"Herrat pitävät vaaleaverisistä"

Tuloillaan elävän naisen valaiseva päiväkirja

Kirj.

Anita Loos

Suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1927.

SisäLlys:

"Herrat pitävät vaaleaverisistä" Kohtalo jatkaa tapahtumistaan Lontoo ei ole todella mitään Pariisi on jumalainen Keskuseurooppa Äly on tosiaan kaikki kaikessa

"Herrat PitäVäT VaaleaveriköIstä"

Maaliskuun 16 p:nä.

Muuan herratuttavani ja minä söimme päivällistä Ritzissä eilen illalla, ja hän sanoi, että jos ottaisin kynän ja paperia ja kirjoittaisin muistiin kaikki ajatukseni, niin siitä tulisi kirja. Tuo melkein hymähdytti minua, koska siitä oikeastaan tulisi pikemminkin hyllyllinen tietosanakirjaniteitä. Minähän ajattelen melkein herkeämättä. Tarkoitan sitä, että se on mielihuviani, ja toisinaan voin istua ajatuksissani tuntikaudet mitään muuta tekemättä. Ja nyt tämä herrasmies sanoi, että älykkään tytön tulisi käyttää älyään muuhunkin kuin pelkkään ajattelemiseen. Sanoipa vielä, että ainakin hänen pitäisi tuntea äly, milloin hän sen tapaa, koska hän istuu senaatissa ja oleskelee paljon Washingtonissa; ja kun hän tulee kosketuksiin älyn kanssa, huomaa hän sen aina.

Asia olisi muutoin voinut haihtua tuuleen, mutta tänä aamuna hän lähetti minulle kirjan. Ja kun palvelijattareni toi sen minulle, sanoin minä: "Niin, Lulu, tässä on taas kirja, emmekä ole vielä lukeneet puoliakaan entisistä." Mutta kun kirjan avattuani näin sen olevan ihan tyhjän, muistui mieleeni, mitä herratuttavani oli sanonutpa sitten käsitin, että se oli päiväkirja. Näin siis ryhdyin kirjan lukemisen asemesta kirjaa kyhäämään.

Mutta nyt on maaliskuun 16 päivä ja tietenkin liian myöhäistä alkaa tammikuusta, mutta se ei tee mitään, koska herratuttavani, herra Eisman, oli kaupungissa melkein koko tammi- ja helmikuun; ja hänen ollessaan kaupungissa tuntuu toinen päivä ihan samanlaiselta kuin toinenkin.

Tarkoitan, että herra Eisman on nappien alalla chicagolaisen tukkuliikkeen johtaja, ja hän on se herrasmies, joka melkein kaikkialla Chicagossa tunnetaan nappikuningas Gus Eismanin nimellä. Ja koska hän on se herrasmies, joka on alkanut harrastaa minun kasvattamistani, saapuu hän tietysti vähän väliä New Yorkiin nähdäkseen, kuinka älyni on kehittynyt viime tapaamisemme jälkeen. Mutta herra Eismanin ollessa New Yorkissa näymme aina tekevän samaa, ja jos selostan yhden päivän, tarvitsisi minun piirtää päiväkirjaani vain yhtäläisyysmerkit kaikkien muiden kohdalle. Tarkoitan, että aina syömme päivällistä Colonyssa ja käymme teatterissa ja Trocaderossa, ja sitten herra Eisman saattaa minut kotiin. Ja kun herrasmies harrastaa neitosen kasvattamista, haluaa hän tietenkin jäädä juttelemaan päivän tapahtumista, kunnes tulee kovin myöhä, niin että seuraavana päivänä olen ihan uuvuksissa enkä oikeastaan nouse vuoteestani ennenkuin on aika pukeutua mennäkseni syömään päivällistä Colonyssa.

Olisipa merkillistä, jos minusta tulisi kirjailijatar. Tarkoitan, että kotona Little Rockissa Arkansasissa aina toivottiin minun saavan jotakin toimeen soitannon alalla. Sillä kaikki tuttavani sanoivat, että minulla oli lahjoja, ja kaikki hokivat hokemistaan, että minun oli harjoiteltava. Mutta syystä tai toisesta minä en juuri paljoa välittänyt harjoittelusta. Tarkoitan, etten tosiaan jaksanut istua tuntikausia perätysten vain harjoittelemassa ammattia varten. Niinpä minä eräänä päivänä vallan tulistuin ja heitin vanhan mandoliinin huoneen toiselta seinältä toiselle enkä ole siihen sen koommin koskenut. Mutta kynäileminen on toista, kun tietää, ettei ole tarvis opetella eikä harjoitella, ja siinä on enemmän tempperamynttiä, kun sitävastoin harjoittelu näkyy vievän minulta kaiken tempperamyntin. Niinpä minun täytyykin melkein hymyillä, kun huomaan kirjoittaneeni kaksi täyttä sivua ja päässeeni maaliskuun kahdeksanteentoista päivään, niin että jo riittää täksi päiväksi ja huomiseksi. Ja se juuri osoittaa, kuinka paljon tempperamynttiä minussa on, kunhan vain kerran pääsen alkuun.

Maaliskuun 19 p:nä.

No niin, eilen illalla Dorothy soitti minulle ja sanoi tavanneensa herrasmiehen, joka esitteli itsensä hänelle Ritzin eteisessä, ja sitten he olivat puolisella, joivat teetä ja söivät päivällistä, ja sitten he menivät teatteriin ja sitten Trocaderoon, ja Dorothy sanoi, että hänen nimensä oli loordi Coocksleigh, vaikka Dorothy yleensä nimittää häntä Coocooksi. Ja Dorothy sanoi, miksen minä ja hän ja Coocoo menisi tänä iltana Folliesiin ja ottaisi Gusia mukaamme, jos hän on kaupungissa. Siitä syntyi sitten pikku riitakin Dorothyn ja minun välilläni, koska Dorothy joka kerta, kun hän mainitsee herra Eismania, nimittää häntä ristimänimeltä eikä näy tajuavan, että kun niin tärkeä herrasmies kuin herra Eisman tuhlaa melkoisesti rahaa tytön kasvattamiseen, niin ei ole kunnioitettavaa mainita sellaista herrasmiestä hänen ristimänimeltään. Tarkoitan, etten minä koskaan aio mainita herra Eismania hänen ristimänimeltään, mutta jos tahdon nimittää häntä yhtään miksikään, sanon häntä "Papaksi", enkä sano häntä "Papaksikaan", jos paikka, missä olemme, näyttää julkiselta. Niinpä sanoinkin Dorothylle, että herra Eisman saapuisi kaupunkiin vasta ylihuomenna. Sitten Dorothy ja Coocoo saapuivat meille, ja me lähdimme kaikki Folliesiin.

Ja tänä aamuna Coocoo soitti minulle, pyytäen, että lähtisin hänen kanssaan Ritziin puoliselle. Tarkoitan, että noilla ulkomaalaisilla on aika paljon sisua. Vain sen vuoksi, että Coocoo on englantilainen ja loordi, hän luulee että neitonen voi tuhlata hänelle tuntikausia syömällä puolista Ritzissä, vaikkei hän haastele muusta kuin jostakin retkestä, jonka hän teki Tibet-nimiseen paikkaan, ja kun hän oli tuntikausia jutellut, tajusin vain, että siellä oli joukko kiinalaisia. Niinpä olen varsin iloinen tavatessani herra Eismanin, kun hän saapuu. Hänellä näettekös on aina perin hauskaa juteltavaa, sillä viime kerrallakin hän täällä ollessaan lahjoitti minulle oikein kauniin smaragdirannerenkaan. Ja ensi viikolla on minun syntymäpäiväni, ja juhlapäiviksi hänellä aina on joku hauska yllätys varattuna.

Minä aioin tänään syödä puolista Ritzissä Dorothyn kanssa ja tietenkin Coocoon täytyi se pilata, kun minä olin sanonut hänelle, etten voisi syödä hänen kanssaan puolista tänään, koska veljeni oli kaupungissa asioilla ja hänellä oli pussitauti, joten en tosiaan voinut jättää häntä yksikseen. Sillä jos lähtisin nyt Ritziin, niin tietenkin tapaisin siellä Coocoon. Mutta joskus minun täytyy melkein hymyillä omalle kekseliäälle mielikuvitukselleni, sillä eihän minulla mitään veljeä ole, enkä ole vuosikausiin ajatellut pussitautia. Ihmekö siis, että osaan kirjoittaa?

Mutta syy, miksi aioin mennä Ritziin puoliselle, oli se, että herra Chaplin on Ritzissä ja minä aina haluan uudistaa vanhoja tuttavuuksia. Sillä minä tapasin herra Chaplinin kerran puuhaillessamme samassa filmissä Hollywoodissa, ja varmaankin hän minut muistaisi. Herrasmiehet näkyvät aina muistavan vaaleaverisiä tyttöjä. Tarkoitan, että ainoa ala, joka minua kirjailijattaren uran ohella viehättäisi, olisi tulla filmitähdeksi, ja minä menestyinkin elävissäkuvissa jo varsin hyvin, kun herra Eisman taivutti minut sen homman hylkäämään. Sillä kun herrasmies osoittaa niin ystävällistä harrastusta tytön kasvattamisessa kuin herra Eisman, niin tekeehän mieli hänelle näyttää, että sitä pidetään arvossa, mutta hänestä ei tyttö sovellu filmiin, sillä hänen äitinsä näetten on oikeauskoinen.

Maaliskuun 20 p:nä.

Herra Eisman saapuu kaupunkiin huomenna ollakseen täällä syntymäpäivänäni. Siksi ajattelin, että olisi tosiaan hirveän hauskaa edes kerran vielä huvitella ennenkuin herra Eisman saapuu, ja niinpä minä eilen illalla kutsuin joitakuita kirjallisia herrasmiehiä iltaa viettämään, koska herra Eisman aina kehoittelee minua seurustelemaan kodissani kirjallisten ihmisten kanssa. Tarkoitan, että hän kaikin mokomin tahtoo tyttöä parantamaan älyään, ja hänen suurin mielenkiintonsa minuun johtuu juuri siitä, että minä aina näyn kartuttavan älyäni enkä tuhlaa hetkeäkään hukkaan. Ja herra Eisman haluaa, että minulla on "saloong", niinkuin ranskalaiset sanovat, mikä merkitsee, että ihmiset kerääntyvät iltaisin yhteen älyjään kehittämään. Niinpä minä kutsuin kaikki älykkäät herrasmiehet, jotka muistin. Silloin ajattelin sopivaksi seuraksi erästä herrasmiestä, joka on kaikenlaisen taloustieteen professori Columbian yliopistosta, ja toimittajaa, joka on New York Transcriptin kuuluisa toimittaja ja muuatta toista herrasmiestä, joka on kuuluisa näytelmäkirjailija; hän kirjoittaa kovin, kovin kuuluisia näytelmiä, jotka kaikki kuvaavat elämää. Tarkoitan, että jokainen tuntisi hänen nimensä, mutta aina se tipahtaa minun muististani, kun me kaikki hänen todelliset ystävänsä nimitämme häntä vain Samiksi. Ja Sam kysyi, saisiko tuoda mukanaan herrasmiehen, joka kirjoittaa romaaneja Englannista, ja minä sanoin kyllä, ja hän toi sen herrasmiehen. Ja sitten me kaikki keräännyimme yhteen, ja minä kutsuin Glorian ja Dorothyn, ja herrasmiehet toivat omia liköörejään. Huoneisto oli siis tietenkin tänä aamuna mullin mallin, ja Lulu ja minä ahersimme kuin ajojuhdat sen siivoamisessa, mutta taivas tietää, milloin saanemme kattokruunun korjatuksi.

Maaliskuun 22 p:nä.

No niin, syntymäpäiväni on ollut ja mennyt, mutta se oli tosiaan ihan lannistavaa. Tarkoitan, että minusta näyttää, että herrasmiehen, joka ystävällisestä harrastuksesta kasvattaa tyttöä, kuten Gus Eisman, pitäisi haluta hänen omistavan New Yorkin suurimman nelitahkoiseksi hiotun timantin. Tarkoitan, että minun täytyy sanoa tunteneeni itseni kovin pettyneeksi, kun hän astui huoneeseen, tuoden pikkuruikkusen kapineen, jota tuskin saattoi nähdä. Niinpä minä sanoin hänelle, että se oli aika soma, mutta että minulla oli paha päänkipu, minkävuoksi täytyi pysytellä pimeässä huoneessa kaiken päivää, ja minä sanoin hänelle, että ehkä tapaisimme huomenna. Sillä Lulustakin se oli kovin pikkuinen, ja hän sanoi, että hän minuna tekisi jotakin ratkaisevaa, ja sanoi ehdottomasti uskovansa vanhaan sananparteen: "Jätä heidät ollessasi vielä nuori ja kaunis." Mutta herra Eisman palasi päivällisen aikaan, tuoden tosiaan hyvin, hyvin kauniin timanteilla somistetun timanttirannerenkaan, ja siitä minä kovin ilostuin. Ja sitten me söimme päivällistä Colonyssa ja menimme teatteriin ja syömään illallista Trocaderossa, kuten tavallista hänen kaupungissa ollessaan. Mutta minä tunnustan hänen järkevyytensä, koska hän tajusi, kuinka pieni se ensimmäinen lahja oli. Tarkoitan, että hän jutteli pitkälti, selittäen kuinka huonolla kannalla ahväärit olivat ja kuinka nappiliike oli täynnä bolshevikeja, jotka saavat vain häiriötä aikaan. Sillä herra Eismanin mielestä on maa ihan bolshevismin partaalla, ja minä oikein hätäännyin. Tarkoitan, että jos bolshevistit pääsevät tänne, niin on vain yksi herrasmies, joka kykenisi niitä käsittelemään, ja se on herra D. W. Griffith. Sillä minä en koskaan unohda kuinka herra Griffith johti "Suvaitsemattomuutta". Tarkoitan, että se oli viimeinen filmini, juuri ennenkuin herra Eisman sai minut jättämään urani, ja minä esitin yhtä tytöistä, jotka menivät tainnoksiin kahakassa, kun kaikki herrat putosivat tornista. Ja nähdessäni, kuinka herra Griffith käsitteli rahvasjoukkoja "Suvaitsemattomuudessa", käsitin, että hän kykenee mihin hyvänsä, ja toivon tosiaan, että Ameriikan hallitus kehoittaisi herra Griffithiä olemaan valmiina siltä varalta, että bolshevikit hyökkäävät esille.

Niin, unohdinkin mainita, että siinä romaaneja kirjoittavassa englantilaisessa herrasmiehessä näkyi heränneen melkoista mielenkiintoa minua kohtaan, heti kun hän kuuli minun olevan kirjailijan. Tarkoitan, että hän on soittanut minulle jok'ikinen päivä ja että olen kahdesti ollut hänen kanssaan teellä. Ja hän lähetti minulle kokonaisen sarjan erään Conrad-nimisen herrasmiehen kirjoittamia kirjoja. Ne näkyvät kaikki kertovan valtamerimatkoista, vaikken ole ehtinyt niihin kuin ohimennen vilkaista. Olen pitänyt romaaneista, joissa kerrotaan merimatkoista, aina siitä asti, kun olin herra Christien mallina McGrathin kirjoittaman meriromaanin kansilehtikuvaa varten, sillä minä sanon aina, ettei tyttö koskaan näytäkään niin kivalta kuin höyrylaivan tai vaikkapa vain huvipurrenkin kannella.

Ja sen englantilaisen herrasmiehen nimi on herra Gerald Lamson, kuten ne tietävät, jotka ovat lukeneet hänen romaanejaan. Hän lähetti minulle myös muutamia omia romaanejaan, ja huomaan niissä kaikissa puhuttavan keski-ikäisistä englantilaisista herrasmiehistä, jotka asuvat maalla siellä Lontoossa ja kuuluvat ajavan polkupyörillä, mikä on ihan erilaista kuin Ameriikassa, paitsi Palm Beachissa. Sitten minä kerroin herra Lamsonille, että minä kirjoittelen muistiin kaikki ajatukseni, ja hän sanoi ensimmäisestä silmänräpäyksestä, kun minut tapasi, tietäneensä minulla olevan jotakin tekeillä, ja jahka me tullaan tutummiksi, annan minä päiväkirjani hänelle luettavaksi. Tarkoitan, että kerroin hänestä herra Eismanillekin, ja hän on oikein mielissään. Sillä tietenkin herra Lamson on oikein kuuluisa, ja näyttää siltä, että herra Eisman on lukenut kaikki hänen romaaninsa matkustellessaan edestakaisin rautateillä. Ja herra Eisman on aina hyvin halukas tapaamaan kuuluisia henkilöitä ja kutsumaan heitä päivälliselle Ritziin lauantai-illoin. Mutta enhän minä kertonut herra Eismanille, että olen tosiaan hiukan hullaantumassa herra Lamsoniin, niinkuin tosiaan uskon olevani, vaikka herra Eisman luulee mielenkiintoni olevan vain kirjallista laatua.

