Ahnaat paadet ynnä muita kertomuksia

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

Ahnaat Paadet Ynnä Muita Kertomuksia

Kirj.

Rabindranath Tagore

Tekijän luvalla suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

SisäLlys.

Ahnaat paadet. Voitto. Olipa kerran kuningas. Kotiintulo. Hänen ylhäisyytensä: lapsi. Korttien kuningaskunta. Palvojatar. Näkö. Najandzhurin Babut. Elävä vai kuollut? "Me kruunaamme sinut kuninkaaksi". Hylätty. Kabyliwalla.

Ahnaat Paadet

Me olimme palaamassa Kalkuttaan lomaretkeltämme, sukulaiseni ja minä, kun kohtasimme miehen junassa. Puvun ja käyttäytymisen nojalla pidimme häntä aluksi sisämaan muhamettilaisena, mutta hänen puheensa sai meidät ihan ymmälle. Hän jutteli kaikista asioista niin varmasti, että olisi luullut kaikkien olioiden ylimmän ohjaajan aina ja kaikissa tehtävissään kysyneen hänen neuvoansa. Siihen saakka me olimme olleet aivan onnelliset, koska emme tietäneet salaisten ja suunnattomien voimien olevan vaikuttamassa, emme tietäneet, että venäläiset olivat edenneet lähimpään läheisyyteemme, että englantilaisilla oli syvällekäypiä ja salaisia poliittisia suunnitelmia ja että kotimaisten johtajien kesken vallitseva sekaannus oli yltynyt ylimmilleen. Mutta uusi ystävämme lausui ovelasti hymyillen: "Taivaassa ja maan päällä sattuu enemmän asioita kuin sinun sanomalehtesi tietävät kertoa, Horatio." Kun emme olleet milloinkaan ennen olleet poissa kotoa, niin tämän miehen käytös sai meidät sanattoman ihmettelyn valtaan. Olipa puheenaihe miten mitätön tahansa, hän vetosi aina tieteeseen tai selitteli pyhiä kirjoja tai lausueli jonkun persialaisen runoilijan säkeitä, ja koska me emme voineet väittää tuntevamme tiedettä enempää kuin pyhiä kirjoja tai persialaisia runoilijoita, niin häneen kohdistuva ihailumme yhä lisääntyi, ja sukulaiseni, teosofi, uskoi ihan varmasti, että matkakumppanimme yliluonnollisen innoituksen lähteenä oli jokin ihmeellinen "magnetismi", "salakyky", "astraaliruumis" tai muu sentapainen. Hän kuunteli merkillisen seuralaisemme huulilta putoelevia kaikkein kuluneimpiakin lausumia hartaan ihastuksen vallassa ja merkitsi salavihkaa muistiin mitä hän sanoi. Minusta näytti siltä, kuin tuo erinomainen mies olisi sen huomannut panematta sitä kumminkaan yhtään pahaksensa.

Saavuttuamme asemalle, jossa meidän oli vaihdettava junaa, me keräännyimme odotushuoneeseen. Oli ilta, kello kymmenen, ja kun kuulimme junan todennäköisesti melkoisesti myöhästyvän, koska radalla oli sattunut jokin häiriö, minä aioin kääriytyä peitteeseeni paneutuakseni mukavasti torkkumaan, kun tuo merkillinen henkilö alkoi levollisesti kertoella seuraavaa tarinaa. Nukkumisestani ei sinä yönä tietenkään tullut mitään.

-- Kun olin eräiden hallinnollisia kysymyksiä koskevien erimielisyyksien vuoksi luopunut toimestani Dzhunagarhissa ja astunut Haiderabadin Nizamin palvelukseen, niin minä, tarmokas nuori mies, jouduin kohta puuvillatullin kerääjäksi Baritshiin.

Baritsh on viehättävä paikkakunta. Sustajoki kiiriskelee hilpeästi kohisten kivisessä uomassaan ja karkelee sitten kuin taitava tanssijatar halki autioiden kukkuloiden juurella lepäävän metsän. Sadanviidenkymmenen askelman muodostamat portaat kohoavat virrasta, ja portaiden laella, virran partaalla ja kukkulain juurella, sijaitsee yksinäinen marmoripalatsi. Koko ympäristössä ei ole yhtäkään ihmisasuntoa -- Baritshin kylä ja puuvillatori ovat etäällä.

Suunnilleen kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten keisari Mahmud Shah II rakennutti tämän yksinäisen palatsin upeaksi huvilinnaksensa. Hänen aikanansa kohosi sen puiston altaista ruusuvesisuihkuja, ja vihman viilentämien salien marmoripermannoilla istui persialaistyttöjä, jotka ennen kylpyyn astumista päästivät hiuksensa hajalleen ja polskuttelivat hempein paljain jaloin altaiden kirkasta vettä samalla laulaen kitaran säestäminä viinimäkiensä _ghazeleita_.

Suihkulähteet eivät enää heitä ilmoille helmisadettansa, laulut ovat vaienneet, valkoiset jalat eivät enää soreasti astele lumenkarvaisella marmoripinnalla. Nykyjään palatsi on vain etäinen ja autio asuinpaikka meidänlaisillemme verojenkeräilijöille, jotka huokailevat yksinäisyyden ahdistamina ja joilta puuttuu naisten seura. Toimistoni vanha virkailija Karim Khan moneen kertaan varoitti minua sinne asettumasta. "Päivän aikaan voitte siellä oleskella, jos haluatte", sanoi hän, "mutta älkää milloinkaan jääkö sinne yöksi". Minä vain naurahdin hänen neuvollensa. Palvelijat ilmoittivat suostuvansa olemaan siellä työssä pimeäntuloon saakka, mutta poistuvansa yöksi. Minä en suinkaan ollut pahoillani. Talo oli niin huonossa maineessa, etteivät varkaatkaan rohjenneet sitä lähestyä pimeässä.

Aluksi minua aution palatsin yksinäisyys ahdisti kuin painajainen. Minä pysyttelin kauan työpaikassani askarrellen mahdollisimman kauan, palasin sitten illalla asuntooni ihan uupuneena, menin makuulle ja nukahdin.

Ei ollut kulunut viikkoakaan, kun paikka alkoi vaikuttaa minuun oudon lumoavasti. Asiaa on vaikea kuvailla ja vaikea on saada sitä uskottavaksi, mutta minusta tuntui siltä, kuin koko rakennus olisi elävän olennon tavoin hitaasti ja huomaamatta minua itseensä sulattanut.

Se oli kenties alkanut jo silloin, kun ensimmäisen kerran taloon astuin, mutta minä muistan aivan selvästi päivän, jona tulin siitä tietoiseksi.

Oli alkukesä, ja kun markkinat olivat hiljaiset, ei minulla ollut paljoa tekemistä. Hieman ennen auringonlaskua minä istuin nojatuolissa lähellä vedenrajaa portaitten alapäässä. Susta oli painunut syvälle uomaansa, toisella rannalla hohteli leveä hiekkasarka illan väreissä, tällä puolella välkkyi somerikko kirkkaan, matalan veden pohjalta. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään, ja tyyni ilma oli täynnä läheisillä kukkuloilla kasvavien maustepensaiden huumaavia tuoksuja.

Auringon painuttua huippujen taakse laskeutui päiväisen näyttämön eteen pitkä tumma esirippu, ja välilläolevat kukkulat lyhensivät sitä aikaa, jolloin auringon mailleen mennessä valo ja varjo yhtyvät toisiinsa. Minä ajattelin lähteä ratsastamaan ja olin juuri nousemassa, kun kuulin askeleita takaani. Käännyin katsomaan, mutta siellä ei ollut ketään.

Kun sitten jälleen istuuduin otaksuen asian aistinharhaksi, kuulin lukuisia askeleita, ikäänkuin suuri joukko ihmisiä olisi rientänyt portaita alas. Koko ruumiissani tuntui omituinen ihastuksen väristys, johon sekaantui hieman pelkoa, ja vaikka silmieni edessä ei ollutkaan yhtään hahmoa, minä sittenkin olin näkevinäni hilpeän neitosparven laskeutuvan portaita aikoen painua Sustaan kylpemään kesäisenä iltana. Laakson, virran ja palatsin tyyntä rauhaa ei rikkonut yksikään ääni, mutta minä kuulin ihan selvästi tyttöjen raikkaan ja iloisen naurun, joka helisi kuin sadaksi suihkuksi hajoava veden syöksy heidän kiitäessään nopeasti ja leikkisästi toisiansa takaa-ajaen ohitseni virralle minua ollenkaan havaitsematta. Samoinkuin he olivat minulle näkymättömät, samoin olin ilmeisesti minäkin näkymätön heille. Virta oli aivan tyyni, mutta minä tunsin, kuinka sen rauhallista, kirkasta pintaa yht'äkkiä rikkoivat monet käätyhelyiset käsivarret, kuinka neitoset nauraen pirskoittelivat toisiaan vedellä ja kuinka soreiden uiskentelijoiden jalat kohahduttivat pieniä aaltoja helmeileväksi pärskeeksi.

Sydämeni sylkähti -- en tiedä, johtuiko liikutus pelosta vai ilosta vaiko uteliaisuudesta. Minun teki kovin mieleni nähdä heidät selvemmin, mutta silmäni eivät erottaneet mitään. Minä ajattelin voivani kuulla kaikki mitä he sanoivat, kunhan tarkoin kuuntelisin, mutta miten kuuloani jännitinkin, en kuullut muuta kuin sirkkain sirityksen metsästä. Tuntui siltä, kuin olisi edessäni riippunut puolenkolmattasadan vuoden tiheä esirippu, ja minä olisin kovin mielelläni kohottanut vapisevin käsin sen jotakin kulmaa ja tähystänyt sen taakse, vaikka toisella puolella oleva seura olikin ihan pimeän peitossa.

Illan painostavan liikkumattomuuden mursi äkillinen tuulenpuuska, Sustan tyyni kalvo värähteli ja kähertyi kuin vedenneidon tukka, ja samassa kuului illan hämyyn kietoutunut metsä huokaavan, ikäänkuin olisi havahtunut synkästä unesta. Olipa se todellisuutta tai pelkkää unennäköä, joka tapauksessa tuo kaukaisesta, puolenkolmatta sadan vuoden takaisesta maailmasta heijastuva silminsaavuttamaton kangastus yht'äkkiä jälleen hävisi. Ne salaperäiset hahmot, jotka olivat nopein, ruumiittomin askelin ja äänekkäästi, mutta kuulumattomasti nauraen kiitäneet ohitseni ja syöksyneet virtaan, eivät tulleet takaisin vääntäen vettä kosteista vaatteistansa. Niinkuin tuulenhenki häivyttää tuoksun, hajoitti heidät yksi ainoa kevään henkäys.

Sitten minä aloin kovin pelätä, että Runotar oli käyttänyt hyväkseen yksinäisyyttäni ja ottanut minut valtoihinsa -- se noita oli nähtävästi tullut tuhoamaan minua miesparkaa, jonka oli hankittava elatuksensa puuvillatullin keräilijänä. Minä päätin nauttia vankan illallisen, sillä tyhjä vatsa se helposti joutuu kaikenlaisten parantumattomien sairauksien uhriksi. Minä kutsuin keittäjäni ja käskin hänen valmistaa runsaan, upean _moghlai_-illallisen, josta ei pitänyt puuttuman mausteita eikä rasvaa.

Seuraavana aamuna koko juttu tuntui minusta pelkältä kuvitelmalta. Kevein mielin minä otin päähäni _sahibien_ yleisesti käyttämän _sola_-hatun ja lähdin työmaalleni. Sinä päivänä minun piti kirjoittaa kertomus neljännesvuoden aikaisesta toiminnastani, joten otaksuin palaavani kotiin vasta myöhään illalla. Mutta jo ennen pimeäntuloa minua veti omituisesti asuntooni -- en tiedä mikä -- minusta tuntui siltä, että siellä kaikki odottivat ja etten saanut viipyä kauemmin. Niinpä jätinkin työni keskeneräiseksi, otin _sola_-hattuni, säikyttelin pimeätä autiota tietä kolisevilla rattaillani ja saavuin avaraan palatsiin, joka hiljaisena seisoi kukkulain kupeella.

Ensimmäisessä kerroksessa portaat johtivat erittäin tilavaan eteissaliin. Sen laajat, koristellut holvit lepäsivät kolmen tanakkain pylvästen muodostaman kannaterivin varassa huokaillen öin päivin omaa ääretöntä yksinäisyyttänsä. Päivä oli vast'ikään sammunut, ja lamppuja ei ollut vielä sytytetty. Kun avasin oven, tuntui sisäpuolella syntyvän ankara kiire, ikäänkuin ihmisjoukko olisi hämmentyneenä hajaantunut ja rientänyt pakoon ovista ja ikkunoista, käytävien, kuistikoiden ja toisten huoneiden kautta.

Kun en nähnyt ketään, seisoin siinä ihan hämmästyneenä, jonkinlaisen hurmioisen riemun jäykistäessä tukkaani ja heikon, aikojen kuluessa melkein olemattomiin häipyneen ruusuöljyn- ja voiteidentuoksun viipyessä sieraimissani. Seisoessani avaran, aution salin pimeässä nurkassa noiden vanhojen pylväiden välissä minä kuulin suihkulähteiden veden solisevan marmoripermannolle, kuulin omituisesti soivan kitaran, korujen helinän ja nilkkatiukujen kilinän, kuulin tuntien kulumista osoittavien kellojen lyönnit, tuulen häilyttämien kristalliriipukkeiden ja -kruunujen hiljaisen helkkeen, käytävissä häkeissään olevien satakielien laulun, puutarhassa asustavien haikaroiden raksutuksen, ja kaikki tuo kietoi minut ihmeelliseen, ylimaalliseen musiikkiin.

Sitten minä jouduin sellaisen loihdun valtoihin, että tämä käsinkoskematon, luoksepääsemätön, tähän maailmaan kuulumaton ilmestys tuntui minusta ainoalta todelliselta -- ja kaikki muu pelkältä unennäöltä. Että minä, Sridzhut Se-ja-se, autuaasti kuolleen Sen-ja-sen vanhin poika, nautin neljänsadanviidenkymmenen rupian suuruista kuukauspalkkaa suorittaessani velvollisuuksiani puuvillatullien kokoojana ja että minä joka päivä ajoin työmaalleni kevyissä vaunuissa, lyhyeen nuttuun ja _sola_-hattuun puettuna, tuntui minusta niin hämmästyttävän naurettavalta harhakuvitelmalta, että purskahdin raikuvaan nauruun seisoessani siinä pimeässä, avarassa ja äänettömässä salissa.

Samassa saapui palvelijani, palava öljylamppu kädessään. En tiedä, pitikö hän minua mielettömänä, mutta minulle itselleni selvisi äkkiä, että tosiaankin olin Sridzhut Se-ja-se, Sen-ja-sen edesmenneen henkilön poika. Vain runoilijamme, suuret ja pienet -- niin ajattelin -- voivat sanoa, onko jossakin maanpiirissä tai sen ulkopuolella sellainen olopaikka, jossa näkymättömät suihkukaivot lakkaamatta solisevat ja näkymättömien keijukaissormien soittelemat kitarat helkkävät ikuisia sopusoinnun säveliä, mutta joka tapauksessa oli varmaa, että minä keräilin tullimaksuja Baritshin puuvillamarkkinoilla ansaiten siten neljänsadanviidenkymmenen rupian palkan kuukaudessa. Minä nauroin kovin hilpeästi merkilliselle päähänpistolleni istuessani telttapöytäni ääressä lukien sanomalehteä öljylampun valossa.

Lopetettuani lukemiseni ja nautittuani illalliseni minä sammutin lampun ja lähdin makuulle pieneen sivuhuoneeseen. Avoimesta ikkunasta, metsiensä tummentoon peittyvien Avalli-vuorten yli, silmäili lukemattomien miljoonien peninkulmien päässä sijaitseva hohteleva tähti tullimaksujen kokoilijaa, joka lepäsi vaatimattomassa telttavuoteessansa. Tuo ajatus minua ihmetytti ja huvittikin, ja enpä tiedä, milloin vaivuin uneen tai miten kauan nukuin. Mutta yht'äkkiä minä kavahdin hereille, vaikka en kuullut mitään enkä nähnyt ketään huoneeseen tunkeutunutta -- ainoastaan kukkulan laen yli tasaisesti paistava kirkas tähti oli painunut näkymättömiin, ja kuunsirpin himmeä valo lankesi huoneeseen avoimesta ikkunasta salavihkaa, ikäänkuin tungettelevaisuuttansa häveten.

Minä en nähnyt ketään, mutta olin tuntevinani, kuinka joku minua kevyesti kosketti. Minun herättyäni hän ei virkkanut sanaakaan, viittasihan vain sormuksin runsaasti koristetulla kädellänsä minua varovasti itseänsä seuraamaan. Minä nousin aivan hiljaa, ja vaikka tämän aution palatsin lukemattomissa suojissa, missä äänet uinuivat ja kaiku valvoi, ei ollutkaan ketään muuta kuin yksin minä, pelkäsin kuitenkin joka askelella jonkun heräävän. Useimmat palatsin suojat olivat aina suljettuina, ja minä en ollut milloinkaan niissä käynyt.

Minä seurasin henkeäpidättäen ja kuulumattomin askelin näkymätöntä opastani -- en osaa sanoa minne. Kuinka monien loputtomien ja ahtaiden käytävien, kuinka monien pitkien välikköjen, kuinka monien hiljaisten ja juhlallisten vastaanottosalien ja pienten salakammioiden läpi minut kuljetettiinkaan!

Vaikka en voinutkaan nähdä kaunista opastajaani, ei hänen hahmonsa kumminkaan ollut henkisen katseeni tavoittamattomissa: -- arabialainen tyttö, kiinteät ja marmorinsileät käsivarret väljistä hihoista välkkymässä; päähineen reunasta lankesi hänen kasvoillensa ohut harso, ja vyössä hänellä oli käyrä tikari! Minusta tuntui siltä, että olin joutunut erääseen Arabian tuhannesta ja yhdestä yöstä ja että olin yön pimeydessä nukkuvan Bagdadin pimeillä ja ahtailla kaduilla etsimässä tietä vaaralliseen lemmenkohtaukseen.

Vihdoin sorea oppaani äkkiä pysähtyi tummansinisen väliverhon eteen ja näytti osoittavan jotakin sen juurella olevaa. Siinä ei ollut mitään, mutta äkillinen pelonkauhu sai veren suonissani jähmettymään -- minusta tuntui siltä, kuin olisin nähnyt siinä permannolla verhon edessä runsaasti kullalla kirjailtuihin vaatteisiin puetun kammottavan neekeri-eunukin, joka istui jalat ojossa ja nukkui, paljastettu miekka sylissään. Kaunis kuljettajani hypähti kevyesti hänen jalkojensa yli ja kohotti esiripun reunaa. Minä näin vilahdukselta osan huonetta, jonka lattiaa peittivät persialaiset matot. Joku istui siellä vuoteessaan -- minä en voinut häntä nähdä, havaitsinhan vain kullankirjailtuihin aamukenkiin upotetun viehättävän jalkaparin, joka pisti esiin avaroista safraninkeltaisista roimahousuista ja lepäsi huolettomasti oranssinvärisellä samettimatolla. Toisella puolella oli sinertävästä kristallista leikattu tarjotin ja siinä muutamia omenoita, päärynöitä, oransseja sekä runsaat määrät rypäleitä, jotka kahden pienen pikarin ja kultaisen viinikulhon keralla ilmeisesti olivat vierasta odottamassa. Huoneessa palavan oudonlaisen suitsutuksen voimakas, huumaava tuoksu sai minut melkein tajuttomaksi.

Kun yritin vapisevin sydämin astua eunukin ojennettujen jalkojen yli, hän äkkiä kavahti hereille, ja miekka putosi hänen sylistänsä permantoon heleästi kilisten.

Kamala kiljahdus herätti minut, ja minä havaitsin nyt istuvani vuoteessani ankarasti hikoillen. Kuunsirppi näytti aamunkajasteessa kalpealta kuin uupunut sairas unettoman yön jälkeen, ja hupsu Meher Alimme huuteli kuten ainakin: "Takaisin! Takaisin!" astellen eteenpäin autiolla tiellä.

Siten loppui äkkiarvaamatta arabialainen yöni; mutta olihan vielä tuhat yötä jäljellä.

Nyt joutuivat päiväni ja yöni ankaraan ristiriitaan. Päivällä minä toimittelin uupuneena töitäni ja kiroilin yötä, joka lumosi minua tyhjillä unillansa. Mutta illan tullen jokapäiväinen elämäni ja siihen kuuluva työn pakko ja rasitus näyttivät minusta mitättömältä, turhalta, naurettavalta askarrukselta.

Yön tultua minut valtasi omituinen päihtymys. Minä muutuin tuntemattomaksi, ammoin eläneeksi henkilöksi ja näyttelin osaani kirjoittamattomassa historiassa, ja lyhyt englantilaismallinen nuttuni sopi siihen yhtä huonosti kuin ihomyötäiset housunikin. Punainen samettilakki päässäni, avarat _paidzhama_-housut, kirjailtu ihokas, pitkä, liehuva silkkinuttu ylläni ja värillinen nenäliinani _attar_-öljyä tuoksuen minä täydessä asussani istuin mukavassa pehmeässä nojatuolissani ja vaihdoin savukkeeni ruusuvedellä täytettyyn monikierteiseen _nargileh_-piippuun hartaasti odotellen ihmeellistä kohtausta, jonka aikana saisin olla rakastettuni seurassa.

Minä en kykene kuvailemaan niitä ihmeellisiä tapahtumia, joita sattui yön pimetessä. Minusta tuntui siltä, kuin olisi keväisen ahavan puuska saanut tämän avaran rakennuksen merkillisissä suojissa kiiriskelemään katkelmia jostakin kauniista tarinasta, jota voin vähän matkaa seurata, mutta jonka päättymisestä minulla ei ollut tietoa. Siitä huolimatta minä harhailin suojasta toiseen koko pitkän yön yrittäen saada siitä lisää selkoa.

Näiden unenkatkelmien pyörteessä, hennan tuoksuessa ja kitaran soidessa, suihkulähteiden vihmoessa huoneeseen viileyttä, minä näin vilahdukselta, ikäänkuin salaman valossa, kauniin neidon. Hänellä oli yllään avarat safraninkeltaiset _paidzhama_-housut, hänen rusottavissa hennoissa jaloissaan oli kullankirjaillut kärkiniekat kengät, ihomyötäiset liivit olivat nekin kultakoristeiset, ja punaisesta päähineestä putosi kultainen reunaröyhelö hänen lumivalkoiselle otsalleen ja poskilleen.

Hän oli saanut minut mielettömäksi. Yrittäessäni häntä saavuttaa minä kuljin huoneesta huoneeseen, käytävästä toiseen unien salatun ja loihtuisan maailman eksyttävässä labyrintissa.

Toisinaan iltasella, kun huolellisesti varustauduin kuninkaiden sukua olevaksi ruhtinaaksi istuen ison kuvastimen edessä, jonka kummallakin puolella paloi kynttilä, minä havaitsin äkkiä persialaisen kaunottaren kuvan oman kuvani vieressä. Hän käänsi nopeasti päätänsä, suurissa tummissa silmissä välkähti kiivaan intohimon ja tuskan ilme, suloiset punaiset huulet olivat puhumaan avautumassa, hänen sorea ja solakka vartensa, nuoruuden kruunaama kuin kukkaansa puhjennut köynnöskasvi, suoristui äkkiä hänen viehättävästi huojahdellen astellessaan, tuska ja kiivas kaipaus ja hurmio leimahtivat häikäisevinä ilmi, hymy väikähti, hipaisi katse ja hohtelivat jalokivet ja silkki -- ja hän häipyi pois. Äkillinen tuulenpuuska, kukkuloiden ja metsien kaikkien tuoksujen kyllästämä, puhalsi lamppuni sammuksiin; minä riisuin vaatteet yltäni ja heittäydyin vuoteeseeni, silmät suljettuina ja ruumiini riemua väristen, ja ympärilläni leijuvassa ilmanhengessä, metsiltä ja kukkuloilta kantautuvissa tuoksuissa, väikkyi hiljaisen tummuuden halki luokseni moni hyväily, moni suutelo ja moni hellä käden kosketus, hiljainen kuiske kohtasi korvaani ja suloinen henkäys tuntui otsallani, ja toisinaan leyhyi poskillani leppoisa hieno liina. Sitten kiersi salaperäinen käärme minut hitaasti pyörryttäviin kiemuroihinsa, ja minä vaivuin syvin huokauksin tajuttomuuteen ja vihdoin syvään uneen.

