Aasian tytär

Produced by Juhani Kärkkäinen

Aasian TytäR

Kirj.

Pierre Loti

Suomensi ["Aziyadé"] Eino Palola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1919.

SisäLlys:

Alkulause. I. Salonki. II. Yksin. III. Kahden Eyoubissa. IV. Mane, Thekel, Phares. V. Kuolon enkeli.

Plumkett'In, Lotin YstäVäN, Alkulause.

Jokaisessa hyvin sommitellussa romaanissa on sankarin kuvaus välttämätön. Mutta tämä kirja ei olekaan romaani, tai se on romaani, joka ei ole sen paremmin säännöstelty kuin sen sankarin elämäkään. Ja sitäpaitse joutuisivat taitavimmatkin pulaan, jos heidän pitäisi kuvata välinpitämättömälle yleisölle tuo Loti, jota me paljon rakastimme, sillä se ei ole ollenkaan helppoa.

Jos lukijani, haluatte tietää hänen ulkonäkönsä, ottakaa Musset hyllyltänne, avatkaa "_Namouna_, itämainen kertomus", ja lukekaa:

"Komea vartalo ja hyvin pysty. Kädet kuin kuninkaan, ylväs ja suora varsi, mutt' kaikkein komeinta on silmän tumma karsi".

Hän oli yhtä iloinen kuin Hassan, ja kuitenkin aika jörö sanomattoman avomielinen ja sentään kovin väsähtänyt. Mutta pidimme hänestä enemmän kuin tuosta itsekkäästä Hassanista, ja usein hän olisi pikemmin saattanut muistuttaa Rolla'a...

Monessa sielussa kaks' seikkaa saattaa nähdä -- -- -- -- -- taivaan, mi kultaa vedet lepäävät -- -- -- -- -- ja synkän saven, pohjalla mi nukkuu.

(Victor Hugo, _les Ondines_).

Plumkett.

I. Saloniki.

Lotin päiväkirja.

1.

Toukok. 16 p. 1876.

... Kaunis toukokuun päivä, aurinko paistaa kirkkaasti, taivas on puhdas... Kun vieraat venheet saapuivat, lopettivat pyövelit laitureilla juuri työtänsä. Kuusi hirtettyä sätkytteli väkijoukon nähden kamalissa loppukouristuksissa. Ikkunat ja katot olivat täynnä katselijoita; läheisellä parvekkeella hymyilivät turkkilaiset viranomaiset tuolle tutulle näytelmälle.

Sulttaanin hallitus ei ollut tuhlannut suuria kuoleman välineihin. Hirsipuut olivat niin matalat, että tuomittujen paljaat jalat koskivat maahan. Hiekka narisi heidän koukistuneitten varpaittensa alla.

2.

Kun mestaus oli päättynyt, lähtivät sotilaat pois, ja kuolleet jäivät kansan katseltaviksi auringon laskuun saakka. Nuo kuusi jaloillaan seisovaa ruumista irvistelivät kalman nauruaan Turkin kirkkaan auringon valossa, välinpitämättömien kulkijoiden ja nuorten vaikenevien naisryhmien keskellä.

3.

Ranskan ja Saksan hallitukset olivat vaatineet tätä yhteismestausta korvaukseksi konsulimurhista, jotka olivat herättäneet levottomuutta Euroopassa itämaisen pulan alussa.

Kaikki Euroopan kansat olivat lähettäneet Salonikiin jyhkeitä panssarilaivoja. Englanti oli edustettuna ensimmäisten joukossa, ja niin olin minäkin saapunut sinne Hänen Majesteettinsa korvetissa.

4.

Eräänä kauniina kevätpäivänä, kolme päivää noiden verilöylyjen tai kuolemantuomioitten jälkeen, jolloin meillä oli ensimmäisiä kertoja lupa käyskennellä Makedonian Salonikissa, satuin pysähtymään erään vanhan moskean portille katsellakseni parin haikaran tappelua.

Muudan vanhan muhamettilaiskorttelin katu oli näyttämönä. Kaatumaisillaan olevat talot reunustivat kapeita kiemuraisia polkuja, jotka melkein peittyivät _shaknisir'_ien, jonkunlaisten salaperäisten tähystyspaikkojen ja suurien suljettujen rautaristikkoisten parvekkeiden alle, joista ohikulkevia katsellaan pienien näkymättömien reikien läpi. Rikkaruohoja kasvoi mustien mukulakatukivien välissä, ja tuoreen vihreitä oksia kiipeili katoilla. Paikoitellen näkyvä taivas oli puhtaan sininen. Kaikkialla henki ilma lämpöä ja toukokuun hyviä tuoksuja.

Salonikin väestö oli meille vielä nurja ja vihamielinen. Siksipä päällystö käskikin meidän kulkea kaduilla täysissä sotavarustuksissa. Siellä täällä hiipi ohitsemme turbanipäisiä olentoja seinävieriä pitkin, eikä _haaremien_ koristettujen ristikoiden takaa näkynyt yhtään naisen päätä. Kaupunkia olisi luullut kuolleeksi.

Luulin olevani niin yksin, että säpsähdin oudosti huomatessani muutaman lähellä olevan paksun rautaristikon takana ihmisen pään ja kaksi suurta vihreää silmää minuun kiintyneinä.

Ruskeat kulmakarvat olivat hiukan rypyssä, melkein kiinni toisissaan. Tuossa katseessa oli mielestäni sekä tarmoa että lapsellisuutta. Sitä olisi voinut sanoa lapsen katseeksi, niin tuore ja nuori se oli.

Noiden silmien omistaja, muudan nuori nainen nousi ja näytti vyötäisiä myöten vartalonsa, joka oli verhottu turkkilaisiin liiveihin pitkine jäykkine poimuineen. Kauluri oli hopeakoristeilla kirjailtua vihreätä silkkiä, Valkoinen huntu peitti huolellisesti pään, josta näkyi vain otsa ja nuo suuret silmät. Silmäterät olivat vihertävät kuin muinaiset meret, joista Itämaiden runoilijat ovat laulaneet.

Tuo nuori nainen oli Aziyadé.

5.

Aziyadé katseli minua tarkasti. Jos olisin ollut turkkilainen olisi hän piiloutunut, mutta _giauri_ [muukalainen] ei ole mies, korkeintaan vain uteliaisuuden esine, jota saattaa mielikseen töllistellä. Hän näytti olevan hämmästynyt sen vuoksi, että noiden muukalaistenkin joukossa, jotka olivat tulleet uhkaamaan hänen maataan kamalilla rautakoneilla, saattoi olla nuori mies, jonka näkeminen ei aiheuttanut hänessä inhoa eikä pelkoa.

6.

Kun saavuin rantalaiturille olivat kaikki laivaston venheet lähteneet. Vihreät silmät olivat vanginneet minut hetkeksi, vaikka en tuntenutkaan valkean hunnun alla piileviä sulavia piirteitä. Olin kolmasti kulkenut haikaramoskean ohi ja lähtöhetki oli unohtunut aivan tietämättäni.

Mahdottomuudet olivat kuin huvikseen kasaantuneet tuon nuoren naisen ja minun välilleni. Oli mahdotonta vaihtaa ajatustakaan hänen kanssaan, puhua tai kirjoittaa hänelle. Oli kielletty lähtemästä laivasta kello kuuden jälkeen illalla päällystön tietämättä. Lähtisimme luultavasti pois noin viikon kuluttua ollaksemme milloinkaan palaamatta, ja minä en voinut halveksia haaremien ankaraa vartiointia.

Auringon laskeutuessa katselin viimeisten englantilaisten veneiden loittonemista, ja istahdin sitten epäröiden erään turkkilaisen kahvilan kangaskaton alle.

7.

Ympärilleni kerääntyi heti joukko miehiä, avustajia ja kantajia, jotka elävät taivas-alla Salonikin laitureilla He halusivat tietää, miksi olin jäänyt maihin, ja seisoivat siinä odotellen, tarvitsisinko ehkä heidän palveluksiaan.

Huomasin tuossa makedonialaisjoukossa miehen, jolla oli omituinen pikku kiharoihin jakautuva parta, kuten tämän maan vanhimmilla kuvapatsailla. Hän istui edessäni maassa ja katseli minua hyvin uteliaasti; pukuni ja kenkäni näyttivät etenkin suuresti kiinnittävän hänen huomiotaan. Hän venyttelihe veltosti kuin suuri angorakissa ja haukotteli näyttäen kaksi riviä pieniä hampaita, jotka kiilsivät kuin helmet.

Muuten olivat hänen kasvonsa hyvin kauniit, hänen rehelliset ja älykkäät silmänsä näyttivät hyvin lempeiltä. Hän oli aivan repaleissa, jalat ja sääret olivat paljaat, paita oli riekaleina, mutta muuten oli hän puhdas kuin kissa.

Tuo henkilö oli Samuel.

8.

Nuo kaksi samana päivänä tapaamaani olentoa saivat pian oman osansa elämässäni; kolmen kuukauden aikana he panivat henkensä alttiiksi puolestani. -- Jos joku olisi sanonut sen minulle nyt, olisin suuresti hämmästynyt. Molemmat lähtivät sittemmin isänmaastaan seuratakseen minua, ja meidät oli määrätty viettämään talvi yhdessä, saman katon alla Stambulissa.

9.

Lopulta sai Samuel rohkeutta sanoa minulle muutamat osaamaansa englantilaiset sanat:

-- _Do you want to go on board?_ (Haluatteko mennä laivaan?)

Ja hän jatkoi sabirien kielellä:

-- _Te portarem col la mia barca_. (Vien sinut sinne venheelläni.)

Samuel osasi siis sabiria. Ajattelin heti, mitä etua saattaisi olla älykkäästä, päättävästä, tuttua kieltä puhuvasta miehestä, mielettömässä yrityksessä, joka jo ailahteli mielessäni hämäränä suunnitelmana.

Kullallahan, jota minulla todellisuudessa oli hyvin vähän, voin kyllä saada tuon paljasjalan palvelukseeni. Samuel oli kai muuten rehellinen, ja rehellinen mies ei kullasta rupea nuoren naisen ja miehen asioitten välittäjäksi.

10.

_Herra William Brown, luutnantti 3:ssa jalkaväkirykmentissä Lontoossa_.

Salonikissa, kesäkuun 2 p.

Seikkailu oli aluksi vain mielikuvituksen ja aistien juopumusta. Sittemmin tuli siihen jotakin lisäksi, melkeinpä rakkautta. Se on minut sekä yllättänyt että ihastuttanut.

Jos olisitte tänään voineet seurata ystäväämme, Lotia, vanhan kaupunginosan yksinäisillä kaduilla olisitte nähnyt hänen astuvan oudonnäköiseen taloon. Ovi sulkeutuu salaperäisesti hänen jälkeensä. Tuon majan on hän valinnut sen omituisen ulkonäön vuoksi. (Muinoin, muistattehan, teki hän sen Isabelle B----n, tuon oopperatähden takia. He kohtasivat toisensa joko ajurin vaunuissa tai Hag-Marketkadun varrella asuvan, suuren Martyn'in, rakastajattaren luona. Nuo kohtauspaikkojen vaihdokset ovat jo vanhoja juttuja ja tuskinpa tuo itämainen pukukaan tarjonnee hänelle minkäänlaista viehätystä tai uutuutta.)

Melodraaman alku: -- _Ensimmäinen kuvaelma_: Vanha pimeä huone, näöltään hyvin kurja, mutta hyvin itämaisesti kalustettu. Permannolla on vesipiippuja ja aseita.

Ystävämme Loti seisoo keskellä ja kolme vanhaa juutalaisvaimoa puuhailee hänen ympärillään sanaakaan virkkamatta. Heillä on kirjavat puvut ja käyrät nenät, pitkät liivit, jotka on koristettu hileillä ja kaulanauhoiksi yhdistetyillä hopearahoilla; päässä heillä on hiussiteet vihreästä silkistä. He kiiruhtavat riisumaan häneltä upseerin vaatteet ja alkavat pukea häntä turkkilaiseksi, polvistuen kiinnittämään aluksi kullattuja säärystimiä ja kannuksia. Loti on synkän ja tärkeän näköinen, kuten lyyrillisen draaman sankari ainakin.

Nuo kolme ämmää pistävät hänen vyöhönsä monta tikaria, joitten hopeavarsiin on upotettu koralleja, joitten terät on kullalla kirjailtu. He pukevat hänen ylleen kultakirjaisen, liehuvahihaisen vaipan, ja päähän kääritään _tarbush_ [turbaani]. Kaiken tämän jälkeen ilmaisevat he eleillään, että Loti on hyvin komea, ja menevät hakemaan suurta kuvastinta.

Loti huomaa, ettei hän todellakaan ole hullumpi, ja hymyilee surullisesti puvulle, joka saattaa käydä hänelle kohtalokkaaksi. Sitten hän katoaa takaportista ja kulkee hyvin kirjavan kaupunginosan läpi, missä itämaiset basaarit ja moskeat vaihtelevat. Hän häviää huomaamatta noihin kirjaviin kansanjoukkoihin, jotka käyttävät räikeitä pukuja, kuten Turkissa on tapana. Vain eräät valkoisiin puetut naiset virkahtavat hänen ohi kulkiessaan: "Siinäpä menee komeasti puettu albanilainen, kauniine aseineen."

Kauemmaksi, rakas Villiam, olisi päätöntä seurata ystäväämme Lotia. Tämän kävelymatkan määränä on turkkilaisnaisen rakkaus -- aina hurja yritys, josta nykyisissä olosuhteissa ei uskalla oikein puhuakaan. Hänen luonaan viettää Loti täydellisen juopumuksen hetken, oman ja muitten hengen sekä kaikenlaisten diplomaattisten selkkausten uhallakin.

Te sanoisitte, että niin pitkälle mennäkseen täytyy olla peloittavan itsekäs. En väitä vastaan, mutta olen sitä mieltä, että kaikki minua miellyttävä on hupaista tehdä, ja ihmisen on parhaansa mukaan käytettävä elämänsä muuten kovin mautonta ateriaa.

Nyt ette saa aihetta moittia minua, rakas William, sillä kirjoitanhan teille pitkän kirjeen. En usko enemmän kiintymykseenne, kuin muidenkaan, mutta te kuulutte niihin maailmassa siellä täällä tuntemiini ihmisiin, joitten kanssa eläminen ja keskusteleminen tuottaa iloa. Jos kirjeessäni onkin hiukan avosydämisyyttä, ette saa suuttua, sillä olen juonut Kyypron viiniä.

Nyt se on ohi. Olen noussut kannelle hengittämään illan viileää ilmaa, ja Saloniki on hullunkurisen näköinen. Sen minaretit ovat kuin joukko mustanlikaisen kaupungin, missä Sodoman paheet rehoittavat, yläpuolelle asetettuja kynttilöitä. Kun kostea ilma tarttui minuun kuin jääkylmä suihku, ja kun luonto ottaa tuollaisen jäykän surkean ilmeen, vaivun itseeni, enkä löydä sielustani muuta kuin inhoittavaa tyhjyyttä ja ääretöntä ikävystymistä elämään. Aion kohta mennä Jerusalemiin saadakseni jälleen jonkun uskon rippeen. Tällä hetkellä edustaa uskonnollisia ja filosofisia mielipiteitäni, siveellisiä periaatteitani, yhteiskunnallisia teoriojani j.n.e. muudan tavallinen yhteiskunnallinen ilmiö, nimittäin poliisi.

Palaan kai syksyllä luoksenne Yorkshireen. Odottaessa puristan kättänne ja olen teidän altis

_Lotinne_.

11.

Nuo toukokuun loppupäivät v. 1876 olivat elämäni levottomimpia hetkiä.

Olin kauan kuin tuhoutuneena, sydän tyhjänä ja voimattomana kärsimyksistä. Mutta tuo satunnainen tila oli mennyt ohi, ja voima ja nuoruus aiheuttivat heräämisen. Heräsin yksinäisenä elämässä; viimeinenkin uskoni oli mennyt eikä yksikään side minua pidättänyt.

Raunioilla versoi jotakin rakkauden tapaista, ja itämaat verhosivat tuon minuuteni heräämisen suureen viehätykseensä, mikä ilmeni aistien juopumuksessa.

12.

Hän oli tullut kolmen muun isäntänsä vaimon kanssa asumaan maalle _yali'in_, joka sijaitsi metsässä Monastirin tien varrella. Siellä heitä vartioitiin vähemmän.

Päivisin lähdin laivalta asestettuna. Meren myrskytessäkin venhe toi minut rantaan, kalastajien ja soutumiesten parveen, ja Samuel, joutuen kuin sattumalta tielleni, sai viittauksilla käskyni yötä varten.

Olen kuluttanut monta päivää Monastirin teitä samoilemalla. Seutu oli alastonta ja alakuloista. Muinaisia hautausmaita, raunioiksi luhistuneita marmorihautoja, joitten salaperäisiä kirjoituksia sammale söi, oli silmän kantamattomiin. Kreikkalaiset, byzanttilaiset ja muhamettilaiset haudat peittivät Makedonian vanhaa maaperää, mihin muinaisajan suuret kansat ovat jättäneet tomunsa. Siellä täällä näkyi kypressiä tai suunnattomia plataaneja, ja niitten alla albanialaisia paimenia vuohineen. Karussa maassa kasvoi isoja kalpeita liljoja, joitten kukat levittivät outoa kuusaman tuoksuaan, tulisen auringon paistaessa. Tuon seudun pienimmätkin piirteet ovat jääneet mieleeni.

Yöllä vallitsi viileä, liikkumaton tyyneys, hiljaisuus, johon sirkkojen siritys sekaantui. Kesän tuoksut täyttivät puhtaan ilman. Meri oli liikkumaton, taivas yhtä kirkas kuin joskus tropiikeissa viettäminäni öinä.

Hän ei vielä ollut minun. Mutta välillämme ei enään ollut kuin aineellisia esteitä: hänen miehensä läsnäolo ja hänen ikkunoittensa rautaristikot.

Vietin nuo yöt odotellen, odotellen tuota joskus hyvinkin lyhyttä hetkeä, jolloin saatoin koskettaa hänen käsivarttaan noitten kamaloitten ristikoitten läpi, ja suudella pimeässä hänen valkeita, itämaisilla sormuksilla koristettuja käsiään.

Ja sitten saatoin, jonakin aamuhetkenä, ennen päivännousua, tuhansin vaaroin päästä korvettiini vartioivan upseerin suostumuksella.

13.

Iltani kuluivat Samuelin seurassa. Olen nähnyt hänen kanssaan kulkiessani outoja seikkoja venemiesten kapakoissa. Olen tehnyt tapatutkimuksia, jollaisiin harvoilla on tilaisuutta Turkin juutalaisten _Ihmeitten pihoilla_ ja salakrouveissa. Näissä luolissa käytin turkkilaisen matruusin pukua, koska se oli vähimmän silmäänpistävä liikkuessa yöllä Salonikin satamassa. Samuel oli omituisena vastakohtana tälle ympäristölle. Hänen kauniit, lempeät kasvonsa säteilivät tuota tummaa taustaa vasten. Vähitellen kiinnyin häneen, ja hänen kieltonsa auttaa minua Aziyadén ryöstämisessä sai minut pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa. Mutta olen nähnyt kummia seikkoja yöllä tuon kulkurin seurassa, luolissa, missä juovutaan hatshissista ja rakitista.

14.

Eräänä lämpöisenä kesäkuun yönä odotimme me molemmat pitkällämme maassa kello kahta, sopimaamme aikaa. Muistan tuon kauniin tähtikirkkaan yön, jossa ei kuulunut muuta kuin rauhallisen meren heikkoa loiskinaa. Kypressit näkyivät vuorilta mustina suppiloina ja plataanit hämärinä täplinä. Joku vuosisatainen kivipatsas osoitti siellä täällä jonkun muinoisen dervishin unhotettua hautaa. Kuiva heinä, ruoho ja sammal tuoksuivat hyvältä. Tuntui onnelliselta olla keskellä maaseutua sellaisena yönä; oli hyvä elää.

Mutta Samuelista tuntui tämä öinen seikkailu ikävältä. Hän oli mahdottomalla tuulella, eikä hän enää vastannut kysymyksiinikään.

"Hyvä Samuel, nukuthan sinä kumminkin joka yö kovalla maalla tai laudoilla, Ruoho täällä on parempaa ja tuoksuu hyvältä kuin hajuheinä. Nuku, niin olet paremmalla tuulella myöhemmin. Oletko suutuksissasi minulle? Mitä olen sinulle tehnyt?"

Hänen kätensä vapisi kädessäni hänen puristaessaan sitä kovemmin kuin oli tarpeellista.

-- _Che voleté?_ sanoi hän synkällä hätäytyneellä äänellä. -- _Che voleté mi?_ (Mitä minusta tahdotte?)

Jokin ennenkuulumaton ja hämärä oli äkkiä juolahtanut Samuelin päähän. -- Vanhoilla itämailla on kaikki mahdollista. -- Sitten hän peitti päänsä käsillään ja jäi paikoilleen, peläten itseään, liikkumattomana ja vapisten...

Mutta tuon oudon hetken jälkeen kuuluu hän minulle ruumiineen ja sieluineen. Hän uskaltaa joka ilta vapautensa ja henkensä tunkeutumalla taloon, missä Aziyadé asuu. Mennessään joka ilta pimeässä hakemaan tyttöä, kulkee hän tuon hautausmaan läpi, joka hänestä on täynnä haamuja ja kuolettavia kauhuja. Hän soutelee aamuun asti venheessään vartioidakseen meitä, tai odottaa sitten minua kaiket yöt, nukkuen viidenkymmenen kulkurin joukossa Salonikin rantalaiturin _viidennellä_ kivipaadella. Hänen henkilöllisyytensä on aivan kuin hukkunut minuun. Minä tapaat hänet kaikkialla varjona rinnallani, oli valitseman paikka tai puku mikä hyvänsä, ja valmiina puolustamaan minua oman henkensä uhallakin.

15.

_Loti Plumkett'ille, meriväen luutnantille_.

Salonikissa, toukokuussa 1876.

Rakas Plumkett!

Te voitte kertoa, minua milloinkaan ikävystyttämättä kaikki mieleenne juolahtaneet alakuloiset tai sekavat, vielä iloisetkin ajatuksenne. Koska kerran asetan teidät "alhaisen rahvaan" ulkopuolelle luon aina ilolla, mitä minulle kirjoitatte.

Kirjeenne annettiin minulle päivällisten jälkeen, joilla oli juotu Espanjan viinejä, ja muistan, että se ensin hiukan ällistytti minua merkillisen sommittelunsa vuoksi. Olette todellakin aika hulluttelija, jonka olen jo ennenkin tiennyt. Olette myös oiva leikinlaskija, mikä on tunnettu seikka. Mutta siinä ei ole vielä kaikki, mitä kirjeestänne käsitin.

Näin, että olette saanut kärsiä paljon, ja siinä on meidän kosketuskohtamme. Minutkin syöstiin keskelle Lontoon elämää, jätettiin sinne itsekseen kuudentoista vanhana, Olen hiukan maistanut kaikkia nautinnoita, mutta en luule säästyneeni suruiltakaan. Tunnen olevani kovin vanha, huolimatta nuoresta ruumiistani, jota hoidan miekkailulla ja voimistelulla.

Salaisuuksien uskomiset toisillemme eivät muuten merkitse mitään. Tieto kärsimyksestänne riittää synnyttämään myötämielisyyttä välillemme.

Huomaan myös olleeni siksi onnellinen, että olen herättänyt teissä myötätuntoisuutta, josta kiitän. Olkoon välillämme, jos haluatte, _älyllistä ystävyyttä_, ja suhteemme auttavat meitä pääsemään elämän ikävien kohtien ohi.

