Anghel-eno

Adrien Zograffin Toinen Kertomus

Kirj.

Panait Istrati

Kahdeksannesta ranskalaisesta painoksesta suomentanut

Anna Silfverblad

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1927.

SisäLlys

Anghel-eno Anghel-enon kuolema Cosma

Anghel-Eno

Tänä alkuhuhtikuun iltana vietettiin Baldovinestin pienessä kylässä, noin viiden kilometrin päässä Brailasta, Kristuksen ylösnousemisen ensimmäistä muistopäivää. Jokaisella pihatolla sytyteltiin ruokokokkoja, kaikkialta kajahteli iloisia laukauksia, joilla oikeauskoinen rahvas kunnioitti hänen muistoaan, joka oli ihmisistä parhain.

Perheen nuorimman, Dimi-enon luo olivat kaupungista saapuneet pääsiäisen viettoon Zitza-äiti, vanhin neljästä sisaruksesta, ja hänen kahdeksantoistavuotias poikansa Adrien. Hän oli jäänyt leskeksi muutamia vuosia lapsensa syntymän jälkeen eikä ollut mennyt uusiin naimisiin, ja elätti nyt itsensä kättensä töillä.

Dimin luona ei ollut liiaksi tilaa. Vaikka olikin vielä nuori, oli hänellä jo ympärillään lukuisa perhe, mutta tuo kelpo sisar tyytyi pieneen kolkkaan huoneesta, kun taas Adrien, jolle kaikki vaihtelu oli mieleen, kävi muitta mutkitta nukkumaan enon kanssa ullakon heinille, missä kuunteli ilomielin hänen kaskujaan ja kertoili vuorostaan enolleen kaupungin asioita.

Adrienia ihmetytti joskus tällainen elämäntapa ja hän sanoi:

»Sinä nukut ullakolla ja vaimosi nukkuu lasten kanssa... Mitä elämää sellainen on?»

»On pakko, poikani, muuten, hm, kuinka sanoisin? Lapsia _tulee_ liian tiheään...»

»Onpa sekin selitys! Ja entä kun tulet alas ullakolta?»

»Silloin menen suolle ruokoja leikkaamaan...»

»Ja suolta palattuasi?»

»Nousen ullakolle...»

»Ja lapsesi, mistä he _tulevat_?»

»Jumala lähettää heidät...»

Heti kun oli syöty tavanmukainen päivällinen, jona oli _borchia_, paistettua lammasta, _cozonac'ia_ ja »punaisia munia», lähti Dimi pihamaalle, sytyttääkseen palamaan kokon ja ampuakseen asiaankuuluvat laukaukset. Koko lapsiliuta juoksi hänen perässään, ja sitten tulivat aikuiset.

Taivas oli tähtikirkas. Dimi kuunteli Galatziin päin kulkevan junan kohinaa ja sanoi:

»Yhdeksän pikajuna».

Ja nyt hän sytytti ruo'ot. Heti hulmahtivat taivaalle liekit savun seasta, ja lapset päästivät korviasärkevän kirkunan ja hyppelivät tulen ympärillä kuin pienet punaiset paholaiset. Sitten hän ampui metsästyspyssyllään kaksi laukausta ilmaan, sanoen kunkin laukauksen jälkeen oikeauskoisen kristityn vakaumuksella:

»Kristus on noussut kuolleista».

Tällöin Adrienin äiti tarttui poikaansa käsipuolesta, vei hänet syrjään ja sanoi käskevällä ja hätäisellä äänellä:

»Juokse Stefan-serkun, papin, luo ja pyydä minun puolestani, että hän tulisi heti tänne. Ja jatka sitten matkaasi Anghel-enon asunnolle, ja tuo hänetkin tänne».

Adrien vavahti kuin äiti olisi käskenyt hänen tarttua paljain käsin käärmeeseen, ja sanoi:

»Mutta, äiti, sinähän tiedät, että Anghel-eno on vihoissaan eikä tahdo enää nähdä ketään!»

»Juuri siksi on hänen tultava. Sano hänelle, että minä, hänen vanhin sisarensa, kutsun häntä. Ja juokse nyt pian!»

Adrien vihelsi luokseen koiransa _Sulttaanin_, ja katosi pimeään, kenenkään huomaamatta hänen lähtöään.

* * * * *

Anghel-eno oli tämän hajonneen perheen nuorimman edellinen.

Armoton kohtalo oli iskenyt häneen kovat kouransa ja tehnyt intomielisestä ja jumalaapelkäävästä miehestä juron ja jumalattoman. Bojaarin maata viljelevän talonpojan lapsia kun olivat, jäi näiden neljän sisaruksen ainoaksi omaisuudeksi lapsuuskodin seinähirret, hedelmäpuut ja viinitarha. Maa ei kuulunut heille. He hajaantuivat kodistaan, lukuunottamatta nuorinta, joka jäi leskiäidin tueksi. Ensiksi lähtivät sisaret, lyöttäytyen parin hyvinvoivan kreikkalaisen pariin, jotka välittivät vähät laillisesta avioliitosta. Anghel-poikanen lähti yhdeksänvuotiaana lähikaupunkiin Brailaan, missä joutui erään viinikauppiaan palvelukseen. Lapsuudesta saakka hänelle oli ollut perin vastenmielistä muokata vieraan maata.

Hän palveli kymmenen vuotta samaa isäntää, joka oli oikeamielinen mies ja palkitsi runsain käsin hänen palveluksensa. Kotikyläänsä palattuaan hän rakastui mielettömästi seudun kauneimpaan ja köyhimpään tyttöön ja meni tuota pikaa naimisiin hänen kanssaan. Likinäköisyyden vuoksi hänet hylättiin sotapalveluksesta, jolloin hän osti hiukan maata ja perusti kapakan kylän laitaan Galatziin vievän valtamaantien varrelle.

Liike menestyi hyvin. Vuonna 1877 Turkkia vastaan käydyn sodan suotuisat seuraukset olivat hänelle suureksi hyödyksi. Hänen onnistui kymmenenä vuotena koota omaisuus, millä hän saattoi ostaa toisen maa-alueen viidensadan metrin päässä hänen kaupastaan. Hän istutti sinne parhaimmat hedelmäpuut, ennenpitkää kuuluisan viinitarhan, ja rakennutti kauniin talon navettoineen ja rotulehmineen, kanalan, lammasnavetan ja sikalan.

Mutta hänen kotielämänsä oli vähemmän onnellista, vieläpä kurjaakin. Kului toiset kymmenen vuotta, ja taas oli kohtalo varannut hänelle onnettomuuden. Hänen vaimonsa oli typerä, salakavala, kykenemätön hoitamaan tällaista taloutta ja inhoittavan epäsiisti. Hän makasi tuntimäärin varjossa, avoin suu täynnä kärpäsiä, ja lapsi taaperteli likaisena hänen vierellään. Karja oli nääntyä janoon. Pihaan ja taloon ei pistäytynyt kukaan, jolla ei ollut aikeena varastaa. Adrien muisti, kuinka hänen enonsa oli eräänä kesäpäivänä lyönyt rikki kaikki talon ikkunat, jotka olivat niin kärpästen tahraamat, ettei päivänvalo päässyt sisään. Vaimo vaan ei tästä metelistä herännyt. Kulkiessaan hänen ohitseen ja nähdessään hänen makaavan siinä kuorsaten, mies sylkäisi häntä kasvoihin ja lähti. Vaimo nukkui yhä. Arvellen ankaruuden ehkä tepsivän, mies pieksi häntä usein. Tämä tylsistytti häntä vain yhä enemmän. Silloin mies möi karjan ja lähti talosta. Hän kävi siellä enää vain kerran kuukaudessa.

* * * * *

Säästääkseen lapsia, joita tämä nainen synnytti, näkemästä tällaista äitiä, hän riisti heidät häneltä, niin pian kuin he täyttivät viisi vuotta, ja sijoitti heidät hoidettavaksi erään sukulaisen luo Galatziin, missä kävi viisi kuusi kertaa vuodessa tervehtimässä heitä, seuraten tarkoin heidän kasvatustaan. Lopulta hän katkaisi viimeisenkin, ruumiillisen siteen, joka vielä yhdisti heitä. Talo, jonka olisi pitänyt olla seudun kukoistavin, oli vain ihmisnavetta.

Pettyneenä rakkaudessaan hän ensin otti rakastajattaria, ei sisäisestä taipumuksesta, vaan suoranaisesta kostonhalusta, tahtoen siten elvyttää, ravistaa hereille vaimoaan. Vaimo kuuli kerrottavan tästä, joutuipa silminnäkijäksikin, mutta ei ollut tietävinäänkään. Uni oli hänelle kalliimpi. Hän ei enää edes viitsinyt pestä kasvojaan, ja nukahti kesken syöntinsäkin.

Mutta ihmisille, jotka katselivat vihamielisinä ja kateellisina väsymättömän uurastajan menestymistä, ei riittänyt vain se, että hänen kotielämänsä oli surullinen, hänen onnettomuutensa puolisona ei ollut heille kylliksi. Eräänä yönä, kun ei ollut pelkoa ilmijoutumisesta, sytyttivät ihmiskädet kauniin talon tuleen. Takamyymälästä Anghel-eno katseli, kuinka hänen peltikattoinen kotinsa peittyi liekkeihin. Hän oli kuuro ihmisten huudoille, jotka kutsuivat häntä avuksi omaisuutensa pelastamiseen. Hän sanoi itsekseen:

»Jospa _hän_ palaisi mukana!»

_Hän_ ei palanut, vaan jatkoi nukkumistaan sen turvissa, minkä naapurit pelastivat häviöstä, aina siihen päivään saakka, jolloin Jumala, joka oli pannut hänet maan päälle näyttääkseen miehille, mitä varjopuolia saattaa olla kauniissakin naisessa, löi hänet ankaralla keuhkokuumeella ja kutsui hänet luokseen peloitukseksi kiirastulessa katuville.

* * * * *

Vastoin luuloa koski hänen odottamaton kuolemansa kipeästi Anghel-enoon.

Hänen sisarenpoikansa Adrien, joka viidentoista vuoden ikään päästyään usein tuli pitämään hänelle intomielisiä luennoita »maailmoiden synnystä» tai »maan muodostumisesta», ja jota tuo kelpo mies rajattomasti rakasti, sai usein olla hänen surunsa todistajana.

Kuinka usein hän olikaan nähnyt hänen ottavan nenäliinansa ja kuivaavan kyyneleitään heidän kuljeskellessaan lumoavina kuutamoiltoina onnettomuuspaikalla. Rakennuksen luhistuneet puuosat mätänivät lätäköissä, joita sadevesi oli muodostanut huoneisiin. Huonekalujen jäännöksiä näkyi palaneiden hirsien joukossa. Vain osa seinistä oli jälellä. Iso navetta, joka oli säästynyt tuholta, näytti kaivaten huutelevan karjaa, jonka eloonjäämistä monet kadehtivat. Villit maapähkinäpensaat, kinsteri ja nokkoset rehoittivat miehenkorkuisina ennen niin kauniissa pihassa.

»Näetkö, Adrien», sanoi onneton mies tuskan tukahduttamalla äänellä, »näetkö tämän hautausmaan? Se on puolittain ihmisten, puolittain kohtalon työtä. Jos olisin perinyt tämän talon isältäni, ymmärtäisin ihmisten kateuden ja heidän hävittämishalunsa, vaikkakaan he eivät pistä tuleen suurten herrojen palatseja. Mutta minä rakensin tämän talon otsani hiellä, uurastaen kaksikymmentä vuotta. Se ei ollut mitään ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimaa, sellaista, mitä jokainen tarvitsee voidakseen elää vaimoineen ihmisenä eikä tyhmänä elukkana. Eikä kukaan voi syyttää minun koskaan olleen saita, vaan sai nälkäinen aina tyydyttää nälkänsä luonani, ja suurina juhlina muistin turvatonta leskeä lapsineen ja vein heille pääsiäisenä munia, leivoksia ja lampaan neljänneksen, samoinkuin silavaa ja kinkun jouluna. En antanut almua, vaan täytin velvollisuuteni. Olin saanut kaiken Jumalalta. Minä puolestani annoin yltäkylläisyydestäni enkä siitä ylpeillyt. Minulla ei ollut siihen oikeutta, sillä olen nähnyt monta minua anteliaampaa: ne, jotka jakoivat leipänsä ensimäisen nälkäisen kanssa, jonka kohtasivat tiellään...

»Eikä minua myöskään voi syyttää siitä, että olisin rikastuakseni nylkenyt ostajiani. Noudatin isäntäni oikeamielistä esimerkkiä. Jos liikevoittoni oli suuri, johtui se siitä, että noudin viinini ja viinani niiden kotiseudulta, aikoina, jolloin se juoksi jokena. Mutta kuorma-ajuri, joka talvella avasi oveni, parta kuurasta kimallellen, oli minulle kuin veli. Puristin hänen kohmettunutta kättään ja tein hänelle tilaa uunin viereen. Rakennutin hänen hevosiaan varten vajan, jonka vertaista ei ollut kahdenkymmenen peninkulman laajuudella; enkä koskaan suostunut ottamaan maksua heinätukosta, jonka heitin niiden eteen. Tarjoamani viini ja viina oli laadultaan parasta, ja vannon näköni kautta, etten koskaan lisännyt niihin pisaraakaan vettä, kuten tehdään kaikkialla. Ja kun näin, että mitta oli täysi ja mies tahtoi himon houkuttelemana ylittää sen, kaadoin hänelle lasin maksutta ja kehoitin häntä jatkamaan matkaansa. Täytyipä minun usein neuvoa hänelle tie. Näin olin tavallaan hänen palvelijansa, sillä olin valveilla hänen tähtensä aamunkoitosta puoliyöhön saakka. Ja jos joku kolkutti ovelleni sulkemisajan jälkeen, unohdin, että saattaisin kohdata pahantekijän, nousin vuoteesta ja menin avaamaan.

»Mutta hyvä esimerkki ei paljoa hyödytä, ja jos maailmassa on vain kiittämättömyyttä, tarvitsee paha palvelukseensa ainoastaan yhden ilkiön käden sataa hyveellistä vastaan, saadakseen aikaan hävitystä. Tämä käsi vaani minua salaa, valmiina iskemään. Se ei voinut antaa minulle anteeksi menestymistäni. Se ei sietänyt sitä, että käteni ei ollut hänen syyhyisen kätensä kaltainen, joka kelpasi vain kerjäämään tai lyömään. Ja se löi minua. Se kävi helposti: vaimoni nukkui.

»Voi, Adrien! Tässä ilkeä ihmiskäsi kohtasi hävittämistarkoituksessa kohtalon omalla tavallaan ilkeän käden, ja toisiinsa yhtyen he tekivät tuhon täydelliseksi!... Oliko väärin rakastaa kylän kauneinta tyttöä? Rakastuuko milloinkaan rumimpaan? En tiedä. Sen vain tiedän nyt, että rakkaus sokaisi minut, niin etten osannut katsoa, oliko hänen sänkynsä alusta lakaistu, olivatko hänen korvantaustansa puhtaat ja jalkansa pestyt. Adrien, kun tämä jumalainen liekki kerran polttaa rintaasi, niinkuin se poltti minun rintaani, muista sanani, ja ennenkuin antaudut ruumiinesi ja sieluinesi tämän ihmisruton valtaan, tee, mitä minä en tehnyt: katso kaunokaisesi sängyn alustaa, katso hänen korvantauksiaan ja jalkojaan, joissa on kiiltokengät. Ja jos sanani unohtuvat, muista hautausmaata, jonka näet tässä, anna katseesi syöpyä näihin raunioihin, katso rikkaruohoa, joka rehoittaa kuin inhimillistä laiminlyöntiä kiroten, tätä karjaansa kaipaavaa navettaa, näitä seinien jätteitä, jotka huutavat taivaalle epätoivoaan, näitä ruostuneita ja vääntyneitä laattoja, jotka ennen välkkyivät kuin peili auringonpaisteessa, peittäessään kattoa, joka kohosi uljaana matalien hökkelien yli, kuin julistaen ihmisen oikeutta elää hyvinvoinnissa ja siisteydessä, eikä kuin myyrä, joka pelkää valoa. Paina mieleesi tämä näky. Ja jos veresi tahtoo taivuttaa sinut kauniin tytön jalkoihin, vastusta, huuda avuksesi nämä rauniot, ja sano itsellesi:

»Anghel-eno turmeli elämänsä sillä, että rakasti sokeasti kylän kauneinta tyttöä eikä katsonut hänen sänkynsä alustaa, korvantauksiaan eikä hänen varpaitaan.

»Ja torju luotasi säälimätön kohtalo!...»

* * * * *

Vaimonsa kuoleman jälkeisinä vuosina Anghel-eno jätti talon oman onnensa nojaan. Hän päätti saattaa sen entiseen loistoonsa vasta sitten, kun hänen lapsensa kykenisivät hallitsemaan sitä. Vietyään sieltä pois kaiken, millä oli arvoa, ja kasattuaan sen kauppansa ympärille, hän alkoi viettää erakon elämää, mutta erakon, jolle tuli tavaksi kostutella kieltään kaupitsemillaan väkijuomilla.

Kauniina, kookkaana, jänteikkäänä miehenä, jolla oli kaunis parta ja kaunis kihara, harmahtava tukka, hän herätti kaikissa kunnioitusta. Hänen lyhytnäköisyytensä, joka pakoitti hänet tulemaan aivan lähelle puhuttelijaa voidakseen tuntea hänet, tehosti yhä tätä vaikutusta. Hän oli pohjaltaan hyvä, mutta ei sietänyt paljon vastaansanomista, kuten on laita kaikkien, jotka ovat päässeet eteenpäin omin voimin. Ja hän kymmenkertaistutti nämä voimat saavuttaakseen päämääränsä, — kuten hän itse sanoi »kohottaakseen raunioista palatsin», — sinä päivänä, jolloin hänellä olisi kunniaa lapsistaan. Niinpä häntä pidettiin rikkaana miehenä häviöstään huolimatta.

Mutta hänen todellinen rikkautensa, onnensa ja toivonsa oli hänen kolme lastaan, seitsentoistavuotias poika ja kaksi pikku tyttöä, joista toinen oli kahdeksan-, toinen kymmenvuotias. Pojan piti seuraavana vuonna valmistua ylioppilaaksi, ja Anghel-eno sanoi Adrienin äidille:

»Saammehan sitten nähdä. Heti koulusta päästyään hän palvelee yhden koevuoden armeijassa. Jos hänellä on taipumusta tälle alalle, olisi minulle mieluista, jos hänestä tulisi upseeri, jolla on vahva käsivarsi ja terävä äly puolustamaan maataan. Jollei, niin valitkoon itse mieleisensä alan».

Tyttäristään hän tahtoi vain »kelpo emäntiä», varustaen heille myötäjäisiä ja toivoen voivansa naittaa heidät kaupunkiin.

Ihminen päättää...

Eräänä talvisena pakkaspäivänä yksin mietiskellessään suunnitelmiaan ja tuulen lakaistessa autiota, laajaa tasankoa, astuu neljä tuntematonta miestä sisään ovesta. Tapansa mukaan hän kurottautuu eteenpäin paremmin nähdäkseen, mutta hänen sydämensä kutistuu kokoon, samoinkuin etana vaaraa vainutessaan vetää tuntosarvensa piiloon: tulijat eivät miellyttäneet häntä.

»Jos nuo ovat kunnon ihmisiä, en enää usko sydäntäni», ajatteli hän, tunnustellen taskussaan revolveria, jota ilman hän ei koskaan ollut.

»Hyvää päivää, Anghel!» toivottivat miehet, »sinun luonasipa on lämmintä!»

»Tervetultuanne, matkamiehet! Ruma ilma, vai mitä?»

Mutta itsekseen hän lisäsi: »Olen satimessa! Tuollaisella äänellä puhuvat vain roistot».

»Anghel, olemme nälkäisiä, ja juodakin haluamme. Sanotaan viinisi voivan sulattaa vaikka jään».

»Hyvin mahdollista, ystäväni. Mutta onpa sellaistakin jäätä, jota se ei sulata».

»Ha, ha! Sinä olet sukkela, Anghel. Ja mitähän jäätä se olisi?»

»No, saattepa tietää: sitä sanotaan 'koiran sydämeksi', mutta se on pahasti sanottu, sillä se solvaisee noita eläin-parkoja, jotka ovat todellisia ystäviä», sanoi hän, osoittaen kahta isoa paimenkoiraa vierellään, jotka eivät hetkeksikään jättäneet häntä.

»Hm, sinulla on synkkiä ajatuksia. Maailma ei ole niin paha».

»Ehkä ei, mutta kun pitää kauppaa valtatien varrella, kuten minä, näkee kaikenlaista, ja nukkuukin vain toisella silmällä».

Tämä varuillaanolo antoi vieraiden tuta, kenen kanssa he olivat tekemisissä. Heille tarjottiin silavaa, leipää ja viiniä.

»Etköhän noutaisi meille kellarista raikasta viiniä?» kysyi eräs joukosta teeskennellyn hyväntahtoisesti.

Eno myhäili ja ajatteli: »Ah, te luulette pyydystävänne minut hiirenloukkuun!» Hän vastasi:

»Noudin sieltä hetki sitten viiden litran astian. Jos kielessänne on tuntoa, pitäisi sen maistua».

Tämä oli hiukan vastoin miesten suunnitelmia, mutta he olivat itsepintaisia roistoja. Hetkistä myöhemmin eräs heistä pistäytyi ulos, ja eno ymmärsi tämän olevan hyökkäysmerkin: mies lähti pitämään vartiota. Hän kalpeni ja valmistautui otteluun. Silmänräpäyksen ajan hän ajatteli laukaista aseensa ja huutaa: »kädet ylös!» Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että hän ehkä sittenkin saattoi erehtyä miesten aikeisiin nähden.

Hetkistä myöhemmin hän katui, ettei ollut sitä tehnyt. Miehet keskustelivat äänekkäästi muka jostakin kaupasta. He pyysivät tulitikkuja. Eno sanoi: »Kas tässä!»

Sydän ja jalka terästettynä hän astui heitä kohti, pidellen oikealla kädellä asetta taskussaan ja ojentaen vasemmalla laatikkoa. Vahvin noista kolmesta ojensi hitaasti kätensä ottamaan sitä, jatkaen samalla huolettomasti puhettaan, mutta juuri kun hänen sormensa olivat koskettamaisillaan laatikkoon, hän sieppasikin kuin rautapihdein kiinni ranteeseen, ja joskin hän siinä tuokiossa kaatui maahan laukauksesta, joka lennähti hänen uhrinsa taskusta, eivät toiset antaneet Anghelille enää aikaa vetää esiin asettaan. He murskasivat hänen pääkallonsa revolverinperillä, ja mies-parka lyyhistyi maahan, sillävälin kuin koirat iskivät kiukkuisesta mutta turhaan, hampain kiinni roistojen pohkeisiin. Ne lyötiin kuoliaaksi. Kassa tyhjennettiin kiireesti ja ilki työntekijät katosivat, jättäen jälkeensä näköjään hengettömän toverinsa.

* * * * *

Anghel-eno sai kiittää hengestään laukausta, joka oli haavoittanut yhtä rikoksellista, sekä koiriaan, jotka hän oli menettänyt. Ne olivat pidelleet niin pahoin kahden muun roiston sääriä, että nämä pelkäsivät, etteivät he enää kykenisi pakenemaan.

Ohikulkevat matkustajat tapasivat tuntia myöhemmin verityön uhrin ja rosvon verissään, edellisen pää murskattuna, jälkimmäisen vatsa luodin lävistämänä, mutta molemmat vielä hengissä. Heidät kuljetettiin Brailaan, missä kumpikin pelastui elämälle.

Maattuaan viisikymmentä päivää sairaalassa eno pääsi sieltä heikontuneena, mutta hän oli menettänyt vain verta. Puolta vuotta myöhemmin hän oli menettävä jotakin, joka oli hänelle elämää kalliimpaa: hän menetti molemmat pikku tyttönsä, onnettomuustapauksessa Tonavalla, jolloin suuri joukko ihmisiä hukkui purjehdusmatkalla.

