Afrodite: Kertomus vanhan Hellaan ajoilta

Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen

Afrodite

Kertomus vanhan Hellaan ajoilta

Kirj.

Ernst Eckstein

Suomennos. [Walter Groundstroem]

Porvoossa, Werner Söderström, 1886.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

EnsimmäInen Luku.

Oli vuosi 551 ennen Kristuksen syntymää. Latmon lahden ranta loisti illan hohteessa. Ylhäällä, kaidalla maantiellä, joka Mylasasta johti Mileton rantakaupunkiin, seisoi kaunis, kukkea nuorukainen sauvaansa nojaten. Poimukas kitona oli vyöllä vyötettynä ja tomussa. Vasemmalta olalta riippui pitkissä hihnoissa nahkainen laukku, jossa oli muutamia vaatekappaleita sekä kuvanveistäjän työaseita. Mylasalainen Akontios oli näet kolme vuotta oppipoikana työskennellyt kuuluisan athenalaisen taiteilijan Farax'in taidepajassa. Nyt luuli hän olevansa kyllin mahtava omin voimin pysymään pystyssä. Kun siis eräs mestarin ylhäinen ystävä matkusti Athenasta Halikarnassokseen, käytti hän hyväkseen tarjottua tilaisuutta seuratakseen tätä, pani kokoon vähäisen omaisuutensa ja saapui nopean ja onnellisen matkan jälkeen Vähän Aasian rannalle. Halikarnassoksesta kulki hän jalkasin Mylasaan, viipyi siellä muutamia viikkoja yksinkertaisessa kodissaan, -- isä oli vaunuseppä ja hänellä oli maankaistale muutaman stadiumin matkan päässä kaupungista -- ja lähti Boedromionkuun alussa -- siis loppupuolella kesää -- sieltä, menemään Mileton kuuluun merikaupunkiin, jonka temppelit ja teaatterit nyt olivat hänen edessään, laskevan auringon valaisemina.

Hän oli huomannut hetkisen ja laskeunut tienreunalle syömään palan ohraleipää ja kranaattiomenan. Sitten kavahti hän pystyyn ja silmäili vapaasti ja vilkkaasti ympärilleen. Näköala oli todellakin viehättävä. Vasemmalla näkyi kaupunki ja Tragasai-saaret; kauempana Mykalen vuorenselänne jyrkkine niemekkeineen, joka pistäysi tummansiniseen mereen ikäänkuin jättiläismiekan kärki, ja vastapäätä, lahden toisella puolella, ranta kylineen ja huviloineen -- kaikki taivaallisessa loistossa.

"Minua ei kummastuta", sanoi Akontios itsekseen, "että Mileto niin suuresti rakastaa kaunotaiteita. En koskaan -- en edes Athenassakaan ole nähnyt niin ihmeellisiä valonväreitä, sellaista muotojen ja värien uhkeutta!"

Hän pudisti pölyn vaatteistaan, heitti viimeisen silmäyksen vastaiseen rantaan, jossa sinerti kaksi suurta männikköä, osottaen missä maailman mainio Maiandros purkaa vetensä mereen, ja meni eteenpäin, kysyen itseltään, olivatko hänenkin tulevaiset kohtalonsa luikertavat yhtä monessa kiemurassa, kuin hopeanhohtava joki.

Vähän ajan kuluttua tuli hän komean huvilan luo. Uteliaasti hän katseli yli aidan puutarhaan, joka kolmelta taholta ympäröi rakennusta. Lehteviltä käytäviltä kuului näet vallatonta melua, äänekkäitä huutoja sekä kaikuvia naurunhohotuksia. Viisi tahi kuusi hienosti puettua nuorta miestä, jotka nähtävästi äskettäin olivat nousseet juomapöydän äärestä, kulkivat, juomingista iloisina, viiniköynnösaitojen ja laakeripensastoin välitse.

"Katsoppas, Konon, enkö ollut oikeassa!" sanoi nyt mustasilmäinen nuorukainen, jonka kalpeihin kasvoihin ei ylenmäärin nautittu viinikään tuottanut vähintäkään punaa. "Sinä luulet tarvitsevasi ainoastaan rypistää kulmakarvoja, niinkuin Zeus, kun hän Olympon kukkuloita järkyttää. Mutta Neaira on siveä tyttö, eikä rikas Kononkaan voi viekoitella häntä pois hyveen tieltä."

Puhuteltu, kookas, neljättäkymmentä vuotta vanha mies, seuran vanhin, katsahti nuoreen Olorokseen pilkallisesti.

"Luuletko ehkä, poika parka", sanoi hän äänekkäästi, "että minä huolin kydonilaisista omenista, joita kasvaa pitkin maanteitä. Alkmenen poika hankki itselleen! Hesperiidien hedelmiä, ja hänen hengenheimolaistansa houkuttelevat aina vaikeudet. Juuri siitä syystä, että olin kuullut Neairaa kehuttavan harvinaiseksi poikkeukseksi, kutsutin hänet tänne tänään, ja olisin todellakin pannut pahaksi, jos hän heti ensi ylläköllä olisi antautunut, kuten teidän Lysistratenne ja tuo iäti hymyilevä Nike. Muuten, huomasitteko mikä todellinen taiteilijatar tuo pienokainen, nuoruudestansa huolimatta, on? Ei milloinkaan ennen ole tässä talossa soitettu huilua niin mestarillisesti, kuin Neaira sen teki. Hänen toverinsa oli hänen rinnallaan kuin Midas Apollon rinnalla."

"Koettaapa tuo asiata hämmentää", nauroi Oloros. "Sinä ylistät taiteilijatarta, kun et naista voittanut."

Nyt muutkin sekaantuivat vilkkaasen keskusteluun, sillä kaikki tiesivät, että Kononista, vaikka olikin jo ijän puolesta vakaantunut, oli hengen-asia, että häntä pidettäisiin voittamattomana. Ja jos muuten hänen ylpeyttään säästettiinkin, niin ei nyt, kun oli nautittu niin monta pikarillista viiniä, huolittu sanoja säästää.

Kuta enemmin Konon koetti näyttäytyä tyyneltä ja välinpitämättömältä, sitä selvemmäksi kävi hänen suuttumuksensa, kun vielä heidän kävellessään päihtymys hänessäkin tuli yhä näkyväisemmäksi.

Juuri nyt näkyi etusalin ionilaisten pylväitten välistä viehättävä tytönmuoto, solakkavartaloinen, ripeä ja silmiinpistävä vilkas katsanto hänen kauniissa kasvoissaan. Joka katsahti sorean huiluniekan säihkyviin silmiin, hän todellakaan ei olisi voinut vannoa, että tämä, siveelliseen nautinnonkieltoisuuteen katsoen, suuresti erisi muista ammattisisaristaan. Nuo silmät loistivat ikäänkuin sisäisen tulen heijastuksesta, kranatinkarvaiset huulet näkyivät kehottavan suuteluun ja hehkuvan vielä tulisemmin ja vieläkin houkuttelevammin, kuin hänen molempain seuralaistensa, jotka päät kukilla koristettuina tulivat hänen jälestänsä.

Konon, voittoon tottunut huvilan isäntä, katsoi heihin omituisesti hymyillen, ikäänkuin olisi hänellä mielessä rohkea tuuma.

Suloisesti tervehtien astuivat taiteilijattaret keskimmäisen kujan kautta puutarhan portille ja sieltä ulos maantielle.

Kaksi heistä, raukea Nike ja pahamaineinen Lysistrate, poikkesivat rantaan päin, jossa heidän piti, erään alhaissukuisen onnensuosikin talossa, hämärän tullessa säistää muutamain Egyptin tytärten tanssia.

Neaira kiirehti suoraa päätä Miletoon. Hänen hameensa liepeet koskettivat nuoreen kuvanveistäjään, joka oli viimeiset hetket seisonut liikkumatonna, uhkean puutarhan ja komean huvilan lumoamana, katsellen taideniekan lapsellisella ja innokkaalla mielihalulla tapahtumia muurin toisella puolella. Tyttö katsoi häntä ikäänkuin hämmästyneenä ja meni eteenpäin.

Akontios seurasi häntä katseillaan. Hänen krokuksenkarvaiset vaatteensa kuvautuivat kullankiiltävinä tummansinistä taivasta vastaan; kimeltelevät rannekoristeet, tuuheat, tummat kiharat, ruohikenkäin purppuranpunaiset paulat, jotka olivat niin miellyttävänä vastakohtana lumivalkeille pyöreille päkiöille, joiden ympäri ne kietoutuivat -- kaikki se oli hyvin ihanata ja viehättävää.

Mutta nuoren taideniekan viaton katseleminen keskeytettiin yht'äkkiä. Neaira oli tuskin päässyt sata askelta huvilasta, kun Konon punoittavin poskin astui esiin laakeripensaitten tuuhean lehdistön takaa ja leikillisesti huutaen pakotti hänet pysähtymään.

Hän käänsi päätään ja katsoi häneen kysyvästi.

"Armas Neaira", sanoi hymyssä suin Konon, joka ei huomannut nuorta kuvanveistäjää, vaan luuli olevansa yksin, "sinä olet laiminlyönyt ottaa mukaasi tavallista vieraslahjaa."

Neaira laski kätensä vyöhyelleen, jossa hänellä oli ne hopearahat, jotka Eurotas, Kononin orja, oli hänelle antanut.

"Sinä erehdyt herra", vastasi hän vakaasti. "Tässä on minulla vieraslahjani, jos siksi suvaitset nimittää minun halpain palvelusteni palkkaa."

"Olet sinä osottanut itsesi paljon suurempiakin ansaitsevaksi... Muuten myönnän, ett'ei vieraslahja ollut sopivasti valittu sana. Ei minun, vaan sinun, Neaira, pitää antaa! Ruususta, joka on hiuksissasi ja jonka olet poiminut puutarhastani, anna minulle vastalahjaksi ruusu kukoistavilta huuliltasi! Sellainen on tapa talossa. Kuten näet, on tie ihmisistä tyhjä ja autio molemmille tahoille, ja jospa sen joku näkisikin, niin ei kukaan sitä paheksu. -- Olettehan te, lumoavat taiteilijattaret, rakkautta varten luodut! Suikkaa minulle suuta, armas Neaira!"

Kauniin tytön silmäripsien alta kiiti arka katse Akontiokseen, jota ei kiihkosa Miletolainen vieläkään ollut huomannut. Sitten sanoi hän kohteliaasti:

"Taaskin erehdyt, Filippoksen poika. Me taiteilijattaret emme ole luodut rakkautta varten, vaan kuolemattomain runottarien palvelukseen. Jos tahdot ketään suudella, niin mene pitkin satamakatua Miletoon -- siellä saat tyydyttää halusi -- tahi paremmin vielä: ota itsellesi vaimo, jalo Konon, sillä nyt saattaa sinut hyvinkin sanoa naima-ikäiseksi."

Äänekäs naurunhekotus seurasi tuota pientä pahanilkisyyttä; ystävät olivat näet pujahtaneet rohkean valloittajan jälkeen ja seisoivat nyt pensas-aidan takana ilon innossa.

Tämä nauru sai Kononin jo ennestään hauraan kärsivällisyyden särkymään.

"Sinä hupakko!" sanoi hän pilkallisesti. "Sinun pitäisi notkistetuin polvin kiittää rakkaudenjumalatarta siitä, että Konon alentaa itseään sanomaan sinulle niin kauniita sanoja! Luuletko, ett'en minä sinua tunne? Vai tahdotko uskottaa minulle olevasi itse Artemis? Sinä, jonka silmät sinkahuttavat koko viinilliset lemmennuolia! Viisas olet, mutta et kylliksi Kononia peijataksesi. Sinä teeskentelet itsesi niin arvokkaaksi pakottaaksesi itsellesi jotakin arvollisempaa, kuin mitä hetken haihtuva pila sinulle saattaa hankkia. Katsos, Neaira, jos olisit jättänyt tämän epäonnistuneen ilveilyn tekemättä, niin olisi minulle ehkä todellakin juolahtanut mieleen ottaa sinut lemmittyisekseni, mutta nyt saat tyytyä siihen, mitä minun oikkuni näin sivumennen sinulle suvaitsee antaa. Kas tässä -- tee niin hyvin!"

Voimakkain käsin oli hän tarttunut hämmästyneesen tyttöön ja kumartui ryöstääkseen häneltä suutelon. Mutta Neaira teki vastarintaa, voimallisempaa kuin hän oli odottanutkaan. Hän työnsi molemmat kätensä lujasti Kononin rintaa vastaan ja kumartui niin voimakkaasti sivullepäin, ett'ei hän saavuttanut tarkoitustansa.

He painivat vielä kun Akontios astui esiin ja säveästi laski kätensä rikkaan Miletolaisen käsivarrelle.

"Herra", sanoi hän kohteliaasti, "älä unhota, että väkevälle ei ole kunniaksi pilankaan vuoksi käyttää väärin voimiaan."

Konon oli päästänyt tytön, huomatessaan muukalaisen. Tumma puna, joka ei ennustanut hyvää, leimahti hänen otsalleen.

"Kuka sinä olet", kysyi hän silmiään pyöritellen, "joka rosvon tavoin rohkenet ahdistaa minua täällä valtamaantiellä."

"Ainoastaan vaunusepän poika", vastasi Akontios jalolla arvokkaisuudella, "mutta syntyisin vapaa ja siitä syystä oikeutettu suojelemaan avutonta ylhäisimmänkin sorrolta; sillä toivon, että tässä maassa hallitsee, samoin kuin Athenassa, laki, eikä rikkaitten mielivalta."

"Häpeämätön!" huusi Miletolainen kiivastuen. "Meillä eivät maankulkurit valvo lakien pyhänäpitämistä, vaan kaupungin vanhimmat, joiden perheitten lukuun minunkin kuuluu. Tahdonpa nähdä, voiko sivistymätön käsityöläinen estää minua laskemasta leikkiä iloisen immen kanssa."

Kononin näin riidellessä Akentioksen kanssa oli Neaira ehdottomasti paennut kauniin nuorukaisen taa, joka heti alusta oli voittanut hänen täydellisen mieltymyksenä. Kun Konon nyt yritti jatkaa tuota tytölle niin epämieluista leikintekoaan, niin oli Akontios joutunut hänen tielleen.

"Jatka sinä levollisesti matkaasi", sanoi Konon teeskennellyllä kylmyydellä, "ja minä olen unhottava sopimattoman väliintulosi."

Akontios ei liikahtanut. Ehkäpä se oli ainoastaan hämmästys, joka sai hänet seisomaan siinä niin jäykkänä ja liikkumattomana.

"Kuuletkos?" huusi Miletolainen tuskin enään jaksaen hillitä itseään.

Kun Akontios ei nytkään vastannut mitään, tarttui Konon raivon vimmassa hänen rintaansa, aikoen väkisinkin työntää hänet syrjään. Mutta samassa Akontios tarttui käteen, joka niin säälimättä tunkeutui hänen vaatteensa poimuihin, ranteen kohdalta ja puristi sitä rautakourallaan niin, että Konon parahtaen hellitti kätensä hänen kitonastaan.

Huomattuaan, että tapaus muuttui vastenmieliseksi, astuivat Kononin ystävät esiin laakeripensastosta ja menivät väliin totisella puoluettomuudella.

"Sinä olet väärässä, Konon", sanoi Oloros. "Viekkaudella ja väkivallalla voi inhottavinkin satyri suudella ihaninta nymfiä. Mitä sinä sillä sitten todistaisit, kun sinun onnistuisi väkivallalla voittaa teeskentelevä Neaira. Muukalainen on puhunut ainoastaan varoittajana, omantuntosi puolesta, joka ei suvaitse sellaista rikosta seuraelämän sääntöjä vastaan."

Tähän mielipiteesen yhtyivät muutkin, etenkin kun Akontios, puolustettuaan itseään äkillistä päällekarkausta vastaan, ei osottanut vihamielisyyttä eikä kerskailevaa ilkkumista, vaan päinvastoin kainosti hämillään puolustelihe rikkaasti puettujen nuorukaisten edessä. Nyt Kononkin piti viisaimpana ainakin ulkonaisesti olla asiasta enempää huolimatta. Hän loi ainoastaan salavihkaa vihaisen ja raivoisan katseen muukalaiseen ja yhtyi sitten toverien pilkkapuheisin ja leikinlaskuun.

Kun nämät siten palasivat huvilaan, asteli Akontios Neairan rinnalla kaupunkia kohti. Luonnollistahan oli, että Neaira tavoittelisi sanoja kiitokseksi nuorukaiselle, joka oli häntä puolustanut rikkaan Miletolaisen röyhkeydeltä, ja kun molemmilla oli sama tie, niin ei tietysti ollut mitään syytä eritä. Akontios mieltyi nuoren tytön vilkkaasen olentoon, vaikka kyllä hänen silmäinsä tulinen hehku häntä hiukan huolestutti. Neairan kasvoissa ilmautui omituinen sekoitus sopusoinnullista kauneutta ja puoleksi tukahutettua tunteitten tulisuutta. Tosin eivät ne piirteet, jotka osottavat tavatonta taipumusta intohimoisuuteen, esiintyneet jyrkästi eikä silmiinpistävästi, mutta Akontios huomasi ensi silmäyksellä, minkä tuhannet muut vasta monivuotisen kanssakäymisen kautta olisivat huomanneet, ja se kuva, minkä hän täten sai hänen luonteestaan, herätti hänessä, vaikka hän tunsi myötätuntoisuuttakin tyttöä kohtaan, hiukan vastenmielisyyttä. Paljon kauemmas, kuin Neairan sanat osottivatkaan, näkyi hänen kiitollisuutensa ulottuvan. Vaunusepän pojasta tuntui, kuin kietoisi tämä uhkuva kiitollisuus hänet näkymättömiin pauloihin ja ryöstäisi häneltä kyvyn kaikkeen vapaasen, henkiseen toimintaan.

"Oletko kotoisin Miletosta?" kysyi Akontios hetken kuluttua.

"Minä olen syntyisin Dromiskos-saaresta", vastasi tyttö. "Tuolta kaukaa!"

Hän viittasi lahdelle päin.

"Elävätkö vanhempasi vielä?"

Hän pudisti päätään verkalleen.

"Ei, vieras! Neaira raukka on aivan yksin maailmassa. Mutta, mikä sinun nimesi on, että täst'edes voin puhutella sinua nimeltä...?"

Viivähdettyään antoi Akontios halutun vastauksen. Taaskin tunsi hän olevansa ikäänkuin pauloihin punottu, samoin kuin taannoinkin. Mutta sitten päätti hän itsekseen, että tämä vaan oli turhaa kuvittelua; hänen pitäisi pitää sitä jumalien armona, että tämä ystävällinen ja rakastettava olento oli joutunut hänen tiellensä, sillä nyt ei hän kuitenkaan tullut kaupunkiin umpivieraana, vaan osaaottavan ihmisen seurassa. Niinmuodoin hän kävi puheliaammaksi, ilmoitti tytölle aikeensa ja toiveensa ja kysyi häneltä viimein Melanippoksesta, Afroditen papista, jonka luo Farax, athenalainen mestari, oli neuvonut häntä menemään. Neaira selitti min taisi. Melanipposta kehuttiin hyväksi ja suosiolliseksi mieheksi; vaan saattoiko hän antaa nuorukaiselle arvollisempaakin apua, sitä ei hän tiennyt.

Tie laskeutui nyt. Seuraavasta mutkasta saattoi, viini-istutusten välistä, nähdä kaakkoispuolisen kaupunginportin.

"Vielä vain pari stadiumia, niin olet perillä", sanoi Neaira. "Melanippoksen asunto on torin oikealla puolella, arkontin palatsin vastapäätä. Kuka tahansa saattaa neuvoa sinut sinne. Minä itse en seuraa sinua, -- se olisi huono puoltolause! Me taiteilijattaret olemme kulkuriseuran maineessa..."

Akontios katsoi häneen ihmetellen.

"Eikä syyttä", lisäsi hän veitikkamaisesti, "vaikka kohta yksityinen usein liian raskaasti saa kärsiä ammattia seuraavasta huonosta maineesta."

Akontios pudisti miettivänä päätään.

"Mitä minä tähän saakka olen nähnyt, saattaa minua ajattelemaan parempaa Mileton taiteilijattarista", sanoi hän ystävällisesti. "Jollei sinusta ole vastenmielistä, pyydän sua seuraamaan minua perille asti."

"Ei, ei! Et sinä saata erehtyä tiestä. Tästä käy katu supisuorana Zeuksen temppelin luo ja sieltä käännyt oikealle. Jos muuten tahdot olla ystävänäni, olen kiitollinen. Sinä voit tavata minut aamupäivin satamakadulla jossa myyskentelen kukkasia ja seppeleitä. Hämmästyttääkö se sinua, Akontios? Kallista on elää Miletossa", ja lisäsi hän hymyillen, "Neaira tahtoo kerran viedä kunnolliset myötäjäiset miehelleen."

"Satamakadullako?" toisti Akontios. "Asutko sen varrella?"

"En toki!" vastasi tyttö. "Se olisi liian ylhäistä minun kaltaiselleni, vaikka kyllä vanhempani kerran olivat varakkaita ihmisiä eikä kukaan tietäjä ennustanut, että minun tulevaisuudessa piti ansaita toimeentuloni niillä tempuilla, joita silloin vaan huvikseni harjoittelin. Minä asun kaukana läntisessä kaupungin-osassa. Älä kysykään minulta katua ja taloa, ett'et, kävellessäsi kaupungilla, milloinkaan tulisi kiusaukseen tiedustella minua."

He astuivat portista. Lähimmän poikkikadun kohdalla Neaira pysähtyi.

"Tässä erkanevat tiemme", sanoi hän miettivästi. "Siunatkoot jumalat hetkeä, jolloin sinä astuit Miletoon."

Hän viivähti hiukan. Akontios ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Suloisesti nyykäyttäen päätään, kiitti hän vielä kerran nuorukaista hänen osottamastansa avuliaisuudesta ja katosi sitten meluavaan, kirjavaan väentungokseen, joka täytti suuren kaupungin katuja.

Melanippos, Afroditen pappi, käyskenteli pihansa pylväskäytävissä, kun orja ilmoitti vieraan tulon. Tottunut kun oli tähän päivän aikaan olemaan ainoastaan itsekseen ja omissa mietinnöissään, tuli Melanippos ensin vähän nyreäksi. Hieman rypistynyt otsa silittyi kuitenkin, kun hän katseli nuoren miehen vilpittömiin kasvoihin, joka samassa ujona ja vakavasti astui hänen eteensä ja ojensi hänelle athenalaisen mestarin kirjeen.

Lukiessaan nosti hän toisinaan kirkkaat, lempeät silmänsä ja luotti ne yhä kasvavalla mielihyvällä solakkaan nuorukaiseen, joka ryhdiltään ja olennoltaan täydellisesti näkyi vastaavan athenalaisen vieras-ystävän sulopuheisesti kyhättyyn kertomukseen.

"Siis taiteilija", sanoi hän luettuaan kirjeen "ja Farax'in oppilas! Kymmenen tahi kaksitoista vuotta takaperin, kun minä muutamia kuukausia oleskelin Attikassa, salli onni minun oppia tuntemaan tuota verratonta mestaria ja luoda silmäyksen hänen loistavaan taidepajaansa. Yksistään hänen oppilaanansa oleminen olisi ollut riittävä suositus. Mutta nyt luen tästä, ett'ei kukaan tovereistasi ole voinut vetää vertoja sinulle, ei ahkeruudessa eikä taiteilijan lahjoissa. Tervetullut luokseni, Akontios! Todellista kykyä olen aina mitä innokkaimmin suosinut ja kernaasti olen heikkojen voimieni mukaan auttava sinua, jos kohta kyky itse onkin paras auttajansa. Mutta -- olet kai väsynyt ja nälissäsi. Itse jumalatkin tarvitsevat ravintoa elääkseen."

Akontioksen änkyttäessä muutamia kiitossanoja, Melanippos kutsui orjan, joka oli johtanut nuorukaisen etupihaan. Klitifon, roteva, säveänluontoinen veitikka, tuli uutimilla varustetun oven kautta sivuhuoneesta, jossa hän oli sytyttänyt lamput; alkoi näet jo hämärtää.

