Aallotar: Kertomus

Aallotar

Kertomus

Kirj.

Friedrich De La Motte Fouqué

Suomentanut V. Hämeen-Anttila

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SisäLlys:

Esipuhe.. 1. Ritari tulee kalastajan luo. 2. Undinen joutuminen kalastajalle. 3. Undinen löytyminen. 4. Ritarin seikkailut metsässä. 5. Ritarin oleskelu niemekkeellä. 6. Vihkiminen. 7. Mitä hääiltana edelleen tapahtui. 8. Häiden jälkeinen päivä. 9. Ritari viepi nuoren vaimonsa mukanaan. 10. Kaupunkiin asettuminen. 11. Bertaldan nimipäivä. 12. Lähtö vapaakaupungista. 13. Elämää Ringstettenin linnassa. 14. Bertaldan paluu ritarin kanssa. 15. Matka Wieniin. 16. Huldbrandin toinen rakkaus. 17. Ritarin uni. 18. Ritari Huldbrandin häät. 19. Ritari Huldbrandin hautaus.

Esipuhe.

Saksalaisten nuorromantikkojen piiristä, joiden loistokausi sattui sata vuotta takaperin, saavutti kait enimmin kansansuosiota parooni _de la Motte Fouqué_ (1777-1843). Monen aatetoverinsa tavoin koettaessaan jälleen herättää henkiin ritarillis-haaveellista taikamaailmaa hän kätevästi käsitteli useitakin kirjallisuuden muotoja. Hänen pohjoismaiset sankaridraamansa sisältävät paljon kaunista, lyyrillisiä runoja ja sotalauluja sepitti hän oivallisia, ritariromaani "Taikasormus" on onnistunut ajankuvaus. Walter Scott, historiallis-romanttisen romaanin luoja, oli hänen ihailijoitansa. Aika on Fouquén teoksista säästänyt vain sen parhaan helmen; satunovelli "Aallotar" (Undine) yhäti viehättää lukijaa näytteenä yleisesti tutun tarinan taiteellisesta kertomisesta.

1. Luku.

Ritari tulee kalastajan luo.

Siitä saattaa nyt olla jo useita satoja vuosia, kun eräänä kauniina iltana kerran istui ovensa edustalla vanha kelpo kalastaja verkkojansa paikkaillen. Asuipa hän kerrassaan viehättävällä seudulla. Vehmas nurmikko, jolle hänen majansa oli rakennettu, ulottui kauvas ulos isoon järveen. Näytti siltä, kuin olisi niemeke ollut rakastunut siniselkeään, ihmeen kirkkaaseen vedenkalvoon ja siksi siihen tunkeutunut; mutta olisi voinut niinkin sanoa, että vesi se oli lempivään syliinsä sulkenut kauniin kedon korkealla nyökkyilevine ruohoineen ja kukkasineen sekä viileäkatveisine puineen. Toinen kävi toisen vieraaksi, ja siksipä juuri oli kaikki niin kaunista.

Ihmisiä tosin oli tällä sievällä seudulla vähän tai ei ollenkaan tavattavissa, kalastajaa ja hänen huonekuntaansa lukuun ottamatta. Niemekkeen takana nimittäin kohosi hyvin sankka metsä, jonka synkkyys ja vaikeakulkuisuus, samaten kuin ne eriskummalliset otukset ja aaveet, joita siellä kerrottiin liikuskelevan, kammottivat useimpia ihmisiä siksi paljon, ett'eivät sinne pistäytyneet muutoin kuin välttämättömyyden pakosta. Vanha hurskas kalastaja kuitenkin kulki häiritsemättömänä sen halki monet kerrat, ollessaan viemässä kauniin niemekkeensä äärillä pyytämiänsä maukkaita kaloja isoon kaupunkiin, joka ei ollut kovinkaan kaukana metsän tuolla puolen.

Metsän läpi taivaltaminen kävi hänelle helpoksi kait etupäässä siitä syystä, että hänen mielessään liikkui tuskin mitään muuta kuin hurskaita ajatuksia. Sitä paitsi hän joka kerta, kun tunkeusi peljättyihin pimentopaikkoihin, tapasi soinnukkaasta kurkusta ja vilpittömästä sydämestä kajahutella hengellisiä lauluja.

Nyt tänä iltana verkkojensa ääressä istuessaan hän kuitenkin tunsi aavistamatonta pöyristystä, kun kuuli metsän hämystä ratsun töminää ja tämä kohu vetäysi yhä lähemmäksi niemekettä. Mitä hän monina myrskyisinä öinä oli metsän salaisuuksista uneksinut, se nyt yhdellä kertaa sävähti hänen mieleensä; ennen kaikkea kuvastui hänen edessään taas jättiläismäisen pitkä, lumivalkea mies, joka herkeämättä nyökytteli kummallisesti päätänsä. Niin, nostaessaan katseensa metsää kohti oli hän toden totta lehväristikon lomasta näkevinänsä nyökkyilevän miehen astuvan esille.

Mutta väleen malttoi hän mielensä ja muisti, ett'eihän hänelle ollut milloinkaan itse metsässä mitään pahaa sattunut, joten paha henki kaiketi vielä vähemmin saattoi häneen tehota avoimella niemekkeellä. Samalla hän lujasti lausui ääneensä ulkomuistista erään raamatunlauseen, saaden siitä reippaan mielialansakin takaisin, ja melkein nauraakseen hän silloin näki, kuinka suuresti oli erehtynyt.

Valkea, nyökkyilevä mies nimittäin yht'äkkiä muuttui hänelle ammoin tutuksi puroksi, joka vaahdoten pursusi metsästä ja purkausi järveen. Töminän taasen oli aiheuttanut upeasti koristeltu ritari, joka oli ratsain tulossa puiden siimeksestä majaa kohti. Tulipunainen kauhtana hulmusi orvokinsinisen, kullalla kirjaillun nutun yli; kullanvärisessä litteässä lakissa liehui punaisia ja orvokinsinisiä höyheniä; kultaisessa miekkavyössä välkkyi harvinaisen kaunis ja ylellisesti koristeltu säilä. Ritarin valkea orhi oli solakampaa rakennetta kuin on muulloin totuttu sotaratsuilla näkemään ja asteli niin kepeästi yli nurmikon, ett'ei tämä vihreän kirjava permanto näkynyt siitä kärsivän vähintäkään vauriota.

Vanha kalastaja ei sentään vieläkään ollut aivan levollinen mieleltään, vaikka arvelikin oivaltavansa, ett'ei noin sievästä tulijasta ollut mitään pahaa peljättävissä; sävyisästi otti hän hatun päästään lähenevän vieraan edessä ja jäi tyynesti istumaan verkkojensa ääreen. Ritari pysähdytti silloin ratsunsa ja kysyi, voisiko hän hevosineen saada yösijaa ja hoitoa lähettyviltä.

"Mitä hevoseenne tulee, hyvä herra", vastasi kalastaja, "enpä tiedä sille parempaa tallia neuvoa kuin tämän vilpoisen niityn, enkä parempaa rehua kuin nurmikon ruohon. Teille itsellenne taasen annan mielelläni pikku talosessani sellaisen iltasen ja yösijan kuin meikäläinen voipi suoda."

Siihen oli ritari aivan tyytyväinen. Hän laskeusi alas ratsultaan, jonka he molemmat yhdessä vapauttivat mahavyöstä ja ohjaksista, ja jätti sen sitte hypähtelemään kukkaisella kedolla, isännälleen sanoen:

"Jos olisinkin havainnut teidät vähemmän vieraanvaraiseksi ja auliiksi, kelpo kalastaja-vanhukseni, niin tuskinpa silti olisitte minusta enää tänään erillenne päässyt. Näenhän edessämme ison järven, ja Isä taivahinen minua varjelkoon illan suussa ratsastamasta takaisin tuohon ihmeelliseen metsään!"

"Mitäpä tuosta liiemmälti puhuu", arveli kalastaja ja vei vieraansa majaan.

Liedeltä valaisi niukka takkatuli hämärtävää, puhdasta pirttiä. Lieden vierellä istui isolla tuolilla kalastajan ijäkäs vaimo. Hienon vieraan astuessa sisälle hän nousi ystävällisesti tervehtien, mutta istuutui takaisin kunniapaikalleen, tarjoamatta sitä muukalaiselle. Hymyillen virkkoi silloin kalastaja:

"Älkää siitä hänelle nyreissänne olko, nuori herra, ett'ei hän luovuta käytettäväksenne talon mukavinta istuinta. Tapa on köyhässä kansassa sellainen, että se kuuluu ihan yksinomaan ikä-ihmisille."

"Mutta, ukkoseni", huomautti vaimo levollisesti myhäillen, "mitä ajatteletkaan? Lieneehän vieraamme toki kristitty ihminen, ja kuinka voisi silloin juolahtaa nuoren miekkosen mieleenkään häätää vanhoja ihmisiä istuimiltansa? -- Istuutukaa, nuori herra", jatkoi hän ritariin kääntyen, "joutuin; tuolla on vielä kylläkin mukava istuin, kunhan ette liian rajusti sitä nytkähdyttele, sillä toinen jalas ei ole enää kovinkaan tukeva."

Ritari nouti varovasti lepotuolin ja istahti hyvillä mielin: hänestä tuntui kuin olisi hän sukua tälle pikku huonekunnalle ja juuri palannut kaukomailta tänne kotiinsa.

Nämä kolme kelpo kumppanusta alkoivat mitä ystävällisimmin ja perin tuttavallisesti haastella keskenään. Metsästä kyseli ritari moniaan kerran yhtä ja toista, mutta siitä kyllä ei ukko tahtonut ottaa juuri tietääksensäkään; kaikkein vähimmin arveli hän soveltuvan siitä puhella näin yön tullen. Taloudestaan ja askartelustaan aviopuolisot sitä vastoin juttelivat sitä enemmän ja kuuntelivat myös halukkaasti ritarin kertomuksia matkoistansa. Hän ilmotti omistavansa Tonavan lähteillä linnan ja olevansa nimeltään Ringstettenin Huldbrand.

Kesken puhelun oli vieras jo toisinaan kuullut matalan pikku ikkunan taholta läiskettä, kuin roiskuttaisi joku niihin vettä. Ukko tuolle ropseelle aina tyytymättömäsi rypisti otsaansa; mutta kun ruutuihin vihdoin hulahti kerrassaan suihke ja pirahteli lahonneista puitteista sisälle pirttiin, nousi hän nyreästi seisaalleen ja huusi uhkaavasti ikkunaan päin:

"Undine! Etkö jo viimein herkeä lapsenkureistasi? Ja onkin vielä päälle päätteeksi vieras herra täällä luonamme."

Ulkona tulikin hiljaista; kuului enää vain hillittyä tirskunaa. Kalastaja selitteli istumaan palaten:

"Teidän on se nyt pidettävä hyvänänne, arvoisa vieraani, ja kukaties vielä monta kurittomuutta lisäksikin; mutta ei hän tarkota pahaa. Kasvattityttäremme Undine se, nähkääs, ei mitenkään ota vieroittuaksensa lapsellisesta käyttäytymisestään, vaikka jo piankin lienee kahdeksannellatoista vuodellaan. Mutta, kuten sanottu, pohjaltaan on hän kuitenkin kaikesta sydämestään hyvä."

"Kelpaapa sinun sanoa!" väitti vastaan vaimo päätänsä pudistaen. "Noin kalanpyynnistä tai matkalta palatessasi saattaa hänen ilkamoimisensa olla hyvinkin veikeätä. Mutta kokonaan toista on pitää häntä päivän pitkän kimpussaan ainoatakaan viisasta sanaa kuulematta; itse pyhä kärsivällisyyskin lopulta kyllääntyisi siihen, että lisääntyvässä ijässä talouteen tarvittavan avun asemesta täytyy alituiseen vain torjua hänen hullutuksiansa kerrassaan tuhoa meille tuottamasta."

"No, no", myhäili isäntä, "sinun puuhiisi kuuluu Undine, ja järvi minun. Repiihän sekin minulta useasti tokeeni ja verkkoni, mutta pidänpä siitä silti paljon, kuten sinäkin kaikkine ristinesi ja vastuksinesi pidät näpeästä lapsosesta. Eikö totta?"

"Eipähän hänelle ihan suuttua osaa", vastasi hänen puolisonsa myöntävästi hymyillen.

Silloin lennähti ovi auki; ihmeen kaunis vaaleaverinen tyttönen luikahti nauraen sisään ja huudahti:

"Olette minulle vain pilojanne puhunut, isä; missä nyt muka on vieraanne?"

Mutta siinä silmänräpäyksessä huomasikin hän ritarin ja jäi hämmästellen seisomaan kauniin nuorukaisen eteen. Huldbrand viehättyi suloiseen olentoon ja tahtoi oikein tarkoin painaa mieleensä rakastettavat kasvonpiirteet, koska arveli ainoastaan tytön hämmästyksen suovan hänelle aikaa siihen, kunnes tämä piankin kääntyisi hänen katseiltansa syrjään kaksin verroin ujostuneempana. Mutta kävikin aivan toisin. Sillä pitkän tovin häntä silmäiltyänsä astui tyttö luottavaisesti lähemmäksi, polvistui hänen eteensä ja sanoi hypistellen kultaista reikäkolikkoa, jota hän kantoi kallisarvoisissa ketjuissa rinnallaan:

"Oi sinua kaunista, sinua ystävällistä vierasta, miten oletkaan vihdoinkin tullut meidän matalaan majaamme? Täytyikö sinun siis vuosikausia matkata maailmaa, ennen kuin kerran meidänkin luoksemme osasit? Tuletko autiosta metsästä, kaunis ystävä?"

Toruva vaimo ei jättänyt ritarille vastaamisen vuoroa. Hän käski neidon siivosti heti nousta ja siirtyä työhönsä. Mutta vastaamatta veti Undine pienen jakkaran Huldbrandin tuolin viereen, istuutui sille kudelminensa ja sanoi leppeästi:

"Minä teen työtäni tässä."

Kalastaja menetteli kuten hemmoteltujen lasten vanhemmilla tapana on. Hän ei ollut huomaavinansakaan Undinen käyttäytymistä ja tahtoi kääntää puheen toisaanne. Mutta tyttönenpä ei päästänytkään häntä perille. Hän tivasi:

"Olen herttaiselta vieraaltamme kysynyt, mistä hän tulee, eikä hän ole vielä vastannut minulle."

"Metsästä minä tulen, kaunis kuvaseni", selitti Huldbrand; ja tyttö jatkoi:

"Silloinpa täytyy sinun kertoa minulle, miten sinne jouduit, sillä ihmiset yleisesti kammoavat sitä, ja mitä ihmeellisiä seikkailuja olet siellä kokenut, sieltä kun ei kuulu sellaisitta suoriuduttavan."

Huldbrandia tämä muistiin johdatus hieman värähdytti ja hän vilkaisi tahtomattansakin ikkunaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi sieltä ehdottomasti irvistelemässä sisälle joku hänen metsässä kohtaamistansa kummallisista olennoista. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin pilkkosen pimeän yön, joka nyt oli ikkunaruutujen taakse levittäytynyt. Silloin hän rohkaisihe ja oli juuri tarinansa alottamaisillaan, kun ukko keskeytti hänet tokaisten:

"Ei sitä, herra ritari! Sellaisiin ei tämä hetki ole ollenkaan otollinen."

Silloinpa Undine vihoissaan hypähti jakkaraltaan, pani kauniit käsivartensa puuskaan ja huusi ihan kalastajan eteen asettuen:

"Hänkö ei saa kertoa, isä? eikö saa? Mutta minä tahdon; hänen pitää, pitääpä vainkin!"

Ja sievä pikku jalka polkaisi kiivaasti lattiaa. Kaikki sentään tapahtui niin hullunkurisen viehättävällä suloudella, että Huldbrand nyt hänen suutuksissaan ollessaan kykeni melkein vielä vähemmin kääntämään katsettansa hänestä kuin äsken hänen innostuneen ystävällisyytensä aikana. Ukossa sitä vastoin leimahti pidätetty närkästys ilmi liekkiin. Hän nuhteli kiivaasti Undinen tottelemattomuutta ja sopimatonta esiintymistä vierasta kohtaan, ja kelpo vanha emäntä yhtyi mukaan. Silloin sanoi Undine:

"Kun tahdotte torata ettekä tee mitä minä tahdon, niin nukkukaa yksinänne vanhassa, savuisessa hökkelissänne!"

Ja nuolena viuhahti hän ulos ovesta, nopsasti kapaisten synkkään yöhön.

2. Luku.

Undinen joutuminen kalastajalle.

Huldbrand ja kalastaja hypähtivät istuimiltaan ja aikoivat rientää vihastuneen tytön perästä. Mutta ennen kuin he ehtivät majan ovelle oli Undine jo kadonnut pilviseen pimentoon, eivätkä hänen kepeät jalkansa pienimmälläkään kapseella ilmaisseet, mille suunnalle hän oli saattanut lähteä juoksemaan.

Huldbrand katsoi kysyvästi isäntäänsä. Hänestä milt'ei tuntui kuin olisi noin nopeasti takaisin yöhön sukeltanut herttainen ilmiö ollut pelkkää jatkoa niille ihmeellisille olennoille, jotka olivat aikaisemmin metsässä hänelle ailakoineet. Mutta vanhus murisi partaansa:

"Ensi kertaa ei hän meille sitä temppua tee. Nyt saapi kaiken yötä tuntea tuskaa sydämessään ja pitää unen silmistänsä loitolla; sillä kuka tietää, eikö hän sentään kerran joudu vahinkoon, kun on tuolla tavoin yksinään ulkona pimeässä aamunkoittoon asti."

"Siispä lähtekäämme toki etsimään, isäseni, Jumalan tähden!" huudahti Huldbrand huolissaan.

Vanhus vastasi:

"Mitäpä siitä olisi hyötyä? Synti olisi antaa teidän ihan yksinänne lähteä yön selkään hupakkoa tyttöä tavottelemaan, ja minun vanhat sääreni eivät sitä virmapäätä saavuta, vaikka tietäisinkin, minne hän on livistänyt."

"Täytyy meidän ainakin huudella häntä ja pyytää palaamaan", arveli Huldbrand ja alkoi mitä suostuttelevimmin kehotella: "Undine, oi Undine! tulehan toki takaisin!"

Vanhus huojutteli päätänsä, vakuutellen kaiken huhuilun lopultakin turhaksi; ritari ei muka vielä tiennyt pienoisen uppiniskaisuutta. Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla useaan kertaan huutelematta kaameaan yöhön:

"Undine, Undine rakas! Minä pyydän sinua, tulehan vain tämän kerran takaisin!"

Siten sentään kävi kuin kalastaja oli sanonut. Undinesta ei mitään kuulunut eikä näkynyt, ja koska vanhus ei millään muotoa tahtonut sallia, että Huldbrand etsiskelisi pakolaista, niin täytyi molempien lopulta palata majaan. Siellä he huomasivat liesivalkean olevan hiipumassa; talon emäntä ei ottanut Undinen pakoa ja vaaraa läheskään niin raskaaksi huoleksi kuin hänen miehensä, vaan oli jo mennyt levolle. Vanhus hohutteli hiilet jälleen hehkumaan, asetti kuivia puita päälle ja etsi taas loimuavan roihun valossa esille viiniruukun, jonka laski vieraansa eteen.

"Tekin olette tyhmästä tytöstä huolissanne, herra ritari", puheli hän, "ja me mieluummin osan yöstä rupattelemme viiniä maistellen kuin heittelehdimme kaislapatjoilla turhaan unta tavotellen. Eikö totta?"

Huldbrand oli ehdotukseen varsin tyytyväinen. Kalastaja pakotti hänet makuulle menneen emännän vapaalle kunniasijalle, ja molemmat joivat ja haastelivat keskenään, kuten kaksi tuttavallista kelpo miestä ainakin. Tosin aina kun ikkunan ulkopuolella vähänkin kahahti, tai myös joskus silloinkin kun ei hivauskaan heitä häirinnyt, kavahti toinen noista kahdesta ylös ja sanoi: "Hän tulee!" Sitten he tuokioksi vaikenivat, jälkeenpäin kaiken entiselleen jäädessä jatkaakseen jutteluansa huoahtaen ja päätänsä pudistellen.

Mutta koska nyt kumpainenkaan ei kyennyt juuri muuta ajattelemaan kuin Undinea, niin eivät he sen parempaa tienneet kuin ritari kuulla, millä tavoin Undine oli vanhalle kalastajalle joutunut, ja kalastaja kertoa sen samaisen tarinan. Hän alotti seuraavasti:

"Siitä on kait jo viisitoista vuotta vierryt, kun kuljin kerran tuon sankan metsän kautta kaupunkiin saalistani kaupalle. Vaimoni oli jäänyt kotiin, kuten tavallista, vieläpä siihen aikaan hyvin sievästä syystäkin, sillä Jumala oli silloisessa jo jokseenkin korkeassa ijässämme suonut meille ihmeen kauniin lapsosen. Se oli tyttölapsi, ja me jo puhelimme keskenämme, emmekö uuden tulokkaan hyväksi muuttaisi kauniilta niemekkeeltämme, voidaksemme vast'edes paremmin kasvattaa asutulla seudulla tämän rakkaan taivaanlahjamme. Tosin ei köyhillä ihmisillä ole kovinkaan väliä, kuten saatatte arvella, herra ritari; mutta, hyvä Jumala, jokaisenhan sentään täytyy tehdä mitä voipi. -- No niin, se asia kovasti pyöri mielessäni taipaleella. Tämä niemeke oli minulle niin sydämeni pohjasta rakas, ja ihan minua hätkähdytteli, kun minun piti kaupungin melussa ja hälyssä itsekseni ajatella: Tällaisessa tohinassa nyt piakkoisin sinäkin saat asuinsijasi tahi et paljoakaan hiljaisemmassa! -- Mutta en siinä nurkunut rakasta Isäämme vastaan; päin vastoin kiitin Häntä hiljaisesti vastasyntyneestä. Valehtelisin myös, jos sanoisin, että minulle mennen tullen sattui metsässä mitään ajatteluttavampaa kuin muulloinkaan, kuten en olekaan koskaan nähnyt siellä mitään kammoksuttavaa. Aina oli noissa kummallisissa varjopaikoissa mukanani Herra."

Vanhus paljasti kaljun päänsä ja jäi pitkäksi aikaa ajatuksissansa rukoilemaan. Sitte hän painoi jälleen hatun päähänsä ja pitkitti kertomustaan.

"Tällä puolla metsän, oi, tällä puolla tuli surkeus vastaani. Vaimoni kohtasi minut, silmät puroina tulvillaan; hän oli pukeutunut surupukuun.

"'Voi armias Jumala', voihkasin minä, 'missä on rakas lapsemme? Sano!'

"'Sen luona, jota huudat, mieheni rakas', vastasi hän ja me kävelimme nyt hiljaisesti itkien yhdessä majaan. -- Hain pienoista ruumista; silloin sain vasta kuulla, mitä oli tapahtunut. Järven rannassa oli vaimoni istunut lapsi sylissään, ja siinä hänen huolettomasti ja onnellisena leikkiessään pienokaisen kanssa kumartuu tämä yht'äkkiä eteenpäin kuin nähden jotakin ihan ihmeellistä vedessä. Vaimoni näkee vielä tuon suloisen enkelin nauravan ja kätösillään tapailevan; mutta siinä silmänräpäyksessä hän rivakan liikkeen johdosta luikahtaa äitinsä käsivarsilta alas kosteaan kuvastimeen. Paljon olen pikku vainajaa etsinyt, mutta turhaan; ei ollut hänestä jälkeäkään nähtävissä.

