Äärimmäiseltä rajalta

Produced by Tapio Riikonen

ääRimmäIseltä Rajalta

Seikkailuromaani

Kirj.

øVre Richter Frich

Suomentanut

J. V. Korjula

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1922.

SisäLlys:

Ensimmäinen osa: Jalkapalloilija.

I. Yalen ylioppilas. II. Valomerkit. III. Guiglielmo Marconi. IV. Vainukoira. V. Kaukoviesti. VI. Kun Niggitts heräsi. VII. Iäkäs keksijä. VIII. Karkuri. IX. Viime hetkessä. X. Poloinen isä. XI. Kohti suurta hiljaisuutta.

Toinen osa: Äärimmäiseltä rajalta.

XII. Ihminen. XIII. Päivällisateria. XIV. Ilmapallo "Thule". XV. Kohti tapausten aamua. XVI. Outoja vieraita. XVII. Kaksi veljestä. XVIII. Vakavia valmisteluja. XIX. Häät tuntemattomalla taivaankappaleella. XX. Kuherruskuukausi. XXI. Aurinkovuori. XXII. Luuranko. XXIII. Näytös. XXIV. Morse-sähkösanoma.

Kolmas osa: Kotiinpaluu.

XXV. Avaruuden halki. XXVI. Pelastaja. XXVII. Ainoastaan kolmelle tilaa. XXVIII. Jäähyväiset. XXIX. Atlantin rannikolla. XXX. Takaisin elämään. XXXI. Kaksi sähkösanomaa. XXXII. Maan ihmeitä.

EnsimmäInen Osa

Jalkapalloilija

I.

Yalen Ylioppilas.

Nuori tiedemies Simon Newcombe Harriman istui Marconi-aseman suuressa vastavalmistuneessa rakennuksessa pienellä S:t Vincentin saarella, joka kuului Kap Verden saaristoon, ja keskusteli itsensä sekä tähtien kanssa.

Harriman oli amerikkalainen ja oli valinnut nimensä vähän tähtitiedettä, vähän trustimuodostumia ajatellen. Hän olisi tietysti voinut yhtä hyvin nimittää itseään Abraham Lincoln Rooseveltiksi tai joksikin muuksi samaan tyyliin, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan mielistynyt nimiyhtymään, joka toi mieleen suuren tähtikiikarin ja lihavan liikekuninkaan. Mikä hänen alkuperäinen nimensä oli, sitä ei kukaan kyennyt ilmoittamaan. Mutta yhtä seikkaa ei voida salata. Tämä suuriniminen nuori mies oli Sing-Singin vankilasta karannut rangaistusvanki ja moraalisia periaatteita vailla oleva herra.

Hän oli aikoinaan -- silloin vaatimattomamman nimisenä -- tavattoman lahjakas ja lupaava ylioppilas Yalen yliopistossa, ja osoitti aivan hämmästyttäviä taipumuksia luonnontieteisiin ja jalkapallopeliin. Vaikka hän oli laiska kuin Alkibiades ja kaikissa muissa aineissa loisti ällistyttävällä tietämättömyydellä, pelasti hänet hänen matemaattinen älynsä aina varmaan satamaan, jossa kellui palkintoja, stipendejä ja kaikkea muuta hyvää, millä amerikkalaisten miljoonamiesten paha omatunto on varustanut sikäläiset yliopistot.

Mutta Yalen yliopiston moraalin vartija ei häntä katsonut hyvillä silmin. Sillä tämä nuori ylioppilas oli hurjapäinen herra, jolla oli taipumusta juopotteluun, tappeluun ja tanssijattariin. Ja ellei hän olisi ollut Yalen suuren urheiluhallin paras potkija, niin epätietoista on, olisiko hänen asemansa ollut niinkään varma. Hän oli pitkä roikale, jonka raajat olivat luisevat ja jalkapohjat kuin harmaalla karhulla. Ja hänen potkuistaan sanottiin, että ne tuntuivat San Franciscoon asti, jossa vielä tänä päivänä eräs mies ontuu, saatuaan parantumattoman luumurtuman joutuessaan liian liki kuuluisaa Yalen potkijaa.

Hän ei tosiaankaan ollut niitä sankareita, jotka Jack Londonin ja Rex Beachin romaaneissa uhkuvat jaloutta, lihaksia ja makeata soppaa. Hän ei ollut hauskan näköinen, hänen ryhtinsä oli etukumara ja hänen nenällään oli luureunaiset rillit, joiden tarkoituksena oli peittää hänen läpikotaisin kurja, mutta mielikuvitusrikas ja rohkealentoinen sielunsa.

Mutta sitten piti tapahtuman jotakin, joka yhtäkkiä lopetti hänen uransa sekä yliopistossa että pallokentällä. Hän sattui eräänä päivänä hurjistumaan etiikan professorin tutkinnossa niin, että unohti, missä oli. Hän vastasi suoranaiseen solvaukseen potkulla, joka jalkapalloradalla olisi tuottanut hänelle suosiomyrskyn. Se oli, nähkääs, niin voimakas ja niin paikalleen osattu, että filosofi singahti nurkkaan, josta hän ei enää koskaan noussut.

Se mies, jota me nyt vaiteliaisuutta ja järjestystä noudattaaksemme nimitämme Simon Newcombe Harrimaniksi, pistettiin silmänräpäyksessä Sing-Singin vankilaan, ja koska etiikan professori oli ollut sävyisä (tosin hieman kuivakiskoinen) sanansaivartaja, joka oli tulkinnut Ralph Waldo Emersonia kuin vain harvat, sai ystävämme Simon kuolemantuomionsa amerikkalaistenkin oikeudenkäynnin kannalta ihmeteltävän pian.

Mutta lahjakas fysiikan harrastaja ei saanut tilaisuutta tunnustella niiden 1,500 voltin voimaa, jotka Amerikan valtio tuhlaa murhamiehiin. Sillä hän karkasi. Eikä edes karkaamisen hetkellä hän voinut unohtaa jalkapalloradan kokemuksia, vaan potkaisi erään vartijan piloille, otti virkapuvun ja marssi ulos avaraan maailmaan.

Monta kovaa koettuaan hän tuli Englantiin, jossa hän erinäisillä pikku huijailuilla pääsi niin pitkälle, että saattoi astua itse suurmestari Marconin eteen ja esittää tälle itsensä sekä monta kaunista ja hyvin väärennettyä todistusta.

Suuri keksijä mieltyi miehen moniin hienoihin nimiin ja lähemmin tunnusteltuaan pitkää hongankolistajaa, jolla oli nuo hitosti luottamusta herättävät luureunarillit (älä koskaan luota mieheen, jolla on luureunaiset rillit!), hän huomasi, että tässä oli oppilas, jota saattoi käyttää.

Ja Simon Newcombe Harriman lähetettiin S:t Vincentin tähti- ja sähköasemalle, saaden mukaansa sarjan määräyksiä, jotka lakimiehenkin silmissä olisivat näyttäneet kiperiltä ja jotka mekin sen vuoksi annamme olla selostamatta.

Niinpä siis tapahtui, että Yalen ylioppilas, jalkapalloilija ja murhamies nyt oleili alhaalla päiväntasaajan luona ja joi whiskyä tällä jumalain unohtamalla saarella Afrikan länsirannikon edustalla.

Paljon kaunista voisi kertoa Kap Verden saarista. Kun on rämpinyt Dakarin kuumerämeissä, tai myrkyllisten kärpästen, verenhimoisten moskiittojen ja muiden kuuman vyöhykkeen vitsausten kynsistä päässyt Senegalin rannikolle, ei tunnu niinkään tuhmalta purjehtia S:t Vincentin keltaiseen hiekkahelvettiin. Ei siellä kuole kovinkaan pian, kunhan vain osaa juoda whiskyä. Sillä S:t Vincent on englantilainen rannikkoasema, johon poikkeaa monta alusta. Ja missä on vilkas laivaliike ja paljon höyryaluksia, siellä on jostakin tuntemattomasta syystä myös runsaasti whiskyä.

Tämä ilmiö suostutti Simon Newcombe Harrimanin tuohon kaikki valtaavaan keltaiseen hiekkaan, joka tuntui olevan tuotu tänne suoraan Saharan erämaasta. Hän antoi palttua englantilaisille tullimiehille, laivanvarustajille, kauppiaille ja papeille, kiristeli hampaitaan joka kerta kun näki haukinaamaisen portugalilaisen, haukkui pataluhaksi kahta sähköittäjää, jotka joka ilta rukoilivat Jumalaa että saisivat määräyksen matkustaa kotiin, ja uhrautui muuten ilman salaperäisille äänille, tähdille, whiskylle ja suurelle hiljaisuudelle.

Hän ei nimittäin unohtanut tiedettään. Ja jos joku sähköittäjistä olisi sattumalta nähnyt hänet iltaisin tähtiaseman suurella ulkoparvekkeella tuijottamassa troopillisen tähtitaivaan valtavaan kirkkauteen, niin näkijä olisi huomannut, että mies oli ottanut nenältään rillit ja että hänen suurista likinäköisistä silmistään hohti kaipuu, joka ojenteli siipiään kohti suuren säteilevän avaruuden ihmeellisiä arvoituksia.

Ja toisten mennessä levolle hän saattoi istua mikrofooni korvassa ja kuunnella meren ja taivaan merkillisiä ääniä.

Eräänä tuollaisena yönä tapahtui _se_, joka hänen tahtomattaan sai hänen nimensä loistamaan kilpaa maailman suurimpien nimien kanssa.

II.

Valomerkit.

Aika oli merkillinen, täynnä hapuilevaa taikauskoa ja uusien totuuksien ikävöintiä. Maailmanhistoriallinen onnettomuus nosti pinnalle ihmeellisiä asioita. Sodan lohikäärmekylvö oli luonut omituisesti vääntyneitä valtiollisen elämän muotoja. Yhteiskunta, elämän ilmiöistä mutkikkain, oli suurella vaivalla ja vatsanväänteellä sulattanut sen kovan ravinnon, mitä sen elimistölle olivat tarjonneet spartakismi, leninismi ja muut alaluokkavallankumoukset.

Mutta kaiken tämän levottomuuden turvissa olivat ihmiset ruvenneet ajattelemaan ja mietiskelemään. Tappotannerten miljoonat kaatuneet olivat levinneet ikäänkuin henkiä täynnä olevaksi tähtisumuksi verikylläisen maakamaran ylle, ja tässä kaiken yliluonnollisen itämiselle perin otollisessa ilmanalassa putkahti ilmoille mittaamaton halu syventyä salattujen voimien tuntemattomiin arvoihin. Käsivarsiinsa turvautuvien vähitellen valloittaessa itselleen maan, ja köyhälistön kiihkeästi tavoitellessa valtaa, harhaili oman onnensa nojaan jätetty sivistyneistö pitkin suurten ajatusten äkkijyrkänteitä ja tuijotti pois, kohti uusia ja outoja maailmoita.

Kaikki vanhat ismit heräsivät uuteen eloon. Mesmerismi, hypnotismi, magnetismi, spiritismi saivat jo kadonneen nuoruudenvoimansa takaisin. Kaikissa vanhoissa pappiloissa ja luostareissa kummitteli, puolittain unohdetut pöydänjalat tanssivat, aikaansa seuraavat valokuvaajat eivät niin paljoa välittäneet ihmisistä kuin usvaisen hämäryyden hyväntahtoisista ja turhamaisista hengistä, ja astraaliruumiit lentelivät halki avaruuden niinkuin tarun hollantilaisen laiva.

Kirjailijat eivät enää kirjoittaneet käsin eivätkä koneilla. Heidän olkapäillään ratsasti jokin rakastava henki, joka valmisti heidän kirjansa. Ja kun henget syystä tai toisesta olivat huonoja kirjoittajia, niin kirjoistakin tuli säännöllisesti huonoja. Täytyy vain surren valittaa, etteivät kaikkein suurimmat nukahtaneet henget päässeet toisten tavalla lausumaan julki ajatuksiaan. Sillä vielä ei ollut Aristoteles eikä Plato tarttunut yhdenkään ihmisen käteen, eikä Euklides tai Newton istahtanut kenenkään kaihomielisen kirjailijan niskaan kumoamaan Einsteinin väitöksiä.

Olipa nyt tämän laita kuinka tahansa -- yksi asia oli varma: ihmisten mielet herkistyivät näinä aikoina äärimmilleen vastaanottamaan kaikkia vaikutuksia. He kulkivat mikrofoonit korvissa ja mikroskoopit silmissä. He avasivat niin sanoaksemme koko tajuntansa ovet alitajunnalle.

Simon Newcombe Harriman oli tavallaan aikansa lapsi hänkin. Vaikka hän olikin pahanilkinen kyynikko, joka antoi palttua niin vakaville asioille kuin pöydänjaloille, oli hänellä kuitenkin omat ihmeelliset ajatuksensa siitä avaruudesta, jonka valoja ja ääniä hänet oli pantu pitämään silmällä. Hän oli pikkuista vaille sen näennäisesti lapsellisen oppisuunnan kannattaja, että taivaita on muka seitsemän, mutta hän ei sanonut sitä kenellekään. Ja kerran toisensa perästä hän tapasi itsensä ihailemasta Tyko Brahea enemmän kuin Kopernikusta ja Kepleriä.

Mutta kaikista enimmin hän ihaili Marconia, koska tämä suuri italialainen oli antanut taivaan avaruudelle sen paikan ihmisten henkisessä ja aineellisessa elämässä, jonka se ansaitsee. Hän oli ollut ensimmäisenä aukomassa ilmakehän portteja inhimilliselle yhteyden kaipuulle. Ilman aaltoilu ja värähtely olivat hänen uskontoaan. Niinkuin muinais-kreikkalainen luonnonfilosofi Herakles, niin hänkin näki maailman alkuperusteen liikunnossa -- siinä liikehtimisessä, josta eri aaltosuhteet synnyttävät äänen, valon ja sähkön.

On mahdollista, että Simon Newcombe Harriman istui ja ajatteli kaikkea tätä tuona yönä Kap Verden saariston piskuisella saarella. Joka tapauksessa hänen aistinsa olivat äärimmälleen jännitetyt -- jokin selittämätön vaisto hänessä sanoi, että jotakin oli tulossa.

Niin, oli kuin koko säihkyvä tähtitaivas aina vilkkuvaan Etelän Ristiin asti olisi vavahdellut jostakin etäisestä salaperäisestä syystä.

Mutta mitäs tuo oli?

Harriman kohottautui puolittain seisomaan. Sitten hän pani pois mikrofoonin ja tarttui tähtikiikariin. Hän tuskin uskoi omia silmiään.

Sillä läntiselle taivaalle piirtäytyi yhtäkkiä muutamia omituisia valomerkkejä, ne viskautuivat mustan vihreälle tähtitaivaalle pitkien säteilevien keihäiden tavoin, ja katkeilivat ihmeellisiksi pisteiksi ja viivoiksi, muistuttaen ratapihojen vilkku-semafooreja.

Nuori fyysikko ajatteli ensin revontulia. Mutta muoto ja väri poikkesivat kaikesta, mitä hän oli lukenut ja kuullut tästä napaseutujen ilmiöstä.

Sitten hänen varovainen älynsä tunnusteli otaksumaa, että jokin ilmalaiva lähetti valomerkkejä mahdottomasta korkeudesta. Mutta iso tähtikiikari ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä sellaisesta.

Yksi asia oli kumminkin varma: Tässä _annettiin merkkejä Morsen aakkosilla_. Mutta merkit tulivat hyvin hitaasti. Salaperäinen lähettäjä oli joko tottumaton tai erittäin tunnollinen sähköittäjä.

Harriman oli päästänyt ensimmäiset merkit ohitseen -- nyt hän sieppasi, harjaantunut sähköittäjä kun oli, seuraavat sanat:

... _Puhukaa Marconin kanssa. Tulen jälleen 24 tunnin kuluttua_.

Sitten valomerkit sammuivat.

Harriman retkahti huohottaen takaisin tuolilleen.

Hän sytytti valon. Eteensä marmoripöydälle hän oli automaattisesti kirjoittanut valomerkit. Hän ei tahtonut voida luottaa omiin aistimiinsa. Hän odotti tunnin, odotti kaksi. Mutta taivas ei näyttänyt enää merkkejä.

Mitä tuo mahtoi olla?

Kenties joku amerikkalainen istui jollakin korkealla Pohjois-Amerikan vuorella ja koetteli jotakin uutta valolennätinkojetta. Olihan suuri tähtitorni Mac Kinley-vuoren huipulla vastikään valmistunut. Mutta oli mahdotonta antaa merkkejä siinä kulmassa. Valomerkkien _täytyi_ tulla jostakin paikasta maapallon ulkopuolelta. Ja silloin oli ilmalaiva-teoria ainoa mahdollinen.

Mutta nuori amerikkalainen ei voinut edes itseltään kieltää, ettei se selitys pitänyt paikkaansa. Ei ollut todennäköistä, että mikään ilmalaiva olisi ollut varustettu niin valtaisella heijastajalla, että se olisi voinut lähettää siksi voimakkaita merkkejä kuin nämä olivat. Ja vaikkapa ilmalaiva olisi ollut kuinka korkealla tahansa, olisi hän keksinyt sen tähtikiikarillaan.

Siis --!

Tekemättä loogillista johtopäätöstä Harriman harppasi alas sähköittäjien luo, jotka kuorsasivat huoneissaan.

"Tiedättekö, missä Marconi nyt oleilee?" karjui hän heille.

Molemmat herrat ponnahtivat pystyyn, kirosivat kiukkuisesti ja pääsivät näin vähitellen tajuntaan.

"Hän on huvipursineen Dakarissa", sanoi toinen ärähtäen. "Tehän tiedätte, että hän saapuu tänne kolmen päivän perästä."

"Lähettäkää silmänräpäyksessä hänelle langaton sähkösanoma ja kutsukaa minun nimissäni hänet tänne niin pian kuin hän suinkin voi tulla. On seikkoja, jotka vaativat hänen länsäoloaan neljänkolmatta tunnin sisällä. Lähettäkää pikasanomana. Onhan Dakarissa sekä päivä- että yöasema?"

"On", murahti sähköittäjä.

"Mitä pentelettä te mukisette", ärjyi Harriman ja sai töintuskin pidetyksi aisoissa kuuluisan murhaajajalkansa... "Tässä tehdään maailmanhistoriaa -- ymmärrättekö, senkin unikeko!"

Silloin sähköittäjä ymmärsi. Hän syöksyi ulos huoneesta paitasillaan, ja viittätoista sekuntia myöhemmin alkoi S:t Vincentin langaton erittäin hätäisesti huutaa Dakaria.

III.

Guiglielmo Marconi.

Marconi-yhtiön uusi huvipursi "Astra" kellui Afrikan länsirannikon edustalla ja välkkyi voimakkaassa auringonpaisteessa. Se oli tullut suoraan Yarrowin kuuluisasta laivaveistämöstä ja oli kuin joutsen mutalammikossa.

Sillä Dakarin kehno satama ei ole sen laatuinen, että siinä voisi kylvettää pikkulapsia. Siinä on paljon keltaisia muistoja Senegal- ja Gambia-jokien erämaaliejusta, joka muuten antaa leiman koko tälle rannikolle S:t Louisista S:t Marieen saakka.

Dakar ei ole mikään terveellinen kaupunki valkoiselle miehelle. Se oli aikoinaan oikea helvetti. Nyt ovat sivistys ja kauppa yhteisvoimin muokanneet kaupunkia ja soita, niin että eurooppalainen voi jokseenkin vaaratta kuivatella ruhoaan päiväntasaajan auringon alkuvoimaisessa paahteessa.

Mutta huvipursi "Astra" somisti satamaa siinä kelluessaan ja sen pintaan kuvastuessaan. Aamu-auringon ensimmäiset säteet loivat pehmeän ja värähtelevän värihohteen aluksen siroihin ja joustaviin piirteisiin. Tuossa tulla paukutti moottorivene sen luo, ja moottoriveneessä istui joku eurooppalainen, jonka naama oli sinooperipunainen liian paljosta auringosta, whiskystä ja valvomisesta.

Samaan aikaan oikoi jäseniään telttatuolissa eräs keskikokoinen mies, jolla oli avonaiset ja rehelliset kasvot, ja haasteli kapteenin kanssa. Ensi silmäyksellä ei voinut keksiä mitään erikoista hänessä. Oli jotakin raikasta ja nuorekasta hänen tummien silmiensä hyväntahtoisessa ilmeessä, mutta sen vastapainona olivat lukuisat hienot rypyt ja vielä komeassa ruskeassa tukassa esiintyvät monet harmaat suortuvat.

Ja kuitenkin hän oli uusimman ajan suurimpia tienraivaajia -- yksi niistä, joiden nimet aina säilyttävät paikkansa keksintöjen historiassa, miesten sellaisten kuin Robert Fultonin, James Wattin, George Stevensonin, Graham Bellin ja Thomas Edisonin rinnalla. Hänen nimensä oli Guiglielmo Marconi.

On monta saksalaista pikkusielua, jotka kieltävät häneltä oikeuden nimittää itseään langattoman lennättimen keksijäksi. Mutta pieni italialainen on selviytynyt kaikista näistä kateuden myrskyistä ja ajat sitten astunut maailmanhistorian kuolemattomien joukkoon.

Hänen katseensa seurasi sinooperipunaista herraa ja hän näki tämän heiluttavan kädessään sähkösanomaa, joka oli varustettu erinäisillä punaisilla kiireellisyysmerkeillä. Parin minuutin kulutta mies oli kannella.

"Langaton pikaviesti Marconille", kuulutti tulija äänellä, jossa rasahteli erämaanhiekka.

Italialainen viittasi hänet luokseen.

"Oletteko langattoman palveluksessa?" kysyi hän ja repäisi auki sähkösanoman.

"Olen", vastasi sinooperipunainen... "Ihmeellinen sähkösanoma, herra Marconi -- kerrassaan hämmästyttävä."

Miehen teki selvästi mieli ryhtyä tarkempiin selittelyihin, mutta jotakin tuli väliin: hän huomasi pöydällä hikisen jäämaljan, jossa oli useita Schweppin soodavesipulloja ja yksi isomahainen whiskypullo.

Marconi seurasi hänen katseensa suuntaa, vilkaisi tunnustellen miehen alkoholinenään, hymyili ja osoitti kädellään keidasta, sanoen:

"Olkaa niin hyvä."

Sähköittäjä kumarsi ja istuutui virkistävään pöytään, ja viidessätoista sekunnissa hänellä oli lasi valmiina.

Mutta kauan hän ei saanut valuttaa itseensä tuota elämännestettä, sillä Marconi oli hypähtänyt ylös lepotuolista tähdenlentoa muistuttavalla nopeudella.

"Kapteeni", sanoi hän lyhyesti ja käskevästi. "Ankkuri ylös. Keula S:t Vincentiä kohti. Meidän on oltava siellä ennen iltaa."

Vanha, komea merikarhu näytti kovin hämmästyneeltä. Mutta hän oli harvojen ja voimakkaiden sanojen mies. Ja hän käytteli niitä ensimmäisen neljänneksen aikana niin tehokkaasti, että "Astra" tämän ajan lopulla jo oli kääntänyt keulansa Atlanttia kohti ja viilletti kahdenkymmenen mailin nopeudella suoraan länteen.

Sinooperipunainen sähköittäjä oli silloin jo kauan ollut matkalla vartiopaikalleen.

"Tapahtuu kummallisia asioita taivaan ja maan välillä", mutisi hän itsekseen, ajatellessaan yöllä vastaanottamaansa ja äsken suurelle äänimestarille jättämäänsä merkillistä sähkösanomaa.

