Aikamme uros

Kirj.

M. Lermontov

Venäjän kielestä suomensi M. Wuori

Helsingissä, K. E. Holm'in kustannuksella, 1882.

SisäLlys:

Esipuhe

I. Beela II. Maksim Maksiimitsh.

Petshoorinin päiväkirja. Esipuhe I. Taman. II. Ruhtinatar Mary. III. Sallimaan uskoja.

ESIPUHE toiseen painokseen.

Jokaisessa kirjassa on esipuhe ensimäinen ja samalla viimeinen asia. Se on joko selityksenä teoksen tarkoituksesta tahi puhdistaumisena ja vastauksena arvosteluille. Mutta tavallisesti lukijat eivät välitä siveellisestä tarkoituksesta ja sanomalehtien hyökkäyksistä, ja senpä tähden he eivät esipuhetta lue. Ja paha on, että niin on; olletikin meillä! Yleisömme on vielä niin nuori ja yksinkertainen, ett'ei se ymmärrä tarua, ellei sen lopussa ole siveys-ohjetta. Se ei arvaa pilaa, eikä tunne ironiiaa; se on, suorastaan, huonosti kasvatettu. Se ei vielä tiedä, että kunnollisessa seurassa ja kunnollisessa kirjassa ilmeinen soimaus ei käy päinsä; että ajan sivistys on keksinyt paljoa terävämmän, melkein näkymättömän, mutta yhtä hyvin kuolettavan aseen, joka imarteen verhossa tuottaa väistämättömän ja varman iskun. Meidän yleisö on moukan vertainen, joka kuunneltuaan kahden, vihamieliseen hoviin kuuluvan, valtiomiehen puhetta, varmaan luulisi kummankin heistä pettävän oman hallituksensa keskinäisen, hartaimman ystävyyden eduksi.

Tämä kirja sai tuonaan kokea muutamien lukijoiden, jopa sanomalehtienkin onnetonta luottoisuutta sanojen kirjaimelliseen merkitykseen. Toiset närkästyivät kauheasti, eikä vain pilalla, että heille pannaan esimerkiksi sellainen siveetön mies, kuin "Aikamme uros"; toiset taas varsin hienosti huomauttivat, että tekijä on piirustanut oman ja tuttavainsa kuvat... Vanhaa ja kurjaa pilaa! Mutta, näköään, on Wenäjä niin luotu, että kaikki siinä uudistuu, paitsi tuhmuudet. Kaikkein lumoavin taikasatu meillä tuskin, pääsee ilman soimauksitta persoonallisesta loukkausyrityksestä.

Arvoisat herrat! "Aikamme Uros" on todellakin kuva, mutta ei yhden miehen; se on kuva muodostettu meidän sukupolvemme täydellisesti kehittyneistä paheista. Sanotte minulle taaskin, ett'ei ihminen voi olla niin ruma, mutta minä sanon teille, että jos te uskotte kaikkien traagillisten ja romantillisten pahantekijöiden olemisen mahdollisuutta, miksikä ette sitten usko Petshoorinin todenperäisyyttä? Jos te olette ihaelleet paljoa kauheampia ja rujompia kuvitelmia, niin miksikä tämä luonne, ollen myöskin kuvitelma, ei pääse teidän armoihinne? Eiköhän vain siksi, että siinä on enemmän totta, kuin te haluaisittekaan?

Sanotte, ett'ei siveellisyys tästä hyödy. Anteeksi! Kylliksi on jo ihmisiä makeisilla ruokittu, ja niistä on heidän vatsansa turmeltunut; tarpeen on katkerat lääkkeet, syövyttävät totuudet. Mutta älkää, yhtäkaikki, tästä luulko, että tämän kirjan tekijällä koskaan on ollut pöyhkeätä haavetta ruvetakseen ihmiskunnan paheiden ojentajaksi. Jumala hänet varjelkoon sellaisesta typeryydestä! Hänestä oli vain hauskaa piirtää aikuisensa mies, jommoisena hän hänet käsittää, ja, hänen ja teidän kovaksi onneksi, liian tiheässä on tavannut. Siinäkin on kylliksi, että tauti on osoitettu löytyvän, mutta kuinka se on parannettava -- sen vain Jumala tietää! --

I.

Beela.

Minä matkustin kyydillä Tiflisestä. Rattaitteni koko kuormana oli pieni remetti, joka oli puolillaan matkamuistelmia Gruusiasta. Suurin osa niitä on, teidän onneksenne, hävinnyt, mutta remettini muine kapineineen on, minun onnekseni, säilynyt eheänä.

Aurinko alkoi jo kätkeytyä lumiharjanteen taakse, kun olin saapunut Koishaurskin laaksoon. Kyyditsijäni, osetiini, kiiruhteli väsymättä hevosia ehtiäksemme yöksi nousta Koishaurskin vuorelle, ja veteli lauluja täyttä kurkkua. Mikä ihana paikka tuo laakso! Joka haaralla on luoksepääsemättömiä vuoria, punertavia kallioita, vihriän seinelijään kierteleminä ja vaahtera-ryhmien seppelöiminä, keltaisia, ouruveden uurtamia jyrkkäyksiä, ja tuolla ihan korkealla kultaisia lumi-hetuleita; alhaalla taas Aragva, syleillen toista, nimetöntä virtaa ja kuminalla syöksyen mustasta, usmaisesta rotkosta, luikertelee hopealankana ja kimaltelee, kuni käärmeen suomukset.

Saavuttuamme Koishaurskin vuoren juurelle, seisatuimme juomalan luo. Siinä parveili meluten noin pari kymmentä grusiinia ja vuorelaista; läheisyyteen oli karavaani kameleja asettunut yöksi. Minun oli palkkaaminen härkiä vetämään rattaitani tuolle kirotulle vuorelle, sillä oli jo syksy ja iljanne -- ja vuori oli noin kaksi virstaa pitkä.

Ei muu auttanut, kuin palkata kuusi härkää ja muutamia osetiineja. Yksi heistä heitti remettini hartioilleen ja muut kävivät auttamaan härkiä melkein yhteen huutoon.

Minun rattaitteni jäljessä veti neljä härkää toisia rattaita, kuin ei mitään, huolimatta siitä, että ne olivat kukkuraksi kuormitetut. Tämä seikka minua kummastutti. Niiden takana kävi omistaja, tupakoiden pienestä kabardiinilaisesta hopea-helaisesta piipusta. Hänen yllään oli upsierin takki ilman olkaimia ja päässä tsherkessiläinen hossakarvainen lakki. Hän näytti olevan noin viiden kymmenen vanha; hänen tummat kasvonsa osoittivat hänen jo kauan sitten tutustuneen Taka-Kaukaasian aurinkoon, ja ennen aikaansa harmentuneet viiksensä eivät vastanneet hänen lujaan käyntiinsä ja ravakkaasen muotoonsa. Minä astuin hänen luoksensa ja kumarsin; hän vastasi ääneti kumarrukseeni ja laski suuren savukiemuran.

-- Olemme, ehkä, matkakumppania?

Hän kumarsi, nytkin ääneti.

-- Te, varmaan, matkustatte Stavroopoliin?

-- Aivan niin... vieden ruumin tavaroita.

-- Sanokaapa, olkaa hyvä, minkä tähden teidän raskaita rattaita neljä härkää jouten vetää, mutta minun tyhjiä rattaitani kuus' elukkaa tuskin liikuttaa noiden osetiinien avulla?

Hän hymähti viekkaasti ja katsahti minuun tarkoittavasti.

-- Te ette varmaankaan ole olleet kauan Kaukaasiassa?

-- Vuoden ajan, vastasin minä. Hän hymähti toistamiseen.

-- Miten niin?

-- Niin vain; nuo aasialaiset ovat kauheita riiviöitä! Luuletteko heidän auttavan, kun huutavat? Piruhan heidät tietää, mitä he kiljuvat? Härät heitä kyllä ymmärtävät, sillä vaikka valjastaisitte kaksikymmentä, niin, jos he vain huutavat tavallaan, eivät härät hievahda paikaltaan... Kauheita konnia! Mut' minkäs heille saat? Kiskoa rahaa matkustajilta he kyllä rakastavat... Ovat turmelleet lurjukset! Saatte nähdä, vielä he teiltä juomarahaakin ottavat. Minä kyllä jo heidät tunnen; mua eivät petä!

-- Te kauan jo täällä palvelette?

-- Minä olin täällä jo palveluksessa Aleksei Petroovitshin [Jermoolov] aikana, vastasi hän, suoristaen ryhtiään. Kun hän tuli linjalle, olin minä ala-luutnanttina -- lisäsi hän -- ja hänen aikanansa sain kaksi arvoa retkistä vuorelaisia vastaan.

-- Ja nyt?

-- Nyt kuulun kolmanteen linjapataljoonaan. Entä te, rohkenenko kysyä?

Minä sanoin hänelle.

Keskustelu loppui siihen, ja me jatkoimme ääneti käyntiämme vieretysten. Vuoren huipulla kohtasimme lunta. Aurinko oli laskeutunut ja yö seurasi päivää välittömästi, niinkuin etelässä on tavallista, mutta lumen kajastuksen tähden voimme me helposti eroittaa tien, joka yhä vielä kävi nousuun, vaikka ei enää niin jyrkkään. Minä käskin panemaan remetin rattaille, vaihtamaan härät hevosiin ja katsahdin viimeisen kerran alas laaksoon; mutta paksu, rotkoista aaltoina turvannut sumu peitti sen täydellisesti, eikä yhtäkään ääntä sieltä enää kuulunut korviimme. Osetiinit ympäröivät minua hälisten ja vaativat juomarahaa, mutta alakatteini kiljasi heille niin äkäisesti, että he silmänräpäyksessä erkanivat. -- Onpas sitä kansa! sanoi hän: ei tiedä, mikä leipä on venäjäksi, mut osaapa: "upsieri, anna juomarahaa". Tataaritkin minusta ovat paremmat; he tok'eivät juo...

Kyytilään oli vielä virstan verta. Kaikkialla oli hiljaa, niin hiljaa, että itikan hyrinästä voi seurata sen lentoa. Vasemmalla hämärsi syvä rotko; sen takana ja edessämme kuvailiivat kelmeällä taivaan rannalla, jossa iltaruskon viimeinen loiste vielä oli säilynyt, vuorien tummansiniset huiput, täynnä halkeilemia ja lumikerroksien peittäminä. Tummalla taivaalla alkoi vilkkua tähtiä, ja, kummallista, minusta ne näyttivät olevan paljoa korkeammalla, kuin meillä pohjosessa. Molemmin puolin tietä törrötti paljaita, mustia kiviä, sieltä täältä pilkisti lumen alta pensaita, eikä ainoa kuiva lehtikään liikkunut; ja hauskaa oli kuulla keskellä tätä kuolon unta uupuneen kolmivaljakon korskumista ja venäläisen kellon epätasaista helinää.

Huomenna tulee mainio ilma! sanoin minä. Alakatteini ei vastannut sanaakaan, vaan osoitti minulle sormellaan itäistä vuorta, joka kohosi suoraan vastassamme.

-- Mitä se on? kysyin minä.

-- Gut-vuori.

-- No, niin mitä?

-- Katsokaa, kuinka tuo savuaa. Todellakin, Gut-vuori savusi; sen syrjillä kapueli keveitä pilvi-viiruja, ja huipulla lepäsi musta hattara, niin musta, että se tummalla taivaalla näytti pilkulta.

Me huomasimme jo kyytilän ja sitä ympäröivien sakljojen [savella laastettu, säleistä tehty rakennus] katot, ja edessämme välkähteli ystävällisiä tulia, kun kuhahti kostea, kylmä tuuli, rotkossa alkoi humista ja rupesi hienosti satamaan. Tuskin ennätin pukea ylleni burkan [lyhyt huopatakki], kun jo tulla tuprusi lunta. Minä katsoin kunnioituksella alakatteiniin.

-- Meidän on tähän yöpyminen, sanoi hän harmissaan; tuommoisessa pyryssä ei pääse vuorien yli. Mies, hoi! Onko ollut vyörykkeitä Krestoovajalla? kysyi hän kyyditsijältä.

-- Ei, herra, vastasi kyyditsijä -- osetiini: -- mutta riippumassa on paljon, paljon.

Vierashuoneen puutteesta kyytilässä määrättiin meille yö-sija savusakljaan. Minä pyysin matkakumppaniani juomaan lasin teetä kanssani, sillä muassani oli valettu teekannu -- ainoa lohdutukseni matkoillani Kaukaasiassa.

Saklja oli yhdeltä sivulta rakennettu kallioon; kolme liukasta, märkää astinta vei sen ovelle. Haparoiden menin sisään ja tölmäsin vasten lehmää (navettaa, näet, käytetään siellä etehisenä). Minä en tietänyt, minne kääntyisin: täällä määkyvät lampaat, tuolla murisee koira. Onneksi vilkahti syrjässä himmeä valo ja auttoi minua löytämään toisen, oven tapaisen, aukon. Siinä aukeni kyllin huvittavainen kuva; avara saklja, jonka katto nojautui kahteen savustuneesen patsaasen, oli täynnä väkeä. Keskellä räiski maahan hajotettu valkea, ja savu, jota tuuli katossa olevasta aukosta takasin survoi, levisi ympärinsä niin paksuna verhona, ett'en pitkään aikaan voinut selviytyä; tulen ääressä istui kaksi ämmää, joukko lapsia ja laiha grusiini, kaikki ryysyissä. Ei ollut muuta tehtävänä! me majauduimme valkean ääreen, sytytimme piiput, ja kohta alkoi teekannu iloisesti kiehua.

-- Kurjia ihmisiä! sanoin minä alakatteinille osoittaen isäntäväkeämme, joka katseli meitä ääneti jonkinmoisessa hämmästyksessä.

-- Mitä typerintä kansaa! vastasi hän. Uskotteko? He eivät osaa mitään, eivätkä kykene mihinkään sivistykseen! Yhtä kaikki meidän kabardiinit, tai tshetshensit, vaikka ovatkin rosvoja ja retkaleita, toki ovat rajupäitä; mutta eihän näillä ole haluakaan aseisin; kunnon tikaria ei näe yhdelläkään. Todellakin aika maitovalvattia. [Oset (osetin) merkitsee maitovalvattia myös.]

-- Olitteko kauankin Tshetsheniassa?

-- Minä oleskelin noin kymmenen vuotta linnoituksessa ruodun kanssa, Kivi-Kaalamon luona -- tiedättehän?

-- Olen siitä kuullut.

-- Niin, hyvä mies, kyllä saimme tarpeeksemme noista huimapäistä. Nykyään, Jumalan kiitos, on tok' rauhallisempi; mutta silloin ei tarvinnut mennä kuin sata askelta vallista, niin jo istui karvanen perkele väjyksissä, tai seisoppa suu auki, niin het' on paula kaulassa tai kuula niskassa. Aika poikia vain!...

-- Teillä, luulen, on ollut paljon seikkailuja? sanoin minä uteliaisuudesta kiihottuneena.

-- Kuinkas ei, onhan...

Tuossa hän alkoi nyppiä vasenta viistään, kumarsi päänsä ja mietistyi. Minun teki kauheasti mieleni houkutella häneltä joku juttu -- halu joka on omituinen kaikille matkustajille ja muistelmien kirjoittajille. Sillä välin tee oli valmistunut; minä otin remetistä kaksi matkalasia, täytin ja panin toisen hänen eteensä. Hän särppäsi ja sanoi ikäänkuin itsekseen: "niin, onhan!" Tämä antoi minulle suurempaa toivoa. Minä tiedän, että vanhat Kaukaasialaiset mielellään puhelevat ja kertovat, sillä siihen heillä harvoin on tilaisuutta: mikä seisoo noin viisi vuotta jossakin takalolla ruotuineen, eikä koko viiteen vuoteen kukaan hänelle sano: _terveeks'_ (sillä vältvääpeli lausuu: _terveyttä toivotan_). Ja puheen ainetta kyllä saa: ylt'ympäri on villiä, eriskummaista kansaa, joka päivä vaaroja, tapauksia sattuu kummallisia, ja siinä tulee paheksumaan, että meillä niin vähän muistoon kirjoitetaan.

-- Ettekö tahdo sekoittaa rommia? sanoin kumppanilleni: minulla on valkoista Tiflisestä; nyt on kylmä.

-- En, kiitoksia, minä en juo.

-- Miksi niin?

-- Niin vain. Olen itselleni vannonut. Ollessani vielä alaluutnanttina, kerran, näette, maistelimme yhdessä, ja yöllä tapahtui hätä-kutsu; hutikassa astuimme mekin rintamaan, mutta kyllä siitä saimmekin, kun Aleksei Petroovitsh kuuli. Herranen aika, kuinka hän vihastui! vähällä oli antaa oikeuteen. Niinpä niin: toisinaan eletään vuosi ketäkään näkemättä, ja jos sitten vielä käy ryypiskelemään -- niin hukka perii!

Tämän kuultuani kadotin melkein kaiken toivoni.

-- Ja otetaanpa tsherkessit, jatkoi hän: kun päihtyvät _busa'sta_ [laji olutta] häissä tai hautajaisissa, niin alapas jo iskeä. Kerran minä tuskin pääsin käpälämäkeen, ja olinpa silloin vielä antautuneen ruhtinaan luona vieraissa.

-- Kuinkas se tapahtui?

-- Silloin... (hän pisti piippuunsa, kiristi vyötään ja alkoi kertoa), silloin, nähkäätte, seisoin minä linnoituksessa Teerekin takana ruodun kanssa, -- siitä kohta tulee viisi vuotta. Kerran syksyllä saapui muonakuormasto, jota seurasi upsieri, nuori, noin viidenkolmatta mies. Hän tuli luokseni täysissä tamineissa ja ilmoitti olevansa määrätty jäämään minun luokseni linnoitukseen. Hän oli tuommoinen hyvin hoikka, kalpea, hänen yllään oli aivan uusi puku, jotta heti arvasin hänen ei kauan olleen Kaukaasiassa. "Te varmaan", kysyin häneltä, "olette siirretty Wenäjältä?" -- Aivan niin, herra alakatteini, vastasi hän. Minä otin häntä kädestä ja sanoin: "Varsin hauskaa; teidän tulee pikkuisen ikävä... mutta koetetaanhan elää toverina. Ja, olkaa hyvä, kutsukaa minua vain Maksim Maksiimitshiksi, ja -- mitä varten tuo täysi asu? tulkaa luokseni aina tavallisessa lakissa". Hänelle annettiin asunto ja hän majoittui linnoitukseen.

-- Ja mikä oli hänen nimensä? kysyin Maksim Maksiimitshilta.

-- Hänen nimensä oli... Gregorius Aleksandrovitsh Petshoorin. Hän oli kunnon poika, voin teille vakuuttaa; hiukan vain kummallinen. Esimerkiksi: sateessa tai pakkasessa oli hän koko päivän metsästämässä; kaikki paleltuivat ja väsyivät -- mutta hän ei vähääkään. Vaan kun joskus istui huoneessaan ja vähänkin uhosti, niin jo valittaa vilustuneensa, tai kun ikkunan luukku vain kolahti, niin jo hypähtää ja kalpenee; ja itse näin minä, kuinka hän ypö-yksin kävi metsä-si'an kimppuun; joskus taas ei häntä saa moneen tuntiin puhumaan sanaakaan, mutta annas kun milloin äityy kertomaan, niin vatsan halkasee naurusta. Niin, hyvin kummallinen, mut' mahtoi olla rikas mies, sillä jopa sillä oli kaikenlaisia kalliita kapineita!...

-- Ja asuitteko te kauankin yhdessä? kysyin minä taas.

-- Vuoden ajan. Niin, onhan vain merkillinen tuo vuosi; teki hän mulle monta kepposta, vaan suokoon ne Herra hälle anteeksi!... Onhan, näette, semmoisia ihmisiä, joille jo syntymästään on määrätty, että heille on tapahtuva kaikellaisia tavattomia asioita.

-- Tavattomia? huudahdin minä uteliaisuudella, lisäten hänelle teetä.

-- Kuulkaahan, minä teille tässä kerron. Kuuden virstan paikkeilla linnoituksesta asui eräs antautunut ruhtinas. Hänen poikansa, noin viidentoista vuotias nulikka, tavastui ajelemaan meille milloin minkin tähden. Ja kyllä me turmelimmekin hänet, Gregorius Aleksandrovitsh ja minä. Mut sepäs rajupää vasta oli ja kerkeä vaikka mihin, joko lakkia maasta nostamaan täydessä karussa, tai ampumaan. Se vain ei ollut hyvä, että hänellä oli kauhea himo rahaan. Kerran, piloillaan, lupasi hänelle Gregorius Aleksandrovitsh kultarahan, jos hän varastaisi paraimman vuohen isänsä laumasta, ja, älähän huoli, seuraavana yönä toi kun toikin sen sarvista. Mutta kun joskus pisti mieleemme häntä härsyttää, niin silmänsä oikein verta tihrusi, ja heti tikariin käsiksi. "Kuule, Asamat, et sinä kauan päätäsi kanna", sanoin minä hänelle: "pahoin sinun kallosi käypi".

-- Kerran tuli itse vanha ruhtinas kutsumaan meitä vanhimman tyttärensä häihin, ja me kun, näette, olimme kunakkia [tuttava, kumppani], niin ei käynyt kieltäminen, vaikka hän olikin tataarilainen. Niinpä sitten lähdimme. Aulassa [kaukaasialainen kylä] otti meitä vastaan joukko koiria kovalla haukunnalla. Naiset, joiden kasvot voimme nähdä, eivät olleet ensinkään kaunottaria. "Minulla oli paljo parempi ajatus tsherkessittäristä", sanoi mulle Gregorius Aleksandrovitsh. -- Vuottakaahan, vastasin minä naurahtaen. Mielessäni oli oma ajatukseni.

-- Ruhtinaan sakljaan oli jo keräytynyt paljo väkeä. Asiaattilaisilla, näet, on tapana kutsua häihin sekä Pekat että Paavot. Meidät otettiin vastaan kaikilla kunnian osoituksilla ja vietiin kunatskajaan [vierastupa]. Minä yhtä kaikki en unhoittanut tarkata, minne meidän hevosemme pantiin, näette, jos sattuisi jotakin tapahtumaan.

-- Mitenkä he häitä viettävät? kysyin alakatteinilta.

-- Hyvin tavallisesti. Aluksi molla [muhamettilainen pappi] lukee heille jotakin koraanista; sitten annetaan lahjoja nuorikoille ja kaikille heidän sukulaisillensa; syödään, juodaan busa'a, sitten alkaa dshigitovka [vikellys], jolloin joku likainen retkale rehentelee ja ilveilee kurjalla, ontuvalla luuskalla ja naurattaa arvoisaa seuraa; sitten, hämärässä, alkaa kunatskajassa, niinkuin meillä sanotaan, tanssijaiset. Köyhä ukko rahjus remputtaa kolme-kielistä... en muista, kuinka he nimittävät... no, onhan kuin meidän balalaikka. Tytöt ja pojat asettuvat kahteen riviin vastatusten, taputtavat kämmeniään ja laulavat. Silloin astuu keskelle tyttö ja mies, ja alkavat sanella toisilleen runoja laulamalla, miten sattuu, ja toiset säestävät kuorona. Petshoorin ja minä istuimme kunniapaikalla, ja siihen tuli hänen luoksensa isännän nuorin tytär, kuusitoista vuotias tyttö, ja lauloi hänelle... kuinka sanoisin?... ikäänkuin komplimentiksi.

-- Ettekö muista, mitä hän lauloi?

-- Kyllä; taisi olla näin: "soleat on meidän nuoret dshigitat [uljas vikeltäjä], viitat heill' on hopealla sirotut, mut nuori venäläinen upsieri soleampi heitä on, ja kaluunat on hällä kultaiset. Hän on kuin poppeli heidän keskellä, vaan meidän puistossa ei hän kasvaa, eikä kukkia saa". Petshoorin nousi, kumarsi hänelle, pani kätensä otsalleen ja sydämelleen, ja pyysi minua hänelle vastaamaan; minä osaan hyvin heidän kieltä, ja käänsin hänen vastauksensa.

