelin teettää siitä solmioneulan, hän sanoi. Kun koulussa luin geologiaa ja mineralogiaa, sain tietää, että eri huuhtomoista saatu kulta on miltei aina väriltään hieman erilaista. Katsotaanpa!

Hän otti esille kultarakeensa ja leikkasi sen kahtia. Sitten verrattiin hänen kultansa ja luodin leikkauspintaa. Yksi silmäys riitti asian toteamiseksi.

Kulta oli samaa!

Vabi astui askelen taaksepäin silmät palaen synkkinä. Rodin kasvot valahtivat kalpeiksi, ja Mukoki, joka ei ollut perillä mineralogian salaisuuksista, katsoi uteliaana Rodiin.

-- Joku on siis löytänyt kultamme! huudahti Vabi kiivaasti.

-- Eihän siitä voi olla aivan varma, Rod vastasi epäröiden.

-- Se kukaties jo kuoli, lohdutti Mukoki. Lyijy loppu -- kovasti nälkä -- ampu karhu -- ei saa hengiltä. Kukaties kuoli jo.

-- Mies parka! säälitteli Vabigun. Olemme mekin itsekkäitä, kun emme ole ollenkaan ajatelleet hänen kohtaloaan. Tietysti hän oli nälissään, ei hän muuten olisi käyttänyt kultaluotia. Eikä hän saanut tuota karhua! Ajattelehan sitä, Rod...

-- Olisin kyllä suonut sen hänelle, Rod sanoi vilpittömästi.

Hän näki elävänä mielessään erämaan murhenäytelmän -- nälkään nääntyvän miehen, joka viimeisenä keinonaan valoi kultaluodin, sai sitten ison karhun näkyviinsä ja epäonnistui ampumisessaan -- sitten epätoivo, tuskalliset kärsimykset ja hidas nälkäkuolema!

-- Olisin totisesti suonut sen hänelle, hän toisti. Meillä on sentään riittävästi ruokaa ja ammuksia.

Mukoki oli jo ryhtynyt nylkemään karhua, ja pojat tulivat apuun metsästyspuukkoineen.

-- Haava melkein terve, kuusi kuukautta vanha, Mukoki virkkoi. Ampu just ennen lunta.

-- Eikä silloin ollut edes marjoja, Vabi lisäsi. Täytyy vain toivoa, että hän sai jonkin toisen otuksen.

Tuntia myöhemmin he palasivat kanootilleen mukanaan karhusta parhaat palat sekä muhkea talja, jonka he jännittivät korkealle kahden puun väliin, etteivät metsän eläimet pääsisi sitä pilaamaan. Rod katseli ylpeänä saalistaan.

-- Kyllä kai me otamme sen mukaamme takaisin tullessamme?

-- Tietenkin, Vabi vakuutti.

-- Säilyyköhän se täällä?

-- Yhtä varmasti kuin jos se olisi kotonasi.

Ellei joku satu tulemaan ja varasta sitä, Rod lisäsi.

Vabi oli juuri ahkerana purkamassa veneen lastia, mutta keskeytti työnsä ja katsoi Rodiin.

-- Varasta! hän huudahti ihmeissään.

Myös Mukoki oli kuullut Rodin huomautuksen ja pysähtyi kuuntelemaan.

-- Rod, Vabi sanoi tyynesti, sellainen ei ole täällä tapana. Täällä saloilla ei edes tunneta varkaan nimitystä. Jos valkoinen metsästäjä sattuisi huomenna tulemaan tälle paikalle ja huomaisi, että eläimet ylettyvät repimään taljaa, hän naulaisi sen korkeammalle. Jos intiaani leiriytyisi tähän, hän laittaisi nuotionsa siten, etteivät savu ja kipinät pilaisi nahkaa. Rod, vaikka me täällä emme tiedäkään paljoa sivistyksestä, niin rehellisyytemme olemme ainakin säilyttäneet.

-- Voi, minä en ajatellut mitä sanoin, Rod huudahti katuvana. Toivoisin hartaasti, että olisin teikäläisiä.

-- Mutta niinhän sinä oletkin, Vabi vastasi ja tarttui Rodin käteen.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Ombabika-virtaa ylös, mutta nyt retkeläisten innostukseen oli tullut kiusallinen särö. Kultaluodin odottamaton löytyminen ja sen mahdollinen merkitys sai heidät pelkäämään, että heidän aarteensa kenties olikin jo löydetty.

Vabi ensimmäiseksi rohkaisi mielensä.

-- En minä voi sitä uskoa! hän huudahti, ja toiset arvasivat kysymättäkin mitä hän tarkoitti. En usko, että kultaamme on löydetty. Sehän on tämän maankolkan kaikkein synkimmässä ja vaikeimmin päästävässä paikassa, ja jos niin suuri löytö olisi tehty, olisi siitä varmasti kuultu Vabinoshissa tai Kenogamissa.

-- Tai jos se olisikin löydetty, niin kenties löytäjä on kuollut, Rod lisäsi.

Kanootin perästä kuului Mukokin vahvistava rykäisy:

-- Kuollu!

Ombabikan uoma muuttui nyt kapeaksi ja vaahtopäiseksi. Kanootti pääsi voimakkaassa virrassa vain hitaasti eteenpäin, ja puolenpäivän aikaan Mukoki ilmoitti venematkan päättyneen. Aluksi Rod ei tuntenut paikkaa missä he nousivat maihin. Mutta sitten hän huudahti iloisesti yllättyneenä:

-- Kas -- tässähän me talvella söimme illallista sen kauhean seikkailun jälkeen!

Etäinen kumea kohina kantautui hänen korviinsa.

-- Kuulkaa! Tuolla joki kohisee samassa vuoren halkeamassa, missä niin täpärästi pelastuimme vungain käsistä!

-- Me joudumme nytkin menemään samasta kohdasta, mutta päiväsaikaan, sanoi Vabi.

-- Paha urakka, Mukoki huomautti. Kuusi maili. Kantaa kaikki tavara selässä.

-- Ja sitten tulemme sille vuorten tuolla puolen olevalle pienelle purolle, missä sinä ammuit karibun? kysyi Rod.

-- Niin, Vabi vastasi. Mutta tällä kertaa tuo pieni puro on kuohuva virta, ja meillä on tosiaankin kova urakka kestettävänämme, ennen kuin pääsemme kahdeksan mailin päähän siitä metsämökistä.

-- Ja siitä saamme kantaa kanootin ja tavarat aina rotkopurolle asti, Rod jatkoi. Ja sitten -- eläköön, siitä alkaa matka kultalöydökselle!

-- Tänä iltana teke leiri vuorelle, lisäsi Mukoki.

Vabi puhkesi sydämelliseen nauruun ja läimäytti Rodia selkään.

-- Muistatko sen ison ilveksen, Rod, jonka sinä ammuit kun luulit sitä vungaksi ja säikäytit meidät melkein hengiltä?

Rod punastui muistaessaan hassun seikkailunsa ja ryhtyi kiireesti auttamaan Mukokia kanootin purkamisessa. Kaksi tuntia pidettiin ruokalepoa. Sitten pojat nostivat tuohikanootin hartioilleen ja Mukoki otti puolet tavaroista selkäänsä.