Maaliskuun 30 p:nä.

Vihdoinkin herra Eisman matkusti iankaikkisuuden viimeistä edellisenä päivänä, ja minun täytyy sanoa olevani kerrassaan uuvuksissa, niin että pieni lepo on hyvin tervetullut. Tarkoitan, että kernaasti viivyn myöhäänkin ulkona joka ilta, jos tanssin, mutta herra Eisman ei tosiaan ole mikään erikoinen tanssija, ja siksi me enimmäkseen vain istumme ja juomme samppanjaa tai haukkaamme hiukan, enkä minä tietenkään tanssi kenenkään muun kanssa, kun olen herra Eismanin seurassa. Mutta herra Eisman ja Gerry, kuten herra Lamson haluaa minun häntä nimittävän, tulivat oikein hyviksi ystäviksi, ja me kolmisin vietimme useita iltoja yhdessä. Kun siis herra Eisman nyt vihdoin on matkustanut kaupungista, lähdemme Gerry ja minä tänä iltana yhdessä ulos, ja Gerry sanoi, ettei minun ole tarvis pukeutua, koska Gerry näkyy pitävän minusta enemmän sieluni vuoksi. Niin minun täytyi tosissani sanoa Gerrylle, että jos kaikki herrasmiehet olisivat hänen kaltaisiaan, niin madame Francen muotiliike menisi vararikkoon. Gerry ei näetten pidä siitä, että tyttö on vain pelkkä nukke, vaan tahtoo, että hän joka ilta hakisi esille miehensä tohvelit ja saisi hänet unohtamaan sen päivän huolet.

Mutta ennenkuin herra Eisman matkusti Chicagoon, kertoi hän tänä kesänä lähtevänsä Pariisiin ammattiasioissa, ja minä luulen, että hän aikoo kutsua minut Pariisin-matkalle, koska hän sanoo, ettei mikään ole niin kasvattavaa kuin matkusteleminen. Tarkoitan, että teki äärettömän hyvää Dorothylle, kun hän viime keväänä kävi ulkomailla, enkä koskaan väsy kuuntelemasta hänen kertovan, kuinka Pariisin karuselleissa on porsaita hevosten asemesta. Mutta minä en tosiaan tiedä, tulisiko minun olla haltioitunut vai ei, sillä jos minä matkustan Pariisiin, täytyy minun tietenkin jättää Gerry, ja Gerry ja minä olemme päättäneet, ettemme tästä lähin toisistamme erkane.

Maaliskuun 31 p:nä.

Eilen illalla Gerry ja minä söimme päivällistä varsin kummallisessa paikassa, jossa saimme häränpaistia ja käristettyjä perunoita. Tarkoitan, että hän aina haluaa minun nauttivan sellaista ruokaa, jota hän nimittää "ravitsevaksi", vaikka useimmat muut herrasmiehet eivät koskaan näy sitä ajattelevan. Ja sitten me otimme vuokra-ajurin ja ajelimme tuntikausia puistossa, koska Gerry sanoi, että ilma tekisi minulle hyvää. Onpa todella hyvin suloista, että joku ajattelee näitä seikkoja, joita herrasmiehet tuskin koskaan näkyvät muistavan. Ja sitten me rupattelimme aika paljon. Tarkoitan, että Gerry osaa puhuttaa tyttöä, ja minä kerroin hänelle asioita, joita en tosiaan kirjoittaisi päiväkirjaanikaan. Ja kun hän kuuli kaikki elämänkokemukseni, kävi hän oikein alakuloiseksi, ja meille kummallekin tuli kyyneleet silmiin. Sillä hän sanoi, ettei hän ollut aavistanutkaan tytön voivan kokea niin paljon kuin minä olen kokenut ja kuitenkin pysyvän niin herttaisena eikä ollenkaan katkeroituvan siitä kaikesta. Tarkoitan, että Gerrystä useimmat herrasmiehet ovat elukoita, jotka tuskin koskaan ajattelevat tytön sielua.

Ja Gerryllä näkyy olleen paljon huolia ja vastuksia itselläänkin, eikä hän voi edes mennä naimisiin, kun hänellä on vaimo. He eivät koskaan näy toisiaan rakastaneen, mutta vaimo oli suffragetti eli naisasianainen ja pyysi häntä avioliittoon — niin, mitäs Gerry sille mahtoi? Ja niin me ajelimme ympäri puistoa hyvin myöhään asti, jutellen ja filosofoiden aika paljon, ja vihdoin minä sanoin hänelle, että lintuelämä minusta sittenkin oli sivistyksen korkein vuoren 19 huippu. Ja sitten Gerry nimitti minua pikku ajattelijakseen, enkä minä suinkaan ihmettelisi, jos mietelmäni antaisivat hänelle joitakuita uusia aatteita hänen romaaneihinsa. Sillä Gerry sanoo, ettei hän koskaan ole nähnyt ulkomuodoltaan minun kaltaistani tyttöä, jolla on niin kosolta aivoja. Ja hän oli melkein lakannut etsimästä ihannettaan, kun meidän tiemme yhtyivät, ja minä sanoin hänelle, että sellainen minusta todellakin oli melkein aina sallimusta.

Ja Gerry sanoo, että minä olen hänen mielestään aika paljon Troijan Helenan kaltainen, joka oli kreikkalaista syntyperää. Mutta ainoa kreikkalainen, jonka minä tunnen, on muuan kreikkalainen herrasmies, nimeltä herra Georgopolis, joka todellakin on hyvin varakas ja sellainen, että Dorothy ja minä nimitämme häntä "puotikavaljeeriksi", koska hänelle voi soittaa minä hetkenä hyvänsä ja pyytää häntä mukaansa ostoksille, mistä hän aina ihan riemastuu, vaikka harvat muut herrat siitä näkyvät riemastuvan. Eikä hän koskaan näy välittävän siitä, mitä mikin maksaa. Tarkoitan, että herra Georgopolis on oikein gultivoitukin, koska minä tunnen useitakin herrasmiehiä, jotka kykenevät tarjoilijoille haastamaan ranskaa, mutta herra Georgopolis osaa puhua tarjoilijalle kreikkaa, mihin harvat muut herrat kykenevät.

Huhtikuun 1 p:nä.

Tästä lähtien näen erikoista vaivaa päiväkirjaani kirjoittaessani, kun oikeastaan kirjoitan sitä Gerryä varten. Tarkoitan, että aiomme jonakin iltana lukea sen yhdessä takkavalkean ääressä. Mutta Gerry matkustaa tänä iltana Bostoniin, sillä hänen pitää Bostonissa luennoida kaikista teoksistaan. Mutta hän rientää heti takaisin niin pian kuin mahdollista. Aion siis käyttää itseni kehittämiseen kaiken sen ajan, minkä hän on poissa. Ja tänä iltapäivänä me menemme yhdessä museoon 5:nnen Avenuen varrelle, sillä Gerry haluaa näyttää minulle hyvin, hyvin kauniin pikarin, jonka on tehnyt eräs muinoinen jalokiviseppä nimeltä Cellini, ja hän tahtoo, että lukisin herra Cellinin elämäkerran, joka on hyvin hieno kirja eikä ollenkaan ikävä, hänen Bostonissa ollessaan.

Ja se kuuluisa näytelmiä kirjoittava ystäväni, jota nimitetään Samiksi, soitti minulle tänä aamuna ja tahtoi minua tulemaan tänä iltana kirjalliseen illatsuun, jonka hän ja jotkut muut kynämiehet järjestävät Florence Milsissä, mutta Gerry ei halua, että minä seurustelen Samin kanssa, koska Sam aina tuppautuu kertomaan kaksimielisiä juttuja. Itse kuitenkin olen oikein vapaamielinen ja sanon aina, etten paheksu kaksimielistä juttua, kunhan se vain on hauska. Tarkoitan, että minulla on suuri huumorintajunta. Mutta Gerry sanoo, ettei Sam aina valitse ja seulo sukkeluuksiaan, minkävuoksi minun ei tulisi mennä hänen kanssaan ulos. Niinpä jäänkin kotiin ja luen herra Cellinin kirjan, koska minua tositeossa innostaakin vain älyni kehittäminen. En siis aio mitään muuta tehdäkään kuin kehittää älyäni sillä välin, kun Gerry on Bostonissa. Tarkoitan, että juuri sain sähkösanoman Willie Gwynniltä, joka huomenna saapuu Euroopasta, mutta minä en viitsi mennä häntä edes tapaamaan. Hän on herttainen poika, mutta hänestä ei koskaan tule mitään, enkä minä aio tuhlata aikaani mokomille, nyt kun olen tutustunut Gerryn kaltaiseen herrasmieheen.

Huhtikuun 2 p:nä.

Tunnen itseni tänä aamuna perin alakuloiseksi, niinkuin aina, kun minulla ei ole mitään mietittävää. Sillä minä päätin olla lukematta herra Cellinin kirjaa. Tarkoitan, että se toisin paikoin oli vallan hauskakin, kun siinä tosiaan oli varsin vallattomia kohtia, mutta ne eivät olleet lähetysten, enkä minä juuri koskaan viitsi selailla kirjaa alusta loppuun tuollaisten etsimieni kohtien vuoksi, varsinkaan kun tuollaisia oikein hauskoilta tuntuvia juttuja ei sittenkään ole kovin monta. En siis tuhlannut siihen aikaani, mutta tänä aamuna käskin Lulun jättää kaikki talousaskareet sikseen ja kuluttaa päivän lukemalla kirjan nimeltä "Lord Jim" ja sitten selostaa minulle kaikki, mitä siinä kerrottiin, jotta voisin kehittää sieluani sillä välin, kun Gerry on poissa. Mutta viedessäni hänelle kirjan olin vähällä tehdä erehdyksen ja antaa hänelle erään, jossa kerrottiin neekereistä ja nimitettiin niitä mustanaamoiksi, mikä olisi loukannut tytön tunteita. Tarkoitan, etten käsitä, miksi kirjailijat eivät nimitä neekereitä niiden virallisella nimellä, koska niillä on tunteet niinkuin meilläkin.

Jaa, sain juuri sähkösanoman Gerryltä, että hän palaa vasta huomenna, ja muutamia kämmekkäitä Willie Gwynniltä, niin että voinkin illalla mennä teatteriin Willien kanssa enkä käy liian alakuloiseksi, sillä hän on herttainen poika kumminkin. Tarkoitan, ettei hän koskaan tee mitään vallan sopimatonta. Ja onhan kovin ikävää jäädä kotiin ja vain lueskella, jollei ole todella kirjaa, jonka lukeminen maksaa vaivan.

Huhtikuun 3 p:nä.

Olin tänä aamuna tosiaan niin alla päin, että riemastuin herra Eismanilta saapuneesta kirjeestäkin. Sillä eilen illalla Willie Gwynn tuli noutamaan minua Folliesiin, mutta oli niin juovuksissa, että minun täytyi soittaa hänen kerhoonsa, jotta lähettäisivät biilin noutamaan häntä kotiin. Niin jäin yksikseni Lulun kanssa kello yhdeksältä, ja kun ei ollut mitään tehtävää, pyysin puhelua Bostoniin haastellakseni Gerryn kanssa, mutta ei tullut mitään vastausta. Sen vuoksi Lulu koetti opettaa minua pelaamaan mah-jongia, mutta minä en mitenkään voinut keskittää siihen ajatuksiani, kun olin niin huonolla tuulella. Niinpä lieneekin parasta, että tänään lähden madame Francelta tilaamaan muutamia uusia iltaleninkejä reipastuakseni.

Kah, Lulu toi minulle juuri sähkösanoman Gerryltä, joka ilmoittaa saapuvansa tänä iltapäivänä, mutta minä en voi mennä asemalle häntä vastaan niiden monien reputterien vuoksi, jotka aina ovat häntä asemilla interveivaamassa, mistä ikinä hän tuleekin. Mutta hän sanoo saapuvansa suoraan minun luokseni, sillä hänellä on jotakin puhuttavaa.

Huhtikuun 4 p:nä.

Millainen ilta meillä olikaan eilen illalla! Tarkoitan, että Gerry näkyy olevan silmittömästi rakastunut minuun. Sillä kaiken aikaa, kun hän oli Bostonissa luennoimassa naisten kerhoille, sanoi hän niiden bostonilaisten kerhonaisten kasvoja katsellessaan vasta oikein käsittäneensä kuinka kaunis minä olen. Ja hän sanoi, että koko maailmassa oli vain yksi, ja se olin minä. Mutta Gerry näkyy ajattelevan, että herra Eisman on kauhea, ja ettei ystävyydestämme mitään hyvää seuraa. Tarkoitan, että minä aivan hämmästyin, sillä he näkyivät molemmat tulevan varsin hyvin toimeen toistensa kanssa, mutta Gerry kuulemma haluaa, etten enää koskaan tapaisi herra Eismania. Ja hän tahtoo, että jättäisin kaikki ja opiskelisin ranskaa, ja hän hakee avioeron ja me mennään naimisiin. Sillä Gerry ei näy pitävän siitä elämästä, jota me kaikki täällä New Yorkissa vietämme, vaan tahtoo, että palaisin papan luo Arkansasiin, jonne hän lupaa lähettää minulle kirjoja luettavaksi, jottei minun tulisi siellä ikävä. Ja hän antoi minulle setänsä vapaamuurarisormuksen, joka on periytynyt Salomon ajoilta ja jota hän ei koskaan salli vaimonsakaan käyttää; hän antoi sen minulle kihlasormukseksi, ja tänä iltapäivänä muuan hänen naistuttavansa tulee tuomaan minulle uuden systemaatin, jonka hän on sommitellut ranskan oppimista varten. Mutta syystä tai toisesta olen yhä alakuloinen. Tarkoitan, etten voinut nukkua koko yönä, kun ajattelin niitä kauheita asioita, joita Gerry kertoi New Yorkista ja herra Eismanista. Kyllähän minä ymmärrän, että Gerry on mustasukkainen jokaiselle herratuttavalleni, enkä minä koskaan tosissani pitänyt herra Eismania minään Rudolph Valentinona, mutta Gerry sanoi, että selkäpiitä oikein karmii, kun hän ajattelee, että minunlaiseni suloinen tyttö on ystävyyssuhteissa herra Eismanin kanssa. Näin minä todella aloin tuntea itseni varsin alakuloiseksi. Tarkoitan, että Gerry mielellään puhuu paljon, ja minun mielestäni paljo puhuminen aina lamaannuttaa mieltä, kiusaa aivoja asioilla, jotka eivät koskaan juolahda mieleenkään, jos ihmisellä on hommaa. Mutta kun kerran Gerry ei pane pahakseen, että seurustelen muiden herrasmiesten kanssa, milloin niillä on jotakin älyllistä annettavaa, lähden puoliselle Eddie Goldmarkin kanssa Goldmarkin filmitehtaasta, joka aina pyytelee minua tulemaan filminäyttelijättäreksi ja allekirjoittamaan sopimuksen. Sillä herra Goldmark on korviaan myöten rakastunut Dorothyyn, ja Dorothy aina kiristää minua palaamaan kinemaan, sillä Dorothy sanoo, että jos minä menen, niin hänkin tulee.

Huhtikuun 6 p:nä.

No, vihdoinkin minä nyt kirjoitan herra Eismanille, että aion mennä naimisiin, ja hän kuuluu lähtevän heti tänne, koska hän luultavasti haluaa antaa neuvoja. Avioliittoon meneminen on tosiaan ihan vakavaa, ja Gerry juttelee siitä minulle tuntikausia perätysten. Tarkoitan, ettei hän koskaan näy väsyvän puhumiseen eikä viitsi edes käydä teatterissa tai tanssia tai tehdä mitään muuta kuin puhua, ja jollen minä tosiaan pian saa jotakin määrättyä miettimisen aihetta, niin alan ulvoa.

Huhtikuun 7 p:nä.

