"Susi": Historiallinen romaani Perttuliyön ajalta

"Susi"

Historiallinen romaani Perttuliyön ajalta

Kirj.

Stanley J. Weyman

Suomentanut

Teuvo Pakkala

Helsingissä, Suomal. Kirjallis. Seura, 1898.

SisäLlys:

1. Susi tulee. 2. Vidamen uhkaus. 3. Matka Parisiin. 4. Satimessa. 5. Pappi ja nainen. 6. Rouvan säikähdys. 7. Nuori vaeltava ritari. 8. Aamurukous Parisissa. 9. Erasmuksen pää. 10. Hau, Hau Huguenots! 11. Surun yö. 12. Riemuisa aamu.

EnsimmäInen Luku.

Susi tulee.

Minulla oli sittemmin niin paljo aihetta muistelemaan sen iltapäivän tapauksia, että minä vielä nytkin olen kuulevinani Catherinen äänen kaikuvan korvissani. Minä painan silmäni umpeen ja näen, mitä näin silloin, monia vuosia sitten -- sinisen kesätaivaan ja linnantornin harmajan kulman, tornin päällä villavan pilven, joka väikkyi kuin savu. Enempää en nähnyt, sillä makasin selälläni, kädet pään alla. Molemmat veljeni, Marie ja Croisette, makasivat samassa asemassa muutamien sylien päässä minusta penkereellä, ja Catherine istui tuolilla, jonka Gil oli hänelle tuonut. Silloin oli toinen torstai elokuuta, ja oli hyvin kuuma. Naakatkin olivat ääneti. Katsellessani miten pilvi oli muuttunut pitemmäksi ja ohuemmaksi, olin melkein vaipunut unenhorrokseen, kun Croisette, joka ei välittänyt kuumuudesta enemmän kuin sisilisko, terävästi kysyi:

"Neiti, minkä vuoksi niin yhtämittaa katselette Cahorsin tielle?"

Minä en ollut sitä huomannut. Vaan minä hämmästyin, kun Croisette niin terävästi kysyi, ja käännyin katsomaan Catherinea. Hän punastui, silmänsä täyttyivät kyyneleillä, ja hän katsoi meihin niin pyytävästi Ja me, kolme veljestä, nousimme istumaan käsiemme varaan ja katselimme häneen kuin kolme koiranpenikkaa. Syntyi pitkä äänettömyys. Sitte hän meille sanoi aivan suoraan:

"Pojat, minä aijon mennä naimisiin herra de Pavannesin kanssa."

Minä keikahdin selälleni maahan ja ojensin käteni. "Oo, neiti!" lausuin nuhtelevasti.

"Oo, neiti!" huudahti Marie, keikahti selälleen, ojensi kätensä ja oihki. Hän oli hyvä ja tottelevainen veli.

Croisette myöskin huuti: "Oo, neiti!" Vaan hän oli aina hassunkurinen tavallaan. Hän vaipui selälleen maahan, huiski käsillään ja kiljui kuin porsas. Vaan hän oli samalla valpas ja neuvokas. Hän ensimmäiseksi huomasi velvollisuutemme, ja hän astui lakki kädessä Catherinen eteen, joka istui siinä puoleksi vihoissaan toiseksi hämillään. Ja vähän punastuen Croisette sanoi:

"Neiti de Caylus, serkkumme, me toivomme teille iloa ja pitkää ikää; me olemme kuuliaisia palvelijoitanne ja tahdomme olla herra de Pavannesin hyviä ystäviä ja auttaa häntä kaikissa vaikeuksissa, niin kuin --"

Vaan tämä jo oli minusta liikaa. "Ei niin kiirettä, S:t Croix de Caylus", sanoin minä työntäessäni veljeni syrjään -- hän näet aina koetti ehättää ennen minua -- ja astuin hänen sijalleen. Sitten tein niin kauniin kumarruksen kuin suinkin osasin ja aloin:

"Neiti, me toivotamme teille onnea ja pitkää ikää; me olemme kuuliaisia palvelijoitanne ja tahdomme olla herra de Pavannesin hyviä ystäviä ja auttaa häntä kaikissa vaikeuksissa, niin kuin -- niin kuin --"

"Niin kuin suvun nuorimpain tulee", lisäsi Croisette lempeästi.

"Niin kuin suvun nuorimpain tulee", toistin minä. Ja sen jälkeen Catherine nousi seisomaan ja niijasi syvään minulle, ja me veljekset suutelimme hänen kättään järjestyksen mukaan, ensin minä ja viimeiseksi Croisette, niin kuin pitikin. Sitten Catherine peitti nenäliinalla kasvonsa -- hän nimittäin itki -- ja me veljekset istahdimme turkkilaisten tapaan sille kohtaa kuin seisoimme silloin, ja sanoimme lauhkealla äänellä: "Oo, Kit!"

Vaan Croisetella oli heti jotakin lisätä: "Mitäs sanoo susi?" kuiskasi hän minulle.

"Niin, tosiaankin!" huudahdin minä suuriäänisesti. Siihen saakka olin ajatellut ainoastaan itseäni; vaan nyt ajatukseni saivat aivan toisen suunnan. "Mitäs sanoo siitä vidame, Kit?" [vidame oli ennen aikaan Ranskan hiippakunnan maallikkopäämies]

Catherine otti nenäliinan silmiltään ja kävi niin kalpeaksi, että minä olin hyvin pahoillani, että olinkin ollenkaan siitä huomauttanut -- puhumattakaan siitä, että Croisette töykkäsi minua.

"Onko herra de Bezers kotona?" kysyi Catherine.

"On", vastasi Croisette. "Hän tuli eilen illalla kotia S:t Antoninista, aivan pieni sotilasseura mukanaan."

Tämä uutinen näytti hälventävän Catherinen levottomuutta, vaikka minä olin luullut toisin. Arvelen, että hän olikin levoton enemmän Louis de Pavannesin kuin itsensä vuoksi. Ja olihan se muuten ihan luonnollistakin, sillä ei edes "sudella" olisi ollut sydäntä tehdä pahaa serkullemme. Hänen siro, notkea vartalonsa, kalpea, soikea muotonsa ja kauniit, ruskeat silmänsä, miellyttävä äänensä ja hyväsydämmisyytensä käsittivät mielestämme kaiken, mikä oli oikeaa naisellisuutta. Sitä hetkeä, jolloin emme olisi olleet rakastuneita häneen ei muistanut yksikään meistä veljeksistä, eipä edes Croisette, joka oli nuorin -- hän oli seitsemäntoistavuotias ja vuotta nuorempi kuin Marie ja minä, me nimittäin olimme kaksoiset.

Vaan antakaahan kun kerron, miten me neljä, joiden yhteenlaskettu ikä ei ollut seitsemääkymmentä vuotta enempi, oleskelimme ja makailimme tuolla tavoin penkereellä tänä hiljaisena ja juhlallisena päivänä. Se oli kesällä 1572. Aivan äskettäin oli tehty suuri rauha katolilaisten ja hugenottien välillä, jota rauhaa oli muutamien päivien perästä vietettävä ja, niin kuin useimmat ranskalaiset toivoivat, vahvistettava Henrik Navarralaisen ja kuninkaan sisaren Marguerite Valoisin avioliitolla. Vicomte de Caylus [vicomte entiseen aikaan Ranskassa maakunnan tuomari], Catherinen isä ja meidän holhojamme, oli muuan niitä läänitysherroja, jotka olivat valitut olemaan läsnä rauhan teossa, mihin toimeen hän olikin hyvin sovelias, kun kumpikin puolue piti häntä suuressa arvossa -- hän oli katolilainen, vaan ei kiihkoilija. Hän oli sen vuoksi kahta viikkoa ennemmin lähtenyt provinssiinsa Bayonneen. Useimmat naapureistamme Quercyssä olivat niin ikään poissa kotoaan, lähteneet Parisiin toisen tai toisen puolueen edustajan kuninkaallisiin häihin. Ja me nuorukaiset, jotka emme vähimmälläkään tavalla välittäneet Catherinen hyväsydämmisestä, uneliaasta seuranaisesta rouva Claudesta, käytimme siis parhaalla tavalla hyväksemme vapauttamme ja vietimme rauhaa omalla tavallamme.

Me olimme maaseutulaisia. Kukaan meistä ei ollut käynyt Paun kaupungissa, vielä vähemmän Parisissa. Vicomtella oli nuorison kasvatuksesta ankarammat mielipiteet kuin siihen aikaan oli tavallista; ja vaikka me olimme oppineet ratsastamaan ja ampumaan, käyttelemään miekkaamme ja heittämään haukkamme lentoon sekä kirjoittamaan ja lukemaan, niin me kuitenkin tunsimme maailmaa yhtä vähän kuin itse Catherine, yhtä vähän hovielämän huveista ja paheista, vaan emme kymmenettä osaa siitä mitä hän tiesi käytöstavoista ja hienosta seurustelusta. Hän oli kuitenkin opettanut meitä tanssimaan ja kauniisti kumartamaan. Hänen läheisyytensä oli sievistyttävästi vaikuttanut tapoihimme; ja viime aikoina oli meillä ollut paljo hyötyä seurustelustamme Louis de Pavannesin kanssa, joka oli hugenotti ja Moncontourin luona joutunut vicomte de Caylusin vangiksi. Me emme siis olleet sivistymättömiä maantolloja.

Vaan me olimme ujoja. Vieraista emme pitäneet ja me pakoilimme niitä. Ja kun, meidän siinä maatessamme ja pahoillessamme Kitin surullisen ilmoituksen johdosta, vanha Gil yhtäkkiä ilmestyi ja synkällä äänellään sanoi: "Herra vidame de Bezers haluaa tulla tervehtimään neitiä", niin meidät valtasi kauhistus, se minun täytyy tunnustaa.

Me syöksyimme kiireellä ylös ja mutisimme: "Susi!"

Tie Caylusiin on kaivettu maahan kohoten portailta penkereelle, jota pitkin on matala muuri estämässä kulkijoita putoamasta mainitulle tielle. Gil oli ilmoittanut uutisen ennen kuin vieras oli tullut näkyviin, niin että meille jäi kuitenkin silmänräpäys aikaa. Croisette syöksyi linnanportille aikoen linnaan, vaan hän ei päässyt ajoissa perille, ja kyyristyi muutaman patsaan taakse. Siellä hän sitten seisoi sormi suussa. Minä joskus olen hyvin hidas liikkeissäni, ja Marie odotti minua, niin että me tuskin olimme päässeet jaloillemme, arkoina ja neuvottomina, kun vidamen musta varjo jo ylti Catherinen jalkoihin.

"Neiti!" sanoi hän astuessaan Catherinen eteen ja kumartuessaan suutelemaan hänen kapeaa hienohipeäistä kättään, arvokkaasti, mikä oli hänelle omituista. "Minä tulin viime yönnä Toulousesta ja lähden aamulla Parisiin. Minä olen täällä vain levännyt ja puhdistellut matkatomun, tullakseni -- ahaa!"

Hän näytti nyt vasta huomaavan meidät, keskeytti huolimattomasti alotetun kohteliaisuuslauseensa, ojentausi suoraksi ja tervehti meitä. "Kas vain", jatkoi hän ääneen, "kaksi Caylustyttöä, ja molemmat ihan käsityöttä, jos en erehdy. Minkä vuoksi, neiti, ette pane heitä kehräämään?" ja hän katseli meitä, huulillaan tuo hymy, josta hän muiden ominaisuuksiensa ohessa oli niin kuuluisa.

Croisette vääristeli kauheasti hänen selkänsä takana. Me katsoimme häneen vihasesti, vaan emme tavanneet mitään sopivaa vastausta.

"Minusta näyttää, että punastuitte!" jatkoi hän leikillisesti -- se mokompi leikitteli meidän kanssamme kuin kissa hiiren kanssa! -- "Teillä ehkä käy arvollenne, kun minä käskin neidin panna teidät kehräämään? Minä puolestani mielellänikin istuisin rukin ääreen, jos vain neiti käskisi minua, ja olisin ylen onnellinen."

"Me emme ole mitään tyttöjä!" pääsi minulta suusta, ja minä sanoin sen vapisevalla äänellä ja posket kuumina. "Ette kai olisi, herra vidame, sanonut risti-isäämme, Anne de Montmorencya tytöksi?" Me kyllä keskenämme laskimme pilaa siitä, että meillä kaikilla oli tytönnimi, vaan olimme kuitenkin siksi nuoria vielä, että olimme hyvin arkatuntoisia tässä suhteessa.

Vidame kohautti olkapäitään. Ja miten pieniltä tunnuimme, kun hän siinä seisoi penkereellämme! "Herra de Montmorency oli mies", sanoi hän halveksivasti. "Herra Anne de Caylus on --"

Ja tuo paholainen käänsi aivan tyynesti meille selkänsä ja istahti muurille, lähelle Catherinen tuolia. Me huomasimme selvään, että hän ei pitänyt meitä saman arvoisina -- että me olimme joutuneet kokonaan hänen huomiostaan. Samassa rouva Claude tulla vyöryskeli pengertä, ja hänen jälessään Gil kantaen tuolia. Ja me -- niin me hiivimme pois toiseen päähän pengertä, jonne istuimme ja vihoissamme mulkoilimme rauhan häiritsijää.

Vaan miten uskalsimme mulkoilla? Vielä tänäänkin vapisen ajatellessani sitä, Vidame oli kookas ja uljaannäköinen, niin suuri, että suippopartansa -- joka oli siihen aikaan muotina hovissa -- antoi hänelle jonkunmoisen miehuuttomuuden ilmeen: harmaissa silmissään oli onnettomuutta uhkaava välke, käytöksensä ylpeä, äänensä käskevä, joka ei suvainnut mitään vastaväitöksiä -- kaikki tämä yhteensä oli niin vaikuttavaa, että se sai ylhäiset horjumaan ja vähäpätöiset ryömimään. Ja sitten hänen maineensa! Vaikka me tunsimme varsin vähän maailman pahuutta, niin kaiken sen yhteydessä, jota olimme kuulleet, oli hänen nimensä. Me olimme kuulleet hänestä puhuttavan kaksintaistelijana, riitapukarina, miehenä, joka ei häikäillyt käyttää palkatuita salamurhaajia. Jarnacissa hän oli viimeisenä lähtenyt teurastushuoneesta. Kansa sanoi häntä julmaksi ja kostonhimoiseksi näihinkin aikoihin -- jotka Jumalan kiitos ovat menneitä -- ja hänen nimeään kuiskailtiin, kun oli puhetta murhista ja ryöväyksistä. Tavallisesti hänestä sanottiin, että hän ei pelännyt Guiseä eikä punastunut pyhän neitsyeen edessä.

Sellainen oli vieraamme ja naapurimme, Raoul de Mar, vidame de Bezers. Kun hän istui siinä penkereen muurilla ja vuoroin katsoi syrjäsilmällä meitä, vuoroon lausui jonkun kohteliaisuuden Catherinelle, niin minä vertasin häntä suureen kissaan, jolle perhonen tietämättään näyttelee kauneuttaan. Catherine raukka! Epäilemättä hänellä oli syytä levottomuuteensa, ja enemmän kuin silloin voin aavistaakaan. Sillä hän näytti aivan kuin menettäneen puhekykynsä. Hän sammalsi ja vastaili hyvin hajanaisesti, ja kun rouva Claude oli kuuro ja tylsä, ja me pojat hyvin arkautuneet nolauksesta, jonka olimme saaneet, niin puhelu kävi hyvin kankeasti. Vidame ei myöskään näin kuumana päivänä näyttänyt tahtovan vaivautua.

Oli muuan tällainen äänettömyyden hetkiä ja kaikkein pisimpiä, kun huomasin hänen katsovan minua, ja minä vavahdin, Minä kerrassaan vapisin. Vidamen silmissä oli ilme, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Se oli jotakin melkein kuin tuskaa. Hänen katseensa kulkeutui sitten hitaasti Marieen ja näytti hiljaisuudessa tekevän hänelle kysymyksen. Sitten se taas siirtyi Catherineen ja pysähtyi häneen.

Vaan nyt joku seikka, joko sitten onnettomasta sattumuksesta tai sallimuksen ohjauksesta, oli vetänyt Catherinen huomion kokonaan toisaalle. Hän ei tiennyt mitään vidamen katseesta, joka oli kiinnitetty häneen. Hän tuijotti vain yhtämittaa eteensä kauas pohjoiseen päin. Hänen poskilleen oli noussut puna, huulensa olivat auvenneet ja rintansa kohoili kiivaasti.

Vidamen kasvot synkistyivät vielä enemmän. Hitaasti hän käänsi silmänsä Catherinesta ja katseli sitten pohjoiseen hänkin.

Cayluslinna on vuorella keskellä kapeaa laaksoa, jolla on sama nimi. Kaupunki on niin kiinni vuoren penkereissä, että minä poikasena jaksoin heittää kiven yli kaikkien talojen. Penkereeltä näkee koko laakson sekä sen poikki kulkevan maantien. Catherinen katse oli kiinnitettynä näköpiirin pohjoisimpaan reunaan, jossa Cahorsin tie lähtee laskeutumaan ylämaasta. Koko jälkeenpuolenpäivää hän oli istunut sinnepäin katselemassa.

Minäkin silmäsin sinne. Yksinäinen ratsastaja näkyi laskeutuvan jyrkkää polkua, joka laskeusi vuorilta.

"Neiti!" huudahti vidame äkkiä. Me kaikki katsahdimme häneen. Hänen äänensä karkotti kaikki veret Kitin poskilta. Siinä oli jotakin sellaista, jota Kit ei eläissään ollut kuullut ihmisäänessä -- jotakin, joka oli kuin isku vasten kasvoja. "Te neiti odotatte uutisia Cahorsista, rakastetultanne", sanoi hän ivallisesti. "Minulla on kunnia onnitella herra de Pavannesia tekemänsä valloituksen johdosta."

Vidame oli arvannut! Kun hänen sanansa, jotka minua korvissani soivat soimaukselta, olivat keskeyttäneet unteloisen äänettömyyden, syöksyin minä ylös säikähtyneenä ja katkeroittuneena, vaan samalla hämmästyneenä hänen tarkkanäköisyydestään ja terävästä käsityksestään. Hän varmaan oli tuon pitkän matkan päästä erottanut Pavannesin vaakunan. "Herra Vidame", sanoin minä suutuksissani -- Catherine oli kalpea ja äänetön -- "herra vidame --", vaan siinä minä aloin sammaltaa ja kävin lopulta aivan äänettömäksi. Sillä hänen takanaan minä näin Croisetten, eikä tämä antanut minulle minkäänlaista kehoittavaa tai apua lupaavaa merkkiä.

Niin seisoimme hetken aikaa vastatusten, toisena kokematon poika, toisena maailman mies, vastatusten nuorukainen ja julmuri. Vidame kumarsi sitten minulle aivan oudolla tavalla. "Herra Anne de Caylus haluaa esiintyä herra de Pavannesin puolesta, niinkö?" kysyi hän mielistelevästi, niin ivallisen mielistelevästi.

Minä ymmärsin mitä hän tarkoitti. Vaan minä tunsin, että minun pitää vastata. "En herra de Pavannesin, vaan serkkuni puolesta." Ja minä kumarsin. "Minulla on kunnia hänen puolestaan kiittää onnentoivotuksestanne, herra vidame. Catherinea ilahduttaa, että lähin naapurimme on vieraista ensimmäinen, joka saa toivottaa onnea hänelle. Te olette oikein arvannut otaksuessanne, että Catherine pian antaa kätensä herra de Pavannesille."

Minä otaksuin -- sillä näin jättiläisen kasvoilla värin muuttuvan ja huulten tärisevän, kun minä puhuin -- että hän oli vain arvaillut. Jonkun sekunnin aikaa paholainen näytti tuijottavan hänen silmistään, ja hän katseli minua ja Marieta samalla tavalla kuin peto katselee vartijaansa. Vaan kuitenkin hän säilytti kohteliaan tapansa. "Neiti tahtoo, että minä onnittelisin?" sanoi hän verkalleen ja näytti kuin hän vaivoin olisi saanut sanat suustansa. "No niin, minä kyllä onnittelen sitte tuona suurena päivänä. Minä totisesti en sitä laiminlyö. Vaan tätä nykyä ovat ajat huolestuttavia. Ja neidin sulhanen on luullakseni hugenotti ja on mennyt Parisiin. Parisi -- niin, Parisin ilma ei liene terveellinen hugenoteille, niin olen kuullut sanottavan."

Minä näin Catherinen vapisevan, ja hän oli pyörtyä. Vihani voitti pelkoni, ja mieleni kuohahti. "Herra de Pavannes kyllä voi aina suoriutua, olkaa huoleti siitä", sanoin ylpeästi.

"Ehkä", vastasi Bezers äänellä, joka oli kuin kahta terästä olisi hangattu vastakkain. "Vaan kaikissa tapauksissa se päivä on oleva muistorikas päivä neidille. Sitä päivää, jolloin hän ottaa vastaan ensimmäisiä onnentoivotuksia, muistaa hän niin kauan kuin elää! Sen minä takaan, herra Anne", sanoi hän ja katseli naurusuin meitä vuoroon kutakin, jolloin silmänsä näyttivät entistään vainuavammilta. "Neiti muistaa sen päivän, siitä saatte olla varmat!"

Sekös oli pirullinen katse, jonka hän lähtiessään kiinnitti tyttö raukkaan, ja kauhistuttava; äänenpaino, jolla hän lausui viimeiset sanansa. Tylsinkin korva olisi huomannut niissä salaperäisen, kauhean uhkauksen. Varsin pieni armon osoitus, että hän nyt lähti luotamme! Hän oli jo tehnyt niin paljo pahaa kuin hän tällä kertaa voikin. Jos tarkoituksensa oli ollut synnyttää meissä pelkoa, niin siinä hän oli onnistunut täydellisesti.

Itkien Kit lähti linnaan, enemmän kuin tarpeeksi rangaistuna viattomasta mielistelystään. Ja me veljekset katselimme toisiamme, kauhusta kalpeina. Me olimme hankkineet itsellemme vihollisen ja päälle päätteeksi oman porttimme ääreen. Niin kuin vidame oli sanonutkin, elimme huolestuttavissa oloissa, jolloin miehiä, naisia ja lapsia vastaan harjoitettiin sellaisia julmuuksia, että niistä nyt tuskin hirveää mainitakaan. "Minä toivoisin, että vicomte olisi nyt täällä", sanoi Croisette levottomana, puheltuamme kaikellaisista ikävistä mahdollisuuksista.

"Tai edes Malines, hovimestari", sanoin minä.

"Hänestä meille ei olisi paljo apua", vastasi Croisette. "Ja hän on S:t Antoninissa eikä tule kotia tällä viikolla. Ja isä Pietarikin on Albissa."

"Luuletko, että vidame aikoo hyökätä linnaamme?" kysyi Marie.

"En sitä pelkää!" vastasi Croisette halveksivasti. "Ei toki hänkään uskaltaisi sellaista tehdä rauhan aikana. Sitä paitse hänellä ei ole täällä kuin kymmenkunta miestä", jatkoi poika urhokkaasti, "ja kun me otamme lukuun vanhan Gilenkin ja itsemme, niin on meitä yhtä monta. Ja Pavannes sanoi aina, että kolme miestä kahtakymmentä vastaan voisi puolustaa tuota porttia tänne johtavalla tiellä. Ei, ei hän uskalla hyökätä!"

"No ei!", vakuutin minäkin. Ja sillä olimme nolanneet Marien. "Vaan mitä tulee Louis de Pavannesiin --"

Catherine keskeytti minut. Hän oli yhtäkkiä taas tullut penkereelle ja oli nyt kokonaan muuttunut. Hänen poskillaan oli vihan punat ja silmistään olivat kyyneleet poistuneet.

"Anne!" huudahti hän käskevästi. "Katsokaa mikä elämä siellä alhaalla on!"

