"Tee työ ja opi pelaamaan!"

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

"Tee Työ Ja Opi Pelaamaan!"

Kirj.

Tiitus [Ilmari Kivinen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1915.

"Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo, sinä kuulet hänen humunsa, mutta etpä tiedä, kusta hän tulee ja kuhunka hän menee".

_Jukolan Timo_

I

Vaskiseppä Grönberg on kaupunkimme voimakkaimpia ja mieltäkiinnittävimpiä persoonallisuuksia. Vaikka hän onkin vain pieni ja kuivettunut ukko.

Hän pisti piikkipartaisen, terävänenäisen päänsä ajuri Jehkosen vaunuvajan ovesta sisään ja huusi lujalla, mitä suurinta suuttumusta ja pelättävintä vihaa värähtelevällä vanhanmiehen äänellä seuraavan kovan ja verenhimoisen tuomion:

-- Miljoona hirsipuuta suoraan linjaan halki Suomenniemen Kotkan kauppatorilta Utsjoen pappilan pihaan asti, ja joka hirsipuuhun yksi sosialisti!

Tätä kauheata toivomusta seurasi kahden sekunnin pituinen äänettömyys, jonka jälkeen tämä tulevaisuuden yhteiskunnalle peräti vaarallinen vaskiseppä kirkaisi kärsimättömästi:

-- Oletko sinä Jehkonen siellä sisällä vai et? Varmaankaan ei punapartainen, rokonarpinen ajuri Jehkonen kuulunut maan suurimpaan puolueeseen, tai luotti hän melkoisiin, jo päältäkin selvästi näkyviin ruumiinvoimiinsa, sillä hänen rämeä äänensä vastasi vajan pimeimmästä nurkasta:

-- Joo, täällähän minä... minkätähden sinä ne sosialistit hirtät?

-- Paholaiset! sanoi Grönberg, vihaamiaan sosialidemokraatteja silminnähtävästi yhä edelleenkin tarkoittaen. -- Pimeässäpä sinä täällä kuhkit! moitti hän sitten Jehkosta, astuen samassa ovesta sisään.

-- Jätä ovi auki, niin tulee valoa! neuvoi ajuri.

Vaskiseppä totteli tätä kehoitusta -- jalallaan, potkaisten oven auki, niin että se rysähti selkosen selälleen vajan seinää vasten ja jäi sitten vapisemaan ruostuneille saranoilleen kuin vaskisepän pontevan esiintymisen pelästyttämänä.

-- Jaa, sen minä sanon, ettei tässä maassa järjestystä tule, ennenkuin korppi on nokkinut silmät viimeisen sosialistin päästä! huusi Grönberg, kiihtyen taas äkkiä täyteen raivoon. -- Onko sinulla, Jehkonen, joutavia viikatteita?

-- Taitaahan niitä olla joku, vastasi ajurin ääni, mutta lisäsi kuitenkin miettivästi: -- Missä kunnossa sitten lienevät.

-- Anna sinä minulle pari viikatetta lainaksi täksi ja huomiseksi päiväksi, niin minä niitän sinulle sitten tuon potaattipellon pientareet, esitti Grönberg, sieraimet vielä vihasta värähdellen. -- Niittomiehet rupesivat kesken päivän vaatimaan palkankorotusta, mutta minä ajoin ne helvettiin...

Grönberg vaipui istumaan kuormavankkurien aisalle, potkaisi jaloistaan vanhan setolkkaremmin ja alkoi sadatella työväkeä voimakkain, valituin kirouksin.

Jehkonen ei vastannut näihin purkauksiin juuri mitään, ähki ja puhkihan vain edelleenkin vajan nurkassa, joitakin rattaita korjaten.

-- Se on se nikkari Tilli, joo, se vanha pulituurin juoja, joka niillä on tässä kaupungissa profeettana ollut, purki Grönberg katkerana hampaankolostaan huomioitaan ja kokemuksiaan. -- Tämä halvattu saarnaa näille tolvanoille oikeuksista ja sorrosta -- kuuletko, Jehkonen: oikeuksista ja sorrosta! Senkö karvahäntä heitä on tässä kaupungissa sortanut? Ja senkö tuhannen oikeuksia heillä sitten pitäisi olla? Jos Tillikin saisi oikeuden mukaan, niin... Tämä tekee minulle, hyväkäs, keinutuolin. Ottaa siitä kaksikymmentä markkaa. Tuo tuolin, haisee pulituurilta, kehuu työtään ja saapi rahan, puhtaan rahan kahtena kymmenmarkkasena kouraansa. No nyt on meillä keinutuoli! sanon minä akalle. Pätiipä nyt olla ja herrastella tässä vaskisepän perheessä! Anoppi tulee illalla kylään, istuutuu keinutuoliin ja roiskis! Kahtena kappaleena, _kahtena kappaleena_, on se Tillin tekemä keinutuoli, ja anoppi ylösalaisin nurkassa kukkaruukkujen päällä, koivet kohti taivasta. Semmoista se on se Tillin työ! Ja tämä hornan timpermanni sitten vielä puhuu oikeuksista -- ja pyhistä vapauksista -- ja tasa-arvoista...

Grönberg sylkäisi niin, että toiseen seinään lensi.

-- Ketä sinulla oli niittomiehinä? kysyi Jehkonen levollisesti rattaiden alta.

-- No ne Sauna-Maijan pojat! huusi vaskiseppä mitä syvimmällä inholla. -- Nämä laiskat rahjukset alkavat kesken päivän puhua nälkäpalkoista ja riistämisestä. Minäpä otin rautakihvelin aidalta ja kiljaisin, että pois pellolta, Sauna-Maijan sikiöt, ja silmänräpäyksessä! Arvasivatkin ne lähteä, ennenkuin päät rupesivat kolisemaan! Minä niitän sen pellon nyt akan kanssa huomisiltaan mennessä, ja jos yksikään sosialisti tämän päivän perästä minun porttini sisäpuolelle astuu, niin katsokoon eteensä! Annatko sinä niitä viikatteitasi, vai pitääkö minun vielä lähteä niitä muualta kerjäämään?

Pyyntö ei ollut kovin kohteliaaseen muotoon puettu, mutta Jehkonen, joka ei ollut turhan tarkka pikkuasioissa, konttasi hyvänsävyisesti esiin rattaiden alta, pyyhki enimmän tervan ja rasvan käsistään housujensa takapuoliin ja sanoi:

-- Tulehan tänne liiteriin, niin katsotaan.

Parin minuutin kuluttua tuli Grönberg halkoliiteristä, olallaan kaksi viikatetta.

-- Kyllä minä sitten niitän ne pientareesi... en näitä ilmaiseksi pyydä enkä tahdo! vakuutti tuima vaskiseppä.

-- Tottapahan! murahti Jehkonen ja palasi takaisin vaunuvajaan jatkamaan keskeytynyttä työtään.

* * * * *

Päivä oli kuumimmillaan.

Kadulla surisivat tuhannet hyönteiset. Kauppias Raholan ajomies, yllään ainoastaan siniset, paikatut housut, jauhoinen paita ja pään ja niskan peitteenä tyhjä kahvisäkki, ajoi pitkin katua, seisoen korviasärkevästi rätisevillä nelipyöräisillä kuormarattailla, joilla oli vannerautoja. Raatimies Palinin talon seinää vastaan oli pystytetty telineet, joilla hääräsi maalari, päässään pahvista tehty tuhruinen maalarinlakki.

Rakennusmestari Jurmon pihasta oli lehmä kävellyt kadulle ja söi ahneesti kadun vierillä kasvavaa ruohoa. Mutta kohtapa juoksi kadulle paljasjalkainen tytönrehvana, joka kiljuen ja huitoen alkoi ajaa lehmää takaisin pihaan. Lehmä huiskautti päätään ja häntäänsä ja läksi lönkyttelemään portista sisään, jolloin sen kylki raapaisi pahasti huojahtavaa portinpieltä.

Kelloseppä Kenosen eli Kana-Kenosen kanalauma oli niinikään lähtenyt kadulle jaloittelemaan. Suurella innolla ja ylläpitäen keskenään vilkasta kaakatusta reposteli tämä melkoiseksi osaksi muukalaissyntyinen herrasväki kaikenlaisia kadulla olevia, auringonpaisteessa hautuvia jätteitä.

Vaskiseppä ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota näihin kaupunkimme sisäiseen elämään luonnostaan kuuluviin ilmiöihin, vaan käveli kiireesti kotiin, jossa hänen vaimonsa, tanakan ja hyväntuulisen näköinen nainen, istui huivi päässä pihanpuolisilla portailla kutoen sukkaa ja silloin tällöin vilkaisten pieneen, vilkkaaseen porsaaseen, joka peuhasi pihamaalla.

-- Jehkoseltako sait viikatteet? kysyi vaimo mieheltään.

-- Jehkoselta. Lähdetään sitten! vastasi vaskiseppä.

-- Katso, Maikki, taloa ja puotia! huusi emäntä sisään avoimesta keittiönovesta. -- Minä lähden isän kanssa heinäpellolle niittämään.

-- Kyllä! kuului nuorekas ääni jostain sisähuoneesta. Grönbergin Maikki, ainakin meidän mielestämme erittäin miellyttävä nuori nainen, istui avoimen ikkunan ääressä myymälän vieressä olevassa kamarissa neuloen ahkerasti ja luoden silloin tällöin katseen sille autiolle, auringonpaahteessa kuumuuttaan hohtavalle pikkukadulle, jonka varrella vaskiseppä Grönbergin liike oli. Pitkään aikaan ei kadulla näkynyt mitään muuta kuin Kana-Kenosen kanalauma, joka oli poikennut valtakadulta poikkikadulle. Hiljainen, hyvin hiljainen ja melkein kuuma tuulenleyhkä löyhytteli ohuita, lumivalkoisia ikkunaverhoja ja Maikin pellavanvärisiä hiuskiehkuroita.

Porsas oli kavunnut sisään ja kuului nyt uikuttaen ja sorkat permantopalkkeja vasten rapisten juoksentelevan keittiössä. Tyttö juoksi ajamaan porsaan pellolle ja tämä viehättävä saparoniekka kiiruhti pakoon porstuaan ja putosi vingahtaen portailta, kätkeytyen pihan keskellä olevaan pieneen perunamaahan. Kun tyttö palasi takaisin ikkunansa ääreen, oli Lehtolan lihakaupan edustalle kadun toiselle puolen ilmestynyt Sutisen tunnettu, häijyluontoinen hevonen. Tuo matala, ruskea luontokappale, jonka pää oli siitä omituinen, että sen etupuoli oli valkea ja takapuoli ruskea, mikä vähän edempää katsoen vaikutti siltä, kuin olisi pää kahdesta erivärisestä kappaleesta kiireessä tai ruskean etukappaleen puutteessa kyhätty, seisoi siinä tyytymättömästi pärskyen, etujalat ohjaksilla sidottuina.

Rattailla kelletti selällään kaksi vasikanrunkoa. Niiden alle oli levitetty harmaa säkki.

Rannasta päin kävellä ketkutteli laiskasti, silloin tällöin yrittäen haukata surisevan kärpäsen suuhunsa, metsänhoitaja Korpelaisen Hektor. Lihakaupan kohdalle päästyään se pysähtyi, sillä se oli huomannut luun hevosen jaloissa.

Hevonen, joka tähän saakka oli päätään heitellen ja lakkaamatta sieraimiaan pärskäytellen koettanut nykiä ohjaksia löyhemmälle, alkoi kavalan näköisenä vilkuilla sivulleen ja koetti hillitä pärskymistään, huomatessaan koiran pysähtyvän viereensä. Ilkeämielisesti ja pahantahtoisesti muljahtelivat sen silmänvalkuaiset silmillä roikkuvan pitkän otsatukan alta.

Koira yritti lähestyä luuta varovasti, hyvin varovasti, sillä se aavisti, että hevosella oli paha mielessä. Hevosen pää oli kääntynyt sivullepäin, mutta koiraa se ei ollut huomaavinaankaan, vaikka pitikin sitä koko ajan tarkoin silmällä. Se oli kavala, ilkeä, pahansuopa hevonen.

Viuh! Nyt se potkaisi, juuri kun koira oli saamaisillaan luun hampaisiinsa. Potku olisi ollut kovakin, ellei kärryn aisa olisi melkoisesti vähentänyt sen voimaa.

Koira älähti ja juoksi häntä koipien välissä tiehensä. Hevonen pärskyi taas, heitteli päätään ja vilkuili ympärilleen.

-- Siinäpä häijy hevonen! ajatteli Maikki Grönberg.

-- Peto hevosen hahmossa! sanoi nuorenmiehen ääni tytön vierestä.

-- Hui! Sus siunatkoon, miten sinä minut pelästytit, Kalle! huudahti tyttö toruen.

-- Annahan kättä kumminkin! sanoi nuori, valkoiseen helletakkiin, vaaleihin housuihin ja punareunaisiin lipokkaisiin puettu, Kalleksi mainittu mies.

Tämä mies oli kauppias Kurosen kauppa-apulainen Kalle Kannas, erittäin nokkela, kohtelias ja siisti liikemiehen alku, minkä tahdomme heti hänen suosituksekseen mainita.

-- Mistä sinä tulet? kysyi tyttö, purren langan poikki terävillä, valkoisilla hampaillaan.

-- Olin tuolla rannassa tavaroita vastaanottamassa. Kotonako ukko? kysyi nuori mies matalalla äänellä ja loi ikkunasta sisään niin pelokkaan silmäyksen, että selvästi saattoi havaita hänellä olevan erittäin korkeat käsitykset ukko Grönbergin persoonallisista ominaisuuksista.

-- Ei ole, heinäntekoon läksi, sanoi tyttö, irroittaen sormillaan langan pään hampaistaan.

-- Entäs äitisi? kuulusteli nuorukainen, hengähtäen helpommin, mistä päättäen äiti ei ollut läheskään niin hirvittävä kuin isä.

-- Äiti on myös niittämässä, ilmoitti tyttö.

-- Olet siis yksin?

Meidän on ohimennen myönnettävä, ettei Kalle Kannas näyttänyt mitään muuta niin innokkaasti toivovan.

Tyttö nyykäytti päätään myymälän oveen päin. Nuori mies ymmärsi tämän viittauksen ilman pitempiä selityksiä ja tuli sisään mainitusta ovesta. Tyttökin tuli kamarista myymälään. Sulhanen nousi istumaan tiskille ja morsian kävi seisomaan, tiskiin nojaten, hänen kupeelleen.

-- Mikähän tästä lopuksi tulee? huokasi tyttö, pistäen suuhunsa sokeripalan, jonka oli juuri löytänyt Kallen taskusta.

-- Antaa ajan kulua, kyllä aika neuvon tuopi, sanoi poika, jolla nähtävästi oli n.s. optimistinen maailmankatsomus.

-- Isä ei suostu koskaan! valitti tyttö. -- Kun äiti toissapäivänä alkoi puhua siihen suuntaan, että minunkin alkaisi olla aika mennä naimisiin, niin isä suuttui silmittömästi. Se on niin ikävää sen isän laita, kun se on niin äkkipikainen! huokasi vaskisepän ainoa tytär, pudottaen samalla pienen paperipalasen sulhasensa niskaan paidankauluksen ja ihon väliin, mistä leikillisestä tempusta päättäen isäukon julmuus ei ollut sentään häntäkään vielä vallan maahan masentanut.

-- Astun isäsi eteen vielä tänä iltana ja selitän asian, sanoi poika uljaasti, röyhistäen rintaansa ja pistäen vasemman peukalonsa liivin kainaloon, missä asennossa hän ihmisystävällisistä kasvonpiirteistään huolimatta teki melko sotaisen ja sankarillisen vaikutuksen.

-- Älä Herran nimessä! säikähti tyttö ja tarttui Kalle Kannaksen takinliepeeseen ikäänkuin peläten, että tämä toimelias nuorukainen juuri tällä hetkellä, jolloin ukko Grönberg heilutteli lujissa vaskisepänkourissaan niin vaarallista asetta kuin viikatetta, juoksisi tekemään hänelle niin julkean ehdotuksen kuin että hra Grönberg hyväntahtoisesti suvaitsisi lahjoittaa Kurosen kauppa-apulaiselle ainoan tyttärensä, vieläpä kohtuulliset myötäjäisetkin kaupantekijäisiksi.

-- Isä on riitaantunut niittomiestensä kanssa ja on tänään vallan raivoissaan, kertoi tyttö varmemmaksi vakuudeksi. -- Hän voisi tappaa sinut... kun ei hän koskaan vihapäissään tiedä, mitä hän sanoo ja tekee.

-- Onhan se totinen ja kiivas ukko! myönsi poika yleisesti tunnetun tosiasian.

-- Jos isällä olisi aavistustakaan näistä meidän väleistä, niin en minä uskaltaisi olla päivääkään kotona, sanoi tyttö varmasti.

-- Mutta ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tiedoksi tulee, väitti poika.

-- Niin, huokasi tyttö. -- Kyllä se on kamala paikka...

* * * * *

Kun Kalle Kannas vihdoin ehti Kurosen puotiin, otti kauppias Kuronen, joka oli tuntikauden odotellut apulaistaan päästäkseen lähtemään moottorivenheellään kauniissa Kihosaaressa olevaan melkein valmiiseen huvilaansa, hyvin kylmäkiskoisesti vastaan hänen selityksensä, että yksi tavaralaatikoista oli mennyt hajalle ja että Kallen sitäpaitsi, jos mieli pelastaa nuori ja kaupunkimme liike-elämälle kallis henkensä auringonpistolta, oli ollut aivan välttämätöntä käydä uimassa. ("Se olisi kyllä pitänytkin tehdä!" huomasi Kalle samassa.)

-- Minä saan täällä seisoa päiväkaudet yksin puodissa..., napisi Kuronen kapinallisesti seinällä olevalle, heleänvärisessä Pearsin saippuareklaamissa hiuksiaan levittelevälle suurisilmäiselle, valkohampaiselle ja punahuuliselle, ikuisesti hymyilevälle neitoselle, joka oli ihanampi kuin taivaan enkeli. -- Kun olet illalla pannut puodin kiinni, niin nostele sisäkkö-Marin kanssa huonekalut takaisin Yrjön huoneeseen ja puhdista varsinkin kirjoituspöytä.

-- Eikös lattiaa maalatakaan? kysyi Kalle Kannas.

-- Ei tällä kertaa... meille tulee siihen huoneeseen asumaan kesävieras, sanoi kauppias, ottaen päällystakin kainaloonsa.

-- Nainen vai mies? kysyi kauppa-apulainen asianharrastusta ilmaisevalla äänellä.

-- Se ei kuulu sinuun! jyrähti hermostunut Kuronen vihaisesti ja läksi puodista ulos kadulle, paiskaten mielenosoituksellisesti oven kiinni, niin että tiuku kilisi kannikkeessaan pitkän aikaa.

-- Ukko on huonolla tuulella, sanoi konttorineiti Julia Leijanen, pistäen huomattavasti käherretyn päänsä puodin ovesta sisään, mutta jättäen vielä muun osan viehkeätä olemustaan viereiseen konttorihuoneeseen. -- Jos herra Kannas on oikein, _oikein_ kiltti, niin sanon herra Kannakselle, kuka meille tulee Yrjö-herran huoneeseen asumaan.

Herra Kannas ei tosin voinut oikein sietää neiti Leijasta, mutta koska uteliaisuus tällä kertaa voitti hänen vastenmielisyydentunteensa, niin vakuutti hän hieman vastahakoisesti olevansa oikein kiltti, jolloin neiti Leijanen heitti häntä leikillisesti kummipallolla. Kalle Kannas koppasi pallon lennosta käteensä ja asetti sen varovaisuuden vuoksi taakseen hyllylle.

-- Niin, kuulkaas herra Kannas, liverteli neiti Leijanen, Yrjö-herra kirjoitti matkaltaan Turusta, että hän oli siellä laivan Tukholmaan lähtöä odotellessaan sattunut tulemaan tuttavaksi erään kirjailija Tuulosen kanssa -- Kauno Tuulonen, eikö se ole kaunis ja runoilijalle sopiva nimi! Kun Yrjö-herra nyt viipyy koko kesän Englannissa ja hänen huoneensa täällä kotona on vapaana, niin oli hän luvannut huoneensa kirjailija Tuuloselle, joka haluaa työskennellä muutaman kuukauden jossakin pikkukaupungissa aiheita ja vaikutelmia saadakseen, ja herra Tuulonen on kirjoittanut saapuvansa muutaman päivän päästä. Ukko on murjottanut koko päivän ja murissut akalle, ettei hän ymmärrä, mikä Yrjöön on mennyt, kun rupeaa haalimaan tänne meidän niskoillemme tuikituntemattomia musteentuhrijoita ja nälkätaiteilijoita -- ihan niin ukko sanoi -- mutta akka on sitä mieltä, että herra Tuulonen on varmaankin hienostisivistynyt ja hyvin miellyttävä mies, kun Yrjö -- tarkoitan Yrjö-herra -- on häneen niin mieltynyt. Onhan Yrjö-herralla niin hyvä maku! Mihin herra Kannas sen pallon kätki?

-- Sitä en teille anna, sanoi Kalle Kannas jyrkästi, asettuen pallon eteen, selkä vasten hyllyä. -- Pitäkää kyntenne siitä erossa, sanon minä!

-- Minulla on aina ollut niin hyvä flaksi kirjailijain ja taiteilijain piirissä, ilmoitti neiti Leijanen, läheten Kalle Kannasta yhä lähemmäs ja lähemmäs kuin kristittyä ihmistä kiusaukseen johdattava, valkeuden enkeliksi pukeutunut sarvijaakko.

-- Milloinkahan sinä, senkin räkättirastas, olet kirjailijain ja taiteilijain piirissä ollut! ajatteli Kalle Kannas perin epäkohteliaasti ja loukkaavasti hurmaavasta työtoveristaan, jonka vaanivia, kissamaisia liikkeitä hän piti tarkoin silmällä.

-- Odotan _niin_ kirjailija Tuulosta! huudahti valkopuseroinen keijukainen. -- Oi, kuinka minä häntä odotan tässä mahdottoman kuivassa ja proosallisessa kaupungissa, jossa niin harvoin pääsee todella sivistyneiden ihmisten seuraan! Nyt sen sain! kiljaisi hän samassa voitonriemuisesti, saaden äkillisellä hyökkäyksellä käteensä kummipallon ja yrittäen uudestaan heittää sillä Kalle Kannasta. Kauppa-apulainen ehti kuitenkin tarttua neitosen käsiin kiinni ja rupesi melkeinpä suuttuneena vääntämään heittoasetta hänen kädestään.

Tyttö ponnisteli lujasti vastaan. Käherretyt hiukset olivat joutuneet runolliseen epäjärjestykseen ja kasvot hehkuivat punaisina. Kalle Kannas oli kuitenkin niin vihainen, ettei hän edes huomannutkaan, millainen aarre hänellä oli melkein sylissään.

-- Ai, herra Kannas, älkää vääntäkö minun sormiani! kirkui neiti Leijanen -- mutta kirkui hiljaa.

-- Pallo tänne, taikka katkaisen kyntenne! murisi Kalle Kannas tylysti.

Kamppailun ollessa kuumimmillaan oli raollaan olevan puodin ovi hiljaa avautunut ja sisään astunut Jumppilan vanha matami, joka pysähtyi ovenpieleen ja siinä nöyrästi odotteli kisan päättymistä. Hartaasti ja mitä osanottavaisimmin, pää kallellaan, katseli akka kauppa-apulaisen ja konttorineidin voimainkoetusta, silminnähtävästi ihan huolissaan siitä, ettei vain pieninkään rahtu eikä piirto jäisi häneltä huomaamatta. Eipä hän ollut koskaan uskovaisten rukoushuoneella seurannut niin innokkaasti uuden maallikkosaarnaajan esiintymistä kuin nyt näiden kahden maailmanlapsen rimpuilemista.

-- Oi... voi voi... herra Kannas... _herra Kannas_!... en jaksa enää... olette niin _hirmuisen_ vahva! kuiskasi neiti Leijanen uupuneena ja suoraan sanoen vaipui "herra Kannaksen" syliin, hellittäen pallon kädestään. Kalle Kannas nakkasi pallon tiskin alle ja huomasi samassa Jumppilan matamin, joka kädet ristissä ja pää väärässä, melkeinpä autuaallinen ilme kasvoillaan seisoi liikahtamatta ovella.