-- Kun tyttö oli mennyt luotamme, kuiskasin minä Gregorius Aleksandrovitshille: noh, miltä näytti? -- Mainio! vastasi hän; mikä on hänen nimensä?

-- Hänen nimensä on Beela, vastasin minä.

-- Ja hän oli todellakin kaunis, pitkä ja hoikka; silmät, mustat kuin vuorikauriilla, oikein tunkivat sieluun. Petshoorin, miettiväisenä, ei laskenut häntä silmistään, ja hänkin pilkisteli usein kulmien alta Petshooriniin. Vaan ei Petshoorin ollut ainoa, joka ihaeli kaunista ruhtinatarta; huoneen nurkasta katseli häntä kaksi muutakin silmää, liikkumattomina ja tulisina. Minä aloin tutkistella ja tunsin vanhan tuttuni Kasbitshin. Hän, näette, ei ollut juuri antautunut, eikä antautumatonkaan. Epäilyjä oli hänestä paljo, vaikk'ei häntä oltu huomattu missään vehkeissä. Hän toi meille aina linnoitukseen lampaita kaupaksi, vaan ei koskaan hieronut kauppaa: minkä pyysi, maksa pois -- mut ei hän helpottanut, vaikka olisi tappanut. Kerrottiin hänestä, että hän mielellään kuljeskeli Kubaanin taakse abrekkien [kuolemaan henkensä vihkinyt] kanssa ja, totta puhuen, olikin hänellä oikea rosvon naama; hän oli pikkunen kasvultaan, kuiva ja hartiakas!... Mutta sepä vasta vikkelä, vikkelä kuin piru! Hänen beshmettinsä [päällysvaate] oli aina revitty ja paikattu, mutta pyssy hopeassa. Hänen hevostaan mainittiin koko Kaukaasiassa -- ja todella ei paremmasta puhettakaan. Eivätkä sissit häntä suotta kadehtineetkaan, ja koettivathan usein sitä varastaakin, vaan eipä onnistunut. Vieläkin on silmissäni tuo hevonen, musta kuin piki, jalat hoikat kuin rautalanka, eikä silmät ollenkaan huonommat Beelan silmiä; entäs voimaa sitten! aja vaikka 50 virstaa; ja harjoitettukin -- juoksi kuin koira isäntänsä jälessä! Eikä hän sitä koskaan sitonut. Semmoinen, näet, pirun hevonen!...

-- Sinä iltana oli Kasbitsh karmeampi kuin koskaan, ja minä huomasin, että hänellä oli beshmetin alla sotisopa. -- "Eipä hänellä suotta ole tuo sotisopa", ajattelin minä, "ihan varmaan on hänellä jotakin mielessä".

-- Sakljassa kävi helteiseksi, ja minä menin ulkoilmaan vilpoittelemaan. Yö jo laskeutui vuorille ja usma alkoi kuljeskella pitkin rotkoja.

-- Minun pisti mieleeni poiketa vajaan, jossa hevosemme seisoivat, katsomaan, oliko heillä rehua, ja eihän varovaisuus koskaan haittaa; minulla oli mainio hevonen, ja jo usea kabardiini siihen hempeästi pilkisteli sanoen: _jakshi the, tshek jakshi_ [hyvä on, oikein hyvä].

-- Astun tuosta pitkin aitaa, kun äkkiä kuulen ääniä; toisen heti tunsin; se oli Asamat lurjus, isäntämme poika; toinen puhui harvemmin ja hiljemmin. "Mitä he tuossa juttuavat", ajattelin minä: "eiköhän vain minun hevosestani?" Minä istahdin aidan viereen ja aloin kuunnella, kokien olla päästämättä yhtäkään sanaa huomaamatta. Toisinaan tukehduttivat sakljasta kuuluvain laulujen tohina ja äänien hälinä minua huvittavan puheen.

-- "Sinulla on mainio hevonen! puhui Asamat; olisinpa isäntä talossa ja mulla olisi kolmensadan tamman suuruinen tabuuni, niin antaisin puolet ratsustasi, Kasbitsh!"

-- Vai, Kasbitsh! -- ajattelin minä ja muistin sotisovan.

-- "Niin", vastasi Kasbitsh lyhyen äänettömyyden perästä: "koko Kabardista et semmoista löydä. Kerran -- se tapahtui Teerekin takana -- lähdin abrekkien kanssa ryöstämään venäläisten tabuuneja; onni meitä ei silloin suosinut ja me hajaannuimme kuka kunne. Jälessäni kiiti neljä kasakkaa; takanani kuulin gjaurien huudot ja edessäni oli tiheä metsä. Minä kyyristyin satulalle ja, antautuen Allahin huomaan, ensi kerran elämässäni loukkasin hepoani piiskan iskulla. Se puikki kuin lintu oksien välitse; terävät okaat repivät vaatteeni ja vaivaisjalavan kuivat vitsat pieksivät kasvojani. Heponi hyppi kantojen yli ja halkasi pensaat rinnallaan. Parempi olisi ollut jättää se metsän rinteesen ja juosta piiloon metsään, mutta minun oli sääli erota hevosestani -- ja siitä profetta palkitsikin minut. Muutamia kuulia vinkui pääni ylitse ja minä kuulin jo kuinka kasakat riensivät jäljissäni... Yht'äkkiä tuli eteeni syvä halkeama; ratsuni mietti kotvan -- ja hyppäsi. Sen takakaviot irtaantuivat vastaiselta äyräältä ja se riippui etujaloistaan. Minä heitin suitset ja lensin syvänteesen; tämä pelasti hevoiseni ja se hyppäsi ylös. Kasakat näkivät kaikki, vaan ei yksikään käynyt minua etsimään; varmaankin luulivat, että satutin itseni kuoliaksi, ja minä kuulin, mitenkä he syöstyivät hevostani pyytämään. Sydämeni veristyi; minä ryömin pitkin tiheää ruohoa syvänteessä, kun huomasin, että metsä päättyi; muutamia kasakkoja ajoi ulos tasangolle ja kas! suoraan heitä päin nelistää Karagjosini; kaikki lähtivät huutaen sitä kiinni ottamaan; kauan, kauan he sitä ajelivat, ja yksi varsinkin oli kaksi kertaa jo heittämäisillään sen kaulaan suopungin; minä värisin, suljin silmäni ja aloin rukoella. Muutaman silmänräpäyksen perästä katsoin ylös ja näen, kuinka Karagjosini lentää, heiluttaen häntäänsä, vapaana kuin tuuli ja gjaurit kaukana toinen toisensa jälessä vetjustavat kankaalla uuvutetuilla hevosillaan. Vallah! se on tosi, totinen tosi! Myöhään yöhön istuin minä syvänteessä. Ja uskotkos, Asamat? äkkiä kuulen pimeässä, että äyräällä juoksee hevonen, korskuu, hirnuu ja polkee kavioillaan maata; minä tunsin Karagjosini äänen, se oli hän, minun toverini!... Sen kovemmin emme ole eronneet."

-- Ja minä kuulin, kuinka hän taputteli kädellään ratsunsa sileätä kaulaa, antaen sille eri helliä nimityksiä.

-- "Olispa mulla tuhannen tamman suuruinen tabuuni, sanoi Asamat, niin antaisin sen kokonaan Karagjosistasi."

-- "Ehei, en tahdo", vastasi Kasbitsh välinpitämättömästi.

-- "Kuulepas, Kasbitsh", puhui mairitellen Asamat: -- sinä olet kunnon mies ja urhea dshigita: vaan minun isäni pelkää venäläisiä, eikä laske minua vuorille; anna minulle hevosesi ja minä teen, mitä vain tahdot; varastan sinulle isältäni paraimman luotipyssyn, tahi miekan, tahi mitä vain haluat -- ja hänen miekkansa on oikea kalpa: pane vain terä kättä vasten, niin tuo itse imeikse lihaan, ja tuommoinen sotisopa, kuin sulla, ei ole sinne päinkään.

Kasbitsh oli ääneti.

-- "Ensi kerran, kuin näin sinun hevosesi, jatkoi Asamat, kun se allasi kierteli ja hyppi pullistaen sieraimiaan, ja limsiöt murenina sinkoilivat sen kaviojen alta, tapahtui sielussani jotakin käsittämätöntä, ja siitä lähtien kaikki minua inhotti: isäni paraita ratsuja katselin halveksien, minua hävetti näyttäytyä niiden selässä ja tuska valtasi minut; surren istuin minä päivät pitkät kalliolla ja vähän väliä ilmaantui ajatuksiini sinun pikimusta heposi uhkeasti astuen ja sileä selkä suorana kuin nuoli; se katseli minua silmiin vilkkailla silmillään, ikäänkuin tahtoi se sanoa sanan. Minä kuolen, Kasbitsh, joll'et sitä minulle myy!" sanoi Asamat vapisevalla äänellä.

-- Minä kuulin, että hän rupesi itkemään; ja sanottava on, että Asamat oli mitä uppiniskaisin nulikka, eikä hänestä koskaan ennen oltu kyyneliä puserrettu, ei silloinkaan kuin oli nuorempi.

-- Vastaukseksi hänen kyynelilleen kuului jotakin naurun tapaista.

-- "Kuule, sanoi lujalla äänellä Asamat, sinä näet, että olen valmis vaikka mihin. Tahdotko, niin varastan sinulle sisareni. Hän tanssii, ja laulaa, ja neuloo kulta-koruja -- niin että ihme! Semmoista vaimoa ei ole ollut turkkilaisella padishahallakaan... Jos tahdot, niin odota minua ensi yönä rotkossa, missä virta juoksee; minä menen hänen kanssaan siitä sivuitse naapuri-aulaan -- ja hän on omasi. Eikös toki Beela maksa ratsuasi?"

-- Kauan, kauan oli Kasbitsh vaiti; viimein veti hän, vastauksen sijaan, puolikovaan vanhaa laulua:

Kaunotart' aulassa paljo on meillä, Silmät ne tähtinä paistavat heillä; Lempiä heitä -- kateellista on, Vaan vapaus paremp' uskalikon. Kullalla vaimoa neljä voi viedä, Vaan hepo virma ei hinnasta tiedä: Aron se kiitää kuin tuuliaispää, Eikä se petä, tai jäljelle jää.

[Pyydän lukijoilta anteeksi, että olen runoksi muuttanut Kasbitshin laulun, joka, tietysti, minulle kerrottiin suorasanaisena, mutta -- tottumus on toinen luonto. Kirj. muist.]

Turhaan rukoeli häntä Asamat myöntymään; itki, mairitteli ja vannoeli; vihdoin keskeytti hänet Kasbitsh kärsimättömästi:

-- "Mene matkaas', tuhma nulikka! Kaikkia vielä! Sinäkö minun hevosellani ratsastaisit. Kolmannella askelella se sinut maahan heittää, ja taitat itseltäsi niskasi kiveen."

-- "Minut!" huudahti Asamat vimmassa ja pojan tikarin säilä helähti sopisopaa vastaan. Voimakas käsi survasi hänet vasten aitaa, niin että aita huojahti. "Kohta leikki syntyy!" arvelin minä, juoksin talliin, suitsetin hevosemme ja vein ne takapihalle. Kahden minuutin kuluttua oli sakljassa jo kauhea melu. Asamat, näette, juoksi sinne revityssä beshmetissä ja sanoi, että Kasbitsh tahtoi hänet tappaa. Kaikki syöksyivät ulos, tarttuivat pyssyihinsä -- ja leikki alkoi! Kuului huutoa, hälinää ja laukauksia; mutta Kasbitsh oli jo ratsain ja kierteli joukon keskellä kadulla, huimien, kuin piru, miekalla. "Paha juttu -- humala vieraissa pidoissa", sanoin minä Gregorius Aleksandrovitshille, tarttuen hänen käteensä: "Eiköhän ole paras, mitä pikemmin lähteä tiehemme?"

-- Odotetaanhan, kuinka tämä loppuu.

-- No, varmaan huonosti loppuu; näillä asisattilaisilla käypi aina niin: kun päihtyvät busa'sta -- niin on heti verisauna valmis! -- Me nousimme hevosillemme ja nelistimme kotia.

-- Entä Kasbitsh? kysyin minä kärsimättömästi alakatteinilta.

-- Mitäs tuommoiselle tapahtuisi! vastasi hän juoden teensä loppuun -- puikki pois!

-- Ja haavoittumatta? kysyin minä.

-- Jumala hänen ties'! He ovat sitkeitä, roistot! Olenpa itse nähnyt muutamia; esimerkiksi: vaikk' on kokonaan peitsillä lävistetty, kuin seula, niin yhä vain viuhtoo miekalla. -- Kotvan vaiti oltuaan jatkoi alakatteini polkien jalkaansa maahan:

-- En koskaan anna yhtä itselleni anteeksi: piruko mun lie riivannut kertomaan Gregorius Aleksandrovitshille, hänen linnoitukseen tultua, mitä kuulin istuessani aidan vieressä; hän naurahti -- aika viekas kun oli -- mutta jotakin oli jo hänellä mielessään.

-- Mitä niin? kertokaa, olkaa hyvä.

-- Noh, olkoon menneeksi! kun kerta aloin, niin täytyyhän sitä jatkaa.

-- Neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen. Tavan mukaan poikkesi hän Gregorius Aleksandrovitshin luo, joka hänelle aina syötti makeisia. Minä olin siellä. Alettiin puhua hevosista, ja Petshoorin rupesi ylistämään Kasbitshin hevosta: sehän vasta, sanoo, on virkku, ja korea, kuin vuorikauris -- no, suoraan sanoen, moista ei maailmassa.

-- Nuoren tataarin silmyet alkoivat tuikkia, vaan Petshoorin ei ole huomaavinaankaan: minä aloin puhua muita, mut, älähän, hän heti kääntää puheen Kasbitshin hevoseen. Tätä juttua kesti joka kerta, kun tuli Asamat. Kolmen viikon kuluttua aloin huomata, että Asamat kalpenee ja riutuu, niinkuin käy rakkaudesta romaaneissa. Mitä kummia?...

-- Nähkäähän, minä vasta jäljestäpäin sain tietää koko tämän jutun. Gregorius Aleksandrovitsh kiihdytti hänet aivan mielettömäksi. Viimein, niin jo sanookin hänelle: "minä näen, Asamat, että tuo hevonen sinua kovin miellyttää, mut et sitä ole näkevä enemmän, kuin omaa niskaasikaan! Noh, sanopas, mitä antaisit sille, joka sen sulle lahjoittaisi?"

-- Mitä vain tahtoo, vastasi Asamat.

-- Siinä tapauksessa minä sen sinulle hankin, mutta ehdolla... vanno, että sen täytät...

-- Vannon... Vanno sinäkin!

-- Hyvä! Vannon, että saat hevosen, mutta siitä tulee sinun antaa minulle sisaresi Beela. Karagjosi on oleva hänen lunnaansa. Toivon, että kauppa on sinulle edullinen.

-- Asamat oli vaiti.

-- Et tahdo? No, kuinka haluat! Minä luulin, että sinä olet mies, vaan lapsipa sinä vielä oletkin; aikaista sinun on ratsastaa.

-- Asamat kiihtyi.

-- Entäs isäni? sanoi hän.

-- Eikös hän koskaan ole matkoilla?

-- Totta se.

-- Suostutko?

-- Suostun, kuiskasi Asamat, kalpeana, kuin kuolema. Milloinka?

-- Ensi kerran, kuin Kasbitsh tulee tänne; hän lupasi tuoda kymmenen lammasta; muusta minä kyllä pidän huolta. Katso vain, Asamat!

-- Niinpä sopivat asian... totta puhuen, huonon asian! Minä puhuin siitä jäljestä päin Petshoorinille, mutta hän vastasi minulle, että villi tsherkessitär on onnellinen saadessaan niin mieluisan miehen, kuin hän on, koska hän, heidän tapaansa, kuitenkin on Beelan mies, ja että Kasbitsh on roisto, jota tulee rangaista. Päättäkää itse, mitä siihen voin vastata?... Mutta siihen aikaan minä en tietänyt mitään heidän salaliitostaan. Niinpä tulikin kerran Kasbitsh kysymään, eikö tarvittu lampaita ja hunajaa; minä käskin hänen tuomaan seuraavana päivänä. "Asamat", sanoi Gregorius Aleksandrovitsh, "huomenna on Karagjosi minun käsissäni; jos tulevana yönä Beela ei ole täällä, niin et hevostakaan näe..."

-- Hyvä! sanoi Asamat ja ajoi aulaan. Iltasella Gregorius Aleksandrovitsh asestihe ja lähti ulos linnoituksesta: kuinka he suostuivat asian -- en tiedä, mutta yöllä molemmat palasivat, ja vartija näki, että Asamatin satulan poikitse lepäsi nainen, kädet ja jalat sidottuina, ja pää käärittynä huntuun.

-- Ja hevonen? kysyin alakatteinilta.

-- Heti paikalla. Seuraavana päivänä, varhain aamulla tuli Kasbitsh tuoden kaupaksi kymmenen lammasta; minä kestitsin hänet teellä, sillä, vaikka hän olikin rosvo, oli hän yhtä kaikki kunakkini.

-- Me rupesimme tarinoimaan kaikellaista... Äkkiä hypähti Kasbitsh ylös, hänen kasvonsa muuttuivat -- ja hän juoksi ikkunaan, mutta, pahaksi onneksi, antoi ikkuna takapihalle. -- "Mikä sinun on?" kysyin minä.

-- Hevoseni!... hevoseni! sanoi hän kokonaan vavisten.

Todellakin kuulin kavioiden kapsetta: -- varmaan tuli joku kasakka...

-- Ei! Urus jaman, jaman! [ryssä paha, paha] kirkui hän ja viskautui päistikkaa ulos, kuin villi pantteri. Kahdessa hyppäyksessä oli hän jo pihalla; linnoituksen portailla sulki vartija häneltä tien pyssyllä; hän loikkasi sen yli ja rupesi juoksemaan pitkin tietä.

Kaukana pöllähteli tomu -- siellä kiiti Asamat virmalla Karagjosilla; juoksussa otti Kasbitsh huotrasta pyssynsä ja laukasi. Kotvaksi jäi hän liikkumattomaksi, kunnes vakuuttihe ampuneensa sivuitse; sitten alkoi hän ruikuttaa, paiskasi pyssynsä kiveen, löi sen pirstoiksi, reutoihe maassa ja parkui, kuin lapsi... Hänen ympärilleen kokoontui siihen väkeä linnoituksesta, mutta hän ei huomannut ketään; minä käskin panemaan hänen viereensä rahat lampaista, mutta hän ei niihin koskenut, makasi vain kasvoillaan, kuin kuollut. Ja uskotteko, että hän siten makasi myöhään yöhön ja koko yönkin?... Vasta seuraavana aamuna tuli hän linnoitukseen ja alkoi pyytää, että hänelle ilmaistaisi ryöstäjä. Vartija, joka oli nähnyt Asamatin päästävän hevosen ja sillä kiitävän pois, ei katsonut salaamista välttämättömäksi. Kuullessaan tuon nimen, säkenöivät Kasbitshin silmät ja hän lähti aulaan, jossa asui Asamatin isä.

-- Mitäs isä?

-- Siinäpä solmu onkin, ett'ei häntä Kasbitsh tavannut. Hän oli lähtenyt jonnekin viikon päiviksi, ja tokkohan Asamatin olisi muuten onnistunutkaan ryöstää sisarensa.

-- Ja kun isä palasi, ei ollut tytärtä eikä poikaa. Asamat oli kyllä viekas oivaltamaan, että häneltä henki otettaisiin, jos kiinni joutuisi. Niinpä siitä saakka olikin kadoksissa: varmaan yhtyi hän johonkin abrekkijoukkoon ja heitti hurjan päänsä Terekin tai Kubaanin taakse; sepä sen tiekin!...

-- Tunnustan, että aika lailla tuli minunkin osakseni. Heti, saatuani tietää, että tsherkessitär oli Gregorius Aleksandrovitshin luona, pu'in minä ylleni olkaimet ja miekan ja menin hänen luokseen.

-- Hän makasi etuhuoneessa vuoteella, toinen käsi niskan alla, toisessa sammunut piippu; ovi toiseen huoneesen oli lukossa, eikä ovessa ollut avainta. Kaiken sen minä huomasin heti. Minä aloin rykiä ja koputtaa koroillani kynnykseen -- vaan hän ei ole kuulevinaan.

-- Herra vänrikki! sanoin minä mitä suinkin ankarasti -- ettekö näe, että tulin luoksenne.

-- Kas! hyvää päivää, Maksim Maksiimitsh! ettekö tahdo piippua? vastasi hän nousematta.

-- Anteeks', minä en ole Maksim Maksiimitsh, minä olen alakatteini.

-- Yhden tekevä. Ettekö tahdo teetä? Jospa tietäisitte, mikä huoli minua painaa?

-- Minä tiedän kaikki, sanoin minä lähestyneenä vuodetta.

-- Sitä parempi, minä en olekaan puhe-tuulella.

-- Herra vänrikki, te olette tehneet rikoksen, josta minäkin voin joutua vastaamaan...

-- Ja, joutavia! Mikäs hätänä? Pannaanhan, me kaikki puoliksi.

-- Pilat syrjään! Miekkanne, olkaa hyvä!

-- Mitkä, miekkani!...

-- Mitka toi miekan. Tehtyäni velvollisuuteni, istuin hänen viereensä vuoteelle ja sanoin: kuule, Gregorius Aleksandrovitsh, tunnusta, ett'ei ole hyvin.

-- Mikä ei ole hyvin?

-- Se, että ryöstit Beelan... Sepä vasta riiviö on, tuo Asamat!... No, tunnusta, sanoin hänelle.

-- Niin, kun hän minua miellyttää.

-- No, mitäs sitten siihen vastaat?... Minä jouduin hämille. Yhtä hyvin, kotvan vaiti-olon kuluttua, sanoin hänelle, että jos isä vaatii tytärtään, niin täytyy antaa.

-- Ei ensinkään täydy!

-- Mutta hän saapi tietää.

-- Miten hän saa tietää?

-- Minä jouduin taas hämille. -- "Kuulkaa Maksim Maksiimitsh!" sanoi Petshoorin kohoittainneena, "olettehan hyvä mies -- jos minä annan tyttärensä tuolle villille, niin hän hänet tappaa tai myöpi. Teko on tehty, ja mitäpä sitä nyt suotta turmellaan, jättäkää hänet minulle ja itsellenne miekkani..."

-- Näyttäkäähän hänet minulle, sanoin minä.

-- Hän on tuon oven takana; minun itsenikään ei ole onnistunut häntä nyt nähdä: hän istuu nurkassa, huntuunsa kääriytyneenä, ei puhu, eikä katso minuun ja on säikyksissään, kuin villi vuorikauris. Minä palkkasin juomalan emännän; hän osaa tataarien kieltä ja hän tulee tyttöä hoitamaan ja totuttamaan hänet ajatukseen, että hän on minun, sen tähden että hän ei ole oleva muiden, kuin minun -- lisäsi Petshoorin, lyöden nyrkkiään pöytään. -- Minä siihen myönnyin... sillä mitäs siihen osaa? Ihmisiä löytyy, joille välttämättä täytyy myönnyttää.

-- Mitenkä? kysyin Maksim Maksiimitshilta, saiko hän tosiaankin Beelan itseensä tottumaan, vai kuihtuiko hän orjuudessa koti-ikävästä?

