Älä hellitä!

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

äLä Hellitä!

Kirj.

Jonas Lie

Suomentanut

Juho Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1919.

SisäLlys:

I. Ukko Juhl Aa-vuonolta. -- Sillikuningas -- Seudun kuningas. II. Juhlin venheen suuri löytöretki. III. Silliä ja lemmenoikkuja. IV. Taipuako? Ei, mieluummin taitun! V. Hankauksia. VI. Liivaripuomilla mietiskelemässä. VII. Sinihai. VIII. Rejer yövahtina ja halonhakkaajana. IX. Ystävyyden tulikoe. X. Rejer luotaa ensimmäistä perämiestä ja pohja löytyy liiankin pian. XI. Ystävyys ja lempi. XII. Liian myöhään, neiti Rördam. XIII. Rejer suuntaa kulkunsa kohti Hammernäsiä. XIV. Kotoisia kokemuksia. XV. Sillikuningas. XVI. Älä hellitä!

I.

Ukko Juhl Aa-vuonolta. -- Sillikuningas -- Seudun kuningas.

Pitkin vuonoja levisi huhu ihmeellisestä saaliista, kalasta, joka oli jos jonkinlainen -- toiset sanoivat sen olevan yhdeksän, toiset kahdeksantoista kyynärää pitkän, toiset vieläkin pitemmän. Se oli saatu Karmsaaren tuonpuoleisesta rannasta, selkä oli kiiltävän sininen, sinipunainen ja purppurainen kuin säihkyvä sateenkaari, vatsapuoli hohtavan valkoinen kuin hopea, ja päässä sillä oli tulenväristä kruunua muistuttava merkki.

Väitettiin, että se oli sillikuningas ja että se ennusti kuulumattoman runsasta kalansaalista.

Aina kun jokin venhe saapui mereltä päin, kokoontui väki, isot ja pienet, iljankoisille, puoleksi lumen peittämille kukkuloille, mistä parhaiten saattoi nähdä yli vuonon -- suippolakeissaan ja paitahihasillaan, hame tai nuttu yllään, sellaisina kuin he olivat työstään lähteneet. Oli aivan kuin sunnuntai-iltapäivänä, paitsi että tällöin ei kukaan ajatellut, miltä puku näyttää lähempien ja etäisempien naapurien silmiin. Arvailtiin ja väiteltiin, ennustettiin, uskottiin ja otaksuttiin...

Paisuvat huhut olivat ikäänkuin valaneet tulta vereen, jonkinlaista kultakuumetta, josta mielikuvitus kiihottui ja alkoi rajusti liikehtiä. Pari kolme vuotta oli sillinkalastus ollut masentavan huono, ja nyt tuli kysymykseen, ryhdyttäisiinkö siihen jälleen panemalla peliin ne kolikot, joita pienistä maatilkuista vaivoin oli saatu irti. Torpparin olisi myytävä tai pantattava lehmänsä ja puoli omaisuuttansa saadakseen öljyvaatteet ja eväslaukun, vuokratilallisen ja talonpojan pitäisi myydä hevosensa, ottaa kiinnityslainoja ja tyhjentää viimeisetkin apuneuvot voidakseen varustaa väkeä ja venheitä, vuokrata verkkoja ja selkänuottia; kaikkien olisi pakko äärimmilleen käyttää kauppiaan suomaa luottoa. Toiset olivat kahden vaiheella, toiset juttelivat innokkaasti puolesta ja vastaan, mutta lausunnoista kuului täällä kuten tuollakin, että hillittömiä toiveita jo oli kiertämässä.

"Se merkitsi sittenkin jotain, kun kaikki 'helminauhat' ajelehtivat vuonossa ennen mikkeliä -- aivan kuin kirkkaat, punaiset sillinsilmät, rivi toisensa vieressä; se merkitsi sillinsaartoa!"

"Että jotain tulee sillikuninkaan jäljessä, sen voi kyllä melkein kuka hyvänsä ymmärtää. Ole varuillasi, kun pihakoira alkaa haukkua..."

Ilmassa tuntui olevan yhä enemmän sähköä, se vaikutti pyörryttävästi.

Mitä syvemmälle vuonoihin huhu kulkeutui, sitä ihmeellisemmäksi se muuttui kansan suussa, niin ihmeelliseksi vihdoin, että kun se niemenkärkiä kiertäen tunkeutui ahtaisiin sillivuonoihin, niin siitä oli tullut "tulinen merkki taivaalla" -- kala, jolla oli pitkä raippa jatkonaan!

Vasta Hammernäsin paikkeilla sillikuningas haihtui olemattomiin, muuttui pelkäksi ilmaksi -- siellähän muuten yleensäkin kaikki suuret ulkoapäin tulevat huhut hiljenivät ja häipyivät. Ukko Juhl näet kerta kaikkiaan vastusti sitä, että maakansa puuhaili merellä, että lähdettiin "kuin hupsut" monen penikulman päähän "myrskyjä ja hengenvaaroja hakemaan." Ja kun Hammernäsin ukko pudisti päätänsä jollekin asialle, niin sitä ei koko paikkakunnalla uskonut kukaan, joka tahtoi viisaasta käydä.

Tuon "villitsevän huhun" vaimentaminen ja seudun pelastaminen uhkaavasta onnettomuudesta olikin oikeastaan Jan Rejersen Juhlin viimeinen työ tässä elämässä, sillä ei ehtinyt kulua kahdeksaa päivää, kun hän kuoli sydänhalvaukseen istuessaan parhaillaan tupakoimassa Hammernäsin hongan juurella.

Hammernäsistä ulottuu Aa-vuonon nimellä mainittu seutu syrjäisenä ja piiloutuneena itäänpäin kohti tuntureita, ensin ahtaana vuononhaarakkeena, mutta kauempana, kappeliseurakunnissa, lumivalkoisten, sinertävien harjanteiden reunustamana.

Täällä oli vielä vanhoja tarinoita ja sävelmiä, kirjotusten somistamia oluthaarikoita ja puuleikkauksilla koristeltuja merkillisiä vanhoja aittoja, mutta myöskin eristettyä, vanhanaikuista väkeä, kasvoissa silmäänpistävän karkeat piirteet ja ankaran mietiskelevä ilme, perheitä, jotka lakkaamatta olivat sukulaistuneet. Kallotieteilijä olisi naisväen pään etuosasta keksinyt aikain painon alla taipuneita katonharjoja muistuttavan vaon tai syvennyksen.

Ylhäällä tunturipuroissa uiskenteli lohenmullo yli-ikäisenä ja isopäisenä -- pää oli kolmasosa koko ruumiista ja kasvoi sammalta -- sillä nuoriso ei koskaan kalastanut eikä laji uusiutunut. Ahtaissa laaksonotkoissa ja laidunloukoissa, joissa kaikissa oli liiaksi varjoa ja liian vähän aurinkoa, käyskeli pieniä ja surkastuneita lehmiä, jotka terävine ulkonevine lonkkaluineen olivat satavuotisen nälkäruokinnan ja umpisulkuisten navettain johdonmukainen tulos. Melkein joka kolmas lehmä oli toissarvinen tai nupo; rodun vanhuus teki ne haperasarvisiksi. Kansa väitti seikan johtuvan siitä, että ne puskien taistelivat laidunmaista manalaisten lehmien kanssa. Täällä piikaiset pelottelivat toisiansa keskellä kirkasta kesäpäivää juttelemalla, miten lapsi oli kadonnut kynnyksen alle peikon mukana tai miten joku oli maannut viidakossa heille nauramassa, ja kuiskailivat pelokkaina teräksestä ja manauksista noituutta vastaan.

Hevostenkin päät näyttivät vanhoilta, harmailta ja pitkiltä. Vääräsäärisinä ne laahautuivat eteenpäin, vetäen narisevain, raskaiden puupyöräin varassa liikkuvia rattaita -- akselit olivat kiinni pyörissä ja pyörivät nekin, kuten Abrahamin ajalla. Niin, hamaan sikoihin asti osotti täällä kaikki rodun rappeutumista. Pitkäsäärisinä, pitkäkärsäisinä, laihoina ja vauhkoina ne syöksähtelivät kuin kilpajuoksijat rakennusten välillä ja ympärillä. Eipä ihmettelemistä, että ne raudankovat, eltaantuneet, kymmenen tai kahdenkin kymmenen vuoden ikäiset savustetut liikkiöt, jotka kalleuksina riippuivat aitoissa, olivat juuri noista otuksista peräisin.

Tässä seudussa ei riimusauva vielä ollut mikään voitettu almanakkakanta. Sen mukaan yhä kaikessa rauhassa jaettiin vuoden työt sekä kesä- että talvikuukausina, ja monet kiskoivat omantunnontarkasti venheensä jokirannalle pyhäinpäivänä, marraskuun ensimmäisenä, "jolloin laivakulun piti loppuman."

Laakson alemman osan olisi oikeastaan pitänyt päättyä suolattomaan veteen, kuten monen sisaruslaakson laita oli, sillä sellainen seutu kaipaa lukkoa. Sen sijaan oli tämän osaksi tullut pieni kapea vuonon haara, joka ulottui isoon vuonoon ja päättyi avoimeen valtamereen, kaukana, kaukana seudun aatospiirin ulkopuolella.

Mutta sellainen seutu, kuten sanottu, kaipaa kipeästi lukkoa.

Ja juuri sellaisena hyödyllisenä lukkona ja salpana istui sen loppupäässä ukko Jan Rejersen Juhl Hammernäsissä, kuten hänen isänsä ja tämän isä häntä ennen, kunnes hän tällöin syksyllä joutui pois.

Pitkin laaksoa kävi huokaus, kumea kuin tyhjän tynnörin syvyydestä:

"Nii--in, oli se vahinko -- ukko Juhl, niin, niin!"

Hän kuului Juhlien laajalle haarautuneeseen sukuun, ei siihen, jossa on kaksi "u":ta ja merisankari, vaan siihen, joka kirjottaa nimensä h:lla. Eräs suvun jäsenistä, merimies, joka oli koonnut itselleen rikkautta Hollannissa ja Bataviassa asti, oli puolitoista vuosisataa sitten, tai kenties jo ennemminkin, hankkinut itselleen Aa-vuonossa useita taloja, kokonaisen tilan. Ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka paljon pitkiä, voimakkaita, laihoja Juhl-hahmoja teräväpiirteisine, suoraviivaisine kasvoineen ja vaaleine hiuksineen ja samoin pitkiä, kauniita, vaaleatukkaisia vaimoja oli seudun muuten tumman ja lyhytkasvuisen väen seassa.

Sittemmin oli suku elänyt lisääntyen ja jakaantuen ja iskeytyen kiinni näihin nurkkiin, kunnes se taasen kokonaan katosi nimettömään yhteiseen kansaan tai jähmettyi ja jäykistyi, kuten ne Juhlit, jotka nyt ainakin viime vuosisadalta lähtien olivat pysytelleet Hammernäsissä.

Niin, ukko Juhl! Tuossa seisoi pitkä, harmaa yksikerroksinen rakennus, katonharja keskeltä sisäänpainuneena, uloimmissa keittiöpuutarhan puoleisissa ikkunoissa pienet, hoidottomat lyijypeitteiset ruudut, molemmin puolin ulko-ovea hiukan isommat, äskettäin hankitut ruudut valkoisine iskosreunoineen. Viheriän nurmikon yllä häilyttelivät tuulessa oksiaan muutamat yksinäiset, sitkeät, soukat koivut.

Mutta muuten oli siellä vain vaivaiskasvullisuutta, koukeroisia leppiä ja koivuja tunturimäkien molemmilla rinteillä ja vinoiksi kasvaneita koivu viidakoita, jotka ikäänkuin kyykistyivät kukkuloilla puhaltavaa tuulta piiloon. Rakennusten alapuolella oleva rinne, josta kerran oli suunniteltu suurta, herraskartanomaista hedelmäpuutarhaa, virui nyt käyräkasvuisine, happamine puineen, pienine viinimarjapensaineen, kehnoine karviaismarjapensaineen ja humalan ja nokkosten peittämine luhistuneine huvimajoineen, jossa kanat munivat ja kaakattivat.

Mäellä oli korkea, luiseva honka, joka ojenteli käyriä oksiaan ja haarojaan vasten tuulta. Rungon ympärille oli muinoin rakennettu penkki, ja siinä oli ukko Juhlin tapana istua tuntimääriä tupakoimassa ja siirtyilemässä nähdäkseen seudun venheitä, jotka soutivat tai purjehtivat kauppiaan luo vastakkaiseen niemeen ja sitten, saatuaan asiansa selviksi, jälleen takaisin.

Ihmiset tiesivät, että hän siellä istui ja tunsi heidät jokaikisen, piti varansa ja sai aina tietoonsa, miten tilien laita oli tuolla toisella puolen. Paljoakaan ei paikkakunnalla tapahtunut ilman isä Juhlin neuvoja ja hyväksymistä.

Tuolla ylempänä seisoi rakennus kuten ennenkin, mutta omistaja, seudun lukko, oli poissa. Ja seutu souteli ohi ihmetellen ja odottaen, mitä tämän jälkeen tapahtuisi.

Hautajaiset pidettiin suurella kunnialla, peijaispidot, joista puhuttiin laajalti vuonolla, kuten aina, kun jonkin Juhlin peijaisia vietettiin. Sitten oli tullut kovin hiljaista. Että Hammernäsiä ei enää omistanut ukko Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen Juhl, tuota pohtivat ajatukset sekä ylhäällä talossa että alhaalla seudussa.

Oltiin aivan likellä joulua. Jäätävä itätuuli ja pakkanen oli yht'äkkiä vaihtunut lounaistuuleksi ja suojasääksi, niin leudoksi, että räystäät tippuivat ja aseteltiin puusoikkoja kourujen alle -- piti saada sadevettä pesua ja lipeäkalaa varten.

Vanhan rakennuksen hirsistö ja haalenneet ikkunapielet saivat omituisen vettyneen suojailmavärinsä, nuoskassa lumessa seisoivat hajallaan koivuviidat käyrine, valkoisine, vääntyneine runkoineen ja oksineen, jotka olivat niin mustat ja synkät kuin uuninluuta tai koulumestarin raippakimppu. Karjapiika, vanha Jörun, joka oli kotoisin tunturiseuduilta, nimitti tätä ennen joulua sattunutta säänvaihdosta paistikassuojaksi.

Paistikkaita kaulitsi ja leipoikin nyt panimohuoneessa varsin ahkerasti Vigepladsenin torpanvaimo; kynttilät oli valettu, joulukala pyydetty ja jouluolut, joka ehkä kyllä oli hieman vähemmän väkevää kuin tavallisesti, kuten leskenoluen kohtuuden mukaan pitääkin, oli jo valmiina ja tynnöriin laskettuna.

Tuvassa istui leski ja keri, kerinpuut lähellä uunia, jonka punaisesta, halkeilleesta tulisijasta hämärässä alkoi näkyä loistetta ja liekehtimistä.

Hänen uljas vartalonsa osotti, että hän kuului kauimpana laaksossa asuvaan voimakkaaseen, levottomaan Ramstad-sukuun -- kasvojen varmat piirteet olivat ikäänkuin puuhun leikatut, ja harmaantunutta päätä peitti liina. Juhl oli nainut hänet, orpanansa, sukuvaistosta.

Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka orret olivat taipuneet omasta painostaan, oli nahkapäällyksinen sohva ja sen yläpuolella pieni peili, lyömäkello puukaappeineen toisessa nurkassa, missä riippuivat piiput rikkipurtuine suukappaleineen, ja toisessa paikkakunnan mallin mukainen, maalatuilla ruusuilla koristettu ruskea kaappi. Ikkunain välissä seisoi kokoonlaskettu ruskea saranapöytä ja sillä ompeluksia; yksinkertaisia honkatuoleja, niiden joukossa muutamia nahkalla päällystettyjä korkeine selkänojineen, oli pitkin seiniä suorissa riveissä, aivan kuin sotilaat -- maalaamaton lattia leveine, oksaisine honkapalkkeineen ja pitkine hiekan täyttämine, tummine rakoineen jäi vapaaksi harjotuskentäksi, jota seinältä silmäilivät virttyneet, perityt taulut, kärpästen pilkuttama, kellastunut, sotalaivaa esittävä kuparipiirros nimeltä "Kenraalikuvernööri Swardecroon, Batavia 1720" ja toinen, joka esitti Karl Johania Dennewitzin luona.

Pitkä naishenkilö, joka keri uuninpuoleisessa loukossa, istui selkä painuksissa kuin roteva työhevonen, joka vetäessään kuormaa mäkeä ylös hetkisen lepuuttaa toista sivuaan ja toista jalkaansa. Silloin tällöin hän huokasi, ja kaiku kuului vastaavan ikkunan luota, missä hänen kuusi- tai seitsemänkolmattavuotias pitkä ja hoikka tyttärensä istui neulomassa päivän viime hämärteessä, pää ikkunan pieleen nojautuneena.

Sanaakaan ei vaihdettu, kerinpuut vain alkoivat taas suristen pyöriä; molemmat tuvassaolijat istuivat niinkuin koko seutukin odottamassa, että jotakin tapahtuisi. Pian kai he saisivat kuulla varatuomarilta, miten oli kuolinpesän laita; tiedonhan piti tulla ennen joulua. Kummallakin oli omat epäilyksensä. He olivat molemmat ymmärtäväisiä luonteita, mutta eivät olleet uskaltaneet ajatella niin kauan kuin puoliso ja isä eli ja ajatteli heidän edestään -- ja nyt he istuivat edelleen puhumatta toisilleen mitään. Mutta ajattelematta he eivät enää voineet olla.

Posti tuli tähän vuoden aikaan vain kerran viikossa vuonoa ylöspäin, ja tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua. Ukko Juhl tosin ei koskaan hakenut postia ennenkuin pari päivää myöhemmin, kun samalla oli asiaa kauppiaaseen, mutta naiset eivät olleet yhtä kärsivällisiä nyt, jäätyään omiin valtoihinsa. He laskivat tunteja.

Lyömäkello nurkassa valmistihe surisevin äänin ja löi puoli kolme.

Mitä se oli?

Tuo levottomuus, tuo juokseminen ja huutaminen alhaalla talojen ympärillä ilmaisi kyllin selvästi, että jotain täytyi olla tekeillä. Suutari Jo kurkisti renkituvasta naskali suussa ja lauta sivullaan. Vanha Jörun ilmestyi navetan ovelle, pari punaisiin, paikattuihin liiveihin puettua tyttöä tirkisteli keittiön rappusilta, ja nokisesta vajasta, josta oli kuulunut vasaran iskuja, tuli paitahihasillaan seitsemän- kahdeksantoistavuotias, pitkä, roteva, vaaleatukkainen poika, joka katseli ympärilleen. Hän oli saanut nokea kasvoihinsa ja paljaisiin käsivarsiinsa öljyisestä pyssynpiipusta, jonka reikää hän porasi suuremmaksi.

Hänet voi helposti tuntea talon pojaksi kampaamattoman tukan alta näkyvistä terävistä, suoraviivaisista sukupiirteistä ja nenästä, joka tarkasteli maailmaa jonkinlaisella synnynnäisellä ylpeydellä. Se kuten itse Hammernäs näytti olevan sellainen ulkonema, jonka ohi ei helposti päässyt tekemättä selvää itsestään: siinä oli jotakin synnynnäisen korskaa ja kysyvää, kuten koko kasvoissa.

Postivenhe oli juuri tullut näkyviin niemen puiden tuolla puolen. Venheessä oli kuusi airoa ja kolme miestä, jotka soutivat niin kiivaasti, että melkein makasivat tuhdoilla kokan syöksyessä halki vaahdon eteenpäin. Keulaan pystytetyssä tangossa oli kangaskappale lipun tapaisena. Venhe suuntautui vinosti yli vuonon kohti postikonttoria.

"Silli! Silli näkyvissä!" huusi suutari, heitti äkkiä laudan kädestään ja ryntäsi ulos villaröijyssään ja nahkaesiliinassaan. "Niin aikaisin! -- Ennen joulua! -- No nyt saa itse kukin pitää hiukan kiirettä! Nyt saa Nedrevaagenin isäntä panna verkkonsa kuntoon, ennenkuin oli ajateltukaan. Niin, nyt saavat karjapiiatkin tuolla ulkona olla mukana auttamassa minkä ennättävät, Jörun! -- parasta laskea elukatkin rantaan!"

Niin oli tuo venhe ihmeellisine tankoineen viimeisinä kolmena vuorokautena herättänyt elämää ja liikettä joka paikassa pitkin vuonon vartta. Ihmiset tulivat ulos tuvistaan, seisoivat ja tirkistelivät sitä kätensä alitse.

Ei epäilemistäkään. -- "Silli näkyvissä!"

Ja tieto tuli sellaisena kuin postivenhe sen myötänsä toi: huhut ja todellisuus sekaantuivat, ja kiihottunut mielikuvitus antoi koko asialle muodon ja koristeet: "Seitsemän, kahdeksan penikulmaa Udsiren luoteispuolella oli eräs laivuri havainnut meren olevan aivan viheriän ja oli purjehtinut yli useiden silliparvien, jotka lepäsivät, kokonaisen tai puolen neljänneksen pituudelta toinen toisensa ulkopuolella kuin hopeaiset muurit! -- Erääseen stavangerilaiseen prikiin oli yöllä heittänyt hyökyaallon, ja sen mukana oli tullut lihavaa, välkkyvää, isoa silliä, niin että isovenhe ja kajuutta olivat sitä tulvillaan! -- Illoin oli täysi 'sillihehku' ulkosaaristossa -- koko taivas kuin tulessa!"

Lyhyinä huudahduksina postivenheestä saneltuna huhu lause lauseelta ikäänkuin sytytti liekkiin seudun toisensa jälkeen.

Isäntärenki, joka ajoi hirsiä Hammernäsin metsistä, oli hänkin nähnyt tuon ihmeen ja hoputti "Laukkia" päästäkseen pian kotiin. Hevonen oli oikeata seudun rotua, vääräsäärinen, matala, etujalat lyhyet. Mahallaan se ui tai ryömi melkein kuin ankerias yli mättäiden ja pensaikkojen koleisella metsämaalla hirsi perässään, muodottoman kömpelöillä takajaloillaan ponnistaen. Liukkaassa Hammernäsin ahteessa tuli kysymykseen oikea voimankoetus, sillä "Laukki" oli tylsässä kengässä. Ja kun isäntärenki ajoi pihaan, hevonen hiestä märkänä, oli venhe jo vesillä, ja tytöt seisoivat alhaalla iljankoisella tiellä mukanaan hänen pyhänuttunsa, niin että hän heti saisi soutaa postikonttoriin hakemaan emännälle tulevaa postia.

Kohta sen jälkeen näkivät molemmat tuvassaolijat venheen sukeltavan ulos lahdesta neljän airon voimalla -- airot taipuivat kuin pajunoksat.

He eivät ajatelleet silliä ja sillinkimmellystä, vaan kirjettä, josta heidän onnensa oli riippuvainen.

Tämän päivän piti todellakin muodostua ratkaisun päiväksi Hammernäsissä.

Jos oli olemassa talo, joka voitiin mainita mallitalona, mitä tulee perinnäiseen hoidonpuutteeseen ja kaikkeen, mitä vuonojen varsilla sopii nimittää maanviljelyksen laiminlyömiseksi, niin se talo oli varmaankin ukko Juhlin. Tuolla lepäsi lanta tallin ja navetan vaiheella ilmalle ja auringolle ja kaikenlaisille säille alttiina läpi vuoden. Samaa luonnollista järjestelmää noudattaen se levitettiin läjäpäihin pellolle, ja muu työ uskottiin taivaallisen isän suomille sateille ja tuntureilta liriseville puroille, jotka niitylle valuen tekivät maan vesiperäiseksi.

"Ilmaa ja valoa navettoihin! -- Puhtautta? -- Lopuksi kai on porsaatkin pestävä!" mörisi Jan Juhl.