"Istuimme sitte me poloiset vanhemmat saman päivän iltana hiljaisesti kahden kesken majassamme; puhumiseen ei kumpaisellakaan ollut halua, jos siihen olisi kyyneliltänsä kyennytkään. Tuijottelimme liesivalkeaan. Silloin rasahtelee ulkona ovella; se ponnahtaa auki; ja ihmeen kaunis kolmen, neljän vuoden vanha tyttönen seisoo ylellisesti somisteltuna kynnyksellä meille myhäillen. Me jäimme kerrassaan mykiksi hämmästyksestä, enkä ensimältä tiennyt, oliko siinä säällinen pikku inehmo vaiko pelkkä ilkamoiva kuva. Mutta silloin näin vettä tippuvan kultaisista hiuksista ja kalleista vaatteista, ja nyt oivalsin, että kaunis lapsonen oli ollut vedessä ja tarvitsi apua.

"'Vaimoseni', sanoin minä, 'meille ei kukaan ole kyennyt pelastamaan rakasta lastamme. Me tahdomme ainakin tehdä muille ihmisille sen, mikä meidät maan päällä autuaiksi saattaisi, jos sen joku voisi meille tehdä.'

"Me riisuimme pienokaisen, panimme hänet vuoteeseen ja annoimme hänelle lämmittävää juotavaa. Hän ei hiiskunut sanaakaan, tähystelihän hymyillen vain meitä yhäti merensinisillä taivaansilmillään.

"Aamulla saattoi havaita, ett'ei hän ollut sen enempää vahinkoa saanut, ja minä tiedustin nyt hänen vanhempiaan ja tänne joutumistansa. Mutta siitä syntyi sekava, ihmeellinen juttu. Kaukaa täytynee hänen olla syntyisin, sillä enhän ole näinä viitenätoista vuonna saanut mitään hänen suvustansa selville, jota paitsi hän puheli ja vieläkin toisinaan puhelee niin eriskummallisia asioita, ett'ei meikäläinen tiedä, eikö hän ole voinut kerrassaan kuusta tipahtaa. Siinä on puhetta kultalinnoista, kristallikatoista ja Jumala tiesi mistä kaikesta. Selvimmin kertoi hän äitinsä keralla lähteneensä isolle järvelle huviretkelle, pudonneensa aluksesta veteen ja tulleensa tajullensa vasta täällä puiden alla, hauskan rannan ilahuttaessa hänen mieltänsä.

"Nyt oli meillä vielä vaikea pulma ja huoli sydämellämme. Oli tosin varsin väleen selvää, että me rakkaan hukkuneen sijaan tahdoimme pitää ja kasvattaa löydökin; mutta kuka saattoikaan tietää, oliko lapsi kastettu vai eikö? Itse ei hän siitä tiennyt mitään sanoa. Että hän oli Jumalan kiitokseksi ja iloksi luotu olento, sen hän kyllä tiesi, vastaili hän meille enimmäkseen, ja mikä Jumalan kiitokseen ja iloon kuului, siihen oli hänkin valmis antautumaan.

"Vaimoni ja minä päättelimme: Jos hän ei ole kastettu, niin ei asiassa ole siekailemista; jos hän onkin, niin voipi hyvissä asioissa liian vähä pikemmin vahingoittaa kuin liian paljo. Ja sen mukaan aprikoitsimme hyvää nimeä lapselle, jota emme muutenkaan vielä osanneet oikein huudella. Lopuksi arvelimme Dorotean hänelle paraiten soveltuvan, koska olin kerran kuullut sen merkitsevän Herranlahjaa ja hän oli Jumalan meille lahjaksi lähettämä lohduttamaan meitä surkeudessamme. Hän sitä vastoin ei ottanut sitä kuullakseenkaan, vaan sanoi vanhempiensa nimittäneen häntä Undineksi [_unda_ = aalto] ja tahtovansa Undinena pysyäkin.

"Minusta se kuulosti pakanalliselta nimeltä, jota ei ollut missään kalenterissa, ja sen vuoksi kysyin neuvoa eräältä papilta kaupungissa. Hänkään ei Undinea nimeksi hyväksynyt ja tuli minun monien pyytelyjeni taivuttamana mukanani tuon ihmeellisen metsän halki tänne majaani kastetoimitusta suorittamaan. Pienokainen seisoi niin sievästi somistettuna ja viehkeänä edessämme, että papin sydän piankin kerrassaan suli hänelle, ja typykkä osasi niin näpsästi mielistellä ja toisin ajoin niin hullunkurisesti uhmata häntä, ett'ei hän lopulta kyennyt enää muistamaan ainoatakaan niistä perusteista, joita hänellä oli ollut Undine-nimeä vastaan.

"Undineksi hänet siis kastettiin, ja hän käyttäysi pyhän toimituksen aikana erinomaisen säveästi ja herttaisesti, niin raju ja epävakainen kuin hän muulloin aina olikin. Sillä vaimoni on ihan oikeassa: aika lailla olemme hänen kauttansa saaneet kiusaa sietää. Jos minun pitäisi teille kertoa --"

Ritari keskeytti kalastajan, kohdistaakseen hänen huomionsa hillittömästi pauhaavaa tulvaa muistuttavaan kohinaan. Hän oli jo aikaisemmin kuullut sitä vanhuksen puhelun lomissa, mutta nyt se tohisi majan edustalla yhä yltyvällä voimalla. Molemmat ryntäsivät ovelle. Silloin he ulkona näkivät nyt ilmestyneellä kuutamolla metsästä juoksevan puron paisuneeksi raivokkaasti yli äyräittensä ja tempailevan mukanaan vihaisissa pyörteissä kiviä ja puunrunkoja.

Myrsky puhkesi kuin pauhun herättämällä riehumaan mahtavista pilvikasautumista, ajellen näitä nuolen nopeudella kuun editse. Järvi meurusi tuulen siipien ruoskimana, niemekkeen puut ohkuivat tyvestä latvaan asti ja huojuilivat kuin taintumaisillansa vaahtoavien pyörteiden yli.

"Undine! Jumalan tähden, Undine!" huusivat hätääntyneet miehet. Mitään vastausta ei kuulunut, ja mistään harkinnasta piittaamatta juoksivat he etsien ja huhuillen toinen yhtäälle, toinen toisaalle päin majasta.

3. Luku.

Undinen löytyminen.

Huldbrandin mieli kävi yhä tuskaisemmaksi ja sekavammaksi, mitä kauvemmin hän turhaan etsi öisistä varjoista. Ajatus, että Undine oli ollut pelkkä metsänilmestys, sai hänessä uudestaan valtaa. Niin, olisipa hän aaltojen ja tuulen tohinassa, puiden räiskeessä, vast'ikään vielä niin viehättävän seudun täydellisessä muutostilassa milt'ei pitänyt petollisena harhakuvana koko niemekettä ja majaa asukkainensa; mutta etäältä kuuli hän sentään aina vielä kohun läpi kalastajan surullisen huhuilun, vanhan emännän äänekkään rukoilun ja veisuun.

Vihdoin hän saapui tulvivan puron partaalle ja näki kuunvalossa, että tämä oli hillittömässä pursuamisessaan oikaissut tiensä metsästä suoraksi, joten niemeke nyt oli saarena. Voi hyvä Jumala, ajatteli hän itsekseen, jos Undine on uskaltanut sipsuttaa pari askelta tuohon pelottavaan metsään, kenties juuri viehättävässä itsepintaisuudessaan, koska minä en saanut siitä hänelle kertoa, -- ja nyt on virta paisunut välille, sulkien hänet tuonne aaveitten sekaan yksikseen itkemään!

Häneltä pääsi kauhun huudahdus; hän kömpi muutamien kivien ja suistuneiden petäjänrunkojen ylitse, astuakseen vuolaaseen virtaan ja kahlaamalla tahi uimalla pyrkiäkseen etsimään eksynyttä metsästä. Hänen mieleensä johtui kyllä kaikki kammottava ja ihmeellinen, mitä hänelle jo päivällä oli sattunut nyt kohajavien ja ritkahtelevien oksien alla. Etenkin tuntui hänestä, kuin seisoisi pitkä, valkea mies, jonka hän liiankin hyvin tunsi, irvistellen ja nyökkyillen vastapäisellä rannalla. Mutta juuri nuo kaameat kuvat vetivät häntä voimakkaasti, koska hän ajatteli Undinen olevan niiden keskellä kuolettavassa pelossa ja yksinänsä.

Jo oli hän tarttunut tukevaan petäjän oksaan ja seisoi tähän nojautuen vilisevässä vuolteessa, jota vastaan hän tuskin kykeni pystyssä pysymään; mutta rohkein mielin astui hän syvemmälle. Silloin huusi suloinen ääni hänen vieressään:

"Älä luota, älä luota! Hän on luihu, se vanhus, virta!"

Hän tunsi tuon herttaisen kai'un; hän seisoi kuin lumottuna varjossa, joka oli juuri siirtynyt sankkana kuun eteen, ja hänen päätänsä huimasi aaltojen vilske, joiden hän näki nuolen nopeudella kiitävän kupeittensa kohdalla. Kuitenkaan ei hän tahtonut yrityksestään luopua.

"Jos et toden teolla ole siinä, jos vain henkenä ympärilläni ilkamoitset, niin en voi minäkään elää ja tahdon tulla varjoksi kuten sinä, rakas, rakas Undine!"

Tämän hän huusi äänekkäästi ja astui taas syvemmä vuolteeseen.

"Katsohan toki lähellesi, hei, katsohan lähellesi, kaunis huimapää nuorukainen!" helähti taaskin ihan likeltä, ja syrjään vilkaistessaan näki hän juuri palaavassa kuunvalossa latvoistaan yhtyneiden puiden oksien alla pienellä tulvan muodostamalla saarelmalla Undinen hymyilevänä ja rakastettavana pujottautuneeksi kukkanurmikkoon.

Kuinka paljoa riemukkaammin käyttikään männynkarahkaansa sauvanaan nuori mies nyt kuin äsken! Moniaalla askeleella suoriusi hän vuolteesta, joka kohisi hänen ja tyttösen välillä, ja nousi hänen viereensä pienoiselle iki vanhojen puiden humuunsa kätkemälle ja turvallisesti suojaamalle parvekkeelle. Undine oli hiukan kohottautunut ja kietaisi nyt vihreässä lehväkatoksessa käsivartensa hänen kaulaansa, siten vetäen hänet alas viereensä pehmeälle istuimelleen.

"Täällä pitää sinun minulle kertoa, soma ystäväiseni", sanoi hän kuiskien, "täällä eivät meitä yrmeät vanhukset kuule. Ja sen arvoinen kuin heidän kehno majansa on toki täällä aina meidän lehvistömme."

"Se on taivas!" virkkoi Huldbrand ja syleili kiihkeästi suudellen mielistelevää kaunokaista.

Sillävälin oli vanha kalastaja saapunut virran rantaan ja huusi yli aaltojen molemmille nuorille:

"Hoi, herra ritari, minä olen teidät ottanut vastaan kuten kunnon miehen tulee toista kohdella, ja nyt te noin salassa supisette kasvattini kanssa, jättäen päälle päätteeksi minut hädissäni yön selkään juoksentelemaan hänen perässään."

"Juur'ikään minäkin vasta löysin hänet, isäseni", huusi ritari vastaan.

"Sen parempi", sanoi kalastaja, "mutta tuokaakin hänet nyt siekailematta tänne kuivalle maalle."

Mutta siitä ei Undine tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän arveli mieluummin lähtevänsä kauniin vieraan kanssa kerrassaan metsään kuin takaisin majaan, missä hänelle ei osotettu mielisuosiota ja mistä sievä ritari kumminkin ennemmin tahi myöhemmin siirtyisi muuanne. Sanomattoman viehkeästi lauloi hän Huldbrandia kaulaten:

Alhosta aalto juoksi ja etsi onneaan; se saapui meren luoksi ja jääpyi ainiaan.

Vanha kalastaja itki haikeasti hänen laululleen, mutta se ei häntä näyttänyt suurestikaan liikuttavan. Hän suuteli ja silitteli lemmittyänsä, joka vihdoin sanoi hänelle:

"Undine, jos ei vanhan miehen murhe viillä sydäntäsi, niin viiltää se minun. Lähtekäämme takaisin hänen luokseen!"

Kummeksien avasi tyttö isot, siniset silmänsä suuriksi ja puheli viimein verkalleen ja empien:

"Jos totta tarkotat, -- hyvä; minusta on oikeata kaikki, mitä sinä tahdot. Mutta ensin on vanhan miehen tuolta luvattava minulle, että hän vastaan inttämättä antaa sinun kertoa, mitä olet metsässä nähnyt, ja -- no, muusta kyllä selviämme."

"Tulehan vain, tule!" huusi hänelle kalastaja, sen enempää sanoiksi saamatta. Samalla ojensi hän käsivartensa kauvas virralle tyttöä kohden ja nyökytti päätänsä taatakseen tälle hänen vaatimuksensa täyttymisen, jolloin hänen valkeat hapsensa omituisesti valahtivat kasvoille ja Huldbrandin täytyi ajatella metsän nyökkyilevää valkeata miestä.

Antamatta kuitenkaan minkään itseänsä hämäännyttää sieppasi nuori ritari kauniin neitosen käsivarsillensa ja kantoi hänet kapean salmen yli, josta virta kuohui hänen saarelmansa ja mantereen välitse. Vanhus kiepahti Undinen kaulaan eikä voinut ollenkaan kyllikseen riemuita ja suudella; vanha emäntäkin kiirehti paikalle ja hyväili jälleenlöytynyttä mitä sydämellisimmin. Nuhteista ei enää ollut puhettakaan, sitäkin vähemmin, kun Undinekin uhmansa unohtaen ihan ylenmäärin jakeli molemmille kasvatusvanhemmilleen helliä sanoja ja rakkauden osotuksia.

Vihdoinkin toinnuttaessa jälleenyhtymisen riemastuksesta pilkisteli jo kajasteleva aamurusko järven takaa. Myrsky oli tauonnut; linnut visertelivät virkeinä märillä oksillansa. Kun nyt Undine tivasi ritarin luvatun tarinan kertomista, myöntyivät vanhukset myhäillen ja alttiisti hänen toivomukseensa. Puiden alle majan taakse järven puolelle tuotiin aamiainen ja istuuduttiin peräti tyytyväisin mielin sen ääreen, -- Undine ritarin jalkoihin ruohikolle, kun hän ei millään muotoa suostunut asettumaan toisin. Sitten alkoi Huldbrand jutella seuraavaan tapaan.

4. Luku.

Ritarin seikkailut metsässä.

"Kahdeksan päivää takaperin ratsastin siihen valtakunnan vapaakaupunkiin, joka sijaitsee tuolla metsän takana. Pian jälkeenpäin pantiin siellä toimeen uljaat keihäskisat ja kilparatsastukset, enkä minä säästellyt ratsuani ja peistäni. Kerran pysähtyessäni voittelutantereen aidan vierelle hengähtämään rivakoista ponnisteluistani ja ojentaessani kypärin asepojalleni, osuipa silmiini ihmeen kaunis naikkonen, joka mitä uhkeimmissa koruissa seisoi eräällä ulokkeella katselemassa. Naapuriltani kysymällä sain tietää, että tenhotar oli nimeltään Bertalda ja erään täkäläisen mahtavan herttuan kasvatti. Huomasin hänenkin tähystelevän minua, ja kävi kuten meidän nuorten ritarien tapana on: jos olin uljaastikin ratsastanut, niin nyt sitä vasta mentiin ihan eri tavalla. Illan tanssiaisissa olin Bertaldan kumppanina, ja sitä oloa sitte jatkui koko juhlan aikana."

Hänen vasempaa, alas riippuvaa kättään vihlova kipu keskeytti tässä Huldbrandin puheen ja sai hänet katsahtamaan kirvelevään kohtaan. Undine oli terävästi iskenyt helmihampaansa hänen sormeensa ja näytti samalla hyvinkin synkältä ja yrmeältä. Mutta äkkiä katsoi hän ritaria leppeän kaihoksivasti silmiin ja kuiskasi ihan hiljaa:

"Sikäli tekin teette."

Sitte hän peitti kasvonsa, ja ritari jatkoi kertomustansa oudosti hämmennyksissään ja miettiväisenä.

"Ylpeä, kummallinen neitonen on tämä Bertalda. Hän ei miellyttänytkään minua toisena päivänä enää läheskään niin paljon kuin edellisenä, ja kolmantena vielä vähemmän. Mutta minä pysyin hänen seurassaan, koska hän oli minulle ystävällisempi kuin muille ritareille, ja sitenpä sattui, että minä leikillä pyysin hänen hansikastaan. 'Jos tuotte minulle tiedon ja ihan yksinänne', sanoi hän, 'miltä tuossa kammotussa metsässä näyttää'. En hänen hansikkaastansa suuriakaan välittänyt, mutta sanottu oli sanottu, eikä kunniaa rakastava ritarismies anna kahdesti kehottaa itseänsä moiseen koetukseen."

"Te olitte kai hänelle rakas?" keskeytti hänet Undine.

"Siltä näytti", myönsi Huldbrand.

"No, täytyypä hänen olla aika tyhmä", huudahti tyttö nauraen. "Ajaa pois luotansa sen, joka on hänelle rakas, vieläpä kammottuun metsään kerrassaan! Olisivat siinä metsä ja sen salaisuus minun puolestani saaneet odotella!"

"Niinpä läksin taipaleelle eilis-aamuna", pitkitti ritari, ystävällisesti hymyillen Undinelle. "Puunrungot välkkyivät niin punaisina ja soleina aamun kirkkaudessa, joka levisi vihreälle ruohikolle, lehdet kuiskailivat niin hauskasti keskenään, että minun täytyi sydämessäni nauraa niitä ihmisiä, jotka saattoivat tuolla herttaisella seudulla uumoilla mitään kaameata. Metsä on piankin kuljettu toiseen laitaan ja takaisin, sanoin mielissäni itsekseni, ja ennen kuin ajattelinkaan olin syvällä vihertävässä siimeksessä enkä enää nähnyt vilahdustakaan taakseni jääneestä tasangosta.

"Silloin juohtui vasta mieleeni painostavasti, että saatoin laajassa metsässä helposti eksyäkin, ja että tämä kenties oli ainoa vaara, joka täällä kaikkialla uhkasi metsänkävijää. Seisahduin sen vuoksi tarkkaamaan auringon asemaa, sen ehdittyä sill'aikaa hiukan korkeammalle. Siinä ylöspäin tähyillessäni näen korkean tammen oksikossa jotakin mustaa. Ajattelen sitä jo karhuksi ja tapailen säilääni; silloin ärähtää puusta ihmisen äänellä, mutta hyvin käreällä ja rumalla: 'Ellen täällä ylhäällä järsisi oksia poikki, niin mihin paistinvartaaseen sinut keski-yöllä pistettäisiin, herra nenittelijä?' Ja oksissa virnahtaa ja rapisee niin että heponi hullaantuu ja pillastuen kiidättää minut mukanaan ennen kuin sain aikaa nähdä, mikä lemmon otus siellä oikein olikaan."

"Sitä nimeä ette saa mainita", huomautti vanha kalastaja tehden ristinmerkin. Emäntä vaiteliaana menetteli samaten. Undine katseli lemmittyänsä kirkkain silmin ja sanoi:

"Parasta jutussa on sentään se, ett'eivät sittekään ole häntä todella paistaneet. Jatka, sievä nuorukainen!"

Ritari pitkitti kertomustansa:

"Olin vauhkolla ratsullani tölmätä puunrunkoihin ja oksiin; se tippui hikeä peloissaan ja kuumissaan eikä yhä vain antanut pysähdyttää itseänsä. Viimein kävi kulku suoraan kohti kivistä kuilua. Silloin minusta äkkiä näytti siltä kuin olisi pitkä, valkea mies paiskautunut puolittain sen tielle. Hevonen seisahtui kammostuneena; minä sain sen jälleen valtoihini ja näin vasta, ett'ei pelastajani ollut mikään valkea mies, vaan hopeankirkas puro, joka vieressäni syöksähti eräältä kunnaalta alas, hillittömänä salvaten ratsuni juoksun."

"Kiitoksia, rakas puro!" huudahti Undine käsiään taputtaen. Mutta vanha kalastaja tuijotteli alas eteensä päätään pudistaen ja syvissä mietteissä.

"Olin tuskin suoristaunut jälleen satulassa ja tarttunut taas kunnollisesti ohjaksiin", jatkoi Huldbrand, "kun jo seisoi sivullani kummallinen pikku mies, suunnattoman vinkurainen ja ruma, ihan ruskeankeltainen ja nenä tuskin paljoakaan pienempi kuin miekkonen itse. Hän veti leveän suunsa typerän kohteliaaseen viuruun ja kunnioitti minua senkin seitsemällä jalanraapaisulla ja kumarruksella.

"Minulle oli mokoma ilveily hyvin vastenmielinen, joten kiitin häntä ihan lyhyeen, käänsin vielä vapisevan hevoseni ja ajattelin etsiä itselleni toista seikkailua tahi sen puutteessa kotitietä, sillä aurinko oli hurjan kiidätykseni aikana jo painunut puolipäivän korkeudelta länteen päin. Mutta silloinpa pikku mies salamannopealla käänteellä pyörähti ympäri ja seisoi taaskin orhini edessä.

"'Sijaa siinä!' sanoin närkästyen; 'eläin on vauhko ja sinkauttaa sinut helposti nurin.'

"'Ai', hölpötti miekkonen ja nauroi vielä kamalamman tyhmästi, 'antakaahan minulle toki ensin kolikko juomarahaksi, sillä minähän otin hevosenne kiinni. Minuttahan makaisitte hevosinenne tuolla alhaalla kivirotkossa! huu!'

"'Älä vain enää virnistele', virkoin minä, 'ja ota rahasi, vaikka valehteletkin; sillä katsohan, tuo hyvä puro minut pelasti, etkä sinä, poloinen vätys!'.

"Ja minä pudotin kultarahan hänen kummalliseen lakkiinsa, jonka hän oli kerjäten sipaissut päästänsä. Sitten ajoin ravia eteenpäin; mutta hän ärähteli takanani ja oli äkkiä käsittämättömän vikkelästi rinnallani.

"Minä joudutin ratsuni täyteen neliseen; hän nelisti mukana, niin tukalaksi kuin se näyttikin hänelle käyvän ja niin kummallisiin puolittain naurettaviin, puolittain kammottaviin väänteisiin kuin hänen ruumiinsa kiertyikin. Hän piti kultakolikkoa yhä korkealla kädessään ja koikkui joka hypähtelyllä: 'Väärä raha, väärä lantti! Väärä lantti, väärä raha!' Ja sitä hän vaakkui niin ontosti kajahtelevasta rinnasta, että olisi luullut hänen joka hönkäisyllään syöksyvän kuolleena maahan. Ruma punainen kieli roikkui pitkälle kidasta.

"Pysähdytin säikkyneenä ratsuni; kysyin: 'Mitä tahdot huutelullasi? Ota vieläkin kultakolikko, ota kaksi, mutta heitäkin sitten ärhentelemästä kintereilläni!'

"Silloin hän taaskin äityi ruman kohteliaaseen tervehtelyynsä ja höpisi:

"'Kultaa vain ei, kultaa se vain ei saa olla, nuori herraseni! Sitä ryönää on minulla itselläni ylenmäärin, sen teille näytän.'

"Silloin olin yht'äkkiä näkevinäni vihreän kamaran läpi, kuin olisi se ollut vihreätä lasia ja tasainen maa pallonpyöreä. Sen sisustassa kirmaili joukko pikku äijiä hopealla ja kullalla. Nurin narin kieppuilivat ne, paiskelivat toisiansa leikillään jaloilla metalleilla ja ilkkuen huohottelivat kultahietaa toistensa kasvoihin. Ruma kumppanini seisoi puolittain sisällä, puolittain ulkona; hän antoi noiden toisten ojentaa itselleen paljon, hyvin paljon kultaa ja osotteli sitä minulle nauraen, sitten aina taas heittäen sen kilisten poukkoilemaan alas mittaamattomiin kuiluihin. Sitte hän taas näytti minulta saamaansa kultakolikkoa alhaalla oleville pikku äijille, ja nämä nauroivat sille pakahtuaksensa ja sähisivät minulle pilkallisesti. Viimein he kaikki harittivat terävät, metallipölyiset sormensa minuun päin, ja hurjempana ja hurjempana, ja sankempana ja sankempana ja vauhkompana ja vauhkompana kieri vilinä ylös minua kohti. Silloin valtasi minut kauhistus, kuten äsken hevoseni; iskin molemmat kannukseni sen kylkiin enkä tiedä, kuinka kauvas toistamiseen karautin metsän uumeniin.