Kaikki melu kaupungista kuului aina penkereellemme. Vetelehtiessämme penkereellä kuulimme kaupanteon hälinän kaupungin torilta, koirain haukunnan, riidat ja torat, kirkonkellojen huminan, vartiain huudot, kaikki. Eikä tarvinnut kuin mennä muurille, niin näki kaikki, mitä siellä alhaalla tapahtui. Vaan tämän iltapäivää kaupungissa oli ollut enimmäkseen hyvin hiljaista. Ja jos me emme olisi olleet niin kiintyneitä omiin asioihimme, niin olisimme ennemminkin kuulleet elämän melun ja vallitsevan hiljaisuuden aikana huomanneet sen heti alusta alkaen. Nyt se oli jo ehtinyt kasvaa suureksi pauhinaksi. Ja kuta lähemmäksi muuria tulimme, sitä äänekkäämmäksi se kävi.

Meille sopi näkymään osa vidamen talosta -- se näkyi muutaman kadun mutkasta. Se oli synkän näköinen nelikulmainen talo, jonka hän oli saanut periä äidiltään. Hänen oma linnansa Cháteau de Bezers oli kaukana Franche Comtéssa, vaan viime aikoina hän oli mieluimmin oleskellut vaatimattomassa talossaan Caylusissa -- Catherine voisi parhaiten sanoa syyn siihen. Se oli ainoa talo kaupungissa, joka ei ollut meidän. Se oli tunnettu nimellä "susitalo", ja oli ruma kivirakennus, joka ympäröi muuatta linnapihaa. Akkunain ympärillä oli rivissään kiveen hakatuita sudenpäitä, jotka kita auki, niin että suuret raateluhampaat näkyivät, irvistelivät vastapäätä olevalle kirkon portille.

Melu sai katseemme kääntymään sille suunnalle, ja siellä näimme Bezersin olevan nojallaan avonaisessa akkunassa ja hymyillen katselevan kadulle. Hänen ilonsa aiheena -- sen pian huomasimme -- oli muuan ratsumies, joka kaikellaisissa vastuksissa ratsasti katua pitkin. Hän pidätti hevostaan -- joka ei ollut helppo tehtävä jyrkällä, likaisella kivikadulla -- puolustautuakseen pariakymmentä renttua vastaan, jotka huutaen ja kiljuen seurasivat häntä kintereillä ja syytivät kiviä ja lokaa hänen päällensä. Mies oli paljastanut miekkansa, ja hän kiroili ja karjui ja joukko jälessään huusi; "Vive la messe!" [Eläköön messu! Katolilaisten tunnuslauseita.] Me näimme kiven sattuvan hänen kasvoihinsa, joihin tuli verihaava, ja kuulimme hänen kiroavan entistä rajummin.

"Hyvä Jumala!" huudahti Catherine puristaen kätensä ristiin tuskallisen näköisenä. "He tahtovat ryöstää minun kirjeeni."

"Kuolema ja kadotus!" huudahti Croisette. "Ratsumies on herra de Pavannesin kuriri! Anne, me emme saa antaa heidän ryöstää kirjettä!"

"Sen he saavat kalliisti maksaa!" huusin minä ja kirosin. "Rauhan aikana nuo sen roistot harjoittavat tuollaista! Gil! Francis!" karjuin minä. "Missä te kuhnustelette?"

Ja minä hain lintupyssyäni, ja Croisette nousi muurille, pani kämmenet torvelle ja huusi voimainsa takaa: "Heretkää siellä! Hän tuo kirjeen vicomtelta!"

Vaan se keino ei vetänyt, enkä minä löytänyt pyssyäni. Hetken aikaa olimme aivan neuvottomia, ja siihen kun minä kävin sisältä pyssyn oli ratsastaja, jälessään kirkuva roistoväki, kääntynyt muutaman kulmauksen taakse kadoten näkyvistämme.

Toisesta mutkasta tiesin heidän ilmestyvän aivan porttimme eteen, ja me juoksimme vastaan. Minä pysähdyin kuitenkin hetkiseksi aikaa käskeäkseni Gilen kutsua palvelijat, ja sillä aikaa Croisette oli ehtinyt kapealle kadulle. Kun minä ehätin hänen jälkeensä, niin olin vähällä joutua ratsumiehen hevosen jalkoihin. Minä kiireesti vetäysin syrjään ja annoin ratsastajan kulkea ohitseni -- hänen kasvonsa olivat yltäpäätä verissä ja loassa, ja hevosensa oli säikähdyksestä ihan hurjana, niin että sitä ratsastaja töin tuskin jaksoi hillitä. Kun minä sitten kiiruhdin kadulle, niin näin Croisetten -- tuon reippaan pojan -- tarttuneen lähintä roistoa kauluksesta ja mukiloi häntä parhaillaan voimiensa mukaan miekanlappealla, jolloin toiset veikarit seisoivat takempana, häpeissään, vaan samalla uhkaavina ja silmistä viha säihkyen.

"Kuolema hugenoteille!" huusi muuan heistä, kun minä tulin näkyviin. Huutaja näytti olevan uskalijain kaikista.

"Roistot kuolkoot!" vastasin minä ja katselin tuimasti inhottavaa joukkoa. "Onko tarkoituksenne rikkoa kuninkaan rauha, mokomat kurjat? Menkää kotia kataliin hökkeleihinne!"

Siinä kun sain sen sanotuksi näin konnan, jota Croisette oli kurittanut, vetävän tikarinsa, Minä huusin varoitukseksi veljelleni, vaan varoitus tuli myöhään. Säilä välähti, vaan Jumalan kiitos se sattui ainoastaan pojan vyönsolkeen ja livisti siitä syrjään tekemättä mitään vahinkoa. Minä näin aseen taas välähtävän ilmassa -- näin miehen julman katseen. Vaan tällä kertaa olin askelta lähempänä, ja ennen kuin hän ehti iskeä, syöstin miekkani konnan ruumiiseen. Hän kaatui maahan kuin halko ja veti mukanaan Croisetten, josta hän piteli jäykistyvillä kourillaan.

En ollut ennen koskaan tappanut ihmistä, en edes nähnyt ihmisen kuolevan, ja jos olisin ollut yhdessä kohdin ja ajatellut tekoani, niin varmaankin olisin epätoivossani joutunut sairaaksi. Vaan nyt ei ollut aikaa ajattelemaan eikä sairastamaan. Roistojoukko oli ihan äärellämme, koko rivi punoittavia, uhkaavia naamoja. Ensi silmäyksellä näin, että mies oli kuollut, ja minä asetin jalkani hänen niskalleen. "Koirat! Pedot!" karjuin minä, vaan en enää niin kovalla äänellä, sillä vaikka olinkin raivoissani, niin koetin kuitenkin hillitä itseäni. "Menkää luoliinne! Miten uskallattekaan kohottaa kätenne Caylusia vastaan? Menkää -- muuten teitä tusinakunta riippuu hirressä, kun vicomte palajaa kotia!"

Minä mahdoin näyttää pelottavalta -- minä tiedän, että minä en ollut peloissani, vaan tunsin vain omituista intoa -- sillä he heti peräytyivät. Nopeasti vaikka vastenmielisesti joukko hajautui, Bezersin puoluelaiset, joihin kuollutkin oli kuulunut, poistuivat viimeisinä. Siinä kun seisoin katselemassa heidän jälkeensä, katu tuli yhtäkkiä tyhjäksi; viimeiset olivat kadonneet talojen taakse. Kun käännyin katsomaan taakseni, niin tapasi Gilen ja puolikymmentä palvelijoistamme seisomassa kalpeina ja vavisten. Croisette tarttui käteeni ja nyyhki. "Oo, hyvä Jumala", huudahti Gil vapisevalla äänellä. Vaan minä sysäsin toisen syrjään ja toiselle rypistin otsaani.

"Viekää joutuin pois tuo ruumis!" sanoin ja kosketin sitä jalallani. "Ripustakaa se puuhun. Ja sulkekaa sitten portit! Pitäkää huoli siitä että kaikki tulee huolellisesti tehdyksi, elkääkä tuhlatko aikaa!"

Toinen Luku.

Vidamen uhkaus.

Croisettella oli tapana kertoa juttu, jonka yksityisseikkoja minä en muista muuta kuin ilkeänä unena. Hän väitti, että minä sinä yönä lähdin sängystäni -- kun minä olin vanhin, niin minulla oli kesäisin oma vuoteeni, jota vastoin Croisette ja Marie nukkuivat toisessa vuoteessa samassa huoneessa -- ja menin hänen luoksensa herättäen hänet, ja että minä nyyhkien ja vavisten tartuin hänen käsivarteensa ja aivan kuin ankaran kauhun valtaamana rukoilin häntä, että hän ei päästäisi minua menemään. Ja että minä tällä tavoin nukuin hänen vieressään aamun koittoon saakka. Vaan niin kuin sanottu, minä en kaikesta tästä muista sen enempää kuin että sinä yönä näin ilkeätä unta ja että herätessäni olin hänen ja Marien luona, jonka vuoksi en voi sanoa, miten asia oikeastaan oli.

Vaan jos minulla oli jotakin tunnetta siitä, niin se ei missään tapauksessa kestänyt kauan. Päinvastoin minä -- mitäpä sitä kieltäisin -- olin hyvin mielissäni siitä arvosta, johon äkkiä olin kohonnut Gilen ja muiden palvelijain silmissä. Mitä Catherine ajatteli asiasta, en tiedä. Hän oli saanut kirjeensä ja oli nähtävästi siitä tyydytetty. Me emme nähneet häntä vilahdukseltakaan. Rouva Claudella oli puuhaa keittäessään lääkkeitä ja hoidellessaan sanansaattajan haavaa. Ja minusta oli ihan luonnollista, että minun oli otettava ylin johto linnassa.

Siitä ei ollut epäilemistäkään -- ei ainakaan meidän mielestämme -- ettei hyökkäys kuririn kimppuun olisi tapahtunut vidamen yllytyksestä. Se vain oli ihme, ettei vidame muitta mutkitta katkaissut häneltä kaulaa ja ryöstänyt kirjettä. Vaan kun minä nyt ajattelen asiaa, niin tuntuu minusta, että näinä aikoina -- kun uskonnollinen sota herätti pahimmat intohimomme -- aikaisetkin miehet julmuuteensa liittivät jonkun määrän lapsellisuutta. Vihollisen tappamisessa ei ollut kylläksi. Ihmisiä huvitti tehdä hänen päästään astinlaudan -- minä en puhu vertauksilla -- ja viskata hänen sydämmensä koirille. Ja epäilemättä oli hyvin sopinut vidamen julmaan leikillisyyteen se, että Pavannesin ensimmäisen rakkaudenkirjeen tuoja ilmestyi hallitsijattarensa eteen verisenä ja lokaisena ja että roskaväki omien porttiemme ympärillä otti osaa häväistykseen.

Selvää oli, että Bezersin raivo ei suinkaan laantunut siitä, kun asiat näin päättyivät ja muuan hänen miehensä oli saanut sellaisen rangaistuksen. Me sen vuoksi tarkastimme lukot ja salvat ja akkunat, vaikka linna onkin valloittamaton, se kun on kalliolla, jonka sileät seinät ovat ainakin kaksikymmentä jalkaa korkeat joka puolelta. Tosin vihollinen, niin kuin Pavannes oli näyttänyt meille, olisi helposti voinut räjähdyttää ruutilla, vaan me sulimme ristikon, joka sulki penkereelle johtavan tien. Kun tämä oli tehty, niin me tunsimme olevamme turvassa, sillä jos vihollisen onnistuikin murtautua sisään, niin hän olisi loukussa -- jyrkällä kapealla kaivostiellä, jossa hän olisi tulen alaisena edestä ja sivuilta. Meillä oli kaksi tykkiä, jotka vicomte oli hankkinut parikymmentä vuotta sitten, siihen aikaan kuin S:t Quentinin tappelu oli. Toisen näistä asetimme tien ylipäähän, toisen penkereelle, jossa me, muuttamalla sitä pari askelta, olisimme saaneet sen suunnatuksi suoraan vidamen taloa kohden, joka siis oli meidän vallassamme.

Me emme todella odottaneet mitään hyökkäystä. Vaan me emme tienneet, mitä oli odotettavana. Meillä ei ollut kymmentä palvelijaa käytettävänämme, sillä vicomte oli ottanut parikymmentä parasta lakeijaa ja sotamiestä mukaansa Bayonneen. Ja me tunsimme ankaraa vastuunalaisuutta. Suurin toivomme oli, että vidame heti lähtee Parisiin ja jättää toistaiseksi kostonsa. Sen vuoksi kerta toisensa perästä loimme hartaan silmäyksen susitaloon, toivossa näkevämme jotakin merkkiä hänen matkalle lähdöstään.

Tietysti oli kuin isku rintaan, ja kaikki toiveeni kerralla luhistuivat, kun Gil huolestuneena astui minun luo penkereelle ja ilmoitti, että herra vidame odotti portilla ja pyysi saada tavata neitiä.

"Tietysti ei tule kysymykseenkään, että hän saisi tavata neitiä", lisäsi vanhus repiessään hämmästyneenä tukkaansa.

"Ei tietystikään. Minua hän saa tavata", vastasin minä ylpeästi. "Gil, jättäkää Francis ja joku toinen lisäksi portille. Marie, pysy lähellä. Croisette tulee minun mukanani."

Kun kaikki ohjeet oli täytetty -- johon tuskin kului minuuttia -- menin vidamea vastaan tien yläpäähän. "Neiti de Caylus", sanoin minä ja kumarsin, "ei voi oikein hyvin, vidame."

"Hän ei tahdo tavata minua?" kysyi hän ja katseli minua silmillä, jotka eivät olleet ystävälliset.

"Kun hän ei voi hyvin, niin täytyy hänen kieltäytyä tästä ilosta", vastasin minä suurilla ponnistuksilla. Hän todella oli ihmeellinen mies, sillä nähdessäni hänet haihtui kolme neljättäosaa rohkeudestani ja koko itseluottamukseni.

"Hän ei tahdo tavata minua. No hyvä", vastasi hän, ja nämät yksinkertaiset sanat kuulustivat kuolemantuomiolta. "Herra Anne, minulla on teiltä vähän vaadittavaa. Minkä hyvityksen aiotte antaa minulle siitä, että olette tappanut minun palvelijani? Se oli kelpo, siivo miesraukka, jolta te eilen ryöstitte hengen sen vuoksi, että hänen intonsa oikean uskon puolesta vei hänet hiukan liian pitkälle."

"Minä otin häneltä hengen sen vuoksi, että hän vicomten portilla veti tikarinsa surmatakseen herra S:t Croix de Caylusin", vastasin minä tiukalla äänellä. Minä tietysti olin ajatellut hänen tekevän tämän kysymyksen ja sen vuoksi valmistanut, mitä minun piti siihen vastata. "Teidän, herra de Bezers, pitäisi tietää", jatkoin minä, "että vicomten tuomiovalta ulottuu kaikkiin niihin, jotka asuvat laakson piirissä."

"Vaan ei minun alamaisiini", vastasi hän tyynesti.

"Aivan oikein, niin kauan kuin ne ovat teidän piirissänne", sanoin minä. "Vaan kun rangaistus oli ylimalkainen eikä mies saanut aikaa ripin tekoon, niin minä suostun -- --"

"Mihin sitten?"

"Antamaan isä Pietarin lukea kymmenen messua hänen sielunsa pelastukseksi."

Minä hämmästyin sitä tapaa, jolla vidame otti vastaan tämän minun tarjoukseni. Hän purskahti suureen nauruun. "Hyvä ystävä", huusi hän ilkkuvasti, "te todella olette aika veitikka. Messuja? Mieshän oli protestantti!"

Ja tätä minä hämmästyin enemmän kuin mitään muuta, enemmän kuin selittää voin. Sillä tämä näytti osoittavan, että tuo mies, joka tuossa nauroi jumalatonta naurua, ei ollut muiden ihmisten kaltainen. Hän ei koonnut eikä valinnut palvelijoitaan heidän uskontonsa vuoksi. Hän oli varma, että hänen käskystä hugenotti tappaisi toverinsa, että katolilainen huutaisi "Eläköön Coligny!" Minä seisoin siinä niin hämilläni, että en saanut sanaa vastaukseksi, mutta Croisette sitten yhtäkkiä sanoi terävästi:

"No miten hän sitte oli niin innokas oikean uskon puolesta?"

"Oikea usko", sanoi vidame, "on minun palvelijoilleni minun uskoni." Sitten hänelle näytti juolahtavan yhtäkkiä mieleen. "Ja vielä lisäksi", jatkoi hän verkalleen, "se on oikea ja totinen usko kaikille, sen tuhannet oppivat huomaamaan ennen kuin maailma on kymmentä päivää vanhempi. Muistakaa minun sanoneeni, pojat! Ja kuulkaa nyi", jatkoi hän tavallisella äänellään. "Minä aina olen valmis auttamaan naapuria. Ja se on itsestään selvää, että minulla ei ole vähintäkään ajatusta saattaa teille, herra Anne, mitään ikävyyttä tuon rentun vuoksi. Vaan väkeni odottaa, että hänen kuolemansa jollakin tavoin tulee kostetuksi. Jättäkää minulle tuo kirottu konna, joka oli syynä kaikkeen tähän rettelöön, niin että saan hänet vetää puuhun, ja sitten ollaan kuitit."

"Se on mahdotonta", vastasin minä kylmästi. Minun ei tarvinnut kysyä ketä hän tarkoitti. Favannesin sanansaattaja jättää hänelle!

Ei milloinkaan! Kiellostani välittämättä hän katsoi minua hymyillen, joka minussa herätti raukeaa suuttumusta. "Älkää luottako liiaksi yhteen iskuun", sanoi hän ja pudisti päätään. "Minä teidän ijällänne olin suorittanut ainakin tusinan verran kaksintaisteluita. Muuten minä ymmärrän, että te kiellätte antamasta minulle korvausta?"

"Niin, sillä tavalla kuin te vaaditte", vastasin minä. "Vaan -- --"

"Oh!" huudahti hän rypistäen otsaansa. "Ensin asiat ja sitten huvitus! Bezers kyllä ymmärtää hankkia korvausta omalla tavallaan, sen minä teille vakuutan. Ja aikoinaan. Vaikka minä en silloin käänny sellaisten keltanokkain puoleen kuin te olette. Vaan mikä teillä tuossa on?" Ja hän potkasi tykkiä, jonka hän nähtävästi nyt vasta huomasi. "Ahaa, minä ymmärrän", jatkoi hän ja katsoi meihin terävästi. "Te odotitte hyökkäystä! Vaan tuolla edempänähän teillä on rikkapaikka, kaksikymmentä jalkaa vanhan Fretisin makasinin katolta. Ja se on auki, siitä olen varma. Luuletteko, että minä olisin tullut tätä tietä niin kauan kuin Caylusissa olisi ollut yhdetkään tikapuut? Pidättekö sutta lampaana?"

Ja hän pyörähti kantapäillään ja lähti astumaan tietään, mielissään ja ylpeänä voitostaan. Sillä voitto se oli. Me tunsimme itsemme hyvin nolatuiksi ja meitä hävetti katsoa toisiamme silmiin. Tietysti rikkapaikka oli auki. Me muistimme nyt, että niin oli asia, ja hänen tietonsa asiasta ja meidän mielettömyytemme kovasti koski meihin, niin että minä pahoin rikoin kohteliaisuuden vaatimuksia, en saattanut häntä portille niin kuin minun olisi pitänyt tehdä. Me sittemmin saimme siitä tarpeeksi rangaistusta.

"Hän on itse piru!" huudahdin ja puin nurkkia susitalolle päin, kulkiessani edestakaisin penkereellä. "Minä vihaan häntä nyt enemmän kuin koskaan ennen."

"Niin minäkin!" sanoi Croisette lauhkeasti. "Vaan se merkitsee enemmän, että hän vihaa meitä. Kaikissa tapauksissa on meidän sulettava rikkapaikka."

"Odotahan vähän!" sanoin, kun poika, lausuttuaan vielä joukon valituksia naapuristamme, oli lähdössä toimittamaan asiansa. "Mikä elämä on tuolla alhaalla?"

"Totisesti, hän aikoo lähteä, ja jättää meidät rauhaan!" sanoi Croisette innokkaasti.

Alhaalta kuului kovaa hevosten kavioiden kopsetta kadun kivitystä vasten. Puolikymmentä ratsumiestä lähti liikkeelle Susitalosta, ja heidän kannustensa kilinä ja iloinen äänensä sorina kuului raikkaassa aamuilmassa meille saakka. Bezersin kamaripalvelija, jonka tunsimme näöltään, oli viimeisenä. Hänellä oli kaksi satulapussia edessään, ja ne nähdessämme meiltä pääsi ilon huuto. "Hän lähtee matkoihinsa", sanoin minä, ja minä en tahtonut uskoa silmiäni. "Hän siis kuitenkin lähtee!"

"Odotahan!" sanoi Croisette.

Vaan minä olin oikeassa. Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän itsekin näkyviin, ratsastaen raudanharmajalla hevosella, ja me erotimme, että hänellä oli pistolihuotra satulassa. Hänen hovimestarinsa juoksi hänen sivullaan, kuunnellen hänen viimeisiä käskyjään, arvelin. Muuan rampa, jonka melu oli pelottanut tavallisesta olinpaikastaan, kirkon portista, kurotti kättään saadakseen almun. Vidame sivuuttaessaan sivalsi ruoskalla rampaa kasvoille ja kirosi ääneen.

"Piru hänet vieköön!" sanoi Croisette vihastuneena. Vaan minä en sanonut mitään, sillä minä muistin, että rampa oli muuan Catherinen erityisiä suosikeita. Minä sen sijaan muistelin, mitä tapahtui joku aika sitten, kun vicomte oli kotona ja me eräänä päivänä olimme olleet suurella metsästyksellä. Bezers ja Catherine olivat yhdessä ratsastaneet katua ja kun Catherine silloin antoi vaivaselle rahan, niin Bezers oli viskannut hänelle koko jahtisaaliinsa. Ja minun mieleni masentui.

Vaan kuitenkin ainoastaan silmänräpäykseksi. Vidame oli lähtenyt matkalle tai ainakin kaikissa tapauksissa aikoi lähteä. Me seisoimme ääneti ja alallamme, kunnes ratsujoukko pitkän ajan kuluttua, niin kuin meistä tuntui, tuli näkyviin valkoisella maantiellä kaukana allamme ja näytti liikkuvan pohjoiseen. Vielä hetken aikaa seisoimme tällä tavoin ja kuiskasimme silloin tällöin jonkun sanan toisillemme, kunnes ratsumiehet yhtäkkiä hiljensivät kulkunsa ja alkoivat nousta mutkikasta polkua, joka johti ylängöille ja Cahorsiin ja myöskin Parisiin.

Silloin me, Croisette etunenässä, kovasti hurraten syöksyimme poikki penkereen ja yli pihamaan arkihuoneeseen, jonne saavuimme aivan henkimeneissä. "Hän on poissa!" huuti Croisette äänekkäästi. "Hän on mennyt Parisiin! Ja kaikellaiset onnettomuudet kohdatkoot häntä tiellään!" Ja me kaikki viskasimme lakit ilmaan riemuissamme.

Vaan naiset kaikeksi ihmeeksemme eivät ottaneetkaan osaa iloomme. Kun otimme lattialta lakkimme ja vähän häpeissämme kovasta remuamisestamme katsoimme Catherineen, niin tuijotti hän meihin, kalmankalpeana kasvoiltaan ja suurissa silmissään halveksiva ilme. "Hullut!" sanoi hän. "Hullut!"