No niin, herra Eisman saapui tänä aamuna, ja meillä kahdella oli varsin pitkä keskustelu, ja taitaapa hän ollakin oikeassa. Sillä tässä on ensimmäinen todellinen tilaisuus, mikä minulla on oikeastaan koskaan ollut. Minä aion matkustaa Pariisiin ja laajentaa ja kehittää kirjoitustaitoani, ja miksi minä hylkäisin urani mennäkseni naimisiin kirjailijan kanssa, joka itse olisi kaikki kaikessa ja minä ainoastaan Gerald Lamsonin rouva? Ja kaiken lisäksi minut laahattaisiin tuomioistuimen eteen, avioerojutun häpeänhälinään ja saisin nimeni tahratuksi. Ja herra Eisman sanoi, että tilaisuuksia sattuu liian harvoin tytön elämässä, jotta hylkäisin ensimmäisen, joka minulla koskaan on todella ollut. Niinpä minä purjehdin Franskanmaalle ja Lontooseen tiistaina, ottaen Dorothyn mukaani, ja herra Eisman sanoo tapaavansa meidät siellä myöhemmin. Ja Dorothy tuntee Pariisissa kaikki langat ja osaa käydä siellä ulos ja sisälle, ikäänkuin taitaisi ranskaa, ja sitäpaitsi hän tuntee ranskalaisen herrasmiehen, joka on Pariisissa syntynyt ja kasvanut ja puhuu ranskaa kuin alkuasukas ja osaa Pariisin kuin viisi sormeaan. Ja Dorothy sanoo, että kun tulemme Lontooseen, niin melkein jokainen puhuu englantiakin. Niinpä on kerrassaan onnekasta, että herra Lamson on luennoimassa Cincinnatissa ja palaa vasta keskiviikkona, joten ehdin lähettää hänelle kirjeen ja kertoa, että minun täytyy nyt matkustaa Eurooppaan, mutta sanon tapaavani hänet ehkä myöhemmin. Näin minä ainakin säästyn kuuntelemasta edelleenkin hänen ikävystyttävää keskusteluaan. Ja herra Eisman lahjoitti minulle oikein siron helminauhan ja antoi Dorothylle timanttineulan, ja kaikki kävimme Colonyssa päivällisellä ja kaikki kävimme teatterissa ja sitten olimme Trocaderossa illallisella ja kaikki vietimme oikein hauskan illan.

Kohtalo Jatkaa Tapahtumistaan

Huhtikuun 11 p:nä.

Jaha, Dorothy ja minä olemme tosiaan laivassa matkalla Eurooppaan, kuten jokainen voisi todeta vilkaistessaan valtamereen. Minä rakastan aina merta. Tarkoitan, että minä rakastan laivaa, ja Majesticiä minä tosiaan rakastan siksi, ettei täällä tiedä laivassa olevansakaan, kun on ihan kuin olisi Ritzissä, ja hovimestari sanoo, ettei meri tässä kuussa ole niin häijy kuin se tavallisesti on. Ja herra Eisman aikoo tavata meidät ensi kuussa Pariisissa, koska hänen pitää olla siellä liikeasioissa. Hän näetkös sanoo, ettei missään ole mitään paikkaa, jossa voi tarkastella viimeisiä nappimuoteja niinkuin Pariisissa. Ja Dorothy on kävelemässä kannella edestakaisin herrasmiehen kanssa, jonka hän kohtasi portaissa, mutta minä en ryhdy kuluttamaan aikaani promenaadeihin herrasmiesten kanssa, sillä jollen minä muuta tekisi kuin vetelehtisin niiden kanssa, niin en ehtisi päättää päiväkirjaani tai lukea hyviä kirjoja, joita minä älyäni kehittääkseni aina lueskelen. Mutta Dorothy ei välitä vähääkään älynsä kehittämisestä, ja minä aina torun häntä siitä, ettei hän muuta kuin kuluttaa aikaansa kuljeskelemalla herrasmiesten kanssa, joilla on tyhjät taskut, kun sensijaan Goldmarkin filmitehtaan Eddie Goldmark on varsin varakas ja kykenee antamaan tytölle varsin ihania lahjoja. Mutta Dorothy ei tee muuta kuin kuluttaa aikaansa, ja eilen, joka oli päivää ennen kuin höyrylaivamme purjehti satamasta, hän ei lähtenyt puoliselle herra Goldmarkin kanssa, vaan meni puoliselle tavatakseen baltimorelaisen herrasmiehen, nimeltä herra Mencken, joka oikeastaan vain painattaa vihriäistä aikakauslehteä, missä ei ole edes kuvia. Mutta herra Eisman sanookin aina, etteivät kaikki tytöt halua päästä eteenpäin ja sivistyä, niinkuin minä.

Ja herra Eisman ja Lulu tulivat laivalle sanoakseen minulle jäähyväiset, ja Lulu itki niin, että vesi tippui silmistä. Tarkoitan, etten tosiaan uskoisi hänen pitävän minusta enempää, vaikka hän olisi valkoihoinen eikä neekeri, niinkuin hän on. Lululla on ollut sangen surullinen elämäntarina, sillä kun hän vielä oli ihan nuori, rakastui muuan ravintolavaunun tarjoilija häneen silmittömästi. Ja Lulu uskoi häntä, ja hän vietteli Lulun pois kodistaan Ashtabulaan ja petti hänet siellä. Ja vihdoin Lulu huomasi, että hänet oli petetty, ja hänen sydämensä vallan murtui. Ja kun hän yritti palata kotiinsa, olikin se liian myöhäistä, sillä hänen paras tyttöystävänsä, johon hän aina oli luottanut, oli varastanut hänen aviomiehensä, joka ei enää huolinut Lulua takaisin. Senvuoksi minä olen aina sanonut hänelle, että hän saa aina olla minun palveluksessani, ja nyt hän jää huoneistooni kotimieheksi siksi aikaa, kun olen poissa, kun minä en halua vuokrata huoneistoani kellekään asukille, sillä viime vuonna Eurooppaan matkustaessaan Dorothy vuokrasi huoneistonsa asukille, ja se herrasmies, joka tuli sinne asumaan, laski luokseen tyttöjä, jotka eivät olleet hienoja.

Herra Eisman on kirjaimellisesti täyttänyt hyttimme kukkasilla, ja hovimestarilla on ollut aika paljon puuhaa löytääkseen maljakoita niihin kaikkiin. Tarkoitan, että hovimestari sanoi Dorothyn ja minut nähtyään heti tietäneensä, että hänelle tulisi aika urakka maljakoiden hankkimisessa. Ja tietysti herra Eisman on myös lähettänyt minulle ison kasan hyviä kirjoja, niinkuin hän aina tekee, koska hän aina tietää, että hyvät kirjat ovat aina tervetulleita. Muun muassa lähetti hän vallan paksun niteen seurustelutapoja, sillä hän sanoo, että Englannissa ja Lontoossa on paljon seurustelutapoja eli etikettejä, joiden oppiminen tekisi tytölle hyvää. Minä otan sen siis puolisen jälkeen kannelle lukeakseni, sillä usein haluaisin tietää, mitä tytön tulisi tehdä, kun joku hänen vastikään tapaamansa herrasmies sanoo hänelle jotakin autossa. Tietysti minä siitä aina suutahdan, mutta minä luulen aina olevan edullista suoda herrasmiehelle uusi tilaisuus. Ja koska hovimestari nyt ilmoittaa, että on puolisen aika, nousen yläkertaan, sillä se herrasmies, jonka Dorothy tapasi portaissa, on kutsunut meidät puoliselle Ritziin, joka on laivan erikoinen ruokailuhuone. Siellä voi tuhlata melkoisesti rahoja, mutta toisessa ruokasalissa syötetäänkin ilmaiseksi.

Huhtikuun 12 p:nä.

Minä pysyn tämän aamun vuoteessani, kun olen ihan järkkynyt nähtyäni herrasmiehen, joka ihan järkytti minut. Tarkoitan, etten ihan varmasti tiedä, oliko hän se herrasmies, kun näin hänet vain etäältä tarjoiluhuoneessa, mutta jos hän todella on se herrasmies, käy siitä ilmi, että jos tytöllä on elämässään paljon kohtaloa, niin kohtalo varmasti jatkaa tapahtumistaan, ja luullessani nähneeni sen herrasmiehen minä olin Dorothyn ja majuri Falconin seurassa, joka on se Dorothyn portaissa tapaama herra, ja kun majuri Falcon huomasi, että minut järkytettiin, pyysi hän minua kertomaan, mikä minua vaivasi, mutta se on tosiaan niin kamalaa, etten halunnut siitä kenellekään kertoa. Sanoin siis hyvää yötä majuri Falconille, jätin hänet Dorothyn pariin ja menin alas hyttiimme enkä tehnyt muuta kuin itkin. Ja lähetin hovimestarin noutamaan samppanjaa virkistyksekseni. Tarkoitan, että samppanja aina herättää minussa filosofista mielialaa, kun silloin tajuan, että jos tytön elämä on täynnä kohtaloa, niinkuin minun näkyy olevan, niin ei ole muuta neuvoa kuin antaa olla vain. Ja tänä aamuna hovimestari toi minulle kahvia ja aika ruukullisen jäävettä, minkävuoksi minä pysyn vuoteessani enkä juo enempää samppanjaa ennen puolista.

Dorothyn elämässä ei koskaan ole mitään kohtaloa, eikä hän tee muuta kuin tuhlaa aikaansa, niin että tosissani epäilen teinkö oikein ottaessani hänet mukaani enkä Lulua. Tarkoitan, että hän tosiaan antaa herrasmiehille huonon käsityksen itsestään käyttäessään niin paljon arkisanoja. Sillä kun minä menin ylös tavatakseni hänet ja majuri Falconin puolisella, kuulin hänen sanovan majuri Falconille, että hän haluaisi kerran tulla oikein "sikamaisesti" humalaan. Vaikkei hän sanonut "humalaan", vaan käytti suorastaan rahvaankielen sanaa, joka merkitsee humaltumista, ja minun täytyy aina hänelle muistutella, että "sikamainen" on tosiaan siivoton sana ja ettei hänen tosiaankaan tulisi sanoa "sikamainen".

Engelsmanniksi on majuri Falcon tosiaan vallan ihastuttava herrasmies. Tarkoitan, että hän tosiaan tuhlaa aika paljon rahoja, ja meillä oli vallan ihastuttava puolinen ja päivällinen Ritzissä, kunnes luulin nähneeni sen herrasmiehen, joka minut järkytti, ja minä olen niin järkkynyt, että luullakseni on parasta pukeutua ja mennä kannelle nähdäkseni, onko hän tosiaan se, joksi häntä luulen. Tarkoitan, ettei minulla ole muuta tehtävää nyt, kun olen täksi päivää lopettanut päiväkirjani kirjoittamisen, ja minä olen päättänyt olla lukematta sitä etikettikirjaa, sillä kun minä sitä silmäilin, ei siinä näkynyt olevan mitään sellaista, mitä minä välittäisin tietää, koska siinä tuhlataan paljon aikaa selittelemällä, kuinka pitää puhutella loordia, ja kaikki tapaamani loordit ovat minulle sanoneet, miksi heitä nimittäisin, ja tavallisesti se on joku aika visu nimi, kuten esimerk. Coocoo, jonka oikea nimi on oikeastaan loordi Cooksleigh. En siis viitsi tuhlata aikaani mokomaan kirjaan. Mutta kunpa en tuntisi itseäni niin järkkyneeksi sen herrasmiehen vuoksi, jonka luulin näkeväni.

Huhtikuun 13 p:nä.

Hän on todellakin se herrasmies, jonka luulin nähneeni. Tarkoitan, että kun sain selville, että hän oli se herrasmies, niin sydämeni melkein lakkasi sykkimästä. Sillä se toi mieleeni asioita, joita ei kukaan halua muistella, olkoon kuka tahansa. Kun siis eilen menin kannelle nähdäkseni, voisinko nähdä sen herrasmiehen ja nähdä, oliko hän todella hän, niin tapasin oikein herttaisen herran, nimeltä herra Ginzberg, jonka olin kerran tavannut eräissä kutsuissa. Mutta hänen nimensä ei enää ole herra Ginzberg, sillä muuan herrasmies Lontoossa, nimeltä herra Battenburg, joka on jotakin sukua jollekulle kuninkaalle, muutti nimensä herra Mountbatteniksi, mikä herra Ginzbergin sanojen mukaan merkitsee sittenkin samaa. Niinpä herra Ginzberg muutti nimensä herra Mountginziksi, mikä hänestä tosiaan on aristokraappisempaa. Sitten me kiertelimme kannella ja kohtasimme sen herrasmiehen kasvoista kasvoihin, ja minä näin todellakin, että se oli hän, ja hän näki todellakin, että minä olin minä. Tarkoitan, että hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, että ne melkein näyttivät punajuurilta. Ja minä tulin niin järkkyneeksi, että sanoin hyvästi herra Mountginzille ja ryntäsin suoraa päätä hyttiini itkemään. Mutta mennessäni portaita alas törmäsin suoraan majuri Falconiin, joka huomasi minun olevan järkkyneenä. Ja niin majuri Falcon kehoitti minua tulemaan Ritziin nauttimaan hiukan samppanjaa ja kertomaan koko asian.

Sitten kerroin majuri Falconille elämästäni Arkansasissa, kun isäukko lähetti minut Little Rockiin oppimaan pikakirjoitusta. Tarkoitan, että isälle ja minulle sattui pikku riitakin, kun isä ei pitänyt eräästä herrasmiehestä, jonka tapana oli käydä minua kaupungin puistossa tervehtimässä, minkävuoksi isä tuumi, että lyhyt poissaolo tekisi minulle hyvää. Olin ollut viikon päivät Little Rockin kauppaopistossa, kun eräs herra, nimeltä herra Jennings, kävi opistossa, kun hän tarvitsi uuden pikakirjoittajattaren. Ja hän tarkkasi kaikkia opiston tyttöjä ja valitsi minut. Ja hän sanoi opettajallemme, että hän auttaisi minua päättämään kurssini omassa toimistossaan, koska hän oli vain lakimies eikä minun oikeastaan tarvinnut osata varsin paljoa. Herra Jennings auttoikin minua aika paljon, ja minä olin hänen toimistossaan noin vuoden, kunnes huomasin, ettei hän ollut senlaatuinen herrasmies, jonka parissa nuori tyttö on turvassa. Tarkoitan, että kun eräänä iltana menin tapaamaan häntä hänen asunnossaan, näin siellä tytön, joka todella oli kuuluisa kautta kaupungin siitä, ettei hän ollut hieno. Kun siis huomasin, että moisia tyttöjä vieraili herra Jenningsin luona, sain pahan histoorisen kohtauksen ja aivoni olivat ihan tolkuttomat, ja kun siitä toinnuin, kuulin, että mulla oli ollut revolveri kädessäni ja että olin sillä revolverilla ampunut herra Jenningsin.

Ja tämä herrasmies laivalla oli todellakin se lakimies, joka oli minua syyttämässä, ja lakituvassa hän oli tosiaan kovin ankara, ärjyi ja nimitteli minua niin, etten siitä kehtaa päiväkirjaani kirjoittaakaan. Sillä jokainen muu, paitsi tuo syyttäjä, esiintyi todella herttaisesti minua kohtaan, ja kaikki valamiehistön herrat itkivät, kun minun asianajajani osoitti minua ja sanoi heille, että heillä sentään kaikilla oli äiti tai sisar. Sitten valamiehistö vain poistui kolmeksi minuutiksi ja sitten se palasi ja vapautti minut, ja he olivat kaikki niin herttaisia, että minun tosiaan täytyi suudella heitä kaikkia, ja suudellessani tuomaria tuli hänelle vedet silmiin ja hän vei minut suoraa päätä kotiinsa sisarensa luokse. Tarkoitan, että herra Jenningsin ammuttuani pisti päähäni mennä eläviinkuviin, ja tuomari Hibbard osti minulle matkalipun Hollywoodiin. Ja tuomari Hibbard minulle tosiaan antoi nimenikin, kun hän ei pitänyt entisestä nimestäni, sillä hän sanoi, että tytöllä piti olla nimi, joka tulkitsi hänen henkilöllisyyttään, ja hän sanoi, että minulla tulisi olla nimenä Lorelei. Sen niminen tyttö tuli kuuluisaksi siitä, että hän istui jollakin kalliolla Saksassa. Olin siis Hollywoodissa filmitehtaassa siihen aikaan, kun tapasin herra Eismanin, ja hän sanoi, että minun älylläni varustetun tytön ei sopinut olla elävissäkuvissa, vaan pitäisi saada kasvatusta, niin hän otti minut pois biiosta voidakseen minua kasvattaa.

Ja majuri Falconissa herätti tosiaan suurta harrastusta kaikki, mitä juttelin, sillä hän sanoi, että tämä oli merkillinen yhteensattuma, koska tuo lakimies, jonka nimi on herra Bartlett, puuhailee nyt Amerikan hallituksen palveluksessa ja on matkalla Viini-nimiseen paikkaan joissakin setä Samin asioissa, mikä on suuri salaisuus, ja herra Falcon olisi kovin halukas tietämään, mikä se salaisuus on, sillä Lontoon hallitus lähetti hänet vartavasten Amerikkaan ottamaan siitä selon. Herra Bartlett vain ei tietenkään tiedä, kuka majuri Falcon on, koska se on niin suuri salaisuus. Mutta majuri Falcon tohtii kertoa sen minulle, koska hän tietää, keneen voi luottaa. Ja majuri Falcon sanoo, että hänen mielestään minunlaiseni tytön tulisi antaa anteeksi ja unohtaa, miksi herra Bartlett nimitteli minua. Hän haluaa tutustuttaa meidät toisiimme ja hän sanoi luulevansa, että herra Bartlett kertoisi minulle paljon asioita, kun hän todella oppii minut tuntemaan ja jos minä annan hänelle anteeksi sen Little Rockissa tapahtuneen välikohtauksen. Olisihan oikein romantillista, että herra Bartlettista ja minusta tulisi ystävät, ja setä Samin hyväksi työskentelevät herrasmiehet haluavat tulla romantillisiksi tyttöjen kanssa. Sen vuoksi hän aikoo johdattaa meidät yhteen kannella tänään päivällisen jälkeen, ja minä aion antaa hänelle anteeksi ja jutella hänen kanssaan paljon, sillä suottahan on tytön kantaa kaunaa herrasmiehelle, joka vain täytti velvollisuutensa. Ja majuri Falcon toi minulle aika ison pullollisen hajuvettä ja aika näppärän posliinisen mukailun isokokoisesta koirasta, joka on laivan pienessä myymälässä. Tarkoitan, että majuri Falcon tosiaan tietää millä voi tyttöä ilahduttaa, ja tänä iltana minä aion sopia kaikki herra Bartlettin kanssa.