Nyt hän näki läheltä _säälimättömän kohtalon mustan käden_. Mutta kohtalo oli valinnut tämän miehen antaakseen hänen tuntea kaiken sen kauheuden, mikä sisältyy romanialaiseen sananparteen: _hyvä Jumala ei koskaan sälytä ihmisen hartioille raskaampaa taakkaa, kuin minkä hän jaksaa kantaa!_ Ja kuinka paljon onnettomuutta jaksaakaan voimakas mies kantaa hartioillaan!

Palattuaan kirkosta, missä oli antanut toimittaa messun haudatta jääneiden tyttöstensä sieluille, hän sulkeutui kauppaansa, ja käveli monta tuntia edestakaisin, kädet taskuissa. Sitten hän avasi oven selkoselälleen, astui kynnykselle, sylkäisi kiukkuisesti ikäänkuin jotakin kasvoihin, ja sanoi:

»Tuossa saat, sinä kurja kohtalo! Sinä painat minut maahan, mutta minäpä nousen ylös ja sylkäisen sinua päin naamaa, kas näin!»

Ja hän sylkäisi vielä kerran.

Hänellä oli vielä jälellä poikansa, ainoa liekki, joka valaisi hänen sumusta ja väkijuomista turtuneiden aivojensa yötä. Kohtalo puhalsi liekkiin ja sammutti sen.

Yksitoista kuukautta senjälkeen, kun hänen poikansa oli liittynyt ratsuväenrykmenttiin, ja vuorokausi siitä, kun Anghel oli saanut häneltä kirjeen, jossa hän ilmaisi haluavansa jäädäkin sinne, tämä ihmisistä onnettomin sulki kauppansa, sittenkin onnellisena, ja nousi ratsunsa selkään, lähteäkseen kaupunkiin hankkimaan työmiehiä, jotka nostaisivat talon raunioista. Hän oli tuskin ehtinyt kahdensadan metrin päähän kotoa, kun ratsastava lähetti pysähdytti hänet tiellä ja ojensi hänelle sähkösanoman. Hänen sydämensä ei sanonut hänelle mitään. Hän avasi rauhallisena paperin ja luki:

»Poikanne Aleksanteri Anghel putosi hevosen selästä ratsastusharjoituksessa, ja kuoli vietäessä...»

Paperi heltisi hänen käsistään; hän parkaisi, nousten seisoalleen jalustimissa, ja suistui maahan kuin poikkilyöty pylväs.

Näin Anghel-eno tyhjensi maljan sakkaan saakka.

* * * * *

Olisi luullut, että onnettomuuden mitta nyt oli täysi. Niin ei ollut. Kuolema, joka olisi ollut hänelle vapahdus, ei tullut, eikä kukaan tiennyt, miksi tämä mies ei itse päättänyt päiviään.

Hän ei sitä tehnyt. Mutta hän kuoli hiljalleen, nauttimalla lakkaamatta kaikkein väkevintä viinaa. Hänestä tuli kapakkansa paras vieras.

Tämän hellän isän, kunnon kansalaisen, jumalaapelkäävän miehen vähittäinen rappeutuminen on kaameimpia murhenäytelmiä, mitä näiden rivien kirjoittaja on nähnyt. Tämä on vain näytelmän alkua. Loppu — tarina surusta, joka tappaa sydämen — saa paikkansa toisaalla.

Pojan kuoltua hän pyysi, että tämä haudattaisiin kotikyläänsä. Kaikki kyläläiset saattoivat vainajaa, ja kun kunnialaukaukset pamahtivat kirstua hautaan laskettaessa, lankesivat kaikki kyynelsilmin polvilleen. Kunniavartiona seisovat sotilaat ja upseerit itkivät. Yksi joukosta ei vain itkenyt: isä. Hän seisoi avopäin hattu kädessä haudan partaalla, ja katseli kirstua sen pohjalla. Tällöin nousi kansanjoukosta mies, heittäytyi hänen jalkoihinsa, ja huusi, hänen polviaan syleillen:

»Anghel! Anghel! rukoilen sinua, anna minulle anteeksi! Minä se sytytin tuleen talosi!... Tee minulle, kuten oikeus vaatii! Mutta anna minulle ensin anteeksi!»

Anghel käänsi päätään ja katsoi pitkään jaloissaan makaavaan mieheen, joka vääntelehti kuin tulisilla hiilillä, ja huusi lakkaamatta:

»Anna minulle anteeksi, ja tapa minut, heitä minut vankilaan!»

Hän sanoi: »Minä annan sinulle anteeksi», ja lähti. Kukaan ei rohjennut seurata häntä.

Kotiin tultuaan hän otti seinältä pyhimyskuvan, joka esitti Neitsyt Mariaa Jeesus-lapsi sylissään, sekä kuninkaan, kuningattaren ja kruununperillisen kuvat. Sitten hän kaivoi lapiolla pienen kuopan puutarhaan, pani ne siihen ja hautasi ne multaan.

Tämän jälkeen hän sulkeutui kauppaansa ja heittäytyi sieluineen ja ruumiineen väkijuomien valtaan. Hautauspäivän jälkeen ei kukaan kokonaiseen vuoteen tietänyt, asuiko talossa ketään, vai oliko se autio. Kyläläiset koettivat ohikulkiessaan kurkistaa sisään alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse, ja menivät sitten menojaan. Öisin Anghel kuljeskeli koiransa seuraamana talonsa raunioilla, ja palasi jälleen sisään. Päivisin hän tyhjensi humaltumatta lasin toisensa jälkeen ja katseli, leuka kämmenen varassa, ikkunaverhojen raosta palaneen talon törröttäviä seiniä.

Kun tämä synkkä suruvuosi oli päättynyt, avasi hän jälleen kapakan, toisin sanoen, hän tarjoili yhdelle, mutta ei toiselle, kenenkään tietämättä, mihin hän perusti kieltonsa ja suosionsa. Ohikulkijat kunnioittivat hänen tahtoaan, sillä hänen onnettomuutensa tunnettiin viiden peninkulman laajuudella. Hän ei enää hankkinut uutta tavaraa, sillä kellari oli täynnä viini- ja väkijuomatynnyreitä.

Adrien ja hänen äitinsä olivat ainoat ihmiset, joiden kanssa hän suostui puheisiin. Kauhu sydämessä Adrien tuli pari kertaa tervehtimään häntä sinä vuonna, jolloin hän jälleen avasi myymälänsä. Eno istui aina ikkunan ääressä lukkojen takana, pullo ja pieni lasi edessään, koira vierellään, ja katseli ulos. Rattaat vierivät ohi, kaksi miestä astui maahan ja kolkutti ovelle. Hän ei hievahtanutkaan paikaltaan, ja miehet menivät tiehensä. Jälleen pysähtyivät rattaat ovelle. Mies huusi rattailta nousematta:

»Anghel! Saako sinulta lasin?»

Ja hän sai.

* * * * *

Mennessään äitinsä käskystä noutamaan Anghel-enoa Adrien muisteli hänen kovaa kohtaloaan ja tuumi:

»Äiti erehtyy, jos luulee minun saavan enon liikkeelle luolastaan».

Tehtävä ei ollut helppo. Ei ollut kysymys vain vierailusta, vaan sovinnonteosta. Äidin kuoltua kahdeksan vuotta sitten olivat molemmat enot riitautuneet vähäpätöisen perintöasian vuoksi. Kiistettäessä oli Anghel-eno sanonut, vastoin vanhemman sisarensa tahtoa, joka vastusti jakoa: »Tahdon vaikkapa vain yhden frangin äidin perintöä, jolla ostan helminauhan ja ripustan sen pyhimyskaappiini, vain tietääkseni, että se on äidiltä». Kiihtyneenä Dimi-eno vastasi solvaisten. Silloin veli sivalsi häntä korvalle, ja nuorempi hairahtui iskemään vanhempaansa päähän kepillä. Tämä poistui lapsuudenkodistaan, sanoen:

»En palaa tänne etkä sinä tule minun luokseni, ennenkuin suutelet kaikkien nähden kenkäni anturaa!»

Siitä lähtien heidän välinsä olivat olleet rikki. Ennen onnettomuustapausta, joka oli kuolettava isku Anghel-enolle, oli nuorin veli itsepintaisesti pysynyt kuurona sisarensa rukouksille, tämän kehoitellessa häntä pyytämään anteeksi veljeltään. Tuon julman tapaturman jälkeen ei kukaan enää uskaltanut tällaisilla pikkuasioilla häiritä Anghelin rauhaa.

Nyt Adrienin äiti tahtoi kaikin mokomin sovittaa veljekset keskenään. Kun hän kutsui sitä, jota oli lyöty, sensijaan, että hänen luokseen olisi menty, luotti hän siihen, että suru oli lannistanut hänen ylpeytensä sekä siihen vaikutusvaltaan, mikä hänellä aina oli ollut veljiinsä, etenkin häneen, joka oli perheen rikkain, silloinkin kun hän vastusti epäitsekkäästi hänen perinnönjakovaatimustaan.

Kello oli kahdeksan illalla Adrienin saapuessa enon asunnolle. Kylänpuolisesta ikkunasta näkyi valoa. Adrienia puistatti ajatellessaan noiden alaslaskettujen uudinten takana asustavaa miestä. Hän lähestyi ikkunaa ja painoi kasvonsa sitä vasten. Ei mitään elonmerkkiä, palavaa lamppua lukuunottamatta. Sulttaani alkoi kärsimättömänä haukkua. Enon koira haukahti vastaan, mutta uutimet eivät liikahtaneet. Adrien tiesi, ettei kolkuttaminen hyödyttäisi mitään. Hän painoi nenänsä ruutua vasten ja sanoi arasti:

»Eno! Adrien haluaa puhua kanssasi».

Hetken kuluttua kohotettiin verhoa, ja eno viittasi häntä tulemaan ovelle, jonka hän avasi, pidellen lamppua kädessään. Adrien astui Sulttaanin kanssa sisään.

Hänen katsellessaan huonosti valaistua huonetta kutistui hänen sydämensä kokoon. Mikä syvä alakuloisuus puhuukaan esineistä, jotka ihmeitätekevä ihmiskäsi on jättänyt hoidotta! Ei enää laseja hyllyillä, ei leipää ruokapöydällä, ei savustettua kinkkua, joka ennen riippui orresta raskaina könkäleinä, ei enää rinkeleitä katossa vartaisiin pujotettuina. Tomua, unohdusta, laiminlyöntiä, kuoleman rauhaa...

Keskellä tätä hautausmaata seisoi Anghel-eno viitta hartioillaan, yhä kookkaana, mutta kumarana, niin kumarana, — Anghel-eno, joka ennen oli ollut pystypäinen ja ryhdikäs kuin leijona, — ja katseli rauhallisena sisarenpoikaansa. Tämä tarttui molemmin käsin hänen vapaaseen käteensä ja suuteli sitä, kuten on tapana. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Sanaa sanomatta eno vei hänet huoneeseensa. Täällä vallitsi sama autius. Paljaista ja kellastuneista seinistä ei enää levinnyt tuoreen kalkin miellyttävä haju. Peistottu ja epäsiisti sänky, oikea ryysykasa, näytti sekin ikäänkuin tehneen vastarintaa tuolle onnettomuuksien raskauttamalle ruumiille, jonka painosta se joka yö oli luhistua kokoon. Tiiliuunin halkeamat ammottivat savun mustaamina. Katon kurkihirret olivat niinikään mustuneet. Kaluston täydensi kaksi puutuolia ja pöytä sekä kaksipiippuinen pyssy, joka riippui naulassa kantohihnastaan. Pöydällä viinapullo ja lasi, raamattu, muistiinpanovihko, josta riippui nauhaan kiinnitetty lyijykynä, veitsi ja aloitettu leipä. Adrien puhkesi itkuun.

Eno istuutui tuolille, veti hänet luokseen ja suuteli häntä, mikä tapahtui ensi kerran hänen poikansa kuoleman jälkeen. Miehekkäällä, mutta murtuneella äänellä, jossa ei enää ollut entistä kantavuutta, hän sanoi lempeästi:

»Olen iloinen nähdessäni sinut, Adrien... mutta miksi sinä itket?»

»Eno... onko se mahdollista?... Sinulla on pääsiäisenä pöydälläsi vain kuiva kannikka... Ei... Koiratkin syövät tänään mesileipää...»

Adrien pyyhki kyyneleitään, ja kun hän jälleen katsahti enon kasvoihin, hymyilivät ne hyvyyttä, tuota sietämätöntä hyvyyttä, mikä säteilee surun tappaman olennon kasvoista. Hänen päänsä oli melkein paljas ja tukka lumivalkoinen. Hänen paitansa ja vaatteensa olivat likaiset, napittomat. Hän vastasi sisarenpojalle entistä sammuneemmalla äänellä:

»Jos tuo yksin on syynä itkuusi, niin rauhoitu toki ja kerro minulle, mitä käyntisi tarkoittaa».

»Tulen kysymään sinulta, vihaatko vielä Dimi-enoa?»

»En vihaa enää ketään».

»Voitko antaa hänelle anteeksi hänen vikansa?»

»Minulla ei ole kenellekään mitään anteeksiannettavaa».

Enon ääni oli yhtä välinpitämätön, kuin jos hän olisi sanonut: »Leipä on pöydällä» tai: »Ulkona on pimeä».

»No niin», alkoi Adrien epäröiden, »äiti lähetti minut pyytämään, että tulisit tänä iltana enon luo».

»Äitisi lähettää sinut», toisti miesparka, kohottaen päätään. »Adrien, sinun äitisi on pyhimys».

Hän näytti miettivän hetkisen, ja kysyi sitten:

»Ja mitä sinä ajattelet?»

»Minäkö, mutta sinähän arvaat sen, eno. Toivon sitä kaikesta sydämestäni».

»Entä muut? Toivovatko hekin sitä?»

»Aivan varmaan kaikki toivovat sitä, eno».

»No niin, silloin toivon samaa kuin tekin».

Kuinka kaameilta kuuluivatkaan sanat: »Toivon samaa kuin tekin», noiden huulten lausumina, joilla väreili kuoleman hymy! Mikä täydellinen tahdon puutos! Adrienia kauhistutti.

He lähtivät huoneesta koirat kintereillään.

* * * * *

Pappi Stefan, jonka luona Adrien oli pistäytynyt ohi kulkiessaan, oli kahdeksankymmenvuotias vanhus eikä enää hoitanut virkaansa. Mutta hän palveli yhä seurakuntaansa, ollen kyläläisten kesken riidanratkaisijana ja neuvonantajana. Hänen näkönsä oli heikentynyt, mutta hän liikkui vielä kuin nuori mies. Hän asui aivan lähellä Dimi-enoa. Hän otti keppinsä ja lähti siinä tuokiossa kolkuttamaan viimemainitun ovelle.

Kun hänen apostoliset, norsunluunkeltaisen parran kehystämät kasvonsa näyttäytyivät ovella, nousivat kaikki seisomaan ja riensivät suutelemaan hänen kättään, jota hän viidenkymmenen vuoden ajan oli ojentanut syntisten suudeltavaksi.

»Lapseni, Kristus on noussut kuolleista», sanoi hän totutulla saarnaäänellä.

»Toden totta. Hän on noussut kuolleista», vastattiin kuorossa.

Adrienin äiti tarjosi papille paikkansa, johon tämä muitta mutkitta istuutui, kuin olisi se ollut aivan oikeutettua. Äiti jäi seisomaan, nojaten seinää vasten ja risti kätensä.

Läsnäolijat, joita tämä odottamaton vierailu hiukan hämmästytti, katselivat kysyvästi vanhinta sisarta, kuin selitystä pyytäen. Hän — laiha, ryhdikäs, kaitakasvoinen nainen — katseli huoneessaolijoita ystävällisin silmäyksin ja alkoi puhua:

»Olen kutsuttanut teidät tänne, isä Stefan, pyytääkseni teitä auttamaan minua sovittamaan tänä iltana keskenään veljeni Dimin ja Anghelin, joka toivoakseni on pian täällä. Kuten tiedätte, eivät he kahdeksaan vuoteen ole puristaneet toistensa kättä, vaan välttävät toisiaan ja pysyttelevät poissa kaikkein pyhimmistäkin juhlista, nauttimatta yhdessä pyhää leipää ja viiniä. Tällaista ei voi sietää. En tahdo esiintyä silmissänne tahrattomana. Olen tehnyt syntiä, ja raskain rikokseni on se, että olen antanut elämän isättömälle lapselle, elettyäni kymmenen vuotta yhdessä miehen kanssa ilman kirkon siunausta. Mutta kaikkein synkin synti on mielestäni viha, kaikki viha ihmisten kesken ja sitäkin enemmän veljesten kesken...

»En vihaa enää Anghel-veljeäni», sanoi Dimi-eno synkistyen.

»Olen iloinen kuullessani sen», sanoi pappi, »mutta onhan sitä jo kestänytkin, Dimi».

»Onpa kyllä, mutta hän oli epäoikeudenmukainen minua kohtaan...»

»Niin, hän oli epäoikeudenmukainen», myönsi oikeuden palvelija, »mutta sinä solvaisit häntä, löit häntä ja vuodatit vanhemman veljesi verta. Olet unohtanut isiemme pyhän uskon, joka sanoo, että 'jos nuorempi veli lyö vanhempaansa, on hänen kannettava hänet selässään toiseen elämään'.»

Dimi vaikeni. Hänen sisarensa jatkoi:

»On totta, että Anghel oli epäoikeudenmukainen. Hän unohti, että Dimi jäi kotiin ja huolehti vuosikausia vanhasta äidistämme, sillävälin kuin me muut sisarukset jätimme hänet, kulkien kukin omaa tietään. Siksipä minä, vaikka olenkin köyhin meistä neljästä, vastustin jakoa. Tuo jako olisi saattanut nuorimman veljen vaimoineen ja lapsineen maantielle. Mutta Anghel, joka oli varakas, oli valmis auttamaan veljeään uuden kodin perustamisessa. Ja tässä alkaa Dimin syy. Hän oli ylpeä eikä tahtonut olla kiitollisuudenvelassa veljelleen. Luulen hänen jo silloin vihanneen veljeään. Niinpä tora ja tappelu jo uinui hänen sydämessään kuin tuli tuhkan alla, ja he kävivät käsiksi toisiinsa. Nyt on Anghel-parka sovittanut syntinsä, onnettomuudet ovat riistäneet hänestä kaiken, mikä meissä on inhimillistä, ja nyt häntä yhdistää elämään vain hänen ruumiinsa, joka vielä mataa maan päällä. Minulle olisi ollut mieluisempaa, jos hän olisi kuollut, sillä hänen nykyinen elämänsä on kuolemaa pahempi. Hän juo, mutta viina nieleekin hänet, sillä hän antautuu sille sieluineen päivineen. En ole käynyt hänen luonaan sitten joulun, eikä hän enää käy kenenkään luona. Kerran jo sanoinkin hänelle, että jollei hän vapaudu himostaan, olisi hänen parempi kuolla. Hän vastasi: 'Minä olenkin kuollut'. Mutta teidän avullanne toivon vieläkin voitavan pelastaa hänet. Ehkäpä isä Stefan voisi vaikuttaa häneen terveellisesti. Jos hän tulee tänä iltana, käymme useammin katsomassa häntä. Siksi pyydän Dimiä anomaan häneltä anteeksi mitä nöyrimmin...»

* * * * *

Juuri silloin ovi avautui kenenkään koputtamatta selkoselälleen, ja kynnyksellä seisoi Anghel-eno ja hänen takanaan Adrien. Hän koetti seistä suorana ja hymyillä. Hän oli kuin kerjäläisvanhus risaisissa vaatteissaan, hartioilla kulunut viitta, jalassa kuivuneen loan peittämät saappaat, kädessä lammasnahkalakki. Hän tervehti vanhanaikaiseen tapaan:

»Hyvää iltaa, kunnon väki!»

Näin yhtäkkiä ilmestyneenä järkytti hänen surullinen ulkoasunsa kaikkia. Dimi-eno ja hänen sisarensa purskahtivat itkuun. Edellinen heittäytyi onnettoman veljensä jalkoihin ja suuteli hänen kenkiään. Toinen kostutti kyynelillään hänen alkoholilta hajuavia käsiään.

»Veli parka!... Veli parka!... Millaiseksi olet tullut!»

Anghel-eno, jota kaikki tämä ei näyttänyt vähääkään liikuttavan, nosti veljensä seisomaan ja suuteli häntä, samoinkuin sisartaankin. Sitten hän meni suutelemaan kädelle pappia, puristi ikäistensä kättä, ja tarjosi kätensä nuorten suudeltavaksi.

Sitten hän istui hänelle osoitetulle paikalle pöydän päähän vastapäätä pappia. Nyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi vain yhä itkevän veljen ja sisaren nyyhkytykset.

Niinpian kuin hän oli istuutunut, häipyi hymy hänen kasvoiltaan ja katse kylmeni. Hän sanoi:

»Miksi itkette? Se ei hyödytä mitään».

Tyynnyttiin, mutta kukaan ei uskaltanut puhua. Vanhan papin älykkäät silmät tarkastivat onnetonta serkkua, joka näytti melkein yhtä vanhalta kuin hänkin, ja hän sanoi lujalla, mutta hyvin ystävällisellä äänellä:

»Anghel, minä rohkenen huomauttaa sinulle, että astuit sisään pyhänä pääsiäispäivänä lausumatta jokaisen oikeauskoisen kristityn tervehdystä».

Nähtävästi ollenkaan tajuamatta näissä sanoissa piilevää moitetta eno kysyi, kuin jostakin kaukaisesta maasta tullut:

»Mitä tervehdystä, isä?»

Pappi huomasi tämän tajuamattomuuden ja sanoi rauhallisesti:

»No niin, meidän pyhää tunnussanaamme: Kristus on noussut kuolleista».

Anghel painoi alas päänsä, kosketti sormellaan pöydällä olevaa leivänmurua, kohotti sitten päätään ja vastasi:

»En usko Kristuksen ylösnousemiseen! Eivät kuolleet enää nouse ylös».

»Anghel!... Sinä pilkkaat Jumalaa! Kristus ei ole 'kuollut', vaan Jumalan poika ja Jumala itse...!» huudahti kirkon mies yhä tyynellä, mutta hiukan värisevällä äänellä.

»Sitä en tiedä», vastasi, Anghel rauhallisesti.

Ja näin sanottuaan hän veti päällystakkinsa taskusta puolen litran pullon ja toisesta pienen lasin, täytti sen muitta mutkitta kaikkien nähden, ja pisti pullon paikoilleen. Hän otti lasista pienen kulauksen, maisteli sitä hetkisen suussaan ennenkuin nielaisi sen, ja laski sitten lasin varovasti pöydälle kuin peläten sen kaatuvan.

Läsnäolijat hämmästyivät. Adrienin äiti peitti käsin silmänsä ja itki hiljaa. Kaikelle tunteettomana Anghel ei ymmärtänyt, minkä kauhean vaikutuksen tämä teki. Hän katseli rauhallisesti huoneessaolijoita, kuin olisi tämä ollut mitä luonnollisinta. Ja hänelle se tosiaankin oli luonnollista, sillä olihan hän kolmen vuoden ajan sata kertaa päivässä tehnyt samoin ollessaan yksin, kaukana moitteen ulottuvilta.

»Anghel-parka!» huudahti pappi. »Minä surkuttelen sinua. Sinä et ole lakannut olemasta vain kristitty, vaan olet lakannut olemasta edes ihminen!»

Anghel ei vastannut mitään, tarttuihan vain lasiinsa, vei sen huulilleen ja otti jälleen pienen siemauksen. Ikävystyneen näköisenä, äänessä tuskin huomattava vaikeroiva väre, hän sanoi sitten kuin itsekseen:

»En tiedä, miksi kutsuitte minua tulemaan...»

Silloin hänen sisarensa, joka istui hänen oikealla puolellaan, kuivasi kyyneleensä, tarttui hänen käteensä ja puhui kuin lapselle:

»Rakas veli, kutsuin sinua siksi, että tahdomme sinut keskuuteemme, että rakastamme sinua ja tahdomme, että sinunkin sydämesi rakastaisi... Etkö enää rakasta elämää? Eikö mikään enää ole sinulle rakasta?...»