-- Hyvänen aika! miksikä koti-ikävästä? Linnoitukseen näkyivät samat vuoret, kuin aulaankin -- eikä noiden villien muuta tarviskaan. Ja sitä paitsi lahjoitti Gregorius Aleksandrovitsh joka päivä hänelle jotakin; ensi päivinä hääti hän vaieten ja ylpeästi lahjat, jotka silloin joutuivat juomalan emännälle ja herättivät hänen kaunopuheliaisuuttaan. Oi, lahjat! mitäkö ei nainen tee kukitetusta tilkusta!... No, vaan tämä syrjään... Kauan reistasi Gregorius Aleksandrovitsh Beelan kanssa ja oppi sillä välin puhumaan tataaria, ja Beela alkoi ymmärtää meidän kieltä. Vähitellen tottui Beela häntä näkemään, katsoen alussa salaa, kulmien alta, mutta hän murehti yhä, lauloi puolikovaan laulujaan, niin että minäkin kävin murheiseksi kuullessani häntä läheisestä huoneesta. En koskaan unhoita yhtä kohtausta: minä kuljin ikkunan ohi ja katsoin sisään; Beela istui pankolla, pää rinnalla, ja hänen edessään seisoi Gregorius Aleksandrovitsh. "Kuule, keijuseni", sanoi hän, "tiedäthän, että, varhemmin tai myöhemmin, olet oleva minun -- miksikä minua vain kiusaat? Vai rakastatko jotakin, tshetshentsiä? Siinä tapauksessa heti päästän sinut kotiasi?" -- Hän vavahteli tuskin huomattavasti ja pudisti päätään. -- "Vai", jatkoi Gregorius Aleksandrovitsh, "oletko kokonaan vihoissasi minulle?" Hän huo'ahti. -- "Vai kieltääkö uskontosi sinua rakastamasta minua?" -- Hän kalpeni ja oli vaiti. -- "Usko minua, Allah on kaikilla kansakunnilla sama, ja jos hän sallii minun rakastaa sinua, miksikä hän kieltäisi sinua maksamasta minulle vastarakkautta?" -- Beela katsoi häntä terävästi kasvoihin, ikäänkuin hämmästyneenä tästä ajatuksesta; hänen silmissään kuvautui luottamattomuus ja halu vakuuttautumaan. Mitkä silmät! Ne oikein paistoivat, kuni kaksi kekälettä.

-- Kuule, armas, hyvä Beela! jatkoi Petshoorin, sinä näet, kuinka sinua rakastan; minä olen valmis kaikki antamaan, sinua huvittaakseni! minä tahdon, että sinä olisit onnellinen, ja jos sinä jälleen rupeat murehtimaan, niin minä kuolen. Sano olethan vast'edes iloisempi? -- Beela kävi miettiväiseksi eikä laskenut mustia silmiään Gregorius Aleksandrovitshista; sitten hän hymähti lempeästi ja nyykäytti päätään myöntymisen merkiksi. Gregorius Aleksandrovitsh tarttui hänen, käteensä ja rupesi suostuttamaan häntä suutelemaan; hän puolustelihe heikosti ja kertoi ainoastaan: "Olkaa hyvä, ei pidä, ei pidä". Gregorius Aleksandrovitsh alkoi kärttää, ja Beela rupesi vapisemaan ja itkemään. -- "Minä olen vangittusi", sanoi hän, "ja orjasi, tietysti -- voit minua pakoittaa" -- ja taas kyyneliä.

-- Gregorius Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa ja juoksi ulos toiseen huoneesen. Minä poikkesin hänen luokseen, hän käveli edes takasin yrmeänä, kädet ristissä. "Noh, veliseni?" sanoin minä hänelle. -- "Piruhan tuo on, vaan ei nainen!" vastasi hän: "mut annan teille kunnia-sanani, että hänet voitan..." Minä pudistin päätäni. "Veikkaatteko?" sanoi hän: "viikon perästä!" -- "Olkoon!" -- Me löimme kättä ja erosimme.

-- Seuraavana päivänä laittoi hän heti vasituisen Kisljariin ostoksille; tuotiin joukko erilaisia persialaisia kankaita; mikä niitä kaikkia voi luetellakaan.

-- Kuinka luulette, Maksim Maksiimitsh, sanoi hän minulle: -- kestääkö aasialainen kaunotar tuommoista patteriaa vasten? -- Te ette tunne tsherkessejä, vastasin minä; ne eivät ole ollenkaan samoja, kuin grusiinit tai Taka-Kaukaasian tataarit -- ei ollenkaan. Heillä on sääntönsä ja he ovat toisin kasvatetut. -- Gregorius Aleksandrovitsh hymyili ja alkoi viheltää marssia.

-- Minäpä olinkin oikeassa, sillä lahjat vaikuttivat vain puoleksi: Beela kävi ystävällisemmäksi ja luottosammaksi -- siinä kaikki, ja Gregorius Aleksandrovitsh ryhtyi jo viimeiseen keinoonsa. Eräänä aamuna käski hän satuloimaan hevosensa, pukeutui tsherkessiksi, asestihe ja meni sisään hänen luokseen. "Beela", sanoi hän, "sinä tiedät, kuinka minä sinua rakastan. Minä olin päättänyt ryöstää sinut, luullen, että sinä minuun rakastut, opittuasi tuntemaan minut, vaan minä erehdyin, siis -- hyvästi! Ole kaiken omaisuutena täydellisenä emäntänä, tai, jos tahdot, palaa isäsi luo -- sinä olet vapaa. Minä olen vikapää edessäsi ja minun täytyy itseäni rangaista. Hyvästi, minä lähden -- mutta minne, sitä en tiedä! Ehkä en tarvitse kauan hakea kuulaa tai miekan iskua; silloin muista minua ja anna minulle anteeksi." Hän kääntyi pois, ojensi Beelalle kätensä hyväisiksi, mutta tämä ei sitä ottanut, ja oli ääneti. Seisoen oven takana voin minä ainoastaan ra'osta huomata hänen kasvonsa, ja minun kävi sääli, sillä semmoinen kalman kalpeus peitti nuo armaat kasvot. Saamatta vastausta kävi Petshoorin muutaman askelen oveen päin; hän vapisi ja -- luulenpa melkein, että hän olisi ky'ennyt todellakin täyttämään sen, mitä pilalla puhui. Semmoinen oli mies, Jumala nähköön! Tuskin vain hän kosketti oveen, kun Beela hypähti, alkoi kallotella ja heittäytyi hänen kaulaansa. -- Uskotteko, että, seisoen oven takana, minäkin rupesin itkemään, se on, näette, enhän juuri itkemään, se oli vain -- tuhmuus!

Alakatteini vaikeni.

-- Niin, tunnustan, sanoi hän sitten, vedellen viiksiään: minun pisti vihakseni, ett'ei koskaan mikään nainen minua siten rakastanut.

-- Ja oliko heidän onnensa kestäväinen? kysyin minä.

-- Kyllä; Beela meille sanoi, että siitä päivästä, kuin hän näki Petshoorinin, hän oli usein hänestä uneksinut, ett'eikä yksikään mies ollut koskaan tehnyt häneen samallaista vaikutusta. -- Kyllä he olivat onnelliset!

-- Kuinka ikävätä! huudahdin ehdottomasti. Todellakin, minä odotin traagillista ratkaisua, ja samassa sitten noin äkki-arvaamatta petyin toiveissani! -- "Eikö tosiaan", jatkoin minä, "isä arvannut, että hän oli teillä linnoituksessa?"

-- Voipi, kentiesi, että hän sitä varoi. Muutamien päivien perästä saimme tietää, että ukko oli tapettu. Nähkää, kuinka se tapahtui...

Huomioni heräsi jälleen.

-- Sanottava on, että Kasbitsh luuli Asamatin muka isänsä suostumuksella varastaneen häneltä hevosen, ainakin minä niin oletan. Kerran odottikin hän tien varrella, noin kolme virstaa aulasta; ukko palasi, turhaan tytärtänsä etsittyään; hänen palvelijansa olivat jääneet jälkeen -- se oli hämärässä -- ja hän ajoi miettiväisenä käyntiä, kun äkkiä Kasbitsh pujahti pensaan takaa, kuin kissa, hyppäsi hänen taakseen hevosen selkään, heitti hänet maahan tikarin iskulla, tarttui suitsiin -- ja lähti tipo tiehensä; muutamat palvelijat näkivät kaiken sen mä'eltä ja kävivät häntä takaa ajamaan, vaan eivät saavuttaneet.

-- Hän korvasi ratsunsa häviön ja kosti, sanoin minä, tahtoen kuulla puhumakumppanini mielipidettä.

-- Tietysti oli hän, sanoi alakatteini, heidän mielestään aivan oikeassa.

Minua ihmetytti ehdottomasti venäläisten kyky mukautumaan niiden kansojen tapoihin, joiden keskellä he sattuvat asumaan. En tiedä, ansaitseeko tämä älyn ominaisuus moitetta vai kiitosta, mutta se todistaa sen uskomatonta taipuvaisuutta ja selvän, terveen ajatuksen tajuntaa, joko tuo antaa anteeksi paheen kaikkialla, missä se näkee sen välttämättömyyden, tahi sen poistamisen mahdottomuuden.

Sillä välin oli tee juotu; kauan sitten valjastetut hevoset köntistyivät lumessa; kuu vaalasti lännessä ja oli jo uppoamaisillaan mustiin hattaroihinsa, jotka riippuivat etäisillä huipuilla, kuin revityn uutimen repaleet. Vastoin matkakumppanini ennustusta ilma seijastui ja lupasi meille tyynen aamun; tähtien karkelot ihmeellisinä kuvailuksina kiersivät kaukaisella taivaan la'ella ja sammuivat toinen toisensa perään sen mukaan kuin idän vaalahka kuvastus valautui tumman siniselle kuvulle, valaisten portaittain vuorien jyrkät, neitsyeellisen lumen peittämät rinteet. Oikealla ja vasemmalla häämötti synkeitä, salamielisiä kuiluja, ja usmat, palloillen ja kiemurrellen, kuin käärmeet, ryömivät sinne pitkin läheisten kallioiden halkeimia, ikäänkuin tuntien ja kammoten päivän lähenemistä.

Taivaalla ja maan päällä oli kaikki hiljaista, kuin ihmisen sydämessä aamurukouksen hetkenä; toisinaan vain syöksähteli viileä tuuli idästä, kohotellen hevosten, härmän peittämiä harjoja. Me lähdimme matkalle; vaivalla veti viisi laihaa luuskaa rattaitamme suikertavalla tiellä Gut-vuorelle. Me astuelimme jalkasin takana, pannen kiviä pyörien alle, kun hevoset uupuivat; näytti, kun tie kävisi taivaasen, sillä, minkä silmällä voi nähdä, se yhä nousi ja hälveni vihdoin pilveen, joka vielä eilisestä lepäsi Gut-vuoren huipulla, kuin poutahaukka, odottaen saalista; lumi narskui jalkaimme alla; ilma kävi niin ohueksi, että oli vaikea hengittää: veri valui joka hetki päähäni, mutta jonkinmoinen virkistävä tunne levisi kaikkiin suoniini, ja minusta tuntui ikäänkuin hauskalta olla niin korkealla maasta -- lapsellinen tunne, empimättä, mutta, poistuen yhteisön valimesta ja lähestyen luontoa, käymme ehdottomastikin lapsiksi; sielu eroaa kaikesta, mikä siihen on vakaantunut, ja se muuttuu jälleen sellaiseksi, jollaisena se on joskus ollut ja jollaiseksi se varmaan joskus on tuleva. Se, joka, niinkuin minä, on sattunut kuljeskelemaan autioilla vuorilla ja kauan totuttamaan silmiänsä niiden kummallisiin muodostuksiin, ja ahnaasti nielemään niiden rotkoihin valettua, elävystyttävää ilmaa, se, tietysti, käsittää haluni esittämään, kertomaan ja kuvailemaan näitä lumoavia kuvia. Vihdoinpa saavuimme Gut-vuorelle, seisatuimme ja katsahdimme taaksemme; sen päällä riippui harmaa pilvi jonka kylmä huokuminen uhkasi läheistä myrskyä mutta idässä oli kaikki niin kirkasta ja kultaista että me, nimittäin minä ja alakatteini, sen kokonaan unhotimme... Niin, ja alakatteini: yksin kertaisissa sydämissä on luonnon kauneuden ja ylevyyden tunne voimallisempi, sata kertaa elävämpi kuin meissä, ihastuneissa kirjoittajissa.

-- Te olette, luullakseni, tottuneet näihin suurenmoisiin kuviin? sanoin minä hänelle.

-- Kyllä, ja kuulan vinkumiseen voi myös tottua, se on salaamaan sydämen omavaltaista sykkimistä.

-- Minä olen kuullut, päin vastoin, että toisille vanhoille sotilaille vieläpä on suloistakin tuo soitanto.

-- Tietysti, jos tahdotte, on se suloista; mutta vain sentähden, että sydän sykkii kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osoittaen itään: Mikä seutu!

Ja totta tosiaankin, tuskin missään olin sattunut vielä näkemään semmoista panoraamaa; alaalla oli Koishaurskin laakso, jota Aragva ja eräs toinen virta risteili, ikäänkuin kaksi hopealankaa; siellä lipueli sinertävä sumu paeten aamun lämpimiä säteitä läheisiin soliin: oikealle ja vasemmalle ojentuivat ristin rastin, lumikinosten ja pensaiden peittämät vuorien harjanteet, toinen toistaan korkeampina: etäällä oli samoja vuoria, mutta ei edes kahta samannäköistä kalliota -- ja kaikki nuo kinokset paistoivat purppuraisessa loistossa niin iloisesti, niin kirkkaasti, että mielestäni olisi siihen jäänyt iäksi asumaan; aurinko tuskin kurkisti tummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut silmä voi eroittaa raju-ilman pilvestä, mutta auringon yläpuolella oli verinen juova, johon kumppanini käänsi erinomaista huomiota. "Minä sanoin teille", huudahti hän, "että tänään tulee paha sää; täytyy kiiruhtaa, tahi muutoin se ehkä tapaa meidät Krestoovajalla. Alkakaa mennä! huusi hän kyyditsijöille".

Jarrun sijaan pantiin vitjoja pyörien alle, ett'eivät ne vierisi; hevoset otettiin suitsista ja alettiin laskeutua; oikealla oli kallio, vasemmalla semmoinen kuilu, että koko kylä osetiineja, jotka asuivat sen pohjalla, näytti pääskysen pesältä; minä vavahdin ajatellessani, että usein tässä, yösydännä, tätä tietä myöten, jossa kahdet rattaat eivät voi kulkea vieretysten, toinenkin postimies noin kymmenen kertaa vuodessa matkustaa, nousematta tärryttävistä ajoneuvoistaan. Toinen kyyditsijöistämme oli venäläinen, Jaroslaavilainen talonpoika, toinen osetiini. Osetiini talutti aisoissa vetäjää suitsista kaikella mahdollisella varanpidolla, ja oli ennalta päästänyt valjaista sivu-hevoset -- mutta välinpitämätön venäläisemme ei edes laskeutunut istuimeltaan! Kun minä häntä huomautin siitä, että hän edes voisi vaivata itseään remettini vuoksi, jonka jäljestä en ollenkaan halunnut kiivetä tuohon pohjattomuuteen, vastasi hän minulle: "Hyvä herra! Kyllä Jumala meidät perille viepi yhtä hyvin kuin heidätkin; emmehän me ole ensimmäisiä!" -- ja hän oli oikeassa; todellakin olisimme voineet olla perille tulemattakin, mutta tulimmehan yhtä kaikki. Ja jospa kaikki ihmiset harkitsisivat enemmän, niin vakuuttautuisivat elämän ei maksavan sitä, että siitä niin paljon huolitaan... Mutta, kentiesi, tahdotte tietää lopun Beelan historiasta? -- Ensiksikin, minä en kirjoita novellia, vaan matkamuistelmia, enkä siis voi antaa alakatteinin kertoa, ennenkuin hän todellakin alkoi. Senpätähden, odottakaa, tahi, jos tahdotte, kääntäkää muutama sivu, mutta minä siihen en kehoita, syystä että kulku Krestoovaja-vuoren yli (elikkä, niinkuin sitä kutsuu oppinut Gamba, le Mont S:t Cristophe) ansaitsee huomiotanne. Siis, me laskeuduimme Gut-vuorelta Tshertóva- (Pirun) laaksoon... Sepä romantillinen nimitys! Luoksepääsemättömien kallioiden välitse näkyy jo pahan hengen pesä -- eikö mitä: Tshertóva-laakson nimitys johtuu sanasta "tsherta" (viiva), eikä sanasta "tshert" (piru) -- sillä tässä kävi ennen Gruusian raja. Laakso oli lumi-nietosten täyttämä, jotka muistuttivat kyllin elävästi Saraatovia, Tambovia ja muita armaita paikkoja isänmaassa.

"Tuossa on Krestoovaja!" sanoi, ajettuamme Tshertóva-laaksoon, alakatteini, osoittaen kunnasta, lumikapalon peittämänä; sen huipulta häämötti kivinen risti, jonka ohitse kävi töin tuskin huomattava tie, jota kuljetaan ainoastaan silloin, kuin syrjätie on lumen salpaamana. Kyyditsijämme ilmoittivat, ett'ei vyörykkeitä vielä ollut ja, säästääksensä hevosia, veivät meitä ympäri. Käännöksessä tuli meitä vastaan noin viisikymmentä osetiinia; he tarjosivat meille palvelustaan ja, tarttuen pyöriin, alkoivat huutaen vetää ja kannattaa rattaitamme. Tosiaankin, tie oli vaarallinen; oikealla riippui päämme ylitse lumikasoja, jotka näyttivät odottavan ensi tuulen puuskaa repeytyäkseen rotkosta, kaita tie oli osaksi lumen peitossa, joka toisin paikoin vajosi jalkojemme alta, toisin paikoin muuttui jääksi auringon säteiden ja yöllisen pakkasen vaikutuksesta, niin että vaivalla itse pääsimme; hevoset kompastelivat; -- vasemmalla loisti syvä vinkalo, jossa vyöri virta, milloin piiloutuen jääkuoren alle, milloin vaahtoavana hyppien mustain kivien ylitse. Kahteen tuntiin tuskin ennätimme kiertää Krestoovaja-vuoren -- kaksi virstaa kahteen tuntiin! Sillä välin pilvet alenivat, heitteli rakeita ja lunta; tuuli, tunkeutuen rotkoihin, ulvoi ja vinkui kuni Solovei-Rasboinik [Satakieli-Rosvo, uros venäläisissä kansan runoissa], ja kohta peittyi kivinen risti sumuun, joka yhä paksumpina ja tiheämpinä aaltoina tulvasi idästä... Kesken puhetta, tästä rististä käy kummallinen, mutta yleinen taru, että sen muka olisi pystyttänyt keisari Pietari I kulkiessaan Kaukaasian poikki; mutta, ensiksikin, Pietari oli ainoastaan Dagestanissa, ja toiseksi oli ristiin kirjoitettu suurilla kirjaimilla sen olevan asetetun kenraali Jermoolovin käskystä, nimittäin v. 1824. Mutta, huolimatta päällekirjoituksesta, on taru niin juurtunut, että, todella, ei tiedä, mitä on uskottava, semminkin, kun emme ole tottuneet uskomaan päällekirjoituksia.

Meidän oli vielä laskeutuminen noin viisi virstaa pitkin jäätyneitä kallioita ja likaista lunta tullaksemme Koobin kyytilään. Hevoset uupuivat, meitä palelsi ja tuisku humisi kovemmin ja kovemmin, aivan kuin meillä kotona pohjosessa, vaan sen villit sävelet olivat surullisempia ja alakuloisempia. "Ja sinä, pakolainen", ajattelin minä, "sinä itket aavoja, ylenpaltisia arojasi! Siellä sinun on kyllä tilaa levittää kylmät siipesi, mutta täällä sinua tukehduttaa ja sinun on ahdas, kuni kotkan, joka kirkuen pyristelee rautahäkkinsä aitausta vasten."

-- Tämä on kurjaa! sanoi alakatteini: katsokaa, ympärillämme ei näy mitään muuta, kuin sumua ja lunta; tässä täytyy vain joka hetki pitää varalta, tai tuossa paikassa kaadutaan kuiluun tahi tartutaan ahdinkoon; ja tuolla alempana, luulen, Baidara niin vehkeilee, ett'ei sen yli päästä. Tämäpä Aasia vasta maata on! Eihän täällä voi luottaa ihmisiin eikä virtoihinkaan.

Kyyditsijät huutaen ja kirkuen pieksivät hevosia, jotka korskuivat ja tekivät vastarintaa, eivätkä tahtoneet millään mokomin hievahtaa paikaltaan, huolimatta piiskojen kaunopuheliaisuudesta. "Teidän arvonne", sanoi vihdoin toinen, "emmehän tänään kuitenkaan pääse Koobiin; ettekö käske kääntämään vasemmalle, kun se vielä on mahdollista? Nähkää, tuolla rinteellä haamottaa jotakin -- varmaankin sakljoja: sinne matkustavaiset aina pysähtyvät tuiskua pitämään: he sanovat vievänsä meitä sinne, jos annatte juomarahaa", lisäsi hän osoittaen osetiineja.

-- Tiedän, veliseni, tiedän sinuttakin! sanoi alakatteini. Aika riiviöitä! Ovathan valmiit juonittelemaan kiskoakseen juomarahaa.

-- Kuitenkin on myöntäminen, sanoin minä, että ilman heitä meidän ei olisi hyvin.

-- Kyllä niin, mutisi hän; -- mutta nepä ovat saattajia! vainuavathan, missä voi hyötyä, niinkuin ei ilman heitä tietä löydettäisi.

Me käännyimme vasemmalle ja niin ja näin saavuimme monien puuhien perästä viheliäiseen suojapaikkaan, jonka muodosti kaksi paaseista ja limsiöistä kokoonpantua sakljaa, joita ympäröi yhtäläinen aitaus. Ryysyinen isäntä-väkemme otti meitä ystävällisesti vastaan. Sittemmin kuulin, että hallitus heille maksaa ja heitä elättää ehdolla, että ottavat suojaan tuiskun selkään joutuneita matkustajia. -- Kaikki on parahaksi, sanoin minä, istuttuani tulen ääreen: -- nyt lopetatte minulle Beela historian; minä olen varma, ett'ei se siihen päättynyt.

-- Mitenkä te niin varma olette? vastasi minulle alakatteini, pilkistäen ja viekkaasti hymyillen.

-- Sillä se ei ole asiain mukaista; mikä alkoi tavattomasti, se on siten loppuvakin.

-- Oikeinhan arvasitte...

-- Sangen ilahuttavaa.

-- Hyvähän teidän on iloita, vaan minun on tosiaankin ikävä muistellessani. Hän oli mainio tyttö, tuo Beela. Minä totuin häneen viimein, kuin omaan tyttäreeni, ja hänkin rakasti minua. Sanottava on, ett'ei minulla ole perhettä; isästä ja äidistä en ole kahteentoista vuoteen mitään kuullut ja hankkia itselleni vaimoa en ennemmin arvannut -- ja niinpä nyt, nähkäätte, ei enään sovi. Ja minä olin tyytyväinen löydettyäni jonkun hemmoiteltavakseni. Hän meille lauloi ennen lauluja, tai tanssi lesginkkaa... Ja hänpä tanssia osasi! Olenhan nähnyt meidän herrasneitiä, kerran ollessani Moskovassa aateliskokouksessa, noin kaksikymmentä vuotta sitten -- mutta mitäs heistä! ei sinnepäinkään!... Gregorius Aleksandrovitsh koristeli hänet kuin nuken, hyväili ja hemmoitteli, ja hän kävikin luonamme niin kauniiksi, että ihme! Kasvoista ja käsistä lähti päivetys ja puna heloitti poskilla... Ja minkälainen hän oli, iloinen, ja aina minua ilveili, veitikka... Jumala hälle anteeksi antakoon!

-- Entä, kun hänelle ilmoititte isän kuolemasta?

-- Me sen häneltä kauan salasimme, kunnes hän tottui tilaansa; ja kun se hänelle sanottiin, niin hän itki kaksi päivää ja sitten unhotti.

-- Neljä kuukautta kului mitä suinkin hyvin. Taisin jo puhua, että Gregorius Aleksandrovitsh; rakasti kiihkeästi metsästystä; ennen hän oikein himosi metsään ajamaan metsä-sikoja ja metsä-vuohia, -- vaan silloin, hyvä jos meni linnoituksen vallin taakse. Kohta huomasin, kuitenkin, että hän alkoi käydä miettiväiseksi; hän käveli vain huoneessaan, kädet selän takana, ja sitten kerran, kenellekään sanomatta, lähti ampumaan -- koko aamun oli kadoksissa; siten tapahtui kerta, ja toinen, ja sitten yhä useammin ja useammin...