Paljon nälkiintyneitä lehmiä ja paljon samanlaisia torppareita merkitsi hänen mielestään oivallista, hyvinvoipaa taloa. Että ruokakin voi olla rahaa ja että torpparit, miten huonosti heitä ruokittiinkin, söivät hänet kuiviin -- nuo olivat tosiasioita, joille hän vain pudisti päätänsä, sillä "jos niin olisi laita, niin talo olisi syöty jo hänen isoisänsä aikana."

Helppoa ei ollutkaan ymmärtää, miksi ei niin ollut käynyt, elleivät selitykseksi kelvanneet ne alinomaiset lainat ja ulkotilusten myynnit, joista nimismies Haarstadille koitui niin suurenmoinen voitto. Bergenistä ja Hammervikenin maakauppiaalta saadut tavarat maksettiinkin sopimusten mukaan nimismies Haarstadin välityksellä.

Viime vuosina Jan Juhlilla oli sentään ollut vaikeuksia, kun hänen kauppiaansa Bergenissä ei enää tahtonut suostua uuden välttämättömän lainan vaatimiin kiinnitystä koskeviin toimenpiteisiin.

Kesken neuvottelujen ukko Juhl kuoli. Ja tämä painostus se lepäsi jälkeenjääneiden yllä epämääräisenä, rasittavana rauhattomuutena.

Sen kirjeen, jonka isäntärenki tuona päivänä toi postikonttorista, lukivat äiti ja tytär lukittujen ovien takana. Hiljaista ja puolipimeää oli heidän siellä istuessaan, kummankin sängyllään makuukamarissa, -- kuolemantapauksen jälkeen he olivat siirtyneet samaan huoneeseen. Tällöin vasta suru näytti heille paljastavan oikean olemuksensa. Pesän velat olivat melkoiset! Hammernäs joutuisi kevätpuolella vasaran alle ja ensi syksyyn mennessä olisi heidän luovuttava talosta. Suurimpia saamamiehiä oli heidän naapurinsa, Haarstadin nimismies.

Ottilia lähti alas itkettynein kasvoin ja punertavin silmin -- palvelusväen ei sentään pitänyt niitä nähdä -- hakemaan Rejeriä.

Sitten he istuivat kaikki kolme yliskamarissa myöhään iltaan, kunnes loppuunpalanut talikynttilä äkkiä sammui. Rejer hiipi omaan makuuhuoneeseensa, missä hän päästi valloilleen koko sen kiihkoisan surun, jota hän siihen asti ei ollut uskaltanut ilmaista.

Kalleinta mitä hän tiesi maailmasta oli Hammernäs, hänen syntymässä saatu perintötilansa! Sen ympärille hänen itsetuntonsa oli keskittynyt. Sen perijänä häntä oli kohdellut ja imarrellut, niin kauan kuin hän muisti, sekä paikkakunnan että talon väki. "Juhlin poikana", Hammernäsin prinssinä ja kruununperillisenä, häntä oli kasvatettu ja juhlittu samanikäisten keskuudessa ja muuallakin, minne hän sattui menemään, häissä ja missä hyvänsä.

Ja nyt oli kaikki mennyttä... hänellä ei ollut enää osaa eikä arpaa koko talossa! Honka ja rakennukset, torpparit ja lehmät, venhe vajat ja lampaat -- jokainen pikkuesine, jossa hän aina oli kuvitellut näkevänsä lähtemättömän nimimerkin _Rejer Jansen Juhl_, kaikki tuo oli hänen jätettävä, oli hiivittävä vieraana matkoihinsa!

Pari kesää hän oli käynyt koulua kappelisaarnaajan luona papin lasten keralla, ja opettaja oli vakuuttanut Rejerillä olevan niin harvinaisen hyvän pään, että hänet välttämättä oli lähetettävä Bergeniin opiskelemaan. Mutta Rejer ei tahtonut. Ja siinä oli isä samaa mieltä, kuten hän yleensäkin taipui pojan päätöksiin, joskin vastustellen -- äidin puolelta tuli pelkkää hemmottelua. Sen sijaan ukko oli miettinyt valmiiksi, että olisi viisasta sijottaa poika naapurin, nimismies Haarstadin konttoriin. Siten hän ilman muuta saisi etuoikeuden virkaan ja istuisi kerran Haarstadissa nimismiehenä. Mutta Rejer ei tahtonut sitäkään Niin oli heidän suhteensa viime vuosina käynyt kireäksi. Isä ei koskaan puhunut pojalle asiasta, mutta hän oli päättänyt viedä tahtonsa perille, ja Rejer puolestaan oli suvun koko itsepintaisuudella päättänyt päinvastoin.

Nyt näytti sittenkin siltä, että hänen olisi pakko lähteä sille tielle, jolle ei halunnut -- sille tielle, jota vihasi! Sen sijaan, että pääsisi Hammernäsin herraksi, hän saisi istua Haarstadissa konttorituolilla.

Julkinen hälinä voitiin kyllä välttää ennen huutokaupan pitoa. Mutta sitten olisi Hammernäs kuin vuonoon uponnut häneltä ja hänen omaisiltaan. "Jospa Jumala soisi, että hänkin voisi upota samalla kertaa -- pois kaikesta häpeästä!"

Lounaistuuli kohisi ja vinkui uuninpiipussa, ravisteli ryskyen vanhaa, hataraa rakennusta, ajoi raskasta, lumensekaista sadetta ruutuja vasten ja alkoi sitten uudelleen vinkunansa ja vihellyksensä.

Poika parka makasi miettien ja sureksien, kunnes nukahti. Ja unessa näkyi vähitellen yhä selvempänä, yhä värikkäämpänä ja loistavampana, punaisena, sinisenä ja hopeanhohtoisena ihmeellinen kala, jonka suomukset olivat kuin pelkkiä kahdeksankillingin rahoja. Välkähdellen se ui Hammernäsin lahdessa edestakaisin ja katseli siellä riippuvia pieniä verkontapaisia.

Rejer nukkui pitkään aamulla. Mutta kun hän heräsi, oli kasvoissa erikoinen ilme -- Juhlien tapa oli pitää suutansa niin, hiukan yhteenpuserrettuna, niin että leuka sitäkin enemmän lisäsi suoraviivaisten kasvojen ulkonäköä, joka lähinnä muistutti terävää aluksenkeulaa.

Hän seisoi hetkisen ullakkoeteisessä katsellen ja valikoiden yhtä ja toista turkisvaatekasasta. Sitten hän lähti renkitupaan, missä suutari Jo haasteli leveästi sillihuhujen johdosta ja neuloi täydessä joulukiireessä, sianharjakset vieressään pikipytyssä.

"Voitko tehdä merisaappaat isän isoista -- näistä?"

Hetkistä myöhemmin hänen pitkä vartalonsa pimensi ruoka-aitan oviaukon. Aitassa äiti parhaillaan oli antamassa kyökkipiialle tunkkaisia jauhoja, voita ja silliä. Rejer ei sanonut mitään sill'aikaa kun äiti ajoi jauhoja hinkalosta, käveli vain hiljakseen vihellellen, katsahteli eri tynnöreihin ja laski katosta riippuvien kinkkujen lukua.

Tytön mentyä hän puhkesi puhumaan:

"Vehnäjauhoja sinulla ainakin on riittämään asti, samoin perunoita ja reikäleipää ja savustettua lihaa. Mutta ryynejä ja silavaa... häpeämättömästi ne ovat tyhjentäneet kinkkuvarastoasi, äiti!"

"Taidat olla oikeassa, poikani!" Hän kaatoi jauhoja vieläkin yhden annoksen.

Reijer tarkasti suolalihatynnöriä.

"Pahastipa on pytty alentunut, äiti! Aivanhan ne ovat syöneet sinut kuiville. -- Ja nyt, kun niin kovin tarvittaisiin!"

Äiti tuskin sieti kuulla sellaista puhetta. Hän oli koko ajan hiukan ihmeissään seurannut pojan käyttäytymistä; nyt hänen valtava vartensa suoristui ja hän istuutui aivan uuvahtaneena jauhohinkalon reunalle.

"Niin, sinä olet liiankin oikeassa, Rejer! En ole koskaan nähnyt tätä aittaa muuten kuin täysinäisenä, mutta nyt meille täällä alkavat toiset ajat." Hän huokasi, niin että aitta olisi voinut särkyä.

"No, älähän ole huolissasi, äiti! Vielä sitä Hammernäsistä otellaankin, ennenkuin tuo Haarstadin vanha juonittelija saa talon käsiinsä, vaikka ruoka-aitta tyhjennettäisiin, niin ettei jää kuin seinät! Minä lähden sillinpyyntiin isolla kirkkovenheellä ja ehkä kuusihankaisella myös. Täytyy hankkia väkeä. Mitä vain saan rahapalkkaa tai saalisosuutta vastaan; tädin jättämät sata taalaria saavat luistaa!"

Juhlin emäntä katseli aivan ällistyneenä poikaansa; suuret, laihat kasvot, joita reunusti lakin yli solmittu huivi, ilmaisivat pelkkää ihmetystä, ja tanakka käsivarsi hapuili hetkisen taaksepäin ikäänkuin etsien tukea hinkalosta. Vihdoin, joskin hitaasti, hänelle selvisi, mitä pojan sanat merkitsivät, ja hitaasti, hiukan kummastelevin katsein, hän pudisti päätänsä, ihmeissään siitä, että noin haaveellinen ajatus oli voinut syntyä yhdenkään Juhlin aivoissa.

Tahtomatta antautua pohtimaan moisia hurjia suunnitelmia hän jälleen huokasi -- huokaus muistutti vanhan puurakennuksen painumista.

"Poikani! Sinä olet nuori -- nuori!"

"Minä! -- Minä olen jo pitempi kuin isä! -- Ja minä haluaisin nähdä sen, joka soutaa minun ohitseni -- meidän talossa... Sinä ehkä luulet, että Anders, isäntärenki?"

"Minä luulen, että sinä olet vielä hoikka ruovonkorsi, poikani!"

"-- Mutta sitkeä, äiti, sitkeä kuin koivuinen vitsa!"

"Rejer, Rejer, isä näkee meidät! Mitä luulet, että hän olisi nyt sanonut?"

"Että on hirveän tyhmää antaa koko elinaikansa venheitten maata lahoamassa venhevajassa."

"Entä paikkakuntalaiset? Kun näkevät sinun, hänen ainoan poikansa, lähtevän matkaan, rikkoen kaikkia hyviä tapoja? Sinä et tiedä itse, mitä puhut, Rejer. Sinä, nuori, kokematon sisärantojen poika, lähtisit merelle keskellä talvea... tällaisella säällä!"

Samassa tuuli tempaisi aitanovea ja paiskasi heitä vasten kokonaisen ärjyaallon lumiräntää, ikäänkuin havainnollistaakseen lausuttuja sanoja.

"Minä tiedän vain, että muuten menetämme Hammernäsin."

"Mutta ethän sinä joudu juuri puille paljaille sen vuoksi, Rejer."

"Sinä tahdot saada minut nimismiehen konttorituoliin!"

"Päästäkseen kerran Haarstadin jälkeen Aa-vuonon nimismieheksi, kannattaa kyllä kumartaa."

"Kumartaa! -- Ei, ei ennenkuin selkä kolmeksi katkeaa!" huudahti hän äkkiä, kalpeana ja aivan suunniltaan. "Sitten saatte nimittää yhtä kappaletta Rejeriksi, toista Janseniksi ja kolmatta Juhliksi ja katsoa, onko niistä yksikään koukistunut."

Juhlin emäntä säpsähti. Hän tunsi suupielessä ja ylpeän nenän varrella olevan piirteen -- se vain oli eroa, että hänen miehensä nenä aina punertui silmälasien yläpuolelta poskipäitä kohti. Tuo piirre sanoi hänelle, että hänen, nuoren, hoikan ruovonkorren, tarkotuksena oli rynnistää, kunnes murtuisi -- ja että hänen asiansa oli vain taipua.

Jauhohinkalon laidalla istumassa näkyi yhä vielä äidin jykevä, kumartunut hahmo ja kuului kolmas huokaus, samalla kun aitan ovi rämisi rajuilman käsissä ja Hammernäsin honka epätoivoisesti ojenteli käyriä oksiansa lounaismyrskyssä.

II

Juhlin venheen suuri löytöretki.

Tuntuihan se Rejeristä ja Aa-vuonolaisista hieman ahdistavalta ja ihmeelliseltä, kun pääsivät Bommelhukiin asti ja tunsivat aavan meren koskettavan venheen laitaan -- rumana, lyijynvärisenä talviharmaudessaan ja puolen maston korkuisia maininkeja nostattelevana -- etenkin kun lyhyt, vähävaloinen talvipäivä alkoi peittyä hämärään.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt epäillä Juhlin kirkkovenheen kestävyyttä, sillä sitä oli koputeltu nuijalla yltäpäältä ja tarkasteltu halkeamain varalta päivää vasten kotona venhehuoneessa.

Pieni harteikas ja vääräsäärinen Martin Vigepladsen, joka tohtoroi kaikkia Aa-vuonon vanhoja venheitä ja sen vuoksi oli merimiehen maineessa, istui kokassa antaen jokaisen hyökylaineen tullessa varotusmerkkejä. Keulapuolella seisoi mies, joka niitä leipoi airolla tasaisemmiksi.

Vanha hardangerilainen kirkkovenhe harvinaisen leveine, ohuine ja vuotavine laitoineen teki tehtävänsä; vanhanaikainen raakapurje kohotti kokkaa ja puski sen aaltoihin kiskoen venhettä kuin hevonen.

Iso viisihankainen kirkkovenhe, jonka tuhdoilta töllisteli ja tirkisteli joukko sisämaan naamoja, herätti huomiota, sitäkin enemmän, kun se alinomaa poikkesi maihin kysymään, veikö tämä reitti kalastuspaikoille.

Aikamoista pilaa ja naurua kuului Aa-vuonolaisesta, joka "aukaisi eväsarkkunsa jokaisen niemen nenässä" ja "kuljetti omenia ja lampaanruhoja kaupunkiin."

Mitä kauemmaksi Rövseriin päin he ehtivät, sitä sankemmaksi paisui venhejoukko; airoja ja purjeita käytettiin yht'aikaa -- kaikilla oli kiire...

Nahkapukuiset olennot nousivat räntää valuen tuhdoille seisomaan ja huutelivat toisilleen sillistä ja sillin näkemisestä -- siitä, missä ja miten pitkän matkan päässä rannikolla silli oleili, yksityisistä "sillisäikeistä", joita oli Ruijan seidin mukana näkynyt Udsirevuonossa, mutta että oikea iso parvi vielä puuttui, ja minne sen nyt luultiin suuntautuvan... ja nimet sellaiset kuin Feiö, Veavaag, Ferkindstadsaaret, Brandesund, Stolmen ja Udsire sinkoilivat ilmassa lausuttuina kaikilla Stavangerin ja Bergenin välisillä murteilla, suurista verkkovenheistä, jotka tulivat pitkien matkojen takaa, kolmisoutuisiin pikku venheisiin.

Rejeriin ja hänen Aa-vuonolaisiinsa koko tämä elämä vaikutti jollain tavoin pyörryttävästä Heistä tuntui melkein siltä, kuin olisivat juoneet viinaa, oltiin puoleksi kirkonkokouksessa, puoleksi markkinoilla -- kaikki keinuen aalloilla, jotka olivat kotimäkien korkuisia ja joiden yläpuolella liiteli meren kirkuvia lintuja.

Minne asti ehdittiinkään, aina kohisivat hyökylaineet venheen toista kylkeä vasten, ja ulkokarit näkyivät olevan täynnä isoja mustia merimetsoja, jotka istuivat arvokkaina pitkissä jonoissa, kuivaelivat siipiänsä ja vartioivat merta -- nekin silliä odottaen.

Kalalokki huuteli valittaen karien äärillä, joku musta kaakkuri tai pilkkasiipi kiiti merelle päin yli aallonharjan. Raiskat ja lokit lentelivät hajallaan ja levottomina sateisen raskaassa, sumuisessa ilmassa -- ne nähtävästi yhä odottivat. Ruokkeja ja kiisloja ui siellä täällä aallokossa sukeltaen omaan varovaiseen tapaansa. Yksinäisellä luodolla istui merikotka vahtimassa.

Tuhansien hankain synnyttämä meteli yhä kasvoi, kun lähestyttiin kalastuspaikkaa, missä väkeä oli odottelemassa sillin saapumista.

Melu kävi korviasärkeväksi, vauhtia lisättiin, venheet kilpailivat -- oli päästävä ensimmäisenä maihinlaskupaikkaan, hankittava yösija maissa ja vältettävä airojen toisiinsa murtuminen ahtaassa laituriväylässä.

Mitään julkista valvontaa ei ollut vielä olemassa, majotusalukset olivat melkein tuntemattomia, jokainen piti puolensa niin hyvin kuin osasi, hankki paikan venheelleen, miten taisi, herätti niin suurta kunnioitusta kuin suinkin saattoi.

Aa-vuonolaiset olivat sitkeitä soutajia ja lisäksi he tiesivät Juhlin pojan olevan mukana -- kyllä _hän_ paikan hankkii!

Rejer seisoi uljaana kokkaköysi kourassa. Hänen tunteensa oli suunnilleen sama kuin toistenkin -- miten tiheässä kirkkovenheitä olikin Aa-vuonon rannassa, aina ne Juhlin venheen saapuessa tilaa tekivät.

Satama oli täpösen täynnä suurta ja pientä mastoa, ja ranta kaikkialla tulvillaan venheitä tiheissä riveissä, isommat ankkurissa ulompana, pienemmät niiden takana maihin kiskottuina.

Kahden nuottavenheen ja suolaamoon johtavain kiviportaiden välissä hän keksi oivallisen paikan, parhaan koko laiturissa -- ihme, ettei se ollut vallattu.

Sinne he suuntautuivat, ja kaikki Aa-vuonolaiset tekivät kuten Rejer, tervehtivät kotoiseen tapaan:

"Hyvää päivää... Onpa ruma ilma tänään!"

Ylhäällä ranta-aitan ovella seisoi nauramassa nuori kalanperkaajatar punainen isohuivi vyötäryksillään.

Rejer heitti köyden muutamille laiturilla seisoville miehille. Ne vetivätkin varsin ystävällisesti venheen luoksensa, mutta kun pääsivät keulaan käsiksi, niin tyrkkäsivät äkkiä hänen hämmästyksekseen rajusti ulvoen venheen laiturin sivuitse ja vasten ulkopuolella olevaa venheriviä. Sieltä nousi kuin noiduttuna airoja, seipäitä ja kankia, miehet metelöivät ja haukkuivat kuin riivatut työntäen vain venhettä eteenpäin. Parista takana olevasta jahdista kuului vihellystä ja luikkaamista, ja ranta-aitan ovella seisova kalanperkaajatar nauroi kohti kurkkua.

Tällä kertaa Rejer hänet havaitsi.

Kaikkeen tähän häväistykseen ei käynyt mitään sanominen; yhtä neuvottomina oltiin vain jälleen laiturin ulkopuolella.

Muu ei auttanut kuin yrittää soutaa venhe voimakkaasti rantaan aivan samaan kohtaan kuin äskenkin.

Kalanperkaajatar tuli uteliaana ranta-aitan oviaukkoon nähdäkseen, miten tuossa kävisi.

Aa-vuonolsiset alkoivat soutaa, mutta törmäsivät köyteen, joka oli heitetty laiturilta nuottavenheisiin. Hyökkäys torjuttiin uudelleen... Huutoa ja pilkantekoa. Rejer kuuli jälleen kalanperkaajattaren naurun.

Laihana ja hentona, niin että olisi luullut tuulen vihreää paikattua hametta liehuttaessaan vievän koko ihmisen, hän piteli kiinni nostoköydestä voidakseen kumartua etemmäksi, samassa polkien köyttä raskailla kömpelöillä kengillään. Päähineen alta pisti näkyviin vanukkeinen musta tukka, jota hän vapaana olevalla käsivarrellaan koki siirtää pois likaisilta kapeilta kasvoiltaan. Silmät leikkivät ja suu sovittelihe, valmiina lähettämään kaunopuheisuuttaan alhaalla oleville.

"Onko teillä voita myydä? Tai vanhaa juustoa tuolla verkkojen alla? Ettekö voi ymmärtää, että tämä on kauppiaan oma paikka?... Sinä -- sinä pitkä sisävuonolainen neninesi -- jos osaatte airoilla räpylöidä harmaille venhehuoneille saaren taa, ennenkuin nuottavenhe tulee tuolta ulkoa, niin siellä on vielä maihinlaskupaikkaa. -- Sinä nenävuonolainen! Älähän seiso tuhdolla töllistelemässä... Ei sinun ollenkaan tarvitse tervehtiä... Niin, souda! -- souda!"

Aa-vuonolaiset olivat jo kääntäneet venheensä. He ponnistivat jaloin venheenkaarta vasten ja soutivat lahden poikki voimainsa takaa, niin että olivat vähältä törmätä lasketuin purjein saapuvan ison nuottavenheen keulaan.

Rejerin hetkellinen jähmetys ja töllistely oli johtunut siitä, että tuo laiha, kalpea kalanperkaaja oli niin ihmeellinen nähtävä; se oli jotain aivan toista kuin Aa-vuonon kömpelöt, hitaat maalaispiikaset.

Maihinlaskupaikan he löysivät, vieläpä huoneenkin eräästä majapaikasta.

* * * * *

He olivat ulkona pyyntipaikan vilinässä, mihin kokoontui sadoittain venheitä, purjeellisia ja purjeettomia, jahteja, kaljaaseja ja prikejä, jotka toivat suolaa toivoen saavansa ostaa tuoretta silliä -- kaikki loiskutellen, läikytellen ja keinuen vieri vieressä, kosteassa ilmassa ja rauhattoman, harmaan meren pinnalla, niin tiheässä, että monessa paikoin käveltiin venheiden ja alusten yli kuin siltaa pitkin.

Joka kerta, kun lounaisen puuskat hiukan haihduttivat sumu verhoa, näkyivät kaikki saaret täynnä ihmisiä, jotka tähystelivät lyijynharmaata merta, sateenharmaata taivasta ja kivenharmaita, kaljuja luodokoita.

Meren linnut tekivät kaarroksen yli rantahyrskyjen ja suuntautuivat uudelleen suoraan ulospäin, ikäänkuin olisivat aikoneet halkaista näköpiiriä peittävän merisumun saadakseen sillin näkyviinsä.

Kohta kun alkoi hämärtää, kuuli Rejer aika ajoin soittoa ranta-aitalta, ja kun tuli pimeämpi, näkyi harmaa, sumuinen valaistus, joka levisi yli hyöriväin ja pyöriväin ihmispäiden aina ranta-aitan eteissillalle asti.

Täällä suolaamossa oli elämää ja liikettä: ryypättiin ja remuttiin ja tapeltiin ja tanssittiin perkaajatyttöjen kanssa ranta-aitan lattialla.

Kaikki pyrkivät sisään.

Rejerin pitkä, nuorekas vartalo näkyi jo hyvässä matkassa. Hän tunkeutui eteenpäin vilinässä, terävät kasvot ojentuneina ikäänkuin hän olisi niillä avannut tietä, ilme synnynnäisen huolettomana, joten hän hetkiseksi todella sai liikunta-alaa.

Kauan ei sentään kestänyt, ennenkuin voimakas, ryhmyinen koura takaapäin iskeytyi hänen takkinsa kaulukseen ja tempasi hänet jälleen takaisin. Rejerin kiukku tämän Juhlia kohdanneen mitä hävyttömimmän hyökkäyksen johdosta oli sanomaton. Mutta siinä ei ollut aikaa harmin nielemiseen, sillä iskuja ja sysäyksiä satoi joka suunnalta.

Siinä meni mekontasku! Sen hän kosti potkaisemalla; samantekevää, kuka sai maistaa kantarautaa. Mutta seurauksena oli uusi niskaan tarttuminen ja sitten pari ankaraa potkua, jotka siirsivät hänet kauas eteenpäin kohti erästä nuorta, mustatukkaista merimiestä, joka seisoi lyhdynvalossa häntä vastaanottamassa:

"No... no, antakaa hänen olla rauhassa. Ettekö näe, että hän on vasta poikanen!... Mitä sinä täällä teet, penikka?"