»On yhdentekevää, rakastanko vai en... eihän se merkitse mitään. Mutta miksi huolehdit minusta, sisareni?»

»Kuinka, Anghel? Olen vanhin sisaresi, ja sinun onnettomuutesi on minun onnettomuuteni...»

»Se ei ole totta. Olet kärsinyt, ja kärsit yhä omasta onnettomuudestasi, vaan et minun».

»Ei, Anghel, veren siteet tekevät kärsimyksemme yhteisiksi».

»Ei ole veren siteitä: jos katkaisen poikki jalkani, vuotaa minun vereni, vaan ei sinun».

»Mutta moraaliset kärsimykset ovat meille yhteisiä».

»Mitään sellaista ei ole. Olkoon vain tyhjää ilmaa, mitä nyt sanon, mutta jos sinä kadotat huomenna poikasi, tuottaa se minulle kärsimystä, mutta sinulle se on kuolema».

Sisar vaikeni, niin surullisen vakuuttava oli näiden sanojen johdonmukaisuus. Ja eno otti taaskin pienen kulauksen.

* * * * *

Ottaen lähtökohdaksi tunnetun vertauksen raamatusta pappi alkoi puhua:

»Anghel, muistatko Jobia? Hänen koettelemuksensa veti vertoja sinun onnettomuudellesi, mutta hän pysyi järkähtämättömänä uskossaan. Muista, että Jumalan ajatukset ovat meiltä kuolevaisilta salatut. Ehkä Herramme on lähettänyt sinulle nämä koettelemukset johtaakseen sinut niiden kautta valittujen joukkoon».

Anghel suoristautui istuimellaan, ja hänen silmänsä loistivat. Hän näytti haluavan vastata, mutta ei löytänyt sanoja. Hän kutsui luokseen Adrienin, joka pysytteli huoneen nurkassa, ja istutti hänet vasemmalle puolelleen, molempien enojensa välille. Sitten hän sanoi hiukan voimakkaammalla äänellä:

»Stefan-serkku, teidän uskonnolliset tarinanne lienevät suureksi osaksi surkeaa valhetta. Aivoni eivät pysty vastaamaan sinulle hän sinutteli pappia, mutta tämä poikanen tässä, teidän veljenpoikanne, tietää enemmän kuin me...»

»Eno», keskeytti hänet Adrien, »en tahtoisi sekaantua teidän tämäniltaisiin väittelyihinne. En ole siinä iässä, ja minun vakaumukseni saattaisi loukata isä Stefania».

Anghel-eno laski kätensä hänen olalleen ja sanoi vakuuttavasti:

»Lapseni, sinä et loukkaa ketään. Olemme perheen piirissä. Ja sinun on minun vuokseni kerrottava, mitä olet oppinut kirjoista. Elän enää vain etsiäkseni totuutta. Mutta näinä kahtena vuotena, jolloin olen parhaani mukaan tutkinut raamattua, on kaikki käynyt vain sekavammaksi. Kuinka selität sen, Adrien, että tässä kirjassa on niin suuren viisauden ohella niin paljon taruja, kuten esimerkiksi tuo uskomaton tarina Jobista?»

Arastellen papin tutkivaa katsetta Adrien vastasi:

»Se johtuu siitä, että raamatun henkilöt ovat historiallisen tutkimuksen ulkopuolella. Raamattu on uskon kirja, tarkoitettu uskovien käytettäväksi. Se vaatii sinua _uskomaan_, ei _etsimään_».

»Mutta sanohan, voitko uskoa Jumalaan, joka riistää isältä kaikki hänen lapsensa, vain koetellakseen häntä? Hänellä täytyy olla oikea rosvon sydän».

Kuullessaan nämä sanat pappi hypähti seisoalleen, kuin olisi häntä poltettu tulisella raudalla, ja sanoi:

»Minä lähden, sillä minun paikkani ei ole siellä, missä Jumalaa pilkataan!»

»Tässäkö kaikki tuki, mitä sinulla on tarjottavana minunlaiselleni Jobille?» kysyi Anghel-eno. »Kolme lasta on minulla ollut, ja kaikki kolme on minulta riistetty. Mikä on rikokseni, jotta Jumalasi minua näin rankaisee?»

»Sinä onneton! Armon Jumala oli valinnut sinut marttyyriensä joukkoon, joita odottaa iankaikkinen elämä!»

»Sinun armollinen Jumalasi olisi tehnyt paremmin, jos olisi antanut minun nauttia maallisesta elämästä, joka miellytti minua, sensijaan, että teki minusta juopon, jolla ei ole perhettä eikä Jumalaa».

»Ei kukaan ole kelvollinen tuomitsemaan Luojan töitä!»

Ja näin sanottuaan pappi antoi siunauksensa ja poistui.

* * * * *

»Anghel», sanoi hänen sisarensa, niin pian kuin serkku oli lähtenyt, »sinä et kohdellut kunnioittavasti isä Stefania, sinä unohdit, että hän on pappi».

»Päinvastoin, sisar, pidin hyvinkin mielessäni, että hän on pappi, sanoakseni hänelle, etten usko pappien puheisiin. On heidän syytään, ellen enää usko heidän Jumalaansa. Miksi he antavat meille kaikkivaltiaan arkkitehdin, joka sekaantuu alinomaa elämäämme? Tuossa tarinassa ei ole mitään totta. Mutta totuus on jossakin muualla. Missä? Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että me elämme, kärsimme ja kuolemme typerästi, tietämättä miksi tai miten. Vielä tiedän, että suurin erehdyksemme on siinä, että ajamme liiaksi takaa onnea, elämän suhtautuessa välinpitämättömästi toiveisiimme. Jos olemme onnellisia, on se vain sattumaa, ja jos olemme onnettomia, on sekin vain sattumaa. Elämän merellä, joka on niin täynnä kareja, viskelevät tuulet venettämme, ja vähän hyödyttää meitä purjehdustaitomme. Ja on turhaa syyttää ketään tai kiinnittää toivoaan mihinkään. Jokainen on jo äitinsä kohdussa määrätty onneen tai onnettomuuteen. Onnellinen se, joka tuntee vähiten tai ei ollenkaan. Elämä antaa hänelle sen vähän, mitä hän pyytää. Ja onneton on se, joka tuntee ja tahtoo: hän ei koskaan saa kylliksi».

Adrien saatteli enonsa takaisin hänen hökkeliinsä. Ennenkuin he erosivat toisistaan, pysähtyi Anghel ovellaan ja sanoi Adrienille:

»Adrien! Minä kuolen pian, sillä alkoholi on polttanut sisukseni. Katsele minua tarkoin ja muista joka kerta, kun sinua haluttaisi sylkäistä juopunutta kasvoihin, että minusta, Anghel-enostasi, joka oli niin raitis ja rakasti raitista elämää, on tullut juomari, ja että kuolen juomarina, _kenenkään olematta siihen syypää_».

Anghel-Enon Kuolema

Brailasta Baldovinestin kylään vievällä kuoppaisella tiellä, jonka äskeiset kevätsateet olivat peräti liottaneet, hyppelehtivät Dimi-enon kaksivaljakon vetämät vankkurit vallan peloittavasti. Istuen laudalla enonsa vieressä Adrien valitteli vatsakipuja ja pyysi ajamaan käyden. Hevoset päristelivät virkeinä raikkaassa aamuilmassa, hyvillään siitä, ettei enää tarvinnut juosta, ja alkoivat astua käymäjalkaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kun rattaiden höllenneet rautaosat lakkasivat rämisemästä, Adrien suoristautui ja antoi katseensa mielihyvin kulkea alkukeväisen, tumman ja äänettömän lakeuden yli, jota talven pitkä uni vielä painosti.

Dimi-eno, vaikkakin kelpo maamies, suora ja rehti, oli harvapuheinen, ja hänellä oli tapana vilkaista salavihkaa ympärilleen. Hän oli utelias näkemään, miltä näyttäisi hänen sisarenpoikansa, jota hän oli kasvattanut seitsenvuotiaaksi saakka ja joka vastikään oli palannut kaksivuotiselta matkalta Egyptiin ja Vähään Aasiaan, ja tarkasteli nyt häntä salassa. Pian Adrien huomasi sen, ja se häiritsi hiukan hänen huviaan.

»Eno», hän sanoi hiukan happamesti, »jos tahdot tietää, mitä teen tällä haavaa, tarvitsee sinun vain kääntää päätäsi ja katsella minua mielin määrin eikä sivusilmäyksin kuin salapoliisi. Se on epämiellyttävää».

Vastaukseksi puhuteltu veti taskustaan sianrakosta tehdyn tupakkakukkaron, ja alkoi rauhallisesti kiertää itselleen savuketta. Sitten hän tarjosi kukkaron ivallisen näköisenä sisarenpojalleen, tietäen, ettei tämä voinut polttaa väkevää tupakkaa. Adrien kiitti ja sytytti miedon egyptiläisen savukkeen.

»Sinä et enää kuulu meikäläisiin», mutisi talonpoika, iskien tulta taulasta.

»Suo anteeksi, eno! Unohdin tarjota sinulle tulta».

Katse suuntautuneena kaukaisuuteen hän hetken vaiettuaan lisäsi:

»Se johtuu siitä, että monet seikat häiritsevät mieltäni. Ensiksikin myrskyinen paluumatka, joka niin huolestutti äitiä, sitten tämä musta maa, jonka olin unohtanut, ja lopuksi ajatus, että pian näen Anghel-enon kuvailemassasi tilassa. Tiedätkö muuten, minkätähden hän kutsuu minua?»

»En tiedä... Hän lähetti eilen illalla sanan erään matkamiehen mukana, että hän tahtoo kaikin mokomin nähdä sinut tänä aamuna».

»Onko hänen kapakkansa siis avoinna?»

Dimi katseli ällistyneenä sisarenpoikaansa, ja ärähti:

»Oletko mieletön? Kun kerran olen sanonut sinulle, että hän on ollut kolme vuotta vuoteen omana ja että madot jäytävät häntä elävältä, et kai tahtone, että hän nousee täyttämään laseja? Ensinnäkin hän on vain luuranko, ja sitten hän on juonut kaiken, juonut kaiken yksin».

Kauhu puistatti Adrienia ja hän kävi kalpeaksi. Rohkaistakseen häntä eno sanoi:

»Sinun on terästäydyttävä, jollet tahdo tulla sairaaksi siitä, mitä saat nähdä. Ei totisesti ole hauskaa katsella ihmistä tuollaisena. Hän on Jobia kurjempi. Jos on uskottava isä Stefanin puheita, toipui Job sairaudestaan ja tapasi hengissä kuolleet lapsensa ja sai takaisin varastetun karjansa, mutta Anghel ei saa takaisin mitään eikä hän enää koskaan nouse vuoteesta. Ajat ovat muuttuneet sitten Jobin aikojen eikä Jumala enää tee ihmeitä. Syy on nähtävästi meissä...»

»Kuka hoitaa häntä?» kysyi Adrien tukahtuneella äänellä.

»Ei kukaan... toisin sanoen, hänen luonaan on poikanen, jota sinä tuskin tunnet. Kuinka kauan on siitä, kun viimeksi kävit kylässämme?»

»Noin kuusi vuotta».

»Kerronpa, mitä tapahtui. Noin neljä vuotta sitten eräs lapsi eksyi kyläämme. Mistä hän tuli, sen Jumala yksin tietää, sillä hän änkyttää siinä määrin, että kymmenestä sanasta ymmärtää vain yhden. Hänen vaatteensa olivat rääsyiset ja ruumis täynnä sinelmiä. Kaikki säälivät häntä. Hyvät ihmiset antoivat hänelle asunnon ja ruokaa sekä tilaisuuden ansaita leipänsä. Mutta Jumala ei ole ollut kovin antelias häntä kohtaan, sillä lapsi ei kyennyt paimentamaan edes kahta vuonaa. Ne eksyivät häneltä, ja hän palasi parkuen kotiin keppineen ja huitoi kuin noiduttu. Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan hänen sammaltelustaan. Näin hän kulki ovelta ovelle ja sai tuntea pakaroissaan monen puukengän suloisen kosketuksen. Viimein hän joutui maantielle. Anghel korjasi hänet sieltä ja vei kotiinsa. Hän koetti poliisin avulla päästä selville pojan syntyperästä, mutta turhaan. Nyt huhutaan, että hän olisi kaikessa hiljaisuudessa säätänyt pojalle kaiken jälelläolevan omaisuutensa, mikä ei liene paljoakaan, sillä tynnyrit ovat tyhjät ja kapakka raunioina. Pieni palvelija pystyy kuitenkin täyttämään isäntänsä vaatimukset, ja heidän elämänsä on ehkä aivan ainutlaatuista maailmassa. Kesät, talvet poikanen juoksentelee huvikseen ulkosalla, ehkäpä myöskin raitista ilmaa kaivaten, sillä muuten hän tukehtuisi veli-parkani ääressä, joka on vain elävä ruumis. Maaten siinä vuoteeseen kytkettynä, ruumis yhtenä ainoana turtuneena haavana, on Anghelin saatava joka neljännestunti pieni viinaryyppy. Hän ei enää jaksa nostaa pulloa. Ja arvaahan, mitä hän on keksinyt siltä varalta, ettei hän lapsen ulkona ollessa jaksaisi huutaa kyllin kovaa, saadakseen hänet luokseen? No niin, hän on yksinkertaisesti hankkinut vihellyspillin, jollaisia poliisit käyttävät, ja tarpeen tullen hän puhaltaa pilliin. Poika on tarkka kuin kello. Kun hetki lähestyy, tulee hän leikkimään avoimen ikkunan läheisyyteen, korva herkkänä kuulemaan. Näin on laita kesällä. Talvella ovat ikkunat naulatut kiinni ja tuketut, ja poikaviikari juoksentelee ulkosalla kuten ennenkin. Mitä nyt on tehtävä? Jos hän kulkee edestakaisin ovessa, jäähtyy huone, ja palvelija on aivan ymmällä. Mutta silloinpa sairas eräänä päivänä keksii ikkunan tasalla seinässä juomalasin suun kokoisen reiän. Mutta reiän tukkeena on aina olkituppu, ja tämän hoitaja tarpeen tullen vetää pois ulkona ollessaan.

»Kuten arvata saattaa, unohtuu poikanen usein leikkimään. Jätettynä oman onnensa nojaan saa Anghel silloin viheltää hiukan liikaa viinatilkkansa vuoksi. Mutta hän on anteeksiantavainen. Ja toisaalta hänen olisi mahdoton saada ketään pojan tilalle, vaikka hän tahtoisikin. Jumala on lähettänyt tämän kutsumattoman vieraan hoitamaan mädäntyvää miestä, ja veljeni sairaus tuottaa elatuksen pienelle, puhetaidottomalle kerjäläispojalle».

»Neuvon sinua olemaan varuillasi. Kun lähestyt taloa, on sinun ilmaistava tulosi, äläkä yritäkään mennä sisään kysymättä lapselta, sillä tuo vesa elämöi kuin kuuromykkä. Ennenkuin arvaatkaan, saat otsaasi kepistä, joka hänellä aina on kädessä».

Rattaat pysähtyivät tienristeykseen.

»Tästä voit jo mennä jalkaisin», sanoi Dimi.

»Etkö tule kanssani?»

»En, minulla on omia asioitani toimitettavana. Ja muutenkin on parempi, että menet yksin».

Adrien sanoi hyvästi enolleen ja lähti astumaan Anghel-enon kapakkaa kohti, jonka hän kuvitteli ruumishuonetta synkemmäksi.

Tie oli liejuinen, ja jalat upposivat siihen kuin livettävään taikinaan. Hänen edessään ja ympärillään levisi autio, tumma, kylmä, kostea tasanko ja vain siellä täällä näkyi joku valkoinen mökkipahanen sinertävine ikkunoineen. Joka katolta kohosi ilmaan korkeita savupatsaita.

* * * * *

Adrien oli tähän aikaan kaksikymmentäneljävuotias. Kuutena viime vuotena hän oli viettänyt synnyinkaupungissaan kaikenkaikkiaan muutaman kuukauden, oleskellen enimmäkseen Bukarestissa — missä oli ottanut kiihkeästi osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen — ja ulkomailla, tuottaen seikkailevalla elämällään paljon huolta äidilleen ja Anghel-enolle, joka seurasi mielenkiinnolla sisarenpoikansa vaiheita.

Suuri alkoholisti oli koettanut usein päästä keskusteluun tuon kiihkokiertolaisen kanssa, joka yritti kaikkea eikä pysähtynyt mihinkään, mutta ei ollut siinä onnistunut. Adrien näyttäytyi ja katosi jälleen kuin haamu. Tällä kertaa tuli kutsu oikeaan aikaan. Dimi oli tullut rattaineen noutamaan häntä jo varhain aamulla. Hänen oli täytynyt suostua.

Niin, _suostua_. Hän ei suinkaan lähtenyt kevein sydämin tuon kovia kokeneen miehen luo. Hänen pelkonsa oli valtavampi kuin pääsiäisiltana, veljesten »sovintoiltana». Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänet kutsuttu oikeuden eteen, joka tuomitsi hänet syylliseksi.

»Hänen täytyy viheltää saadakseen ryyppynsä!» Hän pysähtyi, muistaessaan tämän yksityisseikan, joka oli hänen mielestään enon kurjuuden huippukohta.

Märehtien ajatuksiaan ja etenkin kysymystä, miksi sairas välttämättä tahtoi nähdä ja puhutella häntä, hän huomasi yht'äkkiä olevansa kylän toisessa laidassa, sadan askeleen päässä talosta, joka joskus oli ollut kapakka. Silloin hän hidastutti käyntiään ja tarkasteli seutua, mielenliikutuksen salvatessa hänen hengitystään. Hänen uteliaat katseensa etsivät ennenkaikkea tuota kummaa, lapsekasta sairaanhoitajaa ja Kerberosta, joka oleili aina ulkosalla. Hän tähysteli lyhytnäköisillä silmillään talon ympäristöä. Siellä ei liikkunut ketään. Etäällä, Galatziin vievällä maantiellä huutelivat ajajat toisilleen, ja lukemattomat korpit lentää vaapottelivat kehässä lyijynharmaan taivaan alla, tehden aution seudun vieläkin synkemmäksi.

* * * * *

Adrien lähestyi taloa kuin syyllinen tai varas. Hän huomasi, että kapakan katto oli osittain korjattu uudella ruokilla. Iso vaja, joka, ennen oli antanut suojaa matkamiesten hevosille, oli poissa. Sen paikalla oli nyt vain kostunut, maan tasalle painunut olkikasa. Talo itse oli laskehtinut matalammaksi entisestään, ovi ja molemmat ikkunat olivat kallistuneet vinoon, menetettyään pystysuoran asentonsa. Mitä ikkunaruutuihin tulee, olivat ne vieläkin likaisemmat kuin tuon kauniin, palaneen talon ikkunat, jotka Anghel-eno kerran oli rikkonut.

»Täällä tekee siis kuolemaa mies, joka rakasti niin suuresti siisteyttä!» ajatteli Adrien.

Kun lasta ei näkynyt missään, suuntasi Adrien askeleensa ovelle. Samassa tuo kummallinen vartia kohosi olkikasan takaa, huitoen kepillään ja lasketellen virtanaan käsittämättömiä sanoja, mikä oli kuin selkäänsä saaneen koiran ulinaa. Adrien jäi rauhallisena seisomaan tämän vähemmän tavallisen ilmiön eteen. Verhonaan polviin saakka ulottuva risainen liivi, seisoen siinä pitkäkoipisena kuin haikara, paljain, loan peittämin jaloin, tämä poikanen jaksoi vaivoin kannattaa ohuen ja ikäänkuin venyneen kaulansa varassa suunnatonta, kurpitsan muotoista päätään, joka heilahteli lakkaamatta hänen olkapäillään. Hän herätti Adrienissa vain ihmettelyä.

»Tahdon tavata enoa», sanoi hän, täynnä inhoa.

Vastaukseksi tuo epäsikiö sulki häneltä tien ja kohotti keppinsä lyöntiin, mutta nähdessään vieraan pysyvän paikoillaan hän avasi oven, pujahti sisään ja salpasi sen sisäpuolelta.

Adrien huomasi olkitukon, joka oli seinässä olevan reiän suulla, veti sen pois ja kuunteli. Sisältä kuului yhtämittainen, kirkuva, eläimellinen ääntely, mutta Anghelin ääntä ei eroittanut lainkaan.

Viimein ovi narahti, ja tuo outo olento kutsui nuoren miehen sisään, ojentaen käsivarttaan tavalla, joka oli naurettava ja samalla surullinen.

Adrien oli entisessä kapakassa, joka oli nyt vain polttopuiksi tarkoitettujen kuivien oksien säilytyspaikkana. Aikoinaan kiiltävä, tamminen myymäläpöytä oli liitoksistaan hajonneena työnnetty erääseen nurkkaan, jossa myöskin näkyi pulloja, maljakoita ja korvallisia laseja. Taivas katseli sisään ruokokaton suuresta halkeamasta. Viinikellarin katto oli pudonnut sisään ja ilmassa tuntui homeen haju. Sateet ja lumet olivat muuttaneet liejuvelliksi aikoinaan kovaksi poljetun maan. Nämä mykät esineet puhuivat niin äänekästä surun kieltä, että Adrien seisoi kuin naulittuna paikoillaan. Tämä tuhoutuneesta elämästä kertoileva näky jääti hänen sydäntään, ja hän ajatteli:

»Ja tämä on vain esimakua!»

Voittaen voimakkaan pakenemishalun hän työnsi auki sairaan huoneeseen vievän oven.

Häntä vastaan tulvahti kauhea ruumiin ja lian löyhkä. Hän sulki kirvelevät silmänsä, mutta ehti sitä ennen nähdä selän, kiiltävän päälaen, joka muistutti pullistunutta rakkoa sekä luisen käsivarren, joka riippui ryysyisen vuoteen laidalta.

Adrien lyyhistyi tämän luurankomaisen käden yli ja painoi otsansa sitä vasten. Käsi oli jäinen.

Sairas ei hievahtanutkaan.

* * * * *

»Nouse ylös... Adrien... ja nosta minua».

Adrienia puistatti. Ääni ei ollut ihmisen, ei Anghelin miehinen ääni, vaan muistutti eniten tuberkuloosiin kuolevan lapsen vikinää.

Hän nousi ja jäi nöyränä, hattu kädessä, seisomaan keskelle huonetta, kasvot käännettyinä sairaaseen. Tuo mies ei ollut Anghel-eno, vaan vanhus, jolla oli muumion kasvot, suunnattoman suuret, loistavat, luonnottomat silmät, jotka katselivat kuopistaan kuin kuilun pohjalta, pitkä, veitsenteräksi ohentunut nenä, kuivettuneet huulet ja ammottava suu. Valkea hiuskiehkura kiersi niskaa korvasta toiseen. Parta, joka aikoinaan oli ollut kihara ja kiiltävän musta, oli nyt vain savunharmaa, takkuinen villakuontalo. Luurankomaiset käsivarret, jotka pistivät esiin likaisen liivin hihoista, oli kaikki, mitä näkyi peittojen, säkkien ja risaisten _ghebain_ muodostamasta ryysykasasta. Siinä koko Anghel-eno... — — —

»Istu... tuonne... tuolille. Inhoatko minua?...»

»En, eno, olen onneton nähdessäni sinut tuollaisena».

»Sinä olet onneton... Miksi?... Enhän minäkään ole onneton».

»Mutta sinähän kärsit varmaankin kauheasti».

»Erehdyt, Adrien... En kärsi enää. Vain pääni elää; mitä muuhun tulee... en tiedä siitä mitään. Muu... on mennyttä. Mutta pää!... Mikä ihmeellinen laitos!»

Hän oli hetken vaiti, katsellen tiukasti sisarenpoikaansa, ja sanoi sitten täynnä vakaumusta:

»Minun piti kuolla jo kolme päivää sitten... sillä minulla ei enää ollut mitään ajateltavaa, kun Jeremias tulikin illalla kertomaan minulle, että sinä olit kotimatkalla... Ja silloin maltoin mieleni ja jäin odottamaan».