Kalle Kannas työnsi keijukaisen niin vihaisesti luotaan, että tyttö horjahti tiskin reunaa vasten ja huomasi samassa hänkin akan. Neiti Leijanen pakeni kiljahtaen puodista konttoriin. Kalle Kannas oli tulipunainen ja sadatteli mielessään armottomasti suloista toveritartaan.

-- Mitä olisi asiaa? kysyi hän sitten akalta niin äkäisesti, että tämän polvet notkahtivat.

-- Voi hyvä rakas puukhollari, vinkui akka, antakaa anteeksi, että häiritsin... en minä tiennyt... kahvia tarvitsisin neljänneksen, hyvä rakas puukhollari.

Kalle Kannas mittasi kahvia tavallista vapaamielisemmin, antoipa vielä kourallisen keksejäkin kaupantekijäisiksi. Me emme voi katsoa ihmisten sydämiin, vaikka heistä kirjoitammekin, mutta pidämme varsin mahdollisena, että keksien tarkoituksena oli tukkia akan suu. Uskallammepa mennä niinkin pitkälle, että otaksumme Kalle Kannaksen salaisesti toivoneen, että keksit takertuisivat akan kurkkuun ja tukehduttaisivat hänet. Tämä on kyllä hirmuinen väite lähimmäisestämme, mutta me olemme tehneet mainitun johtopäätöksen Kalle Kannaksen kasvoilla kuvastuneen ilmeen nojalla. Ovathan silmät yleensä tunnustetut sielun peiliksi.

II

-- Seis! sanoi kapteeni komennustorveen.

Laiva lähestyi hiljaa laituria.

-- Takaisin!

Potkurit mylläsivät vettä.

-- Seis!

Laiva painui laituria vasten ja kallistui vähän. Muuan laivamiehistä heitti paksun köyden laiturille.

-- Poika hoi, juutastako sinä toljotat! Pistä kiinni pollariin!

Hölmistyneen näköinen risainen poika, joka oli ollut saada köyden päähänsä, pisti silmukan pollariin.

-- Seisoo siinä, senkin tolvana, suu auki eikä ymmärrä mitään! haukkui laivamies poikaa.

-- Minä en olekaan sinun passarisi! huusi tolvanaksi syytetty kimeällä äänellä.

-- Älä räkätä! karjaisi vihaisen ja liian vähän nukkuneen näköinen laivamies.

-- Siivolla siellä! huusi kapteeni komentosillalta.

-- Onko ne Kinnuselle tulevat paketit teidän mukana? huusi laiturilta takkuinen jätkä, jolla oli oljenkorsia selässään ja housujen takapuolissa, mistä päättäen hänen viimeöisessä makuupaikassaan ei ollut käytetty lakanoita.

-- Kysy perämieheltä! vastasi kapteeni, joka silmäkulmat kurtussa katseli laivamiestensä puuhia.

-- Hyvästi nyt, herra kapteeni! Ja kiitos hauskasta matkasta! sanoi kapteenin selän takana nuori, vaaleaverinen, lihavahko herrasmies, jolla oli pyöreät ja itsetietoiset, mutta hyvin jokapäiväiset kasvot sekä kädessään pieni, ruskea matkalaukku, joka näytti monet kolhut kokeneen tässä murheen laaksossa.

Kapteeni tekeytyi vähän ystävällisemmän näköiseksi, puristi hätäisesti toisen ojennettua kättä ja mutisi:

-- Hyvästi, hyvästi...

-- Ja kiitoksia nyt vielä kerran oikein paljon tästä hauskasta matkasta! sanoi pyöreänaamainen hartaasti.

-- Ei kestä... rahallannehan sen olette maksanut! vastasi kapteeni kieltämättä hiukan epäkohteliaasti, kääntyi sitten jälleen hoitamaan virkatehtäviään ja kiljaisi kiukkuisesti kaidepuun yli laiturille:

-- Ei saa kääntää pystyyn sitä kauppias Kitusen laatikkoa! Senkö täytistä te sitä pyörittelette!

Pyöreänaamainen ja ruskealaukkuinen ei näyttänyt juuri erikoisemmin loukkautuneen kapteenin kylmyydestä, vaan käveli tyynesti ja nykerö nenä pystyssä laivasta laiturille.

-- Mikähän käki se tuokin mahtoi olla? huomautti kapteeni rouvalleen, joka oli tullut kapteenin hytistä komentosillalle ja nojasi miehensä vieressä kaidetta vasten.

-- Ei se ainakaan minua ensinkään miellyttänyt, sanoi rouva. -- Teki vähän sivistymättömän ja niin perin pöyhkeän vaikutuksen.

-- Ja matkusti koko ajan ensimmäisessä luokassa, vaikka oli ostanut vain toisen luokan piletin, murahti kapteeni. -- Mutta en viitsinyt hänelle siitä mitään huomauttaa, kun tilaa kerran oli.

Tietämättä mitään osakseen tulleesta verraten epäedullisesta arvostelusta pyöreänaamainen seisoi laiturilla ja katseli alentuvasti hymyillen pientä kaupunkiamme, jonka laitimmaiset talot pilkoittivat rantatörmältä puiden tuuhean vihreyden lomitse.

Sitten hän kääntyi poliisimiehen puoleen, joka ikävystyneen näköisenä, kädet seläntakana, seisoi kasassa olevien vehnäjauhosäkkien leimoja tarkastellen ja näytti kärsivän helteestä.

-- Voiko konstaapeli sanoa, mistä saa hevosen? kysyi muukalainen.

-- Jaa, että issikan? kysyi vuorostaan konstaapeli, kääntyen matkustavaiseen päin ja nykäisten tervehdykseksi lakkinsa reunaa oikean kätensä etusormella.

-- Niin, ajurin! sanoi pyöreänaamainen nuori herra äänellä, joka tuntui todistavan hänen liikkuneen maailmassa.

-- Näyttää tuolta tulevan tuo ajuri Tiihonen... jos hän joutanee ottamaan herran kyytiinsä, aprikoi järjestyksenvalvoja, tarkastellen matkustavaisen ruskeata laukkua.

-- Eikö täällä aina pidä olla ajureita, kun laiva tulee? kysyi nuori miehemme kulmakarvojaan kohottaen ja katsellen konstaapelia käsi puuskassa.

-- Milloin on, milloin ei, vastasi poliisi välinpitämättömästi. -- Tässä kaupungissa on niin vähän ajureita, ettei niitä joka paikkaan riitä, lisäsi hän sitten selitykseksi ja kaupunkimme puolustukseksi.

Tiihoseksi mainittu ajaa lönkytteli lähemmäksi.

-- Tiihonen! sanoi poliisi. -- Onko sinulla kyytiä?

-- Ei, vastasi Tiihonen, kiristäen ohjaksia ja alkaen kääntää hevostaan miesten kohdalle tultuaan.

-- Otatko sinä sitten tämän herran kyytiisi? kysyi poliisi, kaivellen miettiväisenä nenäänsä.

-- Voipihan tämän ottaa, myönsi Tiihonen ja kiljaisi hevoselleen, joka potki ja telmi kärpästen käsissä: "Ka-ka, _ka-ka!_"

-- Kuuluu tämä Tiihonen ottavan herran kyytiinsä, tulkitsi poliisi vieraalle Tiihosen vastauksen, ikäänkuin olisi kääntänyt sen muulle kielelle.

Kunnioittamatta enää poliisia yhdelläkään silmäyksellä, vielä vähemmän kiitoksella vieras nousi Tiihosen rattaille, heitettyään pienen käsilaukkunsa Tiihosen polville.

-- Mihinkäs ajetaan? kysyi Tiihonen, kokoillen ohjasperiä käteensä.

-- Parhaaseen hotelliin! sanoi vieras, heittäytyen selkäkenoon.

-- Se on sitten niinpaljon kuin seurahuoneelle, selitteli ajuri saamaansa määräystä. -- Hei, konkari, alapas ravata, huusi hän senjälkeen hevoselleen, joka tästä pontevasta vaatimuksesta innostui hölkkäjuoksuun.

Ajettiin seurahuoneelle päin.

-- On sitä tänä kesänä tuota lämmintä, huomautti ajuri kyydittävälleen.

Kirjailija Kauno Tuulonen ei alentunut vastaamaan. Hän vain ajatteli ihmeissään, millaisia moukkia tämän kaupungin issikat olivat, jotka puhuttelivat kyydittäviään, vieläpä niinkin hienoja herroja ja arvokkaita henkilöitä kuin hän oli, melkein kuin vertaisiaan.

Kun ei Tiihonen saanut keskustelua alkuun, ajoi hän vähän aikaa ääneti, mutta teki sitten uuden yrityksen.

-- On se kauppias Kinnunen tuohon rakentanut vähän toisenmoisen talon kuin se entinen oli, joka toissa talvena paloi! huudahti hän uuden, suuren kauppatalon ohi ajettaessa.

-- Ajaa nyt vain eikä puhu roskaa! ärähti hermostunut kirjailija.

Tällainen odottamaton ja tässä osassa maata tuntematon tapa ottaa osaa keskusteluun säikähdytti issikka Tiihosen niin pahanpäiväisesti, että tämä rehellinen, vaikkakin hra Tuuloseen verrattuna kovin halpa-arvoinen ja mitätön kansalainen oli pudota alas kuskipukiltaan kadulle. Tosin ei hän siinä olisi päätään halaissut, eipä edes isoa nenäänsäkään loukannut, katu kun ei näet ollut kivillä laskettu, mutta sitä pahemmin olisi hänen kiiltävänappinen issikannuttunsa tuhrautunut, sillä viimeöinen ankara sade oli muuttanut pehmeän, multaisen kadun yhtämittaiseksi rapakoksi.

Ajuri Tiihonen ei enää yrittänytkään jatkaa keskustelua karskin kyydittävänsä kanssa, vaan ajoi ääneti, piiskaansa silloin tällöin vihaisesti huimauttaen, seurahuonetta kohti. Sitä hän vain mietti, että missähän niitä noin ylpeitä herroja ja syöttiläitä kasvaa.

Tultiin siitä seurahuoneen eteen. Tiihonen pysähdytti ruunansa ja herra Tuulonen kysyi äänellä, joka osoitti hänen kyllä ymmärtävän, että issikka aikoo nylkeä häntä, mutta samalla vakuutti, ettei tämä katala aikomus tule onnistumaan:

-- Mitä olen velkaa?

Tiihonen muljautti pukiltaan syrjäsilmäyksen kyydittävänsä pyöreään, parrattomaan ja pönäkkään naamaan, sylkäisi pitkän sylen ja murahti:

-- Ei mitään!

Kauno Tuulosen suu, joka oli isänmaallisissa tilaisuuksissa ja nuorisoseurojen kesäjuhlissa puhunut kansalleen niin monta ylevää, opettavaista ja viisasta sanaa, oli tällä kertaa hyvin tyhmistyneen näköinen. Se oli aivan pyöreä pelkästä hämmästyksestä ja ällistyksestä. Hän ei käsittänyt mitään.

-- Kuinka, mitä olen velkaa? kysyi tuo pyöreä suu uudestaan.

-- Ei mitään, ei mitään! toisti Tiihonen kiireesti.

-- Mutta mitä se merkitsee? tiedusteli ymmälle joutunut kirjailija.

Ja ajuri vastasi seuraavalla tavalla:

-- Merkitsee vain sitä, että annoin herralle ilmaisen kyydin. Taitaa herra tarvita rahansa paremmin kuin minä.

Tämä uskomaton julkeus ja röyhkeä solvaus, joka oli sitäkin katkerampi, kun se sivusi melkoisen läheltä totuutta, nosti veren herra Tuulosen päähän, ja hän huusi:

-- Poliisi!

Lähimmässä kadunkulmassa seisova valkotakkinen konstaapeli, joka ei näkynyt tällä hetkellä mitään niin kipeästi kaipaavan kuin jotain tekemistä, ihastui ikihyväksi, kuullessaan virka-apuaan tarvittavan, ja lähestyi ajuria ja kirjailija Tuulosta nopein, mutta silti arvokkain ja määräperäisin askelin, tervehti hra Tuulosta sotilaalliseen tapaan ja kysyi:

-- Jaa että mistä olisi kysymys?

-- Tämä issikka ei tahdo ottaa minulta maksua! ilmiantoi hra Tuulonen ajurinsa kiihkeällä, mielipahasta värähtelevällä äänellä.

-- Että kuinka? kysyi esivallan palvelija, joka ei tahtonut uskoa kuulemaansa.

Tämä ajuri kieltäytyy ottamasta minulta maksua! huusi hra Tuulonen korvat punaisina. -- Minä tarjoan hänelle maksua, mutta hän kieltäytyy ottamasta sitä vastaan!

-- Onko se niin? kysyi poliisi ajurilta, kiinnittäen hyvään tuttavaansa Tiihoseen ihmettelevän katseen.

-- On! myönsi tämä kunnon mies hyvin rauhallisesti.

Seurahuoneen avonaisiin ikkunoihin alkoi ilmestyä uteliaita päitä, ja katukäytävälle pysähtyi pari, kolme avojalkaista poikaa.

-- Jaa, sanoi poliisi, raapien hämillään niskaansa. -- Tämä on vähän outo tapaus. Minkätähden sinä Tiihonen et ottaisi tältä herralta maksua?

-- En minkään tähden, sanoi Tiihonen, koroittaen vähän ääntään ja vilkaisten ikkunoihin. -- Rupesin matkalla tykkäämään niin tästä herrasta, että päätin kyyditä hänet ilmaiseksi.

Poliisi alkoi tajuta, että tässä oli hänellä edessään yksi niitä salaperäisiä arvoituksia, joita joskus sattuu ihmiselämässä. Mutta sitten hän älysi huomauttaa:

-- No, jos niin on, niin sittenhän ei herran tarvitse mitään maksaa.

-- Jaa, jaa, mutta kun minä _tahdon_ maksaa! huusi hra Tuulonen täyttä kurkkua. -- En tahdo ilmaista kyytiä hänen konillaan!

-- Kuulkaa vieraatmiehet päältä, että tämä nuori kaunis herra loukkaa minun ruunani kunniaa! sanoi ajuri Tiihonen ympärillä seisovalle arvoisalle yleisölle.

-- Ha ha haa! nauroivat vieraatmiehet, joita tapaus ja siihen liittyvä mieltäkiinnittävä keskustelu näytti suuresti huvittavan.

Yleisöä olikin jo kertynyt riitelevien ympärille parikymmentä henkeä, ja kadun toisella puolenkin olevien talojen ikkunoissa näytti asia herättävän vilkasta harrastusta.

-- Viskaali tulee! huomautti eräs risaisesti puettu, hiukan juovuksissa oleva kansalainen ja lähti kiireesti kävelemään poispäin, mutta muu yleisö, jolla ei nähtävästi ollut mitään selvittämättömiä asioita kaupunkimme poliisipäällikön kanssa, jäi levollisena paikoilleen.

Viskaali tuli pitkin katua raatihuoneelta päin parin muun herran kanssa. Nähtyään väkijoukon keräytyneen seurahuoneen edustalle hän kääntyi konstaapeli Tossavaisen puoleen, joka jäykkänä kuin olisi seipään nielaissut ja kunniaa tehden ryhtyi antamaan raporttiaan.

Herra Tuulonen kohotti kohteliaasti hattuaan ja sanoi:

-- Herra viskaali, kysymys on vain yksinkertaisesti siitä, ettei ajuri halua ottaa maksua. Nimeni on Tuulonen, kirjailija...

-- Etkö sinä tahdo ottaa maksua herra Tuuloselta? kysyi viskaali, kääntyen otsa rypyssä ajuri Tiihoseen päin.

-- En, herra viskaali! vakuutti ajuri varmasti. -- Minä en halua tämän herran rahoja.

-- Minä tahdon joka tapauksessa maksaa ja vaadin edesvastuuta...! aloitti hra Tuulonen lujasti.

Viskaalia harmitti. Hän rykäisi kiukkuisesti ja sanoi sitten hra Tuuloselle:

-- Hyvä herra! Jos ajuri olisi vaatinut teiltä liikaa, niin olisi asianlaita aivan toinen. Mutta kun hän kieltäytyy ottamasta maksua vastaan, niin on se minun ymmärtääkseni hänen oma asiansa, eikä häntä voida siitä rangaista.

Hra Tuulosen jalolle otsalle oli kohonnut hiki.

Haluaisin kuitenkin saada tietää, kuinka paljon ajurintaksa laivarannasta tänne seurahuoneelle on? kysyi hän, ääni vähän vapisten.

-- Seitsemänkymmentäviisi penniä, ilmoitti poliisi. Hra Tuulonen kaivoi kukkarostaan kaksi hopealanttia, jota tehdessään hän oli niin hermostunut, että kukkaro oli vähällä pudota hänen hyppysistään kadulle. Rahat asetti hän samalle istuimelle, jolla hän äsken itse oli istunut, ja tempaisi kapsäkkinsä Tiihosen polvilta.

-- Kuule sinä Ratilaisen poikarukka! sanoi ajuri lempeällä äänellä paljasjalkaiselle pojanressulle, jonka naama ei näyttänyt pitkään aikaan olleen tekemisissä veden kanssa. -- Herra näkyy tahtovan antaa sinulle namusrahoja. Ota ne tuolta rattailta ja kiitä herraa!

Vihasta säkenöiden raivasi hra Tuulonen itselleen tien väkijoukon läpi seurahuoneen eteiseen, Ratilaisen poika hyökkäsi tempaamaan rahat käteensä, kun taas ajuri Tiihonen läimäytti hevostaan selkään ja ajoi täyttä laukkaa tiehensä riemuitsevan kansan keskuudesta.

-- Mitä te tässä töllistelette! huusi viskaali mainitulle kansalle.

-- Hajaantukaa! huusi konstaapeli Tossavainen, muuttuen äkkiä tavattoman virkaintoiseksi.

Väkijoukko alkoi hitaasti hälvetä, keskustellen innokkaasti ja jokseenkin äänekkäästi päivän suuresta tapahtumasta, jonka todistajana sillä oli ollut onni olla.

Mutta viskaali, joka oli ollut ystävineen menossa seurahuoneelle aamiaiselle, kääntyi sisään seurahuoneen ovesta.

Poliisi loi ympärilleen ylpeän silmäyksen, kohensi tuppivyötään, silitteli valkeita käsineitään ja alkoi kävellä edestakaisin seurahuoneen edustalla.

Kadulla vallitsi taas järjestys, hiljaisuus ja rauha.

III

Ajuri Tiihosen iso kukko kiekaista heläytti ensimmäisen kerran.

Ajuri Tiihosen kukko ei kukkona yleensä ole mikään erikoisen merkillinen tai esimerkiksi kelpaava lintu. Kaupungissamme on monta muuta, jopa kymmeniäkin parempia kukkoja, mutta Tiihosen kukko soveltuu erinomaisesti tarkoitukseensa juuri ajuri Tiihosen kukkona.

Muut kukot kiekuvat kello kahdelta, kolmelta, neljältä... miten mikin sattuu heräämään, häiriten vain tällä liian varhaisella esiintymisellään isäntäväkensä makeinta aamu-unta. Ja aivan hyödyttömästi, sillä kuka hullu nousisi kaupungissa kolmelta tai neljältä, puhumattakaan kello kahdesta? Ei edes kaupunkimme yövartiakaan, ukko Rummukainen, joka on illalla puoli kahdentoista aikaan nukahtanut Nikkilän tyhjään heinämakasiiniin, jossa hän tavallisesti näin kesäiseen aikaan lepää yönsä, uskoen vaarinpidon kaupungin turvallisuudesta taivaallisen isänsä ja torninvartia Nissisen huoleksi. (Ohimennen voimme samalla kuitenkin mainita, että myöskin Nissinen jättää täydellisellä ja kauniilla lapsen luottamuksella leiviskänsä hoidon Luojansa haltuun ja huomaan, heräten vasta siihen kauheaan räminään, joka ilmoittaa Heinilän kartanon suuren maitokuorman saapuneen Kauppaneuvoksenkadun päähän.)

Tiihosen kukko sitävastoin on ymmärtänyt ottaa kutsumuksensa talon todellisen hyödyn ja elämänjärjestyksen kannalta. Ensimmäisen kerran kiekaisee se kello viideltä. Silloin on renkipojan noustava puhdistamaan rattaita ja hoitamaan hevosia.

Toisen kerran antaa tämä älykäs kotieläin kurkkunsa soida kello kuusi. Silloin kapuaa Tiihonen kuskipukille, tempaisee ohjaksista, huutaa hevoselleen: "i-grai, musikka!" -- tyhjentäen siten koko venäjäntaidon varastonsa -- ja ajaa virantoimitukseensa joko laivarantaan taikka kauppatorin nurkalle.

Naapuritalossa, joka mahdollisesti on joskus vedenpaisumuksen jälkeenkin ollut keltaiseksi maalattu, mutta jonka nykyisestä väristä on vaikea sanoa sitä taikka tätä, aukenee muutamia kadunpuoleisia ikkunoita, nimittäin sellaisia, jotka eivät ole painuneet niin paljon kadunpinnan alapuolelle, ettei niitä voida avata. Tämän ainakin ikäänsä nähden suuresti kunnioitettavan rakennuksen keskiosa on nimittäin painunut maan sisään ikkunalautoja myöten, ja katon harja on samassa suhteessa notkistunut kuin ikälopun hevoskaakin selkä. Vanhat muistelevat nähneensä nuoruudessaan vielä kivijalkaakin rakennuksen alla, mutta siitä mahtaa olla hyvin kauan. Upporikas kunnallisneuvosvainaja, jonka omaisuuteen tämä talo oli kuulunut, oli pari vuosikymmentä takaperin, saatuaan siitä kerran mahdollisimman ystävällisen, oikeastaan leikillisen huomautuksen kaupungin viranomaisilta, aikonut korjauttaa sitä, mutta kun hänen rakennusmestarinsa oli tarkastanut taloa ja ilmoittanut, ettei sitä voi korjata muuten kuin rakentamalla sen kokonaan uudestaan, oli kunnallisneuvos antanut viranomaisten leikin jäädä leikiksi ja rakennuksen entiselleen. Siinä hän tekikin varsin ymmärtäväisesti, sillä vielä senkin jälkeen oli tämä talo arveluttavasta ja huolestuttavasta ulkomuodostaan huolimatta ansainnut hintansa kaksinkertaisesti, vaikkakin kivijalka oli vähitellen painunut näkymättömiin.

Rakennuksen portinpuoleinen pää oli uljaimmin taistellut vuosien painoa ja perustuksensa pehmeyttä vastaan. Ikkunain alalaudoista oli kadun nurmikkoon matkaa vielä yli kyynärän verran, joten siinä päässä taloa asuvat tunsivat olevansa ikäänkuin ylemmässä kerroksessa talon keskiosan vuokralaisiin nähden.

Mutta Tiihosen kukon herättävä vaikutus ulottui laajemmallekin.

Kadun toisella puolen asuva klassillisen lyseon rehtori, luonnontieteiden lehtori Johan Augustus Perander eli Pessu, kuten lyseolaiset häntä tavallisesti nimittivät, on myöskin tullut järjestäneeksi nousunsa Tiihosen kukon aamuhuutojen mukaan.

Niinpä hän tänäänkin herää Tiihosen kukon ensimmäiseen kiekaisuun, nousee tapansa mukaan sängystään, hiihtelee pehmeissä, lämpöisissä tohveleissaan ikkunan ääreen ja ottaa vastaan ilmapuntarin ja lämpömittarin raportit.

Ne lupaavat erittäin kaunista, poutaista säätä, ja todettuaan, että Tiihosen renkipoika ohjesääntöjensä mukaisesti ryhtyy puhdistamaan rattaiden pyöriä ja kiilloittamaan likasuojuksia, palaa rehtori sänkyynsä ottamaan vielä pienen aamu-unen.

Lopullisesti nousee hän Tiihosen kukon toisen kerran kiekaistua.