Hän ei sanonut muuta. Vaan olipa sitä siinäkin tarpeeksi saattamaan minut aivan hämille. Minä olin odottanut saavani nähdä hänen ilahtuvan oikein riemumielelle, kun me toimme sellaisen uutisen, vaan sen sijaan oli hänen kasvoillaan sellainen ilme, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Catherine, joka oli niin lempeä ja hellätunteinen, sanoi meitä hulluiksi! Ja ihan ilman syytä! Minun oli aivan mahdoton ymmärtää. Hämmästyneenä käännyin katsomaan Croisettea. Hän katsoi Catherinea, ja minä huomasin, että poika oli säikähdyksissään. Rouva Claude istui muutamassa huoneen nurkassa ja voivotteli. Minä päättelin jonkun onnettomuuden tulleen, ja mieltäni alkoi painaa lyijynraskas taakka.

"Hullut!" toisti yhä serkkuni katkerasti, polkien jalkaa. "Te luulette että hän alentuisi niin, että rupeaisi teille kostamaan? Teille?! Luuletteko, että hän täällä voisi tehdä pahaa sadannetta osaakaan siitä kuin -- kuin -- --" Hän keskeytti lauseensa. Halveksiva ilme hänen kasvoiltaan katosi hetkeksi aikaa. "Oh! Hän on mies! Hän tietää, mitä hän tekee!" huudahti serkkumme ylevällä äänellä ja pää pystyssä. "Vaan te olette poikia. Te ette ymmärrä mitään."

Minä ihmeissäni katselin tätä suuttunutta nuorta naista. Vaivoin tunsin hänet serkukseni. Yhtäkkiä Croisette riensi hänen luo ja otti lattialta valkoisen esineen, joka oli hänen jaloissaan.

"Niin, lukekaa se!" sanoi Catherine, "lukekaa se! Ah!" ja hän puristi pienen kätensä nyrkkiin ja vihastuneena löi tammiseen pöytään vierellään, niin että veri tihkui rystysistään. "Minkä vuoksi ette tappaneet häntä? Minkä vuoksi, kun siihen oli teillä tilaisuus? Teitähän oli kolme yhtä vastaan", pauhasi hän. "Hän oli vallassanne! Te olisitte voineet tappaa hänet, ettekä sitä tehneet! Nyt hän tappaa minut."

Rouva Claude mutisi itkuisella äänellä jotakin Pavannesista ja pyhimyksestä. Minä Croisetten olkapään yli luin kirjeen. Siinä ei ollut minkäänlaista osotusta, vaan alkoi suorastaan: "Minulla on Parisissa muuan tehtävä suoritettavana, neiti, tehtävä, jota ei voi jättää toisiin, ja joka koskee teitä yhtä paljon kuin minuakin -- tavata Pavannes. Te olette voittanut hänen sydämensä. Se on siis teidän, ja minä sen toimitan teille tai myöskin hänen oikean kätensä merkiksi, että hän on luopunut vaatimuksistaan teidän suhteenne. Minä sitoudun tähän."

Kirjeessä ei ollut nimeä. Se oli kirjoitettu jonkunlaisella punaisella nesteellä -- ehkä verellä -- kauhean ivaa! Toiselle puolelle oli sohrittu osote neiti de Caylusille. Kirje oli sulettu vidamen vaakunalla sudenpäällä.

"Roisto! Se kurja roisto!" huudahti Croisette. Hän ensimmäisenä huomasi kirjeen ajatusjuoksun. Ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä -- raivon kyynelillä.

Mitä minuun tulee, niin oli mieleni kiihdyksissä. Suonissani aivan kuin tuli suihki, kun minä ajattelin pirullista julmuutta, jolla hän kidutti tyttöraukkaa.

"Kuka tämän kirjeen toi?" jyrisi ääneni. "Kuka sen antoi neidille? Miten se tuli hänen käsiinsä? Sanokaa, vastatkoon jokukaan!"

Muuan palvelustyttö, joka seisoi toisessa päässä huonetta ja valitteli, sanoi, että Francis sen oli antanut hänelle ja käskenyt hänen antaa se neidille.

Minä raivoissani purin hammasta, ja Marie kenenkään käskemättä lähti hakemaan Francista -- ja ruoskaa. Epäilemättä oli vidamella ollut kirje mukanaan valmiina siltä varalta, ettei pääse serkkuni puheille. Kun hän sitten minun saattamattani, yksinään kääntyi portille, niin oli hän käyttänyt tilaisuutta ja antanut kirjeen Francisille ja luultavasti samalla antanut rahaakin varmuuden vuoksi, että kirje tulee perille.

Croisette ja minä katsoimme toisiamme, käsittäen selvästi, miten asia oli. "Hän varmaankin aikoo olla yötä Cahorsissa", sanoin äreästi.

Poika pudisti päätään ja vastasi matalalla äänellä: "Minua pahoin pelottaa, että hän ei viivy siellä yötä. Hänellä on ripeät hevoset. Minä luulen että hän jatkaa matkaa. Hän aina matkustaa nopeasti. Ja sinä tiedät, että nyt..."

Minä nyökäytin päätäni, sillä minä ymmärsin hyvin.

Catherine oli heittäytynyt tuolille. Käsivartensa olivat hervottomina pöydällä, ja kasvonsa niiden peitossa. Vaan hän lie kuullut jotakin puheestamme tai oli hänelle juolahtanut mieleen joku uusi ajatus, sillä äkkiä hän syöksyi pystyyn. Hänen kasvonsa värähtelivät, ja koko ruumiinsa näytti jäykistyneen, kun hän väänteli aivan kuin tuskissa. "Minä en voi kestää tätä!" huuti hän pelottavalla äänellä. "Eikö ole ketään, joka voisi jotakin tehdä? Minä menen hänen luokseen! Minä ilmoitan hänelle, että minä luovun Pavannesista! Minä teen, mitä hän vain tahtoo, kunhan hän vaan säästää Louisin!" -- Croisette lähti itkien huoneesta. Oli kamalaa nähdä tuota tyttöraukkaa tuskissaan. Mahdoton oli saada häntä tyyntymään! Jokainen meistä tiesi todeksi kirjeen kauhistuttavan tarkoituksen, sen salatun uhkauksen. Kansallinen sota ja uskonvimma sekä niin kuin minä arvelen, italialainen ajatustapa olivat tehneet meidän maamme miehistä petoeläimiä. Paljon kauheampia hirmutöitä tehtiin kuin tämä, jolla nyt Bezers uhkasi -- vaikka ottaisi hänen sanansa ihan kirjaimen mukaankin -- paljon kauheampia tekoja oli kärsittävä. Vaan pirullisessa tarkkanäköisyydessä, jolla hän oli ajatellut kostonsa tälle avuttomalle, rakastuneelle naiselle, siinä ei luullakseni ollut Bezersin vertaista ketään. Silloin käy perhosen huonosti, kun kissa on hänet käpälällään silpassut maahan. Totisesti käy huonosti!

Rouva Claude nousi ja sulki tytön syliinsä, antaen minulle merkin poistumaan. Minä lähdin ulos, kulin ryhmissä seisoskelevien pelästyneiden palvelijain ohi ja menin penkereelle. Minusta tuntui kuin siellä vain voisin hengittää vapaasti. Siellä tapasin Marien ja Croisetten. Kumpikin oli ääneti ja vakavana, heidän silmissään näin kyynelten jälkiä. Katseemme kohtasi, ja ne puhuivat samaa kieltä.

Jokainen meistä yhtä aikaa sanoi: "Milloin?" Ja he molemmat katsoivat minuun ja odottivat minun vastaustani.

Tämä sai minut vähän tarkemmin ajattelemaan asiaa, ja minä sen vuoksi olin jonkun aikaa ääneti ennen kuin vastasin. "Huomenna aamulla varhain", sanoin sitten varmalla äänellä. "Nyt on jo ilta. Me tarvitsemme rahaa, ja kaikki hevoset ovat poissa. Siihen menee tunti kuin ne saamme. Yöllä voisimme ehkä päästä Cahorsiin. Vaan on parasta kiiruhtaa maltilla, niinkuin tiedätte, ja sen vuoksi lähdemme vasta huomenna, varhain aamulla."

He nyökäyttivät päätään myöntymykseksi.

Tämä oli suuri yritys, joka meillä oli aikeissa. Ei ollut sen vähempi asia mielessä, kuin tähteä Parisiin -- tuntemattomaan kaupunkiin, joka oli niin kaukana vuorten takana -- tapaamaan herra de Pavannesta ja varoittamaan häntä. Siitä syntyy kilpa-ajo meidän ja vidamen välillä, kilpailu, josta riippui Kitin rakastetun henki. Jos me onnistuisimme pääsemään Parisiin ennen vidamea tai edes vuorokauden kuluessa siitä kun hän oli sinne saapunut, niin me aivan varmaan ehtisimme silloin hyvään aikaan varoittaaksemme Pavannesta. Meidän ensimmäinen ajatuksemme oli ollut koota niin paljo väkeä kuin suinkin ja hyökätä Bezersin kimppuun ja tappaa hänet, missä vain hänet kohtaisimme. Vaan palvelijat, jotka vicomte oli jättänyt, eivät olleet mitään sankareita, sillä ajat olivat rauhaisat, mehän elimme hyvässä sovussa naapureittemme kanssa. Bezersin miehet sitä vastoin olivat julmia sveitsiläisiä sotureita -- rengit samallaisia kuin isäntänsä. Me sen vuoksi tulimme siihen päätökseen, että oli parasta huomauttaa Pavannesta, ja jos tarve vaati, olla hänen apunaan.

Me tosin olisimme voineet hänelle lähettää sanan. Vaan meidän palvelijamme -- poikkeuksena Gil, vaan hän oli taas liian vanha -- eivät tunteneet Parisia. Emmekä me taas uskaltaneet uskoa heille niin tärkeää tehtävää. Tietysti me ajattelimme Pavannesin kuririakin. Vaan hän oli Rochellesta eikä tuntenut vähintäkään pääkaupunkia. Meillä ei siis ollut mitään muuta keinoa kuin lähteä itse.

Vaan keveällä sydämmellä emme suinkaan ajatelleet tätä matkaa. Parisi meistä kaikista tuntui pelottavalta hirviöltä. Hovin loisto meitä enemmän pelotti kuin houkutteli. Me tunsimme kaikkea sitä kauhua ulkomaailmaa vastaan, jonka maaseutuelämä synnyttää, ja nuorukaisille omituista pelkoa, ettei osaa olla niinkuin muut. Tämä oli samalla suuri ja vaarallinen retki, johon nyt valmistausimme. Ja me vapisimme. Jos me olisimme tienneet tarkemmin -- varsinkin mitä tulevaisuus toi mukanaan -- niin olisi meitä vapisuttanut vielä enemmän.

Vaan me olimme nuoria ja pelkoomme sekautui mieluinen jännitys. Me lähdimme kohti tuntematonta kohtaloa ja seikkailuja, joissa voisimme hankkia mainetta. Me saamme nähdä maailmaa ja suorittaa tehtävän, joka olisi kunniaksi aikaisellekin miehelle. Me pelastamme ystävän ja teemme serkkumme onnelliseksi!

Me ryhdyimme valmistukseemme. Mutta me emme sanoneet mitään Catherinelle emmekä rouva Claudelle, vaan annoimme Gilelle tehtäväksi kertoa kaikki meidän mentyämme. Me lähetimme pikasanansaattajan vicomten luo Bayonneen ja laskimme Gilen sydämmelle, että hänen tuli pitää portit sulettuina siihen saakka kuin saa jotakin tietoa vicomtelta. Ja kun kaikki oli valmiina, niin menimme maata, vaan sydämmemme löi rauhattomana, eikä silmiin tullut uni.

"Anne! Anne!" sanoi Croisette, nousten lynkäpäisilleen, kun olimme muutamia tunteja makailleet. "Mitä luulet vidamen tarkoittaneen, kun hän eilen mainitsi noista kymmenestä päivästä?"

"Kymmenestä päivästäkö? Mitä sinä puhut?" kysyin suutuksissani. Hän oli herättänyt minut juuri kun olin uneen vaipumassa.

"Niin kun hän sanoi, että maailma kymmenen päivän kuluessa saa nähdä, että hänen uskonsa on oikea usko?"

"Minä tosiaan en tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Vaan Jumalan nimessä koettakaamme nyt nukkua", vastasin minä. Sillä minä en voinut suvaita, että Croisette puhui semmoista tolkutonta, kun meillä oli omia tärkeitä asioita mietittävänä.

Kolmas Luku.

Matka Parisiin.

Aurinko ei ollut vielä korkealla, kun me kolme veljestä, yksi ainoa palvelija mukanamme, pysäytimme hevosemme laakson reunassa ja käännyimme satulassamme vielä viimeisen kerran silmäämään Caylusta -- säännötöntä, harmajaa kaupunkia, ja tornia, joka kohosi korkealle sen yli. Kaikki olimme hyvin ajatuksissamme. Ajat olivat kuohuisia ja tehtävämme varsin vakavaluontoinen. Vaan nuoruudella ja varhaisella aamulla on erinomainen kyky poistamaan levottomuutta, ja vuoristoon päästyämme ratsastimme iloisina edelleen. Me kulimme väliin alastomia tuulisia kankaita, väliin tammimetsään hakattua tietä, jossa kaikki puut olivat samalle suunnalle nojalleen, ja pari kertaa kulettiin liitupitoisten jokiuomain yli, joissa vesi lirisi tuuheain saniaisten välissä, ja joiden varrella oli siellä täällä yksinäisiä talonpoikaistaloja tuuheain puistojen keskellä.

Neljä tuntia ratsastettuamme näimme allamme Cahorsin, aivan joen polvekkeen kiertämässä. Me ratsastimme yli Vallandrésillan, joka menee yli Lotin, ja ajoimme enomme tavalliseen majapaikkaan torin reunassa. Täällä me tilasimme eineen ja kerroimme ylpeänlaisesti, että olimme matkalla Parisiin.

Isäntä kohotti kätensä, "Parisiin!" huudahti hän pelästyneenä. "Jos olisitte tulleet eilen, niin olisitte päässet vidame de Bezersin seurassa! Ja teitähän on -- luvalla sanoen -- niin pieni seura, ja tiet ovat kaikkea muuta vaan eivät rauhallisia kulkea."

"Vaan eihän vidamellakaan ollut kuin puolikymmentä miestä mukanaan", vastasin minä ja ratsuruoskalla kopistelin huolettomasti saappaitani.

Isäntä pudisti päätään. "Herra vidame tuntee maailmaa", vastasi hän viekkaasti. "Hän on sellainen mies, jonka kimppuun ei karata niin äkkiarvaamatta! Muuan hänen miehensä kuiskasi minulle, että Chateaurouxissa kaksikymmentä väkevää ja luotettavaa miestä yhtyy heihin. Sanotaan tosin, että sota on loppunut, vaan ..." ja hyväsydäminen mies kohautti olkapäitään ja loi merkitsevän katseen läskiviipaleihin, jotka riippuivat liedessä. "Vaan sen asian teidän armonne tietää paremmin kuin minä", lisäsi hän vikkelästi. "Minä olen köyhä mies ja toivon ainoastaan saavani elää rauhassa naapureitteni kanssa, käykööt sitte messussa tai saarnaa kuulemassa."

Tämä mielipide oli hyvin yleinen siihen aikaan, ja sitä useimmat varakkaat kaupunkilaiset ja maalaiset kannattivat niin hartaasti, että me pidimme turhana lausua omasta puolestamme mitään myönnytystä. Saatuamme kunnioitettavalta isännältämme kirjenipun, jolla voimme saada uusia hevosia Limogessa, jatkoimme matkaamme, virkistettyinä ruumiiltamme ja saatuamme vähän ajattelemisen aihetta.

Kaksikymmentä neljä miestä oli sellainen joukko, jota ei tavallisesti kustantanut itselleen matkalle sellainenkaan mies kuin Bezers, jolla oli paljon vihollisia. Kun hän nyt oli varustanut sellaisen joukon, niin se tuntui osottavan, että hänellä on suuremmat aikeet kuin se, jonka me olimme kuvailleet. Vaan me emme voineet arvata hänen tarkoituksiaan, koska hän tietysti oli kutsunut koolle joukkonsa ennen kuin hän tiesi mitään Catherinen kihlauksesta. Niin ollen hän joko mustasukkaisuudesta oli jo ennalta varuillaan, tai hänen hyökkäyksensä Pavannesta vastaan oli vain osa suuremmasta suunnitelmasta. Kummassakin tapauksessa meidän retkemme tuntui sitäkin tärkeämmältä, vaan ei enään niin toivokkaalta.

Vaan matkallamme näimme ja kuulimme niin paljo ja aivan uutta että se meitä esti tuumailemasta asiaa. Silmämme olivat nuoret, ja kaikki oli meistä yhtä huvittavaa -- olipa se sitten kaunis tyttö, joka kuleksi mustalaisjoukon jälessä tai pari valensialaista kuleksijaa -- _jongleureiksi_ sanoivat he yhä itseään -- jotka lauloivat vanhalla Provencen murteella, tai normandialainen hevoskauppias hevosineen, joilla pää ja häntä maata viilti, tai vanha resunen sotamies, joka oli haavoitettu sodassa -- taistellessaan toisen tai toisen puolueen puolesta, sen mukaan minkä mielinen hänen päällikkönsä oli ollut.

Vaan kuitenkaan emme unhottaneet matkamme tarkoitusta. Minä voin sanoa, että ei sitä aamua, jona emme noustessamme -- usein ruumis hellänä ja jäsenet jäykkinä -- olisi ajatelleet: "Tänään tai huomenna tai ylihuomenna" -- aina asianhaarain mukaan -- "me saamme Kitin asian toimitetuksi!" Kitin! Ehkä tämä oli puhtainta innostusta, mikä koskaan on sydämmemme täyttänyt, kaikesta itsekkäisyydestä puhtain tehtävä, joka meillä on ollut. Kitin vuoksi!

Muuten me tiellämme kohtasimme varsin vähän merkillisempiä matkustajia. Puolet Ranskan aatelistosta oli Parisissa juhlissa, joita pidettiin kuninkaallisten häiden johdosta. Helposti saimme hevosia, missä vain tarvitsimme. Ja vaikka olimme kuulleet puhuttavan, että tiet olivat täynnänsä kuleksivia, erotettuja sotilaita, eivät ne kuitenkaan meitä koskaan häirinneet eivätkä estäneet matkallamme.

Vaan tarkoitukseni ei ole tehdä selkoa, mitä kaikkea tapahtui tällä ensimmäisellä retkelläni maailmaan, vaikka minä mielelläni sitä muistelen. Eikä myöskään ole tarkoitukseni selittää, mitä ajattelin kaikista uusista ja harvinaisista kaupungeista, joiden ohi kulimme. Sanottakoon vain, että me kulimme Limogesin, Chateaurouxin ja Orleansin kautta, ja että meidät Chateaurouxissa petti muuan toivomme. Me nimittäin olimme luulleet, että kun Bezers siellä yhtyi sotilaisiinsa, niin hän ei saisi tarpeellista määrää hevosia matkallaan, ja me sen vuoksi kyytihevosilla voisimme tavottaa hänet ja hiipiä hänen ohitsensa tämän kaupungin ja Parisin välillä. Vaan Chateaurouxissa saimme kuulla, että hänen joukkonsa oli saanut uuden määräyksen mennä Orleansiin ja siellä odottaa häntä. Seurauksena siitä oli, että hän voi saada uusia hevosia sinne saakka. Hänellä siis nähtävästi oli hyvin kiire. Sillä kun hän saatuaan uudet hevoset Chateaurouxissa, oli lähtenyt sieltä, niin hän oli puolenpäivän aikana ollut Angervillessä, josta on neljäkymmentä englanninpenikulmaa Parisiin, jota vastoin me Angervilleen saavuimme vasta saman päivän -- seitsemäntenä päivänä Caylusta lähdettyämme -- illalla.

Me ratsastimme ravintolan suurelle avonaiselle pihalle, joka hämärässä näytti vielä suuremmalta, ja olimme niin väsyneitä, jotta vaivoin pääsimme satulasta. Jean, palvelijamme, otti hevosemme ja lähti taluttamaan talliin eläinraukkoja, jotka pää riipuksissa mielellään seurasivatkin. Me seisahdimme hetkiseksi aikaa oikomaan jäykistyneitä jäseniämme. Täällä näytti olevan elämää ja liikettä. Portin päällä olevasta valaistusta akkunasta kuului lautasten ja keittoastiain kalinaa, ja käytävästä kuului kiireisiä askeleita. Muutamia lyhtyjä, jotka oli vasta sytytetty, palaa tuipotti siellä täällä sumussa, Ja muutamassa pihamaan nurkassa kaksi seppää kengitti hevosta.

Me olimme lähtemässä huoneeseen, kun kuulimme Jeanin kohottavan äänensä, aivan kuin hän olisi riidelllyt jonkun kanssa, ja ajatellessamme, että maalaispalvelijamme oli joutunut ehkä sorron alaiseksi, kulimme tallirakennusta kohden, missä hän yhä kulki hevosten kanssa edestakaisin.

"Mikä täällä on?" kysyin tuimalla äänellä.

"Sanovat, ettei täällä ole sijaa hevosille", valitteli Jean. Hän oli puoleksi vihoissaan puoleksi peloissaan, oikea maalaisrenki kiireestä kantapäähän.

"Ei täällä ole sijaa!" huuti muuan mies, joka seisoi tallin ovella ja lähti nyt meitä kohden. Hänen äänensä kuulusti hävyttömältä, ja ensi silmäyksellä huomasin että, hänen toverinsa olivat valmiit tarpeen tullessa häntä auttamaan. Hän pani kädet puuskaan ja katsoi meitä ilkamoiden. Lähellä olevan lampun valossa näin hänellä ja tovereillaan olevan samanlaiset merkit.

"Kuulkaa", sanoin minä vakavasti, "talli on tilava, niin ettei se teidän hevosistanne ole täysi, joten siis pitää olla siellä sijaa minunkin hevosilleni."

"Tietysti! Sijaa kuninkaalle!" vastasi hän, ja eräs toinen pilkallisesti huuti: "Eläköön kuningas!" Ja toiset nauroivat pirullisen ivallisesti.

Herrasväen palvelijain välillä oli siihen aikaan riita tavallista. Vaan isäntäväki harvoin sekaantui heidän väleihinsä. "Antaa heidän otella", oli tavallinen käsitys. Vaan tässä oli Jean-raukka kovin alakynnessä, eikä meillä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä häntä auttamaan.

"Kuulkaa nyt, hyvät miehet! Elkää ruvetko rettelöimään", sanoin vakavasti, tarttuen Croisettea kädestä pidättääkseni häntä, sillä en millään ehdolla tahtonut uudistaa sellaista tapausta, joka tapahtui Caylusin portilla. "Nämät hevoset ovat vicomte de Caylusin, ja jos, niin kuin toivon, teidän isäntänne on hänen hyvä ystävänsä, niin voi teidän käydä huonosti, jos te vielä rettelöitte."

Olin kuulevinani hiljaista murinaa ja sanottavan: "Papegotti [paavilainen]! Kuolkoot Guiset!" Vaan heidän johtajansa huuti äänekkäästi: "Kukkokiekaa!" jota hän kertoi monta kertaa ja oikein uhalla huiski käsillään matkien kukon siipienräpytystä. "Tässä meillä on oikein hienohöyheninen kukko!" ja sillä tavoin hän jatkoi hyvän aikaa, jonka jälkeen hän inhoittavasti irvistellen kääntyi toveriensa puoleen, jotka osoittivat suostumustaan.

Sormiani syyhytti, minua halutti antaa hänelle ansaittua kuritusta, vaan minä kuitenkin hillitsin itseni, jotta tästä ei syntyisi kovin arveluttava loppu.

"Ettekö häpeä, mokomat!" kuului samassa kimakka ääni päältämme -- se kuulusti tulevan kuin pilvistä. Minä silmäsin ylös ja näin kaksi kaunista tyttöä akkunassa tallirakennuksen päällä. "Hyi hävetkää! Ettekö näe, että ne ovat lapsia? Antakaa niiden olla rauhassa!" huuti toinen heistä.