»Eno! Mitä sanotkaan? Kuolemaa ei voi pidättää, kun se tulee, eikä se myöskään tule, milloin halutaan. Vai aioitko itse lopettaa päiväsi?»

»Niin, niin», myönteli Anghel hyväntahtoisesti, »minäkin tunnen tuon luonnon lain. Mutta sanohan, Adrien, sinä, joka olet lukenut niin paljon kaunista kirjoistasi, oletko varma siitä, että maailma on jo kaiken oppinut?»

»Oi, ei!» huudahti Adrien, »on vielä paljon opittavaa!»

»Hyvä... Ja tässä saat Anghel-enoltasi yhden opin lisää: ajatus on yhtä voimakas kuin kuolema. Se ei sitä voita, mutta se voi kiusoitella sitä».

Nuori mies arveli sairaan olevan sekaisin, ja kuunteli häntä vain kohteliaisuudesta. Hän näki hänen paljaalla päälaellaan joka suunnalle haarautuvia arpeutuneita viiruja, jotka olivat peräisin tuosta kauheasta murhayrityksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut omassa myymälässään.

»Sinä katselet ruhjottua päätäni», sanoi Anghel. »No niin, miehelle, jonka ajatuksen voima on heikko, olisi siinä ollut kylliksi kuolla kahdestikin, sillä ajatuksesta riippuu kuolema. Kun tuho lähestyy, nousevat voimakkaat aivot vastarintaan, taistelevat, käyvät sotaa kuolemaa vastaan ja pitävät joissakin tilanteissa kuolinhetkeä loitolla, viivästyttävät sitä. Niinpä minäkin tuona päivänä, jolloin vuodatin vertani, olin tietoinen siitä, että tainnostila oli vastustamattomasti tulossa, uhaten uuvuttaa minut uneen. Ja vaikka näennäisesti olinkin tainnoksissa, pitivät aivoni puoliaan, ymmärsin kaikki, mitä lääkärit sanoivat enkä hetkeksikään antanut olemattomuuden saada ylivaltaa. Se olisi saattanut käydä ikuiseksi! Ajatukseni riippuivat lakkaamatta elämässä».

* * * * *

Anghel keskeytti hetkeksi puheensa vetäistäkseen henkeä. Adrienista tuntui siltä, kuin olisi hän katsellut palsamoitua faraota Kairon Bulac-museossa, faraota, joka ei enää räpäyttänyt selkoselälleen jääneitä silmiään. Kasvojen luusto näkyi selvään liikkuvan, kuivettuneen, kuultavan nahan läpi, joka peitti niitä kuin ohut pergamentti, uhaten repeytyä vähimmästäkin liikkeestä.

Ja kas, seinänpuolinen, piilossa ollut käsi kohosi hitaasti ja vei suulle tinapillin, joka oli kiinnitetty nuoranpätkällä pikkusormeen. Vakavana Anghel-eno puhalsi muutaman lyhyen vihellyksen. Saattoi hyvin huomata, ettei ilma tullut keuhkoista, vaan yksinkertaisesti suusta. Käsivarsi lepäsi rintaa peittävällä säkillä. Synkkinä ammottavat silmät tuijottivat Adrieniin kiihkeästi, kuin tahtoen naulita hänet seinään.

»Eno», sanoi Adrien silloin, nousten seisomaan, »haluatko jotakin?»

»Pysy paikoillasi! Et osaa palvella minua».

Nyt lennähti ovi auki kuin tuulen työntämänä, ja raju sairaanhoitaja syöksähti sisään. Isäntä ja palvelija katsoivat muutaman sekunnin toisiaan, sitten viimemainittu otti sängyn jalkopäästä viinapullon, täytti pienen lasin ja tyhjensi sen sairaan suuhun. Tämän tehtyään hän katosi jälleen!

Adrien oli katsellut näytelmää äänettömänä. Hän odotti enoltaan selitystä. Viimemainittu jatkoi hellittämättä samaa ajatuksenjuoksua, sanoen:

»Näen sinun kuuntelevan epäuskoisena ja kohteliaana puheitani. En siitä loukkaudu: on vaikea ymmärtää sellaista, jota ei ole kokenut. Kuulehan siis... Kolmeen vuoteen en ole noussut jaloilleni tältä vuoteelta. Kolme talvea, kolme kevättä, yhtä monta kesää ja syksyä olen selälläni maaten katsellut mustunutta kattoa. Tämä on kaikkein voimakkaimmin eletty ajanjakso elämässäni. Kokonaiseen vuoteen olen tuskin syönyt tai nukkunut, ja nyt puolena vuotena en lainkaan: ei leivän murua, ei unen hiventä. Mutta minä juon, juon viinaa. Päivisin lapsi kaataa sen kurkkuuni, kuten juuri näit. Jotta en menehtyisi öisin eikä minun tarvitsisi herättää poloista raukkaa, imen alkoholilla kostutettua sientä, jonka näet tuolla pöydällä. Aamuun mennessä ovat huuleni imeneet sen kuivaksi, polttaneet sen».

Adrien peitti käsin kasvonsa ja huudahti:

»Eno, kuinka kauheaa on elämäsi!»

»Sanoitko kauheaa, poikaseni? Kauheaako? Ehkä ... Mutta se on johdonmukaista, kohtaloni mukaista... Ajoin takaa täydellistä onnea, helppohintaista onnea, turhamaisen ja ylpeän lihan tyydyttämistä... Ja sen saavuttamiseksi taistelin kiihkeästi. Taisteltuani kaksikymmentä vuotta sain omakseni kauniin naisen, joka nukahti syödessään; komean talon, joka paloi poroksi kuin olkihökkeli; karjaa, joka katosi teille tietymättömille; lapsia, jotka kuolivat pois; rahaa, joka houkutteli kimppuuni murhamiehet, ja puhtaan paidan, joka on likainen seuraavana päivänä. Kaikki tämä vain tämän ruumiin vuoksi, joka on irtautunut päästäni, joka on minulle yhtä vieras kuin sitä peittävät rievut, tämän mätänevän ruumiin vuoksi, joka on vain haaska! Elin kokonaisen ihmisiän, neljännesvuosisadan, tämän ruumiin orjana, jota tahtoisin nähdä korppien raatelevan, niinkuin madot kalvavat sitä nyt, enkä hetkeäkään huomannut, että minulla oli pää, aivot, valo, johon mätä ja madot eivät pysty...»

* * * * *

Sairas oli ponnistuksesta uupuneena kauan vaiti. Adrien saattoi tuskin sietää hänen katsettaan, joka näytti kuin syyttävän häntä jostakin. Ja niin olikin.

»Adrien», sanoi eno, »olen kutsunut sinut luokseni, saadakseni sanoa sinulle, että olen sinuun tyytymätön!»

Tämä puhuttelu, joka oli kuin piiskan isku, sai Adrienin hätkähtämään ja hän huudahti:

»Tyytymätönkö minuun? Ja miksi, eno?»

»Siksi, että olet nautiskelija! Siksi, että unohdat valon, joka sinulla on päässäsi, ja muinaiset sanani! Tällainen on sallittu tuhansille ja tuhansille vähäpätöisille olennoille, jollainen minäkin olen, mutta ei sinulle, Adrien, ymmärrätkö? Ei sinulle, jonka aivot ovat tunteneet valon varhaisimmasta lapsuudesta saakka. Muistatko, kuinka sinä viisitoistavuotiaana — jolloin huvitellaan paperileijoilla — tulit Anghel-enon siistiin ja viihtyisään kapakkaan, kertoillaksesi hänelle tähtitieteestä ja antaaksesi ihailla itseäsi? Muistatko, kuinka hartaina minä ja työmieheni ahmimme jokaisen taivaallisen viisauden sanan, joka tuli huuliltasi. Ah! Tuo menneisyys! Näen sen edessäni kuin eilispäivän. Ulkona lunta ja tuulten temmellystä... Kapakassa miellyttävää lämmintä, pakinoivia, työtätekeviä miehiä, elämisen iloa... Leikkasin savustetusta kinkusta suuria kimpaleita, punnitsematta, laskematta, kitsastelematta, ja kaadoin viiniä anteliain käsin, kuullen sydämeni ääntä... Syötiin, juotiin, ylistettiin Jumalaa ja kuunneltiin, kuinka sinä kaadoit kumoon hänen rakennuksiaan, moninkertaistutit maailmoita, mittasit tähdet ja teit pilaa pappien typeryydestä!... Ha! ha!... Se miellytti minua! Työmiehiänikin se miellytti. Joku joukosta huudahti: 'Kuka on tuo poika, joka puhuu kuin kirja?' — 'Sehän on sisarenpoikani, tuhat tulimmaista!' minä vastasin, ylpeänä sinusta, ja itsestänikin, vaikka en mitään tietänyt. 'Hän on vanhimman sisareni ainoa poika, sisareni, jonka vertaista hempukkaa ei ollut toista, kun hän oli kaksikymmenvuotias!'...»

Ja tarttuen suureen viinikulhoon minä täytin omasta aloitteestani puolikkaanmitat, jotka olivat jälleen kuivat kuin kesäauringon paahtama maa... — — —

»Mutta seis! Pois, pois luotani, te julmat muistot! Ja sinä, Adrien, sisarenpoikani, kuuntele minua, tottele minua! Älä toivo mitään, älä odota mitään elämältä, joka lyö murskaksi ihmisen, turmelee ruumiin ja saa meidät unohtamaan pään. Mitä tarkoittaa tuo pöyhistely, johon antaudut? Tuo mitan mukaan tehty puku? Tuo vaatelias irtokaulus? Nuo kiiltävät kalvosimet? Mitä? Ovatko tuollaiset hepenet tarpeen nuorelle miehelle, joka tuntee taivaallisen valon ja jolle Anghel-enon turma ei ole tietymätön?»

Täynnä kunnioitusta Adrien antoi päänsä painua. Hänellä oli kielellään päteviä vastaväitteitä, mutta hän ei rohjennut tuoda niitä esiin. Ihmetellessään ääneti enonsa ankaruutta, tämä vei jälleen pillin kuihtuneille huulilleen ja alkoi kärsivällisesti ja hitaasti, ja tuon tuostakin henkeään vetäen, kutsua yltiöpäistä palvelijaansa, joka heti saapuikin, täytti lasin, nakkasi sen sisällön isäntänsä kurkkuun, ja meni menojaan käsivarsiaan ja päätään heilutellen.

»Kolme vuotta sitten tuli korviini niljainen juttu», jatkoi Anghel-eno. »Seurustelit hurjastelevien nuorukaisten kanssa, jotka eivät olleet arvoisiasi, ja menit eräänä iltana Brailassa tanssiaisiin, missä panit erään nuoren tytön pään pyörälle. Vietit yön tytön luona. Seuraavana päivänä houkuttelet hänet mukaasi Bukarestiin. Kaksi viikkoa myöhemmin sinut tuodaan poliisivoimalla tutkintotuomarin eteen. Kuukautta myöhemmin sinut viimein tuomitaan kaksiviikkoiseen häpeälliseen vankeuteen 'alaikäisen ryöstämisestä'.»

Adrien punastui korviaan myöten ja sanoi:

»En minä häntä 'ryöstänyt', eno. Tyttöhupakko nousi vaunuihin omasta tahdostaan, eikä se ollut hänen ensimäinen matkansa. Ilveilyn uhriksi jouduin minä... Muuten olisinkin lain mukaan saanut kolme vuotta vankilaa».

»Ehkä... Mutta sinä tiesit, ettei alaikäisellä ole 'tahtoa', ja että hän on vanhempiensa valvonnan alainen?»

»Kukaan ei mahtane mennä pyytämään vanhemmilta lupaa saada maata yönsä heidän tyttärensä kanssa».

»Se on selvää! Mutta ei myöskään ole maattava tytön luona, joka lähettää sinut seuraavana päivänä vankilaan».

Eno odotti vastausta. Adrien vaikeni. Edellinen jatkoi:

»Enkä moiti sinua vain tästä. Tiedän, että äitisi sairastui häpeästä tämän seikkailusi jälkeen. Tytön vanhemmat tulivat hänen luokseen, vaatien avioliittoa. Ja sillävälin kuin sinä maleksit Bukarestissa, syyti koko kaupunginosa solvauksia irstailevan pojan äidille. Sinä välitit tuosta kaikesta niin vähän, että pulaan jouduttuasi kirjoitit äidillesi, pyytäen rahaa. Tuskin sairaudesta toipuneena hänen täytyi kyyristäytyä pesualtaan ääreen, saadakseen kokoon rahaa sinun hätäsi lieventämiseksi... Jos tämä on mielestäsi pojan rakkautta, niin kumarran. Mutta tässä ei ole kaikki, minulla on tarkat tiedot, kuten näet... Sinun pidättämisesi pakoitti äidin kokoamaan kimsunsa ja kamsunsa ja muuttamaan keskellä talvea toiseen kaupunginosaan, missä sai maksaa paljon kalliimman vuokran. Päästyäsi viimein vankilasta sinä kunnostauduit jälleen, sekaannuit työväenliikkeeseen, sinut pidätettiin ja sait raippoja kuin hevosvaras. Seuraukset: kuukausi parantolassa, häilyvä terveys ja tekosyy matkustaa Egyptiin, missä olet nääntyä nälkään ja muistat äitiäsi. Ah! Adrien, mitä sinulta puuttuu enemmän: sydäntäkö vai älyä? Tuohon aikaan tuli sisar-parkani käymään luonani. Heikkona kuin haamu hän tuli ensi kertaa eläessään pyytämään minulta rahaa, lähettääkseen pojalleen... En säälinyt sinua, vaan häntä, tuota marttyyriä, ja avasin hänelle kukkaroni».

* * * * *

Adrien purskahti itkuun, heittäytyi polvilleen löyhkäävän vuoteen viereen, tarttui enonsa luiseen ja kylmään käteen ja suuteli sitä kiihkeästi, huutaen:

»Anteeksi!... Anteeksi!... Olen kurja!»

»Hyvä on. Sinä kadut. Ja katumusta seuraa parannus. Koeta tehdä parannus, ja minä annan sinulle anteeksi jo nyt, ja olet jälleen minun Adrienini, minun sisarenpoikani, Anghel-enon henkevä poika, enon, jonka näet makaavan tällä kurjalla vuoteella siksi, että hän erehtyi tavoittelemaan liian kaunista naista, liian kukoistavaa taloa, liian puhdasta paitaa. Mutta riittäköön jo!»

»Eno, mitä minun sitten on tehtävä?» sopersi nuori mies, kuivaten kyyneleitään ja istuutuen entiselle paikalleen. Anghel kohotti vaivalloisesti luurankomaista käsivarttaan kuin lausuakseen kirouksen:

»Sinun on käännyttävä pois kaikesta, mikä sinua mairittelee, voitettava ylpeät halut, vaiennettava lihan ääni, joka jäytää meitä kuin mato, antauduttava koko sieluinesi hengen palvelukseen, joka on ainoa tukemme hädässä. Siinä kaikki, mitä minulla on sinulle sanottavaa...»

»Mutta, eno», uskalsi Adrien huomauttaa, »sinähän inhoat tänään kaikkea, mitä eilen rakastit...»

»Aivan niin... Kaikki se, mitä eilen rakastin, on saattanut minut siihen, missä näet minut tänään...»

»Mutta täytyyhän rakastaa sitä, mistä on nautintoa: kaunista naista, kukoistavaa kotia ja puhdasta paitaa. Intohimomme vaativat sitä ja aistimme huutavat sitä».

»Tuo on totta vain näennäisesti, Adrien!... Vain näennäisesti!... Intohimot ja aistit aiheuttavat myrskyn, joka ei ole oikeassa suhteessa niiden onnellistuttamiskykyyn».

»Sydämen myrsky...»

»Sydämemme on pahantekijä!» huusi kuoleva, ponnistaen viimeiset voimansa. Hänen äänessään ei enää ollut inhimillistä sointua, se tuli vinkuen nenästä. Tätä lausetta seurasi pitkä äänettömyys. Seinään päin kääntynyt pää jäykistyi liikkumattomaksi, samoin käsivarret. Adrien luuli, että hänen enonsa siinä tuokiossa vetäisi viimeisen henkäyksensä.

Ei. Anghel-eno ajatteli yhä. Hän kääntyi jälleen Adrieniin päin ja tarkasteli häntä, ja hänen katseestaan kuvastui kauhu, joka paremmin kuin sanat ilmaisi hänen aivojensa surullisen taistelun. Hellittämättä katsettaan Adrienista Anghel vihelsi voimakkaasti, voimakkaasti ja kiirehtimättä, kuin osoittaakseen sisarenpojalleen, että hän kiusoitteli kuolemaa.

Poika tuli sisään juoksujalkaa, eno nieli annoksensa, nuolaisi valkoisia huuliaan ja hymyili, saatuaan jälleen voiton olemattomuudesta...

* * * * *

»Sydän! Sydän! Adrien... Itkekäämme sitä! Tuota nyrkinkokoista lihapalaa, joka ei lakkaa lyömästä. Tuota naurista, tuota palleroista artisokkaa, joka kätkee itseensä iäisyyden, joka saa ikuisen liikkumiskyvyn sinä hetkenä, jolloin se joutuu naisen lämpimään kohtuun, jolloin se varmastikaan ei ole neulankärkeä suurempi; joka kasvaa ja lyö; joka ailahtelee, riemuitsee, kärsii ja lyö pysähtymättä synnyinhetkestään kuolemaansa saakka. Kas niin!... Olkaamme oikeamielisiä tuota poloista pahantekijää kohtaan! Se tuottaa meille tosin paljon pahaa, mutta se tekee sen anteliaisuuttaan. Ah! Taasen muistoja!... Siunatut muistot!... Olkoon menneeksi... Eläkäämme vielä hetkinen kauheassa menneisyydessä!... — — —

»Jollei kyynelteni lähde jo olisi kuivunut, itkisin mielelläni sen nuorukaisen vuoksi, mikä olin kaksikymmenvuotiaana... Kiipesin siihen aikaan kohti onneni kukkulaa, ja kuohuva vereni pani minut elämään sataa elämää yht'aikaa. Mikään ympärilläni ei ollut minulle vierasta, yhtävähän ilo kuin surukaan. Anghel-eno oli mukana niin häissä kuin kiistassakin. Minä se tyhjensin ensimäisen ja viimeisen viinilasin ja minä niinikään olin viimeinen tappelussa! Sillä — kaikkivoipa Jumala! — on suloista kuulla ohimoittensa jyskyttävän 'Kristuksen veren' voimasta, samoinkuin on suloista iskeä pilantekijää, joka nauraa hohottaa päin naamaasi. Ja tiedetäänhän, että 'Herramme veri' usein juhlatilaisuuksissamme sekoittuu meidän kuolevaisten vereen.

»Samoin kävi tuona joulunakin, josta aion kertoa sinulle...

»Luulisin sinun hiukan muistavankin sitä, sillä olit kuusivuotias ja olit näkemässä tuota ottelua... — — —

»Millaisia olivatkaan entisajan suuret kirkkojuhlat!... Totisesti on ihminen surkea nauta!... Elämä koettelee häntä, muuttaa perin hänen tunteensa ja turmelee hänen sielunsa paljon helpommin kuin eläinten, jotka pysyvät samanlaisina ajasta aikaan.

»Kun vertaa nuoruusaikani hurjia miehiä nykypäivien rujoihin, voisi heitä täydellä syyllä sanoa jalopeuroiksi. Heidän joukossaan oli heikkojakin, mutta sellaisista ei kukaan välittänyt, sellaisia ei otettu lukuun. Kun jossakin Petroin, Cazassun tai Nazirun kapakassa mainittiin kylämme nimi, johtuivat läsnäolijoiden mieleen heti muutamat miehet: ensinnäkin Jeremias, urhoollisista urhoollisin, sitten... kautta kunniani, niin, Anghel!... Sitten muistettiin ystävääni Nikolaita, Vladimiria, Pitkää Costaa ja monia muita vähemmän kuuluisia, koko tuota falangia, joka oli yhtä voittamaton työssä kuin pidoissakin, huvittelussa kuin tappelussakin!... Mutta nyt...

»He!... Adrien... sylkäise minun puolestani, sillä minä en enää jaksa sylkäistä! Nyt on olemassa vain kääpiöitä, jotka pelkäävät omaa varjoaan ja antavat vaimojensa piestä itseään!...»

* * * * *

»Tuon joulun aattona, joka oli remuava ja dramaattinen yht'aikaa, minä lähetin kotiin kymmenen dekalitran viinitynnyrin, kuusi suurta leipää ja yhtä monta porsasta hapankaalissa paistettavaksi.

»Sinun mielestäsi siinä oli liikaa niille kahdelletoista suulle, joiden piti kokoontua pöydän ympärille. Ehkä sinun aikaisillesi kalvetustautisille, jotka voivat pahoin kolmannesta suupalasta ja päihtyvät puolesta viinilasista. Meille... Hauska leikki!...

»Näen silmieni edessä Stefanin, papin, joka osasi ulkoa raamatun ja neljä evankeliumia ja joka kuoli viime vuonna... Tuohon aikaan, kuusikymmenvuotiaana, hänellä oli simpanssin hampaat ja kukon miehuus. 'Rovastinna', hänen vaimonsa — leveälanteinen nainen, jonka kasvot olivat punaiset kuin pioni — odotteli kahdeksattatoista lastaan, muut seitsemäntoista olivat elossa ja voivat hyvin. Ah! Olisitpa nähnyt tämän 'jumalaisen' parin leu'at heti asianomaisen pöytäsiunauksen tapahduttua, joka suoritettiin lyhyesti ja nopeasti, sillä vesi kihosi papin kielelle... Hänen leukansa murensivat kylkiä, luita ja rustoja kuin ne olisivat olleet auringonkukan siemeniä, ja hänen kunnianarvoisa partansa kieppui rinnalla kuin käynnissä olevan myllyn ratas...

»Äitini, joka istui papin vieressä, — tietoisena päivän pyhyydestä ja hurskaana sormenpäitä myöten — taisteli urheasti ruokalautasensa ääressä... Äkkipikainen ja ovela Dimi-veli valitsi taitavasti parhaat palat itselleen. Jeremias nieleskeli kaiken valikoimatta ja pureskelematta, sillävälin kuin Pitkä-Costa — pitkä raajoilta kuten sanoiltakin — ojenteli loputtomia käsivarsiaan ylt'ympäri pöytää, kahmaisi kaikkea, puhui vähän ja antoi toisten puhua, täyttääkseen heidän suunsa tyhjällä».

»Onhan luvallista olla ahmatti, Stefan-isä?»

»Luvallista, poikani, luvallista».

»Eihän se ole syntiä?»

»Ei ole syntiä se, mitä suuhun pistetään, vaan se, mitä suusta tulee...»

»Kertokaa meille kohtaus Herran ehtoollisesta...»

»Aivan heti...»

»Kuusi miestä ja kuusi naista istui pöydän pitkillä sivuilla. Pöydän päässä, kasvot itäänpäin, istui isä-Stefan, kohoten kuin jättiläinen yli seuran. Oltiin onnettomia siitä, että lukumäärämme oli kolmetoista, 'pirun luku', mutta lohduttauduimme lisäämällä seuraan kääpiön, joka täytti sarkkamme, iloisen ja teräväpäisen ukkelin, joka vaivoin jaksoi kierrättää pöydän ympäri suunnattoman suurta savikulhoa.

»Kun suut oli saatu tyhjiksi, kääntyi mieli huviin ja kurkut viinikarahveihin. Kuohuva viini virtasi jokena ja jutut sen mukana. Sitten Dimi otti ihmeellisiin sormiinsa pitkän paimenhuilunsa, ja kas, kaikki olivat jaloillaan, pappi mukaanluettuna. Ja nyt alkoi tanssin leiske astioiden ja maljojen peittämän pöydän ympärillä. Huudahdukset ja jalkojen töminä vapisuttivat koko taloa. Kasvot hikikarpaloissa pappi ja hänen vaimonsa lopettivat viimein tanssin, näyttääkseen esimerkkiä kohtuuden noudattamisessa. Ja juhlaa jatkettiin entistä ehommin...»