"Lopultakin taas pysähtyessäni oli illan viileys ympärilläni. Oksien lomitse näin valkean polun loistavan edessäni ja arvelin sen varmaankin johtavan metsästä takaisin kaupunkiin. Tahdoin tunkeutua polulle, mutta lumivalkeat, epäselvät kasvot, joiden piirteet alituiseen vaihtuivat, vilkkuivat minua kohden lehtien raosta. Yritin väistää niitä, mutta minne käännyinkin, ne olivat vain vastassa. Vimmastuneena aijoin viimein lennättää ratsuni suoraan kohti, mutta silloin suihkusi minua ja ratsuani vastaan valkeata vaahtoa, niin että meidän molempien täytyi soaistuneina kääntyä.

"Siten ajoivat kasvot meitä askel askeleelta alaspäin polulta ja jättivätkin meille kaikestaan vain yhdelle ainoalle suunnalle tien vielä vapaaksi. Jos tätä kuljimme, niin ne olivat kyllä kintereillämme, mutta eivät meitä pienimmälläkään tavalla häirinneet. Kun sitte joskus käännähdin katsomaan, huomasin kyllä, että valkeihin, suihkuaviin kasvoihin liittyi yhtä valkea, kerrassaan jättiläismäinen ruumis, mutta monasti näytti myös siltä, kuin olisi ajajani ollut vaeltava suihkukaivo; en voinut siitä kertaakaan päästä oikeaan varmuuteen. Uupuneina alistuivat ratsu ja mies valkean miehen ohjaukseen; hän nyökytteli meille alituiseen päätänsä, kuin tahtoen sanoa: 'Oikein menee, oikein menee!' -- Ja niin me lopuksi pistäysimme metsän reunasta tänne, missä näin viheriöitsevän kedon, järven ja teidän pikku majanne. Pitkä valkea mies katosi samassa."

"Hyvä, että hän on poissa", sanoi vanha kalastaja, ja nyt hän alkoi puhella siitä, millä tavoin hänen vieraansa voisi parhaiten päästä seurueensa luokse takaisin kaupunkiin. Siitä Undine yltyi ihan hiljaa itsekseen nauraa kihertämään. Huldbrand huomasi sen ja kysyi:

"Ajattelin sinun pitävän täällä olostani; mistä siis nyt iloitset, kun on lähdöstäni puhe?"

"Koska et voi lähteä", vastasi Undine. "Koetahan vain pinnistää paisuneen metsäpuron yli ruuhella, ratsain tahi jalan, miten mielesi tekee. Tahi jätä mieluummin yrittämättä, sillä salaman nopeudella ajelehtivat puunrungot ja järkäleet rusentaisivat sinut. Ja mitä järveen tulee, ei isä ruuhellaan uskalla pyrkiä kyllin kauvas ulapalle." Huldbrand nousi hymyillen, nähdäkseen oliko asema sellainen, kuin Undine oli kuvannut. Vanhus seurasi häntä, ja tyttö ailakoitsi leikkiä laskien miesten vierellä. He huomasivat Undinen olevan oikeassa, ja ritarin täytyi taipua jäämään saareksi joutuneelle niemekkeelle, kunnes tulva laskisi.

Heidän kolmisin palatessaan kävelyltään majaa kohti virkahti ritari pienoisen korvaan:

"No, miten on asian laita, pikku Undine? Oletko vihoissasi jäämisestäni?"

"Myh", vastasi tämä nyrpeästi, "antakaa minun olla. Ellen olisi teitä purrut, niin mitähän kaikkea kertomuksessanne vielä olisi Bertaldasta esiintynytkään!"

5. Luku

Ritarin oleskelu niemekkeellä.

Olet kenties, rakas lukijani, jo jossakin maailmaa monissa vaiheissa ristiin ja rastiin kierreltyäsi saapunut seudulle, missä sinun oli hyvä olla. Jokaiselle synnynnäinen oman lieden ja hiljaisen rauhan rakkaus puhkesi sinussa jälleen; sinusta näytti koti kaikkine lapsuudenkukkasineen, kaikkein puhtainta, hartainta rakkautta uhkuvana, jälleen kohoavan kaiholla muistelluista haudoistansa, ja tuossa paikassa tuntui sinusta olevan hyvä asua ja rakentaa maja. Oletko siinä erehtynyt ja jälkeenpäin tuskalla maksanut erehdyksesi, se ei ollenkaan kuulu tähän asiaan, etkä kaiketi itsekään vapaaehtoisesti tahdo mieltäsi karvastuttaa kitkerällä jälkimaulla. Mutta herätä mieleesi jälleen tuo sanomattoman suloinen aavistus, tuo enkelillinen rauhan tervehdys, niin voit suunnilleen käsittää, millaisessa mielentilassa ritari Huldbrand järven niemekkeellä eleli.

Hän näki usein sydämellisellä mielihyvällä, miten metsävirta päivä päivältä vyöryi vuolaampana, repien uomaansa yhä leveämmäksi ja leveämmäksi ja siten venyttäen saarekkeen erillään oloa yhä pitkällisemmäksi. Osan päivää kuljeskeli hän kainalossaan vanha varsijoutsi, jonka oli löytänyt eräästä majan sopesta ja korjaillut kuntoon, vaanimassa ohi lenteleviä lintuja, luovuttaen hyviksi paisteiksi talouteen kaikki mihin sai satutetuksi. Hänen tuodessaan saaliinsa oli Undine tuskin koskaan häntä torumatta siitä, että hän niin tunnottomasti riisti ylhäällä sinisessä ilmameressä liiteleviltä herttaisilta ja hauskoilta siivekkäiltä niiden iloisen elämän; vieläpä itkikin hän usein haikeasti, kuollutta lintu-rukkaa katsellessaan. Mutta jos hän toisella kerralla palasi kotiin tyhjin käsin, niin moitti Undine häntä yhtä tiukasti siitä, että nyt saatiin hänen taitamattomuutensa ja huolimattomuutensa takia tyytyä kaloihin ja äyriäisiin. Ritaria ilahutti joka kerta sydämen pohjasta hänen viehkeä vihottelunsa, sitäkin enemmän, kun tyttö jälkeenpäin tavallisesti koetti jälleen korvata huonoa tuultansa mitä herttaisimmilla hyväilyillä.

Vanhukset olivat tottuneet molempien nuorten tuttavallisuuteen; he tuntuivat heistä kuin kihlautuneilta, jopa aviopariltakin, joka asui mantereelta repeytyneellä saarella heidän vanhuutensa apuna. Juuri tämä eristettynä olo sai nuoren Huldbrandinkin siihen lujaan uskoon, että hän jo oli Undinen sulhanen. Hänestä tuntui kuin ei ympäröivien aaltojen tuolla puolen enää olisikaan mitään maailmaa tahi kuin ei ainakaan enää koskaan ilmestyisi pääsyä niiden ylitse muiden ihmisten yhteyteen. Toisinaanpa kyllä hirnahti hänelle laitumelta ratsunsa kuin ritaritekoja tiedustaen ja niihin kehottaen; vakavasti väliin välkähti hänen vastaansa vaakunakilpi satulapeitteen ja hevosloimen kultakirjailusta, tai putosi aavistamattomasti majan seinältä vaarnasta hänen kaunis säilänsä, luistaen ulos huotrasta. Mutta silloin hän tyynnytti epäilevää mieltänsä sillä ajatuksella, että Undine ei ollut mikään kalastajan tytär, vaan kaiken todennäköisyyden mukaan syntyisin jostakin ylhäisestä ja kunniakkaasta vieraan maan suvusta.

Vain se tympäisi hänen mieltänsä, että vanha emäntä usein torui Undinea hänen kuultensa. Oikukas tyttö tosin enimmäkseen vähääkään salailematta ihan hilpeästi nauroi sitä; mutta ritarista tuntui kuin kunniaansa kajottavan, eikä hän kuitenkaan voinut katsoa kalastajanvaimon olevan väärässä, sillä Undine ansaitsi aina vähintään kymmenkertaisesti ne nuhteet mitä sai. Siksi jäikin ritari sydämessään suosiolliseksi emäntää kohtaan ja elämä kävi hiljaista, hupaista latuansa edelleen.

Mutta tulipa viimein häiriökin. Kalastajalla ja ritarilla nimittäin oli ollut tapana päivällispöydässä ja myös iltasin, tuulen ulvoessa ulkona kuten yön tullen melkein aina, pitää keskinäistä hupaa viiniruukun ääressä. Mutta nyt oli ehtynyt koko varasto, minkä kalastaja oli aijemmin vähin erin tuonut kaupungista, ja miehetpä siitä olivat kelpo lailla nyreissään.

Undine naureskeli heitä raikkaasti koko päivän, miesten yhtymättä hänen leikkisyyteensä yhtä vireästi kuin ennen. Illemmalla oli hän lähtenyt majasta, muka karttaaksensa kahta pitkää ja ikävystyttävää naamaa. Kun hämyssä näytti taas myrsky uhkaavan, ja vesi jo meurusi ja kohisi, hypähtivät ritari ja kalastaja peljästyneinä ovelle, noutaakseen tytön kotiin; kumpainenkin muisteli sen yön tuskaa, jona Huldbrand oli ensi kertaa ollut majassa. Mutta Undine astui heitä vastaan, iloisesti taputtaen käsiänsä.

"Mitä annatte minulle, jos hankin teille viiniä? Tahi oikeastaan ei teidän tarvitse mitään antaa", jatkoi hän, "sillä minä olen jo tyytyväinen, jos olette iloisempia ja puheliaampia kuin olette tämän pitkän, ikävystyttävän päivän läpeensä olleet. Tulkaahan mukaan; metsävirta on ajanut rantaan tynnörin, ja tulkoon minulle kiroukseksi kokonaisen viikon nukkuminen, ellei se ole viiniastia."

Miehet seurasivat häntä ja löysivät tosiaankin pensaitten piirittämästä rannan poukamasta tynnörin, joka heissä herätti kaipaamansa jalon juoman toiveita. Kiireimmän kautta vierittivät he sen majaan, sillä rajuilma levittäysi illan taivaalle ja hämyssä jo näki järven aaltojen vaahdoten kohottelevan lakkapäitä harjojansa kuin tähystelläkseen sadetta, joka piankin holvahtaisi alas. Undine autteli molempia voimiensa takaa ja sanoi, sadesään äkkiä liiankin nopeasti alkaessa kohahdella, hupaisesti uhkaillen raskaille pilville:

"Sinä, kuules! Varo kastelemasta meitä; emme ole vielä läheskään pääsemässä katon alle!"

Vanhus moitti sellaista menettelyä syntiseksi röyhkeydeksi; mutta tyttö tirskui hiljaa itsekseen, eikä kenellekään koitunut siitä mitään pahaa. Päin vastoin pääsivät kaikki kolme odottamattansakin kuivina saaliinensa mieluisan lieden ääreen, ja vasta kun tynnöri oli avattu ja sen ihmeellisen oivallista viiniä maistettu, purkautui synkistä pilviröykkiöistä sade, ja myrsky pauhasi puiden latvoissa ja ärjyvillä aalloilla.

Pian oli täytetty muutamia pulloja isosta astiasta, joka näkyi riittävän monien päivien varastoksi. Istuttiin maistellen ja leikkiä laskien yhdessä, kodikkaan turvallisina riehuvalta rajusäältä lieden lämpimässä loimussa. Silloin virkkoi vanha kalastaja äkkiä hyvin totiseksi tullen:

"Voi hyvä Jumala! tässä me riemuitsemme jalosta lahjasta, ja sen, jolle se ensin kuului ja jolta sen virta riisti, on kai täytynyt henkensä heittää sen tähden."

"Eihän nyt sentään ihan niinkään!" arveli Undine ja kaatoi ritarin lasiin hymyhuulin. Mutta tämä sanoi:

"Kautta kaiken kunniani, isäseni, jos osaisin hänet löytää ja pelastaa, niin eipä minua arveluttaisi mikään yön selkään lähteminen eikä pahinkaan vaara. Mutta sen voin teille taata, että jos konsanaan jälleen joudun asutummille seuduille, niin etsinpä käsiini hänet tai hänen perillisensä ja korvaan tämän viinin kaksin ja kolmin verroin."

Se ilahutti ukkoa; hän nyökäytti ritarille hyväksyvästi päätänsä ja joi nyt pikarinsa paremmalla omallatunnolla ja mielihyvällä pohjaan. Mutta Undine huomautti Huldbrandille:

"Korvaamiseen ja kultaasi nähden menettele miten mielit. Mutta tuo perästä juokseminen ja haeskelu oli tyhmää puhetta. Minä itkisin silmäni sokeiksi, jos sinä siinä puuhassa hukkaantuisit, ja tahtoisithan kai sinäkin mieluummin pysyä minun ja hyvän viinin luona?"

"Totta kai", vastasi Huldbrand hymyillen.

"Siispä olet puhunut tyhmästi", sanoi Undine. "Sillä kukin on itseänsä lähinnä, ja mitä kuuluvat kehenkään muut ihmiset?"

Emäntä kääntyi huoaten ja päätänsä pudistellen hänestä poispäin, kalastaja unohti ainaisen suopeutensa siroa tyttöä kohtaan ja torui.

"Kuulostaahan tuommoinen siltä, kuin olisit pakanain ja turkkilaisten kasvattama!" lopetti hän saarnansa; "Jumala sen anteeksi antakoon minulle ja sinulle, kaltoin kasvatettu lapsi!"

"Niin, mutta siltä minusta vain tuntuu", intti Undine, "olkoon minut kasvattanut kuka tahansa, ja mitä siinä voivat mitkään sananne auttaa!"

"Vaikene!" koveni hänelle kalastaja, ja yltiöpäisyydessäänkin peräti pelokas tyttö lyyhistyi kokoon, painui vapisevana Huldbrandia vasten ja kysyi häneltä ihan hiljaa:

"Oletko sinäkin suutuksissasi, kaunis ystävä?"

Ritari puristi hänen hentoa kättään ja silitti hänen kiharoitansa. Sanomaan hän ei kyennyt mitään, sillä suuttumus vanhuksen kovuudesta Undinea kohtaan sulki hänen suunsa. Niinpä istuivat molemmat parit nyreissään ja kiusaantuneen vaiteliaina vastatusten.

6. Luku.

Vihkiminen.

Tässä hiljaisuudessa kajahti keveä koputus ovelle ja säikähdytti kaikkia majassa istujoita, kuten toisinaan tapahtuukin, että odottamaton mitätönkin seikka voipi kamalasti järkähdyttää ihmisen mieltä. Mutta tässähän oli lisäksi syynä pahassa huudossa olevan metsän läheisyys ja niemekkeen nykyisin näköjään mahdoton asema inhimillisille tulijoille. Katseltiin empien toisiansa; kolkutus toistui, ja sitä seurasi syvä ähkäys; ritari astahti tavottamaan säiläänsä. Mutta silloin virkkoi vanha kalastaja hiljaa:

"Jos siellä on se minkä pelkään olevan, niin ei meitä mikään ase auta."

Undine sillävälin lähestyi ovea ja huusi suorastaan närkästyneesti ja rohkeasti:

"Jos tahdotte vallattomuutta harjottaa, te maanhenget, niin kylläpä Vilpo teille opettaa parempaa."

Toisten kauhistusta lisäsivät nuo kummalliset sanat; arkaillen katselivat he tyttöä, ja Huldhrand oli juuri rohkaisemaisillaan mielensä tehdäkseen hänelle kysymyksen, kun ääni sanoi ulkoa:

"En ole mikään maanhenki, mutta henki kylläkin, joka vielä asustaa maallisessa ruumiissa. Jos tahdotte minua auttaa ja pelkäätte Jumalaa, te majan asukkaat, niin avatkaa minulle!"

Samassa Undine jo avasikin oven ja valaisi riippulampulla myrskyistä yötä, niin että ulkona tuli näkyviin vanha pappi, joka aavistamattaan nähdessään ihmeen kauniin tytön hätkähti peljästyneenä taaksepäin. Hän kait ajatteli kummituksia ja taikuutta olevan liikkeellä, kun noin ihana kuva ilmestyi matalaisen majan ovelle; sen vuoksi alkoi hän rukoilla:

"Kaikki hyvät henget ylistävät Herraansa Jumalaa!"

"Minä en ole mikään aave", sanoi Undine myhäillen; "näytänkö niin rumalta? Voisittepa myös ottaa huomataksenne, ett'ei minua mikään hurskas lauselma säikytä. Tiedän minäkin Jumalasta ja osaan Häntä myöskin ylistää; kumpainenkin tosin omalla tavallaan, ja siihen on hän meidät luonut. Astukaa sisälle kunnianarvoisa isä; tulette hyvien ihmisten seuraan."

Hengenmies tuli kumarrellen ja ympärilleen katsellen majaan ja näytti varsin suopealta ja kunnioitettavalta. Mutta vettä tiukkui hänen tumman kauhtanansa kaikista poimuista, pitkästä valkeasta parrasta ja tukan valkeista suortuvista. Kalastaja ja ritari veivät hänet tupakamariin ja antoivat hänelle kuivat vaatteet, ojentaen märät vaimoväen kuivaeltaviksi pirttiin. Vieras vanhus kiitteli mitä nöyrimmin ja sydämellisimmin, mutta ritarin tarjoamaa loistavaa viittaa ei hän millään muotoa suostunut ottamaan, vaan valitsi kalastajan vanhan, harmaan päällystakin.

He palasivat sitte pirttiin; emäntä oitis luovutti papille leveän istuimensa eikä ennen saanut rauhaa kuin tämä oli sille istuutunut, "sillä", sanoi hän, "te olette vanha ja uuvuksissanne sekä päälle päätteeksi hengenmies".

Undine työnsi vieraan jalkojen alle pikku jakkaransa, jolla hänen oli muulloin tapana istua Huldbrandin vieressä, ja osottausi yleensäkin vanhuksen kohtelussa peräti säveäksi ja herttaiseksi. Huldbrand kuiskasi hänelle siitä korvaan jonkin pistopuheen, mutta tyttö vastasi hyvin totisesti:

"Hänhän palvelee Sitä, joka on meidät kaikki luonut, ja siitä ei ole leikin asiaksi."

Ritari ja kalastaja kestitsivät sitte pappia ruualla ja viinillä, ja tämä alkoi hieman virkistyttyänsä kertoa, että hänen oli eilen pitänyt lähteä kaukana ison järven takana sijaitsevasta luostaristaan piispankaupunkiin ilmottamaan kirkkoruhtinaalle, millaiseen hätään nykyiset isot tulvat olivat saattaneet luostarin ja sen verokylät. Samaisen tulvimisen takia pitkiä kaarroksia tehtyään oli hänen ollut kuitenkin pakko tänään ehtoopäivällä lähteä kahden kelpo lautturin avulla erään tulvineen järvenpoukaman yli.

"Mutta tuskin oli pikku aluksemme kajonnut laineisiin", jatkoi hän, "kun puhkesi valloilleen se kamala myrsky, joka vieläkin riehuu ympärillämme. Aallot tuntuivat vain odotelleen meitä, alottaakseen mitä hurjimmat, vilisevimmät karkelot kanssamme. Airot tempautuivat piankin kuljettajieni käsistä ja ajautuivat pirstoutuneina aalloilla yhä ulohtaammalle meistä. Me itse kiidimme avuttomina ja kuuron luonnonvoiman armoilla teidän etäisiä rantojanne kohti, joiden jo näimme usman ja hyrskeen hämyssä kohoavan. Silloin alus lopulta kieppui yhä rajummin ja vaaruvammin; en tiedä syöksyikö se kumolleen, vai minäkö suistuin aaltoihin. Läheisen, kammottavan kuoleman hämärässä tuskassa ajauduin edelleen, kunnes muuan aalto heitti minut puiden suojaan saarellenne."

"Niin, saarelle!" sanoi kalastaja. "Vielä äskettäin oli tämä niemekkeenä, mutta nyt näyttää täällä ihan toiselta, sitte kun metsävirta ja järvi ovat kerrassaan hulluiksi yltyneet."

"Jotakin sellaista huomasin", jatkoi pappi, "kun hämyssä hiiviskelin pitkin vesirajaa ja ylt'ympärillä vain huumaavaa pauhinaa kohdatessani näin lopulta kovaksi tallatun polun katoavan suoraan kuohuihin. Nyt havaitsin valon pilkottavan majastanne ja uskalsin tulla tänne, enkä voi kylliksi kiittää taivaallista isääni siitä, että Hän veden vallasta pelastumiseni jälkeen vielä on johdattanut minut niin hurskaitten ihmisten hoitoon kuin te olette, ja sitäkin enemmän, kun en voi tietää, tokko teitä neljää paitsi enää tässä elämässä saan muita ihmisiä nähdäkseni."

"Mitenkä niin?" kysyi kalastaja.

"Tiedättekö siis, kuinka kauvan tätä luonnonvoimien riehuntaa kestää?" vastasi hengenmies. "Ja minä olen ijällinen. Varsin helposti voipi minun elonvirtani ennemmin nuurua maan alle kuin metsävirran tulva tuolla ulkona. Eikähän ylimalkaan olisi mahdotonta, että teidän ja metsän välille tunkeutuisi yhä enemmän ja enemmän vedenpyörteitä, kunnes joutuisitte niin etäälle mantereesta, ett'ei pikku kalastusruuhenne enää kelpaisi kulkemaan ylitse ja muun maailman asukkaat touhuissaan kokonaan unohtaisivat teidät kaikki."

Vanha emäntä säikähti, teki ristinmerkin ja huokasi:

"Siitä Jumala varjelkoon!"

Mutta kalastaja silmäili häntä hymyillen ja haastoi:

"Ihmeellinen on ihminen! Eihän se olisi toisenlaista, ainakaan sinulle, vaimoseni, kuin nykyäänkään. Oletko vuosikausiin edennyt kauvemmas kuin metsän rajaan? Ja oletko nähnyt muita ihmisiä kuin Undinen ja minun? Vast'ikään ovat nyt vielä ritari ja pappi tulleet luoksemme. Ne jäisivät meille, jos joutuisimme unohdetuksi saareksi; sinäpä siitä siis mitä parhaiten voittaisit."

"Enpä tiedä", väitti emäntä; "kaamealta vain sentään tuntuu kuvitella olevansa auttamattomasti erotettu muista ihmisistä, vaikkakaan heitä ei muuten tunne eikä näe."

"Sinä jäisit silloin luoksemme, sinä jäisit silloin luoksemme!" kuiski Undine ihan hiljaa, puolittain laulavasti, ja painui tiukemmin Huldbrandiin kiinni. Mutta tämä oli vaipunut syviin ja ihaloihin mielikuviin. Metsävirran tuolla puolla sijaitseva seutu loittoni nyt papin viime sanojen jälkeen yhä etäisemmäksi ja häämyisemmäksi hänen luotansa; kukoistava saari, jolla hän oleskeli, viheriöitsi ja nauroi yhä rattoisammin hänen sydämelleen. Morsian hohti kuin tämän pikku maakaistaleen ja koko maailmankin kaunein ruusu; pappi oli saapuvilla. Lisänä vaikutti se, että emännän suuttunut katse singahti kauniiseen neitoon, koska tämä hengellisen miehen läsnäollessa nojausi niin tiukasti lemmittyynsä, ja näytti siltä, että sitä seuraisi karvaitten sanojen ryöppy. Silloin kirposi nuoren miehen huulilta seuraavat sanat, hänen kääntyessään pappiin:

"Näette tässä edessänne morsiusparin, kunnianarvoisa herra, ja jos tällä immellä ja kelpo kalastajapariskunnalla ei ole mitään vastaan, niin liittäkääkin meidät toinen toiseemme vielä tänä iltana."