"Ystäväni", sanoi Melanippos Klitifonille, "valmistuta kylpy tälle nuorukaiselle, joka on vieraanamme ja laita sitten illallinen."

Orja poistui. Viiden minuutin kuluttua palasi hän ja pyysi vierasta seuraamaan itseään.

Akontios oli sillä välin ystävällisen isäntänsä kanssa istunut pylväskäytävässä ja lyhyesti selittänyt tuumansa. Melanippos kiitti hänen aikomustansa noudattaa mitä tarkinta säästäväisyyttä ja kieltäymystä, siten päästäkseen tekemästä työtä jokapäiväisen leivän hankkimiseksi, vaan sen sijaan heti voidakseen kaikin voimin ryhtyä suurempaan taideteokseen.

"Minä en ole rikas", oli Melanippos sanonut; "sitä paitsi pidän minä järjestystä ja kohtuutta taideniekan paraimpina ystävinä ja kehotan siis sinua vastaiseksi säästämään vähäistä omaisuuttasi, niinkuin pitääkin. Mutta kuitenkin: jos varasi loppuisivat, ennenkuin teos, jonka aiot luoda, onnellisesti on valmistunut, niin sano minulle peittelemättä. Sen verran on Melanippoksella aina liikenemään, että hän saattaa tasoittaa uskollisesti ponnistavan toverin tietä. Sanon toverin, sillä taideniekkakin on ikuisen ihanuuden pappi. Valitettavasti laki kieltää minua antamasta sinulle majaa talossani kauvemmaksi kuin yhdeksi yöksi. Minä tunnen kuitenkin kaupungin ja sen olot perinpohjin. Huomenaamulla tahdon koettaa auttaa sinua; ei ole vaikea löytää yksinkertaista ja kuitenkin hauskaa asuntoa, jossa häiritsemättä voit tehdä työtä."

Sittenkuin Akontios kylvyllä oli virkistänyt itseään ja vaihtanut pölyisen matkanuttunsa parempaan, laskeutui hän Melanippoksen kanssa pöydän ääreen. Ateria, jonka Klitifon oli pannut pöytään, oli yksinkertainen: leipää, hunajaa, kylmää paistettua lihaa, manteleja ja viikunoita, sen lisäksi vedellä sekoitettua viiniä, jota Konon ja hänen ylellisyyteen tottuneet juomatoverinsa varmaankin olisivat halveksineet. Hauska keskustelu oli yksinkertaisen illallisen höysteenä. Kuta kauvemmin Akontios kuunteli Afroditen papin ääntä, sitä selvemmäksi selvisi hänessä tunne, että hänellä oli edessään todellisesti hyvä ja rehellistä tarkoittava ihminen, jalo ja omaavoittoa pyytämätön, terve, työhön kykenevä mies, jonka ystävyyttä kannatti etsiä. Kuinkapa se, joka niin herttaisesti kohteli vierasta, taisikaan sulkea ystävän syliinsä!

Kolme tuntia auringon laskun jälkeen vei Afroditen pappi väsyneen vieraansa hyperooniin, rakennuksen ylikertaan, jossa vierashuoneet olivat. Täällä oli Euarete, emännöitsijä laittanut puhtaan ja pehmeän vuoteen. Melanippos toivotti vieraalleen hyvää yötä ja meni sitten alas portaita myöten makuuhuoneesensa, jossa hän, terve kun oli ruumiiltaan ja sielultaan rauhallinen, nukkui heti, kun Akontios vielä ainakin tunnin ajan käveli edestakaisin savilampun lekuttavan liekin himmeässä valossa; milloin astui hän ikkunan luo, jonka puiset luukut ainoastaan olivat lykätyt kiinni, ja katseli puutarhan käytäviä ja kaupungin kuun valaisemia kattoja, milloin tutki hän yksinkertaisia, mutta sieviä seinämaalauksia -- mainioin mestariteosten mukailuja -- ja seurasi sen ohella yhä ajatustensa oikullista juoksua, jotka milloin pysähtyivät tummasilmäiseen Kononiin, milloin viehättävään Neairaan, mutta kauvimmaksi Melanippokseen. Yhä lämpimämmäksi, yhä iloisemmaksi tuli se tunne, joka täytti hänen rintansa, kun tämä isällinen muoto johtui hänelle mieleen. Jollei veitikkamainen hymy toisinaan olisi ilmestynyt papin tuntehikkaille huulille, olisi hän ollut Zeuksen näköinen, semmoisena kuin hän toisella puolen Arkipelaagia Athenan templissä komeili. Mutta mikä Melanippokselta puuttui jumalallista vakaamielisyyttä, sen korvasi hänen olentonsa sydäntävirkistävä ihmisyys. Akontios tunsi, ett'ei hän ainoastaan voinut pitää tätä miestä arvossa ja kunniassa, vaan myöskin rakastaa häntä kaikesta sydämmestä.

Seuraavana aamuna, jo ennen päivän valkenemista, nousi Akontios vuoteeltaan virkistynein voimin. Alakerrassa oli jo sangen kauvan vallinnut hillittyä melua ja liikettä. Melanippos oli tavallisesti varhain pystyssä. Hän kävi mielellään jo ennen auringon nousua alas rantaan, jossa hän oikein ahmimalla ihaili merta ja nautti heräävän päivän viehättävää näkyä. Sillä välin olivat emännöitsijä ja orjat täydessä toimessaan, siivoamassa huoneita, viruttamassa molempia pihoja ja valmistamassa akratisruokaa -- leipäviipaleita ynnä sekottamatonta viiniä.

Kun Akontios tuli ulos etupihaan, ei Melanippos vielä ollut palannut aamukävelyltään. Siten sai nuori kuvanveistäjä tilaisuutta puhella vähän pääorjan Klitifonin kanssa. Osottamatta mitään sopimatonta uteliaisuutta, hän sai puheliaalta orjalta tietää, ett'ei Melanippos, niinkuin hän luuli, ollutkaan leskimies, vaan naimaton.

"Ehkä sinua kummastuttaa", kuiskasi Klitifon, "että taivaallisen Afroditen pääpappi elää niin ilmeisessä ristiriidassa itsensä kanssa; sillä sen, jonka joka päivä tulee uhrata jumalattarelle, pitäisi tietysti ennen muita myöntää hänen vastustamattomuuttaan ja antaa sytyttää itselleen häätulet. Oikeastaan, kuten kai tiedät, onkin säännön mukaista, että papit naivat; muutamissa kaupungeissa on se laissa määrättykin; ja Mileto olisi myöskin mielellään suonut, että meidän isäntämme olisi noudattanut tätä tapaa. Mutta kohtaloa ei kukaan kuolevainen voi vastustaa, ei, ei edes kuolemattomat jumalat. Se oli rakkaus, ei semmoinen, kuin nykyään on tavallista, huikentelevainen ja pintapuolinen, vaan syvä ja palava niinkuin muinoin, kun Leander syöksyi Hellesponton aaltoihin saadakseen nähdä Heroaan. Ja tyttö taisi myöskin osottaa vastarakkautta; mutta tunnethan meidän ionialaista tapaamme. Ainoastaan harvoin otetaan nuoren tytön mielipide lukuun. Melanippos oli köyhä ja halpasäätyinen, tytön isä sitävastoin loisti rikkaudessa ja ylellisyydessä ja sentähden pakotti hän tyttärensä menemään vertaiselleen puolisolle."

"Toivoakseni", sanoi Akontios, "eivät nämät asiat joita olet minulle kertonut, ole mitään salaisuuksia, joista sinun olisi pitänyt olla vaiti."

"Eikö mitä!" vastasi Klitifon. "Kerron ainoastaan yleisesti tunnettuja asioita. Jokainen lapsikin Miletossa pakinoi Melanippoksen nuoruudenlemmestä. Ketä tyttöä hän halusi, siitä ei kuitenkaan kukaan tiedä mitään varmaa, sillä asia tapahtui mitä suurimmassa salaisuudessa, eikä kukaan rohkene nyt kysyä sitä isännältämme. Varmaa on, että hyljätty kosija vuosikausia oli kalvavan surun uhrina eikä milloinkaan enään ole ajatellut hankkia emäntää taloonsa."

Porttikäytävästä kuului askeleita. Melanippos tuli pihaan, ojensi nuorukaiselle kätensä ja sanoi sointuvalla äänellään:

"Ihana päivä, Akontios! Aurinko, joka täällä pihalla tuskin kultaa katonräystäitä, tuhlaa ulko-ilmassa runsaasti kirkkaimpiakin säteitään! Todellakin, kun päivänä tämmöisenä katselen ulos merelle, tuolle ikuisesti salaperäiselle, ymmärrän hyvin, miten se hurskas satu on syntynyt, että katoamaton kaunotar Afrodite on noussut meren syvyydestä. Kansa kysyy aina jumalainsa syntyperää, sillä se mittaa ääretöntä maallisella mitalla; mutta ei milloinkaan ole tuohon kysymykseen vastattu ihanammin, kuin raittiilla kertomuksella merenvaahdon kasvatista."

"Se on tosi", vastasi Akontios. "Afrodite, ikuinen kaunotar, on tutkimaton, niinkuin meren syvyys. Kaikki todellisen ihana on meille arvoitus; mutta suurin arvoitus on se liekki, joka meissä syttyy kauneuden loistosta, ja jota sanotaan rakkaudeksi. Todellisen taiteilijan tulee esittää jumalatar semmoisena, että tämä selittämätön salaperäisyys on ikäänkuin huntuna hänen suloisesti uinailevilla kasvoillaan."

"Tahdotko sinä koettaa sitä?" kysyi pappi.

"En vielä", vastasi Akontios kainosti. "Semmoiseen yritykseen puuttuu minulta tarpeeksi kokenutta kättä, jonka ensin pitää tottua luomaan itsenäisesti, ilman kokeneen mestarin neuvoja, eikä minulla myöskään ole naisellista esikuvaa, jonka muodon voisin lainata semmoiseen Afroditeen. Sinä tiedät herra, ett'ei taideniekka luo mitään itsestään. Hänen ansionsa on se, että hän saattaa tehdä havaintoja ja niitä taideteoksessa esittää. Mutta en milloinkaan, en edes Athenan kaduilla, ole kohdannut muotoa, joka olisi sen kuvan vertainen, jota kannan sydämessäni."

"Yhden olen tosin tuntenut", sanoi pappi, puoleksi ajatuksissaan. "Kohtalo on nyt hävittänyt sen, minkä taltta vaan olisi voinut ikuistuttaa."

Kun aamiaista oli nautittu, otti Melanippos avuliaan Klitifonin käsistä viitan hartioilleen ja astui nuorukaisen edellä torille, jonne jo alkoi lukuisasti kokoontua mieshenkilöitä kaikista eri arvoluokista.

Tie vei molemmat kävelijät arkontti Karidemoksen palatsin ohi. Se oli tavattoman suuri, melkein linnantapainen rakennus, joka torille päin ainoastaan näytteli muhkeita muurejansa ja tavattoman porttinsa sekä pylväskäytävän, niin sanotun propylaionin. Kun Melanippos ja Akontios menivät ohitse, tuli juuri arkontti itse loistavan seurueen keskellä ulos pylväskäytävän kautta. Akontios huomasi, että hieno puna nousi Afroditen papin poskille. Melanippos tervehti; Karidemos vastasi tyynellä kohteliaisuudella, arvonsa tuntevan ylimyksen tavoin.

"Kaupunkimme päämies", sanoi pappi, kun olivat kuulomatkaa etäämpänä, "Karidemos, ankara, jäykkä mies, ennemmin luotu tyranniksi kuin arkontiksi, mutta -- se täytyy hänen vastustajansakin myöntää -- hyväntahtoinen ja palavan isänmaanrakkauden elähyttämä."

"Niin, hän on todellakin ruhtinaan näköinen", vastasi Akontios; "loistoa hän myöskin näkyy rakastavan, sillä en Athenassakaan ole nähnyt semmoista kullan ja purppuran hohtoista seuruetta, kuin hänen. Se on melkein persialaista!"

"Kansa suosii tuollaista loistoa", sanoi pappi. "Kuitenkaan ei voi olla tunnustamatta, että Karidemos ei suinkaan ole joutunut itämaalaiseen ylellisyyteen. Vaikka hän onkin loistoa rakastava, on hän kuitenkin Kreikkalainen, ja kultainen kohtuus vallitsee hänen tuhlaamisessansakin."

He menivät eteenpäin. Tuli yhä ahtaampia ja huonommannäköisiä katuja sitten taas leveämpiä, mutta näöltään vieläkin köyhempiä, kunnes he viimein pysähtyivät valkeaksi kalkitun pienen talon luo etäisimmässä etukaupungissa.

"Täällä asuu Koronis, erään paflagonilaisen puutarhurin leski", sanoi pappi. "Talonsa harvat asuinhuoneet hyyrää hän ja tyytyy itse kyökkiin. Äskettäin vielä asui täällä eräs nuori kuvanveistäjä, josta odotettiin tulevan jotain suurta, mutta valitettavasti eräissä kemuissa surmasi hänet raivoisa kumppani. Täällä ei kysellä paljon huoneita. Jos Koroniksella, vastoin luuloani, ei sattuisi olemaan vapaata, niin hän kyllä voi neuvoa, mistä me löydämme semmoisen."

Hän kolkutti porttia. Sen avasi pikkuinen, harmaapäinen ja ystävällinen ämmä. Melanippos ojensi pienelle säikähtyneelle akalle kätensä, salli hänen kuihtuneilla huulillaan koskettaa hänen sormensa päitä ja ilmoitti sitten asiansa.

"Sehän sopii oivallisesti!" sanoi Koronis. "Käy sisään vaan, kunnianarvoisa Melanippos, niin näytän mitä minulla on tarjottavana tälle nuorelle miehelle. Se on Lydialaisen taidepaja, sen, joka taannoin lyötiin kuoliaaksi -- valoisa, hauska huone, jossa on leveä, suuri ovi ja vielä ikkunakin kaupanpäälliseksi!"

Näin pakinoiden vei hän miehet pihan poikki pitkulaiseen nelinurkkaiseen huoneesen, jossa Lydialainen oli elellyt ja hallinnut. Se oli jokseenkin avara ja valoisa, mutta huonekaluja oli vaan kaikkein tarpeellisimmat. Mutta vähät siitä, vaikk'ei siinä ollutkaan kallisarvoisia mattoja eikä pantterinjalkaisia pronssilavitsoja, ei Akontios niitä kaivannutkaan. Kuta vähemmin tämä taidepaja veti vertoja Athenan muhkeitten palatsien asunnoille, sitä enemmän kehoitti se häntä etsimään kaikkea elämännautintoansa luovasta taiteestaan.

Hinta, jonka Koronis pyysi huoneesta ynnä jokapäiväisestä ravinnosta, oli niin vähäinen, että Akontios heti teki päätöksensä. Hän oli silmänräpäyksessä laskenut, että hänen rahansa täten voisivat riittää enemmän kuin kahdeksan kuukautta. Ja mitä kaikkea saattoakaan tapahtua niin pitkässä ajassa!

"Se on siis päätetty!" sanoi pappi. "Ja nyt Akontios, poikani -- ethän sinä unhota että Melanippoksen talosta aina löydät ystävän, joka avosylin tervehtii sinua tervetulleeksi! Voios hyvin, onnea työllesi ja toteutukoot kaikki tuumasi parhain päin!"

Hän jätti nuorukaisen yksin uuden emäntänsä kanssa. Mutta vähän ajan kuluttua Akontios meni ulos tekemään tarpeelliset ostoksensa. Kauppiaitten orjat kantoivat hänen kotiinsa ostokset: savea, monta astiaa, muutamia puulevyjä ja tärkeimmän kaikista, miehen korkuisen marmorimöhkäleen, joka sijoitettiin keskelle huonetta oven ja ikkunan välille.

Toinen Luku.

Kun nuorukainen täten oli toimittanut tärkeimmät asiansa, söi hän hiukan ja lähti sitten lyhyintä tietä satamakadulle. Hän tunsi epämääräistä halua jälleen nähdä sievän Neairan, sillä täällä, etäisessä etukaupungissa, kaukana ystävällisestä papista, joka niin isällisestä oli ottanut häntä vastaan, tunsi hän olevansa jotenkin yksinäinen ja hyljätty. Paitsi sitä oli hän Koronikselta kuullut, että suurelle pyörykälle, joka ulottui poikki koko satamakadun, päivällis-aikaan kokoontui taiteilijain malleiksi haluavia tyttöjä, jotka usein ahdistaen ja tunkeillen, mutta aina rahan edestä tarjoutuivat rupeamaan maalarien ja kuvanveistäjäin palvelukseen. Teos, johon Akontios ensin aikoi ryhtyä, oli aina hänen merimatkastaan asti Halikarnassokseen ollut selvänä hänen mielessään.

Ainoastaan vähitellen tahtoi hän pyrkiä tuohon korkeimpaan, sillä hän piti tarpeellisena ensin oppia hallitsemaan soreutta ja sievyyttä, ennenkuin hän rohkeni koskettaa mieltä hurmaavaan ja jumaluuden kirkastamaan yritykseen. Se kuva, jota hän ei ainoastaan ollut ajatuksissaan nähnyt, vaan myöskin saattanut todellisuuteen monessa luonnoksessa, esitti paimentyttöä, jota koiransa tervehtii hänen kotiintultuaan, ja katselee uskollisesti silmiin tytön ystävällisesti silittäessä sen päätä. Ei pitäisi olla vaikeata, arveli Akontios, löytää tyttöä, joka johonkin määrin vastaisi hänen mielessään olevaan kuvaan.

Hän käveli pitkin kapeita, koukistelevia katuja kunnes yht'äkkiä esiintyi koko häikäisevässä komeudessaan muhkea satamakatu, joka idässä pyörykän toisella puolella ulottui kauas maaseudun kentille asti, ollen keskuspaikkana kaupalle ja meluavalle kaupungin-elämälle, kun sitä vastoin hiljaisemmat porvarilliset toimet, etenkin kaupungin ja valtion asiat, enimmäkseen käsiteltiin torilla.

Suurin silmin katseli Akontios lukemattomia kaksi- ja kolmisoutuveneitä, jotka olivat ankkurissa täällä, kauniisti rakennettujen satamansulkujen välissä, muhkeita kauppalaivoja taiteellisesti veistettyine kaljoonikuvineen ja etäämpänä kalaveneitten valkeankiiltäviä purjeita, jotka sadoittain peittivät aavan arkkipelaagin ja kunnailla ympäröidyn lahden sinistä pintaa. Merenkulkijoita silloin tunnetun maailman kaikista osista, karsaasti katselevia Heniokeja, etäisen Kolkiin alkuasukkaita, käyränenäisiä ja mustatukkaisia Foinikilaisia, kilikialaisia merimiehiä ja Egyptin kauppiaita, venemiehiä, hedelmien kaupustelijoita ja kaupan välittäjiä, kaikki nämät tunkeilivat sekaisin kirkkaassa auringon paisteessa, tahi etsivät siimestä huonerivien vierestä, jotka täällä muodostivat omituisen sekoituksen ylhäistä komeutta ja kansallista epäsiisteyttä, oli nimittäin rikkaitten kauppiaitten muhkeita rakennuksia savuttuneitten ruokamyymäläin ja ahdinkoon asti täyttyneitten kapakkain vieressä, palatseja rahanvaihtopuotien vieressä.

Akontios katseli kirjavaa näytelmää oudon uteliaisuudella; sillä Athenassa oli satama kaukana kaupungin keskustasta ja siellä toiset esineet kiinnittivät katselijan huomiota.

Hän meni eteenpäin.

Hyörinä muuttui komeammaksi ja vähemmin meluavaksi. Eräs poikkikatu, jonka päässä nähtiin Zeuksen templi koko pituudelleen, näkyi erottavan satamakadun meluisen osan rauhallisemmasta, jonka varrella mahtavimmat ylimykset asuivat. Ranta teki tässä polven ulospäin, jotenka kadun ja ankkurissa olevien laivain väli suureni; paitsi sitä vaan yksityiset, suuret laivat laskivat täällä ankkuriin, muuten oli ainoastaan matalia veneitä, jotka välittivät paikkakunnan liikettä. Plataani- ja vaahterarivi suojasi sitä kadun-osaa, joka ei ollut huoneitten varjossa. Akontioksella oli nyt ensi kerran tilaisuutta nähdä Mileton nuorison kotitapoja. Vastoin sitä turhamaista komeutta, jota eiliset juomaveikot Kononin puutarhassa olivat osottaneet, näkyivät nämät nuorukaiset noudattavan ulkonaista huolellisuutta ja käytöksessään tarkkuutta, joka melkein näytti teaatterimaiselta.

Muutamia satoja askeleita poikkikadun toisella puolella havaitsi hän viisi kuusi nuorta tyttöä värillisissä vaatteissa istuen marmorisen muistopatsaan portailla ja kymmenkunta korkeasukuista nuorukaista piirissä ympärillä. Ne olivat kukkaismyyjättäret Kreoninkuvapatsaan luona. Kuvapatsas esitti näet entistä arkonttia, Kreonia, joka viisitoistavuotisen virkakautensa aikana oli rakennuttanut suuren osan itäistä satamakatua.

Kuvanveistäjä tunsi yhden nuorukaisista solakaksi, ymmärtäväiseksi Olorokseksi, joka edellisenä päivänä kemujen jälkeen Kononin huvilassa oli ärsyttänyt isäntää sattuvalla ivallaan ja siten saanut aikaan tuon ikävän kohtauksen.

Kun Akontios meni lähemmäs katsomaan, olisiko Neairakin tyttöjen joukossa -- kuten ei kuitenkaan ollut -- käänsi Oloros päätään. Omituinen hymy ilmaisi, että hänkin tällä hetkellä muisteli eilispäivää, mutta katse, jolla hän muutaman hetken katseli nuoren taideniekan hieman punastuvia kasvoja, ei ollut pahansuopa.

Akontios meni eteenpäin. Kymmenen minuutin kuluttua saapui hän pyörykän luo, jossa Koroniksen vakuutuksen mukaan mallitytöt muka oleskelivat. Mutta joko ne Mileton kaunottaret, joista Akontios oli uneksinut, pitivät miellyttävämpänä viettää aikaansa iloisten, elämään mieltyneiden ihmisten, semmoisten kuin Kononin, seurassa, kuin olla maalarien ja kuvanveistäjäin esikuvina, tahi oli tuo Mileton ylhäisissä piireissä kannatettu mielipide, että semmoiset raha-ansiot muka olivat epäkunniallisia, heidänkin joukkoonsa tunkeutunut; se vaan on varma, että niitten luku, jotka täällä kävelivät käsi kädessä laakeripensasaitain välillä, oli hyvin pieni, ja nekin harvat, jotka Akontios tapasi, näyttivät aivan sopimattomilta hänen tarkoitukseensa. Joko heillä oli aasialaisten Helleenien tavalliset hennot, raukeat piirteet, tahi he olivat karkeamuotoisia kaunottaria, jotka mahdollisesti olisivat kelvanneet esikuviksi Heraa tahi Pallasta kuvattaessa. Ripeyttä, iloisuutta ja vilkkautta, jota hän tarvitsi, ei ollut löydettävissä. Vihdoinkin, puolen tunnin kuluttua, tuli valkoverinen lakedaimonilaistyttö, joka todellakin oli yksin laatuaan; hän olisi sopinut erittäin hyvin, mutta Fyllis tunsi itse niin täydellisesti etevyytensä, ja hän vaati julman suurta summaa. Akontios ei uskaltanut tarjota vähempää, semminkin kun se joka tapauksessa olisi noussut yli hänen varojensa.

"Oletteko te ainoat?" kysyi hän eräältä kalpealta, jotenkin kuihtuneen näköiseltä rhodolaistytöltä.

"Olemme", vastasi tyttö, "mutta minun mielestäni on meitä liiankin monta."