Samaan aikaan Marconi istui "Astran" kannella ja luki S:t Vincentistä tulleen sanoman päästä päähän. Nyt jo kolmatta kertaa. Siinä sanottiin:

"Olen tänä yönä kello 12.40 ja 13.10 välillä havainnut ihmeellisen, Morse-aakkosia käyttävän, merkinannon. Antopaikka luultavasti maan ilmakehän ulkopuolella. Se kutsui teitä tänne 24 tunnin kuluessa. Lähempiä yksityistietoja saavuttuanne. Jos teillä on este, pitäkää silmällä läntistä taivasta keskiyön jälkeen. Oletan asialla olevan mitä suurimman merkityksen.

_Simon Newcombe Harriman_.

Hän ojensi sen kapteenille, joka luki sen välinpitämättömästi. Marconi ei nähnyt toisen hieman ylenkatseellista olkapäännykäystä. Hänen silmänsä olivat syvät ja uneksivat.

"Vihdoinkin", mutisi hän puolittain itsekseen. "Minä aavistin, että jotakin tuollaista tapahtuisi... Katsokaas, kapteeni Evans", jatkoi hän innostuen, "jo vuonna 1919 me huomasimme outoja merkkejä koneissamme. Me totesimme ne, epäilys ja epäluulo sydämessä, ja koetimme selitellä tätä omituista sekaantumista meidän valoaaltoihimme. Oli melkein mahdotonta syyttää näistä ilmiöistä maan ilmakehän satunnaista sähköhäiriötä. Mutta kun emme osanneet lukea merkkejä, jotka muuten olivat hyvin säännöllisiä, meidän oli lopulta pakko tyytyä siihen oletukseen, että ilmiö johtui jostakin meidän tietämisemme rajojen ulkopuolella tapahtuneesta ilmakehän virrankatkeamasta. Omasta puolestani olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että näiden salaperäisten merkkien aiheuttajana on jokin toisessa taivaankappaleessa asuva järkiolento, joka pyrkii kosketuksiin avaruudessa olevien sukulaishenkien kanssa. Että nämä pyrkimykset kohtaavat vaikeuksia, on päivänselvää. Siinäkin tapauksessa, että toiset taivaankappaleet ovat enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisten olentojen asumia -- ja tämä on kieltämättä todennäköinen otaksuma -- täytyy olettaa eri kiertotähtien asukkaiden henkinen ja ruumiillinen kehitys siihen määrään omalaatuiseksi, ettei ole ajateltavissa keskinäistä ajatusten vaihtoa yhteisten tieteellisten koneiden avulla."

"Mutta", väitti kapteeni vastaan, "olinhan huomaavani, että siinä sanottiin jotakin Morsen aakkosista. Ei kai kelpaisi lähtökohdaksi otaksuma, että vanha Samuel Morse on pistäytynyt jollekin toiselle kiertotähdelle ja sieltä haastelee meille."

"Haastelettehan tekin usein tähtien kanssa, herra kapteeni", jatkoi Marconi... "Taivaankappaleiden keskinäiset suhteet antavat teille arvokkaita tietoja. Ettekö milloinkaan ole ajatellut sitä, että tämä ankarain ja muuttumattomien lakien järjestelmä on jonkin yleismaailmallisen, ei yksistään maapallolle kuuluvan järjen aikaansaannos. Ja että näin ollen kaikissa maailman avaruuden osissa korkeimman viisauden ilmaukset ovat keskenään sukua. Miksi olisi juuri maapallon profeetta päässyt kohoomaan korkeammalle kuin esim. Marsin tai Merkuriuksen viisas mies?..." -- -- --

Ja näin tämä ikuisesti nuori ajattelija ja keksijä jatkoi uneksimistaan, ja "Astra" jännitti kaikki langattomat hermonsa vaahdotessaan yli sinisen Atlantin niitä seutuja kohti, joissa pasaadin lauhkea ilma ikuisella retkellään lounaaseen vyöryttelee auringossa kilottavia aaltoja, ja jossa Etelän Risti murtuneine viivoineen viittoo ihmisille pimeästä, arvoituksellisesta, troopillisesta yöstä.

IV.

Vainukoira.

Joshua P. Niggitts oli Pinkertonin toimiston matkustava salapoliisi, ei enempää eikä vähempää.

Toimi ei ollut mikään erikoisen hieno, mutta eipä mainittu J.P. Niggittskään ollut mikään hieno mies. Hän oli saanut tehtäväkseen nuuskia käsiinsä sen yalelaisen ylioppilaan, joka oli potkaissut kuoliaaksi erään professorin ja sittemmin karannut Sing-Singin vankilasta. Amerikan viranomaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet koko asian, vieläpä olivat mielissäänkin tästä käänteestä. Mutta nyt sattui kaikeksi onnettomuudeksi tuolla kuoliaaksi potkitulla siveysopin professorilla olemaan jonkinlainen suhde erääseen upporikkaaseen leskeen, joka tällä ilkeällä tavalla menetti arvokkaan ystävän. Ja kun leski oli kostonhimoinen kuin kobrakäärme, pani hän pyörimään muutamia satojatuhansia dollareja vain saadakseen hävyttömän ylioppilaan sähkötuoliin, jonka tämä oli kaartanut.

Kostonhimoiset naiset ovat mustekalojen kaltaisia -- heillä on kymmenittäin pyyntilonkeroita. Ja tämä lajinsa edustaja polvistui joka aamu erään lihavaa, parratonta, talisilmäistä -- talisuus johtui siveellisestä viisaudesta -- miestä esittävän muotokuvan eteen ja rukoili kostoa onnensa menettämisestä.

Hän tehosti rukouksiaan kääntymällä Pinkertonin toimiston puoleen, joka taas puolestaan jätti asian yhdelle hienovainuisimmista nuuskijoistaan.

Siitä on jo kauan kun salapoliisi kelpasi romaanisankariksi. Hänet syrjäytti aikoinaan autonkuljettaja. Mutta nyt on autoilijakin siirtynyt rehelliseen yksitoikkoisuuteen ja luovuttanut romanttiset kiistakentät lentäjälle. Ja kukistumisensa partaalla seisoo jo tämäkin -- sankarikieltä käyttääksemme --, sillä ei ole enää kaukana se aika, jolloin lentäminen muuttuu verrattain vaarattomaksi, poroporvarilliseksi urheiluksi.

Oli miten oli: salapoliisi ei enää esiinny hienossa seurassa muualla kuin filmissä, jossa hän vielä on terävä-älyinen, vaikka peräti lapsellisella tavalla.

Joshua P. Niggitts ei soveltunut valkoiselle kankaalle. Hän oli ovela, mutta jäyhä mies, joka teki työtä kuin kone, aina nenä maassa. Nyt hänen vainunsa vei häntä suoraan kohti Simon Newcombe Harrimania, a hän oli menossa S:t Vincentiin eräällä lihalastissa olevalla englantilaisella höyrylaivalla, joka aikoi ottaa hiiliä sieltä. Hän ei ollut ihan varma asiastaan -- salapoliisit eivät ole koskaan varmoja, ja tästä syystä kai salapoliisiromaanit venyvätkin niin penteleen pitkiksi. Mutta hän oli tavannut hyvät jäljet. Luureunarilleistä oli tullut nuoren ylioppilaan kohtalo. Syystä tai toisesta mies ei ollut viitsinyt poistaa niitä nenältään, paetessaan New Yorkista. Ne olivat seuranneet häntä erääseen Cunard-linjan laivaan, tämän kattilahuoneeseen, ne olivat herättäneet tarpeeksi huomiota Liverpoolissa, ja eräänä päivänä ne olivat tähdänneet suoraan Marconi-yhtiön palatsiin Lontoossa. Tämän suuren maailmanjärjestön huoneissa Niggitts oli kysellyt ja rauhoittunut vasta kuultuaan tuon hämmästystä herättävän nimen: Simon Newcombe Harriman. Hänen mielenkiintonsa tuntui harvinaisessa määrässä kohdistuvan tähän nimirikkaaseen herraan, jonka tuntomerkit sopivat erinomaisesti hänen lompakossaan olevaan pitkän, luisevan, pikku lautasten kokoisia luureunarillejä kantavan nuorukaisen valokuvaan.

Ilmaisematta millään tavalla syytä, miksi hän halusi tietoja mr. S.N. Harrimanista, hän poistui Lontoosta ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti S:t Vincent-nimistä pientä valtameren hiekkajyvää kohti. Kaikki oli järjestyksessä. Hänen tulevaisuutensa turvattu. Hänen taskussaan oli vangitsemismääräys ja suosituskirje maailman pienimmän hiilisaaren korkeimmalle poliisiviranomaiselle.

Lankeaa siis luonnostaan, että Joshua P. Niggitts oli mainiolla tuulella liukuessaan eräänä myöhäisenä iltahetkenä sen majakan ohitse, joka Santiago-saaren mahtavilta rantakallioilta viittoo S:t Vincentin keltaista alastomuutta kohti. Hän puri purukummia niin että leuat natisivat, hän voiteli revolverinsa florenttiniöljyllä ja pisti viimeisellä patenttilaitteella varustetut käsiraudat taskuunsa. Sitten hän pani kuntoon taskulamppunsa, sillä pimeys oli tullut aikoja ennen kuin laiva oli ehtinyt satamaan.

Niggittsin into oli ilmitulessa. Hyväntahtoinen perämies oli näyttänyt hänelle sen pienen rakennusryhmän, joka muodosti Marconi-aseman. Iso hehkulamppu valoi valkoista hopeaansa siihen matalaan rakennukseen, joka oli kummulla, päärakennuksen takana.

Oli valoisa, kirkas yö -- kuuta vailla. Mutta tähdet säteilivät omituista, voimakasta hohdettaan. Oli kuin ilmakehän miljoonat silmät olisivat uteliaina vilkuttaneet toisilleen.

Mutta Niggittsissä ei ollut runollisuutta enempää kuin pussirotassa, eikä hänellä ollut sitä hyödyllistä taitoa, että olisi osannut lukea tähdistä. Jos hänellä olisi ollut tämä taito, niin hän ehkä olisi keksinyt, että Saturnus oli tänä yönä hieman omituinen. Eikä se ennusta hyvää ihmisen kuolemattomalle sielulle -- vaikka kuuluukin niin vuorenvarmaan laitokseen kuin Pinkertonin toimistoon.

Ei ole kuitenkaan syytä rientää tapausten edelle. Ennen kuin lastihöyryn ankkuri oli tavannut pohjan, seisoi Joshua P. Niggitts yhdessä niistä monista veneistä, jotka olivat tulleet tervehtimään juuri saapunutta laivaa. Hänellä oli sellainen kiire, ettei hän huomannut peremmällä satamassa kelluvaa kaunista, valkoista huvipurtta. Hänen pienet siansilmänsä tuijottivat vain tuohon suureen hehkuvaloon, jonka läheisyydessä hänen luultavasti mitään aavistamaton uhrinsa oleili.

Maihin astuessaan hän vilkaisi kelloon. Se oli juuri kaksitoista.

Tämänkin olisi pitänyt varoittaa Joshua P. Niggittsiä. Sydänyön hetki ei ole hyvä salapoliiseille. On jotakin rikosluontoista öisessä kahdentoistalyönnissä.

Mutta Niggitts ei ajatellut mitään muuta kuin Simon Newcombe Harrimaniksi itseään nimittävän miehen kiinniottamista. Hän ei välittänyt edes paikan poliisiviranomaisten avusta. Olihan hänellä vangitsemismääräys, Englannin poliisin allekirjoittama, oli revolveri, käsiraudat ja nuo etevät englantilaiset lennätinvirkailijat, jotka asuivat yhdessä Yalen yliopiston murhaaja-idun kanssa.

Sitäpaitsi Niggitts oli rahan ahne. Hän ei voinut sietää ajatusta, että joku toinen tulisi jakamaan hänen suurta dollarichekkiään.

Hän sai erään portugalilaisen hiilijätkän oppaakseen ja seisoi muutamaa minuuttia myöhemmin laitoksen portilla. Se oli auki.

Hän sanoi hyvää yötä oppaalle, otti huopatohvelit jalkaansa ja hiipi edelleen. Tuolla oli jokin ovi raollaan. Niggitts noudatti viittausta ja astui pitkään käytävään, joka päättyi portaisiin.

Vallitsi ihmeteltävä äänettömyys rakennuksessa, vaikka valot olivat sytytetyt kaikkialle.

Salapoliisi hiipi ylös portaita. Ne päättyivät oveen, joka oli puolittain auki, kuten kaikki edellisetkin. Se johti huoneeseen, joka ilmeisesti oli kalustettu jonkinlaiseksi tähtitorniksi. Siellä vallitsi puolihämärä, mutta Niggitts keksi heti siellä kaksi miestä. Toinen askarteli suuren kaukoputken kimpussa, toisella, joka seisoi kumartuneena erään pöydän yli, oli luureunarillit; ja muistutti jälkimmäinen muutenkin Niggittsin taskussa olevaa valokuvaa niinkuin vesipisara muistuttaa toista vesipisaraa.

Ei ollut vähintäkään epäilystä enää.

Joshua P. Niggitts astui kolistellen huoneeseen, meni Simon Newcombe Harrimanin luo ja laski kätensä tämän olalle.

"Nathanael Smith", sanoi hän, "lain nimessä minä vangitsen teidät".

Syntyi silmänräpäyksen äänettömyys. Niggitts nautti siitä silmänräpäyksestä, mutta ei seuraavasta. Sillä kaukoputkimies oli kääntänyt kasvonsa häneen.

"Viekää ulos rääkkyjät", sanoi hän kuivasti. "Me emme halua tulla häirityiksi..." Ja oli kuin hänen silmänsä, joiden palo muistutti kuumesairasta, olisivat lakaisseet Niggittsin ulos.

"Mutta", änkytti Niggitts, "mutta..."

On merkillistä, kuinka usein vähäisellä arvostelukyvyllä varustetut ihmiset suuttuvat sanasta "mutta"... Sillä Simon Newcombe Harriman _alias_ Nathanael Smith käännähti taapäin. Seuraavassa tuokiossa hänen oikea jalkansa lennähti eteenpäin, niinkuin heittokoneen viputanko. Ja ennenkuin Niggitts ennätti tarttua revolveriinsa, vangitsemismääräykseen ja käsirautoihin, hän pyörähti läpi lasiruudun ja yli matalan verannan ja putosi ilkeästi rämähtävään romurautakasaan. Siihen hän jäi makaamaan aivan hiljaa.

Mutta nuo kaksi miestä jatkoivat työtänsä, johon he syventyivät ja innostuivat, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

V.

Kaukoviesti.

Oli kulunut tunti.

"Onko teillä kaikki?" kysyi Marconi ja nojasi väsyneesti tuolinsa selkämykseen.

"Joka ainoa sana", vastasi Harriman ja kohotti rillejään. Hiki helmeili hänen kasvoillaan ja hänen teräviin, jäykästi tuijottaviin silmiinsä oli tullut ihmeellinen, kiihkeä ilme.

"Enempää kai ei tule?" jatkoi Marconi.

"Tuskin."

"Mikä on teidän ajatuksenne asiasta?"

"Sama kuin teidänkin."

Marconi katsahti vähän ihmeissään tuohon pitkään, nuoreen mieheen, joka seisoi kumartuneena pisteitä ja viivoja täynnä olevan paperin ylle.

"Sehän saattaa olla erehdys", virkahti hän ikäänkuin tunnustellen maaperää.

Amerikkalainen kohautti olkapäitään.

"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka se voisi olla erehdys", jatkoi hän varmemmin. "Oletteko milloinkaan ennen nähnyt tuollaisia valonsäteitä? Ne muistuttivat troopillisia salamoita. Eikä juuri liene ajateltavissa, että itse Jumala olisi opetellut Morsen aakkoset... Kun julkaisemme tämän ihmeellisen sähkösanoman, niin spiritistit sanovat sitä jonkin hengen lähettämäksi. Onhan mahdollista, että henget ovat kyllästyneet pöydänjalkoihin ja nyttemmin siirtyneet tähtitaivaalle."

Nuori mies naurahti -- s.o. hän päästi kurkustaan omituisen narisevan äänen.

"Tässä ei ole mitään naurettavaa", nuhteli Marconi häntä. "Meidän on oltava nykyaikaisia ihmisiä -- nykyajan salatieteilijöitä. Materialismi makaa koirankopissa ja ulvoo kohti kuuta. Ihmiset eivät enää välitä maallisista asioista. He istuvat ja kuuntelevat ylimaallisia, taivaallisia ääniä. He eivät tahdo tietää mistään selityksistä. He vain heittäytyvät selittämättömän uskoon. Tämä on jonkinlaista henkiromantiikkaa... Mutta meillä, jotka kuulumme vanhaan kouluun, ei ole muuta kuin yksi tehtävä. Meidän on koetettava ottaa selko tämän sanoman lähettäjästä -- olipa hän sitten henki tai ihminen... Eikö hän sanonut nimensä olevan John Lange?"

"Sanoi!"

"Samalla tutkikaamme, onko perää niissä perhesuhteissa, joihin hän vetoo, ja vieläkö hänen mainitsemansa Kervel elää."

Harriman nyökäytti päätään, mutta samalla hän loi äkäisen katseen rikkinäiseen ruutuun, jonka läpi Joshua P. Niggitts niin äkkiarvaamattomalla tavalla oli kadonnut.

Marconi arvasi nuoren avustajansa ajatukset.

"No", sanoi hän hajamielisesti, "emme anna pikkuseikkojen häiritä itseämme, kun vakavat asiat ovat kysymyksessä. Tämän-öisiä elämyksiämme saamme kai nimittää maailmanhistorialliseksi merkkitapaukseksi. Minä oletan, että olette tehnyt muitakin tihutöitä, mutta se asia saa levätä toistaiseksi. Täällä saaressa ei kukaan uskalla koskea teihin niin kauan kuin minä olen saapuvilla... Potkaisittekohan miehen kuoliaaksi?"

"Minä potkaisin kovanlaisesti", vastasi Yalen ylioppilas hiukan hämillään. "Se paha tapa on peräisin jalkapalloradalta. Mutta..."

"Joka tapauksessa", keskeytti Marconi hänet, "teidän on mitä huolellisimmin muunnettava tavalliseksi kirjoitukseksi ne valomerkit, jotka me olemme merkinneet muistiin. Ne ovat selviä kyllä. Mies, joka nimittää itseään John Langeksi, ei ole mikään harjaantunut sähköittäjä. Mutta hän on ilmeisesti käsitellyt monimutkaisia taistelukoneita. Ja hän taitaa Morse-aakkosensa... Tokkohan yksikään tähtientutkija on huomannut näitä valomerkkejä... Saamme muutamia jännittäviä päiviä, mr Harriman. Antakaa minun nyt kuulla, sana sanalta, mitä tällä salaperäisellä, taivaan avaruudessa asuvalla herralla on meille sanottavaa!"

Suuri keksijä otti itselleen mukavan lepoasennon, sytytti ison sikarin ja odotti kärsivällisesti arvoituksellisen viestin tarkistettua sisällystä.

Simon Newcombe Harriman oli poistanut nenältään luureunarillit, ja Marconi huomasi ihmeekseen, että nuoren miehen silmissä oli omituinen punertava värituntu, samanlainen kuin puolisokeilla eläimillä, jotka ovat tottuneet pitkälliseen pimeyteen.

Muutaman minuutin aikana kuului vain mustekynän paperilla aikaansaama rapina.

Silloin yhtäkkiä koputettiin ovelle.

"Tulkaa sisään", huusi Marconi äreästi.

Muudan sähköittäjä pisti päänsä ovesta, jonka Joshua P. Niggitts oli unohtanut sulkea perästään.

"Enkö ole sanonut, etten missään tapauksessa halua tulla häirityksi", sanoi italialainen äänellä, jota lapset olisivat säikähtäneet.

"Mutta", änkytti sähköttäjä vavisten ja peräytyi niin paljon, että vain hänen peljästynyt naamansa jäi oviaukkoon, "tuolla makaa joku mies ulkopuolella..."

Marconi kohosi seisaalleen.

"Mr Thomson", lausui hän ankarasti, "minä annan palttua sille, mikä siellä ulkona makaa. Jos on jotakin tehtävä, niin tehkää, minkä katsotte velvollisuudeksenne. Minä en ole mikään S:t Vincentin aseman lapsenpiika. Ja nyt sanon viimeisen kerran, että me tahdomme olla rauhassa -- vaikka se mies olisi kuollut..."

"Niin, mutta sehän se juuri..."

Sähköittäjä Thomson ei päässyt pitemmälle. Sillä italialaisen silmät iskivät salamoita niin vietävästi, että herra Thomson katosi portaita alas. Ne tekivät kuten Dickens sanoo, hänen puheyrityksensä tyhjäksi.

Marconi istuutui taas tuolilleen ja tyynnytteli itseään vetämällä muutamia voimakkaita haikuja havannastaan.

"Ei sitten milloinkaan saa olla rauhassa", mutisi hän. "Ei olisi niinkään tyhmää yrittää jollekin toiselle kiertotähdelle. Mutta kuunnelkaamme nyt ensin, mitä John Lange tiedoittaa. Lukekaa sanoma hitaasti ja selvään."

Hän heittäytyi mukavaan noja-asentoon, niin kuin mies, joka valmistautuu harvinaiseen nautintoon.

Harriman oli paiskannut mustekynän kädestään. Hän loi ensin katseen taivaalle, mutta kun siellä ei mitään näkynyt, niin hän tarttui ihmeellisimpään asiakirjaan, mikä on nähty maailman luomisen jälkeen. Hän sivuutti Marconille osoitetut omistussanat ja luki kuivalla narisevalla äänellä:

"Nimeni on John Lange. Olen tätä nykyä eräällä kiertotähdellä, maapallon ulkopuolella, vaimoni ja erään ranskalaisen papin seurassa. Matka tänne oli kauhea, mutta pitkäaikaisen tajuttomuuden vuoksi en voi sanoa, kuinka kauan se kesti. Viimeinen, minkä muistan, on se, että lentokoneeni katkaisi 20,000 metrin rajaviivan ja sitten ikäänkuin viskattiin jonnekin tyhjyyteen. Palasin tajuntaan pitkän ajan perästä, sain koneen käyntiin viime hetkessä ja laskeuduin eräälle kiertotähdelle, joka on pienempi kuin maa ja jossa elämänehdot ovat jokseenkin samat, ja jossa asuu olentoja, joiden kehitys ja sivistys on kovin erilaista kuin meidän, mutta ylen mieltäkiinnittävää. Heillä on kovin voimakkaat tuntohermot, he omistavat ihmeellisiä tietoja ja ovat etenkin oppineet käyttämään sähköä tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Heidän moraalinsa ja hyväntahtoisuutensa on verratonta. Vuosisatoja ovat heidän tiedemiehensä turhaan pyrkineet yhteyteen toisten kiertotähtien kanssa, mutta kun heidän ilmaisukeinonsa ovat aivan erilaiset kuin muiden, niin he ovat epäonnistuneet. Meillä on hyvin pienet mahdollisuudet päästä pois täältä, kun ei bensiiniä voida valmistaa. Ehkä tämän vastaanottaja haluaa kääntyä Kervelin puoleen, jonka osoite on Pariisi, rue Rambuteau 157, ja sanoa hänelle, että hänen Mars-pikakoneensa on vienyt meidät, ellei juuri Marsiin niin johonkin toiseen kiertotähteen. Hänen on otettava seuraavaan lentokoneeseensa sähkö käyttövoimaksi. Silloin se epäilemättä palaa jälleen takaisin. Ei ole todennäköistä, että se, joka poistuu maan ilmakehästä, putoisi mihinkään muuhun kiertotähteen kuin tähän. Myös pyydän lausua terveiset apelleni, Ivryssä, Pariisin luona asuvalle kemisti Henry Debussonille. Hänen tyttärensä elää ja voi hyvin. Me olemme onnelliset, mutta ikävöimme maahan. Jos joku tahtoisi Kervelin rakentamalla sähkölentokoneella noutaa meidät täältä, olisimme hänelle syvästi kiitolliset. Kyllähän se matka kovalle ottaa, mutta sen kestää kuitenkin. Toivon, että tämä viesti, jonka lähettämisessä käytetään jättiläismittaisia, sähköisiä valoaaltoja, joutuu Marconin käsiin. Kuukauden kuluttua olen toivottavasti saanut kerätyksi niin paljon sähkövoimaa, että voin lähettää uuden ilmoituksen.