Tuo viimeinen huudahdus puri kipeämmin kuin koko häpeämätön käsittely, jonka alaisena hän oli ollut pimeässä käytävässä. Kaikkein vähimmin Rejer tahtoi näyttää poikaselta, hän, joka oli yli puolenyhdeksättätoista vuoden ikäinen ja kotoisen arvovaltansa nojalla johti kokonaista venhekuntaa.

Hän pujahti pois avuliaan merimiehen läheisyydestä ikäänkuin olisi polttanut itseään ja liukui niin huomiota herättämättä kuin suinkin mahdollista seinän sivuun, mustain ihmisryhmäin taakse.

Pullot kiersivät miehestä mieheen, ja ranta-aitan lattialla kävi tanssi taukoamatta. Polskaa, kädet toistensa vyötäisillä, valssia ja Hampurin polkkaa. Viulut ja merisaappaiden töminä kilpailivat keskenään. Patsaihin kiinnitetyt merirasvalamput lekuttivat vedossa, katto-orsista riippui pari purjenuoran kannattamaa sarvilyhtyä valaisten käryisessä ilmassa liikkuvia punaisia naamoja, joista hiki kihoili päähineen alta.

Paloviinan höyryt ja tupakan savu, märkien vaatteiden ja vanhan sillin haju, kostea suola, joka jalkain alla murskaantui märäksi ja likaiseksi seokseksi, kääri kaikki tukahuttavan raskaaseen viinasumuun, jonka läpi esineet vain himmeinä erottuivat. Melu ja puheensorina kaikui korvissa alinomaa. Peremmällä pimeässä häämötti suolahinkaloita ja tyhjiä tynnöreitä.

Muutamia kirjanpitäjiä ja verkkopäällysmiehiä istui punssipulloineen kumotun tynnörin ääressä pelaamassa korttia sillistä, joka vielä viipyi kaukana merellä. Toisinaan he virkistäytyivät pistäytymällä tanssimaan.

Rejer sai ankarasti taistella ujouttansa vastaan, kun oli liikuttava niin läheltä noita istuvia hienonhienoja kauppapalvelijoita. Häntä vaivasi mitä arin herkkätunteisuus, kasvuiän hoilakka vartalo ja kehittymätön ääni olivat hoidettavina, ja hän tunsi itsensä kaikkialla liian pitkäksi ja näkyväksi. Siksi hän kävi niin käyränä kuin suinkin ja piti jäykän järkähtämätöntä ilmettä kuin mikäkin tullitarkastaja.

Ehkä viimeksimainitun seikan vuoksi häneen kiintyivät juuri ne katseet, joita hän halusi välttää. Urimoidessaan tynnöripaikan ohi hän kuuli takaansa:

"Tuo, jolla on nenä ja villahuivi, mikä janne se on?"

Samassa kasaantui niin paljon väkeä, ettei Rejer päässyt liikahtamaan; hän kuuli tai oli kuulevinaan sorinan seasta: "Jan Juhlin poika Aa-vuonolta... hänen asiansa ovat menneet päin hongikkoon!"

Rejerin poskia poltti ja ohimot jyskyivät. Hän ei ollut täysin varma, oliko hän todellakin kuullut tuon lopun, vai oliko hänen omatuntonsa sen lisännyt. Eihän huhu sentään ollut voinut vielä tänne ehtiä.

Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan; vilahdukselta hän vain havaitsi tiedon antajaksi paksun lihavan pelaajan -- se oli eräs verkkopäällysmies vuonolta pari kolme peninkulmaa Hammarnäsistä merelle päin.

Tuo "menneet päin hongikkoon" synnytti ahdistavaa tunnetta. Hän yritti uskaliaasti keikauttaa päätänsä.

Jos olikin totta, että Hammernäsin Juhlien asiat olivat huonolla tolalla, niin vielä siitä sentään oteltaisiin hiukan -- mutta kyllä olo sittenkin kävi tukahduttavaksi... painostavaksi...

Hän oli jo päättänyt lähteä ranta-aitasta, kun väkijoukon äkillinen liikahtaminen paljasti hänelle sen ahtaan pyöreän tilan, jossa tanssijat liikkuivat.

Pitkä ja hoikka tyttö riippui reippaan, lyhytkasvuisen ja tanakan merimiesnuttuun ja kiiltonahkahattuun puetun päällysmiehen käsivarrella... Tukka oli pörröinen, silmät sysimustat -- hän tunsi heti kalanperkaajattaren. Tyttö tanssi sulavasti, mutta hänen asentonsa ja kalpeutensa toivat alinomaa mieleen väijyvän ja hyppäykseen valmiin kissan. Ilme oli hämmästyttävästi sellainen, ja Rejer tunkeutui tahtomattaan lähemmäksi.

Vaikea oli tietää, mitä tuo pitkä, hieno kauppa-apulainen oli hänelle tehnyt, mutta kun hän varmoin ilmein tuli ottamaan tyttöä tanssiin, niin tämä puhkesi häpeämättömään nauruun, käänsi selkänsä ja lähti tanssiin suolaamon tynnörintekijän mukana.

Rejeriä suututti, totta puhuen, että tuollainen huolimattomasti puettu kalatyttö varkaansilmineen rohkeni käyttäytyä niin häikäilemättömästi. Kotona pidettiin sentään hyviin tapoihin kuuluvana tehdä eroa ihmisten kesken.

Otsa oli matala, leveä ja kahvinruskea; ivallinen ilmeleikki teki kasvot melkein vastenmielisiksi -- kyynär- ja olkapäät terävät, selkä, niskan ollessa kumarassa, melkein ontelo. Vartalo soukka ja laiha! Ja sittenkin tyttö olemuksellaan yhä enemmän kiihotti hänen uteliaisuuttaan, niin ettei hän voinut katsettaan siirtää.

Vaistomaisesti Rejer siirtyi sille paikalle, mihin tytön joka kerta täytyi pysähtyä, ja tarkasteli häntä kierros kierrokselta, tanssi tanssilta.

Täällä oli liian paljon myrskyisän uutta!

Niin, kyllä he polkkaa osasivat tanssia, tyttö ja samoin hänen viejänsä, tumma perämies, jonka Rejer oli kohdannut käytävässä. Se kävi hienosti, kepeästi ja vaivattomasti. Liivit olivat uumilta avautuneet... hän oli hoikka ja lanteeton kuin ankerias.

Tyttökään ei näyttänyt olevan välinpitämätön hänen lakkaamattomalle tarkastelemiselleen ja tuijotukselleen. Tutunomainen silmäys, jonka Rejer sai, veti veret pojan kasvoihin, ja taasen ohi tanssiessaan tyttö nyökkäsi hänelle.

Rejerin teennäinen, arvokas ilme oli mennyttä; ne katkerat ajatukset, joita hänen sydämensä äsken oli ollut tulvillaan, katosivat kuin tuhka tuuleen.

Tanssin hetkeksi tauotessa hän näki parin joutuvan loukatun kauppa-apulaisen läheisyyteen. Ikäänkuin havaitsemattaan tämä puhalsi nysänsä tyhjäksi, niin että tupakanporot lensivät vasten perämiehen kasvoja ja rintaa. Perämies aivasti ja sylki ja oli joutua raivoihinsa, mutta ei saanut siihen aikaa, sillä heidän vuoronsa tuli ja tyttö veti hänet mukanaan tanssiin. Perämiehen sääret ja jalat polkkailivat yhtä vilkkaasti kuin ennenkin, mutta kun hän tavan takaa kääntyi silmäämään kauppa-apulaista, näkyi ilmeestä varsin selvästi, ettei hän ollut naurutuulella. Hän oli vakaasti päättänyt maksaa takaisin samalla mitalla, ja alinomaa näytti siltä, että miehet iskevät yhteen. Tyttö yritti kuitenkin sitä estää. Hänen mustat kissansilmänsä säkenöivät kiukkua yli perämiehen käsivarren joka kerta, kun he liitivät ohi.

Äkkiä kauppa-apulainen heitti lakkinsa perämiehen jalkoihin. Hän kompastui ja yritti turhaan nousta; kauppa-apulainen oli jo hänen kimpussaan... Melua, pähinää, töminää ja ankaraa kasautumista.

Kävi ilmi, että kauppapalvelijalla oli apumiehiä. Siinä oli kolme yhtä vastassa, ja keskellä rytäkkää pyöri kalatyttö notkeana kuin koulupoika, saadakseen vapautetuksi perämiehen.

Rejer tuli hänen avukseen. Hän tarttui pyöriskelevää perämiestä kaulukseen aivan samoin kuin tämä oli tehnyt hänelle käytävässä ja sai hänet heilahtamaan, niin että hän melkoisella vauhdilla halkaisi taajan väkijoukon muodostaman piirin. Piiri sulkeutui hänen jälkeensä ja tappelu taukosi.

Naurusta ja ilosta Rejer ymmärsi äkkiä joutuneensa suosion esineeksi -- tavallaan voittajaksi!

Hän havaitsi kalanperkaajattaren tunkeutuvan väkijoukon läpi huivi työnnettynä kauas takaraivolle, niin että tukka ikäänkuin kuohui esiin. Tavan takaa hän kääntyi katsomaan kauppapalvelijaa, ja silmissä välkkyi sinisenmustia salamoita. Ovessa hän nyökkäsi Rejerille, joka oli jälleen kiihtyneessä mielentilassa ja melkein huumaantunut niin äkillisestä asioihin puuttumisesta. Melkeinpä hän oli näytellyt miehen osaa!

Liidutun tynnörin ääressä myytiin viinaa. Sen ympärillä räyhäsi joukko miehiä, mällit poskissa ja naamat punaisina.

Hän kaivoi esiin kuparirahan, nielaisi karskisti ryypyn ja kiiruhti pois -- ahtaaseen kolkkaan. Ja majapaikassa, missä hän käytti itselleen kuuluvan makuusijan miettiäkseen illan tapahtumia -- hänen tunnelmansa ylevyys teki nukkumisen mahdottomaksi.

Luodolla liikuskelemmen kaikkien niiden nahkapöksyjen seassa, jotka siellä myrskyssä ja lumisateessa kävivät tähystelemässä, tuli ajanpitkään ikävystyttäväksi. Rejerin silmät suuntautuivatkin kieltämättä useammin sataman toisella puolella olevaa ranta-aittaa kuin ulkoapäin tulevaksi odotettua silliä kohti. Hän oli keksinyt, että kalatyttö yhä useammin seisoi ranta-aitan parvella ja katseli siihen maihinlaskupaikkaan päin, jossa he olivat. Tyttö varmaankin ihmetellen mietiskeli hänestä yhtä ja toista!... Mitään sellaista kuin hän oli tehnyt perämiehelle, ei tyttö varmaankaan ollut aavistanutkaan... mutta eipä hänellä ollutkaan oikeata käsitystä Aa-vuonolaisista, siitä, millaista väkeä he oikeastaan olivat!...

Silliä ei kuulunut vieläkään -- ei siis mitään tekemistä!

Siellä he seisoskelivat, sillitytöt ja muu vaimoväki, nuoret ja vanhat, ulkona eteissillalla tai tuulen suojassa ranta-aitan kupeella jutustamassa. Joukko miehiä verrytteli sääriään tömistelemällä ja kolistelemalla ja osti kahvia. Rejer ei voinut olla silloin tällöin tekemättä itselleen asiaa sinne. Mutta kovin likelle työntyminen osottautui antautumiseksi kujanjuoksuun, jonka kestäessä tulvimalla tulvi enemmän tai vähemmän sukkelia huomautuksia "sisävuonolaisesta".

Monenkertaisiin päällysvaatteisiin kääriytyneitä eukkoja, jotka istuivat kahvia myömässä kohvettunein sormin, ympäröi alinomaa parvi nuoria merimiehiä ja sillinpyytäjiä, ja heidän joukossaan näkyi jutteleva ja leikkiä laskeva perkaajatyttökin, ellei hän istunut jollakin tyhjällä sillitynnörillä heilutellen pitkiä sääriänsä ja palelevia jalkojansa koputellen. Aina oli hänen ympärillänsä naurua ja iloa.

Ilma oli yht'äkkiä alkanut kirkastua. Sumu näytti hopeanhohtoiselta puuvillalta, ja siellä täällä puhkesi pilviin aukkoja aina syvänsiniseen taivaslakeen asti. Näytti tulevan kylmä, ja tuuli puhalsi idästä.

Äkillinen säänmuutos herätti uutta elämää, uutta liikuntoa, uutta toivoa.

Karit, alukset ja ranta vilisivät ihmisiä. Seisoskeltiin ryhmäkunnittain juttelemassa ja kestitsemässä toisiaan alhaalla venheitten ääressä ja ylhäällä aittain ja tupain seinustoilla: viinapullo ja tupakkarulla sukelsivat esiin. Siinä esitettiin uutisia ilmasta, sen suomista toiveista, sen vaikutuksesta silliparven suuntaan ja satoja mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä, joita oli pohdittava... Vasta tällaisen sään vallitessa silliä täytyi tulla!

Ilma tyyni ja iltapäiväauringon paistetta yllä märkäin karien -- ei sadepisaraakaan enää. Aivan kuin olisi yht'äkkiä tullut jokin juhlapäivä!

Rejer näki naisväen soutaman venheen suuntautuvan sitä rantaa kohti, jossa hänen venhekuntansa oleili. Meluten ja toistaan tyrkkien ne menivät halki saaren vastarannan lahdelle, jossa oli muutamia isompia aluksia ankkurissa. Vain kalanperkaajatar jäi hetkiseksi toisten jälkeen ja tuli Rejerin luo puoleksi maihin vedetyn venheen ääreen.

"Kuulehan, Aa-vuonolainen", alkoi hän äkkinäisin nykäyksin, "tänä iltana tanssitaan sillin tuliaisia! Saavuthan sinäkin?" Hän asettui aivan kokan viereen, ja katse liukui nopeasti pitkin venhettä, ikäänkuin hän olisi halunnut heti saada selon kaikesta, mitä siinä oli, pysähtyi hetkiseksi arkkuun, jonka avain oli lukossa, ja kääntyi sitten Rejeriin:

"Tuota paksua hopeaketjua, joka riippuu liiveissäsi, käytätkö sitä venheen kiinnittämiseen -- vetoköytenä?" alkoi hän kiusotellen. "Annahan minun koetella sitä!"

Hän ihaili sitä erinomaisesti, antaen sen kerran toisensa jälkeen liukua sormiensa välitse, joissa pitkin ulkopintaa näkyi valkoinen arpi, luultavasti perkausveitsen jäljeltä.

"Niin, kun ollaan rikkaita", hän huokasi, "niin käydään naisten koruissa; -- minä saan kantaa vääntöveistäni purjenuorassa!" Rejer huomasi, että hänen kaulaansa tosiaan kiersi nuora, joka katosi isonhuivin peittoon. Kun Rejer jatkoi itsepintaisesti vaitioloa, keskeytti hän äkkiä ja kysyi: "Oletko perämiestä nähnyt?"

"En."

"Hän on skudesnäsiläisessä _Pontevassa_. Teit hyvin, kun autoit häntä -- minä en luullut, että se kävisi sinulta niin sukkelasti."

"Ky--yllä, Aa-vuonolla!"

"Hänen nimensä on Lind, hän on toinen perämies... Vai niin, etkö ole nähnyt häntä?" Hän nauroi ivallisesti: "Häntä katsomaan ne kyllä juoksevat kaikki tytöt Matruusilahteen tänä päivänä. -- Niin, en minä tietenkään!"

Ei, sen Rejer hyvin ymmärsi.

"Mutta hänpä onkin paras tanssija Bergenin koko lankulla, vaikka sinne tulee merimiehiä koko maailmasta!"

Rejer myönsi väitteen oikeaksi jonkinlaisin kokenein ilmein, vaikka hänen käsityksensä "lankusta" olikin sangen epämääräinen.

Perkaajatar istuutui kallistuneen venheen reunalle ja jatkoi: "Jos sinä menet häntä käskemään, niin hän tulee aittaan tänä iltana, sillä sinähän autoit häntä!... Siinä oli monta hänen kimpussaan, minä en voinut käsivartta liikuttaa seuraavana päivänä, vain siitä syystä, että pidin niitä loitolla." -- Hän teki havainnollistavan liikkeen laihalla käsivarrellaan ja jatkoi päätään heiluttaen: "Sillä vaikka olenkin vain köyhä tyttö, on minussa sen verran kunniaa, etten tee niinkuin toiset ja lähde häntä tanssiin kutsumaan. Minun puolestani hän saa tehdä, mitä tahtoo, en minä hänestä välitä. Voit varsin kernaasti sanoa senkin hänelle. Kauppa-apulaisen suhteen hän saa olla levollinen; minä en tanssi yhtäkään tanssia hänen kanssaan!"

Rejerin kasvojenilme oli mitä vakavin; hän piti suuressa määrin itseään imartelevana, että perkaajatyttö noin uskoi hänelle asioitaan, niin, hän tunsi kerrassaan sydänseutujensa pehmenevän havaitessaan, miten oikein hänet oli ymmärretty. Hän nyökkäsi luoden myöntävän, merkitsevän katseen kohti Matruusilahden mastonneniä ja kysyi sitten matalin, tutunomaisin äänin, niinkuin henkilö, jonka jo sopii käyttää ystävän oikeuksia:

"Minkä tähden sinä olet niin vihainen kauppa-apulaiselle -- mitä hän on sinulle tehnyt?"

"Tehnyt minulle? Hän?" Hän lensi seisomaan kuin raketti. "Oh, hän luulee vain voivansa polkea minut jalkoihinsa kuin sillinsisälmykset! Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi Kirsti Brislingille niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat -- sille sinipuseroiselle, joka tanssii niin rehevästi -- että minä olen joka huutokaupassa Bukkevuonon ja Smörshavnin välillä!... Silloin tulisi hänen hienoudessaan pitää itseään liian hyvänä minunlaiseni kanssa tanssimaan eikä panna niin pahakseen, jos minä hiukan pyörin jonkin perämiehen kanssa, jota hän ei siedä."

Siinä oli ilmeleikkiä, olkapäiden, käsivarsien ja koko ruumiin eleilyä ja liikehtimistä...

Sillä aikaa kun reipaskatseiset silmät ja nopea kieli keksivät yhä uusia katkeroitumisen ilmauksia, kiroili Rejer sydämessään sitä kysymystä, jonka oli tullut tehneeksi ja joka oli kokonaan häirinnyt heidän alkamansa miellyttävän kanssapuheen. Hän koki tyynnyttää vierastaan lausumalla yhtä lämpöiset kuin itsetietoisetkin sanat:

"No, antaa hänen vain tulla; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet kurissa pidämme!"

Venheen vierellä seisova, isoonhuiviin ja viheriään hameeseen puettu vartalo ikäänkuin köyristi selkäänsä, ja mustain hiussuortuvain ympäröimiin kasvoihin ilmaantui kokonainen rivi valkoisia hampaita hänen alkaessaan kielevästi kertoa:

"Ja sitten hän on yrittänyt antaa minulle haukkumanimiä täällä -- nimitellyt minua... sanonut minua tattarin sukuiseksi! Mutta sen hän valehteli, sillä minä olen syntynyt Strudshavnissa ja isäni oli kunniallinen röraasilainen peltiseppä, siitä on minulla papinkirja todistuksena."

"Stiina!... Musta Stiina!" Ylhäältä merimerkin luota huuteli ja viittoili pari hänen naistoveriansa, jotka olivat palanneet häntä haeskelemaan. "Musta Stiina hoi!"

"Kyllä, kyllä minä tulen!" huuti hän vihlaisevan kirkkaasti käsiensä välitse ja juoksi pois joutamatta Rejeriä hyvästelemään.

Rejeriin välähti salamana, että hän oli juuri tattari, pahinta, mitä kotona Aa-vuonolla tiedettiin ihmisestä sanoa.

Siinä hän seisoi sekä häpeissään että suuttuneena. Niin vähältä hän oli ollut unohtaa, kuka hän oli ja kuka tuo toinen -- että hän oli Rejer Jansen Juhl... ja tuo! -- Hän tarttui vikkelästi kellonperiin. "Ei, kyllä oli parasta olla hiukan varuillaan, muuten saattoi joutua sekä varkaitten että lurjusten kanssa tekemisiin!"

Tanssiin hän ei mene. Se kaikui hänessä loppukertona hänen vaellellessaan saaren harjannetta kauniina ehtoopäivänä.

Hän näki naisväen alhaalla satamassa soutavan alukselta toiselle. Päästyään skudesnäsiläisen _Pontevan_ luo he kiipesivät köysitikapuita pitkin, istuutuivat parraspuulle ja söivät tai näpertelivät jotakin, aivankuin käräjiä pitävä varisparvi...

Äkkiä he ryntäsivät ylös ikäänkuin säikähtyneinä ja alas venheeseen takaisin. Kapteeniko niitä ajoi pois? Kalanperkaajatar seisoi viimeisenä köydestä pidellen ja toinen jalka tikapuilla; näytti siltä, kuin hän olisi käytellyt kieltään toisten puolesta...

Aivan oikein! Kapteeni siellä oli, hän ei suvainnut lirkutusta laivansa kannella ja tuli nyt aivan reunalle. Mutta nainen piti puolensa, kunnes viime hetkessä häilähti venheeseen. Tuhto oli pitkässä matkassa alaspäin, mutta hän tuli jaloilleen kepeästi ja reippaasti. Hänen kapeissa lanteissaan oli jotain pehmeätä, kevyttä ja liukasta.

Rejer neuvotteli itsensä kanssa, olisiko vai eikö olisi mentävä tanssimaan, kunnes oli aikoja sitten tullut pimeä.

Ei ollut ollenkaan hupaista kävellä alkavassa tähtiyössä, kylmä kun oli, kävellä viidentoista kahdenkymmenen miehen voimalla asunnon ympärillä tömistellen ja saappaitaan toisiinsa takoen viluissansa ja tähystellen tuonne vastarannalle, missä valot loistivat ja peli ja tanssi olivat täydessä vauhdissa.

Niinä hetkinä, joina hän siellä kuljeksi, kävi hänen sydämessään ankara taistelu laihasta, likaisesta villasukkiin ja paikattuun hameeseen puetusta sillipiiasta. Olikohan siellä perämies?... Tanssikohan hän hänen kanssaan?...

Tuo viimeinen ajatus sai hänet hiipimään alas rantaan toisten painuessa sisään mennäkseen makuulle ahtaisiin vuoteisiin, joissa levättiin kylki kyljessä kuin sillit. Muutamia minuutteja myöhemmin Rejer seisoi tanssivia ympäröivässä piirissä hengästyneenä, pitkänä ja punaisena.

Siinä tanssittiin sillin tuliaisia, kuten tapa vaati, tanssia jymistettiin, niin että permanto notkui.

Hän näki perämiehen ja sillinperkaajattaren. Ne tulivat täyttä vauhtia suoraan tanssista. Perämies seisoi juuri pyyhkimässä nenäliinaansa hikisiä kasvojaan, kun huomasi Rejerin:

"Kas sinäkö siellä... hoi, sinä siellä!" hän huusi ja viittilöi.

Rejer ei vastannut. Kevyesti ja notkeasti vetäytyessään pois perämiehen luota hän yht'äkkiä sytytti Rejerin täyteen lieskaan. Molempain hartiain voimalla hän työntyi eteenpäin, tyrkki, pujahteli ja raivasi tietä läpi väkijoukon ehtiäkseen ennen kuin paksu verkkopäällikkö punaisine kaulahuiveineen, jonka liikkumissuunta näytti olevan sama kuin hänen. Hän kuuli takaansa perämiehen äänen: "Hoi -- hoi hoi! -- hoi, sinä siellä!"

Mutta Rejer ei välittänyt mistään tällä kertaa, ei vaikka olisi poikaseksi ja penikaksi nimitetty -- hän näki laihan vartalon edessään, ja äkkiä tempautuen eteenpäin hän huusi:

"Tuletko tanssiin, Stiina?"