Kirjeenne neljännellä sivulla kynänne kai lensi hiukan liian nopeasti, koska olette kirjoittanut: Rajatonta ystävyyttä ja alttiutta. Jos todella olette ajatellut niin, ystävä hyvä, niin huomaatte, että teissä vielä on nuoruutta ja tuoreutta, eikä kaikki vielä ole mennyttä. Tuskin kukaan tuntee paremmin kuin minä tuon elossa ja kuolossa kestävän ystävyyden, joka on tavallista kahdeksantoista ikäisenä. Viidennelläkolmatta se on jo loppunut, silloin tunnet alttiutta vain itseäsi kohtaan. Tämä, mitä nyt puhun, on lohdutonta, mutta se on peloittavan totta.

16.

Salonikissa, kesäkuussa 1876.

Mikä onni tehdä Salonikissa noita aikaisia retkiä, jolloin pääsi maihin jo ennen auringon nousua. Ilma oli niin kevyttä, viileys niin suloista, ettei elämä ollut mikään vaiva. Tuntui siltä kuin olisi hyvinvointi tunkeutunut lävitseni. Muutamia turkkilaisia oli jo liikkeellä punaisissa, vihreissä tai keltaisissa kaapuissaan basarien holvikaduilla, joita kuultava puolihämy tuskin vielä valaisi.

Insinööri Thompson oli uskottuni, jollaista koomillisessa oopperassa tarvitaankin, ja olemme monesti kuljeksineet yhdessä tuon kaupungin vanhoilla kaduilla kaikkein kielletyimmillä hetkillä ja kaikkein säännönvastaisimmassa asussa.

Illalla sai silmä nauttia toisenlaisesta taikanäystä -- kaikki oli punertavaa tai kultaista. Olympos-vuori vivahti hiillokseen tai sulavaan metalliin ja kuvastui kuvastinkirkkaaseen mereen. Ilmassa ei ollut minkäänlaista höyryä. Näytti siltä kuin ilmakehää ei olisi ollut olemassakaan, sillä tyhjyyteen kohoavien vuorten kaukaisimmatkin huiput näkyivät äärettömän selvästi.

Istuimme usein iltaisin tuon rauhallisen lahden rantalaitureilla, minne joukko vetäytyi. Itämaiden posetiivit soittivat siellä omituisia säveliään, ja kellot ja kulkuset säestivät niitä. _Kafedji't_ täyttivät kulkutien aina katetuilla pikkupöydillään, mutta niitä ei ollut sittenkään kylliksi vesipiippujen, _skiros'in, lokum'in ja raki'n_ tarvitsijoille.

Samuel oli tyytyväinen ja ylpeä, kun kutsuimme hänet pöytäämme. Hän vetelehti ympäriinsä ilmoittaakseen minulle sovituilla merkeillä, missä tapaisin Aziyadén, ja vapisin kärsimättömyydestä ajatellessani lähestyvää yötä.

17.

Salonikissa, heinäkuussa 1876.

Aziyadé oli sanonut Samuelille olevansa yön meidän seurassamme. Katselin hänen puuhiaan hämmästyneenä. Hän oli pyytänyt minua istuutumaan viereensä ennen kuin hän alkoi puhua Samuelille turkin kielellä.

Hän tahtoi keskustella kanssani ensimmäisen kerran, ja Samuelin piti olla tulkkina. Kuukauden päivät, aistien huumauksen yhdistäminä, voimatta vaihtaa sanaakaan, olimme pysyneet outoina ja tuntemattomina toisillemme aina tähän yöhön saakka.

-- Mistä olet? Missä olet elänyt? Kuinka vanha olet? Onko sinulla äitiä? Uskotko Jumalaan? Oletko käynyt mustien ihmisten maassa? Onko sinulla ollut paljon rakastajattaria? Oletko suurikin herra maassasi?

Hän oli itse pieni sirkassilaistyttö, joka oli tullut Konstantinopoliin toisen samanikäisen kanssa. Kauppias oli myynyt hänet vanhalle turkkilaiselle, joka oli kasvattanut hänet pojalleen vaimoksi. Poika oli kuollut, ja tuo vanha turkkilainen myös. -- Aziyadé oli tavattoman kaunis kuusitoistavuotias neitonen. Muudan Stambuliri mies sattui hänet huomaamaan ja toi taloonsa Salonikiin.

-- Hän sanoo, käänsi Samuel, -- ettei hänen jumalansa ole sama kuin sinun, eikä hän ole Koranin mukaan aivan varma, onko naisilla sielua, kuten miehillä. Hän arvelee, ettette te, sinun lähdettyäsi, tapaa toisianne milloinkaan, ette edes kuoltuannekaan, ja se surettaa häntä. -- Nyt, sanoi Samuel nauraen, -- hän kysyy, etkö haluaisi heti heittäytyä mereen hänen kanssaan ja upota hiljalleen pohjaan toisianne syleillen... Ja minun pitäisi sitten tuoda vene takaisin ja sanoa, etten ole teitä nähnytkään...

-- Tahdon, sanoin, tahdon kyllä, kunhan hän vain lakkaa itkemästä. Lähdetään heti, päästään pikemmin loppuun.

Aziyadé ymmärsi. Hän kietoi vavisten kätensä kaulaani, ja me kumarruimme molemmat vettä kohti.

Älkää toki! huusi Samuel säikähtäen ja pidättäen meitä rautakouralla. -- Tuo suutelokin jo riittää! Hukkuessa saattaa purra toisiaan ja irvistys on hirveä.

Tämän hän sanoi sabirin kielellä, tuollaisella villillä suoruudella, jota ei voi kielellämme ilmaista.

... Aziyadén oli aika lähteä ja kohta hän jättikin meidät.

18.

_Plumkett Lotille._

Lontoossa, kesäkuussa 1876.

Paras Loti!

Muistan hämärästi lähettäneeni teille viime kuussa kirjeen, jossa ei ollut pontta eikä perää, häntää eikä päätä, sellaisen kirjeen, joita mielijohde sanelee ja joissa mielikuvitus laukkaa, vaikka kynä pääseekin vain hölkäten jäljessä, vieläpä usein kompastellenkin kuin vanha vuokrattu 'rosinante'.

Noita kirjeitä ei tule milloinkaan läpilukeneeksi, ennenkuin on ne sulkenut kuoreen, muuten niitä ei lähettäisikään. Niissä on enemmän tai vähemmän pikkumaisia asiasta poikkeamisia, joitten alkusyytä on turha hakea, ja niiden ohella _Tintaruass'enkin_ suuhun sopimattomia tyhmyyksiä. Ja lopuksi, kaiken hyvän lisäksi, väärin ymmärretyn henkilön itseylistystä, joka koettaa saada toisia surkuttelemaan itseään, saadakseen palkkioksi kohteliaisuuksia, joita toinen on kyllin ystävällinen jakelemaan. Eikö sinunkin mielestä ole kaikki tuollainen perin naurettavaa?

Entä nuo ystävyyden vakuutukset? Niin, katsos, silloin tuo vanha, kaksipäinen rosinante oikein alkaa, ravata! Vastaatte siihen kirjeeni kohtaan niin kuin tuo suuri kirjailija kuusitoista vuosisataa ennen meidän aikaamme mahdollisesti olisi tehnyt. Hän oli koettanut kaikkea, koettanut olla mainio kuningas, suuri filosofi etevä arkkitehti, pitää kuuttasataa vaimoa j.n.e. Mutta hän päätyi sellaiseen ikävään ja inhoon, että hän vanhoilla päivillään, otettuaan huomioon kaikki kokemuksensa selitti: 'Kaikki on turhuus.'

Tiesin hyvin, että vastaisitte minulle "Saarnaajan" tyyliin. Olen niin täydellisesti yhtä mieltä kanssanne kaikesta ja vieläpä muustakin, että suuresti epäilen, voisinko väitellä kanssanne muulla tavoin kuin Tandora sankarinsa kanssa. Meillä ei ole kerrassaan mitään toisillemme opetettavaa, ainakaan mikäli kysymys koskee siveellisiä seikkoja.

-- Tunnustukset, te sanotte, ovat tarpeettomia.

Taivun mielipiteeseenne enemmän kuin milloinkaan ennen. Minusta on mieluista saada yleiskatsaus ihmisistä ja elämästä, hauskaa aavistaa niiden suuret piirteet. Yksityiskohdat ovat taas aina olleet minulle kauhistukseksi.

'Alttiutta ja rajatonta ystävyyttä.' Kuinka muuten? Se sisältää erään noita hyviä mielenvaihteita, noita onnellisia välähdyksiä, joitten vuoksi usein on itseään parempi. Uskokaa, että niinä hetkinä, jolloin noin kirjoitamme, olemme itseämme parempia. Jolleivät ne ole kuin välähdyksiä, ketä sitten on niistä moitittava? Häntäkö, joka loi meidät, jättääkseen meidät vain puoleksi hahmotelluiksi, kykeneviksi korkeampiin pyrkimyksiin, mutta kykenemättömiksi tekoihin, jotka olisivat suhteellisia järkeemme? Voimmekohan moittia ketään? Tuon epäilyksen vuoksi, mikä meidät tätä aikoessamme valtaa, luulen, että on parasta menetellä niin.

Kiitos siitä, mitä sanotte tunteitteni tuoreudesta. Kuitenkaan en ollenkaan usko sitä. Niitä on liiaksikin kulutettu, tai olen itse niitä liiaksi käyttänyt, ja sen vuoksi ovat ne hiukan muuttuneet. Voisin sanoa, että ne ovat loppuun myytäviä tunteita, ja siinä suhteessa muistutan teille, että niitä usein saa hyvinkin halvalla. Huomautan teille myös, että on sellaistakin, mikä voittaa vahvuudessa sen, minkä liika kulutus on saattanut viedä loistosta ja tuoreudesta. Voimmehan sitä verrata esimerkiksi kapineeseen, jota tarvitsemme paljon jalossa ammatissamme, nimittäin vanhaan köyteen.

On siis selvä, että pidän teistä paljon. Siitä asiasta ei kannata enempää puhua. Kerta kaikkiaan selitän että teidän elämänne on onnellinen, ja olisi onnetonta jos te voimistelulla surkastuttaisitte paremman osan itsestänne. Tähän tulokseen päästyämme lakkaan kiusaamasta teitä ystävyydelläni ja ihailullani puhuakseni muutaman sanan omasta elämästäni.

Voin hyvin ruumiillisesti, ja olen parannettavana siveellisen tilani vuoksi. -- Parannuskeino on sellainen, etten enää käännä aivojani nurin, vaan koetan hillitä tunteellisuuttani. Kaikki tässä maailmassa johtuu sekä sisä- että ulkopuolisesta tasapainostamme. Jos herkkätunteisuus vie voiton, tapahtuu se aina järjen kustannuksella. Mitä suurempi runoilija sitä pienempi matematiikko, ja elämässä tarvitsemme aina pikkuisen mittausoppia, ja, mikä on vielä pahempi, paljon aritmetiikkaa. Uskon, Jumala suokoon sen anteeks', että kirjoitan tässä teille sellaista, mikä on melkein järjellistä.

Aina teidän _Plumketti'nne_.

19.

Heinäkuun 27 p:nä, yöllä, Salonikissa.

Laivan upseerit palaavat huoneisiinsa toinen toisensa jälkeen kello yhdeksältä. He lähtevät kaikki toivottaen hyvää menestystä ja hyvää yötä; salaisuuteni on tullut kaikkien yhteiseksi.

Ja minä katselen huolissani vanhan Olympos-vuoren takaista taivasta, mistä liiankin usein nousee noita suuria, vaskenkarvaisia pilviä, jotka ennustavat myrskyä ja rankkasadetta.

Tänä iltana on kaikki sillä puolen kirkasta, ja tarumainen vuori kuvastelee selväpiirteistä huippuaan tummaa taivasta vasten.

Laskeudun kojuuni, pukeudun ja nousen taas kannelle.

Silloin alkaa jokailtainen hätäinen odotus. Kuluu tunti, toinen, minuutit venyvät pitkiksi kuin yö.

Kello yksitoista kuuluu mereltä hiljaista aironloisketta. Kaukaa näkyy piste, joku liukuu aalloilla. Se on Samuelin venhe. Vartijat nostavat pyssynsä poskelle ja huutavat pysähdysmerkin. Vaikka Samuel ei vastaakaan mitään, laskeutuvat aseet kuitenkin. -- Vartioilla on salainen ohje, joka koskee vain häntä, ja nyt hän on jo laivan vierellä.

Veneeseen heitetään minua varten verkkoja ja erilaisia kalastustarpeita. Matkan tarkoitus on siis muka selvillä, ja minä hyppään veneeseen, joka loittonee. Heitettyäni pois viitan, joka peittää turkkilaisen pukuni, on muodonvaihdos tapahtunut. Kultakoristeinen takkini kiiltelee hieman pimeässä, tuuli on lauha ja lämmin, ja Samuel soutaa melutta maata kohti.

Siellä vartoo pikkuinen venhe, jossa on hirveän näköinen, siniseen kankaaseen puettu neekerinainen, vanha, hampaisiin saakka asestettu albanialainen palvelija kirjavassa puvussaan, ja sitten niin syvästi hunnutettu nainen, että hän on kuin muodoton liikkumaton valkoinen kasa.

Samuel ottaa venheeseensä nuo kaksi ensinmainittua ja poistuu sanaakaan sanomatta. Jään yksin tuon hunnutetun naisen kanssa, joka en mykkä ja liikkumaton kuin valkea haamu. Tartun airoihin, ja me loittonemme päinvastaiseen suuntaan, ulapoita kohti. Silmät häneen kiintyneinä odotan, että hän liikahtaisi ja antaisi merkin.

Kun me hänen mielestään olemme kyllin kaukana, ojentaa hän minulle kätensä merkiksi, että saan istua hänen viereensä. Vapisen koskettaessani häneen ja tunnen aluksi kuolettavaa ikävää. Hänen hunnustaan leviää itämaiden tuoksuja, ja hänen kosketuksensa on vahva ja kylmä.

Olen rakastanut erästä toista nuorta naista, jota minulla ei enää ole oikeus nähdä, enemmän kuin häntä, mutta aistini eivät milloinkaan ole kokeneet tällaista huumausta.

20.

Aziyadé'n venhe on täynnä pehmeitä mattoja, turkkilaisia tyynyjä ja peitteitä. Se viehättää itämaisella velttoudellaan ja näyttääkin pikemmin kelluvalta vuoteelta kuin venheeltä.

Meidän asemamme on omituinen. Me emme voi vaihtaa sanaakaan, kaikki vaarat ovat keräytyneet tuon vuoteen ympärille, joka ajelehtii suunnatta syvän meren pinnalla. Voisi sanoa, että me kaksi olentoa olemme kohdanneet toisemme nauttiaksemme vain äärettömästä onnestamme.

Kolmen tunnin kuluttua on lähdettävä, silloin on Iso-Karhu kääntynyt ylösalaisin äärettömällä taivaalla Me seuraamme joka yö sen säännöllistä liikkumista, se on kellon viisari, joka laskee juopumuksemme hetket.

Täällä on maailman ja elämän täydellinen unhotus, illalla alkanut suudelma kestää aamuun saakka. Se on kuin Afrikan hiekkaerämaiden jano, joka kiihtyy tuoretta vettä juotaessa, ja jota kylläisyys ei tyydytä.

Kello yksi kajahtaa odottamaton melu yön hiljaisuudessa, Harput soivat, naiset nauravat, meille huudetaan: Pois tieltä! ja meillä on tuskin aikaa väistyä. _Maria Pia'_n venhe kulkee nopeasti aivan vieritsemme. Se on täynnä huvittelevia, enimmäkseen juopuneita italialaisia upseereja. Se oli vähällä upottaa meidät.

21.

Kun taas saavuimme Samuelin venheelle, oli Iso-Karhu jo sivuuttanut suurimman kallistumisasteensa ja kaukaa kuului kukon laulu.

Samuel nukkui vaippaani kietoutuneena, veneen pohjalla perässä. Neekerinainen nukkui kyyristyneenä keulaan kuin apina ja tuo vanha albanialainen nukkui molempien välissä nojaten airoihinsa.

Vanhat palvelijat ottivat emäntänsä vastaan, ja venhe, joka kantoi Aziyadéa, loittoni äänettömästi. Kauan seurasin silmilläni valkoista naisolentoa, joka lepäsi liikkumattomana siinä, mihin olin hänet jättänytkin, lämpimänä suuteloista ja kosteana yön kasteesta.

Saksalaisen panssarilaivan kello löi kolme. Vaalea kajastus idässä selvensi vuorten tummia ääriviivoja; niitten pengermät olivat pimeän peitossa, niiden oman varjon tummuuden verhoamina, ja ne kuvastuivat syvinä tyyneen veteen. Vielä oli mahdotonta arvostella mitään välimatkoja noitten vuorien luomassa varjossa; tähdet vain himmenivät.

Aamun kostea raikkaus alkoi painua merelle. Kaste laskeutui tiheinä pisaroina Samuelin venheen laudoille. Olin ohuesti puettu, olkapäitäni verhosi vain ohut albanialainen musliinipaita. Hain kultakirjaista takkiani; se oli jäänyt Aziyadén venheeseen. Kuolettava kylmyys värisytti käsivarsiani ja tunkeutui hitaasti rintaani. Vielä oli tunti ennenkuin tuli sopiva aika palata laivaan välttääkseen vartioitten valppautta. Koetin soutaa; mutta vastustamaton uni jäykisti käsivarsiani. Silloin kohotin äärettömän varovasti peitettä, joka verhosi Samuelia, heittäytyäkseni tuon satunnaisen ystäväni viereen häntä herättämättä.

Ja tiedottomasti, vähemmässä kuin sekunnissa, vaivuimme tuohon painavaan uneen, jota on mahdoton vastustaa -- ja venhe ajelehti omin päin.

Karkea germanilaisääni herätti meidät tunnin kuluttua huutamalla Saksan kielellä jotakin sellaista kuin: 'Venhe ohoi!'

Olimme ajautuneet saksalaista sotalaivaa kohti ja poistuimme nyt ankarasti soutaen. Vartioitten pyssyt oli tähdätty meihin. Kello oli neljä. Aamun kirkastaman heijastuksen valaistessa Salonikin valkoisia taloryhmiä ja suuria mustia sotalaivoja, kiipesin alukseeni kuin varas, ja onnellisena, ettei minua oltu huomattu.

22.

Seuraavana yönä, 28:n ja 29:n päivän välillä, näin unta, että äkkiä erosin Salonikista ja Aziyadésta. Samuel ja minä olisimme tahtoneet juosta tuohon turkkilaiskylään, missä hän asui, sanoaksemme hänelle ainakin hyvästit. Unen velttous pysähdytti juoksumme, aika kului ja korvetti levitti purjeitaan.

-- Lähetän sinulle hänen hiuksiaan, virkkoi Samuel, -- pitkän kiehkuran hänen ruskeita hiuksiaan.

Ja me koetimme yhä juosta.

Silloin minut herätettiin vahtiin. Oli puoliyö. Perämies sytytti kynttilän huoneessani. Nähdessäni seinien silkkiverhojen kultauksien ja kukkien kiiluvan heräsin kokonaan.

Sinä yönä satoi kuin saavista kaataen ja minä kastuin kokonaan.

23.

Salonikissa heinäkuun 29 p:nä.

Sain tänä aamuna kello kymmenen odottamattoman käskyn. Minun oli paikalla jätettävä korvettini ja Saloniki, lähdettävä huomenna matkustajalaivassa Stambuliin, ja noustava siellä englantilaiseen vartiolaivaan _Deerhound'iin_, joka kulki Bosporin ja Tonavan vesillä.

Matruusiparvi hyökkäsi huoneeseeni kiskomaan seinäverhoja irti ja täyttämään arkkuja.

Asuin aivan _Prince-of-Wales'in_ pohjalla olevassa panssaroidussa komerossa, joka oli yhteydessä ruutivaraston kanssa. Olin kalustanut erikoisella tavalla tuon luolan, minne auringonvalo ei päässyt. Rautaseinillä oli paksua punaista silkkikangasta onnistuneille kukkineen. Fajanssiastiat, vanhat esineet kuluneine kultauksineen ja aseet välkkyivät tuota tummaa taustaa vasten.

Olin viettänyt alakuloisia hetkiä tämän huoneen pimeydessä, noita välttämättömiä kahdenoloja itsensä kanssa, jotka on pyhitetty omantunnon vaivoille ja menneisyyden jäytävälle kaipaukselle.

24.

Laivalla oli minulla eräitä hyviä tovereita. Olin tavallani aluksen lempilapsi, mutta nyt en enää välittänyt kenestäkään; minun oli helppo lähteä sieltä.

Taas loppuu eräs elämäni kausi, ja Saloniki on vain eräs maan kolkka, jota en enää luullakseni milloinkaan näe.

Olenhan kuitenkin viettänyt hurmaavan autuaita hetkiä tuon suuren lahden tyynillä vesillä, öitä, joista eräät maksaisivat paljonkin. Rakastin melkein tuota nuorta, oudon suloista naista.

Unhotan pian nuo lain pimeät yöt, jolloin kajastuksen ensimmäinen kimmellys löysi meidät lepäämässä veneessä, rakkauden huumaamina ja aamukasteen kostuttamina.

Kaipaan Samueliakin, Samuel parkaa, joka niin turhasta pani henkensä alttiiksi tähteni, ja joka itkee lähtöäni kuin lapsi. Näin annan aina kaiken lain pimeän alttiuden mennä, ensin sen otettuani, oli sen tarkoitus tai hämärä aihe sitten mikä hyvänsä. Otan suljetuin silmin vastaan kaiken sen, mikä tunninkin voi täyttää elämäni peloittavan tyhjyyden, ja kaiken sellaisen, mikä muistuttaakin ystävyyttä tai rakkautta!

25.

Heinäkuun 30 p:nä, sunnuntaina.

Jätän Salonikin keskipäivän auringon paahteessa. Samuel saapuu veneineen, viime hetkellä hyvästelemään laivalle, joka vie minut pois.

Hän on hyvin tuhdin ja tyytyväisen näköinen. -- Siinä on taas yksi, joka pian unohtaa minut.

-- Hyvästi, _effendim, pensia poco de Samuel!_ (Ajatelkaa hiukan Samueliakin, herra!)

26.

Syksyllä sanoi Aziyadé: 'Abeddin-effendi, isäntäni, muuttaa asuntonsa ja naisensa Stambuliin. Jollei hän sattumalta tulisikaan sinne, tulen ainakin minä sinun tähtesi.'

Olkoon menneeksi, Stambul, odotan häntä siellä. Mutta kaikki on aloitettava alusta, uudenlainen elämä uudessa maassa, uusien kasvojen keskellä, ajaksi jonka loppua en tiedä.

_Prince-of-Wales'in_ päällystö heiluttaa nenäliinoja hyvin onnistuneesti, ja laiva loittonee, auringossa kylpien. Voin vielä kauan aikaa erottaa tuon valkoisen tornin, jonka juurella Aziyadé öisin astui veneeseen ja tuon kivisen kedon, missä siellä täällä kasvaa vanhoja niinipuita, ja jolla niin usein öisin vehkeilimme.

Pian on Saloniki vain harmaa täplä, joka levitteleikse keltaisilla karuilla vuorilla, täplä, josta törröttää valkeita huippuja -- minareetteja, ja mustia pilkkuja -- kypressejä.

Ja sitten katoaa tuo harmaa täplä, luultavasti ikuisiksi ajoiksi. Kara-Burnun korkean niemen taakse. Neljä korkeata tarukukkulaa kohoaa jo kaukaiselta Makedonian rannikolta: Olympos, Athos, Pelian ja Ossa!

II.

Yksin.

1.

Konstantinopolissa, elok. 3 p:nä 1876.

Kulkumme kesti kolme päivää, kolmen pysäyspaikan: Athoksen, Dedeagatsh'in ja Dardanellien kautta.