Miehet nauroivat nyt yhä enemmän, vaan minä puolestani on voinut siinä seistä toimettomana ja kuulla sanottavan itseäni lapseksi. "Tule tänne!" sanoin ja viittasin miestä luokseni, joka seisoi ovella. "Tule tänne roisto, niin minä sinulle annan palkan, jonka ansaitset puhutellessasi tuolla tavoin aatelismiestä!"

Lähestyi hyvin verkalleen suuri, paksujäntereinen mies, pitempi minua ja vähintään kuutta tuumaa leveämpi hartioiltaan. Rohkeuteni masentui vähän katsellessani häntä. Vaan asia oli ratkaistava. Vaikka olinkin heikompi ja henturoisempi, niin olin kuitenkin ketterä kuin orava, ja kiihtymykseni sai unhottamaan väsymykseni. Minä sieppasin lyijypäisen ratsukepin Marielta ja lähestyin miestä.

"Varokaa itseänne, pikku mies!" huuti tyttö iloisesti -- kuitenkin puolittain säälivästi, niin kuin minusta kuulusti. "Muuten tuo lihava sika tappaa teidät!"

Vaan tällä kertaa ei minun vastustajani yhtynyt toisten nauruun. Minua hämmästytti, että hän näytti epäröivältä, ja että hän ei ollut niin halukas tulemaan piiriin, jonka hänen toverinsa muodostivat ympärilleni. Vaan ennen kuin ehdin koetella hänen rohkeuttaan, laskeusi käsi Olalleni. Mies-olento, joka äkkiä oli ilmestynyt siihen, minä en tiedä mistä kummasta, sysäsi minut syrjään, voimakkaalla kädellä vaan kuitenkin kohteliaasti.

"Jättäkää tämä minun toimekseni!" sanoi hän ja asettui aivan tyynesti minun eteeni. "Elkää tahriko käsiänne koskemalla tuohon roistoon. Minun juuri haluttaa saada jotakin tehdä, ja tämä tulee sopivaan aikaan. Minä teen hänestä toukkain ruokaa ennen kuin nunnat tuolla luostarissa ehtivät lausua 'Ave!'"

Hän oli jykevä mies, ei tavattoman suuri eikä tavattoman vahvakaan, mustaverinen ja hyvin terävät piirteet. Hatustaan töyhtö oli katkennut, vaan hattu oli kuitenkin hyvin mallikkaasti hänen päässään, ja hän liikuskeli niin mahtavasti ja kilisteli kannuksiaan ja heilutteli pitkää miekkaansa niin huolettomasti, ettei ollut ollenkaan ihme, jos lähinnä seisovat joutuisasti vetäytyivätkin syrjään.

"Tule tänne!" huusi hän kiihkeästi muodostaen ympärilleen suuren aukon heiluttaessaan yhä tuimemmin miekkaansa, ja hänen vasemmassa kädessään välkkyi tikari. "Ken haluaa otella? Tahdotteko tulla yksittäin vai kaikki yhdessä rysyssä? Miten vain mielenne tekee, teillä sen -- --" Ja hän lopetti kehoituksensa kiroustulvalla, jonka syyti vastassaan olevalle joukolle.

"Tämä riita ei teihin kuulu", sanoi paksu mies vihaisesti. Vaan hän ei yrittänytkään vetämään miekkaansa, vaan sen sijaan vetäytyi takaisin.

"Kaikki riidat kuuluvat minuun, eikä mikään riita teihin! Niin se on se asia", vastasi sankarimme terästäen sukkelaa vastaustaan tekemällä muka hyökkäyksen lihavaa miestä kohden, joka taas hypähti takaisin.

Silloin syntyi äänekäs nauru, johon yhtyivät vastustajani toveritkin. "Tuo lihava sika!" huuti tyttö ylhäältä. "Sylkekää sitä!" ja hän itse sylki tätä entistä sankaria -- joka ei enään kopeillut.

"Leikkaanko hänestä pienen viipaleen sinulle, pieni herttaseni?" kysyi leikkisä ystäväni ja teki suuren kiepauksen miekallaan vastustajansa vapisevan selän ympärillä. "Oikein pienen herkkupalan?" lisäsi hän.

"Kiitos, ei haluta!" huuti tyttö naurunrähäkän lisääntyessä.

"Eikö pienen pientä hitustakaan? Minä lupaan että se on oikein murea ja herkullinen pala."

"Uh, ei!" ja tyttö vielä kerran sylkäsi halveksivasti.

"Kuuletko? Neiti ei pidä sinusta vähintäkään", huuti kiduttaja. "Hän ei pidä sinusta, mokompi gascognelainen sika!" Ja pistettyään taitavasti tikarin kupeelleen, hän tarttui paksua miehenpalleroa korvasta ja pyöräytti ympäri pari kertaa, jonka jälkeen potkasi niin, että mies lensi hassusti ja aika vauhtia suuren vesisaavin yli pitkän matkan päähän. Siellä se suupaltto nyt makasi, vuoroon voivotti vuoroon kiroili, ja voittaja kehuvasti sanoi: "Nyt se on saanut tarpeekseen. Jos joku toinen haluaa jatkaa hänen asiaansa, niin Blaise Buré on puolestaan valmis. Jos ei, niin antakaa nyt riidan olla lopussa. Jonkun pitää hankkia suojaa näiden herrain hevosille, ennen kuin ne vilustuvat. Mitä minuun tulee", lisäsi hän, kääntyessään minuun ja liioitetulla kohteliaisuudella ottaessaan lakin päästään, "niin olen teidän armonne nöyrin palvelija, jota teidän tarvitsee vain käskeä."

Minä kiitin häntä puoleksi vilpittömästi puoleksi teeskennellyn sydämmellisesti. Hänen takkinsa oli rikkinäinen ja hänen leveät polvihousunsa, jotka ennen aikaan näyttivät olleen varsin kaunista vaatetta, olivat tahraiset ja niistä melkein kokonaan puuttui pitsit. Hän kerskui tavattomasti ja hänen otsalleen oli kirjoitettuna: kuokkavieras. Vaan hän oli meille tehnyt suuren palveluksen, sillä Jean nyt vastuksetta sai hevoset talliin. Ja sitä paitse aina pidetään urhoollisesta miehestä, ja tämä mieshän oli urhoollinen, se täytyi myöntää.

"Te tulette Orleansista", sanoi hän kunnioittavasti vaan sillä äänellä, että hän pikemmin vastasi kuin kysyi.

"Niin, sieltä tulemme", vastasin minä vähän hämmästyen. "Näittekö meidän tulevan?"

"En, vaan minä näen saappaistanne, hyvät herrat", vastasi hän. "Valkea tomu pohjoisen, ruskea tomu etelän. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", sanoin ihmetellen. "Te olette varmaan käynyt hyvän koulun, herra Buré."

"Hyvät opettajat kasvattavat teräviä oppilaita", vastasi hän nauraen. Ja vastauksensa sittemmin muistui mieleeni.

"Te myöskin tulette Orleansista?" kysyin, kun olimme lähdössä sisälle.

"Minä myöskin tulen Orleansista, hyvät herrat. Vaan minä tulin jo päivällä. Toin kirjeitä, tärkeitä kirjeitä!" Hän tuttavallisesti silmäsi meihin, oikasi sitte itseään, katsoi tuimasti tallimiehiä, löi pari kertaa rintaansa, väänsi viiksiään ja lopuksi hymyili nuorelle tytölle, joka vielä oli akkunassa ja pureksi olenkortta.

Minä arvelin, että me emme nyt helposti pääse hänestä erillemme. Vaan niin ei kuitenkaan ollut. Sillä kun hän, nähtävästi hyvin tyytyväisenä, oli kuunnellut monia kiitoksiamme, niin hän kumarsi luonnottoman kohteliaasti ja marssi tiehensä niin juhlallisesti kuin espanjalainen, hyräillessänsä:

"Ce petit homme tant joli! Qui toujours cause et toujours rit, Qui toujours baire sa mignonne, Dieu gard' de mal ce petit homme!"

Kun astuimme ravintolaan, niin isäntä tuli meitä vastaan. Hän oli hyvin kohtelias, vaan näytti olevan hyvin hämillään, ja hänenkin olossaan oli jotakin levotonta jännitystä.

"Parisistako herraseni?" kysyi hän hieroen käsiään ja kumartaen syvään. "Vai etelästäkö?"

"Etelästä", vastasin. "Orleansista, ja nälkäisiä ja janoisia, hyvä herra."

"Ahaa!" vastasi hän ottamatta huomioon viimeistä osaa vastauksestani, ja hänen silmistään säihkyi tyytyväisyys. "Sitte voin vannoa, että te ette ole kuulleet viimeistä suurta uutista?" Hän pysähtyi keskelle ahdasta käytävää, kohotti kynttilää, joka hänellä oli kädessä, ja loi tutkivan katseen meihin, aivan kuin olisi halunnut saada selkoa meistä ennen kuin jatkoi puhettaan.

"Suurta uutista!" sanoin minä tuimalla äänellä, sillä minä olin väsynyt ja minulla oli, kuten olin hänelle sanonut, nälkä. "Me emme ole kuulleet mitään uutisia, ja suurin palvelus mitä voitte tehdä on se, että joudutatte illallistamme."

Vaan ei tämäkään nolaus saanut masennetuksi hänen intoaan kertomaan uutistaan. "Amirali de Coligny", sanoi hän meikein voimatta hengittää, "ettekö ole kuulleet, mitä hänelle on tapahtunut?"

"Amiralille? Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyin kiihkeästi. Lopuksikin siis innostuin.

Minun nyt täytyy tehdä pieni poikkeus varsinaisesta kertomuksestani. Ne harvat, jotka ovat minun ijälläni, ja monet, jotka ovat nuorempia, ovat varmaan kuulleet kerrottavan, että siihen aikaan italialainen leskikuningatar itse asiassa piti hallitus-ohjaksia ja johti Ranskaa. Catharina Medicin suurimpana pyrintönä oli koettaa säilyttää vaikutustaan poikaansa, Kaarle yhdeksänteen, joka heikkona, kivuloisena oli jo tuomittu ennenaikaiseen hautaansa. Leskikuningattaren lähimpänä huolena oli tukea kuningasvaltaa koettamalla pitää tasapainoa katolilaisten ja hugenottien välillä. Sitä varten hän suositteli väliin toista väliin toista puoluetta. Tätä nykyä hän oli ollut tavallista suosiollisempi hugenoteille. Heidän johtajansa amirali Gaspard de Coligny, Navarran kuningas Henrik ja prinssi Condé arveltiin olevan hänen erityisessä suosiossaan, jota vastoin toisen puolueen johtajat, herttua Guise ja molemmat kardinalit Lorraine ja Guise olivat epäsuosiossa. Eikä tähän, niin kuin näytti, parannusta saanut edes heidän ystävänsä, kuningattaren lempipoika, Anjoun herttua Henrik.

Sillä kannalla olivat asiat elokuussa 1572, vaan huhu kertoi kuitenkin, että Coligny, joka oli käyttänyt asemaansa hyväksi, oli jo saanut vaikutetuksi kuninkaaseen niin paljon, että Catharina Medici alkoi huomata asemansa uhatuksi. Amirali, jota hugenotit kauan aikaa olivat pitäneet johtajanansa, oli nyt sen vuoksi mitä suurimman huomion esineenä samalla kun Guisein puolue häntä -- herttua Guisen luultuna murhaajana -- vihasi niin ankarasti, että sille ei vetänyt vertoja ystävien suosio, niin hartaasti suosittu kuin hän olikin näiden joukossa.

Ja monet, jotka eivät olleetkaan hugenotteja, pitivät kuitenkin häntä suuressa arvossa isänmaan ystävänä ja urhoollisena soturina. Vaikka me olimmekin vanhaa uskoa ja kuuluimme vastapuolueeseen, niin olimme kuitenkin kuulleet paljon hyvää hänestä. Vicomte sanoi häntä aina suureksi mieheksi, mieheksi, joka oli joutunut harhatielle, vaan joka hairauksestaan huolimatta oli kuitenkin urhokas, rehellinen ja kelpo mies. Sen vuoksi minä, kun ravintolan isäntä mainitsi hänen nimensä, unhotin nälkänikin.

"Colignya ammuttiin eilen, kun hän ajoi Rue des Fosses-katua", selitti mies pidättäen hengitystään. "Ei ole tietoa, parantuuko vai kuoleeko. Koko Parisi on kiihdyksissä, ja monet pelkäävät pahinta."

"Vaan kuka uskalsi sellaista tehdä?" kysyin epäröiden. "Hänellähän oli kuninkaan suojeluskirja."

Isäntä ei vastannut siihen mitään, kohautti vain olkapäitään, avasi sitten oven ja viittasi astumaan ruokasaliin.

Meitä varten oli jo järjestetty ateria pitkän pöydän toiseen päähän. Toisessa päässä oli syömässä muuan vanhanpuoleinen herra. Hän oli hyvin rikkaasti puettu, vaan samalla hyvin yksinkertaisesti, ja hänen harmaja lyhyeksi leikattu tukkansa, suuri päänsä ja vakavat, tarmon leimaamat kasvonsa leveine leukoineen ja syvine piirteineen herättivät meissä ehdottomasti kunnioitusta. Me kumarsimmekin syvään hänelle, kun asetuimme paikoillemme.

Hän vastasi tervehdykseemme, katsoi meitä vähän aikaa tunkevan tarkkaavasti ja jatkoi sitten aterioimistaan. Minä huomasin, että hänen miekkansa oli nojallaan tuolia vasten hänen vierellään, ja että pistoli, joka luultavasti oli ladattu, oli pöydällä kynttilän vieressä. Kahdella lakeijalla, jotka seisoivat hänen takanaan ja palvelivat häntä, oli samallainen merkki kuin niilläkin miehillä, joiden kanssa olimme olleet riidassa. Me aloimme puhella, vaan matalalla äänellä, ettemme häiritsisi vierasta. Murhayritys Colignya vastaan, jos se todella oli tehty, voisi paljo vaikuttaa meidän asioihimme. Sillä jos niin etevä ja arvossa pidetty hugenotti kuin Coligny, joka sitä paitse oli kuninkaan erityinen suosikki, voi joutua hengenvaaraan Parisissa, niin mitä sitten voi odottaa Pavannes? Me olimme toivoneet tulevamme rauhalliseen kaupunkiin. Jos sitä vastoin nyt siellä oli levottomuutta, niin Bezersin toiveet olivat sitä paremmin ja meidän -- ja Kitin, Kit-raukan -- sitä huonommin.

Pöytäkumppanimme oli nyt lopettanut aterioimasta. Vaan hän istui vielä paikoillaan ja näytti katselevan meitä uteliaasti. Vihdoin rupesi hän puhelemaan. "Aijotteko Parisiin, nuoret herrat?" kysyi hän vähän ankaralla ja kopealla äänellä.

Me myönsimme. "Huomennako?" kysyi hän vielä.

"Niin", vastasimme ja odotimme, että hän jatkaisi puhetta. Vaan sen sijaan hän vaikeni ja tuijotti hajamielisesti eteensä pöydälle. Kun huomiomme oli kääntynyt omiin asioihimme ja ateriaamme, niin olimme melkein unhottaneet hänen läsnäolonsa, kun minä yhtäkkiä tulin katsoneeksi ylös ja huomasin hänen seisovan aivan minun käsivarressani kiinni ja pitävän edessäni sanaa puhumatta pientä paperilippua.

Minä vavahdin, sillä hän näytti niin vakavalta. Vaan kun huomasin, että toisen pöydän ääressä istui useita huonompiarvoisia vieraita, niin arvasin, että hän tahtoi meille yksityisesti ilmoittaa jotakin, ja sen vuoksi otin kiireesti paperin lukeakseni, Siinä oli ainoastaan seuraavat neljä tuhrittua sanaa:

"Va chsser l'Idole."

Ei sen enempää. Hämmästyneenä katselin häntä, käsittämättä sanojen tarkoitusta. Croisette koetti rypistää otsaansa katsellessaan lippua, vaan ei hänkään siitä sen selvempää saanut. Turha oli sen vuoksi näyttääkään sitä Marielle.

"Te ette ymmärrä?" sanoi vieras pistäessään lipun taskuunsa.

"Emme", vastasin minä pudistaen päätäni. Me kaikki kolme olimme kunnioittavasti nousseet seisomaan ja olimme ryhmässä hänen ympärillään.

"Vai niin, vai niin. No sitten on hyvin", sanoi hän ja katsoi meitä vakavasti ja suopeasti. "Ei ole mitään hätää. Jatkakaa te vain matkaanne. Vaan -- minulla on siellä poika, ei paljoa nuorempi kuin tekään, hyvät herrat. Ja jos te olisitte ymmärtäneet minua, niin olisin sanonut: elkää menkö Parisiin! Siellä on tarpeeksi lampaita kerittäviksi!"

Tämän hämärän puheensa perästä hän oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun Croisette hiljaa kosketti hänen käsivarteensa. "Olkaa hyvä ja sanokaa meille, onko totta", sanoi poika kiihkeästi, "että amirali Coligny on eilen haavoitettu?"

"Totta se on", vastasi toinen ja loi kummallisen silmäyksen kysyjään, jolloin hänen katseensa vähäksi aikaa muuttui lempeämmäksi. "Totta se on, poikani", jatkoi hän omituisen juhlallisesti. "Jota herra rakastaa, sitä hän kurittaakin. Ja, Jumala antakoon minulle anteeksi, että sanon näin: jonka hän tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella."

Hän oli, ainakin mikäli minä otaksuin, mielissään katsellut Croisetten tyttömäisiä kasvoja. Marie ja minä olimme mustaverisiä ja rumia verraten veljeemme. Vaan vieras nyt kääntyi hänestä tehden omituisen suuttumuksen liikkeen ja iski kultakahvaisella kepillään lattiaan. Terävällä, vihastuneella äänellä huuti hän palvelijoitaan ja nähtävästi vihoissaan lähti huoneesta, antaen lakeijain mennä edellä, joista toinen kantoi pistolla ja toinen kahta kynttilää.

Kun minä varhain seuraavana päivänä tulin pihalle, niin ensimmäisenä tapasin Blaise Burén. Hän nyt päivän valolla näytti melkein hurjemmalta ja likaisemmalta kuin tulen valossa eilen illalla. Hän tervehti kunnioittavasti minua, ja kun oli selvää, että hän ei pitänyt suuressa arvossa lähimmäisiään, niin tämä hänen minulle osottamansa kunnioitus vaikutti sen, että minä katselin häntä mielissäni. Onhan tavallista, että mitä vihasempi koira, sitä suuremmassa arvossa pidämme sen meille osottamaa huomiota. Minä kysyin häneltä, kuka tuo ylhäinen hugenotti oli, joka oli ollut aterialla meidän kanssamme. Sillä sen huomasimme ja ymmärsimme, että hugenotti hän oli.

"Paroni de Rosny", vastasi hän ja lisäsi ivallisesti: "Hän on varovainen mies! Jos he kaikki olisivat samallaisia, silmät edessä ja takana, ja ladattu pistoli kädessä, niin silloin olisi, nuori herra, Ranskassa yksi kuningas enemmän tai yhtä vähemmän! Vaan toiset ovat sokeoita pöllöjä, kaikki järestään, sokeoita kuin yölepakot." Hän vielä mutisi jotakin, josta minä kuulin sanat "tänä iltana." Vaan minä en kuullut lausetta kokonaan, enkä ymmärtänyt vähääkään, mitä hän tarkoitti.

"Herrat aikovat Parisiin?" kysyi hän sitten aivan toisella äänellä. Kun minä vastasin, että niin oli aikomus, niin katsoi hän minua puoleksi arkaillen puoleksi julkeasti. "Minä siinä tapauksessa pyytäisin herroilta pienen palveluksen", sanoi hän. "Minä myöskin aijon Parisiin. Minä tosin en pelkää puolestani, niin kuin olette nähneet. Vaan minä arvelen, että maantiellä ei taida olla oikein hupaista liikkua, jos pääkaupungissa on melskettä, ja -- niin sanalla sanoen, minä mieluummin haluaisin ratsastaa teidän seurassanne kuin yksin."

"Mielellämme saatte tulla mukaamme", sanoin minä. "Vaan me lähdemme puolen tunnin kuluttua. Tunnetteko Parisin?"

"Yhtähyvin kuin miekkani kahvan", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi hänen tyytyväisyytensä siitä, että olin myöntynyt. "Ja minä Parisin opin tuntemaan jo piiskasaunavuosinani. Jos haluatte pelin palloleikkiä tai kauniin tytön suudeltavaksenne, niin voin minä hankkia teille molemmat."

Minussa, joka tunsin talonpoikaista pelkoa tätä kaupunkia ajatellessani, syntyi tuuma, että tämä kehuskeleva ystävämme voisi meitä auttaa, jos haluaa. "Tunnetteko herra de Pavannesin?" kysyin häneltä aivan vaistomaisesti. "Tarkoitan, tiedättekö, missä hän asuu?"

"Herra Louis de Pavannes?" sanoi hän.

"Niin."

"Minä tiedän -- --" vastasi hän verkalleen, sivellessään leukaansa ja miettiväisenä tuijottaen maahan -- "minä tiedän, missä hän asui, ennen kuin -- -- niin, nyt muistan", lisäsi hän lyöden reiteensä, "kun minä pari viikkoa sitten olin Parisissa, niin kuulin kerrottavan, että hänen hovimestarinsa oli vuokrannut hänelle asunnon Rue S:t Antoinen varrelta."

"Hyvä", sanoin ylen onnellisena. "Sitten laskeumme hevosen selästä siellä, jos voitte viedä meidät sinne suoraa tietä."

"Minä voin", vastasi hän. "Eikä ole teillä katumista, että otitte minut matkakumppaniksenne. Parisi ei ole mikään hauska kaupunki, kun on levottomuuksia, vaan te olette sattuneet käsiksi oikeaan mieheen, joka teidät opastaa perille."

Minä en kysynyt, mitä hän tarkoitti levottomuuksilla, vaan riensin ottamaan miekkani ja Croisettelle ja Marielle kertomaan liittolaisesta, jonka olin hankkinut. He tietysti olivat hyvin mielissään, ja me sen vuoksi lähdimme taipaleelle mitä iloisimmalla mielellä ja toivoimme jälkeenpuolisten saapuvamme tuohon suureen kaupunkiin. Vaan Marien hevoselta putosi kenkä, ja kului hyvä aika ennen kuin tapasimme sepän. Sitten meidän piti Etampesissa, jossa pysähdyimme eineelle, odottaa tavattoman kauan ennen kuin ruoka joutui. Tämän kaiken vuoksi emme päässeet Parisiin ennen kuin auringon laskussa. Hehkuva iltarusko punotti juuri idässä olevat kukkulat, ja ruskotusta vasten näkyivät selvinä Notre Damen kaksoistornit ja S:t Jacques de Boucherien korkea torni. Kymmenkunta talonkattoa, jotka kohosivat ympäristöstään, hehkuivat kirkkaina, ja suuri pilvi, joka kohosi kuin tavattoman suuri ihmiskäsi yli kaupungin, muuttui vähitellen veripunaisesta sinipunertavaksi ja sinipunertavasta mustaksi sen mukaan kuin hämärtyi.