"Tekeekö sinunkin mielesi nyt yrittää?" puhkesi hän ihmeissään puhumaan samalla seuraten Rejeriä tanssiin -- se oli oikeata rheinländeriä.

Ja sitten sitä mentiin, niin ettei kumpikaan tahtonut enää lattialta poistua. Rejer tanssi kuin humaltuneena; hän näki vain ikäänkuin sumun seasta, kuinka nainen nyökkäsi ja hymyili nuorelle tummatukkaiselle aliperämiehelle, joka kerta kun he tanssivat ohi. Siinä hän seisoi heitä katsellen upeana värillisessä paidassaan ja silkkinen kaulahuivi löyhästi kaulaan sitaistuna.

Rejer ei myöntynyt, ennenkuin sai lupaan seuraavankin rheinländerin ja tanssitoverin itsensä alas rappusten luo, missä myytiin piparkakkuja ja rinkilöitä sekä kirjoja, viisuja ja tutkistelmia.

Kauempana pimeässä verkko vajan seinustalla, missä väkeä seisoi mustana muurina ja mistä tanssiin saapui monta punaista, ilahtunutta naamaa, kaupittiin jotain punssin nimellä mainittua. Hetken päästä he seisoivat rappusilla, ja Rejer kestitsi naistansa kulpposeen kaadetulla juomalla.

Mitään esittäytymisvaikeuksia ei nyt enää ollut...

Portaitten alapäässä istui kaupustelija, joka päivisin kuljetti koko sekatavarakauppaansa selässään, niin leveänä, että tuskin pääsi hänen ohitsensa kulkemaan. Porraskaiteeseen hän oli tuhrannut kiinni talikynttilän ja houkutteli nyt ostamaan punaisia lompakoita, peilejä, tuppipuukkoja, heilojen kaulaliinoja ja valokuvilla kaunistettuja nenäliinoja -- ja ojensi juuri sillä hetkellä esiin kamman, jonka kyljessä oli kuvastin.

Rejer veti esiin kukkaronsa ja osti sen kuudellatoista killingillä.

Sitten tarjosi kauppias hänelle sinistä kaulaliinaa -- "vain viisikymmentä kahdeksan killinkiä" -- hän ymmärsi, että Rejer oli väljällä tuulella tänä iltana.

Rejer aikoikin hetken epäröityään hellittää rahat -- hän ajatteli rheinländeriä ja että se olisi hänen kaulallaan heidän tanssiessaan -- kun perämies tuli ja sieppasi sen ja heitti Stiinalle sanoen: "Ei, tämän sinä saat minulta, Stiina!" Maksuksi hän ojensi pientä hopearahaa liivintaskusta, ikäänkuin tuollainen kauppa ei olisi hänelle mitään merkinnyt, ja hyppäsi reippaasti rihkamalaatikon yli heidän luokseen portaille:

"No, Stiina, sinähän sait oikean rheinländerin! -- Niin, minä olin saada takkiini viimein", lisäsi hän, nyökäten niin hienosti, että Rejer kerrassaan mielistyi häneen. Sitten hän kiitti kättä lyöden siitä, "että hän oli niin hyvin varpannut hänet rytäkästä sillä kertaa."

Siinä oli aitoa, reipasta merimiehen kurssia; melkein kuin hän olisi antanut takkiin sen sijaan, että oli ollut itse saamaisillaan.

Viedessään naistaan tanssitupaan hän nyökkäsi Rejerille: "Stiinassa on vauhtia, ei hän sovi täkäläisille merisaappaille." Ja lisäsi vielä: "Mehän tapaamme täällä iltaisin", lähtien sitten tanssimaan.

Rejer tunsi itsensä jälleen sangen ylpeäksi ajatellessaan tätä uutta tuttavuutta: Portailta hän näki Stiinan tanssimassa perämiehen sininen liina kaulallaan, kunnes kesken tanssin huudettiin, että ranta-aitta suljetaan ja että huvi on lopussa.

Lukuunottamatta rippikouluaikaa, jolloin Rejerin oli vallannut jonkinlainen koko naisnuorisoon _en masse_ kohdistuva ystävyyden huume, hän oli ollut ankarasti rakastunut vain kerran ennen elämässään -- karjakko Jörunin sisarentyttäreen, joka oli nimismiehellä palveluksessa. Hän oli yhdeksänneljättä ikäinen, suuri, leveä ja pyöreä kuin amme, tukka oli keltainen, hampaat valkoiset ja kasvot pyöreät, punaiset kuin syksyn kuulla, kun se painuu viljapellon taakse.

Hän oli tähystellyt Haarstadiin päin nähdäkseen hänen aamuin ja illoin menevän navettaan kiuluineen, ja oli itkenyt vuolaita kyyneleitä, kun ei voinut ollenkaan ajatella naimisiinmenoa, koska kohtalo oli tehnyt hänestä Juhlin ja siten erottanut heidät toisistaan ylipääsemättömällä muurilla! On itsestään selvää, että hänet oli kasvatettu liiankin järkevästi tajuamaan, mikä hänen asemassaan sopi, mikä ei; hän ei siis horjunut silmänräpäystäkään tulevaisuutta kuvitellessaan, mutta siitä huolimatta hänellä kyllä saattoi olla kärsimystä ja taisteluja taisteltavinaan.

Ja nyt hän ei tahtonut päästä uneen perkaajatytön vuoksi, ruskeain kasvojen vuoksi, joita ympäröi musta takkuinen tukka ja joista musta silmäpari näytti tuiskivan tulta!

Hän ja aliperämies saapuivat siitä pitäen tanssipaikalle joka ilta; hoikka kalanperkaajatar, jolla oli liina sidottuna vyötäisille, veti häntä puoleensa kuin magneetti. Tuo eloisa ajatus ja nopea kieli, tuo elohopeamainen vilkkaus, joka tajusi, näki, tiesi, tarkotti kymmeniä asioita siinä ajassa, jonka hän tarvitsi yhtä varten, sai hänet tuntemaan itsensä kömpelöksi ja kehnoksi, mutta herätti hänessä mitä suurinta ihailua.

Ja olihan joutohetkiä riittämään asti -- silliä saatiin nähtävästi odottaa kauan.

Kylmäin tultua oli maa joka aamu valkoisen kuuran peittämä, ja kaikkialle muodostui iljankopaikkoja ja jääriitettä. Venheet olivat sisältä valkoisia, köydet ja purjeet jäässä, villakäsineet ja merivaatteet olivat jäykät, niin että paukahtelivat puettaessa. Meri lepäsi tyynenä kalpeassa auringonvalossa, siellä täällä näkyi pakkassumua, ja rannempana kuljetti virta kirkkaassa, kylmässä vedessä lukematonta maneettijoukkoa, suurista, punaisista, ripsireunaisista alkaen aina pieniin purppuransinisiin asti, jotka luovat veteen niin heikon ja läpikuultavan vivahduksen kuin kuu päiväiseen aikaan. Ne sanalla sanoen täyttivät kulkureitit, riippuivat liukkaina ja limaisina ankkuri- ja vetoköysissä, ja paljon ja vakavasti tarkotettuja manauksia kohdistui tuohon merenvaivaan, kun kalastaja nosti airon lappeella tuota hyytelömäistä massaa heittääkseen sen rantakiville. Maneettien syy oli, ettei silliä tällä ilmalla kuulunut!...

Siellä sitä makailtiin uudenkin sään aikana ja kärsittiin ravinnon puutetta. Ei edes keittosilliä, jota jokainen oli laskenut saavansa!

Mutta että silli lepäsi valtavina joukkoina kuin muuri ulompana merellä, se oli edelleenkin järkkymätön mielipide, ja yhtä ehdottoman varmaa oli, että se uisi saaristoon, kunhan virta ehtisi ajaa maneetit pois tieltä. Kotiin palaaminen nyt olisi hulluutta. Oli vain kestettävä -- odotettava, keiteltävä jauhoja säästellen ja saituroiden ja odotettava.

Tuntui siltä, kuin olisi ihmiset vallannut hiljainen, tuskallinen ahdistus, jota oli peitettävä hilpeydellä, joka oli juhlittava, juotava pois.

Kalastuspaikan elämä muuttui yhä hurjemmaksi. Puukotukset, tappelut, varkaudet ja aluksiin murtautumiset kuuluivat päiväjärjestykseen, niin että esivalta viime aikoina oli asettunut sinne ja pitänyt kuulustelun toisensa jälkeen.

Vielä viikko, niin moneltakin eväät loppuisivat.

Se kului saman jähmetyttävän, hiljaisen, ankaran pakkasen vallitessa -- ja samana maanantaina souti sataviisi venhettä kotiin.

Venheen perässä saattoi nähdä sairaan tai tuhdolla miehen, jonka kasvoista näkyi, että hän enää vain riippui airossa.

Monellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin nähdä nälkää ja soutaa vastatuuleen, kunnes voimat pettivät, vain soutaa -- ilottomaan kotiin, jossa oli uhrattu viimeiset varat hänen matkaansa varten ja paraillaan ehkä istuttiin toivorikkaina häntä odottaen jauhojen huvettua olemattomiin.

Saaret olivat mustanaan ihmisiä, jotka katselivat menijöitä vakavin, arvelevin ilmein; useimmista tuntui, että jonakin viikon päivänä saattoi olla hänen vuoronsa.

Viulunsoittoa ja tanssia tosin jatkettiin ylhäällä suolaamossa, mutta ei kuulunut enää äänekästä remua, ei ollut entistä vallatonta, hurjaa, meluavaa hauskuutta eikä suurisuista huutelua aluksissa ja satamassa olevain kesken, ei samaa vauhtia soudussa, ei uhkamielistä ilkivaltaisuutta -- vain raskas, synkkä hiljaisuus vallitsemassa.

Aa-vuonolaistenkin eväsvarat olivat lopussa. Aikoja sitten he olivat keittäneet lientä viimeisen silavakimpaleen luusta ja säästelivät sitten parhaansa mukaan jäljellä olevia jauhoja. Mutta he olivatkin väkeä, joka oli tottunut elämään vähällä -- Juhlin torppareita! Mukaan otettua lihaa ja silavaa he olivat pitäneet oikeana sunnuntairuokana, ja nyt, palattuaan takaisin vesivelliin, he tähystelivät vain sitäkin innokkaammin, olisiko kapasilli tulossa -- sehän oli, Juhlin pojan sanojen mukaan, vain kolmen, neljän peninkulman päässä merellä päin; heidän oli vain painettava penkkiä ja odotettava.

Isäntärenki Anders, jonka Juhlin emäntä oli lähettänyt mukaan ja joka oikeastaan piti järjestyksestä huolta, joskin hänen oli Rejeriä toteltava, oli sitä vastoin käynyt yhä arvelevammaksi ja oli viime päivinä yhä jäykemmin vaatinut: silliä tai kotiin, niin että Rejerin täytyi käyttää kotoisen arvovaltansa täyttä voimaa saadakseen hänet pysymään aisoissa.

Hän sai kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: että hän oli tehnyt väärin viemällä heidät tänne ja rikkomalla koko sen järjestyksen, jota ukko Juhl, hänen isänsä, oli pitänyt seudulle soveliaana. Nyt saatiin nähdä, ettei Aa-vuonon talonpojan pitänyt kalastella! Mutta kun nuoriso pääsee määräämään, niin...

Siinä valiteltiin ja huokailtiin vaimojen ja lasten puolesta.

Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeksi yksin saaren ulkorantaa maneetteja tuijotellen ja miettien.

Tosiaankin näytti siltä, kuin olisi isäukko ollut oikeassa nimittäessään tätä joutilaiden levottomuuden kylväjäin keksinnöksi, sellaisten henkilöiden hommaksi, jotka eivät pelkää syöstä lähimmäistään onnettomuuteen. Hän ajatteli, miltä näyttäisi, kun Juhlin poika palaisi kirkkovenheessään sillinpyynnistä koko seudun naurun ja pilkan esineenä.

Hammernäs mennyttä! Hän kuuli selvään, kuinka hevoset hirnuivat ja vuohet määkivät häntä pilkaten -- eihän hänellä ollut siellä enää mitään tekemistä, Haarstadin konttorituoli se oli kuin häntä varten sorvattu.

Niinkö sen siis piti päättyä! Hän vavahteli sisäistä uhmaa. "Ei, mieluummin!" Leuka työntyi eteenpäin Juhlien tapaan; se merkitsi, että isäntärenki sai odottaa, kunnes hänen suolensa alkaisivat soida. Itse hän tahtoi nähdä nälkää, vaikka siihen sortuisi -- kaikki saivat tyytyä pienennettyyn annokseen.

Oli sentään eräs seikka, jota Rejer ei ottanut huomioon: hänen oma, määrätön ruokahalunsa. Hän oli vielä kasvantaiässä ja kieriskeli yöllä valveillaan pelkän ruoan ajatuksen vuoksi. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että nälkä tuntui sellaiselta. Hän koetti siitä vapautua ajattelemalla perkaajatarta, jota hän ei ollut nähnyt muutamaan päivään. Se onnistuikin! Hän näki Stiinan edessään -- rinkeleitä tai piparkakkuja pureksimassa! Hän yritti yhä uudelleen kiertää hänet näkyviin toisenlaisena, mutta kauraleipä ja voi työntyivät kohta jälleen etualalle.

Nälkäisenä hän paneutui levolle ja kuljeksi päivät rauhattomana saarella päästäkseen vaivastaan -- olihan siellä rannan leväin joukossa ainakin sinisiä simpukoita, joihin sopi turvautua. Nälkä oli kehittänyt hänen keksintäkykyänsä, niin että hän ajatteli jotakin lokkien pyydystämisen tapaista -- ilmassa saattoi liikkua lihaa aitan täydeltä -- mutta hän tunsi väkensä liian hyvin; ei maksanut vaivaa tarjota Aa-vuonolaisille sellaista epäpuhdasta ja syötäväksi kelpaamatonta; he kuolisivat mieluummin nälkään.

Sää oli jälleen alkanut muuttua harmaaksi, suojaiseksi ja rumaksi. Lounainen puski yhä kasvavalla voimalla, mustanharmaita pilviä ajelehti ilmassa, ja meri kohoili viheriänä ulompana.

Harmaassa aamun kajasteessa tuli eräs nuottavenhe kohisten satamaan, suolavaahdon pärskyessä, vettä puolillaan ja kolme reiviä isossapurjeessa.

Heti sen jälkeen syntyi kaikkialla elämää ja liikettä. Valo toisensa jälkeen syttyi aluksiin, ja väki kokoontui suolaamon luo.

Siellä näytettiin nelikollista silliä, joka oli saatu pohjoispuolelta, Stolmenin luota. Niiden selässä oli merkki, ikäänkuin verkonsilmukan jättämä -- se oli oikeata lajia! Tässä oli kouraantuntuva todistus... silliparvi löydetty!...

Nuo viimeiset sanat lensivät kuin purkautuva sähkökipinä yli kaikkien saarten.

Siinä oli lähtömerkki koko väkijoukolle, kaikille tuhansille ihmisille, ja päämääränä oli Stolmen -- se merkitsi, että tämä pyyntipaikka huomenna tai ylihuomenna on ihmisistä tyhjä kuin paljas kämmen. Niitten venheitten joukossa, jotka tuona aamupäivänä lähtivät ulos sumuiselle merelle myötäisessä tuulessa, purjeet syvään reivattuina, oli myöskin Juhlin kirkkovenhe.

III.

Silliä ja lemmenoikkuja.

Näköalaa rajottavien ulkoluotojen läheisyyteen oli kokoontunut joukko verkkokuntia ja nuottavenheitä.

Luodot näkyivät mastometsän ympäröiminä, ja niillä vilisi ihmisiä mustanaan.

He odottivat kuumeisen rauhattomina silliparven suuntautumista maihin päin -- näkivät valaiden vesisuihkut kaukana parven takana ja lintujoukon sen yläpuolella.

Verkkopäällysmiesten oli tarkoin saatava selville, lähtikö silliparvi kulkemaan saarten itä- vai länsipuolta, ehtiäkseen ensimmäisinä oikeille sulkupaikoille ja vallatakseen ajoissa salmet ja lahdelmat.

Meren lakeudella näkyi peninkulmaisena rivinä toistatuhatta verkko- ja nuottavenhettä hohtavine purjeineen ja niiden seassa jahteja ja pursia, puukengän mallisia kaljaaseja, leveitä, tanakoita prikejä, hienorakenteisia, keinuvia kuunareita, jotka kaikki suuntautuivat pohjoiseen päin käyttäen kaikkia purjeitaan, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä kilpapurjehdus.

Ne tulivat ulkosatamista, joissa olivat maanneet myrskyltä suojassa. Aivan kuin valkea purjemuuri rakentui yli meren!

Yht'äkkiä näkyi pitkä venherivi kääntyvän toiseen suuntaan. Se oli aivan selvää -- täytyihän siihen olla jotain syytä -- annettiin innokkaasti merkkejä kaikin tavoin. Useat jahdit kääntyivät samalle taholle. Sieltä täytyi sillin olla tulossa!... Hetkistä myöhemmin ilmestyi näky, joka sai aikaan sen, mitä ei Aa-vuonolaiselle milloinkaan ennen ollut tapahtunut -- hän näet ei ollenkaan muistanut, että oli päivällisaika. Koko meri tuolla ulompana oli pelkkänä vesisuihkuna, ja siellä kävi kiivas takaa-ajo! Silli oli poistunut syvältä vedeltä ja pyrki nyt -- linnut yläpuolellaan ja valaat takanaan -- lukemattomin joukoin matalikoille kutemaan.

Parven jäljessä, niin kauas kuin silmä kantoi, kulki valasjoukko suihkuttaen niin, että olisi luullut höyrykoneita olevan käynnissä. Sillivalas siellä ahdisteli silliä maihin.

Meri tyyntyi ja vihertyi yhä enemmän, se kiehui ja porehti -- sillien hengitellessä! Ja yht'äkkiä näkyi niiden ympärillä ja niitä ahdistelemassa valtavia ruijanseitiparvia, tuhansia ja taas tuhansia.

Venheet joutuivat yhtäkkiä keskelle silliparvea. Aina harmaisiin usvapilviin asti täytti koko ilman oikea lintumyrsky, kirkuva, korviasärkevä avaruuksien sotajoukko, joka kohoili ja laskehti poimien sillejä, nielaisten ne ahnaasti ilmassa, tempoen ja repien niitä toisiltaan, niin että satoi silliä ja venheitten mastot raivasivat tietä lintupilven halki.

Viekkaat räiskät noudattivat luontoaan ja varastivat suurilta, ahnailta lokeilta huolimatta itse poimia sillejä merestä. Tiira noudatti samoin luontoaan ja noukki keskellä sekaannusta ja vilinää niin sievästi ja kevyesti kuin olisi levännyt kaikessa rauhassa tyvenessä vedessä. Ruokit sitä vastoin syöksyivät villissä kiihkoisassa kilvassa vaahtoilevaan ryöppyyn keskellä tonnoja, pyöriäisiä ja valaita, jotka ruiskuttivat ja ajoivat takaa sillejä, niin että meri kuohui valkoisena. Sieltä täältä sukelsi esiin liiallisen syönnin rasittama seiti, joka sai turhaan ponnistella päästäkseen jälleen syvemmälle ja välttyäkseen lokin iskuilta.

Se oli silliparven etummainen kiilautuma. Se liukui yhä tiheänä kuin muuri pitkin vuonon keskustaa sisäänpäin pitkinä mustansinisinä joukkoina, tuskin kyynärän syvyydessä kölistä laskien. Toisinaan valtasi venheissä olijat epämieluisa tunne, aivan kuin olisi sillivuori kohottanut alusta, airot melkein koskettivat kalaparvea, peräsin sitä halkoi, ja joskus tuntui valas varovasti liukuvan heidän alitseen.

Verkonlasku ei käynyt päinsä. Valaat, tonnot ja seidit vain repivät verkot.

Silli kulki edelleen rantaa kohti, lintupilvet yläpuolellaan ja kaikki meren nieleväiset takanaan. Siellä se törmäsi verkkoseinään -- useissa paikoin oli satoja toisiinsa yhdistettyjä verkkoja poikki vuonon, rivi rivin jäljessä, niin että koko vedenpinta näytti pelkältä poiju- ja kohorykelmältä. Jos sitä olisivatkin ahdistaneet ja ajaneet vain kaikki meren ja ilman petolinnut, niin se olisi jo kääntynyt.

Mutta kysymyksessä oli biljoonain sillien lemmenleikki, luonnonvoima, väkevä kuin myrsky ja meri, valtava kuin luode ja vuoksi.

Ja luonnon hillittömän Eroksen ajamina sillijoukot puskeutuivat verkkoihin täyttäen ne, niin että mereen muodostui helmiäisenvärisiä seiniä -- ja yli verkkojen jatkui kulku kohti karkeahiekkaisia, levääkasvavia matalikkoja ja kutupaikkoja.

Sulku toisensa jälkeen asetettiin seuraavina päivinä syvemmälle vuonoon, lahtien, poukamain ja salmien suulle.

Pitkin rannikkoa, sisäänkulkupaikkain ulkopuolella, soudattivat verkkopäällysmiehet itseään pienissä neliairoisissa venheissään kuin kenraalit ikään, kukin venhekuntansa etunenässä. He tirkistelivät vesikiikarilla ja tekivät luotauksia toisten seisoessa kareilla komentamassa, erikoisin sovituin merkein. Kohta kun luotinuoran vavahteleva liikunto osotti silliparvea, soutivat venhekunnat pitkin ahtaita salmipaikkoja hillittömässä kilvassa, niin että keula puski vasten keulaa aallokossa ja hangat ja venheenlaidat murtuivat. Purjepuomeja ja airoja kohotettiin lyömistä varten, haukkumasanat sinkoilivat, verkkopäällysmiehet saivat huutaa äänensä sorruksiin keskellä merilintujen kirkunaa, ennenkuin köysi oli maissa, nuotta järjestyksessä ja saalis hyvässä turvassa.

Elämä oli hurjaa: sotkeutuneita verkkoja katkottiin, vatain yli purjehdittiin, niin että ne hajosivat, kymmenittäin pyydyksiä joutui epäkuntoon, ja sen johdosta syntyi kiukkua ja tappelua.

Päivät kuluivat kuin humalassa. Silliä, jota oli niin sankasti, että airo pysyi pystyssä, nostettiin haavilla, vietiin suoraan merestä ostajan jahtiin, jonka lastihuoneeseen se katosi.

Muutamia päiviä myöhemmin oli Juhlin torppareilla rahoja hallussaan; he uivat hopeassa -- joka miehellä viisikolmatta hopeariksiä, jotka ostojahdissa oli maksettu.

Juhlin poika sai asiakseen heidän puolestaan lähettää rahat kotiin kalastuspaikan postikonttorista vakuutetuissa kirjeissä ja punaisten sinettien suojassa. Rejer lähetti sitä paitsi omaan laskuunsa sata riksiä niistä kahdestasadastakahdestatoista, jotka muodostivat hänen puoliosuutensa. He nauttivat riemuvoitosta, jonka rahain perilletulo heille hankkisi kotiseudulla, ja tunsivat itsensä suuriksi uranuurtajiksi ja löytöretkeilijöiksi. Ja kalastushan oli vasta alullansa! Jokaikisellä tuhdollaistujalla oli kunnianhimoiset suunnitelmansa, Rejerillä ei suinkaan vähimmin. Hänessä oli kehittynyt voimakas oman viisauden ja taidollisuuden tunto sen jälkeen, kun hän keksi ruveta osakkaaksi suureen verkkokuntaan.

Niin, Hammernäsistä uneksittiin monia unelmia sinä iltana, jolloin Rejer kävi viemässä rahat postiin. Kun hän saisi perintötilansa lunastetuksi, niin hän muodostaisi kotipaikalla suuren verkkokunnan, lähtisi joka vuosi sillinpyyntiin ja ostaisi sitten Juhlin vanhoja tiluksia toisen toisensa jälkeen, kenties yhden joka nuotanvedolla! Hän tunnusteli alinomaa povessaan olevaa lompakkoa... Eikö hänellä ollutkin kokonainen pääoma taskussaan? Mitä Aa-vuonolla voitiinkaan tietää koko tästä suuresta ja ihmeellisestä elämästä? Hopeainen neljän killingin raha oli kuin pyhä esine, suoranainen aarre siellä kotopuolessa. Mutta täällä! Täällä siitä ei välitetty enempää kuin lompakkoon liimautuneesta sillinsuomusta. Täällä oli hänen oikea toimialansa -- tuo vakaumus paistoi selvästi Rejerin silmistä.