Molemmat vanhat puolisot olivat kovin ihmeissään. He olivat jo kyllä useinkin jotain semmoista ajatelleet, mutta milloinkaan eivät he olleet asiasta sanaakaan hiiskuneet, ja kun nyt ritari sen sai sanoiksi, tuntui se heistä kuin ihan uudelta ja ennen kuulumattomalta. Undine oli äkkiä käynyt vakavaksi ja katseli syvämietteisesti lattiaan, papin tiedustaessa lähempiä asianhaaroja ja kysyessä vanhuksien suostumusta.

Asiasta puheltiin pitkin ja poikin, ja selville päästiin. Emäntä läksi järjestämään nuorelle parille morsiuskamaria ja etsimään vihkiäisjuhlaan esille kahta siunattua vahakynttilää, jotka hänellä oli jo ammoin talteen pantuina. Ritari sill'aikaa kopeloitsi kultaisia vitjojansa, vääntääkseen irti kaksi rengasta hänen ja morsiamen välillä vaihdettaviksi sormuksiksi. Tämäpä sen huomatessaan heräsi syvästä mietiskelystään ja virkkoi:

"Ei niin! Ihan rutiköyhänä eivät minua ole vanhempani maailmalle lähettäneet; päin vastoin ovat he jo aikaisin ottaneet lukuun, että tällainenkin ilta minulle koituu."

Hän vilahti nopeasti ulos ovesta ja palasi hetimiten, kädessään kaksi kallista sormusta, joista toisen antoi sulhaselleen ja toisen piti itse. Vanha kalastaja joutui ihan ällistyksiinsä siitä, ja vielä enemmän juuri huoneeseen palaava emäntä, kun kumpaistakaan arvokapinetta ei oltu lapsella koskaan nähty.

"Vanhempani", selitti Undine, "ommelluttivat nämä kapineet siihen kauniiseen nuttuun, joka minulla oli ylläni juuri silloin kun jouduin luoksenne. He myöskin kielsivät minua millään muotoa ilmaisemasta sitä kenellekään ennen hääiltaani. Siksi olen ne kaikessa hiljaisuudessa ottanut irti ja kätkenyt tähän päivään asti."

Pappi keskeytti enemmän kyselyn ja ihmettelyn, sytyttäen vihityt vahakynttilät, asettaen ne pöydälle ja käskien morsiusparin eteensä. Hän antoi heidät sitte lyhyin, juhlallisin sanoin toisillensa, vanha aviopari siunasi nuorta, ja morsian nojautui hiljaa vapisevana ja mietteissään ritariin. Silloin pappi yht'äkkiä sanoi:

"Olettepa te sentään omituisia ihmisiä! Miksi sanoitte olevanne ainoat asukkaat saarellanne? Ja koko vihkimistoimituksen aikana katseli vastapäisestä ikkunasta kookas, pitkä valkoviittainen mies tänne sisälle. Hän varmaan seisoo vieläkin oven edustalla, jos tahdotte hänetkin suostuttaa kutsuvieraaksenne."

"Jumala varjelkoon!" huudahti emäntä säikähtäen. Vanha kalastaja pudisti vaiti ollen päätänsä ja Huldbrand hypähti ikkunaan. Hän oli itsekin vielä näkevinään valkean juovan, joka kuitenkin pian kokonaan hupeni hämyyn. Hän sai papin siihen käsitykseen, että tämän oli täytynyt kerrassaan erehtyä, ja hyvillä mielin istuuduttiin yhdessä lieden ympärille.

7. Luku.

Mitä hääiltana edelleen tapahtui.

Peräti säveäksi ja hiljaiseksi oli Undine osottautunut vihkimisen edellä ja aikana; mutta nyt tuntui siltä, kuin kaikki hänessä asustavat ihmeelliset päähänpistot olisivat sitä riuskemmin ja vallattomammin kuohuneet pinnalle. Hän kiusotteli sulhasta ja kasvatusvanhempia sekä tuskin enää niin korkeasti kunnioittamaansa pappia kaikenlaisilla lapsellisilla kujeilla, ja kun emäntä yritti paheksua hänen käyttäytymistänsä, niin hänet vaiensi ritarin pari vakavaa sanaa, joilla hän hyvin merkitsevästi nimitti Undinea puolisoksensa. Silti ritaria itseänsäkin miellytti Undinen lapsellinen vehkeily yhtä vähän; mutta siinä ei auttanut mikään silmän iskentä, hymähdys tai moittiva huomautus. Aina kun morsian huomasi lemmittynsä tyytymättömyyden, -- ja se tapahtui moniaan kerran, -- kävi hän tosin hiljaisemmaksi, istuutui hänen viereensä, silitteli häntä, supatti hänelle hymyillen jotakin korvaan ja tasotteli siten hänen otsalleen pyrkineet rypyt. Mutta heti jälkeenpäin tempasi hänet jokin hupsu oikku taaskin ilkamoivaan leikkiin ja kujeilu yltyi entistä vallattomammaksi. Sanoipa lopulta pappi hyvin totisesti ja ystävällisesti:

"Viehättävä nuori neitoseni, teitä ei tosin voi ihastumatta katsella; mutta muistakaakin ajoissa soinnuttaa sielunne sellaiseen vireeseen, että se aina kaijuttelisi vihityn sulhonne sielulle sopusointua."

"Sielulle!" naureli hänelle Undine. "Tuo kuulostaa varsin sievältä ja saattaa useimmille ihmisille ollakin varsin ylentävä ja hyödyllinen sääntö. Mutta jos nyt on kerrassaan sielua vailla, niin mitä silloin soinnutetaan vireeseen? Ja siten on minun laitani."

Syvästi loukkaantuneena jäi pappi vaiti hurskaassa suuttumuksessaan ja käänsi surumielin kasvonsa pois tytöstä. Mutta tämä astui suostutellen hänen luokseen ja sanoi:

"Ei, kuunnelkaahan minua ensin kunnolleen, ennen kuin näytätte vihastuneelta, sillä teidän vihainen katsantonne tuottaa minulle tuskaa ja eihän teidän toki sovi suuttua ainoallekaan olennolle, joka ei puolestaan ole teille mitään pahaa tehnyt. Osottakaa vain kärsivällisyyttä minua kohtaan, niin selitän teille säntilleen, mitä tarkotan."

Hänen huomattiin valmistautuvan kertomaan jotakin juurtajaksain, mutta äkkiä hän takelsi kuin sisäisen väristyksen valtaamana ja puhkesi vuolaasti pulppuaviin haikeisiin kyyneliin. Kuulijat eivät enää tienneet mitä hänestä ajatella, tuijotellen häneen vaiti ollen ja erilaisin huolin. Vihdoin sanoi hän kyyneleensä kuivaten ja pappia vakavasti katsellen:

"Sieluun täytyy liittyä jotakin rakasta, mutta myöskin jotakin ylen pelottavaa. Kautta taivaan, hurskas mies, eikö olisi parempi jäädä siitä ainiaan osattomaksi?"

Hän vaikeni taas, kuin vastausta odottaen; hänen kyyneleensä olivat ehtyneet. Kaikki olivat nousseet istuimiltansa ja peräytyivät pöyristyen hänestä. Mutta hän näytti näkevän vain hengenmiehen; hänen kasvonpiirteissään kuvastui pelkäävä uteliaisuus, joka juuri siksi tuntui toisista kovin kauhistavalta.

"Raskaasti täytyy sielun painaa", pitkitti hän, kun ei kukaan hänelle vastannut, "hyvin raskaasti! Sillä jo sen lähenevä kuvakin varjostaa minua tuskalla ja murheella. Ja voi, minä olin ennen niin kepeä, niin rattoisa!"

Ja hän puhkesi uuteen kyyneltulvaan, kasvonsa peittäen. Silloin pappi astui hänen luokseen totisena katsannoltaan, puhutteli häntä ja vannotti pyhimpien nimien kautta häntä heittämään pois valoisan asunsa, jos hänessä oli mitään pahaa. Mutta hän vaipui papin eteen polvilleen, kerraten kaikki hänen hurskaat sanansa, ylistäen Jumalaa ja vakuuttaen tahtovansa hyvää kaikelle maailmalle. Lopulta sanoi hengenmies ritarille:

"Herra sulhanen, minä jätän teidät yksiksenne sen kanssa, jonka olen teihin vihkinyt. Mikäli minä voin harkita, ei hänessä ole mitään pahaa, mutta ihmeellistä paljonkin. Neuvon teille huolenpitoa, rakkautta ja uskollisuutta."

Hän poistui huoneesta ja kalastajaväki seurasi häntä, tehden ristinmerkin.

Polvilleen vaipuneena paljasti Undine kasvonsa ja sanoi arasti katsahtaen Huldbrandiin:

"Oi, nyt sinä et varmaankaan tahdo pitää minua; enkä ole kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, minä poloinen, poloinen lapsi!"

Hän näytti siinä niin sanomattoman viehkeältä ja liikuttavalta, että hänen sulhasensa unohti kaiken kammon ja arvotuksellisuuden, rientäen hänen luokseen ja nostaen hänet syleiltäväkseen. Silloin Undine hymyili kyyneltensä läpi; oli kuin olisi aamurusko leikkinyt pikku puroilla.

"Sinä et voi minusta luopua!" kuiskasi hän luottavana ja varmana, ja silitti hennoilla kätösillään ritarin poskia. Tämä sen johdosta karkotti ne pelottavat ajatukset, jotka vielä väijyivät hänen sielunsa pohjukassa ja koettivat hänelle uskotella, että hänet oli vihitty haltijattareen tahi johonkuhun muuhun häijynkiusottelevaan henkimaailman olentoon. Yksi ainoa kysymys vain vielä kirposi hänen huuliltansa melkein tahtomatta:

"Rakas pikku Undineni, sano minulle kuitenkin yksi seikka: mitä sinä puhuitkaan maanhengistä silloin kun pappi koputti ovelle, ja miksi mainitsit Vilpo-nimeä?"

"Satuja, lastensatuja!" sanoi Undine nauraen ja taas kokonaan entiseen rattoisuuteensa palautuneena. "Ensin olen minä saanut teidät ahdistuneeseen mielentilaan, lopuksi te minut. Siinä on laulun loppu ja koko hääillan."

"Ei, eipä olekaan", sanoi lemmen päihdyttämä ritari, sammutti vahakynttilät ja kantoi kauniin rakastettunsa tuhansin suudelmin kuutamosta, joka kirkkaana katseli ikkunasta sisälle, morsiuskamariin.

8. Luku.

Häiden jälkeinen päivä.

Aamun raikas valo herätti nuoren avioparin. Undine kätkeysi häveliäästi peitteittensä alle, ja Huldbrand makaili hiljaa mietiskellen itsekseen. Joka kerta kun hän oli yöllä vaipunut uneen, olivat häntä ahdistaneet kummallisen kaameat unet kummituksista, jotka salavihkaa irvistellen yrittelivät pukeutua kauneiksi naisiksi, -- kauneista naisista, jotka yht'äkkiä saivat Syöjättären kasvonpiirteet. Ja kun hän kammottavista nä'yistänsä kavahti istualleen, kumotti kuutamo valjuna ja kylmänä ikkunan edustalla; kauhistuneena katsahti hän Undineen, jonka povelle oli uinahtanut ja joka muuttumattoman kauniina ja viehkeänä lepäsi hänen vierellään. Sitte hän painoi keveän suudelman ruusuisille huulille ja nukahti jälleen, herätäkseen uuden kauhun hätkähdyttämänä.

Kaikkea tätä nyt täysin valpastuneena oikein mietittyänsä soimasi hän itseään jokaisesta epäilyksestään, joka oli saattanut harhaannuttaa hänet kauniista puolisostansa. Hän pyysikin tältä vääryyttänsä selvin sanoin anteeksi, mutta tämä vain ojensi hänelle kauniin kätensä, huokasi sydämensä pohjasta ja jäi vaiti. Mutta hänen silmiensä sanomattoman sydämellinen katse, jollaista Huldbrand ei ollut vielä ennen nähnyt, varmistutti tämän siitä, ett'ei Undine tuntenut mitään nyreyttä häntä kohtaan.

Hän nousi silloin hilpeänä ja meni talonväen luokse pirttiin. Nuo kolme istuivat huolestuneen näköisinä pankon korvalla, ainoankaan rohkenematta päästää ajatuksiansa sanoiksi. Pappi näkyi itsekseen rukoilevan kaiken pahan torjumista. Mutta kun nuoren aviomiehen nyt nähtiin ilmestyvän noin tyytyväisenä, silisivät rypyt muidenkin kasvoilla; alkoipa vanha kalastaja laskea ritarista leikkiä varsin sävyisään, kunnialliseen tapaan, niin että vanha emäntäkin leppeästi hymähteli.

Valmiiksi pääsi lopulta Undinekin ja astui nyt ovelle; kaikki tahtoivat astua häntä vastaan ja kaikki jäivät ihmetyksissään seisomaan: niin vieraalta tuntui heistä nuori puoliso, ja samalla kuitenkin tutulta. Pappi ensimäisenä astui hänen luokseen, kirkastuneet katseet isällistä rakkautta säteillen, ja hänen nostaessaan kätensä siunaukseen vaipui kaunis vaimo hartaasti värähdellen hänen eteensä polvilleen. Hän anoi papilta sitte muutamin ystävällisen nöyrin sanoin anteeksi hullutuksia, joita oli edellisenä iltana saattanut puhella, ja pyysi hyvin liikutetulla äänellä häntä rukoilemaan hänen sielunsa onneksi. Sitte hän nousi, suuteli kasvatusvanhempiaan ja sanoi kaikesta osakseen tulleesta hyvyydestä kiittäen:

"Oi, nyt tunnen sydämeni sisimmässä, kuinka paljon, kuinka äärettömän paljon te olette minun hyväkseni tehneet, rakkaat, rakkaat vanhempani!"

Hän ei ensimältä ollenkaan kyennyt taukoamaan hellyydenosotuksistansa, mutta tuskin huomasi hän emännän vilkaisevan aamiaishommiinsa, kun jo hänkin seisoi lieden ääressä, keitteli ja askarteli sallimatta vanhan kelpo muorin vähääkään vaivaantua.

Hän pysyi sellaisena päivän pitkän: hiljaisena, leppeänä ja huolekkaana, ollen yhtähaavaa pikku emäntäinen ja hento, ujoileva, neitseellinen olento. Ne kolme, jotka olivat jo pitemmän aikaa tunteneet hänet, odottivat joka hetki näkevänsä hänen oikullisesta luonteestansa jonkin kummallisen vaihdos-ilmaisun. Mutta se luulo petti: Undine pysyi enkelimäisen lempeänä ja säveänä. Pappi ei laisinkaan voinut kääntää silmiään hänestä ja sanoi useaan kertaan sulhaselle:

"Hyvä herra, aarteen on teille eilen taivaallinen armo minun arvottoman välitykselläni uskonut; varjelkaa sitä kuten tulee, niin se edistää ijäistä ja ajallista menestystänne."

Illemmalla Undine nöyrän hellästi ripustausi ritarin käsivarteen ja veti hänet lempeästi ulkosalle, missä laskeva aurinko herttaisesti kultasi raikasta ruohikkoa ja korkeita, soleita puunrunkoja. Nuoren vaimon silmissä päilyi kuin kaihon ja lemmen kastetta, hänen huulillaan väikkyi kuin hellitty, huolettava salaisuus, joka kuitenkin ilmausi vain tuskin kuuluvina huokauksina.

Vaiteliaana vei hän lemmittyänsä yhä kauvemmas mukanaan. Sulhasensa sanoihin hän vastasi vain katseilla, joissa ei tosin ilmennyt mitään suoranaisia selvityksiä hänen kysymyksiinsä, mutta kokonainen rakkauden ja aran alttiuden taivas kylläkin. Niin saapuivat he tulvineen metsävirran partaalle, ja ritari hämmästyi nähdessään sen lirisevän hiljaisina aaltosina, ilman jälkeäkään äskeisestä rajuudestansa ja paisumuksestansa.

"Huomiseksi se kokonaan ehtyy", sanoi nuori vaimo itkusilmin, "ja sinä voit silloin esteettä matkustaa minne tahdot."

"En ilman sinua, Undineni", vastasi ritari naurusuin. "Ajattelehan: jos minulla olisi haluakin karata tieheni, niin täytyisihän kirkon ja hengellisen vallan, keisarin ja viranomaisten ryhtyä asiaan ja tuoda pakolainen sinulle takaisin."

"Sinusta kaikki riippuu, sinusta kaikki riippuu", supisi pienoinen puolittain itkien, puolittain myhäillen. "Luulenpa sentään, että pidät minut kylläkin; olenhan sinulle niin peräti sydämestäni harras. Kanna minut nyt tuolle edessämme olevalle pikku saarelle. Siellä tapahtukoon ratkaisu. Voisinhan kai helposti itsekin puikahtaa läpi aaltojen, mutta sinun sylissäsi on niin hyvä levätä, ja jos sinä hylkäisit minut, niin olen kuitenkin vielä viimeisen kerran suloisesti levännyt siinä."

Huldbrand tunsi outoa ankeutta ja liikutusta eikä osannut hänelle mitään vastata. Hän otti Undinen käsivarsilleen ja kantoi hänet ylitse, nyt vasta muistaen saarelman samaiseksi, jolta hän ensimäisenä yönä oli tytön kantanut takaisin vanhan kalastajan luokse. Perille päästyään hän laski kantamuksensa pehmeälle ruohikolle ja aikoi hellien istuutua kauniin taakkansa viereen; mutta Undine pyysi:

"Ei, tuohon, minua vastapäätä! Tahdon lukea silmistäsi jo ennen kuin huulesi puhuvat. Kuuntele nyt tarkkaan, mitä käyn sinulle kertomaan."

Ja hän alotti:

"Tietäös, lemmitty ystäväiseni, että alkuaineissa asustaa olentoja, jotka ovat melkein teidän näköisiänne, mutta kuitenkin vain harvoin esiintyvät nähtäväksenne. Liekeissä lekuttelee ja leikkii salamandereita, maan uumenissa asustaa kalpeita, kiukkuisia maahisia, metsissä liikehtii ilmaan kuuluva Metsolan väki, järvissä, virroissa ja puroissa taasen elää vetehisten laaja suku. Kaunis on asua väilyvien kristalliholvausten alla, joiden läpi taivas aurinkoineen ja tähtineen katselee; korkeat korallipuut sinisine ja punaisine hedelmineen loistelevat puutarhoissa. Kuljetaan puhtailla hiekkatasangoilla yli kauniiden, kirjavien näkinkenkien, ja mitä vanhalla maailmalla oli niin kaunista, ett'ei nykyinen enää ansaitse siitä iloitsemista, sen verhosivat aallot salaperäisillä hopeahunnuillaan. Syvyyksissä nyt upeilevat nuo ylväät muistomerkit, korkeina ja vakavina, hellivien vesien leppeästi kostuttelemina, näiden loihtiessa niistä kauniita sammalkukkia ja seppelöitseviä kaislakimppuja esille. Siellä asujat ovat varsin suloisia ja rakastettavia katsella, enimmäkseen kauniimpia kuin ihmiset. Monenpa kalastajan mieltä on tenhonnut viehkeän vedenneidon kuunteleminen, tämän noustessa esiin aalloista laulelemaan. Hän on sitte kertonut kaunokaisestansa muille, ja sellaisia ihmeellisiä neitoja nimittävät ihmiset undineiksi eli aallottariksi. Mutta sinä näet nyt todellakin aallottaren, rakas ystävä."

Ritari yritti uskoa, että hänen kauniissa vaimossaan oli herännyt jokin hänen kummallisia oikkujansa ja että häntä huvitti kiusotella miestänsä värikkäin mielikuvin. Mutta niin lujasti kuin hän tätä itselleen vakuuttelikin, ei hän kuitenkaan voinut hetkeksikään päästä siihen vakaumukseen; ihana väristys tuntui hänen sydämessään; kykenemättä sanaakaan virkkamaan tuijotti hän väistymättömin katsein kauniiseen kertojattareensa. Tämä pudisti murhemielin päätänsä, huoahti sydämensä pohjasta ja jatkoi sitte seuraavaan tapaan:

"Me olisimme paljoa paremmassa asemassa kuin te muut ihmiset, -- sillä ihmisiksi mekin itseämme nimitämme, kuten rakenteeltamme ja ruumiiltamme olemmekin, -- mutta siinä on perin paha epäkohtakin. Me ja meidän laisemme muiden alkuaineiden asukkaat hajoamme ja tuhoudumme henkinemme ja ruumiinemme rahtusenkaan jäämättä meistä jäljelle, ja kun te toiset aikoinanne heräätte puhtaampaan elämään, olemme me jääneet minne hieta ja kipinä ja tuuli ja aalto jäivät. Siksi ei meillä myöskään ole sielua; alkuaine liikutteluttaa meitä, tottelee meitä usein, niin kauvan kuin elämme, -- hajottaa meidät aina tomuksi heti kun kuolemme, ja me olemme rattoisia, rahtuakaan sureksimatta, samaten kuin ovat satakielet ja kultakalat sekä muut sievät luonnon lapset. Mutta kaikki pyrkii kannaltansa korkeammalle. Niinpä tahtoi isäni, mahtava vesiruhtinas Välimeressä, saattaa ainoan tyttärensä omistamaan sielun, vaikkapa hänen sen johdosta olikin otettava kestääkseen myöskin monia sielullisten olentojen kärsimyksiä. Mutta meikäläiset voivat saada sielun ainoastaan mitä täydellisimmin yhtymällä rakkaudessa johonkuhun teidän sukupuoleenne kuuluvaan ihmiseen. Nyt olen minä sielullinen, ja siitä kiitän sinua, sinä sanomattomasti rakastamani, ja kiitän sinua ainiaan, jos et minua tee onnettomaksi koko elinijäkseni. Sillä mihin joudunkaan minä, jos sinä minua kammoat ja syrjit? Mutta petoksella en voinut sinua pitää. Ja jos tahdot minut hyljätä, niin tee se nyt, palaja rannalle yksinäsi. Minä sukellan tähän puroon, joka on setäni, viettämässä kummallista erakkoelämäänsä täällä metsässä kaukana muista ystävistä. Mutta hän on mahtava, monien isojen virtojen veroinen ja rakas; ja kuten hän tänne kalastajaväen luokse toikin minut silloisen kepeän ja nauravan lapsen, viepi hän jälleen kotiinkin vanhempieni luokse minut sielullisen, rakastavan, kärsivän vaimon."

Hän aikoi vielä jatkaa, mutta Huldbrand syleili häntä sydämensä pohjasta liikutettuna ja hellänä, ja kantoi hänet rannalle takaisin. Siellä vasta hän kyynelin ja suudelmin vannoi, ett'ei ikipäivänä jätä suloista vaimoansa, ja ylisti itseänsä onnellisemmaksi kuin oli kreikkalainen kuvanveistäjä Pygmalion, jolle Venus jumalatar oli hänen kauniin veistoksensa muuttanut lemmityksi. Onnellisessa luottamuksessa käveli Undine hänen käsivartensa varassa takaisin majaan ja tunsi nyt vasta kaikesta sydämestään, kuinka vähän hänen tarvitsi kaihota ylhäisen isänsä jääneitä kristallipalatseja.

9. Luku.

Ritari viepi nuoren vaimonsa mukanaan.

Kun Huldbrand seuraavana aamuna heräsi unestaan, puuttui kaunis puoliso hänen viereltään, ja hänen mielessään alkoi jo taas saada sijaa ne oudot kuvitelmat, että hänen avioliittonsa ja viehättävä Undine itse olivat häipyviä harhanäkyjä ja virvakuvia. Mutta samassapa tämä astahtikin huoneeseen, suuteli häntä, istuutui hänen viereensä vuoteen laidalle ja puheli:

"Olen ollut jokseenkin aikaisin ulkosalla katsomassa, pitääkö setä sanansa. Hän on jo ohjannut kaiken tulvan takaisin hiljaiseen uomaansa ja soluu nyt entiseen mietiskelevään erakkotapaansa halki metsän. Hänen ystävänsä vedessä ja ilmassa ovat myöskin asettuneet lepäämään; kaikki alkaa taas käydä järjestyksessä ja rauhallisesti näillä seuduin, ja sinä voit kuivin jaloin matkata kotiin milloin haluat."