Vielä hetken katseli Akontios, ajatuksiin vaipuneena, muutamien vanhempien taiteilijain kaupanhieromisia tyttöjen kanssa; sitten kääntyi hän paluumatkalle alakuloisena mielessään.

Lähellä Kreonin marmoripatsasta näki hän tiheän väentungoksen.

Ne kuusi kukkaismyyjätärtä, jotka äsken herättivät niin suurta huomiota, olivat nyt melkein toimettomina; ainoastaan eräs vanhanpuoleinen keikari jutteli kahden kauniimman kanssa. Muut katselivat synkeästi erääsen kohtaan, jossa joku erityinen esine näkyi vetävän kaikkien nuorten miesten huomion puoleensa.

Karvaalla mielin ja tuntien itsellään ei olevan kiirettä, kun mallin puutteessa tietysti ei voinut ryhtyä työhön, lähestyi Akontios yhä kasvavaa joukkoa ja huomasi nyt ahdingon keskellä Neairan, joka suloisesti painaen pajuista punottua koria rintaansa vastaan, oikealla kädellään jakeli taidokkaasti tehtyjä kukkaisvihkoja ja seppeleitä. Hän näytti todellakin hurmaavalta ruusunkarvaisessa puvussaan, jonka ylinen hopeakuteinen reunus kierteli hänen pyöreän kaulansa ympäri ja jota hartioilla piteli kaksi sievää korusolkea.

"Minulle, minulle, Neaira!" kuului joka taholta. Silmänräpäyksessä oli hänen täpötäysi korinsa tyhjennetty, ja nyt sateli siihen hopearahoja ja hymysuin kiitteli hän joka taholle.

Viimeinen, joka oli saanut kukkaisvihon, oli Konon. Edellisen päivän vastoinkäyminen oli häirinnyt tuon kopean ylimyksen unta. Tähän asti ei hän ollut Neairasta välittänyt, mutta nyt alkoi tyttö häntä miellyttää.

Kaksi tuntia jälkeen auringon nousemisen oli hän istuutunut vaunuihinsa. Olorokselta oli hän saanut tietää, että vasta tullut taiteilijatar, joka niin äkkiä oli ilmestynyt Dromiskos-saaresta, keskipäivällä tavallisesti myyskenteli kukkasia arkontti Kreonin kuvapatsaan luona. Silloin oli mukavin ja soveliain päästä hänen puheillensa.

Konon oli tunkeutunut aivan tytön viereen. Se, minkä hän nyt juhlallisesti painoi hänen käteensä eikä, niinkuin muut, heittänyt koriin, ei ollut mikään hopearaha, vaan persialainen kultaraha. Vastoin kevytmielistä puhetapaa, jota hän edellisenä päivänä maantiellä oli käyttänyt, osotti hän nyt ritarillista kohteliaisuutta.

"Neaira", kuiskasi hän, "olen kovin pahoillani eilispäivän tapahtumista, jotka sinun pitää lukea kokonaan päihtymisen syyksi. Tahdotko suoda minulle tilaisuutta osottamaan sinulle, kuinka vilpitön katumukseni on? Saanko häiritsemättä selittää sinulle..."

"Zeuksen nimessä!" nauroi Neaira. "En minä ole pitkävihainen! Minä huomasin kyllä, että Lyaios-jumalan röyhkeys puhui sinun suusi kautta. Mutta kas tässä saat kourallisen drakmoja takaisin kultarahastasi."

"Älä huoli", esteli Konon. "Sinun pitää antaa minun maksaa taiteestasi, niinkuin itse tahdon. Mutta vastaa nyt minulle: suostutko..."

"Minä en ymmärrä sinua, herra", sanoi Neaira nostellen hartioitaan.

"Asia on kerrassaan päätetty, enkä minä tiedä, mitä sinulla enään olisi minulle sanottavaa."

"Katsokaa meidän Kononia vaan!" kuului nyt nuori Oloros huutavan, joka oli kuullut viimeiset sanat. "Ei hän koskaan heitä, tuo kyllästymätön! Aina osottautuu hän rakastettavana kauneudelle, aina lempeänä ja armollisena sulottarille."

Astuen Kononin luo sanoi hän matalalla äänellä, mutta kuitenkin niin, että Akontios saattoi sen kuulla: "ajattele Kydippeä!"

"Ole joutavia!" vastasi Konon.

"Oletko niin varma asiastasi?" kysyi Oloros.

"Aivan varma."

"Minä olen kuullut päinvastoin."

"Sinulle on valehdeltu, ja oikein tahalla, sillä ainoastaan ilkeys voi saattaa pahaan huutoon koko kaupungissa tunnettua asiaa. Arkontti Karidemos on todistajien läsnäollessa antanut minulle lupauksensa ja jos elät talveen asti, toivon saada nähdä ylen-ymmärtäväisen Oloroksenkin häävieraitteni joukossa."

Oloros nykäytti olkapäitään.

"Karidemos ja hänen tyttärensä Kydippe -- ovat, hyvä ystävä, kaksi eri asiaa. Paitsi sitä ei Karidemoskaan taitaisi juuri tuntea mielen-ylennystä, jos hän saisi tietää, että hänen tuleva vävynsä kadulla julkisesti pyytää seurustella kukkaistytön kanssa."

"Olenko minä sitä tehnyt?"

"Olet kyllä, jotenkin selvästi."

"No tosiaankin!"

Tässä lauseessa ilmestyi selvästi vakuutus siitä, että hänelle, loisteliaalle Kononille muka oli sallittu paljon, joka jonkun muun sitä tehdessä, olisi herättänyt yleistä paheksimista. Kuitenkin seurasi hän kalpeata nuorukaista, joka hitaasti vei hänet mukanaan pois.

Akontios oli ollut aivan lähellä. Hän oli kuullut jok'ainoan sanan keskustelusta, vaikka se kävikin kuiskimalla. "Ajattele Kydippeä!" Se kaikui niin omituisen ennustavalta tuo varoitus. Mikähän eriskummainen tyttö se Karidemoksen tytär lie ollutkaan, koska hänen päätöksensä oli niin vaikuttava. Melanippokselta, Afroditen papilta, oli Akontios kuullut, että Karidemos oli ankara, taipumaton mies. Ainoastaan tavaton luonteen lujuus tyttäressä saattoi saada voiton semmoisesta isästä. Ja että hän sen oli tuova ilmi ja ett'ei hän suinkaan ollut niin mielissään loisteliaan Kononin kosimisesta, kuin tuo itserakas turhimus luuli -- sen arveli Akontios voivansa pitää varmana kalpean Oloroksen puheen johdosta. -- Ei hän oikein tiennyt, mikä hänen oli, mutta tuo Kydippe, jonka hän tunsi vaan nimeltä, herätti hänessä salaista myötätuntoisuutta ja taideniekan rikkaalla mielikuvituksella kuvaili hän itselleen hänen ruhtinaallisen jalon muotonsa, hänen lempeän ja kuitenkin käskevän katseensa, hänen tenhoavan hymynsä, jonka paljas muisteleminen teki röyhkeän Kononinkin säveäksi.

Ajatuksiin vaipuneena kulkiessaan hän ei kuullut, että Neaira huusi häntä nimeltä. Nopein askelin meni hän takaisin kaupunkiin; satamakadun kirjava hyörinä häiritsi hänen haaveellisia mietteitään. Nyt tuli hänen mieleensä tuo jo aikoja sitten aateltu taideteoskin: hänen kotiin palaava paimentyttönsä, jota varten hän etsi esikuvaa. Hän tunsi tarvitsevansa koota ajatuksiaan ja yksinäisen huoneensa hiljaisuudessa rauhoittua onnistumattomien yritystensä jälkeen.

Tuntia jälkeen puolen päivän oli hän taas Koroniksen talossa. Lyhyesti vastattuaan akan uteliaihin kysymyksiin, meni hän huoneesensa, jossa suuri marmorimöhkäle synkkänä seisoa törötti hänen edessään, ikäänkuin nuhtelisi se taideniekkaa hänen yritystensä tehottomuudesta. Vaikka Akontios koki turvautua kaikenlaisiin lohdutuksiin, tunsi hän itsensä kovin alakuloiseksi. Hän meni sentähden talon puutarhaan, jossa Koronis kasvatti hedelmiä ja kaaliksia. Se oli noin seitsemän- tahi kahdeksankymmentä neliökyynärää laaja maatilkku, jota kolmella sivulla piiritti muuri, mutta neljännellä myrttipensas-aita erotti toisesta samanlaisesta puutarhasta. Viikunoita, manteleja ja kranaatteja kasvoi perällä. Pitkässä puutarhapenkissä, myrttipensaitten vastapäätä, kasvoi rivi pahkaisia kydonilaisia omenapuita, joiden karvaiset hedelmät Koronis keitettyinä käytti lempiruokansa, ohrahutun särpimeksi. Puutarhan keskellä oli pieni kohopaikka. Siinä oli muinoin seisonut poltetusta savesta tehty kuvapatsas. Nyt kasvoi tiilisen aluksen ympärillä pensaikkoa -- ainoastaan kapeaa koukertelevaa polkua myöten päästiin sen luo. Itse aluksen oli Koronis erään hyväntahtoisen naapurin avulla muuttanut jonkinlaiseksi istuimeksi ja kaunistanut selkänojaa virheellisesti kirjoitetulla värsyllä, joka kertoi, kuinka iloista on levätä ja haaveksia.

Tässä Akontios pysähtyi. Pensaitten välistä harhaili hänen katseensa naapurin puutarhaan, jossa iäkäs, valkopartainen vanhus näkyi poimivan tummia täyteliäitä viinirypäleitä ja panevan ne vieressään olevalle olkimatolle. Pörröinen susikoira makasi kokoonkyyristyneenä hänen vieressään, pää etukäpäläin välissä. Vähän väliä kurotti eläin kuonoaan ilmaan ja murisi ikeniään irvistellen.

"Vait, Keimon!" sanoi silloin ukko ja kohotti uhkaavasti veistänsä, ja Keimon ummisti taas silmänsä ja makasi siinä niin siivosti ja rauhallisesti -- ollen elävänä kuvana Koroniksen värsystä.

Akontios laski käsivartensa ristiin ja vaipui tämän runollisen näyn katselemiseen. Valoisa puutarha, kunnian-arvoisa ja kuitenkin voimissaan oleva vanhus, solea, vahvannäköinen koira ja äänetön hiljaisuus, joka vallitsi kaikkialla, vaikuttivat häneen terveellisesti satamakadun kirjavan hälinän jälkeen.

Äkkiä karkasi koira pystyyn ja haukkua kajahutti iloisesti. Huoneesta tuli tyttö ruusunkarvaisessa puvussa, ja häntä vastaan Keimon hyökkäsi.

"Neaira!" sanoi Akontios itsekseen; ja kun tyttö nyt pysähtyi silitelläkseen koiraa, joka rajusti haukkui ja heilutteli häntäänsä, lisäsi hän ajatuksissaan: "Minun kotiin palaava paimentyttöni! Jumalien nimessä, minä en ymmärrä, kuinka tähän asti olen voinut olla niin sokea, ett'en ole nähnyt, kuinka täydellisesti hänen kasvonsa, hänen ruumiinsa muoto ja koko hänen olentonsa soveltuu minun, yritykseeni! Ikuinen vahinko vaan, ett'ei hän kuulu noihin pyörylällä kulkeviin tyttöihin, vaan on niin arka ja itsenäinen."

Ukko laski nyt veitsen pois ja ojensi kätensä nuorelle tytölle.

"Terve tullut!" sanoi hän ystävällisesti: "Onko asiasi käyneet hyvin?"

"Oivallisesti", vastasi Neaira. "Katsokaa, vaan!"

Hän veti vyöhyestään esille pienen nahkakukkaron, päästi siteen auki ja antoi ukon katsahtaa siihen.

"Kultaraha!" sanoi hän kummastellen; "onpa sulla tosiaankin hyvät tulot. Sinun taidollisuudestasi maksetaan nyt tavalla, joka minua melkein huolestuttaa."

"Huolestuttaa! kuinka niin?"

"No, kyllähän minä pidän pikku Neairani makua ja väriaistia arvossa -- mutta tuon arvoiset eivät seppeleesi toki liene. Tuo persialainen kultaraha tarkottaa kauniita kasvojasi ja kun Mileton nuoriso niin selvästi ilmaisee ihastuksensa..."

"Hullutuksia, Laogoras!" nauroi nuori tyttö. "Ymmärrän kyllä, mitä tarkotat, mutta rukoilen sinua...! Luuletko ehkä, että minä tahtoisin tallata koko elämäni onnen jalkojeni alle muutamista loistoisista ja myrskyisistä vuosista? Minä tahdon sen kerrassaan sanoa sinulle, sillä olen kyllä koko ajan huomannut, mitä sinun tähtäilysi ovat tarkottaneet."

"Sitä parempi", vastasi Laogoras. Taaskin antoi susikoira, joka tällä välin oli lepuuttanut päätään Neairan polvella, äänensä kuulua. Puutarhaan astui arasti ja kömpelösti hartiakas nuori mies, omituisen synkän näköisenä, mutta heti kun hän näki Neairan, kirkastuivat hänen kasvonsa. Hänellä oli yllään tummanruskea puku, jommoista tavallisesti alhainen rahvas käytti.

"Onko luvallista?" kysyi hän epävakaisesti.

"Terve Baios!" sanoi Laogoras. "Minä luulin sinun tietävän, että aina olet tervetullut tänne."

Hän meni tulijaa vastaan ja ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.

Vähemmin vilkkaasti, melkein vähän närkästyneenä, Neaira ojensi kätensä.

"Mikä tuo sinut tänne tähän aikaan?" kysyi ukko, "sinut, työmiehistä uutterimman?"

"Odottamaton onnellinen tapaus", vastasi Baios. "Ajatelkaapas" -- hän loi Neairaan kavalan katseen -- "noin puoli tuntia sitten ajoi Karidemos, tuo mahtava arkontti, tyttärensä Kydippen seurassa pajani ohi. Heidän aikomuksensa oli mennä satamalle, jossa kaupungin molemmat kullalla silatut kolmisoutoveneet sijaitsevat. Virkatoimet -- niin kerrotaan -- pakottavat arkonttia muutamaksi päiväksi menemään Samos-saareen. Noin kolmekymmentä askelta minun pajastani katkeaa heiltä väliaisa. Hevoset olivat säikähtyneet nähdessään erästä afrikalaista jalopeuraa, jota kuljetettiin rautaisessa häkissä, ja hypähtäneet syrjään. Niin tapahtui tapaturma -- minulle se oli onneksi, sillä juoksin paikalla esiin, sain nuo vieläkin värisevät ja korskuvat hevoset pysähtymään ja tarjouduin heti korjaamaan vahingon. Minulla oli valmiina sopiva väliaisa; minuutin kuluttua olivat ruuvit ja tulpat saatu irti, sillä Hefaiston voimilla käyttelin suuria hohtimia. Lyhyesti sanottu, hetkisen kuluessa, tuskin pitemmässä ajassa, kuin nyt on mennyt sen kertomiseen, oli uusi väliaisa, katkaistuun verrattuna tosin yksinkertainen, mutta kuitenkin kelvollinen, kiinnitetty sekä vaunuihin että ikeesen, ja matkaa saatettiin jatkaa. Mutta ennenkuin se armollinen herra viittasi ajajalle, pisti hän minulle käteen kokonaista kolme painavaa Persian penninkiä. Aatelkaapas vain: kokonaista kolme -- tuosta vähäpätöisestä avusta! Pulska lisä entisiin säästöihini! Vai mitä sinä arvelelet, Neaira?"

"Saatathan sinä olla tuosta tyytyväinen", vastasi tyttö kylmästi. "Kunpa Karidemos usein ajaisi ohitsesi samalla seurauksella!"

"Onnellinen se, joka saattaisi pyytää jumalilta sellaista!"

Sitten lisäsi hän kääntyen vanhukseen:

"Ethän suutu, Laogoras, vaikka näin olen teitä häirinnyt? Mutta minun täytyi saada keventää mieltäni, minun täytyi ilmoittaa teille, mitä niin odottamatta minulle tapahtui."

Laogoras viittasi suosillisesti. Sitten otti hän kiinni mattoon, jolla rypäleet olivat, kaikista neljästä kulmasta, nyökkäsi vielä kerran isällisesti päätään ja kääntyi mennäkseen huoneesen.

"Puhele sinä Neairan kanssa", sanoi hän hymyillen. "Minä tunnen nukkumisen tarvetta. Helpoinkin työ uuvuttaa minun ikäistäni miestä."

Neaira puri huultaan. Hänelläkin näkyi olevan halua vetäytyä huoneesensa. Mutta Baioksen rukoilevat katseet herättivät hänessä surkuttelua, ja hän viipyi.

"Kuinka virkeä ja voimakas hän toki vielä on!" Baios sanoa tavoitteli katsellen menijään.

"Hän onkin kaiken ikänsä ollut kohtuutta noudattava ja uuttera, hän", vastasi Neaira pisteliäästi.

"Uuttera -- enkö minä ole uuttera?"

"Mutta sinä olet liiaksi mieltynyt viiniin."

Baios painoi päänsä alas surullisena.

"Niin, vasta tutustuttuani Neairaan" vastasi hän miettivästi.

"Mielisteletpä sinä Neairaa. Siinä tapauksessa näkyy Laogoraksella olevan lujempi luonto kuin sinulla, sillä häneen ei minun tuttavuuteni ole vaikuttanut niin haitallisesti."

"Hän ja minä!" huokasi nuori mies. "Hän, joka voisi olla sinun isoisäsi."

"Mitä se sitten todistaa?"

"Oi, Neaira, sinä ymmärrät minua kyllä -- mutta et ole kuulevinasikaan mitä minä puhun. Kunpa vaan, niinkuin isäntäsi Laogoras, saisin pitää sinusta huolta, toivottaa sinulle tervetuloa, kun tulet kotiin, auttaa sinua työllä ja neuvolla huolissasi..."

"Ei minulla niitä olekaan", vastasi Neaira lyhyesti.

"Oletko vanhakin jo, armas Neaira?" kysyi Baios hetken äänettömyyden jälkeen.

"Kuusitoista vuotta, sen tiedät."

"Kuusitoista vuotta! Eikä Eros vielä ole koskettanut sydäntäsi."

"Ei ole. Mutta jos olisikin, niin mitä se sinuun koskee? Pitääkö ehkä minun tunnustaa sinulle sisimmätkin salaisuuteni?"

Baios katseli ympärilleen. Huomattuaan olevansa yksin Neairan kanssa -- iäkkään Koroniksen puutarhaa myrtti-aidan tuolla puolen hän ei ajatellutkaan -- tarttui hän äkisti pelottavalla kiihkolla hänen käteensä.

"Pitääkö minun sitten sanasta sanaan sanoa sinulle se, mitä jo aikoja sitten olet voinut arvata?" sanoi hän innoissaan. "Sinun ja sinun julmuutesi muistoa koetan minä upottaa viiniin. Niin, pilkkaa sinä vaan! Minä olen hurjasti rakastunut sinuun, ja joll'et nyt, kun olen sen sanonut, anna minulle toivon kipinääkään, niin menen Dioskurien kalliolle ja syöksyn päistikkaa kuohuihin. Tiedä silloin, että Baios, seppä, on hukuttanut itsensä sinun tähtesi."

Neaira naurahti.

"Onko sinulla kylläkin kiire tuota hyppyä tekemään?" kysyi hän veitikkamaisesti.

Baios loi häneen katseen, täynnä tulista intohimoa. Sitten hän sanoi kolkosti:

"Sinutta, Neaira, en voi elää."

"No elä sitten kanssani!" nauroi Neaira. "Kuka sinulta sitä kieltää? Jos lupaat käyttäytyä hiukan reippaammin ja heität tuon ikuisen huokailemisen, niin voimme olla ystävykset, todelliset ystävykset. Sinun myötätuntoisuutesi liikuttaa minua, vaikka minun täytyykin sinulle tunnustaa..."

"Oi, kuin sinä olet hyvä, Neaira!" keskeytti Baios häntä. Hänen värähtelevä äänensä ilmaisi sellaista hillitsemätöntä kiihkoa, että Neaira säikähtäen hypähti.

"Mene matkaasi!" sanoi hän venyttäen ruusunkarvaisia huuliaan. "Sinä hävität minulta oudoilla puheilla kauniin päivän ilon. Puhtaasti puhuen: minä en rakasta sinua -- en rahtuakaan, vaikkapa kymmenesti uhkaisit hypätä Dioskurien kalliolta. Päästä käteni, Baios! Minä en kärsi tuollaisia väkivaltaisia hyväilyjä. Baios! Kuinka sinä rohkenet? Pois täältä! Kuuletkos, minä käsken!"

Seppä oli viimeiset hetket puristanut tytön pyöreätä käsivartta karkeilla sormillaan, puoleksi ikäänkuin raivosta, puoleksi niinkuin jostakin vastustamattomasta halusta. Neaira tempasi itsensä irti sellaisella liikkeellä, kuin olisi hän torjunut perässään juoksevaa kerjäläistä luotaan. Keimon, susikoira, joka isäntänsä lähdettyä oli venynyt etäämpänä kranaatipuun siimeksessä, hypähti haukkuen pystyyn ja mitteli kiihkeätä rakastajaa vihaisin katsein.

"Anna minulle anteeksi, Neaira!" änkytti Baios, painaen alas päätään.

"Mene vaan! Minä en kärsi sitä. Jos joskus toisten uskallat..."

"En koskaan, en koskaan! niin totta kuin jumalat minua auttakoot! Sano vaan, ett'et ole minuun suuttunut!"

"No, minä en ole suuttunut. Laita vaan itsesi kiireimmiten kotiin!"

"Voi hyvin!" huokasi seppä.

Luoden viimeisen himoitsevan katseen miellyttävään tyttöön meni hän matkaansa.

"Tule, Keimon!" sanoi tyttö kutsuen koiraa luokseen. "Eikö niin Keimon, ethän salli Neairallesi tehtävän pahaa? Odota vaan poikaseni, kerran olet kyllä saava palkan uskollisuudestasi."

Koira heilutti häntäänsä ja katsoi Neairaan, niin että Akontiokselle, joka nyt jätti pienen, pensaita kasvavan kummun ja läheni myrttiaitaa, taaskin johtui mieleen kotiin palaava paimentyttönsä. Ajatus, että Neaira asui niin lähellä, herätti hänessä omituisen tunteen. Ylimalkaanhan naapurusten tulee elää sovussa ja ystävinä -- se oli hänestä nyt entistä selvempi, sillä melkeinpä näytti siltä, kuin jumalat olisivat toimittaneet niin, että hän taaskin sattui yhteen sen ainoan elävän olennon kanssa, johon hän täällä Miletossa -- paitsi Melanipposta -- oli tutustunut lähemmin. Akontios aikoi juuri huutaa hänelle, kun tyttö, äkisti hämmästyen, mainitsi hänen nimensä. Hän oli huomannut myrttipensaitten takana seisovan solakan nuorukaisen; hän joutui hämille ja kirkas puna nousi hänen poskillensa.

"Sinäkö täällä Koroniksen talossa?" kysyi hän astuen pensas-aidan luo.

"Ja oletko sinä naapurinani?" sanoi Akontios hymyillen.

"Minä asun täällä Laogoraksen luona, joka vaalii ja hoitaa minua niinkuin omaa lastaan. Sehän on omituinen sattuma! Mutta mistä sinä tulet? Et rakennuksesta ainakaan -- sillä sinne vast'ikään katsahdin."

"Tuossa, tuolla pienellä kummulla olen istunut ja katsellut teitä."

Tyttö punastui uudelleen.

"Ei sinulla ole mitään syytä punastua", sanoi Akontios. "Ei mikään Spartankaan tyttö olisi voinut käyttäytyä siveämmin eikä järkevämmin. Tuo nuori mies näkyy oikein olevan kiihkoissaan rakkaudesta."

Neaira katsahti häneen.

"Sinä sanot sen ikäänkuin se olisi sinulle käsittämätöntä. No niin, Neaira on kauvan tiennyt, ett'ei hän ole kaunis."