Äskenmainitussa, osittain jo maan mustiin multiin vaipuneessa talovanhuksessa asuu eräs viipurilainen jarrumiehen leski, muuan vanha pariskunta, jota sanotaan Nahka-Paapaksi ja Nahka-Paapan mammaksi, ompelijatar Hilda Laine sisarineen, pari ryypiskelevää, mutta siitä huolimatta useimmiten yhtä janoista kuin nälkäistäkin käräjäkirjuria vaimoineen, ja lapsineen, sekä asioitsija Saksman perheineen, jota ei kotona ole muuta kuin ukko itse, leskimies, sekä yksi poika ja yksi tytär.

Asioitsija Saksmanin perhe asuu juuri siinä päässä rakennusta, joka on portin vieressä ja siis ylimpänä. Tämäkin todistaa mainitun perheen varakkaimmaksi, sillä sen pään huoneet, juuri korkeamman asemansa ja siis laajempien näköalojensa vuoksi maksavat viisi markkaa enemmän kuussa kuin talon muut huoneet.

Pihan perällä on sitäpaitsi rakennus, joka liittyy suoranaisena jatkona ulkohuoneisiin, niin että ulkoapäin on vaikea sanoa, missä ulkohuoneet loppuvat ja asuinhuoneet alkavat. Ja vaikeatapa sitä olisi aivan tarkoin määritellä sisästäkään päin. Täällä asuu muutamia epämääräisiä ukkoja ja akkoja, ja parilla akalla on lapsiakin, jotka meluavat kilpaa rottien kanssa rappeutuneissa vajoissa tai ovat piilosilla hernemaassa. Pihan koko keskiosa on nimittäin hernepeltona, jossa kullakin talon vuokralaisella on pari penkkiä.

Päärakennuksen vuokralaisista availivat siis ikkunoitaan muut paitsi edellämainitut käräjäkirjurit, jotka eivät olisi saaneetkaan ikkunoitaan auki, kun maanpinnan läheisyys teki tuollaisen yrityksen mahdottomaksi Avatuista ikkunoista kurkisteli kadulle pörröisiä päitä ja haukottelevia naamoja. Ompelijatar pudisteli ulos sänkyvaatteitaan, ja jarrumiehen leski ripusti ikkunastaan kuivamaan lapsenriepuja.

Saksmaneilla oli kadun puolella kaksi ikkunaa. Portinpuoleiseen, joka oli ollut auki koko yön, ilmestyi paitahihasillaan oleva noin 30 vuoden ikäinen mies, jolla oli tuuheat, ruskeat viikset ja hieman luisevat kasvot. Katse oli hajamielinen, mutta muuten muistuttivat silmät ja nenä haukkaa, joka valmiina lähtöön tarkastelee oksaltaan uuden päivän merkkejä ja tunnustähtiä.

Ajuri Tiihonen ajoi ulos portistaan.

-- Huomenta! sanoi nuorempi Saksman ikkunastaan.

-- Huoment'! vastasi Tiihonen ja pysäytti hevosensa. -- Tulee kuuma päivä!

-- Tuntuu tulevan! myönsi ikkunassa olija. -- Torilleko se Tiihonen ajaa?

-- Laivarantaan, ilmoitti Tiihonen. -- Yöllä on tullut laivoja.

Tämän lyhyen, mutta virkistävän keskustelun päätyttyä kiljaisi Tiihonen hevoselleen: "Ala ravata!", räpsäytti ohjasperiä ja ajoi tiehensä.

Vähän ajan kuluttua käveli rannasta päin pitkin katua hitain askelin keski-ikäinen, tanakka ja hyvin puettu mieshenkilö, nähtävästi joku matkailija, joka uteliaasti ja mielenkiinnolla näytti tutustuvan paikkakunnan merkillisyyksiin. Saavuttuaan maahan vaipuvan notkoselkäisen talon kohdalle hän pysähtyi, katseli rakennusta kauan ja eri puolilta ja tervehti sitten Lauri Saksmania, joka yhä edelleen hengitti ikkunassa raikasta aamuilmaa.

-- Huomenta! sanoi vieras herrasmies.

-- Antakoon! vastasi toinen, joka oli koko ajan pitänyt muukalaista silmällä.

-- Onko tämä se talo, jota ennenmuinoin sanottiin "Neuvoksen aarrearkuksi"? kysyi vieras.

-- On, vastasi ruskeaviiksinen. -- Nykyään sanotaan tätä vain "Arkuksi", lisäsi hän sitten.

-- Tässä kai asuu asioitsija Saksman? kysyi tuntematon, nyppien mietteissään kultaisia kellonperiään.

-- Asuu, mutta hän lähti juuri kaupungille, vastasi nuorempi Saksman, katsellen toista entistä tarkemmin. -- Tulee kai parin tunnin kuluttua kotiin.

Vieras kohotti lakkiaan, ikkunassa oleva Arkun asukas nyykäytti päätään, ja jäi haukansilmineen katselemaan, miten tuntematon hitain, varmoin askelin jatkoi matkaansa katua ylöspäin, pientä käsilaukkuaan heilautellen ja pysähtyen joka portin kohdalla katsomaan pihaan.

Kaupunki läähätti tulisessa auringonpaahteessa, vaikka kello oli tuskin puolta kymmentä aamupäivällä.

Rehtori Perander oli ollut tavallisella aamukävelyllään torilla, kysellyt maalaisilta kalanhintoja ja kuullut uutisia tutuilta isäntämiehiltä. Pellikkavaaran Simoselta oli sairastunut punatautiin kaksi lehmää ja hieho. Hieho ja toinen lehmä olivat parantuneet, mutta toinen lehmä, talon paras lypsäjä, oli kuollut lääkkeistä ja lääkitsemisestä huolimatta.

Sitten oli rehtori käynyt laivarannassa katselemassa siellä vallitsevaa vilkasta vilinää. Yöllä oli tullut suuri laiva, pitkämatkaiset "Ilmatar" ja "Vedenneito" olivat lähteneet, huutopillejään mahtavasti törähytellen, kaukaisille vesille, ja lähipaikkakuntien liikennettä välittävät pienemmät laivat olivat saapuneet väkeä täynnä, toimeenpannen kaupunkia lähestyessään kauheat kilpa-ajot, jotka olisivat vähemmän suotuisissa olosuhteissa voineet hukuttaa sekä laivat että matkustajat.

Lähtiessään kotiinsa aamiaiselle tuli rehtori Peranderia vastaan sama outo muukalainen, joka oli haastatellut ikkunassa ollutta Lauri Saksmania.

Muukalainen pysähtyi ja sanoi tyynesti:

-- Päivää, Pessu! Rehtori Peranderia tällainen tuttavallisuus suuresti hämmästytti, jonka johdosta hän hämillään änkytti:

-- Minulla ei ole kunnia...

-- Ole vaiti! sanoi omituinen vieras huolettomasti. -- Kuinkas olet muuten viime aikoina voinut ja kuinka järkesi juoksee?

-- Tuota noin... Jaakkolako? huudahti rehtori.

-- Tuota noin... Jaakkola! vakuutti vieras, ojentaen lujan kouransa.

Emme ehkä ihmettele kunnianarvoisan koulumiehemme hämmästystä, kun kuulemme, ettei hän ollut nähnyt lapsuutensa tappelu- ja sittemmin ylioppilastoveriaan kolmeenkymmeneen vuoteen.

-- Mistäs tulet? kysyi rehtori, kun ensimmäinen jälleennäkemisen synnyttämä ihastuksen puuska oli ehtinyt mennä ohi.

-- Amerikasta! vastasi toinen lyhyesti, osoittaen samalla merkitsevästi oikealla etusormellaan kultaisia kellonperiään. Sitten hän iski silmää, nauroi niin että katu kajahti ja tökkäsi samaisella etusormellaan rehtoria vatsaan.

Kun nämä peräti merkilliset temput, jotka mahdollisesti sisälsivät kokonaisen elämäntarinan lyhyesti ja kuvaannollisesti esitettynä, olivat suoritetut, sanoi rehtori äkkiä jyrkästi:

-- Sinä tulet meille aamiaiselle!

Tähän haasteeseen vastasi vieras vielä jyrkemmin:

-- Varmasti!

Rehtori oli niin haltioissaan, että hän kotimatkallaan, luotettavien kaupunkilaisten todistuksen mukaan, käveli kolmea täysikasvuista henkilöä vasten ja olisi tallannut jalkoihinsa katukäytävällä leikkivän pienen lapsen, ellei kultaisilla kellonperillä kaunistettu amerikkalainen olisi ehtinyt pelastaa pienokaista sysäämällä rehtorin äkkiä syrjään.

Tultiin rehtorin taloon.

Pihalla, vanhojen ja tuuheiden puiden siimeksessä, vallitsi miellyttävä viileys. Korkea, vaaleanvihreäksi maalattu lauta-aita sulki pihan kadullakulkevien uteliailta katseilta. Puiden alla oli keinu, pöytä ja korituoleja.

-- Omako talo? kysyi Jaakkola.

-- Oma, vastasi rehtori.

-- Kelpaa sinun, vanha peruukki, asua! sanoi Jaakkola vakaumuksen lämmöllä ja läimäytti rehtoria käsilaukulla selkään.

* * * * *

Rehtori ja hänen vieraansa, Amerikasta palannut kansalaisemme ja kaupunkilaisemme Jaakkola, olivat syöneet lujan aamiaisen, ja nämä kunnioitusta ansaitsevat herrat istuivat nyt korituoleissa pihamaalla puitten katveessa, poltellen rehtorin pitkiä piippuja. Siinä lähistöllä istui nurmikolla rehtorin tytär, Anna-neiti, pitkänhuiskea, vaaleaverinen tyttö, kirjaillen pöytäliinaa.

Herroilla oli paljon puhumista, sillä kolmessa vuosikymmenessä oli kummallekin ehtinyt tapahtua yhtä ja toista. Nyt tutustutti rehtori vierastaan kaupungin sisäiseen elämään ja nykyiseen asujaimistoon.

-- Svebeliuksen neidit ovat yhä edelleenkin kaupungin ylhäisimmät, hienoimmat ja arvokkaimmat henkilöt, kuten lähtiessäsikin.

-- Ja suurimmat juorukontit! liitti neiti Perander välihuomautuksen, nostamatta katsetta työstään.

-- Jaa, hm, se on valitettavasti totta sekin, myönsi rehtori silitellen harmaata partaansa. -- Joka tapauksessa on parasta, jos tahdot hengellesi rauhan, ettet millään tavoin rupea vetämään vastaköyttä heidän kanssaan.

-- Asuvatko he yhdessä? kysyi vieras, joka näytti kuuntelevan isäntäänsä aivan erikoisella mielenkiinnolla.

-- Kaksoiset Anna Kristina ja Mathilda Fredrika asuvat isänsä, senaattori ja ritari Svebeliuksen kuoltua siinä kirkkopuiston vieressä olevassa nelikulmaisessa talossa, joka on vastapäätä kirkkokaivoa. Nuorin, Fanny Margareta, jota sanotaan hieman omituiseksi, asuu erikseen Pastorinniemessä.

-- Kaksoisia sanotaan kaupungissa Antti-neidiksi ja Matti-neidiksi, selitti tytär nurmikolta. -- Kolmas heistä taas viettää maailmasta eristettyä elämää pienine omituisuuksineen ja hänellä on täysi työ puolustautuessaan maisteri Wahlin rakkaudenvimmaisilta hyökkäyksiltä...

-- Maisteri Wahlin! huudahti Jaakkola.

-- Älä Herran nimessä huuda niin kovaan! säikähti rehtori. -- Hän asuu tuon lankkuaidan toisella puolen, ja hänellä on vielä mainiot korvat niinkuin silmätkin. Se on merkillinen juttu, mutta kerron sen sinulle sitten sisällä, lupasi rehtori matalammalla äänellä. -- Luulenpa, että se vanha hyypiä kuuntelee nytkin tuolla aidan takana.

Jaakkola istui pitkän aikaa otsa syvissä rypyissä kuin pohtien jotain salaperäistä arvoitusta. Sitten hän kysyi:

-- Olen ollut huomaavinani, että tässä kaupungissa on suunnattomasti rakennusmestareita... mistä ihmeestä niitä on tänne niin jumalattomasti sikiytynyt?

-- Varoihinsa päässyt talollinen myy maansa ja mantunsa, muuttaa kaupunkiin, ostaa tontin ja rakennuttaa sille talon -- tai korjauttaa ainakin kattoa tai lankkuaitaa, selitti rehtori. -- Sitten on hän rakennusmestari. Niitä on meillä nykyään viidettäkymmentä.

IV

Kaupunkilaiset, joiden on joskus tapana puhua pahaa toisistaan, väittävät maisteri Wahlia lähes satavuotiseksi, mutta se on aivan varmasti valetta. Maisteri Wahl erosi kolleganvirastaan lyseossa noin viisi vuotta takaperin täysin palvelleena ja nuhteettomana poikamiehenä, ja koska hän erotessaan oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, niin käsittää jokainen, vaikkei olisikaan perehtynyt korkeampaan matematiikkaan, että maisteri Wahl on yhtä kaukana satavuotiaasta kuin 30-vuotias 60-vuotiaasta. Toinen seikka, joka voimakkaasti todistaa mainittua hataraa juorupuhetta vastaan, on se, että maisteri Wahl vasta kolme vuotta takaperin rakastui tulisesti nuorimpaan Svebeliuksen neitiin, siihen, joka asuu Pastorinniemessä. Onko kukaan tavannut korviaan myöten rakastuneita satavuotiaita? Me emme ainakaan ole tavanneet, emmekä suoraan sanoen halua tavatakaan, vielä vähemmän tehdä kertomustamme naurunalaiseksi haalimalla siihen moisia päästään vialla olevia muinaismuistoja.

Maisteri Wahl oli siis tuskin 70 vuoden ikäinen, ja virallinen tilastokin todistaa, ettei sitkeän ja elinvoimaisen kansamme keskuudessa 70-vuotiaiden miesten -- eikä naistenkaan -- vihille astuminen suinkaan ole niin harvinainen tapaus, että siitä kannattaisi erityistä melua nostaa.

Mutta vaikka se olisi kielletty rikoslaissamme, niin ei se tässä tapauksessa olisi vaikuttanut mitään asiaan, sillä kestettyään yli 35-vuotisen tulikoetuksen lyseon alaluokkien enimmän kiusattuna koulumestarina oli maisteri Wahl tullut sitkeämmäksi kuin purukummi, ja jos hän sai päähänsä jonkin asian, niin ei sitä olisi saanut sieltä pois muulla kuin dynamiitilla.

Iskettyään silmänsä neiti Fanny Margareta Svebeliukseen, joka silloin oli ainoastaan viidenviidettä ikäinen, oli maisteri Fredrik Wahl nukkunut hieman rauhattomasti seuraavan yön, pukeutunut aamulla hännystakkiin, jonka vasemmasta kainalosta oli sauma ratkennut, ja lähtenyt komea kukkakimppu sylissään ajamaan Pastorinniemeen.

Jos harjasniskainen vuorenpeikko olisi tullut rytisten sisään suljettujen ovien läpi ja vaatinut Fanny-neitiä peikottarekseen, niin ei tämä arka, herkkä ja ylenmäärin tunteellinen neito olisi voinut enemmän kauhistua kuin päästyään selville siitä, mitä maisteri Wahlin vierailu oikein tarkoitti. Neiti Svebelius pyörtyi silmänräpäyksessä ja taloon oli haettava lääkäri. Maisteri Wahl, joka luuli äkillisen ilon lyöneen hänen lemmittynsä tajuttomaksi, lähti kotiinsa hyvin tyytyväisenä ensimmäisen rynnäkkönsä oivalliseen tulokseen, riisui hännystakin yltään ja meni nukkumaan. Seuraavana aamuna hän arveli rakastettunsa voimistuneen sen verran, että voisi painaa hänet sydäntään vasten, mutta portissa tuli häntä vastaan roteva sairaanhoitajatar ja paksuniskainen renki, jotka ilman pitempiä puheita tarttuivat maisterin käsivarsiin ja taluttivat hänet ulos portista, ilmoittaen hänelle talon emännän ehdottoman ja jyrkän kiellon astumasta enää milloinkaan Pastorinniemen portin sisäpuolelle. Maisteri Wahl esitti heti mitä pontevimman vastalauseensa, mutta sitä ei otettu ensinkään huomioon, ja portti paukahti lukkoon aivan hänen nenänsä edessä.

Tultuaan kuukauden kuluessa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä samalla tavoin talutetuksi Pastorinniemen portin ulkopuolelle, näkemättä tänä aikana kertaakaan edes rakastettunsa hameenlievettä, alkoi maisteri Wahlille vähitellen selvitä, ettei hän tätä tietä ainakaan mitään pikaista voittoa saavuttaisi. Mutta jos joku luulee, että tämä havainto olisi vaikuttanut jollain tavoin jäähdyttävästi maisterin tunteisiin, niin erehtyy hän perin pohjin. Päinvastoin se oli kuin tulta tappuroihin. Turhaanpa olisikin tämä kokenut koulumies viidenneljättä ajastajan kuluessa takonut oppilaittensa enimmäkseen melkoisen visaisiin päihin lauseita sellaisia kuin "ahkeruus kovan onnen voittaa, ahkeruus unenkin estää", ellei hän olisi näitä vihdoin itsekin oppinut.

Maisteri Wahl teki kuten moni muukin suuri sotapäällikkö: hyökkäyksensä tultua takaisin lyödyksi hän alkoi varustautua uusiin sotatoimenpiteisiin järjestelmällisellä ja perusteellisella pommituksella. Hän sulkeutui kokonaan huoneeseensa ja laati siellä joka päivä kymmenen arkin pituisen rakkaudenkirjeen, joka olisi tuottanut kunniaa paljon nuoremmillekin kosiomiehille. Ja saatuaan mielipahakseen kuulla, että Pastorinniemessä sytytettiin uunit hänen kirjeillään niitä edes avaamatta, hän opetteli väärentämään käsialaansa ja lähetti kirjeensä milloin mistäkin postitoimistosta, osoittaen tällöin vallan hämmästyttävää kekseliäisyyttä.

Maisteri Wahl vainosi Fanny-neitiä kirkossa ja teatterinäytännössä, iltamissa ja hautajaisissa, sanalla sanoen kaikissa tilaisuuksissa, joissa hän vain voi päästä sydämensä kuningattaren lähettyville. Vihdoin ei viimemainittu uskaltanut liikkua kaupungilla tai kaupungin ympäristöllä muulloin kuin milloin tiesi kiusanhenkensä syystä tai toisesta poistuneen kaupungista. Mutta kosijapa oli niin ovela, että koetti visusti salata tuollaiset matkansa, milloin hän sattui sellaisia tekemään.

Vaikka Pastorinniemen hallitsijatar olikin julistanut valtakuntansa täydelliseen piiritystilaan maisteri Wahliin nähden, onnistui viimemainitun kuitenkin tunkeutua tuohon häneltä kiellettyyn, mutta hänen niin himoitsemaansa paratiisiin. Olipa hän päässyt heittäytymään Fanny-neidin jalkoihinkin, ennenkuin viimemainitun hätähuudot kutsuivat hyvinharjoitetun palvelusväen paikalle antamaan tarmokkaalle kosijalle pikaisen, ehkä hieman kovakouraisenkin lähdön.

Kaupunkilaiset olivat tätä itsepintaista taistelua seuranneet pari vuotta mitä suurimmalla mielenkiinnolla, mutta ihmiset tottuvat kaikkeen, eikä tähän juttuun oltu viime aikoina kiinnitetty mitään erikoista huomiota muulloin kuin milloin maisteri oli keksinyt jonkin aivan uuden, entisiäkin nerokkaamman sotajuonen.

Paitsi maisteri Wahlia pelkäsi Fanny-neiti tulipaloa, likaisia ja resuisia kerjäläisiä sekä basilleja. Niinpä hän ei tarttunut mihinkään muuten kuin hansikkaat kädessä, ja kaupungin rouvat kertoivat hänen hansikkaat kädessä kylpevänkin.

Muuten hän oli kaikin puolin hyvä ihminen.

Jaakkola, joka toistaiseksi asui rehtori Peranderin luona, päätti käydä tervehtimässä Svebeliuksen neitejä, kaksoisia nimittäin, ja toteuttikin heti tämän päätöksensä. Vanhat kaupunkilaiset, jotka ovat kuuluisia hyvästä muististaan, kertoivat hänen ylioppilasvuosinaan heitä hieman hakkailleenkin. Olkoonpa sen väitteen todenperäisyyden laita miten tahansa, niin varmaa ainakin on, että hra Jaakkola sai hyvän vastaanoton, koskapa hän palattuaan lausui rehtori Peranderille:

-- Tuhlaajapoika ja entinen sikopaimen ei saanut parempaa vastaanottoa isänsä tykönä kuin minä tässä kaupungissa.

Aivan samaa mieltä kaupunkilaistemme vieraanvaraisuudesta ei hra Tuulonen aluksi ollut.

Selvittyään ajuristaan hän astui seurahuoneen eteiseen katkeralla mielellä, jota ei ollut omiaan lieventämään se kylmähkö varovaisuus, jolla hotellin palvelusväestö näytti suhtautuvan sekä häneen että hänen vaatimattomaan matkalaukkuunsa. Varsinkin viimemainittua tarkastelivat sekä ovenvartia että hra Tuulosta huoneeseensa ohjaava siivoojatar varsin kriitillisesti.

Tuodessaan päiväkirjan nimen kirjoittamista varten siivoojatar lausui kaiken kukkuraksi toivomuksen, että herra Tuulonen suorittaisi maksun huoneestaan etukäteen.

-- Luuletteko minua rosvoksi?! kuohahti hra Tuulonen.

Ei, ei suinkaan. Siivoojatar päinvastoin koetti saada hra Tuulosen vakuutetuksi siitä, että hänellä omasta puolestaan oli varsin korkeat käsitykset hra Tuulosen persoonasta, mutta pysyi kuitenkin yhä edelleen väitteessään, että matkustajat, joilla ei ole matkatavaroita, suorittavat maksun etukäteen.

-- Mikäs tämä sitten on? kysyi hra Tuulonen, viitaten pieneen matkalaukkuunsa, mutta siivoojatar loi niin merkillisen katseen tuohon esineeseen, että hra Tuulonen punastui niskaan asti, kaivoi kukkaronsa ja maksoi kolme markkaa, yhden vuorokauden vuokran.

-- Kauempaa en aio tässä pesässä viipyä, sanoi hän maksaessaan.

-- Jaha, kiitos! sanoi siivoojatar ja läksi, mutta kääntyi ovessa ilmoittamaan:

-- Ruokasali on tämän käytävän päässä, vasemmalla.

Herra Tuulonen katseli ympärilleen. Huone oli ikävän näköinen, ikkunaverhot tupakansavusta mustat, tuolipahaiset narisivat arveluttavasti ja seinäpaperit olivat parista paikasta halkeilleet. Näköala oli pihan puolelle. Pihalla oli rattaita, vesitiinuja, kumollaan olevia tyhjiä pakkilaatikoita ja olutkoreja ynnä muuta samanlaista sekatavaraa. Avonaisesta ikkunasta kantoi tuulenhenki sisään paistin ja sipulin käryä, ja savuisten ikkunaverhojen poimuihin oli sotkeutunut paarma tai ampiainen, joka pörisi siellä vimmatusti.

Nuori kirjailijamme, joka oli vaipunut surunvoittoisiin katselmuksiin, muisti paistinkärystä, ettei hän ollut syönyt vielä aamiaista. Hän pesi silmänsä, katseli henkeviä kasvojaan seinällä olevasta peilistä, joka vääristi ja muokkasi ne vielä henkevämmiksi, melkeinpä peloittaviksi, ja lähti sitten etsimään ruokasalia, jonka hän helposti löysikin käytävän päästä kuuluvan lasien ja lautasten helinän opastamana.

Suurehkossa, verrattain upeassa ruokasalissa aterioi osa kaupunkimme henkiseen ja rahaylimystöön kuuluja punakoita, hikisiä herrasmiehiä. Siellä, erään ikkunan luona olevan pöydän ääressä istui viskaalikin seurueineen. Herroilla oli pöydillä olevista mahtavista olutpuolikaspattereista päättäen enemmän jano kuin nälkä, mutta eihän se vuodenaikaan katsoen ollutkaan mikään ihme.