Huldbrandista tuntui kuin olisi hän valveillaan nähnyt unta, niin vaikea oli hänen tottua vaimonsa ihmetyttävään syntyperään. Kuitenkin salasi hän oudostelunsa, ja ihanan vaimon tavaton viehkeys häivyttikin väleen jokaisen ankean aavistelun. Tovin kuluttua seisoessaan tämän kanssa oven edustalla, katsellen viheriöitsevää maankärkeä kirkkaine vesirajoinensa, tunsi hän olonsa tässä rakkautensa kehdossa niin viihdyttäväksi, että virkahti:

"Miksi matkustaisimmekaan jo tänään? Emmehän kai saavuta mitään tyytyväisempiä päiviä tuolla maailman humussa, kuin olemme tässä kätketyssä turvapaikassa viettäneet. Katselkaamme edes paria, kolmeakin auringonlaskua vielä täällä."

"Kuten herrani suvaitsee", vastasi Undine leppeän nöyränä. "Ajattelinhan vain, että vanhukset jo muutenkin eroavat minusta ankein mielin, ja jos he lisäksi nyt saavat tuntea minussa heränneen oikean sielun vaikutusta, nähdessään kuinka hartaasti nyt voin heitä kunnioittaa ja rakastaa, niin ihan he itkevät heikot silmänsä pilalle. Vielä pitävät he hiljaisuuttani ja mielenhartauttani samana kuin sellainen ennenkin on ollut, järven tyvenyytenä tuulen ollessa levolla, ja he oppivat nyt yhtä hyvin hellimään pikku puuta tahi kukkaa kuin minua. Älä anna minun ilmaista heille tätä vastasaatua, rakkautta uhkuvaa sydäntäni hetkinä, jolloin heidän täytyy menettää se tämän maallisen olon ajaksi, -- ja kuinka kykenisin sitä salaamaan, jos jäisimme kauvemmaksi aikaa heidän seuraansa?"

Huldbrand myönsi hänen olevan oikeassa; hän meni vanhuksien luo ja puhui heille matkasta, jolle lähdettäisiin piammiten. Pappi tarjousi saattajaksi nuorelle avioparille, hän ja ritari nostivat kauniin vaimon ratsun selkään lyhyitten hyvästelyjen jälkeen ja astelivat hänen vierellään metsävirran kuivuneen tulvauoman yli kiireisesti metsää kohti. Undine itki hiljaa, mutta haikeasti; vanhukset valittivat ääneensä hänen menoansa. Näytti siltä kuin olisi näitä alkanut aavistuttaa, mitä he nyt menettivät suloisen kasvattityttärensä mukana.

Matkustajat olivat kolmisin vaiti ollen saapuneet metsän sankimpaan siimekseen. Olipa siinä vihreässä lehväsuojamassa sievä näky, kun kaunis nais-olento istui jalorotuisella, somasti koristellulla ratsulla, toisella puolellaan huolitellen astelemassa kunnianarvoisa pappi munkkikuntansa valkeassa asussa, toisella puolellaan verevä nuori ritari väririkkaissa, helottavissa vaatteissaan ja upea säilä vyöllään. Huldbrand ei muuta nähnytkään kuin viehkeän vaimonsa, Undine niinikään vain puolisoansa tähysteli, hellät kyyneleensä kuivattuaan, ja he joutuivat pian hiljaiseen, äänettömään keskusteluun katsein ja elein, vasta melkoisen tovin kuluttua siitä heräten hiljaiseen puheluun, johon pappi oli joutunut sill'aikaa heidän huomaamattansa joukkoon yhtyneen neljännen matkakumppanuksen kanssa.

Hänellä oli valkea, papin säätykauhtanaa muistuttava viitta, mutta sen päähinejatko riippui syvälle kasvoihin, ja koko vaate liehui niin laajoina poimuina hänen ympärillään, että hänellä oli siinä joka hetki koolle sieppaamista, käsivarrelle heittämistä ja muuta sellaista järjestelypuuhaa, sen näköjään silti vähääkään haittaamatta hänen kävelyänsä. Nuoren avioparin hänet havaitessa puheli hän parhaillaan:

"Ja niinpä siis olen jo vuosikausia asustanut täällä metsässä, kunnianarvoisa herra, vaikk'ei minua kuitenkaan voisi teidän käsityksenne mukaan nimittää hartautta harjottavaksi erakoksi. Sillä, kuten sanottu, katumuksen teosta minä en tiedä mitään enkä usko sitä erityisesti tarvitsevanikaan. Minä vain siksi rakastan metsää niin suuresti, kun sillä on niin erikoinen oma viehätyksensä ja kun minua huvittaa liehuvassa valkeassa vaatetuksessani käyskennellä hämyisissä siimespaikoissa ja lehviköissä, saadakseni sitte silloin tällöin aavistamattomasti tervehdyksen yläilmojen suloiselta auringonsäteeltä."

"Te olette perin merkillinen mies", huomautti pappi, "ja mielelläni perehtyisin teihin lähemmin."

"Ja kuka sitte te olette, mennäksemme asiasta toiseen?" kysäisi vieras.

"Minua nimitetään Isä Heilmanniksi", vastasi hengenmies, "ja tulen Mariantervehdyksen luostarista järven takaa".

"Vai niin", puheli vieras. "Minun nimeni on Vilpo, ja jos kohteliaita tahdotaan olla, niin sopisipa sanoa ritari Vilpo tahi vapaaherra Vilpo, sillä vapaa minä olen kuin metsän lintu ja kai hiukkasen siitä ylikin. Niinpä on minulla nyt hiukan kerrottavaa nuorelle rouvalle tuossa."

Ja siinä silmänräpäyksessä oli hän livahtanut papin toiselle puolelle ihan Undinen viereen ja kurottausi korkealle, kuiskatakseen hänelle jotakin korvaan. Mutta tämä kääntyi säikähtyneenä pois, sanoen:

"Minulla ei ole enää mitään tekemistä teidän kanssanne."

"Hohoo", nauroi vieras, "kuinka ylen ylhäisiin naimisiin sitte olette päässytkään, kun ette enää sukulaisianne tunne? Eikö siis ole muistissanne Vilpo-setä, joka seljässään niin uskollisesti kantoi teidät näille seuduille?"

"Mutta minä pyydän teitä", vastasi Undine, "ett'ette enää ilmesty näkyviini. Nyt pelkään teitä; ja pitääkö mieheni oppia minua kammoamaan, kun näkee minut näin omituisissa sukulaissuhteissa?"

"Veljentyttöseni", sanoi Vilpo, "et saa unohtaa, että minä olen täällä saattajanasi; kummittelevat maanhenget voisivat muutoin tehdä teistä typerää pilaansa. Antakaa minun siis vain rauhassa kulkea matkassanne; vanha pappi tuossa muuten osasi muistaa minut paremmin kuin te näytte muistavan, sillä hän vakuutti minun tuntuvan hyvin tutulta, arvellen minun kait olleen mukana aluksessa, josta hän veteen suistui. Olinhan todellakin, minä kun olin samainen vesisuihke, joka hänet tempasi aluksesta, ja sitte kellutin hänet ihan maihin asti häitänne varten."

Undine ja ritari katsahtivat Isä Heilmanniin, mutta tämä näytti vaipuneen unelmiin ja olevan kuuro kaikelle puhelulle. Sitten Undine huomautti:

"Näen tuolla jo metsän reunan. Emme enää tarvitse apuanne, ja ainoastaan te herätätte kammoamme. Kaiken rakkauden ja hyvyyden nimessä sen vuoksi pyydän teitä katoamaan, jättäen meidät rauhassa jatkamaan matkaamme!"

Siitä näkyi Vilpo ähmistyvän; hän väänsi suutansa happamesti ja irvisti Undinelle, joka kirahti äänekkäästi ja huusi ystäväänsä avukseen. Salaman nopeudella syöksähti ritari hevosen toiselle puolelle ja heilautti terävää säiläänsä Vilpoa kohti. Mutta hän sivalsikin vesiputoukseen, joka vaahdoten syöksyi alas korkealta kalliolta heidän vieressään ja äkkiä kasteli heidät ihoa myöten loiskahduksella, joka milt'ei kuulosti naurulta. Pappi virkkoi äkkiä heräten:

"Sitä olen jo kauvan ajatellut, kun puro kulki niin lähellä viereisemme ylängön reunaa. Alussa minusta ihan tuntui kuin olisi se ollut ihminen ja osannut puhua."

Huldbrandin korviin pauhasi vesiputous ihan selvästi sanat:

Ritar' reima, ritar' raisu, enpä suutu, enkä soimaa, vain varjelloskin kaunovaimoas ain' yhtä tarkoin, urho nuorekas!

Pikku taipaleen kuljettuansa he saapuivat aukealle. Vapaakaupunki levittäysi loistavana heidän eteensä, ja sen torneja kultaava ilta-aurinko kuivasi ystävällisesti vaeltajien lionneet vaatteet.

10. Luku.

Kaupunkiin asettuminen.

Ringstettenin nuoren ritari Huldbrandin äkillinen katoaminen oli herättänyt vapaakaupungissa suurta huomiota, aiheuttaen vakavaa huolta asukkaissa, jotka kaikki olivat mieltyneet häneen nähdessään hänen taitavuuttansa asekisoissa ja karkeloissa sekä tutustuessaan hänen ystävälliseen säyseyteensä. Hänen palvelijansa eivät tahtoneet poistua paikkakunnalta ilman isäntäänsä, kenenkään silti rohkenematta ratsastaa hänen perästään sankkaan saloon. He jäivät siten majataloon, toimettomina toivoillen, kuten ihmisten on tapana, ja valituksillaan pitäen kadonneen muistoa vereksenä. Kun pian jälkeenpäin ankarat rajusäät ja tulvat kävivät huomattavammiksi, epäiltiin sitäkin vähemmän kauniin muukalaisen varmaa perikatoa.

Bertaldakin ihan avoimesti murehti häntä ja soimasi itseään armottomasti siitä, että oli hänet houkutellut lähtemään onnettomalle ratsastusmatkalle metsään. Hänen herttualliset kasvattivanhempansa olivat saapuneet noutamaan häntä pois, mutta Bertalda taivutti heidät jäämään kaupunkiin, kunnes saataisiin varma sanoma Huldbrandin kohtalosta. Hän koetti suostuttaa häntä kilvan kosiskelevia nuoria ritareita lähtemään uljaan seikkailijan jäljille metsään. Mutta kättänsä ei hän raskinnut luvata uhkatempun hinnaksi, ehkä yhä vieläkin toivoen voivansa joutua palaavan harhailijan omaksi, ja hansikkaan tahi nauhan, tai vaikkapa suutelonkaan vuoksi ei kukaan tahtonut vaarantaa henkeänsä noin peräti vaarallisen kilpailijan takaisin noutamiseksi.

Nyt Huldbrandin odottamattomasti ilmestyessä elävien ilmoille riemuitsivat palvelijat ja melkeinpä kaupungin kaikki asukkaat, juuri Bertaldapa itse vain ei. Sillä jos muille olikin varsin hauskaa, että hän toi mukanaan noin ihmeteltävän vaimon ja vihkimisen todistajaksi Isä Heilmannin, niin ei Bertalda voinut olla sitä sureksimatta. Hän oli ensinnäkin todella kaikesta sielustaan rakastunut nuoreen ritariin, ja toisekseen oli hänen murheensa ritarin katoamisesta saattanut hänen tunteensa ihmisten tiedoksi paljoa laajemmin kuin nyt saattoi siedettävänä pitää.

Siitä huolimatta hän sentään kaikin puolin menetteli viisaan naisen tavoin, mukautui olosuhteisiin ja seurusteli mitä ystävällisimmin Undinen kanssa, jota koko kaupunki piti Huldbrandin jostakin pahasta metsän lumosta kirvottamana prinsessana. Jos asiata kysyttiin häneltä itseltään tai hänen aviomieheltään, osasivat he pysyä vaiti tahi taiten kierrellä. Isä Heilmannin huulet olivat kaikelta joutavalta lavertelulta lukitut, ja sitä paitsi oli hän heti kaupunkiin tultuaan palannut luostariinsa. Siten oli yleisön jättäytyminen omien luulottelujensa varaan, eikä Bertaldakaan saanut asian oikeasta laidasta tietää muita enemmän.

Undine muutoin mieltyi viehättävään tyttöön päivä päivältä yhä enemmän.

60

"Meidän täytyy jo entuudestaan tuntea toinen toisemme", tapasi hän sanoa, "tahi on välillämme jokin ihmeellinen suhde, sillä ihan ilman syytä, ymmärtäkää, ilman syvällistä, salaista syytä ei ihminen niin kiinny toiseen kuin minä teihin heti ensi hetkestä kiinnyin."

Eikä Bertaldakaan voinut kieltää itsekseen, että hän tunsi luottavaista ja lemmekästä vetäymystä Undineen, niin suuresti kuin hän muutoin arvelikin saaneensa mitä katkerimman valituksen aihetta onnellista kilpailijatartansa vastaan. Tämän molemminpuolisen mieltymyksen tähden osasi toinen suostuttaa kasvattivanhempansa, toinen puolisonsa lykkäämään lähtöpäivää yhä edemmäs ja edemmäs; niin, olipa jo ollut puhetta siitäkin, että Bertaldan piti joksikin aikaa tulla mukaan Undinen kumppaniksi Ringstettenin linnaan Tonavan lähteille.

Siitä he taaskin puhelivat eräänä kauniina iltana kierrellessään tähtivalolla vapaakaupungin korkeiden puiden ympäröimällä kauppatorilla. Nuori aviopari oli vielä iltamyöhällä noutanut Bertaldan kävelylle, ja kolmisin astelivat he taivaan kirjokannen alla tuttavallisesti edes takaisin, useasti väkisinkin keskeyttäen puhelunsa ilmaistakseen ihailuansa, jota heissä herätti aukion keskuksessa ihmeellisesti kohiseva ja loiskiva kallistöinen suihkukaivo. Heistä tuntui perin viihdyttävältä ja salaperäiseltä. Puiden varjojen lomitse pilkahteli läheisten talojen ikkunain kimmellys. Heidän ympärillään humisi kirmaavien lasten ja muiden huvikävelijäin hiljainen kohu. Oltiin aivan yksinään ja kuitenkin ylen ystävällisissä suhteissa joka suunnalla vireänä hyörivään maailmaan. Mikä oli päivällä esiintynyt hankaluutena, se nyt silisi kuin itsestään, eivätkä kolme ystävystämme voineet enää ollenkaan käsittää, miten oli saatettukaan tuntea vähintäkään arvelua Bertaldan mukaanlähtöä pohdittaessa.

Heidän piti juuri sopia yhteisestä lähtöpäivästään, kun keskeltä toria astui heitä kohti pitkä mies, kumarsi kunnioittavasti seurueelle ja sanoi nuoren vaimon korvaan jotakin. Tämä astahti häiriöstä ja häiritsijälle nyrpistyneenä muutamia askeleita sivummalle tuntemattoman kanssa, ja he alkoivat keskenään kuiskailla, mikäli kuulosti vieraalla kielellä. Huldbrand luuli omituisen tulokkaan tuntevansa ja tuijotteli häneen päin niin tiukasti, ett'ei kuullut Bertaldan hämmästyneitä kysymyksiä eikä niihin vastaillut. Yht'äkkiä Undine riemastuneena taputti käsiään ja nauraen jätti vieraan, joka tuokion päätänsä pudisteltuaan poistui kiireisin, tyytymättömin askelin ja laskeusi suihkukaivoon. Nyt uskoi Huldbrand olevansa varma asiastaan, Bertalda taasen kysyi:

"Mitä sinusta kaivomestari tahtoikaan, Undine rakas?"

Nuori vaimo nauroi salamyhkäisenä itsekseen ja vastasi:

"Ylihuomenna, nimipäivänäsi, saat sen tietää, armas lapsonen."

Sen enempää ei häneltä saatu ilmi. Hän vain kutsui Bertaldan ja tämän välityksellä hänen kasvatusvanhempansa tuoksi päiväksi päivälliselle, ja pian jälkeenpäin erottiin.

"Vilpo?" kysyi Huldbrand salaa värähtäen kauniilta puolisoltansa, heidän toivotettuaan hyvää yötä Bertaldalle ja nyt kaksin kävellessään hämyisemmiksi tummentuvia katuja myöten kotiin päin.

"Niin, hän se oli", vastasi Undine, "ja hän tahtoi ladellakin minulle kaikenmoisia tyhmyyksiä. Mutta lorujensa lomassa hän ihan aikomattaan ilahutti minua mitä mieluisimmalla viestillä. Jos sen tahdot nyt heti tietää, armas herrani ja puolisoni, niin sinun tarvitsee vain käskeä, jotta avaan sinulle sydämeni. Mutta jos haluaisit Undinellesi suoda suuren suuren ilon, niin jättäisit asian ylihuomiseen ja saisit silloin sinäkin yllätyksestä osasi."

Ritari myönsi puolisolleen auliisti, mitä tämä niin viehkeästi pyysi, ja vielä uneen vaipuessaan sopersi Undine itsekseen myhäillen:

"Kylläpä hän joutuu riemastuksiinsa ja ihmettelee kaivomestarin sanomaa, rakas, rakas Bertalda!"

11. Luku.

Bertaldan nimipäivä.

Seurue istui pöydässä, yläpäässä Undinen ja Huldbrandin välissä Bertalda somisteltuna kuin kevään jumalatar koruilla ja kukkasilla, kasvatusvanhempain ja ystävien moninaisilla lahjoilla. Ylellisen aterian lopulla hedelmiä tuotaessa jäivät ovet auki vanhan saksalaisten maitten hyvän tavan mukaan, jotta kansakin saisi nähdä ja ottaa osaa vallassäädyn rattoon. Palvelijat kanniskelivat viiniä ja leivoksia katselijoille.

Huldbrand ja Bertalda odottivat salaisella kärsimättömyydellä Undinen lupaamaa selvitystä ja tähystelivät häntä niin herkeämättömästi kuin päinsä kävi. Mutta kaunis valtijatar pysyi yhä hiljaisena, myhäillen vain salaperäisenä ja sydämellisen onnekkaana itsekseen. Ken hänen suunnitelmansa tiesi, saattoi nähdä, että hän oli joka hetki ilmaisemaisillansa elvyttävän salaisuutensa ja kuitenkin aina vielä siirsi sitä halukkaassa kieltäymyksessään tuonnemmaksi, kuten väliin lapset parhaita herkkupalojansa kitsastelevat. Bertalda ja Huldbrand yhtyivät tähän riemuisaan tunteeseen, toivorikkaasti jännittyneinä odottaen uutta onnea, joka heitä kohtaisi hänen huultensa julistamana.

Silloin seurueesta jotkut pyysivät Undinea laulamaan. Toivomus tuntui osuvan hänelle sopivasti, hän haetutti oitis luuttunsa ja lauloi:

Auerta aamu, loistoa luhta, ruohikko tuoksua rauhan vierellä väilyvän veen! Mikä heleä hohtaa nurmella noin? Keijuiko valkea kukkanen pilvistä niityn povehen? Oi, laps' on hento! -- Leikkii, lieto kukkasilla, päivän sätehiä poimii. -- Mistä, mistä, oi, sa kauno? --. Kaukorannan mailta kantoi sinilaine tänne sen. -- Ei, ällös, armas, herkeemättä hapuile pikku kädelläs; ei vastaas kurkoteta kättä, vait' on kaikk' kukka-ystäväs. Osaavat kauniiks kattaa maata ja tuoksuella tuhansin, syleillä vain ei ykskään saata, pois äidin povi joutuikin. Voi, pikku parka, noin jo varhain, viel' autuus taivaan kasvoillas, kadonnut sult' on kaikkein parhain, vaikk' et voi tietää murhettas. -- Ylhäinen urho katsojaksi nyt ratsain sattuu saapumaan; jaloksi, tietorikkahaksi hän kasvattaa sun linnassaan. Mut voitit vaikka minkä verran ja vaikka etsit vertojas, voi, kaikkein parhaat riemut kerran sä heitit kaukorantahas.

Kaihomielisesti hymyillen laski Undine luutun helmaansa. Bertaldan herttuallisten kasvatusvanhempain silmiin kumpusivat kyyneleet.

"Sellainen oli aamu, jolloin sinut löysin, armas orpo poloinen", sanoi herttua syvästi liikutettuna. "Kaunis laulajatar ollee oikeassa: parasta emme ole sinulle kuitenkaan kyenneet antamaan."

"Mutta meidän tulee myöskin kuulla, miten poloisille vanhemmille on käynyt", virkkoi Undine, näppäili jänteitä ja lauloi:

Äiti hiipii huoneissansa, säilyjänsä katsastain, niinkuin etsis murheissansa, vaikk' on koti tyhjä vain.

Tyhjä koti! Kolkko tieto, kelle päivin riemuaan siellä helkkyi lapsi lieto, öisin hymys' uniaan.

Vihannoipi jälleen metsä, jälleen päivä palajaa; ällös etsi, äiti, et sä armahintas jälleen saa!

Illan leyhkän huokuessa käypi kotiin taattokin, milt'ei hymy katsehessa, mut se peittyy kyynelin.

Taatto tietää kamareissaan kuolon rauhan vuottavan, vaimo voihkii askareissaan, laps' ei naura vastahan.

"Voi, Jumalan tähden, Undine! missä ovat vanhempani?" huusi Bertalda itkien. "Sinä tiedät sen varmasti, sinä olet saanut sen kuulla, sinä ihmeellinen olento, sillä muutoin et olisi sydäntäni näin repeloinut. Ovatko he kenties jo täällä? Olisiko mahdollista?"

Hänen katseensa kiersi koko seurueen ja viivähti erääseen hallitsevaan vaitijattareen, joka istui hänen kasvatus-isäänsä lähinnä. Silloin Undine kumartui ovelle päin, silmät onnekkaan liikutuksen kyyneliä tulvillaan.

"Missä ovatkaan ikävällä odottelevat poloiset vanhemmat?" kysyi hän, ja vanha kalastaja hoippui vaimonsa kanssa katselijajoukosta esille. Heidän kysyvät katseensa kohdistuivat milloin Undineen, milloin kauniiseen neitoseen, jonka piti olla heidän tyttärensä.

"Hän se on!" sopersi ilon hurmaama antajatar, ja ääneensä itkien ja Jumalaa ylistäen heittäysivät molemmat vanhukset jälleenlöydetyn kaulaan.

Mutta kauhistuneena ja vimmoissaan tempausi Bertalda heidän syleilystään irti. Sietämätön oli tuolle ylpeälle mielelle moinen jälleennäkeminen hetkenä, jona hän oli vakaasti luullut tähänastisen loistonsa yhä ylenevän, toiveen välkytellessä valtaistuinten silkkitaivaita ja kruunuja hänen päänsä yllä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen kilpailijattarensa keksinyt kaiken tämän, oikein nerokkaasti nöyryyttääksensä häntä Huldbrandin ja koko maailman nähden. Hän soimasi Undinea, soimasi vanhuksia, rumat sanat: "petturi" ja "lahjottuja kätyreitä!" purkausivat hänen huuliltaan. Silloin sanoi vanha kalastajanvaimo vain ihan hiljaisesti itsekseen:

"Voi, Jumalani, hänestä on tullut häijy naikkonen; ja kuitenkin tunnen sydämessäni, että hän on minun synnyttämäni."

Vanha kalastaja taasen oli liittänyt kätensä ristiin ja rukoili hiljaa, ett'ei tämä tässä olisi hänen tyttärensä.