Huhtikuun 14 p:nä.

Niin, herra Bartlett ja minä sovimme kaikki viime iltana ja päätimme tulla mitä parhaimmiksi ystäviksi ja jutella aika paljon. Kun siis menin alas hyttiin hyvin myöhään, tuli majuri Falcon sinne tiedustelemaan, aiommeko minä ja herra Bartlett todella tulla ystäviksi, sillä hän sanoi, että tytöllä, jolla on minun aivoni, pitäisi olla paljon juteltavaa herra Bartlettin kaltaisen älykkään herrasmiehen kanssa, joka tuntee kaikki setä Samin salaisuudet.

Niin kerroin majuri Falconille, kuinka herra Bartlett ajattelee, että hän ja minä olemme ikäänkuin näytelmässä, sillä kaiken aikaa, kun hän minua Little Rockissa nimitteli, ajatteli hän todellakin, että minä olin sellainen. Ja kun hän sitten havaitsi, etten minä osoittautunutkaan sellaiseksi, sanoi hän aina luulleensa, että minä vain käytin älyäni herrasmiehiä vastaan ja että minulla todella oli aivan kylmä sydän. Mutta nyt hän ajattelee, että minun tulisi kirjoittaa näytelmä siitä, miksi kaikeksi hän minua Little Rockissa nimitteli ja kuinka meistä sitten seitsemän vuoden perästä tuli ystävät.

Sitten kerroin majuri Falconille sanoneeni herra Bartlettille, että kylläkin haluaisin kirjoittaa sen näytelmän, mutta ettei minulla tosiaan ollut siihen aikaa, koska kuluu varsin paljon aikaa päiväkirjani kirjoittamiseen ja hyvien kirjojen lukemiseen. Mutta herra Bartlett ei tiennyt, että minä luen kirjoja, mikä on omituinen yhteensattuma, koska hänkin niitä lukee. Ja niin hän lupasi tänä iltapäivänä tuoda minulle kirjan nimeltä "Hymyile herkeämättä", jota kaikki Washingtonin älykkäät senaattorit lukevat ja joka on hyvin elähdyttävä.

Sitten sanoin herra Falconille, että ystävyyssuhde herra Bartlettin kanssa on tosiaan aivan hermostuttava, koska herra Bartlett ei juo mitään ja hänen tanssimisestaan ei kannata puhuakaan. Mutta hän pyysi minua päivälliselle pöytäänsä, joka ei ole Ritzissä, ja minä sanoin, etten voinut tulla, mutta majuri Falcon sanoi, että minun olisi pitänyt se tehdä, mutta minä sanoin majuri Falconille, että melkein kaikella on rajansa. Niinpä minä jään hyttiin puoliseen asti ja sitten menen Ritziin syömään puolista herra Mountginzin kanssa, joka todella osaa kestittää tyttöjä.

Dorothy on ylhäällä kannella tuhlaten paljon aikaa herrasmiehen kanssa, joka on vain tennisshampinjooni. Niinpä aionkin soittaa hovimestaria ja tilata samppanjaa, joka tekee erikoisen hyvää merimatkalla. Hovimestari on vallan hauska nuorukainen ja hänellä on varsin surullinen elämäntarina ja hän kertoilee minulle mielellään kaikista kokemuksistaan. Tarkoitan, että hänet kuulemma vangittiin Flatbushissa, kun hän oli luvannut toimittaa eräälle herrasmiehelle erinomaisen hyvää viskyä ja häntä senvuoksi erehdyttiin luulemaan viinatrokariksi. Ja hänet pantiin kuulemma vankilaan ja samaan koppiin kahden muun herrasmiehen kanssa, jotka olivat kovin, kovin kuuluisia murtovarkaita. Tarkoitan, että heidän kuvansa tosiaan olivat julkaistuina kaikissa sanomalehdissä ja jokainen puhui heistä. Niinpä hovimestarini, jonka nimi on Fred, oli kovin, kovin ylpeä siitä, että sai olla samassa kopissa niin kuuluisain murtovarkaitten kanssa. Ja kun ne kysyivät häneltä, miksi hän siellä oli, ei hän kehdannut sanoa olevansa vain pirtutrokari, vaan kertoi sytyttäneensä koko talon palamaan ja polttaneensa ison perheen Oklahomassa. Ja kaikki olisikin muutoin mennyt hyvin, mutta poliisit olivat asettaneet koppiin diktafoonin ja käyttivät sitä todistuskappaleena häntä vastaan, eikä hän voinut päästä pois, ennenkuin oli tutkittu kaikki Oklahomassa sattuneet tulipalot. Ja minun mielestäni on aina paljoa kasvattavampaa jutella Fredin kaltaisen pojan kanssa, joka on kokenut paljon ja todella kärsinyt, kuin haastella sellaiselle herrasmiehelle kuin herra Bartlett. Mutta minun täytyy keskustella herra Bartlettin kanssa kaiken iltapäivää, koska majuri Falcon on sopinut siitä, että viettäisin koko iltapäivän hänen parissaan.

Huhtikuun 15 p:nä.

Eilen illalla oli laivalla oikeat naamiaishuvit, jotka todella olivat pelkkää hyväntekeväisyyttä, koska useimmilla merimiehillä kuuluu olevan orpolapsia, jotka he jättivät lähtiessään ulapalle, kun meri on kovin myrskyinen. Ja niin kannettiin iso kolehtikin, ja herra Bartlett piti vallan pitkän puheen orpojen hyväksi, varsinkin sellaisten, joiden vanhemmat ovat merimiehiä. Herra Bartlett haluaa tosiaan pitää paljon puheita. Tarkoitan, että hän mielellään pitää puheita silloinkin, kun hän on aivan yksinään tytön kanssa kannella kävelemässä. Mutta ne naamiaishuvit olivat vallan kivaa, ja muuan herrasmies näytti todella melkein herra Chaplinin jäljennökseltä. Dorothy ja minä emme oikeastaan aikoneet mennä tähän baaliin, mutta herra Bartlett osti meille kaksi nauhaketta laivan pienestä myymälästä, jotka me sidoimme lanteillemme, ja jokainen sanoi, että me olimme vallan siroja Carmen-tyyppejä. Ja herra Bartlett, majuri Falcon ja tennis-shampinjooni olivat tuomareina. Ja Dorothy ja minä voitimme palkinnot. Tarkoitan, että todella toivon, etten saisi useampia isokokoisia posliinijäljennöksiä koirasta, koska minulla nyt jo on kolme, enkä minä tosiaan käsitä, miksei kapteeni pyydä herra Cartieria järjestämään laivalla jalokivimyymälää, koska ei tosiaankaan ole suurta iloa mennä laivalla ostoksille herrasmiesten kanssa, kun ei muuta osteta kuin jäljennöksiä koirista.

Ja kun olimme voittaneet palkinnot, oli minun määrä mennä laivankannelle kävelemään herra Bartlettin kanssa, koska hän kuuluu kovin mielellään katselevan kuutamoa. Ja minä pyysin häntä menemään edeltäpäin minua odottamaan ja sanoin tulevani sinne myöhemmin, koska olin luvannut tanssin herra Mountginzille. Niin hän kysyi minulta, kuinka kauan minä vielä tanssisin, mutta minä käskin hänen mennä sinne ylös odottamaan, sitten hän saisi nähdä. Sitten herra Mountginz ja minä tanssimme oikein ihanan tanssin ja joimme samppanjaa, kunnes majuri Falcon keksi meidät, sillä hän oli etsinyt minua, ja sanoi etten minä tosiaan saisi pitää herra Bartlettia odottamassa. Minä menin siis ylös kannelle, ja herra Bartlett odotteli minua siellä ja hän näkyy tosiaan olevan minuun mielettömästi rakastunut, koska hän ei ole saanut unta silmäänsä sen jälkeen, kun meistä tuli ystävät. Sillä hän ei ollut luullut, että minulla tosiaan oli älyä, mutta nyt kun hän sen tietää, kuuluu hän etsineen minunlaistani tyttöä vuosikausia, ja hän sanoi minulle, että oikea paikka minulle kotiin palattuani oli Washington, jossa hän asuu. Niin minä mainitsin hänelle, että minun käsittääkseni sellainen oli melkein aina kohtalon sormen jälki. Ja niin hän tahtoi, että huomenna astuisin maihin Ranskassa ja tekisin saman matkan Viiniin kuin hänkin, koska Viini kuuluu olevan Ranskassa. Ja jos jatkaa matkaa Englantiin saakka, niin joutuu liian etäälle. Mutta minä sanoin hänelle, etten sitä voinut, koska ajattelin, että jos hän todella oli minuun sokeasti rakastunut, niin hän sensijaan matkustaisi Lontooseen. Mutta hän sanoi minulle, että hänellä tosiaan oli hyvin vakavia asioita Viinissä, mikä oli kovin, kovin suuri salaisuus. Mutta minä sanoin hänelle, etten uskonut hänellä olevan asioita, vaan että oikeastaan oli kysymys jostakin tytöstä, sillä mitkäpä asiat voivat niin tärkeitä olla? Silloin hän sanoi, että ne olivat Washingtonissa istuvan Yhdysvaltain hallituksen asioita, joita hän ei voinut kellekään ilmaista. Sitten me katselimme kuutamoa melko paljon. Sitten minä sanoin hänelle, että lähtisin kyllä Viiniin, jos todella tietäisin, että oli kysymys asioista eikä jostakusta tytöstä, koska minä en voinut käsittää, että asiat saattoivat olla niin tärkeitä. Niin hän kertoi minulle kaikki. Setä Sam kuuluu haluavan joitakuita uusia ilmalaivoja, joita jokainen muukin näkyy haluavan, varsinkin Englanti, mutta setä Samilla on oikein ovela keino niitä saada, mikä on liian pitkä päiväkirjaani pantavaksi. Niin me istuimme edelleen ja näimme auringon nousevan ja minä ihan kangistuin ja sanoin hänelle, että minun täytyy mennä hyttiini, koska laiva joka tapauksessa tänään laskee maihin Ranskassa, ja minä sanoin, että jos minä lähden laivasta Ranskassa matkustaakseni hänen kanssaan Viiniin, täytyy minun sulloa tavaroitani.

Niin minä menin alas hyttiini ja panin maata. Sitten tuli Dorothy sisälle, ja hän oli ollut kannella tennis-shampinjoonin kanssa, mutta ei ollut huomannut auringonnousua, sillä hän ei tosiaan rakasta luontoa, vaan aina tuhlaa aikaansa ja tärvelee vaatteensa, vaikka minä aina sanon hänelle, ettei hänen tulisi juoda samppanjaa pullonsuusta laivankannella, koska laivan kiikkuessa aina valuu paljon ohi. Niinpä minä aion syödä puolista hytissäni ja lähettää kirjelapun herra Bartlettille ilmoittaakseni hänelle, etten voi astua maihin Ranskassa lähteäkseni hänen kanssaan Viiniin, kun minulla on paha päänsärky, mutta tavannen hänet joskus jossakin muualla. Ja kun majuri Falcon aikoo tulla tänne kello kahdeltatoista, niin minä olen tullut ajatelleeksi, miksi kaikeksi herra Bartlett nimitteli minua Little Rockissa, ja olen aivan kiihdyksissä. Tarkoitan, että herrasmies ei koskaan kärsi tuollaisista asioista, mutta tyttö saa aina kärsiä. Siksipä aionkin kertoa majuri Falconille koko ilmalaiva-asian, koska hän todella haluaa tietää. Enkä minä loppujen lopuksi luule, että herra Bartlett on herrasmies, kun hän minua niin pahoin nimitteli Little Rockissa, olkoonpa siitä kulunutkin seitsemän vuotta. Tarkoitan, että majuri Falcon on aina herrasmies, ja hän haluaa todella tehdä paljon meidän hyväksemme Lontoossa, sillä hän tuntee Walesin prinssin ja hän luulee, että Dorothy ja minä pitäisimme Walesin prinssistä, kunhan kerran saisimme hänet todella nähdä. Siis minä aion viipyä hytissäni, kunnes herra Bartlett Ranskassa lähtee laivasta, sillä minä en tosiaankaan taida välittää herra Bartlettia enää koskaan tavata.

Huomenna siis olemme Englannissa aikaisin ja reippaina, ja minä tunnen tosiaan ihanaa väristystä, koska herra Eisman lähetti minulle langattoman tänä aamuna, niinkuin hän tekee joka aamu, ja hän kehoittaa minua käyttämään hyväkseni jokaista, kenet tapaamme, koska matkustelu on korkein kasvatuksen muoto. Tarkoitan, että herra Eisman on aina oikeassa, ja majuri Falcon tuntee kaikki Lontoon nähtävyydet, niin että tosissaan näyttää siltä kuin Dorothylle ja minulle tulisi Lontoossa oikein hauskaa.

Lontoo Ei Todella Ole MitääN

Huhtikuun 17 p:nä

No niin, Dorothy ja minä olemme nyt todella Lontoossa. Tarkoitan, että me saavuimme Lontooseen eilen junassa, kun laiva ei purjehdi Lontooseen saakka, vaan pysähtyy rannalle, ja sitten on noustava junaan. Tarkoitan, että New Yorkissa on kaikki paljoa paremmin, sillä laiva tulee ihan New Yorkiin asti, ja minä alan ajatella, ettei Lontoo sittenkään ole kovin kasvattava kaupunki. Mutta minä en kertonut sitä herra Eismanille, kun sähkötin hänelle eilen illalla, sillä herra Eisman lähetti minut oikeastaan Lontooseen kasvatettavaksi, ja minusta olisi kiusallista kertoa hänelle, että Lontoo tuottaa pettymyksen, kun me New Yorkissa olemme niin paljon pitemmällä.

Ja sitten Dorothy ja minä jouduimme Ritziin, ja se on herttaisen täynnä ameriikkalaisia. Tarkoitan, että luulisi tosiaan olevansa New Yorkissa, koska minun mielestäni aina on matkustelussa ihaninta se, että aina tapaa ameriikkalaisia ja aina tuntee olevansa kotona.

Niinpä Dorothy ja minä eilen menimme Ritziin puoliselle ja näimme oikein sievän ja vaaleaverisen tytön lähimmässä pöydässä, ja minä nyhkäisin Dorothya pöydän alitse, kun minusta ei ole hienoa nyhkäistä ketään pöydän yli, sillä minähän opetan Dorothylle hyviä tapoja. Ja minä sanoin: "Tuo on aika veikeä pikku tyttö, niin että hänen täytyy olla ameriikkalainen tyttö." Ja niin hän olikin. Hän kutsui pääviinuria ihan ameriikkalaisella puhetavalla ja oli kovin vihainen ja sanoi sille: "Minä olen käynyt tässä hotellissa jo kolmekymmentäviisi vuotta ja tämä on ensi kerta, kun minun on täytynyt odottaa." Ja minä tunsin hänen äänensä, sillä hän oli todellakin Fanny Ward. Sitten minä pyysin häntä tulemaan meidän pöytäämme, ja kaikki kolme olimme oikein riemuissamme, kun oli näin päästy yhteen. Sillä minä ja Fanny olemme tunteneet toisemme jo viitisen vuotta, mutta minusta tuntuu ikäänkuin tuntisin hänet paremminkin, koska äiti tunsi hänet neljäkymmentäviisi vuotta sitten, kun hän ja äiti kävivät yhdessä koulua, ja äiti on aina lukenut hänen kaikista häistään kaikissa sanomalehdissä. Fanny asuu siis nyt Lontoossa ja on kuuluisa yhtenä Lontoon veikeimmistä tytöistä. Tarkoitan, että Fanny on melkein historjallinen, sillä kun tyttö pysyy veikeenä viisikymmentä vuotta, alkaa hän todella tulla historjalliseksi. Jos siis äiti ei olisi kuollut verisuonten kovettumiseen, niin hänellä ja Fannyllä ja minulla olisi ollut vallan hauskaa Lontoossa, sillä Fanny käy mielellään ostoksilla.