Eräänä iltana minä päätin lähteä ratsastamaan; en tiedä kuka minua rukoili jäämään, mutta sinä päivänä minä en halunnut kuunnella mitään pyyntöjä. Englantilaiskuosinen hattuni ja nuttuni riippuivat naulakossa, ja minä olin parhaillaan niihin tarttumassa, kun äkillinen pyörretuuli, joka toi mukanansa Sustan hiekkaa ja Avalli-kukkuloiden lakastuneita lehtiä, tempasi ne karkeloonsa. Samalla helähti hilpeä nauru, joka yhä äänekkäämmäksi käyden kosketti iloisuuden kaikkia kieliä, kunnes häipyi auringonlaskun maille.

Minä en voinut lähteä ratsastamaan, ja seuraavana päivänä minä ikiajoiksi luovuin hupsusta englantilaisesta hatustani ja nutustani.

Seuraavan yön hiljaisuudessa minä jälleen kuulin tukahdutettua, sydäntäsärkevää nyyhkytystä -- ikäänkuin olisi vuoteeni alta, jättiläissuuren palatsin kiviperustuksista, pimeän, kostean haudan syvyydestä surkeasti huutanut jokin ääni minua rukoillen: "Oi pelasta minut! Murra nuo ankaran harhaluulon, kalmankaltaisen horroksen ja hedelmättömien unennäköjen ovet, nosta minut luoksesi satulaan, paina minut sydäntäsi vasten, ratsasta yli kukkuloiden, metsien halki ja virtojen poikki ja vie minut yläpuolellani olevien aurinkoisten huoneittesi lämpöön ja loistoon!"

Kuka minä olen? Ah, kuinka voisinkaan sinut pelastaa? Mikä hukkuva kaunotar, mikä lihaksitullut intohimo minun onkaan vedettävä rannalle tästä unien hurjasta pyörteestä? Sinä ihana taivahinen ilmestys! Missä oletkaan kukoistanut ja milloin? Minkä viileän lähteen partaalla, minkä taatelilehdon varjossa sinä oletkaan syntynyt -- tai kenen kodittomana erämaassa vaeltavan helmaan? Mikä beduiini sieppasikaan sinut äitisi käsivarsilta, avautuvan kukan villistä köynnöksestä, nosti sinut salamana kiitävän ratsunsa selkään, kiiti yli polttavan hietikon ja vei sinut orjamarkkinoille -- mihin kuninkaankaupunkiin? Ja mikä padishaahin palvelija, joka siellä näki häveliäänä kukoistavan nuoruutesi ihanuuden, maksoikaan sinut kullalla, nosti sinut kultaisiin kantotuoleihin ja tarjosi sinut lahjana herransa seraljiin? Ja millainen onkaan sen paikan historia? _Sareng_-viulu siellä visersi, nilkkahelyt helisivät, välkähtivät toisinaan tikarit ja hehkui Shiraz-viinin myrkky, ja leimahtava katse oli kuin lävistävä miekka! Mikä suunnaton suuruus, mikä sanomaton orjuus! Orjatytöt oikealla ja vasemmalla puolellasi häilyttivät _tshamar_-viuhkaa timanttien välkehtiessä heidän rannerenkaissansa, padishaahi, kuningasten kuningas, painui polvilleen sinun, jalokivillä koristettujen lumivalkoisten jalkojesi eteen, ja ulkopuolella seisoi kauhea abessinialainen eunukki, kuoleman sanansaattajan kaltaisena, mutta vaatetettuna kuin enkeli, paljastettu miekka kädessään. Kun sinut, erämaan kukkasen, sitten oli nielaissut suuruuden veripunainen, häikäisevä meri, kateuden ja mustasukkaisuuden vaahtopäät ja vehkeilyjen kalliot ja salakarit, mille julman kuoleman rannikolle sinä jouduitkaan heitetyksi tai mihin toiseen vielä loistavampaan ja vielä julmempaan maahan?

Samassa kuului hupsu Meher Ali huutavan: "Takaisin! Takaisin! Kaikki on valhetta! Kaikki on valhetta!" Minä avasin silmäni ja huomasin, että oli jo valoisa. Palvelijani tuli tuoden minulle kirjeitä, ja keittäjä odotti kunnioittavasti tervehtien minun käskyjäni.

Minä sanoin: "En voi jäädä tänne kauemmaksi." Vielä samana päivänä minä kokosin tavarani ja siirryin toimistorakennukseeni. Vanha Kerim Khan hieman hymyili minut nähdessään. Se ärsytti minua, mutta minä en virkkanut mitään, kävinhän vain käsiksi töihini.

Illan lähetessä minä kävin hajamieliseksi; tuntui siltä, kuin olisi ollut lähdettävä johonkin kohtaukseen, ja puuvillalaskujen tarkasteleminen näytti kerrassaan joutavalta; eipä tuntunut itse nizaminkaan kuninkaallinen arvo minkäänveroiselta. Kaikki se, mikä kuului nykyisyyteen, mikä liikkui ja toimi ja teki työtä elääksensä, näytti merkityksettömältä, tarkoituksettomalta ja halveksittavalta. Minä heitin pois kynäni, suljin pääkirjani, astuin ajoneuvoihini ja lähdin matkaan. Minä huomasin niiden pysähtyvän itsestään marmoripalatsin portille hämärähetken tullen. Nopein askelin minä nousin portaita ja astuin sisään.

Siellä vallitsi painostava hiljaisuus. Pimeät huoneet silmäilivät minua synkästi, ikäänkuin olisin niitä loukannut. Sydämeni oli täynnä syvää katumusta, mutta ei ollut ketään, jolle olisin voinut sen ilmaista tai jolta olisin voinut pyytää anteeksi. Minä astelin pimeissä huoneissa hajamielisenä. Toivoilin itselleni kitaraa, jonka säestämänä olisin voinut laulaa tuntemattomalle: "Oi tuli polttava, se perhos-rukka, joka turhaan yritti paeta luotasi, on palannut! Suo sille anteeksi vain tämä kerta, polta sen siivet ja tuhoa se liekkiisi!"

Yht'äkkiä putosi otsalleni kaksi kyynelkarpaloa. Avalli-vuorten huippu oli sinä päivänä synkkäin pilvijoukkojen peitossa. Kolkot metsät ja Sustan sameat vedet odottelivat kamalassa jännityksessä ja onnettomuuttaennustavan rauhallisina. Äkkiä värjyi maa, värjyi vesi ja taivaskin, ja raju myrskytuuli syöksyi ulvahdellen halki kaukaisten tiettömien salojen näyttäen salamoivia hampaitansa niinkuin raivoava mielipuoli, joka on murtanut kahleensa. Palatsin autiot salit paukuttivat oviansa ja ähkyivät katkerassa tuskassaan.

Palvelijat olivat kaikki toimistorakennuksessa, joten ei ollut ketään sytyttämään lamppuja. Yö oli pilvinen ja vailla kuutamoa. Huoneen pimeässä minä selvästi tunsin, että matolla vuoteen edessä makasi nainen, kasvot vasten permantoa, epätoivoisena repien pitkiä valtoimia hiuksiansa. Hänen kauniista otsastansa tihkui veri, ja hän milloin nauroi karua, soinnutonta, ilotonta nauruansa, milloin puhkesi kiihkeään, kouristuksentapaiseen nyyhkytykseen, milloin taas repi vaatteitansa ja takoi paljasta rintaansa tuulen ulvoessa avoimesta ikkunasta ja virtoinaan valuvan sateen kastellessa hänet läpimäräksi.

Myrsky ja kiihkeät valitukset jatkuivat taukoamatta koko yön. Minä astelin pimeässä huoneesta toiseen hyödyttömän murheen vallassa. Ketäpä voinkaan lohduttaa, kun ei ketään ollut? Kenen olikaan tuo ankara tuska? Mistä johtuikaan tuo lohtua-saamaton suru?

Mielipuoli huuteli yhä: "Takaisin! Takaisin!! Kaikki on valhetta! Kaikki on valhetta!!"

Minä havaitsin päivän koittaneen ja näin Meher Alin kiertävän palatsia tämän kamalan sään vallitessa huutaen tavanomaista huutoansa. Äkkiä johtui mieleeni, että hänkin kenties oli kerran elänyt tässä talossa ja että hän, vaikka olikin menettänyt järkensä, palasi sinne joka päivä ja kiersi kiertämistään marmorisen demonin kaameata tenhoa totellen.

Myrskystä ja sateesta huolimatta minä juoksin hänen luoksensa ja kysyin: "Hei, kuulehan, Meher Ali, mikä on valhetta?"

Mies ei vastannut mitään, sysäsihän minut vain syrjään ja kiersi jälleen kiertämistään mielettömästi huutaen, niinkuin lintu liipoittelee lumottuna käärmeen kidan yläpuolella, ja yritti samalla epätoivoisesti itseänsä varoittaa toistamalla yhä: "Takaisin! Takaisin!! Kaikki on valhetta! Kaikki on valhetta!!"

Minä juoksin kuin mielipuoli rankkasateessa toimistooni ja huudahdin Kerim Khanille: "Sano minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!"

Minä sain ukolta kuulla seuraavaa. Tässä palatsissa oli aikoinaan raivonnut lukemattomia tyydyttämättömiä intohimoja ja hurjien nautintojen synkeitä lieskoja, ja kaikkien sydämentuskien ja tuhottujen toiveiden kirous oli tehnyt kaikki rakennuksen paadet niin janoisiksi ja ahnaiksi, että ne nälkiintyneen hirviön tavoin yrittivät ahmaista jokaisen elävän ihmisen, joka sattumalta niitä lähestyi. Yksikään niistä, jotka olivat viettäneet siellä kolme yötä perätysten, ei voinut pelastua tuosta julmasta kidasta, lukuunottamatta Meher Alia, joka oli välttänyt tuhon, mutta menettänyt järkensä.

Minä kysyin: "Eikö minulla ole mitään pelastumisen mahdollisuutta?" Vanhus vastasi: "On yksi ainoa keino, mutta se on erittäin vaikea. Minä ilmoitan sen teille, mutta sitä ennen teidän tulee kuulla tarina eräästä persialaistytöstä, joka aikoinansa eli tuossa nautinnon kartanossa. Eriskummaisempaa ja sydäntäsärkevämpää murhenäytelmää ei ole tämän maan päällä milloinkaan nähty." --

Samassa kantajat ilmoittivat junan saapuvan. Niin pian? Me kokosimme kiireesti tavaramme junan tullessa asemalle. Eräs englantilainen herrasmies, joka nähtävästi oli vast'ikään herännyt unestansa, katseli ensimmäisen luokan vaunun ikkunasta yrittäen saada selkoa aseman nimestä. Matkakumppanimme havaittuansa hän huudahti: "Hei!" ja kutsui hänet omaan osastoonsa. Me, joka matkustimme toisessa luokassa, emme saaneet tilaisuutta ottaa selkoa siitä, kuka mies oli, enempää kuin siitäkään, miten hänen tarinansa päättyi.

Minä sanoin: "Mies nähtävästi piti meitä houkkioina ja petteli meitä piloillaan. Tarina on pelkkää keksintöä alusta loppuun asti." Seuraava kiista johti elinkautiseen välienrikkoutumiseen minun ja teosofisen sukulaiseni kesken.

Voitto

Hän oli prinsessa Adzhita. Ja kuningas Narajanin hovirunoilija ei ollut milloinkaan häntä nähnyt. Lausuessaan kuninkaalle uutta runoelmaansa hän aina koroitti ääntänsä senverran, että se kuului salia kiertävillä peitetyillä parvekkeilla olevien näkymättömien kuulijoiden korvaan. Hän lähetti laulunsa kohti sitä saavuttamattomissa olevaa tähtien maailmaa, missä se kiertotähti, joka vallitsi hänen kohtaloitansa, loisti tuntemattomana ja katsetta piillen.

Jokin varjo saattoi häämöttää hänen silmiinsä verhon takaa. Hänen korviinsa saattoi kantautua kaukaa jokin hiljainen helinä, joka sai hänet uneksimaan nilkoista ja niiden joka askelella laulavista pienistä kultaisista kellosista. Ah, ne sirot rusojalat koskettelivat maan tomua niinkuin Jumalan armo langennutta! Runoilija oli ne nostanut alttarille, sydämeensä, missä hänen syntyvä laulunsa noudatteli noiden kultaisten tiukujen säveliä. Hän tiesi aina varsin varmasti, kenen varjo verhon takaa häämötti ja kenen nilkkatiukujen helinä sekaantui hänen sydämensä tykytykseen.

Mandzhari, prinsessan kamarineito, kulki virralle mennessään runoilijan asunnon ohi ja muisti joka päivä salavihkaa vaihtaa muutamia sanoja hänen kanssaan. Havaitessaan tien autioksi ja maan hämäriin verhoutuneeksi hän astui rohkeasti runoilijan huoneeseen ja istui hänen mattonsa kulmalla. Harson väri ja hiuksiin pistetty kukka osoittivat hänen pukeutuneen hieman tavallista huolellisemmin.

Ihmiset hymyilivät ja kuiskailivat, ja heitä ei sopinutkaan siitä moittia. Runoilija Shekhar näet ei milloinkaan huolinut salata sitä tosiasiaa, että nämä kohtaukset olivat hänelle ilmeiseksi iloksi.

Tytön nimi merkitsi _kukkaskiehkuraa_. Tavalliselle kuolevaiselle se epäilemättä oli riittävän suloinen. Mutta Shekhar lisäsi nimeä omalla tavallansa: hän nimitti neitoa Kevätkukkasten kiehkuraksi. Ja tavalliset kuolevaiset ne pudistelivat päätänsä ja sanoivat: Jopa nyt jotakin!

Runoilijan laulamissa kevätlauluissa kevätkukkasten kiehkuraa lakkaamatta ylistettiin. Kuningas vilkutti ja hymyili sen kuullessaan, ja runoilija hymyili puolestaan hänkin.

Kuningas saattoi häneltä tiedustella: "Onko mehiläisen tehtävänä ainoastaan kevään kartanolla hyriseminen?"

Runoilija vastasi: "Ei, sen pitää lisäksi imeä hunajaa kevätkukkasten kiehkurasta."

Silloin kaikui nauru kuninkaan salissa. Ja kerrottiinpa, että prinsessa Adzhitakin nauroi nähdessään neitonsa omaksuvan runoilijan hänelle antaman nimen, ja Mandzhari oli sydämestään iloinen.

Niin tosi ja väärä maailmassa toisiinsa sekaantuvat -- ja siihen, mitä Jumala luo, ihminen lisää omat koristeensa.

Vain se oli puhdasta totta, mitä runoilija lauloi. Aiheena oli Krishna, rakastava jumala, ja Radha, rakastettu, Ikuinen Mies ja Ikuinen Nainen, suru, joka juontuu aikojen alusta, ja ilo, jolla ei ole loppua. Näiden laulujen totuuden todisti sisimmässä sydämessään jokainen, kerjäläisestä kuninkaaseen asti. Runoilijan laulut elivät kaikkien huulilla. Kuun vähänkin kimmeltäessä ja suvituulen vienoimminkin hengittäessä hänen laulunsa helkkyivät ilmoille ikkunoista ja pihamailta, purjevenheistä ja maantien puitten varjosta, lukemattomien äänien kantamina.

Niin päivät kuluivat onnellisesti. Runoilija lausuili, kuningas kuunteli, muut kuulijat osoittivat suosiotansa, Mandzhari kulki yhä edelleenkin runoilijan asunnon ohi virralle mennessään -- parvekkeen verhon takaa väikkyi näkyviin varjo, ja kaukaa kuului pienten kultaisten kellosten helinä.

Juuri niihin aikoihin lähti kotoansa etelästä valloitusretkellensä eräs runoilija. Hän saapui kuningas Narajanin luo Amarapurin kuningaskuntaan. Hän seisoi valtaistuimen edessä ja lausui säkeitä kuninkaan ylistykseksi. Hän oli matkallansa haastanut kilpasille kaikki hovirunoilijat, ja hänen voittokulkunsa oli ollut keskeytymätön.

Kuningas otti hänet vastaan kunnioittavasti ja virkkoi: "Runoilija, minä lausun sinut tervetulleeksi."

Pundarik, runoilija, vastasi ylpeästi: "Valtias, minä vaadin sotaa."

Shekhar, kuninkaan hovirunoilija, ei tietänyt, kuinka uskaltaisi käydä runolliseen taisteluun. Yöllä hän ei päässyt uneen. Pimeässä ahdisteli hänen mielikuvitustansa kuuluisan Pundarikin valtava hahmo, hänen käyrämiekkaa muistuttava nenänsä ja korskasti kallistettu päänsä.

Shekhar astui seuraavana aamuna areenalle vapisevin sydämin. Istuinpaikat olivat yltympäri täynnä kuulijoita ja katselijoita.

Runoilija tervehti kilpakumppaniansa hymyillen ja kumartaen. Pundarik vastasi tervehdykseen hieman päätänsä nyökäyttämällä ja kääntyi merkitsevästi hymyillen silmäilemään ihastelevien seuralaistensa joukkoa.

Shekhar loi silmäyksen kohti korkeata peitettyä parveketta ja tervehti mielessään sydämensä valtiatarta lausuen itsekseen: "Jos minä suoriudun voittajana tämän päivän taistelusta, niin sinun voitollinen nimesi on tuleva koroitetuksi kunniaan ja kirkkauteen."

Torvi soi. Väkijoukko nousi seisaalleen ja huusi voittoa kuninkaalle. Avaraan valkoiseen viittaan puettu kuningas saapui saliin hitain askelin, kuin syksyn vyöryvä pilvi, ja istuutui valtaistuimellensa.

Pundarik nousi, ja laaja sali hiljeni. Pää kohotettuna ja rinta korkeana hän alkoi ukkosäänin lausua kuningas Narajanin ylistystä. Hänen sanansa murtuivat salin seiniin kuin meren valtavat mainingit ja tuntuivat tärisyttävän kuuntelevien kylkiluita. Kun hän siinä taidokkaasti luetteli Narajanin nimen eri merkityksiä ja kutoi jokaisen nimeen kuuluvan kirjaimen säkeittensä verkkoon kaikenlaisia yhdistelmiä käytellen, niin hänen hämmästyneet kuulijansa tuskin kykenivät hengittelemään.

Vielä muutamia minuutteja senjälkeen, kun hän jo oli istuutunut, hänen äänensä kaiku värisi kuninkaan linnan lukemattomissa pylväissä ja tuhansissa sanattomissa sydämissä. Oppineet professorit, joita oli saapunut kaukaisista maista, kohottivat oikeata kättänsä ja huusivat: Hyvä!

Kuningas loi silmäyksen Shekharin kasvoihin, ja Shekhar puolestaan kohotti hetkiseksi kärsivän katseensa valtiaaseensa ja nousi sitten niinkuin haavoittunut hirvi ajajien lähetessä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen ujoutensa melkein naisellinen; hänen hento, nuorekas vartalonsa näytti olevan valmis helisemään soittimena vähimmästäkin kosketuksesta, niinkuin kiinteästi viritetty vina.

Hänen päänsä oli painuksissa, hänen äänensä kaikui heikkona, kun hän aloitti. Muutamat ensimmäiset säkeet olivat tuskin kuuluvat. Sitten hän hitaasti kohotti päätänsä, ja hänen kirkas, pehmeä äänensä nousi kohti taivasta niinkuin värähtelevä tulenliekki. Hän aloitti esittämällä muinaisten aikojen hämäriin häipyvää kuninkaallisen suvun historiaa ja kuvaili sitä aina nykyisiin aikoihin asti kertoen sen lakkaamattomasta urhoollisuudesta ja verrattomasta ylevämielisyydestä. Hän kiinnitti katseensa kuninkaan kasvoihin, ja kuningassukuun kohdistuva kansan syvä ja ilmilausumaton rakkaus kohosi kuin suitsutuksena hänen laulussaan kietoen valtaistuinta joka puolelta. Ennen istuutumistansa hän lausui viimeisiksi sanoikseen: "Valtiaani, toiset voinevat leikkiä paremmin sanoilla, mutta kukaan ei rakasta sinua hartaammin kuin minä."

Kuulijoiden silmät olivat kyynelten vallassa, ja kiviseinissä kaikuivat voitonhuudot.

Tuota kansanomaista tunteenpurkausta pilkaten, ylväästi päätänsä pudistaen ja ivallisesti hymyillen Pundarik nousi ja sinkosi kuuntelijoille kysymyksen: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?" Samassa sali jo jälleen hiljeni.

Sitten hän ihmeteltävää oppineisuutta osoittaen todisti, että alussa oli Sana ja että Sana oli Jumala. Hän keräsi valtavan määrän pyhien kirjojen lausumia ja rakensi Sanalle alttarin, jonka varassa se kohosi kaikkea muuta taivaassa ja maan päällä olevaa korkeammalle. Hän toisti kysymyksensä valtavin äänin: "Onko olemassa mitään sanoja korkeampaa?"

Hän silmäili ylpeästi ympärillensä. Kukaan ei uskaltanut ottaa vastaan hänen haastettansa, ja hän istuutui verkalleen, niinkuin jalopeura, joka on vast'ikään saanut uhristansa täyden aterian. Oppineet huusivat: Hyvä! Kuningas vaikeni ihmetellen, ja runoilija Shekhar tunsi itsensä ihan mitättömäksi tuon hämmästyttävän oppineisuuden rinnalla. Laulukilpailu oli siltä päivältä lopussa.

* * * * *

Seuraavana päivänä Shekhar aloitti laulunsa. Se oli niiltä ajoilta, jolloin lemmenhuilun sävelet ensimmäisen kerran saivat väräjöimään Vrindan metsän liikkumatonta ilmaa. Paimennaiset eivät tietäneet, kuka oli soittelija ja mistä soitanto kuului. Toisinaan se näytti tulevan suvituulen sydämestä ja toisinaan pilvenhaituvista, jotka väikkyivät kukkulan laella. Se toi kutsuvia viestejä auringonnousun maasta, ja sen huokauksessa asui päivänlaskun viimeinen haikeus. Tähdet tuntuivat olevan sävelaukkoina soittimessa, joka upotti sointuihinsa yön unelmat. Sävelet tuntuivat purkautuvan yht'äkkiä esiin kaikilta tahoilta, vainioilta ja lehdoista, varjoisilta kujilta ja yksinäisiltä poluilta, taivaan heleästä sinestä ja nurmen nuoresta vihreydestä. He eivät tietäneet sen tarkoitusta eivätkä löytäneet sanoja ilmaistakseen sydämensä kaipausta. Kyynelet täyttivät heidän silmänsä, ja heidän elämänsä näytti ikävöivän kuolemaa tuhoojaksensa.

Shekhar unohti kuulijansa, unohti voimain mittelyn vastustajansa kanssa. Hän seisoi siinä yksinään ajatustensa keskellä, jotka humisivat ja värisivät hänen ympärillänsä niinkuin lehdet suvituulessa, ja lauloi Huilulauluansa. Hänen mielessään oli näkynä kuva, joka oli saanut hahmonsa varjoleikistä, ja etäisten askeleiden aiheuttama hiljainen helinä.