Yhä selkeämmin kaikui kevättulvien paisuttaman puron kohina heidän korvissaan, ja heidän kuljettuaan mailin verran yhtyi siihen toinenkin ääni. Heidän oikealla puolellaan kohosi äkkijyrkkä vuorenseinä ainakin tuhannen jalan korkeuteen, vasemmalla puolella aukeni rotko, ja sen pohjalla pauhasi koski.

Yhä kapeammaksi muuttui vuorenrinteen ja rotkon välinen tila, kunnes heidän edessään oli vain kuutisen jalan levyinen kulkutie. Rodin kasvot kalpenivat, kun hän huomasi missä hirvittävässä vaarassa he tietämättään olivat olleet tuona pimeänä yönä muutama kuukausi sitten; hetken aikaa Vabikin seisoi äänettömänä katsellen alas. Rotkosta kuului rajuna virtaavan veden huumaava kohina, ja sen kaiku vastasi kumeasti kallioseinistä ja jylhistä luolista.

-- Katsohan alas! huusi Vabi ystävänsä korvaan.

Hän meni aivan jyrkänteen reunalle, ja Rod pakotti itsensä seuraamaan perässä, vaikka hänen tekikin mieli tarrautua lujasti kiinni kallioon.

Vain puolisen minuuttia Rod seisoi kauhistuneena ja huumautuneena jyrkänteen reunalla, mutta siitäkin ajasta hänelle jäi elämän ikäinen muisto. Viidensadan jalan päässä hänen alapuolellaan pieksivät kevättulvien vedet kallioseiniä täyttäen koko rotkon ja piiskaten raivossaan pintansa maidonvalkoiseksi vaahdoksi, kunnes kalliot ja maa tuntuivat tärähtelevän niiden voimasta. Siellä täällä pilkahti kuohuista valtavien paasien mustia niskoja kuin mitäkin jättiläisten leikkikaluja, jotka vielä lisäsivät mahtavaa pauhua.

Tätä kaikkea Roderick Drew katseli vain silmänräpäyksen ajan, sitten hän peräytyi joka hermo väristen.

Mutta Vabi ei hievahtanutkaan. Hän katseli luonnonvoimien mahtavaa leikkiä lumoutuneena, kuin kivipatsaaksi muuttuneena. Kun hän viimein kääntyi toveriinsa päin, eivät hänen huulensa sanoneet mitään, mutta hänen silmänsä hehkuivat tulta, joka oli perintöä hänen äidiltään; hänen villin heimonsa veri tuntui huutavan riemuitsevaa tervehdystä luonnon hurjalle leikille.

Sitten he jatkoivat taas kanoottia kantaen matkaansa tällä vaarallisella tiellä välttäen huolellisesti koskettamasta jalallaan irtonaisia kiviä ja juuria ja irtonaisia oksia, eivätkä he levänneet, ennen kuin edessä oli leveämpi ja turvallisempi kulkutie. Lopuksi he saapuivat sille vähäiselle ylätasangolle, jolla heillä oli talvella ollut leirinsä, ja laskivat kanootin vanhan havumajansa lähelle.

Kaikki oli samalla tavoin kuin heidän lähtiessään. Eivät talven lumet eivätkä kevätmyrskyt olleet hävittäneet hyvin suojattua havumajaa. Vieläpä nuotion hiilet ja Rodin ampuman ison ilveksen luutkin olivat näkyvissä sekä paalu, mihin he olivat sitoneet monien seikkailujensa uskollisen toverin, Suden.

Vabi meni äänettömänä paalun luo, istuutui sen viereen ja kietoi käsivartensa sen ympärille. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka puhui enemmän kuin mitkään sanat.

-- Vanha Susi parka!

Rod kääntyi toisaalle ja käveli pienen aukion reunalle tuntien silmissään jotakin kuumaa ja pistelevää. Hänen edessään levisivät suunnattomat salomaat. Ja jossakin tuolla mittaamattomassa autiudessa Susi nyt kierteli. Hänen siinä katsellessaan kulkivat hänen mielessään vavahduttavat kuvat -- Mukokin elämän murhenäytelmä, ja miten Vabin kesyttämä susi oli kostanut heimolleen sen taholta kärsimänsä vääryyden.

Missähän Susi nyt olikaan?

Huomaamattaan Rod oli lausunut tuon kysymyksen ääneen, ja selkänsä takaa hän kuuli Vabin vastauksen.

-- Se on jälleen metsästämässä heimonsa kanssa. Se on unohtanut meidät, villiytynyt uudelleen erämaan eläimeksi.

-- Erämaahan se on palannut ja villiytynyt, Rod sanoi. Mutta se ei ole unohtanut meitä -- ei voi olla unohtanut!

Vabi ei vastannut.

10.

SalaperäInen Laukaus

Pitkän aikaa pojat katselivat äänettöminä edessään aukeavaa maisemaa. Siinä levisi samainen aukea tasanko, jolta Mukoki oli ampunut karibun; sen takana olivat leveät metsävyöhykkeet, joita taas halkoivat aukeat ja notkelmat, ja niiden lomissa siinsi toistakymmentä järveä ilta-auringon loisteessa.

Kun Rod oli ensimmäistä kertaa katsellut tätä rannatonta erämaata, joka ulottui aina pohjoisnavan partaille asti, se oli ollut häikäisevä lumen ja jään maailma. Nyt tuo maailma oli heräämässä kevääseen. Kauempana he näkivät erään rotkon pohjalla joen, jonka juoksua heidän matkansa nyt tulisi seuraamaan. Viime talvena se oli ollut vähäinen puro, nyt se oli paisunut vinhaksi virraksi.

Heidän siinä katsellessaan ilmaantui eräälle mailin päässä olevalle metsänaukiolle kaksi tummaa hahmoa. Täältä katsoen ne näyttivät tuskin koiraa suuremmilta, ja Rod huudahti ensin:

-- Susia!

Mutta seuraavalla hengenvedolla hän korjasikin: -- Hirviä!

-- Hirviemo vasikkansa kanssa, sanoi Vabi.

-- Mistä sen tiedät? kysyi Rod.

-- No, katso nyt itsekin. Emo kulkee edellä, ja täältäkin asti näen, että se kulkee tasaisin askelin. Hirvi ei koskaan laukkaa eikä nelistä kuten peura, vaan kävelee. Näethän, miten vasikka hyppelee. Vanhempi hirvi ei koskaan tee niin.

-- Mutta molemmat eläimet näyttävät aivan samankokoisilta, Rod huomautti vieläkin epäillen.

-- Vasikka on kaksivuotias, melkein emonsa kokoinen. Eihän sen ikäinen oikeastaan enää ole mikään vasikka, mutta sanomme sitä vasikaksi niin kauan kuin se seuraa emoaan. Olen havainnut niiden pysyttelevän yksissä kolmekin vuotta.

-- Ne tulevat tänne päin! Rod kuiskasi.

Hirvet olivat lähteneet kulkemaan sitä harjannetta kohti, jonka laella he seisoivat. Vabi veti ystävänsä piiloon ison kiven taakse, josta he saattoivat eläinten huomaamatta katsella niitä.