John Lange."

Harriman pyyhki hikeä otsaltaan. Marconi nousi seisomaan.

"Oletteko milloinkaan kuullut moista?"

"En."

"Ja mitä tahdotte tehdä?"

"Pyytää lomaa."

"Mihin tarkoitukseen?"

Amerikkalainen katsahti tahtomattaan rikottuun lasiruutuun.

"En sovellu enää maakamaralle", sanoi hän synkästi.

Marconi tarttui hänen käteensä.

"Siinä on varmasti muutakin. Mennäänpä tuonne huvipurteen. Se vie teidät Bordeauxiin, josta on kahdentoista tunnin matka Pariisiin. Menkää tämän Kervelin luo. Puhukaa hänen kanssaan. Minä otan teidän vartiopaikkanne ja pidän silmällä kiertotähteä. No, joutukaahan jo!"

VI.

Kun Niggitts HeräSi.

Tapahtuu hyvin harvoin, että yksityis-etsivät kuolevat -- ainakaan ensi näytöksessä. He ovat sitkeitä kuin merikilpikonnat.

Myönnettävä kai on, että Joshua P. Niggittsiä oli pidetty tavalla, josta olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Ei ole leikintekoa lentää lasiruudun läpi Amerikan etevimmän potkijan potkaisemana. Eikä voida sanoa yksinomaan hauskaksi rautaromukasaan putoamista kahdeksan tai kymmenen metrin korkeudesta.

Ei ollut myöskään paljoa jäljellä Pinkertonin uskotuimmasta miehestä, kun nouseva aurinko seuraavana aamuna kutitteli hänen silmäluomiaan. Hänet oli itse yöllä kannettu laboratoorioon, jossa taitavat kädet olivat hoidelleet hänen haavojaan ja naarmujaan. Hän oli saanut kylmät kääreet päähänsä ja jääpussin nenälleen.

Joshua P. Niggitts ei tosiaankaan voinut hyvin. Oli kuin kirotun jalkapalloilijan viaton saapas olisi vielä ollut ankkuroituna hänen kylkiluittensa väliin, ja lonkkien seutu, joka ensiksi oli tehnyt tuttavuutta romuläjän kanssa, oli niin huonossa kunnossa, että hän ulvoi, milloin tarvitsi liikahtaa. Tuntui siltä, kuin hän olisi ratsastanut keskiaikaisella puuhevosella kolme vuorokautta yhteen menoon.

Mutta pahin oli hänellä niskassa. Sinne oli noussut muhkula, joka muistutti hyvää, vanhan ajan nyrkkiä, ja se takoi ja jyskytti niin, että Niggittsin oli ehdoton pakko pidellä päätään, jottei tämä räjähtäisi kappaleiksi.

Aluksi hänen oli vaikea koota ajatuksiaan. Mitä olikaan tapahtunut ja mitä oli tulossa?

Mutta vähitellen alkoi amerikkalaisen pahasti järkytetyissä aivoissa muodostua pieniä tajunnan ja ajatuksen katkelmia. Vihdoin hän pääsi särkyneen minänsä kanssa yksimielisyyteen siitä, että hän oli S:t Vincentin saarella. Ja sitten purjehti muisto muiston jälkeen hänen vielä hieman sumuisen näköpiirinsä ulapalle. Lopuksi hänelle valkeni, että hänet oli käännytetty takaisin melkein saavutetun päämäärän vierestä kerrassaan hävyttömällä tavalla. Hänellä oli ollut tämä kirottu Harriman _alias_ Nathanael Smith käsissään.

Kun Niggitts oli päässyt tähän varmuuteen, ulvahti hän ja yritti nousta... Sitä ei hänen olisi kuitenkaan pitänyt tehdä. Sillä koko hänen ruumiinsa pani sitä vastaan mitä ankarimman vastalauseen. Ja hän vaipui huohottaen sohvan ihmisystävällisten pielusten väliin.

Eräs mies, joka oli istunut kirjoittamassa jotakin kirjeitä huoneen toisessa päässä, nousi ja tuli hänen luokseen.

"No, te alatte, näen mä, tulla tajuihinne", sanoi mies osoittamatta mainittavaa sääliä.

Niggitts tuijotti ahnaasti häneen. Ei, tämä ei ollut luureunarillimies.

"Meillä on pieni sairashuone täällä saaressa", jatkoi tumma herra, jolla oli terävät ja läpitunkevat silmät. "Kun tunnette itsessänne tarpeelliset edellytykset, niin siirretään teidät sinne. Lääkäri on käynyt täällä. Hän uskoo teidän voivan olla jalkeilla kahden viikon kuluttua, jos pysytte rauhallisena."

"Kahden viikon", sähisi Niggitts. "Luuletteko te minulla olevan aikaa jäädä tänne makaamaan viikkokaupalla?"

"Niinkuin itse tahdotte", sanoi toinen välinpitämättömästi. "Minä vain kerron, mitä tohtori sanoi. Mutta minunkaan nähdäkseni te ette mahda kyetä ottamaan osaa marathon-juoksuun ihan ensi tilassa."

Silmät pyöriskelivät Niggittsin päässä.

"Tätä te tulette vielä katumaan", ulvoi hän. "Näinkö on kohdeltava vapaata amerikkalaista?... Minua on häiritty virallisessa toimituksessa. Minun vangitsemismääräykseni on New Yorkin poliisipäällikön allekirjoittama. Tämä tulee teille vielä kalliiksi... Missä on murhaaja?"

Toinen katseli säälien häntä ja sanoi:

"Tuo on kuumetta."

"Minussa ei ole kuumetta", kirkui Niggitts. "Luuletteko etten tuntenut häntä hänen sarvirilleistään. Ilmielävä Nathanael Smith, Yalesta kotoisin, sama, joka potkaisi kuoliaaksi etiikan professorin... Hän elää täällä käyttäen väärää nimeä. Ja minutkin hän on potkinut rikki ja mäsäksi. Kirottu jalkapallonpelaaja. Mieluummin antaisin strutsin potkia itseäni."

"Jalkapallonpelaaja?"

"Niin, hitossa! Älkää ruvetko noin pyhäksi. Ehkäpä olette samassa juonessa murhaajan kanssa. Missä hän on?... Antakaa minun heti paikalla puhutella kuvernööriä, tai mikä pahus se hallitsee tätä hornan saarta."

"Saisitte olla käyttämättä noin voimakkaita sanoja. Ne eivät sovi sairaalle miehelle. Kiittäkää Jumalaa, ettette menettänyt kokonaan henkeänne. Minusta ei ole mikään onni pudota suoraan romurautakasaan. Te olette selvästi pudonnut oikea pää edellä."

Niggitts katsoa luimautti mieheen, jolla oli älykkäät ja viisaat kasvot.

"En voi käyttää mihinkään osanottoanne", vastasi hän. "Viimeisen kerran: lain nimessä, missä on murhaaja?"

"Minkä lain nimessä?"

Pahoinpidelty salapoliisi katseli neuvotonna ympärilleen.

"Paperini ovat kunnossa", lausui hän sitten hiukan lauhkeammin... "Mutta kuka te olette, joka asetutte lain ja karanneen rangaistusvangin väliin?"

"Se ei kuulu tähän asiaan. Toistaiseksi te olette minun vieraanani. Minä pidän huolen teidän ruumiillisesta hyvinvoinnistanne, niin kauan kun olette saarella. Kun taas paranette, voittehan jatkaa mielenkiintoista ajojahtianne."

Niggitts unohti kerrassaan tuskansa.

"Vaatteeni ovat tuolla", karjui hän, "siellä on Nathanael Smithin vangitsemismääräys."

"En tunne sitä miestä."

"Mitä rohkenette sanoa?... Enkö ole selittänyt teille, että se viimeöinen luureunarillimies on Nathanael Smith, joka on lainannut itselleen Amerikan parhaat nimet. Ja ellen olisi häntä tuntenut entuudesta, niin saamani potku oli tuntomerkki, jos mikään. Ei ole New Yorkin ja Los Angelesin välillä ainoatakaan, joka potkisi sillä tavalla... No, mitä sanotte nyt?"

"En sano mitään enkä tiedä mitään. Mutta miehen toteaminen yhdestä potkaisusta on minusta jokseenkin kevytmielistä hommaa. Te tunkeuduitte kutsumattomana ja itseänne esittämättä vieraalle alueelle, te häiritsitte kahta miestä, jotka olivat vakavassa työssä. Sentapaisesta epähienosta käyttäytymisestä annettu potku on usein terveellinen opetus vastaisen varalle."

Niggitts oli muuttunut veripunaiseksi kasvoiltaan.

"Te ette siis tahdo luovuttaa häntä?"

"Tarkoitatteko Harrimania?"

"Tarkoitan."

"Vaaditte mahdottomia. Jo siitäkin syystä, että hän matkusti täältä ainakin kuusi tuntia sitten."

Ei löydy kyllin väkeviä sanoja kuvaamaan Joshua P. Niggittsin hyödytöntä raivoa.

"Mihin sitten?"

"En tiedä."

"Tästä ette pääse rangaistuksetta. Minä tunnen Marconin. Hän on minun mieskohtaisia ystäviäni. Te menetätte paikkanne. Mikä on nimenne?"

"Marconi."

Niggittsin silmäterät muuttuivat vihreiksi tyhmyydestä. Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen. Sitten hän luopui jatkuvista yrityksistä, ja alkoi huohottaa.

VII.

IäKäS Keksijä.

"Tästä ei tule kukaan sisään", rähisi ääni korostaen ranskankieltä vierasmaalaisesti.

Mutta nuori mies, joka seisoi Rambuteau-kadun 157:n matalan ja vaatimattoman oven ulkopuolella, ei näyttänyt olevan niitä, jotka säikähtävät ensimmäistä vastoinkäymistä. Hän ei ollut vähääkään pariisilaisen näköinen. Ei ainoakaan ranskalainen taipuisi pitämään luureunarillejä. Pariisilaiset ovat usein naurettavia muulla tavoin -- pitävät pitkää partaa ja kummallisia tukkalaitteita -- mutta että he milloinkaan vajoisivat niin alas, että tepastelisivat kaupungilla nämä amerikkalaiset pöllönsilmät päässä, sitä ei yleensä kannata edes ajatella.

Ystävämme Simon Newcombe Harriman oli kuitenkin omissa silmissään mies. Hyvissä voimissa hän oli saapunut "Astralla" Bordeauxiin. Ei kukaan ollut häirinnyt häntä. Ja nyt hän oli sanottavitta vaikeuksitta tullut Pariisiin ja kohdannut ensimmäisen esteen.

Hän otti esille muistiinpanonsa.

Niin -- tuossa luki Kervel, rue Rambuteau 157, ja Kervelin nimi oli myös ovikilvessä, kainona ja vaatimattomana.

Mutta kukaan ei avannut Harrimanille, vaikka tämä käytteli rystysiään niin että oven laudat liikahtelivat.

Tosinhan voi sanoa, ettei Harrimanin ranskankielen ääntäminen ollut erittäin tyydyttävää. Amerikkalaisethan puhuvat mieluimmin peruna nielussa, eikä se kuulu hyvältä ranskalaisten korvaan, jotka pistävät perunan mieluummin nenäänsä.

Mutta oven sisäpuolella oleva mies ei ollut kielisaivartelija. Hän aukaisi ovensa vain niille, jotka tiesivät tunnussanan.

Tämä selveni vähitellen nuorelle amerikkalaiselle, joka nyt laukaisi viimeisen panoksensa.

"Minä tuon terveisiä John Langelta", sanoi hän.

Tämä oli oikeata puhetta, sillä samassa ovi lensi auki hämmästyttävällä vauhdilla, ja Harriman näki edessään pitkän, voimakkaan, hienon ja jalopiirteisen miehen, jonka pitkä valkoinen parta hohti hopealle.

"Ehkä tahdotte astua sisään", sanoi vanha herra hieman juhlallisesti "John Langen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Minä luulin hänen kuolleen."

"Kuollut hän onkin, tavallaan", sanoi amerikkalainen ja istuutui tuolille... "Hän on, mikäli voin käsittää, kuollut tältä maailmalta. Mutta ennen kuin käymme asiaan käsiksi lähemmin: kuka oli John Lange?"

Valkopartainen juhlava herra rypisti kulmiaan.

"Ettekö siis tunne häntä?"

"En, en mainittavasti."

"Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?"

"En lainkaan."

"Mutta kuinka te sitten uskallatte?"

"Minä uskallan, mitä ikinä mieleni tekee", murisi Harriman ja jännitti oikean jalkansa lihaksia... "Mutta te voitte olla ihan rauhallinen. Saatte kyllä ajateltavaa ennen kuin eroamme. Ehkä maltatte mielenne, kunnes olen lukenut teille John Langen lähettämän sähkösanoman."

"Hänenkö lähettämänsä sähkösanoman."

"Niin, valo-sähkösänoman."

"Ja mistä?"

"Hitto sen tietäköön."

"Mutta eikö siinä mainita lähetyspaikkaa?"

"Kyllä. Mutta se on jokseenkin epämääräinen. Sanoma tuli neljä vuorokautta sitten S:t Vincentin Marconi-asemalle. Marconi oli sattumalta tavattavissa, ja hän todistaa sanoman oikeaksi. Voitte muuten itsekin ratkaista asian, kunhan ette vain tapa minua kysymyksillänne."

Amerikkalainen otti suututtavan hitaasti esiin lompakkonsa, löysi siitä tiheäänkirjoitetun paperin, otti nenältään luureunarillit, puhdisti ne, sovitti taas paikoilleen, loi vanhukseen itsetietoisen katseen ja alkoi tunnontarkasti kääntää ranskankielelle John Langen englantilaista sanomaa.

Kervel istui kuin tulisilla hiilillä. Hän repi partaansa. Hän hakkasi otsaansa. Hän käyttäytyi kuin puolihullu nero, mikä hän luultavasti olikin.

"Enkö minä sitä sanonut", mutisi hän herkeämättä.

"No, mitä sanotte nyt?" murahti Harriman lopetettuaan lukemisen.

Vanhus loi uneksivan katseen ikkunaa kohti, josta muutamia auringonsäteitä hiipi huoneeseen. Suljetuissa ikkunaluukuissa oli nim. rakoja. Koko hänen hermostuneisuutensa oli ikäänkuin liukunut pois hänestä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastetun rauhan ilme, sama, joka oli kaunistanut juutalaisvanhusta tämän katsoessa Ihmisen Poikaa kasvoista kasvoihin ja sanoessa: "Nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!" Oli kuin hänen leimuavat silmänsä olisivat tuijottaneet kaukomaailmoihin. Mutta sanaakaan ei hän virkkanut.

Amerikkalainen pyöri kärsimättömänä tuolillaan.

"Tahtoisitteko nyt kertoa Marconille ja minulle, kuka on John Lange ja onko niissä seikoissa perää, joita tämä ihmeellinen sähkösanoma koskettelee?"

Kervel katsahti hajamielisenä nuoreen vieraaseensa. Hän oli miehen näköinen, joka herätetään uneksimasta jääkylmää whiskyä ja soodaa aavikolla.

Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi kertoa niinkuin ulkoa opittua läksyä:

"John Lange oli norjalainen. Hän kuului muukalaislegioonaan ja soti Ranskan puolella. Hän yleni kersantiksi harvinaisen sankarillisuutensa, rohkeutensa ja kuularuiskutaituruutensa avulla. Ei kenestäkään legioonan miehestä kerrota niin usein kuin hänestä. Voisi kirjoittaa romaanin hänen urotöistään. Vuonna 1918 hänestä tuli lentäjä, ja tällä alalla hän osoitti samoja eteviä ominaisuuksia. Hän sai kaikki kunniamerkit, joita voitiin antaa hänen asemassaan olevalle miehelle. Vaikka hän joka päivä yhden vuoden aikana oli hengenvaarassa, ei hän kertaakaan haavoittunut. Hän taisteli usein kokonaisia vihollislaivastoja vastaan, pakoitti ne laskeutumaan maahan tai tuhosi ne suorastaan, mutta palasi itse aina ehein nahoin. Hänen haavoittumattomuudestaan tuli legenda. Mutta eräänä päivänä hänen ollessaan ilmassa, hän joutui varustamattomana kaasuhyökkäyksen alaiseksi. Luultiin hänen kuolleen, mutta tällöinkin onni seurasi häntä. Hän makasi monta kuukautta sokeana ja puolittain tiedottomana, mutta hyvä hoito palautti hänet ihan entiselleen -- näönkin hän sai takaisin. Hänen hoitajansa oli eräs nuori ranskalainen neiti, Claire Debusson, tunnetun kemistin tytär. He menivät kihloihin. Hänen myöhemmistä vaiheistaan tiedän vähemmän. Hän sai käytettäväkseen erään lentokoneen, jonka minä olin suunnitellut korkeuslentoja varten. Tämän koneen pääominaisuus oli se, että se saattoi ottaa matkaansa suunnattomat bensiinimäärät ja että sen moottori erään uuden kaasutusmenetelmän avulla säästi polttoainetta tähän saakka tuntemattomalla tavalla. Sitäpaitsi sen hytti oli rakennettu sellaiseksi, että sen saattoi milloin tahansa muuttaa eräänlaiseksi ilmatiiviiksi sukeltajakelloksi -- tarpeellinen laite ilmakehän ylimmissä ilmaköyhissä kerroksissa."

Vanha keksijä lopetti yhtäkkiä ja katsoi tutkivasti tuohon ihmeelliseen mieheen, joka istui suoraan hänen edessään ja tuntui ahmaisevan jokaisen hänen suustaan lähtevän sanan. Erikoisen luottamustaherättävältä ei mies näyttänyt, mutta noiden jättimäisten rillien takana paloi kummallinen, kiihkeä tuli, joka sai Kervelin jatkamaan.

"Enempää en juuri tiedä. Sen vain, että John Lange katosi morsiamineen. Minulla oli täysi syy uskoa heidän kuolleen. Mutta mitä tapahtui eräässä tilaisuudessa, lähellä Pariisia, sitä ei minun tarvitse kertoa kenellekään. Varsinkaan koska se ei kuulu tähän asiaan... Vanha Henry Debusson tietää ehkä enemmän kuin minä. Ja sitäpaitsi eräs toinen henkilö, joka asuu hieman ulompana, Ivryssä -- hän kenties voisi kertoa teille jotakin, joka vahvistaisi meidän uskoamme ja tietoamme John Langen kohtalosta. Hän on puolihassu tullikapteeni, nimeltä Jacques Dufresnes. Hän rakasti Claire Debussonia ja menetti järkensä tämän rakkauden vuoksi. Mutta hänen aivonsa eivät ole niin piloilla, ettei hän kykenisi selittämään ainakin osaa."

Harriman kirjoitti nimet muistikirjaansa.

"Entä mitä te arvelette", kysyi hän vaanivan näköisenä, "John Langen esityksestä, että sähkö otettaisiin käyttövoimaksi teidän koneisiinne?"

Kervel katsoi suoraan eteensä.

"Tunnetteko Ilmari Erkon akkumulaattoria?"

"En."

"En minäkään. Mutta minä voin ilmoittaa teille sen miehen nimen, joka ehkä voi hankkia teille sellaisen, kun saa tietää, mistä on kysymys."

"Ja miehen osoite?"

"Tohtori Jonas Field, Rigshospitalet, Kristiania."

"Autatteko te sitten minua edelleen?"

"Kyllä. Te siis aiotte yrittää lentämistä avaruuden halki?"

"Niin aion. En mahdu enää maapallolle."

VIII.

Karkuri.

Marconi luki raportin vielä kertaalleen. Sitten hän pisti sen tyytyväisenä lompakkoonsa ja tuijotti haaveellisesti aurinkoon, joka juuri nosti kultaista pyöräänsä ylös merestä.

"Hän on lujaa tekoa, tuo junkkari", mutisi hän. "Vaarallinen herra, mutta tietää, mitä tahtoo. Kun hän ei vain potkaisisi itseään suoraan giljotiinille."

Raportti oli, niinkuin kai on helppo arvata, Simon Newcombe Harrimanin lähettämä. Se kertoi hänen käynneistään Kervelin luona, hänen jokapäiväisistä lentoharjoituksistaan, Farmanin tehtaassa tekeillä olevan uuden Kervel-koneen rakenteesta ja erään tri Jonas Fieldiksi itseään nimittävän norjalaisen lääkärin käynnistä. Tiedonannon viimeksi mainittu kohta oli erikoisesti huvittanut Marconia. Se kuului Harrimanille ominaisessa suppeahkossa tyyliasussaan näin:

"Sain tänään erään norjalaisen vieraakseni. Kutsui itseään t:ri Fieldiksi. Olin kirjoittanut hänelle Ilmari Erkon akkumulaattorista. Kysyi, mihin käyttäisin sitä. Käskin hänen mennä helvettiin. Kieltäytyi jyrkästi. Merkillinen mies. Hänen varma esiintymisensä ja ruumiillinen voimansa estivät minua käyttämästä ruumiillisia todisteluja. En voinut välipuheemme mukaan uskoa hänelle mitään. Hän lähti. Toin hänet takaisin. Sanoi minua hävyttömäksi roistoksi. Potkaisin häntä. Potkaisi takaisin ja hakkasi minut rikki ja mäsäksi. Tämän jälkeen havaitsin parhaaksi viitata teidän osallisuutenne asiassa. Näytin hänelle teidän suostuntanne. Se riitti. Ei kysellyt sitten enää. Pyysi tervehtimään ja sanomaan, että Erkon akkumulaattori on käytettävissänne, sekä antoi minulle seikkaperäisen ja selvän luonnoksen sen rakenteesta. Olen lähettänyt tämän Kervelille. Arvelee, että jos akkumulaattorit pitävät mitä lupaavat, niin on asia selvä. Ei huolinut rahoista. Soma mies. Vakuutti sen olevan Kervelin käsissä kolmen viikon sisällä. Lähettäkää hänelle kiitoskirje järjestyksen vuoksi, osoite Rigshospitalet, Kristiania. Ellei mitään odottamatonta satu, olen Kervelin arvelun mukaan matkalla kuukauden perästä. Olen nyt kaikkien lentämisen yksityisseikkojen ja koneistonhoidon perillä. Uskon hyvään tulokseen. Pitäkää silmällä Pinkertonin paviaania. Kunnioittava tervehdys.

Harriman."

Kuten jo sanottiin, Marconi hymyili pistäessään tämän omituisen asiapaperin lompakkoonsa.

Huvipursi "Astra" oli jo ammoin palannut takaisin ja loikoi nyt ikävissään satamassa. Mutta Marconi ei tuntenut pienintäkään halua noudattaa ainoatakaan niistä kutsuista, joita tulvaili hänelle kaikilta maailman ääriltä. Niissä puhuttiin johtokuntain kokouksista, ehdotettiin uusia valtamerilinjoja, valmisteltiin järjestelmiä j.n.e.