Kirjailija, jota vaivasi se kiinteä huomio, jota paikkakunnan alkuasukkaat hänelle ensin omistivat, astui nurkassa olevan yhteisen voileipäpöydän ääreen, hieroi valkoisia, lihavahkoja käsiään toisiaan vasten ja tarkasteli arvostelevasti voileipäpöydän laitoksia. Niitä vastaan ei hänellä ollut mitään muistuttamista, sillä alkuasukkaat olivat kyllä opettaneet ravintoloitsijan kohtelemaan heidän vatsojaan niille tulevalla arvonannolla ja huolenpidolla. Sitten hän latoi lautaselleen kunnioitusta herättävän määrän maukkaita ja ravitsevia ruokatavaroita, valitsi joutilaan pöydän, tilasi asiaankuuluvat ryypyt ja oluet ja alkoi ruokkia ruumistaan.

Viereisestä huoneesta kuului suljettujen ovien takaa myöskin lautasten ja haarukoiden kilinää, kovaa puheensorinaa, naurua ja tuolien kolinaa.

Äkkiä muut äänet vaikenivat, kuului vain matalaa mutinaa, kunnes sekin lakkasi, ja täten syntyneestä hiljaisuudesta puhkesi ilmoille jonkinlainen kvartettilaulu, koskapa siinä oli huomattavissa sekä ylempiä että alempia ääniä:

"Lö-kö-kö-kö Lökkönen, Mö-kö-kö-kö Mökkönen Läksivät laivalle, lai-lai-laivalle..."

Herra Tuulonen kuunteli tätä kaunista laulua ja katsoi sitten kelloa, joka oli vasta neljänneksen yli 11 aamupäivällä. Laulajat olivat siis ehtineet jo melkoisen pitkälle, vuorokauden aikaan katsoen.

-- Mikä huone tuo on? kysyi hän tarjoilijattarelta.

Laiha ja laihuutensa lisäksi vielä ankarasti kureliiviin kiristetty tarjoilijatar, ensimmäinen ihminen tässä kaupungissa, joka oli kohdellut kirjailijaa hänelle kuuluvalla arvonannolla, vaikkakin ehkä hiukan liian tuttavallisesti herra Tuulosen mielestä (joka oli ottanut vasta kaksi ryyppyä), sanoi että viereinen huone oli pienempi ruokasali.

-- Kutka siellä oikein laulavat? tiedusteli nuori mies senjälkeen otsaansa rypistäen.

-- Rakennusmestarit tietysti! Rakennusmestarit aloittavat aamiaisensa syönnin aina kello yhdeksän aikaan, heti kun ravintola on avattu, ja alkavat laulaa puoli kahdentoista tienoissa.

-- Olisipa hauska nähdä sellaisia herroja, sanoi kirjailija suvaitsevasti hymyillen. -- Voinko minä jatkaa aamiaistani tuolla toisessa salissa?

-- Se käy kyllä päinsä, sanoi tarjoilijatar.

Parin minuutin kuluttua oli palveleva neitonen kattanut hänelle pienen pöydän viereisen salin ovinurkkaan, ja pihviä syödessään oli kirjailijalla tilaisuus tarkastella sitä valittua ja äänekästä seuraa, joka kolmen yhteenliitetyn pöydän ääressä huoneen toisessa päässä oli aloittanut aikamoiset juomingit.

Pöydän päässä istui pitkä, luiseva, pitkäpartainen ukko, jonka sinipunertava kotkannenä loisti huomattavasti valkeata täysipartaa vasten. Parta ulottui liivin puoliväliin, paksujen, hopeisten kellonvitjojen kohdalle, antaen omistajalleen varsin arvokkaan, patriarkaalisen ulkonäön. Muut pöydän ääressä istujat olivat lihavia, punoittavia ja hikisiä keski-ikäisiä miehiä, jotka tuntuivat ehtineen kallistaa jo monta lasia, huolimatta siitä, että ravintola oli vasta kolmatta tuntia auki.

Aluksi eivät rakennusmestarit kiinnittäneet mitään huomiota uuteen tulokkaaseen. Mutta neljännestunnin kuluttua nousi kaikkein lihavin heistä, astui hiukan epävakaisin askelin herra Tuulosen luo, joka kateellisena oli kuunnellut juomaseuran kerskauksia rikkauksistaan, teki kumarrusta tarkoittavan liikkeen ja sanoi vähän sammaltaen:

-- Anteeksi, nimeni on Retunen... rakennusmestari Retunen...

Herra Tuulonen nousi, vastasi tervehdykseen kohteliaasti, puristi herra Retusen pehmeätä, hikistä kättä ja esitteli itsensä:

-- Tuulonen, kirjailija.

Kuullessaan herra Tuulosen arvonimen näytti rakennusmestari Retunen tulevan mieluisasti yllätetyksi ja selitti kovasti anteeksipyydellen, että hänen tarkoituksensa oli ollut pyytää herra kirjailijaa samaan pöytään.

-- Mutta mitä nämä toiset herrat...?

Toiset herrat, jotka olivat kuunnelleet keskustelua, ilmoittivat meluten herra Retusen esiintuoneen koko pöytäseuran yksimielisen ja hartaan toivomuksen.

Koska kirjailija Tuuloselle oli aina erittäin mieluista päästä rahakkaiden ja alkoholipitoisten juomien nauttimista harrastavien kansalaisten seuraan, niin ei hän tehnyt mitään esteitä.

Rakennusmestareilla puolestaan ei ollut katumisen syytä, sillä kun heidän melkoisesti rajoitettu pöytälauluvarastonsa oli lopussa, opetti kirjailija heille uusia, kerrassaan erinomaisia.

Mennessään kello yhden aikaan uimaan pysähtyi rehtori Perander seurahuoneen kohdalla kuuntelemaan pienemmästä ruokasalista lainehtivaa melua. Siellä veteli rakennusmestarikuoro äsken oppimaansa, sittemmin kansanlauluksi muuttunutta veisua:

"Eipä meittiä. Ei piru saa. Taivaassa meitill' on torpanmaa".

Ja bassot vakuuttivat möristen:

"Piru ei saa. Ja eikähän se saa, Kun taivaassa meitin on torpanmaa".

V

Jaakkola saapui tervehtimään vanhaa tuttavaansa ukko Saksmania.

Ukko Saksmania ei meidän tässä tarvitse tarkemmin esitellä, sillä hän on juuri se sama valkopartainen, kyömynenäinen kunniavanhus, joka edellisessä luvussa istui musikaalisten rakennusmestarien pöydässä puheenjohtajan paikalla.

Siihen oli hänellä täysi oikeus, sillä hän oli ensiksikin rakennusmestariyhdistyksen kunniajäsen ja toiseksi saman arvoisan yhdistyksen kunnioitettu puheenjohtaja. Aluksi oli hieman epäröity, voitaisiinko miestä, joka ei itse ole rakennusmestari, valita rakennusmestariyhdistyksen päämieheksi, mutta ukko Saksman iski silloin nyrkkinsä pöytään ja ilmoitti maatilanomistajana ollessaan rakennuttaneensa kartanoon hyvän, ensiluokkaisen ja ihka uudenaikaisen kivinavetan.

-- Kuka teistä, herrat yli-insinöörit, kykenee rakentamaan ensiluokkaisen kivinavetan? oli ukko Saksman kysynyt musertavan ivallisesti.

Nöyryytetyt rakennusmestarit olivat luoneet katseensa seurahuoneen lattiaan ja valinneet ukko Saksmanin puheenjohtajakseen. He olivat hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä ukko Saksman, joka vielä vanhoilla päivilläänkin oli terävä kuin partaveitsi, ajoi rakennusmestarien lukuisat ja monesti erinomaisen sotkuiset talonkauppajutut kolme kertaa huokeammalla kuin kaupungin asianajajat ja muut tuomarismiehet, jotka ukko Saksman sitäpaitsi useinkin armottomasti höyhensi.

Tultuaan siihen notkoselkäiseen, maahan vajoavaan taloon, jota sanottiin Arkuksi, meni Jaakkola sisään portista, tarkasteli pihassa olevaa hernemaata, astui sisään ensimmäisistä rapuista ja koputti.

-- Sisään!

Jaakkola huomasi tulleensa pieneen keittiöön, josta nuori, veikeä tyttö, silminnähtävästi ukko Saksmanin tytär, ohjasi hänet kamariin. Siellä otti hänet vastaan Lauri Saksman, ja kun Jaakkola oli esittäytynyt tälle kunnon miehelle, selitti Saksman nuorempi:

-- Isä on jossain rakennusmestarien kanssa -- luultavasti seurahuoneella -- mutta tulee kai pian. Ukko ei tosin enää juuri paljon ryyppää, on tullut varovaiseksi, kun ikääkin on karttunut jo paljonlaiseen, mutta hän on niin kaikki kaikessa tämän kaupungin rakennusmestareille, etteivät ne osaa edes lasia kallistaa, ellei ukko ole mukana.

-- Täällä onkin paljon rakennusmestareita, sanoi Jaakkola.

-- Onhan niitä, myönsi nuorempi Saksman, tappaen ikkunasta sisään lentäneen kärpäsen suoraan lennosta ja jatkaen tämän taidonnäytteensä jälkeen: -- Oikeastaan ne ovat vain tavallisia talonomistajia, mutta joku niistä keksi ensin itselleen rakennusmestarin arvonimen, ja toiset seurasivat heti esimerkkiä. Varsinaisia rakennusmestareita on kaupungissa vain kaksi, ja erotukseksi rakennusmestariyhdistyksen jäsenistä rupesivat he nimittämään itseään arkkitehdeiksi.

Sitten ilmaisi nuori mies olevansa rakennusmestarien kruununperillinen ja valmistautuvansa siihen tärkeään tehtävään, joka häntä odotti, oleskelemalla kotonaan viisaan levossa, ryöväriromaaneja lukien ja kärpäsiä tappaen, jossa viimemainitussa urheilussa hän vakuutti saavuttaneensa erinomaisen taidon. Kuultuaan, että Jaakkola aikoi ostaa itselleen talon, hän sanoi:

-- Siinä suhteessa ette voi saada parempaa neuvonantajaa ja apulaista kuin isä-ukko on. Hän tuntee tämän kaupungin talot paremmin kuin omat taskunsa.

Samassa tulikin sisään ukko Saksman. Hän käveli vielä pää pystyssä ja silmät kirkkaina, ja lukuunottamatta sinipunertavaa könkönenää oli hänen kasvoillaan hyvä väri.

Hän puristi voimakkaasti Jaakkolan kättä ja sanoi:

-- Olet ollut kauan poissa!

-- Olenhan minä, myönsi vieras.

-- Ukko Saksmania on sen ajan kuluessa monessa liemessä keitetty, mutta ukko on vielä ukko! sanoi vanhus, heittäytyen istumaan keinutuoliin ja alkaen kiivaasti keinua. -- Vielä ei ole ukon selkää notkistettu, vaikka seurapiiri onkin sitten viimenäkemän ehkä tullut hieman sekalaisemmaksi. Kuinka sinua on onnistanut?

-- Noh, kohtalaisesti, kiitos kysymästä.

-- Miljoona?

-- Vähemmän.

-- Satatuhatta?

-- Enemmän.

-- No niin, enempää ei minun tarvitse tietääkään. Kaupungilla kerrottiin, että sinä olet kerännyt itsellesi miljoonan. En sitä uskonut, -- arvelin puoletkin riittävän -- ja lisäsin siitä syystä omasta puolestani toisen miljoonan. Niin että sinä olet nyt kahden miljoonan mies. Rakennusmestariyhdistys, joka tapansa mukaan oli jonkinverran väkijuomien liikuttama, olisi valinnut sinut heti kunniajäsenekseen, mutta kun otaksuin, ettet ehkä erikoisemmin välittäisi tuosta kunniasta, sain sen tällä kertaa ehkäistyksi. Mutta yhdistyksemme ovet ovat sinulle avoinna, ne ovat sinulle selkosen selällään... ha ha ha!...

Vanhus räjähti kauheaan nauruun, niin että keinutuoli natisi liitoksissaan.

Saksmanilta lähdettyään käveli Jaakkola jonkin aikaa kaupungilla, ennenkuin palasi rehtori Peranderin asuntoon. Hän mietti mielessään äskeistä vierailuaan ja hänen täytyi myöntää, ettei hän nuorempaan Saksmaniin nähden ollut oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi. Ukko oli entisellään, vuodet eivät tosiaankaan olleet näkyneet hänen selkäänsä notkistaneen, mutta pojasta ei saa selvää, onko hän kala vai lintu, suuri filosoofi vaiko suuri lurjus ja laiskajaakko. Missään tapauksessa hän ei ollut mikään tusinaihminen.

-- Mutta tyttö oli vietävän nätti! ajatteli Jaakkola lopuksi. -- Mistähän on semmoinen huuhkaja kuin ukko Saksman moisen tytön saanut?

Jaakkola oli saapunut kaupungin vanhan kivikirkon luo, johon häntä liittivät monet lapsuudenmuistot. Kirkkomaan portti oli lukossa, jonka johdosta hän kiersi kirkon takana olevaan pieneen puistikkoon ja istahti penkille puitten siimekseen katselemaan leikkiviä lapsia.

Hiekkaläjällä istui pari valkotukkaista poikaa syvämietteisesti keskustellen. Toisella pojalla oli yllään punaiset uimahousut, toinen oli aivan alasti, sillä hän oli, merkillistä kyllä, ripustanut housunsa kuivamaan syreenipensaan oksalle.

-- Sinun isäsipä ei ole rakennusmestari, sanoi housuton poika.

Punahousuinen mietti kauan tätä surullista, mutta nähtävästi kieltämätöntä asianhaaraa. Sitten keksi hän sopivan vastauksen.

-- Sinun isälläsipä ei ole suurta sikaa.

-- Eihän sinunkaan isälläsi ole, väitti housuton.

-- Onpas! noin iso sika!

Punahousuinen levitti laihat käsivartensa. Housuton oli lyöty.

Ja nauttien täysin siemauksin voitostaan huudahti punahousuinen haaveillen:

-- Sitten se meidän iso sika tapetaan jouluksi ja me saamme sianpaistia!

Äänettömyys. Housuton kaiveli hiekkaläjää murheellisen näköisenä. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat:

-- Meilläpä on koira, Musti!

-- Entäs sitten? kysyi punahousuinen, joka ei näyttänyt ymmärtävän, mihin toinen tähtäsi.

-- Me tehdään Mustista paistia jouluksi ja syödään Musti!

Tämä näkökohta saattoi toisen aluksi hämilleen. Pian hän kuitenkin äkkäsi:

-- Tepä kuolette, jos syötte koiranlihaa!

Housuton oli nyt kuitenkin ilmeisesti voitonpuolella tässä väittelyssä ja huudahti:

-- Jos me kuolemme, niin sitten me pääsemme taivaaseen!

-- Oikein, poikani, pidä sinä vain puoliasi! sanoi Jaakkola, joka oli hyväksyvästi kuunnellut housuttoman esittämiä väitteitä.

-- Täälläkö sinä setä leikit pikkupoikien kanssa! sanoi Anna Perander, joka tuli puistikon poikki yllään keveä kävelypuku ja olkihattu. -- Odotimme sinua isän kanssa kahville, mutta sinua ei näkynyt eikä kuulunut.

-- Kuule, poika, pane housut jalkaasi, kun naisväkeä tulee! sanoi Jaakkola alastomalle pojalle. -- Pistäysin tuolla ukko Saksmania tervehtimässä.

-- Vai niin, sanoi Anna. -- Ukko on kai entisellään? kysyi hän sitten välinpitämättömällä äänellä.

-- Entisellään oli. Ja taitaa entisellään pysyäkin loppuun asti. Hänellä on hyvin miellyttävä tytär, mikä hänen nimensä taas olikaan?

-- Martta. Onhan hän kyllä miellyttävä tyttö.

-- Tunnetko häntä tarkemmin?

-- Olimmehan me samoilla luokilla tyttökoulussa.

-- Seurustelette kai yhä edelleenkin ahkerasti keskenänne?

-- No, eipä juuri... isä ei pidä Saksmaneista, vastasi Anna vältellen.

Anna Perander ja Jaakkola lähtivät kävelemään kotia kohti. Aurinko alkoi tehdä laskuaan ja miljoonat hyttyset tanssivat sen kultaisissa säteissä iltatanssiaan. Lehmät oli tuotu kaupungin laitumelta ja melkein jokaisesta pihasta kuului karjan kellojen kotoinen kilkatus ja kalkatus.

Sepän- ja Kellonsoittajankadun kulmassa tuli heitä vastaan omituisen näköinen pitkä mies yllään kulunut, mutta huolellisesti harjattu puku. Hänellä oli jonkinlainen hunningolle joutuneen Mefiston piikkipartainen naama, suuret kravunsilmät ja hieman kiero nenä. Hän käveli yksin, kädet seläntakana, päätään keikutellen, mutisten jotain puoliääneen ja salaperäisesti naurahdellen. Anna Peranderin ja Jaakkolan kohdalle tultuaan hän säpsähti, muuttuen samalla silmänräpäyksessä vakavan ja tärkeän näköiseksi, käänsi päänsä poispäin, kurotti kaulaansa ja venytti leukaansa, kuin olisi hänellä ollut kaulassaan paisuma, joka kaulukseen sattuen tuotti hänelle kipua. Samalla hän kohenteli kalvosimiaan ja astui jäykkänä muutamia askelia.

Jaakkola ei voinut olla katsahtamatta taakseen ja ennätti parhaiksi huomata jännityksen taas ikäänkuin laukeavan omituisen herran kasvoilta ja hänen jatkavan matkaansa polviaan hieman notkutellen, hyräillen jotain ja vasemmalla kädellään salaa tahtia lyöden.

-- Kuka hän oli? kysyi Jaakkola.

-- Tehtailija Takkulan poika. Isä kuoli, jättäen jälkeensä suuren omaisuuden, lähes puoli miljoonaa. Poika muutti heti kaikki rahaksi ja lähti Parisiin. Kahdeksaan vuoteen ei hänestä kuulunut muuta kuin joskus kaukaista humua. Sitten hän ilmestyi kerran kotimaahansa pennitönnä ja tuollaisena kuin hänet näit. Sukulaiset pitävät hänestä nyt huolta. Mitä kaikkea hänelle lienee Parisissa tapahtunut, sitä ei kukaan tiedä, mutta rahoistaan hän siellä ainakin pääsi -- ja vähästä järjestään.

-- Hänet olisi hirtettävä! sanoi Jaakkola.

VI

Kaupungissamme ja tässä kertomuksessamme "Arkun" nimellä tunnetun talon pihamaalla telmivät lapset hernemaassa, ja jarrumiehen leski ilmestyi huoneistonsa ovelle, kiljuen:

-- Pääsettekö pois, kakarat, sieltä hernemaasta! Sotkevat riettaat nuo muutamat vaivaiset herneenvarret... ei annettaisi köyhälle edes niistäkään iloa!

Nahka-Paapa kömpi pihan poikki keppinsä varassa ja itsekseen mutisten.

-- Menkää, Paapa kulta, ajamaan pois nuo hävyttömät pennut tuolta hernemaasta, rukoili jarrumiehen leski mairitellen Nahka-Paapaa. -- Menkää nyt, Paapa kulta, kun teillä on noin vahva keppikin. Eivätkö liene jo sotkeneet Paapankin herneitä viimeistä vartta myöten! lisäsi hän sitten viekkaasti, saadakseen Nahka-Paapan omasta kohdastaankin innostumaan asiaan.

Nahka-Paapa vihasi pihanperäläisten lapsia sammumattomalla vihalla, joten jarrumiehen lesken ehdottama tehtävä ei ollut hänelle suinkaan vastenmielinen. Keppi pystyssä hän hyökkäsi hernemaahan nopeudella, jollaista ei olisi odottanut hänen ravistuneilta liikuntovälineiltään.

Puoli tusinaa likaisia, resuisia lapsia, jotka kuuluivat pihan perällä asustavan Sikasen huonekuntaan, pakeni parkuen hernemaasta, josta näkyi Nahka-Paapan harmaa, lahoa kantoa muistuttava pää ja sen yläpuolella heilahteleva ryhmysauva.

Lasten huuto ja kiljunta kutsui näyttämölle Sikasen akan. Hän ilmestyi eräälle ovelle siinä hökkelirivissä, joka käsitti ulkohuoneet ja pihanperäläisten asunnot.

-- Mitä se Nahka-Paapa lapsiraukkoja ajelee! huusi Sikasen akka vihaisella äänellä ja nyrkkiään heristellen.

-- Pitäkää kurissa pentunne älkääkä päästäkö niitä hernemaahan pahojaan tekemään! neuvoi jarrumiehen leski. -- Ei ole kohta yhtään herneenvartta pystyssä, kun nuo teidän elävät siellä kaiket päivät sotkevat!

-- Kuka siellä on sotkenut! huusi Sikasen eukko. -- Katsokaa nyt itse, mitä jälkeä tuo teidän Nahka-Paapanne tekee! Syytetään sitten köyhän lapsia, kun ensin usutetaan tuo ukonrähjä hävityksen tekoon!

Sikasen eukko oli tavallaan oikeassa, sillä Nahka-Paapa teki tosiaankin ikävää jälkeä hernemaassa, kompuroidessaan pitkin penkkejä ja kompastuessaan niihin vähän väliä.

-- Tulkaa jo pois, Paapa kulta! huusi jarrumiehen leski.

Ukko Saksman oli ilmestynyt portailleen ja näytti suuresti nauttivan tapahtumasta ja siihen liittyvästä ajatustenvaihdosta.

Nahka-Paapa kömpi esiin hernevarsikosta kuin mikäkin tonttu, mutisten ja mutisten.

-- Aina ne vain vainoovat lapsiraukkoja... ei se köyhän lapsi saisi leikkiäkään... tulkaa sisään lapsikullat! mankui Sikasen eukko. -- Älkää itkekö, lapsiraukat, tulkaa sisään niin saatte äidiltä voileipää!

-- Kuka heitä tässä on vainonnut, mutta mitäs ette ensinkään pidä kurissa puoskianne! huusi jarrumiehen leski.

-- Väy väy väy! huusivat lapsiraukat.

-- Tuolla tavalla näet vänkyttävät vanhemmille ihmisille vasten silmiä! vetosi jarrumiehen leski ukko Saksmaniin, mutta viimemainittu nauroi vain täyttä kurkkua.

-- No nythän se kuuluu sen entisen Jaakopsonninkin poika tulleen takaisin Amerikasta? tiedusteli jarrumiehen leski ukko Saksmanilta.

-- Tulihan se, myönsi ukko, pyyhkien naurunkyyneleitä poskiltaan.

-- Tuo Hilda Laine kertoi, että oli se amerikkalainen jo teilläkin käynyt?

-- Kävihän se, sanoi ukko, sytytellen sikariaan ja istuutuen portaille päivää paistattamaan.

-- Hölyävät näet kaupungilla, että sillä olisi viisi miljoonaa... tietääkö herra Saksman, onko siinä mitään perää?

-- Valetta se on! sanoi ukko.

-- No sitähän minäkin sanoin, innostui leskiakka. -- Mistä ne semmoiset rikkaudet yhdelle ihmiselle tulisivat! Eihän sillä Takkula-vainajallakaan kuulu olleen niin paljoa, vaikka oli semmoinen pohatta?

-- Niin, valetta se on, toisti ukko Saksman rauhallisesti, pöllytellen paksuja savuja. -- Saatte sanoa minun vastuullani kenelle tahansa, joka niistä Jaakkolan miljoonista puhuu, ettei hänellä ole päälle kahden miljoonan.

-- Vai ei ole kuin kaksi... no sitähän minäkin. Mutta onpa sitä siinäkin... on maar sitä siinäkin yhdelle miehelle, niin... kun ei näet kuulu rouvaakaan olevan.

-- Eihän sillä ole rouvaa eikä perillisiä, todisti ukko Saksman.

-- Voi, voi, vai ei ole perillisiäkään! Sitähän ne akat nyt puhuvat tuolla pyykkihuoneella, että kenenkähän se ottaa... totta kai se nyt rouvan ottaa, kun kerran on tänne tullut?