Olihan hän näihin asti elänyt kuin läävään suljettu nauta. Huh! Ahdistavaksi hänelle kävisi oleskella Hammernäsissä yhdeksän pitkää kuukautta joka vuosi alinomaisessa yksitoikkoisuudessa ja pitää huolta ajotöistä ja kynnöstä ja säästellä sekä kolikoita että ruokaa. Ikävää se olisi, yksinäistä ja kuollutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli saanut nähdä ja kokea -- elämän, hilpeyden, juttelun ja tanssin!

Ruskeihin kasvoihin kuuluva, leikkivä musta silmäpari ilmestyi alinomaa keskelle hänen mietteitänsä. Siinä oli tulta ja eloa koko Aa-vuonoa varten!

Hohoi! Hän huokaili ja tunsi rinnassaan kamalaa kipua.

Rejer ei taistellut ensi kertaa uhrin taistelua korkean sukunsa vuoksi. Kaikesta taskussa olevasta äveriäisyydestä, kaikista suuruudenunelmista huolimatta hän istui kuun paisteessa alakuloisena ja perin onnettomana, koska oli erottava _hänestä_.

_Hän_ ja sillinpyynti -- siinä oli hänellä kaksi uutta elämäntapahtumaa. --

Uudella pyyntipaikalla olivat kaikki ankarassa, kuumeentapaisessa työssä.

Venheet, laiturit, alukset ja ihmiset olivat sillinsuomujen peitossa. Sillinsuomut peittivät merenpinnan hopeaisena kimalteena, sillinsuomuja oli kaikessa, mitä katse tai käsi kohtasi.

Tyttöjä ja akkoja, nuoria ja vanhoja oli pitkin luotoa perkaamassa silliä, joka soikoissa kannettiin ranta-aitan edustalla olevalle tasanteelle, missä se suolattiin kahden tynnöririvin välissä -- toisella puolella olivat tyhjät, toisella täysinäiset.

Rejer suuntasi ensi työkseen kulkunsa kauppapuotiin, josta rahakirjeet lähetettiin. Hänen kulmikas, korkea vartalonsa keinahteli itsetietoiseen tapaan, kun hän raivasi tietä läpi ihmisparvien. Hän tunsi itsensä nyt verkkopäällysmieheksi ja käyskeli harkitsevan ja asiantuntevan näköisenä polttaa tuprutellen mehuisaa lehtitupakkaa lyhyessä porsliininysässä. Ihmiset seisoivat tihein joukoin -- pelkkää meriväkeä partoineen ja öljylakkeineen; kasvoja ei pimeässä ollenkaan erottanut. Kerrottiin kalastuspaikan nyt olevan niin tulvillaan väkeä, että ihmisten täytyi öisin nukkua seisaallaan tuvissa ja moni venhekunta sai yöpyä venheensä oljille pari ryijyä ja purje peitteenään. Mutta kukapa nyt sellaisesta välitti! Sillikuume tuntui maatessa ja nukkuessakin, niin että nukkuminen olisi käynyt päinsä vaikka pelkällä tuhdolla.

Rejer kulki levottoman kiireesti. Hänen katseensa liikkui ylt'ympäri haeskellen saadakseen selville, oliko _hän_ todellakin tullut mukana.

Tasanteella ranta-aitan edessä työ yhä jatkui. Sillitynnörejä vyöryteltiin ja lastattiin erääseen alukseen, ja joukko vaimoväkeä oli silliä perkaamassa kynttiläin ja lyhdyn valossa kilpaillen miesten kanssa, jotka latoivat ne tynnöreihin ja suolasivat -- lasti oli kohta täysi, puuttui vain muutamia tynnöreitä.

Perkaajain joukossa vilahteli hoikka, pitkä naishenkilö, jolla oli huivi päässä ja vyötäryksillä. Hän näytti kumartuvan, suoristuvan ja liikkuvan vilkkaammin kuin muut.

Rejer jäi äkkiä seisomaan liikkumatta kuin kynttilä, kaikki aistit jännitettyinä. Hänessä kävi taistelu, tuntui ahdistavalta, aivan kuin olisi jokin ääni varottanut -- kuin olisi ollut kysymyksessä Rubiconin yli meno...

Naisen vartalo näkyi milloin lyhdynvalossa, milloin varjossa... Eihän haittaisi ainakaan, jos kävisi katsomassa!

Rejer kulki yhä lähemmäksi. Miten nopeasti ja kätevästi tuo perkaus tapahtuikaan -- hän heitti soikkoon ainakin kaksi silliä sill'aikaa kun toiset saivat yhden valmiiksi -- ja siitä huolimatta hän jutteli koko ajan pitäen iloa yllä. Nyt hän kantoi erään toisen tytön kanssa pois täysinäisen soikon ja toi tullessaan uuden täytettävän. Se kävi häneltä kuin leikinteko. Hän pudotti soikon maahan ja heitti siihen ensimmäisen sillin. Varmaan hän oli ihmeen notkea ja paljoa, paljoa voimakkaampi kuin miltä näytti. Toisten joukossa ei ollut yhtään, joka olisi kyennyt hänen kanssaan kilpailemaan, siitä oli Rejer varma!

Samassa luiskahti silli hänen kädestään liukuen pitkin siltaa pimeään, missä Rejer seisoi. Salamannopeasti Rejer sieppasi sen ja pisti takintaskuun sellaisenaan, märkänä, liukkaana ja suomuisena.

Hetkisen kuluttua hän oli lähempänä, melkein perkaajattaren vieressä, ja oli juuri alottelemassa välinpitämätöntä keskustelua, kun eräs tynnörien ääressä seisova henkilö, jonka suun seudussa hehkui jotain -- nähtävästi sikari -- puhkesi puhumaan:

"Sinulla näyttää olevan kiirettä tänä iltana, Stiina. Hei vain, miten silli lentää! Kyllähän sen ymmärtää, että sinä pidät kiirettä -- kello lyö kohta tanssiin! Jos sinä tuota vauhtia pitäisit koko päivän, niin luulisin sinun suoriutuvan aluksesta yksin!"

"Jos olisikin seitiä tai turskaa, niin miksei -- kauppa-apulaisen kokoisia -- mutta tässähän on vain pikkusilliä!"

Rejer nauroi ääneen. Hän oli vielä äänenmurroksessa ja sai vastineeksi:

"Mikä pässi se siellä määkii?" Sanat heitettiin pimeässä umpimähkään häntä kohti.

"Stiina ei ole ensinkään armollinen tänä iltana", jatkoi kauppa-apulainen kiusotteluaan, "hän tietää, että perämies istuu tuolla odottamassa."

"Perämies!" -- hän iski puukonpäällä soikon laitaan, "hän kävelee käsillään ja tanssii sittenkin kilpaa niitten paksujen aitanniskapölkkyjen kanssa, joilla Te lattiaa tömistätte!"

"Ja lisäksi hän niin reimasti tarjoo piparikakkuja ja kahvia", arveli kauppa-apulainen.

"Miksei -- -- kun on tehnyt työtä koko päivän kello neljästä aamulla, niin ei sitä jaksa illalla hinata jauhosäkkiä mukanaan tanssiin."

"Mitäs sinä, Stiina, luulet hänen sanovan, hänen, tohtori Frederiksenin, mustalaisen, tattarin, hevostohtorin, hänen, joka ei ainoastaan nylje koninraatoja, vaan pistää ihmisiäkin? Minä luulen, että sinä ja aliperämies saatte olla varuillanne."

Stiina kimmahti yht'äkkiä suoraksi joustavasti kuin teräsvieteri ja sinkautti veriset sillinperkeet suoraan hänen kasvoihinsa.

"Sanoppas se vielä kerran, niin saat lisää!" huusi hän raivoissaan.

"Tämän sinä vielä maksat!" puhkui kauppa-apulainen samalla siirtyen uhkaavasti lähemmäksi. Perkaajatar vältti liikkeen kiertämällä soikon toiselle puolelle. Kun kauppa-apulainen oli tarttumaisillaan hänen vyötäisiinsä takaapäin, huudahti hän äkkiä kiukusta itkien: "Koetahan, jos uskallat!" ja kohotti kalapuukkoa hurjin elein.

Kauppa-apulainen pysähtyi hämmästyneenä.

"Niin, koeta, jos uskallat!" huusi Rejer tunkeutuen yht'äkkiä heidän väliinsä.

Kauppa-apulainen katsoi häntä suoraan silmiin:

"Va-i niin -- -- Rejer Juhl! Tuo vararikontekijä! Sinun olisi parempi maksaa, mitä olet velkaa, ja olla sekaantumatta tähän asiaan."

Väkeä kerääntyi kohta heidän ympärilleen. Näytti olevan tulossa tappelu. Kauppa-apulainen pauhasi edelleen:

"Niin, niin, yhdeksänkymmentäseitsemän riksiä korkoineen meillä on saatavaa sinun isäsi pesästä -- vaatetavaroista. Taitavatpa olla ne vaatteet, jotka ovat ylläsi!" -- Hän nauroi ivallisesti, ja Rejer tunsi ihmisten uteliaina tuijottavan häntä kasvoihin saadakseen kunnolla nähdä vararikontekijän.

Häntä oli kohdannut kuolettava häväistys. Hänen ylpeytensä nousi koko sillä voimalla, joka oli Juhleille ominainen. Miehen silmäin väliin iskeminen ei olisi mitään auttanut.

Äkkiä hän veti lompakon taskustaan ja kysyi kuuluvin äänin, saisiko hän maksaa -- nyt heti, tässä paikassa!

"Kiitos tarjouksesta -- meillä on kassa kaikkialla, missä rahoja saadaan!" vastasi kauppa-apulainen oudoksuen; hän oli heti yhtä kylmäverinen kuin ennenkin. Rejer piteli vapisevin käsin punaista sadanriksin seteliä lyhdynvalossa; kauppa-apulainen kutsui pari tynnörintekijää todistajiksi -- hän tunsi, ettei mieliala enää ollut hänen puolellaan -- ja hiipi pois.

Rejeriä huimasi -- hän luopui viimeisestä sadanriksin setelistään -- mutta se häntä vahvisti, että oli niin paljon näkijöitä. Perkaajatar kuului lausuvan ääneen ja ihastellen:

"Kelvollisempaa miestä en ole vielä nähnyt!"

"Vararikontekijä!... Vararikontekijä!" toisteli Rejer pilkaten itsekseen käyskellessään edestakaisin pimeässä. "Vararikontekijä!" Hän muutti ainoan kymmenriksisensä siihen osastoon, jossa sadanriksin seteli oli ollut, ja meni sitä tehdessään lähemmäksi valoa -- ei haitannut, vaikka ihmiset uskoisivatkin siellä olevan useampia satoja riksejä. Ja jos hän ei ollutkaan kelvollinen, niin ainakin hän aikoi pian näyttää, että hänestä sellainen tulee! Hän suoristi niskaansa kuin leijona.

Huudot ja äkkiä alkanut naisväen kovaääninen keskustelu ilmaisivat, että viimeinen kantamus vihdoinkin oli saatu alukseen ja että päivän työ oli lopussa. Ryhmittäin riensi väki pois laiturilta, kulkien rantaa pitkin eräälle venhehuoneelle, josta näkyi valoa. Siellä tarjoiltiin kahvia.

Rejer kulki kiireesti jäljessä. Sydän jyskytti kurkussa, sillä Stiina käveli yksinään vähän matkaa hänen edellään. Hänen kärsimänsä karkean loukkauksen herättämä tunne paisui Rejerissä. Häntä, köyhää ja turvatonta, jonka oli ansaittava elatuksensa, saivat kaikki häväistä. Eikä hänellä ollut ketään puoltajaa... Oli sentään yksi!

Seuraavassa silmänräpäyksessä Rejer jo oli hänen vieressään -- niin äkkiä, että hän katsahti ihmeissään tulijaan. Kasvoissa näkyi vielä kiihtymyksen ja kyynelten jälkiä. Miten kaunis hän olikaan!

"Sti... Stiina!" puhkesi Rejer puhumaan. "Kas tuossa -- tuossa -- ota vitjat, kuuletko!... Niin, niin -- kuulehan -- ota vain ne! -- Älä sure! Minä olen ajatellut sinua koko ajan sitten viimeisen -- kesken sillinpyynnin -- vain sitä, etten ole saanut sanoa hyvästi -- -- ja sitten minä ajattelin, olisitko vielä täällä. Et voi uskoa, kuinka pelkäsin, että olisit jo poissa! Kukaan ei ole sellainen kuin sinä -- ei kukaan muu tyttö! Sinun laistasi ei ole koko maailmassa! Minä tuntisin sinut heti kuinka pitkän matkan päähän hyvänsä, vain vartalosta! Ja miten keveästi sinä astelet -- -- samoin kuin tanssitkin!...

"Näetkös, minä olen Rejer Jansen Juhl; Jan Juhl Aa-vuonolta on isäni. Saat uskoa, että Hammernäsin perillinen -- ja näetkös, se olen minä, se -- hän voi saada kenen hyvänsä paikkakunnalta. Mutta -- minä olen lähtenyt sillinpyyntiin haluni mukaan, vastoin tapoja ja tottumuksia, niin että Rejer Juhlissa on miestä ottamaan vaimokseen kenen hyväksi näkee, vaikka koko paikkakunta kiljuisi kurkkunsa vialle! Minä viisi välitän, vaikka nimittäisivätkin sinua Mustaksi Stiinaksi ja tattariksi! Tehkööt, miten heitä miellyttää... se ei haittaa mitään... ei vähääkään, jos vain lähdet mukanani Hammernäsiin... sillä muuten minä en välitä enää mistään... ilman sinua on nyt joka paikassa mahdotonta!"

Stiina oli levittänyt molemmat silmänsä ja tuijotti häneen; koko hänen hoilakka vartalonsa teki torjuvan liikkeen.

"Kenenkään ei pidä sanoa minusta Frederiksenille, että minä olen teille antanut mitään aihetta -- enempää Teille kuin kauppa-apulaiselle tai aliperämiehellekään -- kun Frederiksen pääsee jälleen vapaaksi! Hän istuu vain eräästä puukotuksesta vankilassa. Mutta hän on minun armaani Jumalan ja kunniani nimessä! Hän joutui vankeuteen kahdeksi vuodeksi, kun puukotuksesta tuli ruumiinvika, ja syksyllä hän on istunut täyden määrän."

"Minä ajattelen Teidän hyväänne, Juhl", hän alkoi nyyhkyttää, "tämän tarjouksen jälkeen... ja noiden kauniiden hopeavitjainkin vuoksi, niin että sanon Teille ja varotan... sillä hänellä on heti puukko valmiina, kun suuttuu. Niin että kyllä Te nyt itsekin voitte ymmärtää, ettei meidän kesken naimisiinmenosta mitään tule, ei mitään!" Samassa hän sujutteli hopeavitjat varovasti taskuunsa.

Rejer tunsi saaneensa iskun -- päähän, otsaan vai rintaanko, sitä hän ei tietänyt. Hän seisoi vain suu puoliavoinna tuijotellen soukkaa, lanteetonta tyttöä, joka jutteli ja nyyhki pimeässä ja milloin näytti horjuvan, milloin taas oheni langaksi hänen silmissään.

"Vai niin -- no niin, minä ymmärrän!" toisti hän koneellisesti ja nauroi ajatuksetonta naurua. Älynsä ulkoreunalla hän sentään alkoi tilannetta käsittää -- tuijottaa ikäänkuin pohjattomaan pettymyksen kuiluun.

Pois täältä on päästävä! huuti hän itselleen tultuaan veneen luo, eikä siinä toisten mikään auttanut: heidän oli lähdettävä.

Sinä yönä hän souti itsensä läpimäräksi.

IV.

Taipuako? Ei, mieluummin taitun!

Myöhään yöllä he palasivat salmen pohjoispuolelle, missä heidän pyydyksensä olivat.

Hän istui uneliaana soutamassa ja tuskin huomasi, että venhe puski laituriin, kun hänet herätti parilta kolmelta suunnalta kuuluva äänekäs tiedustelu. Heiltä kyseltiin, olivatko he saaneet mitään tietoa silliparven suuntautumisesta.

Täällä olivat kaikki säikähdyksissään ja kuljeksivat levottomina odotellen päivän valkenemista. Illalla oli soutanut eräs venhe, jonka miehet olivat arvelleet, etteivät verkonlaskijat huomispäivänä saisi montakaan kalaa; he olivat kuulleet huhuja, joiden mukaan silli oli lähtenyt pohjoista kohti.

"Huhuja?... Sillikö olisi yht'äkkiä vajonnut takaisin mereen!... Venhe soutanut ohi? Ja nekö sen tietäisivät!" Hän yritti innokkaasti saada toisia vakuutetuiksi.

"Ylös ja alas! Alas ja ylös! Milloin yllä, milloin alla!" kaikui kohta sen jälkeen hänen omissa katkerissa mietteissään.

"Tahtoisinpa tietää, monesko päivä tänään on... Maaliskuun kuudestoista!..." Jos hän milloinkaan tekisi mitään maaliskuun kuudentenatoista, niin saisivat hänet palotella.

Huh, millainen päivä! Sata riksiä tiessään! Kellonvitjat... nekin tiessään! Hän kai ne saa, se vankilassa istuja, komeillakseen niillä, kun pääsee irralleen! Oli sekin laitaa! Tanssia ja seurustella kuritushuonevangin morsiamen kanssa -- kuka tiesi, vaikka morsiankin olisi siellä istunut...

Huhuja! Kukapa sellaisten huhujen antaisi itseään pelottaa!

Hän ei saattanut enää turvautua ahtaaseen, ummehtuneeseen tupaan, jossa he asustivat, vaan kuljeksi aamunkoittoon asti niitten joukossa, jotka olivat aikeissa lähteä merelle. Perkaajattaren aiheuttama pettymys siten hiukan hälveni.

Seuraavana päivänä kaikki odottivat äärimmäisen jännittyneinä verkkovenheitten paluuta pyyntipaikalta, jonne oli kolmen neljän tunnin soutumatka.

Rejer kävi varmaan sata kertaa saaren ulkosivulla tähyämässä tulijoita vaaleansinisin, terävin lokinsilmin. Sieltä hän tahtomattaan kulkeutui sille kohdalle salmea, missä hänen omat pyydyksensä olivat olleet. Synkkänä hän tuijotti öljymäisiä sillinlimatäpliä, joita vielä kellui vedenpinnassa. Joukko maihin heitettyjä pikkusillejä, meritähtiä ja seidin jäännöksiä makasi kohvettuneena leväin ja maneettien seassa rannalla; siellä täällä näkyi puoleksi mädäntynyt nahkiainen.

Kaikkien noiden haisevain jäännösten katseleminen sopi siihen mielialaan, jonka vallassa hän nyt oli. Verkossa leikkivä, kiiltävä, välkkyvä, hohtava hopeameri oli hänen syttyneessä, herkkäliikkeisessä mielikuvituksessaan ulottunut kauas tuon huojuvan verkkoseinän tuolle puolen, tulevaisuuteen, jossa tarvitsi vain haavilla ammentaa rikkautta, harjottaa suurviljelystä, kohottaa entiselleen Hammarnäs ja kaikki siitä myydyt viisineljättä taloa ja karjakartanoa.

Sillikö olisi painunut merten kerrassaan? Juuri kun hän oli päässyt sitä likelle? Mahdotonta!

Mutta kaikki nuo rannalla olevat mädäntyneet jäännökset puhuivat koko ajan aivan toista -- että se oli mahdollista, että sen täytyi olla mahdollista! Hän tunsi sen onnettomana aavistuksena, tuskana -- sisimmässä tietoisuudessaan hän tunsi, etteivät eiliset venhemiehet olleet suotta huutaneet noita sanoja.

Jos verkkomiehet saapuisivat sillisaaliineen, niin hän hämmästyisi pahanpäiväisesti, hämmästyisi yhtä ankarasti kuin jos yht'äkkiä näkisi Hammernäsin uudessa kunnossa, uusine rakennuksineen, uusine venhehuoneineen ja kalastusvehkeineen.

Verkkovenheet tulivat pitkänä souturivinä; niiden laidat olivat korkealla ja ruskeat verkot kasaan käärittyinä keulassa ja venheiden keskiosassa.

Siinä saapui venheitä sadoittain, hiljaista soutuvauhtia, aivan kuin ruumissaatto, mukanaan raskain lasti, mikä aluksessa koskaan voi olla -- pettyneet toiveet.

Verkot olivat olleet tyhjiä kuin seulat. Ei yhtään seitiä, ei ainoatakaan valasta eikä lintua missään näkyvissä. Meri autio ja musta, ei elonmerkkiä! Mitä he olivat saaneet läheltä rantaa, se oli vain pieni sillisäie, jonka Ruijan seiti oli erottanut suuresta merta uivasta parvesta.

Silli oli poissa -- se oli kenties lähtenyt pohjoiseen, Kinniin päin...

Kesken kaikkea tätä hän sai erään venheen tullessa kirjeen äidiltänsä. Se oli kierrellyt pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin se rasvaisena, likaisena ja suomuisena vihdoin tuli perille. Hänen sydämensä jyskytti, niin että hänen oli vaikea lukea tarkkaavaisesti.

"Näenkö minä sinua enää milloinkaan tässä elämässä, Rejer?" Niin oli äiti kirjeeseen merkinnyt yhden syvimpiä huokauksiaan.

"Näenkö enää? -- Liiankin pian!" puhkesi Rejer puhumaan ja vaipui samassa omiin mietteisiinsä katseen liukuessa rivejä pitkin tylsänä ja tarkkaamattomana. Äkkiä se pysähtyi -- hänen sisarensa oli ottanut kihlat Haarstadilta! Rejer luki asian yhä uudelleen ja jatkoi sitten tarkkaavaisena: "Se oli Ottilian puolelta uhraus, sillä Haarstadhan on vanha mies eikä minkään näköinen, mutta kuten tiedät on hän kosinut jo ennen, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, ja hyville päivillehän me siinä pääsemme, sekä Ottilia että minä, kun ei ole yhtään lapsia -- ja sinäkin olet autettu, saat pitää Hammernäsin. Meidän on mielestäni oltava ikuisesti kiitollisia ymmärtäväiselle sisarellesi, Rejer! Hän on pelastanut talon!"

Rejer sujutti kirjeen hitaasti taskuunsa.

"Haarstad! Tuo vanha, hoippapolvi koronkiskoja!" huudahti hän raivoissaan, "tuo, joka on nylkenyt koko paikkakuntaa kaiken ikänsä! Niin kauan ja paljon hän on kiskonut Hammernäsistäkin, että voi lopuksi ostaa sisaren -- ja saada minut kaupantekiäisiksi!"

Kiivas veren kuohunta piti häntä kauan valveilla. Millainen joukko musertavia pettymyksiä olikaan tullut, toinen toisensa jäljessä!

Hän makasi tuijotellen yhtä ainoata ajatusta: että hänen oli nyt palattava kotiin. Mutta sitten hänelle selvisi, että se oli aivan mahdotonta; hänen sopi yhtä hyvin lähteä suoraa päätä.

Vihdoin otti luonto osansa: hän nukahti.

Aamupuolella syntyi tuvassa levottomuutta. Miehillä oli kotimatka murheenaan, he nousivat aikaisin, tirkistelivät ilmoja ja paneutuivat jälleen makuulle. Rejer kuuli puolittain uneensa, että he puhuivat itätuulen enteistä ja soudun vaikeudesta. He kolistelivat, hinasivat eväsarkkujaan ja sammioitaan, kulkivat ulos ja sisään, ja joka kerta pimeni se heikko päivänkajaste, joka pienestä, likaisesta ikkuna-aukosta paistoi tupaan. Rejer tunsi tuon unessa...