Hän istuutui. Kuulijoita värisytti sanomattoman ilon alakuloinen tunto, rajaton ja epämääräinen, ja he unhottivat osoittaa hänelle suosiotansa. Tuon tunnon häivyttyä Pundarik astui valtaistuimen eteen ja haastoi kilpakumppaninsa määrittelemään, kuka tuo Rakastaja oli ja kuka oli Rakastettu. Hän silmäili pöyhkeästi ympärillensä, hymyili seuralaisilleen ja kysyi sitten uudelleen: "Kuka on Krishna, rakastaja, ja kuka on Radha, rakastettu?"

Sitten hän alkoi eritellä noiden nimien juuria -- ja niiden merkitysten erilaisia selityksiä. Hän esitti erinomaisen taitavasti hämmästyneelle kuulijakunnalle kaikkien metafyysillisten koulukuntien teorioihin sisältyvät vaikeudet. Hän erotti jokaisen noihin nimiin sisältyvän kirjaimen naapureistansa ja ahdisti niitä sitten vääjäämättömällä logiikallansa, kunnes ne merkityksettöminä putosivat maan tomuun. Sitten hän ne jälleen nosti ja sommitteli niistä uuden merkityksen, jota ovelinkaan sanansaivartelija ei ollut milloinkaan ennen keksinyt.

Oppineet olivat haltioissaan. He osoittivat äänekkäästi suosiotansa, ja yleisö noudatti heidän esimerkkiänsä erehtyen uskomaan, että olivat sinä päivänä nähneet ihmeellisen älyn repivän hajalle viimeisenkin totuutta salaavan verhon kappaleen. Hänen suunnattoman taidonnäytteensä suoritus hurmasi heidät siinä määrin, että he unohtivat itseltänsä kysyä, oliko sen takana mitään totuutta.

Kuninkaan mieli oli täynnä ihmettelyä. Koko ilmakehä oli nyt puhdas musiikin haaveista, ja ympäröivä maailma näytti ihan toisenlaiselta kuin ennen: nuoren raikkaan nurmen sijalla oli vankka valtatie, murskatulla kivellä tasoitettu ja lujitettu.

Yleisön mielestä heidän oma runoilijansa näytti pelkältä poikaselta verrattuna tähän jättiläiseen, joka asteli aivan vaivattomasti raivaten joka askelella tieltänsä vaikeuksia sanojen ja ajatusten maailmassa. He tajusivat ensi kerran selvästi, että heidän Shekharinsa kirjoittamat runoelmat olivat typerän yksinkertaisia ja että oikeastaan oli pelkkä sattuma, etteivät he itse olleet niitä sepittäneet. Ne eivät olleet uusia, vaikeita, opettavia eivätkä tarpeellisiakaan.

Kuningas yritti yllyttää runoilijaansa terävillä katseillaan, yritti vaieten yllyttää häntä viimeiseen ponnistukseen. Mutta Shekhar ei ollut tietävinään, istuihan vain paikallaan.

Kuningas vihastui ja astui valtaistuimeltansa -- riisui helmikäätynsä ja laski sen Pundarikin päähän. Kaikki salissa-olijat osoittivat äänekkäästi suosiotansa. Parvekkeelta kuului hiljaista hameiden kahinaa ja kultaisten vyötiukujen helinää. Shekhar nousi paikaltansa ja lähti salista.

* * * * *

Kuun kavennut sirppi tuskin ollenkaan valaisi tummaa yötä. Shekhar, runoilija, otti käsikirjoituksensa hyllyistänsä ja keräsi ne lattialle. Eräät niistä sisälsivät hänen varhaisimpia teoksiansa, jotka hän oli melkein unohtanut. Hän käänteli sivuja lukien kohdan sieltä, toisen täältä. Ne näyttivät kaikki hänestä vaivaisilta ja jokapäiväisiltä -- pelkkiä sanoja ja lapsellisia soinnutteluja!

Hän repi kappaleiksi kirjan toisensa jälkeen, heitti ne tulikattilaan ja virkkoi: "Sinulle, sinulle, minun ihanaiseni, minun tuleni! Sinä olet palanut minun sydämessäni kaikkina näinä turhina vuosina. Jos elämäni olisi kultakappale, niin se kestäisi koettelemuksensa siitä kirkastuen, mutta se onkin vain tallattua nurmea, ruohoa, josta ei jää jäljelle muuta kuin tämä kourallinen tuhkaa."

Yön hetket kuluivat. Shekhar avasi huoneensa ikkunat. Hän levitti vuoteellensa valkoisia lempikukkiansa, jasmiineja, tuberosia ja päivänkukkia, toi makuuhuoneeseensa kaikki asunnostaan löytämänsä lamput ja sytytti ne. Sitten hän sekoitti hunajaan jonkin myrkyllisen juuren ydinmehua, joi sen ja painautui vuoteeseensa.

Käytävästä oven ulkopuolelta kuului kultaisten nilkkatiukujen helinä, ja ilmanhenki toi huoneeseen vienon tuoksun.

Runoilija lepäsi vuoteessaan silmiänsä avaamatta ja lausui: "Valtiattareni, oletteko vihdoin palvelijaanne armahtanut ja tullut hänen luoksensa?"

Lempeä ääni kuului vastaavan: "Runoilijani, minä olen tullut."

Shekhar avasi silmänsä -- ja näki vuoteensa vieressä naishahmon.

Hänen näkönsä oli käynyt himmeäksi. Ja hänestä tuntui siltä, kuin se varjon väikkeestä luotu kuva, jota hän oli aina säilyttänyt alttarilla sydämensä syvimmässä, olisi hänen viimeisenä hetkenänsä astunut ulkoiseen maailmaan näkemään hänen kasvojansa.

Nainen lausui: "Minä olen prinsessa Adzhita."

Runoilija nousi ankarin ponnistuksin istualleen.

Prinsessa kuiskasi hänen korvaansa: "Kuningas ei ole kohdellut teitä oikeudenmukaisesti. Kilpataiston voittaja olette te, minun runoilijani, ja minä olen tullut kruunaamaan teitä voiton kruunulla."

Hän otti kaulaltansa kukkaseppelen ja laski sen hänen hiuksillensa, ja runoilija vaipui vuoteeseensa kuoleman koskettamana.

Olipa Kerran Kuningas

"Olipa kerran kuningas."

Kun olimme lapsia, emme ollenkaan halunneet tietää, kuka sadun kuningas oli. Samantekevää, oliko hänen nimensä Shiladitja vai Shaliban, asuiko hän Kashissa vai Kanaudzhissa. Seitsenvuotiaan poikasen sydämen sai sykähtelemään, ilosta sykähtelemään tämä totuuksista korkein, tämä kaikkien todellisuuksien todellisuus: "Olipa kerran kuningas."

Nykyisen ajan lukijat ovat paljoa tarkempia ja vaateliaampia. Kuullessaan tarinan alkavan siten he kohta paneutuvat kriitillisiksi ja epäluuloisiksi. He suuntaavat tieteen valonheittäjän tarumaiseen hämäryyteen ja tiedustelevat: "Mikä kuningas?"

Tarinain-kertojat ovat hekin muuttuneet paljoa täsmällisemmiksi. He eivät enää tyydy vanhaan epämääräiseen "Olipa kerran kuningas", vaan omaksuvat syvästi oppineen ilmeen ja aloittavat: "Olipa kerran kuningas, jonka nimi oli Adzhatasatru."

Nykyaikaisen lukijan uteliaisuus ei kumminkaan ole niin helposti tyydytetty. Hän silmäilee tarinankertojaa tieteellisten silmälasiensa läpi ja kysyy jälleen: "Mikä Adzhatasatru?"

"Jokainen koulupoika tietää", jatkaa silloin tarinoitsija, "että Adzhatasatruja on ollut kolme. Ensimmäinen heistä syntyi kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ennen Kristusta ja kuoli aivan pienenä, kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä. Valitan kovin, että on mahdotonta löytää mistään luotettavasta lähdekirjasta hänen hallitustansa koskevia tietoja. Toisen Adzhatasatrun historioitsijat tuntevat paremmin. Jos katsotte Historiallisesta tietosanakirjasta..."

Näin pitkälle ehdittyä nykyaikaisen lukijan epäilykset ovat haihtuneet. Hän tuntee voivansa varmasti luottaa tarinoitsijaansa. Hän ajattelee: "Nytpä saamme tutustua tarinaan, joka on sekä opettava että hyödyttävä."

Kuinka mielellämme me pettelemmekään itseämme! Meissä on kaikissa salainen pelko, että meitä voidaan pitää tietämättöminä. Ja loppujen lopuksi me sittenkin päädymme tietämättömyyteen, joskin pitkiä kiertoteitä kulkien.

Englantilainen sananlasku sanoo: "Jos et minulta kysy, niin minä en sinulle valehtele." Seitsenvuotias satua kuunteleva poika ymmärtää tuon täydellisesti: hän pidättyy kysymästä satua kerrottaessa. Niin ollen sen puhdas ja kaunis epätodellisuus pysyy paljaana ja viattomana kuin vastasyntynyt lapsonen, läpikuultoisena kuin itse totuus, kirkkaana kuin raikas lähteensilmä. Meidän nykyaikaisten esittämän mahtipontisen ja oppineen valheen sitävastoin täytyy varjella todellinen olemuksensa koristeltuna ja peitettynä. Ja jos missään kohdassa ilmenee vähäisinkään petoksen tirkistysreikä, niin lukija kääntyy pois vastenmielisyyttä teeskennellen, ja tekijä menettää maineensa.

Nuoruudessamme me tajusimme kaikki kauniit asiat ja keksimme sadun kauneudet oman pettämättömän tietomme nojalla. Me emme milloinkaan välittäneet niin hyödyttömästä asiasta kuin tiede. Me välitimme vain totuudesta. Ja meidän turmeltumattomat pienet sydämemme tiesivät hyvin, missä Totuuden kristallipalatsi sijaitsi ja miten sinne päästiin. Nykyjään edellytetään, että kirjoitamme kokonaisia sivuja tosiasioita, vaikka totuus onkin vain tämä:

"Olipa kerran kuningas."

Minä muistan varsin hyvin sen illan Kalkuttassa, jolloin satu sai alkunsa. Oli satanut ja myrskynnyt lakkaamatta. Koko kaupunki oli tulvan vallassa. Meidänkin kadulla oli vettä polveen saakka. Minä toivoin hartaasti, olinpa melkein vakuutettukin, ettei opettajani pääsisi sinä iltana tulemaan. Minä istuin jakkaralla kuistikon etäisessä kulmassa ja katselin kadulle. Sydämeni tykytti yhä kiivaammin. Minä kiinnitin katseeni alinomaa sateeseen, ja kun se alkoi laantua, minä rukoilin niin hartaasti kuin osasin: "Hyvä Jumala, anna sataa rankemmin puoli kahdeksaan asti". Minä näet uskoin, ettei sateella ollut mitään muuta tehtävää kuin suojella eräänä iltana jossakin Kalkuttan sokkelossa istuvaa poikasta opettajan kauhistuttavista kynsistä.

Ellei rukoukseni liene ollut syynä, esti joka tapauksessa karkeampi luonnonlaki sadetta taukoamasta.

Mutta opettajaani se valitettavasti ei estänyt tulemasta.

Määrättynä hetkenä minä näin hänen sateenvarjonsa sukeltavan esiin kadun käänteestä. Toivon suuri saippuakupla särkyi, ja sydämeni tuntui pakahtuvan. Jos kuoleman jälkeen tulee vastaava rangaistus rikokselle, niin varmaa on, että opettajani syntyy minuna ja minä synnyn opettajanani.

Kohta hänen sateenvarjonsa nähtyäni minä juoksin äitini huoneeseen. Äitini ja isoäitini istuivat toisiansa vastapäätä pelaten korttia lampun valossa. Minä syöksyin huoneeseen, heittäydyin vuoteeseen äitini luo ja sanoin:

"Äiti rakas, opettaja on tullut, ja minun päätäni särkee kovin; enkö pääse tänään vapaaksi?"

Minä toivon, ettei yhdenkään lapsosen sallita lukea tätä tarinaa, ja luotan ehdottomasti siihen, ettei sitä sijoiteta koulujen oppi- tai lukukirjoihin. Minä näet menettelin kovin huonosti enkä saanut minkäänlaista rangaistusta. Päinvastoin: jumalattomuuteni menestyi erinomaisesti.

Äitini sanoi minulle: "Olkoon menneeksi" ja lisäsi, palvelijattaren puoleen kääntyen: "Sano opettajalle, että hän saa lähteä takaisin."

Oli aivan selvää, ettei äiti pitänyt sairauttani kovin vakavana, koska hän jatkoi peliänsä sen enempää asiasta välittämättä. Minä puolestani puskin pääni pielukseen ja nauroin mieleni hyväksi. Me ymmärsimme toisemme täydellisesti, äitini ja minä.

Mutta jokainen varmaan tietää, kuinka vaikeata on seitsenvuotiaan poikasen kauan teeskennellä sairautta. Suunnilleen minuutin kuluttua minä kävin ahdistamaan isoäitiäni: "Mummo, kerrohan minulle satu."

Minun täytyi pyytää moneen kertaan. Mummo ja äiti jatkoivat peliänsä minusta ollenkaan huolimatta. Vihdoin sanoi äiti: "Olehan hiljaa, lapsi. Odota kunnes olemme päättäneet pelimme." Mutta minä pyysin pyytämistäni: "Mummo, kerro minulle satu." Äidille minä annoin sen neuvon, että hän voi päättää pelin huomenna -- nyt hänen piti välttämättä sallia isoäidin kertoa minulle satu.

Vihdoin äiti heitti kortit käsistään ja virkkoi: "On parasta, että teet mitä hän pyytää. Minä en hänestä selviydy." Hän kenties johtui ajattelemaan, ettei hänellä itsellänsä olisi huomenna ikävystyttävää opettajaa, kun minun sitävastoin oli jälleen siedettävä tuhmia oppituntejani.

Äidin myönnyttyä minä syöksyin mummon luo, tartuin hänen käteensä ja ihastuneena hypähdellen vedin hänet moskiittiverkkoni suojaan vuoteelle. Minä syleilin innoissani pielusta, hyppelin edestakaisin ja hieman tyynnyttyäni sanoin: "No, mummo, annahan kuulua!"

Mummo jatkoi: "Ja kuninkaalla oli kuningatar." Alku oli hyvä. Hänellä oli vain yksi.

Satujen kuninkailla on yleensä kuningattaria runsaat määrät. Ja kohta, kun kuulemme, että kuningattaria on kaksi, sydämemme alkaa masentua. Toinen niistä on varmaan onneton. Mutta mummon sadussa tuo vaara oli vältetty. Kuninkaalla oli yksi ainoa kuningatar.

Sitten saamme kuulla, ettei kuninkaalla ollut poikaa. Seitsenvuotiaana minä en ymmärtänyt, miksi tuosta huolisi, vaikka ei poikaa ollutkaan. Saattoihan hän olla pelkäksi vastukseksi.

Ei hämmästytä meitä kovin sekään, kun kuulemme kuninkaan lähteneen metsän yksinäisyyteen harjoittamaan lihankidutusta saadakseen pojan. Yksi ainoa asia olisi voinut saada minut pakenemaan metsään: halu vapautua opettajastani!

Niin kuningas jätti kotiin kuningattaren ja pienen tyttärensä, joka kasvoi kauniiksi prinsessaksi.

Kuluu kaksitoista vuotta, ja kuningas jatkaa ankaroita harjoituksiansa koko tuona aikana milloinkaan ajattelematta kaunista tytärtänsä. Prinsessa on ehtinyt nuoruutensa täyteen kukoistukseen. Naimaikä on jo ohi, mutta kuningasta ei kuulu palaavaksi. Ja kuningatar on suruun menehtyä ja huutaa: "Pitääkö minun rakkaan tyttäreni kuolla naimattomana? Voi minua! Kuinka kova onkaan kohtaloni."

Sitten kuningatar lähetti miehiä kuninkaan luo vakavasti kehoittamaan häntä palaamaan yhdeksi ainoaksi yöksi ja nauttimaan yhden ainoan aterian palatsissaan. Ja kuningas suostui.

Kuningatar keitti omin käsin ja mitä huolellisimmin kuusikymmentäneljä eri ruokalajia, valmisti odotetulle santelipuisen istuimen ja järjesti ruoan kultaisiin kulhoihin ja hopeisiin maljoihin. Prinsessan oli määrä seisoa istuimen takana, kädessään viuhka, riikinkukonsulista valmistettu. Kaksitoistavuotisen poissaolonsa jälkeen kuningas palasi taloonsa, ja prinsessa häilytti viuhkaa kirkastaen koko huoneen kauneudellansa. Kuningas silmäili tyttärensä kasvoja ja unohti nauttia ruokia.

Vihdoin hän kysyi kuningattareltansa: "Kuulehan, kuka on tuo tyttö, jonka kauneus loistaa kuin jumalattaren kultainen kuva? Kenen tytär hän on?"

Kuningatar löi otsaansa ja huudahti: "Voi, kuinka onneton on kohtaloni! Etkö tunne omaa tytärtäsi?"

Kuningas hämmästyi kovin. Vihdoin hän sanoi: "Pieni tyttäreni on kasvanut naiseksi."

"Kuinkapa muuten?" virkkoi kuningatar huoaten. "Etkö tiedä, että on kulunut kaksitoista vuotta?"

"Miksi et ole häntä naittanut?" kysyi kuningas.

"Sinä olit poissa", vastasi kuningatar, "ja kuinka olisinkaan löytänyt hänelle sopivan puolison?"

Kuningas kovin kiihtyi. "Ensimmäisen miehen, jonka näen huomenna palatsista lähtiessäni, tulee hänet naida."

Prinsessa häilytteli yhä sulkaviuhkaansa, ja kuningas päätti ateriansa.

Seuraavana aamuna palatsista lähtiessään kuningas näki erään bramaanin pojan keräämässä risuja metsästä palatsin porttien ulkopuolelta. Poika oli suunnilleen seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäinen.

Kuningas lausui: "Minä naitan hänelle tyttäreni."

Kukapa voi vastustaa kuninkaan käskyä. Poika kutsuttiin heti, ja hän ja prinsessa vaihtoivat hääseppeleitä.

Siihen asti ehdittyä minä painauduin viisaan mummoni kupeeseen ja tiedustelin häneltä innokkaasti: "Entä sitten?"

Sydämeni syvyydessä oli harras halu päästä itse tuon onnellisen seitsenvuotiaan risujenkerääjän sijaan. Sade humisi illan hiljaisuudessa. Vuoteeni vieressä oleva savilamppu tuskin paloi. Mummon ääni hyrisi hänen siinä satua kertoessaan. Ja kaikki nämä seikat saivat herkästi uskovassa sydämessäni syntymään sen ajatuksen, että minä olin joskus aamun hämärissä keräillyt risuja jonkun tuntemattoman kuninkaan valtakunnassa, ja kohtapa olimme vaihtaneet seppeleitäkin, minä ja prinsessa, suloinen kuin Kauneuden jumalatar. Hänellä oli hiuksissaan kultainen side ja kultaiset renkaat korvissaan. Hänen kaulakäätynsä ja rannerenkaansa olivat kultaiset, kultaiset vitjat kiersivät hänen vyötäisiänsä, ja hänen nilkoissaan helisivät kultaiset tiukurenkaat.

Jos isoäitini olisi ollut kirjailija, kuinka paljon selityksiä hänen olisikaan pitänyt antaa tämän pienen tarinan johdosta! Ensinnäkin kysyisi jokainen, miksi kuningas jäi metsän yksinäisyyteen kahdeksitoista vuodeksi. Toiseksi: minkätähden kuninkaantytär ei joutunut sinä aikana naimisiin? Asiaa pidettäisiin mielettömänä.

Ja jos olisikin päästy niin pitkälle ilman riitaa, niin naimisiinmenon johdosta joka tapauksessa syntyisi kova meteli. Ensinnäkään siitä ei tullut mitään. Toiseksi: kuinka voi tulla kysymykseenkään naimaliitto sotilaskastiin kuuluvan prinsessan ja papilliseen bramaanikastiin kuuluvan pojan kesken? Hänen lukijansa olisivat heti ajatelleet hänen salaa saarnaavan yhteiskunnallisia perintätapojamme vastaan ja olisivat kirjoittaneet kirjeitä sanomalehtiin.

Niinpä rukoilenkin, että isoäitini syntyisi jälleen isoäidiksi ja ettei kohtalon kirous saisi häntä syntymään maailmaan onnesta osattomaksi jääneen tyttärenpoikansa hahmossa.

Sydän iloa ja ihastusta sykähdellen minä senvuoksi kysyin mummolta: "Entä sitten?"

Mummo jatkoi: Sitten prinsessa kovin murheellisena otti mukaansa pienen puolisonsa, rakennutti suuren palatsin, jossa oli seitsemän sivurakennusta, ja alkoi hellästi vaalia puolisoansa.

Minä hypähtelin vuoteessani, tartuin vieläkin lujemmin pielukseen ja kysyin: "Entä sitten?"

Mummo jatkoi: Pieni poika kävi koulua ja oppi opettajiltansa paljon asioita, ja kun hän kasvoi suuremmaksi, hänen toverinsa alkoivat häneltä tiedustella: "Kuka on se kaunis nainen, joka asuu kanssasi siinä palatsissa, jossa on seitsemän sivurakennusta?"

Bramaaninpoika oli halukas tietämään, kuka hän oli. Hän muisti vain eräänä päivänä olleensa risuja keräämässä ja joutuneensa kokemaan ankaraa hämminkiä. Mutta kaikki tuo oli tapahtunut niin kauan sitten, ettei hän voinut mitään selvästi muistaa.

Niin kului neljä tai viisi vuotta. Hänen kumppaninsa kyselivät häneltä alinomaa: "Kuka on se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa?" Ja bramaaninpoika koulusta palatessaan virkkoi murheellisena prinsessalle: "Minun toverini kyselevät aina, kuka on se nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa, ja minä en tiedä heille mitään vastata. Sanohan, sano minulle kuka olet!"

Prinsessa vastasi: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen sinulle tuonnempana." Ja bramaaninpoika kysyi joka päivä uudelleen: "Kuka sinä olet?" Ja prinsessa vastasi yhä: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen sinulle tuonnempana." Niin kului jälleen neljä tai viisi vuotta.

Vihdoin bramaaninpoika kävi kovin kärsimättömäksi ja sanoi: "Kaunis nainen, ellet tänään minulle sano, kuka olet, niin minä lähden pois tästä seitsensiipisestä palatsista." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen sinulle varmaan huomenna."

Seuraavana päivänä, koulusta palattuansa, bramaaninpoika pyysi: "Sanohan minulle nyt kuka olet." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen sinulle illallisen jälkeen, kun olet vuoteessasi."

Bramaaninpoika sanoi: "Hyvä on", ja alkoi laskea tunteja yötä odottaessaan. Ja prinsessa puolestaan sirotteli valkoisia kukkia kultaiselle vuoteelle, sytytti kultaisen lampun, jossa paloi tuoksuva öljy, pukeutui ihmeen kauniiseen siniseen pukuun ja alkoi laskea tunteja yötä odottaessaan.

Päätettyään sinä iltana ateriansa, jota oli kiihtymyksensä vuoksi tuskin ollenkaan voinut nauttia, hänen puolisonsa, bramaaninpoika, astui makuukammioon kultaisen vuoteen luo, jolle oli kukkia siroteltu, ja virkkoi itsekseen: "Tänä yönä minä varmaankin saan tietää, kuka on se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa."

Prinsessa aterioi siitä, mitä hänen puolisonsa oli jättänyt, ja astui verkalleen makuukammioon. Hänen oli sinä yönä vastattava kysymykseen, kuka oli se kaunis nainen, joka asui seitsensiipisessä palatsissa. Ja kun hän asteli vuoteen luo sitä sanomaan, hän näki kukista madelleen esiin käärmeen, joka oli purrut bramaaninpoikaa. Hänen poika-puolisonsa lepäsi kukkavuoteessa kasvot kuoleman kalventamina.