"Nyt ei ole hyvin", arvelin minä, "varmaankin on heidän välitsensä juossut musta kissa".

-- Eräänä aamuna poikkesin heidän asuntoonsa -- onhan kuni tuossa silmieni edessä: Beela istuu vuoteella, mustassa silkki-beshmetissä, kalpeana ja niin murheellisena, että minä säikähdin.

-- Missä on Petshoorin? kysyin minä.

-- Metsästämässä.

-- Tänäänkö hän läksi? -- Hän oli ääneti, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea lausua.

-- Ei, eilen jo, sanoi hän vihdoin, huo'ahtaen.

-- Eiköhän vain hänelle lie jotakin tapahtunut?

-- Eilen koko päivän minä miettimistäni mietin, vastasi hän itkien, ja keksin kaikenmoisia onnettomuuksia: kuvittelin milloin, että hänet oli haavoittanut villi metsä-sika, milloin, että hänet oli ryöstänyt vuorille tshetshentsi... Vaan nyt minusta jo näyttää, ett'ei hän minua rakasta.

-- Tosiaankin, armaani, pahempaa sinä et ole voinut keksiäkään!

-- Hän rupesi itkemään, kohotti sitten ylpeästi päätään, pyyhki kyynelensä ja jatkoi:

-- Joll'ei hän minua rakasta, niin kukas estää häntä minua kotiin lähettämästä? Minä en tahdo häntä rasittaa. Ja jos tätä kauan kestää, niin minä lähden itse pois; minä en ole hänen orjansa -- minä olen ruhtinaan tytär!...

-- Minä aloin häntä tyynnyttää. -- Kuule, Beela, eihän hän voi tässä ikäänsä istua, kuin naulattuna; hän on nuori ja rakastaa otuksia ajaa -- hän menee, ja tulee taas; ja jos sinä rupeat suremaan, niin hänet pikemmin kyllästytät.

-- Se on totta, se on totta, vastasi hän; minä rupean iloiseksi. -- Ja nauraa rehottaen otti hän tamburiininsa, alkoi laulaa, tanssia ja hyppiä minun ympärini; mutta ei tätäkään kauan kestänyt; hän vaipui taas vuoteelle ja peitti kasvonsa käsillään.

-- Mitä piti minun hänelle tehdä? Nähkäätte, minä en ollut koskaan seurustellut naisten kanssa. Minä mietin jos jotakin häntä lohduttaakseni, mutta en keksinyt mitään; kotvan aikaa olimme molemmat vaiti... Se oli mitä ikävin tila!...

-- "Tahdotko", sanoin minä hänelle viimein, "niin menemme vallille kävelemään, ilma on mainio!" -- Se oli Syyskuussa. Ja todellakin oli ihmeellinen, kirkas päivä, eikä kuuma; kaikki vuoret näkyivät, kuin lautasella. Me menimme ja kävelimme edes takaisin linnoituksen vallilla; vihdoin kävi hän istumaan nurmelle ja minä hänen viereensä. Minua tosiaankin naurattaa tätä muistellessani; sillä minä juoksin hänen jäljessään aivan kuin lapsentyttö.

-- Linnoituksemme seisoi korkealla paikalla, ja näky vallilta oli ihana. Toisella puolen laaja kenttä, muutamien balkkien [syvänne eli halkeama] uurtamana, päättyi metsään, joka ulottui aina vuorten harjanteisiin; siellä täällä kentällä savusi auloja ja käveli tabuuneja; toisella puolen juoksi pieni puro, ja siihen rajoittui pensaikko, peittäen limsiö-kunnaat, jotka yhdistyivät Kaukaasian pääjonoon. Me istuimme bastioonin kulmassa, joten voimme nähdä molemmat puolet. Äkkiä huomasin jonkun ajavan metsästä harmaalla hevosella. Hän tuli yhä lähemmäksi, seisattui viimein toiselle puolen puroa, sadan sylen päähän meistä, ja alkoi käännellä hevostaan, kuin vimmattu. Mitä kummia!... "Katsopas, Beela", sanoin minä, "sinulla on nuoret silmät; mikä dshigita tuo on ja ketä hän on tänne tullut huvittamaan?..."

-- Katsottuaan huudahti hän: "se on Kasbitsh!"

-- Vai se rosvo! pilkkaamaanko meitä hän on tänne tullut vai mitä? -- Tarkastettuani, tunsin todellakin Kasbitshin tumman naaman; hän oli repaleissa ja likainen, kuin ainakin. -- "Tuo on minun isäni hevonen", sanoi Beela, tarttuen käteeni: hän värisi, kuin lehti, ja hänen silmänsä kiiluivat. -- Vai niin! arvelin minä, eipä sinussakaan, käpyseni, rosvon veri nuku!

-- Käypä tänne, sanoin minä vartijalle; tutkistelehan pyssyäsi ja kellistä mulle tuo pukari -- saat hopea ruplan. -- "Kuten käskette, korkea arvonne; mutta hän ei seiso paikallaan..." -- Käske! sanoin minä, nauraen. -- "Hoi, pyhä veli!" huusi vartija, huiskuttaen hänelle kättään, "vuotahan vähäsen, äläkä tuossa pyöri kuin villikissa!" -- Kasbitsh seisahtuikin ja alkoi kuunnella: varmaan luuli, että hänen kanssaan käydään keskusteluihin -- kyllä kai!... Krenatierini tähtäsi... paksis!... sivutse! -- ruuti vain tupsahti sankissa, Kasbitsh survasi hevostaan ja se hyppäsi syrjään. Hän nousi jalustimille, kiljasi jotakin kielellään, uhkasi piiskalla -- ja oli tipposen tiessään.

-- Etkös sinä häpeä? sanoin minä vartijalle.

-- Hän lähti kuolemaan, teidän korkea-arvonne! vastasi tämä, semmoisiahan ovat, kirotut, ett'ei heitä kerralla tapa.

-- Neljännestunnin kuluttua palasi Petshoorin metsästämästä. Beela heittäytyi hänen kaulaansa, eikä valitusta, ei yhtäkään nuhdetta pitkästä poissa-olosta... Minäkin jo vihastuin Petshooriniin. -- "No, yht' hyvin"; sanoin minä, "vast'ikään, näet, oli tuossa puron takana Kasbitsh, ja me häntä ammuimme; kauanko pitää, ennenkuin tekin satutte hänen kanssaan yhteen? Nuo vuorelaiset ovat kostonhimoista kansaa, ja luuletteko, hänen ei aavistavan teidän osaksi auttaneen Asamattia? Minäpä lyön vetoa, että hän nyt tunsi Beelan ja, tiedän että vuosi sitten Beela häntä kovin miellytti -- itse hän minulle puhui -- ja jos hän olisi toivonut saavansa joltisetkin lunnaat, niin varmaan olisi kosinut"... -- Silloin Petshoorin mietistyi. - Niin, täytyy ruveta varovammaksi... Beela! tästä päivästä ei sinun tule enään käydä linnoituksen vallilla.

-- Iltasella pidin hänelle pitkät selitykset. Minua harmitti, että hän oli muuttunut tuota tyttöraiskaa kohtaan, ja paitsi sitä, että hän vietti puolet päiviä metsästämässä, kävi hänen käytöksensä kylmäksi. Harvoin hän häntä hyväili, ja tyttö aikoi huomattavasti kuihtua, hänen kasvuensa viruivat, hänen suuret silmänsä himmentyivät. Kun häneltä kysyttiin: mitä sinä huo'ahdat, Beela? oletko murheissasi? "En", vastasi hän. Haluatko jotakin? "En". Onko sinulla ikävä vanhempiasi? "Minulla ei ole vanhempia". Siten, toisinaan, koko päivään ei hänestä voinut nyhtää niitäkään muuta, kuin "niin" ja "ei".

-- Tästäpä aloinkin puhella Petshoorinille. "Kuulkaa, Maksim Maksiimitsh", vastasi hän, "minulla on onneton luonne. Kasvatusko minut semmoiseksi on tehnyt, vaiko Jumala luonut -- en tiedä; sen vain tiedän, että jos olen syynä muitten onnettomuuteen, niin en ole itsekään vähemmin onneton. Tämä on heille, tietysti, huono lohdutus -- mutta asian laita on kuitenkin niin. Ensi nuoruudessani, siitä hetkestä kuin lähdin vanhempieni holhoudesta, aloin rajusti nauttia kaikkia huveja, joita rahalla voi saada ja, tietysti, nuo huvit minua ilettivät. Sitten astuin suureen maailmaan, ja pian yhteisökin minua...kyllästytti; minä rakastuin vallas-kaunottariin, ja olin rakastettu, mutta heidän rakkautensa vain kiihdytti kuvitustani ja itserakkauttani, ja sydän jäi tyhjäksi... Minä aloin lukea, opiskella -- tieteet myöskin minua kyllästyttivät; minä näin, ett'ei kunnia eikä onni niistä vähääkään riippuneet, sillä onnellisimpia ihmisiä ovat sivistymättömät, ja kunnia on onni, jota saavuttaakseen tulee vain olla sukkela. Silloin minun tuli ikävä... Kohta minut siirrettiin Kaukaasiaan, ja tämä on elämäni kaikkein onnellisin aika. Minä toivoin ett'ei ikävä asu tshetshentsien kuulien alla, mutta -- turhaan; sillä kuukaudessa totuin jo niin niiden suhinaan ja kuoleman läheisyyteen, että, toden totta, vähemmin käänsin siihen huomiotani, kuin hyttysen hyrinään, ja minun tuli entistä ikävämpi, sillä minä kadotin melkein viimeisen toivoni. Kun näin Beelan luonani, kun ensi kertaa, pidellen häntä sylissäni, suutelin hänen mustia kiharoitansa, niin minä, hupsu, luulin, että hän oli sääliväisen salliman minulle lähettämä enkeli... Taaskin minä erehdyin: kesyttömän rakkaus ei ole paljoa parempi ylhäisen neidin rakkautta; edellisen tietämättömyys ja suorasydämisyys kyllästyttää samoin kuin jälkimäisen virnaileminen. Olkoon menneeksi, minä rakastan vielä Beelaa, minä olen hänelle kiitollinen muutamista kyllin suloisista hetkistä, minä annan elämäni hänen puolestansa -- mutta minun on ikävä hänen kanssaan... Olenko houkkio vai konna -- en tiedä, mutta totta on, että minäkin hyvin ansaitsen sääliä, kentiesi enemmän kuin hän; sillä minulla on maailman turmelema sielu, rauhaton mieli, kyllästymätön sydän; kaikki on minulle vähäistä; minä totun yhtä pian suruun, kuin nautintoon, ja elämäni käy päivä päivältä tyhjemmäksi; minulla on jäljellä yksi keino, se on matkustaa. Kun vain on mahdollista, niin minä lähden -- mutta en Eurooppaan, Jumala varjelkoon -- vaan Ameriikkaan, Araapiaan, Intiaan -- ehkä jossakin kuolen tielle! Ainakin olen varma, että se, yhdessä raju-ilmain ja huonojen teitten kanssa, on viimeinen lohdutus ett'en kohta voivu." -- Siten puhui hän kauan ja hänen sanansa uurtuivat muistiini, sillä ensi kerran kuulin moisia asioita viidenkolmatta vanhalta mieheltä ja, Jumala suokoon, viimeisen... Mitä kummaa! Sanokaapas, olkaa hyvä, pitkitti alakatteini kääntyen puoleeni, te, kun, luultavasti, kauan ja vielä äskettäin olette oleskelleet pääkaupungissa -- onkos koko sikäläinen nuoriso tosiaankin samallaista?

Minä vastasin, että löytyy paljo ihmisiä, jotka puhuvat samoin; että, varmaankin, on sellaisia, jotka sanovat toden; että, sitä paitsi, pensistyminen, kuten kuositkin, alettuaan yhteisön yläkerroksista, laskeutuu alempiin, jotka sen kuluttavat, ja että nykyään ne, joita enimmiten ja todellakin ikävä vaivaa, kokevat salata tätä onnettomuutta, kuin pahetta. -- Alakatteini ei käsittänyt näitä hienouksia, pudisti päätään ja hymähti viekkaasti.

-- Mutta kaiketi, luulen, ovat Ranskalaiset panneet alkuun kuosin ikävöidä?

-- Ei, Englantilaiset.

-- Katsoppas, vai niin!... vai niin; nehän aina ovat olleet kovimpia juoppoja!...

Ehdottomasti johtui mieleeni eräs Moskoovalainen neiti, joka väitti Byronin ei olleen mitään muuta, kuin juopon. Muutoin oli alakatteinin huomautus anteeksi annettavampi, sillä, pitäytyäkseen viinasta, koki hän tietysti vakuuttaa itseään, että kaikki onnettomuudet maailmassa johtuvat juoppoudesta.

Sillä välin jatkoi hän kertomustaan seuraavasti:

-- Kasbitsh ei näyttäytynyt enään. Mutta, en tiedä miksi en saanut päästäni ajatusta, ett'ei hän ilman aikojaan silloin tullut ja että hän jotakin pahaa juonittelee.

-- Kerran, nähkää, kehoitti Petshoorin minua lähtemään hänen kanssaan metsä-si'an ajoon, mutta minä emmin kauan, ja oliko minulle sitten metsäsika mikä ihme esine! Vaan hän vei kun veikin minut mukanaan. -- Otettuamme viisi kappaletta sotamiestä lähdimme me varhain aamusella. Kello kymmeneen tongimme me kaislikot ja metsän -- mutta otusta ei kuulu. "Hoi, emmekös lähde pois?" sanoin minä. "Mitäs tässä niskotellaan? Näkyyhän jo, että päivä sattui näin onneton!" Mutta, huolimatta helteestä ja väsymyksestä, Gregorius Aleksandrovitsh ei tahtonut palata ilman saalista... Semmoinenhan oli mies: mitä mieli -- se oli tehtävä; näkyi, että lapsena oli ollut mamman lellikkinä. Puolipäivän aikana löysimme vihdoin kirotun metsä-si'an -- paks', paks'! -- eikös mitä: katosi kaislikkoon... semmoinen oli onneton päivä!... Niinpä, hiukan huo'attuamme, lähdimme kotia...

-- Ääneti ajoimme me rinnan, suitset löyhässä, ja tulimme jo lähelle itse linnoitusta, niin että pensaikko sen vain kätki meiltä. Äkkiä kuului laukaus... Me katsoimme toisiimme ja sama epäilys koski kumpaankin... Päätä havin nelistimme laukausta kohti, ja näimme vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka osoittivat kedolle, ja siellä lentää suin päin ratsastaja pidellen jotakin valkoista satulalla. Gregorius Aleksandrovitsh uikahti aivan kuin tshetshentsi; pyssy huotrasta -- ja sinne; minä jäljessä.

-- Onneksi eivät hevosemme, onnistumattoman metsästyksen tähden, olleet uupuneet: ne ponnistivat, ikäänkuin päästäkseen satulan alta, ja joka silmän räpäys lähemmäksi ja lähemmäksi... Ja vihdoin tunsin minä Kasbitshin, vaan en voinut eroittaa, mitä hän piteli edessään. Minä ennätin silloin Petshoorinin ja huusin hänelle: se on Kasbitsh!... Hän katsahti minuun, nyykäytti päätään ja iski hevostaan vitsalla.

-- Vihdoinpa olimme hänestä vain pyssyn kanto-välillä. Uupunutko lie ollut Kasbitshin hevonen, vai huonompi meidän hevosia, mutta yhtäkaikki se, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, ei hevonen liikkunut eteenpäin. Luulen, että hän tällä hetkellä muisti Karagjosiaan.

-- Minä näin, että Petshoorin tähtäsi pyssyään karussa... "Älkää ampuko!" huusin minä hänelle: "säästäkää latinki, ilmankin hänet saavutamme". -- Yht'hyvin nuoriso! se tulistuu ijankaikkisesti sopimattomalla ajalla... Mutta laukaus pamahti ja kuula mursi hevosen takajalan; se teki kiihosta vielä noin kymmenen hyppäystä, kompastui ja lankesi polvilleen. Kasbitsh hyppäsi alas ja silloin näimme, että hän piteli käsissään huntuun käärittyä naista... Se oli Beela, Beela raukka! -- Kasbitsh huusi meille jotakin kielellään ja kohotti häntä vastaan tikarinsa... Ei ollut viipymistä: minä laukasin vuorooni, onnen kaupalla, ja varmaankin sattui kuula hänen olkaansa, sillä hän laski äkkiä kätensä alas. Kun savu oli hajonnut, makasi maassa haavoitettu hevonen ja sen vieressä Beela, ja Kasbitsh, heitettyään pyssynsä, kiipesi, kuin kissa, pensaikkoa myöten ylös kalliolle. Mieleni teki kaataa hänet sieltä -- mutta ei ollut valmista latinkia! Me hyppäsimme alas hevosiltamme ja syöksimme Beelan luo. Raukka! hän makasi liikkumattomana ja veri juoksi virtana haavasta... Jospa, tuo konna! olisi sydämeen iskenyt -- niin, kun kerran kuollakseen, olisi yhdellä haavaa kaikki lopettanut, mutta selkään... oikea rosvon isku! Hän oli tunnotonna. Me revimme hunnun ja sidoimme haavan mitä suinkin kireään. Turhaan suuteli Petshoorin hänen kylmiä huuliaan -- mikään ei voinut häntä toinnuttaa.

-- Petshoorin nousi hevosen selkään; minä nostin Beelan maasta ja panin joten kuten hänen satulalleen; hän kiersi kätensä hänen ympärinsä, ja me lähdimme takasin. Kotvasen vaiti-olon kuluttua sanoi Gregorius Aleksandrovitsh minulle: "kuulkaa, Maksim Maksiimitsh, täten emme saa häntä elävänä kotiin". -- "Se on totta", sanoin minä, ja me laskimme hevosemme täyttä karkua -- Linnoituksen portilla odotti meitä joukko väkeä. Varovasti kannoimme me haavoitetun Petshoorinin huoneesen ja lähetimme noutamaan lääkäriä. Hän tuli, vaikka olikin päissään, tarkasti haavan ja ilmoitti hänen ei elävän päivää enemmän; mutta hän erehtyi...

-- Paraniko hän? kysyin alakatteinilta, tarttuen hänen käteensä ja ehdottomasti ilostuen.

-- Ei, vastasi hän, mutta lääkäri erehtyi siinä että hän eli vielä kaksi päivää.

-- Kertokaahan "minulle"; millä tavalla Kasbitsh hänet ryösti?

-- Nähkäätte, huolimatta Petshoorinin kiellosta, oli Beela mennyt linnoituksesta ulos purolle. Oli hyvin kuuma; hän oli istunut kivelle ja laskenut jalkansa veteen. Silloin hiipi Kasbitsh -- yks'kaks' häneen kiinni, tukki hänen suunsa, kuljetti pensaikkoon, siellä hyppäsi hevoselleen ja pötki pakoon. Sillä välin oli Beela ehtinyt huutaa; vartijat juoksivat hätään, ampuivat, mutta ohitse, ja siihen paikkaan saavuimme mekin.

-- Miksikäs tahtoi Kasbitsh ryöstää häntä?

-- Hyvänen aika! ovathan tsherkessit tunnettua rosvo-kansaa. Mikä vain vetelehtii, sitä eivät voi olla puhaltamatta, mitä eivät tarvitsekaan, niin senkin varastavat... antakaapa sitten tuommoinen anteeksi! Ja sitä paitsi oli Beela häntä jo kauan miellyttänyt.

-- Ja Beela kuoli?

-- Kuoli; mutta pitkien vaivojen perästä, ja kyllä meilläkin oli hänestä aika lailla vaivaa. Kello kymmenen tienoissa iltasella hän tointui; me istuimme hänen vuoteensa vieressä. Heti kun hän oli au'aissut silmänsä, niin hän alkoi kutsua Petshoorinia. -- "Tässä minä olen, vieressäsi, dshjanetskani" (= käpyseni), vastasi hän, tarttuen hänen käteensä. -- Minä kuolen! sanoi Beela.

-- Me aloimme häntä lohduttaa, sanoen, että lääkäri lupasi välttämättä parantaa hänet. Hän pudisti päätään ja kääntyi seinään päin. Hän ei tahtonut kuolla!...

-- Yöllä rupesi hän hourailemaan; hänen päätään kuumotti ja toisinaan juoksi pitkin koko ruumista vilukaisen väreet. Hän puheli johdottomia puheita isästä ja veljestä, ja hänen teki mielensä vuorille, kotia... Sitten puhui hän myöskin Petshoorinista, antaen hänelle joukon helliä nimiä, ja soimasi häntä siitä, että hän oli lakannut rakastamasta dshjanetskaansa.

-- Petshoorin kuunteli häntä äänetönnä, pää käsille laskettana; mutta minä en huomannut koko ajalla yhtäkään kyyneltä hänen ripsissään; en tiedä, eikö hän todellakaan voinut itkeä, vai pidättikö hän itseään? Mitä minuun tulee, niin en ole nähnyt mitäkään surkeampaa.

-- Aamu-puoleen katosi hourailu. Tunnin ajan makasi hän liikkumatonna, kelmeänä ja niin heikkona, että tuskin saattoi huomata hänen hengittävän; sitten tuli hänen parempi olla, ja hän alkoi puhua, mutta, mistä, luulette?... Eihän tuommoinen ajatus voi syntyä muussa, kuin kuolevassa!... Alkoi surra sitä, ett'ei hän ollut kristitty, ett'ei hänen sielunsa toisessa maailmassa koskaan tapaa Gregorius Aleksandrovitshin sielua, ja että paraatiisissa toinen nainen on oleva hänen lemmittynsä. Minun pisti mieleeni ristiä hänet ennen kuolemaa, ja minä esittelin sen hänelle. Hän katseli minua päättämättömänä, eikä voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, mutta sitten vastasi kuolevansa siinä uskossa, jossa oli syntynytkin. Siten kului kokonainen päivä. Kuinka hän muuttui sinä päivänä! Kalpeat posket vajosivat; silmät kävivät hyvin suuriksi ja hänen huulensa hehkuivat; hän tunsi sisällisen kuumeen, aivan kuin olisi hänellä ollut rinnassa tulistettu rauta.

-- Tuli toinen yö; me emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet hänen vuoteensa luota. Hänellä oli kauheat vaivat, hän oihki, ja tuskin alkoi kipu lievetä, kun hän koki vakuuttaa Gregorius Aleksandrovitshille olevansa parempi, kehoitti häntä menemään levolle, suuteli hänen kättänsä, eikä laskenut sitä käsistään. Ennen aamua alkoi hän tuntea kuoleman ahdistusta, rupesi viskelemään itseään, tempasi pois siteen ja veri juoksi jälleen. Kun haava sidottiin, rauhoittui hän kotvaksi ja alkoi pyytää Petshoorinia häntä suutelemaan. Petshoorin kävi polvilleen vuoteen ääreen, kohotti hänen päätään päänalaiselta ja painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen. Beela kiersi kovasti vapisevat kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin tahtoi hän tässä suudelmassa antaa hänelle sielunsa... Ei, hän teki hyvin, jotta kuoli! Mitenkäs hänen olisi käynyt, jos Gregorius Aleksandrovitsh olisi hänet hylännyt? Ja se olisi tapahtunut varhemmin tai myöhemmin.

-- Puolet seuraavasta päivästä oli hän levollisena, äänetönnä ja kuuliaisena, vaikka lääkäri häntä kovin vaivasi hauteilla ja rohdoilla. -- Hyvänen aika! sanoin minä hänelle, sanoittehan te itse, että hän välttämättä kuolee; mitä sitten noin paljon yrittelette? -- On parempi, yhtä kaikki. Maksim Maksiimitsh, vastasi hän: jotta omatunto olisi levossa. -- Mokoma omatunto!

-- Jälestä puolenpäivän alkoi hän nääntyä janoon. Me aukasimme ikkunan, mutta pihalla oli kuumempi, kuin huoneessa, panimme jäätä vuoteen ympäri -- vaan ei mikään auttanut. Minä tiesin, että tuommoinen sietämätön jano on lopun lähenemisen merkki ja minä sanoin siitä Petshoorinille.