"Päinvastoin, sinä olet hurmaavan kaunis."

"Älkäämme puhuko siitä! Muutoin -- mitä tärkeitä asioita oli sinulla mielessä aamupäivällä? Minä tervehdin sinua Kreonin kuvapatsaan luona -- mutta ei sinulla näkynyt olevan silmiä eikä korvia."

"Minä olin alakuloinen", sanoi Akontios.

"Alakuloinen? Hauskassa Miletossa? Mitä ihanimman taivaan alla? Keskellä satamakadun vaihtelevaa elämää ja hälinää?"

"Niin Neaira. Minä en löytänyt sitä, mitä hain."

Hän kertoi vastoinkäymisestään pyörykällä ja kuinka raskaalta tuntui, kun sopivan esikuvan puutteessa ei voinut ryhtyä teokseen, joka jo melkein valmiina häämöitti hänen mielessään.

Neaira tuli miettiväksi.

"Siis eivät jäykät, isoiset kaunottaret, jommoisia taiteilijat käyttävät jumalainkuviksi, kelpaa sinulle?" kysyi hän hitaasti. "Niin, minkä näköisen pitäisi sitten sen tytön oleman, joka soveltuisi sinulle?"

"Sinun näköisesi", huudahti Akontios, Neairan kasvot hehkuivat purppuranpunaisina.

"Minunko näköiseni?" änkytti hän. "Mutta semmoisia lienee tuhansittain."

"Ei kymmentäkään!" vastasi Akontios. "Ja näitä kymmentä on vaikea löytää ja vieläkin vaikeampi saada käsiinsä."

"Ja mitä pitää semmoisen tytön tekemän, jonka mukaan sinä tahdot veistää kuvasi?"

"Ei mitään. Hänen pitää ainoastaan seista liikkumatonna siinä asennossa, johon minä hänet asetan."

Oli sitten hetkinen äänettömyyttä.

"Kuules, Akontios!" sanoi Neaira. "Joll'ei se ole sen vaikeampaa, niin voisin ehkä minä tehdä sinulle sen palveluksen. Sanoithan minun sopivan."

"Mitä? Tahtoisitko todellakin?"

"Tahdon, jos voin sinulle tehdä jotain hyötyä."

"Ja paljonko pyydät siitä? Sinä tiedät, Neaira, ett'en ole rikas."

"Oh, sinä loukkaat minua, Akontios. Ystävyyden töistä en ota maksua."

Hänen silmistään loisti taas samanlainen tuli, kuin Akontios jo edellisenä päivänä oli huomannut; se oli ajatuksen heijastus, joka näkyi sanovan: tällä ystävyyden työllä kiedon sinut kahleisin, sillä minä tahdon, että sinäkin olisit minulle hyvänsuopa ja ett'et milloinkaan unhottaisi, että Neaira on sinua auttanut. -- Hän epäili silmänräpäyksen, mutta taideniekan halu nähdä luomansa niin täydellisenä kuin suinkin, voitti tämän salaisen vastenmielisyyden.

"Hyvä, Neaira", sanoi hän ystävällisesti, "suurella kiitollisuudella otan vastaan avuliaisuutesi. Koska tahdot ensi kerran käydä luonani?"

"Nyt heti, jos niin tahdot? Koronis nukkuu nyt ja samoin Laogoras; se juuri on hyvä: eihän heidän oikeastaan tarvitse tietää, mistä me kaksin olemme sopineet."

"Tule sitten. Koiran voit kernaasti ottaa mukaasi."

"Heti paikalla", sanoi Neaira. Hän juoksi pitkin pensas-aitaa, kunnes löysi paikan, jossa pensaat helposti taipuivat syrjään. Tästä luikahti hän läpi, Keimon seurasi häntä, katkonaisesti haukkuen.

Kolmas Luku.

Viikkokausia kului nyt nuorelta taiteilijalta väsymättömässä, hyötyisässä työssä. Kun Akontioksen nyt ainoastaan tuli valmistaa, eikä enään keksiä eikä muodostella -- sillä taideteos kaikkine yksityiskohtineen oli valmiina hänen mielessään --, niin sujui työ tavattoman hyvin. Paitsi hienoa piirrettä, huulien ympärillä, jonka piti ilmaista enemmän lapsellisuutta ja viattomuutta, kuin Neairan, saattoi Akontios tarkalleen kuvata nuoren tytön kasvot; hänen vartalonsa, sitä vastoin, vastasi täydelleen kaikkiin hänen vaatimuksiinsa. Ollen muodoltaan täyteläinen ja kuitenkin nuorekas tarjosi tämä "kotiinpalaava paimentyttö" korkealle käärittyine liepeineen ja ainoastaan puoleksi verhottuine yläruumiineen ihmeen viehättävän, saattoipa sanoa, idyllisen näyn ja Keimon, susikoira, laatuaan yhtä verraton taidemalli kuin Neairakin, oli vahvalla ruumiinrakennuksellaan jyrkkänä vastakohtana kukkealle tytönmuodolle.

Kuitenkin oli Neairan yhdennäköisyys nuoren kuvanveistäjän taideteoksen kanssa katselijalle tuskin huomattava, sillä tuo näöltään niin vähäpätöinen muutos suun ympärillä antoi kasvoille suuresti eriävän muodon, etenkin kun Neairan muoto alinomaa, hänen vaihtelevan mielentilansa mukaan, eksyi milloin minnekin tavallisesta asemastaan.

Yksin Koroniskin, jolta ei asiaa ajan pitkään voitu salata, oli sitä mieltä, että oli mahdotonta taideteoksesta tuntea esikuvaa.

Neaira oli sydämmessään siitä iloinen. Hän oli hyvin arka maineestaan, ja vaikka hän kyllä kernaasti oli suonut naapurilleen tuon uhrauksen, piti hän kuitenkin paraimpana, ett'ei kukaan sitä tietänyt. Siten vältti hän epäluuloa, että muka rahan edestä oli ollut esikuvana sillä että hän, kukkaismyyjätär ja huiluniekka, olisi sen tehnyt ystävyydestä ja ilmaiseksi, sitä ei kuitenkaan kukaan olisi uskonut. Mutta toiselta puolen tunsi hän mielipahaa siitä, että joko Akontios ei katsonut hänen kasvonsa ansaitsevan tulla muuttumattomina kuvatuiksi, tai ett'ei hänen ollut onnistunut saada näköiseksi, jos hän sitä oli koettanut. Tämä viimeksi mainittu ilmaisi hänen mielestään innostuksen puutetta. Itse olisi hän -- niin hän arveli -- muistista saattanut kuvata Akontioksen jokaisen piirteen, jos vain hänellä olisi ollut kuvanveistäjänlahjaa. Mutta vaikka Neaira monesti tähtäilikin sitä asiaa, ei Akontios milloinkaan ollut siitä puhunut.

Kärsimättömänä odotteli nuori tyttö nyt kuvaryhmän tulevaisuutta. Piillen Koroniksen kyökissä, kuunteli hän hengitystänsä pidätellen, minkä kiittävän, mutta kuitenkin kohtuullisen, lausunnon Melanippos antoi taideteoksesta. Hänen hartaalle kuvitukselleen kuului papin kiitoslause aivan liian vajanaiselta. Melanippoksen olisi, hänen mielestään, pitänyt tunnustaa, että Akontios oli etevin Kreikanmaan kaikista taiteilijoista, ett'ei miesmuistiin ollut ilmestynyt mitään taideteosta, joka vähääkään olisi vetänyt vertoja "paimentytölle." Osaksi kyllä taiteen ihaileminenkin täytti hänen mieltänsä; hän olisi ihaillut tätä kuvaa, vaikka Baios, seppä, tahi vaikkapa Kononkin, tuo röyhkeä ylimys, olisi sen tehnyt. Mutta, että hän niin kokonaan antautui sille ainoalle ajatukselle, että melkein unhotti omat toimensa "paimentytön" kohtalon tähden, sillä oli syvempi juuri, se perustui hänen palavaan rakkauteensa Akontiosta kohtaan. Aina heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti Kononin huvilan luona, oli nuorukainen voittanut hänen sydämmensä, ja kuta salaisemmin ja äänettömämmin tämän liekin täytyi kehittyä sitä täydellisemmin anasti se Neairan kaikki ajatukset ja koko hänen olentonsa. Hänen katsellessaan Akontiosta, kuinka hän punoittavin poskin työn-innossa käytteli vasaraa ja talttaa, nousi hänen mielessään myrskyjä, joista ei Akontioksella ollut aavistustakaan. Hän olisi tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä ja huutaa: "Kuoleta minut, mutta likistä ensin kerran lämpimästi huulesi huuliani vastaan, jotka isoovat rakkauttasi!" Akontios oli liiaksi kiintynyt työhönsä ja mielessään väikkyviin rusounelmiin, jotka liittyivät tämän, hänen ensimmäisen suurenlaisen teoksensa edistykseen, voidakseen huomata hänen mielenkiihkoaan. Hänen vilkasta osanottavaisuuttaan piti hän todellisena ystävyytenä; hän tunsi viehättävää tyttöä kohtaan jonkunlaista veljellistä rakkautta; seurusteleminen hänen kanssaan oli hänessä vähitellen muuttunut tarpeeksi, mutta hän ajatteli häntä tyyneesti ja kunnioitti häntä liian paljon, ruvetakseen milloinkaan kevytmieliseen leikintekoon hänen kanssansa.

Poseideon-kuun ensimmäisenä dekaadina, siis talvisen päivänpalauksen aikana, Akontios asetti yleisön nähtäväksi "paimentyttönsä" torille erittäin semmoista tarkoitusta varten rakennettuun pylväskatokseen.

Ahdistetuin mielin nuorukainen pysyi seuraavat päivät huoneessansa. Orjaa, jonka Melanippos oli hänen käytettäväkseen antanut, oli hän käskenyt antamaan katsojille tarpeellisia selityksiä ja sopimaan ostonhaluisten kanssa hinnasta. Itse hän ei olisi kestänyt kuulla esikoistyötään kiitettävän eikä moitittavan; vaikk'ei kukaan niistä monista sadoista henkilöistä, jotka kävivät katoksessa, tuntenut häntä itseään, olisi hän kuitenkin luullut jokaisen voivan lukea hänen muodostaan, että hän oli tehnyt tämän taideteoksen, joka niin suuresti poikkesi vanhasta veistotavasta. Mutta oliko tämä poikkeaminen askel eteenpäin, vaiko taaksepäin? Se oli kysymys, jota Akontios nyt, hiljaisessa huoneessaan esitti itselleen ja johon hän, kuta enemmän aikaa kului, yhä pienemmällä itseluottamuksella vastasi.

Hänen täten kuumeentapaisella malttamattomuudella odottaessaan jotakin sanomaa Melanippoksen orjalta, käyskenteli Neaira sykkivin sydämmin taideteoksen läheisyydessä ja kuunteli kokoontuneitten katsojien lausuntoja siitä. Tuhoavia tulia iskivät hänen silmänsä, jos joku häpeämätön rohkeni löytää vikoja paimentytössä. Mutta ylimalkaan saattoi hän olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli. Yhä ratkaisevammin lankesivat lausunnot taideteoksen eduksi, ja kun Neaira pimeän tullessa palasi Akontioksen luo, saattoi hän vakuuttaa hänelle, että hän täydelleen oli onnistunut yrityksessään.

"Anna nyt vaan huhun kuvaamistaidostasi oikein tunkeutua kansaan", sanoi hän imarrellen, "niin syntyy rikkaissa ylimyksissä pian ostamisen kilpailu. Jo tänään näin kahden, näöstään päättäen raadin jäsenen, puhelevan Melanippoksen orjan kanssa, ja luullakseni he eivät olleet epäsuosiolliset... Myöskin Konon, tuo hävytön, joka yhä salaisesti ajaa minua takaa, vaikka nyt jo hyvin varovaisesti, koska hän pelkää ihanaa Kydippeä, jonka hän haluaisi viedä morsiamena kotiinsa -- no niin, Kononkin Oloroksen seurassa oli katsojien joukossa ja hänkin kiitti taideteostasi, tietysti tietämättä, että sinä olit sen tekijä. Siinä tapauksessa olisi hän, sen mukaan kuin minä häntä tunnen, sanonut sitä innoittavaksi, onnistumattomaksi ja surkeaksi."

Näin hän puheli ja sai herkkäuskoisen taideniekan pian mitä toivehikkaimmalle mielelle.

"Sinä olet rakastettava lapsi, Neaira", sanoi hän ystävällisesti ja otti tytön pienet pyöreät kasvot kättensä väliin sekä katseli häntä tyytyväisesti hymyillen pitkien silmäripsien varjostamiin silmiin. "Todellakin", jatkoi hän, "paras ja uskollisin ystävätär, kuin voin toivoa itselleni! Tule tänne! Kiitokseksi pitää sinun saada suukkonen."

Hän kosketti keveästi tytön pyöreitä huulia. Neaira säpsähti. Sitten hän syöksi myrskyn tavoin huoneesta ja heittäytyi ääneensä nyyhkien vanhan Koroniksen syliin, kun tämä juuri samassa tuli pihan poikki.

"Mikä sinun on, laps' rukka?" kysyi akka. "Kas, kuinka kamalan kelmeä hän on! ja väriset ja tutiset kuin haavan lehti!"

"Mitä sinä jaarittelet!" sanoi Neaira koettaen rauhoittua. "Minä olen vaan niin ylen onnellinen siitä, että meidän Akontioksemme paimentyttöä niin on kiitetty ja kehuttu! Oi, niin sanomattoman onnellinen! Kun rakastaa taidetta ja itse, kuten minä, on taideniekka, niin ei halua mitään niin hartaasti, kuin että todellinen kyky saisi voiton vastustajien ilkeydestä."

Akontios oli astunut oven luo. Pudistellen päätään katseli hän tytön jälkeen, joka nyt, heittämättä jäähyväisiä riensi porttia kohti. Hän oli kyllä tottunut tytön oikkuihin, mutta tämä oli kuitenkin hänestä ymmärtämätöntä.

Aurinko oli aikoja sitten mennyt mailleen; lahden toiselta puolen Latmon harjanteiden takaa kohosi kumottava täysikuu, valaisten yhä kasvavalla kirkkaudella kaupunkia ja satamaa. Akontios oli liian liikutettu voidakseen tapansa mukaan istuutua lukemaan Odysseiaa, jonka aaltoilevat poljennot ikäänkuin tuudittivat hänen sieluaan tyyneen sopusointuun, joka oli hänelle tarpeen päivän työn jälkeen. Sentähden heitti hän viitan hartioilleen ja meni ulos, karttaen kuitenkin tällä kertaa tuota hänelle jo mieluiseksi tullutta suuntaa satamakadulle päin, ja käveli sen sijaan läntisille satamansuluille, jossa rehevien istutusten kautta kulki polku didymaiolaisen Apollon oraakelin luo.

Hetken seisoi hän ylhäällä, rantaan johtavalla tiellä ja katseli kirkasta, kuun valaisemaa merta. Ilma oli vuoden-aikaan katsoen tavattoman leuto, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, aavalla peilikirkkaalla pinnalla ei näkynyt yhtään värettäkään. Utukuvana, hopeansinertävänä häämöitti Hyetussan saari läntisellä taivaanrannalla. Ulkona oli autiota, sillä näitten yksinäisten, rannalla olevien talojen asukkaat kävivät jo kohta yön tultua levolle. Ainoastaan eräs rakastava pari käveli Akontioksen ohi. Sen jälkeen vallitsi taas haudan hiljaisuus.

Nuori kuvanveistäjä pani kätensä ristiin hartaudesta. Hänen sykkivä sydämmensä paisui hurmauksesta, ja hän nosti silmänsä tähtikirkasta taivasta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä tuota ääretöntä, nimetöntä.

Niin hän seisoi kauvan, epäselviin haaveiluihin vaipuneena.

"Afrodite", hän sanoi viimein matalalla äänellä, "taivaan kaunotar, minä kiitän sinua! Nyt toivoo minunkin riemuitseva sydämmeni kerran uskaltavansa esittää sinut ja sinun muotosi taivaalliset sulot, sillä tunnen, että tämän ensimmäisen yritykseni kautta olen saavuttanut suosiosi! Paimentyttö -- sinun hengessäsi loin minä hänet -- vaikka onkin epätäydellinen, vähäarvoinen ja katoavainen, on hän kuitenkin vertauskuva sinun ihanuudestasi. Oi, älä hylkää minua vast'edeskään! Anna minun edistyä taiteessani ja sen kautta saavuttaa onnea sielulleni!"

Innossaan ojensi hän kätensä taivasta kohti. Hän oli niin kiintynyt tähän, sydämmensä pohjasta lähtevään rukoukseen, ett'ei kuullut askelten kapsettakaan, jotka läheisestä tuvasta tulivat häntä kohti. Vasta tielle lankeava varjo teki hänet tarkkaavaksi. Kääntyessään sivulle päin tunsi hän Baioksen jykeän muodon, joka oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän ja liikkumatonna tuijotti häneen.

Akontios tunsi vastenmielistä hämmästystä, sillä arka, synkännäköinen seppä oli aina häntä inhoittanut ja inhoitti nyt kaksinkertaisesti tällä hartauden hetkellä. Yhtäkaikki hän tervehti häntä tavalliseen tapaan sanoen: "terve miehelle!" ja kysyi sitten, melkein hämillään, mikä Baioksen saattoi rantaan tähän aikaan.

"Samaa tahtoisin kysyä sinulta", vastasi Baios. "Odottako ehkä häntä? Ja toivotteko ehkä tuolta männiköstä löytävänne mieluista lymypaikkaa, jossa voitte salaa hyväillä toisianne?"

Baios oli puristanut molemmat kätensä nyrkkiin änkyttäessään näin. Hänen äänensä ilmaisi toivotonta pilkkaa.

Akontios ymmärsi häntä heti, sillä usein oli Neaira puhunut hänelle sepän rasittavasta tunkeilemisesta ja hän itsekin oli huomannut, millä intohimoisuudella hänen katseensa kiintyivät kauniisen huiluniekkaan. Hänelle selvisi myöskin Baioksen silmitön suuttumus, kun hän ajatteli sitä herttaisuutta, jota Neaira osotti hänelle ja mikä ilkkuva halveksiminen tuli tuon rakkaudesta riutuvan kosijan osaksi. Seppä oli näet, noudattaen kaikkia totuttuja tapoja, pyytänyt ihanaa huiluniekkaa omakseen, mutta raikas pilkkanauru oli Neairan ainoa vastaus.

Vaikka siis asia oli hänelle aivan selvä, katsoi Akontios kuitenkin viisaammaksi teeskennellä tulevansa suuresti hämmästyneeksi, etenkin kun häntä todella hämmästytti se seikka, että Baios piti häntä rakastajana eikä vaan etuutettuna ystävänä. Akontios ei ollut milloinkaan seurustellessaan Neairan kanssa käynyt yli kohteliaisuuden rajoja; suutelo, jonka hän tän'iltana voittoriemussaan taideteoksensa onnistumisesta oli painanut hänen huulilleen, oli tavaton poikkeus. Mustasukkaisuus oli kaiketi sokaissut Baios-paran silmät.

"Minä en ymmärrä sinua", sanoi Akontios.

"Ulkokullattu!" ähisi Baios, astuen askelen lähemmäs. "Juuri se panee vereni kuohumaan, kun sinä ulkonaisesti teeskentelet olevasi niin kylmä ja lemmetön ja salaa kuitenkin viettelet häntä liehakoitsevalla naamarillasi. Tahdotko kieltää, että hän hulluuteen asti on rakastunut sinuun? Ennenkuin sinä tulit asumaan tuon kirotun parittaja-akan koppiin, soi Neaira minulle kuitenkin toisinaan ystävällisen sanan; minä uskalsin toivoa ajan pitkään voittavani hänen kylmyytensä. Mutta nyt -- koko tuo sulous ja hyvyys on ikäänkuin tuuleen mennyttä; hän pilkkaa ja halveksii minua, mutta sinulle heittäytyy hän kaulaan, ja sinä tietysti -- no, tiedäthän paraiten itse, kuinka hurmaavat ja makeat hänen muiskunsa ovat!"

"Vai siitäkö on puhe", tokaisi Akontios.

"Niin, juuri siitä!" jatkoi toinen, astuen Akontiosta yhä lähemmäs. "Laogoraksen puutarhasta olin mennyt Koroniksen puutarhaan ja sieltä hiipinyt pihaan, sillä minun täytyi kerrankin päästä varmuuteen. Nyt minä sen tiedän, ja sydän rinnassani lakkasi tykyttämästä... Näetkös Akontios, en ymmärrä vieläkään, miks'en juossut esiin ja hakannut teitä maahan!"

Akontios oli tuntenut ikäänkuin sääliä; mutta nyt meni tuon hurjistuneen miehen suorapuheisuus hänen mielestään yli rajojensa.

"Sinulla taitaa olla hyvin korkeat ajatukset minusta", sanoi hän hymyillen. "Semmoiseen satyyripeliin tarvitaan kaksi osan-ottajaa: toinen, joka lyö, ja toinen lyömisen esineeksi. Minä en ole koskaan tuntenut halua ruveta toimittamaan jälkimmäisen virkaa."

Se pilkallinen tapa, jolla nämät sanat lausuttiin, saattoi julmistuneen Baioksen vihan korkeimmilleen.

"Ja minä sanon sinulle", huusi hän kohottaen kättään ikäänkuin heiluttaessaan vasaraansa, "että sinä ennemmin tahi myöhemmin olet toimittava juuri tuon jälkimmäisen virkaa, jollet heti paikalla Zeuksen, väärän valan kostajan, nimessä vanno luopuvasi Neairasta, kieltäväsi häneltä pääsyä luoksesi ja lupaa olla hänen kanssaan sanaakaan puhumatta."

"Sinä olet menettänyt järkesi", vastasi Akontios. "Mene kotiisi Baios ja nuku kunnes selviät; sillä päissäsi olet varmaan, koska vaadit minulta semmoisia hullutuksia."

"Minä pysyn sanassani: vanno -- tahi..."

"No, tahi?" kysyi Akontios rypistäen otsaansa.

"Joo-o", sanoi seppä kuiskien, katsellessaan ympärilleen joka taholle, "tämä paikka on kyllin autio, ja ranta on lähellä... Jos kiellät, kuristan sinut kuoliaaksi ja viskaan ruumiisi aaltoihin. Sitten kerrotaan, että kaunis Akontios juovuspäissä oli eksynyt ja rannalta kompastunut veteen..."

Akontios vaaleni hiukan.

"Sinun leikintekosi on raakaa", sanoi hän kylmästi.

"Vannotko nyt?" kysyi Baios astuen aivan likelle nuorta taiteilijaa. "Muutoin näytän sinulle, että uhkauksessani on katkeraa todentekoa!"

Näin puhuen otti hän kuvanveistäjää rinnasta kiinni.

"Päästä irti!" sanoi Akontios soinnuttomasti.

"Vanno!" toisti seppä.

Veri nousi nuorukaiselle päähän. Häntä huimasi; hänen silmänsä kiiluivat. Silmänräpäyksessä oli hän molemmin käsin tarttunut vastustajansa jäntterään vartaloon, kohottanut häntä maasta ja sitten vastustamattomalla voimalla paiskannut rannan kivitystä vastaan!

"Kas niin!" huusi hän läähättäen ponnistuksesta. "No koetappas vielä kerran koskettaa tähän vaatteesen! Ainoastaan sääli ja kurjan kiihkosi halveksiminen pidättää minua jättämästä sinut oikeuden käsiin."

Kauheasti kiroten oli Baios taas noussut pystyyn. Hän ontui. Paitsi sitä oli hänen vastustajansa odottamaton voimallisuus ja päättäväisyys tuntuvasti jäähdyttänyt hänen tappelunhaluaan.

"Odotas vaan!" huusi hän Akontiokselle, joka rauhallisesti alkoi astua pois. "Joll'en olisi luiskahtanut, läähättäisit nyt nyrkkieni puristuksista niinkuin susi koirajoukon ahdistaessa. Varro vaan, Akontios ja varo itseäsi! Ensi kerralla katson kyllä eteeni."