Sydämeni lakkasi äkkiä sykkimästä, ja minä kysyin tukahtunein äänin: "Entä sitten?"

Mummo sanoi: "Sitten..."

Mutta mitäpä hyödyttäisi enää tarinaa jatkaa? Se vain johtaisi meidät yhä mahdottomampiin asioihin. Seitsenvuotias poikanen ei tietänyt, että jos kuoleman jälkeen onkin jokin "Entä sitten?" kukaan isoäidin isoäiti ei kykene meille siitä mitään kertomaan.

Lapsen usko ei kumminkaan tunnusta koskaan häviötänsä, se on valmis tarttumaan itsensä Tuonen viittaan saadakseen hänet kääntymään. Hänestä tuntuisi ylen vastenmieliseltä, että sellainen opettajattoman illan tarina voisi niin äkkiä loppua. Senvuoksi isoäidin oli noudettava tarinansa takaisin suuren Lopun ikuisesti suljetusta kammiosta. Hän tekee sen kuitenkin kovin yksinkertaisesti: antaa vain ruumiin solua banaaninvarren varassa virtaa alaspäin ja kutsuu jonkun noidan lukemaan lukujansa. Mutta tänä sateisena yönä ja lampun himmeässä loisteessa kuolema kadottaa poikasen mielessä kaiken kauhistavuutensa ja näyttää ainoastaan yhden yön sikeältä unelta. Kun tarina on lopussa, niin uni painaa umpeen väsyneet silmäluomet. Niin me lähetämme lapsen pienen ruumiin unen varassa solumaan yli ajan tyynten vesien ja aamusella me lausumme joitakin loitsuja tuodaksemme hänet takaisin elämän ja valon maailmaan.

Kotiintulo

Phatik Tshakravorti oli kylän poikien johtaja kaikissa heidän salajuonissaan. Hänen mieleensä johtui uusi vallattomuus. Virran rantaliejussa lepäsi iso tukki odottaen mastopuuksi muovautumista. Hän päätti nyt, että heidän piti yhteisin voimin siirtää tukki paikoiltansa ja vierittää se pois. Tukin omistaja tulisi varmaan vihastumaan ja hämmästymään, ja heillä itsellään olisi siitä aimo huvi. Kaikki hyväksyivät ehdotuksen ja ryhtyivät yksimielisesti sitä toteuttamaan.

Mutta juuri silloin, kun leikki oli alkamassa, ilmestyi näyttämölle Makhan, Phatikin nuorempi veli, ja istuutui sanaakaan sanomatta hirrelle heidän eteensä. Pojat seisoivat hetkisen ällistyneinä. Eräs joukosta tuuppasi häntä verraten hellävaroin ja kehoitti poistumaan paikaltansa, mutta hän jäi paikalleen kehoituksesta vähääkään välittämättä. Hän näytti nuorelta filosofilta, joka mietiskelee kaikkien leikkien turhuutta. Phatik oli kiukuissaan. "Kuulehan, Makhan", huudahti hän, "jos et lähde siitä ihan heti, niin minä sinut löylytän!"

Makhan vain siirtyi mukavampaan asentoon.

Jos Phatik nyt mieli säilyttää yleisön nähden kuninkaallisen arvovaltansa, niin selvää oli, että hänen piti toteuttaa uhkauksensa. Mutta ratkaisevana hetkenä hänen rohkeutensa petti. Hänen hedelmällinen henkensä keksi kuitenkin nopeasti uuden keinon, joka oli omansa saattamaan hänen veljensä häviöön ja lisäksi tuottamaan poikien parvelle lisää huvia. Hän käski vierittää tukin Makhanineen päivineen. Makhan kuuli käskyn ja piti kunnia-asianansa olla vääjäämättä. Mutta hän, samoinkuin muutkin maallisen kunnian tavoittelijat, unohti asiaan liittyvän vaaran.

Pojat alkoivat kaikin voimin vierittää tukkia huutaen: "Yks, kaks, ko-olme!" Kolmeen asti ehdittyä tukki lähti, ja samassa oli menoteillä myöskin Makhanin filosofia, maine ja kaikki.

Kaikki toiset pojat huusivat ihastuksissaan kurkkunsa käheiksi, mutta Phatik oli hieman pelästynyt. Hän tiesi, mitä nyt oli tuleva. Ja aivan oikein: Makhan nousi Maaemon povelta sokeana kuin kohtalo ja raivotarten tavoin huutaen. Hän hyökkäsi Phatikin kimppuun, kynsi hänen kasvojansa, löi ja potki häntä ja juoksi sitten ulvoen kotiin. Draaman ensimmäinen näytös oli suoritettu.

Phatik pyyhki kasvonsa, istuutui rantaan uponneen venheen laidalle ja alkoi pureksia jotakin ruohonkortta. Laituriin saapui alus, ja siitä astui maihin keski-ikäinen, harmaahiuksinen ja tummaviiksinen mies. Hän näki pojan istuvan siinä joutilaana ja tiedusteli häneltä Tshakravortien asuntoa. Phatik pureksi yhä korttansa ja vastasi: "Tuolla", mutta oli kerrassaan mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hän neuvoi. Vieras kysyi toistamiseen. Phatik heilutteli jalkojansa venheen laidalla ja virkkoi: "Lähtekää silmittelemään."

Mutta sitten saapui kotoa palvelija, joka ilmoitti äidin haluavan saada puhutella Phatikia. Phatik kieltäytyi lähtemästä. Mutta palvelija vallitsi tilannetta, tempasi hänet syliinsä ja lähti kantamaan voimattoman raivon vallassa potkivaa ja tempovaa taakkaansa.

Phatikin ehdittyä kotiin hänen äitinsä sai hänet näkyviinsä ja huusi kiukkuisesti: "Joko taas olet lyönyt Makhania?"

Phatik vastasi ärtyneesti: "Enkä ole; kuka sinulle on sellaista uskotellut?"

Hänen äitinsä huusi sitäkin äänekkäämmin: "Älä puhu perättömiä! Oletpahan."

Phatik virkkoi kiukkuisesti: "Enkä ole, saat sen uskoa. Kysy Makhanilta!" Mutta Makhan piti parhaana pysyä aikaisemmassa väitteessänsä. Hän sanoi: "Totta se on, äiti, Phatik löi minua."

Phatikin kärsivällisyys oli jo lopussa. Sellaista vääryyttä hän ei voinut sietää. Hän hyökkäsi Makhanin kimppuun ja mukiloi häntä minkä ennätti. "Tuossa", huusi hän, "tuossa ja tuossa ja tuossa saat valheistasi".

Äiti asettui heti Makhanin puolelle ja hääti Phatikin pois paukuttaen häntä kämmenpohjillansa. Kun sitten Phatik sysäsi hänet syrjään, hän huudahti: "Mitä teetkään, sinä pieni vintiö! Lyötkö omaa äitiäsi?"

Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen saapui taloon aikaisemmin mainittu harmaapäinen vieras. Hän tiedusteli, mikä oli hätänä. Phatik oli nolona ja häpeissään.

Kun hänen äitinsä sitten astui kahakasta loitommalle ja silmäili vierasta, niin hänen kiukkunsa muuttui hämmästykseksi. Hän näet tunsi veljensä ja huudahti: "Sinäkö, Dada! Mistä tuletkaan?"

Samalla hän kumarsi maahan asti ja kosketti veljensä jalkoja. Veli oli lähtenyt pois paikkakunnalta pian hänen naimisiin mentyänsä ja oli perustanut liikkeen Bombayhin. Hänen sisarensa oli menettänyt miehensä, veljen vielä Bombayssä oleskellessa. Nyt Bishamber oli palannut Kalkuttaan ja oli heti alkanut etsiä sisartansa. Kohta kun oli saanut tietää hänen asuinpaikkansa, hän oli rientänyt häntä tervehtimään.

Seuraavat päivät olivat täyden ilon päiviä. Veli tiedusteli, kuinka oli poikien kasvatuksen laita. Sisar kertoi, että Phatikista oli alinomainen kiusa: hän oli laiska, tottelematon ja hurjapäinen. Makhan sitävastoin oli kultaisen kiltti, lauhkea kuin lammas ja erittäin halukas lukemaan. Bishamber tarjoutui ystävällisesti vapauttamaan sisarensa Phatikista, jonka lupasi ottaa kasvattaakseen omien lapsiensa keralla Kalkuttassa. Leskeytynyt äiti suostui mielellään ehdotukseen. Enon tiedustellessa, halusiko Phatik lähteä hänen mukanansa Kalkuttaan, pojan ilo oli rajaton, ja hän virkkoi: "Kyllä haluan, eno!" Oli ilmeistä, että halu tosiaankin hänen mielessänsä paloi.

Phatikista vapautuminen oli äidille sanomaton huojennus. Hän suhtautui poikaan ennakkoluuloisesti, ja veljesten kesken ei ollut rakkaudentunteita vallitsemassa. Hän pelkäsi aina, että Phatik jonakin kauniina päivänä upottaisi Makhanin virtaan, murskaisi hänen pääkuorensa ottelussa tai syöksisi hänet jollakin muulla tavalla onnettomuuteen. Samalla hän oli hieman pahoillaan siitä, että Phatik ylen innokkaasti himoitsi päästä kotoa lähtemään.

Kun asia oli valmiiksi puhuttu, Phatik tiedusteli enoltansa alinomaa, milloin lähtö tapahtuisi. Hän oli koko päivän kuin tulisilla hiilillä ja valvoi suurimman osan yötä. Hän testamenttasi Makhanille ikiajoiksi ongenvapansa, ison leijansa ja pelipallonsa. Näinä eron hetkinä hän tosiaankin suhtautui Makhaniin rajattoman auliisti.

Heidän Kalkuttaan saavuttuansa Phatik sai tilaisuuden tutustua tätiinsä, joka ei suinkaan iloinnut tästä tarpeettomasta perheenlisäyksestä. Hänen mielestään omat pojat, kolme luvultansa, antoivat jo aivan riittävästi tekemistä. Neljätoistavuotiaan maalaispojan tuominen heidän joukkoonsa oli ankaraa levottomuutta herättävä asia. Bishamberin olisi tosiaankin pitänyt hieman harkita, ennenkuin menetteli niin varomattomasti.

Tässä inhimillisten olosuhteiden maailmassa ei ole pahempaa vastusta kuin neljäntoista vuoden ikäinen poika. Hän ei ole koristeellinen enempää kuin hyödyllinenkään. On mahdotonta osoittaa hänelle hellyyttä niinkuin pienelle poikaselle, ja hän on aina tiellä. Jos hän lapsellisesti lavertelee, niin hän saa pikkulapsen nimen, ja jos hän vastaa täysi-ikäisen tavalla, niin hän on julkea. Itse asiassa moititaan hänen puhettansa aina ja joka suhteessa. Sitäpaitsi hän on kovin vähän miellyttävässä kasvuiässänsä. Hän kasvaa vaatteistansa sopimattoman nopeasti, hänen äänensä käy karheaksi, murtuu ja rämisee, kasvot muuttuvat äkkiä kulmikkaiksi ja rumiksi. Helppo on antaa anteeksi varhaisen lapsuuden puutokset, mutta vaikeata on sietää neljätoistavuotiaan pojan välttämättömiäkään virheitä. Nuorukainen taipuu kiusallisessa määrässä tarkkaamaan omaa olemustansa. Vanhempien henkilöiden kanssa keskustellessaan hän on joko sopimattoman julkea tai niin liioitellun ujo, että näyttää häpeävän omaa olemassaoloansa.

Sittenkin on laita niin, että nuorukainen juuri tällä iällä sisimmässä sydämessään kaipaa eniten tunnustusta ja rakkautta ja antautuu orjaksi jokaiselle, joka osoittaa hänelle huomaavaisuutta. Mutta kukaan ei uskalla julkisesti ilmaista kiintymystänsä, koska sellaista suhtautumista pidetään hemmoitteluna ja senvuoksi vaarallisena pojalle. Alinomaista torumista ja moittimista sietäen hän niinmuodoin joutuu suuressa määrin muistuttamaan kulkukoiraa, joka on kadottanut isäntänsä.

Neljäntoista vuoden ikäiselle pojalle hänen oma kotinsa on ainoa onnela. Vieraassa talossa vieraiden ihmisten joukossa eläminen lähentelee kidutusta; korkeimpana autuutena sitävastoin on saada ystävällisiä silmäyksiä naisilta ja välttyä heidän välinpitämättömältä kohtelultansa.

Phatikille muodostui ankaraksi tuskaksi asua epämieluisena vieraana tätinsä talossa tuon vanhahkon naishenkilön alinomaisen halveksimisen ja nöyryytyksen esineenä. Jos täti joskus pyysi häntä jotakin toimittamaan, hän oli niin ylen iloinen, että meni suorituksessaan liiallisuuksiin. Silloin täti kehoitti häntä käyttäytymään vähemmän tuhmasti ja pysyttelemään koulutehtäviensä ääressä.

Tukahduttavan laiminlyönnin ilmakehä tädin talossa ahdisti Phatikia siinä määrin, että hänestä tuntui, kuin hengittäminen olisi uhannut käydä mahdottomaksi. Hänen teki mielensä lähteä ulos vainiolle ja hengittää täysin keuhkoin. Mutta sellaista vainiota ei ollut olemassa. Kalkuttan talojen ja muurien joka puolelta ympäröimänä hän yön toisensa jälkeen uneksi maalaiskodistansa ja ikävöi sinne takaisin. Hän muisti sen mainion niityn, missä hän oli päiväkaudet leijaansa lennättänyt, leveät virran rantamat, missä oli harhaillut koko päivän laulaen ja ilosta hihkuen, kapean virran, missä voi uida ja sukellella mielin määrin. Hän ajatteli poikajoukkoa, jonka ehdoton käskijä oli ollut, ja ennen kaikkea hän muisteli kiivasta äitiänsä, joka suhtautui häneen kovin ennakkoluuloisesti, muisteli öin päivin. Se oli jonkinlaista fyysillistä rakkautta kuten eläimissä: halua olla sen läheisyydessä, jota rakastaa, sanomatonta rauhattomuutta eron aikana, -- sydän siinä äänettömästi huutaa äitiä, niinkuin vasikka kaihoisasti ammuu illan hämärissä. Tuo rakkaus, joka oli melkein pelkkää eläimellistä vaistoa, kiihdytti arkaa, hermostunutta, laihaa, kömpelöä ja rumaa poikaa. Kukaan ei kyennyt sitä ymmärtämään, mutta se kalvoi hänen mieltänsä alinomaa.

Koulussa ei ollut yhtään poikaa, joka olisi ollut suuremmassa määrin takapajulla kuin Phatik. Jos opettaja kysyi häneltä jotakin, hän seisoi suu auki ja sanatonna ja sieti ylenmääräistä taakkaa kantavan aasin tavoin kärsivällisesti ne iskut, joita hänen selkäänsä satoi. Toisten poikien ollessa leikkimässä hän seisoi mietteisiinsä vaipuneena ikkunanpielessä silmäillen etäisten rakennusten kattoja. Ja jos hän silloin sattui havaitsemaan lapsia leikkimässä jollakin kattotasanteella, niin hänen sydäntänsä kouristi tuskallinen kaipaus.

Eräänä päivänä hän keräsi koko rohkeutensa ja kysyi enoltansa: "Eno, milloin saan palata kotiin?"

Eno vastasi: "Odotahan, kunnes tulee lupa-aika."

Mutta lupa-aika oli tuleva vasta marraskuussa, ja siihen mennessä sai odottaa kauan.

Eräänä päivänä Phatik kadotti koulukirjansa. Hänen oli ollut erittäin vaikea oppia tehtäviänsä kirjojenkin avulla. Nyt se oli kerrassaan mahdotonta. Opettaja kuritti häntä joka päivä armottomasti. Hänen asemansa kävi niin surkean kurjaksi, että hänen serkkunsa jo häpesivät tunnustaa hänet sukulaiseksensa. He alkoivat pilkata ja loukata häntä vielä enemmän kuin toiset pojat. Vihdoin hän meni tätinsä luo ja tunnusti kadottaneensa kirjansa.

Täti mursi halveksien suutansa ja sanoi: "Sinä iso kömpelö maalaistollo! Enhän minä, jolla on suuri perhe hoidettavana, voi ostaa sinulle uusia kirjoja viisi kertaa kuussa."

Palatessaan sinä iltana koulusta Phatik tunsi päätänsä kovin pakottavan ja värisi vilusta. Hän arvasi sairastuneensa malariaan. Hänen pahimpana pelkonansa oli se, että joutuisi tuottamaan vaivaa tädille.

Seuraavana aamuna Phatikia ei löytynyt mistään. Kaikki etsimiset lähitienoilla osoittautuivat tuloksettomiksi. Oli satanut koko yön, ja ne, jotka lähtivät poikaa hakemaan, palasivat läpimärkinä. Vihdoin Bishamber pyysi apua poliisilta.

Illansuussa pysähtyivät katetut poliisivaunut oven eteen. Satoi yhä, ja kadut olivat tulvan vallassa. Kaksi poliisimiestä kantoi Phatikin Bishamberin eteen. Hän oli läpimärkä kiireestä kantapäähän asti, kerrassaan loan peitossa, kasvot ja silmät olivat kuumeen tulehduttamat, ja hänen koko ruumiinsa värisi. Bishamber otti hänet syliinsä ja kantoi sisäsuojiin. Nähdessään hänet hänen vaimonsa huudahti: "Millainen vaiva meillä onkaan ollut tuosta pojasta. Eikö olisi parasta lähettää hänet kotiin?"

Phatik kuuli hänen sanansa ja lausui nyyhkyttäen: "Eno, minä olin menossa kotiin, mutta ne retuuttivat minut takaisin."

Kuume kiihtyi ankaraksi, ja poika oli koko yön houreissa. Bishamber kutsutti lääkärin. Phatik avasi kuumehehkuiset silmänsä, tuijotti kattoon ja kysyi ikäänkuin muissa ajatuksissa: "Eno, joko lupa-aika on tullut? Saanko lähteä kotiin?"

Bishamber pyyhkäisi kyynelet silmistänsä, tarttui Phatikin laihoihin ja kuumiin käsiin ja istui hänen luonansa koko yön. Poika alkoi jälleen sopertaa. Vihdoin hänen äänensä kiihtyi: "Äiti", huudahti hän, "älä lyö minua! Minä puhun totta!"

Seuraavana päivänä Phatik tuli hetkiseksi tajuihinsa. Hän silmäili ympärillensä, ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan. Lopulta hänen päänsä painui takaisin pielukselle pettymyksen ilmein. Hän käänsi kasvonsa seinään päin syvään huoaten.

Bishamber ymmärsi hänen ajatuksensa, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi: "Phatik, minä olen lähettänyt hakemaan äitiäsi."

Päivä kului. Lääkäri virkkoi huolestunein äänin, että pojan tila oli erittäin arveluttava.

Phatik alkoi huutaa: "Mitattu -- kolme syltä. Mitattu -- neljä syltä. Mitattu --." Hän oli kuullut virta-alusten miesten siten huutelevan luotauksensa tuloksia. Nyt hän oli itse luotaamassa pohjatonta merta.

Myöhemmin samana päivänä syöksyi Phatikin äiti huoneeseen kuin tuulenpyörre, alkoi käydä huhtoa edestakaisin, valittaa ja parkua.

Bishamber yritti saada häntä tyyntymään, mutta hän heittäytyi vuoteeseen ja huusi: "Phatik, kultaseni, minun kultaseni!"

Phatik keskeytti hetkiseksi rauhattoman liikehtimisensä. Hänen kätensä lakkasivat heilumasta ylös ja alas. Hän sanoi: "Mitä nyt?"

Äiti huusi jälleen: "Phatik, kultaseni, minun kulta poikani."

Phatik käänsi päätänsä ylen hitaasti ja sanoi, ketään näkemättä: "Äiti, loma-aika on tullut."

HäNen YlhäIsyytensä: Lapsi

I

Tullessaan palvelijaksi isäntänsä taloon Raitsharan oli kahdentoista vuoden ikäinen. Hän kuului samaan kastiin kuin hänen herransa, ja hänen tehtäväksensä annettiin herran pienen pojan hoitaminen. Ajan kuluessa poika varttui kyllin suureksi lakatakseen istumasta Raitsharanin käsivarrella ja alkaakseen käydä koulua. Koulusta hän siirtyi yliopistoon ja yliopistosta tuomarinvirkaan. Ennen hänen naimisiinmenoansa Raitsharan oli hänen ainoana palvelijanansa.

Mutta kun sitten tuli taloon emäntä, niin Raitsharan havaitsi olevansa kahden herran palveluksessa. Koko hänen entinen vaikutusvaltansa siirtyi uudelle valtiattarelle. Asian tasoitti uusi tulokas. Anukul sai pojan, ja uupumattoman huolellinen Raitsharan sai pojan pian kerrassaan valtoihinsa. Hän kiikutteli pienokaista käsivarsillansa, jutteli sille käyttäen käsittämätöntä lastenkieltä, vei kasvonsa aivan likelle lasta ja veti ne jälleen iloisesti irvistäen takaisin.

Poika osasi jo kontata ja kiivetä kynnyksen yli. Kun Raitsharan lähti sitä tavoittamaan, se tavallisesti pyrki pakoon vallattomasti nauraen ja kirkuen. Raitsharania hämmästytti se erinomainen ketteryys ja täsmällinen harkintakyky, jota pienokainen takaa-ajettuna osoitti. Hänen katseessaan oli salaista arkuutta ja syvää kunnioitusta, kun hän virkkoi valtiattarellensa: "Teidän pojastanne tulee varmaan tuomari."

Uusia ihmeitä ilmeni aikanansa. Lapsen ensimmäiset vaaperrukset merkitsivät Raitsharanin mielestä uuden kauden alkua ihmiskunnan historiassa. Kun poika sitten osasi mainita isäänsä "Ba-ban" äitiänsä "Ma-man" ja Raitsarania "Tsan-nan" nimellä, niin Raitsharanin riemastus oli rajaton. Hän juoksi ilmoittamaan uutista koko maailmalle.

Jonkin ajan kuluttua Raitsharanin piti osoittaa lahjakkuuttansa toisin tavoin. Hänen oli esimerkiksi oltava hevosena, otettava suitset suuhunsa ja potkittava vimmatusti. Sitäpaitsi hänen täytyi painia pienen holhokkinsa kanssa, ja ellei hän lopuksi osannut taitavasti kellahtaa selällensä ja joutua häviölle, syntyi välttämättä suuri parku.

Niihin aikoihin Anukul siirrettiin erääseen piirikuntaan Padma-virran varrelle. Kalkuttan kautta matkustaessaan hän osti pojallensa pienet vankkurit. Sitäpaitsi hän hankki keltaisen silkkinutun, kultareunuksisen lakin ja muutamia kultaisia ranne- ja nilkkarenkaita. Raitsharanin tapana oli juhlallisen ylpeästi pukea ne pienen holhokkinsa ylle joka kerta, kun he lähtivät kävelemään.

Sitten tuli sadeaika, ja vettä tulvi päivän toisensa jälkeen taukoamatta. Ahnas virta nieli suunnattoman suuren käärmeen tavoin pengermiä, kyliä, viljavainioita ja peitti tulvaansa hiekkarantamien korkeat ruohot. Aika ajoin, rantapengermien murtuessa, kuului kumea jymy. Päävirran lakkaamaton kohina kuului etäälle. Ohikiitävät vaahtojoukot osoittivat veden kiihkeätä juoksua.