-- Vettä! vettä!... sanoi Beela käheällä äänellä, kohoittaituaan vuoteella.

-- Petshoorin kävi vaaleaksi, kuin palttina, otti lasin, täytti sen ja antoi hänelle. Minä peitin kasvoni käsilläni ja aloin lukea rukousta -- en muista mitä... Niin, hyvä mies, olenhan usein nähnyt ihmisiä kuolevan sairaaloissa ja tappelutantereella, mutta ei se ole samaa, ei ensinkään samaa!... Lisäksi tunnustan, että minua murhehdutti se, ett'ei hän kertaakaan ennen kuolemaansa muistellut minua, ja minä kyllä häntä rakastin, kuin isä... Ja, totta puhuen, olenkos minä mikään, että minua muisteltaisiin ennen kuolemaa?...

-- Tuskin oli hän juonut veden, kun hänen tuli helpompi olla, mutta kolmen minuutin perästä heitti hän henkensä. Me panimme kuvastimen hänen huulilleen -- se oli kirkas!...

Minä vein Petshoorinin ulos huoneesta ja me menimme linnoituksen vallille: kauan kävelimme me rinnan edes takasin, kädet selän takana ja sanaakaan virkkamatta. Hänen kasvonsa eivät kuvanneet niitäkään erinomaista, ja tämä minua harmitti; minä olisin, hänen sijassaan, kuollut suruun. Viimein kävi hän istumaan maahan, siimekseen, ja alkoi piirtää hiekkaan jotakin kepillään. Minä tahdoin, näette, enemmän säädyllisyydestä, häntä lohduttaa ja aloin puhella; hän kohotti päätään ja nauroi... Vilu karsi ihoani tästä naurusta... Minä lähdin teettämään arkkua.

-- Tunnustan, että puuhailin tätä osaksi ratokseni. Minulla oli pala termalaamia [kaukaasialaista kangasta]; sillä verhosin minä arkun ja koristin sen tsherkessiläisillä hopea-kalunneilla, joita Gregorius Aleksandrovitsh juuri Beelaa varten oli ostanut.

-- Varhain seuraavan päivän aamuna hautasimme me hänet linnoituksen taakse, puron luo, lähelle sitä paikkaa, missä hän oli istunut viimeisen kerran. Hänen hautansa ympärillä rehoittaa nyt valkeita akaasioita ja selja-pensaita. Minä tahdoin asettaa siihen ristin, mutta, näette, se ei käynyt... sillä, yhtä kaikki, hän ei ollut kristitty...

-- Entä Petshoorin? kysyin minä.

-- Petshoorin raukka huononi ja raihnasteli kauan; vaan sen koommin me emme koskaan puhelleet Beelasta. Minä näin, ett'ei se ollut hänelle mieluista, niin mitäpä siitä puhuisinkaan! -- Kolmen kuukauden kuluttua hänet määrättiin X-rykmenttiin ja hän lähti Gruusiaan. Siitä saakka emme ole tavanneet toisiamme... Niin, muistaakseni, taannoin minulle joku mainitsi, että hän olisi palannut Wenäjälle, mutta sotajoukon määräyksissä ei siitä ole näkynyt. -- Muutoinhan meidän miehelle sanomat myöhään saapuvat.

Sitten kävi hän pitämään pitkää esitelmää siitä, kuinka ei ole hauskaa saada uutisia vuotta myöhemmin -- luultavasti tukehduttaakseen surullisia muistoja.

Minä en häntä keskeyttänyt, vaan en kuunnellutkaan.

Tunnin kuluttua saatoimme jo matkustaakin. Tuisku asettui, taivas kirkastui ja me lähdimme matkaan. Tiellä johdin ehdottomasti taas puheeni Beelaan ja Petshooriniin.

-- Ettekö ole kuulleet, kuinka Kasbitshin kävi? kysyin minä.

-- Kasbitshin? En, todellakaan tiedä... Kuulin minä, että Shansuugien oikealla siivellä on eräs uskalikko, Kasbitsh, joka punaisessa beshmetissä ajelee käyntijalkaa hiljakseen meidän laukaustemme alla ja kumartelee hyvin kohteliaasti, kun kuula läheltä suhisee; vaan tuskinpa se lienee sama!...

Koobissa erosin minä Maksim Maksiimitshista. Minä ajoin posti-hevosilla, ja hän ei voinut, raskaan kuorman tähden, minua seurata. Me emme luulleet koskaan enään tapaavamme toisiamme, mutta tapasimme yhtä kaikki, ja jos tahdotte, niin minä siitä kerron, sillä se on koko historia... Myöntänette, kuitenkin, että Maksim Maksiimitsh on kunnioitusta ansaitseva mies?... Jos sen teette, niin olen täydellisesti palkittu, kentiesi, jo liiaksi pitkästä kertomuksestani.

II.

Maksim Maksiimitsh.

Erottuani Maksim Maksiimitshista, kuljin nopeaan Teerekin ja Darjalskin notkot, murkinoin Kasbekissa, join teetä Larsissa, ja riensin iltaseksi Vladikaukaasiaan. Vapautan teidät vuori-kertomuksista, -- ihastushuudahduksista, jotka eivät kuvaa mitään, olletikin niille, jotka siellä eivät ole käyneet, ja tilastollisista huomautuksista, joita varmaankaan ei kukaan käy lukemaan.

Minä pysähdyin ravintolaan, johon pysähtyvät kaikki matkustavaiset, ja jossa yhtä kaikki ei ole ketäkään, jota voisi käskeä paistamaan fasaania tai keittämään kaalia, sillä ne kolme invaliidia, joiden hoteissa ravintola on, ovat joko niin typeriä, tai niin päissään, ett'ei heistä saa mitäkään selkoa.

Minulle ilmoitettiin, että minun oli jääminen siihen vielä kolmeksi päiväksi, sillä "okaasia" ei ollut vielä saapunut Jekaterinograadista eikä seuraavasti voinut kääntyä takasin. Mikäpä occasio (onnettomuus)!... Vaan huono sanaleikki ei ole Wenäläiselle lohdutus. Pistipä mieleeni ajanvietokseni kirjottaa Maksim Maksiimitshin kertomus Beelasta, enkä silloin aavistanut sen tulevan olemaan ensi nivelenä pitkässä kertomussarjassa. Nähkää, kuinka vähäpätöisellä tapauksella välisti on tähdellisiä seurauksia!... Mutta te ehkä ette tiedä, mitä "okaasia" on? Se on saattovartijasto, joka käsittää puolen ruotua jalkaväkeä ja tykin, ja jonka seurassa kuormastot kulkevat Kabardin kautta Vladikaukaasiasta Jekaterinograadiin.

Ensimäisen päivän kulutin hyvin ikävästi; seuravana päivänä, varhain aamusella, ajoi pihaan rattaat... Kas Maksim Maksiimitsh!... Me tervehdimme toisiamme vanhoina tuttavina. Minä tarjosin hänelle huoneeni; hän ei kursaillut, vieläpä löi minua olalle ja väänsi suunsa ikäänkuin hymyyn. Semmoinen omituinen!...

Maksim Maksiimitshilla oli syvät tiedot keitto-taidossa: ihmeellisen hyvin paistoi hän fasaanin, valeli sen onnellisesti kurkku-vedellä, ja tunnustaa täytyy, että ilman häntä olisimme jääneet kuivin ruo'in. Pullo kahetiinilaista viiniä auttoi meitä unhottamaan ruo'aksien maltillisen lu'un, joita oli kaikkiaan yksi. Sytytettyämme piippumme kävimme istumaan -- minä ikkunan, hän lämmitetyn uunin luo, sillä ilma oli kostea ja kylmä. Me olimme ääneti. Mistä oli meidän puhuminen?... Hän oli jo kertonut itsestään kaikki, mikä oli huvittavaa, eikä minulla ollut mitäkään kertomista. Minä katselin ikkunaan. Siellä täällä Teerekin rannalla, joka levenee levenemistään juoksussaan, häämötti puiden takaa joukko mataloita taloja, ja etempänä siinsivät hammas-seinäiset vuoret, joiden takaa pilkisti Kasbek valkoisessa piispan-hiipassaan. Minä keitin niille hyvästi ajatuksissani: minun kävi niitä sääli...

Siten istuimme kauan. Aurinko piiloittui kylmien huippujen taakse, ja vaaleahko sumu alkoi kuljeskella laaksoissa, kun kadulta kuului porokellon helinää ja kyyditsijäin huutoa. Muutamia rattaita likaisine Armeenialaisineen ajoi ravintolan pihaan ja niiden perässä tyhjät matka-vaunut, joiden keveä kulku, mukava laitos ja veikeä muoto kantoi jonkinmoisen ulkomaalaisen leiman. Näiden takana kävi pitkäviiksinen mies, unkarilaisessa takissa, kyllin hyvin puettuna ollakseen palvelija. Hänen arvostaan ei voinut erehtyä, nähdessään hänen uljasta tapaansa karistaa tuhkaa piipustaan ja huutaa kyyditsijöille. Hän oli, selvään, laiskan herran turmeltu palvelija. -- "Sanopa, hyvä mies", huusin hänelle ikkunasta, "okaasiako siinä tuli, vai mitä?" -- Hän katsoi minuun jokseenkin julkeasti, korjasi kaulahuiviaan ja kääntyi pois; hänen vieressään kävi Armeenialainen ja tämä vastasi, hymyillen, hänen puolestaan, että okaasia todella tuli ja palajaa huomenn' aamuna takasin. -- "Jumalan kiitos!" sanoi Maksim Maksiimitsh, astuttuaan silloin ikkunan luo. "Kas mitkä ihmeelliset vaunut!" lisäsi hän, "varmaankin joku virkamies matkustaa tarkastuksille Tifliseen. Eipä hän näy tuntevan vuoriamme! Mutta ampukaa hiljaa, veli kulta, ne ei ole pilan asia, murskaksi siinä menevät vaikka englantilaisetkin rattaat! -- Oli ken olikin -- niin lähtekäämmehän kuulustelemaan"... Me menimme käytävään. Sen päässä oli ovi auki sivuhuoneeseen. Palvelija ja kyyditsijä kuljettivat sinne remettiä.

-- Kuule, veikkoiseni, kysyi alakatteini palvelijalta, kenen nuo ihmeelliset vaunut ovat? häh... Koreat vaunut!... Kääntymättä jupisi palvelija jotakin itsekseen au'aistessaan remettiä. Maksim Maksiimitsh vihastui; hän survasi juroa olkapäähän ja sanoi: sinua minä puhuttelen, hyvä mies...

-- Kenenkäkö vaunut?... Minun herrani...

-- Kukas sinun herrasi on?

-- Petshoorin...

-- Mitäkö? Mitäkö? Petshoorin?... Noh, Herranen aika!... Eikös hän palvellut Kaukaasiassa?... huudahti Maksim Maksiimitsh nyästen minua hihasta. Hänen silmistään loisti ilo.

-- Taisi palvella -- minä en ole vielä kauan ollut hänen luonaan.

-- No, vai niin!... niin vai!... Gregorius Aleksandrovitsh?... Niinhän on hänen nimensä?... Me olimme tuttavia, minä ja herrasi, lisäsi hän, lyöden ystävällisesti palvelijaa olalle, niin että hän horjahti...

-- Suvaitkaahan, herra; te minua estätte, sanoi tämä, rypistäen kulmiaan.

-- Sinuapa vasta, veliseni!... tiedätkös, että minä ja herrasi olimme hartaimpia ystäviä, me asuimmekin yhdessä?... Mut minnekäs hän itse jäi?...

Palvelija ilmoitti Petshoorinin jääneen illalliselle ja yöksi eversti N--in luo.

-- Eikö hän käy täällä iltasella? sanoi Maksim Maksiimitsh; tai etkö sinä, hyvä mies, mene jotakin varten hänen luokseen?... Jos menet, niin sano, että täällä on Maksim Maksiimitsh -- sano niin -- kyllä hän tietää... Minä annan sulle kahdeksan kymmen-kopekkaisen juomarahaa... Palvelija mursi ylenkatseellisesti kasvojaan kuullessaan niin kainon lupauksen, mutta sanoi Maksim Maksiimitshille yhtä kaikki täyttävänsä toimen.

-- Tuossa paikassa hän tänne juoksee!... sanoi Maksim Maksiimitsh riemuitsevalla katsannolla. Menen portille häntä odottamaan... Paha vain, ett'en tunne N--iä...

Maksim Maksiimitsh istui portin pieleen rahille, ja minä menin huoneeseni. Tunnustan, että minäkin odotin jonkinmoisella kärsimättömyydellä tuon Petshoorinin ilmestymistä. Vaikka alakatteinin kertomuksen mukaan en muodostanut varsin oivaa käsitettä itselleni hänestä, niin näyttivät kuitenkin muutamat piirteet hänen luonteessaan merkillisiltä. Tunnin perästä toi invaliidi kiehuvan tee-keittiön ja -kannun. "Maksim Maksiimitsh, ettekö halua teetä?" huusin minä ikkunasta.

-- Suur' kiitos; eipä juuri haluta.

-- Juokaa toki! Onhan, näette, jo myöhä, ja kylmä.

-- Mitäs siitä; suur' kiitos...

-- No, kuinka haluatte! Minä kävin juomaan yksin, mutta noin kymmenen minuutin perästä jo ukko tuleekin.

-- Te olette oikeassa; ainahan on parempi juoda teetäkin, -- varroin vain vartomistani. Mies jo kauan sitten meni hänen luoksensa, mutta jokin näkyy häntä pidättäneen.

Hän särppäsi tuota pikaa kupillisen teetä, eikä huolinut toista, vaan meni uudelleen portille jonkinmoisessa levottomuudessa. Ukkoa näkyi harmittavan Petshoorinin välinpitämättömyys, semminkin, koska hän vast'ikään puhui minulle heidän ystävyydestään ja vielä tunti sitten oli varma, että hän tulee juosten, kun vain kuulee hänen nimensä.

Oli jo myöhä ja pimeä, kun aukaisin jälleen ikkunan ja aloin kutsua Maksim Maksiimitshia, sanoen olevan aika mennä levolle; hän jupisi jotakin hampaiden lomitse; minä toistin kutsumukseni -- vaan hän ei vastannut mitään.

Minä heittäydyin pitkälleni sohvalle, kääriytyneenä viittaan ja jätettyäni kynttilän pankolle minä nukahdin heti ja olisin rauhassa maannut joll'ei, jo hyvin myöhään, Maksim Maksiimitsh, astuessaan huoneesen, olisi minua herättänyt. Hän viskasi piippunsa pöydälle, alkoi kävellä huoneessa, kärhensi valkeata, pani vihdoin maata, mutta kauan ryki, syljeskeli ja kääntelihe...

-- Syökö teitä luteet? kysyin minä.

-- Syövät, luteet... vastasi hän, raskaasti huo'ahtaen.

Minä heräsin varhain seuraavana aamuna, mutta Maksim Maksiimitsh oli kerinnyt ennen minua. Minä löysin hänet istumasta portin luona rahilla. "Minun täytyy mennä komendantin luo", sanoi hän, "niin tehkää hyvin, jos Petshoorin tulee, ja lähettäkää minua noutamaan..."

Minä lupasin. Hän juoksi, ikäänkuin olisivat hänen jäsenensä saaneet uudelleen nuoruuden voimaa ja nuorteutta.

Aamu oli raitis ja kaunis. Kultapilvet lateilivat vuorille, ikäänkuin uusi jono ilmavuoria; portin edustalla levisi laaja tori ja sen takana oleva kauppa-paikka vilisi kansaa, sillä oli sunnuntai. Avo-jalkaset osetiini-pojat, pussit kakku-hunajaa selässä, pyörivät ympärilläni; minä heitä kiroilin, sillä minulla ei ollut aikaa heitä varten -- ja aloin jo jakaa levottomuutta hyvän alakatteinin kanssa.

Ei mennyt kymmentä minuuttia, kun torin päässä näkyi se, jota odotimme. Hän kävi eversti N--in seurassa, joka, saatettuaan hänet ravintolaan, heitti hänelle hyvästi ja palasi linnoitukseen Minä laitoin heti invaliidin Maksim Maksiimitshin perään.

Petshoorinin vastaan tuli ulos hänen palvelijansa ja ilmoitti, että heti käydään valjastamaan, antoi hänelle sikari-laatikon, ja, saatuaan muutamia käskyjä, lähti askareilleen. Hänen herransa, sytytettyään sikarin, haukotti pari kertaa ja istui rahille toiselle puolelle porttia. Nyt minun tulee kuvata teille hänet.

Hän oli keski-korkuinen mies. Hänen solakka, hieno vartalonsa ja leveät hartijansa todistivat lujaa ruumiin rakennusta, joka voi kestää kaikkia kiertolais-elämän vaivaloisuuksia ja ilman-alan muutoksia, ja jota ei kukista pääkaupungin elämän irstaisuus eivätkä sielun myrskyt. Hänen pölyisestä sametti takistaan, joka vain oli suljettu kahdella alanapilla, pisti näkyviin sokaisevan valkoiset liina-vaatteet, joka seikka todisti kelpo miehen tapoja. Hänen likaiset käsineensä näkyivät olevan vaseti ommellut hänen pientä ylimyksellistä kättänsä varten, ja, kun hän oli riisunut toisen käsineen, ihmetytti minua hänen vaaleat, laihat sormensa. Hänen käyntinsä oli huolimatoin ja vitkainen, ja minä huomasin, ett'ei hän heilutellut käsiään, -- joka on jonkinmoisen salamielisen luonteen merkki. Muutoin ovat nämä vain minun huomautuksiani, jotka perustuvat omiin havaintoihini, enkä minä tahdo ollenkaan pakoittaa teitä niitä umpimähkään uskomaan. Kun hän kävi rahille, taipui hänen suora vartalonsa aivan, kuin hänellä ei olisi ollut yhtäkään nikamaa selässä; hänen koko ruumiinsa asema todisti jotakin hermojen heikkoutta ja hän istui, kuten Balsakkilainen kolmekymmen vuotias virnakka höyhen-tuolissaan väsyttävien tanssijaisten jälkeen. Ensi silmäykseltä hänen kasvoihinsa en olisi lukenut hänelle enempää kuin kolmekolmatta vuotta, vaikka sittemmin olin valmis lukemaan kolmekymmentä. Hänen hymyssään oli jotakin lapsellista, hänen ihossaan jotakin naisellista lienteyttä. Hänen vaaleat, luonnosta kiharat hiuksensa reunustivat hyvin somasti hänen kalpean aatelis-otsansa, jossa ainoasti pitkäin havaintojen perästä saattoi huomata toisiaan risteileväin ryppyjen jäljet, jotka, luultavasti, kuvautuivat paljoa selvemmin vihan tahi sisällisen levottomuuden hetkenä. Vaikka hänen hiuksensa olivatkin vaalean väriset, olivat hänen viiksensä ja kulmakarvansa mustat -- ja se on rodun merkki ihmisellä, samoin kuin musta harja ja musta häntä valkealla hevosella. Lopettaakseni kuvani sanon, että hänellä oli nenä hiukan pystyssä, sokaisevan valkoiset hampaat ja ruskeat silmät. Silmistä on minun vielä sanominen muutama sana.

Ensiksikin, ne eivät nauraneet, kun hän nauroi! -- Ettekö ole sattuneet huomaamaan sellaista kummaa toisilla ihmisillä?... Se on joko pahan luonnon tahi syvän, alituisen surun merkki. Puoli-avonaisten luomien takaa ne kiiluivat eräällä, jos niin käy sanominen, valkoimen tapaisella loistolla. Se ei ollut sielun innostuksen, eikä vilkkaan, kuvituksen heijastusta, vaan sokaiseva, kylmä, sileän teräksen tapainen loiste. Hänen katseensa ei ollut pitkällinen, vaan tunkeutuva ja raskas; se jätti jälkeensä säädyttömän kysymyksen tukalan vaikutuksen ja olisi saattanut näyttää röyhkeältä, jollei se olisi ollut niin välinpitämättömän rauhallinen. Kaikki nämä huomautukset johtuivat mieleeni, kentiesi, vain siitä syystä, että minä tunsin muutamia erityiskohtia hänen elämästään, ja ehkäpä hänen muotonsa olisi tehnyt aivan vastaisen vaikutuksen johonkin toiseen. Mutta, koska ette kuule hänestä muilta, kuin minulta, niin on ehdottomastikin tähän kuvaukseen tyytyminen. Lopuksi; sanon, että hän, yleensä, oli jokseenkin kaunis ja että hänellä oli sellaiset kasvot, jotka erittäin miellyttävät naisia.

Hevoset olivat jo valjaissa. Tuon tuostakin helähteli kello vempelessä ja palvelija kävi jo kahdesti ilmoittamassa Petshoorinille, että kaikki oli valmista; mutta Maksim Maksiimitshia ei vielä kuulunut. Onneksi oli Petshoorin vaipunut ajatuksiinsa katsellessaan Kaukaasian sinisiä harjanteita, eikä hän näkynyt ensinkään tekevän kiirutta matkalle. Minä astuin hänen luokseen. "Jos tahdotte vielä odottaa vähäsen", sanoin minä, "niin saatte ilon nähdä vanhan tuttavanne..."

-- Niin, oikein! vastasi hän sukkelaan; minulle siitä eilen puhuttiin. Missäs hän on? -- Minä käännyin torille päin ja näin Maksim Maksiimitshin juoksevan minkä jaksoi... Muutamain minuuttien perästä oli hän jo vieressämme: hän voi tuskin hengittää ja hiki valui helminä hänen kasvoilleen. Märät, harmaat hiustupsut, jotka törröttivät lakin alta, olivat takertuneet hänen otsaansa, ja hänen polvensa vapisivat... Hän tahtoi heittäytyä Petshoorinin kaulaan, mutta tämä, hymyillen ja kyllin kylmästi, vaikka kohteliaasti, ojensi hänelle kätensä. Alakatteini ällämystyi kotvaksi, mutta tarttui sitten molemmin käsin himoisesti hänen käteensä. Hän ei voinut vielä puhua.

-- Kuinka hauskaa, kallis Maksim Maksiimitsh! No, mitenkä jaksatte? sanoi Petshoorin.

-- Ja... sinä?... ja te?... sammalsi ukko, kyynelet silmissä. Kuinka monta vuotta... kuinka monta päivää... ja minne nyt matka pitää?

-- Lähden Persiaan -- ja etemmäksi...

-- Tokko nyt jo heti?... Odottakaahan, kallis ystäväni! -- Tokko nyt heti erkanemme?... Emmehän ole moniin aikoihin nähneet toisiamme...

-- Täytyy, Maksim Maksiimitsh, -- oli vastaus.

-- Herranen aika! minnekä teillä on semmoinen kiire? Minulla olisi paljon kertomista... ja kyselemistä... No, mitä? oletteko eronneet virasta?... kuinka?... mitenkä teidän on laita?

-- Olen ikävöinyt! vastasi Petshoorin hymyillen.

-- Muistattekos, kun linnoituksessa oltiin ja eleltiin?... Sepä oli mainio metsästys-paikka!... Olittehan te kova ampuja... Entä Beela?...

Petshoorin kalpeni hiukkaisen ja kääntyi pois.

Kyllä, muistan! sanoi hän, melkein heti väkinäisesti haukoitettuaan.

Maksim Maksiimitsh alkoi rukoilla häntä jäämään vielä kahdeksi tunniksi. "Syödään oiva päivällinen", sanoi hän, "minulla on kaksi fasaania; ja kahetiini on täällä mainiota, ei, tietysti, semmoista, kuin Gruusiassa, mutta yhtä hyvin parempaa laatua... Sitten pakinoidaan... Te kerrotte minulle olostanne Pietarissa... Hä?"...

-- Tosiaankin, ei minulla ole mitään kertomista, kallis Maksim Maksiimitsh... Hyvästi sitten, minun täytyy... minun on kiiruhtaminen... Kiitoksia, ett'ette unhottaneet... lisäsi hän tarttuen hänen käteensä.