-- Se on tietty, sanoi ukko. -- Mitäs varten hän sitten olisi tänne tullut!

-- No ihan niin justiinsa, ihan niin justiinsa, aivan kuin minun suustani! Mitäs varten hän sitten olisi tänne tullut -- niin -- ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva, sanotaan sanassakin. Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla -- niin -- ja yksinänsä on ihminen, vaikka hän olisi miljooniensakin parissa... ei ole rahalla sielua -- niin -- ja kuka sitten perii kaiken sen, mitä hän vieraalla maalla on koonnut? Tuntemattomille ihmisille menee, kun hänestä kerran aika jättää -- niin -- ja kuolla täytyy hänenkin, ei auta -- ei auta meitä rikkaus eikä miljaardit eikä biljaardit, kuolla pitää vain, ja sitten: mihinkä jää sult' rikkaus, maailman paha prameus, kun mato silmääs' kaivaa, ja perkel' sieluus' vaivaa? -- niin...

Jarrumiehen leski pysähtyi vetämään henkeä ja kuivaamaan silmiään esiliinan nurkkaan, ja tätä pysähdystä käytti ukko Saksman hyväkseen kysyäkseen:

-- Onkos siitä kuulunut, ketä ne arvelevat sille Jaakkolalle rouvaksi?

Akka oli taas heti asiassa kiinni:

-- Onhan sitä kuulunut ja onhan sitä puhuttu ja tuumattu monelta kantilta -- niin -- ja sitähän ne kuuluvat useimmat arvelevan rakennusmestari Relanterin leskeä, kun se on niin rikas ja muutenkin vielä näyttävä ihminen ja säätyläisen tytär -- niin -- "immeiset immeisii naipi, rengit, piiat toisiaan", sanottiin minun kotipuolessani ennen vanhaan, ja kyllä se tavallisesti paikkansa pitää... Ja olisihan se sitten se apteekkarin leski, vaan huolineeko tuo semmoinen miljuneeri hänestä, kun sillä on, sillä apteekkarin leskellä, semmoinen pahannäköinen näppylä nenässä, ja ihminen näkee sen kuin silmäin edessä on -- niin -- ja eivätkö liene senkin apteekkarin lesken sadattuhannet huvenneet lapsia kouluuttaessaan -- paikattuja paitoja ja muita alusvaatteita kuuluu pyykissäkin olevan, ja näinhän minä sen itsekin, kun heidän vaatekoriaan tuolla pyykkihuoneella vähän kaivelin -- ja joka toinen sukka oli parsittu -- niin -- antaisivat köyhille, jos kerran semmoisia rikkaita ovat kuin miltä tahtovat näyttää... eiväthän ne ennen ole tämän kaupungin rikkaat ja mahtavat parsituissa kulkeneet -- niin -- ja varsinkin se semmoinen näppylä nenässä, kun on kuin mikä karpalo. Minä sanoin että ei, ei tule se tapahtumaan! Olisihan niitä sitten muitakin rakennusmestarin leskiä, mutta eihän se niistä, entisistä piioista ja mökkiläisen tyttäristä, kun on kerran miljuneeri ja oli herra jo ennen Amerikkaan lähtöään. Vaan tämä nyt olisi ainoa tämä Relanterin leski, kun on satatuhatta pankissa ja talo ja on rovastin tytär ja äiti kuuluu olleen oikein Ruotsinmaasta eikä ollut kunnolleen suomea oppinut eläissään, vaikka oli koko ikänsä semmoisessa pitäjässä Savossa, jossa ei ruotsinkieltä osannut kukaan muu kuin vallesmannin rouva. Ei ollut näet itse vallesmannikaan osannut kuin hyvin huonosti ruotsia, semmoinen suomalainen tollisko oli ollut! Niin että kyllä tämä Relanterin leski on syntyjään parempien ihmisten lapsia, vaikka miten lienee mennyt tavalliselle turpeenpuskijalle, niinkuin se Relanterikin oli ollut ennen tänne kaupunkiin muuttoaan ja rakennusmestariksi tuloaan...

Nyt täytyi jarrumiehen lesken taas pysähtyä henkeä vetämään. Ukko Saksman odotteli rauhallisesti jatkoa, katsellen, miten pääskyset härnäsivät käräjäkirjurien kissaa. Kissa, suuri, harmaa otus, monen linnun surma, makasi raukeana kuumassa auringonpaisteessa nurmikolla, silloin tällöin vähän käpäliään nuoleskellen, ja pääskyset sinkoilivat oikein parvena sen yläpuolella, kovasti virskuttaen ja laskeutuen välistä niin matalalle, että siivet melkein kissan selkää sipaisivat. Kissapa ei kuitenkaan ollut tästä tietääkseenkään, mutta mitä suunnitelmia se kiusanhenkiensä tulevaisuuteen nähden rakenteli, sitä ei voi kenkään tietää.

Pitkään ei puhelias leskivaimo kuitenkaan joutanut lepäämään.

-- Olisivat sitten vielä ne Svebeliuksen neidit, Antti-ryökkynä ja Matti-ryökkynä... nehän ovat ylhäistä sukua ja varakkaitakin. Taitavat olla lapsuuden tuttaviakin sen Amerikan miljuneerin kanssa, mutta niihin älä hyvä Luoja salli miljuneerin takertua...

-- No, miksikäs niin? kysyi ukko Saksman, ottaen sikarin suustaan.

-- Nehän ovat ihan erottamattomia... jos hän toisen ottaa, niin pitäisi ottaa toinen myöskin, eikähän me olla täällä Turkin uskossa! Ja siksi toiseksi minä luulen, että niistä yhdestäkin saisi enemmän kuin tarpeekseen...

-- Mutta onhan Fanny-neiti sitäpaitsi... jos hän ottaisikin sen?

-- Mitä? Pastorinniemen ryökkynän! huusi leskiakka ihmeissään, läiskäyttäen kätensä yhteen. -- Mitenkä hän sitä ottaisi, joka on päästään vialla!

-- Turhia loruja! sanoi ukko Saksman. -- Fanny-neiti on yhtä viisas kuin mekin.

-- No, no -- niin, no -- jos herra Saksman sen paremmin tietää kuin minä, niin en minä tahdo sitten siihen mitään sanoa. Mutta Lehikoisen Amanta, joka on palvellut Pastorinniemessä, on kyllä kertonut minulle sellaista Fanny-ryökkynästä, etten ainakaan minä uskaltaisi yötäni nukkua saman katon alla kuin hän. Kun näet kuuluu hansikkaita pitävän sellaisissakin paikoissa, ettei minun sovi sitä tässä sanoa, ja jos paljain käsin on sattunut oven ripaan koskettamaan, niin lysooliveden kanssa on heti kädet pestävä! Ovatko nämä viisaan ihmisen kujeita?

On vaikea sanoa, kuinka kauan tätä vilkasta ja mieltäkiinnittävää keskustelua olisi ylläpidetty, ellei samassa portille olisi ilmestynyt rakennusmestari Retunen, joka ähkien ja puhkien ja ankarasti hikoillen haastoi ja manasi ukko Saksmanin oluenjuontiin seurahuoneelle, jonne hänen ilmoituksensa mukaan oli jo ehtinyt kertyä rakennusmestarikunnan valiojoukko.

Ukko Saksman oli sitäkin esteettömämpi lähtemään heti, kun hänellä sattui olemaan lakkikin valmiiksi päässä.

Pihalla oli taas hiljaista, ainoastaan joku auki jätetty liiterinovi narahteli hiljaisessa tuulenhengessä. Ei missään näkynyt sieluakaan. Käräjäkirjurin kissakin oli, kyllästyttyään pääskysten kiusantekoon, tassutellut isäntäväkensä luo. Sikasen lapset olivat tainneet lähteä uimaan.

Vähän ajan kuluttua poikkesi portista sisään nuorehko, mutta siitä huolimatta hiukan kumarassa kävelevä mies, jolla oli yllään ainoastaan vaalea, karkea piikkopaita, hihaton päälle päätteeksi, ja samasta aineesta tehdyt housut. Päässä ei ollut muuta kuin pitkä, olkapäille valuva, rohtimenkaltainen tukka, jaloissa oli tuohivirsut, selässä tuohikontti ja kädessä pitkä, koivuinen sauva.

Kontinkantaja oli luonnollisten elämäntapojen apostoli, entinen satulaseppä Matti Muikkunen, joka oli muuttanut nimensä samalla kuin entiset elämäntapansakin ja oli nyt nimeltään Matti Luonto. Hän kulki talosta taloon, kylästä kylään, myyskennellen kontissaan olevia, luonnollisia elämäntapoja neuvovia kirjasia ja saarnaten koko olemuksellaan voimakkaasti järkiperäisten elintapojen puolesta. Oman ilmoituksensa mukaan hän söi ainoastaan kasvisruokia, ollen siis siinä suhteessa Johannes Kastajaakin etevämpi, jonka ruokana, kuten tunnettua, olivat m.m. heinäsirkat. Keskiviikkoisin hän ei syönyt mitään, ja paastosi sitäpaitsi joka kesä yhteen kyytiin kolme tai neljä viikkoa. Hänellä oli vetisenharmaat, ymmyrkäiset ja totiset silmät ja hänen leukaansa peitti pitkä, vaaleanruskea parransänki.

Ihmiset olivat jo aikoja sitten tottuneet häneen, ja vain harvoin pysähtyi kadulla joku maalainen katsomaan hänen jälkeensä. Ainoat, joiden näytti olevan mahdoton tottua häneen, olivat koirat. Nämä aina valppaat luontokappaleet nostivat hänen lähestyessään tavallisesti hirmuisen äläkän ja ilmaisivat peittelemättömän toivomuksensa olevan saada iskeä vahvat hampaansa hänen laihoihin sääriinsä. Tämän johdosta vallitsi hänen ja koirien välillä ainainen sotatila, josta luonnonihminen kuitenkin pitkän sauvansa avulla poikkeuksetta selvisi voittajana.

Hän ei mielellään mennyt huoneisiin, vaan hoiti kirjakauppaansakin talojen portailla. Istuttuaan jonkin aikaa portailla keräytyi hänen ympärilleen ihmisiä, ja silloin hän otti kontistaan kirjasia, otti yhden kerrallaan käteensä ja piti sitä jonkin aikaa ylhäällä peukalonsa ja etusormensa välissä, niin että katsojat voivat lukea kirjan nimen. Jollei kukaan halunnut kirjaa ostaa, pisti hän sen mitään puhumatta konttiinsa ja otti esille toisen. Kauppojen jälkeen, tai jos ei niitä syntynyt, hän nosti kontin selkäänsä ja käveli ulos portista yhtä vaiteliaana kuin oli tullutkin. Harvoin hän ketään edes silmiin katsoi.

Lauri Saksman oli ainoa, jonka kanssa hän ryhtyi pitempiin puheisiin, selitellen hänelle matalalla äänellä maailmankatsomustaan ja suunnitelmiaan. Miten juuri Lauri Saksman oli tullut saavuttaneeksi hänen luottamuksensa, sitä on vähän vaikea syrjäisen sanoa, mutta nähtävästi oli rakennusmestarien vallan kruununperillisessä jotain, mikä veti luonnonihmistä puoleensa.

Matti Luonto oli tuskin astunut portista sisään, ennenkuin äsken vielä typötyhjälle näyttämölle ilmestyi takkuinen, roistomaisen näköinen koira. Mistä se lieneekään siihen ehtinyt? Ehkäpä se oli nukkunut hernemaassa taikka halkoliiterin oven takana. Joka tapauksessa se alkoi haukkua ja rähistä vimmatusti, pysytellen kuitenkin turvallisen välimatkan päässä luonnonihmisen pitkästä sauvasta.

Martta Saksman, joka tapansa mukaan puuhaili punakkana keittiössä, katsahti ulos ikkunasta kuullessaan koiran metelöimisen ja huusi kamarissa leposohvalla loikovalle veljelleen:

-- Lauri, ystäväsi on tullut taas!

-- Kuka?

-- Matti Luonto.

Kruununperillinen laski kirjan kädestään pöydälle, mutta piti kärpäslätkän kädessään ja käveli paitahihasillaan portaille. Aurinko oli nyt kiertänyt rakennuksen taakse, niin että portailla voi avopäinkin istua.

Luonnonihminen oli istahtanut toiselle portaalle -- useampia niitä ei ollutkaan -- hellittänyt kontin selästään ja katseli nyt miettiväisenä lahonnutta kaidepuuta. Lauri Saksman istuutui hänen viereensä ja tavoitteli lätkällään kärpäsiä lennosta.

Oltiin ääneti pitkän aikaa. Aidan takaa kuului ajuri Tiihonen riitelevän renkinsä kanssa ja ärähtävän jotain hevoselleen.

-- Kuuluuko mitä? kysäisi Lauri Saksman vihdoin lyhyesti.

-- Ka... mitäpä tässä... paitsi tuota kuumuutta, vastasi toinen hitaasti.

-- Oletko myynyt kirjoja?

-- Eihän noita ole juuri saanut myydyksi tähän aikaan... kaupunkilaiset eivät osta paljon muutenkaan, ja mailla ovat ihmiset heinätöissä.

Koira pakkasi yhä ärhentelemään piikkopukuiselle, jolloin Lauri Saksman kumartui ikäänkuin ottaakseen kiven maasta. Koira juoksi silloin ulos portista.

Luonnonihminen katseli virsujensa kärkiä. Toinen jalkineista oli kulunut, niin että varvas pisti esiin.

Sitten hän jatkoi, puhellen kuin itsekseen:

-- Mutta minä aloitinkin viime viikolla kuukauden pituisen paaston, niin etten minä mitään tarvitse, paitsi vettä... ja sitä saa ilmaiseksi.

-- Sinä tulet hyvin vähällä toimeen, sanoi Lauri Saksman.

-- Tuleehan sitä näin kesällä, myönsi luonnonihminen. -- Mutta talvella on suuremmat kulungit.

-- Hm.

-- Sitä ajattelin sinulta kysyä, uskaltaisinko minä asettua tuonne Kelovuorelle asumaan? sanoi luonnonihminen äkkiä, luoden nopean syrjäsilmäyksen Lauriin.

Lauri huomasi luonnonihmisen silmissä omituisen kiillon, jota ei niissä ennen ollut näkynyt.

-- Kelovuorelleko? Miksi sinne? kysyi hän vähän kummissaan.

Luonnonihminen vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi sitten:

-- Henki sanoi minulle: Mene Kelovuorelle ja tee itsellesi pesä puuhun, asuaksesi siellä vapaana ja luonnollisena...

Saksman nuorempi, joka oli pitänyt tarkoin silmällä lähestymisyrityksiä tehnyttä paarmaa, rusensi sen äkkiä läiskällään ja sanoi sitten:

-- Mistä tiedät, että se oli henki?

-- Kyllä sen tuntee! vakuutti luonnonihminen innokkaasti.

Lauri Saksman oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten:

-- Kissan jalka sinulle puhuu, vaan ei mikään henki! Minä luulen, että sinä paastoat aivan liiaksi ja tulet lopulta kaistapäiseksi.

Luonnonihminen ikäänkuin vaipui kokoon kuullessaan tällaista puhetta ainoan uskottunsa suusta. Toiselle alkoi tämä käydä vähän sääliksi, jonka johdosta hän hetken kuluttua virkkoi:

-- Niin, tiedäthän sen ennestään, etten minä oikein usko niihin sinun henkiisi. Mutta jos päähäsi on pälkähtänyt mennä asumaan puuhun rakentamaasi pesään, niin mitäpäs siinä. Saattaisi siellä olla hauskakin näin kesällä. Vaan jos olet aikonut siellä myöskin talvella asua, niin kyllä silloin on parasta, että menet ensin Repolaan karhuja ampumaan ja sisustat sen sitten karhunnahoilla.

-- Enpä minä vielä talvesta tiedä... kunhan nyt kesänkin ensin, sanoi luonnonihminen hiljaa.

-- Asu sinä vain Kelovuorella kaikessa rauhassa, kunhan et tulta pitele. Jos kuka sinua hätyyttäisi, niin tule sanomaan minulle.

-- En minä muuta pelkää, vaan jos tuo kaupungin metsänvartija Tolonen kieltää...

-- Ole huoleti, kyllä minä Tolosen aisoissa pidän. Minua pelkäävät Svebeliuksen neiditkin, sillä minä osaan tarvittaessa päästää heistäkin liikkeelle sellaisia juoruja, että kuolleet hevoset nousevat seisaalleen. Ja Tolosen pikkusyntejä minulla on tiedossa enemmän kuin hänellä on varpaissa kynsiä. Niin että ole sinä vain rauhassa ja rakenna itsellesi pesä korkeimman kuusen latvaan.

Matti Luonto asetti kontin selkäänsä ja lähti syvästi kiitollisena rakentamaan itselleen asuinsijaa puuhun kaupungin ulkopuolella olevalle Kelovuorelle. Saksman nuorempi katseli hänen lähtöään tuuheita viiksiään liikutellen ja palasi sitten kamariin lukemaan rosvoromaaniaan ja pitämään sohvaltaan silmällä, mitä kadulla tapahtui.

VII

Jos luulemme, että kirjailija Kauno Tuulonen olisi jäänyt pitemmäksikin aikaa seurahuoneelle rakennusmestarien henkevästä seurasta ja heidän ilmaisesta kestityksestään nauttimaan, niin silloin tunnemme perin huonosti tätä lupaavaa nuorukaista.

Hra Tuulonen osasi kyllä iloita iloitsevaisten kanssa ja koukisti kätensä siinä, missä joku toinenkin, varsinkin silloin, kun se ei hänelle mitään maksanut -- ja rakennusmestareillemme on totuuden ja kohtuuden nimessä annettava tinkimättä se tunnustus, että he aina ilmaiseksi, vieläpä mitä suurimmalla mielihyvällä syöttivät ja varsinkin juottivat niitä hengen ylimyksiä, pääasiassa kesämatkoilla olevia aloittelevia taidemaalareita ja kiertelevien teatteriseurueiden jäseniä, jotka olivat suvainneet laskeutua korkeuksistaan nopeasti kiitäväksi iltahetkiseksi tavallisten pikkukaupunkirakennusmestarien kieltämättä kylläkin hyvinvarustettuun pöytään.

Mutta herra Tuulonen ymmärsi myöskin vallan erinomaisesti yhdistää huvin ja hyödyn. Saapuessaan tähän pikkukaupunkiin, jota hän sivumennen sanoen tietysti sydämensä pohjasta halveksi, oli hänellä ollut määrätty tarkoitus ja päämäärä, jonka hän aikoi toteuttaa järkähtämättömästi kuin Napoleon. Hän oli sattumalta joutunut nuoren, kauppakorkeakoulunsa juuri päättäneen Yrjö Kurosen seuraan, tämän ollessa matkalla Turun kautta Englantiin, ja Samppalinnan kauniissa ravintolassa iltaa istuttaessa oli nuori Kuronen hyvän soiton ja vielä paremman punssin vaikutuksesta niin lämmennyt, että oli tarjonnut kirjailijalle vapaan asunnon koko kesäkaudeksi kotonaan hiljaisessa maaseutukaupungissa, jossa hän saisi rauhassa päättää aloittamansa suuren romaanin. Seuraavana aamuna hän oli kyllä, muistettuaan hieman epäselvästi edellisen illan tapahtumat, syvästi katunut tuota lupaustaan, mutta kun kirjailija, joka seuraavana aamuna ilmestyi hotelliin noutamaan häntä silliaamiaiselle, kysyi, vieläkö hän pysyi lupauksessaan, ei hän ollut kehdannut peruutua siitä, vaan oli vielä ennen lähtöään kirjoittanut kotiinsa kirjeen, jossa hän suositteli hra Tuulosta kotiväelleen niin hyvin kuin osasi, ja kiiruhti sitten laivaan häveten tekoaan. Siihen hänellä olikin täysi syy, sillä aamulla ei hra Tuulonen ollut tuntunut läheskään niin miellyttävältä kuin edellisenä iltana, ja hän aavisti, etteivät hänen vanhempansa suinkaan tulisi tuntemaan erikoista kiitollisuutta ainoata poikaansa kohtaan siitä seurasta, jonka hän oli heille toimittanut.

Kirjailija Tuulosella sitä vastoin ei mielestään ollut mitään syytä katua kauppaansa. Hän oli kyllä ollut tarpeeksi terävänäköinen huomatakseen sen mielenmuutoksen, jonka yhden yön uni oli hänen uudessa ystävässään vaikuttanut, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan.

Hän oli näet onkinut tietoonsa, että kauppias Kuronen oli sangen varakas, ja että hänellä, paitsi poikaansa, oli vain yksi lapsi, miellyttävä ja hyvän kasvatuksen saanut tytär. Silloin se tuuma kypsyi kirjailija Tuulosen aivoissa.

-- Kukapa tietää! ajatteli hän, pakatessaan pientä matkalaukkuaan. -- Kukapa tietää...!

-- Kukapa tietää! ajatteli hän vihellellen Turun asemasillalla, odottaessaan junan lähtöä. Ja sama iloinen ajatus askarteli alituiseen hänen aivoissaan, kun hän lopuksi laivalla lähestyi matkansa päämäärää.

Rakennusmestarien seurassa ollessaan hän käytti aikansa hankkiakseen laulujen lomassa itselleen tarpeellisimmat tiedot Kurosen perheen tavoista ja jäsenistä, ja kuulemansa oli vain omiaan vahvistamaan häntä päätöksessään.

Erotessaan myöhään illalla rakennusmestariensa seurasta hän oli juonut veljenmaljat koko pöytäseuran kanssa, lukuunottamatta valkopartaista ukko Saksmania, joka oli kohdellut häntä melkoisen kylmästi, melkeinpä kuin ei häntä olisi pöydässä ollutkaan. Mutta ukko oli onneksi eronnut seurasta ennen päivällistä, suureksi suruksi rakennusmestareille ja suureksi iloksi hra Tuuloselle, jota ukon tutkiva ja ilmeisesti epäluuloinen katse oli koko ajan vaivannut. Rakennusmestarit sitävastoin olivat kerrassaan mieltyneet kirjailijaan hänen hauskojen juttujensa vuoksi, jotka olivat jo kolme vuotta sitten olleet ikivanhoja Turussa, mutta jotka täällä herättivät hämmästystä uutuudellaan ja pirteydellään, ja ennenkaikkea hänen suuren ja repäisevän lauluvarastonsa takia. Kun sitten illan suussa oli siirrytty pianohuoneeseen ja hra Tuulonen oli pariinkymmeneen kertaan rämpyttänyt pianolla ne kaksi pientä harjoituskappaletta, jotka hän osasi, oli hän ehdottomasti aseman herra, ja yksinpä rakennusmestari Kopparikin, joka muuten syvästi halveksi tieteitä ja taiteita, mutta varsinkin niiden edustajia, tunnusti empimättä hänet etevimmäksi ja ensimmäiseksi tässä seurassa.

Rakennusmestarien kaipaus oli syvä ja vilpitön, mutta sitä oli omiaan jonkinverran lieventämään hra Tuulosen lupaus pistäytyä silloin tällöin seurahuoneella ilahduttamassa uusia tuttaviaan. Ja verotettuaan uusia ystäviään useilla kymmenillä markoilla pienten tilapäisten lainojen muodossa olisi hän ollut valmis myöntämään, että noissa rakennusmestareissakin oli joitakuita valoisia puolia, niin suuria nautoja kuin he hänen mielestään muuten olivatkin.

Ja seuraavana päivänä muutti kirjailija puolenpäivän tienoissa kauppias Kuroselle.

Vastaanotto olisi voinut olla hullumpikin. Ukko Kuronen, vanhanpuoleinen, ilmeisesti koko lailla hermostunut ja kärtyinen mies, koetti silminnähtävästi olla niin kohtelias kuin osasi, ja rouva Kuronen, lihavahko, hieman yksinkertaisen, mutta ylipäänsä hyvänsuovan näköinen porvariemäntä, oli pelkkää päivänpaistetta. Hän saattoi hra Tuulosen Yrjön huoneeseen ja pyysi häntä olemaan kuin kotonaan, ja kirjailija puolestaan vakuutti vilpittömästi tekevänsä parhaansa siinä suhteessa.