Eräänä iltapäivänä sade taukosi. Sää oli pilvinen, mutta viileä ja kirkas. Raitsharanin pieni itsevaltias ei halunnut pysytellä huoneissa niin kauniina ehtoopäivänä. Hänen majesteettinsa astui vankkureihin, Raitsharan asettui aisoihin ja veti hänet hitaasti aina virran rannalla sijaitseville riisipelloille saakka. Pelloilla ei ollut ketään, ja virralla ei näkynyt yhtäkään venhettä. Vesipinnan toisella puolen, lännessä, pilvet olivat repeytyneet. Auringonlaskun hiljainen juhlallisuus ilmeni hehkuvassa loistossaan. Tämän hiljaisuuden vallitessa lapsi äkkiä viittasi sormellaan eteensä ja huusi: "Tshan-na! Anna kukka!"

Aivan lähellä liejukossa seisoi suuri _kadamba_-puu täydessä kukassaan. Lapsi-majesteetti katseli sitä ahnain silmin, ja Raitsharan arvasi, mistä oli kysymys. Hän oli hiljattain sommitellut samanlaisista kukkapalleroista pienet vankkurit, ja poika oli vetänyt niitä koko päivän jäljessään niin ylen onnellisena, ettei Raitsharanin ollut tarvinnut ollenkaan ottaa suitsia suuhunsa. Hänet ylennettiin hevosesta ajomieheksi.

Mutta tänä iltana Raitsharania ei ollenkaan haluttanut lähteä kahlaamaan polvia myöten mudassa saadakseen käsiinsä kukkia. Niinpä hän vikkelästi osoitti sormellaan aivan toiseen suuntaan huudahtaen: "Katsohan, pienokainen! Katsohan lintua!" Monenlaisin naurettavin äännähdyksin hän nopeasti kuljetti vankkurit pois puun läheisyydestä.

Lapsi, jonka on määrä tulla tuomariksi, ei kumminkaan ole niin helposti petettävissä. Sitäpaitsi ei sattunut olemaan sillä hetkellä hänen silmällensä mitään kiintokohtaa. Ja kuviteltu lintu ei kelpaa kovin kauan uskottelun esineeksi.

Pieni herra piti päänsä, ja Raitsharan oli ihan neuvoton. "Olkoonpa menneeksi, pienokaiseni", virkkoi hän vihdoin, "istu sinä siinä vankkureissasi, minä menen hakemaan sinulle kauniin kukan. Mutta älähän huoli lähteä veden partaalle."

Sen sanottuansa hän paljasti säärensä polvia myöten ja lähti kahlaamaan halki liejun kohti kukkivaa puuta.

Raitsharanin poistuttua hänen pieni herransa riensi juosten kohti kiellettyä vettä. Hän näki virran kiitävän ohi ja kuuli sen kumun ja kohinan. Näytti siltä, kuin tottelemattomat laineet olisivat nekin paenneet jotakin suurempaa Raitsharania nauraen tuhannen lapsosen äänin. Kun ihmisen lapsi näki niiden vallattomuuden, niin hänen sydämensä kiihtyi ja kävi levottomaksi. Hän kiipesi salaa pois vankkureistansa ja vaapersi kohti virtaa. Matkallansa hän poimaisi maasta pienen kepin ja kumartui sitten yli virran partaan ollen muka onkivinansa. Vallattomat vedenneidot tuntuivat salaperäisin äänin kutsuvan häntä luoksensa leikkimään.

Raitsharan oli poiminut kahmalollisen kukkia ja kantoi niitä rannalle nuttunsa liepeessä, kasvot hymyn seppelöiminä. Mutta kun hän sitten ehti vankkurien luo, ei siellä ollutkaan ketään. Hän silmäili joka puolelle, mutta ketään ei näkynyt. Hän katsoi jälleen vaunuihin, mutta eihän siinä ketään ollut.

Tuona ensimmäisenä kauhun tuokiona veri jähmettyi hänen suonissansa. Hänen silmissään ui koko maailma kuin mustana usvana. Murtuneen sydämensä syvyydestä hän huusi läpitunkevasti: "Pienokainen, pienokainen, missä oletkaan?"

Mutta mikään ääni ei kuulunut vastaavan: "Täällä, Tshan-na." Ei kaikunut lapsen vallatonta naurua vastaukseksi, lapsen ilohuudot eivät tervehtineet häntä. Virta vain vyöryi eteenpäin kumisten ja kohisten kuten ennenkin -- ikäänkuin ei olisi tietänyt mitään ja ikäänkuin sillä ei olisi ollut aikaa huolia niin mitättömästä inhimillisestä tapahtumasta, lapsen kuolemasta.

Illan lähetessä Raitsharanin valtiatar kävi kovin levottomaksi. Hän lähetti miehiä joka suunnalle etsimään. Miehet lähtivät lyhdyt käsissään ja saapuivat vihdoin Padman partaalle. Sieltä he löysivät Raitsharanin, joka juoksi vainiolla kuin rajutuuli huutaen ilmoille epätoivoansa: "Pienokaiseni, pienokaiseni, missä oletkaan!"

Kun he vihdoin saivat Raitsharanin kotiin, hän heittäytyi valtiattarensa jalkojen eteen. He pudistelivat häntä ja kysyivät yhä uudelleen, mihin hän oli lapsen jättänyt; mutta hän osasi sanoa vain sen, ettei mitään tietänyt.

Vaikka kaikki olivatkin sitä mieltä, että Padma oli lapsen nielaissut, jäi mieliin kuitenkin väijyvä epäilys. Samana iltana näet oli havaittu kylän lähistöllä joukko mustalaisia, ja heitä hieman epäiltiin. Johtuipa äiti hurjan tuskansa vallassa ajattelemaan niinkin, että Raitsharan itse oli lapsen varastanut. Liikuttavasti pyytäen hän kutsui Raitsharanin puheillensa ja lausui: "Raitsharan, anna minulle takaisin pienokaiseni. Anna takaisin lapseni. Ota minulta rahaa niin paljon kuin tahdot, mutta anna lapseni takaisin!"

Raitsharan vain takoi otsaansa vastaukseksi. Hänen emäntänsä käski hänen lähteä talosta.

Anukul yritti järkisyiden nojalla saada vaimonsa luopumaan tuosta ihan epäoikeutetusta epäilyksestä. "Mikä ihme", sanoi hän, "olisikaan voinut vietellä hänet sellaiseen rikokseen?"

Äiti vastasi vain: "Lapsukaisellani oli kultaisia koruja. Kukapa tietää?"

Asiasta ei käynyt hänen kanssaan enempää kiisteleminen.

II

Raitsharan palasi kotikyläänsä. Hänellä ei ollut itsellänsä poikaa eikä toivoakaan siitä, että hänelle vielä syntyisi lapsi. Mutta ennenkuin vuosi oli kulunut, hänen vaimonsa synnytti pojan ja kuoli.

Nähdessään vastasyntyneen Raitsharan tunsi sydämessään valtavaa kaunaa. Hänen mielessään eli se paha epäilys, että tulokas oli saapunut anastamaan pienen herran sijaa hänen sydämessään. Sitäpaitsi hän ajatteli, että olisi kovin väärin olla onnellinen oman poikansa keralla sen jälkeen, mitä hänen herransa pienokaiselle oli tapahtunut. Ellei olisi ollut eräs leskeytynyt sisar, joka suostui olemaan vastasyntyneelle äidin sijaisena, niin lapsi varmaankaan ei olisi kauan elänyt.

Mutta vähitellen tapahtui Raitsharanin mielessä muutos. Asiat kehittyivät aivan ihmeellisesti. Tämä uusi lapsonen alkoi vuorostaan kontata ja vallattomin ilmein kiivetä kynnyksen yli. Hänkin osoitti hupaista nokkeluutta pyrkiessään pakenemaan. Soperrellessaan, nauraessaan, itkiessään ja elehtiessään hän muistutti pientä herraa. Toisinaan, kun Raitsharan kuunteli hänen parkuansa, hänen sydämensä alkoi äkkiä väkivaltaisesti takoa vasten kylkiluita, ja hänestä tuntui siltä, kuin hänen entinen pieni herransa olisi itkenyt jossakin tuntemattomassa Tuonen maassa, koska oli kadottanut Tshan-nansa.

Phailna (sen nimen näet oli Raitsharanin sisar antanut äskensyntyneelle) alkoi pian jutella. Se oppi lausumaan Ba-ba ja Ma-ma lapsellisin äänenpainoin. Kuin Raitsharan kuuli nuo tutut äänteet, niin salaisuus yht'äkkiä hänelle selvisi. Pikku herra ei ollut voinut vapautua Tshan-nan lumoista ja oli senvuoksi syntynyt uudestaan hänen luonansa.

Tätä otaksumaa tukevat todisteet olivat Raitsharanin mielestä kerrassaan eittämättömät:

1. Uusi lapsonen oli syntynyt pian hänen pienen herransa kuoltua.

2. Hänen vaimonsa ei ollut voinut mitenkään kerätä itselleen niin paljon ansiota, että hänen olisi suotu synnyttää lapsi jo keski-ikään ehdittyänsä.

3. Uusi lapsi kävellä vaapperoi ja huuteli Ba-ba ja Ma-ma. Ei puuttunut yhtäkään niistä merkeistä, joiden nojalla voi päätellä hänen aikanaan tulevan tuomariksi.

Sitten Raitsharanin mieleen äkkiä johtui lapsen äidin kamala syytös. "Niinpä oli tosiaankin laita", sanoi hän ihmeissään itsekseen, "äidin sydän oli oikeassa. Hän tiesi, että minä olin varastanut hänen lapsensa." Tähän päätökseen päästyänsä Raitsharan alkoi katkerasti katua entistä huolimattomuuttansa. Hän omistautui nyt ruumiineen ja sieluineen uudelle lapselle ja muuttui sen uhrautuvaksi hoitajaksi. Hän alkoi kasvattaa lasta, ikäänkuin se olisi ollut jonkun rikkaan miehen poika. Hän osti vankkurit, keltaisen silkkinutun ja kullankirjaillun lakin, sulatti vaimovainajansa korut ja teetti niistä kultaiset ranne- ja nilkkarenkaat. Hän ei sallinut pienokaisen leikkiä naapurinlasten keralla ja oli itse öin päivin hänen seuralaisenansa. Kun lapsi oli ehtinyt poikaikään, hän oli niin hemmoiteltu ja niin upeasti puettu, että kylän pojat antoivat hänelle nimeksi "Teidän Ylhäisyytenne" ja pitivät häntä pilkkanansa; vanhemmat henkilöt puolestaan pitivät Raitsharania mielettömänä ja syyntakeettomana, mitä lapseen tuli.

Vihdoin tuli se aika, jolloin pojan oli lähdettävä kouluun. Raitsharan möi pienen maatilkkunsa ja lähti Kalkuttaan. Siellä hän löysi suurta vaivaa nähtyänsä palvelijanpaikan ja lähetti Phailnan kouluun. Mitään vaivaa karttamatta hän koetti antaa hänelle mitä parhaan kasvatuksen, parhaat vaatteet ja parhaan ravinnon. Hänen omana ravintonansa sitävastoin oli kourallinen riisiä, ja hän sanoi itsekseen: "Pienokaiseni, minun pieni herraseni, sinä rakastit minua siinä määrin, että tulit takaisin minun luokseni. Sinun ei pidä joutua enää milloinkaan kärsimään minun huolimattomuudestani."

Niin kului kaksitoista vuotta. Poika osasi nyt hyvin lukea ja kirjoittaa. Hän oli hilpeä ja terve ja hyvännäköinen. Hän käsitteli melkoisen huolellisesti ulkonaista olemustansa ja aivan erikoisesti jakaustansa. Hän taipui ylellisyyteen ja hienosteluun eikä säästellyt rahojansa. Hän ei voinut milloinkaan pitää Raitsharania ihan isänänsä, koska viimeksimainittu isällisen hellyytensä ohella käyttäytyi palvelijan tavoin. Toinen virhe oli se, että Raitsharan salasi isyytensä kaikilta.

Sen laitoksen oppilaat, jossa Phailna asusti, pitivät suurena huvinansa Raitsharanin maalaista käytöstä, ja minun on tunnustettava, että Phailna isänsä selän takana otti osaa heidän piloihinsa. Mutta sydämensä syvyydessä kaikki oppilaat pitivät tuosta vilpittömästä ja hellämielisestä miehestä, ja Phailna oli hänkin kovin ukkoon kiintynyt. Kuten jo sanoin, hän kuitenkin rakasti isäänsä tavallaan alentuvaisesti. Raitsharan vanheni vanhenemistaan, ja hänen isäntänsä moitti häntä alinomaa epätyydyttävästä työstä. Raitsharan oli nähnyt puutetta pojan vuoksi. Siitä hän oli ruumiillisesti heikontunut eikä jaksanut enää kunnollisesti tehtäviänsä suorittaa. Usein hän unohti asioita, ja hänen ymmärryksensä muuttui tympeäksi ja tylsäksi. Mutta hänen isäntänsä odotti häneltä kunnollisen palvelijan työmäärää eikä sietänyt puolusteluja. Se rahamäärä, jonka Raitsharan oli saanut tiluksensa myydessään, oli loppuun kulunut. Poika moitiskeli alinomaa vaatetustansa ja vaati lisää rahoja.

III

Raitsharan teki päätöksen. Hän luopui palvelijantoimestansa, jätti Phailnalle hieman rahaa ja virkkoi: "Minulla on eräitä asioita järjestettävänä kotikylässäni, mutta minä palaan aivan pian."

Hän lähti heti Barasetiin, missä Anukul oli tuomarina. Tuomarin puoliso oli yhä murheenmurtama. Hän ei ollut enää saanut lasta.

Eräänä päivänä Anukul lepäili pitkän ja rasittavan päivätyönsä jälkeen. Hänen vaimonsa oli parhaillaan ostamassa eräältä kerjäävältä puoskarilta ylen korkeasta hinnasta jotakin yrttiä, joka muka takasi lapsen syntymisen. Pihalta kuului tervehtijän ääni. Anukul lähti katsomaan, kuka siellä oli. Tulija oli Raitsharan. Nähdessään vanhan palvelijansa Anukul tunsi sydämensä heltyvän. Hän kyseli ukolta jos jotakin ja tarjoutui ottamaan hänet jälleen palvelukseensa.

Raitsharan hymyili raukeasti ja lausui vastaukseksi: "Minä tahtoisin kunnioittaen tervehtiä valtiatartani."

Anukul astui Raitsharanin keralla taloonsa, missä emäntä ei ottanut vierasta vastaan niin ystävällisesti kuin hänen entinen isäntänsä. Raitsharan ei siitä huolinut, vaan laski kätensä rinnoilleen ja sanoi: "Pienokaistanne ei varastanut Padma. Minä sen tein."

Anukul huudahti: "Hyvä Jumala! Mitä? Missä hän onkaan?"

Raitsharan vastasi: "Hän on minun luonani. Minä tuon hänet tänne ylihuomenna."

Sunnuntai tuli. Silloin ei ollut oikeuden istuntoa. Puolisot silmäilivät odottavasti tielle, jolta olivat varhaisesta aamusta alkaen tähynneet Raitsharania saapuvaksi. Kymmenen aikaan hän tuli taluttaen Phailnaa kädestä.

Mitään kysymättä Anukulin vaimo tempasi pojan syliinsä ja hurjan kiihtymyksen tilassa, milloin nauraen, milloin itkien, kosketteli häntä, suuteli hänen hiuksiansa ja otsaansa ja katseli häntä kasvoihin ahnain silmin. Poika oli erittäin sievä ja herraspojan tavoin puettu. Anukul tunsi sydämessään äkillisen hellyyden puuskan.

Siitä huolimatta, hän kysyi tuomarina: "Onko sinulla jonkinlaisia todisteita?"

Raitsharan vastasi: "Kuinkapa voisi olla olemassa sellaisen teon todisteita? Jumala yksin tietää, että minä olen varastanut poikanne, eikä kukaan muu maailmassa."

Nähdessään kuinka kiihkeästi hänen puolisonsa oli käynyt poikaan käsiksi Anukul oivalsi kaiken todisteiden kyselemisen hyödyttömyyden. Menetteli viisaammin, jos uskoi. Sitäpaitsi -- mistäpä olisi Raitsharanin lainen ukko temmannut itselleen tuollaisen pojan? Ja miksi hänen uskollinen palvelijansa häntä ilman aikojaan pettelisi?

"Mutta kuulehan, Raitsharan", lisäsi hän ankarasti, "sinä et saa jäädä tänne".

"Mihin minä sitten lähden, herrani?" kysyi Raitsharan tukahtuvin äänin. "Minä olen vanha. Kuka ottaakaan näin vanhan miehen palvelukseensa?"

Tuomarin puoliso sanoi: "Salli hänen jäädä. Lapseni siitä iloitsee. Minä annan hänelle anteeksi."

Anukulin tuomarillinen tunto ei kumminkaan tahtonut siihen myöntyä. "Ei", sanoi hän, "hän ei voi saada anteeksi mitä on tehnyt".

Raitsharan kumarsi maahan asti ja tarttui Anukulin jalkoihin.

"Herrani", huusi hän, "sallikaa minun jäädä. En minä sitä tehnyt. Sen teki Jumala."

Anukul oli tuntoinensa mitä pahimmassa pulassa, kun Raitsharan yritti vierittää syytä Jumalan hartioille.

"Ei", sanoi hän, "minä en voi siihen suostua. Minä en voi sinuun enää luottaa. Sinä olet minut kerran kavaltanut."

Raitsharan nousi ja virkkoi: "En minä sitä tehnyt."

"Kuka sitten?" kysyi Anukul.

"Minun kohtaloni", vastasi Raitsharan.

Kukaan sivistynyt ihminen ei kumminkaan voinut hyväksyä moista puolustetta. Anukul pysyi järkähtämättömänä.

Havaitessaan olevansa rikkaan tuomarin eikä suinkaan Raitsharanin poika Phailna oli aluksi kovin vihoissaan, kun ajatteli, että häneltä oli nämä pitkät ajat riistetty hänelle syntymänsä nojalla kuuluvat oikeudet. Mutta kun hän näki Raitsharanin seisovan siinä murheellisena, hän sanoi isällensä: "Isä, anna hänelle anteeksi. Jos et sallikaan hänen jäädä luoksemme asumaan, anna hänelle sentään pieni kuukausieläke."

Tuon kuultuansa Raitsharan ei enää virkkanut sanaakaan. Hän silmäili viimeisen kerran poikansa kasvoja ja kumarsi kunnioittavasti entisille valtijaillensa. Sitten hän lähti ulos ja katosi maailman lukemattomien ihmisten joukkoon.

Kuukauden lopulla Anukul lähetti hänelle vähäisen rahasumman. Mutta rahat tulivat takaisin hänen kotikylästänsä. Siellä ei ollut ketään Raitsharan-nimistä henkilöä.

Korttien Kuningaskunta

I

Olipa kerran yksinäinen saari kaukaisessa meressä, ja saaressa asui kuninkaita ja kuningattaria, ässiä ja sotamiehiä korttien kuningaskunnassa. Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset, kakkoset ja kolmoset ja kaikki muut jäsenet olivat hekin aikoja sitten sinne asettuneet. Ne eivät kumminkaan olleet kahdestisyntynyttä väkeä kuten kuuluisat hovikortit.

Ässä, kuningas ja sotamies muodostivat kolme ylintä kastia. Neljänteen kastiin kuului sekaisin alempia kortteja. Kakkoset ja kolmoset olivat kaikkein alimmat. Nämä alemmat kortit eivät saaneet milloinkaan istua korkeain hovikorttien rinnalla.

Saarivaltakunnan lait ja säännöt olivat tosiaankin ihmeteltävät. Jokaisen yksilön sääty oli määrätty ikimuistoisista ajoista. Jokaisella oli oma tehtävänsä, eikä kukaan tehnyt mitään muuta. Missä he olivat ja elivätkin, aina näytti heitä ohjaavan jokin näkymätön käsi -- suurten sääntöjen mukaisesti.

Kenelläkään Korttien kuningaskunnan jäsenellä ei ollut tilaisuutta ajatella, kenenkään ei tarvinnut päästä mihinkään päätökseen, ketään ei milloinkaan vaadittu pohtimaan mitään kysymystä. Kansalaiset kulkivat kaikin välinpitämättöminä ja sanattomina totunnaista kulkuansa. Kaatuessaan he eivät aiheuttaneet minkäänlaista hälinää. Siinä he makasivat selällään tuijotellen taivaaseen ikuisesti alkuperäisessä muodossansa.

Korttien kuningaskunnassa vallitsi huomattava hiljaisuus ja täydellinen tyytyväisyys. Milloinkaan ei sattunut kapinaa eikä väkivaltaisuutta. Milloinkaan ei ilmennyt kiihkoa eikä innostusta.

Suuri valtameri, joka lakkaamatta hymisi kehtolauluansa, tuuditteli saaren uneen tuhannet kerrat sitä hellävaroen hyväillen aaltojensa valkealla kädellä. Laaja taivaanlaki sulki saaren untuvainsa peittoon niinkuin emo-lintu, joka hautoessaan levittää siniset siipensä. Kaukana taivaanrannalla ilmaisi tummansininen juova toisen rannikon olemassaoloa. Mutta mikään kiistan tai taistelun melske ei voinut saavuttaa korttien kuningaskuntaa häiritäkseen sen tyyntä rauhaa.

II

Tuossa kaukaisessa vieraassa maassa meren toisella puolen eli nuori prinssi, jonka äiti oli sureva kuningatar. Kuningatar oli joutunut epäsuosioon ja eleli nyt ainoan poikansa keralla merenrannikolla. Prinssi vietti lapsuutensa yksinään ja hylättynä istuen hylätyn äitinsä vaiheilla ja kutoellen suurten kaipaustensa verkkoa. Hän ikävöi päästä etsimään Lentävää hevosta, Kruunupää-käärmettä, Taivaan ruusua, Loihdittuja polkuja tai Kauneuden prinsessaa, joka nukkui Kammon linnassa kolmentoista virran ja seitsemän meren takana.

Koulussa hän kuuli kauppiaan pojan kertovan vieraista kuningaskunnista. Kotwalin poika tarinoi kahdesta Lampun hengestä. Ja kun sade valui virtoina ja pilvet peittivät taivaan, hän istui kynnyksellä katsellen merelle ja virkkoi surevalle äidillensä: "Kerrohan, äiti, minulle jostakin kaukaisesta maasta."

Silloin hänen äitinä kertoi hänelle loppumattoman, lapsuudessaan kuulemansa tarinan ihmeellisestä maasta meren tuolla puolen, missä asui prinsessa Kauneus. Ja nuoren prinssin sydän tuli kaipauksesta kipeäksi hänen istuessaan siinä kynnyksellä katsellen suurelle merelle ja kuunnellen äitinsä tarinaa sateen valuessa virtanaan ja harmaiden pilvien peittäessä taivasta.

Eräänä päivänä kauppiaan poika tuli prinssin luo ja virkkoi terhakasti: "Kuulehan, kumppani, opintoni ovat nyt päättyneet. Minä aion lähteä matkoille etsiäkseni onneani mereltä. Olen tullut sanomaan sinulle jäähyväisiä."

Prinssi sanoi: "Minä lähden kerallasi."

Kotwalin poika sanoi hänkin: "Kumppanit, luotettavat ja uskolliset, älkää minua jättäkö. Minäkin lähden kerallanne."

Sitten nuori prinssi sanoi surevalle äidillensä: "Äiti, minä lähden nyt matkoille etsimään onneani. Takaisin tullessani olen varmaan keksinyt jonkin keinon kaikkien sinun surujesi hälventämiseksi."

Niin nuo kolme kumppanusta lähtivät yhdessä matkaan. Satamassa lepäsi ankkurissa kauppiaan kaksitoista laivaa, ja kolme kumppanusta nousivat muutamaan niistä. Etelätuuli puhalsi, ja alukset purjehtivat pois yhtä nopeasti kuin ne toiveet, jotka syttyivät prinssin sydämeen.

Simpukankuorisaaren luona he täyttivät yhden aluksen simpukankuorilla. Santelipuusaaren rannassa he täyttivät toisen santelipuulla ja Korallisaarille tultuansa he täyttivät kolmannen aluksen koralleilla.