Sitten me menimme ostamaan hattuja, mutta sensijaan että olisimme menneet naisten osastoon menimmekin lasten osastoon, ja Fannyjä minä ostimme muutamia oikein veikeitä hattuja, koska lastenhatut maksavat vain puolet ja Fanny aina ostelee niitä. Tarkoitan, että Fanny tosiaan pitää hatuista, ja ostaessaan niitä lasten osastosta joka viikko hän säästää tosiaan aika paljon rahaa.

Sitten palasimme Ritziin tavataksemme majuri Falconin, sillä majuri Falcon kutsui meidät kanssaan teelle erään hienon naisen luo, jonka nimi on lady Shelton. Ja majuri Falcon kutsui Fannyäkin mukaamme teelle, mutta Fanny oli pahoillaan, koska hänen täytyi mennä soittotunnilleen.

Ja siellä lady Sheltonin luona me tapasimme useita henkilöitä, jotka näkyivät olevan englantilaisia. Tarkoitan, että jotkut Lontoon tytöistä kuuluvat olevan ladyja, mikä näkyy olevan loordin vastakohta. Ja jotkut, jotka eivät ole ladyja, ovat "kunnioitettavia". Mutta jotkut taas eivät ole sitä eikä tätä, vaan ovat ihan niinkuin mekin, niin että heitä voi nimittää vain neideiksi ja rouviksi. Mutta lady Shelton oli ihan riemastunut, kun sai meidät ameriikkalaiset vieraikseen. Tarkoitan, että hän vei Dorothyn ja minut peräsaliin ja yritti myydä meille muutamia otsanauhoja. Semmoisia hän näkyy tekevän ompelemalla joukon lasihelmiä nauhanpätkään, joka iltaisin sidotaan pään ympäri. Niinpä minä kysyin häneltä, kuinka paljon ne maksoivat, ja hän ilmoitti hinnaksi viisi puntaa. Silloin minä kysyin, kuinka paljon se teki rahassa, ja se kuului olevan kaksikymmentäviisi dollaria. Tarkoitan, että minulle tulee Lontoossa aika kiusa Dorothyn vuoksi, sillä hän ei saisi sanoa, mitä hän sanoi englantilaisesta ladystä. Tarkoitan, ettei hänen olisi sopinut sanoa lady Sheltonin otsanauhojen olevan hänen mielestään todella hyödyllisiä jollekulle, sillä jokaisen tytön, joka niistä maksaisi kaksikymmentäviisi dollaria, pitäisi saada päänsä siteihin.

Sitten lady Shelton vei Dorothyn, majuri Falconin ja minut tätinsä asuntoon, joka oli siinä likellä ensimmäisen kadunkulman takana. Sillä hänen tätiään kuulutaan nimitettävän kreivittäreksi, ja hän kasvattaa koiria. Ja hänen tädilläänkin oli vieraskutsut, ja hänen tukkansa näytti ihan punaiselta, ja sellaiseksi vanhanpuoleiseksi naiseksi hän oli kovin paljon maalattu. Ja ensimmäinen kysymys, jonka hän meille teki, koski niitä hänen sisarentyttärensä helminauhoja. Hän kysyi, olimmeko niitä ostaneet. Me vastasimme hänelle siis kieltävästi. Mutta hän ei näkynyt käyttäytyvän niinkuin hänenlaisensa vanhanpuoleisen kreivittären tulisi. Sillä hän sanoi: "Siinä menettelitte ihan oikein, rakkaat ystävät, älkää salliko sisarentyttäreni puijata teitä. Ne nauhat menevät muodista pois ennenkuin viikkoakaan on kulunut." Sitten hän kysyi meiltä, haluaisimmeko ostaa koiran. Enkä silloin voinut hillitä Dorothya, ennenkuin hän ehti sanoa: "Kuinka pian ne koirat menevät muodista?" Mutta minä en luule kreivittären menetelleen, niinkuin kreivittären tulisi menetellä, sillä hän nauroi kovin, kovin äänekkäästi, nimitti Dorothya ihan verrattomaksi, tarttui Dorothyyn ja suuteli häntä ja piti kättään hänen vyötäisillään kaiken aikaa. Tarkoitan, että kreivittären ei tulisi rohkaista Dorothya, muutoin hän on yhtä hienostumaton kuin Dorothy näkyy olevan. Mutta minä sanoin kreivittärelle, ettemme tarvinneet koiraa.

Sitten minä tapasin oikein ihastuttavan englantilaisen ladyn, jolla oli hyvin, hyvin kaunis timanttidiadeemi käsilaukussaan, sillä hän sanoi, että hän oli arvellut joitakuita ameriikkalaisia olevan seurueessa, ja se olisi todella ollut hyvin, hyvin edullinen kauppa. Tarkoitan, että timanttidiadeemi on minusta ihastuttava, kun en todellakaan ennen ollut tullut ajatelleeksi timanttien käyttämistä sellaisessa paikassa ja olin luullut, että minulla oli melkein yksi kutakin koristelajia, kunnes sain nähdä timanttidiadeemin. Se englantilainen rouva, jonka nimi on rouva Weeks, sanoi, että se oli ollut hänen perheensä omaisuutena monet monituiset vuodet, mutta timanteilla on se mainio ominaisuus, että ne aina näyttävät uusilta. Ja minun alkoikin tehdä sitä kovin mieleni ja kysyin häneltä, mitä se maksoi rahassa, ja sen hinta kuului olevan 7500 dollaria.

Sitten minä katselin ympärilleni huoneessa ja havaitsin herrasmiehen, joka näytti oikein hienolta. Ja minä kysyin majuri Falconilta, kuka hän oli, ja hän ilmoitti, että se oli sir Francis Beekman, ja hän kuuluu olevan kovin, kovin varakas. Sitten minä pyysin majuri Falconia esittelemään meidät toisillemme, ja kun se oli tehty, pyysin minä sir Francis Beekmania pitämään hattuani sillä välin, kun minä koetin timanttidiadeemia, sillä minä saatoin käyttää sitä nauhassa takaraivolla, kun tukkani on bobattu, ja minä sanoin sir Francis Beekmanille, että se minusta tosiaan näytti aika veikeeltä. Niin se näytti hänestäkin, mutta hän sanoi, että häntä odotettiin muualle. Ja sitten kreivitär tuli minun luokseni, ja hän on todella hyvin sivistymätön, sillä hän sanoi minulle: "Älkää tuhlatko aikaanne hänelle", ja selitti, että jos sir Francis Beekman rovonkaan tuhlaisi, niin erään herra Nelson-nimisen herrasmiehen muistopatsas ottaisi hatun päästään ja kumartaisi. Tarkoitan, että jotkut henkilöt ovat niin epäsivistyneitä, että heillä näkyy olevan epäsivistyneitä ajatuksia kaikesta.

Niin, minun sydämeni himoitsee todella sitä timanttidiadeemia, ja ihan minä hermostuin, kun rouva Weeks sanoi menevänsä hauskaan illatsuun eilen illalla, siellä kun olisi liuta ihastuttavia ameriikkalaisia, jotka sen kyllä nappaisivat. Olin niin levoton, että annoin hänelle sata dollaria, jotta hän säilyttäisi timanttidiadeemin minun varalleni. Sillä mitäpä hyötyä on matkustelemisesta, jollei käytä tilaisuuksia hyväkseen, ja onhan tosiaan kovin harvinaista, että saa ostaa mitään edullisella kaupalla englantilaiselta naiselta. Niinpä minä eilen illalla sähkötin herra Eismanille ja kerroin herra Eismanille, ettei hän näy tietävän, kuinka kalliiksi sivistyksen hankkiminen matkustamalla käy, ja sanoin, että tosiaan tarvitsisin kymmenentuhatta dollaria ja ettei minun toivoakseni olisi tarvis lainata niitä rahoja keltään tuntemattomalta englantilaiselta herrasmieheltä, vaikka se herra olisi erittäin komeakin. Ja niin minä tuskitteluni vuoksi en voinut nukkua koko yönä, sillä jollen minä saa rahoja sitä timanttidiadeemia ostaakseni, voi käydä kovin vaikeaksi saada niitä sataa dollaria takaisin englantilaiselta naiselta.

Mutta nyt minun täytyy tosiaan pukeutua, sillä majuri Falcon aikoo viedä Dorothyn ja minut katsomaan kaikkia Lontoon nähtävyyksiä. Mutta minä tosiaan luulen, että jollen saa sitä timanttidiadeemia, niin koko käyntini Lontoossa tietää minulle pettymystä.

Huhtikuun 18 p:nä.

Eilen oli kerrassaan mainio päivä. Tarkoitan, että majuri Falcon tuli noutamaan Dorothyn ja minut Lontoon kaikkia nähtävyyksiä katselemaan. Ja minä tuumin, että olisi ihanaa, jos seurassamme olisi toinenkin herrasmies. Niinpä käskin majuri Falconin soittamaan sir Francis Beekmanille. Tarkoitan, että minä sain sähkösanoman herra Eismanilta, joka ei sanonut voivansa lähettää kymmentätuhatta dollaria, mutta lupasi lähettää tuhat dollaria, mikä tosiaan olisi vain pelkkä pisara pytyssä timanttidiadeemin hinnan avuksi. Mutta sir Francis Beekman sanoi, ettei hän voinut tulla, mutta minä kiusasin häntä yhtä mittaa puhelimitse, kunnes hän lupasi tulla.

Kun majuri Falcon ajoi omaa autoaan, istui Dorothy hänen kanssaan, ja minä istuin sir Francis Beekmanin kanssa, mutta minä sanoin hänelle, etten minä aikonut nimittää häntä sir Francis Beekmaniksi, vaan että todella aioin nimittää häntä Possuksi.

Lontoossa pidetään kovin, kovin suurta melua ihan tyhjästä. Tarkoitan, että Lontoo ei tosiaan ole mitään. Niinpä ne pitävät suurta melua tornista, joka tosiaan ei ole edes niin korkea kuin Hickoxin rakennus Little Rockissa Arkansasissa ja kelpaisi ainoastaan savupiipuksi johonkin torniimme New Yorkissa. Ja sir Francis Beekman tahtoi, että menisimme katsomaan sitä tornia, koska hän sanoi, että eräältä oikein kuuluisalta kuningattarelta siellä muuanna aamuna katkaistiin pää, ja Dorothy huudahti: Olipa se aika hupsu, kun nousi sinä aamuna vuoteeltaan! Se on tosiaan ainoa järkevä sana, minkä Dorothy Lontoossa on lausunut. Emme siis viitsineet astua ulos autosta.

Emmekä me sitten enää menneet katsomaan useampia nähtävyyksiä, koska eräässä kovin, kovin sirossa uudessa ravintolassa, nimeltä Kafee dö Parii, todella tarjoillaan ihastuttavia samppanjagrogeja, jollaisia ei voisi saada New Yorkissa, ei rahalla eikä rakkaudella, ja minä sanoin Possulle, että matkustellessa täytyy todella käyttää hyväkseen kaikkea, mitä kotona ei ole saatavissa.

Ja kun Dorothy ja minä sitten olimme Kafee dö Pariissa sivelemässä ihojauhetta neniimme naisten pukuhuoneessa, tapasimme ameriikkalaisen tytön, jonka Dorothy oli tuntenut Folliesissa, mutta joka nyt asuu Lontoossa. Ja hän kuvaili meille Lontoon kiireestä kantapäähän. Ja herrasmiehillä kuuluu Lontoossa olevan sellainen perin kummallinen tapa, etteivät he anna tytöille paljon lahjoja. Tarkoitan, että englantilaiset tytöt todella näkyvät tyytyvän kultaiseen savukeimukkeeseen tai jonkinlaiseen rannerenkaaseen, joka on vain kultaa ilman mitään kiviä ja jonka ameriikkalaiset tytöt tosiaan antaisivat palvelijattarelleen. Ja hän sanoi, että siitä voi arvata, minkälaisia englantilaiset herrasmiehet ovat, kun tietää, etteivät edes englantilaiset säätyläisnaiset heiltä mitään saa. Ja hän sanoi, että sir Francis Beekman oli tosiaan kautta Lontoon kuulu siitä, ettei hän tuhlannut edes niin paljoa rahoja kuin englantilaiset herrasmiehet yleensä. Ja Dorothy ja minä jätimme sitten hyvästi Dorothyn tyttötuttavalle, ja Dorothy virkkoi: "Sanokaamme näille kahdelle miestuttavallemme, että meillä on paha päänkivistys ja että palaamme Ritziin, missä miehet ovat ameriikkalaisia." Sillä Dorothy sanoi, että sir Francis Beekmanin seura on liian suuri hinta muutamista lasillisista samppanjagrogia. Mutta minä sanoin Dorothylle, ettei vielä kannattanut hellittää ja että minusta olisi somaa, jos ameriikkalainen tyttö osaisi kasvattaa sellaista englantilaista herrasmiestä kuin Possua.

Niin me palasimme pöytään, ja minun täytyy melkein myöntää, että Dorothy on oikeassa Possuun nähden, koska se mielellään haastele? aika paljon ja aina juttelee eräästä ystävästään, joka oli vallan kuuluisa kuningas Lontoossa, nimeltä kuningas Edward. Ja Possu sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi niitä sukkeluuksia, joita kuningas Edward aina veisteli, ja ettei hän koskaan unohtaisi sitä kertaa, kun oltiin huvipurressa ja kaikki istuivat pöydän ympärillä ja kuningas Edward nousi ja sanoi: "En välitä, mitä te teette, hyvät herrat, mutta minä poltan sikaarin." Ja sitten Possu nauroi kovin, kovin äänekkäästi, ja tietysti minäkin nauroin kovin, kovin äänekkäästi ja sanoin Possulle, että hän oli ihan ihmeellinen leikinlaskija. Tarkoitan, että voi aina tietää, milloin on naurettava, koska Possu aina nauraa ensimmäiseksi.

Ja sinä iltapäivänä kuulivat useat rouva Weeksin naistuttavat, että minä aioin ostaa timanttidiadeemin, ja he soittivat meille ja pyysivät meitä kotiinsa teelle, joten Dorothy ja minä menimme ja otimme mukaamme herrasmiehen, jonka Dorothy oli tavannut eteisessä ja jolla on kovin, kovin komea ulkonäkö, mutta hän on vain englantilainen ammattitanssija eräässä kahvilassa, milloin hänellä on hommaa.

Menimme sitten teelle erään rouvan luo, jonka nimi oli lady Elmsworth, ja hänellä taas näkyi olevan meille ameriikkalaisille myytävänä öljyvärillä maalattu öljyvärikuva jostakin esi-isästään. Mutta minä sanoin hänelle, että minun isäni oli vähintäänkin yhtä kaunis, mutta ettei minulla ollut hänestä mitään muotokuvaa, sillä aina kun kehoitin häntä menemään valokuvaajalle, vihelteli hän vain eikä ollut tietääkseenkään.

Kun me sitten tapasimme rouvan, nimeltä lady Chizzleby, joka halusi kutsua meidät kotiinsa teelle, niin sanoimme hänelle, ettemme tosiaan tahtoneet ostaa mitään. Mutta hän sanoi, ettei hänellä ollut mitään myydä, vaan että hän olisi lainannut meiltä viisi puntaa. Emme siis menneet ja olen todella iloinen, ettei herra Eisman saapunut Lontooseen, koska kaikki englantilaiset rouvat kutsuisivat hänet teelle ja hän saisi kokonaisen vaununlastin helminauhoja päänsä siteiksi ja antiikkisia koirankuvia, joista ei kellään ole iloa.

Ja eilen illalla Possu ja minä ja Dorothy ja tanssija, jonka nimi on Gerald, menimme Kit-Kat-kerhoon, koska Geraldilla ei ollut mitään parempaa hommaa, kun hän on työttömänä. Ja sitten Dorothy ja minä hiukan riitelimmekin, kun minä sanoin Dorothylle, että hän tuhlasi paljon aikaa hukkaan lähtiessään työttömän herrasmiehen kanssa, mutta Dorothyn tapaista on aina pihkaantua johonkuhun ihan tosissaan eikä hän koskaan opi, kuinka on meneteltävä. Tarkoitan, että minusta aina tuntuu siltä, että jos tytöstä on todella hauskaa herrasmiehen seurassa, joutuu hän ihan alakynteen, eikä siitä voi mitään todellista hyvää koitua.

No, tästä illasta tulee oikea ilta, koska majuri Falcon aikoo viedä Dorothyn ja minut tanssiin erään ladyn taloon tänä iltana tavataksemme siellä Walesin prinssin tänä iltana. Ja nyt minun täytyy valmistautua Possun seuraan, koska hänestä ja minusta näkyy tulevan vallan hyvät ystävät, vaikkei hän olekaan vielä minulle kukkia lähettänyt.

Huhtikuun 19 p:nä.