Ukko rypisteli kulmiaan... Hän oli pahoillaan ja vihoissaan, vaikka hän koki sitä salata. "Unhottaa!" mutisi hän: "minäpä en ole unhottanut mitään... No, Jumalan nimeen sitten!... Enpä minä luullut siten teitä kohtaavani..."

-- No, heittäkää sikseen! sanoi Petshoorin, syleiltyään häntä ystävällisesti. Olenhan minä sama kuin ennenkin!... mutta mitäs tehdä?... kullakin on tiensä... Jumala ties, satummeko vielä kohtaamaan toisiamme!... Tätä puhuessaan istui hän jo vaunuissa ja kyyditsijä alkoi selvittää ohjaksia.

-- Seis', seis'! huusi äkkiä Maksim Maksiimitsh tarttuen vaunujen oviin: -- olin ihan unhottaa, että minulle jäivät teidän paperinne, Gregorius Aleksandrovitsh... minä olen niitä kuljetellut muassani... sillä luulin teidät tapaavani Gruusiassa, mutta tässähän Jumala soikin nähdä... Mitä minun niillä on tehtävä?...

-- Mitä tahdotte! vastasi Petshoorin. -- Hyvästi...

-- Siis te Persiaan?... milloinka palajatte? huusi hänen jälkeensä Maksim Maksiimitsh.

Vaunut olivat jo kaukana, mutta Petshoorin teki kädellään merkin, jota voi kääntää seuraavalla tavalla: tuskinpa koskaan! ja miksikä!

Pitkään aikaan ei enään kuulunut kellon helinää, eikä pyörien rätinää limsiötieltä, mutta ukkorukka yhä seisoi samalla paikalla syvissä mietteissä...

"Niin", sanoi hän vihdoin, kokien ottaa välinpitämättömän muodon, vaikka harmin kyynel ajoittain kiilsi hänen ripsissään, "olimmehan me kyllä tuttavia -- mutta, mitäs ovat tuttavat nykyaikaan!... Mitäpä hänelle minusta? Minä en ole rikas, ei minulla ole virka-arvoja, enkä minä ikäänikään nähden ole lainkaan hänen vertaisensa... Äläs vain, minkälaiseksi teikariksi on käynyt, kun taas oleskeli Pietarissa... Nepäs vaunut!... ja olipas sillä tavaroita!... ja vantti-mies ylpeä, niin että pois tieltä!..." Nämät sanat lausui hän iroonillisella hymyllä. "Sanokaapa", jatkoi hän, kääntyen minuun päin: "no, mitäkäs te tästä ajattelette?... ja mikäs piru hänet nyt Persiaan viepi?... Naurattavaa se on, Jumal' aut', naurattavaa!... Tiesinhän minä sen, että hän on hepakko, johon ei käy luottaminen... Vaan vahinko, yht'hyvin, että hän huonosti päivänsä päättää... mutta mitenkäs muuten voisi käydäkään!... Olenhan minä sen aina sanonut, ett'ei se ole mistään kotoisin, joka vanhat ystävänsä unhottaa!..." Sitten kääntyi hän pois kätkeäkseen mielensä liikutusta ja meni pihalle kävelemään rattaiden ympäri, ikäänkuin katsellakseen pyöriä, sillä välin kuin hänen silmänsä vähän väliä täyttyivät kyynelillä.

-- Maksim Maksiimitsh, sanoin minä, lähestyen häntä, mitä paperia teille Petshoorin jätti?

-- Jumala hänet ties! joitakin muistelmia.

-- Mitä te aiotte niillä tehdä?

-- Mitäkö? Käsken tehdä patruunia.

-- Antakaa ne ennen minulle.

Hän katsoi minuun ihmetyksellä, jupisi jotakin hampaihinsa ja alkoi kaivella remettiään; sieltä otti hän vihon ja heitti sen ylenkatseella maahan; sitten joutuivat toinen, kolmas, ja aina kymmenenteen saakka, samaan kohtaloon. Hänen harmissaan oli jotakin lapsellista, ja se minua nauratti, mutta minun kävi myöskin häntä sääli...

-- Siinä ne ovat kaikki, sanoi hän; onnea löydölle...

-- Ja minä voin tehdä niillä, mitä tahdon?

-- Vaikka sanomiin painattaisitte, se ei minuun koske... Olenkos minä mikä hänen ystävänsä, taikka sukulaisensa?... Kyllähän me elimme yhden katon alla... vaan vähänkös, kenenkä kanssa eletään?...

Minä otin paperit ja vein ne tuota pikaa pois, peläten alakatteinin katuvan. Piakkoin meille ilmoitettiin okaasian lähtevän tunnin päästä, ja minä käskin valjastamaan. Alakatteini astui huoneesen silloin, kuin minä panin lakkia päähäni; hän ei näkynyt tekevän lähtöä. Hänellä oli jonkinmoinen, väkinäinen, kylmä katsanto.

-- Entä te, Maksim Maksiimitsh, ettekö te lähdekään?

-- En.

-- Miksikä ette?

-- En ole vielä nähnyt komendanttia ja minun täytyy jättää hänelle muutamia ruunun tavaroita.

-- Kävittehän te hänen luonansa?

-- Kävin kyllä, sanoi hän. hämmentyen; mutta hän ei ollut kotona... enkä häntä odottanut.

Minä ymmärsin, että ukko-rukka, kentiesi, ensi kerran elämässään, oli heittänyt viralliset tehtävänsä _omien asiainsa_ vuoksi, (käyttääkseni virkakieltä) -- ja kuinka hänet siitä palkittiin!

-- Sangen ikävää, sanoin minä hänelle, sangen ikävää, Maksim Maksiimitsh, että meidän täytyy erota ennen aikojaan.

-- Mitä meistä, sivistymättömistä ukoista, on teidän seuraanne!... Te olette ylpeätä, suuren maailman nuorisoa. Kyllähän, kun ollaan tsherkessien kuulien keskellä, silloin yhdessä vaikka minne mennään -- mutta annapas kun joskus sitten tavataan, niin on häpeä kättäkin lyödä vanhalle veikolle.

-- Minä en ansaitse näitä nuhteita, Maksim Maksiimitsh.

-- Niin minä, näette, vain sanoin sanoakseni, Muutoin, toivotan teille kaikkea hyvää ja hauskaa matkaa.

Me heitimme hyvästi jokseenkin kuivasti. Tuo kelpo Maksim Maksiimitsh kävi itsepäiseksi, toraisaksi alakatteiniksi! Ja minkä tähden? Sen tähden, että Petshoorin, hajamielisyydessään tai muusta syystä, oli ojentanut hänelle kättä, kun tämä tahtoi heittäytyä hänen kaulaansa. Surullista on nähdä, kun nuoriso kadottaa paraimmat toiveensa ja haaveensa, kun sen edestä temmaistaan ruusuinen harso, jonka läpi se katselee ihmisten töitä ja tunteita, vaikka onkin toivoa, että vanhat harhat vaihtuvat yhtä muutteleviin, mutta sen sijaan yhtä suloisiinkin, uusiin... Mutta mihinkäs ne vaihdat Maksim Maksiimitshin iässä? Väkisinkin sydän paatuu, sielu salpautuu...

Minä lähdin yksin.

Petshoorinin Päiväkirja.

Esipuhe.

Äskettäin kuulin, että Petshoorin, palattuaan Persiasta, oli kuollut. Tämä tieto minua varsin ilahutti, sillä se antoi minulle oikeuden painattamaan nämä muistiin panot, ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni pannakseni nimeni vieraalle tuotteelle. Suokoon Jumala, ett'eivät lukijat minua rankaise sellaisesta viattomasta väärennyksestä!

Nyt on minun hiukan selittäminen syitä, jotka saivat minut ilmaisemaan yleisölle minulle perin tuntemattoman miehen sydämen salaisuudet. Jospa vielä olisi ollut hänen ystävänsä (totisen ystävän kavalan julkeuden jokainen käsittää), mutta minä näin hänet ainoastaan kerran elämässäni valta-tiellä, niin muodoin en saata kantaa häntä vastaan sitä selittämätöntä vihaa, joka, kätkeytyen ystävyyden naamarin alla, odottaa ainoastaan rakastetun esineen kuolemaa tai onnettomuutta, purkaakseen hänen päänsä päälle soimausten, neuvojen, ivan ja säälin rakeita.

Uudestaan lukiessani näitä muistiin panoja, vakuuttauduin sen todenperäisyydestä, joka näin armahtamatta toi julki omat heikkoutensa ja paheensa. Ihmis-sielun, vaikkapa vähäisimmänkin, historia lie melkein huvittavampi ja hyödyllisempi, kuin kokonaisen kansan historia olletikin kun se on tulos kypsen älyn havainnoista itsestään Ja kun se on kirjoitettu ilman turhamaista halua herättämään osan-ottoa tai ihmettelemistä. Rousseau'n Tunnustuksella on jo se vika, että hän luki sen ystävilleen.

Siis, ainoastaan hyödyn halu sai minut painattamaan katkelmat päiväkirjasta, joka satunnaisesti joutui käsiini. Vaikka olen muuttanut kaikki nimet, niin luultavasti ne, joista siinä puhutaan, kuitenkin tuntevat itsensä, ja, kentiesi, löytävät he oikeuttamista menetyksille, joista tähän asti ovat syyttäneet miestä, jolla enään vast'edes ei ole mitäkään yhteistä tämän maailman kanssa. Annammehan me melkein aina anteeksi sen, minkä ymmärrämme.

Minä olen pannut tähän kirjaan ainoastaan sen, mikä koski Petshoorinin oloon Kaukaasiassa. Huostaani jäi vielä paksu vihko, jossa hän kertoo koko elämänsä. Joskus sekin ilmestyy maailman tuomittavaksi, mutta nyt en raatsi ottaa omakseni tätä vastuutta monesta tärkeästä syystä.

Kentiesi jotkut lukijat tahtovat tietää minun mielipiteeni Petshoorinin luonteesta. Vastaukseni on tämän kirjan nimikirjoitus. "Se on pahaa ivaa!" sanovat he. -- En tiedä.

I.

Taman.

Taman on viheliäisin kaikista Wenäjän rantakaupungeista. Minä olin siellä vähällä kuolla nälkään ja päälliseksi vielä tahdottiin minut hukuttaa. Minä saavuin sinne kyyti-rattailla myöhään yöllä. Kyyditsijä seisatti uupuneen kolmivaljakon ainoan, kaupunkiin tultaessa olevan, kivitalon portille. Vartija, Mustanmeren kasakka, kuultuaan kellon helinän, huusi unen horroksissa ynseällä äänellä: "kuka siellä?" Alaupsieri ja kymmenys-mies astuivat ulos. Minä selitin heille olevani upsieri, matkustavani ruunun asioilla toimivaan osastoon ja aloin pyytää ruunun asuntoa. Kymmenys-mies kuljetti meitä kaupungilla. Joka ainoassa tuvassa, johon vain tultiin, oli asukkaita. Oli kylmä; minä rasituin ja tuskastuin, sillä en ollut maannut kolmeen yöhön. -- "Vie minut vaikka hiiteen, lurjus! kunhan johonkin paikkaan!" huusin minä. -- "Tiedän minä vielä yhden kyysän", vastasi kymmenys-mies, silitellen korvallistaan, "mutta se ei ole teidän arvonne mieleen, siellä ei ole kaikki kunnossa!" Käsittämättä viimeisen sanan oikeata merkitystä, käskin hänen käydä edeltä ja pitkän matkustuksen perästä pitkin likaisia kujia, joiden molemmilla puolin huomasin vain rappeutuneita aitoja, tulimme pieneen hökkeliin aivan meren rannalla.

Täysikuu valaisi uuden asuntoni kaislakaton ja valkeat seinät; limsiö-vallituksella ympäröidyllä pihalla seisoi, pönkistellen, toinen, edellistä pienempi ja vanhempi mökki. Ranta kaltoi jyrkkäyksenä mereen melkein sen seinuksilta ja alaalla loistivat, lakkaamatta solisten, tumman siniset aallot. Kuu katseli hiljaa levotonta, mutta sille kuuliaista aljetta, ja sen valossa saatoin eroittaa, kaukana rannasta, kaksi laivaa, joiden mustat purjeneuvot seittinä kuvautuivat himmeällä taivaan äärellä. "Onpa laivoja valkamassa", ajattelin minä, "huomenna lähden Gelendshikkiin".

Käskylään virkaa toimitti minulla linjakasakka. Käskettyäni häntä irroittamaan remettini ja laittamaan kyyditsijät pois, kävin isäntää kutsumaan -- mutta ei kuulu mitään, koputin -- ei hiiskaustakaan... mitäs tämä on? Viimein kömpi eteisestä noin neljäntoista vuotias poika.

-- "Missä on isäntä?" -- Ei ole, vastasi poika Vähän Wenäjän murteella. -- "Mitä, eikö ollenkaan?" -- Ei ollenkaan. -- "Entä emäntä?" -- Hän hätkähti kauppalaan. -- "Kukas sitten oven aukaisee?" sanoin minä, potkaisten siihen jalallani. Ovi aukeni itsestään ja hökkelistä puhalsi kostealta. Minä sytytin virittimen ja kohotin sen pojan nenän eteen. Se valaisi kaksi valkeata silmää. Hän oli sokea, umpisokea syntymästään, ja hän seisoi liikkumattomana edessäni. Minä aloin katsastaa; hänen kasvojensa piirteitä.

Tunnustan, että minulla on kova taikaluulo... kaikkia sokeita, kiero-silmiä, kuuroja, mykkiä, jalattomia, käsittömiä, kyttyrä-selkäisiä j.m.s. vastaan. Minä olen huomannut, että aina on joku kummallinen suhde ihmisen ulkomuodon ja sielun välillä, ikäänkuin jäsenen häviöllä sielukin menettää jonkun aistimen.

Minäpä aloinkin katsastaa sokean kasvoja, mutta mitäpäs saattaa lukea kasvoista, joilla ei ole silmiä. Kauan katselin minä häntä ehdottomalla säälillä, kun äkkiä hänen ohuilla huulillaan vivahti tuskin huomattava hymy, enkä tiedä miksi, mutta se teki minuun mitä ilkeimmän vaikutuksen. Mielessäni syntyi epäilys, ett'ei tämä sokea ollutkaan niin sokea, miltä hän näytti; turhaan ko'in itseäni vakuuttaa, että kaihta on mahdoton jäljitellä, ja missäkä tarkoituksessa? Mutta mitäs sille saa? -- olen usein taipuva taika-luuloihini...

-- "Oletko isännän poika?" kysyin häneltä viimein. -- En. -- "Kukas sinä olet?" -- Köyhä orpo. -- "Onkos emännällä lapsia?" -- Ei; tytär oli, mutta hän karkasi meren taakse tataariilaisen kanssa. -- "Minkä tataarilaisen kanssa?" -- Piru hänet tietää! olihan Krimin tataarilainen, soutaja Kertshistä.

Minä menin hökkeliin. Kaksi rahia ja pöytä ynnä kauhea arkku takan vieressä olivat sen koko kalusto. Seinällä ei ollut yhtäkään Jumalan kuvaa -- paha merkki! Särjetystä ikkunasta tunki merituuli sisään. Minä vedin remetistä esille vahapätkän ja, sytytettyäni sen, aloin purkaa tavaroitani, panin nurkkaan miekkani ja pyssyni, pöydälle pistuolit, levitin burkkani rahille, ja kasakka omansa toiselle; kymmenen minuutin kuluttua alkoi hän jo kuorsata, mutta minä en voinut nukkua, sillä pimeässä pyöri yhä edessäni valkosilmäinen poika.

Siten kului tunnin verta. Kuu paistoi ikkunaan ja sen valo päilyi hökkelin maa-permannolla. Äkkiä vilahti varjo kirkkaalla juovalla, joka halkaisi permannon. Minä kohoittauduin ja katsoin ikkunaan. Toistamiseen juoksi joku sivutse ja katosi, Jumala tiesi minne. Minä en voinut olettaa tuon olennon juosneen alas jyrkkäydestä, mutta yhtä kaikki muualle se ei olisi voinut joutua. Minä nousin, pu'in ylleni beshmetin, pistin tikarini vyöhön ja menin hyvin hiljaa ulos hökkelistä. Sokea poika tuli vastaani. Minä piileilin aidan viereen, ja hän kulki ohitseni varmalla, mutta varovalla käynnillä. Kainalossa kantoi hän jotakin myttyä ja, käännyttyään valkamaan, alkoi laskeutua kapeata jyrkkää polkua myöten. "Sinä päivänä mykät puhuvat ja sokeat saavat näkönsä jälleen", ajattelin minä, seuraten häntä semmoisen matkan päässä, ett'en kadottaisi häntä nä'ystäni.

Sillä välin alkoi kuu pukeutua pilviin ja merelle kohosi sumu; sen läpi tuskin paistoi lyhty likeisen laivan perä-keulalta. Rannalla kimalteli somer-kuohu, joka tuon tuostakin uhkasi sen upottaa. Vaivalla laskeutuen kuljin alas jyrkkäyttä myöten, kun ihmeekseni näin sokean, hiukan pysähdyttyään, kääntyvän oikealle ja käyvän niin likeltä vettä, että näytti, kuin aalto heti hänet tempaisisi ja huuhtoisi pois. Mutta, näköään, se ei ollut hänen ensimäinen kävelynsä, päättäen varmuudesta, jolla hän astui kiveltä kivelle ja karttoi halkeamia. Viimein hän seisattui, ikäänkuin jotakin kuunnellakseen, istautui maahan ja pani mytyn viereensä. Minä otin vaarin hänen liikkeistään ja kätkeydyin rannalta esiin pistävän kallion taakse. Muutaman minuutin kuluttua näkyi vastaiselta puolelta valkea haahmo, joka lähestyi sokeata ja istui hänen viereensä. Tuuli kantoi ajoittain korviini heidän puhettaan.

-- No, sokea? sanoi naisen ääni, nyt käy raju myrsky ja Jankko ei tulekaan. -- Jankko ei pelkää myrskyä, vastasi tämä. -- Sumu paksunee, sanoi taas naisen ääni surullisesti.

-- Sumussa on parempi päästä vartija-laivojen ohitse, oli vastaus. -- Mutta jos hän hukkuu? -- Niin menet ilman uutta nauhaa pyhänä kirkkoon.

Seurasi äänettömyys. Minua kummastutti yhtä kaikki se, että sokea oli puhunut minun kanssani Wähän Wenäjän murteella, mutta nyt puhui selvää Wenättä.

-- Käethän, minä olin oikeassa, sanoi taas sokea, lyöden kämmeniään yhteen. -- Jankko ei pelkää merta, eikä tuulta, ei sumua, eikä ranta-vartijoita. Kuuntelehan: se ei ole vesi, joka loiskii; minäpäs en petykään -- se on hänen pitkät aironsa.

Nainen hyppäsi ylös ja alkoi levottoman näköisenä tähystää kaukaisuuteen.

-- Hourailet, sokea! sanoi hän, minä en näe mitään.

Tunnustan, että vaikka kuinka ko'in eroittaa kaukaisuudessa jotakin veneen tapaista, niin en onnistunut. Siten kului noin kymmenen minuuttia, ja nyt näkyi vaahtoharjojen välistä musta piste; se ei suurentunut, eikä pienentynyt. Hitaasti kohoten aaltojen harjoille ja jälleen laskeutuen, lähestyi rantaa vene. "Uskalias oli kulkija, joka oli päättänyt lähteäkseen moisena yönä lahden poikki kahden kymmenen virstan matkalle, ja tähdellinen mahtoi olla syykin, joka oli hänet siihen saanut", arvelin minä ja sydämeni tykytteli kovasti, katsellessani tuota vene-rukkaa. Vaan se sukelsi, kuin sorsa, ja sitten, huiskahuttaen nopeasti airoja, ikäänkuin siipiä, hyppi syvänteestä kuohu-pirskeesen; ja tuossa paikassa, ajattelin minä, tölmähtää se vauhdilla vasten rantaa ja ritkahtaa pirstoiksi, mutta se kääntyi sievästi syrjittäin ja puikahti vahingoittumatta pieneen poukamaan. Siitä astui keskikasvuinen mies, tataarilainen lampaannahka-lakki päässä, viittasi kädellään ja kaikki kolme kävivät vetämään jotakin veneestä. Paino oli niin suuri, ett'en vieläkään ymmärrä, kuinka vene ei uponnut. Otettuaan kukin mytyn hartioilleen, lähtivät he pitkin rantaa ja kohta kadotin heidät näkyvistä. Minun oli palaaminen kotia; mutta tunnustan, että kaikki nämä kummallisuudet huolettivat minua, jotta töin tuskin odotin aamua.

Kasakkani oli kovin ihmeessään, kun hän, herättyään, näki minut täydessä puvussa; mutta minä en sanonut, yhtä kaikki, hänelle syytä siihen. Ihanneltuani tuokion ikkunasta pilvi-hetaleilla kylvettyä taivasta ja Krimin kaukaista rantaa, joka ulottuu sinipunertavana juovana ja päättyy kallioon, jonka kärjellä vaalastaa tulitorni, lähdin minä Fanagoorian linnoitukseen kuulustelemaan komendantilta, milloinka voisin lähteä Greledshikkiin.

Mutta -- harmikseni, ei komendantti tietänyt antaa minulle mitäkään ratkaisevaa vastausta. Laivat, jotka seisoivat valkamassa, olivat joko vartija- tai kauppa-laivoja, joita ei edes vielä oltu ruvettu kuormittamaan. -- "Kentiesi kolmen, neljän päivän perästä tulee posti-laiva", sanoi komendantti, "niin silloin kuullaan". Minä palasin kotia synkeänä ja vihoissani. Ovessa tuli minua vastaan kasakka pelästyneen näköisenä.

-- Pahojako kuulumisia, teidän armonne? sanoi hän minulle.

-- Niin, veikkoinen, Jumala ties', milloin täältä päästään.

Tästä hän kävi vieläkin levottomammaksi ja, kumartuen puoleeni, kuiskasi minulle: -- täällä ei ole kaikki kunnossa! Minä tapasin tänään erään Mustanmeren kasakan, joka on minulle tuttu -- me, näette, olimme viime vuonna samassa osastossa -- ja, kuultuaan, minne olimme pysähtyneet, sanoi hän: täällä ei ole kaikki kunnossa, veliseni, ihmiset ovat huonoja!... Ja mikäs, oikeastaan, tuo sokea lie!... yksin käy hän joka paikassa, torillakin, noutaa leipää, kantaa vettä... on, näköään, tässä siihen tottunut.

-- Kuules! Onkos edes emäntää näkynyt?

-- Tänään poissa ollessanne tuli ämmä tyttärineen.

-- Mikä tytär? Eihän hänellä ole tytärtä. -- Jumala hänet sitten ties', mikä hän on, joll'ei tytär; tuollahan tuo ämmä istuu mökissään.

Minä menin hökkeliin. Takassa paloi kova valkea, jolla kiehui päivällinen, jotenkin komea köyhimyksille. Ämmä vastasi jokaiseen kysymykseeni, että hän on kuuro, eikä kuule mitään. Mitä hänen kanssaan oli tehtävä? Minä käännyin sokean puoleen, joka istui takan ääressä, pannen risuja tuleen: "Kuulepas, turkasen poika", sanoin minä nipistäen häntä korvasta, "sanohan, minne sinä yöllä myttyä kuljetit -- hä?" Äkkiä rupesi sokea itkemään, parkui ja oihki: "Minne minä olen mennyt?... En minä ole minnekään mennyt... myttyä?... mitä myttyä?" -- Tällä kertaa ämmä kuuli ja alkoi jupista: "noin syyttelevät, ja vielä köyhää! Mitä te hänestä? Mitä hän teille on tehnyt?" Tämä minua kyllästytti ja minä lähdin pois, varmaan päättäneenä hankkiakseni selityksen tähän arvoitukseen.