* * * * *

»Mutta minulle ei tuo ilta merkinnyt vain juhlimista. Jotakin tärkeää oli tekeillä, ja kaikki olivat siitä selvillä. Lisäksi tämä seikka kiihdytti mieliä ja jakoi läsnäolijat kahteen, melkein tasaväkiseen puolueeseen.

»Oli kysymyksessä äitisi uudelleen naittaminen, ja minä kannatin ystävääni Nikolaita, joka myöskin oli saapuvilla, ja oli melko varakas talonpoika ja lapseton leskimies. Jeremias ja Costa olivat läsnä tukeakseen hänen pyrkimyksiään ja avustaakseen minua. Mutta äitisi ei ollut aivan vapaa. Aikoja sitten oli Dimi, tuo veljellinen vekkuli, kaikessa hiljaisuudessa asettanut vaaliin oman suosikkinsa, joka niinikään oli nimeltään Nikolai, muuten perin miellyttävä mies, kalakauppias Brailasta, joka ansaitsi hyvin ja eli huolettomasti. Paitsi Dimiä, kannatti hänen ehdokkuuttaan saksalainen serkkumme Tudor, jota kaikki pelkäsivät hänen villin luontonsa ja herkulesmaisten voimiensa vuoksi. Tudor ja hänen Nikolainsa olivat kuin veljekset.

»Ja näin me istuimme pöydässä vastakkain vannoutuneina kilpailijoina, neljä minun puolellani ja kolme Tudorin, mutta Tudor vastasikin helposti kahta kaikkein voimakkainta miestä. Äitisi istui heidän puolellaan, mutta en tiedä, missä määrin heidän Nikolainsa miellytti häntä, enkä sitäkään, millainen heidän suhteensa oli. Kuitenkin tiedettiin, että hänen oli vaikeassa asemassaan usein täytynyt alistua ottamaan vastaan antimia, joita kalakauppias lakkaamatta tuhlaili hänelle.

»Ja mikä kummallinen olento olikaan tuo sisarparkani!... Kolmikymmenvuotiaana hän oli kaunis kuin vastikään naimisiin mennyt tyttö, luonteeltaan miellyttävä ja iloinen ja osasi laulaa ja tanssia viehkeästi, mutta kävi töykeäksi ja turmeli hauskimmankin seuran mielialan, niinpian kuin tuli kyseeseen hänen uudelleen naittamisensa. Ja tämä kaikki vain sinun tähtesi: ajatellessaan, että uusi aviomies saattaisi olla tyly sinua kohtaan, hän muuttui villiksi kuin naarasleijona. Sinun kauttasi hänet joko saavutti tai menetti, ja sinusta tuli kompastuskivi tuonakin iltana.

»Ystäväni Nikolai rakasti sinua ja tuli usein luoksemme vain leikkiäkseen kanssasi. Te olitte toverukset, ja se oli valtti meidän hyväksemme. Tuona jouluiltana Nikolai toi sinulle makeisia vuoteeseen, missä nukuit ja havahduit aina sen mukaan, kuinka huoneessa meluttiin. Tämä miellytti äitiäsi ja kiihdytti toisen mustasukkaisuutta, joka tietämättä, miten lopettaisi leikin, veti taskustaan kultarahan ja heitti sen sinulle, sanoen:

»Kas noin, Adrien, tuolla saat ostaa koko kilon makeisia!»

»Niinpä niin... mutta ne hajuavat kalalta!...» vastasi ystäväni, vihjaten hänen ammattiinsa, jota nuoret tytöt inhosivat.

»Se hajuaa kuitenkin paremmalta kuin lantatunkio!» vastasi edellinen, taputtaen talonpoikaa selkään.

»Nämä sapekkaat sanat putoilivat puoliyön maissa, kun viini yksin oli vastuussa puheista. Tudorin kiukku kuohahti helposti. Ja peloittavinta oli, ettei hän ollut lainkaan humalassa. Vakuuttautuakseni hänen tilastaan minä pistin taitavasti jalkani eteen, kun hän nousi lähteäkseen ulos: hän ei kaatunut». — — —

Anghelin henkeä salpasi. Kertominen uuvutti häntä. Hän vaikeni äkkiä. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet enemmän mielenliikutusta kuin väsymystäkään. Sama jähmettyneisyys, samat kaameina ammottavat silmät. Ja taas hän vihelsi elämänsä pidentäjää ja sai viinatilkan. Sitten hän jatkoi reippaammin:

»Kun nyt mietin ja tutkistelen rauhassa ihmiselämän intohimoja, kysyn itseltäni, emmekö sittenkin ole vain marionetteja paholaisen käsissä, joka pitelee nuoran päästä ja tanssittaa meitä mielensä mukaan. Sillä jos meillä tuona iltana olisi ollut järki hiukankin paikoillaan, olisi meidän täytynyt nähdä, että äidilläsi oli yhtä vähän halua mennä naimisiin kuin hirttää itsensä. Mutta viini ja sydäntemme rajuus veivät meistä voiton, ja sana sanalta kävi selvemmäksi, ettei enää ollutkaan kysymys jonkun naittamisesta, vaan että haluttiin yksinkertaisesti vain iskeä yhteen, iskeä sokeina ja kuuroina.

»Äitisi puolestaan — jolle tuotti pirullista huvia kiihoittaa miehet toisiaan vastaan, ja jonka vuoksi moni hänen nuoruudessaan oli puhkaisuttanut päänsä — avusti niin hyvin paholaista, että veremme syttyi tuleen, ja tuo tuli oli vähällä tuhota hänetkin. Tuntien kalakauppiaan mustasukkaisuuden hän kylvi hämminkiä molempien Nikolaiden mieliin laulamalla erästä tunnettua laulunpätkää, jossa nimi _Nikolai_ toistui joka säkeen lopussa:

»Ai, ai, ai, suutele mua, Nikolai!...

»Niin, _suutele mua, Nikolai_, mutta kumpi heistä?... Ja kun kukin pani parastaan jouduttaakseen kahakkaa, kiusoitteli minun Nikolaini kaimaansa, vilkutti silmää ja polki pöydän alla äitiäsi jalalle. Tudor ulvoi:

»Lempo vie!... pian räjähtää!...»

»Niin, serkku!», huudahdin minä. »Räjähtääpä totisesti!»

»Äitini nousi paikoiltaan. Ollen järjestelevinään pöytää hän kokosi kaikki veitset ulottuviltamme, mutta huomatessaan, että Tudorilla yksin oli kauhea puukko vyöllä, hän pyysi sitä häneltä, sanoen:

»Tudor! Lapseni!... Anna minulle puukkosi!»

»Ylpeänä Tudor veti puukon tupesta ja heitti sen oveen. Vanhus nouti sen sieltä. Sitten hän toi vihkivettä, siroitteli sitä huoneeseen, poltti suitsutusta ja rukoili:»

»Kaikkivaltias Jumala! Aja pois _saastuttaja_ tästä huoneesta, jossa se heiluttaa häntäänsä ja villitsee mielet!... Herra, karkoita se kauas erämaahan!... Armahda meitä syntisiä, Poikasi nimessä, joka on syntynyt meille tänään!»

Ja kääntyen äitisi puoleen hän sanoi rukoilevasti:

»Lähde täältä, tyttäreni!... Mene kohentamaan tulta liedellä... Ja rukoile... Sillä sinä olet syynä pahaan, niinkuin Eva oli syynä kuoleman syntiin...»

»Kaikki miehet vastustivat 'pahan poistumista'». Jeremias lauleli:

»Anta-kaa — mei-dän — pi-tää kau-nis — pahen-nuk-sem-me! Mi-tä — oli-si-vat — mie-het il-man — kau-nis-ta — pa-hen-nus-ta?»

Äiti sanoi itku kurkussa:

»Jeremias! Saat vielä reiän päähäsi!...»

»An-ta-kaa mei-dän — saa-da — rei-kä — päähäm-me, jos — se mei-tä — hu-vit-taa!...»

Dimin huilu liritteli kuin noiduttuna. Sävelet ja sanat virtasivat hänen sormistaan ja huuliltaan:

Hu-huu, hu-huu, hu-huu, minä rakastan täyttä sarkkaa!... Hu-huu, hu-huu, hu-huu, minä rakastan nuorta, ei vanhaa!... Hu-huu, hu-huu, hu-huu...

Yhdellä hyppäyksellä olivat kaikki seisoallaan ja _sarba_ vapisutti lattiaa. Tanssiessaankin Dimi soitteli ja mylvi:

Hypähdä, opinca! Iske lattiaan, niin että kajahtaa kauas metsän taa! Hu-huu...

[Opinca = taionpoikaisnaisten käyttämä nahkasandaali.]

Ja Pitkä-Costa jatkoi:

Hyvä viini, lepo suloinen, unholaan jää elo maallinen!...

Ja sisar pisti veitikkamaisesti väliin:

Kuinka rakastankaan miestä rohkeaa, kun hän lepää maassa pitkänään!...

Ja Tudor härnäili:

Kuinka mieluista on lyödä, temmeltää, heittää vihollinen maahan makaamaan!...

Heidän Nikolainsa kirkui:

On viini huonoa ja mitta pien', vaan tytär soma lie!...

»Juokaamme! Juokaamme! Maljat nurin!»

»Veljenmalja!»

»Me joimme veljenmaljan kaksitellen, käsivarsi käsivarteen pujotettuna, päät lähekkäin, maljat huulilla. Ja ehdin hädin tuskin nähdä äitisi juovan veljenmaljaa ystäväni Nikolain kanssa, — joka sattui olemaan hänen vieressään, — kun Tudorin malja lennähti ystäväni päähän, särky en sirpaleiksi.

»Se oli merkinanto, säkene... Siinä tuokiossa syntyi hirvittävä sekasorto. Maljoja, lautasia ja muita astioita lenteli ilmassa kuin ammuksia... Pöydät ja tuolit kaadettiin nurin, öljylamppu putosi maahan, särkyi ja sammui... Jäimme pilkkopimeään. Ja kelmeässä kajastuksessa, minkä lumi ja tuikkiva tähtitaivas loivat ruutuihin, olisi saattanut nähdä mitä vimmatuimman käsirysyn, kun seitsemän miestä, seitsemän ystävystä iski kiukkuisesti toisiaan, vuodatti vihamielin toistensa verta, sanaa sanomatta, ääntä päästämättä, edes tietämättä miksi — kunnes hetkellä, jolloin kukaan ei ajatellut hellittää otettaan, huoneessa kajahti vastapuolen Nikolain leikkisä ja moittiva ääni:

»Pyhän Pietarin nimessä! Ette kai aikone jatkaa tuota mukilointia aamuun saakka! Minun on jano!...»

* * * * *

Temmellys taukosi, kuin olisi sähköpanos lauennut. Väsähtäneen taistelijan odottamattomaan huudahdukseen vastattiin iloisesti nauraen ja innokkaasti myönnytellen...

»Valoa!... Valoa! Ja viiniä ennenkaikkea! Missä on naisväki? Missä on kääpiö?»

»Naiset, jotka olivat kauhuissaan paenneet, tulivat jälleen sisään tuoden kynttilöitä, mutta sinun äitisi oli kadonnut ja sinä hänen mukanaan. Kaikki etsiskely pihamaalta, vajasta ja navetasta oli turhaa. Kantaen sylissään sinua, — ainoaa aarrettaan ja ainoaa huoltaan, — hän läksi yön pimeydessä jalkaisin kulkemaan kohti Brailaa, uhmaten lunta, kylmää ja susia!... Hän palasi takaisin matalaan leskenmajaansa, arkana riippumattomuudestaan ja tietoisena vain yhdestä velvollisuudesta: ainoan poikansa kasvattamisesta!... Huvittelu oli nyt päättynyt... Vaivannäkö alkaisi huomispäivästä...

»Mutta se oli hänen asiansa. Meidän asiamme oli unohtaa nopeasti poissaolija, siistiä huone, pyytää viiniä ja virittää myrskyävä _Kindia_ Dimin huilun säestämänä. Paitahihasillamme, kasvot verta vuotavina, vaatteet siekaleina, mielet lauhtuneina ja ilveilynhaluisina me tanssimme hurjan piiritanssin, välittämättä haavoistamme sekä kääpiöstä, joka tanssi hänkin piirin keskellä, toinen käsi lanteilla ja pidellen toisella kädellään tasapainossa isoa dekalitran viiniastiaa, joka hänellä oli päänsä päällä, ja varoen potkuja, joita suuntasimme hänen istuinpaikkaansa kohti... — — —

»Syönnistä tylsänä ja sikahumalassa läksin aamunkoitteessa, — yksin, _chubaani_ kääriytyneenä, — taivaltamaan kotia kohti, kahlaten polvia myöten lumessa, lainkaan muistamatta viimeistä tuomiota, joka minulla nyt on edessä».

Sairas vaikeni... Sitten hän kutsui palvelijan ja nielaisi jälleen pienen viinatilkkansa, Adrienin etsiessä sillävälin syyn häivää kuulemastaan tarinasta.

»Eno», sanoi hän, »en käsitä, minkä synnin olisit tehnyt, joka oikeuttaisi Jumalan rankaisemaan sinua... Olet elänyt vain tunteittesi mukaisesti».

Anghel koetti nauraa, mutta hänen kauhea irvistyksensä peloitti hänen sisarenpoikaansa.

»Etkö näe syntiä?» tiukkasi hän. »Ystävä-parka, mitä sinun on sitten kuultava, nähdäksesi sen? Onko minun kerrottava sinulle vieläkin pahempaa? Siis kuuntele:

»Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin vielä toivoin voivani herättää vaimoni uneliaisuudestaan pettämällä häntä. Jeremias, joka tosiaankin oli intohimoisen Cosman poika, järjesti minulle siihen viehättäviä tilaisuuksia. Tämä mies, joka oli ollut pappien vannoutunut vihollinen aina siitä saakka, kuin hänen isänsä oli saanut surmansa papin kädestä, huvitteli etsimällä rakastajattarikseen kirkonpalvelijain puolisoita ja tyttäriä. Ja ollen kuusikymmenvuotiaana kaunis ja komea kuin nuori tammi, oli hänellä enemmän menestystä kuin kaksikymmenvuotiaalla nuorukaisella.

»Jeremias näytti minulle tien. Ja rakkauden pesän Cazassussa. Sinne oli vain puolen tunnin ratsastusmatka. Ensi kerralla teimme matkan ikäänkuin ilman aikojaan. Tulimmehan vain ammattiveljen luo saamaan 'naukun'; kapakoitsijat maistelevat ja arvostelevat huvikseen ammattitoveriensa viinejä.

»Oli syksy... Uutta viiniä, hyvää _pastramaa_. [Suolattua, kuivattua ja, haluttaessa, käristettyä lampaanlihaa.] Jeremiaan lähettämä asiapoikanen toi papinrouvalta sanan, että hänen jumalainen puolisonsa oli poissa. Hän oli usein poissa kotoa. Ollen Cazassun ainoa pappi, virkatehtävät kutsuivat hänet usein kauas kodista, ympäristön lukuisiin kyliin. Hurskaat, ennakkoluuloiset ja taikauskoiset seurakuntalaiset eivät voineet olla ilman häntä. Pappia haettiin jos jonkinlaisista syistä: häntä haettiin kastamaan, vihkimään tai ripittämään kuolevaa; karkoittamaan aaveet kummittelevista taloista, siunaamaan hedelmätöntä maata, jakamaan almuja kuolleiden puolesta, lukemaan liturgia harhateille joutuneen naisen, juoppouteen vajonneen aviomiehen, mielipuolen tai kaatuvatautisen puolesta. Ja tiedettiin, että heti näiden toimitusten päätyttyä pappi oli jälleen ratsailla, pyhät virkakalut kainalossaan, valmiina aloittamaan kiertokulkunsa, jolta hän palasi vasta yöllä, ja usein seurasivat ahdistetut sielut hänen jäljissään, kuljettaen häntä kodista kotiin, kuin olisi hän ollut koko seudun onnentuoja.»

* * * * *

»Minun ei tarvinne sanoa sinulle, Adrien, ettei tämä rehellinen, oikeamielinen ja väsymätön hengenmies ansainnut loukkaustamme... Että hän ansaitsi sitäkin vähemmän puolison ja tyttären, jotka kumpikin olivat yhtä irstaita.

»Tuota en ollenkaan ajatellut sinä päivänä, jolloin Jeremiaan opastamana, — jota taivas varmaan rankaisee ennen hänen kuolemaansa, — tulin taloon tyytyväisenä kuin kukko, nähdessäni kauniit silmäykset, joita tytär, niinikään alituisesti liikkeellä olevan postinkantajan vaimo, — loi mustaan partaani, kiharaan tukkaani, puhtaaseen paitaani ja kiiltäviin saappaisiini! En ajatellut pahaa, jota tein lähimmäiselleni, enkä turmaa, jota tuotin sielulleni... Ja vaikka sieluni ei ollutkaan luotu tämäntapaisia iloja varten, miellyttivät ne minua sittenkin. Löysin niistä sellaista viehätystä, että tulin toistamiseenkin.

»Muuten nuo molemmat kyykäärmeet olivat niin luodut, että heidän luonaan unohtui kaikki muu, paitsi lihan himo. Jumala yksin tietää, miksi hän oli lyönyt nämä aistillisuuden haavat erään hyveellisimmän palvelijansa ruumiiseen. Papinrouva itse väitti, asiastaan varmana, ettei Jumalakaan sitä tietänyt, ja hän antoi huvittavan selityksen tästä Jumalan taitamattomuudesta.

»Kuten tiedätte», sanoi hän, »ei Jumala ollut yksin luomispäivänä, vaan läsnä oli myöskin saastuttaja... Hän sekaantui kaikkeen, tahtoi olla kaikkialla, ja häiritsi lakkaamatta työnteossa Kaikkivaltiasta, joka puolustautui parhaansa mukaan. Katsellessaan sen jumalallisen taikinan häikäisevää valkeutta, josta Herra aikoi leipoa ihmisen, — ja josta hän ennen muita tahtoi täydellisen, — heräsi saastuttajassa vastustamaton halu tahrata se. Mutta Luoja valvoi tarkasti taikinaansa. Johtaen herkkäuskoisen Mestarin harhaan Paha kysyi silloin yht'äkkiä, osoittaen samalla pilven taa katoavaa aurinkoa: 'Kuinka, oi sinä, joka olet niin viisas, olet antanut heikolle pilvelle voiman himmentää niin loistavan tähden, synkistyttää maailman ja syöstä sen alakuloisuuteen?'

»'Olen tehnyt sen siksi', selitteli Luoja, 'että kaikki maallinen nähtäisiin eri valaistuksissa, että ihminen ei olisi mistään varma, vaan epäilisi kaikkea, paitsi minun väkevyyttäni'. Paholainen kuunteli, ollen ihmettelevinään, mutta onnistui samalla koskettamaan hännällään jumalalliseen taikinaan, joka muuttui heti harmaaksi. Herra huomasi sen ja hämmästyi. 'Miksi sinä hämmästyt?' ilkamoi Paha, 'taikinasi on harmaata siksi, että valaistus on muuttunut!' Jumala tunsi joutuneensa tappiolle, mutta ylpeä kun oli, tahtoi hän pysyä aiheessaan. Hän pani taikinan muottiin, antoi sille ihmisen muodon, puhalsi siihen ja loi Aatamin... Mutta, voi, tahra seurasi mukana!... Se on meissäkin, ja siinä koko juttu...»

* * * * *

»Niin, siinä koko juttu!... Tai paremmin, tässä koko juttu:... Kas tässä kosteina kimmeltävät silmät, joiden hehku lävistää sydämen kuin nuoli... Tässä kärsimättömät huulet, jotka odottavat vain viiksien hivelevää kosketusta ja miehistä puraisua... Tässä rinnat, jotka ovat hyvin peitetyt, vain paremmin näkyäkseen. Tässä kaksi naista ja kaksi miestä, joita saatana on koskettanut hännällään! Ei hämärintäkään muistoa meissä Jumalan tarkoituksesta!... Ei hyvettä, ei häveliäisyyttä, ei kunniantuntoa!... Vain kaksi naista ja miestä, jotka saastuttaja on vallannut kiireestä kantapäähän!...

»Ja minä purasin, Adrien, minä purasin kielletystä hedelmästä! Ja se maistui mielestäni hyvältä, niin hyvältä, että muutuin paremmaksi lähimmäisiäni kohtaan. Annoin vaimolleni anteeksi hänen uneliaisuutensa enkä lyönyt häntä enää. Olin kaksinverroin antelias tarvitseville, ja suvaitsevaisempi niitä kohtaan, jotka varastivat minulta. Ja sydämeni ailahteli ilosta aamusta iltaan...

»Mutta Salomon-saarnaaja sanoo: 'On aika tehdä kaikkea; on aika nauraa ja aika itkeä; on aika suudella, ja aika olla suutelematta...' Tuo aika tuli.

»Eräänä helteisenä kesäiltapäivänä Jeremias ja minä maistoimme jälleen kiellettyä ja häipyvää iloa pappilassa, joka sijaitsi etäällä kylästä, eristettynä ja yksinäisenä. Postinkantaja oli työssään ja pappi oli lähtenyt kastematkalle. Luulimme olevamme turvassa yllätyksiltä, ja tuo jumalallinen taikina, jota Piru oli koskettanut hännällään, hekkumoitsi, kun Jumalan kostava käsi avasi oven ja aukeamassa seisoivat pappi ja hänen vävynsä kuin kaksi hirmuista tuomaria! Suorina ja sotaisina he seisoivat siinä, tomun peittäminä ja kalpeina, edellisellä kädessä pieni kattila, jossa oli vihkivettä, jälkimmäisellä kyhmyinen keppi ja kirjesäkki.

»He pysähtyivät mykkinä kynnykselle, mutta me neljä syyllistä ponnahdimme ylös ja pakenimme nurkkaan, Jeremias puukkoonsa tarttuen, valmiina puolustautumaan, minä häpeästä kivettyneenä ja molemmat naiset päät tekopyhästi painuksissa. Ja Kaikkivaltias puhui loukatun, mutta onnettomuudessaan vahvan palvelijansa suun kautta.

»Hän sanoi suunnilleen näin:

»'Rauha teille, te pahantekijät!'

»'Ja olkoon tämä rauha teidänkin kanssanne, te irstaat naiset! Sinä, Jeremias, heitä aseesi, sillä olkoonpa loukkaus millainen tahansa, pappi ei nouse kostoon omassaan eikä toisten talossa!... Jumalan asia on tuomita oikea ja väärä... Ja siinä kaikki, mitä minulla on sanottavaa sinulle, sinä sydämetön, häpeämätön ja säälimätön mies. Mutta sinulle, Anghel, haluan puhua enemmän, sillä sinulta ei puutu sydäntä, hävyntunnetta eikä sääliä. Anghel, minä tiedän, että olet onneton kodissasi... Mutta etsitkö lohdutusta toisten onnettomuudesta? En puhu itsestäni. Minä jaksan kantaa ristin, jonka Herra tekee päivä päivältä raskaammaksi, rangaistakseen heikkoa lihaani siitä, että himoitsin lihan nautintoa, muistuttaakseen minulle, että _kaunis nainen, jolta puuttuu järkeä, on kuin kultarengas sian kärsässä_. Mutta katso tätä nuorta miestä, josta Jumala vihassaan on tehnyt vävyni, ja joka vapisee kuin kuollut lehti, nähdessään että hänen avio-onnensa on saanut kuolettavan iskun, ja tuon iskun olet antanut sinä, jolta ei puutu sydäntä, häpyä eikä sääliä... Anghel, katso häntä, ja paina mieleesi, että _ankara ojennus odottaa sitä, joka poikkeaa oikealta tieltä_!... Minäkin poikkesin siltä tieltä, tahtoessani yksin omistaa tämän naisen, jonka Jumala oli tarkoittanut kaikkien yhteiseksi... Ja tässä minä saan ojennukseni... Tämä nuori mies on poikennut tieltä hylätessään kunniallisen rakkauden ja avatessaan sylinsä tytölle, jonka tulisi olla yleinen, minun tyttärelleni... Ja hän saa ojennuksensa. Sinä, Anghel, saat myöskin omasi! En toivota sinulle pahaa, mutta paha on sinussa itsessäsi, sillä joskin on inhimillistä langeta saastaan, jota luulee puhtaudeksi, ei ole sallittua heittäytyä ehdoin tahdoin sen saastutettavaksi. Lähtekää! Olkoon rauha teidän kanssanne, mutta peljätkää Jumalaa ja _matoja, jotka eivät koskaan nuku_... [Romaniankielellä: vermii cei neadormiti, valvovat, ikuisesti hereilläolevat madot.]