Eilen illalla tapasimme todellakin Walesin prinssin. Tarkoitan, että majuri Falcon tuli hakemaan Dorothya ja minua ja saattoi meidät erään ladyn taloon, jossa oli hyväntekeväisyysjuhla armeliaisuutta varten. Walesin prinssi on todella ihmeellinen. Tarkoitan, että jollei hän olisikaan prinssi, olisi hän sittenkin ihmeellinen, sillä milloin vain harjoitetaan hyväntekeväisyyttä jotakin armeliaisuutta varten osaa hän seurustella ihmisten kanssa aivan kuin olisi siihen tottunut. Ja sitten hän aina tanssii ihan jokaisen kanssa juuri armeliaisuudesta. Ja majuri Falcon vei Dorothyn ja minut hänen luokseen ja esitteli meidät toisillemme, ja minä tulin kovin liikutetuksi, kun hän pyysi minua tanssiin. Ja minä päätin kirjoittaa päiväkirjaani jok'ikisen sanan, minkä hän sanoi, niin että aina voin palata sitä lukemaan ja yhä lukemaan, kun olen oikein vanha. Ja sitten me aloimme tanssia, ja minä kysyin häneltä vieläkö hän jaksoi pitää hevosista, ja hän sanoi, että kyllä vaan. Ja kun meidän tanssimme oli päättynyt, pyysi hän Dorothylta tanssia, mutta Dorothy ei koskaan opi, kuinka pitää prinssin edessä käyttäytyä, sillä hän heitti minulle viuhkansa ja sanoi: "Pidä tätä sillävälin, kun minä sipsutan uuden lehden Englannin historjaan", ja ihan Walesin prinssin nenän edessä. Ja minä olin kovin, kovin harmissani Dorothyn tanssiessa Walesin prinssin kanssa, koska hän jutteli Walesin prinssille herkeämättä kaiken aikaa, ja kun tanssi oli päättynyt, kirjoitti Walesin prinssi kalvosimeensa muutamia hänen alati käyttämiään jokapäiväisyyksiä. Ja jos hän siis mainitsee jollekulle mahtavalle henkilölle, että hän on "kiva mies", ja toistaa jonkun muun, Dorothyn käyttämän puolivillaisuuden, niin varmaankin minua moititaan siitä, että olen tuonut moisen tytön englantilaisiin seurapiireihin. Kun siis Dorothy palasi, oli meillä pienoinen riitakin, koska Dorothy sanoi, että minusta Walesin prinssin tavattuani on tulemassa liian englantilainen. Mutta tositeossa minä aionkin sanoa, että usein muistelen isäukkoa, joka elelee siellä Arkansasissa ja hänellä oli usein tapana kertoa, että hänen isoisänsä oli tullut jostakin Australia-nimisestä paikasta Englannista, joten minä tosiaan sanonkin, ettei ole ihmekään, jos Englanti joskus purskahtaa minussa näkyviin. Sillä jos tyttö ikäänkuin puhuu Englannin murteella, on se minusta tosiaan varsin somaa.

Huhtikuun 20 p:nä.

Eilen illalla minä todella ajattelin, että minun tulisi alkaa kasvattaa Possua kohtelemaan tyttöä niinkuin ameriikkalaiset herrasmiehet tyttöjä kohtelevat. Niinpä pyysin häntä tulemaan teelle saliimme hotelliin, koska minulla oli pahanlainen päänkivistys. Tarkoitan, että tosiaan näytän varsin sirolta vaaleanpunaisessa kotipuvussani. Ja minä lähetin erään näppärän hotellipojan, Dorothyn ja minun tuttavani, joka on vallan veikeä poika, nimeltään Harry, ja jonka kanssa me haastelemme aika paljon. Ja minä annoin Harrylle kymmenen puntaa englantilaisten rahaa ja käskin hänen mennä kaikkein kalliimman kukkaskauppiaan myymälään ostaakseen minulle kovin, kovin kalliita orkideja kymmenellä punnalla ja tuodakseen ne saliimme neljännestä yli viiden mitään muuta virkkaamatta kuin että ne olivat minulle.

Sitten Possu tuli teelle, ja me joimme teetä, kun Harry tuli sisälle eikä sanonut sanaakaan, vaan antoi minulle aika ison laatikon ja sanoi, että se oli minulle. Sitten minä avasin laatikon, ja ihan tottakin siellä oli tusina mitä komeimpia orkideja. Sitten minä etsin korttia, mutta eihän siellä tietenkään mitään korttia ollut, ja minä tartuin Possuun ja sanoin, että minun oli häntä oikein hartaasti syleiltävä, koska kukkien täytyi olla häneltä. Mutta hän sanoi, ettei hän ollut niitä lähettänyt. Mutta minä sanoin, että hän se tietysti oli, sillä minä sanoin, että Lontoossa oli vain yksi ainoa herrasmies, joka oli niin herttainen ja jalomielinen ja jolla oli niin lämmin sydän, että hän lähettäisi tytölle tusinan orkideja, niinkuin hän nyt oli tehnyt. Hän tahtoi edelleenkin kieltää. Mutta minä sanoin tietäväni, että se oli hän, koska Lontoossa ei ollut toista niin ihmeellisen ihmeellistä ja merkillistä herrasmiestä, että lähettäisi tytölle tusinan orkideja joka päivä, kuten hän. Niin minun täytyi tosiaan pyytää anteeksi, että halasin häntä niin kiihkeästi, mutta minä sanoin hänelle, että minä olin niin täynnä sysäyksiä ja innoituksia, että kun minä tiesin hänen aikovan lähettää minulle tusinan orkideja joka päivä, riemastuin siitä niin kovin, etten voinut itseäni hillitä.

Sitten Dorothy ja Gerald tulivat sisälle, ja minä kerroin heille, mikä ihmeen ihmeellinen herrasmies Possu näytti olevan, ja sanoin heille, että kun herrasmies lähettää tytölle tusinan orkideja joka päivä, niin hän tosiaan oli mielestäni kuin prinssi. Ja Possu punastui kovin ja oli tosiaan kovin, kovin mielissään eikä enää kieltänyt, että hän oli kukat lähettänyt. Sitten minä aloin hupsutella hänen kanssaan ja sanoin hänelle, että hänen oli pidettävä varansa, koska hän tosiaan oli hyvin komean näköinen ja minä olin niin herkkä, että vielä jonakuna päivänä saatoin unohtaa itseni ja muiskauttaa hänelle suukkosen. Ja Possu tunsi tosiaan hyvin, hyvin suurta mielihyvää siitä, että hän oli niin komean näköinen herrasmies. Hän ei voinut olla punastumatta tuon tuostakin ja nauraa irvisti kaiken aikaa koko naamallaan toisesta korvasta toiseen.

Sitten hän kutsui meidät päivällisille, ja hän ja Gerald menivät muuttamaan vaatteita päivällistä varten. Ja sitten Dorothylla ja minulla oli heidän mentyään pikku riitakin, kun Dorothy kysyi minulta, oliko minun isäni murtovaras vai maantierosvo. Mutta minä vastasin hänelle, etten minä ollut kyllin hienostumaton kuluttaakseni aikaani herrasmiehelle, joka oli vain palkattu ammattitanssija, silloin kun hänellä oli jotakin hommaa. Ja Dorothy sanoi, että Gerald oli herrasmies, koska hän oli kirjoittanut hänelle aateliskilvellä varustetun kirjelipun. Mutta minä käskin hänen koettaa, kelpaisiko se kilpi syötäväksi. Ja sitten meidän täytyi mennä pukeutumaan.

Nyt tänä aamuna Harry, se meidän poikatuttavamme, joka on hotellin juoksupoika, herätti minut kello kymmeneltä, koska hänellä oli tusina orkideja laatikossa Possulta. Ja kun Possu nyt tottuu ostamaan tusinan orkideja joka päivä, niin lopuksi näyttää timanttinauha hänestä varsin hyvältä kaupalta. Sillä minä ajattelin aina, että rahojen tuhlaus on vain totuttu tapa, ja jos saa herrasmiehen ostelemaan tusinan orkideja kerrallaan, oppii hän tosiaan varsin hyviä tapoja.

Huhtikuun 21 p:nä.

No, niin, eilen illalla minä vein Possun ostoksille Bond Street-nimiselle kadulle. Ja minä vein hänet jalokivimyymälään, sanoen haluavani hopeista kuvaraamia, koska minun oli saatava hänen valokuvansa ja tahdoin kehystää sen sellaiseen. Sillä minä sanoin Possulle, että kun tyttö joutuu tuntemaan niin uhkean herrasmiehen kuin hänet, haluaa hän pitää hänen kuvaansa toalettipöydällään voidakseen sitä oikein paljon katsella. Ja Possu tuli ihan nenästä vedetyksi. Katselimme siis hopeisia kuvakehyksiä. Mutta sitten minä sanoin hänelle, että minusta ei hopearaami tosiaan ollut kyllin hyvä hänen muotokuvalleen; olinhan vain unohtanut, että oli kultaraamejakin, kunnes niitä täällä näin. Aloimme siis katsella kultaisia valokuvaraameja. Ja sitten kävi ilmi, että hänen kuvansa oli otettu upseerin univormussa. Silloin minä sanoin hänelle, että hänen täytyi näyttää niin komealta upseeripuvussa, että kultakehyksetkään eivät minusta olleet kyllin hyviä; mutta kun siellä ei ollut platinakehyksiä, täytyi meidän ostaa paras, minkä löysimme.

Sitten minä kysyin häneltä, voisiko hän huomenna pukeutua vormuunsa, koska minä kernaasti näkisin hänet siinä, ja sitten menisimme rouva Weeksin teekutsuihin. Ja sitten hän tuli tosiaan hyvin iloiseksi, sillä hän irvisti koko naamallaan ja lupasi noudattaa pyyntöäni. Sitten minä sanoin hänelle, että minunlaiseni pikku etana näyttäisi olemattoman vähäpätöiseltä astuessaan hänen komean univormunsa rinnalla. Ja sitten me aloimme katsella rannerenkaita, mutta muuan hänen naistuttavansa, joka on hyvä ystävä hänen vaimolleen, joka asuu heidän maahuvilassaan maalla, tuli myymälään, ja Possu aivan hermostui, kun hänet tavattiin jalokivikaupasta, jollaisessa ei ollut käynyt moniin vuosikausiin, ja niin meidän oli pakko mennä tiehemme.

Tänä aamuna Gerald soitti Dorothylle ja sanoi, että ylihuomenna heillä on puutarhakutsut teatterinäytäntöineen ja siellä myydään ihmisille tavaroita hyväntekeväisyydestä, ja hän kysyi, tahtoisimmeko Dorothy ja minä tulla myös myyjättäriksi myydäksemme ihmisille hyväntekeväisyystavaroita. Ja me lupasimme tulla.

Ja nyt minun täytyy soittaa rouva Weeksille ja sanoa tuovani sir Francis Beekmanin teelle huomenna, ja toivon, että kaikki käy hyvin. Mutta minä toivon todella, ettei Possu kertoisi niin monia juttuja. Tarkoitan, ettei minulla ole mitään herrasmiestä vastaan, joka kertoo paljon juttuja, mutta herrasmies, joka kertoo paljon juttuja ja aina samoja juttuja, on kovin ikävystyttävä. Tarkoitan, että Lontoo on tosiaan epäkasvattava, kosken täällä näy muuta oppivan kuin joitakuita Possun juttuja, joiden unhottamisessa minulla on täysi työ. Niinpä alankin saada Lontoosta vallan kylläkseni.

Huhtikuun 22 p:nä.

Eilen Possu tuli univormussaan, mutta hän oli ihan kauhuissaan, kun oli saanut kirjeen. Tarkoitan, että hänen vaimonsa on tulossa Lontooseen, se kun aina tulee Lontooseen kerran vuodessa käännättääkseen vanhat vaatteensa, koska täällä on tyttö, joka tekee sen kovin, kovin halvalla. Ja hän aikoo asua sen rouvashenkilön luona, joka näki meidät jalokivikaupassa, koska aina käy halvemmaksi kineesata jonkun ystävän luona. Mutta minä yritin reipastuttaa Possua, sanoen, ettei se rouvashenkilö kaiketikaan meitä nähnyt, ja jos olisi nähnytkin, ei olisi uskonut silmiäänkään tavatessaan hänet jalokivikaupassa. Mutta minä en kertonut hänelle, että Dorothyn ja minun kai on parasta pian lähteä Pariisiin. Sillä Possun seura alkaa vähitellen todellakin kysyä tytön hermoja. Mutta sainpa Possun oikein ihastumaan vormuunsa, kun sanoin, että tunsin sopivani hänen seuraansa vain timanttidiadeemissa. Ja sitten minä sanoin hänelle, että vaikka hänen vaimonsa oli Lontoossa, sopi meidän silti olla ystäviä, koska minä en voinut olla häntä ihailematta, vaikka hänen vaimonsa olikin Lontoossa. Ja minä sanoin hänelle tosiaan uskovani, että tällainen asia oli melkein aina kohtalon sormen jälki. Ja sitten me menimme teelle rouva Weeksin luo. Ja Possu sopi rouva Weeksin kanssa timanttidiadeemin kaupasta, suostuen pulittamaan rahat, ja rouva sai melkein halvauksen; mutta hän pitää asian salassa, kun ei sitä kuitenkaan kukaan uskoisi. Nyt minulla siis on timanttidiadeemi, ja minun täytyy myöntää, että kaikki aina kääntyy parhain päin. Mutta minä lupasin Possulle, että jäisin ainaiseksi Lontooseen ja että pysyisimme aina ystävinä. Sillä Possu sanoo aina, että minä olen ainoa, joka ihailen häntä hänen oman itsensä tähden.

Huhtikuun 25 p:nä.

Niin, viime päivinä meillä on ollut niin paljon hommaa, ettei minulla ole ollut aikaa kirjoittaa mitään päiväkirjaan, koska nyt olemme laivassa, joka näyttää varsin pieneltä laivalta ja purjehtii Pariisiin, jonne pääsemme tänä iltapäivänä. Sillä ei kestä läheskään yhtä kauan matkustaa Pariisiin kuin Lontooseen. Tarkoitan, että tuntuu ihan omituiselta ajatella matkan Lontooseen kestävän kuusi vuorokautta, kun Pariisiin ehtii yhdessä päivässä.

Ja Dorothy on ihan kiukuissaan, kun hän ei tahtonut tulla, sillä hän on sokeasti rakastunut Geraldiin ja Gerald sanoi, ettei meidän tosiaankaan tulisi lähteä Lontoosta ennenkuin olimme käyneet Englantia katsomassa, kun nyt kerran satuimme täällä olemaan. Mutta minä sanoin hänelle, että jos Englanti oli samallainen paikka kuin Lontoo näkyy olevan, niin tiedän jo tosiaan liian paljon mokomasta välittääkseni. Tarkoitan, että Gerald sukelsi esiin asemalla, tuoden Dorothylle rannerenkaan, ja silloin minä sanoin Dorothylle, että hän sai kiittää onneaan, kun pääsi eroon moisesta miehestä. Mutta Dorothyn täytyi tulla mukaan, koska herra Eisman maksaa hänen matkakulunsa, sillä hän tahtoo, että Dorothy on minun esiliinani.

Ja viimeinen homma Lontoossa oli se puutarhajuhla. Ja minä myin aika paljon punaisia ilmapalloja. Minä myin kahdestakymmenestä punnasta punaisen ilmapallon Harry Lauderille, kuuluisalle skotlantilaiselle herrasmiehelle, joka on se kuuluisa skotlantilainen tenori. Ja Dorothy sanoi, ettei minun tarvinnut ostaa matkalippua Pariisin laivaan, sillä jos minä sain sen kitupiikin ostamaan punaisen ilmapallon, niin kyllä maar minä saatoin Kanaalin yli kävelläkin.

Eikä Possu tiedä, että me olemme lähteneet, mutta minä postitin hänelle kirjeen sanoen, että kyllä halusin tavata hänet jonkun ajan päästä joskus. Ja minä olin tosiaan iloinen päästessäni pois huoneistamme Ritzissä. Tarkoitan, että viisi-kuusikymmentä kappaletta orkideja tosiaan herättää tytössä hautajaistunnelmaa. Sitten minä lähetin sähkösanoman herra Eismanille, ilmoittaen hänelle, ettemme voineet mitään oppia Lontoossa, koska tiesimme liian paljon, ja että Pariisiin tultuamme voisimme edes oppia franskaa, jos niin haluaisimme.

Ja minä olen tosiaan kovin, kovin utelias, kun olen kuullut kovin paljon Pariisista ja aavistan, että sen täytyy olla paljoa kasvattavampi kuin Lontoo; ja sormeni syyhyvät nähdäkseni Ritzin hotellin Pariisissa.

Pariisi On Jumalainen

Huhtikuun 27 p:nä.