-- Ole hiljaa, hän varoitti. Ne tulevat syömään poppelin silmuja tänne harjulle. Ne ovat ilmeisesti juuri käyneet purolla juomassa. Saamme kenties nähdä jotakin hauskaa.

Hän kostutti etusormensa kielellään ja piti sitä ylhäällä päänsä päällä -- keino, joka luotettavimmin ilmoittaa tuulen suunnan.

-- Tuuli käy suoraan niitä päin, hän sanoi harmistuneena. Ellemme ole riittävän korkealla, jotta hajumme menisi niiden ylitse, ne eivät uskalla tulla.

Vähän ajan kuluttua Rod nykäisi Vabia.

-- Nyt ne ovat jo pyssynkantaman päässä!

-- Niin ovat, mutta emme me niitä ammu. Emmehän me tarvitse lihaa.

Äkkiä hirviemo pysähtyi, ja Vabi naurahti hyvillään.

-- Hienoa! hän kuiskasi. Se vainusi meidät jo neljännesmailin päästä. Katsohan, miten se kohottaa päätään ja miten sen isot korvat sojottavat eteenpäin ja sieraimet ovat kohti taivasta! Se tietää, että täältä harjulta uhkaa vaara. Kas nyt...

Hän ei ehtinyt lopettaa. Salamannopeasti hirvi käännähti vasikkansa puoleen ja näytti tuuppivan sitäkin kääntymään; sitten molemmat vilistivät pohjoiseen. Emo juoksi tällä kertaa vasikkansa takana.

-- Minä pidän hirvistä, sanoi Vabi, ja hänen silmänsä loistivat. Olethan kai huomannut, etten juuri koskaan ammu niitä?

-- Et tosiaan ammukaan! En ole vain koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Mikä siihen on syynä?

-- Se johtuu monestakin seikasta. Tietysti olen joskus ampunut, kun on kipeästi tarvittu lihaa, mutta se on aina ollut minulle vastenmielistä. Leijonaa sanotaan eläinten kuninkaaksi. Pötyä! Hirvi on eläinten valtias. Näithän, miten tuo emo äsken menetteli. Jos se arvelee vaaran uhkaavan, se kulkee vasikkansa edellä haluten suojella sitä; samasta syystä se paetessaan juoksee vasikkansa jäljessä antautuen siten itse vaaralle alttiiksi. Eikö se ole suurenmoista äidinrakkautta? Entä hirvihärkä! Kiima-aikana se puolustaa naarastaan vaikka kymmentä pyssymiestä vastaan. Jos lehmä kuitenkin kaatuu ensimmäisenä, se asettuu parinsa ruumiin eteen vihollistensa maalitauluksi kuopien maata sorkillaan ja silmät leiskuen vihasta eikä väisty, ennen kuin sekin on luotien lävistämä.

Rod ei puhunut vähään aikaan mitään. Hirviemo vasikkoineen oli jo kadonnut näkyvistä, kun hän kääntyi Vabiin päin.

-- Olen iloinen siitä, mitä kerroit, hän sanoi. Minä olen kerran ampunut hirven, muistathan. Nyt minäkin lupaan, etten enää koskaan tee sitä, ellei se ole välttämätöntä.

He palasivat leiripaikalle, missä Mukoki tarjosi heille illalliseksi karhunpaistia, kuumaa kahvia ja kuumilla kivillä paistettuja leipiä. Syötyään he istuivat vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ja muistelivat Sutta ja sen seikkailuja.

Vielä tuntikauden sen jälkeen kun toiset jo olivat kääriytyneet makuuhuopiinsa Rod istui tulen vieressä miettien ja kuunnellen metsän ääniä. Sitten hän vielä kerran palasi jyrkänteen reunalle ja katseli suurta keväistä kuuta, joka verhosi suuren yksinäisyyden lempeään hohteeseensa.

Miten ihania nämä pohjolan erämaat olivatkaan, ja miten vähän sivistyneen maailman ihmiset niistä tiesivätkään! Nähdessään revontulien vielä heikosti välähtelevän jossakin tuolla näköpiirin äärillä, minne ihmisjalka ei vielä koskaan ollut astunut, hän tuli ajatelleeksi, että Jumalan täytyi täällä olla lähempänä maata kuin muualla.

Ensi kertaa hänen sydämessään miltei heräsi rakkaus punaisen miehen Suurta Henkeä kohtaan. Sillä eikö Suuri Henki ollut sama kuin hänen Jumalansa? Hänellä oli täällä ympärillään alakuloinen, autio, salamyhkäinen maailma, joka oli intiaanin Raamattu ja joka pohjolan miehelle sisälsi suuren Luojan opetukset ja Hänen kutsuvan äänensä.

Hiljainen tuuli oli noussut ja kuiski avarilla lakeuksilla; hän kuuli poppelien oksien vienon kahinan ja jostakin alhaalta huuhkajan pehmeän, kuhertelevan kosintaäänen. Vähitellen hänen silmänsä ummistuivat ja hän nojautui vasten kalliopaatta; jonka suojaan oli käynyt istumaan.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten kauan oli siinä istunut. Mutta äkkiä hänet havahdutti hirveä huuto.

Joka jäsen väristen hän kavahti jaloilleen. Hän oli itsekin huutamaisillaan, mutta kieli oli kuin liimautunut kitalakeen. Mitä olikaan tapahtunut? Vabiko oli huutanut vai Mukoki?

Kymmenkunnan askelen päässä hänestä oli iso paasi, ja sen harjalla hän huomasi pitkän liukuvan hahmon, joka välkkyi hopeankarvaiselta kuutamossa. Ilves! Hän otti äänettömästi pyssynsä, joka oli liukunut hänen jalkoihinsa, ja samassa peto päästi uuden verta hyydyttävän huudon.

Vielä nytkin Rodia värisytti tuo ihmisen tuskallista kuolinhuutoa muistuttava ääni. Hän nosti aseen poskelleen. Kirkas välähdys kuutamossa -- terävä paukahdus -- sitten kuului huuto havumajalta. Rod katui ampumistaan. Hänen olisi pitänyt tyytyä vain katselemaan tuota erämaan yöllistä vierasta, jonka nahkakin oli tähän aikaan vähäarvoinen. Hän hiipi hiljaa paaden luo, mutta ilvestä ei näkynyt. Hän kiersi ympäri pyssy ampumavalmiina siltä varalta, jos ilves hyökkäisi. Mutta peto oli mennyt menojaan. Hän oli ampunut ohi.

Mukoki ja Vabi saapuivat paikalle.

-- Joko taas julmasti iso vunga, pilaili Mukoki muistellen pojan aikaisempaa seikkailua samalla paikalla. Tappaa se?

-- Ohi meni, Rod vastasi. Sillä oli ilkeä ääni! Huh!

Hän kävi vihdoinkin levolle toisten kanssa ja nukkui päivänkoittoon asti. Aamu oli todellinen heräävän kevään aamu, lämmin ja innostava. Lauleskellen, viheltäen ja iloisesti huudahdellen miehet lähtivät laskeutumaan alas harjulta. Mukoki kulki jälleen edellä tavaroita kantaen, ja pojat olivat kulkeneet matkasta vasta kolmanneksen, kun hän jo tuli vastaan toista kantamusta noutamaan.