Mutta -- Marconi ei hievahtanutkaan S:t Vincentistä. Joka ilta hän istui myöhäiseen yöhön saakka havaintotuolillaan ja unelmoi niistä uusista maailmoista, jotka ensimäistä kertaa ihmissuvun historiassa nyt olivat ilmoittaneet jotakin itsestään. Hänellä ei ollut aihetta odottaa uusia viestejä, mutta se mahdollisuus oli olemassa, että yksi tai toinen merkillinen tiedoitus saattoi tulla, eikä hän halunnut päästää sitä ohitseen.

Mitä taas Pinkertonin paviaaniin tulee, niin tässä henkilössä asui näköjään harvinainen elinvoima. Hän toipui tavattoman pian. Oli kuin hänellä olisi ollut kauhea kiire päästä eroon niistä naarmuista, mustelmista, jomotuksista ja jyskytyksistä, joita amerikkalaisen kova kengänkärki oli aiheuttanut. Hän sai myös ensiluokkaista hoitoa. Joshua P. Niggittsiä voideltiin, laastaroitiin ja syötettiin niin että hän leveni kuin susi lammaslaumassa.

Jo kahdeksantena päivänä "vastoinkäymisestään" hän ilmaisi haluavansa lähteä tuosta vieraanvaraisesta saaresta. Mutta sitä ei englantilainen lääkäri, muuten itse herttaisuus, voinut sallia. Myöskään ei hänelle suotu tilaisuutta päästä kosketuksiin viranomaisten kanssa. Sen sijaan hänet sullottiin täyteen sanomalehtiä ja uusinta kirjallisuutta. Ja joka aamu hän sai langattoman tuomia uutisia koko maailmasta.

Mutta Niggittsiä eivät huvittaneet uutiset eikä kirjallisuus. Hänen puolestaan olisivat huoletta kaikki maailman kirjastot saaneet palaa poroksi, eikä häntä olisi häirinnyt vähääkään paavin kuolema tai Leniniä kohdannut halvaus. Hänen ainoa harrastuksensa kohdistui kysymyksiin, vieläkö siveellisen lesken kostonhimoiset sadattuhannet odottivat ja vieläkö jalkapallon potkija Nathanael Smith yhä eli. Sillä Niggittsin liikeyrityksen yhtenä ehtona oli, että murhaaja joutuisi sähkötuoliin elävänä, arvatenkin jotta kuoliaaksi potkittu siveysfilosofi tuntisi taivaassa koston makeutta. Neljännentoista päivän mentyä Niggitts tunsi olevansa terve kuin kala, mutta koska hän ymmärsi ankaralla Marconilla olevan omat syynsä siihen, ettei häntä päästetty lähtemään ensi tilassa, niin hän näytteli kohtaloonsa alistuvan osaa. Hän vannoi, että S:t Vincent oli maallinen paratiisi, ihan erikoisesti häntä varten luotu. Ei mikään parantola voinut olla hänelle rakkaampi. Ja jottei antaisi lääkärille aihetta näiden hänen ylistelyidensä vilpittömyyden epäilemiseen, hän oli olevinaan raukea ja väsynyt ja makasi peite vatsan yllä ja nenä taivasta kohti.

Joko tästä syystä tai siitä, että toiveet huomaamattomaan S:t Vincentistä poistumiseen eivät olleet suuret, oli Niggittsin vartiointi hieman leväperäistä. Kuumuus oli myös alkanut käydä rasittavaksi vaatien paljon kylmää whiskyä niille, jotka ovat tottuneet elämään kuumassa vyöhykkeessä. Kaikki tämä johti jonkinlaiseen raukaisevaan tylsyyteen, joka koitui Niggittsin hämärien aikeiden hyväksi.

No niin -- kuudentenatoista päivänä hänen saapumisestaan S:t Vincentiin ei lääkäri enää löytänyt häntä entiseltä paikaltaan, sairastuolilta. Pantiin toimeen hälytys, sähköittäjät lentelivät, toinen sinne toinen tänne, mutta salapoliisi oli kuin pyörremyrskyn tempaama ja poisviemä.

Lopuksi täytyi ilmoittaa Macronille, että hänen vieraansa oli suvainnut kadota. Italialainen suuttui, niin että hänestä lenteli kipinöitä. Kolmessakymmenessä sekunnissa hän oli kääntänyt koko saaren ylösalaisin. Pienet portugalilaiset lensivät joka soppeen ja nuuskivat jokaisen kolon.

Ennen pitkää kuitenkin keksittiin arvoituksen ratkaisu. Sillä samaan aikaan kuin Niggitts oli myös eräs koneenkäyttäjä kadonnut. Tämä oli maannut sairashuoneella punataudin takia. Ja nämä kaksi, jotka tavalla tai toisella olivat sattumalta löytäneet toisensa, olivat karanneet vieden mennessään satamalle kuuluvan moottoriveneen sekä kymmenen kannua bensiiniä.

Langattomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Mutta noilla kahdella herrasmiehellä oli hyvä etumatka.

Kahta päivää myöhemmin löydettiin vene ja amerikkalainen koneenkäyttäjä eräältä Kanarian saarelta. Hänet vietiin riemusaatossa takaisin S:t Vincentiin, jossa sairashuone ja punatauti odottivat häntä.

Mutta Joshua P. Niggitts oli tavannut Cadiziin menevän laivan ja huristi jo täyttä vauhtia Simon Newcombe Harrimanin vanavedessä.

Maailma on kuitenkin suuri, silloinkin kun luureunarillejä käyttävä mies on kysymyksessä. Ja vielä suuremmaksi ja hankalammaksi maailma kävi Pinkertonin miehelle sen johdosta, että hänen takaa-ajamansa uhri oli saanut varoituksen itse S:t Vincentin suurmestarilta.

IX.

Viime Hetkessä.

Farmanin tehtaissa viimeisteltiin Kervelin merkillistä lentotasoa, ja Simon Newcombe Harriman, keksittyään itselleen taas uuden nimen, osoitti suurta sankarillisuutta harjoitellessaan ensiluokkaiseksi korkeuslentäjäksi.

Samaan aikaan Joshua P. Niggitts pani liikkeelle kaiken tarmonsa tyydyttääkseen kostonhimoista bostonilaista leskeä.

Ja koska hän ei ollut mikään pässinpää, niin hän koetti ensin lahjoa erästä Marconi-sähköittäjää, Cadizin langattoman aseman hoitajaa, jotta tämä sieppaisi kaikki S:t Vincentistä lähetetyt sanomat. Hän aavisti, että Harrimanilla oli jokin tieteellinen työ suoritettavana ja että mies sai Marconilta määräyksiä. Kun yritys ei onnistunut, niin Niggitts muutti päämajansa erään toisen aseman naapuruuteen, toivoen sieltä mahdollisesti löytävänsä jonkun lahjottavan olion, joka maksua ja hyviä sanoja vastaan taipuisi antamaan hänelle halutut tiedot.

Hän valitsi varmalla vaistollaan Oporton langattoman aseman. Niggitts oli aina kuullut portugalilaisia parjattavan Euroopan ryhdittömimmäksi väeksi. Ja ollen tämän alan erikoistuntija hän löysikin, viikon tunnollisesti etsittyään ja kyseltyään, juuri sellaisen miehen, jota hän tarvitsi. Tämä oli muudan nuori englantilais-portugalilainen, joka palveli Oporton langattomalla lennätinasemalla. Hänen nimensä oli Navario. Niggitts oli varmalla vaistollaan onkinut tietoonsa, että tällä herralla oli suuret elämänvaatimukset. Hän pelasi, hän joi ja oli suuri naisten ihailija. Ja hänen tulonsa olivat pienet hänen ylellisiin taipumuksiinsa verraten.

Useimpien amerikkalaisten tapaan Joshuakin oli oikea saituri. Hän joi, mutta mieluimmin jäävettä; hän pelasi, mutta parhaastaan pähkinäpeliä. Mutta nyt hän hyvän tarkoituksen vuoksi solmi vilpittömän ystävyysliiton Navarion kanssa, joka oli mielissään, kun sai juoda itsensä humalaan vapaa-öinänsä tuossa komeassa kaupungissa Douron varrella. Niggitts esiintyi rikkaana amerikkalaisena ja turmeli vatsaansa ja ankaria periaatteitaan tämän elämänhaluisen sähköittäjän seurassa. Hän piti huolen siitä, että Navarion velka kasvoi, puijasi tätä minkä ehti poker-pelissä, ja sai hänet kaikenkaltaisin viheliäisin keinoin riippuvaisuussuhteeseen.

Näissä oloissa ei Niggittsin tarvinnut kauan salata aikeitansa. Navarion estelyt oli helppo voittaa. Eikä kiinnijoutumisen vaarakaan tuntunut suurelta niiden tuhannen dollarin rinnalla, jotka Niggitts lupasi hänelle, jos hän voisi siepata muutamia Marconin yksityissanomia. Se myös rauhoitti hänen portugalilaista omaatuntoansa, ettei Niggitts vaatinut itse sanomia vaan ainoastaan näiden osoitteet. Erityisesti tuntui nimi Harriman kiinnittävän amerikkalaisen mieltä.

Seuraus oli, että Navario yhtäkkiä muuttui ahkeraksi ja tarkkaavaiseksi. Hänen esimiehensä rupesivat toivomaan, että nuoren apulaisen velvollisuudentunto oli herännyt jollakin merkillisellä tavalla. Hän ei myöhästynyt minuuttiakaan vartiovuoroltansa. Päinvastoin -- hän oli halukas milloin tahansa ottamaan toistenkin vuoroja ja pääsi näin muutamassa päivässä virkatoveriensa erikoiseen suosioon.

Mutta hänen tunnollisuuttansa ei suosinutkaan erikoinen onni. Hän sieppasi useita S:t Vincentistä lähetettyjä ja Marconin allekirjoittamia sähkösanomia. Enimmät olivat osoitetut Marconi-yhtiölle Lontooseen ja tuntuivat olevan puhtaasti liikeluontoisia. Pari, joiden sisällys ei ollut juuri mistään kotoisin, oli osoitettu jollekin Kervelille Pariisiin, rue Rambuteau 157.

Navario kirjoitti muistiin muutamia sanomia ja kaikki osoitteet sekä luovutti ne Niggittsille, jonka naama venyi pitkäksi; Pariisin osoitteet pistettiin kuitenkin muistikirjaan.

Arvaten, ettei täältä voinut saada enempää, Niggitts maksoi viisisataa dollaria sähköittäjälle ja matkusti umpimähkään Pariisiin, jossa hän kaikkien mahdollisuuksien varalta lähti Rambuteau-kadun varrella asuvan Kervelin puheille.

Hänelle kävi samoin kuin eräitä viikkoja aikaisemmin Harrimanille. Ärtyinen keksijävanhus otti vastaan hänet sangen epäluuloisesti, etenkin kun Niggittsin ranskankielen käyttö oli ihan hirveätä.

Yhtäkkiä viimeksimainitun päähän pälkähti turvautua Marconin nimeen.

"Tulen Marconin luota", sanoi hän. Eikä hän siinä valehdellutkaan.

Silloin ovi avautui muitta mutkitta. Parempaa "sesam"-sanaa ei Niggitts olisi voinut löytää. Mutta tuon vanhan, valkopartaisen, nyt äkkiä ystävällisesti hymyilevän herrasmiehen näkeminen ei mainittavasti rohkaissut häntä.

"Marconin ystävät ovat minunkin ystäviäni", sanoi vanhus. "Ettekö suvaitse astua sisään?"

Niggittsiltä ei puuttunut julkeutta, kuten kai olette huomanneet. Mutta äijän ystävällisyys ei oikein häntä miellyttänyt. Ja minkä valheen hän nyt syöttäisi tuolle ukolle?

Mutta seuraavat Kervelin sanat panivat hänen korvansa höröttämään.

"Minä oletan teidän tulleen tapaamaan Harrimania. Mutta pelkään teidän hiukan myöhästyneen."

"Toivottavasti en sentään ihan", yski Niggitts salatakseen ääretöntä hämmästystään. "Minun oli määrä ehdottomasti puhutella häntä, ennen kuin hän matkustaa. Muutamia vihjauksia ja neuvoja... niin, tehän ymmärrätte. Mistähän voisin saada hänet käsiini?"

Kervel katseli tuokion terävästi pientä amerikkalaista jolla oli voimakkaat, verikoiraa muistuttavat kasvot. Niissä oli selvästi jotakin, josta hän ei pitänyt. S:t Vincentin tapahtuman jättämät naarmut eivät nekään kaunistaneet Niggittsin ulkonaista olemusta.

"Harriman mainitsi kerran minulle, että joku mies vainosi häntä. Joku Pinkertonin toimiston lähetti. Ette kai te ole se mies?"

Niggitts ei kadottanut kylmäverisyyttään.

"Minä tunnen tuon jutun", lausui hän nopeasti. "Sen takiahan Marconi lähettikin minut. Mainitsemanne henkilö on tällä hetkellä Pariisissa. Harriman on suuressa vaarassa. Olen seurannut asianomaista Portugalista tänne. Ja on täysi syy uskoa, että hän on päässyt ystävämme jäljille... Te ette oikein luota minuun. Ehkä luotatte paremmin, jos kerron olevani Marconin uskottuja. Joku aika sitten olin läsnä, kun hän lähetti teille erään sähkösanoman."

Niggitts luki nyt sen sanoman, jonka Navario oli siepannut ja josta hän varovaisuuden vuoksi oli ottanut jäljennöksen matkaansa.

Kervelin kasvon kirkastuivat.

"Aivan oikein", sanoi hän. "Mutta ei voi näinä aikoina koskaan olla kyllin varovainen... Sittenkin minä yhä pelkään, ettette tapaa Harrimania enää maan pinnalta."

"Mitä sanotte, onko hän kuollut?" huusi Niggitts säikähtäen.

"Niin pahoin ei ole laita", hymyili keksijä. "Mutta Harriman on tällä hetkellä lähtemässä suurelle, ihmeelliselle matkalleen minun lentotasollani. Hänen oli laskelmien mukaan määrä nousta ilmaan kahdentoista aikaan. Ja nyt on kello kymmentä vailla kaksitoista."

"Mistä, mistä?" puhkui Niggitts.

"Issyn lentokentältä. Ellei hän..."

Vanhus aikoi lisätä muutamia lohduttavia sanoja, mutta vilkaistessaan eteensä, hän huomasikin puhuvansa seinälle.

Niggitts oli kadonnut ja toinen kuuli, kuinka hän manaili harppoessaan portaita alas.

Kervel ravisti päätänsä. Sitten hän palasi taas sisään työnsä ääreen ja alkoi silmät kiiluen kiinnittää uusia ilmanvalloitussuunnitelmia piirustuslaudalle.

X.

Poloinen Isä.

Harriman oli tosiaankin Issyn lentokentällä, jossa hänen oli määrä ottaa kone haltuunsa.

Hän oli omituisessa mielentilassa, ei niin paljoa siksi että hän oli lähdössä uhkarohkealle ja seikkailurikkaalle matkalle tuohon arvoitukselliseen maailmanavaruuteen, vaan siksi että hän oli juuri palannut erään kemistin, Henry Debussonin, luota.

Nuori amerikkalainen ei ollut vähääkään hentomielinen. Hänen muuten hyvin kehittyneissä aivoissaan ei ollut lainkaan romanttisten tunteitten keskusta. Vaikka hän nyt oli aikeissa lähteä mitä haavellisimmalle retkelle, ei hän silti ollut itse mikään haaveilija eikä uneksija. Ellei hän olisi ollut varma siitä, että hänen aikomansa matka perustui tieteelliseen mahdollisuuteen, ei hän olisi uhrannut sille ajatuksen hiventäkään.

Ja sittenkin pieni vierailu pienessä kaupungissa, jossa Debusson nyt vietti ilotonta, yksinäistä erakkoelämää, oli pannut hänen päänsä pyörälle. Hän muisti jokaisen pienen yksityiskohdan tästä vierailusta.

Vain suurella vaivalla hän pääsi kuuluisan kemistin kotiin. Tämän pieni valoisa asumus Seinen rannalla oli ihan kuin haudaksi muuttunut sen jälkeen kuin talon aurinko oli lakannut siellä valaisemasta.

Mutta kun amerikkalainen kömpelöllä tavallaan oli pyytänyt anteeksi ja maininnut asiansa sekä näyttänyt Marconilta saamansa paperit, niin tuo ennen aikaansa vanhentunut mies joutui pois suunniltaan mielenliikutuksesta. Hänen raskaisiin ja väsyneisiin silmiinsä tuli välkettä, joka koski kiusallisesti Harrimaniin. Tuollaiselta mahtoi näyttää vanha Israelin profeetta samotessaan kuolonväsyneenä kohti Kaanaanmaata.

Debusson vahvisti Kervelin kertomuksen John Langesta ja tämän morsiamesta.

"Tiedättekö", sanoi hän vilkkaasti, "minulla on täällä raskaassa yksinäisyydessäni ollut koko ajan se varma tunne, että rakas tyttäreni elää. Olen vaikeimpina hetkinäni kuullut ikäänkuin etäistä kuisketta, joka on antanut minulle hiukan lohtua."

"Ja nyt kerron teille", jatkoi kemisti hidastellen, "jotakin, jota en tähän saakka ole uskonut yhdellekään ihmiselle. Täällä minun talossani käyskentelee eräs puolihassu miespoloinen, joka on aivan ikuisen pimeyden rajoilla. Hän oli ranskalainen tullikapteeni, ja hänen nimensä on Jacques Dufresnes. Hän otti osaa siihen taisteluun, jonka ehkä tunnette. 'Melunin teurastuksen' nimisenä. Eräs salakuljettajasakki yllätettiin omassa pesässään ja puolustihe sankaruudella, josta on tullut näiden seutujen sananparsi. Kun saartoväki oli saanut joukon antautumaan ja oli varma saaliistaan, räjähti koko rakennusryhmä ilmaan. Lähes tuhat miestä sai surmansa siinä tilaisuudessa. Kapteeni Dufresnes komensi sillä kertaa tullimiehistöä. Hänen lentäjänsä oleilivat läheisyydessä voidakseen hyökätä salakuljettajain niskaan. Nämä olivat nim. ottaneet erikois-alakseen ilmassatoimimisen."

"Mutta nyt he olivat selvästi älynneet, ettei sitä tietä käynyt pakoon yrittäminen. Yhtäkaikki -- sieltä lähti ulos yksi lentokone noin minuuttia ennen, kuin suuri räjähdys tapahtui. Kone oli, kuten kapteeni Dufresnes valoisina hetkinään on minulle kertonut, ihan erikoismallinen ja vahvasti rakennettu. Se nousi maasta silmänräpäyksessä ja kohosi melkein pystysuoraan ylös. Ja Dufresnes luuli, että John Lange ja minun tyttäreni, jotka olivat kihloissa, istuivat siinä koneessa. Hänen arvelunsa osoittautui oikeaksi ainakin sikäli, ettei Langen ruumista löydetty toisten joukosta, huolimatta tarmokkaista etsiskelyistä. Mitä nyt minun tyttäreeni tulee, niin tiedämme ainoastaan Dufresnes ja minä, mutta ei kukaan muu, että hän pakeni minun talostani varoittamaan sulhastansa."

"Sulhanen kuului siis salakuljettajasakkiin", pisti väliin Harriman, joka vastoin tahtoaan oli ruvennut lämpenemään.

Debusson nyökkäsi surullisesti.

"Niin, epäilemättä asian laita on niin", sanoi hän. "Mutta tämäkin tieto kuuluu yksinomaan minulle ja Dufresnesille. Emmekä me ole tahtoneet tahria hänen muistoansa -- pikku Clairen vuoksi. Mutta nyt saatte kuulla lisää. Dufresnes lentäjineen ajoi takaa lentokonetta, joka oli aseeton. Mutta tämä nousi niin nopeasti ja niin korkealle, etteivät toiset voineet seurata sitä. Dufresnes oli menettää henkensä sillä matkalla. Hän saavutti korkeuden, jossa tavalliset happikojeet eivät riittäneet. Hänen kätensä ikäänkuin jäätyivät. Kone alkoi syöksyä maata kohti. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hän pääsi siitä ulos ja pelastui laskuvarjostimen avulla. Hänen viimeinen näkemänsä oli tuo toinen kone, se, jota hän ajoi takaa. Se suorastaan syöksähti ulos avaruuteen, jossa sen nielaisi itse aurinko. Se näytti loistavalta saippuakuplalta, joka haihtui valtavaan valomereen. Se katosi kipinäsateeseen, eikä Dufresnes nähnyt sitä enää."

"Monta kuukautta me kuulustelimme kadonnutta konetta. Ei kukaan ollut nähnyt sitä. Ei kukaan ollut kuullut siitä."

"Mutta Dufresnes ei ollut oma itsensä sen hetken perästä. Tullessaan alas maanpinnalle hän oli puolisokea ja tiedoton. Kauhea matka oli murtanut hänen sekä ruumiillisen että henkisen elimistönsä. Se olikin ehkä parasta hänelle. Sillä vastuu, jonka hän oli ottanut hartioilleen, oli suurempi, kuin mies jaksoi kantaa. Hänhän oli järjestänyt salakuljettajain takaa-ajon ja siten aiheuttanut yli tuhannen urhoollisen ranskalaisen sotilaan kuoleman -- ja kerrassaan tuloksetta. Parikymmentä salakuljettajaa tosin menetti henkensä, mutta he veivät mennessään lähemmät tiedot suunnattomasta järjestöstä, joka vain tiedettiin olevan olemassa."

"Kaikki kävivät Dufresnesin kimppuun. Mutta hän ei kyennyt edes selittämään eikä itseään puolustamaan. Oli kuin itse auringonjumala olisi sokaissut hänet ja pimittänyt hänen järkensä. Varjon kaltaisena hän hoippuu täällä. Hän puhelee järkevästi, hän on lempeä ja rauhallinen, mutta mikään ei kiinnitä hänen mieltänsä. Minun luullakseni hänen elämänsä on vain yhtä ainoata unennäköä: unta siitä auringosta, joka nielaisi hänen rakastamansa naisen... Väkeväluonteisille miehille käy usein niin."

Henry Debusson huokasi raskaasti.

"Kenties minun olisi käynyt samoin kuin Jacquesinkin", jatkoi hän, "ellei minua olisi kaiken aikaa elähdyttänyt toivo saada nähdä tyttäreni vielä. Heikon heikko toivo!"

Harriman nousi.

"Jos tapaan tyttärenne", sanoi hän rauhallisesti, "sanon hänelle teiltä terveisiä."

"Mitä tarkoitatte?" änkytti vanhus.

"Koetan piakkoin lähteä samaa tietä, jota John Lange meni", lausui amerikkalainen koruttomasti... "Kone on samaa lajia, mutta apuneuvot paremmat. On olemassa mahdollisuus, että saatte nähdä tyttärenne jälleen."

"Uskomatonta", mutisi Debusson. "Mutta jos asia on, kuten sanotte, kuinka luulette löytävänne sen kiertotähden, josta tässä on puhe?"

Harriman hymyili -- hieman ylenkatseellisesti.

"Jokainen, joka syöksähtää ulos maan ilmakehästä, joutuu pakostakin saman kiertotähden magnetismin piiriin ja kulkeutuu uuden painolain mukaisesti."

"Mutta kuinka kauan mahtaakaan tämä matka kestää?"

"Niin, se on asia, jota en ymmärrä. Mutta John Lange ja hänen vaimonsa ovat päässeet perille tarvitsematta kuolla nälkään. Se riittäköön meille. Ja nyt hyvästi sitten!"

Debusson aikoi sanoa jotakin, mutta hänet keskeytti muudan kalpea mies, joka toisten huomaamatta oli astunut huoneeseen. Mies oli kapteeni Dufresnes. Hän näytti olevan yhtä käherretty ja karski kuin niihin aikoihin, jolloin hän oli ilmalaivueen päällikkönä. Mutta hänen silmänsä olivat käyneet merkillisen sameiksi ja kauaskatsoviksi. Hän astui suoraan amerikkalasen luo.