Tultuamme kaupunginportista ja ratsastettuamme ensin muutaman sillan yli ja sitten toisen, niin jouduimme huumauksiin jyrinästä ja melusta, joka täällä vallitsi ympärillämme. Sadottain liikkui ihmisiä kapeilla kaduilla. Naiset huutelivat toisilleen akkunoista. Puolenkymmenen kirkon kellot soivat iltarukoukseen. Meidän maaseutuelämän hiljaisuuteen tottuneet korvamme olivat melkein lummeissa. Suurin silmin katselimme tornikkaita taloja, joissa oli korkeat suipot katot, taitehikkaasti tehtyjä kirkkoja ja ihmisryhmiä -- tuiman näköisiä olentoja, joista useiden silmissä oli synkkä ja hurja hehku ja jotka seisoivat mustien savusten katukujien suilla ja tähystelivät -- meitä ohimennessämme. Yhtäkkiä meidän piti pysähtyä. Suuri ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan kuusimiehistä ratsujoukkoa, joka nyt juuri kulki meidän edestämme. He ratsastivat kaksittain, istuivat huolettomasti satulassa ja puhelivat vilkkaasti keskenään välittämättä vähintäkään väkijoukosta ympärillään ja huomautuksista, joita lausuttiin heistä. Heidän komeat ja rikkaat pukunsa ja satulavarustuksensa olivat sellaiset, että en koskaan ennen ollut nähnyt. Kymmenkunta paasia ja lakeijaa seurasi heitä jalkaisin, ja heidän iloinen keskustelunsa ja naurunsa kuului meihin saakka väkijoukon yli.

Kun minä katselin tätä ylhäistä ratsukulkuetta, niin väkijoukon liikkeen vuoksi Burén hevonen peräysi aivan lähelle minua. Buré kirosi karkeasti ja aivan aiheettomasti, niin kuin minusta tuntui. Vaan samassa Croisette veti minun huomioni puoleensa kopauttaen ratsukepillään minua käsivarteen. "Katsohan!" huudahti hän. "Eikö tuo ole hän?"

Minä katsoin pojan sormen suuntaan -- mikäli se oli mahdollista, sillä hevoseni, joka oli erkautunut Burén hevosen läheisyydestä, heittelehtihe sinne tänne ihan hurjana -- ja minä katselin viimeistä paria tuossa pienessä seurueessa. He ratsastivat nyt sen kadun poikki, jossa me olimme, ja minä sen vuoksi näin heidät ainoastaan sivulta tai oikeammin sanoen ainoastaan toisen heistä. Hän oli harvinaisen kaunis, nuori mies, noin kahdenkymmenenkahden vuotias, pitkät kiharansa valuivat röyhelöiselle kaulustalle ja keltaiselle silkkikaapulleen. Kasvonsa olivat lempeät ja lapselliset ja ihmeen miellyttävät. Vaan hän oli minulle aivan outo.

"Minä uskaltaisin vannoa, että se oli itse Louis -- herra de Pavannes!" huudahti Croisette.

"Tuoko?" vastasin minä, lähtiessämme taas liikkeelle, kun väkijoukko edessämme oli vähän harventunut. "Ei veikkonen se ollut hän!"

"En minä tarkoita sitä, joka ratsasti lähinnä meitä, vaan sitä, joka ratsasti hänen vierellään", selitti Croisette.

Vaan minä en ollut sitä sopinut näkemään. Me nyt käännyimme satulassamme ja tähystimme taaksemme hänen jälkeensä, ja, mikäli illan hämärässä voi erottaa, hän todellakin muistutti selkäpuoleltaan Louista. Vaan Buré, joka sanoi tuntevansa herra de Pavannesin, nauroi meille. "Teidän ystävällänne", sanoi hän, "on leveämpi selkä kuin tuolla!" Ja minä arvelin että Buré voi olla oikeassa -- vaan se voi riippua vaatteidenkin muodosta. "He ovat olleet pelaamassa pallopeliä Louvressa, voin vannoakin!" jatkoi hän. "Amirali siis lienee terveempi. Joka meitä lähinnä ratsasti, oli herra de Feligny, amiralin vävy. Ja toinen, jota te tarkoitatte, oli kreivi de la Rochefoucault."

Hänen puhuessaan käännyimme kapealle kadulle lähellä jokea ja näimme edessämme mustan rakennusjoukon, joka Burén ilmoitukseu mukaan oli Louvre -- kuninkaan palatsi. Tältä kadulta käännyimme toiselle, joka oli lyhyempi ja kapeampi, ja täällä Buré pysähdytti hevosensa ja koputti kovasti muuatta jykevää porttia. Oli nyt jo niin pimeä, että kun me Burén jälessä olimme ajaneet pihalle, niin emme erottaneet muuta kuin korkean päätyrakennuksen, joka kuvastui edessämme kuulakkaa taivasta vasten, ja pihan toisella sivulla joukon miehiä ja hevosia. Buré puheli muutaman miehen kanssa, ja kehoitettuaan meitä laskeutumaan satulasta, sanoi hän, että lakeija tulee meitä viemään sisälle, herra de Pavannesin luo.

Ajatus, että me lopuksikin olimme pitkän matkamme perillä ja ajoissa voimme varoittaa Louista uhkaavasta vaarasta, sai unhottamaan vaivamme, väsymyksemme ja jäykistyneet jäsenemme. Iloisina viskasimme ohjakset Jeanille ja kiiruhdimme portista palvelijan jälessä. Me olemme nyt päässeet päämaaliimme. Hurraa!

Kulkiessamme pitkän käytävän läpi ja monia portaita, näytti meistä talo olevan täynnä väkeä. Usein kuulimme ääniä ja aseitten kalinaa. Vaan seuralaisemme ei pysähtynyt, vei vain suoraa päätä meidät pieneen huoneeseen, jota kattolamppu valaisi. "Minä ilmoitan herra de Pavannesille tulonne", sanoi hän kunnioittavasti ja katosi esiripun taakse, joka näytti olevan toiseen huoneeseen vievän oven edessä. Hänen mennessään olimme kuulevinamme ääniä ja lasien kilinää.

"Hänellä on varmaan vieraita", sanoin rauhattomana. Minä koetin ratsupiiskalla kopistella tomua saappaistani. Muistin että me nyt olimme Pariisissa.

"Hän varmaankin hämmästyy, nähdessään meidät", sanoi Croisette naurahtaen -- vaan kuitenkin levottomasti. Ja sitten me seisoimme ääneti ja odotimme.

Ajan siinä kuluessa, aloin tuumiskella -- ja luultavasti seura, jonka olimme kadulla nähneet, minut saattoi näihin mietteisiin -- eiköhän herra de Pavannes täällä Parisissa olisi aivan toisenlainen kuin herra de Pavannes Caylusissa, tuskinpa kuninkaan hovimies olisi niin ystävällinen kuin Kitin sulhanen. Ja minä mietiskelin tätä yhä, kun esirippu taas vedettiin syrjään. Pitkä mies, pieni koira käsivarrellaan, astui kiireesti sisään ja seisahtui hymyillen eteemme. Hän oli komeassa mustassa puvussa, joka kimalteli hopealle. Pieni koira hänen käsivarrellaan murisi, ja Croisette katsoi suu auki hämmästyksissään. Tuo mies ei ollut Louis de Pavannes. Hän ei ollut mikään vanha, hyvä ystävämme. Hän oli herra vidame de Bezers!

"Terve tulleiksi, hyvät herrat!" sanoi hän ja hymyili meille -- enkä koskaan hänen silmissään ollut huomannut sellaista vahingoniloa. "Terve tulleeksi Parisiin, herra Anne!"

NeljäS Luku.

Satimessa.

Syntyi pitkä äänettömyys. Me seisoimme ja tuijotimme häneen, ja hän hymyili -- niin kuin hymyilee kissa. Croisette sanoi minulle sitten jälemmin, että hän olisi voinut kuolla nöyryytyksestä, häpeästä ja raivosta, kun meitä oli sillä tavalla petetty. Minä puolestani en heti käsittänyt asiain tilaa. Mutta en ymmärtänyt mitään. Minä en voinut päästä siitä ajatuksesta, joka oli minulla ollut taloon tullessa, että emme todellakaan tulleet Louis de Pavannesin taloon. Vaan minä hämärästi epäilin, että Bezers oli syrjäyttänyt hänet ja astunut itse hänen sijaansa. Minä sen vuoksi heti kuin vaistomaisesti astuin vidamen luo ja tartuin häntä käsivarteen. "Mitä te olette tehnyt?" huusin äänellä, joka omissakin korvissani kuului tuimalta. "Mihin olette saattanut herra de Pavannesin? Vastatkaa!"

Hän vain näytti vähän enemmän teräviä valkoisia hampaitaan, kun hän katsoi minua silmiin. "En minnekään -- vielä", vastasi hän hyvin lempeästi, irroittaessaan kätensä.

"Miten sitten olette täällä?" kysyin taas. Hän kohautti olkapäitään ja katsahti Croisetteen, aivan kuin hän olisi minua pitänyt joutavana, huonosti kasvatettuna lapsena. "Herra Anne ei näy ymmärtävän, että minulla on kunnia lausua hänet tervetulleeksi Hotel Bezersiin, Rue de Platrièren varrella."

"Hotel Bezersiin! Rue de Platrière!" huudahdin aivan hämmästyksissäni. "Vaan Blaise Buré sanoi tämän olevan Rue St. Antoine!"

"Vai niin!" lausui hän aivan kuin nyt vasta olisi alkanut asia selvitä hänelle: "Vai niin! Minä ymmärrän!" ja hän hymyili niin inhottavasti. "Vai niin, että te olette tehneet tuttavuutta Blaise Burén, kelpo tallimestarini kanssa! Hyvin tehty, Blaise! Niin, nyt ymmärrän. Ja te sen penikat", jatkoi hän ja puhuessaan äänensä muuttui tuntuvasti ja lopuksi hän katsoi meitä vihaisesti, "te aijotte tehdä minulle jutkun! Minulle, te neilikat! Te luulitte, että Bezersin susi olisi yhtä helppo tappaa kuin jänis! Vaan kuunnelkaahan, niin saatte kuulla laulun lopun. Te olette nyt minun talossani ja täydellisesti minun vallassani. Minulla on täällä puolisataa miestä, jotka eivät häikäilisi leikata kaulaa kolmelta lapselta, jos minä käskisin! Niin, siitä voitte olla varmat", lisäsi hän ilkeän riemuitsevasti, "sen he tekisivät ilolla!"

Hän aikoi sanoa vielä enemmän, vaan minä keskeytin. Raivo, joka minussa nyt kuohui ja jonka oli synnyttänyt oma hulluutemme ja hänen hävyttömyytensä, puhkesi nyt sanoihin.

"Ensinnäkin, herra de Bezers", sanoin minä hurjana laskettaen kiireellä sanan toisensa jälkeen tulvanaan, "ensin sana teille! Minä sanon teille, mitä teistä ajattelen! Te olette uskoton koira, vidame! Kurja peto! Minä halveksin teitä! Kavaltaja ja murhamies!" huusin, "eikö ole siinä kylliksi? Eikö mikään voi herättää kunniantuntoanne? Jos tahdotte, että teitä sanotaan kunnialliseksi, niin vetäkää miekkanne!"

Hän pudisti päätään ja yhä hymyili. "Minä itse en tee talossani roskatöitä", sanoi hän tyyneesti, "enkä halua palvelijoiltani anastaa, tehtävää, joka heille on mieluisa."

"No hyvä!" sanoin terävästi. Ja samassa vetäsin miekkani ja riensin salaman nopeudella esiripun luo, jonka takaa hän oli tullut. "No hyvä, sitten tapamme teidät ensiksi!" huusin hurjana kiinnittäessäni katseeni häneen, ja kaikki hurjat intohimot heräsivät eloon rinnassani, "ja sitten koetamme onneamme lakeijainne kanssa! Marie! Croisette!" huusin tuimalla äänellä, "hyökätkää, pojat!"

Vaan he eivät vastanneet! He eivät liikahtaneet paikaltaan, eivät vetäneet miekkaansakaan. Mies oli meidän vallassamme. Käteni oli kohotettuna, miekan kärki oli tähdättynä hänen rintaansa vasten, ja minä yhdellä iskulla olisin voinut lävistää hänet. Ja minä vihasin häntä. Miten vihasinkaan! Jos hän olisi sanaakaan sanonut tai liikauttanut silmäluomiaankaan tai vetäytynyt askeleenkaan, tai tarttunut miekkansa kahvaan, niin olisin tappanut hänet sille paikalle. Vaan hän ei silmää väräyttänyt, enkä minä voinut. Käteni vaipui alas. "Kurjat raukat!" huusin minä ja halveksien käänsin katseeni hänestä veljiini -- he eivät koskaan ennen olleet pettäneet minua. "Kurjat raukat!" mutisin, ja minä melkein kauhistuin omia sanojani. Sen jälkeen viskasin miekkani lattialle.

"Se on parasta", sanoi Bezers verkalleen ja liikahtamatta, aivan kuin hän ei olisi ollut minkäänlaisessa vaarassa. "Tuolla tavoin ajattelin teitä pyytää tekemäänkin. Jos molemmat toisetkin nuoret herrat seuraisivat teidän esimerkkiänne, niin olisin heille erittäin kiitollinen. Kiitos! Kiitos! Kiitoksia paljon."

Croisette ja hänen jälestään Marie tottelivatkin häntä! Minä en voinut sitä ymmärtää. Minä panin käsivarret ristiin ja epätoivossani pidin asiamme menneenä, ja jos ei häpeä minua olisi estänyt, niin olisin peittänyt kasvoni käsiini ja puhjennut itkemään. Hän seisoi kattolampun alla, ja oli päätään pitempi kuin pisin meistä. Ja me seisoimme hänen ympärillään, saatettuina satimeen, nolattuina, aivan kuin olisimme olleet ymmärtämättömiä lapsia. Miten olisinkaan halunnut itkeä! Tämä siis oli pitkän matkamme, ponnistustemme, ritarileikkimme loppu!

"Nyt te ehkä suotte minulle hetkiseksi aikaa huomionne", jatkoi Bezers liehakoitsevalla äänellä, "ja suvaitsette kuunnella mitä minä aijon tehdä. Minulla on tarkoituksena pidättää teidät luonani, hyvät herrat, kunnes olen tilaisuudessa teidät lähettämään neiti serkullenne viemään tuoreita uutisia hänen sulhaseltaan. Minä en nyt teitä kauan pidätä", lisäsi hän ilkeästi hymyillen. "Te olette tulleet Parisiin onnellisena hetkenä. On tehty pieni suunnitelma, joka aijotaan panna toimeen juuri tänä yönä -- teillä todella on erinomainen onni -- jotta saadaan poistetuksi joukko vastenmielisiä ihmisiä, niiden joukossa ehkä muutamia ystäviämmekin. Siinä kaikki. Te saatte kuulla ampumista, huutoa, ehkä kuolemanvaikerrusta. Vaan elkää siitä välittäkö. Te ette joudu pienimpääkään vaaraan. Ja mitä herra de Pavannesiin tulee", jatkoi hän matalalla äänellä, "niin minä arvelen huomen-aamulla voivani antaa hänestä tarkkoja tietoja, viedäksenne Caylusiin -- neiti serkullenne, ymmärrättehän."

Hän oli muuttanut nyt muotoansa. Kasvoillaan oli synkkä kiilto. Hän kostutti huuliaan kielellä, aivan kuin olisi nähnyt edessään kostonsa täytettynä ja vahingon-ilolla katsellut taulua. Ajatus, että näin voi käydä, sai minut hypähtämään taaksepäin, ja karsi ruumistani. Croisetten kasvoilta luin saman ajatuksen -- ja myöhäisen katumuksen. Niin, Bezersin häijy ääni, hurja, vahingon-iloinen ilme hänen silmissään kauhistutti minua siinä määrässä, että minä jonkun hetken aikaa olin näkevinäni hänessä itse pirun ilmi elävänä.

Hän sai taas tavallisen tyyneytensä ja kääntyi huolettomasti ovelle, "Jos olette niin hyviä, että seuraatte minua", sanoi hän, "niin minä toimitan, että pitävät huolta teistä. Teillä tosin voi olla ehkä syytä valittaa yhtä ja toista asuntonne suhteen -- minulla on tänä iltana muita asioita ajateltavana kuin isännän velvollisuuksia -- vaan illallista ette voi moittia."

Hän veti esiripun syrjään ja meni edellämme toiseen huoneeseen näyttämättä ajattelevan ollenkaan sitä, että me takaapäin voisimme hyökätä hänen kimppuunsa. Hänessä oli joku salattu, ihmeellinen ominaisuus, joka joskus pistihe esiin ja joka näytti korvaavan, sen, mitä hänestä tiesimme.

Huone, johon tulimme, oli leveyttään pitempi, valaistu hopealampuilla, ja seinillä kudotut verhot. Komeita kuvallisia pöytäastioita ja kalliita venetsialaisia lasia sekä koko joukko muita vähempiarvoisia astioita oli pöydällä, täynnä ruokaa ja viinejä, vaan kaikki oli sikinsokin aivan kuin suuri seura olisi täällä ollut. Vaan nyt ei koko huoneessa näkynyt muita kuin kaksi palvelijaa, jotka olivat puuhassa muutaman tarjoilupöydän luona, ja muuan pappi, joka istui pöydän toisessa päässä.

Pappi nousi meidän tullessamme, ja vidame tervehti häntä aivan kuin he eivät olisi toisiaan nähneet ennen kuin tänä päivänä.

"Olette tervetullut, herra koadjutori", sanoi vidame vaan hyvin kylmästi mikäli minä voin huomata. Ja kumpikin mies katseli toistaan tavalla, joka ei ollut ystävällinen. He eivät suinkaan olleet kuin isäntä ja vieras vaan pikemmin kuin mitähän kaksi petolintua, jotka ovat valmiit alkamaan taistelua. Ehkä koadjutorin välkähtelevät silmät ja suuri käyrä nenä sai minut näin arvelemaan.

"Oho! Oho!" sanoi pappi katsellessaan tunkevasti meitä -- ja epäilemättä me mahdoimme näyttää sangen kurjilta. "Mitäs nämä ovat? Ehkä tämän yön ensimmäistä satoa?"

Vidame katsoi vihasesti häneen. "Eivät ole", vastasi hän tuimasti. "Minä en ole niin herkkätunteinen ulkosalla, niin kuin tiedätte, vaan tämä on minun asuntoni, ja me aijomme nyt ruveta illalliselle. Te ette ehkä huomaa erotusta. Vaan erotus on olemassa -- minulla", lisäsi hän halveksivasti katsoen pappia.

Tämä oli minulle kerrassaan hepreaa. Vaan minä tunsin mielessäni vavistusta katsoessani papin ilkeitä silmiä, jotka eivät tahtoneet meistä erota, ja minun vihaani seottui niin paljo inhoa, että kun Bezers antoi merkin istumaan, minä vetäysin pari askelta takaisin. "Minä en halua syödä teidän kanssanne", sanoin minä tuimasti, joko jonkummoisen itsepäisyyden tai lapsellisen oikun vaikutuksesta.

Minä en ajatellut, että nämät sanat tunkisivat hänen panssarinsa läpi. Vaan hetkiseksi aikaa lennähti hänen poskilleen tumma puna ja hän katsoi minua silmillä, joissa ei ollut yksistään julmuutta, vaikka suonet hänen suurilla ohimoillaan paisuivatkin. Vaan silmänräpäyksessä hän taas oli entisellään. "Armand", sanoi hän toiselle palvelijalle, "nämät herrat eivät halua syödä minun kanssani. Laita heille toiseen päähän pöytää."

Ihmiset ovat hyvin kummallisia. Samassa silmänräpäyksessä kun hän näin taipui, minä kaduin sanojani. Minä melkein vastenmielisesti seurasin palvelijaa toiseen päähän pöytää. Eikä siinä kylliksi, vaan vihaan, jota tunsin vidamea kohtaan, liittyi nyt uusi, omituinen tunne, joka oli kuin jotakin ihailua, ja tämä tunne luultavastikin syntyi silloin kun minulla oli hänen henkensä vallassani eikä hän peräytynyt askeltakaan.

Me söimme aivan äänettöminä, senkin jälkeen kuin Croisette oli pöydän alitse tavottanut käteni ja puristanut sitä, rukoillen siten minua, että en tuomitsisi häntä ennen aikaa. Vidame ja pappi pöydän toisessa päässä puhelivat hyvin innokkaasti keskenään, ja siitä vähästä, minkä sain selvää, ymmärsin, että pappi koetti saada tyrkytetyksi isännälleen jotakin ehdotusta, jota tämä ei tahtonut hyväksyä.

Kerran Bezers kohotti ääntään. "Minulla on omat tarkoitukseni!" puhkesi hän sanomaan vihastuneella äänellä ja kirosi synkeästi, mikä ei näyttänyt pappia säikäyttävän ollenkaan, "ja minä ne täytän. Vaan siihen lopetankin. Teillä on teidän halunne. No niin, tyydyttäkää ne, vaan elkää puhuko minulle oikean asian puolesta. Oikea asia? Helvettiin oikeine asioinenne. Minulla on omat harrastukseni, teillä on omanne, ja minun herrallani, herttua Guisellä on omansa. Ettekä suinkaan tahdo uskotella minulle, että olisi muita!"

"No entäs kuninkaan harrastukset?" sanoi pappi hymyillen happamasti.

"Sanokaa ennemminkin italialaisen naisen harrastukset!" vastasi vidame huolettomasti -- tarkoittaen, mikäli minä otaksuin, leskikuningatarta, Catharina Mediciä.

"No entäs kirkon harrastukset?" sanoi taas pappi.

"Oh! Kirkon? Kirkko olette te, hyvä ystäväni!" sanoi Bezers, töytätessään pöytäkumppaniaan rintaan. "Kirkko?" jatkoi hän. "Ei, ei, veikkonen. Minä sanon teille, miten te asioita ajattelette. Te tahdotte päästä oksastanne, ja sitten palkaksi auttaa minua pääsemään oksastani -- ja sitten sen jälkeen, sanotte, ei ole ainoatakaan keppiä, jolla meitä voitaisiin lyödä. Vaan minä kerralla sanon teille" -- ja vidame löi nyrkkiä pöytään, että lasit hyppivät -- "että minä en suvaitse millään tavalla sekauttavan minun asioihini, hyvä ystävä. Ei vähimmälläkään tavalla. Kuuletteko? Ja mitä teidän asioihinne tulee, niin ne eivät kuulu minuun. Se on suoraa puhetta, eikö niin?"

Papin käsi tutisi, kun hän kohotti lasin huulilleen, vaan hän ei puhunut mitään, ja vidame, joka nyt huomasi, että me olimme lopettaneet ateriamme, nousi istumasta. "Armand!" huuti hän, ja hänen katseensa oli yhä synkkä. "Vie nämät nuoret herrat heidän huoneeseensa. Sinä ymmärrät?"

Me jäykästi vastasimme hänen kumarrukseensa -- pappi ei näyttänyt meistä vähintäkään välittävän -- ja seurasimme palvelijaa. Ja matkallamme pitkän käytävän läpi ja ylös jyrkkiä portaita huomasimme, että kaikki vastustus oli turhaa. Siellä täällä avattiin hiljaa ovia, ja tuimamuotoisia haarniskoittuja miehiä katseli jälkeemme. Aseitten kalsketta ja ääniä kuului lakkaamatta ympäriltämme, ja kun kulimme muutaman akkunan ohi, niin kuulimme kavioiden kopsetta pihalta, kaikki merkkejä, että talo oli tätä nykyä linnoitus. Tämä minua ihmetytti isosti. Sillä mehän olimme nyt Parisissa, kaupungissa, jonka ympärillä oli muurit ja jossa oli vartijat porteilla ja yö oli lyhyt elokuun yö. Yksinäisinkin herrastalo Quercyssä ei voinut olla tämän huolellisemmin varustettu pitkänä talviyönä sodankaan aikana.

Tämä teki meihin suuren vaikutuksen, varsinkin Croisetteen. Äkkiä kuulin hänen pysähtyvän, noustessamme kapeita portaita, ja sanaa sanomatta hän alkoi laskeutua takaisin niin kiireesti kuin pääsi. Minä en tiennyt, mikä hänellä oli mielessä, vaan kuiskattuani pari sanaa Marielle, riensin hänen jälkeensä. Kun olin päässyt portaitten juureen, niin pysähdyin ja katsoin taakseni. Marie ja palvelija seisoivat siellä ylhäällä, ja palvelija huuti minua kovasti, käskien tiukasti meidän kummankin palata takaisin.