Undine huojui kalman kalpeana vanhempien luota Bertaldan luokse, ja Bertaldan luota vanhempien luokse, äkkiä kaikista unelmoimistansa taivaista syöstynä tuskaan ja kauhuun, jollaista siihen asti ei ollut unessakaan kokenut.

"Onko sinulla siis sielua? Onko sinulla siis todella sielua, Bertalda?" huusi hän moniaan kerran kiukustuneelle ystävättärelleen, kuin tahtoen väkisinkin toinnuttaa tajullensa hänet äkillisestä mielipuolisuudesta tahi järjen salpaavasta aavenä'ystä. Mutta kun Bertalda raivosi yhä hillittömämmin, kun vanhemmat alkoivat ääneensä vaikertaa ja seurue kiistellen ja kiihtyen jakausi eri puolueiksi, pyysi hän joutuin niin arvokkaasti ja vakavasti vapautta puhua miehensä huoneissa, että kaikki hiljeni hänen ympärillään kuin viittauksesta. Hän astui sitte pöydän yläpäähän, missä Bertalda oli istunut, nöyränä ja ylpeänä, ja puhui seuraavaan tapaan, kaikkien kiinteästi katsellessa häntä:

"Te ihmiset, jotka näytätte niin vihamielisiltä ja järkkyneiltä, niin säälittömästi tärvellen rakkaan juhlani -- oi Jumalani, minä en teidän järjettömistä tavoistanne ja kovasta mielenlaadustanne mitään tiennyt enkä kaiketi ikänäni niihin totu. Että minä olen kaiken alottanut nurinkurisesti, se ei minusta johdu; uskokaa pois, se johtuu yksinomaan teistä, niin vähän kuin mielestänne siltä näyttäneekin. Sen vuoksi onkin minulla teille vain vähän sanottavaa, mutta yksi seikka on sanottava: minä en ole valehdellut. Todistuksia ei voi enkä tahdo teille antaa vakuutukseni vahvikkeeksi, mutta vannon sen kyllä. Minulle sen on sanonut sama, joka Bertaldan houkutteli vanhemmiltansa veteen ja jälkeenpäin asetti viheriälle niitylle herttuan polun varteen."

"Hän on loitsijatar", huusi Bertalda, "velho, joka on tekemisissä pahojen henkien kanssa. Hänhän tunnustaa sen itse."

"Enkä tunnusta", vastasi Undine, katseittensa säihkyessä pelkkää viattomuutta ja varmuutta. "En ole mikään noita; katselkaahan vain, olenko!"

"Siispä hän valehtelee ja kerskuu", tokaisi Bertalda, "eikä voi pysyä vakuutuksessaan, että minä olen näiden alhaisten ihmisten lapsi. Herttualliset vanhempani, pyydän teitä, viekää minut pois tästä seurasta ja tästä kaupungista, missä minua koetetaan vain herjata."

Mutta vanha kunnioitettava herttua jäi seisomaan vakaasti ja hänen puolisonsa sanoi:

"Meidän täytyy kaikin mokomin tietää, miten on asian laita. Jumala varjelkoon, että ennen astun askeltakaan tästä salista!"

Silloin lähestyi vanha kalastajanvaimo, kumarsi syvään herttuattarelle ja sanoi:

"Te avaatte sydämeni, korkea, Jumalaa pelkäävä rouva! Minun täytyy teille sanoa, että jos tuo häijy neiti on minun tyttäreni, niin hänellä on orvokin muotoinen luomi hartiain välissä ja samanlainen vasemman jalan rinnassa. Kunhan hän vain suostuisi minun kanssani poistumaan salista!"

"Minä en itseäni talonpoikaismuijalle paljasta!" tokaisi Bertalda, ylpeästi kääntäen hänelle selkänsä.

"Mutta minulle kaiketikin sentään", huomautti herttuatar hyvin vakavasti. "Te seuraatte minua tuonne kamariin, neito, ja kelpo vanhus tulee mukana."

He katosivat kolmisin, ja kaikki muut jäivät jännittyneinä vaiti ollen odottamaan. Tovin kuluttua naiset palasivat, Bertalda kalman kalpeana, ja herttuatar sanoi:

"Oikean täytyy pysyä oikeana; sen vuoksi julistan, että arvoisa emäntämme on puhunut täyttä totta. Bertalda on kalastajan tytär, sen enempää ei tässä ole tarvis tietää."

Herttuallinen pariskunta läksi pois kasvattityttärensä kanssa; herttuan viittauksesta seurasi heitä kalastaja vaimoineen. Muut vieraat hajausivat vaiteliaina tai salavihkaa supattaen, ja Undine vaipui haikeasti itkien Huldbrandin syliin.

12. Luku.

Lähtö vapaakaupungista.

Ringstettenin ritarille olisi tosin ollut mieluisempaa, jos kaikki olisi tänä päivänä käynyt toisin; mutta näinkin ollen täytyi hänen iloita ihastuttavan vaimonsa hurskaudesta, hyvänsuopaisuudesta ja sydämellisyydestä. "Jos minä olen hänelle sielun antanut", täytyi hänen sanoa itsekseen, "niin annoin hänelle kait omaani paremman"; ja nyt oli hänen ainoana huolenansa viihdytellä itkevää ja heti seuraavana päivänä poistua hänen kanssaan paikkakunnalta, joka tietenkin oli Undinelle tuon kohtauksen jälkeen vastenmielinen. Totta kyllä on, ett'ei Undinea kukaan arvostellut hankalasti. Kun häneltä jo ennestään odotettiin jotakin ihmeellistä, ei Bertaldan syntyperän merkillinen ilmitulo herättänyt kovinkaan suurta huomiota, ja ainoastaan jälkimäiselle oli suutuksissaan jokainen, joka sai kuulla jutun ja hänen rajun esiintymisensä siinä. Tästä eivät kuitenkaan ritari ja hänen vaimonsa mitään tienneet; sitä paitsi olisi toinen mielipide ollut Undinelle yhtä surettava kuin toinenkin. Eipä siis muuta kuin mahdollisimman pian jättää vanhan kaupungin muurit taaksensa. Aamun sirotellessa ensimäisiä säteitään pysähtyivät sirot vaunut majatalon portille noutamaan Undinea; Huldbrandin ja hänen asepoikansa oriit kuopivat niiden vieressä katukivitystä. Ritari saatteli kaunista vaimoansa ulos ovesta; silloin astui heidän eteensä kalastajatyttönen.

"Emme tarvitse tavaraasi", sanoi hänelle Huldbrand; "olemme juuri matkalle lähdössä."

Kalastajatyttö puhkesi katkeraan itkuun, ja nyt vasta näkivät aviopuolisot, että hän oli Bertalda. He palasivat heti hänen kanssaan huoneeseensa ja kuulivat häneltä herttuallisen parin olevan niin pahastuksissaan hänen eilisestä kovuudestaan ja kiivaudestaan, että olivat kokonaan kieltäneet häneltä hoivansa, kuitenkin lahjottaen hänelle runsaat myötäjäiset. Kalastaja oli niinikään saanut runsaita lahjoja ja vielä saman päivän iltana lähtenyt kotimatkalle vaimoineen.

"Minä olisin tahtonut mennä heidän muassaan", jatkoi hän, "mutta vanha kalastaja, joka muka on isäni."

"Hänhän todellakin on se, Bertalda", keskeytti Undine. "Katsos, se mies, jota sinä arvelit kaivomestariksi, kertoi asian minulle juurtajaksain. Hän tahtoi suostuttaa minua siihen, ett'en ottaisi sinua mukaani Ringstettenin linnaan, ja silloin kirposi tämäkin salaisuus hänen huuliltaan."

"No niin", sanoi Bertalda, "isäni -- jos hän muka se on -- isäni sanoi: 'En ota sinua mukaani, ennen kuin olet tullut toisenlaiseksi. Uskaltaudu yksinäsi pahassa huudossa olevan metsän halki meidän luoksemme; se olkoon koetuksena siitä, olemmeko me sinulle mitään. Mutta älä tule neitinä; kalastajatyttösenä tule!' Tahdonpa siis tehdä hänen sanojensa mukaan, sillä koko maailma on minut hyljännyt; aijon elää ja kuolla köyhänä kalastajan lapsena yksinäisyydessä vanhempieni niukoissa oloissa. Metsä minua kylläkin kovin kammostuttaa. Siellä kuuluu asustavan kamalia aaveita, ja minä olen arkamainen luonteeltani. Mutta mikäpä siinä auttaa! -- Tänne tulin enää vain rukoilemaan jalolta Ringstettenin rouvalta anteeksi eilistä sopimatonta käyttäytymistäni. Tunnen nyt kyllä, että te tarkotitte hyvää, rakas rouva, mutta te ette tiennyt, kuinka syvästi loukkaisitte minua. Tuskassani ja hämmästyksissäni sitte tulvi monia järjettömän julkeita sanoja huuliltani. Oi, anteeksi, anteeksi! Olen jo peräti onneton. Ajatelkaahan itsekin, mitä minä olin vielä eilen-aamulla, vielä juhlanne alussa, ja mitä nyt tänään!"

Sanat tukahtuivat tuskaiseen kyyneltulvaan, ja yhtä haikeasti itkien kietoutui Undine hänen kaulaansa. Kesti kauvan, ennen kuin nuori vaimo syvältä liikutukseltaan sai sanaakaan virketyksi; mutta sitte lausui hän:

"Sinunhan pitää tulla mukanamme Ringstetteniin; kaikenhan pitää jäädä ennalleen; sinuttelehan minua vain jälleen äläkä arvonimillä puhuttele! Näetkös, me jouduimme lapsina vaihdoksiin; silloin jo sattuivat eri kohtalomme ristiin, ja me yhdistämme ne edelleen niin likeisiksi, ett'ei niitä mikään inhimillinen mahti kykene erottamaan. Ensin vain meidän matkassamme Ringstetteniin! Miten me sisaruksien tavoin ja'amme keskenämme, siitä puhelemme siellä."

Bertalda katsahti arasti Huldbrandiin. Ritarin kävi sääliksi kaunista, ahdinkoon joutunutta tyttöä; hän tarjosi tälle kätensä ja kehotti häntä sydämellisesti uskomaan itsensä hänen ja hänen puolisonsa haltuun. "Vanhemmillenne", sanoi hän, "lähetämme sanoman, miksi ette ole saapunut"; -- ja yhtä ja toista aikoi hän kelpo kalastajaväen tähden lisätä, mutta hän huomasi Bertaldan tuskallisesti säpsähtävän heitä mainittaessa ja jätti sen vuoksi mieluummin enemmät puheet siitä sikseen. Mutta kainaloista hän tytön kohotti, nosti edellä hänet vaunuihin, perässä Undinen, ja ratsasti vireänä vieressä, hoputtaen ajuriakin niin reippaasti, että he tuota pikaa olivat jättäneet taakseen vapaakaupungin alueen ja samalla kaikki ikävät muistot. Hilpeämmin mielin matkasivat nyt naiset kauniita seutuja, joita myöten heitä vei tiensä.

Muutamien päivämatkojen jälkeen he eräänä kauniina iltana tulivat Ringstettenin linnaan. Nuorelle ritarille oli hänen voudeillaan ja miehillään paljon kerrottavaa, joten Undine jäi Bertaldan kanssa kahden. Ystävättäret kävelivät varustuksen korkeilla valleilla ja ihailivat viehättävää maisemaa, joka levittäysi heidän ympärillään kautta koko siunatun Schwabenin.

Silloin astui heidän luokseen pitkä mies kohteliaasti tervehtien. Bertaldasta hän milt'ei näytti vapaakaupungin kaivomestarilta, ja vielä ilmeisemmäksi kävi yhdennäköisyys, kun Undine torjui hänet nyrpeällä, jopa uhkaavallakin kädenliikkeellä, jolloin vieras kiireisin askelin ja päätään ravistellen riensi tiehensä kuten tuonnoinkin, kadoten läheiseen pensaikkoon. Mutta Undine sanoi:

"Älä pelkää, Bertalda rakas; tällä kertaa ei kelvoton kaivomestari saa sinulle tuottaa mitään pahaa."

Ja samassa hän kertoi ystävättärelleen perinpohjaisesti koko asian, ilmaisten oman syntyperänsäkin ja selittäen, millä tavoin Bertalda oli joutunut pois kalastajakodista, Undinen tullessa hänen sijaansa.

Neitonen aluksi kauhistui näitä puheita, luullen ystävättärensä saaneen äkillisen mielenhäiriön. Mutta vähin erin hänessä kaiken todellisuus varmistui Undinen yhtäjaksoisista sanoista, jotka täydellisesti soveltuivat tähänastisiin tapahtumiin, ja vielä enemmän siitä sisällisestä tunteesta, jolla totuus aina ilmaiseikse meille. Hänestä tuntui ihmeelliseltä elää keskellä sellaista satupiiriä, jollaisista oli muulloin kuullut vain tarinoittavan. Hän tuijotteli Undinea kunnioituksella, mutta ei enää voinut torjua väristystä, joka ilmeni hänen ja ystävättären välille. Illallispöydässä hän pakostakin oudoksui, miten ritari saattoi niin rakastuneesti ja herttaisesti kohdella olentoa, joka kerrotun jälkeen tuntui hänestä enemmän aaveelliselta kuin inhimilliseltä.

13. Luku.

Elämää Ringstettenin linnassa.

Tämän kertomuksen kirjottaja tekee työtänsä syystä että tarina liikuttaa hänen sydäntänsä, saaden hänet suomaan samaa muillekin. Nyt hän pyytää, rakas lukija, sinun suosiollisuuttasi eräässä seikassa. Suo hänen sivuuttaa lyhyin sanoin jokseenkin pitkä ajanjakso ja lausua sinulle vain yleispiirtein, mitä sill'aikaa on tapahtunut. Hän tietää kyllä, että voitaisiin varsin taiteenmukaisesti ja askel askeleelta kehitellä Huldbrandin mielen alkavaa kääntymystä pois Undinesta ja Bertaldaan, tämän nuorta miestä kohtaan tunteman hehkuvan rakkauden yhä selvempää ilmenemistä, näiden kahden näköjään enemmän pelkäilevää kuin säälivää tunnetta vaimopoloisen vierasta olemusta kohtaan, Undinen itkemistä ja hänen kyyneleittensä ritarin sydämessä herättämiä omantunnon soimauksia, jotka eivät kuitenkaan elvyttäneet vanhaa rakkautta, joten hän kyllä toisinaan osotti vaimolleen ystävällisyyttä, mutta kylmiä väreitä taas tuntien ajautui hänestä loittonemaan ja ihmislapsi Bertaldaa lähenemään.

Kirjottaja tietää, että tämä kaikki voitaisiin kunnollisesti selitellä, kenties pitäisikin se tehdä. Mutta siinä koskee hänen sydämeensä liian kipeästi, sillä hän on kokenut samanlaista ja muistissaankin vielä kammoaa sen varjoa. Sinä tunnet varmaankin samanlaatuisen tunteen, rakas lukija, sillä sellainenpa on kuolevaisten ihmisten kohtalo. Onneksesi on, jos olet siinä saanut enemmän ottaa vastaan kuin antanut, sillä tässä kohden on autuaallisempi ottaa kuin antaa. Silloin hiipailee tuollaisia seikkoja mainittaessa sieluusi vain rakas tuska, ja kukaties vierähtää leppeä kyynel alas poskeasi, muistaessasi kuihtuneet kukkalavasi, joista olit sydämesi pohjasta iloinnut. Mutta tämä riittäköönkin; emme tahdo tuhatkertaisilla yksittäisillä pistoksilla sydäntämme lävistää, vaan toteamme vain lyhyesti, että siten on käynyt, kuin ylempänä sanoin.

Undine parka oli kovin murheissaan, eivätkä molemmat toisetkaan juuri tyytyväisiä olleet; varsinkin vainusi Bertalda pienimmässäkin poikkeuksessa toivomuksistansa loukatun perheenemännän mustasukkaista painostusta. Hän oli sen vuoksi totuttautunut määräilevään sävyyn, johon Undine taipui kaihomielisessä kieltäymyksessä, ja sitä sokaistunut Huldbrand tavallisesti tuki mitä pontevimmin.

Vielä enemmän häiritsivät linnaseuruetta kaikenlaiset merkilliset kummittelut, joita Huldbrand ja Bertalda kohtasivat linnan holvikäytävissä; sellaisista ei oltu kuultu miesmuistiin. Pitkä valkea mies, jonka Huldbrand liiankin hyvin tunsi Vilpo-sedäksi ja Bertalda aaveelliseksi kaivomestariksi, astui usein uhkaavasti heidän eteensä ja etenkin Bertaldan, niin että tämä jo oli jonkun kerran säikähdyksestä sairastunut ja monasti ajatellut lähteä linnasta. Mutta osaksi oli hänelle Huldbrand liian rakas, -- ja siinä hän vetosi viattomuuteensa, koska heidän välillään ei ollut koskaan mitään suoranaista tunnustusta tapahtunut, -- osaksi ei hän tiennyt minne muuannekaan suunnata askeleensa. Vanha kalastaja oli Ringstettenin ritarin sanomaan Bertaldan uudesta olopaikasta vastannut muutamin vaikeasti luettavin piirroin, sikäli kuin oli ijältään ja pitkälliseltä vierautumiseltaan voinut yrittää: "Minusta on nyt tullut vanha leskimies parka, sillä rakas uskollinen vaimoni on kuollut. Mutta niin yksinäni kuin majassani istunkin, on mielestäni parempi Bertaldan olla siellä kuin täällä. Kunhan hän vain ei tee rakkaalle Undinelleni mitään vahinkoa, sillä silloin kohtaisi häntä kiroukseni!"

Viime sanat antoi Bertalda tuulen viedä, mutta piti vereksessä muistissa, mitä kotiintulosta sanottiin, -- kuten meillä ihmisillä aina on samanlaatuisissa tapauksissa tapana.

Eräänä päivänä oli Huldbrand juuri lähtenyt ratsastusretkelle, kun Undine kokosi talon palvelijat, vedätti paikalle ison paaden ja käski sillä huolellisesti peittää linnanpihan keskessä olevan komean kaivon. Miehet huomauttivat vastaan, että heidän olisi sitte noudettava kaukaa alhaalta laaksosta vesi linnamäelle. Undine hymyili surumielin.

"Mieltäni pahottaa työnne lisääntyminen, hyvä väki", vastasi hän; "mieluummin itse kantaisin vesiruukun ylös, mutta tämä kaivo on kerta kaikkiaan tukittava. Uskokaa minua, muu ei käy päinsä, ja ainoastaan siten voimme karttaa suurempaa vauriota."

Koko palvelijakuntaa ilahutti leppeän emäntänsä mieliksi tekeminen; ei enempää kyselty, vaan käytiin käsiksi suunnattoman raskaaseen paateen. Tämä kohosi heidän ponnistuksistaan ja huojui jo kaivon kohdalla, kun Bertalda juoksi paikalle ja huusi pysähtymään. Tästä kaivosta hän muka kannatti pesuvetensä, joka oli hänen hipiälleen peräti terveellistä, eikä hän voinut mitenkään myöntyä sen sulkemiseen. Mutta vaikka Undine tälläkin kertaa oli tapansa mukaan säyseä, pysyi hän kuitenkin vastoin tapaansa lujana. Hänelle emäntänä kuului kaikkien taloustoimien järjestely parhaan taitonsa mukaan, eikä hänen ollut tehtävä niistä tiliä kenellekään muulle kuin aviopuolisollensa ja herrallensa.

"Katsokaa, katsokaahan toki", huusi Bertalda suuttuneesti ja tuskaantuneesti, "kaunis vetonen jo vääntelehtii ja karehtii, kun se aijotaan kätkeä kirkkaalta auringolta ja ihmiskasvojen virkistävältä näkemiseltä, joiden kuvastimeksi se on luotu!"

Vesisuoni tosiaankin sihisi ja poreili kaivossa kovin kummallisesti; näytti siltä kuin olisi jotakin pyrkinyt siitä nousemaan. Mutta Undine vain sitä vakavammin vaati käskynsä täyttämistä. Tätä vakavuutta tuskin tarvittiin. Linnaväki yhtä mielellään totteli emäntäänsä kuin lannisti Bertaldan uhmaa, ja kiukkuilipa ja uhkailipa tämä miten rajusti tahansa, pian oli paasi tukevasti paikoillaan kaivon suulla. Undine nojausi mietteissään sen yli ja kirjotteli kauniilla sormillaan paaden pintaan. Mutta hänellä lienee ollut kädessään jotakin hyvin terävää ja syövyttävää, sillä hänen kääntyessään pois näkivät muut lähemmäksi tultuansa paadessa kaikenlaisia omituisia merkkejä, joita ei kukaan luullut siinä ennen havainneensa.

Kotiin palaavan ritarin otti Bertalda illalla vastaan kyynelin ja valituksin, Undinen menettelystä kertoen. Ritari loi vaimoonsa totisia katseita, ja poloinen katseli apeana lattiaan. Kuitenkin sanoi hän maltillisesti:

"Herranihan ja puolisoni ei kuulustamatta soimaa orjaakaan, saatikka vihittyä vaimoansa."

"Sano, mikä sai sinut noin outoon tekoon", vastasi ritari synkkänä katsannoltaan.

"Ihan kahden kesken haluaisin sen sinulle sanoa!" huokasi Undine.

"Yhtä hyvin sen voit sanoa Bertaldankin kuullen", arveli ritari.

"Kyllä, jos niin käsket", myönsi Undine; "mutta älä käske sitä! Voi, minä pyytämällä pyydän, älä käske!"

Hän näytti niin nöyrältä, suloiselta ja kuuliaiselta, että ritarin sydän avautui auringon pilkahdukselle paremmilta ajoilta. Hän tarttui vaimoansa ystävällisesti käsivarteen ja vei hänet huoneeseensa, missä Undine alkoi kertoa:

"Tunnethan häijyn Vilpo-setäni, rakas herrani, ja olet usein vihastuen kohdannut hänet tämän linnan käytävissä. Bertaldan hän on joskus ihan sairaaksikin säikytellyt. Se johtuu siitä, että hän on sieluton, pelkkä ulkoisen maailman alkeellinen kuvastin, joka ei kykene mitään sisäistä heijastamaan. Näkeepä hän sitte joskus sinun olevan tyytymätön minuun, minun lapsellisuudessani sitä itkevän ja Bertaldan ehkä samalla hetkellä sattumalta nauravan. Silloin hän kuvittelee kaikenlaista hankaluutta ja sekautuu kutsumattomana piiriimme monin tavoin. Mitä auttaa se, että häntä mitä katkerimmin torun, että epäystävällisesti häädän hänet luotani? Hän ei usko ainoatakaan sanaa vakuutuksistani. Hänen poloisella elämällään ei ole aavistustakaan siitä, että lemmen surut ja ilot ovat niin viehättävän yhdennäköisiä ja likekkäisiä sisaruksia, ett'ei niitä voi mikään mahti toisistaan erottaa. Kyyneleen alta pilkistää hymy, hymy kyyneleen kätköstänsä houkuttelee."

Hän kohotti hymyävänä ja itkevänä katseensa Huldbrandiin, joka jälleen tunsi sydämessään vanhan rakkauden kaiken lumon. Undine käsitti sen, painautui häneen kiinteämmin ja jatkoi ilon kyynelin:

"Kun rauhan häiritsijä ei ottanut sanoista oppiaksensa, niin minunhan täytyi teljetä häneltä ovi. Ja ainoa ovi, josta hän meille pääsee, on tuo kaivo. Muiden tämän seudun lähdehenkien kanssa on hän riidassa, lähimmistä laaksoista alkaen; ja vasta etäämpänä Tonavalla, kun muutamia hänen hyviä ystäviänsä on virrannut mukaan, alkaa taas hänen valtakuntansa. Siksi annoin vierittää kaivon suulle paaden ja piirsin siihen merkkejä, jotka herpaavat touhuilevalta sedältäni kaiken voiman, niin ett'ei hän nyt pääse sinun eikä minun tahi Bertaldankaan tielle. Ihmiset tosin voivat merkeistä huolimatta aivan tavallisin ponnistuksin nostaa paaden paikoiltaan; heitä eivät ne estä. Jos siis tahdot, niin noudata Bertaldan halua, mutta totisesti! hän ei tiedä, mitä hän pyytää. Häntä on karkealuontoinen Vilpo erityisesti tavotellut, ja jos yhtä ja toista hänen minulle ennustamaansa tapahtuisi, kuten kylläkin voisi tapahtua, sinun sillä pahaa tarkottamattasi, niin voi, rakkahin, silloin et sinäkään välttäisi vaaraa!"