Akontios ei vastannut. Pahoilla mielin kääntyi hän Koroniksen taloon päin.

Kun hän astui pihan yli pieni savilamppu kädessä huomasi hän, että muhkea laakeri- ja akantus-oksista punottu seppele koristi taidepajan ovenpäällystää.

"Neaira!" sanoi hän itsekseen. "Oliskohan tuo vihasta puhiseva Baios oikeassa? Mitä vielä! Kateus katselee kaikkea mielikuvitustensa valossa. Neaira on ystävättäreni ja hyvä naapurini, mutta ei hän ajattelekaan rakkautta. Epäilen, tokko tuo huikenteleva, keveästi puettu olento ylimalkaan osaisikaan..."

Hän meni levolle ja nukkui osan seuraavata päivääkin.

Kaksi tuntia ennen päivällistä tuli vanha Koronis hänen työhuoneesensa. Hän oli saanut kuulla uutisia "paimentytöstä", jonka maine kasvamistansa kasvoi. Eräs Mileton rikkaimpia nuorukaisia, Oloros nimeltä, kuului sanoneen orjalle, jonka tuli sopia ostajien kanssa, että hän huoleti saattoi pyytää kolmi- tahi nelikertaisen hinnan; joll'ei ostajaa ennen päivän loppua ilmestyisi, lupasi hän itse maksaa kaksinkertaisen alkuperäisen hinnan. Melkein puolitoista tuntia pakinoi eukko näin ja hymysuin kuunteli nuorukainen, hän, joka muutoin ei antanut neljännestuntiakaan mennä hukkaan. Ennenkuin "paimentytön" kohtalo oli ratkaistu, ei hän voinut olla rauhallinen, saatikka sitten tehdä työtä.

Noin keskipäivällä, juurikuin taideniekka valmistautui menemään Afroditen papin luo, jonka piti antaa hänelle tarkemmat ja asianmukaisemmat tiedot taideteoksen arvostelusta, tuli Neaira ilosta virkkuna pihaan.

"Akontios", huudahti hän teeskennellyllä tyyneydellä, "onnesi on varma. Arvaapas, kuka on ostanut paimentytön."

"Mileton taideystävien nimiä en tunne", vastasi Akontios hengittämättä.

"No, sanon sen sinulle sitten. Kaupungin etevin asujain ja päämies, Karidemos, korkean-arvoisa arkontti kävi tyttärensä Kydippen kanssa pylväskatoksessa ja lausui ratkaisevat sanansa: 'Tämä paimentyttö on mestariteos.' Sitten kääntyi hän Melanippoksen orjan puoleen ja kysyi, paljoko kuvanveistäjä teoksestaan vaatii. Kuultuaan hinnan nykäisi Karidemos olkapäitään sanoen: 'Semmoista summaa ei Karidemos kehtaa maksaa; hän loukkaisi sillä kaupunkia, jonka valtikka on uskottu hänelle. Minä tarjoon kymmenesti sen.' Orja kumarsi: 'Herra, kuva on sinun.' Ja nyt alettiin uudestaan ihaella, ihmetellä ja kiittää niin, että oikein sydämmeni hypähti. Viimein, kun tuo kunnioitettu ylimys kääntyi lähtemään pois, puhui hän orjalle: 'Kerro sinä Akontiokselle, kuinka ihastunut olen hänen taideteokseensa ja käske häntä vielä tänään tulemaan luokseni saamaan rahansa ja vakuutuksen suosiostani.' Kun minä sen kuulin en voinut enään hillitä itseäni. Juoksin minkä jaksoin kertomaan sinulle tätä uutista, ja ainoa huoleni oli, että olisit jo ehkä mennyt kotoasi. Armas Akontios, mikä ääretön onni! Ajattele vaan: Karidemos, joka täällä kaikissa taidetta koskevissa asioissa on ratkaisijana! Mileton rikkain mies! Jos Melanippoksen ystävyys jo sen verran on sinua hyödyttänyt, että esikoistyötäsi hiukan on odotettu ja nimesi on ollut tunnettu pienemmässä taideystäväin piirissä jo ennen, kuin asetit teoksesi yleisön nähtäväksi, niin on arkontin suosio kohottava maineesi vielä paljon korkeammalle, ja teoksiasi pyydetään niin halukkaasti, että tulet mainioimmaksi aikalaisistasi!"

"Hyvä lapsi", sanoi Akontios, "mitä minun teoksissani ei todellisuudessa ole, sitä ei kukaan suosija maailmassa voi niille omistaa. Kuitenkin kiitän sinua osaaottavasta innostasi ja iloisesta uutisesta. Sinä sanoit, että arkontin tytärkin oli läsnä. Miellyttikö teokseni Kydippeäkin?"

Neaira katsoi häneen kummastellen. "Tunnetko häntä siis?" kysyi hän hitaasti.

"Melanippos on usein, puhunut hänestä, ja toiseksi: voidakseen olla mitään kuulematta Karidemoksen tyttärestä, pitää elää vieläkin sulkeutuneempaa elämää kuin minä. Koko Miletohan ylistää hänen kauneuttaan ja lempeyttään."

"Liioitellaan", sanoi Neaira. "Tosi on, että hän on kaunis; mutta en tiedä, hänen silmäinsä luonti on niin kopea ja tyly... Sinua hän varmaankaan ei miellyttäisi."

"Olisin kuitenkin utelias..."

Omituinen harmistumisen piirre väräytti nuoren tytön huulia. Hänen silmänsä iskivät tulta, koko kasvojen-muoto, -- joka muutoin hänen puhellessaan Akontioksen kanssa oli niin hymyilevä ja kirkas -- näkyi muuttuneen.

"No", sanoi hän katkerasti, "ehkä tänään, kun menet noutamaan paljoa rahaasi, sinun onnistuu tavoittaa säde tuosta auringosta. Rukoile Afroditeä, että hän johtaa ihanan Kydippen askeleet naishuoneista arkontin asioimishuoneesen!"

"Sepä olisi oivallista", sanoi Akontios, "sillä omastakin mielestäni olen tyhmä, kun en vilahdukseltakaan ole nähnyt Mileton enimmin kiitettyä kaunotarta. Sepä vasta on taideniekka! Mutta mikä sinun on, hyvä Neaira? jumalien nimessä, luulenpa, että olet vihoissasi minulle siitä, että puhun Kydippen kauneudesta, kun minulla on silmieni edessä 'paimentyttöni' perikuva? Oi, kuinka te naiset olette äärettömän itserakkaat!"

Hän koki antaa asialle leikillisen muodon, sillä Neairan melkein vihainen katse pelotti häntä paljon enemmän, kuin rakastuneen Baioksen eilinen röyhkeys.

"Minäkö itserakas?" nauroi Neaira voimatta tukehuttaa harmiansa. "Mistä minä sitten kerskailisin? Ehkä kasvojeni kauneudesta, jotka Akontioksen mielestä olivat liian rumat lainattaviksi 'paimentytölle?' Luuletko, ett'en minä tiedä yhtä hyvin kuin sinä itsekin, ett'ei ole mitään yhdennäköisyyttä minun ja ylistetyn taideteoksesi välillä? Ei, Akontios, silloin ymmärrät minua väärin! Jos sinulla vaan olisi ollut parempi, niin ei sinun ensinkään olisi johtunut mieleen... Mutta minua suututtaa, että te miehet heti joudutte aivan haltioihinne, jos on asiaa käydä katsomassa kaunista nukkea, joka todellisuudessa ei kuitenkaan ole meitä muita parempi. Jos nenä tahi silmäripset ovat hiukan sinne tahi tänne päin kiertyvät, niin ei suinkaan se kuitenkaan voi täyttää koko sieluanne; mutta te käyttäydytte ikäänkuin koko maailman onni riippuisi siitä."

Nyt tuli Melanippoksen orja. Hän toisti sanasta sanaan, mitä Neaira jo oli kertonut.

"Mene kaikin mokomin nyt heti", sanoi Neaira, orjan mentyä. "Näenhän, kuinka mielesi hehkuu malttamattomuudesta, ja minä voin vaikka vannoa, että tuo typerä Kydippe vahamuotoineen enemmän vaikuttaa kiihkoosi, kuin asiasi onnellinen päätös ja kilisevät rahat."

"Kuules Neaira", sanoi Akontios puoleksi leikillä ja kuitenkin ikäänkuin olisi hänen sanansa häneen koskeneet, "mene Baiokselle, sepälle, vaimoksi! Minä olen hänelle velkaa aika löylytyksen, sillä hän on loukannut minua, ja nykyinen muotosi todistaa, että hän tulisi ansionsa mukaan kuritetuksi, jos sinä pitäisit valtikkaa hänen talossaan."

"Häpeä Akontios!" huusi Neaira hyrähtäen itkemään.

"Etkö ymmärrä leikkiä? Tule paiskaamaan kättä Neaira! Älä ole vihoissasi! Minä puolestani lupaan katsoa ainoastaan kiiltävään kultaan eikä ensinkään Kydippen kasvoihin, jos hän vastoin odotustani tulisi eteeni."

Tyttö ei kuullut enään. Voimatta kauvemmin hillitä itseään kiiruhti hän pois; susikoira, joka hyppien tuli häntä vastaan, sai aika korvapuustin, ja itse ukko Laogorastakin kohteli hän tylysti, vanhuksen suureksi kummaksi, sillä tähän asti oli ukko pitänyt kauniin asuinkumppalinsa itse ilona ihmismuodossa.

"Kummallinen kova onni", ajatteli Akontios. "Eilen Baios ja tänään hän! Varmaankin on käytöstapani ollut väärä, mutta niin käy, kun joutuu hämille. Melkein punastun itseni edessä, jos minun täytyy myöntää, että Baioksen arveluissa oli perää. Niin, niinhän se on! Kuinka hitossa saatoinkaan olla niin sokea? Enkä minä rakasta häntä! En, oi en! Toisin pitää tuntua, kun on rakastunut."

Hän puki ylleen paraat vaatteensa ja meni arkontin linnalle. Ovenvartija, jolle Karidemos oli antanut tiedon taideniekan tulosta, neuvoi häntä kohteliaasti erään komeasti puetun orjan luo, joka muitten vertaistensa kanssa seisoi toimetonna Andronitis-pihalla. Akontioksen silmiä melkein häikäsi tämän talon ylellinen komeus. Talo, vaikka esiintyikin muhkeana torilta päin katsovalle, ei kuitenkaan antanut aavistaakaan koko avaruuttaan, täydellistä säännöllisyyttään ja sisustansa erinomaista komeutta. Korkeat ionialaiset pylväät, hoikat ja sievät, kannattivat kaikenlaisilla veistoksilla ja maalauksilla koristettua kattoa. Pylväskäytävän keskellä oli arkontin avara työhuone, sekin viehättävä rakennustaiteen mestariteos, koruleikkauksineen ja komeine sisuksineen.

Poika oli jo ilmoittanut nuoren taideniekan tulon. Astuessaan tämän huoneen kynnyksen yli näki Akontios oikealla puolella salatun sivuoven vieressä saman ylimyksellisen, totisen miehen-muodon, jonka hän ensi päivänä oli nähnyt tulevan pylväskäytävästä torille. Karidemos lepäsi jalat ristissä pronssisen nojatuolin nahkaisilla patjoilla. Luontevata päätään nojasi hän käteensä ja luotti katseensa tyynesti tutkistellen tulijaan, ennenkuin hän armollisesti nyökäten tervehti häntä.

Hänen vieressään seisoi ovipieleen nojaten sama röyhkeä elastelija, jota Akontios jo maantiellä oli oppinut tuntemaan, Konon, rikkain nuoremmista Miletolaisista ja yleisen arvelun mukaan arkontin tuleva vävy. Todella olikin Konon arkontin erinomaisessa suosiossa, vaikka hän eli niin rajusti, että se suuresti alensi hänen arvoaan ankarampien arvostelijain silmissä. Karidemosta miellytti tuo kopea ja vallanhimoinen nuorukainen, joka paitsi sitä paremmin oli tutustunut kaupungin asioihin ja hallitukseen, kuin olisi luullutkaan, jos katsoi vaan hänen mieltymykseensä hurjiin juominkeihin ja muihin huvituksiin. Viime aikoina oli arkontin ja Kononin keskinäinen väli tullut yhä likeisemmäksi. Rupeamatta mihinkään vakinaiseen virkaan otti nuorukainen vähitellen toimittaakseen ne arkontin velvollisuudet, joita sijainen saattoi toimittaa, sillä hän tiesi sen avuliaisuuden varmimmaksi keinoksi voittaa tuon tosin kunnianhimoisen, mutta samalla mukavuutta rakastavan valtiomiehen sydämmen.

Akontioksen astuessa sisään säpsähti Konon, vaikka hänellä kyllä oli mielenmaltti, joka tavallisesti ei pettänyt. Vaikk'ei hän juuri välittänyt ihmisten puheista, tuntui hänestä kuitenkin nyt hyvin vastenmieliseltä, että se mies, jonka tytärtä hän kosi, oli tuleva minkäänlaiseen yhteyteen taideniekan kanssa, jonka hän tunsi euromalaisella maantiellä tapaamaksensa muukalaiseksi. Katkeruus silloista vastustajaa kohtaan heräsi hänessä nyt uudelleen. Hän loi kuvanveistäjään uhkaavan katseen, joka näkyi sanovan: "Kyllä tunnen sinut!" Mutta sitten seurasi hän Karidemoksen esimerkkiä ja alentautui kylmäkiskoiseen tervehdykseen.

Akontios ei huomannut tervehdystä eikä uhkausta. Jo aikoja ennen oli toinen kuva vetänyt puoleensa hänen kauneutta janoavat katseensa, ja tämä kuva oli niin hurmaava, niin tenhoava, ett'ei edes kunnioitus kaupungin päämiestä kohtaan voinut pitää hänen ihastustaan aisoissa.

Vasemmalla, muutama askel taampana, seisoi näet tyttö, joka, sen mukaan kuin Akontios oli kuullut, varmaan oli Kydippe, ihanin tyttö koko Miletossa. Hihallinen ionialainen vaate, joka vyöhyellä vetäytyi poimuihin, verhosi hänen ihmeen ihanata vartaloaan. Rinnan ja selän yli kietoutui sievästi diploidion, eräänlainen kaulakappa, joka näkyi salaavan, mutta samalla ilmaisevan mitä kauniimman vartalon suloutta. Tuuheat kultakutrit olivat solmitut niskassa yksinkertaisin solmuihin; päälaella olivat ne punotut ristiin tummansinisillä nauhoilla. Ja nuo taivaalliset kasvot sitten, joissa jok'ainoa pieni viivanen oli täydellinen, eivätkä ne kuitenkaan olleet jäykät eivätkä elottomat, vaan niissä oli verraton kauneus yhdistetty naiselliseen sulouteen, jalo majesteetillisuus iloiseen vilkkauteen!

Akontios seisoi hetkisen ikäänkuin hengetönnä tämän ilmiön edessä, joka oli hänen kauvan uneksittu jumalallinen ideaalinsa ihmismuodossa. Jos Afrodite koskaan oli astunut alas Olympon harjanteilta vaeltaakseen ihmisten keskellä ja levittääkseen onnea ja siunausta, niin jumalatar varmaan asui tämän ihanan neitosen ambrosialaisessa ruumiissa.

Mutta ei ainoastaan taideniekkaa anastanut Kydippen sanomaton kauneus; myöskin ihminen, tuo aistehikas nuorukainen tunsi ensimmäisen kerran elämässään vastustamattoman Eroksen kaikkivaltaisuutta. Hänen sydämmessään tuntui tuska, tavaton tuska ja kipu, ja kuitenkin tämä vaiva viehätti häntä, hän ei olisi tahtonut vaihtaa sitä kaikkiin maailman aarteihin. Niinä muutamina silmänräpäyksinä, jotka kuluivat siitä, kuin Akontios ensin havaitsi Kydippen hurmaavan muodon, siihen, kunnes hän taas tointui kuulemaan Karidemoksen sanoja, oli hän mielestään kokenut enemmän, kuin kaikkina tähän asti kuluneina elinvuosinaan.

Karidemos tarkoitti puheellaan hyvää, mutta se kuului kähisevältä ja karkealta ensilemmen autuaalliselle mielialalle. Hänen alentuvainen hyväntahtoisuutensa, kiitoslauseet, kehoittava kehuminen, kaikki tämä antoi nuoren taideniekan vaan yhä katkerammin tuntea hänen ja mahtavan arkontin huoneen välistä suurta eroitusta. Ja juuri tällä hetkellä, jolloin esteet ylhäisten ja alhaisten välillä kokonaan näkyivät poistuvan ja kaikki näkyi kehoittavan häntä antautumaan ainoastaan yhdelle, vastustamattomalle tunteelle, joka täytti hänen sydämmensä, juuri nyt vaikutti tämä peräyttävä isku nuorukaiseen kovin masentavasti. Nöyränä melkein sortuneena otti hän vastaan arkontin armon osotukset, ikäänkuin olisivat ne jonakin rangaistuksena.

"Kun olet luonut jotain uutta tahi alkanut sitä muodostaa", jatkoi Karidemos, "niin ilmoita se meille. Minä tahdon asettaa ensi kuvasi tyttäreni Kydippen huoneesen, jos se siihen soveltuu, ja ennenkuin kaikki ihmiset ovat saaneet sitä ihailla ja ihmetellä niinkuin 'paimentyttöäsi'."

Akontios kumarsi.

Nyt rupesi Kydippekin ensimmäisen kerran puheesen, ja kuullessaan hänen äänensä kävi ikäänkuin autuuden väreitä läpi Akontioksen ytimien.

"Veistä meille siis kuva", sanoi hän ystävällisesti, "joka voi miellyttää nuorta tyttöä -- ei kovin totisen eikä synkän näköistä. Te taiteilijat ryhdytte usein, kun teidän on onnistunut esittää suloutta, kuvaamaan majesteetillisuutta ja uhmailua, ja käsi, joka eilen vielä veisteli Hebeä, alkaa jo huomenna kuvata raivoisaa kentauria."

"Heiratar", sanoi Akontios, painaen kätensä sydämmelleen, "sinä tulet tyytyväiseksi."

"No niin, mene nyt rahanvartijan luo", sanoi Karidemos, kohteliaasti mutta selvästi viitaten, että hän menisi.

Akontios meni ollen vähällä unhottaa hyvästijättämisen. Välinpitämättömänä otti hän vastaan rahat. Loput päivää vietti hän ajatuksiin vaipuneena työhuoneessaan.

NeljäS Luku.

Tästä päivästä alkaen Akontios oli ikäänkuin toiseksi muuttunut. Rauha ja tyytyväisyys näkyi ikipäiviksi kadonneen hänestä. Aamupäivillä koetti hän työskennellä, mutta se "Karis", jota hän Kydippeä varten oli alkanut veistää, edistyi vaan hitaasti, vaikka hänen oli onnistunut saada oivallinen esikuva nuoresta efesolaistytöstä, joka hiljakkoin oli tullut Miletoon. Neaira, joka hyvin olisi sopinut tämän toisenkin kuvan malliksi, kieltäytyi jyrkästi jatkamasta entisiä ystävyydentöitään, -- kun Akontioksen puheesta kuuli, kelle kuva oli tuleva, -- ja siis Akontioksen taas täytyi mennä satamakadun pyörykälle, jossa hän vihdoin, kauvan turhaan etsittyään, löysi yllämainitun efesolaistytön.

Mutta iltapäivillä hän ei saanut rauhaa kotonaan, vaikka valon säteet juuri siihen aikaan lankesivat sopivimmin. Hän käveli silloin pitkin toria ja sen läheisiä katuja, kierrellen ympäri arkontin palatsia saadakseen nähdä edes vilahduksen silkkiverhoisesta kantotuolista, jolla Kydippe kannatutti itseään huvipuistoihin tahi alas merenrantaan. Jos silloin tuo komeasti koristettu foreion egyptiläisine kantomiehineen pistäysi esiin palatsin etupihasta, tiesi Akontios asettua niin, että hän joutui aivan likelle Karidemoksen tytärtä; ja vaikka tämä saattoikin tapahtua huomaamatta -- sillä missä tahansa Kydippen kantotuoli ilmestyi, tunkeutui kansa joka taholta sen luo -- niin kuitenkin hänen sydämmensä sykki rauhattomasti, sillä hän arveli, että jos Kydippe huomaisi hänet, niin pitäisi hän tämän salaisen lähenemisen julkeutena. Hän pelkäsi, että Kydippe huomaisi hänet ja kuitenkin toivoi hän sitä. Jos olikin mahdotonta tyttöä saada, täytyi hänen kuitenkin saada tietää, mikä sammumaton liekki hänessä paloi, kuinka hän eli ja hengitti ainoastaan hänen tähtensä. Paitsi sitä ei nuorukaista arastuttanut niin paljon hänen korkea asemansa ja ääretön rikkautensa, kuin hänen häikäisevä kauneutensa. Samalla rohkeudella, kuin hän pyrki saamaan Kydippeä, olisi hän uskaltanut lähestyä itse Afroditeä.

Neljä, viisi kertaa oli hän ensimmäisinä kolmena viikkona ennenmainitun käyntinsä jälkeen tällä tavoin kierrellyt ihanan immen foreionin ympärillä. Hän oli seurannut Kydippeä puukujille kaupungin n.s. paradeisokseen; hän oli nähnyt tytön ikiviheriöivien rautatammien ja olivipuitten siimeksessä astuvan alas tuolista ja seuralaistensa kanssa käyskentelevän puutarhassa; mutta ainoastaan kaukaa uskalsi hän katsella jumaloitunsa muotoa.

Kerran kutistui hänen sydämmensä sanomattomasta mustasukkaisuudesta. Tapahtui näet, että Konon, jonka hän aivan oli unhottanut, ikäänkuin sattumalta tuli tietä pitkin ja yhtyi kävelijäin seuraan. Nyt vasta Akontios muisti asian todellisen laidan; Kononin sanat, jotka hän satamakadun tungoksessa oli vaihtanut Oloroksen kanssa, johtuivat hänelle mieleen. Millä luottamuksella tuo ylpeä Miletolainen oli lausunut ne! Ja nyt esiytyi hän, ikäänkuin hänellä olisi ollut korkeakin arvonimi, joka oikeutti häntä seurustelemaan tutunomaisesti Karidemoksen tyttären kanssa!

Vanhan olivipuun pahkaisen rungon takaa tähysteli Akontios Kydippen kasvojen piirteitä, kun hän juuri nyt astui kosijansa rinnalla ohitse ja hänen seuralaisensa ikäänkuin arkatuntoisuudesta tuli muutamia askeleita jälestäpäin. Hänen kauniit kasvonsa eivät ilmaisseet iloa eikä suuttumusta. Suljetut huulet osottivat tyyntä tasamielisyyttä ja vakavaa itseensä luottamusta; kuvanveistäjä luuli näkevänsä ivallisen hymynkin värähyttämässä hänen suupieliään. Ei, niin ei mikään morsian astu sulhonsa rinnalla. Konon oli varmaankin erehtynyt pitäessään itseään niin varmana asiastaan. Luultavaa oli, että kalpea Oloros oli ollut oikeassa, ja että Kydippe tiesi kuinka Konon, vaikka hän niin julkisesti pyrki häntä saamaan, ei kuitenkaan ollut lakannut mielistelemästä Mileton tyttäriä.

Nyt vasta Akontios tunsi kuinka koko hänen sydämmensä oli kiintynyt kauniisen Kydippeen. Ajatus, että joku muu kerran saisi hänet omakseen, viilsi hänen sydäntänsä kuin tikarinpistos. Hän tunsi selvään, ett'ei hän sitä koskaan voisi unhottaa.

Niin kului taas muutamia viikkoja. Tuli kevät, ja talvisen kasvullisuuden tummaan vihannuuteen sekaantui vasta puhjenneitten lehtien ja kasvien heleä vihreys, joka kukkaisilla koristetun maton kaltaisena peitti mäet ja laaksot.