Yht'äkkiä siitä muodostui jotakin suurta, mustaa ja kumartunutta, joka ojenteli leveitä, raskaita, käyriä käsivarsiaan... Hän tunsi Hammernäsin hongan, jonka märkäin, ilmanpuremain oksain yllä häilyi harmaja sarastus -- se tuijotti häneen musertavana, suuttuneena, koko aavemaisessa ryhmyisessä mahtavuudessaan.

Mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmän se muuttui hänen äitinsä jykeväksi hahmoksi -- istumassa penkillä etukumarassa, kädet sylissä. Äiti katsoi häneen vakavasti ja vaatien ja lausui:

"Meidän tulee olla Ottilialle ikuisesti kiitollisia! Näetkös, Rejer, meidän on kaikkien taivuttava ja kumarreltava ja väisteltävä parhaamme mukaan, jos tahdomme päästä eteenpäin."

"Taipuako? Ei, mieluummin taitun!" Hän hypähti samassa pystyyn.

Noilla sanoilla hän alotti sen lyhyen, lyijykynällä kirjottamansa kirjelapun, jossa hän ilmotti äidilleen, että kotiin hän ei tule, ennenkuin voi omasta kukkarostaan maksaa Hammernäsin ja että hän nyt aikoi yrittää onneaan maailmassa. Kun hänellä olisi lisää ilmotettavaa, niin äiti kyllä oli saava tietoja kiitolliselta ja aina muistavalta pojaltaan Rejer J. Juhlilta.

Suuri ja sanoin kuvaamaton oli isäntärenki Andersin ja muiden hämmästys, kun hän heidän kantaessaan purjetta venheeseen lyhyesti ja päättävästi ilmotti aikovansa matkustaa Bergeniin, sen sijaan että olisi seurannut heitä kotiin. Hän oli harkinnut asiaa yöllä -- mutisi jotakin isänsä kuolinpesästä ja sillin myynnistä seuraavana vuonna. Hän tahtoi päästä maihin Skudenäsissä yrittääkseen sieltä johonkin pohjoiseen päin kulkevaan laivaan.

Miehet seisoivat hetkisen mykkinä, suu auki, ja sitten kun he alkoivat ymmärtää, venyivät naamat, silmät pälyilivät maahan, tupakkaa syljeksittiin sinne tänne ja korvan taustoja raaputeltiin raskaissa mietteissä...

Martti ja Torsten ja Jo ja Vidkun, itse emätilan torpparit, olivat samaa mieltä kuin isäntärenki Anders: että se oli mahdotonta, että heidän tuli vastata hänestä Juhlin emännälle.

"Tulla kotiin Aa-vuonolle ilman Juhlin poikaa -- sitähän saisi hävetä kaikkien ihmisten vuoksi!"

Pari heistä kuivasi jo silmiään lapaseensa, kun näkivät kaikkiin suostutteluihin taipumattoman ilmeen, joka selvään osotti, että Rejer piti päänsä.

Ei siis ollut muuta neuvoa! Juhlin pojan piti saada tahtonsa täytäntöön -- heidän täytyi luottaa rouvalle osotettuun kirjeeseen -- mutta kotiinsoutajien rinnassa tuntui raskas paino.

"Kuulehan, Anders! Sinun on vastattava Laukista -- etteivät ota sitä Haarstadiin myllynkiviä kiskomaan. Kerro vain äidille terveiset, että minä sanoin niin!"

Tuon tehtävän Rejer uskoi Andersille viimeiseksi, kun hänet laskettiin maihin Skudesnäsin laiturille.

Ja vuosikausia Hammernäsin torpparit arvailivat sinne ja tänne, mitä Rejer oli antanut Andersin asiaksi, Andersin oli näet määrä sanoa se vain Juhlin emännälle.

* * * * *

Vuonoseudut olivat pelanneet meren viheriän pöydän ääressä, uskaltaneet taaskin kerran viimeisensä -- ja hävinneet.

Siinä onnen arvan toinen, nurja puoli: venheet tyhjinä, huoneet tyhjinä, rasittava elintarvepula, sairautta ja kurjuutta.

Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin nuo samat purjehdusväylän varrella sijaitsevat saaret ja karit, jotka nyt olivat täynnä asuntoja, laitureita ja uusia rakennuksia, täynnä reipasta tulevaisuuden elämää ja toimintaa, lepäisivät yhtä kaljuina, mustina ja autioina kuin ennen sillin ilmestymistä, vain vanhat kirkuvat merilinnut yläpuolellaan, synkkinä ja hyljättyinä.

Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin sillinansioita varten perustetut säästöpankit, suuremmat asumukset, parempi talous, laajennettu maanviljelys, joka oli hyvänä aikana saatu alulle, parempi kouluopetus, syrjäisiin vuonoseutuihin levinnyt suurempi valistus -- kaikki tuo jälleen taantuisi, kuoleutuisi ja sammuisi, ja tietämättömyyden, ennakkoluulojen ja taikauskon vanhat hämähäkinverkot kutoisivat taasen harmaita harsojaan yli näiden kulmakuntien.

Täällä oli peli koskenut enempää kuin pelkkää rahaa, enempää kuin ihmishenkiä -- vaikka meri oli niitäkin vaatinut joukoittain -- se oli koskenut kansan rohkeutta itseänsä, seudun uskoa tulevaisuuteensa, ja nyt se paleltui ihan sydänjuuria myöten!

Jokaiseen taloon, joka kotiin, torpparille samoin kuin talokkaallekin oli meri kolmannen kerran lähettänyt tyhjän arvan: kuoppasilmäisen, köyhyyttä, sairautta ja kylmää hätää tuovan kiellon!

Seudut olivat rohkeina ja luottaen lähettäneet lämpimimmän verensä elämän seikkailuun, jossa se, joka uskaltaa, aina voittaa, Tuhkimo aina saa kuninkaantyttären, rohkea aina onnen -- ja virta oli uittanut takaisin kerjuusauvoja.

Oli pelattu ja hävitty.

Tarvitaan teräksinen sydän, jotta voi siten heittää arpaa tuhon keralla, tarvitaan enemmän kuin karaistunut ihmistahto tai -- ja se se juuri vaikutti, etteivät nämä seudut sittenkään häviötään tunnustaneet, vaan rohkeutensa jäännöksin, viimeisin voimin, viimeisin hätävaroin ponnistelivat eteenpäin vuodesta toiseen, kunnes arpa taas kääntyi ja heillä oli höyrylaivat tuvan ovella -- se kansallisluonteessa ilmenevä syvä pyrkimys, joka juuri vaatii seikkailua, joka leikkii onnella ja odottamattomalla, leikkii vaaralla. Se on hiljaisina, toimettomina aikoina luonut saturunouden, ja nyt se ajaa ihmisiä toimintaan niin hyvin sillin ja meren kuin taiteen ja runouden aloilla.

* * * * *

"Rejer Juhl! Hoi! Ohoi! Hoi!"

Oltiin Skudesnäsin satamassa Hänen ystävänsä aliperämies huuteli käsiensä välitse _Pontevan_ takakannelta. Rejer oli jo nähnyt tuon viheriäksi maalatun likaisen prikin erään varastohuoneen laiturissa, kuten näytti, vielä puolessa suolalastissa.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi hän Rejerin tultua lähemmäksi. "Hopeakuorma mukana, vai kuinka? Sinullahan on silliverkot meressä. Kuulehan, poika, älä vain ryhdy suolakeinotteluun, silli on tiessään. No, odotahan, tässä tulee kohta päivällisloma."

Aliperämies Lind oli harvinaisen kaunis mies, pitkäkasvuinen ja solakka, silmät tummat ja tukka sysimusta.

"Täällä on herneitä ja silavaa keittiössä", sanoi hän, kun Rejer oli tullut kannelle. "Sinä varmaankin tarvitset jotain lämpimiksesi."

Rejer ei ollut mielestään pitkiin aikoihin syönyt sellaista ateriaa kuin nyt aliperämiehen seurassa kajuuttapöydän ääressä.

"Talonpoikaiskomento -- talonpoikaislaivuri -- talonpoikaisalus! Mutta nyt minä siitä kohta pääsen!" mutisi perämies. "Koiranvirkaa näillä vesillä!"

"Eipä silti, Rejer Juhl, eipä silti; minä pidin siitä koko tuhannen riivatusti. Vauhtia sitä miehessä olla pitää. Älä hellitä, rynnistä, rynnistä yli kaikkien esteiden! Mutta hiukan, hiukkasen älyä pitää olla mukana, muuten sinä joudut naimisiin, ennenkuin havaitsetkaan, poikaseni! Ja silloin on se leikki lopussa. -- Hän... sillityttö... Musta Stiina, kertoi minulle kaikki samana iltana... hänellä oli puukko sinun koreissa vitjoissasi! Mutta olitko sinä pähkähullu? Mies, jolla on hallussaan kokonainen talo, ja sellaista sukua kuin sinä! Juosta suoraa päätä kosimaan! No, nyt sinä kaiketi lähdet Bergeniin juhlimaan? Minä lähden sinne myöskin. Sen tähden minä sinua huusinkin."

Rejer työnsi hernevadin luotaan.

Perämies loi häneen tutkivan katseen.

"Et sinä minusta näytä sellaiselta, että saalinkiasi surkeilisit. Et kai sinä niin hullu ole, että aina vain rakastuksissasi sureksisit. Siihen tautiin, on vain yksi lääke: rakastua toiseen. -- Kuinka vanha sinä olet?"

"Kohta yhdeksäntoista."

"Niin, koski se minuunkin, kun olin sinun iälläsi, neljä viisi vuotta sitten."

"E--he--hee!" nauroi Rejer suojelevan vakuuttavasti. "Sen hullutuksen minä soudin irti ihostani samana yönä. E--he--hee, mutta..." hän mietti ankarasti, uskoisiko asiansa perämiehelle, jonka olemuksessa oli jotakin hyvänsuopaa, aitoa ja luottamustaherättävää.

"Sinä näytät sellaiselta kuin olisit jonkinlaisissa kiipeleissä etkä tahtoisi asiaa ilmaista. Etkö tiedä, mitä tekisit rahoillasi?"

Rejer otti esiin lompakkonsa, jossa oli yksi ainoa keltainen kymmenen riksin seteli.

"Siinä koko omaisuuteni."

"Ei se ole niinkään vähän. Tasan kymmenen riksiä enemmän kuin minulla -- tämän silliprikin kurjalla palkalla saa itsensä pysymään vettä korkeammalla tuskin kahtena iltana viikossa. Minä rupesin tähän vain siitä syystä, etten joutuisi puille paljaille sill'aikaa kun _Alert_ on Bergenissä korjattavana. Se on kallis kylä -- raapii miehen paljaaksi tuossa paikassa! Viisainta haihtua, ajattelin, ennenkuin alkavat laskuja lähetellä. -- No niin, Juhl, sinulla on kymmenen riksiä. Et kai sinä niitä paiskaa menemään täällä Skudesnäsin satamassa. Eihän täällä mitään ole."

"E--en minä -- minä", sanoi Rejer äkkiä, "minä en tiedä, mihin ryhtyisin. Lähden Bergeniin päästäkseni johonkin, mihin hyvänsä. Minä haluan pois kotoa", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja katseli lattiaan, "kotitalo on minulta mennyt."

"Va--ai niin? Vai sillä lailla?" virkkoi perämies jokseenkin ällistyksissään ja siirtyi tahtomattaan lähemmäksi. "Vai niin, niinkö ne asiat ovatkin?... No", huudahti hän hypähtäen seisomaan, "enkös olisi pannut veikkaa sieluani ja ruumista sen mukana, että jotain sellaista piili sinun karheassa harjassasi ja isossa, korskeassa nenässäsi! Sinä tietysti karkaat kotoa... Hm!" hän yritti viheltää ja kävellä kajuutan lattialla, mutta luopui siitä heti, sillä huone oli niin ahdas, että hänen täytyi kumartua -- "tietysti... karkaat. Niin, näetkös, Juhl, samoin tein minäkin... realikoulusta... No niin, mitä sinä nyt aiot tehdä?"

"Päästä pois vain."

"Ryynejä ja rusinoita myymään?"

Rejer ei vastannut. Äänessä oli ollut ivaa.

"Kauppapöydän ääreen venymään?... Tuollainen suuri mies, joka on ollut isänsä poika kaiken ikänsä!" Perämies pudisti päätänsä. "En minä pidä sitä otollisena! Mieluummin sittenkin riippumaan raakapuulle, poika!... se on sentään ilmavampaa! Vai mitä?"

Hän pisti kummankin peukalonsa liivinsä kainaloreikiin ja keinutteli voimakasta, notkeaa vartaloansa. "Merelle... me--relle... me--relle! Tietysti, poika!"

Neuvo miellytti Rejeriä aivan suunnattomasti, puhumattakaan siitä, että se tuntui hänestä imartelevalta. Hän oli jo pitkän aikaa ihaillut perämiehen vapaata merimiesolemusta, hänen hienoja lauseparsiaan ja sanankäänteitään ja hänen merenraikasta, kevyttä käytöstapaansa. Hän urahti jotakin kurkullaan, mutta siitä ei vielä selvinnyt, oliko kysymyksessä kielto vai myöntö.

"Miten merikivun laita?" tiedusteli perämies. "En ole koskaan tuntenut."

"Niin -- tietysti se on aluksi koiran virkaa."

"Ei haittaa yhtään!"

"... saat totella ja pitää suuren nokkasi koreasti piilossa parin ensimmäisen matkan aikana -- pistää sen tuppeen."

"Kyllä minä pidän varani."

"Sinä olet liian pitkä, se on sinulle onneksi. Ei kukaan halua tuollaista mastopuuta kajuuttapojakseen. -- Kuulehan", kysyi hän äkkiä, "luuletko osaavasi keittää herneitä polttamatta niitä pohjaan -- ja ryynivelliä ja kahvia? Jos saat pari viikkoa harjotellaksesi tuolla Bergenissä?"

Rejer murahteli jotakin vaatimatonta itsestään.

"Tietysti sinä osaat! _Alertille_ tarvitaan uusi kokki, niin että sinä lähdetkin mukaan Välimeren matkalle ja etenet keittämällä, niin hyvin kuin osaat, ensimmäisen kerran. Kymmenen riksiäsi saat käyttää rikataksesi itseäsi hiukan uuteen uskoon. Sillä jos sinä saavut tuollaisessa pitkässä sarkanutussa, jonka selässä on luunapit, niin ne kiskovat sinut märssyraa'an alle koko sataman katseltavaksi."

Rejer oli istunut hetkisen tuijotellen hernevatiin ja ajatellen uutta, odottamatonta tointa, jonka hän ehkä tulisi saamaan.

Äkkiä hän siirsi katseensa perämieheen. "Samapa tuo, loiskuttelipa sitä herneitä tai vettä -- merelle minä tahdon!"

V.

Hankauksia.

"Puskekaa ulos sieltä!... Reivaamaan... reivaamaan... reivaamaan!" kaikui äkkiä jalkaintöminän ja melun seasta _Alertin_ kanssikojuun.

Rejer raotti varovasti silmiään... Ensimmäisinä päivinä Pohjanmerellä hän tunsi maatessaan suoranaista pelontuskaa tuon huudon varalta; hän tiesi olevansa pitkäuninen ja ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin maatakseen valvovin korvin. Kokkina hän näet oli vapaa tavallisista vahtivuoroista ja sai nukkua koko yön paitsi milloin oli reivattava tai muunlainen jokamiehen työ tuli kysymykseen.

"Reivi märssypurjeeseen!... Prammipurje kiinni!... Puskekaa ulos sieltä!" kuului ylhäältä, ja komentosanoja säesti rappusissa läkkikastrullin räminä.

Rejer nousi istualleen; hänen ensimmäinen epäluuloinen silmäyksensä kohdistui kenkiin, jotka joku oli edellisenä yönä naulannut lattiaan.

Ne, jotka kuuluivat päivävuoroon, istuivat jo arkkujen kannella pukien vaatteita yllensä -- toiset hyökkäsivät täysissä tamineissa, öljykangasvaatteissa ja merisaappaissa rappuja ylös. Päivänvaloa tunkeutui kaitaisena juovana ruhvin läpi, sade ruoski kattoikkunaa ja alus kallisteli kovin.

"Ottakaa kokki mukaan prammiraa'alle -- kiiruhtakaa!" huuteli puosmanni alas läpi ruhvin. Rejer sivalsi silmänräpäyksessä kengät jalkaansa.

Kannella oli työ täydessä vauhdissaan, ja huutotorvesta kaikui toinen komentosana toisensa jälkeen. Prassatut purjeet läiskivät sadekuurojen sattuessa raskain vihaisin iskuin vasten mastoja, ja köysistössä vikisi, ulvoi, vinkui ja kitisi.

"Prammijalus ja jiikitouvi selviksi!" Rejer lähti kohta kiipeämään. Vaikka hän olikin ollut jo ennen märssyn alla, ei hän sittenkään tuntenut lainkaan olevansa kotonaan taipuilevissa köysitikapuissa. Hitaasti ja varovasti siinä liikuttiin ylöspäin, puoliksi mahallaan, tarttumalla kiinni kynsin hampain ja liukumalla kuin hummeri. Nähdessään jungmannien ehtivän hänen ohitseen hän turhaan yritti pitkäin käsivarsiensa ja jalkainsa avulla sivuuttaa kaksi väylinginväliä kerralla. Puttinkivantin luona märssyn alla, missä tikapuut taipuivat taaksepäin, hän pysähtyi arvelemaan, mutta keksi samassa märssyyn johtavan koiranveräjän ja turvautui heti siihen. Saalinginsarveen ehdittyään hän taas pysähtyi hetkiseksi, aivan kuin olisi haeskellut uutta pelastavaa aukkoa, mutta jatkoi sitten matkaansa kilpikonnan tapaan tarttuen vanttiin kerran toisensa jälkeen, ensin jaloin, sitten käsin.

Hetkisen kuluttua hän seisoi perttinuoralla isoprammiraa'an alla tuulen soitellessa hänen purjekangashousujansa ja tummanharmaan, vihertävän veden keinutellessa, niin että siellä ylhäällä saattoi pää mennä ihan sekaisin. Hän oli aivan hämmennyksissään. Alhaalta kuului komentosanoja, mutta häntä pyörrytti vain yhä enemmän -- toistuva "hei, hilaa!" kuului kuin ääni jostakin toisesta maailmasta, ja taklaus ulvoi ja vinkui kilvan sen kanssa.

"Mikä sinua vaivaa, kokki?" kysyi jungmanni, joka oli etäämpänä nokalla.

"Ei mikään", vastasi Rejer lyhyeen, ja samassa hän tuli jälleen silmänneeksi merta, jonka yläpuolella he vaappuivat.

Mutta että häntä jokin vaivasi, sen havaitsi nyt hänen toisella puolellaan oleva toveri, ruotsalainen; hän näet huusi minkä jaksoi:

"Ei tuuleen päin! Ei tuuleen päin, senkin pitkä roikale!... Ei luovata... ei luovata! Kuuletko... sillä tärvelet purjeen!"

Mutta Rejer, joka kerran toisensa jälkeen uhrasi merenhaltijoille, ei osottanut vähintäkään halua erottaa tuulen- ja tyynenpuolta toisistaan tai ylipäänsä käyttäytyä puolueellisesti kumpaakaan kohtaan. Oli vain yksi seikka tarpeellinen -- hän tunsi sen -- nimittäin pysytellä raakapuulla riippumassa ja pelastaa henkensä, kävi miten kävi.

Vasta hetkisen kuluttua pyörrytys oli ohi ja hän saattoi jälleen käydä työhön käsiksi.

"Kas tuossa!" sanoi ruotsalainen ojentaen hänelle pullean taskumatin. "Sinähän olet kalpea kuin haamu."

Rejer otti kulauksen, ja hänestä tuntui, että se auttoi ihmeellisesti.

"Kunhan vain ei prammitanko katkeisi meidän täällä istuessa!" virkkoi taas ruotsalainen. Se taipui tosiaankin kuin viulun jousi.

"Se on oksaton", arveli Rejer ja tempoi nyt purjetta kasaan laajoin ottein.

"Oletpa koko karhu!" ihasteli göteporilainen. "Tuohan ei ole kätten, vaan käpälien työtä!"

Prammipurjeet olivat koossa, isopurje kiinni, viistopurje samoin ja märssypurje reivattuna.

Sitten oli Rejerin keitettävä kahvia päivävuoron miehille.

Hän sytytti tulen kapyysiin, huuhteli ison kuparikattilan ja asetti sen liedelle. Kaiken tuon hän suoritti jonkinlaisen katkeroituneen innon vallassa. Joitakin miehiä saapui nysiään sytyttelemään, toiset, jotka olivat vuorollaan, kulkivat kannella kärsimättömästi ja yhteen ääneen vaatien kahvia. Keksimättä parempaa hauskutusta huonon sään aikana he ottivat haukuskellakseen kokkia, joka kuitenkin käänsi heille selkänsä, kumarruksissaan lisäili hiiliä tuleen tai puhalteli vetoluukkuun.

Rejerissä kiehui ja kapinoi, ja ajatukset risteilivät hänen aivoissaan katkeamatta.

Oli tosiaankin onni, että hän pääsi alas eheänä -- onni, oikein aimo onni! Hän hymyili happamen katkerasti: niin, olisivatpa vain kotona nähneet, miten Juhlin poikaa kuranssattiin -- nähneet Hammernäsin perijän mahallaan raakapuulla ja -- -- hän oli ollut putoamaisillaan.

Hän tempasi kiukkuisesti porisevan kahvikattilan liedeltä ja asetti sen kallelleen selkiämään, mutta unohti käyttää patalappua ja näpsäytteli sen tähden rauhatonna palaneita sormiansa.

"No, kokki!" -- pörröinen koirannahkalakki sukelsi taas sisään -- "eikö kahvi ole vielä valmista?"

Rejer tempasi kannen auki, niin kuuma kuin se olikin, ja paiskasi selvikenahan kattilaan.

"Minun puolestani te saatte kernaasti juoda sen miten sakkaisena haluatte; tuossa on!"

* * * * *

Olipa Rejer tosiaankin joutunut kiidätettäväksi! Kanaalia pitkin oli laskettu hauskaa kelkkamäkeä, kunnes tultiin Espanjan merelle ja nyt oltiin Cap da Rocan kohdalla! Ei ollut aina kovinkaan hauskaa seista tukahduttavan kuumassa keittiössä hoitelemassa paistinpannua, jossa kärisi voi kajuuttaan menevää lihaa varten, ja samalla pitäen silmällä herneitä ja silavaa.

Toisinaan hän sentään kävi ulkona vilvottelemassa, ja olihan siellä tuulta aivan mielin määrin.

Millainen meri!

Kannattimineen ja käärittyine paidanhihoineen hän näytti pitkältä, nokiselta, hienkiiltävältä sepältä. Ja se arvostelu, joka tuli hänen keittiössä suorittamansa työn osaksi, ei ollut juuri armollinen. Milloin olivat herneet palaneet pohjaan, milloin löytyi ryyneistä matoja -- ikäänkuin se olisi ollut hänen autettavissaan! Milloin olivat makeakeiton viskunat rikkirevityt, hävinneet, hän muka oli ne syönyt suuhunsa jokaikisen! Toisella kertaa, kun hän yritti asiaa korjata, ei liemi ollut kypsää -- "vettä ja ryynejä, hevosen syötävää."

Alun pitäen hän oli päättänyt olla vastaamatta, ja tuossa päätöksessään hän pysyi järkähtämättä. Kokin velvollisuudet, mikäli niihin kuului keittiön kirkkaana ja puhtaana pitäminen, ruuan valmistaminen määräajaksi, sen astioihin ammentaminen ja jakelu, hän sekä tiesi että täytti; stewardi sai sitten kantaa sen laivan peräpuolelle.

Niin, stewardi! Tuo sirosteleva teikari, joka käydä kepsutteli varsin hienosti ja jota nimitettiin peruukkimestariksi -- hänellä oli itsellään kähäräinen tukka ja jakaus otsassa -- hän otti myöskin vapauden laskea leikkiä Rejerin kustannuksella.