Meitä oli laivassa kirjava joukko: Kaunis kreikatar, kaksi kaunista juutalaisnaista, muudan saksalainen, eräs ameriikkalainen lähetyssaarnaaja vaimoineen ja dervishi. Hiukan sekalainen seurakunta siis. Sovimme kuitenkin hyvästi yhteen, ja soittelimme ahkerasti. Yleisimmin puhuttiin latinaa tai Homeron aikuista kreikkaa. Keskustelimmepa joskus, lähetyssaarnaaja ja minä, polynesian kielelläkin.

Jo kolme päivää olen asunut hänen britannialaisen majesteettinsa kustannuksella Pera'n vanhassa kaupunginosassa olevassa hotellissa. Naapurinani on muudan jäykkä ja miellyttävä lady [rouva], jonka kanssa soittelen aina iltaisin Beethovenia pianolla.

Odottelen levollisesti alukseni palaamista. Se on kuulemma nyt jossakin Marmara-merellä.

2.

Samuel on seurannut minua kuin uskollinen ystävä ainakin. Se on liikuttanut mieltäni. Hän oli onnistunut piiloutumaan erääseen Messagerie-yhtiön laivaan, ja saapui luokseni tänä aamuna.

Syleilin häntä sydämellisesti ja onnellisena nähdessäni hänen avoimet ja rehelliset kasvonsa, ainoat, joista pidän tässä suuressa kaupungissa, missä en tunne sieluakaan.

-- Kas, _effendim_, sanoi hän, -- olen jättänyt kaikki, ystäväni, kotiseutuni, veneeni -- ja seurannut sinua.

Olin jo saanut kokea, että köyhien joukossa tapaa useammin kuin muualla rajatonta, altista ystävyyttä. Pidän heistä enemmän kuin sivistyneistä ihmisistä. Heissä ei varmastikaan ole jälkimäisten itsekkyyttä eikä pikkumaisuutta.

3.

Kaikki Samuelin verbit loppuvat päätteeseen: _ate_. Kaikki, mikä jyrisee, ilmaistaan sanomalla: '_fate boum!_' (panee pum).

Jos Samuel nousee hevosen selkään sanoo hän: 'Samuel _fate boum!_' (Samuel putoaa!)

Hänen mietteensä ovat äkillisiä ja toisistaan johtamattomia kuin pienten lasten ajatukset. Hän on uskonnollinen, vilpittömästi ja lapsellisesti uskonnollinen. Hänen uskonsa ilmaukset ovat erikoisia ja huomautuksensa hullunpäiväisiä. Silloin kun hän koettaa olla 'vakavaa miestä', on hän kaikkein hullunkurisin.

4.

_Lotin sisar kirjoittaa_.

Brightbury'ssa, elokuussa 1876.

Rakas veli!

Sinä kuljet, purjehdit, muutat ja asetut jonnekin... Ja olet poissa kuin pikku lintu, jota ei voi milloinkaan siepata käteensä. Rakas linturaukka, oikukas, väsähtynyt, joka tuulen tuutima, kangastusten houkuttelema, sinä, joka et vielä tiedä, missä väsyneen pääsi ja värisevät siipesi lepoon laskisit.

Kangastusta Salonikissa, kangastuksia muuallakin! Liitele, liitele yhä, kunnes tajuttomaan lentoosi kyllästyneenä asetut jollekin tuoreen vihreälle oksalle... Ei, siipiäsi et taita etkä vaivu rotkoon, sillä pienien lintujen Jumala on _kerran puhunut_, ja tuota kevyttä rakasta päätä vartioivat enkelit.

Kaikki on siis ohi! Sinä et siis tulekaan tänä vuonna lehmuksien alle! Talvi saapuu, etkä olekaan kulkenut nurmikkokentillämme! Viitenä vuonna olen nähnyt kukkastemme kukkivan ja varjojemme leikkivän, mielessäni tuo suloinen ja viehättävä ajatus, että näkisin teidät täällä _kahden_. Joka vuodenaika, joka kesä on se ollut onneni.... Nyt olet vain sinä, ja sinua emme enää saa nähdä.

Kirjoitan sinulle Brightburyssä kauniina elokuun aamuna, maalla, salissamme, jonka ikkunat aukenevat lehmuskujaan päin. Linnut visertävät ja auringonsäteet seuloontuvat hilpeinä kaikkialle. On lauantai, ja äsken pestyt kiviportaat ja lattiat kertovat kokonaisen pikkuisen, kotoisen maalaisrunon, josta sinäkään, sen tiedän, et ole välinpitämätön. Voimakas, painostava kuumuus on mennyt ja nyt seuraa tuo rauhan ja raukaisevan sulon aika, jota niin hyvin voi verrata ihmisen toiseen ikäkauteen. Väsyneinä kaikkiin kesän nautinnoihin kohoavat kukat ja kasvit nyt, ja kukkivat voimakkaina, tummimmin värein loistavan vihreyden keskellä, ja eräät jo kellastuneet lehdet lisäävät kesän toistamiseen kukoistavan luonnon kypsää kauneutta. Tässä paratiisini pikku kolkassa odottivat kaikki sinua, rakas veli. Tuntui siltä kuin kaikki olisi kasvanut sinun takiasi... ja taas saa kaikki kuihtua sinutta. Se on päätetty: emme enää saa nähdä sinua.

5.

Taximin meluava kaupunginosa Peran kukkuloilla. Eurooppalaiset ajoneuvot ja eurooppalaiset puvut tungeksivat itämaisten vaunujen ja pukujen keskellä. On hirveän kuuma ja aurinko paahtaa. Lämmin tuuli kohottelee tomupilviä ja elokuun kellastuneita lehtiä. Myrtit tuoksuvat, hedelmäkauppiaat meluavat, kadut ovat täynnä rypäleitä ja makeisia... Konstantinopolissa oleskeluni ensimmäiset hetket ovat piirtäneet nämä kuvat muistiini.

Vietin usein iltapäiväni tuon Taximin tien varrella, istuen tuulessa puitten alla ja kaikille outona. Uneksien ajasta, joka äsken oli loppunut, seurasin katseillani ohikulkevaa kirjavaa joukkoa. Ajattelin paljon _häntä_, ja ihmettelin, että hän oli tunkeutunut niin syvälle sieluuni.

Tässä kaupunginosassa tapasin muutaman vanhan armenialaisen papin, joka opetti minulle turkin kielen ensimmäiset alkeet. En vielä rakastanut tuota maata niin kuin myöhemmin, vaan tarkastelin sitä, kuten matkailija; ja Stambulia, jota kristityt pelkäsivät, tuskin tunsin.

Kolmen kuukauden aikana asuin Perassa koettaen keksiä keinoja toteuttaakseni mahdottoman suunnitelmani: mennä asumaan hänen kanssaan Kultaisen sarven toiselle rannalle, elämään muhamettilais-elämää, hänen elämäänsä, omistamaan hänet kokonaisia päiviä, ymmärtämään ja saamaan selville hänen ajatuksensa, lukemaan hänen sydämensä pohjalta noita tuoreita, kesyttömiä ajatuksia, joita tuskin olin aavistanutkaan noina Salonikin öinä -- ja ottamaan hänet täydellisesti itseäni varten.

Taloni oli Peran kaukaisimmissa perukoissa, korkealla. Sieltä näkyi Kultainen sarvi ja kaukainen muhamettilaiskaupunki. Kesän kauneus muutti asumukseni viehättäväksi. Opetellen Islamin kieltä suuren avonaisen ikkunani ääressä annoin katseeni liitää vanhan, auringossa kylpevän Stambulin yli. Aivan perällä, kypressimetsikössä, näkyi Eyoub, minne hänen kanssaan olisi ollut suloista mennä kätkemään olemassaolonsa, salaperäinen tuntematon paikka, missä elämämme olisi saanut oudon, suloisen kehyksen.

Majaani ympäröivät Stambulia korkeammalla olevat maa-alueet, joiden hautojen välissä kasvoi kypressejä, ja autiot kentät, joilla harhailemalla olen viettänyt monta yötä hakien varomattomia seikkailuja armenialais- tai kreikkalaistyttöjen kanssa.

Sydämeni sisimmässä pysyin kumminkin uskollisena Aziyadélle, mutta päivät kuluivat eikä häntä kuulunut...

Noista kauniista olennoista on minulle jäänyt vain viehätyksetön muisto, jonka aistien kuumeinen kiihko jättää. Mikään muu ei milloinkaan kiinnittänyt minua yhteenkään heistä, ja unhotin heidät pian.

Mutta kuljeskellessani öillä hautausmaalla tapasin siellä usein vaarallistakin väkeä.

Kolmen ajoissa eräänä aamuna astui eräs mies esiin muutaman kypressin takaa ja sulki tieni. Hän oli yövartia, jolla oli aseinaan: pitkä raudoitettu keppi, kaksi pistoolia ja tikari. Minä olin aseeton.

Ymmärsin heti mitä mies halusi. Hän olisi pikemmin riistänyt henkeni kuin luopunut suunnitelmastaan.

Suostuin seuraamaan häntä, minullakin oli suunnitelmani. Kuljimme noitten viidenkymmenen metrin syvyisten hietakuoppien reunaa, jotka erottavat Peran Kassim-Pashasta. Kun hän oli päässyt aivan reunalle, käytin hyväkseni suotuisaa hetkeä. Heittäydyin hänen kimppuunsa -- hän astui tyhjään ja kadotti tasapainonsa. Hänen kieriessään pohjaan saakka, kuulin kaameaa jytinää ja valituksia.

Luultavasti oli hänellä tovereita, ja hänen putoamisensa oli saattanut kuulua kauaskin hiljaisuudessa. Läksin juoksemaan pimeässä niin nopeasti, ettei yksikään ihminen olisi voinut saavuttaa minua.

Taivas vaaleni idässä, kun saavuin huoneeseeni. Hullu irstailu pidätti minut usein kaduilla aina aamuhetkiin saakka. Tuskin olin nukahtanut, kun suloinen soitto herätti minut, tuollainen vanha, entisaikainen aamulaulu, jossa oli niin iloinen ja itämainen sävel kuin aamun koi.

Kuoro kulki ohi ja katosi kaukaisuuteen. Avoimesta ikkunastani näkyi vain aamusumua ja taivaan ääretön tyhjyys, jota vasten piirtyi kaukana jotakin punertavaa: moskeija minareeteineen. Turkkilaisen kaupungin ääriviivat selvenivät vähitellen kuin ilmasta riippuen.... Silloin muistin olevani Stambulissa, ja että Aziyadé oli luvannut tulla sinne.

6.

Tuon miehen kohtaaminen oli jättänyt kaamean vaikutelman mieleeni. Jätin öiset retkeni enkä pitänyt enää rakastajattaria -- paitsi erästä Rebekka-nimistä juutalaistyttöä, joka oli oppinut tuntemaan minut Pri-Pashan juutalaiskorttelissa Marketon nimellä.

Elokuun loppu ja osa syyskuuta kului retkeilyillä Bosporalla. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen. Varjoisat rannat, palatsit ja _yali't_ kuvastuivat tyyneen, siniseen veteen, jota kullatut venheet halkoivat.

Stambulissa valmisteltiin sultaani Muradin erottamista ja Abdul Hamidin kruunausta.

7.

Konstantinopolissa elok. 30 p:nä.

On keskiyö! Kello on viisi turkkilaisen tuntimääräyksen mukaan. Yövartiat lyövät maata raskailla rautakepeillään. Koirat ovat tehneet vallankumouksen Galatan puolella ja päästelevät valittavia ulvahduksia. Minun kaupunginosassani olevat pysyvät puolueettomina, ja olen niille kiitollinen, ne nukkuvat joukoissa oveni ulkopuolella. Kaikki läheisyydessäni on syvässä rauhassa. Valot ovat sammuneet yksitellen noitten kolmen pitkän tunnin kuluessa, jotka olen viettänyt ikkunani ääressä.

Vanhat armenialaismökit ikkunani alla ovat pimeitä ja nukuksissa. Edessäni on hyvin syvä rotko, jonka pohjalla ikivanha kypressimetsä leviää mustana vaippana. Nuo surulliset puut varjostavat vanhoja muhamettilaishautoja, niistä kohoaa öisin balsamin tuoksuja. Ääretön näköpiiri on tyyni ja puhdas. Näen koko seudun. Kypressien keskellä on valoisa läikkä -- Kultainen sarvi; ja sen yläpuolella, hyvin korkealla, itämaisen kaupungin ääriviivat. Siellä on Stambul. Minareetit, nuo moskeijoiden korkeat tornit kuvastuvat tähdikästä taivasta vasten, josta riippuu ohut kuun neljännes. Näköpiiriä leikkelevät kaikkialla minareetit, jotka piirtyvät heikosti, sinisinä viiruina yön kalpeaa väriä vasten. Moskeijoiden suuret kuvut kohoavat hämärinä aina kuuhun saakka, ja vaikuttavat mielikuvituksessa jättiläismäisiltä.

Eräässä noissa, tuolla kaukana Seraskieratissa olevissa palatseissa tapahtuu paraillaan synkkä murhenäytelmä. Mahtavat pashat ovat kokoutuneet sinne erottamaan sultaani Muradia. Huomenna on jo Abdul Hamid hänen paikallaan. Tuo sultaani, jonka valtaistuimelle nousua me kolme kuukautta sitten juhlimme, ja jota vielä tänäänkin palvellaan kuin jumalaa, hänet tapetaan ehkä tänä yönä jossakin seraljin nurkassa.

Kaikki on kuitenkin hiljaista Konstantinopolissa... Kello yhdentoista aikana kulki ratsuväkeä ja tykistöä Stambulia kohti täyttä laukkaa. Sitten häipyi pattereitten kumea jyrinä kaukaisuuteen ja kaikki vaipui taas hiljaisuuteen.

Pöllöt huutavat kypresseissä samalla äänellä kuin minunkin maassani. Pidän tuosta kesäisestä äänestä, joka vie minut jälleen Yorkshiren metsään, lapsuuteni kauneihin iltoihin, puitten alle, kauas Brighbury'yn.

Tämän rauhan keskellä ovat menneisyyden kuvat elävinä palanneet mieleeni, entisyyteni, mikä on mennyttä, eikä milloinkaan palaa.

Luulin, että Samuel olisi luonani tänä iltana, mutta luultavasti en näe häntä enää kuunaan. Sydäntäni ahdisti ja yksinäisyys painaa minua. Viikko sitten päästin hänet ansaitsemaan hiukan rahaa Salonikiin menevälle laivalle. Nuo kolme alusta, joilla hän olisi voinut tulla, ovat palanneet hänettä, viimeinen tänä iltana, eikä kukaan niissä ollut kuullut puhuttavankaan Samuelista.

Puolikuu laskee hitaasti Stambulin taa, Suleimanichin kupukattojen varjoon. Tässä suuressa kaupungissa olen outo ja tuntematon. Samuel oli ainoa, joka tiesi nimeni ja asemani, ja aloin rakastaa häntä vilpittömästi.

Onko hän poistunut luotani, vai onko hänelle tapahtunut onnettomuus?

8.

Ystävät ovat kuin koiria: Ystävyys loppuu aina huonosti, sen vuoksi on parempi olla ystävittä.

9.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Ystäväni Saketo, joka kulkee edestakaisin Konstantinopolin ja Salonikin väliä turkkilaisilla laivoilla, käy usein luonani. Hän on aluksi pelokas majani seinien sisällä, mutta tulee sinne lopuksi kuin kotiinsa. Kunnon poika, Samuelin lapsuudenystävä, jolle hän tuo uutisia kotoa.

Vanha Esther, tuo salonikilainen juutalaisvaimo, jonka tehtävänä oli siellä pukea minut turkkilaiseksi, ja joka antoi minulle hyväilynimen _caro piccolo_, lähettää minulle hänen välityksellään onnentoivotuksia ja terveisiä.

Saketo on tervetullut, etenkin tuodessaan terveisiä, joita Aziyadé hänelle välittää neekeripalvelijattarensa avulla.

-- _Hanum_, (turkkilainen ylimys-nainen) sanoo Saketo, -- lähettää terveisiä herra Lotille. Hän kehoittaa väsymättä odottamaan, ja sanoo saapuvansa ennen talven tuloa...

10.

_Loti, William Brownille_.

Sain surullisen kirjeenne kaksi päivää sitten. Olitte osoittanut sen _Prince-of-Wales'ille_, ja se oli mennyt hakemaan minua Tunisista ja muualta.

Raskaspa on teidänkin murheenne, ystävä hyvä, ja tunnette sen syvemmin kuin muut, koska tekin, onnettomuudeksenne, olette saanut kasvatuksen, joka kehittää sydäntä ja tunnetta.

Olette epäilemättä pitänyt lupauksenne tuohon rakastamaanne nuoreen naiseen nähden. Miksi hyväksi, ystävä parka, kenen hyödyksi ja minkä siveyssäännön vuoksi? Jos tosiaankin rakastatte häntä niin suuresti, ja jos hän rakastaa teitä, niin älkää välittäkö sovinnaisuuksista ja arveluista. Ottakaa hänet mihin hintaan hyvänsä. Olette onnellinen jonkun aikaa, parannutte sitten, ja seuraukset ovat toisarvoisia.

Olen ollut täällä Turkissa jo viisi kuukautta, sen jälkeen kuin teistä erosin. Olen tavannut täällä oudon viehkeän, Aziyadé-nimisen nuoren naisen, joka auttoi minua kuluttamaan pakolaisuusaikani Salonikissa, -- ja maankiertäjän, Samuelin, jonka olen ottanut ystäväkseni. Asun _Deerhound'issa_ niin vähän kuin mahdollista, käyn siellä vain ajoittain, (kuten eräät Guinean kuumeet), ilmestyen sinne joka neljäs päivä virkatehtävissä. Minulla on majantapainen Konstantinopolissa, muutamassa kaupunginosassa, jossa kukaan ei minua tunne. Vietän siellä elämää, jolla ei ole muuta ohjetta kuin omat oikkuni; seitsentoistavuotias bulgarityttö on tällä kertaa rakastettuni.

Itämailla on vielä viehätyksensä; ne ovat jääneet itämaisemmiksi kuin luulinkaan. Olen tehnyt ihmetempun, oppinut kahdessa kuukaudessa turkin kielen. Pukunani on _fez ja caftan_, ja näyttelen _effendi'ä_, kuin leikkivät lapset sotamiestä.

Nauroin ennen romaaneille, missä kunnon ihmiset jonkun onnettomuuden tapahduttua kadottivat tunnekykynsä ja siveyskäsitteensä; ehkäpä minulle kuitenkin on käynyt jokseenkin niin. En kärsi enää, en muista enää: kulkisin välinpitämättömänä niittenkin ohi, joita olen ennen hellinyt.

Olen koettanut olla kristitty, mutta en ole voinut. Tuo ylevä harhaluulo, joka saattaa kohottaa eräitten miesten, ja naisten rohkeuden -- äitiemme esimerkiksi -- sankaruuteen saakka, tuo harhaluulo on minulta riistetty.

Kristityt yleensä saavat minut nauramaan. Jos olisin kristitty, en näkisikään mitään muuta. Rupeisin lähetyssaarnaajaksi ja menisin jonnekin kuolemaan Kristuksen palveluksessa...

Uskokaa minua, ystävä hyvä, aika ja huvi ovat erinomaisia lääkkeitä. Sydän jähmettyy lopuksi, ja silloin se ei enää kärsi. Tuo totuus ei enää ole uusi, ja tunnustan, että Alfred de Musset olisi lausunut sen paljon paremmin. Mutta kaikista vanhoista lauseparsista, joita ihmiset siirtävät toisilleen sukupolvesta sukupolveen, tässä on kuolemattominta totuutta. Tuo puhdas rakkaus, josta uneksitte, on tarua, kuten ystävyyskin. Unohtakaa rakastettunne, ilotytön vuoksi. Tuollainen naisihanne livahtaa käsistänne. Rakastukaa kaunisvartaloiseen sirkustyttöön.

Ei ole Jumalaa, eikä moralia, ei ole olemassa mitään sellaista, jota meitä on opetettu kunnioittamaan On vain elämä, joka kuluu, ja jolta on lupa pyytää mahdollisimman paljon nautintoja tuota pelottavaa loppua, kuolemaa odotellessa.

Oikeat onnettomuudet ovat sairaudet, rumuus ja vanhuus. Ei teillä eikä minullakaan ole noita puutteita. Me saatamme pitää joukottain armaita ja nauttia elämästä.

Avaan teille sydämeni, tunnustan teille uskoni: ainoa elämänohjeeni on aina tehdä sellaista, mikä minua huvittaa, välittämättä mistään moraalista, tai yhteiskunnallisista sovinnaisuuksista. En usko mihinkään, en kehenkään, en rakasta mitään, en ketään; minulla ei ole uskoa eikä toivoa.

Minulta on mennyt seitsemänkolmatta vuotta tähän päästäkseni. Jos olenkin vaipunut alemmaksi kuin tavalliset ihmiset, olen lähtenytkin korkeammalta.

Hyvästi, syleilen teitä!

_Loti_.

11.

Kultaisen sarven rannalla olevan Eyoubin moskean rakensi Muhamed II, Eyoubin, profeetan seuralaisen haudalle.

Kristityt eivät pääse sinne milloinkaan, eikä heidän olonsa ole varmaa sen ympäristössäkään.

Muistomerkki on rakennettu valkoisesta marmorista yksinäiseen paikkaan, maalle. Haudat ympäröivät sen joka puolelta. Sen kupoli ja minareetit peittyvät melkein kokonaan jättiläisplatanien ja satavuotisten kypressien tiheään vihreyteen.

Noitten hautausmaitten käytävät ovat hyvin varjoisat ja pimeät, kivillä tai marmorilla lasketut enimmäkseen penkereitten väliin. Niitä reunustavat hyvin vanhat marmorirakennukset, joitten yhä tummentumaton valkoisuus kuultaa kirkkaana kypressien tummaa taustaa vasten.

Siellä on sadottain kullatuita, kukkien ympäröimiä hautoja palmujen varjoissa. Ne ovat kuuluisien vainajien, entisten pashojen, korkeitten muhamettilaisten virkamiesten hautoja. _Sheik-id-islam'eillakin_ on täällä hautakappelinsa erään suruisen käytävän varrella.

Sulttaanit kruunataankin Eyoubin moskeassa.

12.

Syyskuun 6 p:nä, klo 6 aamulla, onnistuin minä tunkeutumaan Eyoubin moskean toiseen sisäpihaan.

Vanha rakennus oli tyhjä ja hiljainen. Pari dervishiä oli seurassani, molemmat vavisten tuon yrityksen yltiöpäisyyttä. Astuimme sanaakaan sanomatta marmorikivityksellä. Aikaisena aamuhetkenä oli moskea lumivalkoinen. Sadat sepelkyyhkyset nokkivat ja lentelivät yksinäisillä pihoilla.

Sarkakauhtanaiset dervishit kohottivat pyhäkön nahkaverhoa, että saisin katsahtaa tuohon jumaloituun paikkaan, Stambulin pyhimpään, jota eivät kristityn silmät vielä milloinkaan olleet saaneet katsella.

Oli Abdul Hamidin kruunauksen edellinen päivä.

Muistan päivän, jolloin uusi sulttaani suurella loistolla otti haltuunsa hallituspalatsin. Olin ollut ensimmäisiä, jotka hänet näkivät, kun hän lähti tuon vanhan seraljin pimeästä piilosta, missä Turkissa pidetään kruununperillisiä. Suuret loistovenheet olivat tulleet häntä sieltä hakemaan, ja minun venheeni melkein kosketti hänen alustaan.

Muutamat mahdin päivät ovat jo vanhentaneet sulttaanin: silloin ilmaisivat hänen kasvojensa piirteet nuoruutta ja tarmoa, jotka sittemmin ovat kadonneet. Hänen pukunsa äärimmäinen yksinkertaisuus oli omituisessa ristiriidassa häntä ympäröivän itämaisen loiston kanssa. Tuo mies, joka haettiin suhteellisen halvasta asemasta vallan kukkuloille, näytti vaipuneen huolestuneisiin unelmiin. Hän oli laiha, kalpea ja surullisten ajatusten valtaama. Hänen suuret mustat silmänsä olivat tummien kehien ympäröimät, ja hänen kasvonsa olivat älykkäät ja ylhäiset.