"Karis", jota Akontios veisteli, oli vähitellen edistynyt yhä enemmän, ja sen mukaan tuli kuvanveistäjäkin rauhallisemmaksi ja uutterammaksi. Ollessaan näin työssä kuvaili hän mielessään mitä kummallisimpia ja rohkeamielisimpiä unelmia; intohimon ohessa kasvoi hänessä myöskin hänen rohkea, onnea etsivä halunsa. Kuolematon Afrodite oli useat kerrat ilmestynyt hänelle unessa; hän oli moittinut hänen arkuuttaan ja ujouttaan ja rohkaissut hänen mieltään. Etenkin viimeinen ilmestyminen oli tavattoman vilkas.

"Akontios", niin oli jumalatar puhunut, "miksikä olet allapäin etkä ota kiinni tarjoutuvasta tilaisuudesta? Minun valtaistuimeni edessä ei voita rikkaus eikä ulkonainen loisto, ei korkeasukuisuus eikä hallitsijavalta, vaan kauneus ja nuoruuden into -- ja uskollisesti rakastavan sydämmen uhriliekki. Kumarru ainoastaan puron peilikirkkaan pinnan yli, kuten muinoin Narkissos teki, tahi ota kirkas metallilevy ja katsele itseäsi! Olenko ehkä varustanut sinut huonommin, kuin laihan Kononin? Enkö ole antanut sinulle avomielistä, jaloa, miehekästä muotoa, enkö hehkuvia silmiä, jotka saattavat lemmenliekkiä herättää? Ole uskalias Akontios! Rohkaise mieltäsi ja ole viisas! Anasta hänen sydämmensä, niin voitat kaikki!"

Semmoiset unet, joita hän avosilmin uneksi, antoivat uutta rohkeutta nuorelle taiteilijalle, joka jo oli joutumaisillaan toivottomaan toimettomuuteen.

... Oli päiväntasaus-aika, melkein keskipäivällä. Akontios oli, vähän huoattuaan taas tarttunut talttaansa ja koska hänellä ei ollut läsnä esikuvaansa, joka tänään oli hyljännyt hänet, ryhtyi hän vähäpätöiseen työhön, jalasta veistämään, kun Koronis hengästyneenä syöksyi hänen veistämöönsä ja katkonaisesti puhuen ilmoitti, että oli ylhäisiä vieraita tulossa.

Kohta sen jälkeen tuli Karidemos tyttärensä Kydippen kanssa kävellen pihan yli, mutta orjat, jotka olivat heidän seurassaan, jäivät portin luo.

"Kun ei Akontioksesta mitään kuulu", alkoi Karidemos, "niin täytyy tilaajan itsensä tulla tiedustelemaan asiaa. No, jumalat nähkööt, ei sinun taidepajasi juuri herätä luottamusta. Kuka voisi uskoa, Kydippe, että tässä pienessä monisoppisessa sokkelossa on voinut syntyä niin luonteva, jalo taideteos kuin se verraton 'paimentyttö' on!" Hän asettui likelle seinää ja mitteli sitten melkein valmiiksi veistettyä "Karista" tutkivin katsein.

"Sinä edistyt, nuori, mestari!" sanoi hän viimein; "ja, Zeuksen nimessä, se tietää jotain, sillä esikoistyösi oli verraton laatuaan. Tämä Karis -- mikä tenhoava sulo, mikä puhtaus muodoissa! Ja kuinka kauniisti voit hiuksia muodostaa! Täällä tosin ohimoilla -- ah, siitä puuttuu vielä viimeinen voitelu. Hyvä tämä on, nuori ystävä, erinomaisen hyvä! Mitä sinä arvelet, Kydippe?"

"Minä pidän itseäni onnellisena, kun saan sanoa tätä taideteosta omakseni", vastasi tyttö vilkaisten Akontiokseen, joka seisoi liikkumatonna. Heidän katseensa kohtasivat toisiaan, ja vaikka tuo ylhäinen nainen luuli voivansa ujostelematta katsella muukalaista silmiin, joka syntyperältään oli häntä niin paljon ala-arvoisempi, näkyi nyt luonto kuitenkin saavan voiton tuosta arvelusta. Kydippe punastui, ja tuntiessaan sen punastui hän vieläkin enemmän. Itse asiassa hän ei voinut kieltää, että tämä Akontios olisi ansainnut polveutua jostakin niitä vanhoja sukuja, jotka olivat kaupungin kohtalon määrääjinä. Kuitenkin harmitti häntä tuo haihtuva punastuminen, etenkin kun hän huomasi minkä vaikutuksen se teki Akontiokseen, sillä hän ei millään muotoa olisi suonut, että nuorukainen silmänräpäystäkään uskoisi voivansa saattaa hänet hämille. Hän oli tyytymätön itseensä; mutta juuri tämä tyytymättömyys teki sen, että hän sen jälkeisinä hetkinä yhä muisteli Akontiosta ja kohtausta hänen työhuoneessaan.

Kun Karidemos ja Kydippe olivat jättäneet nuoren taiteilijan majan, oli Akontios kiihkotilassa, joka esti kaiken työntekemisen. Ainoa silmäys, jonka hän Kydippen kanssa oli vaihtanut, oli kohottanut hänen himmeät, häälyvät toiveensa niin, että hän tästä silmänräpäyksestä alkaen lujasti oli päättänyt koettaa kaikkea päästäkseen pyrintönsä perille.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nyt Melanippos, Afroditen pappi.

Jo kauvan oli tämä mainio mies huomannut oudon muutoksen nuorukaisen luonteessa, ja toisinaan sanoillakin ilmaissut, että hän tiesi tämän muutoksen syyn. Akontios ymmärsi hyvin, että Melanippos näitten viittausten kautta tahtoi saada häntä tunnustukseen. Melanippos oli liian tuntehikas suorastaan vaatiakseen häntä ilmoittamaan salaisuutta, jota hän ei vapaaehtoisesti hänelle uskonut; isällisessä mielessään Akontiosta kohtaan hän surkutteli kuitenkin tätä umpimielisyyttä, sillä hän arveli, että hänen, Melanippoksen, ennen muita tuli auttaa rakkaudesta sairaita työllä ja neuvolla. Olihan hän sen kuolemattoman jumalattaren pappi, joka ei suinkaan toivonut rakastaville onnettomuutta, vaan tahtoi täyttää jokaista heidän toivomustaan.

Akontios lähetti kauniin efesolaistytön, joka nyt vihdoinkin saapui, suoraa päätä takaisin, heitti viitan hartioilleen ja kiirehti Melanippoksen luo. Hän tapasi papin kanssapuheessa muutamien temppelin palvelijain kanssa. Jumalattaren suuri kevätjuhla oli tulossa ja silloin oli paljo toimimista ei ainoastaan jumalanpalvelusta koskevaa, vaan kaikenlaista muutakin; sillä Afroditen juhlaan tulvasi paljo vieraita läheisiltä saarilta ja rantamailta Miletoon, ja näitä tuli kaupungin ja sen esimiesten vanhan tavan mukaan kestitä. Ja siinä valiokunnassa, joka valmisteli näitä asioita, oli Afroditen pappi puheenjohtajana.

Akontios odotti levottomuudella palvelijain poistumista. Sitten Klitifon vei hänet huoneesen, jossa Melanippos ystävällisesti hymyillen otti häntä vastaan. Akontios ymmärsi kohta tämän hymyn. Se ilmaisi, että Melanippos hänen kasvoistaan saattoi lukea, mikä hänet nyt toi hänen luokseen; vieläpä, että Melanippos oli odottanutkin tätä tuloa.

"Poikani", alkoi hän huomatessaan, että Akontios ujona tavotteli sanoja, "minä kiitän sinua siitä, että minusta tahdot löytää isällisen ystävän. Ei mikään tuota ikämiehelle suurempaa iloa, kuin se, kun hän saattaa raivata nuorukaiselle tietä ja viedä häntä vahingoittumatta esteitten ohi, joita vastaan moni on kompastunut tahi langennut. Tahdotko ilmaista minulle salaisuuden Akontios? Tahdothan! -- Ja silloin onkin tunnustus tarpeeton. Sinä rakastat Kydippeä, Karidemoksen tytärtä?"

Akontios tarttui tuon kunnianarvoisen miehen käteen ja suuteli sitä. Hän ei saattanut sanoa sanaakaan.

"Niin poikani", jatkoi Melanippos, "jo viikkokausia olen tuntenut salaisuutesi. Taloni ovesta ja templin peristiilistä olen tarkastanut, mitenkä sinä, metsästäjän kaltaisena, joka väijyy jaloa otusta, olet kierrellyt ympäri arkontin taloa. Minä näin sinun seuraavan kantotuolia -- ja kun tulit lähemmäksi huomasin Afroditen hehkun kasvoissasi. Silloin vannoin kuolemattoman jumalattaren nimessä auttaa sinua, ett'et tulisi viettämään ilotonta elämää niinkuin minä; sillä minä huomasin kyllä että, mikä sinut niin mahtavasti valtasi, oli oikea, todellinen, katoamaton rakkaus, joka tekee ihmisen joko äärettömän onnelliseksi tai äärettömän onnettomaksi."

Hän vaikeni. Syvä miettiväisyys kuvautui hänen otsalleen. Sitten hän jatkoi:

"Että sinä rakastat Kydippeä -- oi poikani, kuinka se ilahuttaa minua ja tekee osanottavaisuuteni kaksinkertaiseksi. Sillä tiedä Akontios -- nyt uskallan sen sinulle tunnustaa, sillä oikea, syvä rakkaus jouduttaa nuorukaista mieheksi -- tiedä poikani, että Kydippe on äitivainajansa Thoosan kuva, ja tämä Thoosa oli elämäni valo. Köyhänä poika-poloisena tulin Attikasta tänne Miletoon. Afroditen kevätjuhlassa näin Thoosan templissä ja silloin heräsi minussa tulinen rakkaus. Hän osotti vastarakkauttaan ja jumalattaren pyhässä huoneessa vannoimme toisillemme uskollisuutta; iloisina kuin viattomat lapset katselimme tulevaisuuteen. Mutta Thoosan isä, tuo ankaranylpeä arkontti Kreon, nauroi kerjäläisen kosintaa ja pakotti väkisin hennon Thoosan menemään Karidemokselle, jälkeläiselleen. Thoosa tahtoi hukuttaa itseään, ainoastaan rakkaus äitiin, joka turhaan piti meidän puoltamme, pidätti häntä siitä. Vuotta jälkeen häiden synnytti hän tyttären. Tämä tytär on vaaleaverinen Kydippe."

"Kertomuksesi herättää minussa omituisia tunteita", sanoi Akontios pitkän äänettömyyden perästä. "Jos Kydippe, kuten vakuutat, on äiti-vainajansa kuva, niin mitäpä sinä, jalo suosijani oletkaan saanut kärsiä menettäessäsi hänet! -- Ja tätä surun tunnetta, joka valtaa mieleni kuullessani sinun kärsimyksiäsi, seuraa heti itsekäs ajatus, jonka Zeus antakoon rakastavalle anteeksi. Tunnen itsessäni että, kuta katkerammin olet Thoosan takia saanut kärsiä, sitä innokkaammin olet auttava minua voittamaan Kydippeä."

"Todella niin onkin", vastasi Afroditen pappi. "Minä pidän sitä erinomaisena jumalien sallimuksena, että juuri minä olen tullut valituksi auttamaan sinua siten ikäänkuin hyvittääkseni, mitä pahansuopa kohtalo on rikkonut kaikkivaltiasta Erosta vastaan. Sen mukaan kuin minä tunnen Kydippeä -- tosin en tunne häntä paljoa enempää kuin mitä olen hänestä kuullut -- luulen että riita hänen omistamisestaan on menestyvä paremmin, kuin riita Thoosasta, jos vaan Kydippe rakastaa sinua. Kun Thoosa oli niin tuiki lempeämielinen ja kärsivällisesti taipui kaikkeen, niin on Kydippessä sitä vastoin jotain isänsä ja vaarinsa taipumattomasta luonteesta -- juuri tarpeeksi tekemään hänet lujaksi ja päättäväiseksi, loukkaamatta kuitenkaan hänen naisluontoaan. Suurin tärkeys koko hankkeessa on sentähden saavuttaa Kydippen rakkaus. Hienosti kasvatettu ja lapsuudesta alkaen tottunut rikkauteen ja loistoon kun on, on hän jo kauvan ehkä hiljaisella mielihyvällä katsellut köyhää kuvanveistäjää ilman että hänelle ensinkään on johtunut mieleen yhdistyä hänen kanssaan. Mutta tämä hiljainen mieltymys on aluksi kyllin, ja että semmoinen on olemassa, siitä on minulla varmat takeet."

"Ystävä! Hyvä isäni! Kuinka sinä teet minut sanomattoman onnelliseksi! Ei se siis ollut ainoastaan turhaa luuloa, joka minut valtasi, kun Karidemos armaan tyttärensä kanssa kävi työhuoneessani! Oi, kerrohan toki!"

"Asia on yksinkertainen eikä kaipaa pitkiä selityksiä. Klitifon on avuliaisuutensa kautta tullut hyväksi ystäväksi Kydippen palvelijattaren kanssa ja on häneltä kuullut sen. Tuo hiljainen hartaus, jolla sinä seuraat hänen jälkiään, hehku, jonka katseesi ilmaisevat, sinun arkuudestasi huolimatta, niin silmiinpistävä ikävöimisesi -- kaikki tämä on ensin herättänyt Kydippen huomiota, sitten hänen myötätuntoisuuttaan ja kun sinä, vaikka oletkin naisellisen kaino, muodoltasi olet muhkean Areksen näköinen, niin ei ole kummaa, jos hän kääntää haaveksivaiset katseensa ennemmin sinuun, kuin elähtyneesen Kononiin, joka jo kuukausia turhaan on liehitellyt saadakseen häntä. Nyt kuulen, että hän on käynyt luonasikin! Se todistaa tosiksi Klitifonin sanat sekä minun luuloni, että hän -- niin sanoakseni -- käsittää asian vaan teoreetiselta kannalta. Hän tuli katsomaan nuorta Akontiosta oikein silmiin; täytyyhän nousta kukkulalle voidakseen tähystellä meren selkiä. Ihanaa on nähdä auringon säteitten laineilla läikehtivän, mutta vieläkin ihanampaa on katsella rakastavaisen kasvoja, jotka ilmaisevat puhtaita, helliä tunteita. Häntä miellytti sinun hurmiosi, ja ajatus, että tuonlainen sorea, solakka nuorukainen, vieläpä sen lisäksi oiva taideniekka häntä ihailee, herättää hänessä sanomatonta mieltymystä. Kauemmas ei hänen aprikoimisensa vielä ulotu; mutta eroitus tällaisen tunteen ja oikean rakkauden välillä on hyvin pieni, ja sinusta riippuu sen tyhjäksi tekeminen."

"Mitä minun tulee tehdä?" kysäsi Akontios ihastuksen innossa.

"Sen olen sinulle sanova, kun hetki on tullut. Siksi saat elää toivossa ja rukoilla Afroditeä että hän antaa sen onnistua, mitä minä jo viikkokausia olen valmistellut sinua varten. Outo ja rohkea on tuumani, ja moni, joka tuomitsee asiat ainoastaan niiden ulkonaisen muodon mukaan, sanoisi -- jos hän saisi tietää, että minä olen tämän tuumaan synnyttäjä -- sen olevan Afroditen papin arvolle alentavaista. Niin näetkös Akontios: tuumani on, että neittä pitää kavaluudella voittaa -- mutta sydämmessään on hän kuitenkin kiittävä meitä, sillä viaton paula, johon me kiedomme tuon armastetun, antaa hänelle lujuutta vastustamaan isän tahtoa. Niin toimin minä, ahtaassa merkityksessä, hänen hyväksensä, en häntä vastaan. Ainoastaan välttääkseni ihmisten turhia juorupuheita, tahdon, että aikeeni pysyy salassa; jumalattaren edessä, jonka palveluksessa olen, on sieluni rauhallinen, sillä jo vanhastaan on rakkaus-asioissa jokainen keino, joka ei loukkaa toisen oikeutta, luvallinen. Jumalatar tahtoo, että kaksi sydäntä, jotka ovat toisilleen määrätyt, yhdistetään, ja kun hänen pappinsa koettaa edistää tätä kuolevaisten korkeinta onnea, on se ainoastaan hänen ikuisten kaikkivaltaisten lakiensa arvossa pitämistä."

"Ja etkö voi minulle nyt sanoa, mitä mieleni niin haluaa tietää?"

"En, vieläkin täytyy minun tarkemmin punnita yksityiskohtia. Ole kärsivällinen poikani! Tämän verran voin sinulle sanoa tänään; jumalattaren suuri kevätjuhla on toivoakseni myöskin oleva onnellisen rakkautesi kevätjuhla. Samassa templissä, jossa minä ensi kerran näin Thoosan, on Kydippe vannova sinulle uskollisuutta, jos taivaallisen Afroditen nimessä vannottua valaa vielä pidetään pyhänä ja loukkaamattomana. Pyri sinä siis yhä enemmän Kydippen suosioon ja koeta suositella isääkin, että hän ainakin sitten myöntyy, kun Afrodite itse puhuu sinun puolestasi."

"Mikähän aikomuksesi lienee?" jupisi Akontios liikutettuna. "Hyvä! olen kärsivällisesti odottava, kunnes kutsut minua, kunnes lausut sanan, joka selvittää arvoituksen."

Mies ja nuorukainen syleilivät toisiaan. Sydän täynnä meni Akontios ulos huoneesta. Melanippos laskeutui ikäänkuin uupuneena sohvalle ja nojasi päänsä kättä vastaan.

"Se on oleva kostoni, Karidemos!" sanoi hän itsekseen, "ja luulen, että kerran olet myöntävä, että se oli jalo kosto. Tosiaankin, Melanippos, joka nyt aikoo hankkia sinulle arvossa pidetyn nuoren mestarin vävyksesi, olisi saattanut, jos hän vielä tuntisi tuon kamalan ajan tuskaa, syöstä Kydippesi turmioon antamalla hänen mennä tuon rentun vaimoksi! Hän olisi saattanut toimittaa, että Konon olisi tullut määrätyksi seuraajaksesi arkontiksi ja että hänen avioliittonsa Kydippen kanssa, tämän kiellosta huolimatta, olisi kokoontuneessa gerusiassa eli vanhinten istunnossa päätetty valtioviisauden vaatimaksi ehdoksi. Mutta sitä en tahdo! Thoosan tyttären pitää tulla onnelliseksi! Hänen tähtensä annan sinulle anteeksi petolliset vehkeesi, joiden kautta pääsit voitolle."

Sill'aikaa kuin pappi täten oli vaipunut omiin mietteisinsä, riensi Akontios läntiseen esikaupunkiin. Hän halusi päästä huoneensa yksinäisyyteen; hälinä kaduilla ja kirjava väenpaljous inhoitti häntä. Liian äkkiä oli hänen kohtalonsa muuttunut; liian jyrkkä oli muutos häälyvästä epäilyksestä mitä vakavimpaan toivoon, jonkatähden hän tunsi tarvitsevansa tuntikausia rauhoittuakseen.

Aivan vaipuneena onnellisiin unelmiinsa, veti hän syrjään uutimet huoneensa ovelta ja astui sisään. Hän heitti viittansa jakkaralle ja kääntyi sitten hajamielisin katsein melkein valmiiksi veistettyyn "Karikseen" päin, kuu hiljainen nyyhkiminen häntä äkkiä säikähytti.

Hän kääntyi ympäri.

Pöydän takaisessa nurkassa istui kyyryssä, kädet ristissä polvilla, Neaira.

"Sinäkö täällä?" kysyi Akontios hämmästyneenä.

Tyttö nosti vettyneet silmänsä.

"Niin minä, Akontios", vastasi hän kolkolla tyyneydellä. "Olenhan minä kuukauden ajat käynyt tässä työhuoneessa, ja sinä olet minua siitä kiittänyt; onko nyt sitten niin sopimatonta, jos olen käyttänyt hyväkseni poissa oloasi, muistellakseni vielä kerran niitä onnellisia aikoja? Tiedänhän kaiken nyt olevan lopussa."

"Sinä itket, Neaira?"

"Kuinka minä en itkisi?" jatkoi hän samaan tapaan. Nyt näkyi kuitenkin jo selvemmin, kuinka teeskennelty tämä tyyneys oli. "Itku keventää tuskastuneen rintani, eikä se saata sinua häiritä. Vai olenko minä ääneen valittanut ja vaatteitani repinyt?"

"Etkö tahdo nousta?" sanoi Akontios hämillään. "Tahraat kauniin, sinisen pukusikin seinän kalkitusta vastaan..."

"Säästä sinä huolesi siitä", keskeytti tyttö häntä lyhyesti. "Minua itseä poljet, kuin kuihtunutta ruohoa, ja nyt lörpöttelet kuin vanha ämmä, vaatteeni tahraantumisesta! Mitä minä näistä rievuista huolisin! Mutta sinulle tahdon viimeisen kerran sanoa suoraan silmiin, ett'en aio pitää petostasi hyvänäni!"

Hän oli noussut seisomaan. Säihkyvin silmin seisoi hän nuorukaisen edessä.

"Petostaniko?" toisti tämä vitkaan.

"Niin juuri! Hämmästy sinä vaan ja näyttele komediaa! Paha omatunto kuvautuu kuitenkin kalpeissa kasvoissasi. Kielläppäs, jos taidat, että alusta asti suosittelit minua, että uskottelit minulle... Mutta, mitäpä minä puhun? Jokainen sana menee kuitenkin tuuleen!"

"Mitä minä olen sinulle uskotellut?" kysyi Akontios totisena.

"Että rakastit minua! Että tahdoit minua vaimoksesi!"

"Sinä hourailet. Olenko milloinkaan..."

"Vait!" keskeytti tyttö vihaisesti. "Olenko milloinkaan... Siinäpä se juuri on! Jos sinä olisit kohdellut minua, niinkuin kaikki muut, niinkuin Konon, joka tarjosi minulle koristeita, tahi niinkuin Oloros, joka väkisin ryösti minulta suuteloita, silloin olisin tiennyt, että minä Akontioksenkin mielestä olin samanlainen kurja lelu, jommoisena te miehet pidätte minun säätyistäni tyttöä. Mutta kun sinä kohtelit minua kunnioittavasti ja kuitenkin rakkaudella, kun katselit minua ikäänkuin olisit tahtonut riistää sydämmen rinnastani, etkä kuitenkaan koskaan loukannut ankarimman siveyden vaatimuksia, niin täytyihän minun uskoa, että sinussa asui todellinen rakkaus! Ja niin olikin, jumalat nähkööt, kunnes tuo kirottu ilvekuva ryösti sydämmesi. Tunnusta pois Akontios! Ole toki niin rohkea, että sanot minulle totuuden!"

"Neaira, sinä petyt! Oi, jos tietäisit, kuinka kipeästi sanasi minuun koskevat; jos voisit aavistaa... Ole toki järkevä, Neaira! Minä en voi nähdä sinun itkevän -- se vihloo sydäntäni."

"Siis rakastat minua kuitenkin!" huudahti hän intohimon kiihkolla. Uusi kyynelvirta valui hänen poskilleen. "Niin, sinä rakastat minua, tuota toista rakastat vaan vielä hellemmin! Ja siitä syystä pitää minun nääntymän, vaikk'et itse kuitenkaan koskaan ole saavuttava, mitä hurmiosi sinulle kuvailee! Akontios! Ota korviisi nyt mitä sinulle sanon..."

"Myöhemmin Neaira. Nyt olet liian liikutettu, voidaksesi tietää, mitä puhut."

"Minä tiedän kyllä, mitä tahdon. Valitse toinen kahdesta: joko sammumaton rakkauteni tahi sammumaton vihani. Joko minusta tulee Akontioksen morsian ja vaimo tahi hänen ikivihollisensa. Oi, ja minä vakuutan sen: vieläkin uskollisempi, kuin vaimonasi, olen oleva vihollisenasi, tyydyttääkseni vihaani ja kostoani! Kuuletko, Akontios?"