Vaan sillä aikaa Croisette oli jo päässyt toiseen päähän käytävää, ja tyynnytettyäni rauhatonta palvelijaa, riensin edelleen kunnes minun piti pysähtyä, kun muuan mies aukasi oven ihan nenäni edessä. Hän oli kuullut kiireisten askeliemme äänen ja katseli minua nyt epäilevästi, vaan muristen hän sulki taas oven. Minä taas jatkoin matkaani ja pääsin sen huoneen ovelle, jossa olimme olleet illallisella, parahiksi näkemään sellaista, joka minua äärettömästi hämmästytti, niin että minä pysähdyin ovelle kuin naulattu.

Keskilattialla seisoi Bezers ja hänen vierellään viekas pappi. Croisette seisoi etunojossa ja piti käsiään ojennettuina aivan kuin rukoillen.

"Vaan herra vidame", kuulin pojan huutavan, seistessäni siinä oven luona käsi lukon kahvassa, "parempi olisi surmata hänet kuin musertaa hänen sydämmensä! Säälikää häntä! Jos te surmaatte herra Louisin, niin sillä surmaatte hänetkin!"

Vidame seisoi äänetönnä ja tuijotti poikaan. Pappi irvisteli halveksivasti. "Ihmissydän on pian parannettu -- ja varsinkin naisen sydän", sanoi hän.

"Vaan ei Kitin!" sanoi Croisette kiihkeän tuskallisesti -- eikä ollut papista tietävinään ollenkaan. "Ei Kitin. Te, vidame, ette tunne häntä! Te ette tunne häntä!"

Tämä huomautus tuli onnettomalla ajalla. Minä näin vihan salaman välähtävän Bezersin kasvoilla. "Menkää tiehenne!" karjui hän. "Minä olen kirjoittanut neidille, mitä aijon tehdä ja että minä sen teen! Bezers ei syö sanaansa. Taivaan Jumalan nimessä -- jos Jumalaa on, ja sitä minä tänä yönä paholaisen nimessä epäilen! -- minä pidän sanani! Menkää!"

Hänen leveät kasvonsa olivat kuin raivon vääristämät Hän katsoi Croisetten pään yli aivan kuin olisi vedonnut häneen, jonka olemassa olon vasta kielsi. Minä käännyin pois ja riensin samaa tietä, jota olin tullutkin, ja kuulin Croisetten tulevan jälessäni.

Tämä näky sai minut täydellisesti epätoivoon. Siitä hetkestä en ajatellut mitään, ennen kuin tulin tajulleni vinkuvasta äänestä, jonka synnytti vartiamme avain lukossa, ja nyt minä huomasin että hän oli mennyt tiehensä ja että me olimme pienessä huoneessa, joka oli ihan katon rajassa. Hän oli jättänyt kynttilän lattialle, ja me seisoimme sen ympärillä, jolloin meistä muodostui suuret varjot seinille. Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin kaksi vuodetta, jotka kiireellä oli tekastu muutamaan nurkkaan. Minä viskausin toiselle vuoteelle, maaten seinään päin, ja heittäysin epätoivoni valtaan. Katkeruudella ajattelin niin kerrassaan onnistumatonta retkeämme ja vidamen riemua. Minä kiroilin Croisettea hänen alentavan nöyryytensä vuoksi, jota hän oli osottanut. Vaan kun vihani oli jonkun verran laantunut, niin unhotin omat tuskani ja ajattelin Kitiä, joka oli niin kaukana -- ajattelin Kitin kalpeita, jaloja kasvoja ja hänen suruaan. Ja sitten vähitellen annoin anteeksi Croisettelle. Kun oikein ajattelin, niin eihän Croisette ollut rukoillut meidän puolestamme -- hän ei ollut nöyrtynyt omaksi hyödyksemme, vaan Kitin hyväksi.

En tiedä miten kauan lienen siinä maannut tällä tavoin vaihdellen näiden molempain mielialojen välillä, enkä tiennyt olivatko toiset puhelleet vai olleet ääneti, kulkeneet huoneessa vai olleet yhdessä kohden. Vaan Croisette kun kosketti kädellään minun hartioihini innolla, joka levisi vavistuksena minun jäseniini, heräsin taas todellisuuteen, näkemään huoneen ja sen varjot. "Anne! Anne! Oletko hereillä!"

"Mika nyt on?" sanoin, nousten istumaan.

"Marie", alkoi hän, "on -- --"

Vaan hänen ei tarvinnut sen enempää selittää. Minä näin Marien seisovan toisella puolen huonetta, akkunan ääressä, jossa ei ollut lasia ja joka oli sijoitettu kattoon ja oli sen mukaan vähän kaltevakin. Hän oli avannut luukun, joka oli sen peittona, kurotti varpaillaan -- sillä akkunalauta oli melkein hänen päänsä tasalla -- ja katseli ulos. Minä katsoin terävästi Croisetteen. "Onko ulkopuolella kattokourua?" kuiskasin ja into rupesi jäseniäni värisyttämään, kun nyt ensi kerran johtui mieleeni pakoon pääsyn ajatus.

"Ei ole", sanoi hän samalla äänellä. "Vaan Marie sanoo näkevänsä akkunan alla hirren, jolle luulee meidän helposti pääsevän."

Minä hypähdin pystöön, työnsin Marien syrjään ja katselin ulos. Kun silmäni olivat tottuneet vähän pimeään, niin erotin kattoja ja päätyjä yhtenä ryhmänä niin kauas kuin nähdä voin. Lähempänä ja aivan akkunan alla oli kuilu -- kapea katu. Sen toisella puolen oli talo, joka oli niin paljo tätä meidän taloamme matalampi, että sen katonharja ei ollut varsin silmäini tasalla. "En minä näe hirttä", sanoin. "Katsohan alas", vastasi Marie hiljaa. Minä tein niin ja näin, viisi- tai kuusitoista jalkaa akkunamme alapuolella oli kapea hirsi, joka meni meidän talostamme vastapäätä olevaan taloon -- molempien tukena, niin kuin siihen aikaan pidettiin kaupungeissa. Varjossa hirren toisessa päässä -- hirsi oli niin suoraan akkunamme alla, että minä voin nähdä ainoastaan alemmaisen pään -- erotin akkunan, josta näkyi heikko valo.

Minä pudistin päätä.

"Me emme pääse hirrelle", sanoin kauhistuneena kun mittailin välimatkaa ja katselin syvyyttä allani, joka ruumista karsi.

"Marie sanoo, että me voisimme, jos meillä vaan olisi pieni palanen köyttä", vastasi Croisette. Hänen silmänsä loistivat.

"Vaan sitäpä meillä ei ole", sanoin minä siihen. Minä olin nyt -- niin kuin tavallisestikin -- tyhmä ja hidas ajattelemaan. Marie ei vastannut mitään siihen. Hän oli harvasanaisin meistä veljeksistä, Minä käännyin häneen, Hän oli riisumassa liiviä ja purkamassa kaulahuivia kaulastaan.

"Hyvä!" huudahdin minä, sillä minä nyt aloin ymmärtää. Ripeästi riisuimme vyömme ja huivimme, jotka kaikeksi onneksi olivat kotitekoisia, pitkät ja lujat. Ja Mariella oli sen lisäksi nelisäikeistä purjelankaa taskussaan, ja minulla oli uudet, lujat sukkarihmat sekä pari kyynärää pitkä hihna, jonka olin ottanut mukaani varalta, jos satulanhihnat sattuisivat pettämään. Viidessä minuutissa meillä oli kaikki yhtenä köytenä. "Minä olen kevein", sanoi Croisette. "Vaan Mariella on varmin pää", väitin minä. Marie kuleksi yhtä varmasti rintavarustuksen harjalla kuin me maassa olevalla laudalla.

"Se on totta", täytyi Croisettenkin myöntää. "Vaan senpä vuoksi hän saa tulla viimeisenä, sillä sen, joka viimeiseksi tulee, täytyy itse laskea itsensä."

Minä en ollut sitä ajatellut. Nyt minä sen huomasin ja nyökäytin päätäni suostumukseksi. Minusta näytti, että retkemme johto oli menemässä minun käsistäni, ja minun täytyi siihen tyytyä. Vaan muutamassa seikassa tahdoin kuitenkin saada tahtoni perille. Kun Marie tuli viimeisenä, niin minun piti päästä ensimmäisenä. Minun painoni parhaiten osottaisi, kestääkö köysi. Ja siihen suostuivat toisetkin.

Ei ollut aikaa hukattavissa. Meidät voitaisiin keskeyttää milloin hyvänsä. Ja sen vuoksi ryhdyimme heti toimeen. Köysi sidottiin minun vasempaan kalvoseeni. Sitten nousin Marien olkapäille ja kiipesin -- vähän vapisten -- akkunan läpi, kiirehtäen minkä suinkin, sillä muuan torninkello löi jo kaksitoista.

Minä olin kaiken tämän tehnyt miettimättä. Vaan tultuani ulos ja riippuessani siinä pimeässä, taivaan ja maan välillä, suuren kellon vielä soidessa, oli minulla silmänräpäys aikaa miettimään. Tuo musta kuilu allani, raitis tuuli, joka hiveli otsaani, pimeä ja autius, jotka ympäröivät minut, saivat minut vapisemaan. "Oletko valmis?" kysyi Marie vähän malttamattomana. Mariella ei ollut vähääkään mielikuvitusta.

"En ole! Odota silmänräpäys", päästin suustani, tarttuessani akkunapieliin ja loin viimeisen silmäyksen taakseni alastomaan huoneeseen ja kahteen olentoon, jotka olivat minun ja kynttilän välillä. "Ei", lisäsin minä joutuisasti. "Croisette -- pojat, minä äsken sanoin teitä pelkureiksi. Minä peruutan! Minä en sitä tarkoittanut! Kas niin! Antakaa laskeutua!"

Minä tunsin jonkun lämpöisen koskettavan kättäni ja kuulin jotakin hillityn nyyhkytyksen tapaista.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin laskeutumassa syvyyteen. Valo, jonka olin nähnyt, nousi aina ylemmäksi. Päätäni alkoi huimata. Ja minä kouristin köydestä. Kun olin tullut puoliväliin, rupesin ajattelemaan, että jos veljeni eivät jaksaisikaan nostaa minua ylös tarpeen vaatiessa. Vaan nyt oli myöhäistä ajatella sitä, ja samassa olinkin hirrellä. Minä taaskin hengitin. Hiljaa ja hyvin varovasti asetuin hirrelle, irroitin köyden kädestäni ja annoin sen nousta. Sitten asetuin hajareisin istumaan hirrelle ja vihelsin merkiksi, että kaikki hyvin. Hyvin siihen saakka!

Asema, jossa nyt olin, oli varsin omituinen, ja jälestäpäin olen usein siitä uneksinut. Pimeässä, joka oli ympärilläni, lepäsi Parisi, täältä nähden päättäen, vaipuneena uneen. Huntu oli levitetty minun ja tämän Parisin välille, minun, nuoren pojan, ja tämän suuren kaupungin synkkäin salaisuuksien välille, jotka sinä yönä olivat synkempiä, kauheampia ja verisempiä kuin koskaan sitä ennen ja sen jälkeen. Kuinka monta aseellista miestä olikaan väijymässä kaikissa näissä häämöttävissä taloissa? Kuinka moni hautoikaan murha-ajatuksia mielessään? Kuinka moni valvoikaan nyt nukkuakseen päivänkoitolla ikuiseen uneen, tai nukkui nyt herätäkseen puukon-iskuun. Kaikkea tätä en ymmärtänyt silloin, yhtä vähän aavistin miten monta iloista toveria, lähdettyään maljain äärestä ja pelipöydästä, erosi nyt mennäkseen kohti kuolemaan. Minä en tiennyt näitä salaisuuksia -- josta taivaalle kiitos -- tai sadatta osaa kaikesta petoksesta, kaikesta julmuudesta ja murbanhalusta, joka väijyi jalkaini alla valmiina ensimmäisen pistolinlaukauksen paukahduttua repimään kaikki sulut. Minulle ei ollut mitään merkitystä sillä, että kulunut päivä oli elokuun 23, eli että päivä, joka nyt pian oli koittava, oli Perttulin päivä.

Ei. Vaan riemuun, jonka rinnassani herätti mahdollisuus vihollisemme voittamisesta, sekaantui kuitenkin jonkunlainen synkkä aavistus. Vidamen viittaukset ja peittelemätön kerskuvaisuus olivat viitanneet johonkin, joka tapahtuisi ennen aamua -- siinä oli jotakin enemmän kuin yksityisen henkilön murha. Ja myöskin varoituksella, jonka parooni Rosny oli lausunut ravintolassa, näytti nyt minusta olevan aivan toinen merkitys. Enkä minä päässyt näistä onnettomuutta ennustavien aavistusten tunteista vapaaksi. Istuessani siinä hajareisin hirrellä, kuvittelin näkeväni kapean kadun toisessa päässä Louvren raskaat rakennukset, ja äänen sorina ja ihmisten askeleitten, joihin sekaantui vartijan huuto ja matalalla äänellä annetut käskyt, kuuluvan sen linnapihoista, joihin nyt kansaa kokoontui. Minun alatseni kulki niin vähän ihmisiä, että minun ei tarvinnut pelätä tulevani huomatuksi. Mutta kuitenkin, jos en vain erehtynyt, jokaisen tuulen puuskan mukana kulkeutui hiipivien askelten ja matalan kuiskauksen ääniä. Ja yö oli täynnä aavekuvia.

Ehkä kaikki kuitenkin oli jännitetyn mieleni luomaa, omituisen asemani synnyttämää. Oli miten oli, vaan sitä en enään tuntenut, kun Croisette tuli minun luokseni. Meillä oli vain tikarimme, ja se meitä vähän lohdutti. Kun vain pääsemme vastapäätä olevaan taloon, niin ei meillä ollut muuta tehtävä kuin rientää alas portista, vaikka väkivallalla, ja sitte kiireimmän kautta Pavannesin asuntoon. Nyt oli vain kysymys siitä, kumpi, mekö vai Bezersin joukot, ehtii ennen. Ja minä kuiskasin Marielle kehottaen häntä joutumaan. Hän tuntui tarvitsevan pitkän ajan valmistumiseensa.

Vihdoin hän tuli sieltä alas aivan huolettomasti, ja silloin minä huomasin, että hän ei suotta ollut viipynyt niin kauan. Tultuaan akkunasta, oli hän saanut luukun suletuksi. Ja vielä enemmänkin, hän oli laskuköytemme jatkanut niin, että se ylti kaksinkerroin, ja oli mutkan kiinnittänyt akkunakoukknun, ja kun hän tuli alas, niin veti hän sen pois. Viisas poika se Marie!

"Hyvin tehty!" sanoin minä ja taputin olalle. "Nyt he eivät voi aavistaa mitä tietä linnut ovat lentäneet!"

Niin oli siinä nyt koko veljesjoukko, vaan yksi heistä vapisi levottomana, se minun täytyy tunnustaa. Me hinausimme toisen talon seinämälle. Vaan päästyämme sinne onnellisesti ja istuessamme siinä rivissä toinen toisemme takana, kasvot seinään päin, ja yön tuulen puhaltaessa sivulta -- niin, minun rohkeuteni on aina hyvin matalalla, kun minä nousen korkealle, ja minä hengitin raskaasti. Akkuna, joka oli jotakin kuutta jalkaa ylempänä hirttä ja lasiton, oli auki, ainoastaan hieno verho oli edessä, vaan -- voi päiviämme -- se oli kolmella vaakasuoralla rautakangella varustettu -- paksuilla rautakangeilla.

Vaan meidän oli pakko tavalla tai toisella koettaa päästä sisään, ja minä olin juuri niin varovasti kuin suinkin nousemassa seisomaan kapealla sillalla, kun Marie vikkelästi ja mukavasti ryömi meidän ylitsemme ja kiepsahti kapealle akkunalaudalle, yhtä keveästi kuin minä nousen hevosen selkään. Hän ojensi toisen jalkansa minulle, ja suurella vaivalla minä pääsin samalle hankalalle linnunpuulle. Croisette sai viipyä siellä alhaalla niin kauan.

Kapea akkunalauta, kuusikymmentä jalkaa maasta ja kolme rautakankea, joista pidellä! Minä puristausin kiinni, ja minun melkein kävi kateikseni Croisettea. Sääreni hoippuivat ilmassa, ja kadun musta kita näytti vaanivan minua. Minä kuitenkin toinnuin taas, vaan jouduin epätoivoon. Minä tiesin, että meidän piti päästä eteenpäin, olipa rautaristikoita tai ei. Me emme pääse entiseen vankilaamme, vaikka haluaisimmekin.

Selvää myöskin oli, että me emme pääsisi mihinkään, jos vain huoneen asukkaat tekisivät vastarintaa. Kapealla alustalla, jolla nyt seisoimme, itse Mariekin oli avuton. Ristikot olivat hyvin tiheässä. Nainen, jopa lapsikin olisi voinut irroittaa kätemme, ja silloin -- minä taas tunsin huimausta. Minä ajattelin julmia kiviä. Painoin kasvoni ristikkoa vasten, siirsin vähän syrjään verhoa ja silmäsin huoneeseen.

Siellä oli ainoastaan yksi ihminen -- nainen, joka liikkui edestakaisin täysissä vaatteissa, niin myöhäinen kuin nyt jo olikin. Huone oli ainoastaan pieni ullakkokamari, sellainen kuin sekin luola, jossa me olimme olleet. Muutamassa nurkassa oli sänky, jossa oli katto ja verhot ympärillä. Kaksi tuolipahasta oli lieden luona, ja kaikki näytti köyhältä ja puutteelliselta. Vaan nainen oli rikkaasti puettu, silkissä ja sametissa, vaikka puku näytti olevan epäjärjestyksessä. Minä näin jalokiviä kimaltelevan hänen hiuksissaan ja sormuksissaan. Kun hän käänsi kasvonsa meihin -- tavattoman kauniit kasvot -- niin minä heti näin, että hän oli ylhäinen nainen, ja kun nopeasti meni ovelle ja laski kätensä lukolle ja näytti kuuntelevan -- kun hän jyrisytti lukkoa, kun epätoivoissaan antoi kätensä vaipua ja meni takaisin lieden luo, niin tein saman huomion. Minä huomasin, että me nyt nähtävästi vaihtaisimme vain entisen vankilan uuteen vankilaan. Oliko siis joka talo Parisissa vankila? Joka katon allako suoritettiin murhenäytelmä?

"Rouva!" sanoin hiljaa herättääkseni hänen huomiotansa. "Rouva!"

Hän vavahti kovasti ja katseli ympärilleen joka taholle voimatta ymmärtää, mistä ääni tuli. Sitten hän tuli akkunan luo ja kauhistuneena veti verhon syrjään rajulla liikkeellä.

Katseemme kohtasivat toisiaan. Jos hän rupeaa huutamaan ja herättää koko talon! Miten meidän silloin kävisi! "Rouva", sanoin uudelleen ja koetin häntä tyynnyttää tekemällä ääneni niin lempeäksi kuin mahdollista, "me pyydämme teiltä apua! Jollette meitä auta, niin olemme hukassa."

"Teitä auttaa?;Ketä te olette?" huusi hän ja tuijotti hurjasti meihin. Sitten hän peitti kasvonsa käsiinsä ja vaikeroi itsekseen: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mitähän minulle lopuksikin tulee?"

"Me olemme olleet vankeina vastapäätä olevassa talossa", ehätin selittämään. "Ja me olemme sieltä paenneet. Me emme nyt voi palata takaisin, vaikka haluaisimmekin. Jos te ette laske meitä huoneeseenne ja anna meille suojaa..."

"Niin pudota räiskähdämme katuun", lisäsi Marie aivan tyyneesti -- vieläpä hiukan leikillisestikin.

"Teitä laskea sisään?" vastasi hän ja peräytyi. "Se on aivan mahdotonta."

Hän muistutti serkkuamme, sillä niin kuin Kitikin oli tämäkin nainen valkoverinen ja mustatukkainen. Tukkansa hän oli sitonut jonkunlaiseksi kruunuksi, joka nyt oli joutunut epäjärjestykseen. Vaan vaikka hän olikin vielä kaunis, niin oli hän kuitenkin vanhempi kuin Kit eikä niin viehättävä. Minä, luottaen hänen jalouteensa, lausuin suoraan epätoivoni. "Rouva", sanoin rukoilevasti. "Me olemme poikasia. Croisette! Tule tänne!" Ja minä vetäysin syrjään niin paljo kuin mahdollista, tehdäkseni tilaa hänelle. "Katsokaa rouva", sanoin viekkaasti, "ettekö sääli kolmea poikaraukkaa?"

Croisetten lapselliset kasvot ja hänen kaunis tukkansa kiinnittivät naisen huomion puoleensa, niin kuin olin toivonutkin. Hänen muotonsa muuttui lempeämmäksi ja hän lausui itsekseen: "Poikaraukkoja!"

Minä käytin hyväksi suotuisaa tilaisuutta. "Me pyydämme vain päästä teidän huoneenne läpi", sanoin minä innokkaasti. Jumalan nimessä! Miten paljo oli vaan kysymyksessä. Miten meidän kävisikään, jos hän kieltäisi? "Me olemme huutavassa hukassa", sanoin kiihkeästi. "Te myöskin olette arveluttavassa asemassa, arvaan minä. Me autamme teitä, jos te ensiksi autatte meitä. Me olemme tosin poikia, vaan me voimme tapella puolestanne."

"Keneen minä uskaltaisin luottaa?" huudahti hän vavisten. "Vaan Jumala varjelkoon minua kieltämästä apuani, kun minä itse olen avun tarpeessa", sanoi hän katsoen Croisettea. "Tulkaa sisään, jos niin haluatte."

Minä lausuin kiitoksia ja olin jo pujottanut pääni kankien väliin -- ajattelematta vaaraa, että en ehkä voisi saada sitä enään takaisin -- ennen kuin hän vielä oli lopettanut lauseensa. Vaan sisään tulla oli helpompi sanoa kuin tehdä. Vihdoin pääsi Croisette läpi, ja kaikin voimin ponnisteltuamme me toisetkin pääsimme lopuksi. Vaan ainoastaan pakko ja kauhea kuilu allamme antoi meille voimia kestämään niin tuskallisen kidutuksen. Kun minä viimeinkin seisoin lattialla, niin olin kuin riepu. Ja päälle päätteeksi siinä naisen edessä.

Vaan miten onnelliselta minusta tuntui sittenkin! Mitähän nyt Bezers sanoo! Hän oli meitä sanonut pojiksi, ja poikia olimmekin. Vaan hän nyt sai nähdä, että me voimme hänen aikeensa estää. Nyt oli tuskin enemmän kuin joku puolituntia kulunut sydän-yöstä. Me voimme vielä päästä hyvällä aikaa. Minä oikeilin ruumistani ja kuleksin edestakaisin ylen iloisena, vaan huomasin, että emäntämme oli vetäytynyt ovelle, jossa hän seisoi puolittain peloissaan ja katseli meitä arkaillen.

Minä menin hänen luoksensa Ja tein kumarruksen parhaan taitoni mukaan -- ikävä kyllä minulla ei ollut miekkaa. "Rouva", sanoin minä, "minä olen herra Anne de Caylus, ja nämät ovat minun veljiäni. Ja me olemme palvelukseksenne."

"Ja minä", vastasi hän ja hymyili -- "minä en tiedä minkä vuoksi -- minä olen rouva de Pavannes, ja otan kiitollisuudella vastaan tarjotun palveluksenne."

"De Pavannes?" huudahdin minä hämmästyneenä ja ilahtuneena samalla kertaa. Madame de Pavannes! Hän varmaan siis on jotenkin sukua Louisille. Hän varmaan voi sanoa meille, missä Louis asuu, ja siten auttaa yritystämme. Eipä parempaa sattumusta! "Te tunnette siis herra Louis de Pavannesin?" jatkoin innostuneena.