Huldbrand tunsi syvästi sydämessään suloisen vaimonsa jalomielisyyden, tämän niin uutterasti sulkiessa pois pelottavan suojelijansa ja vielä lisäksi saaden Bertaldan soimaukset siitä palkakseen. Hän puristi vaimonsa mitä hellimmin rintaansa vasten ja sanoi liikutettuna:

"Paasi jääpi paikoilleen, ja kaikki jääpi sellaisekseen ja ainiaaksi, kuten sinä tahdot, armas Undineni!"

Tämä hyväili häntä nöyrän iloisena kauvan kaivatuista rakkauden sanoista ja lausui lopulta:

"Rakkahin ystäväni, kun olet tänään niin peräti lempeä ja suopea, niin uskaltanenkohan esittää sinulle erään pyynnön? Katsos, sinun on laitasi sama kuin kesän. Parhaassa ihanuudessaan asettaa se päähänsä kauniiden rajusäiden leimuavia ja jyriseviä kruunuja, joiden ilmaantuessa se on katsottava oikeaksi kuninkaaksi ja maanjumalaksi. Samoin torut sinäkin toisinaan ja jyriset ja leimuat rajusäänä, ja se sopii sinulle varsin hyvin, joskin minä väliin hupsuudessani hyrähdän siitä itkuun. Mutta älä siten milloinkaan esiinny minua kohtaan veden päällä ollessamme tahi vesipaikan lähistölläkään. Silloin, näetkös, saisivat sukulaiseni oikeuden minuun. Leppymättömästi riistäisivät he minut sinulta vihassaan, katsoen sukunsa jäsentä loukatuksi, ja minun täytyisi ikäni asua alhaalla kristallipalatseissa, enää koskaan pääsemättä ylös luoksesi, -- oi Jumalani, se olisi vielä äärettömän paljoa pahempi. Ei, ei, armas ystävä, siten älä anna käydä, niin suuresti kuin sinua Undine rukka rakastaa!"

Ritari juhlallisesti lupasi täyttää vaimonsa toivomuksen, ja aviopuolisot astuivat ulos kamarista rajattomasti riemuissaan ja keskenänsä rakkaina. Silloin saapui Bertalda muutamien työläisten kanssa, jotka hän jo sillävälin oli kutsuttanut, ja sanoi nyttemmin omaksumaansa yrmeään tapaan:

"Nyt on kai salainen keskustelu lopussa ja paasi voidaan vierittää alas. Lähtekäähän, miehet, toimittamaan asia!"

Mutta hänen ynseydestään kuohahtaen sanoi ritari lyhyesti ja karskisti: "Paasi jää paikoilleen." Myöskin nuhteli hän Bertaldan hänen vaimoansa kohtaan osottamaa kiivautta, ja työläiset poistuivat salavihkaa tyytyväisinä hymyillen, Bertaldan kalvenneena kiiruhtaessa huoneisiinsa.

Tuli illallisen aika, ja Bertaldaa odotettiin turhaan. Lähetettiin hänelle kutsu; silloin kamaripalvelija näki hänen huoneustonsa olevan tyhjillään ja toi vain mukanaan ritarille osotetun sinetityn kirjeen. Tämä avasi sen hätkähtäen ja luki:

"Häveten tunnen olevani vain köyhä kalastajatyttö. Että sen toisin hetkin unohdin, siitä saan vanhempieni matalassa majassa kärsiä rangaistukseni. Hyvästi jääkää kauniin puolisonne kanssa."

Undine oli sydämensä pohjasta suruissaan. Hän pyyteli Huldbrandia kiihkeästi rientämään paenneen ystävättären perässä ja noutamaan hänet takaisin. Oi, hänen ei olisi tarvinnut kannustaa! Ritarin mieltymys Bertaldaan virisi jälleen ilmi liekkiin. Hän juoksenteli kaikkialla linnassa kysellen, eikö kukaan ollut nähnyt, mitä tietä kaunis pakolainen oli lähtenyt. Hän ei saanut mitään vihiä ja istui jo ratsunsa seljässä linnan pihalla valmiina ratsastamaan umpimähkään sitä tietä, jota kautta oli Bertaldan tuonut linnaan.

Silloin osui paikalle muuan kilpipoika ja vakuutti kohdanneensa neidin Mustaanlaaksoon johtavalla polulla. Kuin nuolena karautti ritari portista ulos mainitulle suunnalle, kuulematta Undinen tuskaista ääntä, tämän huutaessa ikkunasta hänen jälkeensä:

"Mustaanlaaksoon? Oi, sinne ei, Huldbrand, sinne ei! Tahi ota Jumalan tähden minut mukaasi!"

Nähdessään kaiken huhuilunsa hyödyttömäksi käski hän kiireesti satuloida valkean käymähevosensa ja läksi ritaria seuraamaan, suostumatta ottamaan mitään palvelijaa mukaansa.

14. Luku.

Bertaldan paluu ritarin kanssa.

Mustalaakso oli syvällä vuoristossa. Sen nykyistä nimeä ei tiedetä. Siihen aikaan nimitti sitä kansa siten sen synkän hämäryyden vuoksi, minkä korkeat puut, etupäässä kuuset, loivat alas notkoon. Kallioiden lomitse soriseva purokin näytti siitä syystä mustalta eikä ollenkaan niin miellyttävältä, kuin taivaan sineä avoimesti kuvastelevat vedet.

Nyt alkavassa iltahämyssä oli ylänköjen välissä maisema käynyt kerrassaan jylhäksi ja kaameaksi. Ritari ratsasti tuskaisin mielin puron parrasta pitkin; milloin pelkäsi hän viivyttelemällä päästävänsä pakolaisen liian kauvas edelleen, milloin taasen kiireissään rientävänsä ohitse, jos tavoteltu jossakin kohden tahtoisi pistäytyä tien sivuun häneltä piiloon. Hän oli jo saapunut jokseenkin syvälle laaksoon ja saattoi nyt arvella piankin tavottavansa tytön, jos oli oikeilla jäljillä. Tolansa epäileminenkin sai hänen sydämensä yhä tuskastuneemmasti sykähtelemään. Miten kävisikään Bertaldan, ellei hän tyttöä tavottaisi uhkaavalla öisellä raju-ilmalla, joka yhä pelottavampana kaartui laakson yli?

Silloin hän viimenkin näki oksien lomasta jotakin valkeata pilkottavan vuoren kupeelta. Hän oli tuntevinaan Bertaldan vaatetuksen ja kääntyi päin. Mutta ratsu ei tahtonut edetä; se kavahteli niin hillittömästi takajaloilleen ja hän oli niin kärsimätön pääsemään perille ilman ajanhukkaa, että hän laskeusi maahan, olisihan kai sitä paitsi pensaikko käynyt ratsain liian vaivaloiseksikin samota --, ja sitoi korskuvan oriinsa puuhun, alkaen varovasti kavuta pensastoon. Oksat vihmoivat epäystävällisesti iltakasteen kylmää ripsettä hänen otsalleen ja poskilleen; etäinen ukkonen jyrähteli vuorten takana; kaikki näytti niin inhalta, että hän alkoi tuntea kammoa valkeata haamua kohtaan, joka makasi maassa jo jokseenkin lähellä häntä. Kuitenkin erotti hän ihan selvästi, että siinä virui nukkuva tahi pyörtynyt nainen pitkässä, valkeassa vaatetuksessa, jollainen Bertaldallakin oli sinä päivänä ollut yllään. Hän astui ihan makaavan luo, kahisteli oksia, helisytti säiläänsä: toinen ei hievahtanut.

"Bertalda!" hoki hän, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin: toinen ei kuullut. Hänen vihdoin huudettuansa tämän nimen voimakkaalla ponnistuksella, poukkoili vuorten onkaloista kumea kaiku lallattaen vastaan: Bertalda! -- mutta nukkuja ei herännyt. Hän kumartui alas, mutta laakson ja alkavan yön tummuus ei päästänyt kasvonpiirteitä näkyviin.

Kun hän nyt juuri oli jonkun verran tuskastunein epäilyksin painautunut ihan lähelle häntä maahan, välähti salama yli laakson. Sen leimahduksessa hän näki inhottavasti vääntyneet kasvot edessään, ja tämä ilmestys huusi kolealla äänellä:

"Anna minulle muisku, senkin rakastunut paimentollo!"

Kauhusta kirkaisten hypähti Huldbrand koholle, kamala aave perässään.

"Kotiisi!" örähteli se; "häijyläiset ovat valveilla. Kotiisi, muutoin olet minun!" ja se tavotteli häntä pitkillä, valkeilla käsivarsillaan.

"Vilpo-vintiö", huudahti ritari mielensä rohkaisten, "sinähän se tietenkin oletkin, mokomakin mörkö! Tuosta saat muiskun!"

Ja raivokkaasti huitaisi hän haamua säilällään. Mutta se hajausi, ja ihoa myöten kastava vesisuihke ei jättänyt ritarille vähintäkään epäilystä siitä, mitä vihollista vastaan oli taistellut.

"Hän tahtoo säikytellä minut Bertaldan luota", sanoi hän ääneensä itsekseen; "hän luulee minun pelkäävän hänen typeriä kummittelujansa ja luovuttavan hänen armoilleen säikytellyn tyttö paran, jotta saisi antaa tämän tuntea kostoansa. Mutta sitäpä ei hän sentään saa, mokoma heikko vedenhenki! Mihin ihmisrinta kykenee silloin kun se oikein tahtoo, oikein kaiken parhaansa takaa tahtoo, sitä ei voimaton ilvehtijä käsitä."

Hän tunsi sanojensa totuuden ja niiden hänen omassa sydämessään elvyttäneen uuden miehuuden. Myöskin näytti onni liittoutuvan hänen puolelleen, sillä vielä ei hän ollut ratsunsa luokse ehtinyt, kun kuuli jo ihan selvästi Bertaldan valittavan äänen itkemässä lähellään, yhä voimakkaammin tohisevan ukkosen ja myrskytuulen jymyn läpi. Nopsin askelin riensi hän ääntä kohti ja tapasi vapisevan neitosen yrittämässä kiivetä ylängölle, kaikin mokomin pelastautuaksensa laakson kaameasta pimennosta. Mutta ritari astui rakkaasti haastellen hänen tielleen, ja niin rohkea ja ylpeä kuin tytön päätös kait aikaisemmin olikin, tunsi hän kuitenkin nyt ylen elähyttävää riemastusta siitä, että hänen sydämessään rakastamansa ystävä vapahti hänet kamalasta yksinäisyydestä ja tutun linnan mieluisa elämä jälleen avautui hänelle. Hän seurasi melkein sanallakaan vastustelematta, mutta niin näännyksissään, että ritari oli iloissaan, kun sai hänet saatelluksi ratsullensa asti, jonka nyt kiireesti irrotti siteestänsä, kohottaakseen sen selkään kauniin vaeltajattaren ja sitte suitsista varovasti taluttaakseen sen pois laaksoseudun epämääräisistä varjoista.

Mutta Vilpo oli hurjalla esiintymisellään säikytellyt hevosen ihan virmapääksi. Ritarinkin olisi ollut työläs hypätä ponnahtelevan, rajusti korskuvan elukan selkään; sula mahdottomuus oli nostaa vapisevaa Bertaldaa satulaan. Päätettiin sen vuoksi palata kotiin jalkasin. Tempoillen hevosta suitsista perässään tuki ritari hoippuvaa tyttöä toisella kädellään. Bertalda ponnistausi niin voimakkaaksi kuin kykeni, päästäkseen joutuin pois pelottavasta laaksosta, mutta väsymys lyyhistytti häntä lyijynä, ja samalla notkahtelivat hänen kaikki jäsenensä lysyyn, osaksi vielä monista äsken kestetyistä säikyttelyistä, joilla Vilpo oli ajellut häntä eteenpäin, osaksi myöskin myrskyn ja pitkäisen jyrinän vuorimetsikössä yhä tuottamasta ankeudesta. Viimein hän solui saattajansa käsivarren varasta, vaipui sammalistolle ja sanoi:

"Jättäkää minut vain tähän makaamaan, jalo ritari! Sovitan hulluuttani ja nyt minun täytyy joka tapauksessa menehtyä tässä väsymykseen ja tuskaan."

"En ikinä, rakas ystävätär, jätä teitä!" huudahti Huldbrand turhaan koettaen kädellään hillitä vauhkoa ratsuaan, joka alkoi korskua ja vaahdota kahta hullummin. Ritarin oli lopultakin tyytyminen vain pitelemään elukkaa kyllin etäällä hervahtaneesta neidosta, jottei tämä hevosta peljäten olisi säikkynyt vielä enemmän. Mutta kun hän hurjistuneen ratsunsa kanssa laahautui vain muutamiakin askelia loitommalle, alkoi Bertalda heti mitä surkeimmin huudella häntä, luullen ritarin todellakin hylkäävän hänet tänne kauhistavaan metsän pimentoon. Ritari ei enää ollenkaan tiennyt, mihin ryhtyä. Mielellään olisi hän laskenut riehaantuneen ratsun valtoimena pillastumaan yöhön ja riehumaan itsensä tyyntyneemmäksi, ellei hänen olisi ollut peljättävä, että se voisi ahtaassa solassa tömistellä raudotetuilla kavioillaan juuri senkin paikan yli, missä Bertalda makasi.

Tässä suuressa hädässään ja pulassaan oli hänelle sanomattoman lohdullista kuulla takanaan vankkurien verkalleen kolisevan alas kivistä polkua. Hän huusi apua; miehen ääni vastasi, kehotti häntä olemaan kärsivällinen, mutta lupasi auttaa. Pian häämöttikin pensaikosta kaksi hiirakkoa, vierellään niiden ajomiehen valkoinen mekko, ja heti jälkeenpäin pistäysi myöskin näkyviin iso valkea purjekangas, jolla hänen arvatenkin kuljettamansa tavarat oli katettu. Kuuliaiset hiirakot seisahdutti niiden isännän äänekäs: "ptruu!" Hän astui ritaria kohti ja auttoi häntä vaahtoavan ratsun hillitsemisessä.

"Huomaan kyllä", puheli hän, "mikä elukkaa riivaa. Kun ensin kuljeskelin näillä main, ei minunkaan hevosteni käynyt paremmin. Täällä, nähkääs, asustaa ilkeä vedenhaltija, joka on moisiin konnankujeisiin hedas. Mutta olenpa oppinut erään lauselman; jos sallitte minun sanoa hevoselle korvaan sen, niin seisahtuupa se oitis yhtä rauhallisesti kuin minun kaksi hiirakkoani tuossa."

"Koettakaahan keinoanne ja auttakaa vain pian!" huusi kärsimätön ritari.

Ajomies taivutti hyppelehtivän hevosen pään alas luoksensa ja lausui sen korvaan joitakuita sanoja. Siinä silmänräpäyksessä asettui orhi kesynä ja rauhallisena seisomaan, ja vain kuumeinen köhä ja höyryäminen oli vielä merkkinä äskeisestä hurjistumisesta. Huldbrandilla ei ollut paljoakaan aikaa kysellä, miten tämä oli saatu aikaan. Hän sopi ajomiehen kanssa siitä, että tämä ottaa Bertaldan vankkureihinsa, joihin hänen sanojensa mukaan oli pantu mitä pehmeintä puuvillaa kääryinä kuormaksi, ja viepi neidon Ringstettenin linnaan asti. Ritari alkoi seurata kuormaa ratsain. Mutta ratsu näytti äskeisestä riehunnastaan liiaksi uupuneen, voidakseen enää kantaa isäntäänsä niin kauas; siksipä ajomies kehotti häntä nousemaan Bertaldan viereen vankkureihin. Hevonenhan voitiin sitoa taakse.

"Matka käypi alamäkeen", sanoi hän, "joten vetäminen on hiirakoilleni keveätä".

Ritari suostui tarjoukseen, nousi Bertaldan keralla vankkureihin, orit seurasi säyseänä perässä, ja valppaana ja varovaisena asteli ajomies vierellä.

Sumeammaksi pimenevän yön hiljaisuudessa, ukkosen jymytessä yhä etäämpänä ja heikentyneempänä, turvallisuuden ja mukavan kulun elähyttäminä joutuivat Huldbrand ja Bertalda tuttavalliseen keskusteluun. Hellivin sanoin moitiskeli ritari toisen uhmailevaa pakoa; nöyränä ja liikutettuna pahotteli tämä menettelyänsä, ja kaikista hänen sanoistansa hohteli salainen sanoma kuin lamppuna, joka yössä vaivihkaa antaa rakastajalle tiedoksi, että rakastettu odottaa häntä yhä. Ritari tunsi näiden puheiden merkityksen paljoa selvemmin kuin yksityisiä sanoja tarkkasikaan, ja vastailikin yksinomaan sikäli. Silloin ajomies äkkiä karjaisi käreällä äänellä:

"Korkealle, hiirakot! Korkealle jalka! Yhteisin voimin, hiirakot, ajatelkaahan kuntoanne!"

Ritari kumartui vankkureista ja näki hevosten astelevan keskellä vaahtoavaa vettä tahi melkein jo uivan; vankkurien pyörät välkkyivät ja kohisivat kuin myllynrattaat, ja ajomies oli paisuvan tulvan takia noussut vankkurien etulaudalle.

"Mikä tie tämä on olevinaan? Sehän käypi keskeltä virtaa!" huusi Huldbrand ajomiehelleen.

"Ei, hyvä herra", nauroi tämä takaisin, "asia on ihan päin toisin. Virta käypi keskeltä tietämme. Katsokaahan vain ympärillenne, miten kaikkialla vesi virtailee!"

Tosiaankin lainehti ja kohisi koko laakson pohja äkkiä tyrskähtäneinä, silmin nähden nousevina aaltoina.

"Siinä rehkii Vilpo, samainen häijy vedenhaltija, tahtoen meidät hukuttaa!" huusi ritari. "Etkö tiedä mitään loitsua häntä vastaan, hyvä mies?"

"Yhdenpä tietäisin", vastasi ajomies, "mutta minä en voi enkä viitsi sitä käyttää ennen kuin tiedätte kuka minä olen".

"Onko tässä aikaa arvotuksiin?" kivahti ritari. "Tulva nousee yhä korkeammalle, ja mitä minuun kuuluu, kuka sinä olet?"

"Kuuluupa sentään hiukan", sanoi ajomies, "sillä minä olen Vilpo."

Samassa hän vääristynein kasvoin nauroi vankkureihin päin, mutta vankkurit eivät enää jääneetkään vankkureiksi, hiirakot eivät harakoiksi: kaikki pärskähti vaahdoksi, kohahti pois pauhaavina laineina, ja ajomieskin loiskahti jättiläismäisenä aaltona koholle, tempasi turhaan ponnistelevan oriin kurimuksiin ja kasvoi sitte yhä valtaisemmaksi, uivan parin päiden yli kohoavaksi korkeaksi torniksi, ollen juuri auttamattomasti hautaamaisillaan heidät. -- -- --

Silloin kajahti Undinen suloinen ääni pauhinan läpi; kuu pistäikse pilvistä ja sen mukana tuli Undine ylängön harjalla näkyviin. Hän torui, hän uhkaili alas vesipaljouksiin. Uhkaava torniaalto katosi meuruten ja kohisten; hiljaa soluivat vedet kuutamolla pois, ja kuten valkea kyyhkynen sukelsi Undine alas laaksoon, tarttui ritariin ja Bertaldaan ja kohotti heidät mukanaan herttaiselle, ylävälle nurmenpälvekkeelle, missä oivallisin virkistyksin elähytti heidät toinnuksistaan ja kauhustaan. Sitte hän auttoi Bertaldaa valkean käymähevosen selkään, jolla oli itse saapunut, ja niin palasivat kaikki kolme Ringstettenin linnaan.

15. Luku.

Matka Wieniin.

Viime tapauksen jälkeen elettiin linnassa hiljaisesti ja rauhallisesti. Ritari tajusi yhä paremmin ja paremmin vaimonsa enkelillisen hyvyyden, joka oli peräti kauniisti ilmaantunut siinä, että hän oli ratsastanut pelastajaksi Mustaanlaaksoon, missä Vilpo-sedän valta jälleen alkoi. Undine itse tunsi sitä rauhaa ja turvallisuutta, jota vailla ei ole milloinkaan mieli harkitusti havaitessaan olevansa oikealla tolalla, ja lisäksi herätti hänessä miehensä uudestaan elpyvä rakkaus ja kunnioitus monenlaista toivon ja ilon kajastusta. Bertalda taasen osottausi kiitolliseksi, nöyräksi ja araksi, yrittämättä esittää näitä mielen ilmaisuja jollakin tavoin ansiokkaiksi. Milloin jompikumpi aviopuoliso tahtoi sanoa hänelle jotakin selittävää kaivon sulkemisesta tahi Mustanlaakson seikkailusta, pyysi hän hartaasti, että häntä säästettäisiin niiden mainitsemiselta, koska hän liiaksi häpesi esiintymistänsä edellisessä kohtauksessa ja liiaksi säikkyi jälkimäistä. Siksi ei hän saanutkaan kumpaisestakaan kuulla sen enempää; ja mitä tarvista näyttikään siihen olevan? Olivathan rauha ja riemu ilmeisesti asettuneet Ringstettenin linnaan. Siitä varmistuttiin aivan epäilemättömiksi ja arveltiin, ett'ei elämä nyt enää voisi kantaa muuta kuin viehättäviä kukkia ja hedelmiä.

Noin virkistävissä oloissa oli talvi tullut ja mennyt, ja kevät pilkisteli iloisille ihmisille helakanvihreine silmuinensa ja vaaleansinisine taivainensa. Sen oli mieli kuten heidän, ja heidän kuten sen. Ihmekö siis, että sen haikarat ja pääskyset heissäkin matkahalun herättivät! Heidän kerran ollessaan huvikävelyllä alas Tonavan lähteitä kohti kuvaili Huldbrand tuon jalon virran ihanuutta, sen paisuvaa juoksua halki siunattujen seutujen, upean Wienin loistavaa kohoamista sen rannoilla, ja sen askel askeleelta joka suhteessa nousevaa majesteetillisuutta ja viehätystä.

"Olisi varmaan ihanaa kerran kulkea sitä myöten Wieniin asti!" puhkesi Bertalda huudahtamaan, mutta vaipui taas heti nykyiseen nöyryyteensä ja vaatimattomuuteensa, vaieten punehtuneena. Juuri tämä liikutti Undinen mieltä syvästi, ja elävästi haluten tuottaa rakkaalle ystävättärellensä huvia sanoi hän:

"Kuka sitten estää meitä tekemästä sitä matkaa?"

Bertalda riemastuneena hypähti ilmaan, ja molemmat naiset alkoivat heti mitä kirkkaimmin värein kuvitella viehättävää Tonavanmatkaa. Huldbrandkin yhtyi suunnitelmaan hilpeästi; kerran hän vain huolestuneesti kuiskasi Undinelle:

"Mutta etäämpänä on Vilpo jälleen vallassa!"

"Tulkoonpahan vain", vastasi toinen nauraen; "olenhan minä saapuvilla, ja minun edessäni hän ei uskalla pahaa tehdä."

Siten oli viimeinenkin este poissa tieltä, varustauduttiin lähtöön, ja pian oltiin matkalla reippain mielin ja iloisin toivein.