Huone oli suuri ja valoisa, kolmi-ikkunainen kulmahuone. Muusta, vanhanaikaisesta, mutta mukavasta huonekalustosta erosi silmiinpistävästi suuri, uuden uutukainen kirjoituspöytä siihen kuuluvine varustuksineen ja pronssisine, kreikkalaista kiekonheittäjää esittävine pystykuvineen. Yksi ikkunoista oli kadullepäin, eikä siitä avautuva näköala ollut omiaan ilahduttamaan mieltä, mutta pihalle päin olevista ikkunoista näkyi joukko vanhoja puita sekä niiden välissä pari riippumattoa ja niiden alla houkutteleva, siisti nurmikko.

Pöydällä oli hyvässä järjestyksessä puolen korttelin korkuinen pakka suuria, valkeita kirjoituspaperiarkkeja, virallista paperia nro 2. Kaikesta päättäen olivat ne siihen asetetut varta vasten kirjailijan käytettäväksi. Hra Tuulonen hymyili, mutta tunsi samalla jostain syystä hieman punastuvansa. Hänellä oli laukussaan suuren, tekeillä olevan romaaninsa käsikirjoitusta kymmenkunta arkinpuolikasta, jotka hän kerran neljä vuotta takaperin pyhän innostuksen vallassa oli kirjoittanut, mutta joihin ei sen jälkeen ollut tullut riviäkään lisää. Hieman epäröityään hän asetti käsikirjoituksen keskelle pöytää, sytytti sitten savukkeen, heittäytyi mukavaan asentoon suureen keinutuoliin ja vaipui mietteisiinsä.

Jonkin ajan kuluttua hän muisti, ettei hän ollut nähnyt tärkeintä, nimittäin talon tytärtä, Anni-neitiä.

Hra Tuulonen nousi, vilkaisi peiliin ja astui eteiseen. Laajasta ja aina hämärästä eteisestä johti eri huoneisiin neljä ovea, jotka kaikki olivat auki, mutta yhdessäkään huoneessa ei näkynyt ketään. Pantuaan merkille, että sali, jossa oli m.m. suuri palmu ja piano, teki hienon ja arvokkaan vaikutuksen, asetti hra Tuulonen pyöreän, matalan olkihatun päähänsä, otti kepin käteensä ja lähti ulos pihamaalle.

Sielläkin vallitsi sama hiljaisuus ja autius. Kivillä lasketun kauppapihan asuinrakennuksen pihasta erottavien tuuheiden puiden lomitse näki kirjailija vain vilauksen makasiinirengin jauhoisesta selästä.

Hra Tuulonen tunsi olonsa hieman yksinäiseksi. Päätäkin tuntui kivistävän. Hänen mielestään ei talonväen puolelta ollut ollenkaan kohteliasta jättää vieraansa heti tällätavoin yksikseen.

Samassa ilmestyi rakennuksen siitä päästä, jossa puotihuoneisto oli, näkösälle solakka, veikeä, valkopukuinen neitonen, päässään leveä, kukilla runsaasti koristettu hattu, jonka alla liehahteli vallattomasti pari irtainta, vaaleaa kiharaa. Tyttö otti pari tanssiaskelta, mutta huomasi samassa hra Tuulosen ja loi punehtuen silmänsä alas.

Hra Tuulosen sydän, joka hänen omakätisesti allekirjoittamiensa, useissa joululehdissä ja muissa tilapäisjulkaisuissa tuon tuostakin runopukuisessa muodossa antamiensa vakuutusten mukaan oli niin usein voimakkaasti sykähdellyt ilosta, taikka surusta, jonkun kerran vihasta, mutta paljon useammin rajattomasta, palavasta ja yli-inhimillisestä, vaikkakin todennäköisesti toivottomasta rakkaudesta, tykytti tällä hetkellä ankarammin kuin koskaan ennen.

Niin voimakkaasti vaikutti tämä ilmestys häneen.

Tyttö loi häneen puoleksi aran, puoleksi -- ah! -- veitikkamaisen katseen, kiiruhtaessaan hänen ohitseen. Katseen, joka kesti vain silmänräpäyksen, mutta jonka vaikutus oli suuri.

Kynämme on valitettavasti liian harjaantumaton ja kömpelö voidaksemme kuvata sitä riemun, onnen, toivon, rakkauden ja rajattoman ihastuksen hyökyaaltoa, joka tässä silmänräpäyksessä huuhteli hra Tuulosen runollista sydäntä. Jonkinlaisella vahingonilolla tahdomme senvuoksi mainita, että tuo samainen hyökyaalto teki hra Tuulosenkin niin kömpelöksi ja saamattomaksi, ettei hän ehtinyt tervehtiä, ei edes nousta seisomaan tuon taivaallisen ilmiön vilahtaessa hänen ohitseen.

Hra Tuulonen oli varustautunut vaikeaan tehtävään. Hän oli alkanut vaistomaisesti saada sen käsityksen, että neiti Kuronen olisi mahdollisesti hänen otettavakseen joltisenkin korkealla oksalla, ja hän oli pannut koko luottamuksensa aitosuomalaiseen sitkeyteensä. Varovasti urkkimalla kaikilta mahdollisilta tahoilta hän oli saanut kuulla Anni Kurosesta asioita, jotka ennustivat melkoisia vaikeuksia hänen yritykselleen.

Mutta tämä heilakka! Hra Tuulonen hymyili jo etukäteen. Mikäli hra Tuulonen kokemuksestaan tunsi tällaisia asioita -- ja meidän täytyy tunnustaa, että hra Tuulosella, kuten muuten hänen runonsakin todistavat, on todellakin jonkinverran kokemusta näissä asioissa -- oli hän varma siitä, että hän kesyttäisi tuon tytönheiskaleen yhdessä viikossa. Tuskinpa vaatisi tuo tehtävä niinkään pitkää aikaa.

Mutta näin selvästi, järkevästi ja käytännöllisesti kykeni hra Tuulonen ajattelemaan vasta noin parin minuutin kuluttua, kun äskenmainittu hyökyaalto oli vähän laskeutunut.

Tyttö oli mennyt sisään paraatiportaista. Hra Tuulonen oli vielä kahdenvaiheilla, mennäkö perässä ja esitellä itsensä vai odottaako paikoillaan hänen palaamistaan, kun tyttö taas ilmestyi portaille, luoden häneen jälleen tuollaisen salamannopean, puoleksi aran, puoleksi veitikkamaisen silmäyksen, joka äsken oli aiheuttanut hra Tuulosen sydämessä sellaisen tunteiden kuohun.

Tällä kertaa oli runoilijamme kuitenkin jo päässyt tunteittensa herraksi. Hän nousi seisomaan ja varustautui ensimmäiseen hyökkäykseen, mutta huomasi samassa, että tyttö oikaisi pihan poikki suoraan kadulle, vilkaisten kuitenkin portista mennessään taakseen.

Hra Tuulonen oli hyvin tyytymätön siihen, että tyttö oli lähtenyt kaupungille, mutta mielissään ja hyvillään siitä, että tämä vielä portilla vilkaisi taakseen.

-- Alku on varsin lupaava! totesi hra Tuulonen ja läksi kadun kautta Kurosen puotiin, tutustuakseen siihenkin osaan uutta asuinpaikkaansa.

Puodissa oli vain Kalle Kannas. Ostajia ei ollut yhtään.

Hra Tuulonen esitteli itsensä kauppa-apulaiselle ja syventyi sitten tarkastamaan pientä, siroa valokuvauskonetta, jonka toinen kertoi juuri äsken ostaneensa.

Kirjailija antoi koneesta hyväntahtoisen ja alentuvaisen tunnustuksensa, mutta pitkää aikaa ei hän viihtynyt Kalle Kannaksen seurassa. Häntä hieman loukkasi se, ettei tuo vähäpätöinen puotilainen kohdellut häntä kirjailijalle ja sivistyskeskuksista saapuneelle miehelle kuuluvalla kunnioituksella, vaan puhutteli häntä huolettomasti ja kevyesti, melkeinpä kuin vertaistaan.

Kalle Kannas taas ei ehtinyt vieraan lähdettyä ruveta itselleen selvittelemään, minkä vaikutuksen talon uusi asukas oli tehnyt häneen, sillä samassa tuli ostajia, ja hänen oli ryhdyttävä hoitamaan tehtäviään. Ensin hän kuitenkin kääri uuden koneensa huolellisesti samoihin papereihin, jotka hän äsken oli sen ympäriltä purkanut.

Hra Tuulonen lähti melkoisen ikävystyneenä kävelemään kaupungille, mutta huomasi joka paikassa niin naurettavia ja pikkukaupunkimaisia ilmiöitä, että tuli jälleen hyvälle tuulelle.

Hänen palatessaan takaisin oli talo yhtä autio kuin ennenkin.

-- Nämäpä vasta merkillisiä ihmisiä?! ajatteli hra Tuulonen. -- Missähän ne oikein piileskelevät?

Paremman puutteessa hän meni huoneeseensa, heittäytyi selälleen sohvalle ja kuorsasi minuutin kuluttua ankarasti.

Hän heräsi vasta siihen, että palvelustyttö tuli pyytämään häntä päivälliselle.

Ruokasalissa oli pöytä katettu vain kolmelle hengelle, ja hra Tuulonen sai pöytätovereikseen herra ja rouva Kurosen.

-- Pyydämme anteeksi, sanoi rva Kuronen, että herra Tuulonen on saanut olla niin kovin yksin ensimmäisenä päivänään, jolloin herra Tuulonen ei kai vielä työhön ryhtyne, mutta miehelläni ja minulla on ollut niin paljon puuhaa uuden huvilamme kuntoonlaittamisessa, ettemme ole parhaalla tahdollammekaan ehtineet...

Hra Tuulonen kiiruhti tietysti heti vakuuttamaan, että hänen päivänsä oli kulunut erinomaisen hupaisesti. Hän oli kävellyt kaupungillakin... täällä oli niin kovin paljon mieltäkiinnittävää katselemista j.n.e.

Hra Kuronen vilkaisi hieman epäluuloisesti puhujaan, mutta ei huomannut hänen kasvoissaan mitään ivallista vivahdusta. Hetken kuluttua kysyi kauppias:

-- Oletteko jo kauankin ollut meidän Yrjön tuttava?

-- Hm, jaa -- oikeastaan tutustuin häneen vasta nyt, Turussa...

-- Sen arvasinkin, sanoi kauppias, -- sillä Yrjö tavallisesti puhuu kaikista tuttavistaan, mutta teistä hän ei ole mitään maininnut...

Tämän huomautuksen johdosta syntymäisillään olleen kiusallisen hiljaisuuden kiiruhti hra Tuulonen taitavasti katkaisemaan puhkeamalla oikeaan ylistysvirteen Yrjö Kurosen miellyttävistä, oivallisista ja miehekkäistä ominaisuuksista. Harva isä voi pysyä aivan kylmänä, kun saa kuulla kehumisia ainoasta pojastaan, ja päivällisen loppupuolella oli ukko Kurosen mielialassa selvästi havaittavissa muutos vieraansa eduksi.

-- Mutta... muistelen kuulleeni, että herrasväellä on toinenkin lapsi, sanoi hra Tuulonen vihdoin, ikäänkuin olisi tämä asia äkkiä juolahtanut hänen mieleensä.

Taas vilkaisi Kuronen vieraaseen, mutta tämän viaton naama ei antanut mitään aihetta epäluuloihin.

-- On tytär, sanoi kauppias lyhyesti.

-- Anni lähti jo eilen huvilallemme, selitti rouva Kuronen. Hänellä on siellä niin kovin paljon järjestämistä.

-- Eilenkö! huudahti hra Tuulonen hyvin hämmästyneenä. Näin tänään pihamaalla erään neidin ja arvelin häntä neiti Kuroseksi.

-- Se on varmaankin ollut neiti Leijanen, selitti rouva Kuronen.

-- Meidän konttoristimme, täydensi ukko Kuronen selitystä.

VIII

Vaskiseppä Grönberg oli tällä välin ehtinyt saada aikaan kaikenlaista. Ajuri Jehkoselta lainaamillaan viikatteilla oli hän vaimoineen niittänyt heinäpeltonsa, olipa jo korjannut heinät latoonkin. Sitten hän oli lupauksensa mukaan niittänyt myöskin Jehkosen perunapellon pientareet.

Välillä oli hän ennättänyt hoitaa liikkeensäkin asioita. Maikin ikävä velvollisuus oli ollut ilmoittaa, että heidän sällinsä Jeremias Kuitu oli mestarinsa ruvettua heinäntekoon ratkennut juomaan ja juonut kolme päivää yhteen kyytiin.

Ukko Grönberg oli ollut hakemassa kotoaan uutta kovasinta katkenneen sijaan ja kuullut tällöin mainitun uutisen apulaisensa valitettavasta hairahduksesta, jonka tytär kyllä koetti esittää kiivaalle isälleen niin varovaisin sanoin kuin mahdollista, mutta joka kuitenkin oli vaikuttanut tähän vilkasveriseen ja toimintatarmoiseen vanhukseen jokseenkin samalla tavalla kuin ruutitynnyriin pistetty tulikekäle.

Ukko oli istahtanut tuolille hikeä pyyhkimään, mutta hypähti heti pystyyn, kuin olisi raketti alkanut räiskiä hänen allaan, ja huusi:

-- Onko se lurjus nyt pajassa?

-- Älkää nyt, isäkulta, nostako siitä melua, ennenkuin heinänteko on lopussa! pyysi tyttö hartaasti, vastaamatta suoraan kysymykseen. -- Jos sattuisi vielä tulemaan joku kiireellinen tilaus sillä aikaa...

-- Pidä sinä vain huoli _omista_ asioistasi, kyllä minä _omani_ hoidan! kivahti Grönberg, ollen hirveän kiihtymyksen vallassa. -- Mitä apua ja hyötyä sinä luulet minulla olevan apulaisesta, joka juo ja relluttelee heti kun isännän silmä välttää. Kadulle minä semmoiset miehet heitän!

Ja ukko Grönberg, joka ei koskaan siekaillut päätöksiensä toimeenpanossa, painoi hatun lujasti päähänsä ja hyökkäsi pihan poikki pajansa ovelle.

-- Jeremias! huusi hän, ääni vihasta täristen.

-- No nyt tulee vihuri! ajatteli kohmeloinen Jeremias, hyvin käsittäen, mistä oli kysymys. Ääneen hän vastasi:

-- Täällä on!

-- Ulos sieltä, heti! karjaisi Grönberg.

Jeremias kolisteli joitakin vaskenromuja eikä tuntunut pitävän erikoisempaa kiirettä.

-- Pitääkö sinua tulla auttamaan, vai?! huusi hänen pelättävä isäntänsä.

Jeremias ilmestyi vähitellen hitaasti pajan ovelle, nenä noessa ja silmät veristävinä.

-- Kävele suoraan yhtä kyytiä kadulle portista, äläkä koskaan pistä päätäsi minun ovieni sisäpuolelle! julisti Grönberg.

-- Mistä syystä? kysyi Jeremias viattoman ja hämmästyneen näköisenä.

-- Syystäkö? huusi ukko Grönberg aivan tyrmistyneenä moisesta julkeudesta. -- Vai kysyt sinä vielä syytä, senkin juopporatti!

-- Neljäntoista päivän irtisanominen! väitti Jeremias uhkamielisesti.

-- Jaa, että irtisanominen! kiljaisi ukko. -- Sen sinä, peijakas vieköön, saat pikemmin kuin luuletkaan!

Ja ennenkuin ällistynyt kisälli oli kerinnyt koota ajatuksensa, oli Grönberg karannut hänen niskaansa kuin kanahaukka sorsan kimppuun ja potkinut hänet portille asti. Siinä keräsi ukko kaikki voimansa juhlalliseen lähtöpotkuun, ja kisälliparka lensi sen voimasta keskelle katua. Hattu putosi portille, sen potkaisi ukko omistajansa perässä.

Jeremias otti hattunsa maasta, pudisteli siitä pölyn pois ja painoi sen jälleen päähänsä. Sitten hän kääntyi katsomaan ympärilleen, olisiko lähistölle sattunut näkijöitä, voidakseen vaatia entistä isäntäänsä edesvastuuseen pahoinpitelystä ja väkivallasta, mutta huomasi ikäväkseen, ettei ketään todistajia ollut saapuvilla.

-- Tämä tulee teille vielä kalliiksi! huusi Jeremias, heristäen nyrkkiään Grönbergille.

Ukko seisoi portilla hajasäärin, yhä edelleen uhkaavana ja tarmokkaana. Jeremias lähti hitaasti kävelemään pitkin katua.

-- Se asia on nyt selvitetty, sanoi Grönberg tyttärelleen.

-- Kunhan ei vain tulisi vielä joitakin jälkiselvityksiä, ajatteli tytär, mutta ei kuitenkaan viitsinyt sitä ääneen lausua.

Jälkijupakkaa tämä selkkaus aiheuttikin, vieläpä aika lailla.

Jeremias Kuitu oli valittanut ammattiyhdistykselleen laittomasta työstä erottamisesta. Yhdistys valitsi kaksi edustajaa keskustelemaan ukko Grönbergin kanssa asiasta, ja lähettiläiden tehtäväksi oli annettu koettaa taivuttaa ukko Grönbergiä sovintoon.

Tuntien ukon vääjäämättömät ja jyrkät periaatteet sosialistisiin rientoihin nähden osoitti lähetystö hyvää harkintaa jäädessään kadulle ja keskustellessaan vaskisepän kanssa avonaisen ikkunan kautta. Liikkeen omistaja ei kuitenkaan tuntunut olevan puolestaan taipuvainen minkäänmoisiin myönnytyksiin ja kehoitti lähetystöä astumaan sisään, jos se kaipaisi tukevampia todistuksia ukon lujasta päätöksestä, minkä kutsun rauhanneuvottelijat sentään kohteliaasti, mutta varmasti hylkäsivät.

Kun ei tämä yritys johtanut toivottuun tulokseen, oli ammattiyhdistys katsonut velvollisuudekseen julistaa Grönbergin liikkeen lakkotilaan. Tämän sodanjulistuksen olivat äskeiset rauhanneuvottelijat käyneet antamassa vastapuolelle, tälläkin kertaa ikkunan läpi. (Ohimennen mainittakoon, että myöskin Grönberg lähetti puolestaan ammattiyhdistykselle terveisensä saman lähetystön mukana, mutta olivat nämä terveiset sitä laatua, ettei niitä edes lievennettyinäkään voida painosta julaista.)

Näin olivat Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välit käyneet varsin kireiksi. Mutta sitten sattui tapaus, joka kärjisti ne huippuunsa.

Lopetettuaan heinänteon tunsi Grönberg tarvetta puhdistaa nahkansa kiusallisesta, kutittavasta heinänpölystä ja päätti lähteä Maijalan saunaan kylpemään.

Hän otti kainaloonsa puhtaan paidan ja pyyhinliinan ja käveli Maijalan saunaan, joka on kaupungin kaatopaikan reunassa Kellonsoittajankadun päässä. Käsityöläisenä, vaikkakin mestarina, hän meni viidenkolmatta pennin puolelle -- oikeastaanhan se onkin kolmenkymmenen pennin puoli, kun kylpyvihta maksaa viisi penniä.

Riisuuduttuaan yhteisessä pukeutumishuoneessa ja nähtyään seinällä kahden miehen vaatteet hän kysyi kylvettäjä-ämmältä, keitä saunassaolijat olivat.

-- Riku Nikki ja Topi Pösönen, vastasi ämmä.

Grönbergin silmissä välähti. Ämmä ei kuitenkaan tätä välähdystä huomannut, eikä olisi luultavasti käsittänyt sen syytä, vaikka olisi huomannutkin.

Lukija kuitenkin epäilemättä käsittää sen, kuultuaan, että Topi Pösönen oli ammattiyhdistyksen puheenjohtaja ja Riku Nikki saman yhdistyksen pöytäkirjuri -- juuri sen yhdistyksen, jonka kanssa ukko Grönberg oli sotakannalla.

-- Minä olen tehnyt kovasti heinää! sanoi Grönberg painavasti.

-- Vai niin! sanoi kylvettäjä-ämmä. -- Sittenhän se kylpy maistuu.

-- Luulisi maistuvan! sanoi Grönberg. -- Koko pinta on täynnä heinänrupaa. Mutta minä otan _kovan_ löylyn, lisäsi hän ääntään koroittaen. -- Saako teidän saunasta tänä iltana _oikein kovan_ löylyn?

-- No eiköhän saane, arveli ämmä. -- Ei ole vielä tänään ollut kuin kahdet kylpijät. Tulenko minä löylyä heittämään?

-- Ei tarvitse, sanoi Grönberg kiireesti. -- Kyllä minä heitän itsekin lauteille mennessäni.

-- Mestari katsoo sitten, ettei seiso luukun kohdalla, kun heittää, neuvoi ämmä. -- Se puhaltaa löylyn ulos niin tuimasti, että nahka palaa, jos kohdalle sattuu.

-- Koetan katsoa, lupasi Grönberg ja astui saunaan.

Sauna oli melkein pimeä. Lauteilta kuului kylpevien puhkumista, silloin tällöin joku vihdan läiskäys ja puheen porinaa.

-- Tarvitaanko lisää löylyä? huusi ukko Grönberg. Täällä on tulossa uusia kylpijöitä.

-- Mahtuuhan tänne lisää kylpijöitä ja lisää löylyäkin, sanoi Riku Nikki, joka ei pimeässä erottanut, kuka tulija oli.

-- No minä lyön sitten löylyä vankanlaisesti, sanoi Grönberg.

Uunin vieressä oli avara vesisaavi ja sen vieressä kaksi suurta kippoa, joissa kylpijät tavallisesti pesivät päänsä. Grönberg täytti molemmat kipot ääriään myöten vesisaavista, avasi uunin luukun, huomaten samalla, että uuni oikein päältäkin kihisi kuumuuttaan, ja paiskasi nopeasti veden molemmista kipoista uunin kiukaalle.

Kiuas parahti ja paukahti. Töintuskin ennätti ukko Grönberg kyykistyä lattiaan, kun höyry hirmuisena pilvenä ampuutui uunista kuin savu laukaistun kanuunan kidasta.

Vaikutus oli voimakas.

Kamalasti karjahtaen syöksyivät molemmat lauteilla olleet miehet alas, putosivat portailta päistikkaa lattialle ja kiiruhtivat kiroten ja voivotellen ulos koko saunasta. Grönbergiä, joka oli vetäytynyt syrjään ja kärsi kuumuudesta, vaikka olikin kyykistynyt permannolle, eivät he ehtineet edes huomaamaankaan.

Seuraavana aamuna mittasi kauppa-apulainen Kalle Kannas kaikessa rauhassa kauraryynejä postinkantaja Sipilän emännälle, kun puotiin astui maalari Tolvanen ostamaan lehtitupakkaa ja kertoi hämmästyttäviä uutisia.

Hän ei tiennyt enempää eikä vähempää kuin että ukko Grönberg, jonka katkera ja leppymätön sosialistiviha oli tunnettu koko kaupungissa, oli tehnyt puoleksi onnistuneen murhayrityksen kahta metallityöläisten ammattiyhdistyksen huomattavinta luottamusmiestä Topi Pösöstä ja Riku Nikkiä vastaan. Oli päivänselvää, että kysymyksessä oli kostomurha, sillä eihän kaupungissa ollut viime vuorokausien aikana paljon muusta puhuttukaan kuin Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välillä puhjenneesta ilmisodasta.

Tapauksen kaameutta oli omansa suuresti lisäämän se petomaisen julma kuolemantapa, jonka ukko Grönberg oli uhreilleen valmistanut: elävältä polttaminen kuumassa vesihöyryssä. Pahoin palaneina olivat Topi ja Riku töintuskin päässeet pakenemaan julmurin kynsistä. Heidän huikeat hätähuutonsa olivat kutsuneeet paikalle paljon väkeä, poliisikin oli kutsuttu, palohaavoja tarkastettu ja poliisitutkinto pidetty. Ukko Grönberg kieltää kuitenkin jyrkästi kaikki ja puolustautuu sillä, että hän, kuten jo edeltäpäin oli kylvettäjä-ämmälle ilmoittanut, oli kovan löylyn tarpeessa ja sitäpaitsi saanut Topilta ja Rikulta itseltään nimenomaisen luvan lyödä vahvasti löylyä. Eikähän hän ollut muuta tehnytkään.