Puolenpäivän aikaan he olivat saaneet kanoottinsa ja tavaransa rannalle ja pitivät päivällistauon. Tässä tulvan paisuttamassa joessa oli vain vähän virtapaikkoja ja pieniä suvantoja, mikä suuresti helpottaisi kulkua.

-- Kukaties tulee mökille yöksi, sanoi Mukoki. Minä kantaa kuorma sinne vielä tänä yönä.

Ja kun he olivat pari tuntia meloneet, Mukoki mitään sanomatta lastasi tavarat selkäänsä ja lähti matkaamaan tasangon yli.

-- On parasta antaa hänen mennä yksin, sanoi Vabi, kun Rod halusi lähteä mukaan. Hän haluaa välttämättä ehtiä täksi yöksi metsämajalle, Suden katoamispaikalle, eikä hän palaa sieltä ennen kuin aamulla.

Mukoki lähti, eikä hän katsonut kertaakaan taakseen, ennen kuin tiesi varmasti kadonneensa toveriensa näköpiiristä. Mutta sitten hänen käytöksensä muuttui nopeasti ja omituisella tavalla. Hän pudotti kantohihnan otsaltaan alas rinnalle voidakseen esteettä käännellä päätään. Hänen silmänsä paloivat kiihkeinä; hänen askelensa olivat keveät ja varovaiset; hän kuunteli ja teki havaintoja koko olemuksellaan. Sivullinen olisi luullut vanhan eränkävijän olevan vihollisen tai riistan jäljillä. Mutta hänen aseensa oli varmistettu, eivätkä vastaan sattuva karhun jälki tai metsästä kuuluva punapeuran askelen risahdus näyttäneet kiinnittävän hänen huomiotaan. Hänen katseensa oli koko ajan kiinni maassa, ja siinä missä se oli pehmeää ja kosteaa hän kulki hitaammin.

Yhtäkkiä hän pysähtyi. Hänellä oli edessään selvät suden jäljet.

Hiljaa huudahtaen intiaani heitti kantamuksensa maahan ja lankesi polvilleen. Hänen silmissään paloi into ja jännitys, kun hän ryömi hitaasti eteenpäin tutkien suden jokaisen jäljen ja pysähtyi aina kun tuli oikean etukäpälän jäljen kohdalle. Kesy susi oli penikkana käynyt oikeasta etujalastaan Mukokin ansaan ja menettänyt siitä silloin kaksi varvasta. Mutta tämän suden käpälässä näyttivät kaikki varpaat olevan tallella, ja pettyneenä huokaisten Mukoki kohosi jälleen jaloilleen.

Viidesti Mukoki sinä iltapäivänä kyyristyi tutkimaan susien jälkiä, ja joka kerran hänen kasvojensa toiveikas ilme vaihtui pettymykseksi. Ilta oli jo hämärtynyt, kun hän saapui pienelle laaksojärvelle; auringon kelmeä ruskotus valaisi vanhan metsämajan mustuneita raunioita. Pitkän aikaa Mukoki katseli niitä liikahtamatta; hän muisteli, miten Rod ja hän olivat juosseet palopaikalle pelastamaan Vabia.

Jotakin valkoista loisti maassa, ja Mukoki naurahti kuivasti huomatessaan, etteivät vungat olleet palanneet hautaamaan kuolluttaan. Metsän eläimet olivat kalunneet ruumiin pelkäksi luurangoksi.

Kuu kohosi taivaalle, ja sen valossa vanha intiaani seisoi liikkumattomana kuin patsas nojautuen valkeaan kaarnattomaan puuhun, josta elinnesteet olivat kuivuneet jo ihmisikä sitten.

Siinä seistessään ja katsellessaan ääneti eteensä hän kuuli ylhäältä rinteeltä kolinaa aivan kuin kivet olisivat vierineet. Kun hän kurottautui kuuntelemaan, näkyi harjulla tulen välähdys ja kuului laukauksen ääni; Mukoki heittäytyi pitkäkseen maahan, ja samalla hetkellä kajahti harjulta niin hirveä, epäinhimillinen ja jähmettävä huuto, että vanha eränkävijä äännähti kauhuissaan.

Hän makasi liikahtamatta ja hivutti varovaisesti aseensa laukaisuasentoon. Mutta pienintäkään risahdusta ei enää kuulunut kalliolta.

Ja sitten kajahti harjun rinteestä uudelleen sama hirveä huuto; nyt Mukoki tiesi, ettei se tullut minkään villieläimen kurkusta. Se oli ihmisen ääni -- kaamea ja villi.

Koko ruumis vapisten Mukoki painui yhä kiinteämmin maata vasten, ja jokin nimetön pelko puistatti häntä. Ja jälleen kuului huuto, yhä kauempaa ja kauempaa, kunnes se haipui harjun takaiseen rotkoon kajahdellen sen kallioseinistä, jäykistäen saalistavat yöeläimet paikalleen ja pannen vanhan Mukokin päästämään nyyhkyttäviä huokauksia.

Eikä hän liikahtanut paikaltaan, ennen kuin huudot lopulta kuuluivat mailien takaa, ja vain yötuuli suhisi harjun rinteillä.

11.

ääNi Rotkossa

Jos Mukoki olisi ollut valkoinen mies, olisi hän voinut yrittää järjellään selittää tuota omituista ääntä. Mutta Mukokin maailmassa ei ollut muuta kuin erämaa, eikä hän koskaan ollut kuullut siellä mitään tämänkaltaista.

Tunnin verran Mukoki makasi litteänä maassa sanomattoman kauhun vallassa. Vähitellen hänen mielensä tasapaino palasi. Olihan hän elänyt vuosikaudet kauppa-aseman valkoisten asukkaiden keskuudessa, ja järkeily sai vihdoinkin voiton taikauskosta.

Häntä oli yritetty ampua. Hän oli kuullut luodin viheltävän päänsä yli ja iskeytyvän puuhun, jota vasten hän oli nojannut. Joku olento oli väijynyt tuolta edestä kallioiden kätköstä. Mutta kuka?

Hän muisteli oman kadonneen heimonsa sotahuutoa ja kaikkien vihollisheimojen huutoja, mutta yksikään niistä ei ollut tuon äskeisen äänen kaltainen. Se kummitteli yhä vieläkin hänen korvissaan ja pani vilunväreet kulkemaan hänen selässään. Ja sama nimetön kauhu seurasi hänen kintereillään, kun hän pysähtymättä kiiruhti toveriensa luo samaa tietä mitä päivällä oli kulkenut.

Yleensä intiaani salaa pelkonsa; hän kätkee sen sydämeensä kuin valkoinen mies syntitaakkansa. Mutta se mitä Mukoki tänä iltana oli kuullut, meni hänen rotunsa tietopiirin ulkopuolelle, ja vieläkin vapisten hän kertoi kokemuksestaan pojille. Rod ja Vabi kuuntelivat hänen kuvaustaan hämmästyksestä sanattomina.

-- Jos se oli joku vunga? Vabi kysyi.

-- Ei mikä vunga, Mukoki vastasi ja ravisti päätään. Vunga ei pitää semmoista ääntä!