»Kuulitko, Adrien?... Valvovat madot! Kas täällä ne ovat!... Ne ovat täällä riepujen alla, jotka peittävät niitä ja elävää raatoani... Ne ovat jäytäneet minua hitaasti kokonaisen vuoden... Ja tuona vuotena on elänyt vain pääni, aivoni...

»Anghel-eno _on_ mennyttä!... Kaikki on sortunut! Ei ole jälkeäkään enää hänen kauniista talostaan, kauniista lapsistaan, puhtaasta paidastaan ja kiiltävistä saappaistaan... Sortunut on ruumis, joka ei koskaan ollut tuntenut väsymystä eikä sairautta!... Ja mitä julmien murhamiesten ei onnistunut tuhota, sen tuhoavat nyt alati valvovat madot!...

»Vain aivot yksin pitävät puoliaan... Ne ovat minulle sammumattomana lyhtynä loputtomassa yössä, yössä, joka alkoi sinä iltana, jolloin poikani laskettiin hautaan... Mutta lyhty on alkanut loistaa... Eikä öljyä ole enää ollut muuhun... Kaikki vain tuota liekkiä varten... Ja näin olen löytänyt pelastuksen...

»Sataviisikymmentä naulaa arvotonta multaa, joka tahtoi hallita maata! Kas tässä se nyt makaa liikkumattomana!... Niin paljon tarpeita, niin paljon pyyteitä, niin paljon riehuntaa, ja niin vähän iäisyyttä!... Herra, kuinka oletkaan ollut taitamaton luodessasi taideteostasi! Pää yksin olisi riittänyt. Missä muualla paitsi aivoissa olen löytänyt äärettömyyttä? Ja kun ajattelen, että tuo äärettömyys, tuo ainoa, mikä meissä on iäistä, oli typistetty olemattomiin, poljettu kuin hiekkajyvä olemukseni uumeniin! Koko talo täynnä melua... Suuri kirstu, joka sulkee sisäänsä ihmisen yötä ja päivää... Olkivalkea, jonka pitäisi valaista koko temppeli, mutta joka vain savuaa, tukehduttaa ja tekee siellä asumisen mahdottomaksi...

»Näinä seitsemänä vuotena olen ajatellut kaikkea, mitä ajatella saattaa... Olen lukenut kolmeen kertaan Vanhan ja Uuden Testamentin.

»Salomon sanoo yhdessä ainoassa saarnassaan kaiken, mitä elämästä on sanottavaa. Ei voisi sanoa paremmin eikä enempää, vaikka puhuisi pysähtymättä kymmenentuhatta vuotta. Eikä kuitenkaan ole vähemmän totta, että _sekin on turhuutta, ja tuulen takaa-ajamista_! ... Sitä vähäistäkään onnea, jonka tämä viisas löytää, ei ole olemassa. Elämässä ei ole kysymys onnen löytämisestä, vaan sen säilyttämisestä; mutta pysyväisyyttähän ei ole elämässä... Pääasia on muuten tietää, mitä hyötyä siitä olisi...

»Ja siksi minä olen luopunut elämästä ja kääntänyt katseeni kuolemaa kohti...

»Ihminen on kuollut siitä hetkestä lähtien, jolloin mikään ei enää tuota hänelle iloa... Olen ollut kuolleena jo kolme vuotta... Mutta vapaa olen ollut vain puoli vuotta, siitä päivästä alkaen, jolloin silmäni avautuivat iäisyydelle... Silloin löysin sen, mikä pysyy... Päivä ja yö on minulle yhtäkaikkista. Olen kaikkialla, näen kaiken, tunnen kaiken, eikä mikään koske minuun. Ilo ja suru ovat esteitä vapautemme tiellä...»

* * * * *

»Useammin kuin kerran olen ollut luisumaisillani olemattomuuteen, mutta olen aina huomannut sen ajoissa. Sen huomaa. Kun loppu tekee tuloaan, tuntee ylenannatusta, ja painostusta otsassa... Vain sekunti tarkkaamattomuutta ja kaikki on ohi...

»Kerran huvittelin omalla tavallani elämällä ja kuolemalla. Se sattui viime talvena. En tiennyt, oliko päivä vai yö; se ei ole pitkään aikaan merkinnyt minulle mitään... Annoin ajatusteni harhailla... Milloin jokin iloinen muisto entisajoilta sai mieleni kääntymään elämän puoleen, milloin taas jokin surullinen muisto työnsi minua kuolemaa kohti. Etäältä kuuluva tuskan parkaisu herätti minussa vastenmielisyyttä: kylässä teurastettiin jouluporsasta... Uh!... Muistin, kuinka usein itse olin painanut polveni sian päälle, kuinka usein olin taitavasti upottanut pitkän puukkoni sydämeen, joka sykähteli vasemman kainalon alla, tai pehmeään kurkkuun, aina sen mukaan, mihin tahdoin tulla... Usein lennähti lämmin veri suihkuna kasvoilleni... Elukka rimpuili vastaan, sitten sen silmät sumenivat, se oli kuollut; minä taputtelin sitä, samoin kuin taputellaan rakastettua naista, tahtoen siten ikäänkuin suoda itse elämälle ystävällisen taputuksen.

»Tämä synkistytti mieleni... Maailma kaikkineen häipyi pois... Ei enää muistoja, ei enää ilmaa... Unettava velttous valtasi aivoni... Kurkkuuni nousi pala... Raskas paino laskeutui silmieni ylle... Annoin kaiken mennä menojaan. _Sanoin: on hyvä näin_!...

»Yhtäkkiä kajahti ikkunani alta kolmen lapsenäänen laulamana:

»Hyvää huomenta, joulu-ukko!... Hyvää huomenta, joulu-ukko!... Hyvää huomenta, joulu-ukko!...

»Sitten ovi avautui selkoselälleen, antaen pakkasen ja elämän tulvia sisään, ja hullu palvelijani, mukanaan kolme poikasta, tölmäsi huoneeseeni, missä vielä tuntui kuoleman siiven suhahdus. Hän se oli houkutellut synkkään kapakkaan lapset, jotka tavanmukaisesti kiertelivät pitkin kylää hyvää joulua toivottamassa... Seitsemään vuoteen eivät nuo iloiset äänet olleet lähestyneet ikkunoitani... Minulla ei ollut mitään, ei pähkinöitä, ei rinkeleitä eikä viikunoita, joita oli tapana antaa heille...

»Minä annoin heille viisipennisiä... He toivottivat minulle pikaista parantumista ja lähtivät, vieden mukanaan raikkaan ilman ja elämän...

»Katsellessani heidän menoaan unohdin kuoleman ja olisin tahtonut itkeä... Kylässä oli joulu... Eikä Anghel-enolla, tuolla kunnon kristityllä, ollut antaa ainoatakaan pähkinää, viikunaa eikä rinkeliä lapsille, jotka toivottivat _hyvää huomenta joulu-ukolle_.»

* * * * *

Anghel-enon suu ammotti selällään korvasta toiseen, paljastaen pääkallomaisen, keltaisenmustan hammasrivin. Adrien ei tiennyt, oliko sairas vetänyt viimeisen henkäyksensä vai tahtoiko hän vain itkeä. Vuoteen laidan yli riippuva käsi alkoi vavisten hapuilla lattialta viinapulloa. Adrien ymmärsi ja kysyi:

»Tahdotko juoda, eno?...»

Hän nousi auttamaan häntä.

»Kyllä... pian... minä tukehdun...»

Adrien täytti pienen lasin ja tyhjensi sen avoimeen suuhun. Lasi kilahteli hampaita vasten, jotka löivät loukkua, kuin olisi ankara vilu puistattanut sairasta.

Lääke tehosi pian. Alkoholisti tyyntyi.

»Adrien, minä kuolen pian... Ainoaksi perinnöksi annan sinulle neuvon: vältä kevyttä iloa kaikin voimin, ja niin kauan kuin vielä on aikaa. Se tuottaa meille eniten kärsimystä... Ja mikä vahinko se onkaan! Kevyt ilo vaatii itselleen koko elämämme. Kuluttamansa öljytynnyrin asemesta se antaa meille oliivin. Se on vähän. Liian vähän. Koirat ovat kaltaisiamme intohimossa, mutta voittavat meidät viisaudessa.

»Inhimillisen hulluuden esimerkkinä olisin tahtonut kertoa sinulle Cosman, Jeremian isän ja etäisen sukulaisemme, elämäntarinan. Mutta voimani eivät riitä niin pitkään tarinaan... Jeremias itse saa joskus kertoa sen sinulle paremmin kuin minä...

»Mutta sitä, minkä annan anteeksi Cosmalle, en anna anteeksi itselleni ja kaikkein vähimmän sinulle. Cosmalla ei ollut aivoja. Minulla oli niistä puolet. Sinä tiesit kaksikymmenvuotiaana sen, mitä me emme tietäneet viisikymmenvuotiaina: sinä tiesit, että huvitukset saattavat meidät uskomaan, että ne ovat koko elämä, ettei niiden ulkopuolella ole mitään, ja asia onkin päinvastoin. Tämän tulin tietämään liian myöhään... Cosma ei ole sitä koskaan tietänyt».

* * * * *

Adrien piti parhaana ilmaista ajatuksensa:

»Eno, ei mikään tieto voi lannistaa suurta intohimoa, lannistamatta samalla itse ihmistäkin...»

»Mitä tarkoitat lannistamisella?» kysyi Anghel väsyneesti.

»Sanon lannistuneeksi ihmistä, joka pakottautuu elämään toisenlaista elämää, kuin mihin hän tuntee olevansa määrätty».

Anghel ravisti päätään ja sanoi:

»Sellainenko on lannistunut ihminen? Ja miksi nimität ihmistä, joka ei pakottaudu muullaiseen elämään, kuin mihin hän on määrätty?»

Adrien ei uskaltanut kiihdyttää sairaan mieltä, vaan vaikeni; mutta tämä kysyi uudelleen:

»Miksi nimität häntä, poikani? Etkö tahdo vastata?... Eikö ihminen, joka ei tahdo pakottautua muuhun elämään, kuin mihin hänet on määrätty, ole Anghel-enon kaltainen?... Tunnetko tuon Anghel-enon? Tahdotko tietää, kuinka hänelle kävi, eläessään elämää, johon hänet muka oli määrätty... No niin, Adrien, nosta peitto päältäni!... Kas niin, ota pois nämä rievut, ja katsele Anghel-enoa, joka ei ymmärtänyt pakottautua muuhun elämään, kuin mihin kohtalo oli hänet määrännyt! Ota pois peitot ja katsele, poikani! Näkemäsi tekee sinut vakuutetummaksi kuin tuhannet puheet! Ota peitot pois!»

»Säästä minua, eno... Minä pelkään», sammalsi Adrien.

»Käsken sinua ottamaan pois peitot ja katselemaan minua!» huusi Anghel viimeisillä voimillaan.

»Suo anteeksi, eno, sääli minua!»

Vavisten sai Anghel vaivoin viedyksi vasemman kätensä huulilleen ja alkoi viheltää. Poika riensi heti saapuville ja aikoi täyttää lasin.

»Ei... Ei sitä... Puhdista minut ensin», sanoi sairas.

Hullu alkoi heitellä vimmatusti riepuja hänen yltään, ja sitä mukaa kuin ruumis paljastui, täytti ruton löyhkä huoneen. Kun viimeinen peitto oli poissa, huusi Anghel:

»Tule lähemmäs, Adrien, ja sen hellyyden nimessä, jota aina olen tuntenut sinua kohtaan, katso tänne!»

Adrien lähestyi kauhun valtaamana, ja mielipuoli väistyi syrjään, jääden kuin vartia seisomaan vuoteen jalkopäähän. Mutta Adrienin silmät ehtivät tuskin vilahdukselta nähdä luut, joiden paljaat päät pistivät esiin repeytyneen nahan alta, kun hän jo peitti käsin kasvonsa ja syöksyi ovelle, huutaen:

»Kauheaa!... Kauheaa!... Tuoko on Anghel-eno?»

* * * * *

Samassa astui huoneeseen kaunis, vanha mies, jonka kasvot olivat synkät ja parroittuneet ja vartalo vanttera. Adrien töytäsi hänen leveää rintaansa vasten. Vieras sulki hänet syliinsä.

»Mitä nyt, Adrien? Pelkäätkö enoasi?»

Nämä sanat kuullessaan Anghel käänsi päänsä vieraaseen päin ja huusi:

»Jeremias! Jeremias! Estä häntä!... Älä anna hänen mennä!... Rukoilen sinua... Täällä... täällä... heti... tahdon, että kerrot hänelle Cosman järkyttävän elämäntarinan... Tahdon kuulla sen, ennenkuin kuolen. Tahdon, että paljastat tälle nuorelle miehelle intohimojen hulluuden... Cosman pettävän ilon ja hänen todet kärsimyksensä... Hänen turhat huvinsa ja hänen hampaittensa kiristyksen... Osoita hänelle, kuinka järjettömän julma Jumala oli, kun hän loi lihan, saadakseen nauttia sen kiduttamisesta... Osoita hänelle, mikä tuho odottaa jokaista, joka antaa aistien huuman temmata itsensä pyörteisiinsä... Osoita hänelle, Jeremias... sano hänelle... Kerro hänelle Cosmasta!»

Yht'äkkiä Anghel vaikeni. Silmät tuijottivat kattoon. Kädet vavahtelivat.

»Puhu, Jeremias... Kerro, kuka Cosma oli», lisäsi hän, katse yhä kattoon tähdättynä.

Adrien oli huutamaisillaan, mutta Jeremias painoi kätensä hänen suulleen. Peloittavasti mulkoillen hän sitten tarttui hänen käteensä, ja silmäillen vuoroin kuolevaa, vuoroin Adrienia, hän alkoi puhua kaikuvalla äänellä ja jokaista sanaa korostaen seuraavasti:

_Cosma oli aikakautensa intohimoisin mies... Hänen elämänsä oli kuin rajuilma, jota salamat halkovat... Hänen sydämensä sai tuntea suurta iloa ja yli-inhimillisiä kärsimyksiä. Ja Cosma sai kuolemalla sovittaa tekemänsä vääryydet, väkivaltaisuudet ja erheet..._

Jeremias pysähtyi, päästi Adrienin käden ja kumartui Anghel-enon jäykistyneiden kasvojen yli, joita hän hetkisen katseli. Kääntyen sitten katsomaan Adrieniin, hän kosketti kahdella sormellaan silmiä, jotka selkosellaan tuijottivat kattoon. Mutta Anghel-enon avoimet silmät katselivat jo salaperäistä Iäisyyttä.

Cosma

Jeremias veti kauhistuneen Adrienin muassaan ränsistyneeseen kapakkahuoneeseen. Täällä hän nosti pitkälle tomuttuneelle pöydälle täyteen ahdetun eväsreppunsa, jonka oli sisään tullessaan heittänyt lattialle, otti repusta kilon painoisen leivän, suuren kimpaleen rasvaista kinkkua, suunnattoman sipulin ja veitsen. Istuutuen sitten penkille, tuo uskomaton olento murskasi nyrkillään sipulin, halkaisi leivän, kikkasi kappaleen sianlihaa ja, kehoitettuaan Adrienia tekemään samoin, ryhtyi pistelemään suuhunsa suunnattomalla ruokahalulla.

Kutsua noudattamatta Adrien lyyhistyi penkille ja painoi otsansa käsiään vasten. Jeremias ei pyydellyt häntä sen enempää, vaan ahmi kaiken yksinään. Vain kerran hän keskeytti syöntinsä mennen kellariin, mistä toi viiden litran viiniastian ja kaatoi sitten itselleen juotavaa okaan, jota hän käytti lasinaan. [Oka = poltetusta savesta tehty astia, joka vetää 1,300 gr]

Puolen tunnin kuluttua oli leipä, sianliha, sipuli ja puolet viinistä kadonnut hänen kurkkuunsa. Kun Adrien nosti päätään, näki hän Jeremiaan polttelevan piippuaan ja hymyilevän tuuheiden viiksiensä takaa. Nuori mies katseli häntä kuin hirviötä konsanaan. Jeremias vastasi tähän katseeseen liikuttamalla vilkkaasti valkeita kulmakarvojaan, harmaata tukkaansa ja lakkiaan, joka kohosi sen yllä kuin pienoinen heinäsuova. Ainoa, mikä ilmaisi rakkautta kaiken tämän julmuuden keskellä, olivat hänen suuret mustat silmänsä, kirkkaat kuin lapsen silmät: ne puhuivat kaikkein luotettavinta, vilpittömintä ystävyyden kieltä. Kaikki muu oli hänessä vain eläimellistä, tuo villi parta, tahraiset, loan peittämät vaatteet, likainen paita, jonka kaulus oli sidottu kiinni nuoranpätkällä, ja nuo karhunkäpälät, joilla olisi voinut lyödä kuoliaaksi vaikka härän. Ja ikäänkuin antaakseen Adrienille lisätodisteen raakuudestaan Jeremias tarttui okaan, joka oli täynnä viiniä, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja, sensijaan että olisi vetänyt henkeä, iski hampaansa savimaljakon reunaan, puraisi siitä kappaleen kuin olisi se ollut leipää, pureskeli sitä ja sylki sirut pöydälle.

Miehet katselivat toisiaan silmästä silmään.

»Etkö tunne näitä kasvoja, poikani? Eivätkö ne johda mieleesi hämärintäkään muistoa menneiltä ajoilta? Oli ankara talvi, kun minä eräänä yönä tapaan tiellä lähellä kotikyläämme naisparan, jonka hameet ovat jäässä, ja nostan hänet rattailleni. Tiellä hän avaa minulle sydämensä ja kertoo huolensa: hän on leski ja hänen viisivuotias lapsensa menehtyy salaiseen tautiin, ilman paranemisen toivoa... Saavumme hänen asunnolleen; minä tartun poikasen luiseviin ranteisiin ja upottaen katseeni hänen silmiinsä, jotka katsovat tiukasti omiini, huudan sisässäni ukkosen voimalla: _Minä tahdon, te elämän pimeät voimat! Minä tahdon, että tämä lapsi paranee! Pienokainen, sinä paranet, sinun ei enää tarvitse itkeä, saat nukkua, ymmärrätkö? Rauha, terveys, elämä tulevat osaksesi. Armen_! Ja pieni mies vaipui unen helmaan, jota hän ei aikoihin ollut tuntenut. Ja hän parani, kasvoi suureksi ja kauniiksi pojaksi, jollaisena nyt näen hänet edessäni. Etkö tunne näitä kasvoja, poikaseni?...

»Sinäkö, Jeremias, olet se salaperäinen mies, joka teki tuon ihmeen?»

Jeremias nyökkäsi myöntävästi. Adrien tarttui hänen karvaiseen käteensä ja suuteli sitä. Käsi hajusi kuin märkä koira. Ulkona ripsoi hienoa, sumuista kevätsadetta. Ruokokaton halkeamasta tunkeutui huuru ja vieno sade rauhallisena vihmana kapakkaan.

Rujo sairaanhoitaja syöksähti läähättäen sisään ja jäi hölmömäisesti katselemaan molempia miehiä. Jeremias sanoi hänelle:

»Nyt ei sinulla enää ole täällä mitään tehtävää. Mene, poika-parka, ja laske raskas pääsi ratakiskoille. Siten pääset elämästä, joka, kuten pääsikin, on liian raskas hartioillesi. Mene, ja tee niinkuin sanoin: se on sinulle parasta».

Puhuteltu katosi kuten oli tullutkin.

»Sinulle, Adrien, jonka hartiat ovat kyllin vahvat kantamaan elämää, minä kerron Cosman, isäni, tarinan».

* * *

Varhaisin muistoni vie minut maailman alkuun, varhaisimman lapsuuteni kaukaiseen maahan, seitsemänkymmenen vuoden taa. Ja kun muistaa eletyn seikan seitsemänkymmenen vuoden takaa, on siellä todellakin maailman alku.

Istuin puunrungolla ja katselin kuvaani järvestä kuin kolmiviikkoinen koiranpentu, joka katsella töllistelee kuononsa ympärillä lenteleviä hyttysiä. Ympärilläni oli korkeita puita, joiden latvat pitelivät pilviä. Näin ne vain selälläni maaten. Jostain lähistöltä kuului ryöppyävän kosken kohu. Edessäni oli mökki, johon kulki edestakaisin kookkaita miehiä, yllään roimahousut, ja juovikkaisiin hameisiin puettuja naisia, jotka puhuivat äänekkäästi ja käsiään huitoen. Yhtäkkiä kuuluu mökistä huutoa ja kaunishameiset naiset juoksevat sieltä pakosalle. Sitten miehet kiistelevät keskenään, kunnes paikalle saapuu kaikkein vahvin joukosta ja palauttaa rauhan. Kaikki poistuvat, lukuunottamatta väkevää ja erästä toista, jonka tunnen yhtä hyvin kuin hänetkin, ja nyt tapahtuu jotakin kummaa! Suurempi hyppää heikomman selkään ja antaa kantaa itseään ympäri pihaa, kunnes molemmat kierivät maassa. En ymmärrä tästä mitään ja katselen edelleen peilikuvaani järvestä. — — —

Kuva, joka seuraa tätä ensimäistä muistoani, on selvempi. Minä puhuin. Sanoin kookkaampaa miestä _Cosmaksi_ ja toista _Eliaaksi_. He olivat minulle yhtäkaikkisia, paitsi milloin nostivat minut hevosen selkään ja antoivat minun ratsastaa. Silloin läimäyttelin heitä korville, sillä iloni oli liian valtava. Muuten elelin yksikseni. Oleskelimme nyt niin laajan veden partaalla, että toista rantaa tuskin näkyi. Puiden riippuoksat kostuttivat lehviään hiljalleen virtaavassa vedessä. Aika ajoin tuli luoksemme muukalaisia, joiden veneet olivat täynnä lastia, ja tämä tuotti minulle paljon ikävää: kukaan ei ymmärtänyt, että minäkin olisin halunnut nousta tuollaiseen näkinkenkään ja lipua pitkin veden pintaa, kuten hekin. Mutta eräänä aamuna livahdin kenenkään huomaamatta tyhjään veneeseen, katkaisin veitselläni köyden, jolla vene oli kiinnitetty puuhun, ja nyt viilettelin minäkin — ensin hiljalleen, sitten nopeammin, ja viimein virta tempasi minut mukaansa. Olin niin haltioissani, että taputin omia poskiani, kun ei minulla ollut ketä taputtaa. Edessäni oli ääretön ulappa, joka ulottui tuin jättiläisvyö toisesta taivaanrannasta toiseen. Se välähteli auringonpaisteessa hopealle ja kullalle. Minulla oli vain yksi toive siinä yksin lipuessani: liukua yhä nopeammin. Mutta silloin alkoi toinen vene ajaa minua takaa, ja Elias saavutti minut. Kun minut tuotiin Cosman luo, sanoi tämä jotakin, en tiedä mitä, sillä en kuunnellut häntä; mutta samassa tunsin hänen raskaitten käsiensä laskeutuvan takaapäin olalleni. Koetin kaikin voimin vastustaa niiden yhä enenevää painoa, sitten tunsin niskassani Cosman kuuman henkäyksen, sääreni notkahtivat, lyyhistyin kokoon ja olin pyörtyä. Koskaan tätä ennen en ollut tuntenut suudelmaa poskellani, mutta tuosta aamusta lähtien aloin rakastaa Cosmaa. Rakkauteni sai uutta virikettä tuon päivän jälkeisenä yönä, kun Cosma, Eliaan hälyytettyä meidät hereille, valoi paloöljyä mökin lattialle ja käski minun pistää siihen tulen, minkä heti teinkin. Kun hetkistä myöhemmin ajoin täyttä laukkaa Eliaan sylissä, Cosman hevosen kavioiden lennättäessä kasvoilleni lokaa, käännyin katsomaan paloa ja sanoin itsekseni: _Tuo on minun työtäni_. — — —

Kuu, joka loisti tyynenä kesäisellä taivaankannella suoraan päittemme päällä kuin pyöreä hopeatarjotin, valaisi kasvojamme ja korkeiden kuusten reunustamaa aukiota, kun Cosma yhtäkkiä näyttäytyi minulle sellaisena, jollainen hän aina oli: suojelijana ja hirmuvaltiaana. Olin ehkä yhdeksänvuotias, mutta vahva kuin villisorsa. Kaikkien vuodenaikojen ilmat, kuljeksiva elämä eri seuduissa ja ilmastoissa oli karaissut minut. Sairaus oli minulle tuntematon, kuten yhä vieläkin. Tämän sädehtivän ja ikimuistoisen yön jälkeisenä päivänä tapahtui jotain suurta. Ilman aihetta ja pienintäkään oikeutta Cosma oli antanut määräyksen poistua salakuljettajille erittäin edulliselta leiripaikalta, ja kuljetti meidät aseinemme ja tavaroinemme jylhään, vuoriseen ja yksinäiseen seutuun, jonne itse paholainen lienee hirttänyt isänsä. Kaikki olivat tyytymättömiä tähän mielivaltaiseen päätökseen, ja he olivat oikeassa: ei merkitse mitään olla tuulten tuttu, perhe-elämä juurtuu salakuljettajaan kuin sammal puun kupeeseen. Hän solmii tuttavuuksia, rakastaa, kiintyy. On luonnollista, että hän vaaran uhatessa heittää kaiken ja pelastautuu, mutta yhtä totta on myöskin, että hän kaikkialle jättää kappaleen vertavuotavaa sydäntään. Cosma yksin piti kiinni vain vapaudesta. Hän yksin, — vaikka olisikin ollut rakastunut hellyyteen saakka, — ei jättänyt jäljelle hiuskarvaakaan tuuheasta harjastaan. Elias oli niinikään sydämensä herra, mutta hänen sydämensä ei tuottanut hänelle paljoa vaivaa; hän rakasti vain viisautta; hän edusti joukkueessa järkeä, asettaen viisauden vapauttakin, salakuljettajan kalleinta aarretta, korkeammalle.