Kului neljä vuotta, ja he täyttivät vielä neljä alusta, yhden norsunluulla, toisen myskillä, kolmannen ryytineilikoilla ja neljännen muskottipähkinöillä.

Mutta kun kaikki nuo alukset olivat täydessä lastissa, nousi ankara myrsky. Kaikki alukset upposivat ryytineilikkoineen ja muskottipähkinöineen, myskeineen ja norsunluineen, koralleineen ja santelipuineen ja simpukankuorineen. Mutta se alus, jossa kolme kumppanusta olivat, törmäsi erään saaren edustalla olevaan riuttaan, heitti heidät vahingoittumattomina rannalle ja pirstautui.

Tämä saari oli kuuluisa Korttien saari, missä elivät Ässä ja Kuningas ja Kuningatar ja Sotamies sekä yhdeksän- ja kymmensilmät ja kaikki muut jäsenet -- suurten sääntöjen mukaisesti.

III

Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt saaren rauhaa. Mitään uutta ei ollut tapahtunut. Mistään asiasta ei ollut milloinkaan kiistelty.

Sitten ilmestyivät yht'äkkiä meren rannalle heittämät toverukset -- ja suuri kiista alkoi. Se koski varsinkin kolmea seikkaa.

Ensinnäkin: mihin kastiin piti noiden luokittelemattomien muukalaisten kuulua? Pitikö heidät lukea hovikortteihin kuuluviksi? Vai olivatko he vain alemman kastin väkeä, yhdeksän- ja kymmensilmien veroisia? Ei ollut mitään ennakkotapausta, jonka nojalla tämä tärkeä kysymys olisi ollut ratkaistavissa.

Toiseksi: mitä heimoa he olivat? Olivatko he vaalea- ja heleäihoisia kuten hertat, vai kuuluivatko he tummaihoisiin risteihin? Tästä kysymyksestä koitui loputtomia kiistoja. Saaren koko naimisjärjestys monimutkaisine säännöksinensä riippui sen kunnollisesta ratkaisemisesta.

Kolmanneksi: millaista ravintoa he nauttivat? Missä heidän tuli asua ja nukkua? Ja pitikö heidän pieluksensa olla kohti lounaista, luoteista, vaiko koillista? Koko Korttien valtakunnassa ei ollut milloinkaan ennen pohdittu niin tärkeitä ja vaikeita ongelmia.

Mutta kolmea kumppanusta alkoi ahdistaa kova nälkä. Heidän täytyi saada ruokaa tavalla tai toisella. Väittelyn yhä jatkuessa loppumattomine väliaikoinensa ja Ässien kutsuessa koolle oman erikoiskokouksensa, jonka valitseman komitean oli määrä keksiä jokin asiaan soveltuva ammonaikainen käsittelytapa, kolme kumppanusta söivät mitä käsiinsä saivat, joivat jokaisesta astiasta ja särkivät kaikki säännöt.

Kakkosia ja kolmosiakin sellainen jumalaton menettely kauhistutti. Kolmoset sanoivat: "Veikot kakkoset, nuo ihmiset ovat ilmeisesti häpeämättömiä!" Kakkoset puolestansa sanoivat: "Veikot kolmoset, he ovat nähtävästi alempaa kastia kuin me!"

Lopetettuaan ateriansa toverukset lähtivät kaupungille kävelemään.

Nähdessään mahtipontisten olentojen liikkuvan ikävissä kulkueissaan jäykän juhlallisine kasvoineen prinssi kääntyi kauppiaan pojan ja Kotwalin pojan puoleen, keikahdutti päätänsä ja purskahti ankaraan nauruun.

Tuon omituisen, ennenkuulumattoman naurun kaiku kiiriskeli Kuninkaankatua alaspäin, halki Ässätorin ja pitkin Sotilasrantaa ja häipyi vihdoin, itseänsä hämmästyen, suureen tyhjään hiljaisuuteen.

Kotwalin poikaa ja kauppiaan poikaa värisytti luihin ja ytimiin asti heidän ympärillänsä vallitseva kuolonhiljaisuus. He kääntyivät prinssin puoleen ja sanoivat: "Kuulehan, kumppani, lähdetään pois. Älkäämme jääkö hetkeksikään tähän kaameaan henkien maahan."

Mutta prinssi sanoi: "Kumppanit, nämä olennot muistuttavat ihmisiä, ja minä aion koettaa heitä ravistelemalla saada selville, onko heidän suonissaan pisaraakaan lämmintä, elävää verta."

IV

Päivät kuluivat kulumistaan, ja saaren rauhallinen elämä jatkui melkein häiriytymättömänä. Kumppanukset eivät noudattaneet mitään sääntöjä tai ohjeita. He eivät tehneet mitään niinkuin olisi tehdä pitänyt, olipa sitten kysymyksessä istuminen tai seisominen tai kääntyminen tai selällänsä makaaminen. Päinvastoin: joka kerta, kun he näkivät sellaisia toimia suoritettavan täysin sääntöjen mukaisesti, he purskahtivat hillittömästi nauramaan. Heitä ei ollenkaan liikuttanut noiden ikuisten sääntöjen ikuinen vakavuus.

Erään kerran suuret hovikortit saapuivat tervehtimään Kotwalin poikaa ja kauppiaan poikaa ja prinssiä.

"Minkä tähden", kysyivät he verkalleen, "minkä tähden te ette käyttäydy suurten sääntöjen mukaisesti?"

Kumppanukset vastasivat: "Sen tähden, että meillä on sellainen _Itshtsha_ (halu)."

Suuret hovikortit näyttivät heräävän iänikuisesta unesta ja virkkoivat yhdessä ontoin, kolein äänin: "_Itsh-tsha!_ Entä kuka on _Itsh-tsha?_"

Sillä kertaa he eivät päässeet tajuamaan, kuka _Itshtsha_ oli, mutta koko saari tuli sen vähitellen ymmärtämään.

Ensimmäinen valonsäde pilkahti heidän mieliinsä, kun he prinssin käyttäytymistä tarkatessaan havaitsivat hänen voivan menetellä ihan vastakkaisella tavalla kuin aina ennen. Sitten he olivat hämmästyksekseen huomanneet, että korteissa oli toinenkin puoli, johon heidän tarkkaavaisuutensa ei ollut milloinkaan ennen kiintynyt. Se oli muutoksen alku.

Muutoksen tultua kerran alullensa toverukset kykenivät yhä paremmin perehdyttämään heitä _Itshtshan_ salaisuuksiin. Kortit oivalsivat vähitellen, etteivät säännökset sido elämää. He alkoivat tuntea salaista tyydytystä käytellessään kuninkaallista valitsemiskykyänsä.

Mutta tämä _Itshtshan_ ensimmäinen hyökkäys sai koko korttijoukon hiljaa horjahtelemaan ja sitten hoipertumaan maahan. Näky muistutti jotakin jättiläismäistä köynnöskäärmettä, joka unesta heräten hitaasti aukoo kierteitänsä värinän käydessä läpi sen koko ruumiin.

V

Tähän saakka olivat patojen ja ristien ja ruutujen ja herttojen kuningattaret pysytelleet verhojen takana tuijotellen joko tyhjin katsein avaruuteen tai kiinteästi permantoon.

Mutta sitten, eräänä keväisenä ehtoopäivänä, kohotti parvekkeella oleileva herttakuningatar hetkiseksi tummia kulmiansa ja loi yhden ainoan syrjäkatseen prinssiin.

"Hyvä isä", huudahti prinssi, "minä luulin niitä kaikkia painetuiksi kuviksi. Nyt huomaan erehtyneeni. Ne ovat sittenkin naisia."

Sitten nuori prinssi kutsui luoksensa molemmat kumppaninsa ja virkkoi mietteliäästi: "Hyvät toverit! Näissä naisissa asuu sulo, jonka vertaista en ole milloinkaan ennen nähnyt. Kun kuningattaren tummain, välkkyväin, uuteen mielenliikutukseen kirkastuvien silmien katse kohtasi minut, niin minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut näkemässä äsken luodun maailman ensimmäistä heikkoa päivänkoittoa."

Molemmat kumppanit hymyilivät tuntijain hymyä ja kysyivät:

"Onko tosiaankin niin laita, prinssi?"

Herttarouva-rukan asiat joutuivat siitä päivästä lähtien yhä huonommalle tolalle. Hän alkoi unhottaa kaikkia sääntöjä tosiaankin häpeällisellä tavalla. Jos esimerkiksi hänen paikkansa oli sotamiehen vieressä, niin hän havaitsi ihan sattumalta joutuneensa prinssin viereen. Silloin lausui sotamies liikkumattomin kasvoin ja juhlallisin äänin: "Kuningatar,olette erehtynyt."

Herttarouva-rukan punaiset posket kävivät silloin entistä punaisemmiksi. Mutta prinssi kiiruhti kohteliaasti hänen avuksensa virkkaen: "Ei, kuningatar ei ole erehtynyt. Tästä päivästä lähtien minä olen sotamies!"

Nyt sattui niin, että kaikki yrittäessään korjata vikapään herttarouvan virheitä alkoivat itse niihin langeta. Ässät joutuivat kuninkaiden syrjäänsysäämiksi. Sotamiehet häiritsivät kuninkaiden oloa ja elämää. Yhdeksän- ja kymmensilmät olivat olevinansa ikäänkuin olisivat kuuluneet korttien suureen hoviin. Kakkoset ja kolmoset anastelivat salaa sijoja, jotka oli erikoisesti varattu nelosia ja viitosia varten. Sekaannus ei ollut milloinkaan ennen ollut niin auttamattoman suuri.

Korttien saari oli nähnyt monen kevään menevän ja tulevan. Kokil, kevään lintu, oli laulanut lauluansa vuoden toisensa jälkeen. Mutta milloinkaan ennen se ei ollut saanut verta vierimään suonissa niin vilkkaasti kuin nyt. Menneinäkin päivinä meri oli laulanut väsymättä omaa säveltänsä. Mutta silloin se oli julistanut ainoastaan Säännön taipumatonta yksitoikkoisuutta. Nyt sen aallot välkkyvine valoineen ja kuultoisine varjoineen ja lukemattomine äänineen yht'äkkiä kertoivat rakkauden syvimmästä kaipauksesta!

VI

Minne ovatkaan nyt hävinneet heidän koreat, pyöreät, säännölliset ja omahyväiset kasvonsa? Tuossa näet kasvot, jotka ovat tulvillaan lemmensairasta ikävää. Tässä on sydän, jonka saa hurjasti tykyttämään kipeä kaipaus. Tässä on mieli, jota epäilykset raatelevat. Soitanto ja huokaukset, hymyily ja kyynelet täyttävät ilman. Elämä sykkii, sydämiä murtuu, intohimoja syttyy.

Jokainen ajattelee nyt omaa ulkonäköänsä ja vertailee itseänsä toisiin. Ristiässä miettii itsekseen, että Patakuningas on verrattain hyvännäköinen. "Mutta", arvelee hän, "kun minä kävelen katua, niin näkisittepä vain, miten kaikkien katseet suuntautuvat minuun". Patakuningas sanoo: "Mitähän ihmettä tuo Ristiässä aina käy kaula kenossa ja kopeana kuin riikinkukko? Hän luulee kaikkien kuningattarien olevan kuolettavasti lemmensairaina hänen tähtensä, vaikka hän todellisuudessa onkin vain --" Siihen hän pysähtyy tutkiakseen kasvojansa kuvastimessa.

Kuningattaret olivat kuitenkin kaikkein villityimpiä. He alkoivat kuluttaa kaiken aikansa koristautumalla yhdeksänsilmiä varten. Ja yhdeksänsilmäisistä tuli heidän toivottomia ja kehnoja orjiansa. Mutta heidän toisiansa koskevat leikkaavat lausumansa olivat vieläkin loukkaavampia.

Nuoret miehet istuskelivat äänettöminä puiden lehvien alla tai loikoilivat varjoisassa metsässä. Nuoret tytöt, vaaleansinisiin puettuina, astelivat sattumalta saman metsän samoihin varjopaikkoihin samojen puiden alle ja käänsivät katseensa toisaalle, ikäänkuin eivät olisi siellä ketään nähneet, ja näyttäen niin viattomilta kuin eivät olisi sieltä ketään etsineet. Sitten uskalsi eräs toisia rohkeampi nuorukainen lähestyä sinihamoseen puettua neitoa. Mutta hänen astuessaan lähemmäksi hänen kielensä ei ottanut häntä totellakseen. Siinä hän seisoi sanattomana ja tuhmana, ja otollinen hetki häipyi pois.

Kokil-linnut lauloivat lehvistössä heidän päittensä päällä. Inha etelätuuli puhalsi; se sai hiukset epäjärjestykseen, se kuiski korvaan ja kiihti veren musiikkia. Puiden lehvissä kohahteli riemu. Ja valtameren taukoamaton pauhu sai nuorukaisen ja neidon sydämen sanattomat kaipaukset läikkymään edestakaisin lemmen täyden tulvan aikana.

Kumppanukset olivat tuoneet korttien kuningaskunnan vedettömiin kanaviin uuden elämän runsaat vuoksivedet.

VII

Mutta vaikka vuoksivedet olivatkin runsaat, syntyi kuitenkin seisahdus, ikäänkuin nouseva pinta ei kohoaisi kuohuiksi, vaan jäisi ainaiseksi jännitykseen. Ratkaisevia sanoja ei lausuttu, astuttiinhan vain varovasti askel eteenpäin ja peräännyttiin kaksi askelta. Kaikilla näytti olevan kiire kasata täyttymättömiä toivelmiansa niinkuin tuulentupia tai hiekalle rakennettuja varustuksia. He olivat kalpeat ja puhumattomat, heidän silmänsä olivat tulehtuneet, ja heidän huulillansa värähtelivät ilmaisemattomat salaisuudet.

Prinssi havaitsi, missä vika piili. Hän kutsui luoksensa kaikki saarelaiset ja virkkoi: "Tuokaa tänne huiluja ja kymbaaleita, pillejä ja rumpuja. Antakaa kaikkien soida yhdessä ja kajahduttakaa äänekkäitä riemuhuutoja. Herttakuningatar lähtee tänä yönä valitsemaan itsellensä puolisoa!"

Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset alkoivat puhaltaa huilujansa ja pillejänsä, kahdeksan- ja seitsensilmäiset soittivat säkkipillejänsä ja viulujansa, ja kakkoset ja kolmosetkin paukuttivat hurjasti rumpujansa.

Tämä raju soitannon puuska pyyhkäisi kerrassaan pois kaikki huokaukset ja haaveilut. Nauru ja puhe purkautui ilmi valtavina virtoina. Tapahtui uskaliaita kosintoja ja ivailevia torjumisia, juteltiin, jaariteltiin, laskettiin leikkiä ja pidettiin hauskaa. Tuntui siltä, kuin kesän vilkas tuuli olisi häilytellyt ja ravistellut, humisuttanut ja vihellyttänyt miljoonia lehviä ja oksia ammonaikaisten aarniometsien helmassa.

Mutta herttakuningatar istui ruusunpunaiseen hamoseen puettuna salaisen lehtimajansa varjossa ja kuunteli vaieten niitä valtavia ja kuohuvia soitannon ja riemun ääniä, jotka aaltoilivat hänen luoksensa. Hän sulki silmänsä ja uneksi lemmenunelmaansa. Ja kun hän sitten silmänsä avasi, hän näki prinssin istumassa maassa edessänsä silmäillen hänen kasvojansa. Kuningatar peitti kasvonsa käsiinsä ja vetäytyi säikähtäen taaksepäin riemun melskeen täyttäessä hänen mielensä.

Prinssi vietti koko päivän yksinään vaeltaen meren maininkien vaiheilla. Hänellä oli mielessään kuningattaren hämmästynyt katse, hänen säikähtynyt eleensä, ja hänen sydämensä sykki korkeata toivoa.

Sinä iltana vartoivat nuorten miesten ja neitosten hilpeäpukuiset parvet palatsin portilla. Palatsin salia valaisivat tarumaiset lamput, ja sen seiniä kiersivät kevään kukkasista punotut köynnökset. Herttakuningatar astui vitkalleen sisään, ja koko yleisö nousi häntä tervehtimään. Jasmiiniseppele kädessään hän seisoi siinä prinssin edessä alasluoduin katsein. Ujon vaatimattomana hän tuskin rohkeni laskea seppelettä valitsemansa puolison kaulaan. Mutta prinssi taivutti päätänsä, ja seppele soljahti paikallensa. Nuorukaisten ja neitosten parvi oli odottanut hänen valintaansa kiihkeän, uteliaan äänettömyyden vallassa. Ja kun valinta sitten oli tapahtunut, niin väenpaljous huojui ja häilyi hillittömän riemun leiskeessä. Heidän ilohuutojensa kaiku kuului saaren joka kolkkaan ja kaukana merellä purjehtiviin aluksiinkin. Milloinkaan ennen ei Korttien kuningaskunnassa ollut kohotettu sellaista valtavaa huutoa.

Sitten he kantoivat prinssiä ja hänen morsiantansa olkapäillänsä, asettivat heidät valtaistuimelle ja kruunasivat heidät siellä Korttien muinaisessa kuningaskunnassa.

Ja meren toisella puolella sijaitsevan kaukaisen saaren rannikolla sureva Äiti-kuningatar saapui poikansa uuteen kuningaskuntaan kullankoristetussa laivassa.

Ja saaren asukkaiden elämää eivät enää määrää Säännöt, vaan he ovat hyviä tai pahoja, tai hyviä ja pahoja, aina oman _Itshtshansa_ mukaan.

Palvojatar

I

Aikana, jolloin olin mahdollisimman vähäisessä suosiossa eräiden lukijoitteni keskuudessa ja jolloin nimeni lakkaamatta esiintyi sanomalehdissä alinomaisten herjauksien säestelemänä, minä halusin vetäytyä johonkin rauhalliseen paikkaan ja yrittää unhottaa oman olemassaoloni.

Minulla on muutamien peninkulmien päässä Kalkuttasta maatalo, jossa voin oleskella tuntemattomana ja kenenkään häiritsemättä. Kylänmiehet eivät ole toistaiseksi päässeet minuun nähden mihinkään päätökseen. He tietävät, etten minä ole mikään lomailija enkä huvinhakija, sillä minä en milloinkaan loukkaa maalaisöiden hiljaisuutta kaupunkilaisella melulla. He eivät myöskään pidä minua askeettina, sillä niihin vähäisiin minua koskeviin tietoihin, joita heillä on, liittyy jonkinlaista elämänmukavuuden hohdetta. Minä en ole heille matkustelijakaan, sillä vaikka olenkin luonnostani kulkija, ovat vaellukseni kylän vainioilla vailla päämäärää. He eivät edes varmaan tiedä, olenko naimisissa vai enkö, sillä he eivät ole nähneet lapsiani. Koska he niinmuodoin eivät ole osanneet minua lukea mihinkään tuntemansa eläin- tai kasvikunnan luokkaan kuuluvaksi, he ovat aikoja sitten minut hylänneet ja jättäneet minut tympeältä näyttävään rauhaani.

Aivan äskettäin sain kuitenkin kokea, että kylässä on eräs henkilö, joka tuntee syvää mielenkiintoa minua kohtaan. Tuttavuutemme tuli alullensa eräänä tukahduttavana heinäkuun ehtoopäivänä. Koko aamupuolen oli satanut, ja ilma oli vieläkin kostea ja sumuinen, niinkuin silmäluomet itkun jäljeltä.

Minä istuin toimetonna katsellen kirjavaa lehmää, joka oli laitumella virran korkealla äyräällä. Ilta-auringon säteet leikkivät eläimen kiiltävässä pinnassa. Tuon yksinkertaisen valovaatetuksen kauneus sai minut joutessani ihmettelemään, miksi ihminen tahallansa tuhlaa rahoja pystyttääkseen vaatehtijan työpajoja ja siten riistääkseen omalta iholtansa sen luonnollisen vaatetuksen.

Minun siinä katsellessani ja joutilaana mietiskellessäni saapui keski-ikäinen nainen, joka heittäytyi eteeni ja kosketti maata otsallansa. Puvun laskoksissa hänellä oli muutamia kukkavihkoja, joista hän tarjosi minulle yhden. Samalla hän laski kätensä rinnalleen ja lausui: "Tämä on uhri minun jumalalleni."

Sitten hän lähti. Hänen nuo sanat lausuessaan minä olin niin hämmästynyt, että tuskin ehdin häneen vilkaistakaan, kun hän jo oli hävinnyt. Koko tapahtuma oli ihan yksinkertainen, mutta jätti mieleeni syvän vaikutuksen, ja kun sitten käännyin jälleen katselemaan lehmää, joka maiskuttaen riipoi suuhunsa ruohoa samalla huiskien kärpäsiä pois kimpustansa, niin sen elämännautinto näytti minusta syvän salaperäiseltä. Lukijani kenties nauravat minun narrimaisuuttani, mutta totta on, että sydämeni oli täynnä harrasta kunnioitusta. Minä palvoin sitä puhdasta elämäniloa, joka on Jumalan oma elämä. Sitten minä taitoin mango-puusta tuoreen lehvän ja ruokin lehmää omin käsin, sitä tehdessäni tuntien tekeväni jotakin Jumalalleni otollista.

Seuraavana vuonna minä palasin kylään helmikuussa. Kylmä vuodenaika jatkui yhä. Aamuaurinko paistoi huoneeseeni, ja minä olin sen suomasta lämmöstä kiitollinen. Olin parhaillaan kirjoittamassa, kun palvelijani tuli ilmoittamaan, että eräs Vishnun palvoja pyrki puheilleni. Muissa mietteissä ollen minä käskin tuoda hänet yläkertaan ja jatkoin kirjoittamista. Palvoja astui sisään ja kumarsi koskettaen jalkojani. Minä tunsin hänet samaksi naiseksi, joka oli vuosi sitten ollut lyhyen tuokion näkyvissäni.

Nyt minulla oli tilaisuutta katsella häntä tarkemmin. Hän oli ehtinyt sen ajan ohi, jolloin kysytään, onko nainen kaunis vai eikö. Hän oli keskikokoa pitempi ja lujarakenteinen, mutta hänen vartalonsa oli hieman kumara, koska hän alinomaa pysytteli palvovassa asenteessa. Hänen käytöksessään ei ollut mitään pelokasta. Hänen kasvojensa huomattavimpana osana olivat hänen silmänsä. Niissä tuntui olevan jonkinlainen läpitunkeva voima, joka kykeni tekemään etäisyyden läheiseksi.

Hänen astuessaan huoneeseen tuntui noiden suurten silmien katse minua tyrkkäävän.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Mistä syystä olet tuonut minut valtaistuimesi eteen, jumalani? Muulloin minä aina näin sinut puiden keskellä, ja niin oli paljoa parempi. Se oli oikea paikka kohdata sinua."

Hänen oli täytynyt nähdä minut puutarhassa käyskelemässä minun huomaamattani häntä. Mutta viime päivinä minä olin ollut vilustunut, joten en ollut voinut lähteä ulos. Minun täytyi pakostakin pysytellä sisällä ja kunnioittaen katsella illan taivasta taloni pengermältä. Hetken vaiti oltuansa palvoja virkkoi: "Jumalani, anna minulle muutama hyvä sana."

Minä en ollut ollenkaan valmistunut noudattamaan tuota äkkiä esitettyä pyyntöä ja vastasin hänelle silmänräpäyksellisen mielijohteen nojalla: "Minä en anna enkä ota hyviä sanoja. Minä vain avaan silmäni ja vaikenen, ja silloin minä voin sekä kuulla että nähdä, vaikka ei sanaakaan lausuttaisi. Kun sinua nyt katselen, niin en kaipaa ollenkaan sinun äänesi kaikua."

Palvoja kerrassaan kiihtyi minun puhuessani ja huudahti: "Jumala ei puhu minulle ainoastaan suullansa, vaan koko ruumiillansa."