Minä kääriydyin burkkaan ja istuin aidan viereen kivelle, katsellen kaukaisuuteen; edessäni levisi yöllisen myrskyn velloma meri ja sen yksitoikkoinen, nukkuvan kaupungin tohun kaltainen kohina muistutteli minulle menneitä vuosia, vei ajatukseni pohjoiseen, meidän kylmään pääkaupunkiimme, ja muistojen kuohuttamana minä unohdin itseni... Siten kului tunnin verta, ehkä enemmänkin... Äkkiä koski jotakin lauluntapaista korviini. Se oli, todellakin, laulua, ja raikas ääni -- mutta mistä?... Minä kuuntelin. Sävelmä oli sievä, milloin verkallinen ja surullinen, milloin nopea ja vireä. Minä katselin, mutta en nähnyt ketäkään ympäristöllä, kuuntelin taas ja sävelet lankesivat ikäänkuin taivaasta. Minä nostin silmäni ja näin mökin katolla seisovan tytön juovikkaassa hameessa, hiukset hajallaan -- oikee keiju. Suojellen kämmenellään silmiään auringon, säteitä vastaan, tähysteli hän tarkkaan kaukaisuuteen, milloin itsekseen nauroi ja aprikoi, milloin alkoi taas laulaa lauluaan.

Minä muistan tämän laulun sanasta sanaan:

Vapahassa vallassaan Sini-ulapalla Kulkee yhä laivuet Valkopurjehiset.

Noiden laivain keskitse Kiitää venosen', Vene ilman purjeitta, Yksihankainen.

Myrskykin kun myllertää -- Vanhat laivuet Siipensä kohottavat, Merelle hajoavat.

Minä silloin merelle Syvään kumarran: "Älä koske, paha meri, Minun venostan'!

Venoseni kuljettaa Kalliit' aarteita, Sitä yössä synkässä Ohjaa poika hurja-pää".

Ehdottomasti johtui mieleeni, ettäs yöllä olin kuullut saman äänen. Minä mietistyin kotvaksi ja kun jälleen katsoin katolle, ei tyttöä siellä enään ollutkaan. Äkkiä juoksi hän minun ohitseni, hyräillen jotakin muuta, näpsytteli sormiaan ja meni ämmän luo. Heidän keskenään syntyi siinä kiista, ämmä vihastui ja tyttö nauraa rehotti ääneensä. Eikä aikaakaan, aallottareni juosta hypiskelee ja tulee minuun päin; hän seisattui, katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin hämmästyneenä läsnä-olostani, kääntyi sitten välinpitämättömästi pois ja meni hiljalleen valkamaa kohti. Mutta ei se siihen loppunut. Koko päivän hyöri hän asuntoni ympärillä, eikä laulu ja hyppy la'annut kotvaksikaan. Kummallinen olento! Hänen kasvoissaan ei ollut mitäkään mielettömyyden merkkiä; päin vastoin pysähtelivät hänen vilkkaat, tunkeutuvat silmänsä minuun, ja nuo silmät näyttivät jollakin maneettivoimalla varustetuilta; joka kerta ne ikäänkuin odottivat kysymystä. Mutta kun vain aloin häntä puhutella, juoksi hän pois, viekkaasti hymyillen.

Toden totta, minä en ollut ikänäni nähnyt moista naista. Hän oli kaukana kaunottaresta, mutta minulla on omat vakuutukseni myöskin kauneudesta. Hänessä oli paljo rodun merkkiä... ja naisissa, kuin hevosissakin, on rotu suuri asia -- keksintö, joka on lähtenyt nuoresta Ranskasta. Se, se on rotu, eikä nuori Ranska, näytäkse käynnissä, käsissä ja jaloissa; erittäinkin nenä merkitsee paljon. Säännöllinen nenä on Wenäjällä harvinaisempi pientä jalkaa.

Laulajattareni näytti olevan noin 18 vuoden vanha. Hänen vartalonsa tavaton nuorteus, hänen päänsä erinomainen, hänelle yksistään omituinen kallistaminen, hänen pitkät ruskeat hiuksensa, hänen hiukan päivettyneen ihonsa kullanmoinen läike kaulassa ja hartioilla ja erittäin säännöllinen nenänsä -- kaikki tämä oli minusta hurmaavaa. Vaikka hänen viistoissa silmänluonnissaan saattoi lukea jotakin kesytöntä ja epäiltävää, vaikka hänen hymyssään oli jotakin epämääräistä, niin voitti kuitenkin ennakkoluuloni: säännöllinen nenä sai minut mielettömäksi; minä kuvittelin löytäneeni Goethen Minjoonin -- tuon hänen saksalaisen kuvituksensa oikullisen olennon! ja, todellakin, oli heidän välillänsä paljon yhtäläisyyttä: samat äkilliset käänteet rajuimmasta levottomuudesta täydelliseen tyynyyteen, samat ongelmoiset puheet, samat hypyt ja kummalliset laulut...

Iltapuolella seisatin minä hänet ovella ja alotin hänen kanssaan seuraavan puheen:

-- Sanopas, kaunottareni, kysyin minä: -- mitä sinä tänään katolla teit? -- Katselin, mistä päin tuuli kävi. -- Mitä sinulla siitä on? -- Mistä tuuli, sieltä onnikin. -- Vai niin! laulullako sinä onnea kutsuit? -- Missä laulua on, siellä on onneakin. -- Mutta jospa laulatkin itsellesi surua? -- Niin mikä sitten? Missä ei käy hyvin, siellä käypi pahoin, ja pahasta hyvään taas ei ole pitkältä. -- Kuka sinulle opetti tuon laulun? -- Ei kukaan opettanut; laulan, mitä päähäni pistää, ja kenen on kuultava, kuulee, vaan kenen ei, se sitä ei ymmärrä. -- Mikäs nimesi on, lintuni? -- Joka risti, se tietää. -- Kuka sinut risti? -- Mistä minä tiedän. -- Sinuapa luihu on! Mutta minäpä tiedän sinusta jotakin (hänen kasvonsa eivät muuttuneet, eikä hän liikahuttanut huuliaan, aivan kuin ei asia olisi häntä koskenut). Minä tiedän, että sinä viime yönä kävit rannalla. -- Ja sitten minä kerroin hänelle hyvin vakavana kaikki, mitä olin nähnyt, luullen häntä hämmästyttäväni. Eikö mitä! Hän purskahti nauramaan täyttä kurkkua ja sanoi: Paljon näitte, mutta vähän tiedätte, ja minkä tiedätte, pitäkää lukon takana. -- Mutta jospa, esimerkiksi, mielisin ilmoittaa komendantille, sanoin minä, katsoen hyvin vakavasti, jopa ankarastikin. Hän hypähti äkkiä, alkoi laulaa ja piiloutui, kuin pensaikosta peloitettu lintu. Viimeiset sanani eivät olleet ollenkaan paikallaan; silloin minä en arvannut niiden tärkeyttä, mutta sittemmin sain tilaisuuden niitä katuakseni.

Heti kun hämärsi, käskin kasakkaani lämmittämään teekannun, kuten on tapa sotaretkillä, sytytin kynttilän ja kävin pöydän ääreen istumaan, poltellen matkapiippuani. Olin lopettamassa toisen lasin teetä, kun ovi äkkiä narisi ja takanani kuului vaatteen ja askelten vieno kohina; minä säpsähdin ja käännyin -- siinä tuli aallottareni. Hiljaa ja äänetöinnä kävi hän istumaan vastapäätä minua ja loi minuun silmänsä, enkä tiedä minkä tähden, mutta tuo katse näytti minusta ihmeellisen hellältä: se muistutti yhtä niitä silmäilyjä, jotka muinoin niin omavaltaisesti ilvehtivät elämäni kanssa. Se näkyi odottavan kysymystä, mutta minä olin vaiti, täynnä selittämätöntä hämmekkiä. Hänen kasvojaan peitti himmeä kalpeus, joka ilmaisi levottomuutta sielussa; hänen kätensä harhaeli pöydällä omin valloin ja minä huomasin siinä hienon väristyksen; hänen rintansa kohosi toisinaan korkealle, toisinaan näkyi hän pidättävän huokumistaan. Tämä kometiia kävi minusta pitkälliseksi ja minä olin valmis keskeyttämään äänettömyyden mitä proosallisimmalla tavalla, se on esittämällä hänelle lasin teetä, kun hän äkkiä hypähti seisoalle, kiersi kätensä kaulaani, ja märkä, tulinen suudelma kajahti huulillani. Silmissäni musteni, päätäni huikaisi ja minä pusersin hänet syliini nuoruuden innon kaikista voimista, mutta hän luikahti, kuin käärme, käsistäni, kuiskutettuaan korvaani: "ensi yönä, kaikkien maatessa, tule rannalle!" ja nuolena kiiti hän ulos huoneesta. Etehisessä kaatoi hän kumoon teekannun ja kynttilän, joka seisoi permannolla. "Hiton tyttö!" huusi kasakka, joka oli sijoittunut oljille ja toivoi lämmittäikseen teen jäännöksillä. Ja silloin vasta minä toivuin.

Kahden tunnin kuluttua, kun kaikki oli valkamassa hiljennyt, herätin kasakkani, sanoen: "Jos kuulet minun ampuvan pistuolilla, niin juokse alas rantaan". Hän siiristi silmänsä ja vastasi koneentapaisesti: "tottelen, teidän arvonne!" Minä pistin pistuolin vyöhöni ja lähdin. Tyttö odotti minua äyräällä. Hän oli puettu mitä suinkin ohukaisesti; pieni huivi vyötti hänen nuortean vartalonsa.

-- Käykää jäljessäni! sanoi hän tarttuen käteeni, ja me aloimme laskeutua, enkä minä ymmärrä, kuinka minä pääsin alas niskaani taittamatta. Alaalta me käännyimme oikealle ja kuljimme samaa tietä, jota myöten aattona olin seurannut sokeata. Kuu ei ollut vielä noussut ja ainoastaan kaksi tähtöstä, kuni kaksi pelastuksen tulitornia, tuikki tummansinisellä la'ella. Raskaat laineet vyörivat toinen toisensa perään täsmälleen ja tasaisesti hiljaa keikutellen venettä, joka köydestä oli kiinni rannassa. "Käydään veneesen". sanoi kumppanini. Minä epäröin, sillä minä en rakasta sentimentaalisia venematkoja merellä, mutta myöhäistä oli enään peräytyä. Hän hyppäsi veneesen, minä jäljessä, enkä kerinnyt vielä selviytyä, kun jo huomasin olevamme liikkeessä. "Mitä tämä merkitsee?" sanoin minä vihaisesti. -- "Se merkitsee", vastasi hän, asettaen minut laudalle ja kiertäen kätensä vyötäiseni ympäri, "se merkitsee, että minä sinua rakastan"... Ja hänen poskensa painui poskelleni, ja kasvoillani tunsin minä hänen kuuman kuohumisensa. Samassa kohahti jotakin veteen; minä tartuin vyöhöni -- pistuoli oli poissa. Oi! silloin pälkähti mieleeni kauhea epäily, veri pulppusi päähäni! Katsottuani, huomasin olevamme noin viisikymmentä syltä rannasta, uida minä en osannut! Minä tahdoin survaista hänet luotani -- mutta, kuin kissa, takertui hän vaatteisini, ja äkillinen kova tuuppaus oli vähällä syöstä minut mereen. Vene keikahti, vaan minä korjaannuin ja meidän kesken syntyi tuima taistelu; vimma lisäsi minulle voimia, mutta kohta huomasin, ett'en vetänyt vertoja vastustajalleni sukkeluudessa... "Mitä sinä tahdot!" huusin minä, puristaen kovasti hänen pieniä käsiään, niin että hänen sormensa ruskahtelivat. Mutta hän ei huudahtanut, hänen käärme-luontonsa kesti tämän koetuksen.

-- "Sinä olet nähnyt", vastasi hän, "sinä ilmoitat!" ja ylenluonnollisella ponnistuksella kaatoi hän minut laidalle; molemmat riipuimme me vyötäisistä ulos veneestä; hänen hiuksensa koskivat veteen; hetki oli ratkaiseva. Minä ponnistin polvellani veneen pohjaan, tartuin toisella kädellä hänen palmikkoonsa, toisella kaulaan; hän laski vaatteeni ja silmänräpäyksessä heitin minä hänet laineisin.

Oli jo jotenkin pimeä; hänen päänsä vilkkui pari kertaa kuohun keskeltä, vaan enempää minä en nähnyt.

Veneen pohjalta löysin minä puolen vanhaa airoa, ja niin ja näin pääsin valkamaan, pitkien ponnistusten perästä. Kulkiessani pitkin rantaa hökkeliini, katsahdin ehdottomasti sinne päin, missä sokea edellisenä iltana oli odottanut yöllistä kulkijaa. Kuu jo vyöri taivaalle, ja jotakin valkoista näytti minusta istuvan rannalla; uteliaisuudesta hiivin, minä lähemmäksi ja kävin jyrkkäydelle pitkälleni ruohikkoon. Kurottaen hiukan päätäni, saatoin minä kalliolta hyvin nähdä kaikki, mitä alaalla tehtiin; en varsin kummakseni, vaan melkeinpä ilokseni, hoksasin siellä aallottareni. Hän puserteli merivaahtoa pitkistä hiuksistaan, märkä paita muotoili hänen nuortean vartalonsa ja korkean rintansa. Vähän ajan perästä näkyi kaukaa vene; se läheni nopeasti, ja siitä, kuten aattonakin, astui mies tataarilaisessa lakissa; keritty oli hän kasakkojen tapaan ja hänen hihna-vyöstään törrötti iso puukko. "Jankko", sanoi tyttö, "kaikki on hukassa!" Sitten jatkui heidän puheensa, mutta niin hiljaa, ett'en voinut niitäkään eroittaa. -- "Missä sokea on?" sanoi vihdoin Jankko, korottaen äänensä. "Minä lähetin hänet asioille", oli vastaus. Muutamain minuuttien kuluttua ilmestyi sokea, kantaen selässään säkkiä, jonka hän laski veneesen.

-- Kuule, sokea! sanoi Jankko, vartioi sitä paikkaa... tiedäthän?... siellä on kalliita tavaroita... sano (nimeä en kuullut), ett'en minä ole enään hänen palvelijansa. Asiat ovat käyneet huonosti ja minua ei hän enään näe, sillä nyt on vaarallista, ja siksipä minä lähden muualle työtä etsimään; mutta tämmöistä uskaliasta ei hän toista löydäkään. Sano niin, että jos hän olisi paremmin vaivat maksanut, niin ei Jankkokaan olisi häntä hylännyt; ja tie on minulla, missä vain tuuli käy ja meri kohisee! -- Kotvan äänettömyyden perästä jatkoi Jankko: tyttö lähtee kanssani: hän ei voi tänne jäädä; ja sano ämmälle, että, muka, on aika jo kuolla, sillä hän on kylliksi elellyt, ja kohtuus on kaikissa paras. Meitä hän ei näe enään.

-- Entä minä? sanoi sokea vaikeroivalla äänellä.

-- Mitä hyötyä minulle sinusta on? oli vastaus.

Sillä välin oli aallotar astunut veneesen ja viittasi kädellään kumppanilleen; hän antoi sokealle jotakin käteen, sanoen: "Seh, osta itsellesi renikoita". -- Vainko? sanoi sokea. "No, seh, tuossa sulle vielä", ja raha putosi helisten vasten kiveä. Sokea ei sitä nostanut. Jankko istui veneesen. Tuuli kävi rannalta päin, he kohottivat pienen purjeen ja kiitivät nopeasti pois. Kauan vilkkui valkea purje kuutamossa tummien aaltojen keskeltä; sokea istui yhä rannalla, ja minusta kuului jotakin itkulta. Sokea poika itki tosiaankin, ja hyvin kauan. Minun tuli häntä sääli... Ja miksi toi minut sallima rehellisten salakuljettajain rauhalliseen keskuuteen? Kun tyyneen lähteesen viskattu kivi, häiritsin minä heidän rauhansa, ja olin vähällä itse, kuin kivi, vajota pohjaan!

Minä palasin kotia. Etehisessä ratisi puulautasella loppuun palanut kynttilä, ja kasakkani makasi, huolimatta käskystäni, sikeässä unessa, molemmin käsin pidellen pyssyä. Minä jätin hänet rauhaan, otin kynttilän ja menin hökkeliin. Oi! lippaani, hopeahelainen miekkani, dagestaanilainen, ystäväni lahjoittama tikarini -- kaikki olivat hävinneet. Silloin minä arvasin, mitä tavaroita kirottu sokea kuljetti. Herätettyäni kasakkani jotenkin epäkohteliaalla survauksella, toruin häntä, vihastuin, mutta en sille mitään saanut! Ja eikö olisi ollut naurattavaa valittaa hallitukselle, että sokea poika minut oli rosvonnut ja kahdeksantoista vuotias tyttö oli vähällä hukuttaa minut? Jumalan kiitos saatoin aamulla jo lähteä ja minä jätin Tamanin. Miten ämmän ja sokea-raukan kävi -- en tiedä. Ja mitäpä minuun kuuluu ihmiselliset ilot ja murheet, minuun, ruunun asioilla ja vapaalla kyydillä kuljeskelevaan upsieriin!

II.

Ruhtinatar Mary.

11 p. Toukokuuta.

Eilen tulin minä Pjätigorskiin ja vuokrasin asunnon kaupungin laidalla, kaikkein korkeimmalla paikalla, Maskukin juurella. Raju-ilman aikana pilvet varmaan koskevat kattooni. Kun kello viisi tänä aamuna aukaisin ikkunani, niin huoneeni täyttyi sievässä aituudessa kasvavien kukkain tuoksulla. Kukkivien tuomien oksat katselevat ikkunaani ja tuuli karistelee toisinaan kirjoituspöydälleni niiden valkoisia terälehtiä. Kolmelle haaralle on minulla ihana näkö-ala. Lännessä siintää viisihuippuinen Beshtu, kuni "laanneen myrskyn viimeinen hattara"; pohjosessa kohoaa Mashuk, Persialaisen karvalakin näköisenä, ja peittää koko sen puolen taivaan rantaa; idässä on näky iloisempi: alaalla kirjavoi edessäni siistikäs, uutukainen kaupunki, sorisevat parannuslähteet ja hälisee erikielistä kansaa, -- ja tuolla, etempänä, läjittyvät portaittain vuoret yhä sinisempinä ja utuisempina, ja taivaan rannalla venyy hopeainen jono lumihuippuja, alkaen Kasbekista ja päättyen kaksipäiseen Elboruseen... Hauskaa on elää tämmöisessä maassa! Kaikissa suonissani valuu omituinen mielihyvän tunne. Ilma on puhdas ja raitis, kuin lapsosen suudelma, aurinko on kirkas, taivas sininen -- mitäpä luulisi enään puuttuvan? Mitä varten sitten vielä intohimot, toiveet, kaipaukset?... Vaan jopa onkin aika mennä Elisabethan lähteelle. Sinne sanotaan koko kylpy-yleisön aamusin kokoontuvan. -- --

* * * * *

Tultuani keskikaupunkiin ja kulkiessani pitkin bulevaardia kohtasin muutamia joukkoja surullisia kävelijöitä, jotka verkalleen nousivat vuorta ylös. He olivat suurimmaksi osaksi tilanhaltijoiden perheitä stepeiltä, jonka voi kohta arvata miesten kuluneista, vanhanaikaisista takeista ja vaimojen ja tyttärien tavoitelluista koristuksista. He tunsivat nähtävästi koko _kylpy-nuorison_ perin pohjin, sillä minuun he katsoivat hellällä uteliaisuudella; takkini Pietarilainen kuosi vei heidät petyksiin, mutta, nähtyään jalkaväen olkaimet, kääntyivät he heti pois nurpeissaan.

Paikkakunnan hallitusmiesten vaimot, niin sanoakseni terveyslähteiden emännät, olivat suosiollisempia; he kantavat lornjettia ja kääntävät vähemmin huomiotansa pukuun, sillä he ovat tottuneet Kaukaasiassa tapaamaan numeronappien alta hehkuvan sydämen ja valkoisen lakin alta sivistyneen älyn. Nämä naiset ovat sangen armaita, ja sitä kestää kauan! Joka vuosi tulee heidän jumaloitsijainsa sijaan uusia, ja siinäpä ehkä onkin heidän väsymättömän herttaisuutensa salaisuus. Noustessani kapeata polkua Elisabethein lähteelle ennätin minä lauman sivutse, jossa oli siviilimiehiä ja sotilaita. Nämä, niinkuin jälestäpäin kuulin, tekevät eri ihmisluokan _veden liikutusta odottavien_ joukossa. He juovat -- vaan eivät vettä, kävelevät vähäsen, armastelevat vain sivumennen, lyövät korttia ja valittavat ikävää. He ovat keikaria; vajottaessaan palmikoidulla kotelolla varustetun lasinsa rikkihappo-kaivoon, käyvät he akatemiallisiin asentoihin; siviilit kantavat heleän sinisiä kaulaliinoja, sotilaat antavat röyhelökauluksensa pistää takin alta näkyviin. He saarnaavat syvää halveksimista maaseudun naisia kohtaan ja kaipaavat pääkaupungin aristokraatillisia salonkeja, joihin heillä ei ole pääsyä.

Ja nyt viimein kaivokin... Lähelle sitä on kentälle rakennettu pieni punakattoinen suojue vesi-altaan yli, ja etempänä on käytävä jaloittelemista varten sateen aikana. Penkillä istui muutamia haavoitettuja upsiereja, vaaleina ja surullisina, kainalosauvat yhdessä kullakin vieressään. Muutamia naisia käveli edestakaisin kentällä, odottaen vetten vaikutusta. Heidän joukossansa oli pari, kolme suloista kasvuetta. Maskukin rinteellä olevassa viiniköynnös-kujassa vilkahteli silloin tällöin kahdenkeskistä yksinäisyyttä rakastavan kirjava hattu, sillä tuommoisen hatun vieressä huomasin aina joko sotilaslakin, tahi ruman, pyöreän hatun. Jyrkällä kalliolla, johon oli rakennettu huvisuoja, Eolin Harpuksi nimitetty, seisoa tojotti näkyjen harrastajia suunnaten kaukoputkiaan Elborusta kohti; näiden parissa oli kaksi maaherraa kasvattinensa, jotka olivat tulleet risatautiansa parantamaan.

Minä seisatuin hengästyneenä vuoren partaalle ja, nojautuen pienen huoneuksen nurkkaan, aloin tarkastella ihanaa ympäristöä, kun takanani äkkiä kuului tuttu ääni:

-- Petshoorin! milloin sinä olet tänne tullut?

Minä käännyin: Grushnitski! Ja me syleilimme toisiamme. Minä tutustuin hänen kanssaan toimivassa väestössä. Häntä oli ammuttu jalkaan, ja hän oli lähtenyt terveyslähteille noin viikkoa ennen minua.

Grushnitski on alaupsieri ja on vasta vuoden ollut palveluksessa. Hän kantaa erinomaisella teikarimaisuudella paksua sotamies-viittaa, ja hänellä on sotamiehen Yrjönristi. Hän on komeavartaloinen, ruskeaverinen ja mustatukkainen; näöltään luulisi hänen olevan 25 vanha, vaikka hänellä tuskin lie 21 vuotta. Puhuessaan heittelee hän päätään taaksepäin ja hypistelee yhtä mittaa viiksiään vasemmalla kädellään, oikealla kädellään nojautuu hän kainalosauvaansa. Hän puhuu nopeasti ja koristellusti; hän on niitä ihmisiä, joilla kaikkia tilaisuuksia varten elämässä on korskeita lauselmia, joita yksinkertainen kauneus ei liikuta ja jotka mahtavina pukeutuvat tavattomien tunteiden, ylevien mielenintojen ja omituisten kärsimysten verhoon. Heidän hauskuutensa on herättää mahtivaikutusta, ja he miellyttävät hulluuteen asti romantillisia maaseudun neitiä. Vanhoilla päivillään heistä tulee joko rauhallisia tilanhaltioita tahi juomaria; välisti kumpiakin. Heillä on usein paljon hyviä ominaisuuksia, mutta ei rahtuakaan runollisuutta Grushnitski on innokas sanelemaan. Kun vain puhe poikkeaa tavallisten käsitteiden piiristä, niin ei hänen sanatulvansa anna kenellekään suunvuoroa Minä en koskaan voi väitellä hänen kanssaan; vastaväitteisin hän ei vastaa kellekään, eikä hän ketään kuuntele. Heti kun toinen seisattuu, alkaa hän pitkän katkelman, joka on olevinaan jossakin yhteydessä edellisen puhujan sanojen kanssa, mutta joka todellisuudessa onkin vain jatkoa hänen omaan puheesensa.