"Tunnen hyvinkin", vastasi hän tällä kertaa tavattoman viehkeästi hymyillen. "Minä tunnen hänet hyvinkin. Hän on mieheni."

Viides Luku.

Pappi ja nainen.

"Hän on minun mieheni!"

Tämän selityksen hän teki niin viattomalla äänellä kuin koskaan kukaan voi, vaan en koskaan muista kuulleni sanoja, jotka olisivat mieleni saaneet enemmän tuperruksiin. Ei yksikään meistä vastannut sanaakaan eikä jäsentä väräyttänyt. Me vain tuijotimme häneen, sillä me tarvitsimme aikaa ymmärtääksemme nämät hämmästyttävät sanat, ja sitten vielä enemmän aikaa miettiäksemme, mitä ne meihin nähden merkitsivät.

Louis de Pavannesin vaimo! Louis de Pavannes naimisissa! Jos tämä oli totta -- ja kun me katsoimme naista silmiin, niin emme voineet epäillä, ettei hän ainakin itse luullut puhuvansa totta -- niin merkitsi se, että meidät oli petetty oikein perinpohjin, että me olimme tehneet tämän pitkän matkan ja antautuneet vaaraan kurjan miehen takia. Se merkitsi, että Louis de Pavannes, joka oli meidän ihailumme esine, oli katalin konna. Hän oli kevytmielisesti pitänyt neiti de Caylusin sydäntä leikkikalunaan. Ja me, koettamalla estää Bezersin aikeita, ponnistelimme pelastaaksemme konnan saamasta ansaitun palkkansa. Kaikkea tätä se merkitsi, heti kun olimme saaneet asiaa ajatelluksi hiukankaan.

"Rouva", sanoi Croisette vakavasti niin pitkän äänettömyyden jälestä, että rouvan kasvoilta katosi hymy ja hän näytti pelästyneen kummallisesta katseestamme. "Miehenne on ollut jonkun aikaa poissa luotanne? Hän palasi luoksenne joku pari viikkoa sitten?"

"Aivan niin", vastasi hän vilpittömästi, ja viimeinenkin toivomme oli mennyttä. "Hän tuli kotia, ja eilen viimeksi -- eilen viimeksi", jatkoi hän ja puristi käsiään, "olimme vielä niin onnellisia."

"Entä nyt, rouva?"

Hän katsoi minua, vaan ei näyttänyt ymmärtävän. "Minä tarkoitan", ehätin selittämään, "että me emme ymmärrä, miten te nyt olette täällä? Ja vankina." Itse asiassa tarkoitin, että hänen kertomuksestaan saisimme jotakin selvyyttä itsellemme.

"En itsekään tiedä", vastasi hän. "Eilen jälkeenpuolisten olin vieraana abbedissan luona Ursulinesluostarissa."

"Anteeksi rouva", sanoi Croisette, "vaan ettekö te kuulu uuteen uskoon? Ettekö ole hugenotti?"

"Olen", vastasi hän innokkaasti. "Vaan abbedissa ja minä olimme hyviä ystäviä, eikä hän ole ollenkaan kiihkoilija. Ei vähintäkään. Ja aina kun olen Parisissa, käyn hänen luonaan kerran viikossa. Kun eilen lahdin hänen luotaan, niin pyysi hän minua käymään täällä hänen asiallaan."

"Te siis tunnette tämän talon?" kysyin häneltä.

"Varsin hyvin", vastasi hän. "Tämä on hansikaskauppias Mirepoixin talo. Monet kerrat olen käynyt hänen kauppapuodissaan. Eilen tulin tänne toimittamaan ystäväni asiaa. Minä käskin palvelustyttöni odottaa kadulla, ja tultuani taloon, pyydettiin minua tulemaan ylös tähän huoneeseen saakka. Minun kaskettiin odottaa vähän aikaa, ja minua alkoi ihmetyttää, että minut oli tuotu tällaiseen lokeroon, kun minulla oli asiaa ainoastaan Mirepoixille, jolta minun oli saatava pari ratsuhansikasparia. Minä käännyin takaisin ovelle, vaan huomasin että se oli lukittu. Silloin minä pelästyin ja rupesin huutamaan."

Me kaikki kolme nyökäytimme päätä. Me olimme innokkaassa touhussa tekemään päätelmiä -- tai se oli ehkä vain yksi ja sama päätelmä -- tämän kaiken selittämiseksi. "Entä sitten?" kysyin minä hyvin maltittomana.

"Mirepoix tuli minun luo. 'Mitä tämä merkitsee?' kysyin minä. Hänestä näytti olevan hyvin paha, vaan asettui kuitenkin minua vastaan. 'Ei muuta kuin', vastasi hän lopuksi, 'että teidän armonne pitää jäädä tänne muutamiksi tunneiksi -- korkeintaan pariksi päivää. Teille ei tapahdu mitään pahaa. Vaimoni palvelee teitä, ja kun lähdette meiltä, niin saatte tietää kaikki.' Sen enempää hän ei tahtonut sanoa, ja turhaan häneltä kysyin, pitääkö hän minua jonakuna toisena henkilönä vai hulluna. Kaikkeen tähän hän ei vastannut sanaakaan. Ja kun minä uhkasin siitä, kun hän pidättää minua vastoin tahtoani, niin hän uhkasi minua väkivallalla. Siitä saakka olen täällä ollut, epäillen tiesi mitä, ja peläten kaikkea."

"Teidän kärsimyksenne ovat nyt lopussa", sanoin minä hänelle käsi sydämellä. Tässä oli, jos en väärin ymmärtänyt häntä, vielä onnettomampi ja huonommin kohdeltu nainen kuin Kit, nainen, jonka konna oli saattanut onnettomuuteen. "Vaikka olisi kymmenen hansikasräätäliä portaissa", sanoin ylpeästi, "niin me autamme teidät täältä ja viemme kotianne. Missä miehenne asuu?"

"Rue de Saint Merry, kirkon luona. Meillä on talo siellä."

"Herra de Pavannes", sanoin hyvin viekkaasti, "on varmaankin hyvin levoton poissaolostanne?"

"Varmaankin", vastasi hän vakavasti ja teeskentelemättä, ja silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hänen viattomuutensa -- hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään epäilystä miehestään -- sai minut hammasta puremaan raivoissani. Oo, sitä halpamielistä kurjaa! Sitä katalaa konnaa! Mitähän näkivät naiset, mitä me olimme nähneet tässä miehessä, tässä Pavannesissa, joka oli voittanut sydämemme, kun hänellä oli ainoastaan kivi meille vastalahjaksi?

Minä vedin Croisetten ja Marien syrjään, ollen muka neuvottelevinani heidän kanssaan, miten saisimme oven murretuksi auki. "Mitä tämä kaikki merkitsee?" sanoin silmäten salaa onnettomaan naiseen. "Mitä sinä, Croisette, luulet?"

Minä aivan hyvin tiesin millainen vastaus häneltä tulee.

"Mitäkö luulen?" sanoi hän kiihkeästi. "Ei suinkaan kukaan voi muuta uskoa, kuin että se Pavannes konna on asettanut niin, että hänen vaimonsa on ryöstetty? Tietysti se on niin! Kun hän pääsee vaimostaan, niin voi hän jatkaa juoniaan Caylusissa. Silloin hän voi naida Kitin tai... Kirous hänelle!"

"Ei ole mitään hyötyä kirouksen huutamisesta hänelle", sanoin minä vakavasti. "Meidän täytyy tehdä jotakin enemmän. Ja kuitenkin -- me olemme luvanneet Kitille pelastaa hänet, ja meidän pitää täyttää lupauksemme. Meidän pitää pelastaa hänet ainakin Bezersin käsistä."

Marie murisi.

Vaan Croisette innolla yhtyi minun mielipiteeseeni. "Pelastaa Bezersin käsistä?" huudahti hän kasvot liekehtien. "Niin! Se on meidän tehtävä! Vaan sitten panemme arpaa kuka meistä saa tapella hänen kanssaan ja tappaa hänet."

Minä katseella hillitsin hänen intoaan. "Me tappelemme hänen kanssaan järjestyksessä, kunnes joku meistä saa hänet hengiltä", sanoin. "Siinä olet oikeassa. Vaan sinun vuorosi tulee viimeksi. Eikä meidän tarvitse arpaa heittää, sillä tiedämmehän muutenkin kuka meistä on vanhin."

Minä käännyin hänestä -- nolattuani hänet oikein -- ja rupesin katselemaan asetta, jolla voisimme murtaa oven. Silloin Croisette kohotti kätensä herättääkseen minun huomiotani. Me kuuntelimme ja katsoimme toisiamme hämmästyneinä. Akkunasta kuului selvästi ääniä. "He ovat huomanneet pakomme", sanoin rohkeuteni masentuessa.

Onneksi olimme olleet niin varovia, että olimme akkunan peittäneet tarkasti verholla. Bezersin miehet sen vuoksi akkunastaan voivat ainoastaan hyvin epäselvästi nähdä tämän akkunan, kun se on heikosti valaistu. Vaan tietysti he voivat arvata, mitä tietä me olimme menneet, ja kiiruhtavat estämään pakomatkaamme. Minä silmänräpäyksen ajan katselin ovea, puolittain päättäen murtaa sen ja koettaen raivautua kadulle ennen kuin Bezersin miehet tointuvat hämmästyksestään ja ehtivät alas. Vaan sitten minä katsahdin rouvaan. Miten voisimme hänen turvallisuudestaan pitää huolta taistelun aikana? Miettiessämme meni suotuisa tilaisuus meiltä. Me kuulimme ääniä alhaalta ja raskaita askelia portaista.

Me olimme kahden tulen välissä. Neuvottomana katselin huoneesta jotakin parempaa asetta. Minulla ei ollut kuin tikarini. Vaan ei löytynyt mitään kelvollista. "Mitä aijotte tehdä?" sanoi rouva de Pavannes, joka kalpeana ja vavisten seisoi lieden luona ja katsoi meitä, vuoroon kutakin. Ennen kuin ehdin vastata, tarttui Croisette minua käsivarteen ja viittasi suurta sänkyä verhoineen. "Jos he huomaavat meidät täällä", sanoi hän, "ennen kuin ovat päässeet kokonaan sisään, niin he nostavat melun. Piiloudutaan tuonne. Kun he ovat päässeet kokonaan sisään, niin sitte -- sinä ymmärrät?"

Hän asetti käden tikarilleen. Pojan kasvojen jänteet pinnistyivät. Minä ymmärsin. "Rouva de Pavannes", sanoin minä kiireesti, "te ette ilmaise meitä?"

Hän pudisti päätään. Veret kasvoilleen palasivat ja hehku silmiinsä. Hän oli todellinen nainen. Hän unhotti koko oman vaaransa, kun tunsi voivansa muita suojella.

Askeleet kuuluivat nyt ylimmiltä portailta, ja avainta pantiin lukkoon, joka siitä vinkui. Vaan avain onneksi ei sopinut oikein ja ennen kuin lukkoa kierrettiin, olimme me veljekset hypänneet sänkyyn ja kyyristyneet riviin päänalustan puoleen, jossa me parahiksi saimme sen verran suojaa, ettei meitä huomattu oven suusta.

Minä olin laitimmaisena, ja muutamasta raosta minä sovin näkemään mitä tapahtui. Sisään astui kolme henkilöä, ja ovi sulettiin heidän jälkeensä. Kolmesta henkilöstä oli yksi nainen! Sydämeni, joka oli ollut kurkussa, palautui taas paikoilleen, sillä tulleiden joukossa ei ollut vidame. Minä taas hengitin vapaasti, vaan iloani en voinut toisille ilmoittaa, ettei olisi meitä huomattu. Ensimmäisenä astui huoneeseen nainen, puettuna suureen kaapuun, jonka päähine oli kasvoille nostettu. Rouva de Pavannes loi häneen epäilevän silmäyksen, jonka jälkeen hän syöksyi hänen syliinsä ja nyyhkien huusi: "Oo, Diane! Diane!"

"Raukkani", sanoi vasta tullut, hellästi hyväillessään toisen tukkaa ja taputtaen hartioille. "Nyt olet turvassa."

"Te olette tulleet minua noutamaan täältä?"

"Niinpä hyvinkin!" vastasi Diane iloisesti ja hyväili häntä. "Me olemme tulleet noutamaan sinua miehesi luo. Hän on sinua etsinyt kaikkialta. Hän on ihan hurjana epätoivosta."

"Louis raukka!" huudahti onneton rouva.

"Niin, Louis raukka!" vastasi pelastaja. "Vaan sinä saat pian nähdä hänet. Vasta puoliyön aikana saimme tietää, missä sinä olet. Siitä saat kiittää tätä koadjutoria. Hän minulle siitä ilmoitti ja lähti minun kanssani noutamaan sinua."

"Ja taas yhdistämään sisarukset", sanoi pappi lähestyen heitä. Se oli sama pappi, jonka pari tuntia sitten olin nähnyt Bezersin luona, ja joka minusta oli tuntunut niin vastenmieliseltä. Minä vihasin hänen valkoista naamaansa. Vaikka hän oli tullut hyvässä tarkoituksessa, niin en voinut kärsiä hänen ohuita huuliaan, hänen teeskenneltyä nöyryyttään ja viekkaita silmiään. "Minulla ei moneen päivään ole ollut näin suloista tehtävää", sanoi hän koettaen näyttäytyä rakastettavalta.

Vaan rouva de Pavannesilla näytti olevan sama tunne hänestä kuin minullakin, sillä papin äänen kuultuaan hän vavahti, irtautui sisarensa syleilystä ja peräytyi pari askelta. Hän kumarsi kuitenkin päällään kiitokseksi siitä, mitä pappi oli sanonut. Vaan muuten hänen liikkeissään ei ilmennyt isosti kiitollisuutta ja vielä vähemmän lämpöä. Minä katselin hänen sisarensa kasvoja -- tavattoman kauniita kasvoja ja kirkkaampia silmiä, sievempää suuta ja kauniimpaa kastanjanruskeaa tukkaa en ollut koskaan nähnyt. Kitikin olisi hänen rinnallaan näyttänyt hyvin vähäpätöiseltä. Mutta näille kasvoille näin tulevan hyvin ankaran ilmeen. Siitä ei ollut kuin silmänräpäys kun nämä molemmat sisarukset olivat olleet sylitysten. Nyt he seisoivat erillään ja jotensakin kylminä ja pettyneinä. Papin varjo oli levinnyt heidän ylitsensä -- oli tullut heidän välilleen.

Nyt astui kolmas henkilö esiin. Tähän saakka hän oli seisonut aivan ääneti ovensuussa; hän oli huononpuoleisessa puvussa, jonkun kuudenkymmenen vuoden vanha ja harmajahapsinen. Hän näytti olevan hämillään ja hätäyksissään, ja minä arvelin hänen olevan Mirepoix -- niin kuin myöhemmin saimme tietääkin.

"Minä olen varma", sanoi hän vapisevalla ja pelon sekaisella äänellä, "että teidän armonne katuu lähteneensä täältä. Teille täällä ei tapahtuisi mitään pahaa. Rouva d'O ei tiedä, mitä hän tekee, muuten hän ei tahtoisi viedä teitä täältä. Hän ei todella tiedä, mitä hän tekee!" toisti vanhus vakavasti.

"Rouva d'O!" huuti kaunis Diane vihastuneena, ja ruskeista silmistään säihkyi tuli. "Miten te uskallatte lausua minun nimeni -- sellainen kuin te? Kurja!"

"Niin, katala", toisti pappi verkalleen, ojentaessaan pitkän hienon kätensä, jonka pani, kuin petolintu kyntensä, kauppiaan hartioille, jotka kyyristyivät sen painosta. "Miten uskallatte te sekaantua aatelisten asioihin? Asioihin, jotka eivät teihin kuulu? Varokaa, Mirepoix! Minä näen onnettomuuksien väikkyvän tämän talon yli. Suurten onnettomuuksien!"

Mies raukka näytti vapisevan tästä uhkauksesta. Hän kalpeni. Huulensa tärisivät. Papin katse näytti hänen velhonneen.

"Minä olen kirkon uskollinen suosija", mutisi hän, vaan hänen äänensä tutisi, niin että sanansa töin tuskin kuuluivat. "Minä olen siitä tunnettu! Koko Parisissa ei tunneta uskollisempaa kirkon jäsentä, herra koadjutori."

"Ihmiset tutaan heidän teoistaan!" sanoi pappi. "Nyt", jatkoi hän kohottaessaan äkkiä äänensä ja nostaessaan kätensä innostuneena, "nyt on aika käsissä! Ja nyt on pelastuksen päivä tullut! Voi, Mirepoix, voi uskonsa hylkääjää, ja voi sitä, joka tänä yönä laskee kätensä auran kurkeen ja katsoo taaksensa!"

Kauppamies luhistui kokoon papin uhkauksista, ja rouva de Pavannes katsoi vuoroon kumpaakin, aivan kuin hänen vastenmielisyytensä pappia kohtaan olisi ollut niin suuri, että hän kuullessaan heidän kiistansa, olisi antanut Mirepoixille anteeksi pahantekonsa. "Mirepoix sanoi, että hän voi selittää asian", sanoi rouva epäröivästi.

Pappi kiinnitti uhkaavan katseen Mirepoixiin. "Mirepoix", sanoi hän tuimasti, "ei voi mitään selittää! Ei kerrassaan mitään. Uhallakaan hän ei voi selittää kerrassaan mitään!"

Ja Mirepoix pysyi ääneti. "Ja", jatkoi pappi päättävästi ja kääntyi naisen puoleen, jonka kanssa oli tullut, "teidän sisarenne täytyy nyt lähteä. Meillä ei ole aikaa tuhlata."

"Vaan mitä -- mitä tämä merkitsee?" sanoi rouva de Pavannes, aivan kuin olisi epäillyt. "Onko siis vielä joku vaara uhkaamassa?"

"Vaara!" huudahti pappi, ja hänen rintansa näytti paisuvan ja innostus, jonka äsken oli huomannut hänen äänessään ja käytöksessään, taas kohosi. "Minä asetun palvelukseksenne, rouva, ja kaikki vaara katoaa. Minä olen kuin itse Jumala tänä yönä, jolla on valta elämän ja kuoleman yli. Te ette minua ymmärrä? No hyvä, te pian saatte nähdä. Vaan te nyt olette valmis, näen minä. Lähtekäämme. Syrjään, roisto!" murisi hän ja lähestyi ovea.

Vaan Mirepoix, joka oli asettunut selin oveen, ei suureksi hämmästyksekseni syrjäytynytkään. Hänen leveä, porvarillinen muotonsa oli kalpea, vaan minä näin siinä kuitenkin päättäväisyyttä. Ja niin kummalliselta kuin kuuluukin -- sillä minähän tiesin, että hän teki väärin tahtoessaan pidättää rouva de Pavannesta vankina -- minä tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Vaikka hän oli sivistymätön rihkamakauppias, tämä Pavannesin kätyri, niin minä tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kun hän päättävästi sanoi:

"Rouva de Pavannes ei mene!"

"Minä sanon, että hän menee!" karjui pappi, joka nyt oli kadottanut kaiken hillitsemiskykynsä. "Kurja hupsu! Sinä et tiedä mitä sinä teet!" Lausuessaan nämät sanat, hän teki sukkelan hyökkäysliikkeen, hämmästytti toisen, tarttui hänen käsivarteensa, ja sysäsi hänet sellaisella voimalla huoneelle, että minä en sellaista voimaa olisi luullut olevan hänen laihassa ruumiissaan. "Hupsu!" elämöi hän ja pudisti ilkeällä voitonriemulla koukkuisia sormiaan hänen edessään. "Ei ole koko Parisissa ketään -- kuuletko sinä, ei ketään, ei miestä eikä naista -- joka voisi estää minun aikeitani tänä yönä!"

"Vai niin. Niinkö todellakin?"

Sanat ja tympeä ääni ei ollut Mirepoixin. Ääni tuli oven suusta. Pappi pyörähti ympäri, aivan kuin olisi saanut iskun selkäänsä. Minä tartuin Croisetteen, ja luovuin yrityksestäni kovaäänisen keskustelun aikana vähän ojentaa turtunutta jalkaani. Puhuja oli Bezers. Tavallinen uhkamielinen hymy huulillaan hän seisoi ovella, jonka suurella ruumiillaan täytti kynnyksestä kamanaan. Kaikki, niin puhujat kuin me kuuntelijat, olimme olleet niin kiintyneet sananvaihtoon, että emme olleet kuulleet hänen tuloaan. Hänellä yhä oli yllään musta hopeakirjailtu pukunsa, vaan sen päällä nyt oli tumma ratsuvaippa, joka peitti hänet niin, että juuri näimme hänen välkkyvät aseensa. Hänellä oli pitkävartiset ratsusaappaat ja ratsukintaat aivan kuin hän olisi ollut matkalle lähdössä.

"Niinkö todellakin?" toisti hän ivallisesti, jolloin hänen terävä katseensa kulki toisesta henkilöstä toiseen ja sitten yli koko huoneen. "Vai niin, että koko Parisissa ei ole yhtään, joka tänä yönä voisi estää teidän aikeitanne? Oletteko, hyvä koadjutori, ottaneet huomioonne, miten suuri joukko ihmisiä on Parisissa! Minua todella hyvin huvittaisi -- ja niin kuin luulen myöskin näitä naisia, joilta minä pyydän anteeksi yhtäkkisen tuloni -- huvittaisi nähdä teitä kokeessa, nähdä teitä vastustamassa -- sanokaamme esim. Anjoun herttuaa. Tai herra de Guisea, suurta miestämme. Tai amiraalia. Silmästä silmään katsomassa amiraalia."

Raivo ja pelko taistelivat papin kasvoilla. "Miten olette tullut tänne, ja mitä tahdotte?" Jos hänen katseensa ja äänensä olisivat voineet tappaa, niin me kolme, jotka vapisimme heikon suojamme takana, olisimme tässä silmänräpäyksessä vapautuneet vihollisestamme.

"Minä olen tullut hakemaan niitä nuoria lintuja, joitten kaulaa te olisitte halunnut venyttää, ystäväni!" vastasi Bezers. "He ovat kadonneet. Niin. Ja lintuja heidän täytyy olla, sillä jos he eivät ole tulleet tähän huoneeseen tuosta akkunasta, niin ovat he lentäneet tiehensä."

"Eivät he ole tulleet tämän kautta", selitti pappi tuimasti innolla haluten päästä hänestä -- ja minä siunasin häntä sanojensa vuoksi. "Minä olen ollut täällä siitä saakka kuin teidän luotanne lähdin."

Vaan vidame ei ollut mies, joka luotti vain toisen ilmoitukseen. "Kiitoksia paljon, vaan minusta on parasta itse tarkastella", vastasi hän kylmästi. "Rouva", jatkoi hän kääntyen rouva de Pavannesiin mennessään tämän ohi, "suokaa anteeksi."

Hän ei katsonut rouvaan eikä huomannut hänen mielenliikutustaan, ja se olikin hyvä, sillä siinä tapauksessa hän olisi arvannut olomme. Ja onneksi toisetkaan eivät epäilleet hänen tietävän meistä enempää kuin he itsekään. Bezers kulki verkalleen yli huoneen akkunan luo toisten seuratessa häntä malttamattomin katsein. Hän veti syrjään verhot, koetteli tarkoin jokaista rautakankea ja tarkasteli akknna-aukkoa. Häneltä pääsi kirous ja kummastuksen huudahdus. Rautakanget olivat lujat ja taipumattomat, eikä hänen mieleensä juolahtanut, että me olisimme voineet ryömiä välitse, sillä ne olivat niin lähekkäin.