Hän vetäytyi pois nuotion luota, kääriytyi huopaansa ja paneutui pitkäkseen poikien rakentamaan havumajaan. Vabi ja Rod katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

-- Mukokilla on varmasti ollut merkillinen seikkailu, virkkoi Vabi lopulta. Noin järkyttyneenä, en ole vielä koskaan häntä nähnyt. Laukauksen voi vielä jotenkin selittää. Vungia saattaa vielä piileskellä näillä seuduin, ja joku heistä näki Mukokin ja ampui. Mutta entä se huuto? Mitä sinä siitä ajattelet?

-- Entäpä jos Mukokin mielikuvituksella on osansa tässä seikkailussa? Rod vaikeni hetkeksi nähdessään toisen paheksuvan ilmeen, mutta jatkoi sitten:

-- En tietenkään tarkoita, että hän tahallaan olisi kertonut meille omiaan. Hänhän oli harjun juurella. Sitten häntä yllättäen ammuttiin rinteeltä, näkyi leimaus, kuului laukaus ja luoti lensi hänen päänsä yli. Ja samassa hetkessä tai heti sen jälkeen -- hm, muistathan ilveksen huudon!

-- Tarkoitatko, että ilves olisi pelästynyt laukausta ja lähtenyt ulvoen pakoon?

-- Sitä juuri.

-- Mahdotonta! Ilves ei olisi laukauksen kuultuaan päästänyt ääntäkään!

-- Mutta miksei voi sattua poikkeusta?

-- Ei milloinkaan, jos ilveksestä on kysymys. Eikä mikään eläin päästä sellaista ääntä. Ja Mukoki on rohkea kuin leijona. Ilveksen ulvahdus olisi saanut hänet värisemään ilosta eikä pelosta. Mutta nuo äänet muuttivat hänen verensä vedeksi. Ne tekivät hänestä pelkurin ja saivat hänet juoksujalkaa pakenemaan tänne meidän luoksemme. Onko se Mukokin tapaista? Minusta ne olivat...

-- Mitä?

-- Varsin kummallista, Vabi lopetti tyynesti ja nousi pystyyn. Ehkäpä huomenna löydämme selityksen. Joka tapauksessa on parasta, ettemme jätä leiriä tänä yönä vartioimatta. Minä menen nyt nukkumaan ja sinä saat herättää minut hetken kuluttua.

Yö kului vartijan mielestä kiduttavan hitaasti ja hän oli iloinen, kun Vabi tuli vapauttamaan hänet puolenyön jälkeen. Aamunkoitteessa Vabi vuorostaan herätti hänet.

Mukoki oli myös jalkeilla ja oli jo kerännyt tavaransa. Hänen kasvonsa olivat jälleen ilmeettömät niin kuin tavallisesti, mutta pojat saattoivat panna merkille, että eilisiltainen pelko vielä heijasteli hänessä. Tänä aamuna hän ei kulkenutkaan poikien edellä, vaan asteli heidän rinnallaan ja lepäsi silloin kun hekin laskivat kanoottinsa maahan, ja koko ajan hänen silmänsä tarkastelivat tasankoa ja etäisiä harjanteita. Kerran kun Mukoki nousi korkealle kivelle katselemaan ympäristöä, Vabi kuiskasi toverilleen:

-- Tuo on omituista, Rod -- kerrassaan merkillistä.

Tuntia myöhemmin Mukoki laski kantamuksensa maahan. He olivat tällöin vain neljännesmailin päässä vuoren alaspäin viettävältä rinteeltä.

-- Jättää kanootti tähän, hän sanoi. Lähtee hiljaa kuin kettu vanha leiri. Kukaties, mitä siellä näkee.

Mukoki kävi taas johtamaan pojat kintereillään. Mukokin ase oli ampumavalmiina, ja pojat seurasivat hänen esimerkkiään.

Alkaessaan lähestyä harjun lakea, missä Mukokin henki kerran oli riippunut hiuskarvan varassa, pojat tunsivat miltei sietämätöntä jännitystä. Mukokin pelko alkoi tarttua heihin. Monet kerrat Vabi oli nähnyt ystävänsä kuolemanvaarassa, mutta ei koskaan -- ei edes silloinkaan, kun vungain kymmenpäinen joukko oli ollut heidän kintereillään -- hän ollut nähnyt Mukokia näin tuskaisen varovaisena kuin nyt.

Vähän väliä Mukoki seisahtui kuuntelemaan ja katselemaan. Ei pieninkään oksa risahtanut hänen pehmeän mokkasiininsa alla; vähäinenkin linnun liikahdus, pensaan rasahdus, jäniksen loikkaus sai hänet hetkessä pysähtymään. Mikä hirvittävä pelko Mukokin mielen täyttikään? Oliko hän nähnyt jotakin muuta, mistä hän ei ollut kertonut heille? Ajatteliko hän jotakin sellaista, mitä hän ei ollut kumppaneilleen paljastanut?

He olivat harjun laella. Siellä vasta Mukoki suoristi ryhtinsä.

Vähäisintäkään elävän olennon merkkiä ei näkynyt. Syvällä laaksossa kimalteli pieni lehtorantainen järvi keskipäivän auringossa. He näkivät palaneen majansa rauniot ja niiden vieressä tavaramytyn, jonka Mukoki oli eilen illalla tuonut. Kukaan ei ollut irrottanut sen siteitä.

Vabin kasvojen jännitys laukesi. Rod hengitti kevyemmin ja naurahti. Mitä ihmeen pelkäämistä täällä oli? Hän vilkaisi kysyvästi Mukokiin.

-- Tuolla ne kalliot, tuolla se puu, selitti Mukoki. Tuolta alhaalta se parku tulee! -- Hän viittasi alas tasangolle.

Vabi oli laskeutunut puun luo.

-- Tulehan katsomaan, Rod! hän huusi. Totta totisesti -- onpa se mennyt täpärältä!

Toisten tultua paikalle hän näytti pientä tuoretta reikää puun valkeassa pinnassa.

-- Seisohan jälleen selkä puuta vasten, Muki, niin kuin sanoit eilen illalla seisseesi. Laupias taivas! Se veikkonen tähtäsi sinua otsaan -- luoti lensi kahden sormen leveyden liian ylös! Eipä ole ihme, että ilveksen huuto kuului korvissasi kamalalta.

-- Ei mikä ilves, sanoi Mukoki, ja hänen kasvonsa synkkenivät.

-- Etkö häpeä, Muki, nauroi Vabi. Älä nyt joutavasta suutu.

Rod kaivoi metsästyspuukollaan luodin reikää.

-- Jo otti puukon kärki luotiin, hän sanoi. Se ei ole mennyt tuumaa syvemmälle.

-- Sepä merkillistä, ihmetteli Vabi ja tuli katsomaan. Pitäisihän sen olla mennyt ainakin rungon puoliväliin. Hei Muki, tokkopa luoti olisi tehnyt sinulle suurtakaan vahinkoa...

Hän keskeytti lauseensa. Rod oli äkkiä huudahtanut. Hän piti puukkoa pystyssä ja osoitti sormellaan sen kärkeä. Hetken kaikki kolme tuijottivat siihen hämmästyksestä sanattomina. Puukon kärjessä näkyi pieni keltainen siru, joka kimalteli himmeästi.

-- Taas kultaluoti!