Kuusikolmatta soutajaa kuljetti sultaanin upeita aluksia. Ne olivat muodoltaan itämaisen siroja, perin loistavia, kokonaan kultakuvilla kirjailtuja, kultainen kannus keulassa. Hovin palvelijoiden puku on vihreä, sinipunainen ja kultakuvioinen. Sultaanin monilla auringoilla koristettu valtaistuin oli asetettu punakultaisen suojuskatoksen alle.

13.

Tänään, syysk. 7 p:nä ovat sulttaanin komeat kruunajaiset.

Abdul Hamidilla on nähtävästi kiire ympäröidä itsensä kalifien tenhovoimalla. Saattaa olla, että hänen valtaistuimelle nousemisensa avaa Islamille uuden aikakauden, tuopi Turkille vielä hiukan kunniaa ja viimeistä loistoa.

Abdul Hamid on mennyt Eyoubin pyhään moskeaan sitomaan vyölleen suurilla juhlallisuuksilla Othenonin miekan.

Sen jälkeen on sultaani pitkän ja komean kulkueen seuraamana käynyt läpi koko Stambulin mennäkseen vanhaan seraljiin, kumartuen ja rukoillen, kuten tapa on, moskeoissa ja hautakappeleissa tien varrella.

Tapparan kantajat astuivat edellä puettuina tulipunaisiin, kullasta kankeihin pukuihin ja parin metrin pituisilla viheriöillä sulilla koristettuihin päähineisiin.

Abdul Hamid ratsasti heidän keskellään jättiläismäisellä valkoisella hevosella, joka asteli hitaasti ja majesteetillisesti kullalla ja jalokivillä haarniskoituna.

Sheik-ul-islam vihreine viittoineen, emirit silkkisine turbaanineen, ulemat valkeine päähineineen, joista riippui kultaisia nauhoja, ylhäiset pashat, ylhäiset virkamiehet seurasivat kullasta kimmeltävine ratsuineen -vakava loppumaton jono, joissa ohitseni kulki outoja kasvoja! -- Kahdeksankymmenvuotiset ulemat, joita lakeijat kannattivat rauhallisten ratsujen selässä, näyttivät kansalle valkeita partojaan, katsellen sitä silmin, joissa uskonkiihko ja pimeys kiilsi.

Suunnaton väenpaljous tunkeili tien varsilla, noita turkkilaisia kansanjoukkoja, joiden rinnalla länsimaiden uhkeimmatkin näyttävät rumilta ja ruskeilta. Monen kilometrin pituiset lavat taipuivat uteliaitten painon alla, ja siellä oli sekaisin kaikkia Euroopan ja Aasian pukuja.

Eyoubin kukkuloilla levitteleiksi turkkilaisten naisten levoton joukko. Kaikki nuo naisruumiit, jotka oli kiedottu jalkoihin saakka ulottuviin loistavanvärisiin silkkikankaihin, kaikki nuo huntujen poimuihin piilotetut päät, joitten mustat silmät välähtelivät, sulivat kypressien alla olevien hautojen maalattujen ja kirjailtujen kivien kanssa yhteen. Tuo kaikki oli niin värikästä ja outoa, että sitä mieluummin olisi pitänyt jonkun itämaalaisen haltioituneen mielikuvituksen tuotteena kuin tosiasiana.

14.

Samuelin paluu toi hiukan iloa murheelliseen majaani. Onni hymyili minulle Peran rulettien ääressä, ja syksy on uhkea itämailla. Asun eräässä maailman ihanimmassa maassa, ja vapauteni on rajaton. Saatan mielinmäärin kuljeksia Euroopan tai Aasian rannikon kylissä, vuorilla ja metsissä. Monet ihmisparat eläisivät koko vuoden yhden ainoan päiväni vaikutelmilla ja selkkauksilla.

Suokoon Allah pitkää ikää sulttaani Abdul Hamidille, joka on herättänyt henkiin suuret uskonnolliset juhlat, nämä Islamin loistavat menot. Stambul on joka ilta valaistu, Bosporalla liekehtivät bengalitulet, nuo kuolevien itämaiden viimeiset valot, suurenmoiset taikanäytelmät, joita epäilemättä en milloinkaan enää saa nähdä.

Huolimatta valtiollisesta välinpitämättömyydestäni on myötämielisyyteni tämän kauniin onnettomuuteen tuomitun maan puolella, ja hiljalleen, huomaamattani tulee minusta turkkilainen.

15.

... Tietoja Samuelista: Hän on turkkilainen sattumalta, juutalainen uskonnoltaan ja espanjalainen kansallisuudeltaan.

Salonikissa oli hän jonkunlainen ryysyläinen, soutaja ja kantaja. Täällä, kuten sielläkin, harjoittaa hän ammattiaan satamassa. Koska hän on miellyttävämmän näköinen kuin muut on hänellä paljon työtä, ja hän saa hyviä päiväpalkkoja. Iltaisin syö hän rypäleitä ja leipäpalan ja palaa kotiin onnellisena oloonsa.

Ruletti ei enään tuota, ja olemme kovin köyhiä kumpikin, mutta niin huolettomia, että se korvaa kaiken, kylliksi nuoria hankkiaksemme ilmaiseksi tyydytystä, josta toiset maksavat hyvinkin paljon.

Samuel vetää jalkaansa kahdet reiäkkäät housut työhön mennessään. Hän kuvittelee, etteivät reiät satu päälletysten, ja että hän on oivallisessa puvussa.

Joka ilta poltamme me, kuten kunnon turkkilaiset ainakin, nargilhetamme turkkilaisen kahvilan plataanien alla, tai sitten menemme me varjokuvateatteriin katsomaan Karagunuz'ia, turkkilaista nukketeatteria, joka viehättää meitä. Elämme kaiken levottomuuden ulkopuolella, ja politiikka ei ole meitä varten.

Konstantinopolin kristittyjen keskuudessa on kuitenkin kauhu vallalla, ja Stambul on Peran asukkaiden mielestä pelon paikka; vain vavisten he astuvat siltojen yli.

16.

Ratsastin eilen Stambulin kautta mennäkseni Izedolin Alin luo. Oli suuri Bairam-juhla, itämainen tenhonäytelmä, Ramazanin viimeinen kuvaelma. Kaikki moskeijat oli valaistu, minaretit kimmelsivät korkeimpiin huippuihinsa saakka ja tulikirjaimista tehtyjä koranin säkeitä liehui ilmassa. Tuhannet ihmiset huutelivat yhtäaikaa, tykkien jylistessä, Allahin armoitettua nimeä. Juhlapukuinen kansa kuljetteli kaduilla tuhansittain tulia ja lyhtyjä, hunnutetut naiset kävelivät ryhmissä ympäriinsä, kultaan, hopeaan ja silkkiin puettuina.

Kierrettyämme Izedolin Alin kanssa koko Stambulin päädyimme tutkimuksissamme vihdoin erääseen esikaupungin maanalaiseen luolaan, missä tanssijattariksi puetut, nuoret aasialaispojat esittivät rivoja tansseja yleisölle, johon kuului kaikenlaisia ottomanisen oikeuden käsistä livahtaneita. Koska en viitsinyt katsoa näytelmän loppua, joka olisi kelvannut esitettäväksi Sodoman parhaina hetkinä, niin palasimme kotiin päivän koittaessa.

17.

_Karagueuz_.

Herra Karagueuzin seikkailut ja kujeet ovat huvittaneet turkkilaisia monta vuosisataa, eikä vieläkään mikään osoita, että tämän henkilön suosiminen olisi lopussa.

Karagueuzin ja vanhan ranskalaisen Polichinellen luonteessa on paljon yhtäläisiä piirteitä. Pieksettyään kaikkia, muun muassa vaimoansa, antaa hänelle vihdoin paholainen, Sheitan, selkään ja vie hänet lopuksi muassaan katselijoitten suureksi iloksi.

Karagueuz on joko pahvista tai puusta. Hän esiintyy katselijoille nukkena tai varjokuvissa, ollen yhtä hullunkurinen molemmissa tapauksissa. Hän keksii äänenpainoja ja kujeita, joita Guignol ei olisi aavistanutkaan, hyväilyt, joita hän suo rouva Karaguezille, ovat vastustamattoman hullunkurisia.

Karagueuzin päähän pälkähtää joskus kysellä katselijoitten mielipidettä ja väitellä yleisön kanssa. Sattuupa myös, että hän rohkenee päästellä hyvinkin sopimattomia piloja, ja tehdä kaikkien nähden sellaista, mitä kapusiinikin kauhistuisi. Turkissa käy sellainen päinsä, sensuurilla ei ole mitään sanottavaa, ja joka ilta näemme kelpo turkkilaisten, lyhty kädessä, vievän pieniä lapsia Karagueuzia katsomaan. Lasten täyttämille katsomoille esitetään täällä sellaista, mikä Englannissa saisi kaartilaisenkin punastumaan.

Sekin on vain muudan itämaalaisten merkillinen tapa, jonka perusteella tekisi mieli väittää, että muhamettilaiset ovat paljon turmeltuneempia kuin me, mikä on ehdottomasti väärä johtopäätös.

Karagueuz-teatterit avataan Ramazan-kuukauden ensimmäisenä päivänä, ja niissä käydään hyvin ahkerasti koko se kuukausi.

Kun kuukausi on loppunut puretaan ne kaikki ja viedään pois. Karagueuz palaa vuodeksi laatikkoonsa, eikä hänellä, millään tekosyylläkään, ole oikeutta tulla sieltä ulos.

18.

Perassa tulee ikävä ja muutan pois. Menen asumaan vanhaan Stambuliin, vieläpä Stambulin toiselle puolellekin, Eyoubin pyhään esikaupunkiin.

Siellä on nimeni Arif-Effendi; oikeaa nimeäni ja tointani ei kukaan tiedä. Kunnon muhamettilaisilla, naapureillani, ei ole aavistustakaan kansallisuudestani; mutta se on heistä yhdentekevää, ja minusta myös.

Olen siellä kahden tunnin matkan päässä _Deerhound'ista_, melkein maalla, majassa, joka kuuluu minulle yksin. Turkkilainen kortteli on mahdollisimman kirjava: Vilkasliikkeinen kyläkatu basaareineen, kahviloineen, telttoineen ja vakavine dervisheineen, jotka polttavat nalguilheitaan mantelipuitten alla. Tori, jota koristaa vanha, jykevä suihkulähde valkeasta marmorista, ja jolla toisensa kohtaavat kaikki taloista tulevat mustalaiset, temppuilijat ja karhuntanssittajat. Tällä torilla on yksinäinen maja, joka nyt on meidän.

Alakerrassa on kalkilla rapattu käyttämätön eteinen, joka on valkoinen kuin lumi. Me avaamme sen vain iltaisin nähdäksemme ennen maata menoamme, olisiko joku piiloutunut sinne. Samuel väittää, että siellä kummittelee.

Ensimmäisessä kerroksessa on minun huoneeni, jonka kolme ikkunaa ovat tuolle jo mainitulle torille päin. Samuelin pieni huone ja _haremlike_ ovat itään, Kultaiselle sarvelle päin.

Kun vielä nousemme kerroksen, olemme katolla, joka on tasainen, kuten Arabiassa. Sitä varjostaa viiniköynnös, joka valitettavasti kyllä on jo pahoin kellastunut marraskuun tuulessa.

Aivan majan vieressä on vanha kylämoskeija. Kun ystäväni muozzin nousee minareetiinsa, ja saapuu kattoni tasalle, niin lähettää hän minulle, ennen kuin hän laulaa rukouksensa, ystävällisen _salam'in_.

Näköala on kaunis täältä korkealta. Taustalla on Kultainen sarvi ja Eyoubin synkät maisemat, tuo pyhä moskea, joka marmorin valkoisena kohoaa salaperäisestä, satavuotisesta metsiköstään, ja sitten alakuloisia kukkuloita synkkine värivivahduksineen, johon on siroiteltu marmoria -- ääretön hautausmaa, oikea kuolleitten kaupunki.

Oikealla uurtelevat kullatut purret Kultaista sarvea. Koko Stambul näkyy pienoiskoossa. Moskeijat ovat kuin kietoutuneet toisiinsa, kuvut ja minareetit sekaantuvat.

Tuolta kaukaa näkyvä valkotaloinen kukkula on Pera, kristittyjen kaupunki, ja sen takana on _Deerhound_.

19.

Alakuloisuus valtasi mieleni tuossa tyhjässä majassa alastomina seinineen, ravistuneine ikkunoineen ja lukottomine ovineen. Se oli niin kaukana, muusta maailmasta, kaukana _Deerhound'ista_, ja perin epäkäytännöllinen...

20.

Samuel kulutti viikon pesemiseen, valkaisemiseen ja paperoimiseen. Naulautamme permannolle valkeita mattoja, jotka peittävät sen kokonaan -- puhdas ja mukava turkkilainen tapa. Uutimet ja punakukkaisella kankaalla peitetty leveä sohva täydentävät ensimmäistä, laadultaan perin vaatimatonta kalustoa.

Nyt on jo kaikki muuttunut. Huomaan mahdolliseksi tehdä kodin tästä majasta, johon kaikki tuulet puhaltavat, eikä se minusta enää olekaan niin kolkko. Kuitenkin tarvittaisiin sinne hän, joka on luvannut tulla; ja ehkäpä olenkin vain hänen takiaan eristäytynytkin maailmasta.

Eyoubissa olen kuin korttelin lempilapsi, ja Samuelistakin pidetään siellä hyvin paljon.

Aluksi ovat epäluuloiset naapurini ruvenneet rakastettavan kohteliaiksi vieraalle, jonka Allah heille lähetti, ja jossa kaikki on heille kovin arvoituksellista.

Kahden tunnin pituisen vierailun jälkeen selittää dervishi Hassan-Effendi vaikutelmansa näin:

-- Olet uskomaton mies, ja kaikki, mitä teet on kummallista! Olet hyvin nuori, tai ainakin näytät sellaiselta, ja elät niin omintakeisesti, etteivät edes täysi-ikäiset miehetkään voi olla sellaisia. Emme tiedä, mistä tulet, eikä sinulla ole minkäänlaista tunnettua ammattiakaan. Olet jo kurkistellut kaikkiin soppiin viidessä maanosassa. Tiedät paljon enemmän kuin kaikki ulemimme yhteensä. Muistat kaiken näkemäsi. Olet kahdenkymmenen, ehkäpä kahdenkolmatta ikäinen, ja ihmisikä ei riittäisi sinun salaperäiseen menneisyyteesi. Paikkasi olisi Peran eurooppalaisen seurapiirin ensirivissä, ja asetut Eyoubiin omituisen toverisi, juutalaisen maankiertäjän kanssa. Olet uskomaton mies, mutta katselen sinua mielelläni ja olen ihastunut, että elät keskuudessamme.

21.

Syyskuussa 1876.

_Surre-humayoun_ juhla. Hallitsijan lahjat lähtevät Mekkaan.

Joka vuosi lähettää sulttaani pyhään kaupunkiin aarteilla lastatun karavaanin.

Dolma-Bagtshe'n palatsista lähtenyt kulkue astuu laivaan Top-Hane'n laiturilta mennäkseen Aasian Ikutariin.

Sen etunenässä tanssivat arabialaiset tam-tam'in jyskäessä heilutellen ilmassa pitkiä keppejä, joiden ympäri on kiedottu kultanauhoja.

Kamelit astelevat raskaasti. Niillä on strutsin höyheniä päässä, ja selässä jalokivillä koristetut kultabrokadilaitteet. Noissa säiliöissä ovat kaikkein kalleimmat lahjat.

Töyhtöpäiset muulit kantavat kalifin muita lahjoja kullalla kirjailluissa silkkiarkuissa.

Ulemat, korkeat virkamiehet seuraavat ratsain, ja sotajoukot seisovat kunniakujana tien varrella.

Stambulista on Pyhään kaupunkiin neljänkymmenen päivän matka.

22.

Eyoub on hyvin kaamea paikka marraskuun öinä. Oudot mietteet ahdistivat ja täyttivät sydämeni ensimmäisinä, tässä yksinäisyydessä viettäminäni öinä.

Kun olin sulkenut oveni, pimeyden ensi kertaa vallatessa taloni, verhosi syvä alakuloisuus minut kuin paariliina.

Mieleeni juolahti mennä ulos ja sytytin lyhtyni. Stambulissa viedään seitsemän jälkeen vankilaan kaikki lyhdyttömät kävelijät.

Kello seitsemältä illalla on Eyoubissa kaikki suljettua ja hiljaista; turkkilaiset menevät maata auringon laskettua ja lukitsevat ovensa.

Jos valo siellä täällä piirtääkin katuun ikkunanristikot, niin älä katsele sinne. Tuo lamppu on kuolinlamppu, joka valaisee vain suuria turbaaneilla koristettuja ruumiskirstuja. Sinut kuristettaisiin tuon ristikkoikkunan edessä, eikä mikään ihmisapu sinua pelastaisi. Nuo aamuun saakka värisevät valot ovat ahdistavampia kuin pimeys.

Stambulissa on monessa kadunkulmassa noita ruumiitten asumuksia.

Ja tuolla, aivan lähellämme, missä katu loppuu, alkavat suuret hautausmaat, missä kuljeksii laumoittain pahantekijöitä. Ryöstettyään sinut hautaavat ne sinut siihen paikkaan turkkilaisen poliisin milloinkaan sekaantumatta asiaan.

Yövartija käski minun palaamaan majaani kysyttyään ensin ulkona oloni aihetta, joka tuntui hänestä aivan selittämättömältä ja hiukan epäilyttävältäkin.

Onneksi on noitten yövartioitten joukossa paljon kelpomiehiä, ja etenkin tämä, joka pian sai nähdä salaperäisiä tulo- ja menomatkoja, oli aina moitteettoman hienotuntoinen.

23.

"Saatat löytää toverin, mutta et milloinkaan uskollista ystävää."

"Vaikkapa kulkisit läpi kaiken maailman, et ehkä löytäisi ystävää."

_Vanhasta itämaisesta runosta_.

24.

_Loti sisarelleen Brigtburyssä_.

Eyoubissa 1876.

... Sydämeni aukaiseminen sinulle tulee yhä vaikeammaksi, koska minun ja sinun näkökannat loittonevat päivittäin yhä enemmän. Kristillinen aate oli jäänyt kauaksi aikaa piilemään sieluuni vielä silloinkin, kun en uskaltanut enää. Siinä oli hämärää, lohdullista viehätystä. Nyt on tuo tenho voima täydellisesti hävinnyt; en tunne mitään turhempaa, valheellisempaa ja mahdottomampaa.

Tiedäthän, minulla on ollut kauheita hetkiä elämässäni, olen kärsinyt syvästi.

Halusin mennä naimisiin; kerroinhan sen sinulle. Jätin sinun tehtäväksesi hakea nuori tyttö, joka olisi kotoisen kattomme ja vanhan äitimme arvoinen. Pyydän, ettet enää ajattele sellaista, tekisin onnettomaksi naisen, joka tulisi puolisokseni, ja jatkan mieluummin elämääni huvitellen...

Kirjoitan sinulle surullisessa majassani Eyoubissa. Seuranani on vain pieni Yussuf niminen poika, ja hänetkin olen totuttanut tottelemaan vain viittauksia, säästyäkseni puhumisen ikävyydeltä. Kulutan kotona tuntikausia puhumatta sanaakaan kenellekään elävälle olennolle.

Sanoin, etten usko kenenkään alttiuteen; se on totta. Minulla on eräitä ystäviä, jotka osoittavat sitä paljon, mutta en usko siihen. Samuel, joka poistui luotani, pitää ehkä kumminkin eniten minusta.

En kuitenkaan kuvittele mitään. Se on hänen puoleltaan vain lapsen suurta innostusta, joka haihtuu jonakin päivänä kuin savu.

Sinun ystävyyteesi, sisko, luotan jossakin määrin, -- tottumuksen tuloskohan sitten lienee, en tiedä, mutta pitäähän kumminkin johonkin uskoa. Jos on totta, että rakastat minua, niin sano, tai osoita se minulle... Minun on pakko liittyä johonkin. Jos se on totta, toimi niin, että saatan uskoa siihen. Tunnen maan pettävän jalkaini alla, tyhjyys avartuu ympärilläni, ja tunnen suurta hätää...

Niin kauan kuin saan pitää vanhan äitimme pysyn näennäisesti sinä, mikä nyt olen. Kun häntä ei enää ole, tulen sanomaan sinulle hyvästit, ja sitten häviän jättämättä jälkeäkään itsestäni...

24.

_Loti Plumkettille_.

Eyoub'issa marrask. 15 p:nä 1876.

Kaiken tuon itämaisen naamiopelin takana, joka verhoo elämäni, Arif-Effendinkin takana, on alakuloinen poika parka, joka usein tuntee sydämessään kuolettavaa kylmyyttä. On hyvin vähän ihmisiä, joitten kanssa tuo luonteeltaan perin suljettu nuorukainen joskus keskustelisi hiukan tuttavallisemmin -- mutta te olette sellainen. -- Teen mitä hyvänsä, Plumkett, onnellinen en ole; ei mikään neuvo saata sekoittaa ajatuksiani. Sydämeni on täynnä väsymystä ja katkeruutta.

Yksinäisyydessäni olen syvästi kiintynyt kulkuriin, jonka keksin Salonikin laitureilta, ja jonka nimi on Samuel. Hänen sydämensä on tunteikas ja vilpitön; rautaan juotettu hiomaton timantti, kuten Raoulde Nanzis vainaja olisi sanonut. Sitäpaitse hänen seuransa on lapsellista ja erikoista, ja minulla on vähemmän ikävä, kun hän on luonani.

Kirjoitan teille talvisen hämärän painostavalla hetkellä. Ympäristöstä ei kuulu muuta kuin muezzinin ääni, joka Allahin kunniaksi laulaa satavuotista valitustaan. Menneisyyden kuvat nousevat pistävän selvinä mieleeni, ympärilläni olevat esineet ovat uhkaavan ja murheellisen näköisiä, ja kysyn itseltäni, mitä minä oikeastaan olen tullut tekemään tänne Eyoubin kaukaiseen perukkaan.

Jospa vain hän olisi täällä, hän, Aziyadé!...

Odotan häntä aina, -- mutta voi! kuten sisareni Anna odotti minuakin.

Lasken verhot alas, sytytän lamppuni ja takkavalkean -- ympäristöni muuttuu ja ajatukseni sen mukana. Jatkan kirjettäni iloisen valkean edessä kiedottuna turkisviittaan, jalat paksulla turkkilaisella matolla. Hetkisen olen olevinani dervishi, mikä huvittaa minua.

Enpä juuri tiedä, mitä kertoisin teille elämästäni, Plumkett, huvittaakseni teitä. Aiheita on liiaksikin, mutta valinta on vaikea. Ja sitten, mikä on mennyttä se on mennyttä, eikä se kuulu enää meihin.

Useita rakastajattaria, joista en ole rakastanut yhtään, paljon äkkinäisiä käänteitä, paljon retkiä hevosella ja jalan kukkuloille ja laaksoihin. Kaikkialla näen tuntemattomia, tavallisia tai vastenmielisiä kasvoja, paljon velkoja-juutalaisia jäljessäni, kiireestä kantapäähän kullalla kirjailtuja pukuja, kuolemaa sielussa ja tyhjyyttä sydämessä.

Tänään, marraskuun 15 päivänä on tilanne tällainen:

On talvi; kylmä sade ja voimakas tuuli pieksävät surullisen majani ikkunoita. Ei kuulu muuta ääntä kuin niiden aiheuttama. Vanha turkkilainen lamppu riippuu pääni yläpuolella -- ainoa, joka tällä hetkellä palaa Eyoubissa. Eyoub on synkkää seutua, oikea Islamin sydän. Täällä on tuo pyhä moskea, missä sulttaanit vihitään. Tämän perin muhamettilaisen kaupunginosan ainoita asukkaita ovat vanhat hurjat dervishit ja pyhien hautojen vartijat.