Kun hän kääntyi takaisin, niin hän loi sattumalta silmäyksen sänkyyn -- ja epäili. Hänellä oli kädessään kynttilä, jonka oli ottanut lähtiessään tarkastamaan akkunaa, ja se esti hänet näkemästä ulommaksi. Hän ei erottanut meitä. Kolme kyyristynyttä olentoa, heidän lumivalkoiset kasvonsa ja säikähtyneet silmänsä, jotka tuijottivat verhojen takaa -- kaikki jäi häneltä huomaamatta. Hurjasti sykkivien sydämiemme ääni ei kuulunut hänen korviinsa. Ja se oli hänen onnensa. Sillä jos hän olisi tullut sängyn luo, niin me epäilemättä olisimme tappaneet hänet. Ainakin olisimme koettaneet. Veri syöksyi päähäni ja minä näin hänet aivan kuin verhon takaa. Minä en selvään nähnyt muuta kuin tumman pilkun hänen vaipallaan lähellä solkea, johon aijoin iskeä, tuuman yläpuolelle solisluun. Minä en olisi iskussani hairahtunut. Vaan synkistyvin kasvoin hän kääntyi pois aavistamatta vaaraa, joka häntä oli uhannut. Hän meni toisten luo ovelle.

Kuudes Luku.

Rouvan säikähdys.

Ja me taas hengitimme. Tuskallinen jännitys, johon Bezersin läheisyys oli meidät saattanut, meni ohi. Vaan yö meistä tuntui jo niin pitkältä kuin seitsemän yötä. Koko elämänikä kokemuksia, kerrassaan ijankaikkisuus seikkailuja erotti meidät -- tässä verhojen takana vavisten maatessamme -- Caylusista ja sen elämästä. Parisi oli salaisempi kuin olimme luulleetkaan. Kaikki ja jokainen muutti muotoaan joka silmänräpäys. Me olimme tulleet pelastamaan Pavannesin henkeä oman henkemme uhalla, me huomaamme hänen olevaa konnan! Tuossa oli Mirepoix, joka näytti olevan uskoton roisto, salaliittolainen naista vastaan, ja me tunsimme häntä kohtaan myötätuntoisuutta. Pappi oli tullut tekemään laupeuden ja pelastuksen työtä, meistä hänen äänensä oli inhoittava, meitä hän kauhistutti tietämättämme minkä vuoksi, ja me luimme mustan salaisuuden, synkän uhkauksen joka sanassa, jonka hän lausui. Hän oli kummallisin arvoitus heistä kaikista. Minkä vuoksi häntä pelkäsimme? Minkä vuoksi rouva de Pavannes, joka nähtävästi tunsi hänet jo ennestään, säikähti hänen kätensä kosketusta? Minkä vuoksi hänen varjonsa laskeusi hänen ja hänen sisarensa välille ja teki heistä toisilleen niin vieraat, että rouva de Pavannes samassa silmänräpäyksessä kun hän näki hänet sisarensa rinnalla, unohutti, että tämä sisar oli tullut pelastamaan hänet, ja katseli häntä epäillen ja tuskalla; vieläpä vastenmielisyydellä?

"Ne eivät ole täällä", sanoi Bezers laskiessaan kynttilän lieden reunamalle ja katsoi hämmästyksissään huoneessa olijoita. Hän nähtävästikin oli ollut niin kiintynyt etsimäänsä, ettei ollut ennen huomannut heitä. "Se on varma, ja sen vuoksi minulla on sen vähemmän aikaa", jatkoi hän. "Vaan ennen kuin lähden täältä, haluaisin mielelläni tietää -- niin tosiaankin hyvä koadjutori -- mitä te täällä teette? Mirepoix -- hänhän on kunnon mies. Minä en olisi uskonut tapaavani teitä täällä hänen talossaan. Ja kaksi naista? Kaksi! Koadjutori! -- Ahaa! Rouva d'O, luulen minä? Hyvä rouva", jatkoi hän omituisella äänellä ja kääntyi hänen puoleensa, "elkää niin säikähtäkö nimeänne! Ei mikään naamari voisi peittää teidän silmäinne loistoa eikä huulienne purppuraa. Minä olisin heti tuntenut teidät, jos ennemmin olisin katsonut. Ja teidän seuranne? Ahaa!"

Hän keskeytti ja vihelsi hiljaa. Oli selvää, että hän tunsi rouva de Pavannesin ja hämmästyi tavatessaan hänet täällä. Pappikin näytti arvelevan, että tässä oli selitys tarpeeseen.

"Rouva de Pavannes", sanoi hän kuivalla, salaavalla äänen painolla, "houkuteltiin tänne eilen ja tuo mies on hänet pidättänyt vastoin hänen tahtoaan, ja siitä hän saa vastata. Rouva d'O sai tästä tiedon ja pyysi minua mukaansa vapauttamaan hänen sisartaan."

"Ja viemään hänen miehensä luo?"

"Aivan niin! Miksikäs ei?"

"Niin", sanoi vidame tavalla, joka ajoi veret rouva de Pavannesin poskille, "se riippuu siitä kuka -- käyttääkseni teidän sanojanne herra koadjutori -- hänet on houkutellut tänne."

"Se oli", puuttui rouva itse puheeseen, ääni vavisten suuttumuksesta, "Ursulinesluostarin abbedissa. Teidän luulonne ovat halpamieliset, kunnioitettava ja minulle kunniaton herra vidame! Diane!" jatkoi hän terävällä äänellä, tarttuessaan sisarensa käsivarteen ja halveksivasti silmätessään Bezersiä, "mennään! Minä haluan päästä mieheni luo. Minä tukehdun tässä huoneessa!"

"Me lähdemme, kultaseni, aivan heti", kuiskutti Diane tyynnyttäen. Vaan minä huomasin, miten oli kadonnut hänen entinen vilkkautensa, joka oli ikäänkuin antanut sielun hänen kauneudelleen. Hän oli ihmeellisen tyyni nyt -- ehkä hän pelkäsi vidamea.

"Ursulinesluostarin abbedissa?" jatkoi Bezers miettien. "Hän toi teidät tänne, eikö niin?" Hänen äänessään oli hämmästystä, teeskentelemätöntä hämmästystä. "Hyväsydäminen ihminen, ja teidän hyvä ystävänne, olen kuullut sanottavan."

"Hän on hyvä ystäväni", vastasi rouva de Pavannes ylpeästi. "Nyt lähdemme, Diane!"

"Hyvä ystävänne! Ja hän houkutteli teidät tänne eilen!" sanoi vidame, ja katseli aivan kuin olisi miettinyt vastausta johonkin arvoitukseen, "Ja Mirepoix teidät pidätti, rehellinen Mirepoix. Hän on tässä juonessa mukana. Ja näin myöhäisenä aikana tulevat nämät, teidän harras sisarenne ja minun hyvä ystäväni koadjutori pelastamaan teitä. Mistä?"

Ei yksikään vastannut. Pappi katsoi maahan, kasvonsa raivosta lyijynharmaina.

"Mistä?" jatkoi Bezers ivasuin leikillisesti. "Siinä on salaisuus! Riettaan Mirepoixin kynsistä, niinkö? Vaarallisen Mirepoixin luota. Kunniani nimessä", sanoi Bezers päättävällä äänellä, "minä uskon, että te voitte tuta olevanne varmemmassa turvassa täällä. Minä luulen, että teille on varminta, rouva de Pavannes, viipyä täällä huomen aamuun asti, ja antaa Mirepoixin siitä vastata."

"Ei, minä en jää!" huudahti rouva kiihkoisesti.

"Kyllä", vastasi Bezers. "Mitä te arvelette, koadjutori. Eikö teistäkin tunnu siltä?"

Pappi yhä katseli lattiaan ja näytti suuttuneelta. Hänen äänensä vapisi, kun hän mutisi vastaukseksi: "Rouva saa tehdä niinkuin haluaa. Hänellä on pidettävä huoli maineestaan, herra vidame. Vaan jos hän pitää parempana jäädä tänne, niin olkoon menneeksi!"

"Vai niin, hänen on pidettävä huoli maineestaan, todellako?" sanoi jättiläinen, ja hänen silmissään välkähteli veitikka. "Ja pelastaakseen maineensa hänen pitäisi lähteä kotia teidän ja vanhan ystäväni rouva d'On seurassa. Se olisi kaunista! Ei, ei", jatkoi hän naurettuaan kylliksi. "Rouva de Pavannesilla on varsin hyvä olo täällä -- varsin hyvä huomisaamuun asti. Meillä on tärkeitä toimia, tulkaa, lähtekäämme toimeen."

"Todellako tarkoitatte niin?" kysyi pappi vavahtaen ja katsoen Bezersiä vaativasti, melkein uhkaavasti.

"Niinpä hyvinkin."

He katsoivat toisiaan, ja minä nauroin salaa tyrkäten hiljaa Croisettea. Nyt ei enään ollut pelkoa, että he huomaisivat meitä. Minä muistin vanhan sananlaskun, kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa lehmänsä ja tuumailin että mahdollisesti pappi nyt yhdellä kertaa vapauttaisi meidät ijäksi Bezersistä.

Vaan nämät miehet olivat liian erivoimaiset. Bezers olisi voinut nostaa papin toisella kädellään ja musertaa hänen päänsä lattiaan. Eikä siinä kylliksi. Minua epäilytti, ettei pappi viekkaudessakaan voittanut häntä. Avomielisen röyhkeyden alle kätki Bezers -- mikäli maine hänestä oli tosi -- oikein italialaisen ymmärryksen. Raakaan välinpitämättömyyteen oli kätkettynä harvinainen viekkaus ja ainainen epäluulo, ja hänessä sen vuoksi oli niin kummallisesti yhdistettynä näennäisesti vastakkaisia ominaisuuksia, että minä en luule sellaista tavanneeni kenessäkään, jos ei ehkä suuressa Henrik kuninkaassa. Lapsi olisi voinut epäillä pappia, veterani olisi antanut vidamen pettää itsensä.

Ja pappi loi katseensa maahan. "Meidän voittomme on oleva hyvin pieni", mutisi pappi.

"Minä en välitä enkä tiedä mistään voitosta", sanoi vidame. "Enkä minä halua tuhlata aikaani enään sanasaivarruksiin. Syyttäkää mitä tahdotte. Sanokaa vain, että se on päähänpisto, intohimoni, oikkua. Vaan siitä saatte olla varma, että rouva de Pavannes jää tänne. Me menemme. Ja", lisäsi hän aivan kuin hänellä olisi yhtäkkiä mieleen juolahtanut, "vaikka en minä mielelläni käytä pakkokeinoja naisia vastaan, niin pidän kuitenkin parhaana, että rouva d'O seuraa meitä."

"Te puhutte kovin käskevästi", sanoi pappi ivallisesti ja näytti unhottaneen, millä tavalla hän itse muutama sekunti sitten käyttäysi Mirepoixia kohtaan.

"Aivan niin. Minulla on neljäkymmentä ratsumiestä toisella puolen katua", vastasi hän kuivasti. "Muuten minä tätä nykyä olen legionain päällikkö, herra koadjutori."

"Se on totia", sanoi rouva d'O lempeästi, että minä ihan vavahdin. Hän ei ollut monta sanaa sanonut siitä saakka kun Bezers tuli. Kun hän nyt rupesi puhumaan niin hän sysäsi päähineen kasvoiltaan niin että kastanjanruskeat kiharat otsalla ja ohimoilla tulivat näkyviin ja kuvastivat tummina täplinä luonnottoman valkoista ihoa vastaan. "Se on totta, herra de Bezers", sanoi hän. "Teillä on legioneja käytettävinänne. Valta on käsissänne. Vaan minä olen vakuutettu, että te ette aijo sitä käyttää vanhaa ystäväänne vastaan. Te ette saattane meille mitään vahinkoa, kun minä -- -- Vaan kuulkaa toki."

Bezers ei tahtonut kuulla. Keskellä toisen vetoamista häneen, Bezers keskeytti raa'alla tavallaan. "Ei, rouva", tiuskasi hän kiivaasti kiinnittämättä huomiotaan kauniiseen muotoon ja rukoilevaan katseeseen, joka olisi voinut liikuttaa kivenkin, "sitä juuri minä en tahdo. Minä en tahdo kuunnella teitä! Me tunnemme toisemme. Siinä on kylliksi."

Rouva d'O katsoi kiinteästi häneen ja Bezers vastasi hänen katseeseensa vaan ei nyt hymyillyt, katseli vain häntä omituisesti.

Pitkän äänettömyyden jälkeen rouva d'O kääntyi hänestä. "No hyvä", sanoi hän. "Mennään vain." Ja hän, -- mikä kaikista kumminta -- sanaa sanomatta ja silmäystä luomatta itkevään sisareensa, kääntyi ovelle ja meni tiehensä ennen muita. Hän kohautti olkapäitään halveksivasti, sen vain hänestä viimeiseksi näin.

Rouva de Pavannes kuuli hänen kuoleutuvat askeleensa ja syöksyi ylös. Hän näytti pääsevän selville, että hänet aijotaan jättää. "Diane! Diane!" huuti hän hurjana -- ja minun piti laskea käteni Croisetten päälle hillitäkseni poikaa, sillä naisen äänessä oli sellainen kauhu ja tuska -- "minä tahdon päästä täältä! Minä en tahdo jäädä tähän kauheaan paikkaan. Etkö kuule! Tule takaisin minun luokseni, Diane!"

Veri syöksyi suonissani. Vaan Diane ei tullut. Kummallista! Ja Bezerskin näytti aivan heltymättömältä. Hän seisoi naisen ja oven välillä ja antoi merkin MIrepoixille ja papille, että he poistuisivat ennen häntä. "Rouva", sanoi hän sitten -- eikä hänen äänensä, joka nytkin niin kuin aina oli kylmä ja ankara, osottanut vähintäkään sääliä, vaan päinvastoin jonkunlaista kärsimättömyyttä ja halveksimista -- "te olette täällä turvassa. Ja tänne te jäätte! Itkekää vain niin paljo kuin haluatte", lisäsi hän karkealla äänellä, "huomenna on sitä vähemmän kyyneliä vuodattaa."

Hänen viimeiset sanansa -- tosiaankin hyvin kummalliset -- herättivät rouva de Pavannesin huomion. Kauhun valtaamana hän tukehdutti nyyhkytyksensä ja katsoi Bezersiin. Ehkä Bezers oli tarkoittanut juuri tätä, sillä, mitä hän oli sanonut, sillä rouvan katsoessa yhä häneen ja pitäessä käsiä rintaansa vasten puristettuna hän kiireesti meni huoneesta ja sulki oven. Hetken aikaa kuulin puhelua oven takaa ja sitten kiireellisiä askeleita portaita alas. He olivat menneet, eikä meitä oltu huomattu.

Rouva de Pavannes oli kerrassaan unhottanut meidät -- siitä olin varma -- ja samalla paon mahdollisuuden, jonka me hänelle olisimme voineet valmistaa. Kun hän oli jäänyt yksikseen, niin hän vähän aikaa äänettömän hämmästyneenä katseli ovea ja sitten, yhä peloissaan, riensi akkunaan katselemaan ulos. Siellä hän viipyi hetken aikaa.

Hän ei ollut huomannut, että Bezers mennessään oli jättänyt oven lukitsematta. Vaan minä sen olin huomannut. Mutta minä en tahtonut kiirehtiä. Joku olisi voinut tulla lukitsemaan oven ennen kuin vidame vielä oli ehtinyt talosta. Ja sitä paitse ovi ei ollut niin luja, että siitä lukittunakaan olisi meille kolmelle ollut sanottavaa vastusta, kun meillä ei ollut muita vastustajia kuin Mirepoix. Sen vuoksi tyrkkäsin veljiäni merkiksi, että heidän pitäisi olla alallaan, ja pidätin henkeäni kuullakseni, milloin suletaan portti alhaalla. Vaan minä en sitä kuullut. Mutta sen sijaan minä kuulin äänen, joka muuten olisi mennyt huomioni ohi, vaan joka nyt sai minut kiinnittämään silmäni oveen. Tässä hiljaisuudessa kuulin, kun joku varovasti laski kätensä oven kahvaan.

Huoneessa oli hyvin hämärä. Mirepoix oli ottanut toisen kynttilän, ja siitä joka oli jäänyt jälelle, oli sydän palanut pitkälle. Minä näin että ovi aukesi -- hitaasti ja äänettömästi. Näin jonkun tulevan sisään -- salaperäisesti, verkalleen hiipivänä haamuna.

Silmänräpäyksen ajan minusta tuntui hyvin ilkeälle -- sitten tunsin tuon mustan olennon. Hän oli rouva d'O. Tuo kelpo nainen! Hän oli hiipinyt salaa vidamelta ja rientänyt takaisin pelastamaan sisarensa.

Hyvä! Me sittenkin voimme tyhjäksi tehdä vidamen tuumat! Asiamme alkoi saada suotuisamman käänteen. Vaan rouva d'On käytöksessä -- kun hän seisoi ovella ja tuijotti huoneelle -- oli jotakin hämmästyttävää, joka minua pelotti. Kun hän tuli peremmäksi, niin hänen liikkeissään oli jotakin kissamaisen hiljaista, niin että hänen askeleensa eivät synnyttäneet vähintäkään ääntä. Hän oli yhtä äänetön kuin musta varjonsa, joka liikkui hänen edessään. Minussa syntyi käsittämätön halu jyristä.

Päästyään keskelle huonetta, pysähtyi hän kuuntelemaan ja katseli ympärilleen pelästyneenä, niin kuin luulin, äärettömästä hiljaisuudesta. Hän ei nähnyt sisartaan, joka oli akkunassa verhojen suojassa ja epäilemättä hän oli ihmeissään kun ei tavannut häntä siinä, johon oli hänet jättänyt. Minä olin niin jännityksissäni, että en lopuksi enään voinut hillitä itseäni, vaan liikuin, niin että sänky natisi.

Samassa silmänräpäyksessä hän kääntyi meihin päin ja hiipi lähemmäksi, kasvot päähineen peitossa. Hän oli nyt aivan sängyn luona ja kumartui. Hän nosti kätensä aivan kuin varjostaen silmiään nähdäkseen paremmin, ja minä en tiennyt oliko hän meitä huomannut -- pitikö hän verhojen varjoa sisarenaan vai eikö hän erottanut mitään -- minä mietin miten sopivimmalla tavalla ilmoittaisin olomme, niin ettei hän säikähtäisi -- silloin Croisette yhtäkkiä pölähytti kaikki tuumani tuuleen. Kauheasti karjaisten ja sängyn kovasti paukkuessa hän hypähti meidän ylitsemme lattialle.

Nainen kirkasi kovasti -- se oli äärettömän säikähdyksen parkaisu. Minä vielä tänäänkin kuulen sen korvissani. Sitten hän horjui ja käsillään hapuroi ilmaa. Minä kuulin jotakin helähtäen putoavan lattialle, akkunasta kuulin säikähdyksen huudon ja näin sitten, että rouva de Pavannes kiiruhti sulkemaan sisarensa syliinsä.

Teki omituisen vaikutuksen, kun huoneessa, jossa aivan äsken oli vallinnut niin ääretön hiljaisuus, yhtäkkiä syntyi elämää ja liikettä, heti kun me näyttäysimme. Minä sadattelin Croisettea hänen hulluudestaan ja olin silmittömästi vihoissani, vaan tällä hetkellä ei ollut aikaa sanomaan hänelle sanaakaan. Minä riensin katsomaan ovelle, raotin sitä ja kuuntelin. Ulkona oli aivan hiljaista. Minä otin avaimen suulta ja pistin taskuuni ja menin sitten takaisin. Marie ja Croisette seisoivat vähän matkan päässä rouva de Pavannesista, joka oli kumarruksissaan sisarensa yli ja vuoroin hautoi hänen kasvojaan ja vuoroon selitti, miten me olimme täällä.

Muutamien minuuttien kuluttua rouva d'O näytti tointuvan ja nousi. Kuolettavan säikähdyksen ensimmäinen kohtaus oli ohi, vaan hän oli vieläkin kalpea. Hän vapisi ja näytti karttavan katsettamme, vaan minä huomasin kuitenkin, että kun hän näki meidän huomiomme olevan kiinnitetyn johonkin muuhun, niin hän aina silloin katseli meitä, vuoroon kutakin hyvin tarkkaavasti ja ihmettelevästi. Ja hänellä olikin siihen syytä, mielestäni. Hän varmaankin oli kauheasti säikähtänyt -- niin kovasti, että siitä olisi kuollut heikompi nainen!

"Minkä ihmeen vuoksi sinä sillä tavalla teit?" kysyin Croisettelta -- ja minun vihani pikemmin kasvoi kuin väheni katsellessani naisen kauniita kasvoja. "Sinä olisit voinut kerrassaan saada hänet hengiltä!"

Minä otaksuin, että poika oli menettänyt kaiken järkensä, sillä hän ei nytkään voinut antaa oikeaa vastausta. Hän ei vastannut mitään muuta kuin: "Mennään pois! Lähdetään tästä kauheasta talosta!" ja tätä hän kertoi yhtämittaa kuleksien edestakaisin.

"Mielellämmekin lähdemme!" vastasin minä ja katsoin häneen vähän halveksien. "Eihän olekaan tarkoituksemme tänne jäädä."

Vaan kuitenkin hänen sanansa johtivat minulle mieleen velvollisuutemme, jonka minä jännittävän tapauksen aikana olin unhottanut, Pavannes oli pelastettava, vaikka ei Kitin vuoksi, vaan pikemminkin sen vuoksi, että saa vastata synneistään. Mutta pelastettava hän oli! Ja nyt, kun ovi oli auki, niin jokaisen minuutin viivytys oli rikos. "Niin", sanoin tuimasti, kun ajatukseni nyt olivat saaneet toisen suunnan, "sinä olet oikeassa. Nyt ei ole aikaa mihinkään hemmoitteluihin. Meidän täytyy lähteä. Rouva de Pavannes", sanoin kääntyen hänen puoleensa, "tehän tunnette tien täältä kotianne -- teidän taloonne?"

"Tunnen", huudahti hän.

"Se on hyvä", vastasin minä. "Me lähdemme siis. Sisarenne on jo tarpeeksi palautunut, luulen minä. Me emme voi enään tuhlata aikaa."

Minä en lausunut sanaakaan hänelle vaarasta, jonka alainen miehensä oli, tai että tämä oli hänet pettänyt ja oli syynä hänen vankeuteensa. Minä toivoin, että hän olisi meille oppaana. Se oli pääasia, vaikka minä olinkin iloissani siitä, että me voimme saattaa hänet turvaan, vaikka samalla kertaa kuin täytimme oman velvollisuutemmekin.

Hän nousi innostuneena. "Te olette varma siitä, että me voimme päästä ulos?" sanoi hän.

"Ihan varma", vastasin minä niin lyhyesti että se olisi antanut arvoa itse Bezersille.

Ja minä olinkin oikeassa. Me laskeusimme portaita niin hiljaa kuin suinkin, että ainoastaan Mirepoix aavisti jotakin ja hämmästytti meidät juuri kun olimme päässeet ulko-ovelle ja olimme tarttumassa lukkoon. Vaan minä lopetin hänen kanssaan jutun lyhyeen pitäen välkkyvää tikariani hänen silmäinsä edessä. Samalla keinolla sain hänet avaamaan ovenkin ja me astuimme ulos yksi kerrallaan. Me olimme vapaita! -- vapaita ja olimme Parisin kadulla raittiin yötuulen leyhkiessä ohimoillamme. Muutamassa läheisessä kirkossa tornin kello löi kahta, ja ennen kuin olimme montakaan askelta astuneet, vastasi lyöntiin Notre Damen kello juhlallisella äänellään.

Me olimme vapaat ja meillä oli opas, joka tunsi tien. Jos Bezers ei ole mennyt suoraan kostotoimiinsa, niin me ehdimme ennen häntä. Minä kävin kiireesti, rouva d'O sivullani, toiset menivät vähän matkaa edellämme. Siellä täällä riippui pylväässä lamppu, jonka