Tästä puolustuksesta huolimatta olivat poltetut maalari Tolvasen tietämän mukaan päättäneet nostaa jutun Grönbergiä vastaan kaksoismurhayrityksestä.

Sipilän emäntään, joka oli Grönbergin emännän äitipuolen serkku, vaikutti tämä uutinen niin järkyttävästi, että hän sai sydämentykytyksen ja kiiruhti Grönbergin asuntoon hankkimaan lähempiä tietoja murhenäytelmästä.

Kalle Kannas puolestaan ei oikein tiennyt mitä uskoa. Pitkin päivää sai hän uusilta puodissakävijöiltä lisätietoja, jotka vahvistivat todeksi edellisten kertojien tiedot ja värittivät tapahtumaa uusilla vivahduksilla, ja hän tunsi sitäpaitsi mainiosti ukko Grönbergin kiukkuisen ja tulisen luonteen, jonka ilmauksiin hänellä omastakin puolestaan oli syytä tuntea pelonsekaista mielenkiintoa, varsinkin tulevaisuutta ajatellessaan. Mutta varsinaista murhayritystä ei hän sentään voinut uskoa toivomansa appiukon tahtoneen tehdä.

Illalla, kun puoti oli suljettu, päätti Kalle Kannas lähteä kuulostelemaan, millä kannalla asiat olivat Grönbergin asunnossa. Kävellen kadun toista puolta teki hän sen huomion, että Maikki näytti olevan yksin kotona, istuen tavallisella paikallaan avonaisen ikkunan ääressä ja ommellen jotain.

Kalle siirtyi toiselle katukäytävälle ja lähestyi ikkunaa. Tyttö huomasi hänet ja sanoi:

-- Tule sisään.

-- Oletko yksin kotona? tiedusteli ylkämies varovaisuuden vuoksi.

-- Isä lähti kalaan ja äiti on vieraisilla.

Kalle uskalsi nyt pistää päänsä siihen jalopeuran luolaan, joka oli hänen mielitiettynsä kotina.

Heti sisälle tultuaan hän huomasi, että jotain erikoista oli tapahtunut. Maikki oli itkeneen, kalpean ja hyvin juhlallisen näköinen.

Kalle luuli tämän johtuvan eilisillan saunakohtauksesta ja alkoi kysellä, mutta tyttö, vaikka myönsikin tapauksen kiusalliseksi, sanoi, ettei se sentään kai niin kovin vaarallinen ollut. Topi Pösönen ja Riku Nikki olivat käyneet lääkärissä, mutta vaikka he olivat omien vakuutustensa mukaan miltei kuoliaiksi kärventyneet, ei lääkäri ollut voinut huolellisimmallakaan tutkimisella löytää heistä mitään palohaavoja eikä ollut määrännyt heille lääkkeitä. Poliisitutkinnon toimittanut ylikonstaapeli oli näin ollen ollut sitä mieltä, että juttu murhayrityksestä, jos Topi ja Riku sellaisen todellakin nostavat, raukeaa toteennäyttämättömänä. Ukko näytti kuitenkin olevan asian johdosta hiukan hermostunut, mutta se tekisi hänelle varmaankin vain hyvää ja opettaisi häntä hillitsemään vastaisuudessa paremmin sisunsa.

Kalle tunsi itsensä heti rauhallisemmaksi ja yritti lähestyä morsiantaan, mutta silloin sanoi tyttö:

-- Meidän välillämme on nyt kaikki lopussa!

-- Häh? kysyi Kalle Kannas, voimatta uskoa korviaan.

-- Kaikki saa nyt olla lopussa meidän välillämme, uudisti tyttö jäykästi, soinnuttomalla äänellä.

-- Mutta mistä syystä? änkytti Kalle, tuntien hiuksienpa nousevan pystyyn.

-- Sinä voit mennä nyt matkaasi! tarkisti tyttö tiedonantoaan. -- Ja toivon, ettet enää koskaan astu silmäini eteen.

Vaikka olikin aivan huumautunut tästä äkillisestä iskusta, oli Kalle Kannaksella kuitenkin vielä parahiksi sen verran sielun- ja ruumiinvoimia jäljellä, että jaksoi pyytää lisäselityksiä.

Tyttö sanoi silloin ihmettelevänsä hänen julkeuttaan. Ihmettelevänsä sitä, että Kalle Kannas, joka on maailman suurin petturi ja maailman sydämettömin ihminen, kehtaa seisoa hänen edessään kaiken sen jälkeen, minkä koko kaupunki tietää. Hän oli, tyttö nimittäin, jo pitkän aikaa tuntenut sydämessään jonkinlaista epäluuloa, vaikkei tähän saakka ollut jaksanutkaan sitä todeksi uskoa. Mutta sen jälkeen kun Jumppilan matami oli nähnyt hänen hellästi syleilevän neiti Leijasta Kurosen puodissa keskellä päivää ja toitottanut tiedon tästä näytelmästä ympäri kaupunkia, ei Maikki Grönberg koskaan, _ei koskaan_ tahtoisi olla missään, _ei missään_ tekemisissä Kalle Kannaksen kanssa!

Turhaan Kalle Kannas vakuutti viattomuuttaan ja koki selittää asiaa. Tyttö ei edes kuunnellut häntä, vaan pyysi itkien häntä poistumaan mitä pikimmin talosta ja menemään neiti Leijasensa luo, joka varmaankin juuri tällä hetkellä odotti häntä ikävöiden. Näin ollen ei Kallen auttanut muu kuin lähteä.

Hurjassa sekamelskassa pyörivät ajatukset Kallen aivoissa hänen kävellessään ilman päämäärää pitkin hiljaisia katuja. Vasta hautausmaan aidan luona hän tuli jälleen tajuihinsa. Ja hänen myllertävissä aivoissaan kasvoi ja lujittui vakaumus, ettei hänellä ollut enää muuta tehtävissä kuin hirttää itsensä.

Mutta sitä ennen hän tahtoi kuitenkin kuristaa Jumppilan matamin kuoliaaksi.

IX

Tähän aikaan alkoi kaupungilla levitä uskomaton huhu.

Se oli niin outo, tavaton ja ällistyttävä, ettei kukaan osannut aluksi sanoa sen johdosta yhtään mitään. Mutta yhä uudet ja uudet viestit vahvistivat sitä.

Ja tämä huhu, joka päivä päivältä kasvoi, varttui ja vahvistui kuin käenpoikanen, oli se, että Jaakkola, jonka luultujen tarumaisten rikkauksien loiste oli häikäissyt koko kaupungin, hakkaili neiti Svebeliusta, mutta ei Antti-neitiä eikä Matti-neitiä, vaan -- kauheata kertoakin -- hullua Fanny-neitiä.

Melkein joka päivä nähtiin Amerikan pohatan kävelevän Pastorinniemeen ja viipyvän siellä useita tunteja. Ja eräänä päivänä saattoi koko kaupunki omin silmin nähdä Fanny-neidin ja Jaakkolan ajavan vaunuissa halki kaupungin, vieläpä pysähtyvänkin parin talon kohdalla innokkaasti keskustellen.

Tämä satumainen näky vaikutti niin voimakkaasti kaupungilla, että luotettavalta taholta kerrottiin useiden henkilöiden menettäneen järkensä. Emme tiedä, onko se totta, mutta se ainakin on totta, että Jumppilan matami juuri niihin aikoihin sai halvauksen, joka lamautti hänen suuren puhekykynsä, ja tämänkin onnettomuuden katsottiin johtuvan mainitusta mieliäkuohuttavasta tapahtumasta.

Kerrottiin myöskin, että Antti-neiti ja Matti-neiti olivat raivoissaan. Ihmekös tuo! Mutta tämän raivon syistä oli vallalla useita eriäviä mielipiteitä.

Tähän aikaan jakautui kaupunki kahteen puolueeseen. Alkoi näet ilmestyä henkilöitä, jotka julkisesti väittivät, ettei Fanny-neiti olisikaan niin hullu kuin oli yleensä luultu. Nämä rikkiviisaat henkilöt olivat tietävinään, että Fanny-neiti 18-vuotisena neitosena oli rakastunut mielettömästi nuoreen ja kauniiseen ylioppilas Jacobsoniin, sittemmin Jaakkolaan, joka niihin aikoihin matkusti Amerikkaan, ja kätkeytyi nyt suruineen Pastorinniemeen, jonne hän eristäytyi muusta maailmasta erakkoelämää viettämään ja jossa hänen pienet omituisuutensa hankkivat hänelle hullun nimen ja maineen. Mutta nyt oli -- näin selittivät mainitut rikkiviisaat -- Jaakkola pitkän poissaolonsa jälkeen palannut takaisin naimattomana syistä, joilla ehkä saattoivat olla kolmisenkymmentä vuotta vanhat juuret, ja ihmiset voivat nyt omin silmin nähdä, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.

Enemmistö oli kuitenkin yhä edelleenkin lujasti entisessä vakaumuksessaan, että Fanny-neiti oli kuin olikin päästään vialla. Ja tämä enemmistö alkoi osoittaa taipumusta omaksumaan sen katsantokannan, etteivät asiat Jaakkolankaan yliskamarissa olleet juuri paremmalla tolalla.

Mutta missä on maisteri Wahl? Mihin ihmeeseen tämä huomattava ja kunnioitettava vanhus on hävinnyt? Niin kyseli jokainen toiseltaan. Ja täydellä syyllä, sillä maisteri Wahl oli joku aika takaperin kadonnut tuntemattomalla tavalla, eikä hänestä ollut sen jälkeen kuulunut hiiren hiiskausta.

Maisteri Wahl ei kuitenkaan ollut vielä tullut kootuksi isäinsä tykö. Sen sai Jaakkola piakkoin elävästi tuta.

Jaakkola oli tähän saakka asunut yhä edelleenkin rehtori Peranderin luona, mutta sanaakaan kaikesta siitä, mitä kaupungilla puhuttiin, ei talossa oltu vaihdettu. Palvelustytöt olivat kyllä kerran alkaneet keittiössä jutella siitä, mutta olivat saaneet Anna-neidiltä sellaisen läksytyksen, että muistivat sen vielä seuraavalla viikollakin.

Mutta eräänä iltana, illallisen jälkeen, kun rehtori Perander ja Jaakkola istuivat pihalla tupakoiden, sanoi Jaakkola:

-- Kuules, Pessu, nyt sinä pääset loisestasi. Minä olen ostanut talon.

-- Mitä? Milloin? huudahti rehtori hämmästyneenä.

-- Tänään iltapäivällä. Ostin Silvénin talon kauppatorin laidasta. Muutan siihen huomenna. Perustan rautakaupan.

Sen talon, jonka tuleva rautakauppias Jaakkola oli ostanut kaupungin parhaalta liikepaikalta, oli omistanut varakas, lapseton leskimies, koroillaan elävä entinen apteekkari Otto Silvén. Hän oli sisustanut sen aistikkaasti ja mukavasti, ja talo oli aivan uusi ja ensiluokkaisesti rakennettu.

Jaakkola oli käynyt ukko Saksmanin kanssa tarkastamassa taloa, ja ukko Saksman oli sanonut, ettei hänen tietääkseen paremmin rakennettua taloa ollut toista koko maassa. Se oli ukko Saksmanin lausumaksi erittäin huomattava tunnustus, ja Jaakkola oli, neuvoteltuaan Saksmanin kanssa siitä, mitä talosta kannattaisi maksaa, mennyt ukko Silvénin puheille ja kysynyt ovelta:

-- Myöttekö talonne?

-- Myön! oli ukko vastannut silmää räpäyttämättä.

-- Irtaimistoineen?

-- Myöskin irtaimistoineen, oli ukko vastannut pyytämättä vieläkään vierasta istumaan.

-- Mikä on hinta irtaimistoineen? oli Jaakkola sitten kysynyt.

Ukko oli istunut silmät ummessa pari minuuttia, sitten hän oli vastannut:

-- Kaksisataakymmenentuhatta.

-- Ja luovutus tapahtuu heti?

-- Heti! oli ukko vastannut.

-- Kauppa on tehty! sanoi Jaakkola.

-- Talo on teidän! sanoi ukko Silvén.

Hän oli ojentanut laihan, kurttuisen kätensä Jaakkolalle ja Jaakkola oli sanonut:

-- Maksun saatte huomenna.

-- Hyvä on! sanoi ukko Silvén.

Sitten oli ukko lähtenyt kävelemään poikki lattian. Ovella hän oli kääntynyt ja kysynyt:

-- Saanko ottaa hatun päähäni?

Silloin oli Jaakkolalta päässyt nauru.

-- Saatte ottaa hatun, vieläpä kaikkikin vaatetavaranne ynnä muut semmoiset. Mutta jääkää nyt tänne vielä ensi yöksi. Huomenna laadimme kauppakirjan ja suoritamme muut muodollisuudet.

Jaakkolan äkillinen ja odottamaton talonosto antoi kaupungin kahvitädeille uutta vettä myllyihin. Oltiin, eikä suotta, sitä mieltä, että oli jouduttu suurten tapahtumain kynnykselle.

Eikä mikään ollutkaan tervetulleempaa. Kovin oli hiljaista ja jokapäiväistä ollut elämä viime aikoina kaupungissa. Miten suuri ainesten puute oli ollut, käy selville siitä, että kevättalvella oli Sikasen akan kanasta puhuttu toista viikkoa.

Sikasen akalla oli näet ollut kaksi kanaa. Toinen niistä, se harmaantäplikäs, oli sairastunut. Kaksi päivää oli Sikasen akka tuuditellut sairasta sylissään ja tarjonnut sille kaikenlaisia herkkupaloja, mutta mikään ei ollut kelvannut. Sitten oli kana kolmantena päivänä kuollut. Sikasen akka oli itkenyt, mennyt vainaja sylissä halkoliiteriin ja hakannut kanalta pään poikki. Senjälkeen oli hän mennyt torille ja myynyt kanan kojukauppias Pylkkäselle, jonka erikoisalana oli varustaa kaupunkilaisten päivällispöydät lintupaistilla. Vasta parin viikon kuluttua oli huhu Sikasen akan kanankaupasta levinnyt kaupungille Lauri Saksmanin suosiollisella myötävaikutuksella, mutta silloin ei enää voitu saada selkoa siitä, kenen keittiöön tuo harmaantäplikäs oli joutunut.

Tällaisesta seikasta, kuten sanottu, oli kaupungissa kevättalvella riittänyt puheenaihetta enemmän kuin viikon ajaksi. Olivatpa jotkut alkaneet vaatia Sikasen akan saattamista oikeuden eteen, vaikka tuo ankara ehdotus tosin sai raueta, kun ei kanavainajan viimeisistä vaiheista oltu saatu varmaa selkoa. Lauri Saksman vain joutui kaikkien oikeinajattelevien perheenäitien vihoihin, sillä he olivat vakuutetut siitä, että hän pelkästä ilkeydestä oli säilyttänyt Sikasen akan mieltäkääntävän salaisuuden omana tietonaan siihen saakka, kunnes arvasi kanan tulleen syödyksi.

Nyt sitävastoin ei olisi joudettu kiinnittämään mitään huomiota siihen, vaikka olisi saatu kuulla Sikasen akan kissan käyneen läpi samat vaiheet kuin hänen harmaantäplikäs kanansa.

Eikä yksin kahvikesteissä, vaan myöskin rakennusmestaripiireissä seurahuoneella, vieläpä seuraklubillakin, jossa ainoastaan varsinaiset herrat saivat janonsa sammuttaa ja nyppiä toisiaan korttipelissä, olivat päivän tapahtumat vilkkaan keskustelun aiheena.

-- Kuules, veli, sanoi pormestari Andersson tullinhoitaja Spöörille, mikähän mies se Jaakkola oikein on?

-- Mistä hiidestä minä tiedän, enhän edes tuntenut häntä ennen hänen historiantakaista Amerikkaan lähtöäänkään. Mutta eiköhän hän liene tavallinen ihminen, kuten me muutkin, otaksui Spöör.

-- Kuuluu perustavan tänne rautakaupan, tiesi raatimies Johansson.

-- No sitä täällä kyllä tarvittaisiinkin, sanoi pormestari. -- Kunnollista nimittäin. Ja varmaankin pystyy hän sen kunnolliseksi saamaan, kun on kerran pystynyt Amerikassa itselleen omaisuudenkin kokoamaan.

-- Kuinkahan suuri omaisuus sillä mahtanee olla? kysyi raatimies. -- Akat puhuvat monista miljoonista.

-- Puoli miljoonaa, vähän päälle, puuttui pankinjohtaja Skarp viereisestä pöydästä puheeseen. -- Pyydän muuten huomauttaa, etteivät hänen rahansa tietysti meidän pankissa ole.

-- Taisi maksaa vähän liikaa talostaan, sanoi tullinhoitaja.

-- Tahtoi näyttää, että "näin me amerikkalaiset", murahti pormestari.

-- Tjaa, se on vähän vaikea sanoa, lausui pankinjohtaja. -- Hänellä kuuluu olleen apunaan ukko Saksman, ja kyllä se vanha Holofernes osaa pitää huolen siitä, ettei kovin paljoa liikaa makseta. Ja ottakaa huomioon, hyvät herrat, että hän sai pienimpiä yksityiskohtiaan, viimeistä naulaa myöten täydessä kunnossa olevan talon ja asunnon. Hänen ei tarvinnut hukata yhtään minuuttia sen sisustamiseen. Ei muuta kuin ala olla ja elää.

-- Ja mennä naimisiin Pastorinniemen Genovevan kanssa! lisäsi raatimies.

-- No se on vissi se! vakuutti pormestari. -- Joka päivä näen ikkunastani hänen kävellä keputtelevan Pastorinniemeen niin että keppi viuhkaa. Mutta, hyvät herrat, missä on ukko Wahl?

-- Niin, mihin hiiteen on ukko hävinnyt juuri nyt, kun koko kaupunki kaipaa häntä? huudahti raatimieskin.

Samana iltana oli Jaakkola lähtenyt kävelemään kaupungin ulkopuolelle.

Hänellä oli aamupäivällä ollut pitkä keskustelu Fanny-neidin kanssa Pastorinniemessä. Sen jälkeen oli hän työskennellyt koko päivän ahkerasti uudessa talossaan, kirjoittanut kirjeitä, tehnyt kustannusarvioita ja lähettänyt sähkösanomia. Välillä hän oli käynyt antamassa määräyksiä puusepille ja maalareille, jotka olivat työssä rakennuksen siinä päässä, johon myymälä oli tuleva. Se oli alunpitäen liikehuoneistoksi rakennettu, mutta oli ollut käyttämättä apteekkari Silvénin hallitessa taloa. Siinä oli nyt vain suoritettava eräitä muutostöitä.

Ensi sanoista olivat puusepät ja muut työntekijät tajunneet Jaakkolan mieheksi, joka osasi panna työn käyntiin, tiesi mitä on tehtävä ja miten se on tehtävä. Hän ikäänkuin sähkötti ympäristönsä heti kun hän työhön ryhtyi. Rehtori Perander, joka oli pistäytynyt päivällä ohikulkiessaan katsomaan ystävänsä puuhia, ei ollut tuntea Jaakkolaa samaksi mieheksi, joka niin tyynesti ja levollisesti nautti joutilaisuudesta ja "katsasteli", kuten hän sanoi.

-- Tässä on nyt taas eri meininki! sanoi Jaakkola jostakin katonrajasta rehtorin sisäänastuessa. -- Ensi kuussa pitää liikkeen olla pystyssä ja hyvässä vauhdissa.

-- Niin, ellet sitä ennen ole pudonnut noilta tikapuiltasi ja taittanut niskaasi, sanoi rehtori.

-- Ei poika, älä luule! Näkisitpä, millaisilla telineillä ukkoset New Yorkissa keikkuvat, kun pilvenpiirtäjän rautarunkoa rakennetaan!

Päivän työn tehtyään oli Jaakkola lähtenyt kävelemään ohi kirkon, halki kirkkopuistikon ja pitkin rantaa vievää polkua kaupungin laitumille päin.

Ilta oli lämmin, mutta pilvinen ja hämärä.

Hänen päästyään Jussinpuron poikki sillaksi asetettujen hirsien yli sukelsi tien vierestä esiin olento, jota olisi voinut pitää jonain romanttisen ryöväriheimon kunnioitettuna johtajavanhuksena -- pieni, kuivettunut ukko, jolla oli hartioillaan haalistunut sinertävä viitta ja tavattoman leveälierinen huopahattu syvälle päähän painettuna. Nenällä oli pyöreät silmälasit ja leuassa vaaleanharmaa, harva parta.

Tämä merkillinen otus, joka nähtävästi oli tullut puron reunaa johtavaa polkua Pastorinniemestä päin, pysähtyi kädet ristissä rinnalla keskelle tietä Jaakkolan eteen ja sanoi ohuella, vinkuvalla äänellä:

-- Mite te teelle vaanitte?

Jaakkola pysähtyi hämmästyneenä ja tarkasteli ukkoa.

-- Kuka olette ja mitä tahdotte? kysyi hän.

-- Mine olen majister Wahl, jos tietee tahdotte, vinkui ukko. -- Nyt te olette satimessa!

-- Ahaa, sanoi Jaakkola, jonka hartioita pidätetty iloisuus alkoi hytkyttää. -- Vai olette te maisteri Wahl! Sanomattoman hauskaa tavata pitkästä aikaa. Minun nimeni on Jaakkola.

-- Mine tieden sen! kirkaisi ukko. -- Ei, elkee ojentako minulle, ketenne, en mine siihen kuitenkaan tartu.

-- Yhtä lystiä, sanoi Jaakkola, pistäen kädet päällystakkinsa taskuihin. -- Mitäs te sitten oikein minusta haluatte?

-- Olenhan jo kysynyt teilte, ette mite te teelle vaanitte? huusi ukko kimeällä äänellä.

-- Suuremmalla syyllä voisin minä tehdä teille saman kysymyksen, sanoi Jaakkola, tarkastellen ryöväripäällikkö-maisteria silminnähtävästi hyvin huvitettuna. -- Mutta jos välttämättä tahdotte tietää, niin olin täällä vain kävelyllä, iltakävelyllä.

-- Miksi hiivitte te iltakevelylle metsesse kuin rosvo? jatkoi ankara ukko kuulusteluaan. -- Tunnustakaa suoraan, ette te aioitte kiertee tete tiete Pastorinniemeen! kiljaisi maisteri ja otti niin uhkaavan askeleen eteenpäin, että Jaakkola vaistomaisesti peräytyi askeleen.

-- Hen pakenee! Hen pakenee! kirkui ukko riemuissaan.

-- Enkä pakene! väitti Jaakkola hiukan nolona. -- Mutta mitäs teillä oikein on asiaa minulle?

-- Tunnustakaa, ette aikomuksenne oli hiipie Pastorinniemeen! huusi ukko.

-- Minä käyn Pastorinniemessä päivällä, selitteli Jaakkola hyväntahtoisesti. -- Päivällä ja valtatietä myöten. Olin siellä muuten jo tänään aamupäivällä.

-- Mine tieden sen! huusi vanhus, heristäen nyrkkiään. -- Te olette olleet sielle usein, liian usein! Luulitte voivanne tehde mite haluatte minun poissaollessani. Mutta nytpes olettekin kiikisse!

-- Miksi en minä saisi käydä Pastorinniemessä milloin haluan? kysyi Jaakkola.

-- Siksi, ette mine kiellen sen! huusi ukko, hypähtäen tasajalkaa tantereesta, molemmat nyrkit pystyssä.

-- Mutta jospa en välitä kiellostanne? kysyi Jaakkola.

-- Fanny kuuluu minulle! kirkaisi ukko. -- Olen teneen puhunut henen sisariensa kanssa, ja he ovat ilmoittaneet, ettei heille enee ole miteen minua vastaan.

-- Vai niin, mutta mikäli olen huomannut, on Fannyllä itsellään koko joukon teitä vastaan, sanoi toinen.

-- Te tulette katumaan, ellette heti katkaise velejenne Fannyn kanssa! huusi ukko.