"Teillä on pitkä matka edessänne", sanoi hän omituisella, verhotulla äänellä. "Varokaa suurta valoa ja syvää vettä. Sillä aamuruskon ulkopuolella on raja -- äärimmäinen raja!"

XI.

Kohti Suurta Hiljaisuutta.

Oli ollut ihmeellinen, sumuinen aamu, sellainen, josta Pariisissa ei ole puutetta keväisin. Mutta lähestyttäessä puolta päivää tuli jostakin heikko, virkistävä tuulenhenki, joka hellävaroen kuljetti pois aamupölyt suurkaupungin kasvoilta.

Harriman seisoi kevyeen lentäjänpukuun puettuna voimakkaan yksitason vieressä. Koneen siivet olivat lyhyet, ja siinä oli iso, tiiviisti suljettava hytti. Juuri nyt sukelsi voimakas, partainen pää esiin sen avonaisesta luukusta.

"Minä luulen, että kaikki on nyt kunnossa", sanoi mies ja loi vielä yhden tutkivan katseen köysiin ja tankoihin. "Ja jos akkumalaattori tuolla alhaalla pitää, mitä lupaa, niin voitte lentää suoraa päätä taivaaseen."

"Se onkin aikomukseni", vastasi amerikkalainen kuivasti.

Ranskalainen insinööri loi hieman ihmettelevän katseen nuoreen lentäjään, joka oli saanut päästötodistuksensa kahdeksan päivää sitten, mutta kuitenkin lensi kuin vanha tekijä. Itsekseen hän luultavasti ajatteli, että amerikkalaisilla lienee yleensä erittäin tyhmä tapa ilmaista tavallisia asioita, mutta ei sanonut mitään.

Ylimalkaankin Henry Farman oli mahdollisimman harvojen sanojen mies. Hän kuului jo lentotaidon ikämiespolveen ja olisi voinut jo vuosia sitten asettua laakereilleen lepäämään. Mutta ihmiset, jotka ovat matkustelleet paljon ilmassa, eivät mielellään lepää ennen kuin kuolema heidät korjaa.

Oli tuottanut nautintoa hänelle tämän uuden Kervel-koneen rakentaminen, koneen, joka oli varustettu omituisella sähkömoottorilla, hämmästyttävän kevyellä työkykyynsä nähden. Hän aavisti, eikä syyttä, että Ilmari Erkon akkumalaattori saa aikaan mullistuksen lentokoneiden ja kaikkien muiden kulkuvälineiden alalla. Mutta erinäisistä syistä, jotka eivät kuulu tähän kertomukseen, hän ei ollut vielä päässyt sovelluttamaan keksintöä käytäntöön.

"Te voitte tällä koneella saavuttaa minkä tahansa korkeus- ja pituusennätyksen", sanoi hän astuessaan alas koneesta. "Akkumalaattori on niellyt sähköä niin paljon, että tuntuu kerrassaan uskomattomalta... Se voi viedä teidät vaikka Marsiin", lisäsi hän piloillaan.

"Miksi juuri Marsiin?" kysyi amerikkalainen terävästi.

"Tai mihin hitolle itse haluatte", vastasi Farman hieman kärsimättömästi... "Teillähän on pitkän matkan eväätkin... Matkustatteko yksin vai tuleeko Marconi mukaan?"

"Matkustan yksin", vastasi Harriman äkkiä innostuen. "Marconi on, kuten tiedätte, S:t Vincentissä. Hän tulisi iloiseksi, jos lähettäisitte hänelle ilmoituksen lähdöstäni. Siinä voisitte sanoa, että minulla on mitä parhaat toiveet tehtäväni onnistumisesta. Tuon koneen turvissa luulen olevani suojattu kaikilta onnettomuuksien mahdollisuuksiltakin. Jos palaan takaisin, niin tapahtuu se vain siksi, että avaruus on paiskannut minut helmastaan. Mutta silloin ei minussa enää ole henkeä. Sanokaa hänelle tämä."

Farman katsoi tarkkaan nuorta lentäjää.

"Te olette minusta juuri sen näköinen kuin voisitte antautua vaikka minkälaiseen epätoivoiseen yritykseen", virkkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. "Mutta se ei kuulu minulle. Kaikki suuret keksinnöt ja löydöt juontavat alkunsa jostakin epätoivoisesta teosta. Kun Orville Wright ja minä -- siitä on jo melkein ihmis-ikä kulunut -- lentää räpyttelimme näillä seuduin, ei kukaan tahtonut vakuuttaa meidän henkeämme. Ensimmäiset sadat metrit lentämisen historiassa ovat maksaneet monta ihmishenkeä. Ja nyt te tahdotte lentää kuuhun tai ainakin sinne päin. Vanhat ihmiset sanoisivat varmasti sitä hulluudeksi. Minä puolestani en koskaan tule niin vanhaksi, että estelisin nuorta miestä tekemästä jotakin uhkarohkeata tyhmyyttä silloin kun on kysymyksessä uusien alueiden voittaminen tieteelle."

"En tiedä, mitä voitan", mutisi amerikkalainen melkein vihaisesti. "Mutta sen tiedän, ettei minulla ole mitään menetettävää."

"Entä henki?"

"Se on erinäisistä syistä menettänyt kaiken arvonsa täällä maan päällä. Eräät ihmiset eivät osaa puhuakaan mistään muusta kuin laeista ja viranomaisista. Äitini, joka oli Bostonissa pesijättärenä, sanoi usein, että minä muka ennemmin tai myöhemmin joudun helvettiin. Tahdon saattaa hänen ennustuksensa häpeään ja koetan saavuttaa taivaan niin kauan kuin vielä on aikaa. Mutta kuka pentele siellä sormielee konetta?..."

Kumpaisenkaan huomaamatta oli eräs harmaaseen urheilupukuun puettu mies hiipinyt lentokoneen taakse, jossa hän korvat hörössä oli kuunnellut viimeistä keskustelua. Hän vapisi innosta ja hänen oikea kätensä puristui tiukkaan browningin kahvan ympärille.

Siellä oli todellakin Joshua P. Niggitts. Ja nyt tuo luureunarillirakkari oli kuin olikin kiikissä. Onneksi hän oli ehtinyt ajoissa!

Varmemmaksi vakuudeksi salapoliisi kapusi ylös toiselle siivelle, välittämättä vanhoista S:t Vincentin aikuisista romurautakasan aiheuttamista naarmuista. Ja koska hytin katto oli auki, niin hän laskeutui päättävästi alas tilavaan pikku hyttiin, veti esiin revolverinsa ja vannoi karkean epäkirkollisesti, ettei Simon Newcombe Harriman kuuna päivänä pääsisi tekemään lentoretkeä hänen kanssaan eikä yksinään.

Juuri tällä hetkellä nuori amerikkalainen keksi, että joku asiaankuulumaton hääräili hänen koneessaan.

Ja seuraavassa sekunnissa hän sai nähdä näyn, jota hän kaikkein vähimmin olisi itselleen toivottanut -- nimittäin Pinkertonin asiamiehen seisomassa keskellä hänen lentokoneensa pyhättöä revolveri toisessa ja sinetillä varustettu paperi toisessa kädessä.

"Lain nimessä", ärjäisi Joshua nyt toista kertaa verrattain lyhyen ajan mittaan, "minä vangitsen teidät, Nathanael Smith, murhasta syytettynä."

Kaksi viimeistä sanaa hän suorastaan sähisi -- lähinnä vaikuttamaan todistajaan, joka osui olemaan läsnä.

Mutta Farman ei ollut juuri tietääkseenkään Niggittsin salapoliisi-eleistä. Hän kääntyi Harrimanin puoleen.

"Taivaan matkasta ei siis tällä kertaa taida tullakaan mitään", sanoi hän nauraen.

"Ei, nyt mennään ensin New Yorkiin ja sitten helvettiin", riemuitsi Niggitts.

"Minuutin kuluttua lähden", sanoi Harriman ja kietaisi kaulaliinansa tiukempaan kaulansa ympärille.

"Se saadaan nähdä", ulvoi salapoliisi.

Hän sai tosiaankin nähdä sen -- ja vielä muutakin.

Pantterin vikkelyydellä Harriman hyppäsi siivelle. Niggitts ampui, mutta ei tietenkään osannut. Sen sijaan osui häneen nyrkinisku, ihan silmän alle, siinä olevaan arkaan hermoon. Se salpasi hänen kaunopuheliaisuutensa vahvojen telkien taakse. Hän vaipui läjään hytin pohjalle, jossa hän ensimäisen minuutinpuoliskon ajan kuvitteli olevansa höyryvasaran alla Bethlehemin terästehtaassa.

Harriman yritti nostaa tajutonta miestä ulos hytistä.

Silloin hän kuuli Farmanin äänen:

"Jos aiotte taivaaseen, niin kiirehtikää. Tuolta tulee joku yli kentän, ja vauhdista päättäen hän on ranskalainen salapoliisi."

Silloin amerikkalainen muuttui yhtäkkiä teräkseksi ja raudaksi. Hän päästi Niggittsin irti, veti alas hytin katon ja tarttui ohjauspyörään. Dynamo pirisi, potkurit liikahtivat ja sähisten lensi voimakas yksitaso yli kentän, kohosi äkkiä ja liukui keula edellä kohti aurinkoa ja eetteriä, Joshua P. Niggittsin vähitellen täristessä takaisin tajuntaan.

Mutta Farman jäi seisomaan ja seurasi kauan silmillään poismenevää.

"Se nuoriso, se nuoriso", mutisi hän. "Maa ei enää riitä sille. Nyt se jo lähtee painiskelemaan tähtien kanssa!"

Toinen Osa

ääRimmäIseltä Rajalta

XII.

Ihminen.

John Andersson istui jollakin, joka muistutti kiveä, ja vuoleskeli lastuja jostakin, jota saattoi kuvitella puupalaseksi.

Missä hän oli, ei hän tiennyt itsekään. Mutta hänellä oli viileä luonne, kuten kaikilla Falunin seudulla syntyneillä ruotsalaisilla. Arvatenkin sikäläiset rautakaivokset ovat auttaneet tämän tyynen ja kylmäverisen luonteen muodostumista, luonteen, jota ei järkytä tapausten oikullisuus.

No niin -- John Andersson vuoleskeli siis lastuja, samalla keskustellen kummallisten äännähtelyjen avulla erään naista muistuttavan olennon kanssa.

"Tässä _kho, khis, khos_", sanoi Andersson opettavalla äänensävyllä.

"_Prim, thi, tios, tion_", pärskyi olento, ruskeat silmät suunnattuina valkoisen miehen huuliin.

Silloin John Anderssonilta pääsi makea nauru.

Olento katsoi kysymysmerkkinä häneen. Ensin hänen hipiänsä, joka ei muuten muistuttanut hipiää, muuttui heikosti sinertävän väriseksi -- kysyväksi, sitte se muuttui siniseksi -- tyytymättömäksi ja lopulta ruusunpunaiseksi -- raivoavaksi.

"Pzjy, pzjy", kuiskasi ruotsalainen jäähdyttävästi. "Tyttölapset ovat aina samanlaisia, tulit mihin tahansa", mutisi hän itsekseen omalla äidinkielellään.

Nuoren naisen vaikutuksille herkkä hipiä vaihtoi värinsä kauniiksi vaaleanpunaiseksi; samalla hänen syvistä silmistään loisti omalaatuinen sydämellinen auringonpaiste.

Sitten hän nousi seisomaan, nytkäytti omituisesti päätänsä ja poistui lyhyin joustavin askelin.

John Andersson katseli hänen vaellustansa yli tuon tyypillisen aurinkomaiseman. Hän ei ollut lainkaan maapallolla elävien naisten näköinen. Hänen korkeutensa oli tuskin yli neljän jalan. Kasvot olivat vailla kiinteitä piirteitä. Nenä muistutti jonkin verran koiran kuonoa, ja suu oli ulkoneva ja hyvin leveä. Omituisimmat olivat kuitenkin hänen kätensä ja jalkansa. Ne olivat ihan kuin koiran käpälät ja ohuen, silkinhienon karvan peittämät. Mutta hänen ruumiinsa oli täysin naisellinen hienoine, kiinteine muotoineen, jotka selvästi saattoi havaita sangen puutteellisen puvun läpi. Pukuna oli ohut, paitaa muistuttava hame, joka oli tehty palmikoidusta silkinnäköisestä ruohosta.

Yhtäkkiä nainen katosi. Oli kuin maa olisi niellyt hänet.

On muuten outoa puhua maasta sen maiseman yhteydessä, joka nyt jo toista vuotta oli ollut John Anderssonin silmien edessä. Se oli valtainen pinta, jonka peitti korkea harmaansinipunainen sienimäinen ruohokerros. Ja tätä mahtavan yksitoikkoista erämaa-maisemaa leikkeli vesi, joka virtasi syvissä, toivottomuuteen saakka säännöllisissä, luultavasti järkiolentojen valmistamissa kanavissa.

Nämä leveät juovat olivatkin ainoat, jotka antoivat tuolle muutoin niin kuolleelle tasangolle hiukan eloa ja liikettä. Sillä kanavat olivat alituisessa liikkeessä. Vesi, jonka väri oli syvä, melkein kuparinvihreä, virtaili lakkaamatta kohotellen pinnalleen kuohuja, vaikkei kukaan voinut nähdä, mistä se tuli ja mihin se laski.

John Andersson nousi. Hänen vaatteensa roikkuivat repaleina hänen yllään. Ne olivat ikäänkuin käyneet hauraiksi tuon suuren ja häikäilemättömän auringon vaikutuksesta, joka hehkuvaa messinkikattilaa muistuttaen kieri yli höyryävän taivaan. Eräs iso sammakon näköinen eläin kohosi samalla ruohosta ja katseli ruotsalaista syvillä, ruskeilla hevossilmillään. Se ojenteli jäseniään niinkuin heräävä kissa ja kohottautui neljälle voimakkaalle, jäntevälle jalalleen, joiden jalkaterät olivat vahvasti ulospäin kääntyneet. Sammakkomaisuus väheni nyt, ainoastaan kostealla iholla oli sama harmaanvihreä pohjaväri, josta eroittui syylämäisiä täpliä. Eläin liikkui notkeasti sienimäisessä ruohikossa ja hieroi pikimustaa kuonoansa Anderssonin puolialastomaan sääreen sekä päästi lyhyen, ystävällisen ulvahduksen, joka hieman muistutti ruohoaavikon koiran hiljaista yöulvontaa. "_Khris, khrime, khli_", sanoi Andersson ystävällisesti. Ihmeellinen eläin pyöritteli miettiväisesti ja älykkäästi päätänsä, tuota voimakasta sammakonpäätä.

"_Skruk_", vastasi se ja aukaisi kidan, josta loisti rivi sarvimaisia levyjä ja pieni karkea mutta kuiva kieli. Tämä kieli leikitteli tummassa kidassa. Sitten eläin teki kokokäännöksen ja alkoi astella ylen arvokkain ja juhlallisin haikaran-askelin tuossa harmaansinipunaisessa ruohossa. Nyt ilmeni, ettei tämä sienimäinen nurmikko, josta nousi pieniä kosteita käärmemäisiä vesihöyryjä, ollutkaan ihan niin tiheätä kuin ensi silmäykseltä saattoi luulla. Se oli jaettu isoiksi säännöllisiksi neliöiksi, joiden pienet reunakourut näyttivät kaikki johtavan alas suuriin kanaviin. Nämä omituiset tiet, tai paremmin sanoen polut, olivat tehdyt jostakin ruskeankeltaisesta, kautsua muistuttavasta aineesta. Samaa ainetta oli se yksinäinen kivikin, jolla Andersson oli lepäillyt. Määrättyjen välimatkojen päässä oli aina tuollainen kivi, neliön muotoiseksi muovailtu, kuten kaikki muukin, mitä niin sanoaksemme ihmiskädet olivat muokanneet.

Anderssonilla ei tuntunut olevan kiirettä. Hän oli pitkä, voimakas, vaaleatukkainen ja -partainen mies. Hänen hipiänsä, joka epäilemättä oli joskus ollut selvästi valkoverinen, oli menettänyt hiukan pohjoismaista luonnettaan. Ilma ja olosuhteet ikäänkuin söivät hänen ihonsa pintaa, joka oli muuttunut kosteaksi ja saanut heikon harmaansinipunervan vivahduksen, häntä ympäröivän ruohon värin. Hän oli mahdottoman laiha, mutta tämä laihuus ei ollut epätervettä. Hänen käyntinsäkin oli kadottanut osan niistä tyypillisistä ominaisuuksista, jotka ovat tunnusmerkillisiä tuolle suurelle imettäväiselle: ihmiselle! Se oli samalla kertaa keinuvaa ja hiiviskelevää, niin kuin sen eläimen, joka liikkui hänen edellään sienimäisessä, kukattomassa ja hyönteisiä vailla olevassa ruohossa. Koko maisema oli kuin kuollut. Ei linnunlaulua, ei eloa, ei liikettä. Eikä kuitenkaan äänettömyys ollut täydellinen.

Tarkka korva olisi havainnut heikkoa, keskeytymätöntä kohinaa ja etäistä, yksitoikkoista jyminää, joka tuntui tulevan maan sisästä.

Yhtäkkiä eläin pysähtyi erään tavallista isomman kiven viereen. Se käänsi suuren sammakkopäänsä mieheen päin, joka tuli perästä, astui muutaman askeleen vasempaan ja katosi.

Näytti siltä kuin ei Anderssonista olisi tämä ilmiö ollut lainkaan ihmeellinen. Hän kulki rauhallisesti edelleen ja päästyään kiven luo hän nojautui siihen sekä loi tutkivan katseen taivaalle, aivan kuin merimies, joka illalla arvioi seuraavan päivän mahdollisuuksia. Sitten hän kopeloi rääsyjään ja otti esiin lompakon, joka sekin näytti menettäneen alkuperäisen värinsä. Siinä oli yhdessä lokerossa valokuva ahkerasta käsittelystä kulunut. Andersson katseli sitä tarkkaan. Se esitti nuorta tyttöä, jolla oli suuret, vilkkaat silmät. Erikoisen kaunis ei tyttö ollut, mutta hänen hymynsä oli mehevää, tervettä ja nuorekasta.

John Andersson huokasi ja hänen vaaleihin, hyväntahtoisiin silmiinsä tuli kauastähtäävä, kaihoisa katse. Sitten hän suuteli valokuvaa ja pyyhki sen jälkeen kuluneen hihansa kulmalla huolellisesti pois kyyneleet, jotka olivat kuvalle tipahtaneet.

Puolittain vaistomaisesti hän kääntyi katsomaan laskevaa aurinkoa, joka suurena ja mahtavana sekä teräväpiirteisenä painui taivaanrantaa kohti ja muutamiksi silmänräpäyksiksi paljasti erään korkean, valkoisen tunturin, joka tavallisesti oli kosteasta maasta nousevan höyryn peitossa.

Sitten hän pisti valokuvan takaisin, astui pari askelta eteenpäin, kumartui alas ja katosi yhtä äkisti kuin hänen äskeinen seuralaisensakin.

Mutta aurinko painui painumistaan. Saavutettuaan taivaanrannan se hetkeksi pysähtyi ja verestävän silmän tavoin katsoi kiukkuisesti autioon yksinäisyyteen. Sitten katse sammui. Pimeys saapui pikamarssissa suurelle tasangolle. Tähdet syttyivät. Ja ennen muita eräs komea, kultainen tähti, jolla oli syvä, ihmeellinen loisto.

Se oli Maa.

XIII.

PäIVäLlisateria.

Ainoastaan maapallolla ja muutamien kirjailijain, kuten Ponson du Terrailin, Conan Doylen ja Övre Richter-Frichin, romaaneissa ihmiset putoilevat taidokkaiden laskuvarjostimien avulla. Falunilaisen John Anderssonin nykyisessä olopaikassa ei turvauduttu sentapaisiin etsittyihin, vaikka kylläkin erinomaisiin kojeisiin.

Kuten kirjoitimme: hän katosi! Mutta asia oli sangen selvä. Hän yksinkertaisesti astui eräitä portaita alas. Ja pyramiidien ajoilta asti ovat portaat olleet maailman yksinkertaisimpia ilmiöitä. Neliön pysty- ja vaakasuoria viivoja ovat rakentajat palvoneet Ramses II:sta lähtien Macody Lundiin saakka.

Ei siis tarvitse kenenkään kummastella jos John Andersson laskeutuikin alas portaita, jotka olivat rakennetut nelisärmäisistä, ennenmainittua kiinteätä kautsumaista ainetta olevista lohkareista. Tämä aine muistutti asfalttia, mutta oli pehmeämpää ja -- kuten myöhemmin ilmeni -- paljon kevyempää.

Sydän raskaana hän vaelsi alas näitä portaita, jotka muuten olivat sekä leveät että hauskat. Mutta hän kulki kuin se, joka etsii itselleen vapaaehtoista vankilaa: mitä ihmeellisimmät tunteet kalvoivat hänen sydänjuuriansa.

Mutta alhaalla John Anderssonia ei odottanutkaan vankila, vaan jonkinlainen avonainen ja hyvin valaistu tori! Valaistus ei tullut ylhäältä, multakatossa olevista reijistä, vaan valolähteinä olivat suuret nelisärmäiset paadet, joita oli määrättyjen välimatkojen päässä paljaalla maaperällä. Ne levittivät miellyttävää valoa tuohon ihmeelliseen maisemaan, joka olisi hämmästyttänyt ketä ihmistä tahansa. Mutta John Andersson ei ihmetellyt, sillä hän oli melkein vuoden päivät totutellut itseään tähän maanalaiseen kaupunkiin, joka siinä avautui hänen sattumalta niin surullisille katseilleen.

Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi valaistuja, pieniä, neliömäisiä karsinoita, joiden väliseinämät oli muurattu tuosta ruskeankeltaisesta aineesta, joka tuntui olevan tämän taivaankappaleen enimminkäytettyä rakennusainetta. Näistä kamalan yksitoikkoisista ja säännöllisistä ikkunattomista ja katottomista majoista levisi ympäristöön ystävällinen ja kutsuva hohde. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa niillä leveillä väliaukeamilla, joita maapallolla olisi nimitetty kaduiksi, mutta heikko, vuoroin kiihtyvä ja laimeneva palpatus osoitti, ettei kaupunki ollut asukkaita vailla.

Tämä palpatus, joka vähän muistutti kyyhkysen kuherrusta, hukkui kuitenkin osittain siihen kohinaan ja pulpahteluun, joka jo oli kuulunut ylös pinnallekin. Oli selvää, mistä tämä johtui. Sillä myöskin kaupunki -- jos nyt uskallamme sitä siksi nimittää -- oli metrinlevyisten kanavien leikkelemä. Vettä virtasi kaikkialla, huoneiden läpi, katujen poikki, raikasta, kuparinvihreää vettä. Se täytti ilman suloisella viileydellä ja tuoksulla ja muodosti solisevia kevätpuroja tuohon alastomaan loppumattomaan ruskeankeltaisuuteen.

John Andersson asteli verkalleen yli torin ja hyräili erästä ruotsalaista kansanlaulua. Hän pysähtyi erään karsinan eteen. Äskeinen suuri sammakkokoira ryömi ulos reiästä ja lausui hänet tervetulleeksi muutamin hyvin valituin sanoin, joissa kerakeaines oli vahvasti edustettu. Näytti todella siltä kuin eläin olisi viisaasti ja toverillisesti lukenut nuoren miehen sinisistä silmistä tämän alakuloisuuden ja halunnut antaa hänelle muutamia lohduttavia sanoja ennen kuin tämä astui huoneeseen.