Vabin huudahdus oli oikeastaan vain käheä kuiskaus. Mukoki tuntui lakanneen hengittämästä. Rodin katse etsi vanhan intiaanin katsetta.

-- Mitä tämä merkitsee?

Vabi kaivoi kultaluodin ilmoille.

-- Mitä ihmettä tämä oikein merkitsee? Rod toisti kysymyksensä.

Jälleen hän katsoi Mukokiin.

-- Mies -- joka ampu karhu -- ei ole kuollu! tämä huohotti vastaukseksi. Sama pyssy -- sama kulta, sama...

-- Sama -- mikä?

Mukokin kasvot saivat oudon ilmeen ja lausettaan lopettamatta hän käännähti ja viittasi kapealle aukiolle, joka oli harjun ja kultalöydökselle vievän rotkon suun välillä.

-- Parku mene tuonne päin, hän sanoi lyhyesti.

-- Rotkoonko? Vabi kysyi.

-- Rotkoon! Rod toisti kaikuna.

Saman ajatuksen pakottamina kaikki kolme lähtivät kiipeämään niille kallionjärkäleille, joiden lomasta laukaus oli ammuttu. Varmastikin he löytäisivät sieltä jonkin jäljen -- sieltä tai sitten alempaa aukiolta, missä sulanut lumi oli pehmittänyt maan. Mukoki kulki edellä, ja he tutkivat jokaisen tuumanalan kohdasta missä ampujan oli täytynyt olla.

Mutta jälkeäkään ei näkynyt. He alkoivat rinnatusten laskeutua alas rinnettä. Kun he olivat ehtineet kulkea aukiosta kolmanneksen, keskimmäisenä kulkeva Vabi huusi nähneensä jotakin. Rodin saapuessa paikalle seisoi Mukoki jo Vabin vieressä, ja molemmat tuijottivat sanattomina pensaaseen, jonka eräässä varvussa heilahteli vähäinen karvatukku.

-- Ilveksenkarvoja! Rod huudahti. Ilveshän tästä on kulkenut! Hänen oli vaikea salata voitonriemuaan. Hän oli siis sittenkin ollut eilen illalla oikeassa päätellessään, että ilves Mukokin oli säikäyttänyt.

-- Niin ilves tosiaankin -- mutta vähintään neljän jalan korkuinen, Vabi huomautti tyynesti. Vabin äänensävystä Rod aavisti, että hänellä, kaupungin kasvatilla, oli vielä paljon opittavaa erämaan elämästä. -- Tavallinen ilves ei ulotu noin korkealle, Rod!

-- Sitten se on..., Rodin sanat takertuivat suuhun.

-- Ilveksennahkainen takki -- se juuri. Miehellä, joka viime yönä ampui Mukokia, oli yllään ilveksennahkoja! Ongelma käy yhä visaisemmaksi!

Vabi lähti uudelleen tutkimaan seutua. Mutta harjulta ei löytynyt mitään. Eikä aukiolla näkynyt ainoatakaan jalan jälkeä. Mutta jos tuo salaperäinen kultaluotien ampuja oli juossut harjulta aukion poikki rotkoon, olisi hänen täytynyt jättää itsestään edes jonkinlaisia merkkejä.

-- Emme me kuitenkaan voi antaa tämän asian viivyttää matkaamme, sanoi Vabi, kun he tuntia myöhemmin nauttivat päivällistään. Meidän on illaksi jouduttava vanhalle leiripaikallemme rotkon suulle. Mitä nopeammin pääsemme pois noiden kultaluotien ulottuvilta, sitä parempi.

Mukoki kohautti hartioitaan.

-- Kultaluotimies seuraa perästä, hän arveli. Parku mene illalla tuonne rotko päin.

-- En usko, että tuo veitikka, kuka hän sitten lieneekin, viitsii tarpoa perässämme, sanoi Vabi katsoen samalla merkitsevästi Rodiin. Vähän myöhemmin hän sai tilaisuuden kuiskata ystävälleen: -- Ellemme saa tuota huutoa lähtemään Mukin päästä, emme ikinä löydä kultaamme.

Kun Mukoki oli lähtenyt kokoamaan tavaroita, Vabi jatkoi totisena:

-- Muki ei pelkää sen paremmin kulta- kuin lyijyluotejakaan. Hän ei pelkää mitään ihmisten tai eläinten taholta uhkaavaa vaaraa. Mutta tuo huuto kummittelee hänen päässään. Hän yrittää olla siitä puhumatta, mutta se vaivaa häntä. Tiedätkö, mitä hän ajattelee? Et luultavasti -- mutta minä tiedän! Hän on taikauskoinen kuten koko hänen rotunsa, ja nuo kultaluodit, hirveät huudot ja se, ettemme löytäneet ampujasta jälkeäkään -- kaikki ne saavat hänet ajattelemaan, että tuo salaperäinen ampuja on...

Vabi keskeytti lauseensa ja pyyhki hikeä otsaltaan, ja Rod huomasi, että toinen yritti salata järkytystään.

-- Minkä hän sen luulee olevan?

-- En oikein tiedä -- en ole varma. Mutta Mukokin heimosta kulkee tarina, että aina pitkien väliaikojen päästä Suuri Henki lähettää sen keskuuteen jonkun uljaan soturin vaatimaan ihmishenkeä uhriksi jostakin suuresta rikoksesta, minkä joku sen päällikkö on aikoinaan tehnyt. Tämä kostaja on näkymätön, mutta hänen äänensä saa vuoret vapisemaan ja virtain juoksun pelosta pysähtymään, ja mahtavalla jousellaan hän ampuu kultakärkisiä nuolia. Käsitätkö nyt? Viime yönä kuulin Mukokin puhuvan tästä unissaan. Joko meidän on itsemmekin saatava kuulla tuo huuto ja saada selville sen alkuperä tai sitten lähdettävä joutuin sellaiselle seudulle, missä emme sitä enää kuule. Kultaluodit ja salaperäiset huudot sekä vanhan Mukokin taikausko ovat meille suurempi vaara kuin vungat konsanaan, ellemme pidä varaamme!

-- Mutta koko juttuhan on selvä kuin päivä, intti Rod ällistyneenä. Joku ampui karhua ja sama henkilö ampui Mukokia, ja ampui kummallakin kerralla kultaluodilla. Varmastikin...

-- Ampujasta viis! Vabi keskeytti hänet. Huudot tässä ovat pääasia! Kas, Mukoki onkin jo valmis. Nyt lähdemme suoraa päätä rotkoon!

Tällä kertaa poikien kantamus oli tavallista raskaampi, sillä osa tavaroista oli pantu kanoottiin Mukokin kantaessa jäljellä olevaa erää, minkä vuoksi heidän matkansa eteni nyt paljon hitaammin.

Vasta myöhään iltapäivällä he saapuivat samalle vuoren halkeamalle, missä he talvella olivat nipin napin pelastuneet raivoavien vungain kynsistä ja mistä heidän tuli laskeutua rotkoon.

Miltei hartaina he laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi tuohon vuorten keskellä avautuvaan salaisuuksien kätköön, ja päästyään rotkon pohjalle he sanaakaan sanomatta laskivat kantamuksensa maahan ja ryhtyivät sydän takoen katselemaan mustia kiviseiniä.