Minä sanoin hänelle: "Vaiti ollessani minä voin kuunnella koko ruumiillani. Minä olen tullut tänne Kalkuttasta kuuntelemaan tuota ääntä."

Palvoja sanoi: "Niin, minä tiedän sen, ja senvuoksi minä olen tullut tänne luoksesi istumaan."

Ennen poistumistansa hän jälleen kumarsi ja kosketti jalkojani. Minä huomasin hänen olevan pahoillaan siitä, että minulla oli jalkineet. Hän olisi mieluummin nähnyt ne paljaina.

Seuraavana aamuna minä istuin kattotasanteella. Etelässä olevan puujonon takaa näkyi avoin maaseutu, viluinen ja autio. Minä voin nähdä auringon nousevan idästä sokeriruokopensaan ja kylän kupeella olevan puuryhmän takaa. Tummien puiden varjosta ilmestyi äkkiä näkyviin kylätie. Se lähti etenemään ja kiemurteli kohti joitakin näköpiirin rajalla sijaitsevia kyliä, kunnes häipyi harmaaseen sumuun.

Sinä aamuna oli vaikea sanoa, oliko aurinko noussut vai eikö. Vaalea usva häilyi vielä puiden latvoissa. Minä näin palvojan astelevan epämääräisen hämärän halki aamuisena sumuhaamuna. Hän lauloi lauluansa Jumalalle ja helisytti kymbaaleitansa.

Vihdoin hälveni sakea usva, ja aurinko siirtyi sijallensa kotona ja pellolla suoritettavien töiden joukkoon ikäänkuin kylän ystävällinen patriarkka.

Ehdittyäni vasta istuutua kirjoituspöytäni ääreen tyydyttääkseni kalkuttalaisen kustantajani ahnautta kuulin portaista askeleita. Kohta astui sisään palvoja itsekseen hymisten ja minua kumartaen. Minä kohotin katseeni papereistani.

Hän virkkoi: "Jumalani, eilen minä otin pyhäksi ravinnoksi mitä ateriastasi oli jäänyt."

Minä hämmästyin ja kysyin, kuinka hän voi sen tehdä.

"Oh", vastasi hän, "minä odotin illalla ovellasi sinun aterioidessasi ja otin hieman ruokaa lautaseltasi, kun se kannettiin ulos".

Tuo oli minulle yllätys, sillä kaikki kylän asukkaat tiesivät, että olin ollut Euroopassa ja aterioinut eurooppalaisten kanssa. Minä olin epäilemättä kasvistensyöjä, mutta keittäjäni pyhyys ei sietänyt tutkimista, ja oikeaoppiset pitivät minun ruokaani saastaisena.

Palvojatar huomasi hämmästyneen ilmeeni ja virkkoi: "Jumalani, miksi tulisin ollenkaan sinun luoksesi, ellen nauttisi sinun ruokaasi?"

Minä kysyin häneltä, mitä hänen omaan kastiinsa kuuluvat henkilöt asiasta arvelivat. Hän kertoi minulle jo levittäneensä uutista ympäri kylää. Hänen kastiinsa kuuluvat henkilöt olivat pudistaneet päätänsä, mutta samalla myöntäneet, että hänen oli kuljettava omaa tietänsä.

Minä sain selville, että palvojatar oli erään hyvän maalaisperheen jäsen ja että hänen hyvissä varoissa oleva äitinsä halusi pitää hänet kotona. Mutta tytär kulki mieluummin mierolaisena. Minä kysyin häneltä, miten hän sai elatuksensa. Hän kertoi minulle, että hänen seuralaisensa olivat lahjoittaneet hänelle kappaleen maata ja että hän pyyteli ravintonsa kulkien ovelta ovelle. Hän sanoi minulle: "Se ruoka, jonka minä saan kerjäten, on jumalallista."

Mietittyäni, mitä hän oli sanonut, minä käsitin hänen tarkoituksensa. Kun saamme ravintomme toisten hyvyyden suomina almuina, niin muistamme Jumalaa, antajaa. Mutta kun saamme ruokamme kotona, kuten ainakin, itsestäänselvänä asiana, niin taivumme ajattelemaan, että se kuuluu meille oikeudenmukaisesti.

Minun teki kovin mieli kysellä hänen miehestänsä. Mutta kun hän ei milloinkaan epäsuorastikaan hänestä puhunut, en häneltä mitään kysynyt.

Varsin pian minä havaitsin, ettei palvojatar ollenkaan kunnioittanut sitä kylän osaa, missä korkeampiin kasteihin kuuluvat henkilöt elivät. "He eivät anna milloinkaan", sanoi hän, "pienintäkään ropoa Jumalan palvelemiseksi, vaikka heidän hallussaan onkin suurin osa Jumalan maata. Mutta köyhät palvovat ja näkevät puutetta."

Minä kysyin häneltä, miksi hän ei lähtenyt elämään noiden jumalattomien ihmisten seurassa ja auttamaan heitä paremmalle tielle. "Se", sanoin minä hieman tekohartaasti, "olisi jumalallisen palvonnan korkein muoto".

Minä olin aika ajoin kuullut sellaisia saarnoja ja toistelen niitä tilaisuuden sattuessa varsin mielelläni yleiseksi hyväksi.

Palvojattareen tuo kumminkaan ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Hän kohotti suuret pyöreät silmänsä, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Tarkoitatko, että koska Jumala on syntisten kanssa, niin heitä jollakin tavoin palvelemalla palvelee Jumalaa? Niinkö tarkoitat?"

"Niin", vastasin minä, "niin minä ajattelen".

"Tietysti", vastasi hän melkein kärsimättömästi, "tietysti Jumala on heidän kanssansa, sillä kuinkapa he muuten voisivat ollenkaan elää? Mutta mitäpä se minulle merkitsee? Minun Jumalani ei ole siellä. Minä en voi palvoa häntä siellä, koska en häntä sieltä löydä. Minä etsin häntä sieltä, mistä voin hänet löytää."

Niin puhuessaan hän kumarsi kunnioittavasti. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli tämä. Pelkkä Jumalan kaikkialla-läsnäoloa tehostava oppi ei meitä auta. Se totuus, että Jumala on kaikkea läpäisevä, voi olla pelkkä epähavainnollinen abstraktio ja sellaisenaan meille epätodellinen. Missä Hänet voin nähdä, siellä Hän on todellisena minun sielussani.

Minun ei tarvinne seikkaperäisesti selittää, ettei hän minua innokkaasti palvoessaan pitänyt minua yksilöllisenä olentona. Minä olin hänen palvontansa pelkkä väline. Minun asianani ei ollut ottaa sitä vastaan enempää kuin hylätäkään sitä, sillä se ei kuulunut minulle, vaan Jumalalle.

Tullessaan jälleen palvojatar havaitsi minun taaskin tutkivan kirjojani ja papereitani.

"Mitä oletkaan tehnyt", kysyi hän ilmeisesti harmistuneena, "että minun Jumalani vaatii sinua ryhtymään tuollaiseen turhaan rasitukseen? Milloin tulenkin, sinä aina luet ja kirjoitat."

"Jumala askarruttaa hyödyttömiä lapsiansa", vastasin minä, "koska he muuten voisivat joutua onnettomuuteen. Heidän tulee toimitella kaikkein vähimmässä määrin tarpeellisia asioita. Se on heidän suojanansa."

Palvojatar kertoi minulle, ettei hän voinut sietää niitä esteitä, jotka minua alinomaa ympäröivät. Kun hän halusi tulla minua tervehtimään, niin palvelijat eivät sallineet hänen nousta suoraa päätä yläkertaan. Kun hän halusi kunnioittaen koskettaa jalkojani, niin sukkani olivat aina tiellä. Ja kun hän halusi yksinkertaisesti kanssani jutella, hän huomasi minun henkeni eksyneen oppineisuuden erämaihin.

Tällä kertaa hän ennen lähtöänsä laski kätensä ristiin ja sanoi: "Jumalani! Tänä aamuna minä tunsin jalkasi rinnassani. Kuinka ne olivatkaan viileät! Ja ne olivat paljaat, peittämättömät. Minä pidin niitä kauan hartaasti pääni päällä. Se täytti minun koko olemukseni. Mitäpä hyötyä senjälkeen oli siitä, että tulin luoksesi? Miksi tulinkaan? Sano, Herra, totuus -- eikö se ollut pelkkää sokaistumista?"

Maljakossa pöydälläni oli muutamia kukkia. Hänen ollessaan luonani puutarhuri toi uusia kukkia ja asetti ne niiden sijaan. Palvojatar näki hänen ne vaihtavan.

"Siinäkö kaikki?" huudahti hän. "Joko olet suoriutunut kukistasi? Annahan ne minulle." Hän piteli kukkia hellävaroen kämmenkuopassansa ja alkoi kumartunein päin niihin tuijottaa. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän jälleen kohotti päänsä ja virkkoi minulle: "Sinä et milloinkaan silmäile näitä kukkia; siitä syystä ne luonasi lakastuvat. Kunhan niitä katselisit, niin lukemisesi ja kirjoittamisesi hupenisivat tuuleen."

Hän solmi kukat viittansa helmaan, nosti ne hartain elein päälaellensa ja virkkoi syvästi kunnioittaen: "Salli minun viedä Jumalani mukanani."

Hänen niin sanoessaan minä tunsin, etteivät huoneissamme olevat kukat saa meiltä niille kuuluvaa hellää huolenpitoa. Me pistämme ne maljakkoon, ja ne muistuttavat pikemmin vallattomia koulupoikia, jotka seisovat yhdessä joukossa rangaistavina.

Palvojatar tuli jälleen samana iltana ja istui edessäni kattotasanteella.

"Minä annoin ne kukat pois", sanoi hän, "kun tänä aamuna kuljin talosta taloon laulaen Jumalan nimeä. Beni, kylämme päämies, nauroi hartaalle kunnioitukselleni ja sanoi: 'Miksi tuhlaat koko palvontasi hänelle? Etkö tiedä, että hän on herjausten esineenä koko maakunnassa?' Onko se totta, Jumalani? Onko totta, että he sinua säälimättömästi kohtelevat?"

Sinä hetkenä minä säikähdin. Oli kamalaa havaita, että painomustetta pärskyi niin kauas.

Palvojatar jatkoi: "Beni luulotteli voivansa yhdellä henkäyksellä sammuttaa minun palvontani liekin! Mutta sepä ei olekaan mikään mitätön liekki, se on leimuava tuli. Miksi he sinua herjaavat, Jumalani?"

Minä vastasin: "Siitä syystä, että minä sen ansaitsen. Luulenpa ahnaudessani väijyskelleeni ihmisten sydämiä?"

Palvojatar sanoi: "Nyt sinä näet itse, kuinka vähäarvoiset heidän sydämensä ovat. Ne ovat täynnä myrkkyä, ja se parantaa sinut ahnaudestasi."

"Kun ihmisen sydämessä asuu ahnaus", vastasin minä, "niin hän on alinomaisessa vaarassa joutua lyödyksi. Itse ahnaus suo hänen vihollistensa käytettäväksi myrkkyä."

"Meidän armollinen Jumalamme", virkkoi hän, "lyö meitä omalla kädellänsä ja ajaa pois kaiken myrkyn. Se, joka loppuun asti kestää Jumalan kuritusta, on pelastettu."

II

Sinä iltana palvojatar kertoi minulle elämänsä tarinan. Illan tähdet syttyivät ja painuivat puiden taakse hänen kertoessaan tarinansa loppuun.

Mieheni on erittäin yksinkertainen. Monet pitävät häntä tyhmänäkin, mutta minä tiedän, että se, joka ymmärtää yksinkertaisesti, ymmärtää oikein. Liikeasioissa ja taloudenhoidossa hän piti hyvin puolensa. Koska hänen tarpeensa olivat vähäiset ja toivomuksensa harvat, hän kykeni tulemaan toimeen sen nojalla, mitä hänellä oli. Hän ei milloinkaan sekaantunut muihin asioihin eikä pyrkinyt niitä ymmärtämään.

Mieheni vanhemmat kuolivat, kun olimme olleet vasta vähän aikaa naimisissa, ja me jäimme yksin. Mutta mieheni tarvitsi aina jonkun yläpuolellansa. Minä häpeän tunnustaessani, että hän tavallaan kunnioitti minua ja piti minua ylempänänsä. Mutta minä olen varma, että hän kykeni käsittämään asiat paremmin kuin minä, vaikka minä osasin paremmin puhua.

Kaikkein syvimmin hän kunnioitti Guru Thakuriansa (henkistä opettajaansa). Oikeastaan ei ollut kysymyksessä pelkkä harras kunnioitus, vaan rakkaus, ja sellainen rakkaus on harvinainen.

Guru Thakur oli miestäni nuorempi. Kuinka kaunis hän olikaan!

Mieheni oli poikaiällänsä leikkinyt hänen kerallansa ja oli niistä ajoista alkaen omistanut sydämensä ja sielunsa varhaisen ikänsä ystävälle. Thakur tiesi, kuinka yksinkertainen mieheni oli, ja tapasi häntä armottomasti kiusoitella.

Hän ja hänen toverinsa pitivät iloa hänen kustannuksellansa, mutta hän sieti kaikki mitä kärsivällisimmin.

Minun naimisiin joutuessani Guru Thakur oli Benaresissa opiskelemassa. Mieheni tapasi maksaa kaikki hänen kustannuksensa. Minä olin kahdeksantoista vuoden ikäinen, kun hän palasi kyläämme.

Viidentoistavuotiaana minä synnytin lapsen. Minä olin niin nuori, etten osannut sitä hoitaa. Minä jaarittelin mielelläni ja olin usein tuntikausia ystävättärieni luona. Jos minun täytyi jäädä kotiin poikaa kaitsemaan, minä tavallisesti kerrassaan suutuin. Ah, minun lapsi-jumalani tuli minun elämääni, mutta hänen lelunsa eivät olleet valmiina häntä varten. Hän tuli äidin sydäntä varten, mutta äidin sydän jäi siitä jälkeen. Hän jätti minut vihoissaan, ja siitä saakka minä etsin häntä kaikkialta maailmasta.

Poika oli isänsä elämän valkeus ja ilo. Minun huolimattomuuteni aina suretti miestäni. Mutta hänelle oli suotu mykkä sielu. Hän ei kyennyt milloinkaan tuskaansa ilmaisemaan.

Ihmeellistä oli, että minun laiminlyönneistäni huolimatta poika rakasti minua enemmän kuin ketään muuta. Hän tuntui pelkäävän, että minä jonakin päivänä lähden ja jätän hänet. Niinpä hän silloinkin, kun minä olin hänen kanssaan, seuraili minun liikkeitäni levottomin katsein. Hän sai olla varsin vähän minun seurassani, ja senvuoksi hänen halunsa olla luonani kehittyi tuskallisen kiihkeäksi. Minun joka päivä virralle mennessäni hän tavallisesti kävi rauhattomaksi ja ojensi pienet käsivartensa, jotta hänet otettaisiin mukaan. Mutta rantaportaat olivat minulle se paikka, jossa sain tavata ystävättäreni, joten en välittänyt ottaa sinne lasta vaivoikseni.

Oli varhainen elokuun aamu. Harmaat pilvet olivat toinen toisensa jälkeen kietoneet taivaan kosteiden viittojensa laskoksiin. Minä käskin tyttöä pitämään huolta pienokaisesta sill'aikaa kuin kävin virralla. Minun lähtiessäni lapsi itki pyrkien jälkeeni.

Niillä kylpyportailla ei ollut ketään minun saapuessani. Minä olin paras uimari kylän naisten joukossa. Sade oli paisuttanut virtaa melkoisesti. Minä uin keskelle virtaa, verrattain kauas rannasta.

Yht'äkkiä kuulin rannalta huudon: 'Äiti!' Käännyin katsomaan ja näin pienen poikani tulevan portaita alas ja huutavan minua tullessaan. Minä huusin ja käskin hänen pysähtyä, mutta hän jatkoi matkaansa nauraen ja huutaen. Pelontuska jäykisti jäseniäni. Minä suljin silmäni, koska en uskaltanut katsella. Kun ne jälleen avasin, oli pienokaiseni helisevä nauru iäksi vaiennut liukkailla porrasaskelmilla.

Minä saavuin takaisin rannalle ja nostin hänet vedestä. Minä otin hänet syliini, poikani, rakkaimpani, joka oli usein turhaan pyytänyt päästä syliini. Minä otin hänet nyt, mutta hän ei enää katsonut minua silmiin eikä huutanut: 'Äiti!'

Lapsi-jumalani oli tullut. Minä olin aina laiminlyönyt häntä. Olin aina häntä itkettänyt. Ja nyt alkoivat kaikki laiminlyöntini ahdistaa omaa sydäntäni, isku iskulta. Kun poikani oli ollut minun luonani, minä olin jättänyt hänet yksin. Olin kieltäytynyt ottamasta häntä mukaani. Ja nyt, kun hän on kuollut, hänen muistonsa seuraa minua milloinkaan minusta eroamatta.

Jumala yksin tietää, kuinka mieheni kärsi. Jos hän olisi minua rangaissut rikoksestani, niin olisi parempi meille kummallekin. Mutta hän osasi vain sanattomana kärsiä, hän ei osannut mitään sanoa.

Kun olin murheesta melkein mielipuoli, palasi Guru Thakur. Aikaisemmin oli hänen ja mieheni välinen suhde ollut poikien ystävyyssuhde. Nyt minun mieheni kunnioitti rajattomasti hänen pyhyyttänsä ja oppineisuuttansa. Hän tuskin rohkeni puhua ystävänsä läsnäollessa, niin kovin hän häntä arkaili ja kunnioitti.

Mieheni pyysi Guruansa koettamaan minua jollakin tavoin lohduttaa. Guru Thakur alkoi minulle lukea ja selittää pyhiä kirjoja. Mutta enpä luule niiden paljoakaan minuun tehonneen. Niiden koko arvo oli minulle siinä äänessä, joka niitä minulle luki. Jumala sallii ihmissydämen parhaimmin juoda jumalallista elämää ihmisäänen välityksellä. Hänellä ei ole käytettävänänsä mitään parempaa maljaa, ja hän itsekin nauttii jumalallista juomaansa samasta maljasta.

Mieheni Guruunsa kohdistama rakkaus ja kunnioitus täytti meidän talomme niinkuin suitsutus temppelin pyhän lippaan. Minä osoitin samaa harrasta kunnioitusta ja sain mieleeni rauhaa. Minä näin jumalani tuon Gurun hahmossa. Hänellä oli tapana saapua joka aamu aterioimaan luoksemme. Herätessäni minä kaikkein ensiksi ajattelin hänen ravintoansa ikäänkuin pyhää Jumalan lahjaa. Kun valmistin ruokalajeja hänen ateriaansa varten, niin sormeni ilosta lauloivat.

Nähdessään, kuinka minä palvoin hänen Guruansa, mieheni alkoi kunnioittaa minua vieläkin enemmän. Hän huomasi, kuinka kiihkeästi hänen Gurunsa tahtoi selittää minulle pyhiä kirjoja. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, ettei voinut milloinkaan toivoa Gurunsa kiinnittävän häneen minkäänlaista huomiota, koska oli typerä; mutta hänen vaimonsa korjasi asian.

Niin meni jälleen viisi vuotta, ja koko elämäni olisi kulunut siten, ellei jossakin pinnan alla olisi salaa tapahtunut varkaus. Minä en voinut sitä keksiä, mutta sen keksi minun sydämeni Jumala. Sitten tuli päivä, jolloin koko elämämme yht'äkkiä mullistui.

Oli keskikesän aamu. Minä olin palaamassa kotiin kylpemästä, vaatteeni olivat ihan märät. Minä kuljin erästä varjoisaa kujannetta, ja tien käänteessä, mango-puun alla, kohtasin Guru Thakurini. Hänellä oli pyyheliina olallansa ja hän toisteli joitakin sanskriittisäkeitä ollen kylpyyn menossa. Märissä vaatteissani, jotka takertuivat ruumiiseeni, minä häpesin kohdata hänet. Yritin päästä pujahtamaan nopeasti ohi hänen katsettansa välttäen. Hän huusi minua nimeltä.

Minä pysähdyin, painoin katseeni alas ja lysähdin itseeni. Hän kiinnitti katseensa minuun ja virkkoi: 'Kuinka ihmeen kaunis onkaan sinun ruumiisi!'

Koko lintujen maailma tuntui helkähtävän laulamaan lehvistössä pääni päällä. Kaikki tien varrella kasvavat pensaat näyttivät puhkeavan hehkuvaan kukkaan. Tuntui siltä, kuin taivas ja maa ja kaikki olisi muuttunut humalluttavan riemun pyörteeksi.

En tiedä, kuinka saavuin kotiin. Muistan vain syöksyneeni siihen huoneeseen, jossa me palvoimme Jumalaa. Mutta silmieni edessä karkelivat samat kultaiset valon välkkeet, jotka olivat värähdelleet näkyvissäni tuolla yksinäisellä polulla virralta palatessani.

Guru Thakur saapui sinäkin päivänä aterialle ja tiedusteli mieheltäni, minne minä olin lähtenyt. Hän etsi minua, mutta ei voinut minua mistään löytää.

Ah, maa ei ole minulle enää sama kuin ennen. Entinen päivänpaiste ei enää ole minun. Minä huusin Jumalaani tuskassani, mutta hän ei kääntänyt kasvojansa minun puoleeni.

En tiedä, miten päivä kului. Yöllä minun piti kohdata mieheni. Mutta yö on pimeä ja mykkä. Silloin minun mieheni henki ilmenee säteilevänä kuin tähdet hämärissä. Minä olin kuullut hänen pimeässä lausuvan ajatuksiansa ja olin hämmästynyt havaitessani, kuinka syvästi hän kykeni tajuamaan.

Toisinaan minä pääsin vasta myöhään illalla levolle, kun talousaskareet olivat estämässä. Mieheni odotti minua lattialla istuen, makuulle menemättä. Aloitimme silloin usein keskustelumme puhumalla jotakin Gurusta.

Tänä yönä minä tulin jälkeen puolenyön huoneeseeni ja löysin mieheni lattialta nukkumasta. Häntä häiritsemättä minä paneuduin lattialle hänen jalkojensa eteen, kasvot hänen puoleensa käännettyinä. Kerran hän nukkuessaan ojensi jalkaansa ja satutti minua rintaan. Se oli hänen viimeinen testamenttinsa.

Seuraavana aamuna, kun mieheni heräsi unestansa, minä jo istuin hänen vieressään. Ikkunasta näkyi tuuhean lehvistön yli aamun ensimmäinen kalpea kajaste yön päärmeessä. Oli niin varhainen, etteivät varikset olleet vielä alkaneet vaakkua.

Minä kumarsin ja kosketin otsallani mieheni jalkoja. Hän nousi istumaan, säikähtyneenä, ikäänkuin unennäöstä heräten, ja silmäili hämmästyneenä kasvojani. Minä sanoin:

'Olen tehnyt päätökseni. Minun täytyy jättää maailma. Minä en voi olla kauemmin sinun omasi. Minun täytyy lähteä sinun luotasi.'

Mieheni kenties luuli yhä uneksivansa. Hän ei virkkanut sanaakaan.

'Kuulehan mitä sanon!' rukoilin minä sanomattoman tuskan vallassa. 'Kuule minua ja ymmärrä! Sinun täytyy naida toinen vaimo. Minun täytyy sanoa hyvästi.'

Mieheni sanoi: 'Mitä merkitsee kaikki tämä hurja, hullu puhe? Kuka käskee sinua luopumaan maailmasta?'

Minä vastasin: 'Guru Thakurini.'

Mieheni näytti hämmentyneeltä. 'Guru Thakur!' huudahti hän. 'Milloin hän on antanut sinulle sen neuvon?'

'Aamulla', vastasin minä, 'eilen, kun kohtasin hänet virralta palatessani'.