Mutta älkäähän ihmetelkö, ihmiset, jos silloin aina käypi toisin kuin on ajatellut. Meidän tuhoamme väijyvä ilkeä voima tuudittelee mielellään uhrinsa uneen viehättävin lauluin ja kultaisin saduin. Sitä vastoin kolkuttaa pelastava taivaanlähetti usein järeästi ja säikäyttävästi ovellemme.

He olivat olleet ensimäisinä päivinä matkallansa Tonavaa alas erinomaisen tyytyväisiä. Yhä parempaa ja kauniimpaa esiintyikin mikäli he lipuivat edemmäksi tuolla ylpeästi vierivällä virralla. Mutta eräällä muuten mitä viehättävimmällä seudulla, jonka näkemisestä he olivat suurinta riemuansa toivoneet, alkoi hillitön Vilpo ihan julkisesti osottaa täällä tuntuvaa voimaansa.

Kujeet pysyivät tosin vain ilvehtimisenä, kun Undine usein torui kohahteleviin aaltoihin tahi vastakkaisiin tuuliin, jolloin vihamielinen toiminta oitis nöyränä taukosi; mutta hyökkäykset uudistuivat alinomaa, ja yhtämittaa tarvittiin Undinen kehotteluja, joten pikku matkaseurueen hupaisuus kerrassaan häiriintyi. Miehistökin epäröiden supatteli keskenään ja vilkuili epäluuloisesti kolmeen vallassäätyiseen, joiden palvelijatkin alkoivat yhä enemmän ja enemmän uumoilla jotakin luonnotonta, omituisin katsein tähystellen isäntäväkeänsä. Huldbrand monastikin huomautti itsekseen: "Sen siitä saapi, kun samanlaiset eivät yhdy, kun ihminen ja vedenneito solmivat eriskummallisen liiton."

Itseänsä puhdistellen, kuten ylimalkaan mieluummin teemme, ajatteli hän tosin useasti samalla: "Minähän en tiennyt häntä vedenneidoksi. Minun onnettomuuteni on, että luonnottoman sukulaisuuden oikut kiroavat ja tärvelevät jokaisen askeleeni, mutta minun ei ole syy."

Moisista ajatuksista tunsi hän itsensä jonkin verran vahvistuneeksi, mutta sen sijaan kävi hän yhä ärtyisemmäksi, vieläpä vihamielisemmäksi mielialaltaan Undinea kohtaan. Hän silmäili tätä jo nurjin katsein, ja vaimo poloinen ymmärsi hyvin niiden merkityksen. Siitä ja alituisesta ponnistelusta setänsä juonia vastaan uupuneena vaipui hän illemmalla sikeään uneen, hiljaisesti lipuvan aluksen miellyttävästi liekuttelemana.

Tuskinpa oli hän silmänsä ummistanut, kun jo jokainen laivassa olija luuli sillä suunnalla, jolle sattui katsomaan, näkevänsä kerrassaan inhottavan ihmispään, joka ei kohonnut aalloista kuin uijan pää, vaan ihan kohtisuoraan, kuin vedenpintaan paalutettuna, mutta lipuen mukana samalla vauhdilla kuin aluskin. Jokainen tahtoi toiselle näyttää, mikä häntä kauhistutti, ja jokainen kyllä havaitsi toisen kasvoilla saman kauhun, mutta näki käden ja silmän osottavan toiselle suunnalle kuin missä hänelle itsellensä näkyi puolittain naurava, puolittain uhkaava kuvatus. Mutta kun he nyt tahtoivat selvitellä asian toisillensa ja kukin huusi: "katsokaa tuonne; ei tuonnepa!" -- silloin näkyivät kaikkien kauhukuvat jokaiselle, ja koko laivan ympäristö vilisi mitä hirmustuttavimpia olentoja.

Tästä johtuneeseen kirkunaan heräsi Undine. Hänen avautuvien katseittensa tieltä katosi epäsikiöiden villi parvi. Mutta Huldbrand oli kuohuksissaan noin loppumattomista rumista ilveistä. Hän olisi puhjennut hurjiin sadatteluihin, ellei Undine olisi nöyrin katsein ja ihan hiljaa pyydellen sanonut:

"Jumalan tähden, rakas mieheni, me olemme aalloilla; älä ilmaise nyt suuttumusta minua kohtaan!"

Ritari vaikeni, istuutui ja syventyi mietiskelyyn. Undine sanoi hänelle korvaan:

"Eikö olisi parempi, rakkaani, luopua hupsusta matkastamme ja rauhassa kääntyä takaisin Ringstettenin linnaan?"

Mutta Huldbrand jupisi äkäisenä:

"Vankiko minun pitää olla omassa linnassani, kyeten hengittämäänkin vain niin kauvan kuin kaivoni on tukossa? Siispä soisinkin, että tätä luonnotonta sukulaisuutta --"

Silloin Undine hyväillen painoi kauniin kätensä hänen huulilleen. Hän vaikenikin ja pysyi äänettömänä, punniten monia Undinen hänelle tekemiä huomautuksia. Sillävälin oli Bertalda antautunut kaikenlaisiin omituisesti haihatteleviin ajatuksiin. Hän tiesi Undinen sukuperästä paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkea, ja etenkin oli pelottava Vilpo jäänyt hänelle kauhistavaksi, mutta yhä vieläkin aivan hämäräksi arvotukseksi, niin ett'ei hän kertaakaan ollut tuon nimeäkään kuullut. Kaikkia näitä kummallisia seikkoja mietiskellen irrotti hän puolittain vaistomaisesti kultaisen kaulaketjun, jonka Huldbrand vastikään oli hänelle ostanut eräältä kiertelevältä kauppiaalta, ja välkytteli sitä ihan vedenkalvon yläpuolella, haavemielisesti ihastellen heleätä kimmellystä, minkä se loi iltakuulakkaan veteen. Silloin Tonavasta äkkiä pistäytyi iso käsi, sieppasi kaulaketjun ja katosi sen keralla syvyyteen. Bertalda kirkaisi kovasti, ja pilkallinen hahatus kajahti virrasta vastaan. Nyt ei ritarin suuttumus enää tiennyt rajoja. Seisaalleen hypähtäen sadatteli hän virtaan, kirosi kaikkia, jotka tahtoivat tunkeutua hänen sukulaisuuteensa ja elämäänsä, ja haastoi heidät, olivatpa vetehisiä tahi tenhottaria, asettumaan hänen kirkkaan säilänsä eteen. Bertalda sillävälin itki menetettyä, kovin rakasta koruansa ja valoi kyynelillään öljyä ritarin vihaan. Undine taasen piteli käsiään aluksen reunan yli veteen ojennettuina ja supisi herkeämättä hiljaa itseksensä, moniaan kerran keskeyttäen ihalan salaperäisen kuiskeensa ainoastaan rukoilevasti huomautellakseen aviomiehelleen:

"Armaani, täällä älä minua toru; toru kaikkea, mitä tahdot, mutta täällä älä minua! Tiedäthän."

Ja tosiaankin pidättyi ritarin vihasta änkkäilevä kieli vielä jokaisesta suoranaisesti hänen vaimoonsa kohdistetusta sanasta. Silloin tämä aaltojen alla pitämällään kostealla kädellä kohotti esille ihmeen kauniin korallikaulanauhan, niin ihanasti hohtelevan, että se huikaisi kaikkien silmiä loistollaan.

"Ota tämä", sanoi hän, ystävällisesti tarjoten sitä Bertaldalle, "sen olen antanut tuoda sinulle korvaukseksi, äläkä enää ole suruissasi, lapsi parka".

Mutta ritari ryntäsi väliin. Hän tempasi kauniin korun Undinen kädestä, sinkautti sen takaisin virtaan ja kiljui vimmoissaan:

"Sinulla siis on aina välejä noihin. Jää niiden luokse kaikkien noitien nimessä kaikkine lahjoinesi ja jätä meidät ihmiset rauhaan, ilvehtijätär!"

Jäykin, mutta kyyneliä tulvivin katsein silmäili häntä Undine poloinen, yhä pitäen ojossa kättään, jolla oli tahtonut niin ystävällisesti antaa Bertaldalle siron lahjansa. Sitte hän alkoi yhä haikeammin itkeä, kuten ihan syytön ja kovin katkerasti loukattu herkkämielinen lapsi. Vihdoin hän sanoi heikosti:

"Oi, armas ystäväni, oi, jääös hyvästi. Ne eivät saa sinulle mitään tehdä; pysy vain uskollisena, jotta voin ne torjua sinusta. Voi, mutta lähteä minun täytyy, lähteä pois koko nuoreksi elin-ajakseni. Oi, voi mitä oletkaan tehnyt! Oi, voi!"

Ja hän katosi aluksen laidan yli. Astuiko hän virtaan, sulausiko hän siihen, sitä ei tiedetty; tuntui molemmilta eikä kumpaiseltakaan. Mutta pian oli hän kokonaan huvennut Tonavaan; pikku kareet vain vielä nyyhkien kuiskivat aluksen äärellä, ja ne kuulostivat milt'ei haastavan: "Oi, voi! Oi, pysy uskollisena! Oi, voi!"

Mutta Huldbrand kostutti laivan etukantta kuumin kyynelin, ja syvä tainnos verhosi onnettoman piankin lieventävään huntuunsa.

16. Luku.

Huldbrandin toinen rakkaus.

Pitäisikö sanoa, että kaihollamme valitettavasti, vai onneksi, ei ole mitään oikeata pysyväisyyttä? Tarkotan oikein syvällistä ja elämämme lähteestä ammentavaa kaihoa, joka niin ykseytyy menetetyn rakkaamme kanssa, ett'ei hän enää olekaan siltä kadoksissa ja että se muodostuu vihityksi pyhäköksi hänen kuvansa ympärille koko elämän ajaksi, kunnes verho jälleen kohoaa sen ja meidän väliltämme. Tosin säilyykin hyvillä ihmisillä sellainen pyhäkkö, mutta se ei kuitenkaan enää ole ensimäistä oikeata kaihoa. Muita, vieraita kuvia on tunkeutunut välille; saamme lopulta kokea kaiken maallisen katoavaisuutta murheeseemmekin nähden, ja niinpä täytyy minun sanoa: Valitettavasti ei kaihollamme ole mitään oikeata pysyväisyyttä!

Sitä koki Ringstetteninkin ritari; menestyksekseenkö, sen kuulemme tämän kertomuksen jatkuessa. Alussa ei hän voinut muuta kuin katkerasti itkeä, kuten hyväsydäminen Undine rukka oli itkenyt hänen riistäessään tältä kädestä välkkyvän koristeen, jolla tämä oli tahtonut niin kauniisti sovittaa kaiken. Ja silloin ritari ojensi kättänsä kuten hänkin, ja hyrähti aina taas itkemään kuten hän. Hänellä oli salaisena toiveena lopulta sulautua kyyneliinsä hänkin; ja eikö meille toisillekin usealle ole suuressa surussa samanlainen ajatus tuonut tuskallista viihdykettä? Bertalda itki mukana, ja he elelivät kauvan ihan hiljaisesti keskenään Ringstettenin linnassa, hellien Undinen muistoa ja entisen kahdenkeskisen mieltymyksensä melkein tyyten unohtaneina. Sen sijaan siihen aikaan useasti saapuikin lempeä Undine Huldbrandin luokse unessa; hän silitteli ritaria lempeästi ja hellästi ja poistui sitten yhäti itkien, niin että toinen herätessään ei useinkaan oikein tiennyt, mistä hänen poskensa olivat niin kosteat: Undinenko vaiko vain hänen omista kyynelistään.

Unikuvat kävivät kuitenkin ajan mittaan harvinaisemmiksi, ritarin apeus heikkeni. Silti ei hän kenties olisi eläissään muuta toivoillut kuin tuolla tavoin edelleenkin hiljaisesti muistella Undinea ja hänestä puhella, ellei vanha kalastaja olisi odottamattomasti ilmestynyt linnaan ja nyt täydellä todella vaatinut Bertaldaa lapsenansa takaisin. Undinen katoaminen oli tullut hänen tiedokseen, eikä hän tahtonut enää sallia Bertaldan oleskelevan linnassa yksinäisen ritarin luona.

"Sillä minä en nyt ollenkaan välitä siitä, rakastaako minua tyttäreni vai eikö", puheli hän, "mutta kunniallisuus on kysymyksessä, ja missä se puhuu, siellä ei millään muulla ole sanomista."

Tämä vanhan kalastajan mieliala ja se yksinäisyys, joka Bertaldan lähdettyä autioksi jäävän linnan kaikista suojamista ja käytävistä uhkasi kaameasti ahdistella ritaria, saivat puhkeamaan esille sen, mikä oli aikaisemmin uinunut ja Undinea surressa unohtunut: Huldbrandin mieltymyksen kauniiseen Bertaldaan.

Kalastajalla oli paljon väitettävänä ehdotettua avioliittoa vastaan. Undine oli ollut vanhukselle kovin rakas, ja hän arveli, että tuskinhan vielä tiedettiinkään, oliko kadoksiin joutunut tosiaankin kuollut. Mutta jos hänen ruumiinsa todella makasikin kylmänä ja jäykkänä Tonavan pohjassa tai ajelehti aaltojen mukana merelle, niin oli Bertaldalla syytä hänen kuolemaansa, eikä hänen soveltunut asettua häädetyn lemmikin sijalle. Mutta ritaristakin kalastaja piti hyvin paljon; lisäksi vaikuttivat paljoa leppoisemmaksi ja alttiimmaksi kehittyneen tyttären pyytelyt ja Undinen kohtaloa säälittelevät kyyneleet. Kai hän lopultakin antoi suostumuksensa, sillä hän jäi vastustelematta linnaan, ja pikalähetti toimitettiin noutamaan ritarin toisiin vihkiäisiin Isä Heilmannia, joka oli onnekkaina entispäivinä siunannut Huldbrandin ja Undinen liiton.

Mutta tuskin oli hurskas mies lukenut Ringstettenin ritarin kirjeen, kun hän jo läksi matkalle linnaan vielä kiireisemmin kuin sanansaattaja oli sieltä tullutkaan. Nopeasta kävelystä hengästyessään tai vanhoja raajoja väsymyksen kolottaessa tapasi hän puhella itsekseen:

"Kenties on vääryys vielä ehkäistävissä; älä lyyhisty ennen kuin matkan perillä, raihnainen ruumis!"

Ja uudistunein voimin tempausi hän silloin liikkeelle, vaeltaen ja vaeltaen pysähtymättä, levähtämättä, kunnes kerran iltamyöhällä astui linnan lehvistön siimestämälle pihalle. Morsiuspari istui käsikkäin puiden katveessa, vanha kalastaja mietiskelevänä heidän vieressään. Heti Isä Heilmannin tuntiessaan hypähtivät he seisaalleen ja tunkeusivat hänen ympärilleen tervetuloa toivottelemaan.

Mutta hänpä lyhyin sanoin pyysi sulhasta vetäytymään hänen kanssaan linnaan. Kun tämä kummasteli ja vitkasteli, sanoi hurskas hengenmies:

"Miksi kauvemmin vaatisinkaan saada puhutella teitä kahden kesken, herra ritari? Sanottavani koskee yhtä hyvin Bertaldaakin ja kalastajaa, ja mitä ihmisen kuitenkin joskus täytyy kuulla, sen hän mieluummin kuulkoon hetikin. Oletteko ihan varma siitä, ritari Huldbrand, että ensimäinen puolisonne on tosiaankin kuollut? Minusta tuskin tuntuu siltä. En kylläkään tahdo puhua mitään siitä, miten ihmeellinen hän lienee ollut olemukseltaan, enkä siitä mitään varmaa tiedäkään. Mutta hurskas, paljossa uskollinen vaimo hän oli, siitä ei ole epäilemistäkään. Ja neljänätoista yönä hän on nyt unessani seissyt vuoteeni vierellä, tuskallisesti väännellen hentoja kätösiänsä, ja ehtimiseen voihkien: 'Oi, ehkäiskää hänet, rakas isä! Minä elän vielä! Oi, pelastakaa hänen ruumiinsa! Oi, pelastakaa hänen sielunsa!' Minä en ymmärtänyt, mitä näky tahtoi; silloin sain viestinne ja nyt riensin tänne, en yhdistämään, vaan erottamaan, mikä ei saa kuulua yhteen. Luopukaa neidistä, Huldbrand! Luopukaa ritarista, Bertalda! Hän kuuluu vielä toiselle, ja ettekö näe kadonneen puolison kaihoa hänen valjuilla poskillansa? Tuollaiselta ei mikään sulhanen näytä, ja henki sanoo minulle, että jos ette hänestä luopuisikaan, niin ette kuitenkaan konsanaan ole iloissanne."

Kaikki kolme tunsivat sisimmässään, että Isä Heilmann sanoi totuuden, mutta eivät vain tahtoneet sitä uskoa. Vanha kalastajakin oli nyt jo niin soaistunut, että arveli mahdottomaksi menetellä toisin kuin olivat näinä päivinä alituiseen puhelleet keskenään. Siksi he rajun ja tuskaisen hätäisesti kiistelivät kaikin hengenmiehen varotuksia vastaan, kunnes tämä viimein päätänsä pudistellen ja apeilla mielin poistui linnasta, ottamatta tarjottua yösijaa vastaan seuraavaan aamuunkaan asti tahi maistamatta mitään esille kannettuja virvokkeita. Mutta Huldbrand uskotteli itselleen, että vanhus oli joutunut päähänpistojen valtaan, ja lähetti aamun koitteessa kutsun lähimpään luostariin eräälle toiselle hengenmiehelle, joka empimättä lupasikin vihkimisen toimittaa lähipäivinä.

17. Luku.

Ritarin uni.

Yön ja aamusarastuksen vaiheilla makasi ritari vuoteellaan puoleksi valveillaan, puoleksi nukkuen. Jos hän tahtoi kerrassaan vaipua uneen, niin tuntui kuin olisi häntä vastassa ollut jokin kauhukuva pelottelemassa hänet takaisin, koska unessa oli kummituksia. Mutta jos hän taasen ajatteli täydellä todella valveutua, niin hänen ympärillään leyhyili ikäänkuin joutsenensiivin ja hyväilevin aallonsiukumisin, joka kerta herpaannuttaen hänet mieluisesti huumaantuneena takaisin epämääräiseen tilaansa.

Mutta vihdoin lienee hän sentään kokonaan nukahtanut, sillä hänestä tuntui joutsenenhyminä kohottavan hänet oikeille siiville ja kuljettavan häntä kauvas yli maitten ja vesien, mitä ihanimman joikunan säestyksellä.

"Joutsenen joiku, joutsenlaulu", täytyi hänen tuon tuostakin hokea itsekseen, "sehän merkinnee kuolemaa."

Mutta sillä oli luultavasti vielä toinenkin merkitys. Hän oli nimittäin äkkiä leijailevinaan Välimeren yllä. Joutsen laulahti ihan törähdyttämällä hänen korvaansa, että tämä oli Välimeri. Ja alas vesiin katsellessaan ne muuntuivat silkaksi kristalliksi, niin että hän kykeni tähystelemään ihan pohjaa myöten. Hän riemastui siitä kovin, sillä nyt hän näki Undinen istumassa kuulakan kristalliholvauksen alla. Tosin hän itki vuolaasti ja näytti paljoa surullisemmalta kuin niinä onnellisina aikoina, jotka he olivat yksissä viettäneet Ringstettenin linnassa, etenkin alussa, ja jälkeenpäinkin vähää ennen onnettomalle Tonavanmatkalle lähtöä.

Ritari ei voinut olla tuota kaikkea hyvin seikkaperäisesti ja hartaasti ajattelematta, mutta Undine ei näyttänyt häntä huomaavan. Hänen luokseen astui sillävälin Vilpo ja tahtoi soimata hänen kyynelehtimistänsä. Silloin hän hillitsi itsensä ja katseli setäänsä ylväästi ja käskevästi, niin että tämä melkein säikkyi.

"Joskin asun täällä vetten alla", sanoi hän, "niin olen toki tuonut sielun muassani. Ja siksi saan itkeäkin, vaikk'et ollenkaan kykenekään tajuamaan, mitä sellaiset kyyneleet ovat. Nekin ovat autuaat, kuten kaikki on autuasta sille, jossa elää uskollinen sielu."

Vilpo pudisti uskomattomana päätänsä ja virkkoi kotvan mietittyänsä:

"Ja kuitenkin, veljentyttöseni, olet sinä alkuainelakiemme alainen, joten sinun täytyy tuomarina saattaa hänet hengiltä, jos hän menee uusiin naimisiin ja käypi sinulle uskottomaksi."

"Hän on vielä tänä hetkenä leski", vastasi Undine, "ja rakastaa minua murheellisessa sydämessään."

"Mutta samalla hän on sulhanenkin", naureskeli Vilpo pilkallisesti, "ja kunhan kuluu parikaan päivää, niin on papillinen siunaus saatu, ja silloin täytyy sinun nousta maan päälle kaksivaimoisen tuhon tuottajaksi."

"Minähän en voi", myhäili Undine vastaan. "Olenhan sinetinnyt kaivon itseltäni ja itseni kaltaisilta lujasti umpeen."

"Mutta kun hän loittonee linnastansa", huomautti Vilpo, "tahi joskus uudestaan avauttaa kaivon! Sillä varmaankin hän ani vähäisen ajattelee kaikkia tuollaisia seikkoja."

"Siksipä juuri", puheli Undine yhäti myhäillen kyyneltensä lomassa, "siksipä juuri leijaileekin hän nyt hengessään Välimeren yllä ja uneksii varotuksekseen tämän keskustelumme. Olen huolekkaasti järjestänyt siten."

Silloin Vilpo vimmaisena katsoi ylös ritariin, uhkaili, polki jalkaa ja ammahti sitte nuolen nopeudella aaltojen alle. Näytti siltä kuin paisuisi hän suuttumuksesta valaskalaksi. Joutsenet alkoivat taas joikua, leyhytellä, lentää, ritarista tuntui alppivuoria ja virtoja lipuvan hänen allaan, hän oli leijuvinaan viimein Ringstettenin linnaan ja heräävinään vuoteellaan.

Heräsikin hän tosiaan vuoteellaan, ja samassa astui huoneeseen hänen asepoikansa, kertoen Isä Heilmannin vielä viipyvän seudulla. Nuorukainen oli edellisenä yönä tavannut hänet metsämajassa, jonka tämä oli taivutellut kokoon puiden oksista sekä kattanut sammalilla ja risuilla. Kysymykseen, mitä hän täällä teki, kun ei kerran tahtonut siunausta toimittaa, oli ollut vastauksena:

"Siunauksia on muitakin kuin vihkialttarilta annettavia, ja jollen ole häiksi tullut, niin kukaties olen valmistautunut muuhun juhlatilaisuuteen. Täytyy odottaa asiain menoa. Eiväthän sitäpaitsi ilo ja itku ole kovinkaan kaukana toisistaan, ja ken ei ehdoin tahdoin ummista silmiänsä, hän sen kyllä oivaltaa."

Ritari sai kaikenlaisia ihmeellisiä ajatuksia näiden sanojen ja unensa johdosta. Mutta ylen on vaikea peruuttaa asiata, joka ihmiselle on kerran varmana lyöttynyt mieleen, ja niinpä jäikin kaikki ennalleen.

18. Luku.

Ritari Huldbrandin häät.

Jos teille kertoilisin, millä tavoin Ringstettenin linnassa hääjuhlaa vietettiin, niin tuntuisi teistä siltä, kuin näkisitte ko'on välkkyileviä ja riemastuttavia koruja, mutta sen ylitse mustan suruharson levitetyksi, jonka häämyisestä verhosta koko ihanuus vähemmin muistuttaisi hupia kuin ivaa kaikkien maallisten ilojen katoavaisuudesta. Mikään aaveellisen häiriön tapainen ei juhlintaa tärvellyt, sillä tiedämmehän, että linna oli uhkaavien vetehisten kummitteluista puhdistettu paikka. Mutta ritarista