Hänen vihainen äänensä vaikutti Akontiokseen jäähdyttävästi.

"Sinä valitset huonon keinon herättämään rakkautta", sanoi Akontios: "uhkausta."

"Niin, minä uhkaan, sillä näenhän, ett'ei hyvyydestä eikä hellyydestä ole mihinkään. Sinä olet menetellyt kuin rosvo ja kunniaton varas: nyt pilkkaatkin minua vielä!"

"Minä en pilkkaa sinua, mutta en salli sinunkaan herjata itseäni. En tahdo kuitenkaan lukea sinun syyksesi, mitä raivoissasi olet puhunut -- muuten täytyisi minun..."

"Mitä?" huudahti Neaira vaaleten. "Puhu vaan suusi puhtaaksi!"

"Muuten täytyisi minun pyytää, ennen niin laupiaan Neairan lähtemään tästä huoneesta ilopäiviksi."

"Oi, siitä voit olla huoleti, veliseni!" nauroi hän ilkkuen. "Niin vähällä ei Neaira heitä. Yhden asian tahdon sinulle kuitenkin sanoa: vaikka sinulla olisi minkälaisia rakkauskujeita tahansa, ja vaikka suurten ja mahtavain suosio sinua edistäisi, niin et kuitenkaan koskaan, minun eläessäni saa henttuasi omaksesi, vaikka Karidemos tekisikin semmoisen tuhmuuden, että hän suostuisi antamaan tyttärensä kuljeksivalle vaunusepän pojalle."

Näin syöksyi hän huoneesta.

"Uskomatonta" sanoi Akontios, katsellen hänen jälkeensä. "Nyt vasta käsitän, mikä minuun vaikutti niin omituisesti ensi kerran kohdatessamme toisemme. Paha henki asuu tuossa Neairassa. Mielelläni olisin ollut hänen kiitollinen ystävänsä, mutta nyt näen, että on viisainta välttää häntä niin paljon kuin mahdollista."

Viides Luku.

Elaphebolion-kuun ensimmäinen dekadi oli onnellisesti alkanut. Mileton kaupungissa vilisi samoin kuin muinakin vuosina muukalaisia, jotka, osaksi uskonnollisesta tarpeesta, osaksi komeiden juhlamenojen ja iloisen, elokkaan hyörimisen uteliaasta näkemishalusta olivat läheltä ja kaukaa saapuneet, niin että etenkin tori ja satamakatu nyt olivat hyvin kirjavan näköiset. Kunnianarvoisia eukkoja, jotka tahtoivat rukoilla jumalattarelta armoa rakkaille tyttärilleen; punaposkisia tyttöjä, jotka enemmän luottivat omiin, muka hartaampiin ja innokkaampiin rukouksiinsa, kuin vanhempain; kaunisvartaloisia nuorukaisia, joilla ei ollut mielessä rukoileminen, vaan nauttiminen; Kypros ja Andros-saarista tulleita hetairoita kultakuteisissa vaatteissa; sen lisäksi vielä joukko huvituksenhaluisia miehiä eri säätyluokista -- kaikki nämät olivat kokoontuneet loistoiseen Miletoon. Vieläpä barbaareja Skythainkin maasta, tummanverisiä Persialaisia koruhousuissa ja päässä korkeat tiarat, pitkäviittaisia Egyptiläisiä ja kauppiaita Kampaniasta ja Bruttiumista nähtiin uteliaitten joukossa.

Ensimmäisenä juhlapäivänä, joka kului kaikenlaisiin valmistaviin toimiin ja juhlakulkuihin, sittemmin myös ylellisiin, tuoksuviin juominkeihin, liikkui Akontios, sen verran kuin häntä halutti, ja noudattaakseen papin kehoitusta, kansajoukossa; sillä tämä ensimmäinen päivä oli Melanippoksen aikeille arvoton, ja kuta enemmän Akontios saattoi kääntää huomionsa katujen ja torien kirjavaan näytelmään, sitä paremmin saattoi hän rauhoittua. Hänen täytyi pysyä reippaalla mielellä -- arveli pappi -- sillä mahdollisesti tulisi ratkaiseva hetki vaatimaan suurta lujuutta ja kylmäkiskoisuutta.

Seuraavana päivänä oli templissä suoritettava tuo pyhä toimitus, joka vasta avasi oikean juhlan ja oli Mileton eri kuuluisuus. Kaupungin kolme ihaninta ja etevintä neitosta, jotka Elaphebolion-kuussa täyttivät seitsemäntoista ikävuotta, vihittiin ainoastaan täksi päiväksi välittäjiksi jumalattaren ja kansan välillä.

Kolmannesta hetkestä alkaen jälkeen auringon nousun aina keskipäivään saakka piti heidän, yksinään ja erotettuina kaikista muista rukoilevista, templissä valmistautua juhlauhria varten, joka heidän tuli auringon ollessa korkeimmillaan, suorittaa jumalattarelle ja joksi käytettiin kuusi lumivalkeata kyyhkystä, kaksi kunkin puolesta.

Näitä kyyhkysiä ei tapettu, kuten muutoin oli tavallista, vaan ne päästettiin lentämään temppelin peristiilin keskeltä; niiden lentotavasta ja suunnasta päätti kansa, oliko Afrodite yhä edelleenkin suova kaupungille armollisen suosionsa, varjeleva sitä viholliselta, rutolta ja nälältä, liialta vedeltä ja tulelta, vai oliko mitään vaaraa tulossa. Kun arkontti joka vuosi antoi kasvattaa nämät kyyhkyset maatilallaan, Hyetussan saarella, niin kääntyivät linnut aina, leiailtuaan vähän sinne tänne, suoraan kotiinsa päin, siis länteen; mutta tämä suunta tiesi kansan mielestä onnea, koska lännessä oli meri, josta jumalatar Kreikan muinaistarujen mukaan oli noussut.

Noista kolmesta valitusta, joiden tällä kertaa tuli toimittaa tuo ikivanha juhlameno, oli ihanin ja jalosukuisin kultakutrinen Kydippe. Tähän tapahtumaan oli Afroditen pappi perustanut rohkean tuumansa, pelkäämättä loukkaavansa jumalatarta, vaikka hän käyttäisikin sen toteuttamiseen juuri ne hetket, jotka tytöt viettivät templissä. Ihanampaa uhria -- arveli hän itsekseen -- ei tuolle merenkasvatille, hänen pappinsa milloinkaan voi toimittaa, kuin että hän auttaa uskollista rakkautta turhia ja turmiollisia ennakkoluuloja vastaan.

Akontios pysyi tänä muistettavana päivänä kotonaan jo aamusta alkaen. Melanippos oli luvannut lähettää hänelle sanan. Juhlapuvussa käyskenteli Akontios kuumeentapaisella uupumattomuudella edes takaisin pihasta puutarhaan ja puutarhasta pihaan. Koronis, jolle hän oli sanonut odottavansa ylen tärkeitä sanomia Melanippokselta, ei luopunut paikastaan kivipenkiltä porttikäytävän luota, jossa hän odotteli. Akontios tuli ainakin joka viiden minuutin päästä sinne katsomaan ja hänen katseensa ilmaisivat sellaista levottomuutta, että Koronis huolissaan pudisti päätään.

"Sinä toivot saavasi kuulla jotain iloista ja onnellista", sanoi hän, "mutta minä varoitan sinua. Joka liian rajusti antautuu ilon valtaan, hänelle asettavat jumalat aavistamattomia esteitä tiehen. Säilytä mielenmalttisi, Akontios! Tyyneesti katseleva silmä johtaa paremmin perille, kuin hunnun himentämä, joka katselee kaikkea ikäänkuin rusosumun kautta! Meillä, ikälopuilla on kyllä kokemusta, ja vaikk'et minulle mitään ilmaise, arvaan kuitenkin! Tuollaisia myrskyjä matkaansaa yksin Eros..."

Nuorukainen ei kuullut, kuinka järkevästi ja hyväntahtoisesti Koronis puhui. Jo ennenkuin eukko oli lopettanut, meni hän taas pois. Jälleen mitteli hän puutarhan käytäviä; tällä kertaa poikkesi hän vaihteen vuoksi pienelle kummulle, josta hän ensi kerralla oli katsellut ukko Laogoraksen tointa.

Kiivasluontoinen tyttö, joka ensin niin lempeänä ja ystävällisenä, mutta sittemmin niin suuresti muuttuneena, oli hänelle esiytynyt, johtui ensi kerran pitkään aikaan hänen mieleensä, ja hän tunsi, että sitä alkoi ikäänkuin ahdistaa.

Koko tämän ajan kuluessa hän ei ollut Neairaa vilahdukseltakaan nähnyt. Alussa Koronis ihmetteli tytön tulemattomuutta, mutta sitten taisi hän arvata asian laidan, ja kun hän huomasi Akontioksen karttavan kaikkea puhetta siihen suuntaan, ei hän sen koommin asiasta kysellyt. Akontioksella, jota yhä enemmän alkoi vallata se ainoa ajatus, jonka pappi oli saanut hänessä liekiksi leimahtamaan, ei ollut aikaa tiedustella sen nuoren tytön kohtaloa. Kerran vaan hän oli poikennut Laogoraksen luo tiedustelemaan, mutta ei saanut tietää muuta, kuin että Neaira oli muuttanut hänen luotaan. Mihin hän oli muuttanut, oliko hän koko kaupungissa enään, mikä oli syynä hänen äkilliseen poismuuttamiseensa -- siihen ei Laogoras tainnut antaa mitään selitystä. Se vaan oli varma, että Neaira ei enään käynyt satamakadulla -- rahanhimoisten kilpailijatartensa suureksi iloksi.

Kaikki tämä johtui nuoren taiteilijan mieleen, kun hän nyt katseli myrttiaidan yli ja näki iäkkään Laogoraksen susikoirineen. Hitaasti ja alakuloisena käveli ukko kukkaispenkkien välitse, ja Keimonkin antoi ymmärtäväisen päänsä painua, ikäänkuin se ottaisi osaa isäntänsä mielialaan.

"Laogoras suree kadonnutta Neairaa", sanoi Akontios itsekseen. "Kuinka ystävällinen ja iloinen hän oli, kun hän tuona ensimmäisenä päivänä tuli vanhuksen luo! Tosiaankin minua surettaa kovin, että minä olen syynä, jos kohta viattomanakin, tähän suruun; sillä ei ole epäilemistäkään että Neaira hylkäsi Laogoraksen huoneen, paetakseen minua ja minun läheisyyttäni. Suokoon jumalatar, jolle uskon kiitollisen sydämmeni, minulle anteeksi, jos Neairaa kohtaan olen käyttäytynyt väärin! Mutta enhän minä aavistanutkaan... eikä kukaan voi käskeä itseään: tätä pitää sinun rakastaa, tuota hylkiä!"

Mutta vaikka hän näin koettikin puolustaida, oli ikäänkuin soimauksen tunne olisi ahdistanut hänen sydäntänsä, ja tämä mieli-ala ei hänestä nyt, kun hänellä oli niin ratkaisevia asioita edessään, tietänyt mitään hyvää.

Äkillinen arkamielisyys valtasi hänet, aavistus, että hän oli Kydippen omistamisesta taistellessaan, saava kauvan ja katkerasti katumalla sovittaa, minkä hän, vaikka tahtomattansakin, oli onnetonta Neairaa vastaan rikkonut.

Emännän ääni herätti häntä näistä surullisista ajatuksista.

"Sanoma Melanippokselta!"

Vavahtaen ilosta syöksyi hän pihaan, jossa Klitifon odotteli häntä.

"Herrani kutsuu sinut tänpäiväiselle juhla-aterialle", sanoi orja. "Neljä tuntia jälkeen puolisen odottaa hän sinua domatiossaan."

Niin olivat Melanippos ja Akontios sopineet keskenänsä. Nuorukainen tiesi, että hänen nyt viipymättä piti mennä templiin.

"Määrähetkellä olen tuleva", vastasi hän. "Sano herrallesi suuret kiitokset minun puolestani ja ota tämä pieni lahja vaivastasi."

Hän ojensi orjalle kultarahan. Klitifon otti sen ilolla vastaan ja meni sitten matkaansa.

Muutama minuutti myöhemmin, puhui Akontios Koronikseen kääntyneenä: "olen siis saanut sanan, jota niin hartaasti odotin. Paljon Akontiokselle sekä tärkeätä että arvokasta ratkaistaan näillä juhla-aterioilla. Jos suot minulle hyvää, niin rukoile jumalia, että kaikki toteutuisi toivoni mukaan. Sillä välin käyn minä, samoin kuin eilenkin, torille ja satamakadulle. Kauvempaa, kuin on välttämätöntä, en tahdo kärsiä tätä huoneen yksinäisyyttä. Jää hyvästi, kunnon Koronis!"

Näitä puhellen, läksi hän huoneesta. Kiertoteitä pitkin pääsi hän temppelin takaseinälle, josta matala, vaskittu pieni ovi johti alas temppelin alusrakennukseen. Täällä oli keskikokoinen huone ilman ikkunoita, johon pääsi valoa vaan niukasti, muuriin tehdyn rautauunin piipun paksuisen putken kautta. Tämän huoneen seinällä paloikin kolmihaarainen kynttiläjalka, joka valoi punoittavaa valoaan kahdelle pronssiselle pöydälle, muutamille jakkaroille ja tuolille. Toisen pöydän ääressä istui Melanippos, pidellen kädessään jotain pyöreätä esinettä, joka oli valkeaan verhoon kääritty.

"Huomattiinko sinun tulevan tänne?" kysyi pappi nuorukaisen astuessa sisään.

"Tuskinpa. Temppelin takaista kapeata polkua kuljetaan vähän ja minä olin vaarin otollisesta hetkestä."

"Teljitkö portin."

"Teljin, vieläpä kahdella telkimellä."

"Hyvä. Älä nyt vaan unhota mitä sinun pitää sanoman, jos asia, kuten ilolla odotan, tulee koko kansan tutkittavaksi.

"Minä menen nyt ylös etupihaan, jätettyäni petoksemme viattoman välikappaleen sinun haltuusi. Sinä taas olet pujahtanut tänne -- kuuletko? -- pujahtanut tänne minun tietämättäni; sakot, joihin sellaisesta röyhkeydestä tavallisesti tuomitaan, suostun minä maksamaan, joll'ei yrityksemme onnistu. Mutta muista etupäässä, että tottelet vaan kuolemattoman jumalattaren kaikkivaltaa!"

Hän nousi seisalleen ja otti kääreen pöydältä. Valkea liinavaate verhosi suuren kellertävän omenan.

Kun Akontios ihmetteli, mitenkä omena voisi olla salaisena välikappaleena niin tärkeässä yrityksessä, jatkoi Melanippos:

"Niin, välikappale, jonka tässä sinulle annan, on yksinkertainen, mutta kuitenkin, jos kaikki käy toivoni mukaan, vaikuttavampi, kuin voit ajatellakaan. Yksinkertainen, kuten välikappale, on myöskin sen käyttäminen. Sentähden pidinkin turhana sitä sinulle edeltäkäsin selittää; ne harvat sanat, jotka nyt sinulle sanon, ovat tarpeeksi. Tiedäthän, että jo enemmän kuin puolitoista tuntia, ovat neitoset olleet temppelissä. Heidän hartaustoimensa ovat nyt loppuneet. He huokaavat hiukan. Äskettäin otin vaaria, että Kydippe istuu sisäänkäytävän oikealla puolella kultaisella tuolilla, hänen toverinsa taas vasemmalla puolella hopea- ja purppura-istuimilla. Nyt tiedät ehkä, että ikivanhan tavan mukaan on jokainen lupaus ja jokainen vala, joka Afroditen templissä vannotaan, välttämättömästi pidettävä, jos tahdotaan välttää onnettomuutta ja tuhoa, joka tulee valanrikkojan perheelle ja, joll'ei paikalla tehdä katumusta, myöskin kaupungille ja koko kansalle.

"Kateellisena valvoo sentähden koko Mileto sellaisen valan pyhänäpitämistä. No niin, meidän pitää siis jumalattaren pyhäkössä viekoitella Kydippeä lupaamaan tulla sinun puolisoksesi. Ja sen olet varmaan saavuttava, jos avaat templin sivuoven ja varovasti viskaat tämän omenan tuon lemmityn jalkojen juureen. Minä käärin sen taas tähän vaatteesen, että varmemmin voit viskata. Liukas kun on, voisi se verhotta kieriä liian kauas; mutta Kydippen, eikä kenenkään muun, on nostaminen omena laattialta. Avaa ovi hiljaa, ett'ei narinaa kuulu, viskaa sitten ja pysy alallasi. Minä arvelen, että se, minkä saat kuulla, täyttää sydämmesi suloisella ihastuksella."

Vähän nolona katsoi Akontios Afroditen pappia silmiin. Mutta ystävällinen hymy, jolla pappi vastasi hänen katseesensa, todisti, että Melanippos puhui täydestä vakuutuksesta.

Pappi poistui. Akontios otti omena-kääreen käteensä ja astui portaita ylös. Melanippoksen entisten tarkkojen kertomusten mukaan temppelin sisärakennuksesta, tiesi hän hyvin missä sivuovi oli. Mutta sitäkin paitsi hän ei olisi saattanut erehtyä, sillä nuorten tyttöjen äänet suuntasivat hänen kulkuaan, heidän keskustellessaan nyt lepohetkellä.

Ovi aukeni kuulumatta.

Sykkivin sydämmin Akontios katsahti temppeliin. Hänen katseensa kohtasivat Kydippen ihmeen ihanan muodon, joka istui kasvot hiukan sivulle päin käännettyinä. Molemmat toiset tytöt näki hän kapean reiän kautta oven saranapuolella. Ei näyttänyt vaikealta tehdä, mitä pappi oli käskenyt. Hän käytti siihen hetkeä, jolloin Kydippe oli vieläkin enemmän sivulle päin kääntynyt. Taitavasti tähdättyään viskasi hän omenan aivan hänen jalkoihinsa, johon se jäi makaamaan, vaate vauhdista puoleksi auenneena.

"Mistä se tuli?" kysyi Kydippe, kumartuen lattiaan sitä ottamaan.

"Saman kysyn sinulta", sanoi toinen hänen tovereistaan.

"Etkö nähnyt mitään", jatkoi Kydippe, ottaen tuon kummallisen kääreen käteensä. "Omena! kummallista! kuuluukohan tämäkin tuon merenkasvatin mysteerioihin? Ja tässä -- mitä se merkitsee? Ei, se on käsittämätöntä!"

"Mitä se on sitten?" kysyivät molemmat hänen toverinsa.

Kydippe oli käynyt heleänpunaiseksi.

"Omenassa on päällekirjoitus..."

"Vai päällekirjoitus?"

"Mutta, taivaallisten nimessä, en ymmärrä sitä. Iole, etkö sinäkään nähnyt, kuka viskasi omenan?"

"En ensinkään!" vastasi ystävätär. "Mutta luehan se! Ehkä juuri päällekirjoitus selittää arvoituksen."

"Päinvastoin! päällekirjoituspa sen tekeekin vielä mahdottomammaksi arvata. Älkäämme puhuko siitä enään!"

Hän tahtoi piilottaa omenan vaatteihinsa.

"Mitä nyt?" sanoi Iole. "Tahdotko täällä, Afroditen templissä, salata jotain meiltä, leikkikumppaneiltasi? Ja kukapa sen sanoo, että omena oli sinulle aiottu? Luuletko ehkä, että se on Priamoksen poika, joka on tahtonut antaa lahjansa ihanimmalle? Älä siis, Kydippe kulta, loukkaa meitä! Näethän, että tahdomme kuolla uteliaisuudesta!"

Viittaus Pariksen tuomioon vaikutti, sillä ei Kydippe kammonut mitään niin suuresti, kuin sitä, että hän näyttäisi itserakkaalla.

"Sinä erehdyt Iole", sanoi hän, uudelleen punastuen. "Se oli vaan siitä syystä, että pidin asian niin mitättömänä. Mutta jos tahdotte, niin kyllä minä sen luen. Tässä on vaan muutamia sanoja ja nekin hyvin hullunkurisia."

Hän otti omenan taas esille ja luki: "Minä Kydippe, Karidemoksen tytär, vannon kuolemattoman Afroditen nimessä, että Mylasan kuvanveistäjä, Akontios, on oleva puolisoni."

Hän koetti hymyillä, mutta kumma kyllä, se ei käynyt häneltä niin tyyneesti kuin tavallisesti. Hän ikäänkuin aavisti, että tässä oli kysymys jostakin muusta, kuin vaan tyhjästä leikinteosta, joll'ei hän heti voinutkaan arvata päällekirjoituksen sepittäjän tarkoitusta.

"Kydippe", sanoi Iole, "mitä sinä olet tehnyt! Etkö huomaa, että päällekirjoitus, jonka luit, on paula? Isäni kertoi, että Deloksen Diana-templissä tehtiin samanlainen kuje ja että sielläkin valalla oli voimansa. Sinä olet vannonut valan Kydippe, sillä mitä tahansa lähtee huuliltasi jumalattaren apua anoen, templissä ollessasi, on peräymätöntä."

"Iole! mitäs puhut?" sanoi Kydippe nousten istuimeltaan.

"Tosi-asioita vaan! Sinä olet tehnyt valan Kydippe!"

Tässä silmänräpäyksessä avautui sivuovi. Akontios, joka sydän täynnä riemua, oli kuullut kaiken tämän, ilmestyi hehkuvin poskin ja mekko poimuissa hartioilla, neitosten keskelle.

"Sinä olet vannonut valan, Kydippe!" toisti hän juhlallisesti. "Jos jumalatar vielä rankaisevana ja palkitsevana hallitsee ihmisten kohtaloja, olet omani, muuten syöksee uskottomuutesi meidät kaikki turmioon."

"Mitä kuulen? Mies-ääniä kolmen valitun joukossa?" niin kuului nyt ääni komeasta keskiovesta. Melanippos astui nyt sisään vakaasti ja arvokkaasti; hänen harmaan päänsä ympäri oli kierretty päähine, jommoista papit käyttivät. Katse, jonka hän loi Akontiokseen, näkyi ikäänkuin toistavan, mitä hän totisina hetkinä oli hänelle puhunut. Täällä pyhäkössä toimi Melanippos ainoastaan välittäjänä jumalattaren ja rahvaan välillä, joka palveli jumalatarta omalla tavallaan -- ja jonka mielestä Akontioksen työ oli rangaistusta ansaitseva. "Mutta" -- näkyi hänen äänetön katseensa sanovan -- "niin pian kuin olen päältäni heittänyt virkaani kuuluvan arvokkaisuuden, ja loiste on todellisuudesta erotettu, niin olen taas sama kuin ennen -- tuon taivaallisen oikea ja rehellinen palvelija, jolle muodot ovat vähäarvoiset olentoon ja ytimeen verraten, ja joka pitää yhden ainoan ihmisystävällisen työn parempana, kuin näitten juhlallisuuksien loiste."

Melanippos kääntyi Ioleen ja vaati selitystä tapahtumista.

Tyttö kertoi.

Hetken oli Melanippos miettiväinen, sitten sanoi hän Akontiokselle:

"Sinä olet saavuttanut tarkoituksesi. Kydippe ei voi eikä saa rikkoa lupaustaan. Ei itse hänen isänsäkään, korkean-arvoisa arkontti, uskalla niin loukata jumalatarta ja Mileton hurskasta kansaa. Mutta voittosi seuraukset, kuinka vähäpätöisinä ne pidätkin, verraten siihen, mitä olet voittanut, täytyy sinun nöyränä kärsiä, sillä laki on pyhä niinkuin jumalien tahto. Poistu nyt Akontios! Minä olen sinua kohtaan ystävällismielinen ja tahdon sentähden tuumia, mitä voin tehdä lievittääkseni neuvoston vihaa. En pidä mitään rikosta enemmän anteeksi annettavana kuin sitä, joka saattaa mainita palavan rakkauden puolustuksekseen; että häntä rakastat, että pyydät ainoastaan neitosta itseä, etkä kaupungin mahtavimman miehen tytärtä ja monen miljoonan perillistä, siitä ovat minulle takeina ylevät mielipiteesi, jotka täydellisesti olen oppinut pitämään arvossa, ja ujo kainoutesi, joka sinussa voittajanakin ollessasi tulee näkyviin."