Sillä tästä rotkon suulta alkoi nyt se tie, jota ammoin sitten kuolleet miehet olivat kulkeneet -- tie pohjolan kultamaahan.

He istuutuivat äänettöminä. Tihentyvä hämärä verhosi rotkon. Päivä oli jo painunut lounaisten metsien taakse, ja vain kapeasta vuoren halkeamasta heittyi vastakkaiselle kiviseinälle valokimppu, joka tanssitti häilyviä varjoja. Tuo hetki, jolloin päivän viimeinen kajastus vaihtui pimeäksi yöksi, lumosi toverukset synkällä tenhollaan. Millaisiin kohtaloihin tämä autio, pelottava paikka heidät veisikään?

Rod muisti hopeaketun pyyntinsä ja merkillisen unensa, joka oli ilmoittanut heille kultalöydön salaisuuden. Hän oli jälleen näkevinään nuo taistelevat luurankomiehet ja kuulevinaan niiden nikamien naksahtelun. Vabi muisteli silmät hehkuen talvellista yhteenottoa vungain kanssa; Mukoki...

Rod kääntyi katsomaan vanhaa soturia. Mukoki istui kuin kivikuva käden ulottuvilla hänestä. Pää pystyssä, käsivarret riippuen, silmissä outo loiste hän katseli rotkon syvyyteen.

Rodia värisytti. Kysymättäkin hän tiesi Mukokin ajatukset. Tietysti ne koskivat eilisiltaista huutoa.

Ja siinä samassa kajahti heidän edessään avautuvasta rotkosta ääni -- ääni, joka oli matala ja voimaton kuin talvituulen huokaus honkien latvoissa; se paisui, läheni, kasvoi viimein viiltäväksi huudoksi, johon kiviseinät vastasivat tuhansin kaiuin, vaimeni sitten valittavaksi ujellukseksi, joka hyydytti veren äänettömien kuulijoiden suonissa.

12.

Vabi Tekee Merkillisen KeksinnöN

Mukoki rikkoi ensimmäisenä huutoa seuranneen hiljaisuuden. Huudahtaen tukahtuneesti aivan kuin näkymätön käsi olisi kuristanut häntä kurkusta hän livahti alas kiveltä jolla oli istunut ja kyyristyi sen taakse. Hänen kiväärinsä piippu kimalteli heikosti, kun hän ojensi sen rotkon pimeätä perukkaa kohti.

Sitten Vabin ase naksahti varoittavasti, ja intiaaninuorukainen laskeutui myös äänettömästi pitkäkseen.

Vain Rod jäi istumaan. Aluksi hänenkin sydämensä oli pysähtymäisillään. Mutta sitten hänen aivoissaan välähti ajatus, joka sai hänen verensä kiertämään kiihkeästi ja jäsenensä vapisemaan. Hän kavahti jaloilleen. Hän tiesi nyt. Tuo tieto ei ollut erämaan opettama, se oli peräisin Roderick Drew'n omasta maailmasta. Rod oli pari kertaa ennenkin kuullut samanlaisen äänen, ja molemmilla kerroilla sen muisto oli lähtemättömästi pureutunut hänen tajuntaansa.

Hän kääntyi toveriensa puoleen ja yritti puhua, mutta Mukokin tuntema kauhu oli siirtynyt häneenkin ja se sai hänen kielensä tarttumaan kitalakeen.

-- Mielipuoli! hän sai sammalletuksi. Vabin sormet tarrautuivat hänen käsivarteensa.

-- Mikä?

-- Mielipuoli! Rod toisti yrittäen säilyttää mielenmalttinsa. Mies, joka ampui karhua ja yritti ampua Mukokia, on mielipuoli -- raivohullu! Olen kuullut tuollaisen huudon ennenkin -- kotikaupunkini mielisairaalassa. Tuo mies...

Sanat kuolivat hänen huulilleen. Jälleen kajahti rotkosta huuto. Se kuului tällä kertaa lähempää, ja järkytyksestä suunniltaan Mukoki tarrautui Rodiin. Vanhan eränkävijän kasvot olivat pimeän peitossa, mutta hänen otteestaan Rod tajusi hänen silmittömän kauhunsa.

-- Hulluhan tuo on, ilmeinen mielipuoli! Rod yritti rauhoittaa. Äkkiä hän riuhtaisi itsensä vapaaksi Mukokin otteesta ja iski kiinni Vabin pyssyn perään, kun toveri lähti ryömimään eteenpäin aikoen ampua huutajaa heti kun tämä jälleen antaisi merkkiä itsestään. -- Älä ammu! hän kielsi. Mukoki, älä sinä nyt tule hulluksi! Kuolevainen olentohan tuolla huutelee -- ihminen, joka on kärsinyt paljon ja nähnyt nälkää -- kuuletko, nähnyt nälkää! -- kunnes hänen järkensä on seonnut. Sellaisen ihmisen tappaminen on pahempi kuin miesmurha!

Mukoki astui askelen taaksepäin ja hengitti syvään.

-- Mies -- näke nälkkä -- ei syömistä -- sitten hänestä tulee raivo koira? hän kysyi hiljaa.

Vabi oli samassa hänen rinnallaan.

-- Juuri niin, Muki, hän selitti. Hänestä on tullut raivo koira aivan kuin meidän hallikoirastamme, kun sillä kalan ruoto juuttui kurkkuun. Valkoiset miehet tulevat joskus hulluiksi koiriksi, kun saavat kauan kestää nälkää ja janoa.

-- Meidän Suuri Henkemme kieltää tekemästä sellaisille onnettomille mitään pahaa, Rod jatkoi. Me sijoitamme heidät suuriin taloihin, suurempiin kuin kaikki kauppa-aseman rakennukset yhteensä, ja ruokimme ja vaatetamme heitä ja huolehdimme heistä niin kauan kuin he elävät. Pelkäätkö, Muki, raivoa koiraa tai raivohullua ihmistä?

-- Raivo koira pure pahasti -- paras teke loppu hänestä oitis!

-- Mutta emmehän me tapa niitä ennen kuin on pakko, intti nopeaälyinen Vabi, joka oli heti oivaltanut mihin Rod tähtäsi. Pelastimmehan silloinkin koiran ottamalla ruodon pois sen kurkusta! Meidän täytyy yrittää pelastaa tämäkin raivo koira, koska hän on samanlainen valkoinen mies kuin Rod. Hän luulee kaikkia ihmisiä vihamiehikseen aivan samoin kuin raivo koira pitää kaikkia muita koiria vihollisenaan. Sen vuoksi meidän on pidettävä varamme, ettei hän pääse ampumaan meitä, mutta pahaa emme saa hänelle tehdä!

-- On parasta, ettei hän saa tietää meidän olevan rotkossa, sanoi Rod ajatellen Mukokin mielenrauhan palauttamista. Hän ilmeisesti menee tätä tietä aukiolle, joten meidän on syytä viedä tavaramme vähän syrjemmälle.

Kun pojat nostivat kanoottia, sattuivat heidän kätensä koskettamaan toisiaan. Vabi hämmästyi tuntiessaan toverinsa sormien olevan jääkylmät.