Hänen äänensä hieman värähteli. Hän kääntyi, silmäili kasvojani ja kysyi minulta: 'Miksi hän sinulle antoi sellaisen käskyn?'

'En tiedä', vastasin minä. 'Kysy häneltä itseltänsä! Hän sanoo sen sinulle, jos voi.'

Mieheni sanoi: 'Maailmasta voi luopua, vaikka jääkin siinä elämään. Sinun ei tarvitse lähteä minun luotani. Minä puhun asiasta Gurulleni.'

'Sinun Gurusi', vastasin minä, 'kenties hyväksyy anomuksesi; mutta minun sydämeni ei milloinkaan siihen suostu. Minun täytyy lähteä sinun luotasi. Tästä lähtien ei maailmaa enää ole minulle olemassa.'

Mieheni vaikeni, ja me istuimme siinä pimeässä lattialla. Kun päivä oli valjennut, hän sanoi minulle: 'Menkäämme yhdessä hänen luoksensa.'

Minä laskin käteni ristiin ja sanoin: 'Minä en näe häntä enää milloinkaan.'

Hän katsoi minua kasvoihin. Minä painoin pääni alas. Hän ei virkkanut enempää. Minä tiesin, että hänen katseensa oli jotenkin tunkeutunut minun mieleeni ja tiesi mitä siellä tapahtui. Tässä minun maailmassani on ollut vain kaksi ihmistä, jotka ovat minua sydämestänsä rakastaneet -- minun poikani ja minun mieheni. Tämä rakkaus oli minun Jumalani, ja senvuoksi se ei voinut sietää mitään vääryyttä. Toinen heistä jätti minut, ja minä itse jätin toisen. Nyt minun täytyy saada totuus, totuus yksinänsä.

Hän kosketti permantoa jalkojeni edessä, nousi, kumarsi ja lähti.

NäKö

I

Erittäin nuorena aviovaimona minä synnytin kuolleen lapsen ja olin itse kuolemaisillani. Minä toivuin vain vähitellen, ja näköni heikontui heikontumistaan.

Mieheni opiskeli siihen aikaan lääketiedettä. Hän oli hieman mielissäänkin, kun sai minua parantaessaan todistaa lääkeopillisia tietojansa. Hän siis alkoi itse hoitaa silmiäni.

Minun vanhempi veljeni valmistautui silloin lainopillista tutkintoansa suorittamaan. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme ja säikähti kovin nähdessään, missä tilassa minä olin.

"Mitä teetkään?" sanoi hän miehelleni. "Sinähän tärvelet Kumon silmät. Sinun pitäisi heti kysyä neuvoa lääkäriltä."

Mieheni virkkoi ärtyisesti: "Miksi? Mitä voi hyvä tohtori tehdä enemmän kuin minä? Tapaus on ihan yksinkertainen, ja kaikki lääkkeet ovat yleisesti tunnetut."

Dada vastasi pilkallisesti: "Näyttää siltä, kuin luulisit, ettei sinun ja oman lääkeopillisen tiedekuntasi professorin välillä ole vähääkään eroa."

Mieheni vastasi kiukustuneena: "Jos sinä satut joutumaan naimisiin ja syntyy riitaa vaimosi omaisuudesta, et suinkaan ota vastaan minun neuvojani lakiasioissa. Miksi siis tulet minua neuvomaan lääkeopissa?"

Heidän siinä kiistellessään minä sanoin itselleni, että kahden kuninkaan sotaan lähtiessä nurmirukka aina joutuu eniten kärsimään. Nyt oli kiista käynnissä noiden kahden kesken, ja minä sain kestää iskun.

Minustakin tuntui kohtuuttomalta, että omaiseni minut kerran naitettuansa vielä asiaan sekaantuivat. Koskihan minun iloni ja murheeni miestäni eikä heitä.

Siitä päivästä lähtien oli mieheni ja veljeni välinen suhde tuon silmiäni koskevan mitättömän seikan vuoksi jännittynyt.

Eräänä iltapuolena, mieheni ollessa poissa kotoa, veljeni hämmästyksekseni toi lääkärin minua näkemään. Lääkäri tarkasti silmäni erittäin huolellisesti ja näytti kovin vakavalta. Hän sanoi, että enempi laiminlyöminen olisi vaarallista. Hän kirjoitti määräyksen, ja veljeni lähetti kohta lääkettä noutamaan. Vieraan tohtorin mentyä minä rukoilin veljeäni olemaan asiaan sekaantumatta. Minä olin varma siitä, että lääkärin salaisista käynneistä koituisi pelkkää onnettomuutta.

Minua itseäni hämmästytti, että sain kerätyksi kyllin paljon rohkeutta sanoakseni tuon veljelleni. Olin näet ennen aina häntä pelännyt. Olen varma siitä, että veljenikin hämmästyi minun uskaliaisuuttani. Hän oli vähän aikaa vaiti ja virkkoi sitten: "Olkoon menneeksi, Kumo. Minä en enää kutsu tohtoria. Mutta kun lääkkeet tulevat, niin sinun pitää ne nauttia."

Sitten veljeni lähti. Lääkkeet saapuivat apteekista. Minä otin ne -- pullot, jauheet, määräykset ja kaikki -- ja viskasin ne kaivoon!

Veljeni sekaantuminen asioihin oli ärsyttänyt miestäni, ja hän alkoi nyt käsitellä silmiäni entistä uutterammin. Hän koetteli kaikenlaisia lääkkeitä. Minä asetin silmilleni siteen niinkuin hän käski, käytin hänen määräämiänsä värillisiä silmälaseja, nautin hänen rohtojansa ja kaikkia hänen jauheitansa. Joinpa kalanmaksaöljyäkin, vaikka se ei tahtonut ottaa kurkustani luisuakseen.

Sairaaloista tullessaan hän joka kerta huolestuneena tiedusteli, kuinka voin, ja minä vastasin: "Paljon paremmin." Minun kykyni pettää itseäni muuttui tosiaankin nerokkaaksi. Huomatessani, että silmäni vuotivat vettä entistä enemmän, minä lohduttauduin ajattelemalla, että oli hyvä vapautua suuresta huonojen nesteiden määrästä, ja kun silmieni vesivirrat sitten vähenivät, niin minä ylpeilin mieheni taitavuudesta.

Muutamien aikojen kuluttua tuska kuitenkin kävi sietämättömäksi. Näköni himmeni, ja päätäni särki alinomaa päivin öin. Minä huomasin mieheni käyvän levottomaksi. Hänen käytöksestänsä minä oivalsin, että hän etsi jotakin tekosyytä kutsuakseen lääkärin. Niinpä viittasinkin siihen suuntaan, että voisimme jonkun kutsua.

Ilmeistä oli, että hän tunsi suurta helpotusta. Jo samana päivänä hän kutsui englantilaisen lääkärin. En tiedä, mitä he keskenään juttelivat, mutta minä arvasin, että Sahib oli puhunut miehelleni erittäin tuimasti.

Lääkärin lähdettyä hän oli vähän aikaa vaiti. Minä otin hänen kätensä omiini ja sanoin: "Millainen sivistymätön mies tuo olikaan! Miksi et kutsunut intialaista lääkäriä? Olisi ollut paljoa parempi. Luuletko, että tuo mies osaa käsitellä silmiäni paremmin kuin sinä?"

Mieheni oli hetkisen ihan vaiti. Sitten hän virkkoi murtunein äänin: "Kumo, silmäsi täytyy leikata."

Minä olin suuttuvinani siitä, että hän oli asiaa niin kauan minulta salannut.

"Sinä olet sen tietänyt kaiken aikaa", sanoi hän, "etkä ole minulle mitään virkkanut! Luuletko minua sellaiseksi pienokaiseksi, etten leikkausta siedä?"

Sen kuultuansa hän jälleen tuli hyvälle tuulelle. "Kovin harvat ovat ne miehet", virkkoi hän, "jotka ovat kyllin urhoolliset säikähtämättä odottaakseen leikkausta".

Minä nauroin hänelle: "Niin on laita. Miehet ovat urhoollisia ainoastaan vaimojensa nähden!"

Hän silmäili minua vakavasti ja virkkoi: "Olet ihan oikeassa. Me miehet olemme kauhean turhamaisia."

Minä karkoitin nauraen hänen vakavuutensa: "Oletko varma siitä, että te voitatte meidät naiset turhamaisuudessakin?"

Veljeni tultua minä vein hänet syrjemmälle: "Kuulehan, Dada, sinun lääkärisi määräämä hoitotapa olisi epäilemättä ollut sanomattoman hyvä, mutta onnettomuudeksi minä erehdyin käyttämään juomaa ulkonaisesti. Ja siitä päivästä lähtien, jolloin tuon erehdyksen tein, silmäni ovat huonontumistaan huonontuneet. Nyt on leikkaus välttämätön."

Veljeni sanoi minulle: "Sinä olit miehesi hoidossa, ja siitä syystä minä en enää käynyt sinua katsomassa."

"Ei", vastasin minä. "Minä hoidin itseäni tosiaankin sinun tohtorisi ohjeiden mukaisesti."

Kuinka naisen täytyykään valehdella! Äiteinä me valehtelemme rauhoittaaksemme lapsiamme, ja kun olemme puolisoita, niin kerromme valheita rauhoittaaksemme lapsiemme isää. Milloinkaan me emme vapaudu tuosta välttämättömyydestä.

Petokseni sai aikaan sen, että mieheni ja veljeni välinen suhde parani. Veljeni soimasi itseänsä siitä, että oli saanut minut salaamaan asian mieheltäni, ja mieheni katui sitä, ettei ollut heti alussa noudattanut veljeni neuvoa.

Vihdoin, molempien asiaan suostuttua, saapui englantilainen lääkäri ja toimitti leikkauksen käsitellen vasenta silmääni. Se oli kumminkin liian heikko kestääkseen ponnistusta, ja viimeinenkin värjyvä valonkajaste hävisi siitä. Sitten häipyi toinenkin silmä vähitellen pimeään.

Eräänä päivänä mieheni tuli vuoteeni viereen. "Minä en kehtaa sitä enää salata sinulta, Kumo", sanoi hän, "sinun silmäsi olen minä tärvellyt".

Minä tunsin, että hänen äänensä tukehtui kyyneliin, otin hänen oikean kätensä molempiin käsiini ja sanoin: "Mitä puhutkaan! Sinä olet menetellyt ihan oikein. Sinä olet käsitellyt vain sitä, mikä nimenomaisesti sinulle kuuluu. Ajattelehan, jos joku vieras lääkäri olisi vienyt minulta näön. Mitä lohdutusta minulla silloin olisi ollut? Nyt sitävastoin minä voin tuntea, että on paras niinkuin on tapahtunut, ja suurena lohtunani on se tieto, että olen kadottanut silmieni valon sinun käsissäsi. Kun Jumalaa palvelevalta Ramtshandralta puuttui yksi lootuskukka, hän tarjosi molemmat silmänsä tuon puuttuvan lootuksen asemesta. Minä olen antanut silmäni Jumalalleni. Kun tästä lähtien näet jotakin, mikä sinua ilahduttaa, niin sinun pitää se minulle kuvailla, ja minä käytän sanojasi ravintonani, sinun näkemisestäsi minulle jääneenä pyhänä lahjana."

Minä en tietenkään tarkoita, että sanoin kaiken tuon silloin ja siinä, sillä näistä asioista ei käy puhuminen hetken liikutuksen vallitessa. Mutta minä mietin näitä ja samanlaisia asioita pitkät päiväkaudet. Ja kun olin kovin masentunut, tai jos palvontani valo joskus himmeni ja minä surkuttelin kovaa kohtaloani, niin annoin mieleni toistella noita lausumia, toista toisensa jälkeen, niinkuin lapsonen toistelee hänelle kerrottua tarinaa. Siten minä jälleen pääsin hengittelemään rauhan ja rakkauden seesteisempää ilmaa.

Siinä keskustellessamme minä sanoin miehelleni kyllin paljon osoittaakseni mitä sydämessäni piili.

"Kumo", sanoi hän minulle, "typeryyteni aiheuttama onnettomuus ei ole enää mitenkään autettavissa. Mutta jotakin voin sentään tehdä. Minä voin aina pysytellä sinun luonasi ja koettaa korvata puuttuvaa näköäsi niin hyvin kuin osaan."

"Ei", vastasin minä, "se ei käy päinsä. Minä en vaadi sinua muuttamaan kotiasi sokean sairaalaksi. Yksi ainoa asia on tarpeen -- sinun on mentävä uudelleen naimisiin."

Yrittäessäni hänelle selittää, että se oli tarpeen, minun ääneni hieman petti. Minä yskin ja yritin salata liikutustani, mutta hän puhkesi puhumaan:

"Kumo, minä tiedän olevani houkkio ja kerskailija ja mitä hyvänsä, mutta sellainen konna minä en ole! Jos milloinkaan menen uudelleen naimisiin, niin vannon sinulle -- vannon sinulle kaikkein juhlallisimmin valoin kotijumalani Gopinathin nimessä -- että vihattavin kaikista synneistä, isänmurha, saa langeta minun päälaelleni!"

Ah, kunpa en olisi milloinkaan sallinut hänen vannoa tuota kamalaa valaa! Mutta kyynelet tukahduttivat minun ääneni, ja tuskin kestettävissä oleva riemuntunne esti minua mitään sanomasta. Minä kätkin sokeat kasvoni pieluksiin ja nyyhkytin nyyhkyttämistäni. Kun kyynelteni ensimmäinen tulva oli ohi, minä vedin hänen päänsä rinnalleni.

"Miksi", huudahdin minä, "miksi vannoitkaan sellaisen kamalan valan? Luuletko, että minä kehoitin sinua menemään uudelleen naimisiin oman halvan nautintosi vuoksi? Se ei ollut tarkoitukseni. Minä ajattelin itseäni, sillä hän voisi toimittaa ne palvelukset, jotka olivat minun asianani, kun minä olin näkevä."

"Palvelukset!" huudahti hän. "Palvelijat kelpaavat pitämään niistä huolta. Luuletko minua niin mielettömäksi, että otan talooni orjan ja pyydän häntä istumaan valtaistuimelle jumalattareni keralla?"

Lausuessaan sanan "jumalattareni" hän piteli kasvojani käsissään ja suuteli minua otsaan, kulmakarvojen väliin. Sinä tuokiona avautui jumalallisen viisauden kolmas silmä siihen kohtaan, mihin hän oli minua suudellut, ja minä tulin totisesti pyhitetyksi.

Minä ajattelin: "Hyvä niin. Minä en kykene enää häntä palvelemaan alemmassa taloushuolien maailmassa. Mutta minä kohoan korkeampaan olokehään. Minä tuon siunausta ylhäältä. Ei enää valheita! Ei enää pettelyitä! Minä karkoitan iäksi kaikki menneen elämäni pikkumaisuudet ja teeskentelyt!"

Sinä päivänä, koko sen päivän, minä tunsin mielessäni ankaraa ristiriitaa. Se riemuisa ajatus, että mieheni oli mahdoton mennä uudelleen naimisiin tuon juhlallisen valan vannottuansa, juurtui sydämeeni niin syvälle, etten kyennyt sitä tempaamaan sieltä pois. Mutta se uusi Jumalatar, joka oli löytänyt minusta valtaistuimensa, sanoi: "Voipa tulla aika, jolloin miehesi olisi hyvä rikkoa valansa ja mennä jälleen naimisiin." Mutta minussa oleva nainen lausui "Olkoonpa niin, mutta vala on sittenkin vala, ja siitä ei pääse." Minussa oleva jumaluus vastasi: "Sinulla ei kumminkaan ole mitään syytä siitä riemuita." Mutta minussa oleva nainen virkkoi: "Se, mitä sanot, on aivan oikein, mutta hän on sittenkin valansa vannonut." Ja sama juttu uudistui alinomaa. Vihdoin jumalatar synkistyi ja vaikeni, ja kaamea pelko kietoi minut pimeyteensä.

Katuva mieheni ei tahtonut sallia palvelijoiden suorittavan minun töitäni; hänen piti tehdä kaikki itse. Aluksi minä olin sanomattoman iloinen siitä, että olin pienimmissäkin seikoissa hänestä riippuvainen. Siten minä sain hänet pysymään luonani, ja haluni saada olla hänen seurassaan oli sokeutumiseni jälkeen käynyt kiihkeäksi. Sitä osaa hänen olemassaolossansa, jonka silmäni olivat menettäneet, minun toiset aistini anelivat itsellensä. Kun hän ei ollut luonani, minusta tuntui siltä, kuin olisin häilynyt ilmassa ja menettänyt kaiken yhteyden havaittaviin olioihin.

Entisinä aikoina, mieheni palatessa myöhään sairashuoneesta, minulla oli tapana avata ikkunani ja tähystellä. Tie oli yhdysside, joka liitti hänen maailmansa minun maailmaani. Nyt, kun olin sokeutumiseni vuoksi menettänyt tuon yhdyssiteen, koko ruumiini lähti häntä etsimään. Meitä yhdistävä silta oli luhistunut, ja nyt oli välillämme tuo ylipääsemätön juopa. Hänen lähtiessään luotani kuilu näytti ammottavan valtavana. Minä voin ainoastaan odottaa sitä hetkeä, jolloin hän jälleen saapuisi omalta rannaltansa minun puoleiselleni.

Sellainen kiihkeä kaipaus ja sellainen äärimmäinen riippuvaisuus ei kumminkaan voi olla hyväksi. Vaimo on varmaan riittävä taakka miehelle, ja tämän sokeuden siihen lisääminen merkitsi hänen elämänsä sietämättömäksi tekemistä. Minä lupasin pyhästi kärsiä yksinäni ja olla milloinkaan kietomatta miestäni kaikkialle ulottuvan pimeyteni laskoksiin.

Uskomattoman lyhyessä ajassa minä pääsin harjoituksen nojalla niin pitkälle, että voin suorittaa kaikki taloustoimet tunto-, kuulo- ja hajuaistiini varautuen. Huomasinpa pian, että osasin menetellä taitavamminkin kuin ennen. Näkö epäilemättä usein pikemmin häiritsee kuin auttaa meitä. Niinpä tapahtuikin, että kun harhailevat katseeni eivät enää kyenneet tekemään tehtäväänsä, kaikki muut aistini alkoivat kukin suorittaa suoritettavaansa rauhallisesti ja täsmällisesti.

Alinomaisen harjoituksen avulla hankittuani kokemusta minä en tahtonut enää sallia mieheni suorittaa puolestani mitään talousaskareita. Aluksi hän katkerasti valitti, että minä riistin häneltä hänen katumusharjoituksensa.

Se ei minua vakuuttanut. Mitä hän sanoikin, minä havaitsin joka tapauksessa, että hän tunsi nimenomaista helpotusta, kun nuo taloustoimet olivat ohi. Sokean vaimon alinomainen palveleminen ei voi missään tapauksessa täyttää miehen elämää.

II

Mieheni oli vihdoin lopettanut lääketieteelliset opintonsa. Hän siirtyi Kalkuttasta erääseen pieneen kaupunkiin harjoittamaan lääkärinammattia. Siellä maalla minä tunsin ilokseni, sokeudestani huolimatta, että olin päässyt takaisin Emoni helmaan. Minä olin lähtenyt kotiseudultani maalta Kalkuttaan, kun olin kahdeksan vuoden ikäinen. Siitä oli kulunut kymmenen vuotta, ja kotikyläni muisto oli ehtinyt himmentyä. Niin kauan kuin näköni oli tärveltymätön, Kalkuttan vilkas elämä oli salannut näkyvistäni varhaisempien päivieni muiston. Mutta nyt, kun olin menettänyt näköni, minä ensimmäisen kerran oivalsin, että Kalkutta kiehtoi ainoastaan silmiä: se ei kyennyt täyttämään mieltä. Ja nyt, sokeuteni aikana, lapsuusaikani kuvat jälleen kirkastuivat, niinkuin tähdet illan taivaalla ilmaantuvat näkyviin toinen toisensa jälkeen.

Marraskuun alussa me lähdimme Kalkuttasta Harsingpuriin. Paikkakunta oli minulle tuntematon, mutta maaseudun tuoksut ja äänet syleilivät minua vanhoina tuttavina. Äsken kynnetyiltä vainioilta huokuva aamutuuli, kukkivan sinapin makea ja vieno tuoksu, etäältä helisevä paimenpojan huilu, vieläpä kuoppaista kylänraittia vierivien rattaiden rämykin täytti maailmani riemulla. Kulunut elämäni kaikkine häipymättömine tuoksuinensa ja sointuinensa ilmeni minulle eloisana nykyisyytenä, ja sokeat silmäni eivät voineet väittää minun olevan väärässä. Minä siirryin taaksepäin ja elin uudelleen lapsuusikäni. Yhtä vain puuttui: äitini ei ollut enää luonani.

Minä voin nähdä kotiseutuni suurine _piipul_-puinensa, jotka kasvoivat kylänlammen partaalla. Minä voin kuvailla mieleeni vanhan isoäitini istumassa maassa ohuine valtoimine hiussuortuvinensa lämmittelemässä selkäänsä auringonpaisteessa ja pyörittelemässä valmiiksi pieniä papupalleroita, joita kuivattuina käytettiin keitoksiin. Mutta miten olikaan, minä en voinut palauttaa mieleeni niitä lauluja, joita hän tapasi hyräillä heikoin ja vavahtelevin äänin. Iltasella, kun kuulin karjan ammuvan, minä melkein voin nähdä äitini kulkemassa ometoissa sytytetty lyhty kädessään. Tuoreen rehun tuoksu ja olkivalkean kitkerä savu tuntui sydämessäni asti. Ja etäällä kuuluivat soivan temppelin kellot, joita virralta tuleva tuulenhenki häilytti.

Kalkutta meluinensa ja jaarituksinensa saa sydämen turtumaan. Kaikki elämän kauniit velvollisuudet menettävät siellä raikkautensa ja viattomuutensa. Minä muistan, kuinka kerran eräs ystävättäreni tuli luokseni ja sanoi minulle: "Kumo, miksi et ole vihainen? Jos minun mieheni kohtelisi minua sillä tavalla, niin minä en enää milloinkaan häneen katsahtaisi."

Hän yritti saada minua suuttumaan siitä, että mieheni oli niin kauan viivytellyt lääkärin kutsumista.

"Minun sokeuteni", vastasin minä, "oli sinänsä riittävä onnettomuus. Miksi olisinkaan sitä pahentanut sallimalla syntyä mieheeni kohdistuvaa vihaa?"

Ystävättäreni pudisti halveksien päätänsä kuullessaan minun, tyttöletukan, niin vanhanaikaisesti haastelevan. Saman tunteen vallassa hän luotani poistuikin. Mutta mitä lienenkin silloin vastannut, tuollaiset sanat jättävät jälkeensä myrkyn, josta sielu ei milloinkaan täysin vapaudu, kun ne kerran on lausuttu.

On siis selvää, että Kalkutta loppumattomine jaarituksinensa saa sydämen turtumaan. Mutta kun sitten tulin takaisin maaseudulle, niin kaikki aikaisemmat toivoni ja uskoni, kaikki se, mitä olin lapsuudessa pitänyt totena, kävi jälleen raikkaaksi ja kirkkaaksi. Jumala tuli luokseni ja täytti sydämeni ja maailmani. Minä kumarsin häntä ja sanoin:

"On hyvä, että olet ottanut minun silmäni. Sinä olet minun kanssani."

Mutta minäpä sanoinkin enemmän kuin oli lupa sanoa. Oli julkeata sanoa: "Sinä olet minun kanssani." Me voimme sanoa vain: "Minun täytyy olla sinulle uskollinen." Silloinkin, kun ei jää mitään jäljelle, meidän tulee yhä elää.

III

Me vietimme yhdessä muutamia onnellisia kuukausia. Mieheni saavutti jonkinlaista mainetta lääkärinä, ja samalla hän ansaitsi rahaa.

Mutta r