Ruotsalainen katsahti eläimeen ystävällisesti ja ryömi sitten aukosta sisään. Hän tuli suureen huoneeseen, jonka nurkat olivat jaetut pieniksi lavitsoiksi. Hän hyppäsi yli vesikanavan, jonka keskikohdan muodosti neliönmuotoinen allas. Siitä levisi hillitty, vihertävä hohde olentoihin, jotka istuivat altaan ympärillä ja katselivat tulijaa lempeänystävällisin katsein. Siinä oli hyvin erityyppisiä olentoja.

Ihmismäisintä tyyppiä edusti eräs vanha pariskunta, mies ja vaimo, joiden ikää ei voitu lukea heidän otsarypyistään vaan heidän hipiänsä harmahtavasta väritunnusta. He olivat ilmeisesti tuon nuoren naisolennon vanhemmat. Tämä itse hääräsi jonkinlaisissa päivällispuuhissa, järjestellen ruoka-annoksia ruskeankeltaisiin astioihin.

Paitsi näitä kolmea ja tuota sammakkomaista koiraa, joka ihan tuntui kuuluvan perheeseen ja asui sen parissa, oli siellä vielä eräs pantterimainen eläin, jolla oli pitkä, käärmemäinen, voimakas karvaton ruumis. Sen pää ei kuitenkaan sanottavasti muistuttanut kissansukua. Otsa oli vahvarakenteinen ja korvat näyttivät ihan alkeellisilta. Silmät olivat kesyt ja viisaat, pitkäripsiset. Keskustelu, joka taukosi Anderssonin astuessa huoneeseen, otti nyt taas vauhtia. Ja selvää oli, että huonekunnan eri jäseniä eroitti toisistaan korkeintaan heidän yhteiskunnallinen asemansa. He pälpättivät kaikki samaa kieltä -- eläinten näköiset ehkä käyttivät hieman kunnioittavampaa äänensävyä, aivan kuin kohteliaat palvelijat isäntäväkeään puhutellessaan... Ja Andersson pälpätti sekaan, parhaan kykynsä mukaan. Tuntui siltä kuin hän ja kissamainen olento eivät olisi olleet oikein samaa mieltä eräistä asioista, jolloin sammakkokoira rankaisi toveriaan, muuten kohteliaan maailmanmiehen tavalla.

Omituisen perhekunnan seurustelussa oli ylimalkaan hyvin lempeä ja sovinnollinen sävy. Oli vain kaksi surullista silmäparia koko seurueessa, nimittäin Andersonin ja sen olennon, jota me lyhyyden vuoksi nimitämme nuoreksi tytöksi.

Pian sitten syötiin päivällinen.

Ruskeankeltaiset astiat, jotka muutamia minuutteja olivat porisseet eräällä maidonvalkoisella levyllä, jaettiin nyt talon asukkaille -- nuori tyttö oli jakajana -- sama annos sekä ihmisille että eläimille. Mikään erikoisen herkullinen päivällinen se ei tosiaankaan ollut. Mutta kaikille se näytti maistuvan. Se näytti heinistä keitetyltä liemeltä, mutta huoneen ryytituoksuinen ilma todisti, että oli siinä muutakin kuin pelkkiä kuivia heiniä. Kolme ihmismäistä olentoa kaatoi liemen varovasti suuhunsa, koira hotkaisi sen mahtavaan kitaansa, pitäen suurta meteliä, ja pantterikissa käytteli hyvällä menestyksellä pitkää mustaa kieltänsä.

Koko tuon yksinkertaisen kasvis-aterian aikana ei virketty ainoatakaan sanaa. Vallitsi yleinen äänettömyys. Koko maanalainen kaupunki oli näköjään kuollut. Se aterioitsi.

Päivällisellä ei näyttänyt olevan elähdyttävää vaikutusta puhe-elimiin. Päinvastoin. Oli kuin unetar itse olisi tullut verkkaan kävellen perheen luo ja jaellut haukotuksia ja raskaita silmäluomia jokaiselle.

Eläimet menivät pilttuisiinsa, vanhukset horjuivat samantapaisiin ja Andersson ryömi omaan nurkkaukseensa. Tämä oli toisennäköinen kuin muiden. Siinä oli sisustuksena jokin riippumatontapainen, joka oli koottu monesta erilaisesta esineestä ja riippui katosta paksujen köysien varassa. Lähempi tarkastus näytti, että se oli muodostettu laskuvarjostimen jätteistä. Seinällä riippui revolveri, vanhanaikainen hopeakello, Zeiss-kiikari koteloineen ja Ruotsin lippu. Näytti kerrassaan hauskalta. Mutta John Andersson huokasi taas. Sitten hän asettui riippumattoon. Kuului heikkoa surinaa, aivan kuin taalalaiskellon ruvetessa lyömään, ja sitten valo sammui.

Nuori tyttö kävi viimeisenä levolle. Hän hiipi varovasti John Anderssonin huoneeseen, ryömi sen perimmäiseen nurkkaan ja asettui nukkumaan silkinpehmoisista heinistä tehdylle tilalle.

XIV.

Ilmapallo "Thule".

Yöllä on aina omat tapansa. Pimeys tasoittaa kaiken. Se hiipii kaikkiin maailman avaruuden soppiin Sallimuksen määrääminä aikoina, se peittää vanhurskaat ja riettaat. Vain aurinko, tuo ankara hallitsija, ei nuku milloinkaan.

Yö on kaikkien salaisuuksien vartija. Sen musta huntu ei peitä yksistään kuorsaavaa ihmismatoa -- se peittää myös kauniisti ja tunnollisesti valveilla nähdyt unet, syvimmät ja hienoimmat lemmenmuistot sekä rohkeimmat suunnittelut sarastavaa päivää varten.

Ilman yötä jäisivät kaikki päivän suurteot suorittamatta. Ennen unen tuloa keksii valtiomies nerokkaimmat juonensa, liikemies parhaat saalistustemppunsa, rikollinen pirullisimmat suunnitelmansa ja runoilijasäveltäjä ihanimmat rytminsä. Mitä auringon ja luonnon näkyvät muodot eivät kykene synnyttämään ihmissydämessä, sen luo tyhjästä pimeys -- tuo suuri hiljainen innoittaja.

John Andersson ei ollut valtiomies, liikemies eikä rikollinen. Luultavasti ei milloinkaan ole maakamaralla kävellyt siivompaa kaveria. Hän oli ollut rautatyöntekijä, päässyt konesepäksi, ja levottomat sota-ajat olivat lähettäneet hänet sotilaaksi Ruotsin ilmalaivastoon.

Mutta yö oli kuitenkin hänen paras ystävänsä. Joka kerta kun hän kuuli tuon ihmeellisen surinan, joka ennusti pimeyden tuloa, hän tunsi itsensä merkillisen tyytyväiseksi. Silloin hän unohti yksinäisyytensä. Silloin hän suuntasi katseensa takaisin kaikkeen siihen, minkä hän oli kadottanut -- nuoruuteensa, lemmittyynsä, toivoonsa ja työhönsä.

Hän unohti ihmeellisen kummittelunsa tuossa tuntemattomassa maailmassa, jota hän ymmärsi niin vaillinaisesti, ja eläytyi kokonaan siihen kirkkauteen ja onneen, jonka hän oli kadottanut kaksitoista kuukautta sitten. Silloin hymyili hänelle hänen morsiamensa ja tarjoili ruusunpunaista suutansa. Ja hän kuuli suurten tehtaiden höyrykoneiden jyminää ja näki raudan punaisina liekkeinä vääntäytyvän ulos isoista uuneista.

Tuollaisina yönhetkinä valvoskellessaan John Andersson saattoi pitää pitkiä keskusteluja itsensä kanssa omalla äidinkielellään. Ja vanhat laulut paisuttivat säveliään hänen kurkussaan ja kantoivat hänet siivillään takaisin Taalainmaahan, noille vanhoille tutuille poluille, Siljanin vihannille rannoille. Niin, tuntikaupalla hän saattoi avoimin silmin uneksia isänmaastansa ja haastella ystäviensä kanssa mitä joutavimmista asioista, ja silloin aina entinen ilo ikäänkuin suhisi hänen ympärillään, eikä hän huomannut lainkaan noita kummallisia olentoja, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt ja jotka nukkuivat päästellen syviä kurkkuääniä.

Hän eli runoilijain elämää. Ei niinkuin ne herrat, jotka kirjoittavat säkeitä ja runoja savukkeista, tyttölapsista vaikka minkä nimisistä, auringon säteistä, lumesta ja vuodenajoista, vaan niinkuin ne poloiset, joiden toivorikkaat sydämet pakahtuvat juuri siitä, mitä eivät milloinkaan saavuta. Niinkuin kirjoittamattomat runot jostakin selittämättömästä syystä ovat aina parhaat, niin voi myös väittää, että ne runoilijat, jotka eivät kirjoita, ovat etevimmät.

Ja niin ollen voi sanoa, että John Andersson oli runoilija Jumalan armosta -- lyyrikko, jonka soittimen kieliä värähdytti vuorokaudet läpeensä kaipaus maan kadotettuun paratiisiin. Mutta varsinkin yön ensimmäisinä hetkinä, jolloin uni ei tahtonut tulla silmään, hän huokaili ilmoille rytmittömiä, kirjoittamattomia runojaan. Silloin hän myös hieman katkerana muisteli elämänsä onnettomuutta, ilmapallo "Thulea." Tämän "Thulen" oli rakentanut eräs insinööri, joka kokonaisen ihmisiän oli puuhannut lentokysymysten kimpussa. Moottorin ja potkurin sijasta oli "Thuleen" pantu pieni kaasutehdas, jonka valmistamalla kaasulla oli kerrassaan hämmästyttävät ominaisuudet. Samalla tuo vanha ilmapallomies oli keksinyt pallokankaan, josta ei kuutiosenttigrammaakaan kaasua päässyt haihtumaan ohjaajan nimenomaan päästämättä.

Tämä otus aiottiin lähettää ilmaan saavuttamaan aavistamattomia korkeuksia. Keksijä itse oli käynyt vanhaksi ja ahdashenkiseksi, eikä hän enää ollut kylliksi huimapäinen yrittääkseen korkeussaavutuksia, hän saattoi siis levätä maankamaralla. Mutta hän lupasi suurenpuoleisen rahasumman sille, joka halusi yrittää. John Andersson olisi mielellään mennyt naimisiin mahdollisimman pian. Hän havaitsi olevansa juuri kysymyksessä olevain rahain tarpeessa ja ilmoittautui siis muiden mukana. Hän tuli onnettomuudekseen valituksi, hänelle varattiin matkaan hyvät happivehkeet, automaattinen korkeusmittari sekä ajanmukainen laskuvarjostin. Hänen oli määrä yrittää niin ylös, kuin hän itse ja varustukset suinkin saattoivat kestää.

John Andersson oli vaaleansinisilmäinen optimisti. Hän antoi palttua varoituksille ja peloitteluille, suuteli morsiantansa ja kohosi kohti taivasta eräänä tyynenä kesäaamuna Upsalan vieressä olevalta harjoituskentältä. Tuuli henkäili heikosti idästä, niin ettei näyttänyt tarvitsevan pelätä Pohjanlahdelle joutumista.

Vanha keksijä seurasi pallonsa nousua kiikari silmillä ja pirullinen hymy suupielessä. Keksintö oli nimittäin osittain vioittanut hänen aivokoneistoansa ja venyttänyt hänen omaatuntoansa. Hän oli mitä yksityiskohtaisimmin neuvonut Anderssonille kaikki pallonhoitoon kuuluvat temput, mutta hän oli ehdoin tahdoin sekä nautinnokseen unohtanut mainita, että kaikki tavalliset kaasun uloslaskuventtiilit, joiden avulla pallo voitiin pakottaa laskeutumaan, olivat mitä ihanimmassa epäkunnossa: toisin sanoen, ne eivät lainkaan toimineet.

Pallo nousi nousemistaan ja Anderssonin pää saattoi vielä tänäänkin mennä pyörälle tästä nousemisesta. Alhaalla Fyris-joen rannalla seisoi parvi tiedemiehiä, jotka hekin joutuivat päästänsä pyörälle valtaisiin putkiin tirkistelemisestä. Vaikka ilma oli mahdollisimman kirkas, niin he kadottivat pallon näkyvistä. Ja keksijä, tuo vanha karaistu ilmakarhu, hykersi käsiään nähdessään vanhuutensa hedelmän muuttuvan pisteeksi ja viimein häviävän eetteriin kuni pienen pieni ilmakupla.

"Hän nousee hamaan taivaaseen, hyvät herrat", virkkoi keksijä huulillaan profeetallinen hymy. Tiedemiehet olivat hiukan huolestuneen näköisiä. Heitä tavallaan kauhistutti John Anderssonin kohtalo, ja he paaduttivat sydämensä ajatellessaan pientä taalalaistyttöä, joka alla päin vaelsi takaisin kaupunkiin ja sieltä junalla Moran pitäjään, jossa lehmät, lampaat ja vuohet odottivat hänen taitavaa hoitoansa.

Ah -- hän sai odottaa kauan, tuo tyttö. Viikkoja ja kuukausia. Ei kukaan kuullut mitään pallosta.

Tiedustelusähkösanomia lähetettiin maailman joka haaralle. Ei kukaan muistanut enää John Anderssonia. Keksijän laskelmien mukaan hän oli tukehtunut joko ilmanpaineeseen tai ilmanpuutteeseen. Mutta olihan pallon toki pakko palata takaisin tavalla tai toisella.

John Andersson tiesi nämä asiat paremmin. Niiden ajatteleminen johti hänen mieleensä kertomukset noitien tanssista. Hänen jouduttuaan mahdottoman korkealle rupesi eräänä päivänä happikone mutkittelemaan, ja hän tunsi kuinka hänen tajuntansa ei kadonnut vaan tylsistyi, kun hän ensin moneen kertaan oli tehnyt epätoivoisia yrityksiä kaasun poispäästämiseksi tuosta itsepäisesti taivasta kohti kohoavasta pallosta. Hän luisui suureen hervottomuuteen. Kuinka kauan tätä kesti, ei hän tiennyt. Siinä saattoi kulua päiviä, viikkoja, jopa kuukausiakin. Hän ikäänkuin liukui kamalata vauhtia pitkin mahtavia valoaaltoja. Lopuksi koko pallo joutui hirmuisen pyörremyrskyn kynsiin, joka imaisi sen uusien tähtiratojen piiriin. Eräänä päivänä hän heräsi tajuntaan. Paine oli vähentynyt. Mutta hän huomasi olevansa nälkäkuoleman kynnyksellä. Tekoansa punnitsematta hän heittäytyi ulos gondoolista selässään patentti-laskuvarjostin.

Silloin hän menetti tajuntansa kokonaan.

XV.

Kohti Tapausten Aamua.

Kaikkea tätä John Andersson ajatteli tuona ihmeellisenä yönä valvoessaan. Oli kuin maankaipuu olisi kerännyt kaikki nuo vanhat näyt hänen eteensä. Taikka ehkä hänen tajuntansa, joka yksinäisyydessä oli saanut uusia herätteitä, ilmoitti hänelle, että hän nyt seisoi peräti ihmeellisten tapausten kynnyksellä! Kukaan ei tiedä.

Mutta varma asia on, että nuori koneseppä teki jonkinlaista tiliä niistä elämänkokemuksista, joita hänellä oli sattunut sen aamun jälkeen, jona hän näki maan häipyvän näkyvistään.

Oli suuria aukkoja hänen muistoissansa. Kuinka hän oli liidellyt laskuvarjostimen varassa, ei hän tiennyt eikä saisi milloinkaan tietoonsa. Hän oli herännyt, äärettömän heikkona, jollakin ruoholäjällä. Jokin merkillinen olento seisoi hänen vieressään, malja käpälämäisessä, karvaisessa kädessä. Ei ollut mitään erikoista ihmismäisyyttä tuossa ilmestyksessä, mutta Andersson keksi pari hyvää, lempeää ja viisasta silmää tämän naaman ryppyjen keskeltä. Se rauhoitti häntä ja hän joi. Ei mikään viina olisi tehnyt häneen parempaa vaikutusta kuin tämä, joka valuessaan alas hänen kuivasta kurkustaan virkisti ja nuorensi ihan mahdottomasti. Ei kestänyt kauan, kun hän jo oli entisellään. Ja koska hän oli tyyni ja kylmäverinen mies, jolla oli tukevat elämäntavat, niin hän tottui pian kohtaloonsa. Hän vertaili toisiinsa eri asioita, muisteli, mitä oli aikoinaan lukenut kansantajuisista kirjasista, ja pääsi verrattain pian siihen johtopäätökseen, että hän oli pudonnut johonkin toiseen kiertotähteen. Mutta mihin -- siitä hänellä ei ollut aavistustakaan! Ainoastaan Jules Vernen kirjoissa professorit ja tiedemiehet joutuvat vaaroihin, voidakseen opettaa kaikille muille luonnontieteen ongelmia.

Niinpä sitten kävi, että John Andersson, jota vieraan tähden asukkaat katselivat kuin jotakin harvinaista ja arvokasta museo-esinettä ja palvoivat jonkinlaisena puuttuvana renkaana, kotiutui nopeasti uuteen yhteiskuntaan. Aluksi hän terävä-älyisten seminaarilaisten tapaan arvosteli outoa ympäristöänsä joksikin alemmalla tasolla olevaksi. Mutta vähitellen hänen oli pakko vaihtaa käsityksensä toiseksi. Häntä ympäröivät ja hänelle huomaavaisuutta osoittavat olennot olivat vain ihan toisenlaisia kuin ihmiset. He olivat kehittyneet toisten edellytysten ilmapiirissä, vaelsivat toisia teitä -- eikä siellä ollut mitään ehdotonta henkistä eroavaisuutta n.s. ihmisten ja eläinten välillä.

Vähin erin hän oppi huonosti mutta kuitenkin auttavasti puhumaan tuon pienen tähden kieltä. Eräs sikäläisistä tietäjistä, joka asui valkoisen aurinkovuoren varjossa, otti hänet hoiviinsa, ja John Andersson tunsi -- huolimatta melkoisen hyvistä ja terveistä maan asioihin kohdistuvista tiedoistaan -- itsensä lopulta pienemmäksi, vähäpätöisemmäksi hengeksi kuin tämä dalai-laama, joka ohjaili luonnonvoimia suurten, mahtavien ja salaperäisten oppien mukaan.

Mutta tämä vanha tietäjä, joka näytti eläneen vuosisatoja ja oli kerännyt ympärilleen kokonaisen esikunnan viisaita miehiä, jotka kaikki asuivat tuon tasangosta kohoavan, valtaista majakkaa muistuttavan aurinkovuoren ympärillä, tämä vanhus ei nähtävästi arvioinut John Anderssonia miksikään erikoisuudeksi. Tutkittuaan kaikkia ruotsalaisen matkassa olleita pikkuesineitä ja pidettyään hänestä esitelmän toisille valkohapsisille, äijä määräsi hänet työmehiläisten luokkaan tuossa omituisessa maanalaisessa mehiläis- tai muurahaisyhteiskunnassa, joka tuntui aina elävän rauhassa itsensä ja ympäristönsä kanssa, ja lähetti hänet näiden luo asumaan.

Se sopikin paraiten Anderssonille. Hänen kielitaitonsa riitti hädin tuskin yleisimpien ajatuskuvien ymmärtämiseen. Kun äijä rupesi tutkimaan hänen käsitystänsä korkeammista asioista, oli Anderssonin pakko antautua. Sillä olihan hän vain sivistymätön mies, joka ei milloinkaan ollut vaivannut päätänsä pilventakaisten asiain ajattelemisella. Ja olikin hänen horisontissaan laajuutta vain sen verran, että siitä hyvin lyhyessä ajassa saattoi muodostaa yleiskuvan.

Hieman pettyneenä oli äijä lähettänyt hänet luotaan. Tämä tuskin oli se tarujen korkea olento -- se järki, jota etsittiin maailman avaruudesta ja joka oli elänyt vuosituhansia jonkinlaisena aavistuksena jo kaukaisessa kaaoksessa.

Ja kun Andersson oli pumpannut itseensä sen vähäisen kielitaidon, joka oli tarpeen kaikkein tavallisimpien asioiden ylimalkaiseen pohtimiseen, rupesi aika käymään hänelle pitkäksi. Ei kukaan vaatinut mitään häneltä, kaikki kohtelivat häntä huomaavaisesti, ei kylläkään minään korkeampana olentona, vaan harvinaisuutena, omituisena ilmestyksenä, hyödyttömänä, mutta mieltä kiinnittävänä tieteellisenä ylellisyysesineenä.

Andersson oli ollut hyvä ja ahkera työmies, ja hän kaipasi työtä. Mutta tämä taivaankappale ei tarjonnut hänelle mitään sellaista, jota hän ymmärsi. Ei niin, ettei täällä olisi tehty mitään, ei toki, työtä tehtiin kyllä ja kovastikin. Maanalaisten kaupunkien asukkaat ahersivat tavattomasti. He kaivoivat kanavia, sekä ihmiset että eläimet, he ryömivät kääpiöinä aurinkovuoren sisään, he käyttivät koneita, joista Andersson ei ollut koskaan edes unta nähnyt, ja kaikki suoritettiin tavalla, joka teki ikäänkuin suoraviivaisen, itsetoimivan vaikutuksen, kuten yleensä koko tämä mahtava suorakulmainen yhteiskunta. Ihan sillä tavalla. Ja läpikotaisin onnellisia olivat kaikki -- kerrassaan kaikki. Ne jotka suunnittelivat työn ja ne jotka sen tekivät, elivät samanlaisissa olosuhteissa. Eivät he koskaan riidelleet, eivät tyrkkineet toisiaan, eikä siellä ollut ketään pahansuopaa, lahjakasta Kainia, joka olisi saattanut tai tahtonut lyödä kuoliaaksi hyvän, mutta vähälahjaisen Aapelin.

Tämä antoi Anderssonille yhtä ja toista ajateltavaa. Hän oli aikoinaan ollut vankka sosialisti. Eikä häneltä ollut puuttunut erinomaisia lahjoja silloin, kun oli pitänyt haukkua toisiin leireihin kuuluvia. Hän oli pohjaltaan sangen tuima mies, osasi käyttää sekä käsiä että hampaita -- mitä milloinkin tarvittiin.

Mutta nyt -- niin, nyt hän kauhistuen ajatteli kaikkea tätä. Mikä peeveli se pani ihmiset tappelemaan? Häneen oli iskenyt sellainen lempeys ja rauhallisuus jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Ei mikään suututtanut häntä enää.

Jos hän olisi ollut lukeneempi, niin hän olisi syyttänyt tuota ainaista heinäpuuroa, joka oli tämän avaruuden saarekkeen jokapäiväinen ruoka, kaikesta nykyisestä levollisuudestaan ja mielensä tasapainosta. Sillä ravintojärjestys tekee ihmeitä, kuten tiedetään. Sehän se luo sekä leijonan että lampaan...

No niin -- Andersson mietti ja haaveili koko tuon yön. Ikäänkuin hänen nahassaan olisi hiiviskellyt jokin aavistus. Hän heittelehti edestakaisin riippumatontapaisessaan ja joka kerta, kun hän sulki silmänsä, oli kuin maa olisi tullut lentäen häntä vastaan. Niin -- nyt täytyi tapahtua jotakin.

Päivän sarastaessa tapahtuikin todella jotakin.

Maanalaisen kaupungin valot syttyivät puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Ja aurinkovuoren äijä, jonka iho oli kuin harmaansinipunainen varjo, seisoi Anderssonin vuoteen vieressä. Ja silmät kiiluivat kuin hehkulamput hänen leveässä voimakkaassa eläinkallossaan.