-- Olemme nyt saaneet Mukokin pään kääntymään, hän kuiskasi. Hän ei enää halua ampua. Mutta...

-- Meidän voi olla pakko tehdä se, Rod jatkoi. Mutta jääköön tämä vain meidän kahden asiaksi. Meidän on käytettävä kylmää järkeä, ja jollei tule kysymys elämästä ja kuolemasta...

-- Huh! -- Vabia puistatti.

-- Ellei tuo onneton huomaa meitä tänä iltana, pääsemme huomenaamulla pian pois hänen tieltään, Rod jatkoi. Emme siis saa ampua emmekä puhua. Olemme hiljaa kuin hiiret!

Pian heidän tavaransa olivat piilossa kallioiden lomassa. Vabi istuutui Mukokin viereen ja supattaen hänen korvaansa yritti selittää asiaa. Sitten hän kääntyi Rodin puoleen.

-- Mukoki ymmärtää nyt. Hän ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt raivohullua ihmistä eikä ole kuullut edes puhuttavan sellaisesta, niin että hänen on vähän vaikea käsittää asiaa. Mutta nyt hän tietää, miten hänen tulee menetellä.

-- Hss...

-- Mikä se oli?

-- Luulin kuulleeni ääntä! -- Rodin kuiskaus ei ollut henkäisyä kuuluvampi. -- Etkö sinä kuullut?

-- En äänen ääntä!

Pojat kuuntelivat. Rotkossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jonka keskestä kuului vain virtaavan veden vieno solina -- omalaatuinen, sykähdyttävä äänettömyys, missä pojat kuulivat sydämensä kiihkeät lyönnit.

Roderickista nämä minuutit tuntuivat tunneilta. Hänen korvansa olivat jännityksen terästämät, hänen silmänsä yrittivät nähdä pimeyden läpi, kunnes niitä alkoi kivistää. Joka hetki hän odotti kuulevansa tuon hirveän huudon läheltään, ja valmistautui kohtaamaan sen aiheuttajaa. Mutta hetket kuluivat eikä mielipuolen askelia kuulunut. Oliko mies mennyt toisaalle? Oliko hän sukeltautunut jonnekin syvemmälle näiden vuorten väliseen mustaan, salaperäiseen maailmaan?

-- Taisin erehtyä, hän kuiskasi hiljaa Vabille. Otammeko huovat?

-- On kai parasta tehdä olonsa niin mukavaksi kuin osaa, Vabi tuumi. Istu tässä ja kuuntele, minä menen purkamaan tavaroita.

Hän meni kuulumattomin askelin Mukokin luo, joka nojautui liikahtamatta kallioon, ja Rod kuuli heidän päästelevän kantamusten sidenuoria. Pian Vabi palasi huovat käsivarrellaan; pojat kääriytyivät niihin ja istuivat kylki kyljessä, mutta unesta ei ollut puhettakaan.

Toverinsa huomaamatta Rod viritti revolverinsa hanan ja sijoitti aseen siten, että saattoi saada sen nopeasti käsiinsä. Hän tiesi olevansa heistä ainoa, joka käsitti vaaran koko kaameudessaan.

Mukoki oli ilman muuta hyväksynyt poikien hänelle antamat selitykset ja vakuuttelut; hän ei ryhtynyt järkeilemään sellaista, mikä meni hänen erämiehen tietoutensa ulkopuolelle.

Vabi, joka hänkin oli puolittain luonnonihminen, tunsi vain ulkonaisen, ruumiillisen vaaran uhkaa. Mutta Rodin laita oli toisin. Mikäpä voikaan sivistyneen maailman kasvatissa herättää suurempaa, kiduttavampaa pelkoa kuin tietoisuus mielipuolen hiipivästä, väijyvästä läsnäolosta?

Tämä kauhea jännitys piinasi Rodin hermoja. Mitä merkitsi tämä käsittämätön hiljaisuus? Oliko mielipuoli saanut jo heistä vihiä? Oliko hän juuri tällä hetkellä hiipimässä heidän kimppuunsa yön pimeyden suojaamana? Rodin ajatukset askartelivat niin kuumeisesti kaikenlaisissa kauhukuvissa, että hän oli miltei hypätä pystyyn kun Vabi tyrkkäsi häntä kevyesti käsivarteen.

-- Katsopa tunne -- tuonne rotkon toiselle puolen, kuiskasi toveri. Näetkö kajastuksen vuoren seinällä?

-- Kuutamo! Rod vastasi.

-- Niin. Olen tässä katsellut sitä ja nähnyt, miten valo siirtyy alemmaksi. Pian näemme kuun nousevan tuolta harjun takaa. Neljännestunnin kuluttua.

Rod aikoi kääntyä katsomaan taakseen, mutta painui samassa takaisin kyyryyn hiljaa huudahtaen. Sillä nyt kajahti kolmannen kerran mielipuolen huuto, mutta tällä kertaa heidän takaansa ja yläpuoleltaan -- jostakin kaukaa kuutamoiselta aukiolta rotkon suun takaa.

-- Hän on mennyt tästä ohi! voihkaisi Vabi. Hän on mennyt ohitsemme -- emmekä me ole nähneet emmekä kuulleet mitään! -- Hän ponnahti seisomaan ja korotti kiihdyksissään ääntään, niin että sadat kaiut kertasivat hänen hämmästyksensä. -- Hän on mennyt tästä ohi, emmekä me tiedä siitä mitään!

Mukokin ääni kuului pimeydestä.

-- Ei mikä mies kulke kuin aave! Ei mikä mies -- ei mikä mies...

-- Hiljaa! Rod varoitti. Nyt meidän on lähdettävä! Mielipuoli on nyt meistä puolisen mailin päässä aukiolla, ja meidän on päästävä pois täältä ennen kuin hän palaa. Mieluummin lasken koskia kuin panen henkeni alttiiksi hänen kultaluodeilleen!

-- Niin minäkin! Vabi huudahti.

He panivat kiireesti toimeksi. Mukoki hoippui edellä taakkoineen ja pojat perässä kanoottia ja toista tavaramyttyä kantaen.

Kymmenen minuutin perästä vene jo keinui purossa; Mukoki asetti kantamuksensa kanoottiin ja hyppäsi itse veteen. Kuu tuli juuri näkyviin rotkon eteläharjan takaa, ja sen kelmeässä valossa pojat näkivät, että purossa kävi kova virta ja että vesi ulottui Mukokin polviin asti.

-- Ei kovasti syvä, Mukoki sanoi. Saattaa tulee kallio...

-- Seurasin talvella tämän puron juoksua kuutisen mailia ja tiedän, että sen pohja on sileä kuin lauta, keskeytti Rod. Ei ainakaan sillä matkalla ole pelkoa kareista.

Kuu valaisi nyt koko rotkon, ja he saattoivat nyt nähdä vaikeuksitta sadan askelen päähän. Joka minuutilla virran voima tuntui kasvavan, ja airollaan koetellen Mukoki totesi puron syvenevän. Hetken kuluttua airo ei enää ottanut pohjaan.

Rodin silmät etsivät herkeämättä tuttuja paikkoja. Hän oli tuntevinaan varmasti sen paikan, missä oli ampunut hopeaketun, ja mainitsi siitä