Kerroin siis teille, että ystävämme Loti on yksin majassaan, tarkasti kiedottuna ketunnahkaiseen viittaan, ja paraillaan kuvittelemassa olevansa dervishi.

Hän on lukinnut kaikki ovensa, ja nauttii kodin itsekästä hyvinvointia, joka on sitä suurempi, koska tällaisessa myrskyssä olisi paha olla ulkona, tässä vaarallisessa, nurjamielisessä maassa.

Lotin huone, kuten kaikki erikoisen vanhat rakennukset, johtaa omituisiin, syvämietteisiin unelmiin. Sen veistellystä tammesta tehty katto on kai aikanaan suojannut omituisia vieraita ja nähnyt montakin murhenäytelmää.

Yleisvaikutelma on entisen kaltainen. Permanto katoaa paksujen mattojen alle, jotka ovat asunnon koko ylellisyys, ja turkkilaiseen tapaan otetaan kengät sisään tullessa pois jalasta, etteivät matot tahraantuisi. Hyvin matala sohva ja lattialla hujan hajan olevat tyynyt ovat melkein huoneen ainoana kalustona, johon itämaisten kansojen intohimoinen velttous on jättänyt merkkinsä. Seinille on ripustettu hyvin vanhoja aseita ja koristeellisia esineitä. Kaikkialle on maalattu Koraanin lauselmia haaveellisten eläinten ja kukkien keskelle.

Sivulla on _haremlik_, kuten turkkilaiset nimittävät naistensa asuntoja. Se on tyhjä. Sekin odottaa Aziyadé'ta, joka jo olisi luonani, jos hän olisi pitänyt lupauksensa.

Toinen pieni huone omani vieressä on myös tyhjä. Se on varattu Samuelille, joka on mennyt Salonikiin hankkimaan tietoja tuosta nuoresta vihreäsilmäisestä naisesta. Eikä häntäkään kuulu palaavaksi.

Jos hän ei saapuisikaan, ottaisi joku toinen näinä päivinä hänen paikkansa. Mutta vaikutus olisi aivan toinen. Rakastin häntä melkein, ja hänen vuokseen olen ruvennut turkkilaiseksi.

25.

_Lotin sisar kirjoittaa:_

Brightbury'ssa 1876.

Rakas veli!

Eilisestä alkaen vaivaa minua toivottomuus, johon kirjeesi minut saattoi... Tahdot kadota!... Jonakin päivänä, ehkä aivan lähitulevaisuudessa, jolloin rakas äitimme meidät jättää, tahdot sinä kadota ja hylätä minut ikuisesti. Hyvästi kaikki muistomme, unhoon menneisyytemme! -- Prizhtburyn vanha maja myydään, rakkaat esineet hajoavat, -- ja sinä et olisikaan kuollut... eläisit jossakin pahan pauloissa, jossakin tietymättömissä, missä tuntisin sinun vanhenevan ja kärsivän! Silloin itkisin sinua, silloin tietäisin, että tyhjyys on tällaista, alistuisin, kärsisin ja painaisin pääni käsiini.

Sanasi herättävät vastustukseni ja saavat sydämeni vuotamaan verta. Sinä tekisit sen siis, koska sen sanot, kylmin kasvoin, ja sydämin, koska selität seuraavasi kirottua kohtalokasta tietä, etkä suo minulle enää mitään sijaa elämässäsi... Sinun elämäsi on minun elämäni, minussa on soppi, jossa ei ole ketään... se on sinun paikkasi, ja kun sinä jätät minut, jää se tyhjäksi ja polttaa minua.

Olen kadottanut veljeni, tiedän sen jo. Se on vain ajan, ehkäpä vain muutaman kuukauden kysymys. Hän on menetetty ajaksi ja iankaikkisuudeksi, kuollut jo tuhat kuolemaa. Kaikki luhistuu ja kaikki särkyy. Tuossa hän on, tuo rakas lapsi, syöksymässä pohjattomaan rotkoon -- kuilujen kuiluun! Hän kärsii, häneltä puuttuu ilmaa, valoa ja aurinkoa. Mutta hän on voimaton. Hänen silmänsä ovat kiintyneet hänen jalkainsa juuressa ammottavaan syvyyteen. Hän ei nosta enää päätään, sillä hän ei voi, koska pimeyden ruhtinas sen kieltää... Joskus hän kuitenkin haluaa vastustaa. Hän kuulee kaukaisen äänen, joka on häntä lapsena tuutinut, mutta ruhtinas sanoo hänelle: "Valhetta, turhuutta, hulluutta!" Ja mitä tekee tuo sidottu, köytetty lapsi, verissään, huumautuneena rotkon pohjalla, opittuaan mestariltaan sanomaan hyvää pahaksi, niin, mitä hän tekee? Hän hymyilee.

Sinun kiusatussa, raskautetussa sielussasi ei mikään minua hämmästytä, ei edes Saatanan pilkallinen naurukaan, sillä niinhän piti käydäkin.

Oletpa menettänyt, veli parka, tuon kunnon kaipuunkin, josta puhuit. Et enää välitä tuosta lempeästä, vaatimattomasta pikku toverista, tuosta tuoreesta, hellästä ja sievästä äidistä lapsillesi, joita olisit rakastanut. Näen hänet tuolla, vanhassa salissa, vanhojen muotokuvien alla istumassa...

Turmelusta uhoava tuuli on kulkenut kaiken yli. Tuo veli, jonka sydän ei kuitenkaan voi elää ystävyydettä, joka sitä isoo ja janoo, hän ei enää välitä puhtaista tunteista. Hän vanhenee, mutta ei ole ketään häntä hellimässä ja hänen mieltään ilahduttamassa. Hänen rakastajattarensa nauravat hänelle -- eihän heiltä voi muuta pyytääkään -- ja silloin kuolee hän hyljättynä ja toivottomana.

Mitä onnettomampi, ahdistetumpi, sidotumpi ja luottavampi olet, sitä enemmän sinua rakastan. Oi, rakas veljeni, armaimpani, jospa taas palaisit elämään! Jospa Jumala sen tahtoisi! Jospa näkisit sydämeni murheen, ja tuntisit rukousteni lämmön!...

Mutta pelko, kääntymyksen harmi, kristillisen elämän kalpeat peikot! Kääntymys, mikä halpa sana!... Ikäviä saarnoja, mahdottomia ihmisiä, elotonta määräperäisyyttä, väritöntä kieltäymystä, säteetöntä ja sisällyksetöntä... _Kaanaan arkikieltä_... Saattaisiko tuollainen viehättää sinua? Kaikki tuo, näetkö, ei ole Jeesuksen oppia ja Jeesus, jonka tunnet, ei ole tuo säteilevä mestari, jota minä palvelen. Hän ei tuottaisi sinulle pelkoa, ei ikävää eikä eristystä. Kärsiessäsi oudosti ja tuntiessasi tuskaa, itkisi hän kanssasi.

Rukoilen joka hetki, rakas, muistosi ei ole milloinkaan niin täyttänyt sydäntäni... Tiedän, että uskot jonakin päivänä, menipä siihen sitten kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Ehkenpä kuunaan saa sitä tietääkään, -- ehkäpä kuolen pian, -- mutta toivon ja rukoilen aina!

Luulenpa, että kirjoitan aivan liikaa. Näin monta sivua! Sitä on raskas lukea! Rakkaani on alkanut kohotella olkapäitään. Tuleekohan päivä, jolloin hän ei enää lue kirjeitäni?...

26.

-- Ukko Kairullah, sanon, -- tuo minulle naisia!

Ukko Kairullah istuu edessäni maassa. Hän oli kumarassa kuin ilkeä vahinkohyönteinen; hänen terävä paljas päälakensa kiilsi lamppuni valossa.

Kello oli kahdeksan talviyönä, ja Eyoub oli pimeä ja hiljainen kuin hauta.

Ukko Kairullahilla oli kaksitoistavuotias, Josef niminen poika, joka oli kaunis kuin enkeli, ja vanhus kasvatti häntä jumaloiden. Lukuunottamatta tätä seikkaa oli hän mitä täydellisin roisto. Hän harjoitti kaikkia ammatteja, mitä vanha, rappeutunut juutalainen Stambulissa voi harjoittaa, ja etenkin erästä, joka oli saattanut hänet Yusbahi Suleimanin ja useiden muidenkin muhamettilaisten ystävieni tuttavaksi.

Häntä suvaittiin kuitenkin kaikkialla vain sen vuoksi, että monien vuosien kuluessa oli totuttu näkemään hänet. Kun hänet tavattiin kadulla sanottiin: "Päivää Kairullah!" ja vieläpä kosketettiin hänen karvaisten, suurten sormiensa päitäkin.

Kuultuaan pyyntöni mietti ukko Kairullah kauan ja vastasi:

-- Tällä hetkellä, herra Marketo, ovat naiset hyvin kalliita. Mutta onhan niitä halvempiakin huvituksia, joita voin tänä iltana tarjota teille, herra Marketo... Hiukan musiikkia; mikä epäilemättä miellyttäisi heitä.

Sanottuaan nämä arvoitukselliset sanat sytytti hän lyhtynsä, otti turkkinsa ja kenkänsä, ja katosi.

Paolta tuntia myöhemmin kohosi huoneeni ovi verho ja sisään astui kuusi juutalaisnuorukaista, jotka oli puettu punaisiin, sinisiin, vihreihin ja keltaisiin turkisviittoihin. Heidän seurassaan oli Kairullah muutaman toisen vanhuksen kanssa, joka oli vieläkin iljettävämpi. Kaikki istuutuivat permannolle syvään kumarrellen, mutta minä pysyin välinpitämättömänä ja liikkumattomana kuin egyptiläinen jumala.

Lapsilla oli pienet keltaiset harput, joiden kielillä he alkoivat juoksutella kissankultaisilla sormuksilla varustettuja sormiaan. Näin syntyi omituista soittoa, jota kuuntelin vaieten muutamia minuutteja.

-- Miellyttävätkö he teitä, herra Marketo? kysyi vanha Kairullah korvaani kuiskaten.

Olin jo käsittänyt, mistä oli kysymys, enkä osoittanut minkäänlaista hämmästystä. Minua vain huvitti jatkaa tätä inhimillisen alennustilan tutkimista.

-- Ukko Kairullah, sanoin, poikasi on kauniimpi kuin nämä...

Kairullah mietti hetkisen ja vastasi sitten:

-- Voimmehan puhua asiasta huomenna, herra Marketo.

--... Kun olin karkoittanut koko joukon kuin saastaisen eläinlauman, näin ukko Kairullahin pitkulaisen pään taas pistävän esiin hänen kohottaessaan ääneti oveni verhoja.

-- Herra Marketo, sanoi hän, säälikää minua. Asun hyvin kaukana, ja luullaan, että minulla on rahoja. Olisi parempi, jos tappaisitte minut omin käsin kuin ajaisitte minut ulos tällä hetkellä. Antakaa minun nukkua jossakin nurkassa majassanne, ja vannon lähteväni ennen päivän nousua.

Minulta puuttuu rohkeutta lähettää ulos tuo vanhus, joka olisi kuollut siellä kylmään ja pelkoon, vaikka ei kukaan olisi häntä tappanutkaan. Tyydyin osoittamaan hänelle nurkan, johon hän kyyristyi kokoon kylmäksi yöksi, kietoutuen, kuten vanha siira, likaiseen turkkiinsa. Kuulin hänen vapisevan. Ankara yskä kohosi hänen rinnastaan kuin korina, ja hän säälitti minua niin, että nousin ylös, ja heitin maton hänen peitteekseen.

Heti kun taivas näytti valkenevan käskin häntä poistumaan neuvoen, ettei hän enää näyttäytyisi ovellani eikä missään sattuisi tielleni.

III.

Kahden Eyoubissa.

1.

Eyoubissa, joulukuun 4 p:nä 1876.

Minulle sanottiin: "Hän on saapunut!", ja jo pari päivää olen elänyt odotuksen kuumeessa.

-- Tänä iltana, sanoi Kadidja, tuo vanha neekerinainen, joka Salonikissa oli Aziyadén seurassa venheessä, ja uskalsi henkensä emäntänsä vuoksi. -- Tänä iltana tuo vene hänet Eyoubin laituriin, majasi luo.

Minä odotin jo kolmatta tuntia.

Päivä oli ollut kaunis ja valoisa. Liike Kultaisella sarvella oli erikoisen vilkasta. Päivän mailleen mennessä laski tuhansia veneitä Eyoubin laituriin tuoden tähän rauhaisaan sopukkaan turkkilaiset, jotka asioittensa vuoksi olivat olleet Konstantinopolin väkirikkaissa keskuksissa, Galatassa tai suuressa basarissa.

Koska minut alettiin jo tuntea Eyoubissa, niin sanoi moni:

-- Hyvää iltaa, Arif, mitä te nyt odotatte? Tiedettiin kyllä, ettei nimeni suinkaan ollut Arif, ja että olin länsimailta tullut kristitty, mutta itämaiset puuhailuni eivät säikyttäneet ketään, ja minua mainittiin kaikesta huolimatta valitsemallani nimellä.

2.

Portia! taivaan tähti! Portia! Kätesi, saavun!

_(Alfred de Musset.)_

Aurinko oli laskenut pari tuntia sitten, kun viimeinen vene lähestyi yksin Ayar-Kapu'sta päin. Samuel souti. Hunnutettu nainen istui perässä olevilla patjoilla. Tunsin hänet.

Kun he saapuivat, oli moskeijan tori jo tyhjä ja yö kylmä.

Tartuin hänen käteensä mitään puhumatta ja vein hänet juosten taloa kohti, unohtaen Samuel paran ulos...

Ja kun mahdoton uneni oli toteutunut, kun hän oli täällä, häntä varten varustetussa huoneessa, kahden kanssani, kahden raudoitetun oven takana, saatoin vain vaipua hänen eteensä syleillen hänen polviaan. Tunsin, että olin kaivannut häntä hurjasti; olin kuin murtunut.

Silloin kuulin hänen äänensä. Ensi kertaa hän puhui, ja minä ymmärsin -- vielä outo ihastus! Muistamatta enää sanaakaan turkinkieltä, jota olin häntä varten oppinut, vastasin hänelle vanhalla englanninkielellä sekavia seikkoja, joita en itsekään käsittänyt.

-- _Severim seni, Loti!_ (Rakastan sinua, Loti, sanoi hän.)

Muutkin kuin Aziyadé olivat sanoneet minulle nämä ikuiset sanat. Mutta tämä rakkauden heleä soitto sattui ensimmäistä kertaa korviini turkin kielellä. Suloinen soitto, jonka olin unohtanut. Onko tosiaankin, mahdollista, että kuulen sen taas niin lämpimänä kumpuavan nuoren naisen puhtaan sydämen pohjalta, että minusta tuntuu kuin en olisi milloinkaan sitä kuullutkaan, ja että se väreilee kuin taivainen laulu väsähtyneessä sielussani...

Silloin kohotin hänet syliini, asetin hänen päänsä valoon katsellakseni häntä ja sanoin kuin Romeo:

-- Sano se vielä kerran!

Aloin puhella hänelle kaikenlaista, mitä hän saattoi ymmärtää. Puhelukykyni palasi turkkilaisten sanojen mukana, ja kysyin häneltä tuhansia seikkoja sanoen:

-- Vastaa minulle!

Hän katseli minua haltioissaan, mutta huomasin, että hänen ajatuksensa olivat muualla, ja puhuin tyhjyyteen.

-- Etkö ymmärrä minua, Aziyadé?

-- En, vastasi hän.

Ja hän sanoi minulle vakavalla äänellä seuraavat suloiset ja hurjat sanat:

-- Tahtoisin syödä sinun huuliesi sanat! _Senin laf yemek isterim!_ (Tahtoisin syödä sinun äänesi kaiun!)

3.

Eyoubissa, syyskuussa 1876.

Aziyadé puhuu vähän, hymyilee usein, mutta ei naura milloinkaan. Hänen askeleensa ovat äänettömät, hänen liikkeensä notkeat, aaltoilevat, rauhalliset ja kuulumattomat. Sellainen on tuo pieni salaperäinen henkilö, joka useimmiten katoaa auringon noustessa, ja jonka yö tuo muassaan _djuu'ien_ ja aaveitten ollessa liikkeellä.

Hän on kuin näky, ja tuntuu siltä kuin hän loisi hohdetta paikkoihin, joiden kautta hän kulkee. Hänen lapsellisen, vakavan päänsä ympäriltä hakee sädekehää, ja siinäpä se onkin, kun valo sattuu pieniin, käsin koskemattomiin, kampausta tottelemattomiin hiuksiin, jotka suloisesti ympäröivät hänen poskensa ja otsansa.

Hän pitää noita pikku hiuksia hyvin sopimattomina, ja häneltä menee tunti joka aamu koettaessaan, aivan onnistumatta, saada ne taipumaan. Hänen kaksi tärkeintä tointansa ovat tuo puuha ja kynsien oranssinpunaisiksi värjääminen.

Hän on laiska, kuten kaikki Turkissa kasvatetut naiset. Kuitenkin osaa hän koruompelua, tehdä ruusuvettä ja kirjoittaa nimensä. Hän kirjoittaa sen kaikkialle seiniin, vakavana, kuin tärkeäkin toimi olisi kysymyksessä, ja tylsyttää kaikki kynäni siinä hommassa.

Aziyadé ilmaisee minulle ajatuksensa pikemmin silmillään kuin suullaan. Hänen ilmeensä ovat merkillisen monenlaisia ja vaihtuvia. Hän on niin taitava katseen ihmekielessä, että hän saattaisi puhua vieläkin vähemmän tai olla kokonaan puhumatta.

Joskus hän vastailee eräisiin tilanteihin laulamalla turkkilaisten laulujen kohtia, ja tuossa otteiden käyttämistavassa, joka kuulostaisi typerältä eurooppalaisen naisen suusta, piilee outo itämainen tenho.

Hänen äänensä on matala, vaikka hyvin nuori ja tuore. Muuten hän puhuukin aina melko hiljaa ja turkin kielen vahvat suhuäänteet tekevät hänen puheensa soinnun karkeaksikin.

Aziyadé on kahdeksan- tai yhdeksäntoista vuotias. Hän kykenee itsestään, aivan äkkiä, tekemään äärimmäisen rohkeita päätöksiä, ja seurata niitä sitten, maksoi mitä hyvänsä, kuolemaan saakka.

4.

Kun ennen Salonikissa täytyi panna alttiiksi Samuelin ja minun henki saadakseni viettää tunninkin Aziyadén seurassa, olin uneksinut tuon mielettömän unen: -- asua hänen kanssaan jossakin itämailla, piiloisessa sopessa, minne Samuelkin tulisi mukaamme. Olen vähitellen toteuttanut tuon unen, joka on vastainen koko muhamettilaiselle näkökannalle, ja siis mahdoton kaikissa suhteissa.

Konstantinopoli oli ainoa paikka, missä sellaista saattoi yrittää. Se on oikea ihmiserämaa, niinkuin Parisi ennen, useitten suurien kaupunkien kokoomus, missä jokainen tarkastuksetta elää mielensä mukaan -- missä samalla kertaa saattaa edustaa monta eri henkilöä yhtä aikaa: Loti, Arif, Marketo.

... Puhaltakoon talvinen tuuli, puistelkoon joulukuun puuskat oviemme saranoita ja ikkunoittemme ristikoita!

Raskaitten rautatelkien, ladattujen aseiden, turkkilaisen kodin loukkaamattomuuden suojelemina, kuparisen hiilimaljan ääressä on meillä, pikku Aziyadé, hyvä olla.

5.

_Loti sisarelleen Brightburyssä_.

Rakas, pikku sisko!

Olen ollut kova ja kiittämätön, kun en ole kirjoittanut sinulle aikaisemmin. Olen tehnyt sinulle paljon pahaa. Sanot niin, ja uskon sen. Pahaksi onneksi ajattelin kaikkea, mitä kirjoitin, ja sellainen on mielipiteeni vieläkin. En mahda enää mitään pahalle, jota olen sinulle tehnyt. Olen vain ollut väärässä, kun annoin sinun katsahtaa sydämeni syvyyteen, mutta sinä tahdoit sellaista.

Uskon, että rakastat minua; kirjeesi osoittaisivat sen muitten todistusten puutteessa. Minäkin rakastan sinua, tiedäthän sen.

Minun tulisi ryhtyä harrastamaan jotakin, sanot, jotakin hyvää ja kunnollista, oikein sydämen pohjasta. Mutta onhan minulla hyvä, vanha äitini. Hän on nyt elämäni tarkoitus, määrä, jonka olen itselleni asettanut. Hänen tähtensä olen olevinani iloinen ja rohkea. Hänen takiansa pidän yllä olemassaoloni myönteistä ja järkevää puolta, pysyn Lotina, meriupseerina.

Olen samaa mieltä kuin sinäkin. En tunne vastenmielisempää oliota kuin vanha irstailija, joka liikkuu väsymyksen ja tuhlauksen välillä, ja jonka kaikki hylkäävät. Mutta sellaista minusta ei tule. Kun en enää ole nuori, terve ja rakastettu, silloin katoan.

Sinä vain et ole ymmärtänyt minua. -- Kun katoan, olen kuollut.

Palatessani ponnistan voimani äärimmilleen teidän molempien, etenkin sinun takiasi. Kun taas olen teidän parissanne muuttuvat ajatukseni. Jos valitsette minulle nuoren tytön, jota rakastatte, koetan minäkin häntä rakastaa, ja pysyä teidän rakkautenne vuoksi tuossa tunteessa.

Koska olen puhunut sinulle Aziyadésta, voin kyllä sanoa, että hän on saapunut. -- Hän rakastaa minua koko sielustaan, enkä voi tehdä päätöstä, eroanko hänestä milloinkaan. -- Samuelkin on palannut. Molemmat ympäröivät minut niin suurella rakkaudella, että unhotan menneisyyden ja kiittämättömät, -- ehkäpä hiukan poissa olevatkin.

6.

Vähitellen on Arif-Effendin vaatimaton talo tullut ylelliseksi: persialaisia mattoja, Smyrnan verhoja, fajanssiastioita, aseita. Kaikki nuo esineet ovat tulleet yksitellen, ei suinkaan vaivattomasti, ja tuo hankkimistapa lisää niiden tenhoa.

Ruletti on hankkinut siniset, punaisilla ruusuilla reunustetut satiinipeitteet, haaremitavarat. Ja ennen alastomat seinät on nyt verhottu silkillä. Tämä yksinäiseen tölliin kätketty ylellisyys tuntuu haaveelliselta näyltä.

Aziyadékin tuo melkein joka ilta uusia esineitä. Abeddin-Effendin talo on kafarnaum, täynnä vanhoja, arvokkaita tavaroita, ja naisilla on lupa, sanoo hän, lainata hiukan isännän yltäkylläisyydestä.

Hän ottaa kaiken takaisin, kun unelma on loppunut, ja kaikki minulle kuuluva myydään.

7.

Kuka antaa minulle jälleen elämäni itämailla, vapaan elämäni taivasalla, pitkät määrättömät retkeni ja Stambulin hälinän?

Lähteä aamulla Atmeidamista päätyäkseen illalla Eyoubiin, kierrellä moskeijoita rukousnauha käsissä, pysähtyä kaikkiin kahviloihin, hautakumpujen luo, kylpylöihin ja toreille, juoda turkkilaista kahvia pienen pienistä, sinisistä vaskijalkaisista kupeista, istua auringon paahteessa, huumautua hiljaa narguilhen savusta, puhutella ohimennessä dervishejä tai kulkijoita, olla itsekin tuon liikunnon ja valon täyttämän taulun osana, olla vapaa, huoleton ja tuntematon, ja ajatella, että kaikkein rakkain odottelee iltaisin kotona.