Lähtökäsky, joka tuli hetkellä, jolloin miehet naurattelivat naisiaan, otettiin vastaan melkein yksimielisen vastahakoisesti. Cosma laukaisi molemmat pistoolinsa ja jylisi kuin ukkonen:

»Korjatkoon naisväki luunsa täältä, ennenkuin olen kolmasti vetäissyt henkeä! Ja ken hyppää viimeisenä satulaan, saa seurata lemmittyään!»

Naiset katosivat, kieritellen pitkin jyrkänteen kuvetta. Miehet alistuivat. Ja me marssimme kahdeksan tuntia, pysähtyen matkalla vain kerran.

Nyt joukkue nukkui... Olimme juuri heränneet ensi unestamme metsän aukeamassa, joka kylpi kuun lempeässä hohteessa. Cosma odotti lähettiä... Hän saapui.

»No niin, olinko oikeassa», tiedusteli päällikkö, »vai olenko vain kurja jänis?»

Talonpoika lähestyi ja sanoi, hänen kättään suudellen:

»Olet oikeassa, Cosma... Seuraavan aterian aikana tuli Carc-Serdar [Carc-Serdar = kevyen ratsuväen kapteeni Turkin vallan aikana] leiripaikallesi monilukuisen poteran kanssa». [poter = palkkasoturijoukkue, joka etsiskelee rosvoja]

Voitonriemuisena Cosma silloin huusi Eliaalle: »Lue hänelle käteen kolmekymmentä dukaattia jaettavaksi jälkeenjääneille lemmityisille! Mitä miehiin tulee, olkoot he onnellisia saadessaan pitää nahkansa: rakastajattaria he löytävät kaikkialla!...»

Elias antoi rahat ja vaikeni... Hän vaikeni, mutta tuo äänettömyys oli kiusoittavaa, ilmaisten viisaalla olevan jotain sanottavaa, ja kun Elias ajatteli jotakin eikä sanonut mitään, tiesi Cosma ennakolta, ettei ollut oikeassa. Cosma oli loukkautunut. Tällaista ei Cosma voinut sietää!

»Elias! Sinun äänettömyytesi kiusoittaa minua ... Puhu suusi puhtaaksi... Mutta ole varoillasi: jos olet oikeassa, niin muserran sinut alleni!...»

»Tee se vain, Cosma, jos haluat, en ole sen vähemmän oikeassa».

»Nouse ja käänny minuun selin!...»

Elias nousi. Cosma hyppäsi hänen selkäänsä, ja kumaraisena noiden kahdensadan naulan painosta Elias alkoi kiertää ympäri aukeamaa. Piipun polttaman ajan hän piti puoliaan, mutta sitten alkoivat hikipisarat tipahdella hänen nenänpäästään. Kumpikaan ei hiiskunut mitään, vain kuu kierrätti heidän varjojaan nurmikolla. Viimein Eliaan hengitys alkaa käydä korahdellen, hän hoipertelee ja vaipuu maahan. Cosma jättää hänet rauhaan, istuutuu turkkilaisittain ja pistää tupakaksi, katsellen häntä. Mutta huomatessaan Eliaan liikahtavan, Cosma suuntaa kulkunsa kuusen luo ja asettuu pää alaspäin, sääret ja puolet ruumista ylöspäin puuta vasten, ja sanoo:

»Elias, anna nyt järkesi puhua».

Kelmeänä Elias pyyhkii kasvojaan, sytyttää piippunsa ja alkaa hitaasti puhua:

»Cosma, raha ei paranna rakkauden haavoittamia sydämiä; se loukkaa niitä... Sinun anteliaisuutesi on samanlaista kuin Carc-Serdarin: kun hän tekee väkivaltaa neidoillemme, antaa hän heille dukaattikaulaketjun, ja neitsyt heittäytyy kaivoon kaulaketjuineen ja häpeineen.

»Sinun anteliaisuutesi, Cosma, on vieläkin inhoittavampaa kuin Carc-Serdarin: hän on hirmuvaltias, jolle kukaan neitsyt ei antaudu; sinä olet kapinoitsija, jota puhtaus lähestyy ypöyksin. Millä sinä palkitset sen? Dukaateilla, niinkuin Carc-Serdarkin! Cosma, olet voimakas, mutta et menettele oikein». — — —

Elias vaikeni, ja seurasi hiljaisuus. Yölinnun huuto värisytti hämärää kuusten latvoissa. Seutu painui puolipimeään, jolloin Cosman kasvot saivat sinipunertavan hohteen, ja hänen kaunis partansa katosi leuan alle, joka painui rintaa vasten.

* * *

En tietänyt, että olin Cosman poika. En myöskään tietänyt, että Elias oli hänen veljensä. Mutta eräänä päivänä paholainen koskettaa hännällään kaunista sopusointuamme ja vaiteliaisuus on mennyttä. Tämä tapahtui kaksi vuotta kuun hopeoimassa metsän aukiossa vietetyn yön jälkeen. Olin yksitoistavuotias. Cosma laski ikäni, ja vietti jokaista syntymäpäivääni juhlalla. Yhdestoista syntymäpäiväni oli raju, ja leukaperäni saivat maksaa sen kipeästi.

Tuona päivänä olimme kaikki kolme piilipuumetsikössä Tonavan rannalla. Cosma puki minut uusiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän, antoi paistaa karitsan vartaassa ja kostutti sen hyvällä punaviinillä.

»Jeremias, tänään täytät yksitoista vuotta!» sanoi hän aterioitaessa, »ja tänään saat näyttää, kelpaatko ratsastamaan minun hevosellani. Ensi vuonna saat piipun ja kahden vuoden kuluttua tästä päivästä oman pyssyn».

Ruokalevon jälkeen hän nosti minut satulaan, sovitti jalustimet pituuteni mukaisiksi, ja juuri kun hevosen piti lähteä liikkeelle, pisti pippuria sen peräpuoleen. Tuntiessaan kirvelyn eläin syöksähti nuolena eteenpäin, luullen varmaankin paarman ahdistavan itseään, kun minä taas ajattelin piippua ja pyssyä, jotka saisin tulevaisuudessa. Painautuen lujasti satulaan katselin maata allani — ja olin vakuutettu siitä, että se oli muuttunut juoksevaksi aineeksi. Selkäni takaa kaikui Cosman laukka, joka ratsasti Eliaan hevosella. Ja kuten kaikki pysähtyy väsyttyään, pysähtyi minunkin ratsuni huohottaen ja vavisten, tykkänään vaahdon peittämänä.

»Palattuamme piilimetsikköön, Cosma tarjosi minulle _ploscan_ [= matkapullo], joka oli täynnä punaviiniä, ja sanoi:

»Juo henkeä vetämättä, kunnes olen laskenut kymmeneen».

Ja minä join. Ja kun hän oli laskenut kymmeneen, oli plosca tyhjä, minä täysi, ja me kellahdimme kumpikin sammalille. Maakin näytti kallistelevan. Sitten nukahdin.

Kun heräsin, oli aurinko mennyt mailleen. Cosman ja Eliaan välillä tuikahteli pieni nuotio, muuttaen heidän parroittuneet kasvonsa mustuneiksi, liikkumattomiksi pronssikuviksi. Istahdin turkkilaisittain, niinkuin hekin, ja katselin tuleen.

»Olet oikea metsän poika, Jeremias. Minä hyväksyn sinut».

Hymyilin ja sanoin:

»Saatpa luvan hyväksyä, Cosma».

Cosma näytti hätkähtävän, hänen kasvonsa synkkenivät ja hän loi Eliaaseen leimuavan katseen.

»Sanohan, senkin penikka, miksi minun on hyväksyttävä sinut. Mutta ole varuillasi: jos olet oikeassa, murskaan sinut alleni!»

»Murskaa vain, Cosma; ei ole vähemmän totta, että kolme päivää sitten tapasin metsässä vanhan sylkisuisen noita-akan, joka keräili oksia ja nähdessään minut syleili minua ja sanoi, että olen sinun poikasi ja hänen tyttärensä synnyttämä, ja että Elias on veljesi ja minun setäni».

Cosma hypähti pystyyn vihasta punaisena ja huusi:

»Kirottu olkoon tuo typerä noita! Ja koska korvasi ovat kuulleet sen, on sinun heti ammuttava ensimäinen laukauksesi! Mutta nojaa hyvin puuhun ja paina kaikin voimin pyssynperä olkaasi vasten: jos pyssy vie mennessään leukaperäsi, heitän sinut Tonavaan!»

Iloissani sivalsin Cosmaa korvalle, kohotin raskaan aseen ja ammuin ensi laukaukseni. Mutta pyssynperä iski leukaani ja paiskasi minut maahan. Toinnuin heti ja asetuin jälleen paikoilleni. Cosma tutki minua.

»Ei mitään vahinkoa», sanoi hän. »Tulehan, niin syleilen sinua, ei hellyydestä, — se on naisten asia, — vaan siksi, että olet pelastanut henkesi: jos tulisit rammaksi, hukuttaisin sinut, sillä kykenemättömät tekevät elämän ahtaaksi ja luovat turhan varjon maahan».

Ja hän suuteli minua molemmille poskille. Elias levitti minulle sylinsä riemastuksella, joka ei ollut hänen tapaistaan:

»Tule, niin minäkin suutelen sinua, sillä hän olisi aivan varmaan hukuttanut sinut!»

Tuli hiipui hiljalleen. Kasvot peittyivät pimeään. Piilimetsikkö ympärillämme tuntui hiipivän lähemmäs meitä, kuin peläten joutuvansa Tonavan pyörteisiin, joka vyörytteli vaahtoisia aaltojaan yön pimeässä.

Cosma heittäytyi pitkälleen, maaten kuin puunrunko maassa, ja puhui matalalla äänellä:

»Veli ja poika ovat merkityksettömiä sanoja, kuten isä, äiti ja sisar. Kysytäänkö koskaan, kuka on koiran isä? Me tulemme maailmaan, Jumala ties miten, siinä kaikki. Vain yksi varmuus on olemassa, ja se on äidillä, joka näkee lapsen syntyvän kohdustaan. Hän yksin voi sanoa: se on minun lapseni. Lapsi ei voi sanoa: se on minun äitini. Mistäpä hän tietäisi? Jokainen imettäjä on äiti lapsen silmissä, joka katselee häntä, tapaillen hänen rintaansa. Niinpä sanotaan Eliaksella ja minulla olleen saman isän, jolla oli kolme vaimoa, ja kaksi näistä oli äitejämme. Ja me olemme siis veljeksiä! Mutta mitäpä me tiedämme? Lapsina näimme miesten ja naisten kujeilevan kodissamme tavalla, mikä kummastutti palvelusväkeäkin. Eräs tomppeli, joka sanoi olevansa haaremin isäntä, levitti kaiken voin omalle leivälleen, korjasi itselleen kaikki rahat ja tahtoi yksin vallita talon koko naisväkeä. Meidän muiden hän käski rukoilla, ja hän rukoili itsekin, piru ties miksi. Eräänä päivänä minä lähestyin pikku tyttöä, joka sai vereni kuohuksiin; sain selkääni. Tyttö oli sisareni, sen ja sen naisen lapsi, sanottiin minulle. Isäksi mainittiin aina tuo sama hölmöläinen. Mutta mistä olisin sen tietänyt? Ja miksi minun piti välttämättä tietää se? Erään kerran Elias otti kahmalollisen rahaa ja antoi ne miehelle, jonka talo oli palanut eläimineen, työkaluineen ja kaikkineen; Eliasta piestiin veriin asti. Koko talo hyväksyi tämän rangaistuksen, pientä tulisilmäistä sisarta lukuunottamatta. Hän sai vuorostaan selkäsaunan siksi, että ajatteli toisin kuin muut. Mutta tuli päivä, jolloin ruumiini oli painava kuin lyijy. Silloin me yksissä neuvoin Eliaan kanssa panimme talon ylösalaisin, otimme rahat, annoimme aika löylyn niinsanotulle isällemme, ja painuimme metsiin. Niin, Jeremias, Elias on veljeni, ei siksi, että meillä on sama isä, vaan siksi, että elämme samoissa metsissä. Ja sinä olet poikamme ja veljemme, siksi että olet sen arvoinen: sinä, niinkuin mekin, rakastat raikasta ilmaa, joka pieksää kasvojamme; hevosta, joka lentää kohti vapautta; pyssyä, joka tuottaa tuhoa tyhmälle vihamiehelle; kuohuvaa viiniä ja mehukasta ruokaa; hyvää piippua ja kapinoitsijan kättä. Myöhemmin saat tuta vieläkin erään nautinnon, jonka sinulle tuottaa nainen, ja joka on edellisten veroinen. Silloin veresi liikahtaa ja sinä teet paljon pahaa ympärilläsi. Mutta sekä paha että hyvä ovat saman elämän voimia, ja elämä välittää vähät siitä, mitä ajattelemme tai mikä meille soveltuu. Sille ovat kärsimys ja nautinto vain saman sokean tuulen puhalluksia. Ohjaa venettäsi parhaan taitosi mukaan, elä ja kuole». — — —

Hevonen päästi äänekkään hirnahduksen. Cosma painoi korvansa maata vasten ja kuunteli; sitten hän nousi, otti pyssynsä ja lähti tarkastuskierrolle. Tanner vaikeroi hänen askeltensa painosta. Elias katseli hänen menoaan, otti piipun suustaan, sylkäisi ja alkoi kertoa osapuilleen seuraavasti:

»Saat kiittää sattumaa täälläolostasi. Ilman tuota sattumaa olisit jäänyt maan orjaksi, sorretuksi, kunnes sydämesi jonakin päivänä olisi noussut kapinaan, sillä sen se varmasti olisi tehnyt: suden pennusta ei ole talon vartiaksi. Cosma siitti sinut seurauksia ajattelematta, niinkuin hän aina tekee verensä kirouksesta. Mutta tämä kirous ei ole heikkoutta. Se on voimallinen kuin demoni, vastuunalainen kuin se, tietoinen kuin se. Eräänä päivänä olimme leiriytyneet metsäiselle kunnaalle ja olimme kumpikin tyytyväisiä elämään, kun alkoi kuulua paimenhuilun ääni. Me kuuntelimme ihastuneina. Sävel tuli lähemmäs, käyden yhä selvemmäksi, sitten puhkesi naisen ääni laulamaan, ja tämä saattoi meidät vieläkin tyytyväisemmiksi. Cosma huudahti. 'Se on nuori paimenpoika, ehkäpä paimentyttö'. Ja samassa tanner vapisi. Hypähdimme seisomaan. Edessämme seisoi nuori maalaistyttö, pidellen kädessään huilua ja mitellen meitä katseillaan. Aluksi hän ei sanonut mitään, katselihan vain meitä suurilla mustilla, pahanilkisillä silmillään. Näytti siltä, kuin olisivat pronssinruskeat kasvomme luoneet heijastuksen hänen ahavoituneille kasvoilleen. Hänen säärensä ja jalkansa olivat paljaat ja auringon paahtamat. Katselin häntä mielihyvin, mutta Cosman veri kuohahti, hänen leukansa värähteli halusta ja parta tutisi. Nuori paimentyttö pisti kädet selkänsä taa, otti askeleen eteenpäin ja sanoi, silmäillen uhmaavasti Cosmaa: 'Sinäkö olet Cosma?' Puhuteltu vastasi: 'Olen Cosma ystäville ja Cosma vihamiehillekin!' 'Oho!' huudahti tyttö halveksivasti, 'älähän ole niin kopea! Nuo kaksi Cosmaa ovat vain yksi, ja hänet on helppo saada ansaan!' Ja hän käänsi meille selkänsä nauruun purskahtaen, ja pujahti kuin jänis kuusikkoon. Silloin näin, että hänellä oli musta, käsivarren vahvuinen palmikko, joka ulottui hameen helmaan saakka. Samana iltana kaikui kuun valaisemassa kuusikossa _Doina, Doina_, joka on vanha kuin menneisyytemme ja nuori kuin keväinen silmu. Se hymisi kaukaa eikä tullut lähemmäs. Cosma jätti hevosensa ja pyssynsä ja alkoi luovia huilun ääntä kohti, ja minä seurasin häntä taluttaen hevosia suitsista. Mutta huilu oli kuin lumottu, sillä juuri kun sen luuli lähestyvän, kaikuihin se jo jostain kaukaa. Sitten itse paholainen tuli Cosman avuksi ja lumous oli poissa. Kadotin Cosman jäljet. Huilun ääntä ei enää kuulunut. Silloin yön alakuloisuus täytti metsän. Sidoin hevoset puuhun ja aloin poltella piippuani, jääden odottelemaan, että tummunut taivas lähettäisi meille hopeaviittaisen kuningattarensa. Ja kun sen lempeä hohde lankesi kuusikkoon, kaikui kaksi ääntä valkealta tieltä sen polun alapuolelta, missä polttelin piippuani. Heittäydyin vatsalleni ja katselin alas. Cosma piteli paimentyttöä vyötäröltä ja hyväili hänen palmikkoaan. Ja se, mitä Cosma tytölle sanoi, oli kuuntelemisen arvoista: _Oi kaunis tshobanitzani!_ [= pieni paimentyttö, romaniankielellä] _Hedelmä, joka uhkuu halua ja jota intohimo jäytää. Vihaan aurinkoa, joka saa omistaa sinut mielin määrin; kiroan tuulta, joka hyväilee sinua pelkoa tuntematta, ja kadehdin karitsaa, jota painat rintaasi vasten. Tahtoisin olla huilu, jota huulesi kaiken päivää suutelevat, ja mielelläni tappelisin yksin Poteraa vastaan vain huviksi sinulle!_ Huumautuneena tyttö pyyteli: _Cosma, jätä Potera, jätä metsä ja ole minun omani, vain minun!_ Ja Cosma huudahti: _Oi, tshobanitza-parkani! Sinä vaadit tammea kasvamaan vuoteen alla! Sinä pyydät ukkosta jyrähtämään kattilassa! Sinä pyydät Cosmaa olemaan vain sinun omasi. Se olisi liikaa sinulle, eikä minulle edes kylliksi!_ Kun Cosma oli sanonut nämä sanat, näin pienen paimentytön polkevan huilun jalkoihinsa, levittävän käsivartensa kuin lentoon pyrähtävä kyyhkynen, ja katoavan valkealle tielle, joka häipyi etäisyyteen. Cosma ei seurannut häntä, vaan pani kaksi sormea suuhunsa ja päästi sovitun vihellyksen. Minä vastasin, ja me jätimme seudun.

»Kolme vuotta myöhemmin samoilimme metsässä, joka oli melko etäällä tältä seudulta. Satoi. Ajamme käyden. Ja silloin näemme, kuinka eräs nainen edellämme asettaa tiepuoleen käärön ja häviää pensaikkoon. Hoputamme hevoset laukkaan. Siinä oli lapsi peittoon käärittynä. Sen kaulaan kiinnitetystä kastetodistuksesta kävi ilmi, että se oli kaksivuotias ja nimeltään Jeremias. Se ei itkenyt, vaan katseli meitä ihmeissään. 'Se näyttää olevan oikea tammen vesa, joka tahtoo kasvaa metsässä; otan sen hoitooni!' Näin sanoi Cosma ja pisti sinut reppuunsa. Sinua ruokittiin paahtolihan mehulla. Kolmevuotiaana joit viiniä. Kuusivuotiaana osasit uida. Tänään olet ampunut ensimäisen laukauksesi. Huomenna saat oman hevosen, omat pistoolisi, ja saat seurata kohtaloasi».

* * * * *

Kohtaloni ei aluksi ollut suotuisa.

Oli tuskin kulunut vuottakaan tuosta löytöyöstä, kun jouduimme _Poteran_ kanssa ensimäiseen kahakkaan, minkä saatan muistaa. Minulla ei vielä ollut pyssyä, mutta osasin viidenkymmenen askeleen päästä ampua pistoolillani seulaksi puuhun kiinnitetyn caciulan [=lampaannahkalakki]. Kun minulla ei ollut tilaisuutta ampua seulaksi vihollista, huvittelin ampumalla pistoolin tyhjäksi karvalakkeihin, kuuhun tai vaikkapa hevoseni korvaan. Se oli helppoa. Toista oli, kun maalitaulukseni ilmestyi vihollisen rinta.

Serethin suu oli tuohon aikaan kohtaamispaikkamme. Hiukan ylempänä oli tiheä, rehevä pensaikko, ja siellä meidän piti jakaa kolmenkymmenenkahden miehen kesken kaunis saalis, joka oli puolittain ostettu, puolittain anastettu Tonavalla. Mutta tullivartija, joka kantoi kaunaa kuin anoppimuori jostakin vahingosta, jonka Cosma oli aiheuttanut hänen lautalleen, vainusi meidän olevan lähellä ja möi meidät Brailan viranomaisille, jotka lähettivät paikalle monilukuisen _Poteran_. Onneksi miehillemme tämä saapui liian myöhään voidakseen yllättää ja saartaa meidät ja tuhota meidät tykkänään, mutta se tuli kuitenkin kyllin varhain sulkeakseen meiltä parhaat tiet.

Tiedettiin, ettei Cosma seurannut sitä tai tätä aikaisempaa menetelmää; hänellä oli sellaisia sadottain. Tiedettiin myöskin, että hänellä oli ympärillään joukko vaarallisia ja hyvin aseistettuja miehiä, joiden lukumäärä ei koskaan pysynyt samana. Tämä riitti järkyttämään palkkasoturien mieltä, jotka monilukuisuudestaan huolimatta olivat vain laiskureita ja hyvin haluttomia panemaan henkeään alttiiksi taistelussa lainsuojattomia miehiä vastaan, jotka olivat lujasti päättäneet elää vapaina tai myydä henkensä kalliista. Mitä Cosman päästä luvattuaan hintaan tulee, tiesivät he, missä määrin tämä syötti oli epävarma.