Pariisi on jumalainen. Tarkoitan, että Dorothy ja minä saavuimme Pariisiin eilen, ja se on tosiaan jumalainen. Sillä kun me tulimme laivasta ja kävimme tullissa, oli hirveän kuuma ja tuntui lemuavan aika lailla, ja kaikki ranskalaiset herrasmiehet tullitoimistossa kirkuivat aika paljon. Silloin minä vilkaisin ympärilleni ja keksin ranskalaisen herrasmiehen, joka oli tosiaan kovin komeassa vormussa, ja hän näkyi olevan kovin, kovin tärkeä herra, ja minä annoin hänelle kahdenkymmenen frangin verran Ranskan rahaa, ja hän oli kovin, kovin kohtelias, tuuppi kaikki muut kumoon ja kiikutti matkalaukkumme tullitoimiston läpi. Sillä minun mielestäni on kaksikymmentä frangia kovin vähän herrasmiehelle, jolla jo takissaankin on vähintään sadan dollarin edestä kultakaluunaa, housuista puhumattakaan.

Tarkoitan, että minusta ranskalaiset herrasmiehet kirkuvat aina aika paljon, varsinkin autonajajat, kun ne vaan saavat juomarahaksi pienikokoisen kellervän lantin, jota sanotaan "viideksikymmeneksi sangtiiniksi". Mutta hyvä asia kaikissa ranskalaisissa herrasmiehissä on se, että joka kerta kun ranskalainen herrasmies alkaa huutaa, voi aina tukkia hänen suunsa viidellä frangilla, olkoon hän kuka tahansa. Tarkoitan, että on niin virkistävää kuulla ranskalaisen herran lakkaavan parkumasta, että se tosiaan olisi hyvä kauppa kymmenelläkin frangilla.

Tulimme sitten Ritzin hotelliin, ja Ritzin hotelli on jumalainen. Sillä kun tyttö saa istua suloisessa tarjoiluhuoneessa ja nauttia ihania samppanjagrogeja ja katsella kaikkia Pariisin tärkeitä ranskalaisia ihmisiä, niin minusta se on jumalaista. Tarkoitan, että kun tyttö saa istua siellä ja katsella Dollyn sisaria ja Helmenhohtavaa ja Maybelle Gillman Coreyta ja rouva Nashia, niin sille ei ole maailmassa vertaa. Sillä kun katselee rouva Nashia, ja kuulee, mitä rouva Nash on herrasmiehiltä saanut, niin tytön täytyy pidätellä henkeään.

Ja kun tyttö kävelee ympäriinsä ja lueskelee kaikkia kylttejä kaikkine kuuluisine ja historjallisine nimineen, saa se hänet tosiaan pidättelemään henkeään. Sillä kun Dorothy ja minä olimme kävelyllä ja olimme kävelleet vain muutamia katuvälejä, niin niillä muutamilla katuväleillä luimme kaikki historjalliset nimet, kuten Cotyn ja Cartierin, ja minä tiesin, että näimme jotakin kasvattavaa vihdoinkin ja ettemme olleet tehneet matkaamme turhaan. Tarkoitan, että minä tosiaan yritän kasvattaa Dorothya ja herättää hänessä kunnioituksentunnetta. Niinpä seisoimme kerran Vantomi-nimisen torin kulmassa, ja jos kääntää selkänsä sen keskelle pystytettyyn muistopatsaaseen, niin näkee pelkkiä Cotyn kylttejä. Ja minä sanoin Dorothylle, eikö tosiaan ollut kirpaiseva ajatella seisovansa sillä historjallisella paikalla, missä herra Coty valmistaa kaikki hajuvetensä. Mutta Dorothy sanoi, että herra Coty oli kai tullut Pariisiin ja haistanut, että Pariisissa saattoi tehdä afäärejä sillä alalla. Dorothy, nähkääs, ei tosiaan opi koskaan mitään kunnioittamaan.

Sitten saimme nähdä jalokivikaupan ja näimme sen ikkunassa jalokiviä, ja meistä ne tuntuivat olevan kovin, kovin huokeahintaisia, mutta hinnat oli niihin kaikkiin merkitty frangeissa, eikä Dorothy ja minä oikeastaan olla niin suuria matemikkoja, että osaisimme laskea, kuinka paljon frangit tekevät rahassa. Menimme siis sisälle ja kysyimme, ja hinta näkyi olleen ainoastaan kaksikymmentä dollaria, eivätkä ne kuulu olleen timantteja, vaan "similiä", mikä on erään sanan nimi, joka merkitsee jäljennös. Silloin Dorothy sanoi; että "similiksi" pitäisi tytön sanoa herrasmiestä, joka hänelle mokomaa tarjoo. Tarkoitan, että olisin joutunut tosiaan hämilleni, mutta herrasmies ei näkynyt ymmärtävän Dorothyn englantia.

Näin ollen tulee tyttö tosiaan alakuloiseksi ajatellessaan, ettei tiedä, onko se mitään muuta kuin mukailua. Tarkoitan, että herrasmies voisi pettää tytön antamalla hänelle lahjan, joka on ainoastaan kahdenkymmenen dollarin arvoinen. Kun siis herra Eisman ensi viikolla tulee Pariisiin ja jos hän haluaa antaa minulle lahjan, niin pyydän häntä ottamaan minut mukaan, koska hän on erinomaisen taitava ja tottunut nuuskimaan halpoja esineitä. Ja kun herrasmies jalokivikaupassa sanoi, että monen monilla Pariisin kuuluisilla tytöillä oli mukailuja kaikista jalokivistään, jotka he pistivät kassakaappiin, ja että he käyttivät vain mukailuja ollakseen komeita ja voidakseen huoleti pitää hauskaa samalla kertaa, niin minä sanoin hänelle, etten luullut kenenkään tytön, joka oli hieno neiti, voivan ajatellakaan pitää niin hauskaa, ettei muistaisi katsoa jalokiviensä perään.

Sitten palasimme Ritziin ja purimme matkalaukkumme erään tosiaan herttaisen viinurin avulla, joka toi meille herkullisen puolisen. Hän on nimeltään Leon ja puhuu englantia melkein kuin ameriikkalainen. Ja Dorothy ja minä haastelemme hänen kanssaan melko paljon. Ja Leon sanoi, ettei meidän tulisi oleskella Ritzissä kaikkea aikaamme, vaan että meidän tosiaan pitäisi käydä Pariisia katsomassa. Silloin Dorothy sanoi menevänsä alas eteiseen tavatakseen jonkun herran, joka näyttäisi meille Pariisia. Parin minuutin päästä hän soitti minulle eteisen puhelimesta ja sanoi minulle: "Olen täällä tavannut ranskalaisen peipposen, joka on ranskalainen aatelismies varakreivin tittelillä, niin juoksehan nyt pian alas." Ja minä sanoin: "Kuinka on ranskalainen joutunut Ritziin?" Dorothy vastasi: "Hän pistäysi tänne sadetta pakoon eikä ole huomannut, että se on jo tauonnut." Ja minä sanoin: "Kai sinä tapasi mukaan olet löytänyt jonkun, jolla ei ole edes millä auton maksaa. Mikset ottanut ameriikkalaista herrasmiestä, jolla on aina rahaa?" Niin Dorothy sanoi, että hän oli luullut ranskalaisen herrasmiehen tuntevan Pariisin paremmin. Minä vastasin: "Eihän se hölmö edes tiedä, että sade on tauonnut." Mutta alas minä menin kuitenkin.

Ja se varakreivi oli todella oikein ihastuttava. Sitten me ajoimme katselemaan Pariisia ja näimme, kuinka jumalainen se tosiaan on. Tarkoitan, että Eiffel-torni on jumalainen, ja se on paljon kasvattavampi kuin Lontoon Tower, koska Lontoon tornia ei voi edes nähdä, jos sattuu seisomaan kahden katumitan päässä. Mutta kun tyttö katselee Eiffel-tornia, tietää hän jotakin katselevansa. Sillä minä luulen, että tosiaan olisi vaikea olla Eiffel-tornia huomaamatta.

Sitten menimme Madrid-nimiseen paikkaan teelle? Ja siellä oli tosiaan jumalaista. Tarkoitan, että näin Dollyn sisaret ja Helmenhohtavan ja rouva Coreyn ja rouva Nashin kaikki jälleen uudestaan.

Sitten menimme päivälliselle ja sitten Mongmartiin, ja siellä oli tosiaan jumalaista, koska näimme heidät kaikki jälleen uudestaan. Tarkoitan että Mongmartissa on oikea ameriikkalainen jazzorkesteri ja aika paljon new-yorkilaisia, jotka me tunsimme, ja tuntui vallan siltä kuin olisimme olleet New Yorkissa, mikä oli jumalaista. Ja sitten me palasimme Ritziin. Sitten Dorothylla ja minulla oli pikku riitakin, kun Dorothy sanoi, että minä meidän Pariisia katsellessamme kysyin varakreiviltä, mikä oli sen tuntemattoman sotilaan nimi, joka oli haudattuna aika suuren muistopatsaan alle. Silloin minä sanoin, ettei aikomukseni ollut sitä kysyä häneltä, jos niin teinkään, sillä minähän tarkoitin vain kysyä häneltä sen sotamiehen äidin nimeä, sillä kuolleen sotamiehen äiti on aina se, jota minä aina näyn ajattelevan enemmän kuin sitä kuollutta sotamiestä, joka on kuollut.

Ja se ranskalainen varakreivi aikoo käydä tapaamassa aamulla, mutten minä aio ottaa häntä vastaan. Sillä ranskalaiset herrasmiehet tuottavat tosiaan aina pettymyksen. Tarkoitan, että ne vievät meidät vallan veikeihin paikkoihin, joissa tuntee elämänsä vallan hauskaksi ja luulee tosiaan viettävänsä ihanan hetken. Mutta kun tulee kotiin ja miettii sitä kaikkea, niin kaikki, mitä tyttö on saanut, on kahdenkymmenen frangin hintainen viuhka, joka ei rahassa merkitse juuri mitään, ja nukke, joita ravintoloissa lahjoitellaan ilmaiseksi. Tarkoitan, että tytön tulee pitää varansa Pariisissa, sillä muutoin hänellä olisi Pariisissa niin hauskaa, ettei hän pääsisi puusta pitkään. Sen vuoksi tosiaan ajattelenkin, että ameriikkalaiset herrasmiehet ovat sittenkin parhaita, sillä vaikka suutelo kädelle tuntuukin varsin ihanalta, niin timantti- ja safiirirannerengas kestää iankaiken. Sitä paitsi en luule, että minun tulisi lähteä kenenkään pariisilaisen herrasmiehen mukaan, koska herra Eisman saapuu tänne ensi viikolla, ja hän sanoi minulle, että ainoat herrasmiehet, joiden kanssa hän soisi minun seurustelevan, ovat nerokkaat herrasmiehet, jotka voivat kasvattaa tytön aivoja. Mutta minä en tosiaan näy näkevän monta herrasmiestä täällä Ritzissä, jotka näyttävät siltä, että kehittäisivät tytön aivoja. Huomenna siis lähdemme ostoksille ja minusta näyttää tosiaan liian paljolta toivoa löytäväni herrasmiestä, jota herra Eisman pitäisi sopivana tyttöjen älyjen kehittäjäksi ja joka viitsisi lähteä meidän kanssamme ostoksille.

Huhtikuun 29 p:nä.

Eilen vasta oli päivä. Tarkoitan, että Dorothy ja minä olimme juuri lähdössä ostoksille, kun puhelin soi ja ilmoitettiin, että lady Francis Beekman oli alhaalla ja halusi tulla yläkertaan. Siitä minä ihan hämmästyin. Tarkoitan, etten tiennyt, mitä sanoin, ja niin sanoin: hyvä on. Sitten minä kerroin Dorothylle, ja me löimme viisaat päämme yhteen. Sillä lady Francis Beekman kuuluu olevan sen sir Francis Beekman-nimisen herrasmiehen vaimo, joka ihaili minua Lontoossa ja näkyi ihailevan minua niin paljon, että kysyi saisiko hän lahjoittaa minulle timanttidiadeemin. Ja näytti siltä, että hänen vaimonsa oli täytynyt siitä kuulla, ja näytti todella siltä, että hän sen vuoksi oli saapunut suoraa päätä Lontoosta. Ja kun ovelle kolkutettiin oikein, oikein kovaa, pyysin minä häntä tulemaan sisälle. Ja lady Francis Beekman tuli sisälle ja hän oli aika kookas rouva, joka paljonkin muistutti Bill Hartia. Tarkoitan, että lady Francis Beekman Dorothyn mielestä muistutti paljonkin Bill Hartia, vaikka hän tosiaan sanoo hänen vielä enemmän muistuttavan Bill Hartin hevosta. Ja hän lienee sanonut, että jollen heti antaisi takaisin timanttidiadeemia, nostaisi hän siitä aika melun ja tärvelisi minun maineeni. Sillä hän sanoi, että koko jutussa täytyi tosiaan olla jotakin vinossa. Sir Francis Beekman ja hän kuuluivat näetten olleen naimisissa kolmekymmentäviisi vuotta, ja viimeinen lahja, jonka hän vaimolleen antoi, oli vihkisormus. Silloin Dorothy avasi suunsa ja sanoi: "Rouvaseni, yhtä vähän te voitte tärvellä minun ystävättäreni mainetta kuin upottaa Veitsin laivaston."

Tarkoitan, että olin aivan ylpeä Dorothysta, kun hän täten puolusti mainettani. Sillä minusta ei tosiaan ole mikään niin ihmeellistä kuin kaksi tyttöä, jotka tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan sekä myötä- että alamäessä. Sillä näyttipä lady Francis Beekman kuinka tarmokkaalta tahansa, täytyi hänen tajuta, ettei hän kyennyt upottamaan kokonaista laivastoa, joka oli täynnä laivoja. Ja niin hänen täytyi heretä mainettani uhkaamasta. Sitten hän sanoi, että hän raahaisi minut tuomioistuimen eteen ja sanoisi, että se oli ollut sopimatonta vaikutusta. Mutta minä vastasin hänelle. "Jos te tulette tuo hattu päässänne lakitupaan, niin saammepa nähdä, tarvitaanko siihen tuomarin mielestä mitään sopimatonta vaikutusta, että Sir Francis Beekman tulee vilkaisseeksi johonkuhun tyttöön." Silloin Dorothy avasi suunsa, ja Dorothy sanoi: "Ystävättäreni on oikeassa, lady Beekman. Teidän pitäisi olla kuningatar saadaksenne käydä rauhassa tommoinen hattu päässänne." Ja lady Francis Beekman näkyi ihan suuttuvan. Ja sitten hän sanoi, että hän lähettäisi hakemaan sir Francis Beekmanin, joka oli äkkiä lähtenyt Skotlantiin metsästämään, kun sai kuulla, että lady Francis Beekman oli saanut kuulla. Silloin Dorothy sanoi: "Tarkoitatteko, että olette päästänyt sir Francis Beekmanin valtoimeksi niiden Skotlannin tuhlarien joukkoon?" Ja Dorothy sanoi, että hänen olisi parasta katsoa miehensä perään, jottei se jonakuna iltana joutuisi poikaviikarien seuraan ja tuhlaisi puolta pennyä ihan turhaan. Tarkoitan, että aina rohkaisen Dorothya suulauteen, kun meidän on haasteltava lady Francis Beekmanin kaltaisten hienostumattomien ihmisten kanssa, koska Dorothy puhuu hienostumattomien ihmisten kanssa heidän omaa kieltään paremmin kuin minunlaiseni sivistynyt tyttö. Ja Dorothy sanoi: "Parasta on, ettette lähetä hakemaan sir Francis Beekmania, sillä jos minun ystävättäreni todella tahtoisi käydä sir Francis Beekmanin kimppuun, niin hänestä tulisi niin putipuhdas, ettei jäisi jäljelle muuta kuin hänen arvonimensä." Ja sitten minäkin puhuin suuni puhtaaksi ja sanoin, että minä olin ameriikkalainen tyttö ja että me ameriikkalaiset tytöt emme piittaa arvonimistä, koska me ameriikkalaiset tytöt aina sanomme, että se mikä kelpaa Washingtonille, kelpaa meillekin. Mutta lady Francis Beekman näkyi tulevan yhä vihaisemmaksi kaiken aikaa.

Sitten hän sanoi, että hän tarpeen tullen kertoisi tuomarille, että sir Francis Beekman oli järjiltään silloin, kun hän sen minulle antoi. Silloin sanoi Dorothy: "Jos menette oikeuteen ja tuomari tulee teihin oikein tarkkaan katsahtaneeksi, niin hän päättelee sir Francis Beekmanin olleen järjiltään kolmekymmentäviisi vuotta sitten." Niin lady Francis Beekman sanoi tietävänsä minkälaisen henkilön kanssa hän oli tekemisissä ja ettei hän halunnut olla minkään sellaisen henkilön kanssa tekemisissä, koska se loukkasi hänen arvoaan. Ja Dorothy sanoi: "Rouvaseni, jos me loukkaamme teidän arvoanne yhtä paljon kuin te kiusaatte meidän näköhermojamme, niin teidän itsenne tähden soisin, että olette Christian Science." Ja siitä näkyi lady Francis Beekman suuttuvan. Ja hän sanoi jättävänsä kaikki lakimiehensä haltuun. Ja lähtiessään hän astui peninkulmanpituisen hameenlaahuksensa päälle ja oli tehdä kuperkeikan. Ja Dorothy kurkisti ulos ovesta, ja Dorothy huusi eteiseen ja sanoi: "Saksatkaapa hieman tuota lievettänne, Isabel, sillä nyt on vuosi 1926." Ja minä tunsin itseni tosiaan alakuloiseksi, koska minusta oli koko aamumme tullut epähienoksi, kun meidän oli täytynyt olla tekemisissä niin hienostumattoman rouvan kuin lady Francis Beekmanin kanssa.