Se sattui tuona päivänä, jolloin he olivat Cap da Rocan kohdalla...

Rejer ymmärsi erittäin hyvin, että hänet oli komennettu yläilmoihin keskellä aamupäivää jonkinlaiseksi yleiseksi huvitukseksi ja että laivaväki oli seisonut kannella nauttimassa hänen eleistään, jotka eivät tietenkään olleet täysin merimiesmäiset, aivan kuin hän olisi ollut temppuileva marakatti.

Näitä mietiskellessään hän oli lähtenyt keittiöstä vilvoittelemaan hiukan ennen aterianaikaa ja seisoi tuijotellen yli laivan laidan villaröijy avoinna.

Portugalin rannikon läheisyydessä oli tullut yhtäkkiä kauhistuttavan kuuma. Meri oli vihertävänsininen ja aallot huoneenkorkuisia; koko Atlantin hyökyessä laivankylkeen oli märssypurje reivattu.

Tullessaan ruoka-astioineen stewardi mittaili Rejeriä katseellaan pitkin pituutta ja silmäsi sitten tutkivasti taklausta.

"Täällä etelässä saat kohta nähdä marakatteja, jotka kiipeävät vielä hienommin kuin sinä!"

Rejer nosti nokkaansa ja palasi keittiöön; stewardi tuli heti hänen jäljessään pahimpain hyökyaaltojen alusta keinuttaessa hakemaan hernekeittoansa, mutta sai kuumaa lientä sormilleen ja ryntäsi huutaen takaisin kajuuttaan, kädessä tyhjä astia.

Siitäpä elämä nousi! Stewardi valitti ja vaikeroi, mutta perämies Lind vakuutti pontevasti, että hän oli poropeukalo ja että tapaus oli sattunut epähuomiossa. Kukaan ei voisi saada häntä uskomaan, että rehti maalaispoika rupeisi ketään tahallansa kalttaamaan.

Kulku suunnattiin Cadizin lahteen, jonka laiturissa otettiin vettä ja ostettiin viiniä, jota piti nautittaman Välimerellä.

Illan ensimmäisellä vahtivuorolla he olivat jälleen merellä, ja seuraavan päivän sarastaessa he purjehtivat vinhassa virrassa Gibraltarin salmeen. Siellä oli taaja purjemetsä, teluksista ja marokkolaisista shebekoista aina suuriin linjalaivoihin asti. Toiset pyrkivät ulos, toiset sisään, ja siinä oli todellinen lippujuhla, merkinantoja ja tervehdyksiä sotalaivojen kesken, jotka kulkivat toistensa ohi tervehtien kaikilla kielillä ja kaikkien kansakuntain värein.

"Siinä ne seulovat ulos ja sisään kuin pullon kaulassa", selitti puosmanni olkapäitään kohauttaen.

Mutta Rejer seisoi kuin toiseen maailmaan siirrettynä. Hän näki Espanjan lumitunturien huippujen hehkuvan punaisina korkeata sinistä taivasta vasten ja heittävän pitkiä teräviä varjoja välimailleen. Hänen sydämensä tuntui sulavan.

Miltä mahtoi Hammernäsissä nyt näyttää? Puut kai olivat juuri hiirenkorvalla. Hän oli vilaukselta näkevinään äitinsä eteisenovella...

"Ooh... hoo... oh!" haukotteli puosmanni niellen aamuilmaa.

Jokainen aamutuulen henkäys toi mukanaan melkein huumaavia valkoisten, kukkivain mandelipuiden tuoksuja, ja Välimeri lepäsi edessä purppuransinipunaisena.

"Sitten", sanoi puosmanni viitaten Gibraltariin, "saamme purjehtia pelkkää sinistä vettä, maa alihangan puolella, kunnes tulee näkyviin Barcelonan majakka."

Ja eräänä välkkyvänä aamupäivänä Alert tosiaankin liukui Barcelonan sataman suojaavan maakielekkeen sisäpuolelle kootuin purjein.

Mont Juichin korkea vuorikeila linnotuksineen, joka oli kuin huipulle rakennettu linnunpesä, kanuunariveineen ja ylinnä liehuvine Kastilian lippuineen kuvastui veteen ja yhtyi laivankölin alla väylän toiselta rannalta käsin kuvastuvaan majakkaan.

Suunnaton satama oli täynnä laivoja, ja joukko lokertteja ja felukkeja, mitkä latinaispurjein toivat kalaa, viinitynnöreitä, vihanneksia, appelsiineja, pähkinöitä, munia ja kanoja ahdettuina koreihin, joita oli korkeina röykkiöinä mastojen nojassa.

"Tulehan katsomaan espanjatarta!" sanoi stewardi keittiön ohi kulkiessaan.

Rejer katsahti nopeasti yli laivanlaidan. Pari latinaispurjeista venhettä ja joitakin meluavia ihmisiä oli iskeytynyt kiinni laivan kylkeen. Toisessa venheessä seisoi vanha auringonpaahtama, kurttuinen ja viiksiniekka eukko, jonka tukka on mustaa ja karkeata kuin hevosen jouhet ja jolla oli kynnet melkein kuin petolinnulla. Akka kirkui kähein äänin tarjoten innokkaasti kaupaksi jotain kaalintapaista vihannesta ja korissa verkon alla kaakottelevia kanoja.

Rumaa väkeä! tuumi Rejer. Mutta millaista vauhtia nuo venheet liikkuivatkaan niistetyin kolmikolkkaisin purjein, vaikka oli niin tyyni, että tuskin kävi henkäystäkään! Hän oli pitänyt niitä silmällä koko matkan Espanjan rannikkoa kuljettaessa.

Rejerin ollessa paviaanivahdissa illalla -- tullitarkastus oli ohi, ja kapteeni oli mennyt maihin -- tuli perämies hänen luoksensa:

"Kuulehan", sanoi hän, "olet kai kuullut puhuttavan espanjattarista. Niin, eivät ne kaikki ole sellaisia kuin tuo tarhapöllö, jonka näit felukissa tänään. Tahdon vain ystävällisesti kehottaa sinua olemaan varuillasi, kun tullaan aallonmurtajalle; siellä on yllin kyllin sellaisia, jotka haluavat kalastella meripoikia. Pysy alallasi ja tee työtä, mieluummin selkä maihin päin, se on varminta. Tahdon vain varottaa sinua, ymmärräthän!" Hän lähti.

He olivat ankkuroituneet ulommaksi satamaan, missä kalalasti purettiin Barcelonettan kuljetusvenheisiin, ja laivankyljessä oli työ käynnissä kaiken päivää. Iltaisin miehistö sai vapaasti mennä maihin, kaksi aina kerrallaan, ja että maissa oli nähtävyyksiä, ilmeni kyllä palaavien kertomuksista.

Siltä vain näytti, ettei Rejerin maihinmenovuoroa tullut koskaan. Niinä harvoina kertoina, jolloin hän pyrki, oli vastassa kielto. Kokki sai luvan pysyä laivassa, sanottiin.

"Etteivät pidä minua edes stewardin veroisena!" purki hän itsekseen katkeruuttansa eräänä iltana, kun ruuhi lähti laivalta, satamassa ylt'ympäri syttyivät lyhdyt ja maissa loimusivat moniväriset tulet. Hän pysähtyi yhä useammin tuijottelemaan laivan vanavedessä pimeässä välkehtivää noidantulijuovaa, seisahtui ahtimen luo ja antoi katseensa liukua valoa pitkin aallonmurtajaan asti.

"Olisi sitä luullut kapteenilla sentään olevan sen verran silmiä päässään, että olisi erottanut minut tavallisesta hylkyväestöstä, ettei pitäisi minua jonakin noin vain maasta nousseena kyssäkaalina! Hän tietää varsin hyvin, kenen poika minä olen. Mutta ei voi kukaan sanoa, että minua täällä kursaillaan, huudellaan vain iltaisin hakemaan toisia laivalle. Hävytöntä!" Hän iski köydenpään vihaisesti laivanlaitaan. "Käyttää niin halpamaisesti hyväkseen sitä, että minä olen sattumalta antautunut hänen käskettäväkseen! No niin, ei se mitään haittaa", lisäsi hän tyynemmin, "saavat olla ihan varmoja, etten minä ole sen kohteliaampi. Rejer Juhl ei päästä käsistään köydenpäätä, jota kerran on alkanut kiskoa luokseen. Ee--i... sitä hän... ei... tee!"

Eräänä iltapäivänä tuli sentään vihdoinkin hänen vuoronsa -- vapautta keskiyöhön asti kirvesmiehen ja stewardin keralla. Viimemainittu, joka oli koristautunut kaulahuivein ja pukeutumalla vanhaan, entisen mannervirkansa aikaiseen vahtimestarintakkiin, käydä vaapotti kuin varis lyhyillä jaloillaan nuoraportaiden luo.

Aallonmurtajan markkinoista he olivat saaneet kyllikseen laskiessaan sinne ruuhellaan päiväiseen aikaan. He olivat perin kyllästyneet papukaijahäkkejänsä vartioitseviin vanhoihin ämmiin, jotka istualtaan kirkuivat ja myivät hapanta viiniä, appelsiineja ja kaikennäköistä rihkamaa. Niinpä miehet riensivätkin heidän ohitsensa edemmäksi. Stewardi, jolla oli kokemusta, luotsasi heidät erääseen puolipimeään, satamakadun varrella sijaitsevaan onkaloon, jossa he saivat syödäkseen eltaantuneessa öljyssä uivia sieniä ja muutamia palaneita, mustia lihankappaleita, jotka olivat kovia kuin puu. Juotuaan pullon viiniä silti saamatta eltaantuneen makua suustaan pois ja maksettuaan laskunsa he lähtivät ulos kaduille kiertelemään ja katselemaan.

Stewardi selitti, että kaikkien alaslaskettujen verhojen ja uudinten takana istui espanjattaria, jotka tulivat ulkoilmaan vasta auringon mentyä mailleen.

Vaellettuaan pitkät matkat talojen katveessa ja virkistettyään itseänsä helteessä ostamalla jäätelöä ja anisviinaa, saapuivat he vihdoin suuren, valaistun talon jykeville porteille.

Se oli la Ramblan suuri teatteri. Siinä vilisi ihmisiä ja vaunuja, ja kohta hekin joutuivat keskelle virtaa.

Kirvesmiestä alkoi arveluttaa. Stewardi yllytti innokkaasti lähtemään Barcelonettaan; hän oli ollut siellä jo kaksinkertaa, ja siellä oli huvia jos kuinka paljon, sekä nuoralla tanssijoita että näytelmiä.

Mutta Rejeriä ei nyt enää saatu minnekään. Koko tässä koreassa ympäristössä oli jotakin rintaa ahdistelevaa. Laivalla oltaessa kävi kyllä laatuun hoitaa kokin ja koiran virkaa -- hän oli kerta kaikkiaan päättänyt tehdä tehtävänsä -- mutta täällä maissa? Hän, tuo nainen, joka seisoi siinä niin ylväänä, pitsimantilja hiusten ja hartiain yli heitettynä, hän kyllä huomasi Rejerin olevan hyvää sukua. Jos hän olisi tiennyt, että Rejer vietti päivänsä nokisena kokkina, ei hän varmaankaan olisi suonut noita silmäniskuja...

Rejeriä alkoi oma seura yht'äkkiä hävettää, ja hän koetti esiintyä ikäänkuin ei olisi kuulunutkaan heidän joukkoonsa. Kun kirvesmies häveliäästi epäröiden arveli, että täällä kenties oli liian hienoa heidänlaisilleen, työnsi hän leukansa uhmaavasti eteenpäin ja virkkoi:

"Liian hienoa?... Minunlaiselleni?" Ja kuuntelematta toisten selityksiä hän tunkeutui sinne, missä näki lippuja ostettavan. Hän aikoi sisään -- he saivat tehdä tahtonsa: joko erota tai tulla mukaan.

Pääsyliput he saivat, ja sitten he antautuivat, alituisesti niitä näyttäen, ihmisvirran vietäviksi, kunnes tulivat ylimmille paikoille ihan katonrajaan.

"Lastiruuma" alhaalla oli aivan täynnä väkeä. Se seikka, ettei oltu rakennettu parruista ja lankuista välikattoa, riippui kirvesmiehen mielestä siitä, että nuorallatanssijoilla piti olla vapaa liikkumisala. Huu! Ihan alkoi pyörryttää, kun katsoi alas "pataan".

"Ssh!" virkkoi Rejer -- hän ei pitänyt kirvesmiehen käyttämästä sanonnasta -- ja kumartui suojusreunan yli katsellakseen omin neuvoin.

Musiikki alkoi soida niin äkkiä, että he hätkähtivät, ja sitten jiikattiin isopurje ylös.

Siellä seisoi ritari miekka kupeella ja käsi sydämellä. Hän alotti kamalan korkean ja pitkän lirutuksen, ja sitten tuli hajalla hiuksin eräs valkopukuinen donna, joka väänteli käsiään, painui polvilleen ja nousi jälleen seisomaan.

He lauloivat toinen toisensa perästä, ja tuntui siltä, kuin eivät he koskaan saisi asiaa valmiiksi.

Timperi haukotteli yhä armottomammin, niin että ihmiset kääntyivät vihaisina häntä tuijottamaan.

Yht'äkkiä virtasi ja kuppelehti sisään donnia, jotka hyppivät ja pyörivät kuin hyrrät; niitä tulvi kuin pussista.

Timperi istui kotvan kovin mietteissään, mutta äkkiä hän pudisti päätään, nousi päättävästi ja selitti aikovansa mennä. Naineen miehen ei hänestä sopinut katsella vaimoväkeä, joka tanssi paljain säärin ja melkein jiikatuin aluspurjein. Stewardi oli luvannut luotsata hänet jonnekin, missä sai konjakkia ja katajanmarjaviinaa -- ja nyt hän lähti!

Hiukan vastaanhangotellen seurasi stewardi häntä.

Rejerkin tunsi kummallista tunnetta katsellessaan outoa näkyä; mutta kun kaikki hihkuivat ja paukuttivat käsiään, ymmärsi hän, että se kai oli jotenkin niin kuin olla pitääkin, vaikka tympäisevältähän se näytti.

Jossain määrin keventyneenä, kun oli päässyt eroon seuralaisistaan, istui hän vapaammin tarkastellen näyttämöä ja ympärillään olevaa yleisöä. Kaikki oli yhtä uutta, kaikki itse asiassa sulautui yhdeksi hänen havainnossaan.

Niin, nyt hän oli syöksynyt suoraan maailmaan, yksinäisenä ja kenenkään tuntematta keskelle muurahaiskekoa. Kun hän ennen oli kuvitellut, minkä näköistä oli kaukana maailmalla, oli hän aina ajatellut Bataviaa, purjehtinut sinne kuten hänen kantaisänsä "Kenraalikuvernööri Swardecroonilla", vanhalla aluksella, joka korkeine peräkajuuttoineen ja paisuvine purjeineen riippui kotituvan seinällä. Millaisena maailma lienee kuvastunut tuon esi-isän silmiin? Hän oli ollut sitkeä ja pyrkinyt eteenpäin kuin mies! Ja samoin taisi tehdä yksi ja toinen Juhl hänen jälkeensäkin. Mutta Rejeriä köyhempi hän tuskin saattoi olla -- taskusta ei olisi löytynyt kahta taaleria.

No niin, minä olen joka tapauksessa kokki ja saan koettaa pistää kauhani johonkin -- ei ole niin kovin suurta väliä, vaikka joku polttaisi nokkansa.

Antaessaan puoliksi ajatuksiinsa vaipuneena katseen harhailla ylös ja alas hän oli yht'äkkiä tuntevinaan mustakiharaisen pään lähinnä alemmalta riviltä.

Perämies! -- Aivan varmaan se oli perämies Lind!

Koko teatteri muuttui kohta hänen silmissään; nyt siellä oli joku hänenkin tuttavansa.

Esirippu avautui, mutta koko näytännön ajan oli hänen tuijotettava perämieheen. Silkkinenäliina pisti näkyviin hänen hienon nuttunsa rintataskusta, ja lakki oli polvella. Äkkiä hän kumartui edessään istuvan naisihmisen puoleen. Nainen oli kalpea, ja hänen mustassa tukassaan näkyi olevan neilikka. Perämies sanoi jotain, jolle nainen nauroi, alkaen sitten leyhytellä viuhkaansa. Sitten kuori perämies appelsiinin ja tarjosi sen hänelle erinomaisen kohteliaasti ja lakkaamatta jutellen. Ei kumpikaan välittänyt erikoisemmin siitä, mitä näyttämöllä tapahtui.

Perämies ja korea naishenkilö askarruttivat Rejerin tarkkaavaisuutta, kunnes kappale oli lopussa. Ihmeekseen hän havaitsi heidän lähtevän pois yksissä ja näki heidät vielä vilahdukselta ihmisjoukossa sisäänkäytävän ulkopuolella.

Jonkun ajan kuluttua hän käveli lyhdynvalossa alhaalla aallonmurtajalla odotellen toisia, ennenkuin huutelisi Alertiin.

Oli hiukan yksinäistä alhaalla satamassa. Väitettiin, ettei täällä ollut puutetta roskaväestä, jolla muun hyvän lisäksi oli pitkät katalonialaiset puukkonsa. Mutta -- hän tunnusteli usein puseron alla kantamaansa tuppea -- olipa hänelläkin Aa-vuonolainen tuppipuukko, joka oli aikanaan kuulunut hänen isälleen.

Tuntui keventävältä, kun perämies Lind saapui; hän oli ylevän tunnelman vallassa ja hyräeli.

"Hyvää iltaa, Rejer!"

Miten reipas ja merimiesmäinen hän olikaan! Tarvitsi vain nähdä, kuinka hän nosti käden suulleen huudellen moneen toviin, kunnes kaukainen ääni kuului hänelle vastaavan. Rejer tunsi ihan lämpenevänsä perämiestä kohtaan.

"Kuulkaahan, perämies!" tiedusteli hän äkkiä. "Mikä espanjalainen naishenkilö se oli, jonka kanssa perämies teatterissa istui?"

Perämies näytti hiukan ällistyneeltä.

"Vai niin? Olitko siellä?... Hän, no! Niin, hän oli... jonkinlainen sukulainen..."

"Täällä Barcelonassa?"

"Niin, hän on tullut tänne... sattumalta... oikeastaan hän on jonkinlainen serkku... kaukaisia sukulaisia..."

"Ymmärtääkö hän norjaa?"

"Hm... hiukan... hieman sinne päin. Mutta älähän viitsi jutella, että näit meidät yhdessä -- ei kenellekään laivassa -- ymmärrätkö!" Hän vihelsi hiljaa.

"Näitkö sitä hoikkavartista, jolla oli silmät ja joka tanssi cachuchaa? Sellaista et ole nähnyt Norjassa! Kastanjettejansa, niitä ne lyövät ja näpähyttelevät niin tulisen hehkuvasti, että räiske käy heidän ympärillään ja katsojan sielu menee ihan pyörälle. Ne ovat puuta, näetkös, sileätä kivikovaa puuta. Mutta tuollainen mustasilmä saa niihin elämää, niin että ne helisevät... helisevät... helisevät, poikani!" Hän vihelsi sävelen. "Hm! Sinulta on vielä paljon näkemättä, Rejer! Ja se on hyvä, ettet sinä tiedä mitään. Minä tahtoisin mielelläni suojella sinua, mutta hiukan ymmärrystä minun on sinuun istutettava, muuten et osaa olla varuillasi."

Hän käveli hiljaa hyräillen edestakaisin laiturilla. "Mutta kuulehan nyt, poikaseni! Minä kyllä tiedän, että sinulla on koko joukko älyä yliskammariisi säilytettynä. Et kai anna kenenkään edes aavistaa, että tunsit minut ennen laivaan tuloasi. Siitä saisit ilman muuta kaikkien vanhempien miesten vihan osaksesi. Ota mieluummin vastaan kaikki ropsahdukset, ne kyllä lopulta taukoavat, ja minä teen parhaani, milloin voin. Nyt minä luulen saavani aikaan sen, että stewardi ottaa suorittaakseen puolet sinun keittiötyöstäsi."

"Hei, pojat siellä! Hiukan parempi vauhti!" huuteli hän kirvesmiehelle ja stewardille, jotka äänekkäästi jutellen astelivat kaupungilta päin ruuhen laskiessa laituriin.

Lyhtyjen häilähtelevässä valossa heittivät alukset synkkiä varjoja satamaan, ja Mont Juichin linnotus näytti synkältä öiseltä jättiläishahmolta heidän soutaessaan laivalle.

Suuret, loistavat tähdet vilkkuivat lukemattomien raakapuiden ja mastojen lomitse, ja Rejer istui muistellen cachuchan tanssijatarta, jota hän ei ollut lainkaan tajunnut. Nyt hän näki hänet jälleen ajatuksissaan, näki jokaisen liikkeen ja kuuli kastanjetit. Miten hauskaa hän olikaan pitänyt maissa!

"Hyvin soudettu!" kajahdutti perämies heidän laskiessaan laivankupeeseen.

* * * * *

He olivat laiturissa ottamassa lastia, ympärillään aamuisin kauppavenheitten vilisevät joukot.

Siinä oli elämää, huutoa ja meteliä, niin ettei kuullut omaa ääntänsä, ja tarvitsi vain pistää päänsä laivanlaidan yli päästäkseen rahoistansa. Kukin venhe laski aina suunnilleen samaan kohtaan. Rejer alkoi jo ne tuntea.

Kun hän seisoi aamusumussa laivanlaitaan nojaten ja havaitsi jälleen vanhan tarhapöllön, joka istui kaulaa myöten vihannestensa keskessä kirkumassa, näkyi venheen peräpuolella, aurinkoteltan alla tänään toisenlainen ryhmä.

Nuori tyttö, jolla oli jaloissaan valkoiset sukat ja keveät kengät, istui käärityin hihoin ja lumivalkea pyyhinliina polvillaan pesemässä ja kampaamassa pikku veikkoaan, -- heidän kaiketi piti maihin. Se oli alinomaista painiskelua pojan tehdessä vastarintaa; tyttö ilmeisesti ihaili pientä mustakutrista, itsepintaista veliprinssiänsä. Yht'äkkiä poika kiskaisi itsensä irralleen.

Tyttö juoksi jälkeen ja tavotti hänet lähellä tervasankoa, johon poika oli itsensä tahrimaisillaan. Vanha tarhapöllö torui kaalinsa keskeltä.

Ikäänkuin kutsuakseen jonkun todistajakseen ja saadakseen oikeutta tyttö katseli ympärilleen. Hänen ja Rejerin katseet yhtyivät. Tyttö punastui lievästi, nauroi ja vastasi eukolle samalla vetäen pojan mukanaan takaisin.

Mutta -- millainen hymy! Millaiset silmät! Rejer katseli häntä, hiipi varkain häntä katselemaan, oli kääntävinään selkänsä istuessaan hajasäärin lautakäytävällä ja kiertäen köydenpäätä rautapultin ympärille. Hän laskeutui pitkin rappusia laidan ulkopuolelle ja jälleen takaisin, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatöitä tai jotain silmälläpidettävää, kaikki vain sen vuoksi, ettei kadottaisi hänestä vilahdustakaan aina siihen asti, kun tyttö veljineen vihdoinkin seisoi laiturilla. He aikoivat varmaankin kirkkoon tai vieraisiin, niin hienoja he olivat; hänen liinavaatteensa olivat lumivalkoiset, jalat niin hienot.

Rejer oli aina luullut, ettei missään ole niin hempeitä pyhäpukuja kuin kotona Aa-vuonolla; mutta mitä olivat sikäläiset huivit ja paksut päähineet verrattuina tuollaiseen hattuun, joka sopi niin terhakasti päähän? Entä sitten se paksu sarkatamppi, jota kotoiset tyttäret kantoivat vyötäisillään, kun näki espanjattaren hameen valautuvan pitkin hänen lanteitaan? Ja kun hän nyökkäsi jäähyväisiä eukolle, ei Rejer ollut aivan varma siitä, eivätkö nuo tummat, Espanjan pähkinän kokoiset silmät hetkiseksi siirtäneet katsettaan häneen veitikkamaisesti hymyten, ikäänkuin hän sittenkin olisi Rejerin havainnut.