Kuinka miellyttävä matkatoveri olikaan pieni Ahmet, iloinen ja uneksiva, kansan lapsi ja ylenmäärin runollinen, poikanen, joka nauroi joka hetki ja oli altis kuolemaan saakka.

Taulu synkkenee sitä mukaa kuin tunkeudumme vanhaan Stambuliin, kun lähestymme Eyoubin pyhää korttelia ja suuria hautausmaita. Vielä näkyy Marmarameren sininen selkä vilahduksittain, saaret tai Aasian vuoret, mutta kulkijoita on vähän ja majat surullisia;. -- kaikella on vanhuuden ja salaperäisyyden leima -- ja ulkonaiset esineet kertovat hurjia tarinoita vanhasta Turkista.

On useimmiten täysi yö, kun saavumme Eyoubiin aterioituamme missä sattuu, jossakin pienessä turkkilaisessa ruokalassa, missä Ahmet itse tarkastaa ruokavarojen puhtauden ja valvoo valmistusta.

Sytytämme lyhtymme palataksemme kotiin -- tuohon pieneen ja piiloisaan rauhanmajaan, jonka kaukaisuudessakin piilee viehätystä.

8.

Ystäväni Ahmet on kaksikymmenvuotias hänen vanhan isänsä Ibrahimin laskun mukaan, kaksikymmentä kaksi, jos kysymme hänen iäkkään äitinsä Fatman mieltä. Turkkilaiset eivät milloinkaan tiedä ikäänsä. Ruumiillisesti hän on hullunkurisen näköinen poikanen, pieni vartaloinen, mutta jäntevä. Tietämätön saattaisi olettaa, että hän, kalpeitten ja ruskettuneitten kasvojensa vuoksi, olisi heikko terveydeltään. Hänellä on pieni kotkannenä, hyvin pieni suu, pienet silmät, jotka vuoroin kuvastelevat sydämellistä surumieltä, vuoroin taasen kipinöivät iloa ja sukkeluutta. Kaiken kaikkiaan herättää hän mielenkiintoa erikoisuudellaan.

Omituinen poika, iloinen kuin lintu. Hänellä on mitä hullunkurisimpia ajatuksia, jotka hän ilmaisee aivan uudella tavalla; hänen käsityksensä rehellisyydestä ja kunniasta ovat aivan liioiteltuja. Hän ei osaa kirjoittaa, ja viettää elämänsä hevosen selässä. Hänen sydämensä on yhtä avoin kuin hänen kätensäkin: puolet ansiostaan hän jakaa kadun kerjäläisille. Kaksi hevosta, joita hän vuokraa tarvitseville, ovat hänen koko omaisuutensa.

Ahmetilla meni pari päivää saadakseen tietää, kuka olin, ja hän lupasi pitää salassa tietonsa sillä ehdolla, että hän tulevaisuudessa saisi kuulua tuttavapiiriini. Vähitellen asettui hän ystäväkseni ja otti paikkansa lieden ääressä. Aziyadén palvelevana ritarina Ahmed on mustasukkainen hänen vuokseen, mustasukkaisempi kuin hän itse, ja väijyy minua tässä suhteessa vanhan poliisin taidolla.

-- Ota minut palvelijaksesi, sanoi hän eräänä päivänä, -- tuon pienen Yussufin sijaan, joka on likainen ja varastaa. Maksat minulle saman kuin hänellekin, jos haluat jotakin maksaa. Olen kyllä vain palvelija pilan vuoksi, mutta saisin asua talossasi, ja se on hauskaa.

Yussuf sai lähteä seuraavana päivänä ja Ahmet otti haltuunsa hänen paikkansa.

9.

Kuukautta myöhemmin tarjosin Ahmetille, joka on kuin itse kärsivällisyys, kahden medjidien palkan. Hän suuttui hurjasti ja rikkoi kaksi ruutua, jotka hän seuraavana päivänä korjautti omalla kustannuksellaan. Palkkakysymys järjestyi tällä lailla.

10.

Muistan, kun hän eräänä iltana seisoi huoneessani jalkaa polkien:

-- _Sen tshok skeytan, Loti!... Anladum seni!_ Olet aika paholainen, Loti! Olet aika viekas! En ymmärrä, mikä olet!

Hänen käsivartensa vaappui kiukkuisesti laajan, valkean hihan liehuessa. Hänen pieni päänsä tanssitti hurjasti fetsin silkkitupsua.

Hän oli sopinut tästä Aziyadén kanssa, saadakseen minut jäämään, ja tarjosi minulle puolet omaisuudestaan, toisen hevosensa, mutta minä kieltäydyin nauraen. Sen vuoksi olin _Tsolc skeytan_ ja käsittämätön.

Tästä illasta alkaen pidin hänestä sydämeni pohjasta.

Pikku rakas Aziyadé! Hän oli tuhlannut houkutuksiaan ja kyyneleitään saadakseen minut jäämään Stambuliin. Lähtöni aavistus kulki kuin musta pilvi hänen onnensa yli.

Ja koetettuaan kaikkensa virkkoi hän:

-- _Benim djan senin, Loti!_ (Sieluni on sinun, Loti!) Olet jumalani, veljeni, ystäväni, armaani! Kun lähdet, häviää Aziyadékin. Hänen silmänsä sulkeutuvat, Aziyadé kuolee. Tee nyt mitä haluat, _sinä, joka tiedät_.

_Sinä, joka tiedät_, kääntämätön lause, joka tarkoittaa jokseenkin seuraavaa: "Olen vain pieni tyttö parka, joka en kykene ymmärtämään sinua. Alistun päätökseesi ja jumaloin sinua."

-- Kun olet lähtenyt, menen kauas vuorille ja laulan sinulle lauluani:

Sheytaular djinler, Kaplaular, duhmanlar, Ars'andar, j.n.e.

(Kulkekoot paholaiset, djuumit, tiikerit, leijonat, vihamiehet, kaukana ystävästäni...)

-- Menen kuolemaan nälkään vuorille laulaen lauluani sinulle.

Sitten seurasi laulu, jonka hän joka ilta lauloi pehmeällä äänellään, pitkä yksitoikkoinen laulu, jonka poljento oli outo ja ääniasteikko mahdoton, päätyen surulliseen itämaiseen loppuun.

Poistuttuani Stambulista ja erottuani ikuisesti hänestä, kuulen, vielä varmaankin öisin Aziyadén laulun.

11.

_Lotin sisar kirjoittaa_.

Brightburyssä, joulukuussa 1876.

Rakas Veli!

Olen lukenut kirjeesi moneen kertaan! Siihen sisältyy kaikki, mitä tällä hetkellä voin pyytää, ja nyt voin sanoa kuin sunamiitti nähdessään poikansa vainajana: "Kaikki käy hyvin!"

Sydän parkasi on täynnä ristiriitoja, kuten kaikki ahdistetut sydämet, jotka hakevat, löytämättä mitään. Huudahtelet toivottomuudesta, sanot, että kaikki liukuu käsistäsi. Vetoat kiihkeästi hellyyteeni, ja kun sitä sinulle vakuutan yhtä lämpimästi, huomaan, että _unohdat poissaolevat_. Olet niin onnellinen tuolla itämaiden kolkassa, että toivoisit tuon Eedenin kestävän ikuisesti. Mutta kas, minäpä olenkin tuo pysyvä, muuttumaton; minut sinä tapaat, kun unhotat nuo suloiset hullutukset antaaksesi sijaa toisille, ja ehkäpä tulevaisuudessa pidät sitä tärkeämpänä kuin luuletkaan.

Rakas veli, olet minun, olet Jumalan, olet meidän. Tiedän, että sinä jonakin päivänä, ehkäpä hyvinkin pian, taas saavutat rohkeutta, luottamusta ja toivoa. Saat nähdä, kuinka suloinen ja hellä, kallis ja hyvää tekevä tuo _erehdys_ on! Oi, tuhannesti siunattu valhe, tuo, joka saa minut elämään ja kuolemaankin kaipauksetta, pelotta!... joka on johtanut maailmoita vuosisatoja, marttyyrien luoja luo suuria kansojakin, muuttaa murheen riemuksi ja huutaa kaikille: "Rakkautta vapautta ja armeliaisuutta!"...

12.

Tänään, joulukuun 10 p:nä kävin _padishah'in_ luona.

Kaikki oli lumivalkoista Dalma-Baztshe'n palatsin pihoilla, maaperäkin. Käytävät, kivitys ja portaat olivat marmorista. Sulttaanin henkivartiat tulipunaisissa, soittajat sinisissä, kullalla kirjailluissa, lakeijat omenan keltaisissa, kapusiininkeltaisin puunoksin koristelluissa puvuissaan kuvastuivat jyrkästi tuota outoa valkeutta vasten.

Palatsin ulkoreunat ja räystäät ovat lokki-, kuikka- ja haikaraperheitten pesimäpaikkoina.

Sisällä vallitsi suuri loisto.

Peitsenkantajat muodostivat kujan, seisten portaikoissa liikkumattomina suurten hattutöyhtöjensä alla kuin kullatut muumiot. Henkivartioupseerit, puettuina kuin sadun Aladdin, komentivat heitä merkeillä.

Sulttaani oli vakava, kalpea, väsynyt ja raukea.

Vastaanotto oli lyhyt, tehtiin syviä tervehdyksiä, ja vetäydyttiin sitten pois takaperin, maahan saakka kumarrellen.

Kahvia tarjottiin suuressa salissa, josta on näköala Bosporolle.

Palvelijat sytyttivät kahden jalan pituiset, ambraimukkeiset kullalla koristellut piippumme, joitten pesät lepäsivät hopeatarjottimilla.

_Zarf'it_ (kahvikuppien jalat) olivat siselöityä hopeaa. Niihin oli upotettu suuria, ruusun muotoisiksi hiottuja timantteja ja kalliita kiviä.

13.

Turhaan saisi koko Islamin maailmasta hakea onnettomampaa puolisoa kuin vanha Abbendin-Effendi on. Ukko on aina poissa, aina Aasiassa. Hänellä on neljä vaimoa, joista vanhin on kolmenkymmenenikäinen, neljä vaimoa, jotka, ihme kyllä, ovat yhtämieltä kuin taitavat veijarit, ja salaavat yksissä tuumin toistensa kolttoset.

Aziyadéakaan ei liioin pidetä halpana, vaikka hän onkin monta vuotta toisia nuorempi ja kaunein, eivätkä vanhemmat ilmaise häntä.

Hän on muuten heidän vertaisensa, koska hänelle on menoilla, joiden tärkeyttä en tiedä, annettu _puolison_ ja _rouvan arvo_, kuten noille toisillekin.

14.

Sanoin Aziyadélle:

Mitä teet herrasi luona? kuinka kulutatte pitkät päivät haaremissa?

-- Minäkö? vastasi hän. Ikävöin ja ajattelen sinua Loti, katselen kuvaasi, koskettelen hiuksiasi tai leikittelen sinulle kuuluvilla esineillä, joita vien mukaani täältä seurakseni.

Jonkun hiusten tai kuvan omistaminen oli Aziyadésta merkillinen seikka, jota hän ei minutta olisi milloinkaan tullut ajatelleeksi. Se oli aivan vastaista hänen muhamettilaiselle käsitykselleen, _giaur'in_ keksimä uutuus, jossa hän löysi eräänlaiseen kammoon sekaantunutta tenhoa.

Hänen täytyi rakastaa minua paljon salliakseen minun ottaa hiuksiaan. Ajatus, että hän saattaisi äkkiä kuolla, ennenkuin ne olisivat kasvaneet, ja joutua toiseen maailmaan uskottoman leikattua suuren kiharan aivan juuria myöten, sai hänet värisemään.

-- Mutta, kysyin vielä, -- mitä puuhasit ennen minun Turkkiin tuloani?

-- Silloin, Loti, olin melkein pikku tyttö. Kun näin sinut ensi kerran, oli Turkin kymmenen kuuta vaihtunut tulostani Abbeddinin haremiin, ja minulla ei vielä ollut ikävä. Pysyin huoneessani, istuin sohvallani savukkeita tai hatshishia poltellen, pelasin korttia palvelijattareni Enninehin kanssa, tai kuuntelin mustien ihmisten maasta hyvin hullunkurisia juttuja, joita Kadidja osaa mainiosti kertoa.

"Fenzile-hamun opetti minulle koruompelua, ja sitten kävimme vierailulla toisten haremien naisten luona, ja otimme itsekin vieraita vastaan.

"Olihan meidän sitten palveltava isäntäämmekin, ja saimme käydä ajelemassakin. Miehemme vaunut kuuluivat meille vuoropäivinä, mutta meistä oli hauskempaa ajella yhdessä, ja järjestimme matkamme siten.

"Me tulemme verrattain hyvin toimeen keskenämme.

"Fenzile-hamun, vanhin ja arvokkain haremin nainen pitää minusta paljon. Besme on riidanhaluinen ja suuttuu joskus aikalailla, mutta hänet saa helposti tyyntymään, eikä hänen vihansa kestä kauan. Aisha on ilkein meistä kaikista, mutta hän tarvitsee kaikkia ja katsoo sormiensa läpi, sillä hän on syyllisin meistä kaikista. Hän on kerran uskaltanut tuoda rakastajan huoneeseensakin."

Minäkin olin uneksinut Aziyadén asuntoon pääsemisestä saadakseni edes käsityksen paikasta, missä rakkaani vietti päivänsä. Olimme puhuneet paljon tuosta suunnitelmasta, jonka johdosta Fenzilé-hamumiltakin oli kysytty neuvoa, mutta emme olleet toteuttaneet sitä, ja kuta enemmän tutustuin Turkin tapoihin, sitä paremmin huomaan, että yritys olisi ollut mieletön.

-- Haremiamme, jatkoi Aziyadé, -- on kaikkialla kehuttu mallilaitokseksi yhteisen kärsivällisyytemme ja välillämme vallitsevan hyvän sovun takia.

Surkea esikuva kaikissa tapauksissa!

Onko Stambulissa paljonkin sellaisia?

Paha puikahti sinne aluksi sievän Aisha-hanumin välityksellä. Tartunta edistyi kahdessa vuodessa niin nopeasti, että vanhuksen talo on nyt vain vehkeilypesä, jossa palvelijat ovat mukana pelissä. Tuo suuri, hyvin ristikoitu ja ankaran näköinen häkki on tullut jonkunlaiseksi taikakaapiksi, salaisine ovineen ja piiloportaineen. Vangitut linnut saattavat rankaisematta pujahtaa sieltä, ja lennellä mille ilman suunnille vain haluavat.

15.

Stambul'issa, joulukuun 25 p:nä 1876.

Jouluyö on kaunis, kirkas, tähdikäs ja kylmä.

Kello yksitoista lähden Funduklin vanhan moskean luona olevasta _Deerhound'ista_. Kirkon puolikuu kimmeltää valoisassa yössä.

Ahmet odottaa minua, ja alamme lyhdyt kädessä nousta Peran rinnettä, turkkilaisen kaupunginosan kummallisia katuja pitkin.

Koirat tappelevat kuin hullut. Luulisi kulkevansa Gustave Doré'n kuvittaman sadun mailla.

Minut on kutsuttu kristittyjen kaupunginosaan viettämään samanlaista joulujuhlaa kuin kotimaan kaikissa kolkissa vietetään.

Oi, lapsuuteni jouluöitä... mikä suloinen muisto niistä on säilynytkin!

16.

_Loti Plumkettille_.

Eyoubissa, syysk. 27 p:nä 1876.

Paras Plumkett!

Nyt tämä Turkki-parka julkaisee perustuslakinsa. Minne olemme menossa? kysyn teiltä; ja milloin olemme viimeksi nähneet päivänvalon? Perustuslaillinen sulttaani! Sehän vie harhaan kaikki käsitykset, joita minulla sellaisista ihmisistä oli.

Eyoubissa ollaan tyrmistyneitä tapauksen johdosta. Kaikki kunnon muhamettilaiset tuumivat, että Allah on heidät hylännyt, ja että padishah on tullut hulluksi. Minä, joka pidän pilana kaikkea vakavaa ja etenkin politiikkaa, olen sitä mieltä, että erikoisuuteensa nähden menettää Turkki paljon uuden järjestelmän sovittelussa.

Istuin tänään eräitten dervishien kanssa Soliman Loistavan hautakappelissa. Puhuimme hiukan politiikasta kaiken aikaa Koraniin vedoten, ja olimme sitä mieltä, ettei tuo uusi hallitsija, joka kuristutti poikansa Mustafan omien silmiensä edessä, eikä hänen puolisonsa Roxelanekaan, joka keksi kiverän nenän, olisi hyväksynyt perustuslakia. Parlamentaarinen hallitustapa vie Turkin turmioon; se on eittämätöntä.

17.

Stambul'issa syysk. 27 p:nä.

_7. Zi-il-iddja_, v. 1293 paon jälkeen.

Välttääkseni sadekuuroa menin erääseen turkkilaiseen kahvilaan Bajasidin moskean luona.

Kahvilassa oli vain vanhoja turbaneja ja vanhoja valkoisia partoja. Vanhukset (_kadjibaba_) istuivat lukien päivälehtiä tai katselivat savuttaneiden ruutujen läpi kulkijoita, jotka juoksivat sadetta pakoon. Raekuuron yllättämät turkkilaiset naiset juoksivat niin nopeasti kuin heidän tohvelinsa ja liukkaat puukenkänsä sallivat. Kadulla oli aika sekamelska, tyrkittiin ja tuupittiin veden valuessa virtanaan.

Katselin ympärilläni olevia vanhuksia. Heidän pukunsa ilmaisivat yksityiskohtaista pyrkimystä vanhan hyvän ajan muoteihin. Kaikki, mitä oli heidän yllään oli _eski'ä_: heidän suuret hopeiset silmälasinsa ja vanhojen kasvojen ääriviivatkin. _Eski_ on kunnioittaen lausuttu sana, joka tarkoittaa entisaikaista, ja jota Turkissa käytetään yhtä paljon vanhoista puvuista kuin pukujen muodeista ja vanhoista kankaista puhuttaessakin. Turkkilaiset rakastavat entisyyttä, rakastavat liikkumattomuutta ja paikallaan pysymistä.

Äkkiä kuului tykin laukaus, tykistön yhteislaukaus Serashieratin puolelta, Vanhukset vaihtoivat yhteisymmärrystä ilmaisevan katseen ja pilkallisia hymyjä.

-- Mishad-pashan perustuslakia kunnioitetaan, sanoi yksi heistä ivallisesti kumartaen.

-- Valtiopäivämiehiä, perustuslaki, mutisi toinen vanha vihreä turbani. -- Entisajan kalifit eivät kaivanneet kansanedustusta!

-- _Voi, voi, voi, Allah!_... Naisemme eivät käyttäneet harsohuntuja, uskovaiset rukoilivat säännöllisemmin, ja moskovalainen ei ollut niin hävytön.

Nuo tykinlaukaukset ilmoittivat muhamettilaisille, että padishah antoi heille paljoa laajemman ja vapaamielisemmän perustuslain kuin kaikki Euroopan valtiomuodot yhteensä, ja nuo vanhan Turkin kannattajat ottivat hallitsijansa lahjan perin kylmästi vastaan.

Tuota tapausta, jota Ignatief oli kaikin voimin koettanut viivyttää, oli odotettu jo kauan. Tästä päivästä alkaen saattoi sotaa Portin ja tsaarin välillä pitää kaikessa hiljaisuudessa päätettynä, ja sultaani kiiruhti tulisella innolla sotavarustuksia.

Kello oli puoli kahdeksan Turkin ajan mukaan (noin kaksitoista päivällä). Julkilukeminen tapahtui Tap-Kapu'ssa (Korkealla Portilla), ja kiiruhdin sinne vedenpaisumuksesta huolimatta.

Visirit, pashat, kenraalit, kaikki virkamiehet ja arvohenkilöt olivat kokoontuneet Tap-Kapun suurelle torille, kaikki kullasta raskaissa juhlapuvuissaan. Sinne oli myös koottu hovin soittokuntakin.

Taivas oli musta ja myrskyinen. Vettä ja rakeita tuli vuotamalla ja kastelivat koko seurueen. Kansalle luettiin julistuskirja tuon kosken keskellä, ja seraljin vanhat, sarvekkaat muurit, jotka olivat kaiken kehyksenä, tuntuivat suuresti ihmettelevän kuullessaan keskellä Stambulia moisia mullistavia sanoja.

Huudot ja fanfarit lopettivat nuo omituiset menot, ja kaikki ihoa myöten kastuneet kuulijat hajosivat meluten.

Samaan aikaan olivat Konstantinopolin toisella puolella, amiraliteetin palatsissa, koolla kansainvälisen neuvottelukunnan jäsenet.

Suunnitelma oli tarkoin laadittu: noitten tykinlaukausten piti kuulua juuri kun Safvet-pasha puhui valtuutetuille ja auttaa hänen todistelujaan.

18.

En unhoita milloinkaan, minkä näköinen Seras-kieratin suuri aukea, Stambulin keskeisellä kukkulalla sijaitseva ääretön puisto oli tänä yönä. Sieltä yltää katu kauas, seraljin puistojen yli, aina Aasian vuorille saakka. Arabialaiset portit, omituisen muotoinen korkea torni välkkyi ilotulituksessa kuin suurina juhlailtoina. Päivän rankkasade oli muuttanut paikan oikeaksi järveksi, mihin kaikki nuo tuliviirut kuvastuivat. Laajan näköpiirin reunalla kohosivat moskeijoiden kuvut ja terävät minareetit taivasta kohti kuin pitkät kukanvarret, joitten päässä oli ilmavia valoteriöitä.

Kuolemanhiljaisuus vallitsi torilla: se oli tänään oikea erämaa.

Tuulen kirkkaaksi lakaisemalla taivaalla kulki kaksi mustaa pilvijonoa, joitten yläpuolelle kuun sinertävä sirppi oli asettunut. Näky oli noita erikoisia, joihin luonto pukeikse silloin, kun kansojen historiassa täyttyy joku suuri hetki.

Kuului kovaa melua, askelten ja ihmisäänten kaikua. Joukkoja, _softoja_, astui sisään keskiportista kantaen lippuja ja lyhtyjä. He huusivat: "Eläköön sulttaani! Eläköön Midhat-pasha! Eläköön perustuslaki! Eläköön sota!" Nuo miehet olivat kuin juopuneita luulotellusta vapaudestaan, ja vain eräät vanhaturkkilaiset, jotka muistelivat menneisyyttä, nostelivat olkapäitään katsellessaan noiden haltioituneiden joukkojen kihinää.

-- Midhat-pashaa tervehtimään! huusivat softat.

Ja he kääntyivät vasemmalle, pienille yksinäisille kaduille, mennäkseen tuon nyt mahtavan suurvisiirin halvalle majalle, visiirin, joka muutama viikko myöhemmin sai lähteä maanpakoon.

Noin kaksituhantisena joukkona menivät softat rukoilemaan suureen moskeijaan. Sieltä he kulkivat Kultaisen sarven yli Dolma-Bagtshe'en osoittamaan kunnioitustaan Abd-ul-Hamidille.

Palatsin ristikkoporttien edessä oli kaikenlaisten yhdistysten lähetystöjä, ja sinne oli kokoontunut suuri sekava ihmisjoukko osoittamaan innokasta suosiotaan perustuslailliselle hallitsijalle.

Nuo joukot palasivat Stambuliin Peran pääkatua pitkin osoittaen ohikulkiessaan suosiotaan lordi Salisburylle, joka pian joutui epäsuosioon, Britannian ja Ranskan lähetystöille.

-- Esi-isämme, sanoivat _hodja't_ joukoille puhuen, esi-isämme, joita oli vain satakunta miestä, ovat valloittaneet tämän maan neljä vuosisataa sitten. Me, joita on monta sataa miljoonaa, sallisimmeko me vieraan tunkeutua tänne? Kuolkaamme kaikki, muhamettilaiset ja kristityt, kuolkaamme ennen ottomanisen isänmaan puolesta, kuin hyväksymme häpeällisiä ehtoja...