Hän on hyvin sukkela sanoissaan; hänen epigramminsa ovat huvittavia, mutta eivät koskaan sattuvia ja häijyjä, eikä hän koskaan kumoo yhdellä sanalla. Hän ei tunne ihmisiä ja heidän heikkoja puoliansa, sillä koko ikänsä hän on vain puuhannut itsensä kanssa. Hänen tarkoitusperänsä on ruveta romaani-urooksi ja hän on niin usein kokenut vakuuttaa muille, ett'ei hän ole maailmaa varten luotu olento ja että hän on määrätty salaisten kärsimysten uhriksi, jotta itsekin on melkein siihen luuloon vakaantunut. Senpä tähden hän kantaakin niin ylpeästi sotamies-viittaansa. Minä hänet ymmärsin ja siksi hän ei minua rakastakaan, vaikka ulkonaisesti kyllä ollaan hyvinkin ystävällisissä suhteissa. Grrushnitskia pidetään erittäin urhoollisena. Minä olen hänet nähnyt taistelussa. Hän huiskii miekalla, huutaa ja syöksyy eteenpäin, silmät ummessa. Se on jotakin epä-venäläistä urhollisuutta!...

Minä en häntä myöskään rakasta. Minua aavistuttaa, että me joskus töytäisemme yhteen kapealla tiellä -- ja toiselle tai toiselle ei ole käypä hyvin.

Hänen tulonsa Kaukaasiaan on myöskin seuraus hänen romantillisesta fanatismistaan. Minä olen varma, että hän aattona ennen lähtöään kotikylästä synkeän näköisenä sanoi jollekin sievälle naapurittarelle ei vain ilman aikojaan lähtevänsä palvelukseen, vaan etsivänsä kuolemaa, sillä... ja sitten, peitettyään silmänsä kädellään, jatkoi hän, varmaan, näin: "ei! teidän (tahi sinun) ei tule sitä tietää! Teidän puhdas sielunne kauhistuisi! Ja mitä siitä lähtisi apua? Mikä minä teille olen? Ja tekö minua ymmärtäisitte?..." ja niin edespäin.

Hän sanoi itse minulle, että syy hänen astumiseensa K---rykmenttiin on oleva ikuinen salaisuus hänen ja taivaiden kesken.

Muutoin on Grushnitski, kun hän heittää traagillisen vaippansa, jotenkin miellyttävä ja hauska. Olen utelias näkemään häntä naisten parissa: siinäpä, luullakseni, koettaa parastaan!

Kohtelumme oli kuin vanhojen tuttavien ainakin. Minä aloin kysellä häneltä elintavasta terveyslähteillä ja mainittavista henkilöistä.

-- Me vietämme jokseenkin proosallista elämää, sanoi hän huo'ahdettuaan. Ne, jotka aamusin juovat vettä, ovat velttoja, kuin kaikki sairaat, ja ne, jotka iltasin juovat viiniä, ovat tuskastuttavia, kuin terveet ainakin. Nais-seuroja löytyy, mutta teistä suurta lohdutusta ei ole, sillä he pelaavat whistiä, rumasti vaatehtivat itsensä ja puhuvat kauhean huonosti Ranskaa! Tänä vuonna on Moskovasta vain ruhtinatar Liigovskaja tyttärilleen, mutta minä en ole tuttu heille. Minun sotamies-viittani on selvä hylkäämisen sinetti. Osan-otto, jonka se herättää, on raskas, kuin almu.

Samassa kulki ohitsemme kaivolle päin kaksi naista, toinen keski-ikäinen, toinen nuori ja solea. Heidän hattunsa estivät minua näkemästä heidän kasvojaan, mutta puetut olivat he paraimman aistin ankarimpain sääntöjen mukaan, ilman mitäkään liikanaista. Jälkimäisellä oli umpinainen puku _gris-de-perles_: ohut silkkikaatti ympäröi hänen hoikan kaulansa. Kengät _couleur puce_ pingottivat nilkasta hänen laihakkaa pientä jalkaansa niin somasti, että kauneuden salaisuuksia tuntematonkin olisi välttämättä ällistynyt, jos ei muusta, niin ihmettelemisestä. Hänen kepeässä, mutta ylimyksellisessä käyneissään oli jotakin tyttömäistä, jota ei käy määritteleminen, mutta jonka silmä käsittää. Kun hän kulki ohitsemme, niin löyhähti hänestä samallainen selittämätön tuoksu, jolle hajahtaa lemmityn naisen kirje.

-- Siinä oli ruhtinatar Liigovskaja, sanoi Grushnitski, ja hänen tyttärensä Mary (Meeri), niinkuin hän häntä kutsuu Englannin kielen mukaan. He ovat olleet täällä vasta kolme päivää.

-- Ja sinä jo tiedät hänen nimensä?

-- Niin, minä sattumalta kuulin, vastasi hän punastuen. -- Tunnustan, ett'en ollenkaan halua tutustua heidän kanssaan, sillä nuo ylpeät ylimykset katsovat meihin, jalkaväkeläisiin, kuin kesyttömiin raakalaisiin. Ja mitä he siitä huolivat, onko numeroitun lakin alla älyä ja sydäntä paksun viitan alla?

-- Onneton viitta! sanoin minä naurahtaen, Mut kukas tuo herra on, joka lähestyy heitä ja niin avuliaasti tarjoo heille lasia?

-- Se on Moskovalainen keikari Rajeevitsh. Hän on kortin lyöjä, joka heti näkyy kauheista kultavitjoista, jotka riippuvat hänen sinisillä liivillään. Kylläpä sillä on paksu sauva -- aivan kuin Robinson Krusoëlla; entä parta, huomaapas, ja hiukset -- _à la moujik_.

-- Sinä taidat olla äkeissäsi koko ihmiskunnalle?

-- Ja, syystä...

-- Vai, todellakin?

Tällä hetkellä lähtivät naiset kaivolta ja saapuivat meidän lähelle. Grushnitski ennätti ottaa draamallisen asennon kainalosauvansa avulla ja vastasi minulle kovasti ranskaksi:

-- Mon cher, je hais les hommes pour ne pasles mépriser, car autrement la vie serait une farce trop dégoûtante.

Sievä neiti kääntyi ja lahjoitti puhujalle pitkän, uteliaan katseen. Tämän katseen kuvaus oli hyvin epämääräinen, mutta ei ilkkuinen, josta sisällisesti Grushnitskia sydämestäni onnittelin.

-- Tuo ruhtinatar Mary on erittäin suloinen, sanoin minä hänelle. -- Hänellä on tuommoiset sametti-silmät -- juuri samettiset, ja minä neuvon sinua omistamaan tämän sanan, kun tulee puhe hänen silmistään. Ala- ja ylä-ripset ovat niin pitkät, ett'eivät auringon säteet voi kuvastaa hänen silmäterissään. Minä rakastan tuommoisia loisteettomia silmiä: ne ovat niin lauhkeat, ne ikäänkuin hyväilevät katseillaan. Muutoin, näköään, ei hänen kasvoissaan olekaan muuta kuin suloista... Mutta onkos hänellä valkoiset hampaat? Se on hyvin tärkeätä! Vahinko, ett'ei hän hymyillyt sinun kolealle fraasillesi.

-- Sinä puhut sievästä naisesta, kuin englantilaisesta hevosesta, sanoi Grushnitski nurpeissaan.

-- Mon cher, vastasin minä hänelle, kokien jäljitellä hänen tapaansa, je méprise les femmes pour ne pas les aimer, car autrement la vie serait un mélodrame trop ridicule.

Minä käännyin ja menin pois. Puolen tuntia astuskelin minä viiniköynnös-käytävässä, kalkkikallioilla ja niiden välisissä pensaikoissa. Tuli helle, ja minä lähdin käymään kotia. Kulkiessani rikkihappo-lähteen sivutse, seisatuin katetun kalleriian luo huo'atakseni sen siimeksessä, ja siinä sain minä tilaisuuden olla todistajana jokseenkin hauskassa kohtauksessa. Toimivat henkilöt olivat seuraavassa asemassa: Penkillä kalleriian sisällä istui ruhtinatar Liigovskaja ja Moskovalainen keikari, näköään, innokkaasti ja vakavasti puhellen keskenään. Neiti Mary, lopetettuaan, luultavasti, viimeisen lasinsa, käveli miettiväisenä kaivon lähestöllä. Grushnitski seisoi aivan kaivon vieressä, ja muita ei ollut kentällä.

Minä astuin lähemmäksi ja piilouduin kalleriian nurkan taakse. Samassa pudotti Grushnitski lasinsa hiekkaan ja ponnisteli kumartuakseen, mutta kipeä jalkansa esti häntä sitä nostamasta. Raukkaa! kuinka hän keinotteli, nojaten kainalo-sauvaansa, mutta kaikki turhaan! Hänen kuvailevat kasvonsa ilmaisivat todellakin kärsimistä.

Ruhtinatar Mary näki kaiken tämän paremmin, kuin minä.

Kepeämmin, kuin lintu, hyppäsi hän Grushnitskin luo, kumartui, nosti lasin ja antoi sen hänelle ruumiin liikkeellä, täynnä sanomatonta suloa; sitten hän punastui kauheasti, katsahti kalleriiaan ja varmana, ett'ei hänen äitinsä ollut mitään nähnyt, näköään, heti rauhoittui. Kun Grushnitski aukasi suunsa häntä kiittääkseen, oli hän jo kaukana. Kotvasen kuluttua lähti hän pois kalleriiasta äitinsä ja keikarin kanssa, ja, kulkiessaan Grushnitskin sivutse, teki hän itsensä niin juhlallisen ja mahtavan näköiseksi -- ei kääntynytkään, eikä edes huomannut Grushnitskin intoista silmäilyä, joka häntä seurasi kunnes hän, vuoren alla, katosi bulevaardin lehmusten taakse... Ja kohta vilahti hänen hattunsa kadun poikki; hän juoksi portista yhteen Pjätigorskin paraimpia taloja. Hänen jäljessään tuli ruhtinatar ja heitti portilla hyvästi Rajeevitshille.

Silloin vasta huomasi junkkari-raiska minun läsnä-oloni.

-- Näitkö? sanoi hän, puristaen kovasti kättäni -- hän on oikea enkeli!

-- Miksikä? kysyin minä mitä suurimmalla avosydämisyydellä.

-- Etkös sinä nähnyt?

-- En; näin, että hän nosti lasisi. Jos siinä olisi ollut vartija, olisi hän tehnyt saman, ja vielä sukkelammin, toivossa saavansa juomarahaa. Ja onhan, muutoin, selvä, että hänen kävi sinua sääli, sillä sinä irvistelit niin pahasti, astuessasi ammutulle jalallesi...

-- Etkä sinä ollut vähintäkään liikutettu, katsellessasi häntä, kun hänen sielunsa loisti hänen kasvoissaan?

-- En.

Minä valehtelin, mutta mieleni teki häntä vihoittaa. Minussa on synnynnäinen himo vastustelemaan, ja elämäni on vain jono surullisia vastustelemisia sydäntä tai järkeä kohtaan. Entusiastin läsnä-olo jäädyttää minut, kuin kirmeä pakkanen, ja minä luulen, että, jos usein seurustelisin flegmaatikon kanssa, minusta tulisi kiihkeä haaveksija. Tunnustan vielä, että ilkeä, mutta tuttu tunne siinä silmänräpäyksessä pikimmältään lehahti sydämessäni; tämä tunne oli kateus, sanon suoraan "kateus", sillä olen tottunut aina sanomaan itselleni totuuden. Ja tuskin löytynee nuorta miestä, johon, hänen kohdatessaan sievän naisen, joka kiinnittää hänen joutilaan huomionsa ja äkkiä hänen edessään ilmeisesti etuuttaa toisen, yhtä tuntemattoman, tuskin, sanon minä, löytynee nuorta miestä (sellaista, tietysti, joka on elänyt suuressa maailmassa ja on tottunut lellittelemään itserakkauttaan), johon tämä ei ilkeästi sattuisi.

Äänettöminä astuimme me, Grushnitski ja minä, vuorta alas ja kuljimme pitkin bulevaardia sen talon ikkunojen ohitse, jonne kaunottaremme oli kätkeytynyt. Hän istui ikkunan ääressä. Nykäisten minua kädestä, heitti Grushnitski häneen yhden noita tumman-hempeitä katseita, jotka niin vähän naisiin vaikuttavat. Minä tähtäsin häneen lornjettini ja huomasin, että hän hymyili tälle katseelle ja ett'ei julkea lornjettini vain turhanpäiväisesti häntä suututtanut. Ja, todellakin, kuinka uskaltaa kaukaasialainen jalkaväkeläinen tähdätä lasi-sirun moskovalaiseen ruhtinattareen?...

13 p. Toukokuuta.

Tänä aamuna kävi luonani tohtori; nimensä on Werner, mutta hän on Wenäläinen. Mikäs kumma se on? Minä tunsin erään Ivanovin, joka oli Saksalainen.

Werner on monesta syystä merkillinen mies. Hän on skeptikko ja materialisti, kuten melkein kaikki lääkärit, ja samalla runoilija, eikä vain pilanpäiten -- runoilija aina teossa, ja usein sanoissakin, vaikk'ei hän kuuna päivänä ole kahta säettäkään kirjoittanut. Hän on tutkinut ihmissydämen kaikki herkät kielet, niinkuin kuolleen ruumiin suonia tutkitaan, mutta hän ei ole milloinkaan osannut tietojansa hyväkseen käyttää; samoin välistä taitava anatoomikko ei osaa horkkaa parantaa. Tavallisesti Werner salavihkaa nauroi potilailleen, mutta minä näin hänen kerran itkevän kuolevaa sotamiestä... Hän oli köyhä, haaveksi miljooneista, mutta rahan vuoksi ei hän olisi liikaa askelta astunut. Hän puhui minulle kerran, että pikemmin tekisi palveluksen viholliselle, kuin ystävälle, sillä tämä olisi hyväntekeväisyytensä myymistä, silloin kuin viha vain kasvaa suhteellisesti vastustajan jalomielisyyden kanssa. Hänellä oli häijy kieli: monta monituista kelpo miestä mainittiin hänen kompparunojensa kilven alla pahimpana hölmönä; hänen kilpailijansa, kateelliset vesilääkärit, päästivät huhun, että hän muka piirtelee irvikuvia sairaistaan -- sairaat vihastuivat ja melkein kaikki hänet hylkäsivät. Hänen tuttavansa, se on kaikki, todellakin kunnon ihmiset, Kaukaasiassa palvelevaiset, kokivat turhaan nostaa hänen langennutta luottamustaan.

Hänen ulkomuotonsa oli niitä, jotka ensi katsannolta vaikuttavat vastenmielisesti, mutta sittemmin miellyttävät, kun silmä säännöttömissä piirteissä tottuu lukemaan kokeneen ja ylevän sielun leiman. Löytyy esimerkkejä, että naiset ovat hulluuteen asti rakastuneet sellaisiin miehiin, eivätkä olisi vaihtaneet heidän rumuuttansa verevimpien, rusoposkisten endymioonein kauneuteen. Naisille on oikeus annettava, heillä on sielun kauneuden vaisti ja senpä tähden, kukaties, Wernerin tapaiset miehet niin kiihkeästi naisia rakastavatkin.

Werner oli lyhyt kasvultaan, laiha ja heikko kuin lapsi; hänen toinen jalkansa oli toista lyhyempi, niinkuin Byronilla; runkoon verraten näytti hänen päänsä suunnattomalta; hän keritti tukkansa melkein juurta jaksain, ja hänen pääkallonsa sille tavoin paljastuneet epätasaisuudet olisivat hämmästyttäneet frenoloogia vastakkaisten taipumusten kummallisella liitoksellaan. Hänen pienet mustat, aina levottomat silmänsä pyrkivät tunkemaan ajatuksiinne. Hänen pu'ussaan huomattiin aistia ja siisteyttä; hänen laihat, suonikkaat ja pienet kätensä koreilivat heleän keltaisissa sormikkaissa. Takki, kaulahuivi ja liivit olivat aina mustaa painetta. Nuoret kutsuivat häntä Mefistofeleeksi; hän oli suuttuvinaan tästä liikanimestä, mutta toden perästä se liehakoi hänen itserakkauttaan. Me käytimme kohta toinen toisemme ja tulimme tuttaviksi, sillä ystävyyteen minä en kykene; kahdesta ystävästä toinen aina on toisen orja, vaikk'ei kumpikaan usein sitä itselleen tunnusta; orjana en voi olla, ja käskeminen tässä tapauksessa on -- väsyttävä tehtävä, sillä samalla täytyy myöskin olla pettäjänä. Ja muutoin, onhan minulla palvelijoita ja rahaa! Tuttaviksi tulimme me seuraavalla tavalla: minä tapasin Wernerin keskellä suurta, hälisevää nuoriso-parvea; loppupuolella iltaa otti puhe filosoofillis-metofyysillisen suunnan; juteltiin vakuutuksista: jokainen oli vakuutettu, mikä mistäkin.

-- Mitä minuun tulee, niin minä olen vakuutettu ainoastaan yhdestä asiasta... sanoi tohtori.

-- Mistä niin? kysyin minä, haluten tietää miehen mielipidettä, joka tähän asti oli ollut vaiti.

-- Siitä, vastasi hän, että, varemmin tai myöhemmin, jonakin koreana iltana kuolen.

-- Minäpä olen rikkaampi teitä, sanoin minä: minulla, tätä paitse, on vakuutus, se, näette, että eräänä ilkeänä iltana kovaksi onneksi synnyin maailmaan.

Kaikkien mielestä me laskettelimme loruja, mutta todellakaan ei kukaan heistä tätä viisaampaa sanonut. Tästä hetkestä me erotimme toisemme muiden joukossa. Usein me olimme yhdessä ja pakinoimme kahden kesken hyvin vakavasti abstraktillisista aineista, kunnes molemmat huomasimme petkuttelevamme toinen toistamme. Silloin, katsottuamme tarkoittavasti toistemme silmiin, kuten tekivät roomalaiset auguurit, Ciceroonin sanojen mukaan, purskahdimme nauruun ja, naurettuamme suumme puhtaaksi, erosimme iltaamme tyytyväisinä.

Minä loikoin sohvalla, silmät katossa ja kädet niskan takana, kun Werner astui huoneeseni. Pantuaan keppinsä nurkkaan, istui hän nojatuoliin, haukotti ja ilmoitti, että ulkona tulee kuuma. Minä vastasin kärpästen rasittavan minua -- ja molemmat vaikenimme.

-- Huomatkaa, hyvä tohtori, sanoin minä, että ilman tolvanoita olisi maailmassa hyvin ikävä... Nähkääs, meitä tässä on kaksi ymmärtäväistä miestä; me tiedämme edeltä käsin, että kaikesta voipi väitellä, loppumatta, ja sentähden emme väittelekään; me tiedämme toistemme melkein kaikki salaiset ajatukset; yksi sana on meille koko historia; kolmen kertaisen kuoren lävitse näemme jo jokaisen tunteemme siemenen. Surullinen on meille naurettavaa, naurettava -- ikävää, ja, totta puhuen, olemme yleisesti kaikesta jotenkin välinpitämättömät, omaa itseämme lukematta. Niinmuodoin, tunteiden ja ajatusten vaihtoa meidän kesken ei voi olla; me tiedämme toinen toisestamme kaikki, mitä tietää tahdomme; ja enempää emme tahdokaan tietää; jäljellä on siis yksi keino: kertoa uutisia. Sanokaahan joku uutinen.

Pitkästä puheesta väsyneenä, ummistin silmäni ja haukotin...

Mietittyään vastasi hän: teidän galimatiassanne on kumminkin ajatus.

-- Kaksi, vastasin minä.

-- Sanokaa minulle toinen, niin minä sanon teille toisen.

-- Hyvä, alkakaa! sanoin minä, yhä kattoon katsellen ja sisällisesti hymyillen.

-- Te tahdotte tietää joitakin erityisyyksiä, jotka koskevat jotakin terveyslähteille tulleista, ja minäpä jo arvaan, kestä te huolehditte, sillä siellä jo teistä kyseltiin.

-- Tohtori! meidän on aivan mahdoton haastella, sillä me luemme toistemme sielusta.

-- Nyt toinen...

-- Toinen ajatus on tämä: minun teki mieleni saada teitä jotakin kertomaan; ensiksi, sillä kuunteleminen on vähemmin uuvuttavaa; toiseksi, ei tule niitäkään sanoneeksi vahingossa; kolmanneksi, saattaa kuulla toisen salaisuuden; neljänneksi, sillä niin ymmärtäväiset miehet, kuin te, pidätte enemmän kuuntelijoista, kuin kertojista. Nyt asiaan: mitä ruhtinatar Liigovskaja teille minusta sanoi?...

-- Oletteko niin varma, että ruhtinatar minulle puhui... eikä neiti?

-- Olen, aivan varma.

-- Mitenkä niin?

-- Sentähden, että neiti kyseli Grushnitskista.

-- Teillä on suuri aprikoimiskyky. Neiti sanoi olevansa vakuutettu, että tämä nuorukainen sotamies-viitassa on duellin takia alennettu sotamieheksi...

-- Toivon, että jätitte hänet tähän hauskaan hairahdukseen...

-- Tietysti...

-- Solmu on valmis! huudahdin minä ihastuneena; kometiian suorituksesta me kyllä hommaamme. Sallima näkyy selvään pitävän huolta, ett'ei minulla ikävä olisi.

-- Minua ounastaa, sanoi tohtori, että Grushnitski parka joutuu uhriksenne...

-- Etemmä, tohtori.

-- Ruhtinatar sanoi kasvonne olevan hänelle tutut. Minä huomautin hänelle, että hän, luultavasti, on tavannut teitä Pietarissa, seura-elämässä jossakin. Minä sanoin nimenne, ja hän tunsi sen. Näköään, teidän elämänne tapaukset ovat siellä synnyttäneet suurta melua... Hän alkoi kertoa teidän retkistänne, lisäten, luultavasti, omia muistutuksiaan ihmisten laverruksiin... Tytär kuunteli uteliaisuudella. Hänen kuvituksessaan te kävitte uudenaikaisen romaanin urooksi... Minä en ruhtinatarta vastustellut, vaikka tiesin hänen puhuvan perättömiä.

-- Kunnon ystävä! sanoin minä, ojentaen hänelle käteni. Tohtori puristi sitä tunteella ja jatkoi:

-- Jos tahdotte, niin esittelen teidät...

-- Herran tähden! sanoin minä, lyötyäni käteni yhteen; milloinkas uroita esitellään? Eiväthän he tutustu muuten, kuin pelastamalla lemmittynsä varmasta kuolemasta...

-- Ja te tahdotte todellakin armastella neitiä?...

-- Päin vastoin, ihan päin vastoin!... Vihdoinpa riemuitsen, tohtori: te ette minua käsitä!... Tämä minua, sentään, surettaa, tohtori, lisäsin minä kotvasen äänettömyyden perästä; minä en koskaan itse ilmaise salaisuuksiani, mutta kauheasti rakastan, että ne arvataan, sillä siten voin, jos niin sattuu, niitä evätä. Mutta teidän täytyy toki kertoa minulle äidistä ja hänen tyttärestään. Mitäs ihmisiä he ovat?

-- Ensiksi, ruhtinatar on viiden viidettä vanha nainen, vastasi Werner; vatsa hänellä on oivallinen, mutta veri turmeltu; poskilla punaset pilkut. Jälki puoliskon elämästään hän on viettänyt Moskovassa ja on siellä, levossa, turvennut. Hän rakastaa haureita juttuja ja välistä itse puhuu sopimattomia asioita, kun ei tytärtä ole huoneessa. Hän ilmoitti minulle, että hänen tyttärensä on viaton, kuin kyyhky. Mitäs se minuun koskee?... Minä tahdoin hänelle vastata, että hän ol