Rejer kulki kuin humalassa koko päivän ja oli varuillaan, mutta kumpikaan menijöistä ei tullut takaisin, ja felukki purjehti tiehensä ilman heitä.

Seuraavana aamuna se taas saapui, ja hän osti mustanpuhuvalta eukolta toisen pähkinäannoksen toisensa jälkeen, ennenkuin laiva irrotettiin laiturista.

He olivat juuri nostaneet ankkurin ulkona satamassa iltapäivällä, ja Rejer oli tehnyt työtä hikeen asti vetämällä ketjua kelalta -- he olivat lähdössä Civita Vecchiaan lastina vuotia ja silkkitavaroita -- kun felukki vielä kerran sukelsi näkyviin heidän viereltään. Sisarukset seisoivat yhdessä korien ääressä eukon kanssa; luultavasti he olivat tilinteolla.

Tuuli kuljetti felukkia poispäin Alertin yhä levätessä paikallaan ankkuri keulalaidan ulkopuolella, ja Rejer riensi kokkaan unohtaen kaikki, kunhan pääsi näkemään. Vihdoin hän oli keulakannella. Eukko oli luultavasti kertonut hänen monista pähkinänostoistaan, sillä nuori tyttö nauroi ääneen ja iloisesti Rejerille ensin nyökäyttäen päätään, ja sitten hän kääntyi ympäri heiluttaen ketjua, joka hänellä oli kädessään, kuten sopi tehdä jollekin, jota ei odota enää milloinkaan näkevänsä tässä elämässä.

Mutta... millaiset välkkyvänvalkeat hampaat ja millaiset tähtisilmät! Ja Juanitan nimellä eukko oli häntä maininnut.

Piti ottaa sisään köysi, joka oli ollut ulkona, jotta päästäisiin kunnialla eroon naapurista, suuresta Länsi-Intian kulkijasta, joka oli tuonut sokeria Venezuelasta, ja Rejer ryntäsi sokeasti käsiksi.

"Kas vain! Senkin husaari! Aiotko mennä täyskokeneiden miesten edelle? Ehkä puosmanninkin edelle?" kuului tuima ja ivallinen huomautus. "Laputa tiehesi! Takakannelle, kuuletko!"

Rejer loi "täyskokeneeseen" silmäyksen, joka... no niin, ja laittautui peräpuolelle köyden päähän, missä hän seisoi kiskomassa viimeisenä miehenä. Mutta hänen sydämensä sisin kiehuva arvotus oli, että tulipa kysymykseen puosmanni, timperi, kokenut laivamies tai puolimatruusi tai vihdoin stewardi tai laivakoira, niin -- kunpahan vain olisivat aavistaneet, kuinka kaukana Rejer Jansen Juhlin arvon alapuolella koko heidän virkajärjestelmänsä oli! Solvauksia heiltä! Se kuului auttamattomasti siihen mustaamiseen, jonka hän oli päättänyt kestää.

"Valmiit kääntämään!" kuului hetkisen kuluttua, kun he olivat päässeet ulos sataman suulta.

Stewardi kiiti, somasti sipsuttaen, neilikka vieläkin napinlävessä, suuren jaluksen ääreen, ja Rejer edemmäksi, alakeulapurjeen alukseen, viskaten rautanapon kädestään keittiöön.

"Käännös!" kajahti komennus jälleen.

Rejer antoi jaluksen luistaa, lähti sitten ylähangan puolelle ja kiskoi sisään höltyneen jaluksen, sitä mukaa kuin eturaakapuut kääntyivät. Keulapurjeen täyttyessä hän ponnisti vastaan ja piteli kuin leijona, kunnes sai apulaisia vetämään.

Hän oli riittävästi harjaantunut kokin velvollisuuteen pitää huolta alakeulapurjeen jaluksesta, ja hän irtautui kokin hahmosta puuttuakseen matruusintyöhön aina sellaisella kiivaudella, ettei se voinut olla herättämättä toisissa hilpeyttä.

"Kas kokkia, miten hän ponnistaa pidellessään vastaan! On siinä vääräsäärtä!... Sitoo köydenpään kuin suitset! Hei, hei! Talliin takaisin!" Ja hänen jälkeensä kuului kielen maiskutusta kuten hevoselle. Illalla hän sentään meni vahtiin ajatellen kaikkea muuta kuin päivän katkeruuksia. Aurinko laski Espanjan vuorten taa, meri kohoili sulan raudan tai tumman viinin värisenä, ja siellä täällä nousi boniitti vedenpintaan.

Juanitan nimellä oli eukko häntä maininnut. -- Juanita! Ihastuttavan kaunis hän oli ollut eilen luodessaan silmäyksensä Rejeriin. Ja nyt tänään, kun hän heilutti ketjua kädessään, nousi puolittain seisomaan, kohotti käsivartensa ja hymyili! Kaikkien maailman naisten pitäisi olla mustasilmäisiä, siitä tulisi toista kuin koko tuo Pohjolan sinisilmäinen maitohera!

Niin, Juanita hymyili, mutta _hän_ ei hymyillyt. Ah, jospa hän ei olisi koskaan häntä nähnyt! Mitä hän naisväestä välitti! Mutta hän, Juanita... Juanita oli hänen nimensä! Hänet täytyi, täytyi nähdä jälleen! Rejer ajatteli järjestää asiat niin, että tulisi jälleen matka Espanjaan...

Hän käveli edestakaisin tuntien sekavaa tunnetta sen vuoksi, että tytön kuva alinomaa oli hänen mielessään ja että hän oli niin perin onneton. Toisinaan hän pysähtyi laidan ääreen tuijottelemaan.

Göteporilainen istui etukannen pollarilla ja lauleli:

"Ma ruusua lemmin, oli toukokuu..."

Rejer seisoi kuunnellen ja ajatteli omaa ruusuansa.

VI.

Liivaripuomilla mietiskelemässä.

Lähtiessään merille oli Rejer Jansen Juhl tuntenut itsessään piilevän kokonaisen ruutikellarin tahtoa, jonka piti purkautua teoiksi ja taisteluksi maailmaa vastaan, kunhan hän vain saisi siihen tilaisuutta ja mahdollisuutta. Sen vuoksi hän oli sietänyt meritaudin, paistunut hiessä ja auringonpaisteessa, sallinut itseään "kuranssattavan" ja pysytellyt Alertissa sitkeästi kuin pajuinen vitsa koko ajan niinä kahtena vuotena, jotka oli purjehdittu Välimerellä ja Mustallamerellä.

Mutta mitä hän oli siitä hyötynyt? Ei, satamapaikkoja ei olisi saanut olla lainkaan olemassa tai sitten ainoastaan sellaisia kuin Taganrogissa, jossa he laskivat laituriin kolmekymmentä virstaa kaupungista ja ottivat rukiita lastikseen edes käväisemättäkään siellä!... Mutta kaikki nuo Välimeren rannalla sijaitsevat satamat valkoisiksi kalkittuine taloineen ja kivilaitureineen, jotka olivat hiuskarvalleen toistensa kaltaisia, olipa niiden nimenä sitten Triest, Cattaro, Palermo tai Malaga, ne saattoivat mahdollisesti olla erittäin edullisia sekä kapteeneille että laivanvarustajille, mutta sellaiselle kuin hän, joka tahtoi hiukan tutustua maailmaan, oli jokainen tuollainen satamapaikka ikäänkuin seula, johon palkka hupeni.

Jos joku sanoi, että Rejer unohti, kuka hän oli ja antautui juopotteluun ja muuhun humuun, niin hän valehteli. Mutta sattui aina tapauksia melkein jokaisessa satamassa, paitsi kaukana Taganrogissa, jossa he, kuten sanottu, olivat laskeneet laituriin kaupungin ulkopuolelle ja... Niin, miten sitkeän limainen ja pahanhajuinen ja matalapohjainen Asovanmeri olikin merenkulkijalle, sen rannalla sijaitsi sittenkin ainoa satama, josta hän muisti päässeensä oikein kunnolla eroamaan. Sillä kertaa hän kokosi seitsemän kuukauden palkan, ajatteli jo korkoja ja rahain sijoittamista säästöpankkiin kotona.

Ei kannata myöskään salata, ettei hänen mieltään enää yksinomaan askarruttanut espanjatar, jonka hän oli nähnyt barcelonalaisessa felukissa. Päinvastoin on avoimesti tunnustettava, että Rejerissä, huolimatta kaikesta luonteenlujuudesta, sittenkin oli eräitä, luultavasti hänen suvussaan perinnäisiä ja viljeltyjä tunteenomaisia puolia, jotka vaikuttivat, että häntä jokseenkin varmasti jokaisessa satamassa väijyi rakastuminen aivan kuin tuhkarokko, vieläpä sellainen, ettei lääkäri olisi voinut sitä nimittää lievänluontoiseksi. Ne syntyivät kuten Barcelonassakin mitä odottamattomimmista ja satunnaisimmista aiheista, joko heti heidän saavuttuaan tai vähää ennen heidän lähtöään, ikkunaparvekkeelle suuntautuneista katseista tai hänen tehdessään kauppaa jossakin jäätelökojussa, yhtä tuimasti ja yhtä helposti. Odessassa hän näki juuri viimeisenä iltana pitkän, kuudankalpean Mariankan kiitävän hevosen selässä sirkuksessa; ja taas viimeksi Malagassa, missä heidän liivaripuominsa niin sanoakseni kopisteli erään viinituvan ovea, oli myös eräs pienoinen kiharapää, joka heti ensi päivästä sai hänet kuumeeseen ja pakotti hänet puolen päivää kävelemään ja -- hän ymmärsi itse, miten kirotun tyhmää se oli -- suunnittelemaan kosintaa ja mahdollista espanjalaiseksi rupeamista. Eipä mitään, sillä kertaa puuttui perämies ajoissa asiaan! Mutta joka kerta vaivasi häntä suunnaton painostus ja mielenmasennus ainakin kuukauden; tuntui, kuin ei enää kannattaisi elää, ei olisi enää mitään, jonka vuoksi maksoi vaivaa tehdä työtä, harmaan harmaata... mustan mustaa; hän jaksoi tuskin avata suutaan vastatakseen ihmisille. Kunhan ei naisväellä edes olisi ollut silmiä... ei ainakaan niin mustia kuin täällä Välimeren rannoilla! Kaukana Taganrogissa, siellä... niin, siellä hän oli pyydystänyt sammen; helpotti aina, kun ajatukset siirtyivät sinnepäin...

Mustat silmät -- siniset eivät ensinkään -- olivat aina omituisella voimalla panneet hänen päänsä pyörälle; sen hän kyllä tajusi seisoessaan liivaripuomin perttinuoralla.

Ainoa asia, jota hän oikeastaan saattoi muistella jokseenkin tyytyväisin mielin, oli se sitkeys eli se perinnäinen Juhlien itsepintaisuus, jonka varassa hän oli päättänyt opetella kaikenlaiset laivatyöt. Häntä voitiin joka tapauksessa pitää kunnon matruusina ja kokeneen meripojan veroisena.

Hän ei enää ollutkaan se mies, joka Bergenissä oli tullut laivaan punakukkaisine, valtavine, raudoitettuine talonpoikaisarkkuineen. Se puolimatruusi, joka istui hajareisin puomilla mietiskelemässä, oli kyllä pitkä ja laihanlainen, mutta ulkonäössä oli jotain tavattoman urheata, joku ehkä sanoisi, suureen nenään vedoten, _hellittämätöntä_.

Tänään, liivaripuomilla istuessaan, hän hautoi ajatuksissaan viimeistä kotoa tullutta kirjettä... Monesta tuntui, kirjoitti äiti, että seutu oli nyt autio, kun Hammernäsissä ei enää asunut yhtään Juhlia.

VII.

Sinihai.

Alert oli purjehtinut lähes kaksi vuotta Välimerellä, kun kapteeni käytti hyväkseen edullista Vera Cruziin rahtausta ja alkoi liikkua Amerikan linjoilla. Hondurasissa ja Rio del Nortessa he viettivät kokonaisia viikkoja lastaten laivaan mahonkia ja sinipuuta sambojen, mestitsien ja intiaanien keralla paahtavassa kuumuudessa ja moskiittojen kiusaamina.

Rejer oli täysin kyllästynyt katselemaan sekä värillisiä että meksikolaisia härkä- ja hevosmiehiä raakoine, älyttömine, melkein kiehuvan kuumine kasvoineen, eikä jaksanut enää syödä pippuria ja papuja. Hän tunsi suurta tyydytystä, kun Alert vihdoinkin suuntautui pohjoiseen päin yli vaalean, savisen Bahamamatalikon, määräpaikkana Montreal.

Sinne tullessaan hänellä oli tilissä saatavana viiden kuukauden palkka. Alertin kontrahtiaika oli loppunut, ja hän oli vaatinut kahdeksan päivää miettiäkseen, tekisikö uuden sopimuksen. Siihen saakka arkku saisi jäädä laivaan.

Maissa hän aikoi vapaana miehenä vakaasti harkita, oliko hänen valittava amerikkalainen vai norjalainen alus. Hän oli lähtenyt merille luodakseen itselleen tulevaisuuden eikä vain köydenpäitä kiskoakseen.

Päästyään taasen maaperälle tunsi hän melkein hillitöntä vapauden tunnetta, tunsi olevansa oma herransa ja riippumaton mies. Aivan kuin olisi päässyt häkistä, jonne hänet oli suljettu istumaan kahdeksi vuodeksi.

Hän katseli ympärillään olevia nimikilpiä ja ilmotuksia. Hän voi mennä sisään jokaisesta ovesta, joka eteen sattui, voi vapaasti istuutua mihin ravintolaan tai tarjoilupaikkaan hyvänsä. Ei tarvinnut nostaa hattua kenellekään, ei ollut ajan puute esteenä! Hän sai matkustaa sisämaahan, jos tahtoi, asettua asumaan, minne hyväksi näki.

Siinä hän käveli liukkaana kuin viheriällä suovalla voideltu köysi ja kyllin viekkaana tullakseen toimeen kenen kanssa hyvänsä. Järkkymättömän kylmäverisenä hän oli väistänyt toisen häntä ahdistelevan "runnarin" toisensa jälkeen ja samoin kaikenlaiset ravintolain värvääjät. Puosmanni oli hänelle kertonut riittävästi maissa harjotetuista petoksista ja veijauksista.

Mr Pumpin "Boardinghouse" oli kuitenkin katua kulkevalle erittäin viekotteleva, siinä kun oli aluksen tapaan mastot ja muut; oven vieressä laveteilla oli kaksi messinkitykkiä, siniseen nimikilpeen ja valkoiseen seinään oli maalattu kaikenlaisten kansakuntain liput.

Hänellä oli epäilyksensä -- jospa hän olisikin niitä seurannut -- mutta epävarmoissa tapauksissa ratkaisee sattuma, ja kun hän keksi pienen Norjan lipun, niin tunteet saivat hänet valtoihinsa.

Tarjoilupöydän takana asui vaaleanverinen, hiljainen olento -- Lizzy oli hänen nimensä -- ihmeen kalpea, vaaleatukkainen, silmät hiukan väsähtäneet, maidonsiniset, ilman kulmakarvoja, mikä seikka loi ankaran säännöllisiin kasvoihin omituisen haalean leiman -- mutta kädet ja hampaat hänellä oli kauniit, ja hymy, kun hän halusi...

Hän istui pöydän takana pitämässä kirjaa ja kirjottamassa laskuja niin totisena ja pätevänä kuin mikäkin puukhollari. Hän ei katsonut tulijaan, ennenkuin tämä tuli luo jotakin pyytämään, ja silloinkin vain vilahdukselta.

Seuraavana iltapäivänä, antaessaan rahasta takaisin, hän sentään kumartui yli tarjoilupöydän ja kuiskasi Rejerille:

"Minä näen, että Te olette parempaa väkeä. Hankkikaa itsellenne silkkihattu ja pysytelkää mieluummin sisähuoneissa; siellä käy enimmäkseen laivapäällystöä." Hän kääntyi äkkiä pois ikäänkuin tuntien, että hänen toimensa voitaisiin havaita.

Hetkisen kuluttua hän itse toi Rejerin pöytään tarjottimen, jossa oli kakkuja ja pullo portteria. "Älkää hankkiko täältä vaatteita, Teitä vain puijataan, ainoastaan Simpson & Co:lta seuraavalta kadulta voitte ostaa, mutta älkää maksako, käskekää lähettää lasku minulle..."

Hän katosi taas, mutta Rejer ei unohtanut ravintolasta lähtiessään häntä tervehtiä, mikä merkitsi samaa kuin lämpimästi lausuttu: "Kiitos, neiti!"

Simpson & Co:lta hän hankki, mitä tarvitsi.

Kysyessään seuraavana päivänä miss Lizzyltä laskua, hän sai vastaukseksi, että se oli ollut hyvin kohtuullinen, niin että hän oli sen maksanut ja merkinnyt hänen tiliinsä, mutta että neidillä oli niin kiire, ettei ehtinyt sitä heti kirjottamaan, "ellei hän nimenomaan sitä vaatinut", lisäsi hän hymyillen.

Ei, sitä Rejer ei vaatinut! Hän piti neitiä harvinaisen hienona ja miellyttävänä. Sitten hän meni neidin luo, kiitti häntä ja valitti, ettei voinut tehdä mitään vastapalvelusta.

"Älkää niin sanoko", virkkoi neiti hymyten hiljaista hymyänsä, "sisareni ja minä menisimme kovin mielellämme teatteriin katsomaan 'Merirosvo Jenkinsiä' ja 'Louisianan mustaa kättä', mutta meillä ei ole ketään seuralaista. Mutta jos saisimme jonkun... Teidänlaisenne, niin asia olisi aivan toinen!"

Rejer oli kuin pilvistä pudonnut tavatessaan sellaisen todella hienon neidin tavallisessa meripoikain boardinghousessa. Mutta elämä on monenkirjava, sen saa ulkomailla kokea -- suunnattoman kirjava.

Siitä sukeutui hupaisa ilta, ensin siellä ja sitten ravintolassa, jossa he söivät illallista. Itsestään selvää oli, ettei Rejer saattanut suvaita häneltä riistettävän maksamisen jakamatonta kunniaa, mutta asia oli sentään vaikeasti toteutettavissa, sillä sisarukset pitivät mahdottomana ottaa vastaan sellaista henkilöltä, joka "oikeastaan oli heille ihan ventovieras".

Miss Lizzy ehdotti, että hän joka tapauksessa saisi maksaa laskun toistaiseksi; hän tahtoi estää Rejeriä joutumasta puijatuksi. Vieraat olivat aina siinä vaarassa, ja "hän nyt oli kerran ammatiltaan tilienhoitaja", lisäsi hän leikillä ja katsoi Rejeriä lempeästi silmiin samalla maksaen ja merkiten summan pieneen sievään muistikirjaan.

Epäilemättä kutitteli itserakkautta, kun sai kaiken alennuksensa jälkeen istua niin hienojen naishenkilöiden vierellä heidän vertaisenaan.

Muutamia iltoja myöhemmin, kun he käyskelivät musiikin soidessa ja värillisten lyhtyjen valossa "Great Hudsonin" huvittelupaikassa, huomasi Rejer äkkiarvaamatta göteporilaisen, joka myöskin oli lähtenyt Alertista ja oli ilman pestiä. Hullunkurisin ilmein hän teki Rejerille innokkaita merkkejä.

"Tuhannen peijakas", kuiskasi hän ohimennessään nopeasti ruotsiksi, "Lizzy Pump!... Katkaise! Katkaise väliköysi, poikani!"

Rejer loi häneen leimuavan katseen ja kulki edelleen naisineen. Mutta kun he lähtivät huvipaikasta, seisoi göteporilainen taas sisäänkäytävän edustalla.

"Katkaise ankkuritouvi ja anna ajelehtia! Sinihain kidasta ei kukaan pääse elävänä! Tiedä huutia, senkin..."

Enempää ei Rejer ohikulkiessaan kuullut. Mutta asian päälle nukuttuaan hän sentään seuraavana aamupäivänä pyysi laskuansa.

"Kohta, mr Juhl!" vastasi miss Lizzy ystävällisesti katsoen häntä laimein silmin, "minun piti kirjottaa se Teille eilen." Hän kääntyi pulpettiin päin, alkoi selailla kirjaa ja tehdä merkintöjä.

Tarjoilupöydän ääressä oli yhä kiireempää, boardingmaster tahtoi koko joukon tietoja ja laskuja, ja sisään tuli koko joukko resuista väkeä.

Hänen täytyi tunnustaa, että miss Lizzyn valmius oli perinpohjin haihduttanut kaikki hänen epäilynsä.

"Kuulkaahan nyt, mr Juhl", hymyili neiti luoden alistuneen katseen työhönsä, "jos voitte odottaa hiukan myöhempään, niin teette minulle palveluksen. Tänne on tullut Corkista niin paljon paddyja, joille on tarjoiltava."

Tosiaankin siellä vilisi irlantilaisia.

"Jos saan suorittaa ennen kahta, niin olen tyytyväinen, miss."

Kiitokseksi Rejer vielä sai hiljaisen, lempeän, tuttavallisen hymyn. "Ja sitten Teidän on varottava tavaroitanne, ne eivät ole tänään varmassa turvassa täällä", kuiskasi hän äkkiä; oli mahdotonta nähdä hänen huuliensa liikkuvan, ja heti sen jälkeen hän seisoi tyynenä pulpettinsa ääressä kirjottamassa.

Rejer tunsi omantunnontuskaa: kovin epämieluista hänestä oli palkita neidin ystävällinen luottamus halpamaisella epäluulolla.

Päivällisaikaan levitti yleistä mieltenliikettä tieto, että "Pearl of Ocean" oli satamassa lähdössä Bahiaan aivan kohta ja tarjosi suunnattomia palkkoja. Boardingmaster, mr Pump, jättiläismäinen, hyvänluontoinen, vaaleatukkainen merimieshahmo, tuli luokse, löi Rejeriä olkapäälle ja selitti, ettei sellaista tilaisuutta tarjoutuisi enää koko vuonna. Laivassa oli hienoa kuin tanssisalissa. Jos Rejer halusi, niin hän tekisi heti kaupat hänen puolestaan. Kapteeni oli jo käynyt häneltä tiedustelemassa luotettavaa väkeä.

Rejer kielsi kiittäen; jos hän sitoutuisi, niin kykenisi hän sen itsekin tekemään.

"Niin, miten haluatte", -- tuo kuulosti hiukan loukkaantuneelta.

Boardingmaster oli syystä tai toisesta jälleen elvyttänyt hänen epäluulojansa, ja täsmälleen kahden aikaan Rejer seisoi pöydän ääressä; hänellä oli nyytti valmiina kädessään.

"Sitten olisi laskuni vuoro, neiti!"

"Voi, sen minä olen kokonaan unohtanut... huomenna..."

"Ei, nyt kohta, jos saan pyytää, -- jos se kerran on maksettava!"

Neiti tuijotti häneen laimeasti ja soitti kelloa. "Sanokaa mr Pumpille, että mr Juhl tahtoo maksaa laskunsa." Hän kirjotti edelleen.

Tullessaan sisään boardingmaster sai neidin pulpetista merkintöjä ja laskuja, jotka hän kirjotti ja laski yhteen mitä suurimmalla huolella; hän ei hätäillyt ja tutki jokaisen yksityisen erän moneen toviin. Vihdoin hän kohotti jykevän ruhonsa pöydästä:

"Olkaa hyvä, mr Juhl! Seitsemänkymmentäkolme dollaria ja kuusikymmentäviisi senttiä."

"Mitä?... Mitä se merkitsee?... Viideltä päivältä?"

"Te olette hankkinut vaatteita, mr Juhl! Hattu neljä dollaria, liivit viisi, kaulahuivi ja kaulukset neljä, kengät kuusi ja lisäksi pi