19.

Sulttaani Mehmed-fatich'in (Mehmed valloittajan) moskeija näkee usein Ahmetin ja minut istumassa suurten harmaakivisten porttiholviensa edessä aurinkoa paistattelemassa, ja elämästä piittaamatta seuraamassa jotakin epäselvää, ihmiskielellä ilmaisematonta melua.

Mahmed-fatich'in moskeija täyttää vanhan Stambulin keskellä suuren tilan, missä kuljeksii kashmirviittaisia kävelijöitä, suurine valkoisine turbanineen. Tosin keskeltä kohoava moskeija on Konstantinopolin suurimpia ja kunnioitetuimpiakin.

Ääretöntä aukeaa ympäröi mystillinen muuri, jonka harjalla on vieretysten kivikupuja, rivissä kuin mehiläispesiä. Niissä asuvat softa't, ja sinne eivät uskottomat pääse.

Tämä kortteli on puhtaasti itämaisen liikkeen keskus. Kamelit kulkevat sen poikki rauhallisin askelin, helistellen yksitoikkoisesti tiukujaan, dervishit kerääntyvät sinne keskustelemaan pyhistä asioista. Sinne ei ole vielä päässyt mitään länsimaista.

20.

Lähellä tätä paikkaa on synkkä, autio katu, missä vihreä ruoho ja sammal kasvavat. Sillä asuu Aziyadé, ja siinä on tuon paikan tenhon salaisuus. Pitkät päivät, joina en häntä näe, vietin siellä lähempänä häntä, kenenkään minua tuntematta, kaikilta epäilyiltä suojassa.

21.

Aziyadé on yhä useammin ääneti, hänen silmänsä tulevat yhä surullisemmiksi.

-- Mikä sinun on, Loti? kysyy hän, -- ja miksi olet aina niin synkkä? Minunhan sitä pitäisi surra, sillä minähän kuolen silloin kun sinä olet lähtenyt.

Ja hän katsahti minuun niin kiihkeästi ja tutkivasti, että käänsin pääni pois.

-- Minäkö synkkä, rakkahin? virkoin. -- En valita mitään, kun sinä vain olet luonani, sillä olen kuningastakin onnellisempi.

-- Niin kyllä, Loti! Ketäpä rakastettaisiin enemmän kuin sinua, ja ketäpä sinä saattaisit kadehtiakaan? Kadehtisitkohan sulttaaniakaan?

Hän on oikeassa! Sulttaani, joka turkkilaisten mielestä nauttii maailmassa onnen suurinta osaa, ei todellakaan ole sellainen mies, jota saattaisin kadehtia. Hän on väsynyt ja vanhentunut, ja sen lisäksi vielä _perustuslain alainen_.

-- Arvelen, vastasin, että padishah antaisi kaiken omaisuutensa, kädenlevyisen smaragdinsa, hallitusmuotonsa ja parlamenttinsakin, jos hänellä olisi minun vapauteni ja nuoruuteni.

Teki mieleni sanoa: "Jos hän omistaisi sinut!..." Mutta padishah välittäisi kai hyvin vähän kaikkein viehättämistäkään neidosta, ja pelkäsin, että tulisin lausuneeksi kuluneen sananparren jostakin koomillisesta oopperasta. Pukuni antoi aihetta siihen: kuvastin näytti minulle vastenmielisen kuvan itsestäni, ja olin mielestäni kuin nuori tenoori, valmiina kajahuttamaan Auberin aarian.

Sattui usein, etten osannut näytellä turkkilaista vakavasti. Lotin korvan kärki pistää esiin Arifin turbanin alta, ja löydän taas vain tyhjänpäiväisen itseni. Sietämätön, harmillinen tunnelma.

22.

Olen ollut tyly ja ylpeä niille, jotka kantoivat viittaa tai mustaa turbania. Kukaan ei mielestäni ollut kyllin loistava, kylliksi _grand seigneur_. Olen syvästi halveksinut vertaisiani ja valinnut ystävikseni kaikkein hienostuneimmat. Täällä minusta on tullut rahvaan mies, Eyoubin kansalainen. Suostun soutajien ja kalastajien halpaan elämään, tyydyn heidän seuraansa ja huvituksiinsakin.

Suleimanin luona olevassa turkkilaisessa kahvilassa laajenee piiri tulen ääressä minun sinne saapuessani Ahmetin ja Samuelin kanssa. Kättelen kaikkia läsnäolevia ja istuudun kuuntelemaan talvi-iltain tarinoiden kertojaa; pitkiä juttuja, jotka kestävät viikon, ja joissa djinneillä ja hengillä on suuri osuus. Tunnit kuluvat siellä väsymyksettä ja omantunnon vaivoitta; olen mielelläni heidän parissaan eikä mikään tunnu vieraalta.

Arifin ja Lotin ollessa kaksi eri henkilöä voisi Arif _Deerhound'in_ lähtöpäivänä jäädä kotiin. Kukaan ei luultavasti osaisi hakea häntä sieltä, Loti vain olisi ainaiseksi kadonnut.

Tuo Aziyadén keksimä ajatus juolahtaa joskus mieleeni hyvinkin toteutettavana.

Jäädä hänen luokseen, ei enää Stambuliin, vaan johonkin meren rannalla sijaitsevaan turkkilaiskylään, elää auringossa, raikkaitten tuulten puhaltaessa, kansanlasten tervettä elämää; elää päivästä päivään velkojitta ja tulevaisuudesta huolettomana! Sovin paremmin sellaiseen kuin omaan elämääni; kauhistun kaikkea muuta työtä paitse ruumiin ja lihasten toimintaa; vihaan tiedettä, kaikkia sovinnaisia velvollisuuksia ja kaikkia läntisten maittemme yhteiskunnallisia vaatimuksia.

Olla kultaliivinen soutaja jossakin Etelä-Turkissa, siellä, missä taivas aina on puhdas ja aurinko aina kuuma...

Sellainen olisi kaikesta päättäen mahdollista, ja siellä en olisi niin onneton kuin muualla.

-- Vakuutan sinulle, Aziyadé, innostuin sanomaan, -- että jättäisin kaipauksella kaiken: asemani, nimeni, maani ja ystävänikin, joita minulla ei ole, mistä viis! Mutta näetkös, minulla on vanha äiti.

Aziyadé ei virka enää mitään pidättääkseen minua, vaikka hän lienee huomannutkin, ettei sellainen ole aivan mahdotonta. Mutta hän aavistaa tunteillaan, mitä vanha äiti merkitsee, hän, tuo tyttö-raukka, jolla ei ole äitiä ollut milloinkaan. Käsitykset, mitä hänellä on jalomielisyydestä ja uhrautuvaisuudesta, ovat häneen nähden arvokkaampia kuin monien muiden, koska hän on hankkinut ne aivan itsestään kenenkään niitä hänelle opettamatta.

23.

_Plumkett kirjoittaa_.

Liverpoolissa 1876.

Paras Loti!

Figaro oli nerokas mies. Hän nauroi niin usein, ettei hänellä milloinkaan ollut aikaa itkeä. Hänen tunnuslauseensa on paras kaikista, ja tiedän sen niin hyvin, että koetan toteuttaa sen käytännössä, ja pääsen siihen kuinka hyvänsä.

Valitettavasti minun on kovin vaikea pysyä kauan aikaa samana. Liian usein Figaron hilpeys jättää minut, ja silloin Jeremia, tuo onnettomuuden profeetta, tai ylevä toivoton David, jota autuas käsi raskaana painaa, tarttuu minuun ja ottaa minut valtoihinsa. En puhu, vaan huudan ja ärjyn! En kirjoita; saattaisin vain taittaa kynäni ja kaataa musteeni. Astelen edestakaisin pudistaen nyrkkiäni kuvitellulle olennolle, syntipukille, jonka syyksi panen kaikki tuskani. Haihattelen kaikin mahdollisin tavoin, teen päätä pahkaa mitä mielettömimpiä tekoja, jonka jälkeen, pikemmin huojentuneena kuin väsyneenä, tyynnyn ja tulen taas järkiini.

Toistanette minulle taas, että olen hulluttelija, mieletön ja muuta kaikkea? Vastaan siihen: "Kyllä, mutta paljoa vähemmässä määrässä kuin luulettekaan, paljoa vähemmässä kuin esimerkiksi te."

Ennenkuin minusta lausutaan tuomio, täytyy minut tuntea, ymmärtää minua hiukan, ja tietää, mitkä olosuhteet ovat muodostaneet järkevänä syntyneestä olennosta sellaisen hulluttelijan kuin minä olen. Olemme, nähkääs, kahden tekijän, luontaisten taipumuksiemme ja tuon panoksen, jonka asetamme elämän peliin ryhtyessämme, tuloksia, ja olosuhteet, jotka muodostavat ja muokkaavat meitä kuin taipuvaista ainetta, eivät jätä meihin mitään merkkiä kaikesta siitä, mikä meihin on koskettanut. -- Olosuhteet ovat minuun nähden olleet vain tuskallisia; olen, käyttääkseni tuttua puheenpartta, käynyt onnettomuuden koulua. Kaiken, mitä tiedän, olen oppinut omalla vastuullani, ja niinpä tiedänkin oppineeni hyvin. Siitä johtuu myös, että joskus käytän hiukan jyrkkiä ilmaisumuotoja. Jos joskus tuntuukin, että vetoan oppilauseisiin, johtuu se siitä, että minulla paljon kärsineenä on tietoisuus, että tiedän enemmän kuin vähemmän kärsineet, ja tuntemalla olosuhteet puhuu niistä paremmin kuin he saattaisivat tehdä.

Minulla ei ole mitään toivoa tässä maailmassa, eikä minulla ole niitten lohdutusta, jotka hehkuva usko tekee voimakkaiksi elämän taistelujen keskellä, ja jotka luottavat luojan korkeimpaan oikeamielisyyteen.

Ja kuitenkin elän herjaamatta.

Olenko voinut alituisten loukkausten keskellä säilyttää nuoruuden uskon, innostuksen ja siveellisen tuoreuden? En, sen te hyvin tiedätte. Olen luopunut ikäni huvituksista, jotka minusta ovat menettäneet viehätyksensä, olen menettänyt nuorukaisen ulkonäön ja liikuntatavan, ja elän edelleen määrättä ja toiveitta... Tarkoittaisiko se, että olisin joutunut samalle kannalle kuin te, inhoamaan kaikkea, kieltämään kaiken hyvän, kieltämään hyveen, kieltämään ystävyyden, kieltämään kaiken sen, mikä koroittaa meidät eläintä korkeammalle? Olemmehan yhtä mieltä, ystäväni, että ajattelen näistä asioista aivan toisin kuin te. Tunnustan, että huolimatta kaikista kokemuksistani tämän maailman asioihin nähden -- jospa ne jäisivät teiltä hankkimatta, sillä ne tulevat liian kalloiksi! -- uskon vieläkin kaikkeen tuohon ja vieläpä paljon muuhunkin.

Lontoossa antoi Georges minun lukea teiltä saamansa kirjeen.

Aloitatte sen sievästi kertomalla yksityiskohtaisesti ja koristellen pienestä turkkilaisesta rakkausseikkailustanne. Georges ja minä kuljemme mukananne noilla turkkilaisen muurahaispesän merkillisillä mutkapoluilla. Jäämme suu avoinna töllistelemään tauluja, joita meille piirtelette. Ajattelen kolmea tikarianne, kuten muistan Homeroksen _pikkuseikkoja myöten_ kuvaileman Akilleen kilven. Ja sitten lopuksi, ehkäpä siksi, että olette saanut tomuhiukkasen silmäänne, tai lamppunne on ruvennut savuamaan, tai vieläkin pienemmästä syystä paiskaatte te meille lopettaessanne kirjettä, viime vuosisadalla keksityitä puheenparsia! Luulen tosin, että ignoranttiveljesten tunnuslauseet pitivät paikkansa paremmin kuin materialismin, koska sen tuloksena olisi kaiken elävän tuhoutuminen. Nuo materialistiset aatteet hyväksyttiin kyllä 1700-luvulla. Jumala oli ennakkoluulo, moraali oli selvä omaetu ja yhteiskunta taitavan miehen siirtokenttä. Tuo kaikki viehätti nuoria ihmisiä uutuudellaan, ja siksi, että se pyhitti kaikkein epäsiveellisimmätkin teot. Onnellinen aika, jolloin ei mikään pidättänyt ihmistä, jolloin saattoi tehdä kaikkea. Saattoi nauraa kaikelle, kaikkein vähimmän hullunkurisille seikoillekin, kunnes tuhansia päitä putosi vallankumouksen kirveen iskuista, jolloin ne, jotka olivat saaneet pitää omansa, alkoivat tarkemmin ajatella asioita.

Sitten seurasi ylimenokausi, jolloin esiintyi moralista verenvähyyttä sairastava, luontaista herkkätunteisuutta poteva suku, joka kirosi nykyisyyttä, jota se ei tuntenut, ja epäili tulevaisuutta, jonka laatua se ei aavistanut. Romanttinen sukukunta, tuo vaatimattomien nuorten miesten polvi, vietti elämänsä nauraen, itkien, rukoillen, herjaten ja suurennellen kaikissa äänilajeissa tyhmää valitustaan ampuakseen lopuksi jonakin päivänä luodin kalloonsa.

Nykyään, hyvä ystävä, ollaan paljon järkevämpiä, paljon käytännöllisempiä. Nyt kiiruhdamme jo ennenkuin olemme miehiksi varttuneetkaan tulemaan _jonkunlaisiksi_ ihmisiksi, tai eläimiksi, jos niin haluatte sanoa. Laadimme joka asiasta mielipiteitä tai ennakkokäsitteitä asemamme mukaan. Mihin yhteiskuntapiiriin joudumme, niin sen ajatukset me omistamme. Siten saavutamme määrätynlaisen ajatussuunnan, tai, jos mieluummin haluatte sanoa, eräänlaista tyhmyyttä, joka sopeutuu hyvin siihen piiriin, jossa elämme. Meitä ymmärretään, ja me ymmärrämme toisia, joudumme siten läheisiin suhteisiin heidän kanssaan ja tulemme todella yhteisen ruumiin jäseniksi. Meistä tulee pankkiireja, insinöörejä, virkamiehiä, kauppiaita, sotilaita j.n.e., tai ainakin olemme jotakin, teemme jotakin, olemme jossakin käsin emmekä muualla, emmekä vaivu loppumattomiin uinailuihin.

Emme epäile mitään. Velvollisuudet, jotka meidän tulee täyttää, ohjaavat askeleemme määrättyyn suuntaan. Voimme kyllä epäillä filosofisia, uskonnollisia ja valtiollisia seikkoja. Mutta lapselliset ja kunnialliset käytösohjeet ovat valmiina täyttämässä siten syntyneet aukot. Älkäämme siis olko huolissamme sellaisista pikkuseikoista. Sivistys anastaa meidät kokonaan, suuren yhteiskuntakoneen tuhannet rattaat jauhavat meidät tomuksi, me häviämme avaruuteen ja tylsistymme ajassa vanhuuden takia, me saamme lapsia; jotka ovat yhtä yksinkertaisia kuin mekin. Lopulta me kuolemme kirkon sakramenteilla siunattuina. Arkkumme on tulvillaan siunattua vettä ja latinaa mutistaan vahakynttilöiden valossa kuolinvuoteemme ympärillä. Tuttavamme kaipaavat meitä, ja jos olemme olleet hyviä eläessämme, niin surevat muutamat meitä vilpittömästäkin. Ja lopulta saa joku periä meidät.

Sellaista on maailman meno!

Kaikki tuo ei kuitenkaan estä, että tässä maailmassa on paljon kelpo ihmisiä, vilpittömästi kunnon väkeä ja perusteellisesti hyviä, jotka tekevät hyvää siitä saamansa sisäisen tyydytyksen takia. On sellaisia, jotka eivät varasta eivätkä murhaa, vaikka he tietäisivätkin pääsevänsä rangaistuksesta, sen takia, että heillä on omatunto, joka alituisesti tarkastaa tekoja, mihin intohimot saattaisivat heidät johtaa; ja sellaisia, jotka kykenevät rakastamaan, ja panemaan alttiiksi sielunsa ja ruumiinsa. On pappeja, jotka uskovat Jumalaan ja harrastavat kristillistä armeliaisuutta; lääkäreitä, jotka uhmailevat kulkutauteja pelastaakseen jonkun sairasparan; laupeudensisaria, jotka armeijoiden välissä hoitavat haavoittuneita; pankkiireja, joille voi uskoa omaisuutensa ystäviä, jotka ovat valmiit antamaan puolet omastaan; -- yleensä ihmisiä, kuten esimerkiksi minä, joka ehkä saattaisi, kaikista herjauksistanne huolimatta, tarjota teille rajatonta ystävyyttä ja alttiutta.

Jättäkää siis nuo sairaan lapsen pahantuulen purkaukset. Ne johtuvat siitä, että unelmoitte, ettekä ajattele, että seuraatte intohimoa järjen asemasta.

Puhutte pahaa itsestänne noin ajatellessanne. Jos sanoisin teille, että kaikki kirjeenne lopussa on totta, ja että uskon teidät sellaiseksi kuin siinä itsenne kuvaatte, kirjoittaisitte minulle heti vastalauseenne, sanoessanne, ettette ajattele sanaakaan tuosta kamalasta uskontunnustuksesta. Selittäisitte, että se on vain muita herkemmän sydämen kerskailua, ja kärsimyksen ärsyttämän herkkätuntoisen ihmisen tuskallista ponnistelua.

Ei, hyvä ystävä, en usko teitä, ettekä tekään usko itseänne. Olette hyvä, altis rakkauteen, tunteellinen ja herkkä. Mutta te kärsitte. Siksipä annankin teille anteeksi ja pidän teistä, jääden eläväksi vastalauseeksi kieltäessänne kaiken ystävyyden, taipumuksen ja alttiuden.

Teidän turhamaisuutenne kieltää sen, ettekä te. Loukattu ylpeytenne saa teidät kätkemään aarteenne ja näyttelemään ihmisille "teennäistä, ikävänne ja ylpeytenne luomaa olentoa".

_Plumkett_.

24.

_Loti William Brownille_.

Eyoubissa joulukuussa 1876.

Rakas ystävä!

Muistutan teille, että minäkin olen maailmassa. Asun Arif-Effendin nimellä Kuru-Tshehmehin kadun varrella Eyoubissa, ja ilahduttaisitte minua suuresti antamalla elonmerkkejä itsestänne.

Jos nousette laivasta Konstantinopolissa, Stambulin puolella ja kierrätte neljä kilometriä pitkän basaari- ja moskeijarivin ohi, niin saavutte Eyoubin pyhään esikaupunkiin, jossa lapset heittelevät kivillä outoa päähinettänne. Kysykää silloin Kuru-Tshehmehin katua, niin se näytetään teille heti. Kadun päästä löydätte marmorisen suihkukaivon mantelipuitten alta, ja minun majani on siinä vieressä.

Asun siellä Aziyadén, tuon nuoren salonikilais-naisen kanssa, josta teille kerran kerroin, ja jota melkein rakastan. Elän täällä melkeinpä onnellisena, unohtaen menneisyyden ja kiittämättömät.

En kerro, mitkä olosuhteet ovat saattaneet minut tänne itämaiden kolkkaan, enkä sitäkään, miksi olen hetkeksi omistanut turkkilaisten kielen ja tavat -- vieläpä sen kauniit silkkiset ja kultaiset vaatteetkin.

Tänään, joulukuun 30 p:nä on tilanne seuraava: Ilma on kylmä ja kuu paistaa. Jossakin piilossa veisaavat dervishit yksitoikkoisella äänellä. Ääni on tuttua, kuulen sen jokapäivä korvissani. Kissani Kedibey Ja palvelijani Yussuf ovat poistuneet, toinen toisen sylissä, yhteiseen huoneeseensa.

Aziyadé istuu kuin itämaitten tytär ainakin, patja- ja peitekasalla maalaten kynsiään oranssin punaisiksi, (hyvin tärkeä toimitus). Minä taas muistelen teitä, elämäänne Lontoossa Ja kaikkia tyhmyyksiämme, -- Ja kirjoitan teille pyytäen, että vastaisitte minulle.

En ole vielä ihan täydellinen muhamettilainen, kuten kirjeeni alusta saattaisitte luulla. Näyttelen vain kahta eri henkilöä ja olen yhä virallisesti, mutta niin harvoin kuin mahdollista, herra Loti, meriväen luutnantti.

Koska teidän lienee vaikea kirjoittaa osoitettani turkiksi, osoittakaa kirjeenne oikealla nimelläni _Deerhound'iin_ tai Britannian lähetystöön.

25.

Stambulissa tammik. 1 p:nä 1897.

Vuosi 1877 alkaa säteilevällä päiväpaisteella, keväisellä säällä. Käytyäni päivällä kyläilemässä, johon jäännös lännen hyviä tapoja minut pakotti, Peran eurooppalaiskorttelissa, palasin yöllä ratsain Eyoubiin, hautausmaiden ja Kashim-Pashan kautta.

Vastaani ajavat tuon peloittavan Ignatieffin vaunut; hän palaa täyttä laukkaa neuvotteluista, saattueenaan monilukuinen joukko palkatuita kroateja. Vähän myöhemmin palaavat lordi Salisbury ja Englannin lähettiläskin, molemmat hyvin kiihkeässä mielentilassa. -- Istunnossa on väitelty, ja kaikki on pahoin päin.

Turkkilaisparat hylkäävät toivottomuuden tarmolla kaikki heille asetetut ehdot; vaivainsa palkkioksi heidät julistetaan lainsuojattomiksi.

Kaikki lähettiläät lähtivät yhtäaikaa huutaen: "Kaikki on mennyttä!" eurooppalaiselle kolonialle. Pian saadaan nähdä kamaloita asioita, suurta sekamelskaa ja paljon verta.

Kulkekoon tuo turma kaukana meistä!

Minun on kai pakko ehkä jo huomenna lähteä Eyoubista, milloinkaan sinne palaamatta.

26.

Laskeuduimme säteilevänä iltana Un-Kapanin rinnettä.

Stambul oli tavattoman näköinen. Kaikkien minareetien hodjat lauloivat outoja rukouksia, oudolla nuotilla. Nuo korkealta kuuluvat terävät äänet, yön tottumattomalla hetkellä, vaikuttivat huolestuttavasti mielikuvitukseen, ja oviensa eteen ryhmittyneet turkkilaiset näyttivät kaikki katselevan jotakin peloittavaa kohtaa taivaalla.

Ahmet seurasi heidän katseittensa suuntaa ja tarttui peloissaan käteeni. Kuu, joka äsken oli loistanut kirkkaana Sofian moskeijan kuvun yläpuolella, oli sammunut kaukaisessa äärettömyydessään. Nyt se oli vain punainen, himmeä, verinen täplä.

Ei ole mitään niin mieltä valtaavaa kuin _taivaan merkit_. Turkkilaisten uskon mukaan kuu tällaisena hetkenä taistelee sitä syövän hiiden kanssa. Sitä saattaa kuitenkin auttaa Allahia avuksi huutamalla ja hirviötä ampumalla.

Ja kaikissa moskeijoissa luetaankin asianmukaisia rukouksia, ja pyssyt alkavat paukkua Stambulissa.

Otamme venheen Phanarista päästäksemme kotiin. Meidät pysäytetään tiellä. Puolivälissä Kultaista sarvea asettuu _Zaptien_ alus eteemme: -- On kielletty kulkemasta veneellä kuun pimennyksen aikana.

Emme kuitenkaan voi nukkua kadulla. Selitämme, väittelemme, kohtelemme Zapteja hyvin korskeasti, ja taas pääsemme pulasta pelkällä hävyttömyydellä.

Saavumme majaan, missä Aziyadé meitä odottaa tyrmistyneenä ja kauhuissaan.