"_Khrein khli_", virkahti hän.

Se kai merkitsi jotakin sentapaista kuin: seuraa minua! Sillä Andersson vääntäytyi alas riippumatosta ja ravasi, minkä käpälistään irti sai vanhuksen perään, jonka käynti oli nopea kuin varjon.

Kun he olivat päässeet ylösjohtavien portaiden yläpäähän, oli aurinko juuri nousemassa. Valtainen tulipallo sokaisi Anderssonin silmät. Mutta hän oli nähnyt parin sadan metrin päässä jotakin, joka melkein salpasi häneltä hengen.

Se oli lentokone.

XVI.

Outoja Vieraita.

Anderssonin kiitokseksi on mainittava, ettei hän kotvaan uskonut omia silmiään. Kun on totuttautunut neliöihin ja kanaviin aamuin, päivin ja illoin kokonaisen vuoden ajan, niin on oikeus arvella näköhäiriöksi uudenaikaista lentokonetta, jonka malli on selvästi maasta kotoisin.

Mutta suotta hän hieroi silmiään: lentokone seisoi siinä sienimäisellä nurmikolla, muistuttaen jättiläisalbatrossia, ja esiintyi hyvin edukseen, valkoisena ja kiiltävänä, koko häikäisevä auringonloiste yllään. Pikku äijä kohotti ryppyiset kasvonsa John Andessonia kohti, joka tällä haavaa näytti hämmästyneemmältä kuin sanoilla voidaan kuvata.

"_Trkhi, khitl, klokh_?" kysyi hän hiukan terävämmin kuin äsken.

"Lentokone", vastasi Andersson ajatuksissaan ruotsiksi... "Jumalauta, eikö se vain olekin oikea eurooppalainen yksitaso!"

Ukko katsoi häneen ystävällisesti, ihan samoin kuin hän luultavasti olisi katsonut hulluun mieheen, joka kaipasi rauhoittamista.

"_Tla pliskl_?" kysyi hän taas.

Andersson aikoi vastata, mutta hänen kielensä kieltäytyi tottelemasta. Nuo vaaralliset kerakkeet takertuivat auttamattomasti hänen huuliinsa. Hän laukaisi joitakin ihmeellisiä murahduksia ja alkoi sitten juosta hirviötä kohti... Mutta vaikka hän pani liikkeelle parhaan juoksutaitonsa, ei vanha herra väistynyt hänen sivultaan, huolimatta siitä että tämä vain näytti kävelevän!

He tulivat siis perille yhtaikaa.

Aurinko oli jo kohonnut kappaleen matkaa taivaanrannasta. Heikko maan uumenista kuuluva jyminä todisti, että maanalaisissa tehtaissa oli työ alkanut, mutta ainoatakaan olentoa ei ilmestynyt näkyviin. Kanavat, jotka olivat olleet ehdottoman liikkumattomia, rupesivat virtailemaan ja kuohumaan, ja etäisiä, vihreitä välähdyksiä, aivan kuin jonkin majakan heittämiä, näkyi aurinkotunturin kalkinkeltaisillla neliöpaasilla.

Oli tukahduttavan lämmintä, mutta kumpaakaan heistä se ei tuntunut vaivaavan. Pikku äijän kostea hipiä oli saanut heikosti vihertävän värisävyn, kun hän erikoisesti ponnistelematta kapusi siiville. Hän näytti jättiläis-sisiliskolta istuessaan siellä ylhäällä ja tirkistellessään hyttiin tämän kapeista lasiruuduista, jotka muistuttivat kahta tylsää kalansilmää. Pyrki ihan naurattamaan kun näki, kuinka äijän hipiän vihreä väistyi tummanruskean vivahduksen tieltä, samalla kun hänen tyynestä katseestaan kuvastui jotakin pelontapaista.

Seuraavassa tuokiossa oli John Andersson hänen vieressään. Hän tarttui kädellään pienen oven kahvaan. Se oli melkein juuttunut kiinni, mutta ruotsalaisen lihaksissa oli rautaa ja parin voimakkaan tempaisun perästä se lensi auki.

"Täällähän on oikeita ihmisiä", kirkui hän ja tanssi ympäri kuin hullu. Mutta hänen mieletön ilonsa katosi nopeasti, kun hän sai nähdä lentokoneen matkustajat lähempää.

Sillä kahdella etumaisella istuimelle istui aivan oikein mies ja nainen. He olivat köytetyt kiinni istuimiinsa, eikä heidän asentonsa kertonut mitään erikoista. Naisen pää nojasi luottavasti miehen olkaan. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut ja nähnyt kauniita, hyviä unia. Miehen kädet olivat kiinni ohjauspyörässä ja hänen kasvonsa olivat suunnatut suoraan kohti hänen edessään olevaa lasiluukkua.

Mutta John Andersson näki samalla että molemmat olivat kauheasti laihtuneet ja että heidän kalmankalpeissa kasvoissaan näkyi pitkällisen nälän merkkejä. Eivätkä he kääntäneet katsettaan eivätkä osoittaneet muutakaan elonmerkkiä. Nuori ruotsalainen väänteli käsiään. Olikohan toivo saada seuraa hänet nyt pettävä... Hän ei tosiaankaan tiennyt mitä tekisi kahdella vainajalla!

Epätoivoissaan hän katsahti äijään ja kohtasi tämän rauhalliset ja kirkkaat silmät. Oli ihan erikoinen itsetietoinen rauhallisuus tuon vanhan ryppyisen olennon eleissä. Ja se sai Anderssoninkin malttamaan mielensä. Hukkaamatta aikaa pitempiin puheisiin äijä ryhtyi kantamaan noita onnettomia ihmisiä ulos lentokoneesta. Tehtävä oli vaikeanpuoleinen. Sillä mies ja nainen olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet istuimiinsa, eikä ollut helppo saada heitä erilleen toisistaan, koska nuoren tytön hienot valkoiset käsivarret olivat kietoutuneet miehen ympärille melkein purkamattomaksi syleilyksi. Mutta Andersson oli kärsivällinen ja aurinkovuoren vanha tietäjä antoi hänelle monta hyvää ja hyödyllistä neuvoa kauhealla siansaksallansa. Viimein hänen onnistui varovasti saada nuo näköjään hengettömät ihmiset ylös siivelle, missä pikkuäijä kietaisi ihmeelliset eturaajansa niiden ympärille ja kantoi ne alas nurmelle, käyttäen tällöin nopeutta ja kätevyyttä, jotka todistivat sekä voimia että harjaannusta.

Sitten vanhus kumartui alas niiden yli. Lääkärin varovaisuudella hän tunnusteli heidän hipiäänsä, ja kohotti heidän silmäluomiaan.

John Andersson seurasi tarkkaavasti äijän hommailua ja huomasi ilokseen, että tämän iho muuttui heikosti sinertäväksi. Vanhus otti nyt esiin pienen nelisärmäisen metallisauvan jostakin ruohopukunsa poimusta ja hieroi sillä vuorotellen molempien otsia omituisin, rytmillisin liikkein.

"_Tla pliskl_", sanoi hän ja kääntyi Anderssoniin päin.

Nuori mies teki ilmahypyn, niin että rääsyt lentelivät hänen ympärillään.

"Mitä sinä sanot?" kysyi hän ruotsiksi, muistamatta, että maapallon kielitiede oli vielä tuolle vanhalle tietäjälle silkkaa hepreaa... "Elävätkö he?... Ja tointuvatko he pian?"...

Hän päästeli ilmoille riemuhuutoja, niin että laaja tasanko kajahteli.

"_Tlopl, tilitl, tliml_", torui ukko häntä. "_Stal, slimtl, sloli_", lisäsi vanhus käskevästi ja jatkoi sauvahierontaansa.

John Anderssonille ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän juoksi kuin antilooppi takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet, syöksyi alas portaita maanalaiseen kaupunkiin, jossa nyt kuhisi ja vilisi työskenteleviä olentoja. Perille päästyään hän huusi:

"_Tlo pi lopl_!"

Nuori tyttö oli seuraavassa tuokiossa hänen vieressään. Tytön hipiä sai ensin vaaleanpunaisen värin, ja muuttui sitten vihertäväksi. Mutta hän ei osoittanut uteliaisuuttansa muulla tavoin, vaan ojensi Andersonille sen nelisärmäisen ruukun, jota tämä oli pyytänyt.

Enemmittä selityksittä Andersson riensi takaisin, kuin marathon-juoksija.

Äijä kyyrötti samassa asennossa yhä edelleen. Hänen hipiänsä oli nyt syvästi merensininen ja eroittui merkillisesti hänen komean, melkein vihreän pukunsa väristä. Andersson ojensi hänelle hänen pyytämänsä ruukun ja vilkaisi noihin kahteen ihmiseen, joka makasivat siinä vierekkäin sienimäisen ruohon suojellessa heitä auringonsäteiltä. Ei kuuna päivänä ennen hän ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin oli tämä nuori nainen kalpeakultaisine hipiöineen ja pitkine silmäripsineen, jotka juuri heikosti liikahtivat ikäänkuin lausuakseen ensitervehdyksen auringolle ja elämälle. Ja tuo mies tuossa kovine ja selvästi eroittuvine kasvonpiirteineen ja syvine silmäkuoppineen oli aivan sitä tyyppiä, josta John Andersson piti. Tuon kanssa en tahtoisi tapella, ajatteli hän ja katseli voimakkaan täyteläistä vartaloa, jonka jokainen tuuma, jokainen lihas puhui henkisestä ja ruumiillisesta keskityksestä. Hän ei saanut aikaa enempään ajattelemiseen. Sillä mies oli aukaissut silmänsä ja kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan. Siinäpä hemmetin kauniit silmät, ajatteli Andersson ja nyökkäsi ystävällisesti miehelle.

Mutta mies ei ollut huomaavinaankaan. Hän etsi kadonnutta muistiaan. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja näki vieressään olevan naisen. Samassa tämäkin avasi silmänsä. Molemmat katselivat toisiaan muutamia sekunteja. Oli kuin heidän katseensa olisivat uponneet toistensa sisään saaden sanomattoman onnellisen ilmeen.

Silloin äijä nosti maasta ruukun ja sanoi käskevästi:

"_Stlulp_!"

Ja oli kuin nuo kaksi olisivat ymmärtäneet sanan, sillä molemmat veivät huulensa ruukun laitaan ja joivat -- niin, joivat itselleen elämän.

XVII.

Kaksi Veljestä.

Mahtoi olla ihan erikoista elämänjuomaa se, jota aurinkovuoren äijä juotti noille kahdelle oudolle vieraalle. Kumminkaan se ei ollut muuta kuin sitä kasviskeittoa, josta koko tämän taivaankappaleen väestö eli.

Joku maapallon tietomies on joskus viittaillut siihen mahdollisuuteen, että tulevaisuudessa ihmisille ehkä syötetään keskitettyä ravintoa, joka sisältää sopivat määrät kaikkia niitä aineita, joita elimistö tarvitsee. Toisin sanoen, että joka päivä jaetaan jokaiselle muutamia kuutioita, jotka sisältävät rasvaa, hiilihydraatteja ja munanvalkuaista ne määrät, jotka fysiologia katsoo riittäviksi tekemään itsekustakin kelpo ihmisen. Näin muka luotaisiin pitkäikäinen sukukunta -- iloksi askeeteille, kieltolakimiehille, huonovatsaisille ja vanhainkodeille.

Mutta käänneltäköön asiata päin tai toisin, yksi on varma: sille paheelliselle ja oikkuilevalle suvulle, jota nimitetään ihmiseksi, antaa yksilöllisen leiman juuri se seikka, etteivät suvun jäsenet -- luultavasti päinvastoin kuin toisten taivaankappalten asukkaat -- elä pelkästään kasvikeitosta eivätkä kuutioista. Täytyy valitettavasti tunnustaa, että paljo liha tekee ihmiset tulisiksi mutta pahanilkisiksi, paljo rasva edistää tylsyyttä ja laiskuutta, vihannekset synnyttävät kuivakiskoisuutta ja kateutta, ja suuret makeisannokset tekevät syöjistään lihavia, välinpitämättömiä ja sukupuolettomia. Kahvi panee juoruamaan, vesi on sopimatonta järjelle -- mitähän me oikeastaan saisimme syödä ja mitä juoda?

Niin -- ainakin pieniä hurmaavia alkoholimääriä ja herkullisia... ei, lopettakaamme haaveilumme tähän, ja tyytykäämme kohtaloomme, vaikka surren ja haikein mielin, sekä jatkakaamme siitä mihin lopetimme, tuon meille tuntemattoman taivaankappaleen ihmeellisestä kasviskeitosta.

Nuo kaksi ihmistä näyttivät saavan aavistamattomia voimia. Mies nousi jaloilleen melkein heti, mutta hän horjui sinne tänne. Hän aukaisi suunsa, mutta ilmoille tuli vain syvä murahdus kurkusta, joka tuntui nälän ja janon kokoonkuristamalta. Sitten hän kohotti kätensä ja viittasi lentokoneeseen. Siihen hänen voimansa toistaiseksi loppuivatkin, hänen polvensa pettivät ja heikosti huohottaen hän vaipui maahan nuoren naisen viereen, joka nyt oli ummistanut silmänsä ja onnellinen hymy huulillaan odotti suonissaan virtailevan uuden lämmön aikaansaamaa voimiensa palautumista.

John Andersson jäi neuvotonna seisomaan -- kykenemättä suutansa avaamaan. Tämä ihmeellinen ja odottamaton tapaus oli lukinnut hänen huulensa. Ja mitä tarkoitti tuo mies, jolla oli nuo syvät mustat silmät?... Hän noudatti kuitenkin viittausta ja meni lentokoneen luo. Se näytti olevan ihan vahingoittumaton, lukuunottamatta toista etupyörää, joka oli hieman vioittunut maahan laskeuduttaessa, ja siipiä, joissa näkyi muutamia isojen kuulien tekemiä arpia.

Andersson tutki tavallaan jännittyneenä bensiinisäiliötä, joka ulottui hyvin toisesta päästä toiseen ja oli tavattoman tilava. Pettymyksekseen hän totesi sen sisältävän ainoastaan noin viisikymmentä litraa. Ainakaan tällä koneella hän ei voinut ajatellakaan paluumatkaa maahan. Bensiinin valmistaminen sikäläisellä kiertotähdellä oli nimittäin hänen mielestään mahdottomuus.

Hän aikoi taas palata vieraiden luo, mutta tulisilmäinen mies viittasi uudestaan ja tällä kertaa hyvin innokkaasti lentokoneeseen.

Andersson meni hermostuneen vieraan mieliksi jälleen yksitason luo ja alkoi tarkastaa sitä perinpohjin. Tällöin hän tuli heittäneeksi silmäyksen hyttiinkin ja sai nähdä näyn, joka pani hänet kovasti ihmettelemään. Siellähän makasi eräs vanhahko mustapukuinen mies, käpristyneenä yhteen kasaan, ihan hytin perällä. Andersson tarrasi kiinni hänen toiseen jalkaansa ja monen vaikean tempun jälkeen hänen onnistui saada päivän valoon pappispukuinen herrasmies, jonka naama kukoisti alkoholipaheen vaikutuksesta. Hän ei ollut yhtä kärsineen näköinen kuin nuo toiset, mikä tietysti on katsottava alkoholin säilyttävän vaikutuksen aikaansaannokseksi. Mutta loistava ei hänen tilansa ollut. Olipa nipin napin, että hän pysyi tajussaan. Hän ei kyennyt itse auttamaan itseään, ja hänen silmissään oli rukous, jota Andersson ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt.

Tällä välin oli tietäjä-ukko liittynyt seuraan ja uusi hoidokki sai liemiannoksensa, jolla häneenkin oli hyvin elvyttävä vaikutus. Mutta hänen kätensä tutisivat, hänen silmistään vuoti vettä, ja hän lipoi vimmatusti paksulla kielellään kuivia huuliansa.

"Konjak", kuiskasi mies äänellä, joka särisi kuin tyhjä pullo raastinraudan päällä.

Andersson ei ymmärtänyt ranskaa. Mutta "konjak" on kauneimpia kansainvälisiä sanoja, mitä tavataan. Ja sanalla oli hyvä kaiku, myöskin ruotsalaisen korvissa.

"Täällä ei ole konjakkia", sanoi Andersson. "En ole nähnyt ryyppyä kahteentoista kuukauteen".

Mutta punanenäinen pappismies ei hellittänyt niin vähällä.

"Konjakkia", kuiskasi hän käheästi. "Pikku tuikku, monsieur!"

Mutta Andersson vain ravisteli päätään. Silloin ruohossa makaava mies käänsi harhailevat silmänsä äijään. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Ensin niihin tuli ihmettelevä -- tutkiva ilme, joka sitten muuttui ajattelevaksi -- sisäänkääntyneeksi, vaihtuen lopulta huolekkaaksi ja viimein pelästyneeksi. Andersson oli juopottelun alalta nähnyt yhtä ja toista. Ei kuulu harvinaisuuksiin, että varakkaanpuoleisissa työläispiireissä mies saa odottamatta juoppohulluuskohtauksen.

Ja nyt -- tuo mustapukuinen oli ilmeisesti matkalla kamalien näkyjen maahan. Hän ei ollut kestänyt pitkällistä ryypyttömyyttä. Ja mitä hirveätä hän nyt näkikään?... Kummallisen olennon, puoleksi ihmisen, puoleksi sammakon, jolla oli pitkät käpälämäiset käsivarret ja karvapeitteiset kynnet!... Tätä nykyähän juoppohullut tavallisimmin näkevät kärpäsiä. Monien kieltolakien vaikutuksesta on nimittäin tämä hulluuden laji vaihtanut luonnetta. Mutta siitä ei ole vielä kauan, kun eräs arvoisa kansalainen saadessaan delirium tremensin näki Upsalan arkkipiispan täydessä juhlapuvussaan. Ja siitä oli leikki kaukana. Eikä mahtanut aikalaisista tuntua mieltäylentävältä sekään kohtaus, jonka aikana sama mies näki entisen valtioneuvoksen Abrahamsenin kohoavan ylös whiskymaljasta, kolme varoittavaa karvaa nenällä. On muutenkin ylimalkaan hieman hullulla tolalla koko tämä delirium, se kun ei hyökkää rehellisen juomarin kimppuun silloin kun tämä juo, vaan silloin kun hän on raittiina. Ei näin ollen ihmetyttäne ketään se seikka, että tämän pappispukuisen ranskalaisen syvä alkoholismi sai noin vaikean luonteen, hänen nähdessään tuon eriskummallisen otuksen puurovati kädessä. Hän ummisti silmänsä, hän väänteli itseään, hän ulvoi ja vaahto pursui hänen suupielistään. Mitä sitten tapahtui?

Niin, kummittelijalta näyttävä äijä kumartui kirkuvan miehen yli. Hänen silmissään oli hellä säälivä ilme, ja hänen hipiänsä oli saanut toivorikkaan ruskean värisävyn. Hänellä oli tuo aluminin tapainen sauva sormien välissä ja hän alkoi hieroa sillä miehen ohimoita tasaisin ja varmoin liikkein.

Vanhus taisi kyllä enemmän kuin "isämeitänsä" -- jota hän muuten tuskin ymmärsikään. Mutta joka tapauksessa pappispukuinen herrasmies kohosi muutaman minuutin kuluttua jaloilleen, katseessa rauhallinen ilme. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen kävi niin kuin toistenkin tulokkaiden -- hänen oli vaikea löytää sanoja.

Samassa seisoi keskellä ryhmää se mies, jota Andersson oli ensin hoitanut. Hän oli kalmankalpea, mutta leveähköjen kasvojen jättiläistarmo esiintyi sitä selvempänä. Hän kääntyi suoraa päätä puhuttelemaan John Anderssonia, luotuaan tutkivan katseen omituiseen maisemaan.

"Me emme luultavasti ole maapallolla?" kysyi hän englanniksi.

"Emme", vastasi Andersson.

"Missä olemme?"

"En tiedä."

"Ette puhu hyvää englantia. Mihin kansallisuuteen kuulutte?"

"Ruotsalaiseen. Nimeni on John Andersson".

"Merkillistä. Minä olen norjalainen. Nimeni on John Lange."

XVIII.

Vakavia Valmisteluja.

"Nähkääs", sanoi John Langeksi itseään nimittävä mies Anderssonille, "me emme ole naimisissa."

Andersson rykäisi paheksuvasti. Hän oli hyvistä tavoista kiinni pitävä mies.

"Me olimme juuri vihityttämässä itseämme", jatkoi toinen rauhallisesti. "Pappi oli tilattu paikalle, mutta sitten tuli jotakin väliin. Me lähdimme karkuun."

"Karkuun? -- Oliko se välttämätöntä?"... Anderssonin siveelliset epäilykset valveutuivat yhä enemmän.

"Oli", vastasi toinen kylmäverisesti. "Se oli ihan välttämätöntä, jotta Claire ja minä pääsisimme naimisiin."

"Claire?"

"Niin, Claire Debusson. Hän on erään ranskalaisen kemistin ja tehtailijan ainoa tytär. Me tutustuimme sodassa. Minä olin lentäjänä muukalaislegioonassa, hän oli sairaanhoitajatar -- te ymmärrätte?"

Andersson ymmärsi todella ja hänen silmiinsä tuli kaihoisa ilme. Hän ajatteli taalalaistyttöänsä.

"Sitten menetin palveluskykyni", jatkoi Lange. "Myrkkykaasut. Tulin sokeaksi. Hän pelasti henkeni."

"Ihastuttava neiti", mutisi Andersson miettiväisenä. "Mutta minä en pidä siitä, että teitä ei ole vihitty. Ja täällä lienee sitä vaikea saada toimeen. Eihän täällä ole kirkkoa eikä raatihuonetta."

Lange katsahti kummastellen häneen.

"Tepä olette turkasen moraalinen, vaikka asutte näin kaukana maasta", sanoi hän. "Mutta voitte rauhoittua. Ettekö vielä ole käsittänyt, että meillä on pappi matkassamme? Hän ei ole juuri niitä hienoimpia, mutta hänellä on taskussa vihkimäkaava sekä paperia. Onko teillä mitään todistajana olemista vastaan?"

Andersson suoristihe ja kumarsi sangen sirosti. Hän ei suotta ollut ruotsalainen.

"Se on oleva iloni", sanoi hän. "Mutta saatte tyytyä minuun sen näköisenä kuin olen. Musta pukuni homehtuu Falunissa."

"Ah, minusta tuo puku on säilynyt oikein hyvin. Ruotsin armeijan khaki mahtaa olla lujaa. Kaksitoistako kuukautta sanoitte?"

"Niille paikoin. Enhän tiedä ovatko täkäläiset päivät maan päivien pituisia. Totta puhuakseni ne tuntuvat minusta hiton paljoa pitemmiltä. Mutta siihenhän voi olla muitakin syitä. Onko teillä kello?"

"Luonnollisesti."

"No, silloinhan voimme heti tutkia asiaa. Aurinko on laskenut 367 kertaa minun täällä ollessani. Ja siitähän pitäisi tulla suunnilleen vuosi."

"Minusta tuntuu täällä olevan hyvin lämmin", mutisi Lange.

"Lämminkö?... Pinnalla on suorastaan niin kuin helvetissä. Te ette voisi kestää sitä enempää kuin puoli tuntia kerrallaan. Sen vuoksi täällä harvoin näkee eläviä olentoja, jotka tavallisesti pysyttelevät muutamia metrejä pinnan alla."

"Entä vuodenajat?"