Heti päivällisaterian päätyttyä Cosma ensimäisenä tunsi lähenevän vaaran. Hän luotti suuresti hevosten aavistuskykyyn. Etenkään hänen omansa ja Eliaan hevonen eivät usein erehtyneet. Nämä kauniit elukat, joita oli vuosikausia opetettu, vainusivat kaukaa vihollistovereittensa läsnäolon ja ilmaisivat sen Cosmalle omalla tavallaan.

Oltiin elokuussa. Saaliinjako oli suoritettu, ja me odotimme vain illan tuloa, kulkeaksemme jälleen lautalla Serethin yli. Tällä hetkellä Cosman hevonen lakkasi pureksimasta ruohoa, sen korvat liikahtelivat, se hirnahteli, ja joskus se piti pitkän aikaa turpaansa maata vasten, kuin kuunnellen. Cosma, jonka silmät aina ja joka paikassa seurasivat eläintä, huomasi sen levottomuuden, nousi, silitteli sen päätä ja puheli sille:

»Raudikkoni, kelpo raudikkoni, sanohan, onko hirttonuora lähestymässä isäntäsi kaulaa?»

Ja seuralaistensa puoleen kääntyen hän sanoi:

»Tyhjentäkää aseenne ja ladatkaa ne uudestaan tuoreella ruudilla. Tehkää samoin pistooleille».

Nauru lakkasi. Ilmeet synkistyivät. Tiedettiin, että Cosma oli omavaltainen, mutta erehtymätön, ja häneen nähden siedettiin mitä tahansa juuri hänen selvänäköisyytensä vuoksi. Hän oli meidän Jumalamme ja isäntämme.

Läheisestä kylästä kuului iltakellon soitto; kaikki oli valmiina lähtöön, kun eräässä puussa vartiota pitävä mies ilmoitti näkevänsä talonpojan olevan tulossa rattaineen. Cosma antoi Eliaalle ja minulle merkin hävitä pensaikkoon. Talonpoika lähestyi ja pysähtyi joukon eteen.

»Vesimelooneja, kelpo miehet! Minulla on hyviä vesimelooneja», huusi hän, pyöritellen säikähtyneitä silmiään.

»Hyvä on», vastasi Cosma, »mutta ikävä kyllä, tulet liian myöhään: olemme lähtövalmiita».

»Ja minne päin lähdette niin monilukuisina, kysyisin nöyrimmin, jos sallitaan?»

»Sallitaanpa kyllä: olemme menossa samaan suuntaan, josta sinä tulet. Ja yhtä nöyrästi kysyn minä sinulta, etkö nähnyt sortajan kätyreitä leiriytyneinä metsän laitaan?»

»En koiraakaan, kunnon mies! En ainoaakaan noista kirotuista konnista!»

»Kas vain!» sanoi Cosma luottavaisen näköisenä.

Ja meihin kääntyen hän sanoi:

»Mikä onni meitä suosii, ystäväni! Siis matkaan, ennenkuin aurinko menee mailleen!»

Sitten hän sanoi melooninkaupustelijaksi tekeytyvälle miehelle:

»Kiitos, hyvä veli. Ja vielä pyyntö: lautalle mennessäsi tapaat minun näköiseni miehen, jolla on mukanaan kaksi kertaa enemmän miehiä kuin minulla tässä. Hänen nimensä on Elias. No niin, sano hänelle, että olen käskenyt hänen liittyä minuun kaikkine miehineen. Ja jotta hän uskoisi sinua, on sinun näytettävä hänelle tämä kultaraha, jonka taivutan hampaissani. Rahan saat pitää muistona Cosmalta».

»Sinä olet siis Cosma?» huudahti tuo talonpoikaa näyttelevä, teeskennellen typerää hämmästystä, niinkuin hänen päänsäkin oli typerä; »Jumalalle kiitos ja siunattu olkoon matkasi!»

»Kiitos toivotuksestasi, sinä hyvä kristitty».

_Poteran_ vakoilija lähti, niellen kaiken, mitä Cosma oli uskotellut hänelle.

Kun rattaat olivat loitonneet, ojentausi Cosma takakenoon, kasvot taivasta kohti ja ulvoi:

»Ah, sinä niljainen tullivartija, saat vielä maksaa petollisuutesi!»

Sitten hän huusi minut luokseen ja sanoi:

»Jeremias, kiipeä puuhun ja katso, mitä ajaja tekee päästyään tienkäänteeseen. Jos tuo on oikea vesimeloonin kaupustelija, ajelen partani».

Hetkisen kuluttua tulin takaisin ja tiedoitin:

»Hän jätti rattaat, nousi hevosen selkään ja ajoi täyttä laukkaa tiehensä».

»Kiitos vesimelooneista!» huudahti Cosma.

Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Miehet puhelivat hiljaa keskenään. Elias ehdotteli:

»Olisi ehkä varovaisinta jättää saalis tänne ja kätkeä se pensaikkoon».

»Niin», vastasi Cosma, »mutta vain siinä tapauksessa, että meidän täytyisi oikaista soiden poikki, sillä ajattelen näin: tällä seudulla on kaksi tietä ja yksi polku. Polku ei kiinnitä mieltämme, olkoonpa se vartioitu tai ei, sillä jos lähdemme sitä kautta, teurastetaan meidät yksitellen kuin karitsat. _Potera_ on jakautunut puoleksi sille tielle, joka kulkee Serethin yläjuoksuun päin, puoleksi sille, mistä vakoilija tuli. Saadessaan kuulla, että me lähdemme viimemainittuun suuntaan, päällikkö vetää joukkonsa pois joen vartta kulkevalta tieltä ja keskittää ne tänne. Nyt on vain saatava tietää, siirtääkö hän ne kokonaan vaiko osittain, ja montako miestä jää vartioimaan Serethin tietä. Tästä on Jeremiaan koetettava saada tieto. He, Jeremias! Näytähän, että olet vapaan elämän arvoinen! Puen sinut köyhäksi kalastajapojaksi, ja sinun on juostava paljain jaloin, paljain päin, keppi kädessä pitkin joen vartta. Jouduttuasi ampiaispesään, on sinun hengästyneenä kerrottava, että äitisi on kuolemaisillaan ja että olet menossa kylään noutamaan pappia, joka antaisi hänelle ehtoollisen; mutta sinun on puhuessasi nyyhkytettävä, niin että kyyneleet juoksevat pitkin poskiasi, ymmärrätkö? Et ole koskaan itkenyt. No niin, itke siis nyt kuin laiska nainen! Ja palaa heti takaisin pensaikon läpi pujotellen».

* * * * *

Enemmän kuin viisikymmentä tuliluikuilla ja käyrillä miekoilla aseistettua _Poteran_ miestä lojui tupakoiden metsänlaidassa, kun minä kuljin aivan ohitse, nyyhkyttäen kuin »laiska nainen».

Itku sujui helposti, sillä kuvittelin näkeväni Cosman ja Eliaan tapettuina, hirtettyinä ja itseni tonkimassa maata orjana.

»Hei, vekkuli! Mihin olet matkalla noin itku suussa? Oletko kadottanut äitisi?»

»En vielä, mutta äitini on kuolemaisillaan ja minä olen menossa kylään pappia noutamaan».

»Olkoot hänen syntinsä anteeksiannetut! Mutta sanohan, lapsukainen, eikö vastaasi tullut ratsastava joukko talonpojan pukuun puettuja aseistettuja miehiä?»

»Tuli kyllä».

»Oliko heitä paljonkin».

»Ehkä kaksi kertaa niin paljon kuin teitä».

»Mihin päin he olivat menossa?»

»Galatziin päin, pitkin suurta, lautalta lähtevää tietä».

»Siinä he ovat!» huudahti päällikkö tyytyväisenä, miestensä puoleen kääntyen. »Korkea päällikkömme oli oikeassa kootessaan joukot tuolle seudulle! Ah, sepä mainiota! Roistot pääsevät hengestään! Me voimme rauhassa jäädä tänne tupakoimaan».

»Toivotan teille hyvää terveyttä, hyvät ihmiset», sanoin minä.

»Mene Herran nimeen, pienokainen. Tahdotko ottaa hevosen, jouduttaaksesi matkaa?»

»Kiitos, mutta pelkään putoavani».

»Mitä työtä teet?»

»Kalastelen isäni kanssa».

* * * * *

Auringon punertava kehrä kosketti taivaanrantaa, kun joukkomme lähti yksimielisenä liikehtimään pitkin Serethin rantaa, päätettyään hyökätä vihollisjoukon kimppuun, hajoittaa sen ja paeta ennen _Poteran_ pääjoukon saapumista, jonka laukausten vaihto kutsuisi paikalle. Lähdön hetkellä Cosma sanoi miehilleen:

»Kahdeksan vuotta olemme eläneet vapaina yhdessä eikä meillä ole ollut syytä valittaa kohtaloamme, sillä tähän saakka on kestettävänämme ollut vain pikku kahakoita. Nyt saattaa yksi ja toinen päästä hengestään. No niin, muistakaamme siis, että yksi vapaudessa eletty vuosi on enemmän arvoinen kuin kokonainen elämä orjuudessa. Vapaalle miehelle on kaikki, mikä ei ole vapautta, kuolemaa, vieläpä loputonta kuolemaa. Katsokaa lastamme Jeremiasta, hän pani äsken itsensä alttiiksi samalle vaaralle kuin mekin; ja vain minä yksin tiedän, kuinka rakas hän on minulle, sillä hän on meidän vertamme. Toivon hänelle, kuten meille kaikille, mieluummin kuolemaa kuin orjuuteen joutumista».

Joukkueen _vataffi_, — joka Cosman määräysten ja suunnitelmien mukaan ohjasi ryöstöjen toimeenpanoa, — vastasi miestensä puolesta:

»Cosma, me ajattelemme samoin kuin sinäkin: vapaus tai kuolema».

Näitä sanoja seurasi outo ratsastus. Vain seinä olisi voinut pysähdyttää sellaisen vyöryn. Varustettuja kun kaikki olimme puhvelinnahkaliiveillä, jotka suojelivat rintaamme, pelkäsimme enemmän hevosten kuin itsemme haavoittumista. Minun paikkani oli ratsujoukon etunenässä, Cosman ja Eliaan välissä.

Kädenkäänteessä olimme _poterachien_ niskassa, ja aavistamatta, mistä oli kysymys, hypähtivät nämä kiireesti satuloihinsa. Me avasimme tulen heitä kohti puolihämärässä metsässä, ja pyssymme sylkivät kidoistaan korvia huumaavan raesateen, joka peitti kaiken savuun. Ja olimme jo, metsään hajaantuneina, jatkamassa matkaa, kun takaapäin ammuttu laukaus sattui niskaani ja pudotti minut hevosen selästä.

Siinä oli kaikki, mitä tiesin sillä hetkellä.

* * * * *

Seuraava hetki oli minulle surullinen kuin kuolema ja orjuus.

Viruen verissäni maassa näin joukkomme kääntyvän vihollista päin ja antautuvan ampuen ja käyriä miekkojaan heilutellen kauheaan ja uhkarohkeaan yritykseen minun vapauttamisekseni, pannen itsensä alttiiksi sille vaaralle, minkä _Poteran_ saapuminen aiheuttaisi. Ja se olikin melkein tehty, päämäärä saavutettu, sillä Cosman, Eliaan ja _vataffin_ käyrät miekat iskivät kuin salamat _poterachien_ kalloihin, vapaus lähestyi minua ja polvilleni kohoten ojensin sitä kohti käsivarteni.

Mutta kohtaloni oli kirjoitettu toisin. Samassa maa vapisi avuksi rientävän vihollisjoukon ratsastuksesta. Rohkaistuneina _poterachit_ ampuivat uusin innoin. Silloin kuulin Cosman huutavan hämärtyvässä yössä:

»Jää paikoillesi! Minä pelastan sinut!»

Ja miehemme käänsivät ratsunsa ja katosivat. Minä pyörryin. — — —

Heräsin kädet selän taa sidottuina, ympärilläni mustat palkkasoturit, ympärilläni yö yhtä musta kuin palkkasoturien sielu ja oma tulevaisuuteni. Sitten sytytettiin kaksi soihtua, ja niiden savuavassa valossa näin kuljetettavan kahta miestämme, sidottuina niinkuin minäkin ja vaikeasti haavoittuneina.

Toinen heistä kuoli matkalla. Toinen hirtettiin. Kadehdin heidän kohtaloaan, sillä minulle oli määrätty orjan osa rikkaan kreikkalaisen bojaarin, arkontti Samurakisin hovissa.

* * *

Se oli oikea korkeiden muurien ympäröimä linnoitus, jota jättiläiskokoiset albanialaiset vartioivat yötä ja päivää. Sijaiten puolitiessä Brailan ja Galatzin välillä, kauniilla kukkulalla, josta näki yli Serethin laakson, näytti tämä suuri, lumivalkoinen talo, aamusta iltaan avoimine ovineen, puistokäytävineen, monine jykevätekoisine parvekkeineen, hymyilevine ikkunoineen ja suunnattomine pylväskäytävineen kuin luodulta tarjoamaan suojaa ja onnea jokaiselle tulijalle.

Ja suojaa ja onnea se tarjosikin, mutta ei jokaiselle tulijalle. Neljän ja kuuden hevosen vetämiä vaunuja pysähtyi joka päivä sen pääportin eteen. Bojaareja, korkeita hallinnollisia arvohenkilöitä tai vain yksinkertaisia onnensuosikkeja, syntyperältään romanialaisia, kreikkalaisia tai turkkilaisia, astui niistä maahan naistensa seuraamina, ravistellen pois tomua tai lunta, joka peitti heidän ruhtinaallisia, kirjailtuja silkkikauhtanoitaan, sillävälin kuin albanialainen palkkaväki kumartui liehakoiden maahan saakka ja suuteli heidän liepeitään, ja mahtava isäntä, arkontti Samurakis, seudun kuvernööri ja muukalainen, toivotteli heitä tervetulleeksi.

Heti hoviin saavuttuani minut laahattiin arkontin eteen, yhä kädet selän taa sidottuina, kuin olisi minun pelätty tappavan kaikki ympärilläni. Lojuen yksin leposohvalla, jota varjosti viiniköynnös, arkontti käski päästämään irti käteni ja ajoi tylysti tiehensä molemmat pyövelini, jotka vetäytyivät syvään kumarrellen ulos huoneesta.

Me katsoimme toisiamme silmästä silmään, hän tyynenä, minä vihamielisenä. Arkontti oli ensimäinen arvohenkilö, jonka näin. Hänen musta partansa ei miellyttänyt minua, mutta hetalereunaiseen viittaan verhottu kookas vartalo oli notkea ja siro. Kauniiden sormusten koristama käsi piteli huolettomasti ambralle tuoksuvaa tshibukia. Hän kyseli minulta, ja minä vastasin kreikankielellä.

»Mikä on nimesi?»

»Jeremias».

»Cosman poikako?»

»Metsän poika».

Arkontti kohotti väsyneesti kättään, sanoen:

»Älä kujeile, vaikka oletkin rohkea! Tiedän, että olet valmis antamaan polttaa itsesi elävältä, mutta tahdon opettaa sinulle jotain muuta. Kuuntele siis: kun en tahdo lähettää sinun ikäistäsi hirsipuuhun, aion tehdä sinusta kamaripalvelijani».

»Mitä? Palvelijan, minusta...»

»Metsän pojasta, niinpä niin. Odota, ei siinä kaikki. Aion sinun välitykselläsi hankkia tänne itse Cosmankin ja tehdä hänestä luottamusmiehen!».

Purskahdin nauruun ja huusin:

»Sinulla on päässäsi vain typeryyksiä, arkonttiparka!»

Arkontti hypähti paikoillaan, niin että hänen tshibukinsa särkyi ja sohva rasahteli, mutta hän hillitsi heti itsensä ja sanoi kuin itsekseen:

»Tuo lapsi sinuttelee minua ja sanoo minua _arkontti-paraksi_».

Ja hän sanoi puoleeni kääntyen:

»Sinun on hyvä tietää, pieni kotkanpoikani, että täällä leikataan kielen kärki suurisuisilta».

Näin sanoessaan hän löi yhteen käsiään. Kaksi aseistettua miestä tuli esiin kuin maasta nousseina.

»Tuokaa tänne 'Kieletön!'» käski hän.

He katosivat ja palasivat takaisin, mukanaan harmaatukkainen mies, jonka silmissä oli mielipuolen katse. Isännän viittauksesta hän avasi nähtäväkseni ammottavan suunsa, josta kieli oli poissa.

Heidän poistuttuaan arkontti sanoi minulle:

»Näitkö? Koeta puhua toisin todistajien läsnäollessa. Täällä on vain yksi mies, joka voi sanoa mitä tahtoo: se olen minä, arkontti Samurakis!»

Vastasin hänelle uhkauksesta välittämättä:

»Sinä olet kurjimus, arkontti Samurakis, ja parasta on, ettet uskaltaudu metsään: siellä et ehkä sanoisi, mitä haluat».

Valtias nauraa hikerteli partaansa.

»Hm, hm, hm! Karhunpentuni! Täälläkin on metsää, metsää ja lääniä, ja minä voin laatia lakejakin. Sitä paitsi en pane alttiiksi mitään».

»Piru periköön sinut palkkaväkinesi!»

»He ovat voimakkaita miehiä, niinkuin tekin».

»Niinkuin me? Ei koskaan! He ovat puhvelihärkiä, jotka kelpaavat vain vetämään vankkureitasi».

»Eivät kaikki. Henkivartioni on kokoonpantu oikeista rosvoista, ja tämän vartion päälliköksi tahtoisin saada Cosman, tuon hirmuisen rosvon, joka anastaa minulta kauneimmat kuparini, kauneimmat aseeni ja mattoni, kalleimmat silkkini ja villakankaani, ja myy ne sitten Unkariin, Ja miksipä hän ei tahtoisi olla joukkueeni päällikkö? Hän saisi kultaa, kauniita vaatteita, kauniita naisia, saisipa vuodattaa vertakin mielensä mukaan».

»Minä inhoan sinua, arkontti! Kutsu jo pyövelisi!»

»Varo itseäsi, Jeremias! Älä kiihdytä minua vihaan!»

»Minä vähät vihastasi!»

»Saammepa nähdä. Annan sinulle miettimisaikaa».

Hän löi käsiään yhteen. Nuo kaksi vartioivaa koiraa ilmestyivät jälleen.

»Viekää tämä poika työhön sepän pajaan, ja tuokaa hänet luokseni, niinpian kuin hän pyytää sitä», sanoi arkontti heille. »Minä yksin rankaisen häntä, jos hän niskoittelee. Menkää!»

* * * * *

Seppämestari oli kookas, roteva mustalainen, entinen orja, josta oli tullut vain orjamaisempi, senjälkeen kun hän oli saanut vapautensa. Seisoen siinä verestävin silmin, hihat käärittyinä, harmaan karvan peittämä rinta paljaana, hän loi minuun leimuavan katseen ja ravisti minua käsivarresta, niin että lihaksiani särki. En hievahtanutkaan, mutta veri kohosi päähäni.

»Tämäkö siis on herramme 'kotkanpoikanen'? Ha, ha, haa! Näyttää siltä, kuin luulisit vielä istuvasi tammen latvassa! On hiukan leikattava siiventynkiä! Kas niin, karhunpentu, tartuhan tähän isoon vasaraani ja iske punaiseen rautaan, mutta iske voimaisi takaa!»

Minä iskin hehkuvaan rautaan, jota hän piteli pihdeillä.

»Lyö voimakkaammin, ja kumarru syvään alasimen yli!»

Pajassa olijat nauroivat. Iskin yhä voimakkaammin rautaa, jota hän lakkaamatta käänteli, ja kumarruin alasimen yli, sillä tiesin, että minun oli tehtävä työtä. Mutta yht'äkkiä seppä vetäisee raudan alta pois, vasarani sattuu paljaaseen alasimeen, kimmoaa kuin jousen ponnahduttamana ilmaan ja lennähtää otsaani vasten, johon heti nousee iso kuhmu. Ympärilläni nauretaan ivallisesti. Seppä kiusoittelee minua:

»Tällaista on opissaolo!»

»Ja tällaista ei ole opissaolo», sanoin minä, ja lennätin vasaran suoraan hänen rintaansa.

Seppä karjahti kuin eläin ja huusi:

»Juoskaa kertomaan herralle! Odota, roisto, niin saat sata raipaniskua paljaaseen selkääsi!»

Sananviejä tuli takaisin ja ilmoitti juhlallisesti:

»Herramme käskee sepän lähettää Jeremiaan vaununtekijän luo».

»Siinäkö kaikki?» raivosi jättiläinen.

»Siinä kaikki», vastasi toinen nöyrästi.

»Taivaan enkelit!» sadatteli seppä. »Mitähän hänessä on, tuossa koiranpennussa, kun herramme on noin ottanut hänet suojelukseensa».

Siirryin vaununtekijän luo, mutta täälläkään ei elämäni ollut ruusuilla kulkemista. Kun hänen työpajansa oli yhteydessä sepän pajan kanssa, etsi viimemainittu heti tilaisuutta kostaakseen. Hän teki minulle pahan kepposen. Kun autoin mestaria kiinnittämään rautarengasta pyörännapaan, onnistui sepän yksissä neuvoin mestarin kanssa vaihtaa kylmän raudan sijalle sinipunertavaksi kuumennettu rauta, ja kun tartuin siihen, jäi siihen nahka käsistäni. Tuskasta raivoten syöksyin silloin mustalaisen kimppuun ja kaadoin alasimen hänen jaloilleen.

Hänen jalkansa murskaantui pahoin. Arkontti määräsi minulle rangaistukseksi »kolmekymmentä häränjänteen iskua vaatteen päälle, ihoa vahingoittamatta». Sitten minut siirrettiin hevosia hoitamaan, missä minulla ei ollut hätääkään, ja sinne jäinkin.

* * *

Kului kaksi vuotta, kaksi pitkää vuotta, jolloin jokainen aamu oli minulle kuin kuolema. Muistin Cosman sanat: »Loputon kuolema». Se oli totta. Minulla ei ollut iloa edes siitä, että olin päässyt hevosten hoitajaksi, sillä ne olivat luonteettomia elukoita, liiaksi syötettyjä ja melkein tylsiä, jotka torkkuivat seisoallaan. Niitä katsellessani päättelin, että toimeton ja hyvinvoipa elämä mahtoi olla ihmishengelle orjuutta turmiollisempi.

Ja totta oli, että albanialaiset vahtisotilaat nukkuivat seisoallaan, niinkuin hevosetkin, puettuina hullunkurisiin, pussihihaisiin _illikeihin_, nilkan kohdalta kokoonpuristettuihin _chalvareihin_, pumpuleilla koristettuihin housuihin ja pieneen valkeaan fetsiin, joka oli naurettavasti sijoitettu toiselle korvalle. Päällään tällainen paljous vaatteita, jotka olivat kuin naamiaispuvut kauttaaltaan kirjailujen, punottujen nyörien ja kultalankojen peitossa, vyöllä pistoolit ja jataganit, he olivat omiaan säikähdyttämään raskaanaolevia naisia. Nämä mukavan elämän ja unen tylsistyttämät laiskiaiset kävivät joskus luonani työpaikallani ja tekivät aina saman typerän kysymyksen:

»Eikö tämä ole parempaa kuin tuo vaarallinen elämä, jolloin olit kuin takaa-ajettu metsänotus?»

Vastasin heille:

»Vahtikoira ei ymmärrä suden elämää».

Orjat, työtoverini, eivät olleet uteliaita eivätkä julkeita; heidän päivänsä kuluivat työssä, rukouksessa ja paremman elämän toivossa, joka odotti heitä taivaassa. Surkuttelin ja halveksin heitä sydämessäni.

Tällävälin oli arkontti kutsuttanut minut kolme neljä kertaa luokseen, sanoakseen minulle, ettei ollut unohtanut minua, ja että hän yhä odotti suostumustani ruveta hänen kamaripalvelijakseen. Minä vastasin, että pidin orjuutta häpeää parempana. Kun viimeksi oli