"Niin tosiaan onkin!" huudahti Akontios, painaen kätensä sydämmelleen. "Sinua, ainoastaan sinua, Kydippe, rakastaisin, vaikka olisit orjattarista halvin! Isäsi rikkauksia ja nimesi loistoa en pyydä! Yksistään sinua, sinun taivaallisen kauniit kasvosi ja sydämesi, joka minua rakastaa, jos Afrodite on minulle armollinen."

Nämät, tulisimmassa kiihkossa lausutut sanat eivät olleet vaikuttamatta. Omituisuus koko kohtauksessa tuli sen lisäksi. Lyhyesti, salainen, vielä puoleksi uinaileva rakkaus, jota Kydippe Akontiosta kohtaan tunsi, leimahti nyt kerrassaan ilmituleen, ja kuta enemmän nuo ylhäiset ja ylpeät ystävättäret näkyivät surkuttelevan hänen kohtaloaan, sitä voimallisemmin täyttyi jalon tytön sydän vastustelemishalusta ja itsetuntoisuudesta, joka tekee ihmisen kykeneväksi käymään yli ennakkoluulojenkin asettaman rajan.

Mutta huolimatta tästä suuresta ja merkillisestä muutoksesta, pysyi hän äänetönnä.

"Tule nyt", sanoi Melanippos, kääntyen nuorukaiseen, jonka silmät säteilivät ilosta, "ett'et häiritse pyhää toimitusta, joka vähän ajan päästä alkaa. Minä pyydän sinua, Karidemoksen tytär, älä anna ajatustesi vihalla eikä mielihyvällä olla kiintyneinä siihen, mitä on tapahtunut, vaan toimita täydellä hartaudella hurskasta rukoustasi ja kevät-uhria! Tiedäthän, siitä riippuu synnyinkaupunkisi menestys!"

Vielä hetken puhelivat tytöt siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta sitten lähestyivät uhripalvelijat taluttaakseen uhraajattaret alttarin luo. Kukin kantaen ruohosta punotussa korissa kaksi lumivalkeata kyyhkystä, laskeutuivat tytöt kaikkein pyhimmässä polvilleen ja asettivat sitten lahjansa kalliisti koristetulle tasolle.

"Afrodite!" niin kuului Kydippen neitseellisiltä huulilta, "sinä, kaiken elon antaja, jumalien ja ihmisten voittajatar, joka hallitset niin monta loistavaa templiä auringon noususta aina sen laskuun asti, sinä, jota Paphossa palvellaan ja uhmailevan Eryxin harjanteilla kumarrellaan, Amathuksessa, samoin kuin meidänkin aaltojen huuhtomassa kaupungissa -- kuule, oi kuule mua! Siunaa kansaa ja sen mahtavia johtajia! Siunaa kaupunkia ja sen hurskaita vieraita! Siunaa Miletoa!"

"Siunaa Miletoa", toistivat molemmat toiset, ja hienoista hihasista ojentui kuusi pyöreätä käsivartta kuolemattoman kuvaa kohti.

Nyt seurasi uusi jakso muodollisia juhlamenoja, väkijoukon yhä taajentuessa auringon valaisemalle torille, odottaessaan tulevaa näytäntöä: noitten kolmen Mileton tytärten julkista esiytymistä ja pyhien kyyhkyisten lentoa. Auringon ollessa korkeimmillaan, osottautui Melanippos peristiilin keskipylväitten välissä; hän julisti, että uhri kuolemattomalle oli toimitettu, että rukoukset ja kaikki muut menot, mitä Mileton vanhat tavat sääsivät, onnellisesti olivat suoritetut; jo saatettiin noita kolmea uhraajatarta uhrihuoneesta esipihaan.

Nyt hän astui syrjään. Samassa näkyi jotain valkoista ikäänkuin aallontapaisesti lähenevän pylväskäytävän perältä. Muhkeasti puettuina loistaviin juhlapukuihin, jotka liehuivat kauniissa laskoksissa, pyöreät käsivarret olkapäihin asti paljaina, pysähtyivät neitoset temppelin sisäänkäytävän luo. Keveä länsituuli pudisteli leikillisesti kukkasia, jotka seppeleiksi punottuina varjostivat heidän kirkkaat, selkeät otsansa. Vasemmalla kädellä kohottelivat he hiukan päällysvaatteitaan, niin että ne muodostivat laskoksia, joihin piilottivat korinsa ynnä uhrikyyhkyset, jotka olivat määrätyt lentämään.

Nähdessään nuo kauniit tytöt edessään, heidän kukkeat, pyöreät muotonsa -- raikkaat ylistyslaulut rakkauden jumalattaren kaikkivallasta -- puhkesi rahvas loppumattomiin riemuhuutoihin. Kydippen molemmat seuralaiset punastuivat, mutta hän itse ei näkynyt vähääkään välittävän melskeisistä kunnian-osotuksista, jotka varmaan etupäässä tarkoittivat juuri häntä. Totisena ja liikkumatonna odotti hän oionistein, tietäjäin, merkkiä; nämät olivat heti, neitosten astuttua esiin, asettuneet juhlallisesti molemmin puolin portaita.

Merkki annettiin. Heti hälveni hälinä torilla hiljaiseksi murinaksi. Kohottaen avatut korinsa molemmin käsin ylös, lausuivat tytöt puoliääneen:

"Te Afroditen lemmikit, palatkaa siihen purppurahelmaan, josta jumalatarkin on noussut!"

Reipas juhlamusiikki antoi nyt tenhosävelensä kuulua. Melkein yht'aikaa läksivät kaikki kyyhkyset korista lentämään, liitelivät rauhattomasti muutamia hetkiä ilmassa kansajoukon päällä ja suuntasivat sitten lentonsa länteen päin, kun petolintu, joka siihen saakka vaan pisteen kokoisena oli näkynyt taivaan lakea vasten, nuolen nopeudella syöksyi alas ja kaappasi kynsiinsä ensimmäisen noista kuudesta kyyhkysestä. Ikäänkuin ivaten kaareili se sitten pari kertaa torin ympäri; sitten kääntyi se lentämään etelään Didymoihin päin.

Suuttumuksen, surun ja tyytymättömyyden huutoja kuului joka haaralta. -- Molemmat harmaahaveniset ennustajat astuivat takaisin asemiltaan, Melanippoksen taluttaessa nuoret tytöt alas torille, jossa heidän omaisensa odottivat heitä.

Täällä seisoi myös suuren seurueen keskellä arkontti Karidemos, joka oli jättänyt kunniaistuimensa palatsinsa pylväskäytävässä, saadakseen likeltä nähdä Kydippeä, joka oli hänen sydämmensä ylpeys. Hän otti vastaan tytärtään omituisesti hymyillen.

"Se oli sinun kyyhkysesi", sanoi hän viivytellen. Mahdotonta oli sanoa sisälsivätkö nämät sanat soimausta ja surua, vai tahtoiko Karidemos lyödä asian leikiksi, kuten mies, joka on ylennetty yli rahvaan ennakkoluuloja. Todella ei Karidemos pannut niin suurta merkitystä tähän kyyhkysten lentoon, mutta hän tiesi, että rahvas siihen luotti. Ajatus, että ehkä pidettäisiin hänen Kydippensä syypäänä onnettomuuksiin, joita ennustajat kyyhkysryöstön johdosta ennustaisivat, koski häneen tuskallisesti, ja siten horjui hän kaikenlaisten ristiriitaisten ajatusten välillä, joita hän hienokäytöksisenä miehenä koki salata niin paljon kuin mahdollista.

"Minunko kyyhkyseni?" vastasi Kydippe. "Minähän olin koko meidän yhteiskuntamme edustaja. Jos jumalatar on vihoissaan, niin on korkea raati sen ansainnut..."

Vanhin tietäjistä astui nyt keskipylväitten väliin. Hänen toverinsa seisoi syrjemmällä tiaralla koristetun Melanippoksen vieressä.

Hälinä taukosi.

"Miletolaiset!" alkoi oionistes kauas kaikuvalla äänellä, "ei aivan yhtä selkeänä odota meitä tulevaisuus, kuin viimekuluneet vuosikaudet ovat olleet. Se, minkä vast'ikään näitte, ennustaa odottamattomia taisteluja ja raskaita huolia, jotka saattavat käydä tyhjiksi ainoastaan siten, että jokainen kansalainen uskollisesti pysyy siinä, mihin kuolemattomat jumalat ovat häntä asettaneet, että jokainen täyttää velvollisuutensa, että te entistä tarkemmin vältätte rikoksia, ilkitöitä, väkivaltaa, ettekä riko lupauksianne eikä valojanne. Älköön täst'edes mikään rikos saastuttako Mileton aluetta! silloin menee vaara, joka uhkaa meidän rauhaamme, tälläkin kertaa menojaan kohtaamatta meitä!"

"Olkoon Afrodite meille armollinen!" kuului tuhansin äänin kansajoukosta.

"Sitenhän tuottaisi tuo ulkonäköinen kova onni hyvääkin!" sanoi Karidemos kääntyen tyttäreensä. "Ei olisi kallista maksaa hyveestä ulkonaiset vastukset ja rettelöt. Tule pois, Kydippe! Ahdinko käy yhä sietämättömämmäksi; palvelijamme tuskin enään saattavat suojella meitä pikkuporvarien ja orjain kyynäspäiltä."

Tosiaan tungettiin nyt entistä likemmin joka taholta heidän päällensä. Kummastelevat, tutkivat katseet kääntyivät kaikkialta Kydippeen, joka hämillään katseli maahan. Meluavasta kansajoukosta kuului puoliäänekkäitä puheita, jotka Karidemokselle olivat outoja, mutta Kydippe ymmärsi ne viittauksiksi tapahtumaan Afroditen templissä. Tieto mylasalaisen kuvanveistäjän uhkarohkeasta teosta oli kuin taikavoimalla levinnyt kautta koko kaupungin ja yhä kasvavalla kiihkolla kerrottiin mitä ristiriitaisimpia erityiskohtia sekä tyttären että ylhäisen isänkin päätöksistä, jo ennen, kuin Karidemoksella oli aavistustakaan tapauksesta.

Kuudes Luku.

Puoli tuntia jälkeen edellä kerrottuja tapauksia, istui Karidemos yhdessä Andronitis-pihan varrella olevista avaroista huoneista odottaen Kydippeä, jonka piti riisua juhlapuku, virkistää itseään suupalalla ja sitten tulla isälle kertomaan, minkä vaikutuksen pyhä toimitus häneen oli tehnyt. Karidemos oli nähtävästi alakuloinen. Orjat ulkopuolella sisäänkäytävää kuiskailivat tuosta toisilleen, kaikenlaisia liikkeitä tehden; mutta noista liikkeistä saattoi lukea äänettömän kysymyksen: "Millähän mielellä on isäntämme kuuleva, mitä nuori Akontios on julennut tehdä." Ei ollut koko joukossa miestä, joka olisi uskaltanut ilmoittaa arkontille sitä, mikä päivän tärkeimpänä uutisena levisi etukaupungin uloimpiinkin soppiin.

Kydippe ilmestyi. Mutta hän oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun pääorja ilmoitti vieraan tuloa. Vieras oli Konon, joka pyysi pian päästä puheille, ja vaikka kovin pahoittikin Karidemoksen mieltä, että hänen täytyi keskeyttää kanssapuhettaan Kydippen kanssa, ei hän kuitenkaan -- jo siihenkin nähden, mitä orjat arvelisivat -- voinut lähettää pois suosikkiaan.

Kalpeana, ainoastaan silmät kuumeesta punoittavina, astui Konon huoneesen. Juhlallisemmin kuin koskaan ennen tervehti hän suosijaansa ja lausui sitten, teeskennellen huolettomuutta, ihanalle Kydippelle muutamia mielisteleviä sanoja -- ikäänkuin mies, joka on asiastaan varma, ja jonka ei enään tarvitse valittuaan pyytää, vaan ainoastaan armastella. Mutta hänen äänensä kumisi niin kolkosti, niin luonnottomasti, että Karidemos paikalla huomasi hänen koettavan tukehuttaa kovaa mielenliikutusta.

"Mikä sinun on?" kysyi hän, nojautuen taa'päin istuimeensa.

"Herra", änkytti Konon, luoden katseen Kydippeen, "kummastelen äärettömästi, että tapaan sinut ja tyttäresi niin huolettomina ja rauhallisina. Vai olisko sinulle ehkä tuntematonta, mitä on tapahtunut? Onko Kydippe ehkä ollut puhumatta sinulle koko asiasta, arvellen sen olevan niin vähäpätöisen?"

"Mistä puhut?"

"Tuon konnan, Akontioksen ilkityöstä." Konon kääntyi Kydippeen:

"Näen, että todellakaan et ole asiasta puhunut; mutta sinä erehdyt, jos pidät rikoksen niin mitättömänä. Paljon vaivaa ja ymmärrystä kysytään, että voitaisiin tehdä tyhjäksi tuo konnantyö; sillä kansa pitää sen katalan puolta, ja jos suvaitset mennä ulos torille, niin saat kuulla, kuinka rajusti rahvas puolustaa valasi pyhyyttä."

Karidemos oli hitaasti kohotainut asemiltaan.

"Puhutko unissasi?" sanoi hän kulmakarvojaan rypistellen. "Koska ja missä olisi Kydippe vannonut -- ja mitä?"

"Suo anteeksi", sanoi taas Konon, "ett'en innossani muistanut sinulle kertoa, mitä Miletossa jo yleisesti ja hämmästyksellä puhutaan. Kuule siis, ja neuvotelkaamme sitten viipymättä, mitä meidän on tekeminen; sillä kuta kauvemmin asia viipyy, sitä vaarallisemmin kasvaa yleinen mielipide ilkiön eduksi."

Lyhyesti ja selvästi kertoi nyt Konon tapauksen. Kydippe kuunteli äänetönnä. Mutta Karidemos keskeytti kertojaa useasti puhjeten halveksiviin ja vihaisiin huudahduksiin.

Kononin lopetettua kertomuksensa astui Karidemos pari kertaa huoneen poikki. Pysähtyen Kydippen eteen, kysyi hän sitten:

"No, mitä sinä, tyttäreni, tästä asiasta arvelet? Onko asian laita niinkuin Konon on kertonut?"

"On, pääasiassa", vastasi Kydippe. "Yhtä ja toista on tosin juorupuhe jo lisännyt, mutta kertomuksen ydin on tosi."

Karidemos nykäytti olkapäitään. "No Zeuksen nimessä, joll'ei sen pojan röyhkeys olisi niin naurettavan typerä, raivostuisin silmittömäksi. Onko mokomaa kuultu? Käsityöläinen, tuskin parempi kuin orja, julkenee nostaa haluavan katseen Karidemoksen tyttäreen! Kulkuri, valehteleva kerjäläinen!"

Kydippe oli äänetönnä katsonut maahan. Näitä herjaussanoja kuullessaan nosti hän äkkiä päänsä. Pitkien silmäripsien alta välähti kirkas liekki; hänen huulensa liikahtivat; mutta sitten tukautti hän heräävän vastusteluhalunsa, ja melkein häntä sitten huvitti kuulla, mitä Konon samaan suuntaan tiesi puhua Akontiosta vastaan. Hän tunsi nyt käyttäytyvänsä kahta jalomielisemmin, antaessaan heräävän mieltymyksensä Akontiokseen väistyä, hänen vastustajansa alkaessa niin maltittomasti kiistaa ja polkiessa jalkojensa alle kaiken oikeuden. Ne ennakkoluulot, joita hänellä itsellä siihen asti oli ollut, usko siihen ylipääsemättömään kuiluun, joka erotti hänet Akontioksesta, kunnioitus ikivanhaa sukuperäänsä kohtaan -- kaikki tämä alkoi nyt horjua; sillä -- arveli hän -- semmoinen yhteiskunnallinen järjestys, joka asetti rakastettavan ja jalon Akontioksen niin paljon ala-arvoisemmaksi röyhkeätä, inhottavaa Kononia -- semmoinen järjestys ei saattanut olla jumalien totisen, väärentämättömän tahdon mukainen. Niin muodoin oli Kononkin kokeva, ett'ei ole huonompaa keinoa vähentämään rakastettunsa suosiota kilpailijaa kohtaan, kuin syytön panettelu.

Hetken kuluttua jatkoi Konon: "Sinä olet kiukustunut, Karidemos, ja syystä kyllä. Mutta vieläkin kamalampia on sinun kestäminen. Olorokselta kuulin sen -- koko maailma näkyy sen jo tietävänkin. Akontios, joka typerästi kyllä luulee, että Kydippe nyt todellakin on sidottu, aikoo vielä tänään, ehkä jo tällä hetkellä, tulla tänne ja lain nojalla vaatia tytärtäsi omakseen. 'Arkontti ei voi kieltää!' sanoo kansa, ja Akontios näkyy olevan samaa mieltä."

Karidemos puhkesi katkeraan nauruun.

"Uskaltakoon hän vaan!" sanoi hän pilkallisesti. "Jos hän astuu tämän kynnyksen yli tuolla tavalla loukkaamaan arvoani, niin ei hän pääse täältä ulos muuten kuin kahleissa! Vankeuteen on heitettävä se roisto, joka luulee voivansa kavaluudella voittaa Mileton arkonttia!"

Mielihyvällä näki Konon Karidemoksen vihan joka sanasta kasvavan.

"Herra", sanoi hän hymyillen, "jos minä saan tuoda esiin nöyrän neuvoni, niin kavahda itseäsi ajattelemattomista päätöksistä. Tietäjän ennustus kaikuu vielä kaikkien korvissa, ja nykyisessä mielentilassaan voisi kansa pitää valan rikkomisena sen, joka vaan olisi kavaltajan kohtuullinen kuritus."

"Minä näytän kansalle, ett'en sitä pelkää, jos se käyttäytyy narrimaisesti!" huusi Karidemos. "Tule lähemmäksi, Kydippe! Minä tahdon näyttää rahvaalle, että minä olen tyttäreni naittaja, ett'ei hänestä määrää sokea sattuma eikä mielipuolen lapsellinen oikku. Minä tiedän, Konon, että rakastat Kydippeä, ja että jo kauvan olet pyrkinyt päästä hänen suosioonsa. Olin aikonut antaa ajan jouduttaa teidän yhdistystänne; mutta nyt näen olevani pakotettu käyttämään isän-oikeuttani viipymättä. Tämän oikeuden nojalla kihlaan teidät, ja sinulle, Konon, heitän hääpäivän määräämisen."

Kononin kasvot kirkastuivat. Änkyttäessään kiihkoissaan muutamia kiitossanoja, tarttui hän arkontin käteen ja nosti sen huulilleen. Sitten kääntyi hän Kydippeen omituisella nöyryydellä, jota ei edes voitu havaita hänen käytöksessään Karidemosta kohtaan. Ääneti ja liikkumatta seisoi tyttö pronssisen kuvapatsaan vieressä, joka oli pienennetty muodostus satamakadulla olevasta muistopatsaasta. Hänen neitseelliset kasvonsa, muutoin niin lempeät ja viehättävät, osottivat nyt ensi kerran hämmästyttävää yhdennäköisyyttä hänen mainion vaarinsa, ankaran tahdonlujuutta ilmaisevien kasvojen kanssa, ja tämä aina näkyi käskevän ja kieltävän. Mutta ennenkuin Konon vielä oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan, kuului palvelijan ilmoitus, joka läsnäolijoihin vaikutti samoin, kuin jos ukonnuoli olisi heidän keskellensä iskenyt. "Akontios, mylasalainen kuvanveistäjä, pyytää päästä armollisen arkontin puheille."

Kydippen jäykkä muoto elostui näistä pääorjan sanoista: hänen poskensa hehkuivat, huulet liikkuivat, hänen rintansa aaltoili ikäänkuin hengästyksestä. Konon säpsähti, ääni tarttui kurkkuun, kädet puristuivat nyrkkiin. Karidemos sitä vastoin koki turhaan tukehuttaa kiivastumistaan; hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut ajaa ulos palvelijan, joka toi niin häpeällisen sanoman.

"Otetaanko häntä vastaan?" kysyi Konon, kun ei Karidemos mitään virkkanut.

"Otetaan. Tahdonpa nähdä kuinka pitkälle poika ulottaa röyhkeyttään, ja mitä hän tuo esiin, antaakseen mielettömälle ilveilylleen edes jonkinlaisen oikeuden muodon. Käske hänet sisään, Protesilaos!"

Hetki kului jännitetyssä odotuksessa, kunnes Akontios, uskalikko, näyttäytyi ovessa.

"Terve teille!" sanoi hän epävakaisella äänellä.

Ei kukaan vastannut.

"Minä tulen", jatkoi Akontios, "rukoilemaan jalomieliseltä Karidemokselta anteeksi tekoa, jota kuolematon Eros itse on käskenyt minua tekemään."

Hän keskeytti itseään. Nyt vasta huomasi hän molempien miesten kasvot vihasta kalpeiksi, ja että he katselivat häntä ikäänkuin väijyvät pantterit. Kononin vihamielisyys ei häntä hämmästyttänyt; kiihko, joka ilmautui hänen kasvoissaan, osotti vaan sen vihan kiihtymistä, jota Akontios jo alusta oli Kononin puolelta saanut kokea. Mutta kuinka muuttuneet olivat arkontin muutoin niin ylhäisen tyyneet kasvot! Akontios oli kyllä odottanut vastenmielisyyttä ja suuttumusta; Melanippoksen kehoituksetta olisi hän tuskin uskaltanut ruveta vaikeaan käyntiinsä Karidemoksen palatsiin, sillä hänen toivonsa oli, huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, heikolla pohjalla; mutta se vihamielisyys, joka leimahti Karidemoksen pistävistä silmistä, oli pahempi pahinta, mitä hän oli kuvitellut.

Konon, joka huomasi hänen hämmästyksensä, näkyi iloitsevan kilvoittelijansa nöyryytyksestä. Kuta epävakaisemmaksi Akontios tuli, sitä varmemmin voi otaksua, että muutamat vihaisesti nuhtelevat sanat Karidemoksen puolelta riittäisivät pakottamaan nuorukaista takaisin ala-arvoiseen asemaansa. Vapaaehtoisesti Akontioksen täytyi tunnustaa katuvansa tekoaan ja myöntää, ett'ei hänen vaatimuksissaan ollut vähintäkään oikeutta. Tämä selitys teki, ett'ei Karidemoksen tarvinnut antaa jyrkkää kieltoa, joka olisi pahoittanut ja yllyttänyt taika-uskoisen kansan mieltä -- ja Konon tiesi, kuinka näinä juhlapäivinä, jolloin tuhannet ihmiset täyttivät katuja, pieninkin mielipaha kansassa voi tuottaa mitä pahimpia häiriöitä. Jo kauvan oli Miletossa ollut olemassa vahva puolue, joka milloin julkisesti, milloin salaisesti toimiskeli neuvostoa ja etenkin arkonttia vastaan, ja jo kerran oli ollut vähällä syttyä julkinen kapina -- silloin nimittäin, kun oli kysymys Athenaan ja Korinthoon lähetettävän lähetystön vaalista. Vaikk'ei Konon muutoin voinut kilpailla Karidemoksen kanssa valtiotaidossa, oivalsi hän nyt kuitenkin selvemmin asian tukalata tilaa, sillä Karidemos äärettömässä kopeudessaan halveksi kansaa eikä ensinkään arvannut vastustajajoukkojen suuruutta.

"Minä tulen", jatkoi nuori kuvanveistäjä, "toivossa, että korkean-arvoisa Kydippe tahtoo täyttää valansa vaatimukset..."

"Vait!" huusi Karidemos, joka ei voinut itseään kauvemmin hillitä. "Vai tulet sinä jatkamaan sitä, mitä jumalattaren pyhässä templissä alotit. Mutta minä tahdon kohdella sinua, niinkuin ansaitset."

Hetkeksi hän vaikeni. Taipuma