-- Vanha mies, sanoi Jaakkola vakavasti. -- Annan täyden kunnian harmaille hiuksillenne...

-- Mite on teille minun hiusteni kanssa tekemiste! huusi ukko aivan suunniltaan raivosta.

-- Kunnioitan ikäänne, mutta annan teille samalla sen hyväätarkoittavan ilmoituksen, että ellette tästä hetkestä alkaen heitä rauhaan neiti Svebeliusta, jota olette vuosikausia hävyttömästi kiusannut, niin joudutte tekemisiin minun kanssani, ja silloin teidät peijakas perii! Minä toimitan teidät heti hullujenhuoneeseen!

-- Mihin?! kirkaisi ukko.

-- Hullujenhuoneeseen! toisti Jaakkola järkähtämättömästi.

-- Haa, konna! huusi maisteri, kaivoi taskustaan jotain ja heitti sen Jaakkolan silmille.

Jaakkola koppasi lennosta käteensä tuon esineen ja havaitsi sen vanhaksi, kuluneeksi hansikkaaksi. Hän ripusti sen varovaisesti vieressä olevan pajupensaan oksaan, mutta ukko huusi:

-- Teiden on taisteltava kanssani!

-- Mitä! huudahti Jaakkola kummissaan. -- Tahtoisitteko nyrkkeillä kanssani?

-- Ei, kaksintaistelu pistooleilla, kymmenen askeleen peeste... piff, paff, puff! huusi vanhus, sätkytellen käsiään ja jalkojaan, niin että viitta liehahteli hänen hartioillaan.

Jaakkola pani kätensä ristiin ja katseli ukkoa vilpittömästi ihmetellen.

-- Kuulkaa, menkää nyt kotiin nukkumaan! sanoi hän sitten isällisesti. -- Minä ainakin olen saanut teistä tarpeekseni ja käännyn takaisin.

-- Hen pelkee! Hen pelkee! hihkaisi ukko ihastuneena.

Jaakkola kääntyi takaisin, pitäen kuitenkin varansa, ettei ukko saisi pukata häntä alas puroon. Sillalla hän kääntyi antamaan viimeisen varoituksen:

-- Ja muistakaa sanani: ellette lakkaa hassutuksistanne, niin teidän käy huonosti!

-- Pelkuri! Raukka! huusi ukko. -- Mine en velite -- heiden uhkauksistanne!

Jaakkola lähti kävelemään takaisin kaupunkiin, ukon jäädessä voitonriemuisena seisomaan puron toiselle puolen, hajasäärin, kädet lanteilla ja leveälierinen hattu korvien yli painettuna.

X

Kähkösen lesken turhamaisuus aiheutti seuraavana aamuna pienen kohtauksen Neuvoksen Arkun pihamaalla.

Kähkösen leskellä, joka asuu pihan perällä olevassa rakennuksessa aivan Sikasen huonekunnan seinäntakana, on tytär, joka on naimisissa Tampereella poliisikonstaapelin kanssa. Tästä tyttärensä arvoasemasta on Kähkösen leski hyvin ylpeä ja käy joka kesä tytärtään ja vävyään tervehtimässä.

Nytkin hän oli ollut tällaisella matkalla ja palasi juuri kotiin.

Hän oli ottanut laivarannasta ajurin, ajuri Jehkosen, ja käskenyt ajaa kotiinsa.

Jehkonen kyyditsi hänet portille ja pysäytti siihen hevosensa, mutta akka huusi:

-- No aja pihaan asti!

-- Enkä aja, sanoi Jehkonen. -- Eihän siellä pääse kääntymään takaisin.

-- Pääset kyllä kääntymään, kun ajat tuon hernemaan ympäri, sanoi akka. -- Älä luulekaan, että minä sinulle mitään maksan, ellet kyyditse minua portaitten päähän asti!

Jehkosen rokonarpinen naama nytkähteli kiukusta. Ensin hän aikoi hypätä alas kuskipukilta, heittää akan myttyineen ja nyytteineen kadulle ja ajaa tiehensä maksua ottamatta, mutta sitten meni tähän kunnon hevosmieheen riivaaja, joka muutti hänen mielensä. Hän huitasi hevostaan piiskalla ja ajoi hyvää vauhtia pihaan. Saksmanin portaitten päässä oli maassa isonlainen kivi, ja hän ajoi ensiksikin sen yli, niin että rattaat pahasti keikahtivat ja Kähköskä kiljaisi korvia vihlovasti. Samassa löi Jehkonen hevostaan toisen kerran piiskalla, ja koni lähti nelistämään täyttä kyytiä hernemaan ympäri. Kun lähestyttiin hernemaan takana ulkohuonerakennuksen sitä ovea, joka kuului Kähköskän huoneeseen, huusi akka:

-- Ptruu... ptruu... kuule, Jehkonen, älä aja enää... voi hyvä isä kun ajoi ohi!

-- En saanut hevosta pysähtymään! rämähti Jehkonen, lasketellen täyttä neliä ympäri pihaa.

Kähköskän huudot ja kiljunta kutsuivat ulos koko talon väen. Ulkohuonerakennuksesta tuli Sikasen akka lapsineen ja muut siellä asuvat akat ja ukot, toisella puolen ilmestyivät portailleen ukko Saksman ja Martta, kohmeloiset käräjäkirjurit ja ompelijatar sisarineen sekä jarrumiehen leski, pieni, puolialaston lapsi käsivarrellaan.

Jehkonen antoi hevosensa nelistää kolme kertaa ympäri pihan Kähköskän kiljuessa ja voivotellessa ja lukuisan katsojajoukon äänekkäästi riemuitessa.

Neljännen kerran ulkohuonerakennuksen kohdalle tullessaan ajoi hävytön Jehkonen niin läheltä hernemaata, että rattaiden oikeanpuoleiset pyörät putosivat hernemaan ojaan ja Kähköskä lensi rattailta myttyineen suin päin hernemaahan, vieläpä juuri omaan penkkiinsä.

-- Hööööö! hurrasi ihastunut katsojajoukko, ja Sikasen lapset hyppivät rajattomassa riemussaan korkealle ilmaan.

Ennenkuin Kähköskä oli ehtinyt päästä jaloilleen hernemaasta, oli Jehkonen nostanut rattaat ojasta ja ajanut tiehensä. Siinä hän teki varsin viisaasti, sillä julmistunut Kähköskä olisi ylös päästyään raapinut hänen kasvonsa verille kuin vihastunut kollikissa.

Kun Kähköskä ilmestyi näkyviin hernepenkistä, esitti ukko Saksman, joka polvet koukussa ja vatsaansa pidellen oli nauranut läkähtymäisillään tälle ilmaiselle, erinomaisesti esitetylle näytökselle, eläköönhuudon Kähköskälle:

-- Eläköön!

-- ... köööön! yhtyi kiitollinen katsomo keuhkojensa pohjasta suosionosoitukseen.

Kun ei Kähköskä nähnyt Jehkosta missään, huusi hän, pudistellen multaa hameistaan, mytyistään ja käsistään:

-- Osasipas hävitä näkymättömiin, pahanhengen rupinaama! Onko tämä mikä ajuri, tämä, joka lennähtää ihmistä kuin rietas! Hävytön heittiö, ptfui! Ei olisi ensin viitsinyt pihaan ajaa ja sitten teki tämän! Mutta olipa vieraitamiehiä, oli, oli, oli vieraitamiehiä, oli, oli, oli näkijöitä tarpeeksi asti, kaikki olivat läsnä hyvät naapurit ja kylänmiehet ja Saksmannin pitkäparta ja Sikasen akka pentuineen, ja kyllä nyt on lysti ja kyllä nyt nauretaan ja rähätetään "hähä hähä hähä" ja kyllä nyt on kielet pitkällä ja vesi tippuu suupielistä ja niin ollaan kuin korpit ja silmätkin noukittaisiin turvattoman lesken päästä... rähähähä hähähähä! matki suuttunut akka toisten naurua ja kömpi ovelleen, tehden kuitenkin koko katsomolle omistetun ruman tempun, ennenkuin hävisi ovesta sisään.

Katsojat palasivat, hyvin tyytyväisinä näkemiinsä ja kuulemiinsa, takaisin kukin kotilietensä ääreen. Ukko Saksman vain jäi istumaan portailleen ja jarrumiehen leski lapsi käsivarrellaan seisomaan omalle portaalleen.

-- No siinä nyt näki herra Saksmankin, miten ylpeys riivaa tuommostakin vanhaa akkaa! aloitti jarrumiehen leski sujuvasti. -- Kerjuulla elää tämä Kähköskäkin toisen puolen vuotta ja toisen puolen juoksee vaivaishoidon herrojen luona mankumassa, -- niin -- ja issikalla häntä vain pitää kyyditä kuin parasta ruustinnaa! Se on taas ollut siellä tyttärensä luona, -- niin -- ja kun tytär on poliisin rouvana, niin siitä on sitten Kähköskän nokka pystyssä eikä jaksa nyyttejään laivarannasta tänne asti kantaa! He-he-he, ihan näet naurattaa kun ajattelee, miten komeasti se tahtoi ajaa pihaan ja näyttää, että näin sitä meillä tullaan poliisin rouvan kestistä Tampereelta -- ja komeasti tultiinkin, niin että kuono oli lopuksi multapenkissä, he-he-he! Minä ihan annan tuolle Jehkoselle vehnäskahvit, kun se ensi kerran tästä sivu ajaa. Ei kannattaisi ylpeillä, ei kannattaisi ylpeillä Kähköskänkään -- niin -- viime kuussa sai meiltäkin kupillisen kahvinpapuja lainaksi, eikä ole vieläkään ollut millä takaisin maksaa, vaikka kannattaa laivoissa ja junissa matkustaa ja issikalla ajella ympäri hernemaata! Mutta kun synti ja rietas saa ihmisen sydämessä vallan, niin on se sokea, "pöyhistellen ihmiskurja on niin nurja, ettei huoli kestäkään"... tietäähän sen, kun on poliisi vävynä! Olisi jo aika Kähköskälläkin ajatella tilaansa, niinkuin veisataan, että "mistäs siis sä olet tullut vaivainen näin ylpeeksi, sull' ei mitään aluss' ollut, lopuks' kaikki katoopi, kuink' ei sua inhota komeutes korea, tiedäthän: se häviääpi, matoin ruuaks' viimein jääpi" -- niin --

Jarrumiehen leski veti henkeä, huokasi, niisti nenäänsä ja pyyhki silmiään esiliinalla. Sitten hän jatkoi:

-- Kummallinen on maailma tähän aikaan, ihmeellisen kummallinen -- niin -- mitähän tiennee? Ei se ainakaan hyvää tiedä, tietäneekö sitten pahaa, niin -- Ei ole tainnut herra Saksman kuullakaan vielä sitä viimeisintä asiaa, kun näet tulee kaksintaistelu sen maisteri Wahlin ja sen entisen Jaakobsonnin pojan välillä, sen miljuneerin...?

-- En minä ole vielä sitä kuullut, ilmoitti ukko Saksman ihmeissään ja totuuden mukaisesti.

-- Niin, semmoinen on asia, että se Wahlin maisteri on eilen antanut manuun sille miljuneerille siitä Pastorinniemen ryökkinästä -- niin --. Eikös se ole hullua, kun kaksi hullua rupeaa kaksintaisteluun kolmannesta hullusta... he-he-he? Vaikka eihän tämä olisi mikään naurun asia, tämä kaksintaistelu... Kamalaa on, kun kaksi ristittyä ihmistä ja herraa alkaa ampua toisiaan ihan välipuheen perästä ja kuuluuhan ne olevan vieraatkin miehet semmoisessa tilaisuudessa -- niin -- ja lääkäri ja pappi. Niin kertoivat akat tuolla torilla, että semmoinen on laki kaksintaistelussa, että kuka ensiksi kuolee, niin lääkäri sen todistaa kuolleeksi ja sitten pappi siunaa haudan siihen paikkaan -- niin -- mutta eikö se olekaan sanottu herroille ja muille ylhäisille, että ei sinun pidä tappaman?

-- Mistäs te oikein olette sellaisia uutisia kuullut? kysyi ukko Saksman epäileväisesti.

-- Voi, voi, herra Saksman, koko kaupunkihan siitä puhuu... Wahlin maisteri on itse kertonut, että hän on antanut sille miljuneerille manuun kaksintaisteluun ja ampuu sen seulaksi. Nyt kuuluu Wahlin maisteri harjoittelevan ampumaan omissa huoneissaan, ja kadulle kuuluu kuuluvan sellainen räiske, etteivät ihmiset uskalla ohi kulkea... ja semmoinen paksu ruudinsavu kuuluu pöllyävän ikkunoista -- niin -- kamalaa on ajatella sitä Wahlin maisteria, kun on semmoinen vanha tarhapöllö ja vielä tuollaisia asioita puuhaa... akat sanoivat sen miljuneerin tehneen jo testamenttinsa -- niin -- voi hyvä isä kun vellipata on unohtunut tulelle, joko lie pohjaanpalanut!

Jarrumiehen leski katosi äkkiä sisään. Lauri Saksman tuli samassa portista ja sanoi:

-- No nyt sitä, isä, tulee lysti, kun ukko Wahl on ilmestynyt kaupunkiin!

-- Sitähän se tuo jarrumiehen leski tuossa juuri toimitti. Tiesipä vielä kaksintaistelunkin olevan tulossa.

-- Kyllä siinä perää on. Kuulin torilla akkojen siitä kaakattavan ja pistäydyin kysymässä Jaakkolalta itseltään. Jaakkola oli vähän harmissaan siitä, että asia oli jo joutunut kaupunkilaisten hampaisiin, ja kertoi, että Wahl oli eilen illalla ollut syödä hänet ja haastanut oikein kaksintaisteluunkin... mutta kyllä se ukko on vielä päivissä, jos se saa Jaakkolan suuttumaan.

Lauri istui isänsä viereen portaalle, nyppi viiksiään ja jatkoi:

-- Kävin säikyttelemässä metsänvartija Tolosen, joka oli ruvennut hätyyttelemään Matti Luontoa, ja Tolonen oli aluksi hyvin koppavata poikaa, mutta kun minä aloin puhua niistä kaatuneista puista, jotka hän keväällä möi omin lupinsa Räsäselle, niin lankesi siltä luonto! Ihan oli nenänpääkin valkoisena. Ja Matti saa nyt asua rauhassa puussaan. Kävin sitten Mattia katsomassa. Oli rakentanut jonkinlaisen lavan ainakin kahden sylen korkeuteen muutamaan isoon petäjään ja lavalle havumajan. Siellä hän nyt sitten paastoaa. Elää kuin kotka pesässään.

Sikasen akka kulki hernemaan poikki portille päin tyhjä pärevasu selässään.

-- Minnekäs Sikasen emäntä oikein vasun kanssa lähti? kysyi Saksman.

-- Läksin tuolta Nissisen työmaalta lastuja kahvipuikseni pyytämään, sanoi akka, pysähtyen keskustelemaan. -- Ei viitsi kotonakaan olla, kun tuo Kähköskä haukkuu ja säkentää seinän takana, niin ettei sitä jaksa koko päivää kuunnella. Mutta eiköhän herkeä säkentämästä kun kahvinhajua nokkaansa saapi! Vaan taitaa saada tänä päivänä minun kahviani odottaa... on se niin hävittömästi siellä minunkin kunniaani loukannut. Se on _niin_ hävitön ihminen, että sitä ei uskoisi! On se välistä makeata ja matlakkaa, niin että luulisi, ettei ihmisellä voi tuon parempaa ystävää olla, mutta annas taas toisen kerran! Se on olevinaan vielä semmoinen unennäkijäkin. Kuulkaas, herra Saksmanni, minkälaisia unia se näkee! Yhtenä päivänä viime kesänä oli tuolta jarrumiehen lesken porstuasta kadonnut varsiluuta, ja tietäähän sen, minkälainen kotkotus tässä pihassa silloin oli! Jarrumiehen leski haukkui rosvoiksi koko talon väen, jokaisen erikseen -- teistäkin sanoi, ettei sitä tiedä, vaikka olisivat nuo Saksmannit ottaneet, kun aina tässä pihalla kuikuilevat, eivätkä taida omat luudat hääviä olla... ajatelkaas, herra Saksmanni! -- ja sitten oli mennyt Kähköskä hänen luokseen kertomaan nähneensä semmoisen unen, että se kadonnut varsiluuta oli muka minun porstuassani! _Minun_ porstuassani! Ja eikös vain akka, nimittäin tuo jarrumiehen leski, tule minun porstuaani ja ala siellä hamuilla ja koluta. Minä olin juuri puuronkeitossa -- oli lauantaipäivä siinä puoli kolmen korvissa, taisi olla jo kohta kolmekin -- ja kuulen kolinaa porstuasta ja ajattelen, että koiratkohan siellä koluavat vai olisiko se Tiihosen sianporsas taas lähtenyt juoksentelemaan ja tullut meidän porstuaan. Aukaisen oven ja ajattelen että ajan pois, olipa tuo sitten koira tai porsas. Siinä on sinulla sitten koira tai porsas! Jarrumiehen leski on juuri ulos menossa, meidän luuta kädessä. Minä kysyn, että mitä hän meidän porstuasta hakee, ja tämä alkaa soimata minua, että olen muka pihalta ottanut hänen varsiluutansa. Kyllähän minä annoin hänelle senkin varsiluudan! Tulihan siitä oikein käsirysy, ja kun pihalle päästään ja katsotaan, niin minun luutanihan se tietysti oli. Ei ole meillä milloinkaan vierasta tavaraa tarvittu eikä haluttu. Rehellisinä on koetettu olla ja vaeltaa, vaikka on paljon murhetta ollut ja vastoinkäymistä, jaa jaa, sillä rehellisyys se maan perii, ja puuro kerkisi siinä kahakassa palaa pohjaan. Mutta Kähköskä ihmettelee siinä samassa jarrumiehen lesken hävittömyyttä, että sillä tavalla ihmisiä epäilee ja syyttää, vaikka itse oli koko sopan keittänyt. -- Terveenäkö se on tämä herra Saksmanni ollut?

-- Terveenähän sitä on oltu, kiitos kysymästä.

-- On tainnut olla Martta-ryökkinäkin terveenä?

-- Mikäpäs häntä olisi vaivannut, nuorta ihmistä.

-- Niin, kyllähän nuorten kelpaa -- hyvä isä, kun menee tässä päivä tarinoidessa, ja minulla on niin kiire niitä lastuja hakemaan. No hyvästi nyt sitten!

XI

Herra Tuulonen heräsi aamulla kello kahdeksan tienoissa kadulta ikkunansa alta kuuluvaan rummun pärrytykseen, joka ensin hiukan säikähdytti häntä.

Hän hypähti vuoteestaan ja avasi ikkunan, pistäen päänsä ulos.

Kadulla ei näkynyt muuta kuin vanha, ontuva ukko, joka suurta, paikattua rumpua pärryttäen marssi eteenpäin hyvin sotaisen näköisenä.

Kadunkulmaan päästyään ukko pysähtyi, päästi soittokoneestaan ankaran loppupärrytyksen ja luki sitten kovalla äänellä seuraavan julistuksen:

"_Kuulutus!_ Huomenaamulla muutetaan kaupungin karja Sipilän niityltä Jussinpuron laitumelle. -- _Rahatoimikamari_".

Tiedonantonsa ensimmäisen ja viimeisen sanan lausui ukko erityisellä ponnella, pisti sitten julistuksen taskuunsa ja lähti mahtavasti rummuttaen ontumaan seuraavaan kadunkulmaan. Hra Tuulonen oli täten tutustunut kaupunkimme julkiseen "rummuttajaan" Kyllös-Pekkaan.

Kirjailija pukeutui ja lähti ulos, otettuaan käteensä pari kirjaa Yrjö Kurosen kirjastosta.

Aamu oli kaunis. Pihapuissa livertelivät linnut, vanhan haavan lehdet kahisivat tuulessa ja nurmikko tuoksui raikkaasti.

Nuori mies asettui mukavaan asentoon riippumattoon ja alkoi lukea.

Neljännestuntiin ei pihalla näkynyt ketään.

Sitten juosta sipsutteli pihan poikki puodista päin neiti Leijanen.

Hän ei näyttänyt huomanneenkaan hra Tuulosta.

Neiti Leijasen tultua aivan lähelle putosi hänen kädestään lankakerä, vierien juuri riippumaton alle.

Hra Tuulonen kiiruhti heti hyppäämään alas riippumatosta, mutta koska matto oli hieman liian korkealla, niin ei se onnistunut ensi yrityksellä.

Neiti Leijanen huudahti hiljaa huomatessaan hra Tuulosen rimpuilemisen riippumatossa ja sanoi:

-- Ai, anteeksi... älkää vaivatko itseänne... mutta samassa onnistui hra Tuulosen pudottautua alas riippumatosta. Vähällä oli, ettei hän pudonnut neiti Leijasen niskaan, viimemainittu kun juuri silloin kyykistäytyi ottamaan lankakerää puun juurelta.

Kirjailija esitti itsensä, ja neiti Leijanen vakuutti syvästi punehtuen, että hänestä oli tavattoman hauskaa tutustua. Aivan samaa vakuutti omasta puolestaan mitä lämpimimmin myöskin hra Tuulonen.

Nuorten välille olisi varmaankin sukeutunut pitempikin keskustelu, ellei neiti Leijanen samassa olisi kuiskannut: "kauppias tulee" ja rientänyt nopein, kevein askelin tiehensä.

Kauppias Kuronen ei kuitenkaan ollut huomannut mitään. Hän oli tulossa kaupungilta ja oli ilmeisesti tavallista paremmalla tuulella.

Kirjailija asettui jälleen riippumattoon ja alkoi lukea. Vähitellen hänen katseensa kuitenkin siirtyi kirjan lehdiltä puitten latvoihin, joiden välitse näkyi sinistä taivasta ja pilvenhattaroita.

-- Mukava tyttö! ajatteli hän, neiti Leijasta tarkoittaen. -- Ehkäpä hänen kanssaan voi pitää hieman hauskaa...

Hra Tuulonen vaipui haaveilemaan. Mutta äkkiä hän muisti, mitä varten oli tähän kaupunkiin saapunut, karisti kaikki neiti Leijaseen suuntautuneet rusohohteiset haaveet ajatuksistaan ja rankaisi huikentelevaista mieltään alkamalla uudelleen ahkerasti lukea "Monte-Criston kreiviä".

* * * * *

Aamiaispöydässä tutustui hra Tuulonen neiti Anni Kuroseen.

Kirjailija oli kuvitellut neiti Kurosta omenaksi, joka mahdollisesti saattoi kasvaa korkeanlaisella oksalla, mutta havaitsi nyt suureksi pelästyksekseen, että tässä olikin nähtävästi kysymys taatelista, joka oli huikean palmun latvassa.

Neiti Kuronen oli hyvin miellyttävä, hyvin sivistynyt ja hyvin kohtelias, mutta hänellä oli merkillinen eikä suinkaan rohkaiseva tapa katsella hra Tuulosen pyöreitä, nykeröllä nenällä ja vetisenharmailla pässinsilmillä kaunistettuja kasvoja kuin kaukoputken läpi, nimittäin kääntäen kaukoputken ohuemman pään hra Tuuloseen päin, jolloin, kuten tunnettua, katseltava esine siirtyy kuin taivaanrantaan.

Neiti Kuronen jutteli siitä huolimatta vilkkaasti ja älykkäästi, melkeinpä liiankin älykkäästi kirjailijamme mielestä. Hänellä oli suuri varasto omia kokemuksia ulkomailta, sillä hän oli matkustellut paljon, ja hän osasi kertoa havainnoistaan huvittavalla tavalla, mutta kun hra Tuulonen ei ollut koskaan käynyt Maarianhaminaa edempänä, käänsi hän pian keskustelun kotoisiin asioihin. Siitä oli se seuraus, että neiti Kuronen alkoi tehdä hänen tulevaa suurta romaaniaan koskevia kysymyksiä. Kirjailija noudatti kuitenkin salaperäistä vaiteliaisuutta tuohon teokseen nähden, ja siihen hänellä kyllä olikin hieman syytä.

-- Toivottavasti s