Koirat ulvovat kuulle valittavasti, mikä muuttaa aseman vieläkin sekavammaksi.

Salaperäisen näköisenä selittävät Ahmet ja Aziyadé minulle, että koirat ulvovat pyytääkseen Allahilta jotakin salaperäistä leipää, jota niille eräinä juhlallisina hetkinä jaetaan, ja jota ihmiset eivät näe.

Pimennys jatkaa kulkuaan ampumisesta huolimatta. Sen laatta on aivan erikoisen punainen, johtuen kai jostakin ilmakehän erikoisesta laadusta.

Koetan selittää ilmiötä kynttilän, appelsiinin ja peilin avulla -- vanha koulumenetelmä.

Tyhjennän koko logiikkani mutta oppilaani eivät käsitä. Kuullessaan tuon aivan mahdottoman otaksuman, että maa olisi pallonmuotoinen, istuutuu Aziyadé arvokkaasti, eikä millään usko minun puhuvan tosissani. Tunnen olevani onnistumaton opettaja, kamala kuva! ja purskahdan hurjaan nauruun. Syön appelsiinin ja välitän viis kaikista todisteluista.

Mitäpä hyvää on muutoin koko tuosta tyhmästä tieteestä, ja miksi riistäisimme heiltä luulon, joka tekee heidät viehättävämmiksi?

Ja niinpä alamme mekin kaikki kolme ampua ikkunoista kuuta, joka yhä on verisen näköinen tuolla korkealla, säteilevällä taivaalla, kimaltelevien tähtien keskellä.

27.

Yhdentoista aikana herättää Ahmet meidät ilmoittaakseen, että lääke on auttanut; kuu on _yen yapilmish_ (parantunut).

Ja todella: kuu loistaa aivan entisellään kuin suuri, sininen, kirkas lamppu idän taivaalla.

28.

"Äitini Behidje" on hyvin omituinen, noin kahdeksankymmenen vuotias, kivulloinen nainen. Hän on pashan tytär ja leski, muhamettilaisempi kuin itse korani ja ankarampi kuin Sherin laki.

Shefket-Daub, pasha vainaja, Behidje-hanumin puoliso, oli sultaani Mahumdin suosikeita, ja otti osaa janitsaarien verilöylyyn. Behidje-hanum, jolla siihen aikaa oli pääsy hänen neuvostoonsa, oli kaikin tavoin kehoittanut häntä siihen.

Melkein pystysuoran kadun varrella Djanghirin turkkilaiskorttelissa, Taximin kukkuloilla, asuu vanha Behidje-hanum. Hänen talonsa seinässä, joka ulottuu äkkijyrkänteen yli, on kaksi ulkonevaa saarniristikkojen huolellisesti sulkemaa _shakir'ia_.

Sieltä näkee kuin ilmasta Funduklin korttelit, Dalma-Bagtshen ja Tsheraghamin palatsit, Seraljin huiput, Bosporan ja _Deerhound'in_, joka on kuin siniselle liinalle asetettu pähkinänkuori, -- sitten Skutarin ja koko Aasian rannikon.

Behidje-hanum viettää päivänsä tässä tähystyspaikassa nojatuoliin rauenneena ja Aziyadé istuu usein hänen jalkojensa juuressa. Hän tarkkaa vanhan ystävättärensä jokaista viittausta, ja ahmii hänen sanansa kuin orakelin jumalaiset päätökset.

Tuon nuoren halpasyntyisen naisen ja vanhan, ylpeän ja jäykän, korkeasyntyisen ja suurisukuisen kadittaren ystävyys on omituinen.

Tunnen Behidje-hanumin vain kuulopuheelta. -- Uskottomat eivät pääse hänen asuntoonsa.

Hän on vielä kaunis, vakuuttaa Aziyadé, kahdeksasta vuosikymmenestään huolimatta, "kaunis kuin talven ihanat päivät."

Joka kerta kun Aziyadé ilmaisee minulle jonkun uuden ajatuksen, selvän ja syvän käsityksen asioista, joista hänen luulisi olevan täydelleen tietämättömän, ja kun kysyn häneltä: "Kuka tuon on opettanut sinulle, armas?" vastaa Aziyadé: "Äitini Behidje."

"Isäni", "äitini" ovat kunnianimiä, joita Turkissa käytetään iäkkäistä ihmisistä puhuttaessa, silloinkin kun nuo henkilöt ovat vastenmielisiä tai tuntemattomia.

Behidje-hanum ei suinkaan käyttäydy kuin äiti Aziyadéhen nähden. Tai hän on ainakin ymmärtämätön äiti, joka varomattomasti kiihoittaa lapsensa nuorta mielikuvitusta.

Ensin hän kiihoittaa sitä uskonnollisesti niin usein ja voimakkaasti, että tuo pieni hylätty raukka usein vuodattaa katkeria kyyneliä uskottomalle lahjoittamansa lemmen vuoksi.

Hän kiihoittaa sitä romanttiseenkin suuntaan, kertomalla pitkiä tarinoita henkevästi ja tulisesti; ja minä saan taas kuulla ne öisin armaani tuoreilta huulilta.

Pitkiä kummallisia tarinoita, suuren Tshengiskanin tai muinaisten aavikon sankarien seikkailuja, persialaisia tai tatarilaisia taruja, joissa nuoret prinssit hiisien ahdistamina suorittavat uskollisuuden ja urhouden ihmeitä.

Ja kun Aziyadé iltaisin saapuu, mielikuvitus tavallista kiihtyneempänä, saatan täydellä varmuudella sanoa hänelle:

-- Rakas pikku ystävä, olet taas viettänyt päiväsi rakkaan Behidje-äitisi jalkojen juuressa.

29.

Tammikuussa 1877.

Viikko Bujukderessä, Bosporan yläpäässä, Mustanmeren suulla. _Deerhound_ on ankkurissa suurten turkkilaisten panssarilaivojen vieressä, jotka on asetettu siihen kuin vahtikoiriksi Venäjää vastaan. Tämä _Deerhound'in_ asema, joka loitontaa minut Stambulista, sattuu yhtä aikaa kuin ukko Abeddinin oleskelu Stambulissa. Kaikki on siis parhain päin, ja tämä ero korvaa varovaisuutemme.

On kylmä ja sataa. Päivät kuluvat Belgradin metsissä harhaillessa, ja nämä metsäretket vievät minut takaisin lapsuuteni onnellisiin päiviin.

Siellä on ikivanhoja tammia, niinipuita, sammalta ja sananjalkoja, melkeinpä Yorkshiren kasvisto. Lukuunottamatta siellä oleskelevia karhuja luulisi olevansa isänmaan vanhoissa hyvissä metsissä.

30.

_Kedi't_ (kissat) peloittavat Samuelia. Päivisin kedit tuottavat hänelle lystillisiä ajatuksia, hän ei saata katsella niitä nauramatta. Illalla muuttuvat ne hyvin kunnioitettaviksi, ja hän pysyttelee loitolla niistä.

Pukeuduin juuri lähetystön tanssiaisia varten. Samuel, joka oli jo mennyt nukkumaan, palasi äkkiä ja kolkutti ovelleni.

-- _Bir madame kedi_, sanoi hän hätääntyneellä äänellä, -- _Bir madame kedi_ (rouva kissa; pitää olla: naaraskissa) _qui portate ses piccolos dormir com Samuel_! (toi poikasensa nukkumaan Samuelin huoneeseen.)

Ja hän jatkoi yhä piilossa pysyen, järkähtämättömän vakavasti.

-- Meillä kotona sanotaan, että ne, jotka häiritsevät kissoja, kuolevat siinä kuussa! Mitä nyt teen, herra Loti?

Pukeuduttuani päätin auttaa ystävääni käymällä kovasti käsiksi kissoihin ja astuin huoneeseen.

"Rouva Kedi" oli todellakin asettunut Samuelin tyynylle, aivan keskelle. Se oli hyvin lihava, keltaturkkinen otus. Arvokkaan ja riemuitsevan näköisenä, istuen _nimittämättömällään_, tarkasteli se vuorotellen liikkumatonta Samuelia ja peitteellä piehtaroivia poikasiaan.

Nurkassa istuen katseli Samuel uneen uupumaisillaan tuota perhekohtausta alistuneesti ja tyrmistyneen näköisenä odottaen, että tulisin hänen avukseen.

Tuota "rouva Kediä" en tuntenut. Se antoi kuitenkin vastustelematta tarttua niskaansa ja kantaa itsensä lapsineen ulos. Sen jälkeen alkoi Samuel, huolellisesti puhdistettuaan peitteensä, vetäytyä nukkumaan. En aikonut palata sinä yönä. Saavuin kuitenkin äkkiarvaamatta kahden aikana aamulla.

Samuel oli avannut huoneensa ikkunan selkoselälleen ja asettanut seinästä seinään köysiä, joille hän oli levittänyt peitteensä, haihduttaakseen puhtaan ilman avulla kaiken kissanhajun. Itse oli hän sijoittunut vuoteeseeni, missä hän nukkui nuorten sielujen ja puhtaan omantunnon unta. Ja juuri sellainen hän olikin.

Seuraavana päivänä saimme tietää, että tuo rouva Kedi oli naapurissa asuvan juutalaisen veitsenhiojan juoksunhaluinen lemmikki.

31.

Oli kreikanuskoisten joulu. Vanha Phanar oli juhla-asussa.

Lapsiparvia kulki kaduilla, lyhdyt käsissä, kantaen kaikenmuotoisia ja värisiä, paperisia kynttilänjalkoja. He kolkuttivat kaikin voimin kaikille oville, ja pitivät kamalia laulajaisia rummun säestyksellä.

Ahmet, joka kulki rinnallani, osoitti suurta halveksumista noille uskottomien huvituksille.

Vanha Phanar ei saattanut tämänkään melun keskellä olla olematta synkän näköinen.

Näimme kuitenkin kaikkien pienien bysanttilaisten iänsyömien ovien aukenevan, ja niitten raskaissa kehyksissä näkyi parisitarten tavoin puettuja nuoria tyttöjä, jotka heittelivät laulajille kuparipiastereita.

Kahta hullumpaa oli Galatassa. Ei milloinkaan, ei missään maankolkassa saa kuulla räikeämpää melua, eikä nähdä surkeampaa näkyä.

Siellä vallitsi mitä kirjavin kuhina, jossa kreikkalainen aines oli suurena enemmistönä. Saastaista kreikkalaista joukkuetta virtasi kaikkialta tiheinä parvina, niitä tuli kaikilta porttolakujilta, kaikista kapakoista, kaikista krouveista. Oli mahdotonta kuvailla, kuinka paljon siinä oli juopuneita miehiä ja naisia, humalaisten kiljuntaa ja tympäiseviä huutoja.

Olipa joukossa eräitä kunnon muhamettilaisiakin, jotka olivat tulleet rauhassa nauramaan uskottomien kustannuksella, näkemään, kuinka nuo Levantin kristityt, joiden kohtaloa koko Eurooppa on saatu säälimään korkealentoisilla puheilla, juhlivat profeettansa syntymää.

Kaikki nuo miehet, joita suuresti peloitti lähteä taistelemaan turkkilaisten tavoin sen jälkeen kuin perustuslaki oli heille antanut kansalaisten ansaitsemattomat oikeudet, lauloivat ja joivat nyt oikein sydämensä pohjasta.

32.

Muistan tuon yön, jolloin _baikush_ (pöllö) seurasi venettämme Kultaisella Sarvella.

Oli kylmä tammikuun yö; jäätävä sumu hämmensi Stambulin suuret varjot ja lankesi hienona sateena päällemme. Sousimme vuorotellen, Ahmet ja minä, venettä Eyoubia kohti.

Laskimme Phanarin laituriin varovasti yön pimeydessä keskelle seipäitä, pirstaleita ja saveen juurtuneita veneitä.

Olimme juuri Konstantinopolin vanhan bysanttilaisen kaupunginosan muurin juurella, jossa tällaiseen aikaan ei näy yhtään ihmistä. Kuitenkin kyyristeli siellä nyt kaksi naista, kaksi valkeapäistä haamua, piillen eräässä meille tutussa nurkkauksessa erään raunioittuneen talon parvekkeen alla... Ne olivat Aziyadé ja vanha, uskollinen Kadidja.

Matka oli pitkä Phanarin laiturilta Eyoubin siltaan. Siellä täällä kreikkalaisesta majasta pilkistävä tulenläikkä jätti keltaisen viivan sekaiseen veteen. Muuten oli kaikkialla sysimusta yö.

Kulkiessamme erään raudalla haarniskoidun vanhan talon ohi kuulimme orkesterin soittoa ja tanssin töminää. Se oli noita ulkoa mustia ja sisältä loisteliaita asumuksia, mihin entiset kreikkalaiset, Phanarin asukkaat piilottavat loistonsa, timanttinsa ja parisilaiset pukunsa.

... Sitten katosi juhlan melu sumuun, ja upposimme taas pimeyteen ja hiljaisuuteen.

Lintu lenteli raskaasti aluksemme ympärillä, edestakaisin ylitsemme.

-- _Bou fena!_ (paha juttu!) sanoi Ahmet päätään pudistellen.

-- _Baikoush mi?_ kysyi häneltä Aziyadé viittojensa ja huntujensa sisältä. (Pöllökö se on.)

Kun oli kysymys heidän tavoistaan tai luuloistaan oli heillä tapana puhella kahden ja välittää viis minusta.

-- _Bou tshok fena Loti_, sanoi hän sitten tarttuen käteeni; _anma sen... bilmezsen!_ (Se ennustaa hyvin pahaa, Loti... mutta sinä... et tiedä!)

Ainakin oli outoa nähdä tuon eläimen kiertelevän talviyönä, ja se seurasi meitä lakkaamatta, enemmän kuin tunnin ajan, mikä meiltä kului Phanarista Eyoubin laituriin kulkiessamme.

Sinä yönä kävi Kultaisessa Sarvessa peloittava virta. Satoi yhä yhtä hienosti ja jäätävästi. Lyhtymme oli sammunut, ja se saattoi viedä meidät kiertelevien bashiboshukien kynsiin, mikä olisi ollut meidän, kaikkien tuho. Balatan suunnalla tapasimme juutalaisten veneitä. Juutalaiset, jotka tällä kohdalla asuvat salmen molemmin puolin, Balatassa ja Pripashassa, käyvät iltaisin vieraisilla tai palaavat suuresta synagogasta, ja ainoa paikka, jossa yöllä tapaa liikettä Kultaisella Sarvella, on juuri tämä.

He lauloivat ohi kulkiessaan surullista säveltä omalla juutalaiskielellään. Pöllö liiteli yhä päittemme päällä, ja Aziyadé itki kylmästä ja pelosta.

Kuinka iloisia olimmekaan kun hiljaa kiinnitimme veneemme Eyoubin laituriin. Hyppäsimme savessa lankulta lankulle -- tunsimme nuo lankut ulkoa kuin sokeat -- kuljimme aution pienen torin yli, avasimme hiljaa lukot ja salvat, suljimme kaikki takanamme; tarkastimme alakerran tyhjät huoneet, portaan alustat, keittiön, uunin sisustan, riisuimme likaiset kenkämme ja kastuneet vaatteemme, kävelimme paljain jaloin valkeilla matoilla, toivotimme hyvää iltaa Ahmetille, joka vetäytyi kammioonsa, astuimme huoneeseemme ja suljimme sen vielä, annoimme arabialaisten valkoisten ja punaisten oviverhojen vaipua alas takanamme, istuimme paksuille matoille aamusta asti kytevän kuparisen hiiliastian ääreen, joka levitti suloista, seraljin ruusupastilleilta tuoksuvaa lämpöä;... ja nyt seurasi ainakin vuorokaudeksi täysi turvallisuus, suunnaton kahden olemisen onni!

Mutta pöllö oli seurannut meitä ja alkoi huutaa plataanissa ikkunamme alla.

Väsymyksen vaivuttamana nukkui Aziyadé sen kaameaan ääneen, vuodattaen kuumia kyyneliä.

33.

Heidän "rouvansa" oli vanha veijari, joka oli kierrellyt koko Euroopan ja koetellut kaikenlaisia ammatteja; heidän "rouvansa" -- Samuelin ja Ahmetin rouva; he nimittivät häntä _bikum madame_, meidän rouvamme -- heidän rouvansa puhui kaikkia kieliä ja piti arveluttavaa kahvilaa Galatan kaupunginosassa.

Heidän "rouvansa", kahvilan ovi aukeni meluavalle pääkadulle. Se oli hyvin syvä ja hyvin avara. Siinä oli takaportti eräälle Galatan pahamaineiselle rantakadulle, jolle päätyi monen irstailupaikan ovi. Tuossa kahvilassa tapasivat toisensa etenkin italialaisten ja maltalaisten kauppalaivojen matruusit, joita epäiltiin varkaudesta ja salakuljetuksesta. Siellä tehtiin kaikenlaisia kauppoja, ja iltaisin oli järkevintä mennä sinne revolveri taskussa.

Heidän "rouvansa" piti paljon meistä, Samuelista, Ahmetista ja minusta. Hän valmisti tavallisesti minun molempien ystävieni ruoan, kun heidän _asiansa_ pidättivät heitä usein tässä kaupunginosassa. Heidän "rouvansa" osoitti meille kaikenlaista äidillistä huomiota.

Heidän "rouvansa" luona oli pieni kamari ja arkku, joita käytin pukua vaihtaessani. Tulin sinne eurooppalaisessa puvussa pääovesta ja lähdin turkkilaisena kujan kautta.

Heidän "rouvansa" oli italialainen.

34.

Eyoubissa, tammik. 20 p:nä.

Eilen loppui hiljalleen kansainvälisten neuvottelujen suuri pilanäytelmä. Kun juttu on mennyt hullusti, lähtevät heidän ylhäisyytensä tiehensä. Lähettiläätkin sälyttävät matka-arkkunsa, ja niin on Turkki lain ulkopuolella.

Hauskaa matkaa koko joukolle! Onneksi me, me jäämme. Eyoubissa ollaan hyvin tyyniä ja hyvin päättäväisiä. Turkkilaisiin kahviloihin, vaatimattomimpiinkin, kokoontuvat rikkaat ja köyhät erotuksetta, pashat ja rahvaan miehet... Oi tasa-arvoisuus, tuntematon demokratisille kansoillemme, länsimaisille tasavalloillemme!... Siellä on oppinut, joka selvittelee läsnäoleville päivän uutisten konstikkaita kirjaimia; jokainen kuuntelee hiljaa ja vakavasti. Ei kuulu riidan melua, ei vuoda olut ja absintti, joita meidän syrjäkapakoissamme käytetään. Eyoubissa politikoidaan vilpittömästi ja hartaasti.

Ei pidä joutua toivottomaksi kansan vuoksi, jossa on säilynyt niin paljon uskoa ja vakavaa rehellisyyttä.

35.

Tänään, tammikuun 22 p:nä, ovat ministerit ja valtakunnan korkeat virkamiehet, kokoontuneina juhlalliseen istuntoon Korkean Portin tavan mukaan yksimielisesti päättäneet hylätä Euroopan ehdotukset, joitten alta he näkivät pyhän Venäjän pukinsorkan pistävän esiin. Ja onnentoivotusadresseja saapuu kaikilta puolin valtakuntaa noille miehille, jotka ovat tehneet tuon toivottoman päätöksen.

Kansallinen innostus oli suuri kokouksessa, jossa ensi kertaa nähtiin tuo tavaton seikka: kristityt istuivat muhamettilaisten rinnalla, armenialaiset papit dervishien ja scheik-ul-islamin vieressä; siellä kuultiin muhamettilaisten suista ensikertaa nuo mahdottomat sanat: "Meidän kristityt veljemme."

Suuri veljeyden ja yksimielisyyden henki yhdisti silloin ottomanisen valtakunnan erilaiset uskontunnustukset, yhteisen vaaran uhatessa. Armenialais-katolinen pappi piti tässä seurassa seuraavan oudon, sotaisen puheen:

"Effendit!

"Kaikkien meidän isiemme tomut ovat jo viisisataa vuotta levänneet isänmaan povessa. Meidän ensimmäinen velvollisuutemme on puolustaa tätä maata, jonka olemme perinnöksi saaneet. Kuolema saapuu luonnonlain pakosta. Historia osoittaa meille suuria valtakuntia, jotka vuorotellen ovat esiintyneet maailmannäyttämöllä ja kadonneet sieltä. Jos siis sallimuksen päätökset ovat vahvistaneet isänmaamme päivien lopun, on meidän vain taivuttava sen määräyksiin. Mutta häpeällinen sammuminen on toista kuin kunniakas loppu. Jos meidän tulee kuolla murhaavasta luodista, niin älkäämme luopuko kunniasta ottaa se keskelle rintaa eikä selkään. Ainakin maamme nimi piirtyy silloin kunniakkaasti historiaan. Vielä äsken olimme vain tarmoton ruumis; meille annettu perustuslaki on tullut elähdyttämään ja vahvistamaan tuota ruumista.

"Tänään on meidät ensimmäistä kertaa kutsuttu tähän neuvostoon, ja kiittäkäämme siitä Hänen Majesteettiaan Sulttaania ja Korkean Portin ministereitä! Älköön uskonnollinen kysymys nyt enään erotko omantunnon alueelta! Menköön muhamettilainen moskeijaansa ja kristitty kirkkoonsa! Mutta olkaamme ja pysykäämme yksimielisinä, kun kaikkien etu on kysymyksessä julkista vihollistamme vastaan."

36.

Aziyadé, ollen uskollinen kunnon turkittaren pienille, keltaisille sahvianitohveleille, joissa ei ollut kantapäätä eikä rintaa, kulutti niitä hyvinkin kolme paria viikossa. Niitä oli aina varalla vetelehtimässä jokaisessa huoneen nurkassa, ja hän kirjoitti nimensä niiden sisään väittäen, että Ahmet tai minä voisimme ottaa ne häneltä.

Kuluneet tuomittiin kamalaan kidutukseen: -- hän heitti ne yöllä parvekkeelta ilmaan, paiskasi ne Kultaiseen Sarveen. Hän sanoi sitä _kurban des paputshs_, tohvelien uhraamiseksi.

Oli hauskaa nousta hyvin kirkkaina ja hyvin kylminä öinä vanhoja, askeleittemme alla narisevia portaita katolle, ja siellä, kuun kauniisti kumottaessa, _mahitadba_, saatuamme varmuuden, että kaikki nukkuivat ympärillämme, toimittaa _kurban_ ja sinkauttaa yksitellen ilmaan nuo tuomitut tohvelit.

Putosivatkohan tohvelit veteen, liejuun, tai varastelevan kissan selkään?

Putoamisen ääni yön suuressa hiljaisuudessa ilmaisi, kumpi meistä oli arvannut oikein, ja voittanut vedon.

Oli hyvä olla tuolla korkealla, yksin kotona, kaukana kaikista ihmisistä, rauhassa, usein tallaten valkoista lumivaippaa, ja nähdä alapuolellamme vanha, nukkuva Stambul. Me emme saaneet yhdessä nauttia päivän palosta, kuten niin monet muut, jotka kävelevät yhdessä auringon kirkkaassa paisteessa omaa onneaan arvaamatta. Siellä korkealla oli meidän kävelypaikkamme, siellä me kävimme hengittämässä talviöitten puhdasta ja kylmää ilmaa, kuun, tuon vaiteliaan toverin seurassa, joka joskus hitaasti laskeutui lännessä uskottomien maille, joskus nousi punaisena idästä, valaisten Skutarin tai Peran kaukaisia ääriviivoja.

37.

Onko tää loppu vai alku, Herra?

(Victor Hugo, _Chants du crépuscule_.)

Bosporolla on vilkas liike. Kuljetuslaivoja tulee ja menee täynnä sotaan lähteviä miehiä. Heitä tulee kaikkialta, sotilaita ja vapaaehtoisia, Aasian perältä, Persian rajoilta, Arabiasta ja Egyptistäkin. Heidät varustetaan nopeasti Tonavalle tai Georgi