"Sellaisia ei ole lainkaan. Täällä on aina samannäköistä. Ei kukkaa, ei kunnon puuta. Ainoastaan tätä sienimäistä ruohoa, joka näyttää uusiutuvan itsestään. En ole milloinkaan nähnyt sen kellastuvan. Luulen, että aurinko syö kaiken lakastuneen. Mutta kun en ole tiedemies, en osaa sanoa, miten sen asian laita on. Täällä ei ylimalkaan ole mitään silmäruokaa. Maisemamaalari ei viihtyisi täällä. Mutta rientäkäämme alas, muuten me sulamme tässä kuumuudessa. Ja sitten onhan meidän jouduttava häihinkin!"

John Lange suoristautui äkkiä. Nuo kovat, terävä- ja melkein karkeapiirteiset kasvot saivat omituisen hohteen ja kullanruskea puna lehahti ahavoituneelle hipiälle. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten hän teki kärsimättömän kulmikkaan käännöksen ja asteli kohti maanalaiseen kaupunkiin johtavaa käytävää.

Nuori norjalainen oli jo viettänyt muutamia tunteja tällä oudolla taivaankappaleella, ja koska hän oli paljon matkustellut ja suuria seikkailuja kokenut mies, niin hän oli nopeasti alkanut tottua paikallisiin olosuhteisiin. Hän oli nähnyt Queenslandin bushmannit ja Amazon-virran Charantes-intiaanit ja oli heti tullut siihen vakaumukseen, että nämä täällä tapaamansa olennot olivat paljoa hyväntahtoisempia ja sivistyneempiä kuin nuo mustat paviaani-ihmiset. Niin että siinä suhteessa hän ei pelännyt tulevaisuutta.

Mutta lyhyt silmäys noihin kaikelle leimansa antaviin säännöllisiin neliöihin -- tämä kamalan suoraviivainen yksitoikkoisuus ja verrattain lähellä olevan, häikäilemättömän auringon hirmuhallitus olivat johtaneet hänet siihen käsitykseen, että täällä olisi ajan pitkään ihmisten mahdoton elää. Ja tämä vakaumus painoi lyijyn tavoin hänen mieltään -- mitä sanoisi Claire ja kuinka hän suhtautuisi tähän häämatkaan, kun kuherruskuukauden onnelliset päivät olisivat ohitse?

Hän koetti ravistaa huolet pois hartioiltaan laskeutuessaan maanalaiseen kaupunkiin. Useimmat asukkaat olivat kadonneet huoneisiinsa. Vain aurinkovuoren äijä seisoi eräällä torintapaisella, rivi vanhuksia ympärillään ja yski ja ryki ylen syvämietteisesti.

Kaikkien päät kääntyivät katsomaan nuorta, voimakasta norjalaista, joka nyt oli riisunut yltään lentäjäpukunsa ja nopein askelin ohjasi kulkuaan erästä suurimpiin kuuluvaa aitausta kohti. Noilla pikku olennoilla oli ryhdissään arvokkuus ja rauhallisuus, joka John Langen mieleen toi Tarquiniuksen päivien roomalaiset senaattorit. Heidän leveät sammakkosuunsa olivat tiukasti kiinni, heidän mustat koirankuononsa olivat kosteat ja heidän heikosti höyryävä hipiänsä vaihtoi väriä vihreästä vaaleanpunaiseen ja päinvastoin.

Tavallinen huumorin lahjoilla varustettu ihminen olisi kukaties nauranut sydämellisesti ja säälimättä tuota pientä ryhmää, joka näytti parhaiten soveltuvan jonkin kabinetin epäsikiö-osastoon. Mutta John Lange ei nauranut. Sillä hän oli aikaa sitten keksinyt heidän silmissään sen loisteen -- sen syvän ja sisäänkääntyneen katseen, johon tuntui mahtuvan vuosisatojen viisaus, sekä heidän teoissaan ja eleissään sen syvän rauhan ja varmuuden, joka leimaa _homo sapiens_-suvun jaloimman ja hienostuneimman tyypin.

Norjalainen pysähtyi hetkeksi heidän kohdalleen ja kysyi Anderssonilta:

"Osaatteko selittää noille, mitä me aiomme tehdä?"

"Mahdotonta", vastasi ruotsalainen tyytymättömänä. "Minun kielitaitoni on hyvin rajoitettu. Jos nyt lainkaan voidaan nimittää kieleksi ääniä, joiden avulla tämä kansa keskustelee. He eivät puhu lausein, vaan käsittein. Minä en ole havainnut ainoatakaan teonsanaa enkä laatusanaa. Eivätkä he käytä vain suuta, he puhuvat ihollaan. Eikö ole olemassa joku eläin, jonka nimi -- niin, mikä sen nimi onkaan...?"

"Kameleonttiko?"

"Se juuri. Tämän puolen ihmisillä on samat kujeet. En ole milloinkaan nähnyt moista väriasteikkoa. He ilmaisevat nimisanansa ihonväreillä. Heidän koko tunne-elämänsä ikäänkuin hajautuu spektrin väreiksi. Katsokaahan heitä nyt! Heidän hipiänsä on vihertävä -- aika ajoin vaihtuen vaaleanpunaiseen. Se merkitsee uteliaisuutta. Ihmisten kielellä ilmaistaisiin sama asia sanoilla: mitä on tekeillä?... Vaaleanpunainen on sama kuin kysymysmerkki... He ovat kyllin valistuneita käsittämään, että he kohta saavat nähdä jotakin, joka kuuluu sen puolen tapoihin, mistä me olemme kotoisin. Ja nuo vanhat olennot ovat ahnaita kaikille sivistyshistoriallisille ilmiöille. He keräävät niitä ihan niinkuin useat meikäläiset postimerkkejä. Heidän tiedonjanonsa on rajaton. Valitettavasti minä en voi opettaa heille mitään. Sillä minä tiedän liian vähän ja liian paljon. Minuun nuo vanhukset tekevät professorimaisen vaikutuksen, jokikinen... Ja tätä vihkimä- ja avioliittopykälää minä en osaa ollenkaan selittää heille. Sillä täällä mennään naimisiin ilman mitään muodollisuuksia -- mikäli olen voinut huomata. Itse he ovat hyvin vaiteliaita siinä asiassa. Niinä kuukausina, jotka olen viettänyt täällä, en ole kuullut kertaakaan mainittavan syntymisistä ja kuolintapauksista. Ja jos lapsia on olemassa, niin ne mahtavat olla johonkin erikoiseen paikkaan teljettyinä, minä olen suorastaan kaivannut lapsen itkua... Tahdon nyt muuten tunnustaa, että minun maantieteelliset tietoni tästä taivaankappaleesta ovat ihmeteltävän pienet. Noilla vanhuksilla ei tunnu olevan erikoista halua salaisuuksiensa näyttelemiseen minulle. Mutta minäpä luulen, etteivät he oikein luota minun arvostelukykyyni... Ja siinä he voivatkin olla oikeassa. Olenhan minä vain hyvin tavallinen oppimaton mies... Mutta sen minä ymmärrän, että täkäläiset kulkuneuvot ovat kerrassaan hämmästyttäviä. Maa on tosin jättiläinen tämän pallon rinnalla. Mutta eivät ne täkäläisetkään etäisyydet ole leikin asioita. Tehän olette nähnyt kanavat. Muita vesiä ei täällä ole. Mutta jonkinlaisen sähkösulkulaitteen avulla tämä viisas kansa voi saada aikaan virran, joka kädenkäänteessä siirtää heidät paikasta toiseen. Kanavia on sekä pinnalla, että pinnan alla. On mahtanut mennä vuosituhansia niiden rakentamiseen. Täkäläinen väestö ei kylve. Vesi on niin paksua, että mikään ei uppoa siihen... Mikäli minä voin ymmärtää, on sähkö tämän taivaankappaleen pääasiallisin käyttövoima. Ja se on otettu käytäntöön tavalla, joka saisi maan sähköteknikot vihreiksi kateudesta. Te näette tämän maanalaisen valon, ja te saatte nähdä paljon muuta, jota tulette ihmettelemään. Koneita ei ole ensinkään, mikäli niillä käsitetään samaa kuin maapallolla, monimutkaisia teknillisiä hirviöitä, mutta sittenkin..."

Anderssonin oli keskeytettävä tieteellinen esitelmänsä.

Sillä mustapukuinen herra ryömi ulos siitä aitauksesta, jonka edessä he seisoivat. Hän näytti hieman kalpealta ja totiselta. Vain hänen punainen nenänsä loisti.

"Kaikki on valmiina", virkkoi hän juhlallisesti. "Morsian odottaa!"

Taas levisi John Langen voimakkaille kasvoille äskeinen neuvoton ilme. Hän muistutti loppukuulusteluun menossa olevaa rippikoulupoikaa. Kiusaantunein elein hän otti päästään lentohatun, etsi taskustaan kamman ja pakoitti itsepäiset kiharansa jonkinlaiseen järjestykseen. Sitten hän konttasi aitauksen sisäpuolelle, ja toiset kaksi seurasivat häntä.

Vanhat tietäjät muuttuivat vieläkin vihreämmiksi hipiältään. He katsahtivat toisiinsa. Sitten he asettuivat nelinkontin ja konttasivat perästä.

XIX.

HääT Tuntemattomalla Taivaankappaleella.

Se maja, jonka John Andersson oli hommannut norjalaiselle vieraalleen, oli samanlainen kuin kaikki toisetkin. Siinä oli valopaasi, hauskasti lirisevä kanava ja nelikulmainen makuukarsina.

Päivän merkityksen vuoksi oli ruotsalainen kuitenkin nyt koristanut "salongin" omalla pienellä ruotsinlipullaan. Se kohotti tunnelmaa ihan uskomattomasti. Sitten hän oli myös raahannut kaikki lentokoneen pielukset alas makuusuojaan, ja se nuori tyttö, joka oli Anderssonin ilona ja lohdutuksena tällä pallolla, oli valkoisen miehen ohjeita noudattaen valmistanut vuoteen kaikkein pehmeimmästä silkkiruohosta, ja se oli hyvin puoleensavetävän näköinen.

Mutta muuten oli häähuone kolkko, huolimatta hyvästä valaistuksesta ja pikku kanavasta, jonka juokseva vesi täytti ilman raikkaudella ja hyvällä tuoksulla.

Omituinen pappi ei hänkään ollut laiskotellut. Hän oli samasta ruohosta, jota käytettiin sekä ravinnoksi että patjoiksi, rakentanut neliskulmaisen alttarintapaisen. Hän oli myös yrittänyt peseytyä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä vihreä vesi vaikutti hyvin voimakkaasti ihoon. Se kirveli kuin alkoholi.

Joka tapauksessa tämä antoi hänelle jotakin ajateltavaa. Hän oli siis taivaankappaleella, jossa ei ollut sitä, mitä maan päällä nimitetään liaksi eli saastaksi. Mutta tokihan vedellä oli jokin tarkoitus. Ja niin hän sai aiheen koetella sen kelpoisuutta juomaksi. Kunnianarvoisa pappi havaitsi pian, että tämä vihreä neste, jota virtaili kaikkialla, oli mainiota vahvistusjuomaa janoiselle kurkulle. Siinä oli voimaa ja makua, niin että se johdatti mieleen Picardian parhaat ravintolat! Ja tämä sanoi jo paljon!... Niin, -- paikka soveltui tosiaankin alkoholihimon pauloissa olevalle Jumalan palvelijalle, joka nyt saattoi juoda tulematta silti suorastaan maalliseen humalaan.

Siitä oli jo aikaa, jolloin tämä miespoloinen oli tuntenut itsensä papiksi. Mutta nyt tuntui kuin vanha pyhä henki olisi mennyt hänen hieman heikkoon ja syntiseen ruumiiseensa. Oli olemassa joku, joka ravitsi häntä eikä hän tahtonut pettää hänelle osoitettua luottamusta. Tuossa oli mies, nuori ja rohkea sotilas Jumalan armosta ja tämän vieressä nainen, ihmeellinen, pyhän neitsyen ilmetty jäljennös -- ja tässä hän, rappiolle joutunut pappi, Jacques Rigault, kotoisin Melunista, liittämässä yhteen, mitä ei yksikään ihminen saisi eroittaa. Siitä oli monta vuotta kun hän oli suorittanut mitään papillisia toimituksia. Hänen järkensä ja arvokkuutensa olivat olleet maallisten syntisumujen peitossa. Nyt hän oli yläpuolella aineen, ja hänen jumalainen virkansa kutsui häntä. Jumala itse oli johdattanut hänet eroon niistä paheista, joiden avulla Piru houkutteli heikkoja ja horjuvia maan asukkaita -- ja eiköhän hän mahtanut jo olla matkalla taivaaseen, tuohon ikuisesti kirkkaaseen mahdollisuuteen, jossa kiusaukset eivät paratiisin käärmeinä roiku puissa kuiskuttelemassa heikoille synnin vaarallisista iloista?...

Luultavasti ei milloinkaan ennen ole vietetty häitä näin omituisissa olosuhteissa. Tietomiehet olivat sijoittuneet valaisevan paaden ympärille ja heidän hipiänsä oli nyt niin vihreä, että se kilpaili heidän ruohopukunsa kanssa. Silmät pyrkivät varsineen ulos heidän päistänsä, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan.

Sitten juhlamenot alkoivat.

John Andersson tunsi sysäyksen kulkevan ruumiinsa läpi nähdessään morsiusparin käsi kädessä lähestyvän alttaria. Nyt vasta hän huomasi Claire Debussonin ihmeellisen kauneuden. Tosin hänellä ei ollut morsiuspukua, ei valkoista hametta eikä myrttiseppelettä. Mutta siitä kävelypuvusta, joka hänellä oli yllään hänen poistuessaan isänsä talosta, Ranskasta ja maan pinnalta, hän oli tehnyt mitä suinkin siitä voitiin tehdä. Ja hänen kauniisti aaltoilevat ruskeat hiuksensa ja kalpeat kasvonsa haaveellisine madonnansilmineen, joissa paloi tumma hehku, panivat Anderssonin nais-orvon sydämen pompahtelemaan rinnassa.

Mutta vaikka häntä voitiin sanoa sivistymättömäksi mieheksi, oli hän kuitenkin hyvien tapojen mies. Hän tiesi todistajavelvollisuutensa ja arvokkain askelin hän astui tilapäisen alttarin luo ja asettui juhlan johdosta hyvin siistittyine ryysyineen niiden kahden taa, jotka oli määrä liittää toisiinsa Hymenin siteillä.

Vanhukset, jotka istuivat neliössä valopaaden ympärillä, pyörittelivät silmiään ja muuttuivat hämmästyksestä kuparin vihreän värisiksi. Mitä kummaa nuo ihmeelliset oliot nyt puuhasivat?...

Mutta heidän vihreytensä muuttui suorastaan räjähtäväksi, kun musta mies koroitti äänensä tuolta vihreästä neliöstä. Hänen äänensä oli hiukan käheä aivan kuin harjoituksen puutteessa, mutta siinä oli kuitenkin syvä hengellinen sointu, joka kaikui ihanalta ukkojen korvissa. Ja nuori tyttö, joka kunnioittavasti oli painautunut nurkkaan, imeytyi katseellaan kiinni tähän Krysostomokseen, joka heikolla saarna-äänellä julisti erinäisiä aviosäädyn totuuksia yljälle ja morsiamelle. Saarnaaja turvautui pieneen mustaan kirjaan, jonka muoto sai tietäjät, mikäli mahdollista, vieläkin vihreämmiksi -- uteliaisuudesta toivorikas väri. Mitähän maallista tyhmyyttä tämä oli olevinaan?... Mutta samalla he eivät voineet salata ihailuaan. Heidän asennoissaan oli jotakin, joka osoitti, että toimitus teki heihin syvän vaikutuksen. Joka tapauksessa kuuluivat nämä uudet maanasukkaat selvästi korkeampaan rotuun tai sivistyspiiriin kuin John Andersson. Ja tuo mustapukuinen kukoistavanenäinen mies oli epäilemättä maan viisaita. Hänen totisuudessaan ja arvokkuudessaan oli jotakin puoleensa vetävää. Hänellä oli silminnähtävästi se sielun nelisärmäisyys, jolla heidän keskuudessaan oli niin suuri merkitys.

Nuoren, pää kumartuneena seisovan naisen suhteen he olivat hiukan kahden vaiheilla. Hän ei tosin vastannut sitä nais-ihannetta, joka oli heidän sydäntään lähellä. Mutta tuossa solakassa, neitseellisessä ilmestyksessä oli jotakin, joka veti puoleensa ja teki heidät epävarmoiksi. He ihailivat -- puolittain vastoin tahtoaan -- hänen hipiänsä häikäisevää valkeutta ja hänen silmiensä loistetta.

Mutta tähden oma asukas, nurkkaan painautunut nais-olento seurasi tuijottavin katsein tuota hänelle outoa juhlallisuutta, ja vaihtoi väriä joka sekunti. Vähän väliä hänen kasvoilleen ilmestyi kellertävä hohde, joka seuraavassa tuokiossa väistyi omituisen vaaleanpunaisen, lämpöisen värisävyn, tieltä. Tämä vaaleanpunainen teki hänet melkein kauniiksi. Ah, -- naiset ovat tuuliviirejä, missä avaruuden kolkassa elänevätkin. Nyt hän ei enää vilkaissutkaan John Anderssoniin. Aivan kuin tämä karkeapartainen ruotsalainen keltaisine partoineen olisi yhtäkkiä kadonnut olemattomiin tuon kukoistavanenäisen arvokkaan herran rinnalla, herran, jolla oli tuo omituinen musta esine ja joka suuntasi silmänsä ylös multakattoon ja jonka ääni porisi kuin isojen kanavien vesi...

Vanha juoppo pappi olikin verraton tässä pienessä majassa. Hän voitti entiset saavutuksensa. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä paisui. Hän sekoitti omia sanojaan vihkimäkaavaan, hän puhui niinkuin omilla jaloillaan seisova mies -- hienosti, viisaasti ja kehoittavasti.

Molemmat nuoret painoivat päänsä hartaaseen kumarrukseen kuunnellessaan hyvän vanhan kirkon lempeitä sanoja -- he unohtivat kokonaan missä olivat, ja heidän korvissaan kaikui etäinen urkujensoitto, joka paisui paisumistaan täyttäen viimein korkeat kirkkoholvit. Ja tuo rohkea seikkailija, Thierryn linnan juoksuhautojen kuularuiskusankari, satojen taistelujen haavoittumaton lentäjä, tunsi raskaita kyyneleitä tippuvan silmistään, kun hän tarttui pieneen kätöseen, joka kevyesti puristamalla lupasi hänelle uskollista kumppanuutta -- niin, aina äärimmäiselle rajalle saakka.

XX.

Kuherruskuukausi.

Milloinkaan ei Claire Debusson tulisi unohtamaan tätä kaukana -- kaukana suuren maailmanavaruuden yksinäisyydessä viettämäänsä kuherruskuukautta. Onni ikäänkuin kuristi häntä kurkusta.

Täällä ei mikään voinut uhata heidän avioliittoaan. Kääntyipä hän mihin tahansa, kaikkialla hän näki hyviä ja lempeitä silmiä. Eikä maailmassa ollut toista niin hellää ja huolehtivaa aviomiestä kuin oli John Lange. Sotilas ja seikkailija olivat tyystin kadonneet. Saaliin voittaminen ei enää houkutellut tuota ennen niin rohkeata ja pelotonta miestä seikkailujen epävarmoille poluille. Ei myöskään pelkkä seikkailujen uhkapeli. Hänellä oli Claire huolehdittavana -- Claire oli nyt ja tästä lähtien aina hänen elämänsä ainoa ja kaunis seikkailu.

Mutta kaikesta huolimatta hänen sydänjuuriansa kalvoi eräs toukka -- synkkä aavistus, että kerran koittaa päivä, jona maankaipuu taas herää heissä eloon.

Vain yksinkertaiset haaveilijat uskovat, että onni kasvaa ainoastaan yksinäisyydessä -- että Robinson Crusoen saari on oikea paratiisi kahdelle rakastavaiselle sydämelle.

Me aiomme viimeiseen hengenvetoomme väittää, että rakkaus on yksinomaan maallinen tunne. Tosinhan arkkienkelitkin ja taivaallinen rakkaus ovat sangen kunnioitettavia asioita, mutta eivät ne riitä sille säteilevälle, äärettömälle, syleilevälle, tutkimattomalle tunteelle, jota sanotaan inhimilliseksi lemmeksi, kun se iskeytyy vastaanottavaan ja herkkään ihmismieleen. Kun ihminen rakastaa koko sielullaan, niin hän kenties loittonee Jumalasta, raamatusta ja katkismuksesta, mutta hän pääsee likemmäksi omaa ihanaa maallista kutsumustansa -- saa kuunnella kaikkia kauniita vaistojansa, viettejänsä ja kuvittelujansa ja näyttää pitkää nenää Sokrateen Daimonille, joka muka aina valvoo ja säännöstelee ihmisen itsemääräämisoikeutta.

Rakastamiseen tarvitaan maallinen kehys: kukkia, aurinkoa, puita, hyviä päivällisiä, kaunista musiikkia, hyvin säilyneitä viinejä ja lintujen laulua.

Tuolla pienellä taivaankappaleella ei ollut mitään tästä kaikesta. Se oli runouden ja kauniin aineellisuuden hylkäämä maailma. Sieltä puuttuivat kaikki ne kauniit hyveet ja paheet, jotka antavat Maa-emolle erikoisen leiman -- sikäläinen yhteiskunta oli keinotekoinen, rakennettu neliöistä, virheetön, kenties ilmiönä mielenkiintoinen, mutta sanomattoman yksitoikkoinen ja ikävä.

John Lange ei voinut rouvineen käydä teatterissa, ei lukea sanomalehtiä, ei romaaneja -- kuinkahan moni kadehti heitä! Mutta hullumpaa oli, etteivät he voineet saada kenestäkään itselleen vihamiestä, eivätkä tuntea ihastusta kehenkään tai mihinkään oman maailmansa ulkopuolella. Mutta toistaiseksi tämä maailma riitti heille. Niin kauan kuin he tyytyivät lukemaan toistensa sielujen salaisuuksia, eivät he kaivanneet muuta, mutta saattoihan tulla päivä, jolloin molemmat halusivat rakkaudelleen maallista, sille sopivaa kehystä.

Luultavasti näistä aprikoimista johtui, että John Lange ihan ensimäisistä hetkistä lähtien ajatteli, kuinka pääsisi ennemmin tai myöhemmin maahan takaisin. Claire Debusson oli nainen ja ajatteli enemmän onnentunnetta, joka täytti hänen koko olemuksensa ja sai kaikki muut äänet vaikenemaan.

Jonkin verran kumminkin he molemmat syventyivät siihen avaruuden kolkkaan, johon heidät oli paiskattu. He käyttivät ravintonaan, kuten kaikki toisetkin, ruohoa ja juomanaan tuota alkoholipitoista vettä, joka tuntui antavan heille ikuista terveyttä. John Andersson opasti heidät siihen kielitaitoon, minkä hän itse oli saavuttanut vuoden kuluessa, ja sitten jokainen jatkoi opintojaan kärsivällisten alkuasukkaiden johdolla. Vuoren vanha tietäjä saapui joka päivä määrätyllä kellonlyönnillä kahden apulaisen seuraamana ja ohjasi opiskelua tavalla, joka olisi saanut kaikki maapallon opettajat kateudesta keltaisiksi.

Neljäntoista päivän kuluttua John Lange ilmoitti haluavansa lähteä jonkinlaiselle löytöretkelle, tutustuakseen lähemmin taivaankappaleeseen, johon ystävällinen kohtalo oli heittänyt heidät. Vanha hallitsija käsitti hänen tarkoituksensa, mutta ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan esitykseen. Norjalainen, jonka kasvonpiirreopinnot olivat melko pitkälle edistyneet, totesi että äijän hipiä muuttui ruosteenpunaiseks