Huhtikuun 30 p:nä.

Ja eilen aamulla saapui todellakin lady Francis Beekmanin asianajaja. Vaikkei hän oikeastaan ollut asianajaja, mutta hänen nimensä oli kortilla ja hänen nimensä näkyi olevan Mons. Broussard, ja hän kuuluu olevan _avokaa_, koska avokaa merkitsee franskan kielellä lakimiestä. Ja Dorothy ja minä olimme pukeutumassa ja vielä ihan aamukelteissämme, kuten tavallista, kun kuului äänekäs koputus ovelle; ja ennenkuin ehdimme huutaa "antree", hyppäsi se suoraan huoneeseen. Se näkyi siis olevan ranskalaista syntyperää. Tarkoitan, että lady Francis Beekmanin asianajaja osaa tosiaan kirkua kuin autokuski. Tarkoitan, että hän kirkui oikein kovaa huoneeseen hypätessään ja kirkui sitten kirkumistaan. Ja Dorothy ja minä ryntäsimme saliin ja Dorothy vilkaisi häneen ja Dorothy sanoi: "Tämän kaupungin pitää lakata kujeilemasta meille joka aamu," sillä meidän hermomme eivät voineet sitä kestää. Sitten Mons. Broussard ojensi meille käyntikorttinsa, kirkui ja kirkui ja huitoi käsivarsillaan ilmassa kuin mikäkin. Silloin Dorothy sanoi, että hän matki oivallisesti Mullin Ruusua, joka on tosiaan punainen tuulimylly, mutta Dorothy lisäsi, että tuo mies piti paljoa suurempaa melua ja pyöri oman tuulensa voimalla. Sitten me seisoimme ja katselimme häntä pitkän aikaa, mutta hän näytti tulevan vallan yksitoikkoiseksi sen pitkän ajan perästä, koska hän aina puhui ranskaa, mikä meille tosiaan on hölynpölyä. Sitten Dorothy sanoi: "Katsotaas, eikö kaksikymmentäviisi frangia tuki siltä suuta, sillä kun viisi frangia riittää autonajajalle, pitäisi kahdenkymmenenviiden frangin riittää asianajajalle." Sillä hän piti osapuilleen viisi kertaa niin paljon melua kuin autonajaja, ja 5 kertaa 5 on 25. Ja heti kun hän kuuli meidän puhuvan frangeista, näkyi hän juuri hiukan rauhoittuvan. Niinpä Dorothy otti lompakkonsa ja antoi hänelle 25 frangia. Sitten hän lakkasi parkumasta ja pisti rahat taskuunsa, mutta otti senjälkeen esille isokokoisen purppuraelefanteilla koristetun nenäliinan ja alkoi itkeä kohottaa. Silloin Dorothy tosiaan kävi alakuloiseksi ja sanoi: "Kuulkaahan, te olette valmistanut meille varsin hauskan aamun, mutta jos tuota vielä jatkatte, niin ulos te menette märkänä tai kuivana."

Silloin hän alkoi soittaa puhelinta ja näkyi tahtovan käyttää sitä, mutta Dorothy sanoi: "Jos luulette sillä pääsevänne johonkin numeroon, niin yrittäkää vain, mutta mikäli me olemme havainneet, on se vain seinäkaappi." Sitten hän riensi puhelimen luo ja Dorothy ja minä menimme jatkamaan pukeutumistamme. Ja kun hän oli soitellut tarpeekseen, juoksenteli hän minun ovelleni ja sitten juoksenteli Dorothyn ovelle ja parkui ja puhui aika paljon. Mutta meidän mielestämme hän oli menettänyt kaiken uutuuden viehätyksensä, emmekä hänestä enempää välittäneet.

Ja lopuksi kuului ovelta toinen äänekäs kolkutus, ja me kuulimme hänen ryntäävän ovelle ja menimme molemmat ulos saliin katsomaan, mitä oli tekeillä. Ja se oli tosiaan näkemisen arvoista. Sillä siellä oli toinenkin ranskalainen. Ja se uusi ranskalainen ryntäsi sisälle ja ulvoi "papaa" ja suuteli sitä edellistä. Ja hän näkyi olevan hänen poikansa, koska poika on tosiaan papaan liiketoveri asianajoliikkeessä. Ja sitten hänen papaansa puhua pärpätti aika paljon ja osoitti minua ja Dorothya, ja sitten hänen poikansa katsoi meihin ja sitten hänen poikansa kirkaisi oikein kovaa ja sanoi ranskaksi: "Mää, papaa, el song sharmangt." Sillä tavalla hän näkyi kertovan papaalleen ranskaksi, että me olimme vallan ihastuttavia. Ja vanhempi Broussard lakkasi parkumasta, pani silmälasinsa nenälleen ja katsoi meitä tarkkaan. Ja sitten hänen poikansa veti kierrekaihtimen ylös, jotta papaa voi meitä paremmin katsella. Ja kun papaa oli lakannut meitä katselemasta, oli hän vallan ihastunut. Hän muuttui pelkäksi hymyksi ja nipisteli poskiamme ja hoki "sharmang" kaiken aikaa, koska "sharmang" merkitsee ihastuttavaa franskan kielellä. Ja sitten hänen poikansa puhkesi puhumaan ihan englantia ja hän puhuu tosiaan englantia yhtä hyvin kuin ameriikkalainen. Sitten hän kertoi meille, että hänen papaansa oli puhelimitse kutsunut hänet tänne, koska me emme näkyneet ymmärtävän mitä papaa meille sanoi. Isä Broussard kuuluu puhuneen meille kaiken aikaa englanninkieltä, mutta me emme näkyneet ymmärtävän hänen englanninkieltään. Sitten Dorothy sanoi: "Jos se, mitä teitin papaanne meille haastoi, oli englantia, niin minun tulisi saada kultamitali kreikastani." Sen selitti sitten poika papaalle, ja papaa nauroi oikein, oikein äänekkäästi ja nipisti Dorothya poskesta, ollen kovin riemuissaan, vaikka pila osuikin häneen itseensä. Sitten Dorothy ja minä kysyimme hänen pojaltaan, mitä papaa oli puhunut haastellessaan meille englantia, ja hänen poikansa sanoi hänen kertoneen meille kaikki mitä tiesi asiakkaastaan lady Francis Beekmanista. Ja sitten me kysyimme hänen pojaltaan, miksi papaa itkeä kollotteli. Ja poika sanoi papaan itkevän, koska hän ajatteli lady Francis Beekmania. Sitten Dorothy kysyi: "Jos hän itkee ajatellessaan sitä ihmistä, niin mitä hän tekee häntä katsellessaan?" Ja sitten poika selitti papaalle, mitä Dorothy sanoi. Ja isä Broussard nauroi oikein, oikein äänekkäästi, suuteli sitten Dorothya kädelle ja sanoi, että tämän jälkeen meidän tosiaan täytyi yhdessä tyhjentää pullo samppanjaa. Sitten hän meni puhelimeen ja tilasi pullon samppanjaa.

Sitten sanoi taas poika papaalle: "Miksemme kutsuisi näitä ihastuttavia naisia Fontänbloohon tänään?" Ja papaa sanoi, että se olisi metkaa. Ja sitten minä kysyin: "Kuinka voimme teitä kahta herrasmiestä nimittää kumpaakin erikseen, sillä jos Pariisissa on asian laita niinkuin Ameriikassa, niin olette kai molemmat herra Broussardeja." Mutta sitten juolahti päähämme mainita heitä ristimänimiltään. Ja pojan nimi kuului olevan Luii, joten Dorothy avasi suunsa ja sanoi: "Täällä Pariisissa kuulemma teidät Luiit kaikki numeroidaan." Sillä kuuleehan aina puhuttavan Luii kuudennestatoista, joka harjoittanee vanhanaikuisten huonekalujen kauppaa. Tarkoitan, että hämmästyin kuullessani, kun Dorothy alkaa syventyä historjaan, joten hänestä ehkä taitaa todellakin tulla sivistynyt sitten kumminkin. Mutta Dorothy sanoi Luiille, ettei hänen tarvinnut panna numerolappuaan näkyville, koska hän arvasi Luiin numeron heti, kun häneen vilkaisi. Ja hänen papaansa kuuluu olevan Robäär, mikä on Roopertti ranskaksi.

Niin Dorothy sanoi, että voisimme kyllä lähteä ulos Fontänbloohon Luiin ja Robäärin kanssa, jos Luii riisuisi pois keltaiset sääryksensä, jotka olivat keltaista säämiskää ja vaaleanpunaisilla helminapeilla koristetut. Sillä Dorothy sanoi: "Leikki sijansa saakoon, mutta kukaan tyttö ei halua katkeamatta nauraa." Ja koska Luii todella haluaa kaikin mokomin olla mieliksi, riisui hän sääryksensä, mutta kun hän oli riisunut sääryksensä, näimme hänen sukkansa, mutta hänen sukkansa nähdessämme me näimme, että ne olivat isoruutuista mallia kuin Skotlannin shaalit ja pieniä sateenkaaria ristiin raatiin. Ja Dorothy katseli niitä hetkisen, tullen ihan noloksi, ja sanoi: "Kuules, Luii, parasta lienee, että panet sääryksesi takaisin sääriisi."

Sitten tuli ystävämme Leon, joka on tarjoilijana toi samppanjapullon. Ja hänen avatessaan samppanjapulloa molottivat Luii ja Robäär keskenään ranskaa aika paljon, ja minusta todella tuntuu, että minun pitäisi tiedustella, mitä he ranskaksi sanoivat, koska he saattoivat haastella timanttidiadeemista. Sillä ranskalaiset herrasmiehet ovat kovin, kovin kohteliaita. Mutta minä en tosiaan luule, että tyttö voi heihin luottaa niin pian kuin he ovat kääntäneet selkänsä. Kun siis saan tilaisuuden, aion kysyä Leonilta, mitä he sanoivat.

Lähdimme siis Fontänbloohon ja sieltä Mongmartiin ja pääsimme kotiin vasta hyvin myöhään, ja meistä oli meillä ollut aika hauska päivä ja yö, vaikkemme olleetkaan käyneet ostoksilla emmekä mitään ostaneet. Mutta minusta meidän pitäisi käydä enemmän ostoksilla, sillä sitä vartenhan Pariisi oikeastaan näkyy olevan olemassa.

Toukokuun 1 p:nä.

No niin, tänä aamuna minä kutsutin Leonin, joka on Dorothyn ja minun tarjoilijaystävämme, ja kysyin häneltä, mitä Luii ja Robäär ranskaksi sanoivat. Ja he kuuluivat sanoneen ranskaksi, että me kuuluimme viehättävän heitä oikein, oikein paljon, koska he tosiaan pitivät meistä oikein, oikein ihastuttavina eivätkä olleet tavanneet niin ihastuttavia tyttöjä pitkään aikaan. Ja he kuuluivat sanoneen, että he kuljettaisivat meitä ympäriinsä aika paljon ja merkitsisivät kaikki laskut lady Francis Beekmanin laskuun, koska he vaanisivat tilaisuutta varastaakseen timanttidiadeemin. Ja sitten he sanoivat, että jolleivät voisikaan sitä meiltä varastaa, olimme me tosiaan niin ihastuttavia, että meidän kanssamme oli perin hauska liikkua, vaikkeivät onnistuisikaan meiltä varastamaan. Näin ollen he eivät tosiaan voisi mitään menettää, kävipä niin taikka näin. Sillä lady Francis Beekman maksaisi kernaasti kaikki laskut, kun he sanoisivat hänelle, että heidän täytyi kuljetella meitä aika paljon, vaaniakseen tilaisuutta varastaa sen meiltä. Sillä lady Francis Beekman on sen sortin varakkaita naisia, jotka eivät tuhlaa rahaa mihinkään muuhun, mutta jotka aina tuhlaavat rahoja käräjäjuttuun. Eikä hän tosiaan valittelisi rahojen tuhlausta, koska joku minun tai Dorothyn lauseista näkyi suututtaneen lady Francis Beekmania.

Ja sitten päätin ryhtyä miettimään, ja kyllä minä mietinkin aika paljon. Sanoin siis Dorothylle, että aion panna oikean timanttidiadeemin Ritzin aarrekaappiin ja sitten teettäisin ja ostaisin jalokivisepältä jäljennöksen, jota nimitetään "similiksi". Ja sitten jättäisin timanttidiadeemin "similin" milloin minnekin, jotta Luii ja Robäär näkisivät, kuinka huolimattomasti sitä pitelen, ja rohkaistuisivat. Luiin ja Robäärin kanssa ulkosalle lähtiessämme voisin sitten panna sen käsilaukkuuni ja ottaa mukaani, jotta Luii ja Robäär aina luulisivat timanttidiadeemin olevan heidän ulottuvillaan. Ja kun sitten Dorothy ja minä saisimme heidät lähtemään kanssamme ostoksille ja tuhlaamaan melko paljon, niin aina, kun he näkyisivät menettävän rohkeutensa, minä avaisin käsilaukkuni ja sallisin heidän nähdä vilauksen timanttidiadeemin "similistä". Sitten he rohkaistuisivat vielä enemmän ja tuhlaisivat vielä enemmän rahaa. Ja lopultahan saattaisin sallia heidän sen varastaakin, koska he sittenkin ovat olleet herttaisia herrasmiehiä ja minä tosiaan haluaisin auttaa Luiita ja Robääriä. Tarkoitan, että olisi vallan hupaista, kun he varastaisivat sen lady Francis Beekmanille ja hän joutuisi maksamaan heille aika paljon ja sitten huomaisikin, että diadeemi on tehty taikinasta. Sillä lady Francis Beekman ei ole koskaan nähnyt sitä oikeata diadeemia ja jäljennös pettäisi hänet ainakin siihen asti, kun Luii ja Robäär ovat ehtineet nostaa palkkansa kaikesta kovasta työstä, minkä ovat suorittaneet. Tarkoitan, että timanttidiadeemin jäljennös maksaisi vain noin kuusikymmentäviisi dollaria, ja mitäpä 65 dollaria on, jos Dorothy ja minä voisimme tehdä hauskoja ostoksia ja saada ihania lahjoja, jotka tuntuisivat vieläkin ihanammilta, kun pysähtyisimme muistelemaan, että lady Francis Beekman on ne maksanut? Ja se olisi läksytys lady Francis Beekmanille, jottei toiste sanoisi mitä sanoi kahdelle minun ja Dorothyn laiselle ameriikkalaiselle tytölle, jotka olimme kahden Pariisissa ilman minkään herrasmiehen suojaa.

Kun sitten olin kertonut Dorothylle tuumani, niin Dorothy katsoi minuun ja katsoi minuun ja sanoi tosiaan, että minun aivoni olivat ihmeellinen konstvärkki. Tarkoitan, että hän sanoi minun aivoni muistuttavan hänelle radiota, koska sitä kuuntelee päivät pääksytysten ja tulee alakuloiseksi, ja juuri kun on lyömäisillään mäsäksi koko koneen, tulla tupsahtaa sieltä mestariteos.

Kun siis Luii soitti minulle, niin Dorothy sanoi hänelle, että meistä olisi hauskaa, jos hän ja Robäär veisivät meidät huomenaamulla ostoksille. Sitten Luii kysyi papaalta, ja papaa vastasi, että kyllä vaan se sopii. Sitten he kysyivät meiltä, haluaisimmeko lähteä heidän kanssaan tänäiltana katsomaan näytelmää, jonka nimi on Foli Bershäär. Sitten hän sanoi, että kaikki Pariisissa asuvat ranskalaiset ottavat aina mielellään joitakin ameriikkalaisia mukaansa, saadakseen verukkeen lähteä Foli Bershäriin. Niin me lupasimme lähteä. Ja nyt Dorothy ja minä menemme ostoksille, hankkiaksemme mukailun timanttidiadeemista, ja näyteikkunoita tutkimaan tietääksemme, mihin huomenna viemme Luiin ja Robäärin ostoksille.

Ja minusta tuntuu tosiaan, että kaikki aina kääntyy parhain päin. Sillä me tarvitsemme kuitenkin joitakuita herrasmiehiä kuljettelemassa meitä ympäriinsä, kunnes herra Eisman saapuu Pariisiin, emmekä me voisi liikkua keidenkään oikein miellyttävien herrojen kanssa, koska herra Eisman haluaa meidän seurustelevan ainoastaan sellaisten älykkäiden herrasmiesten kanssa, joilla on älykkäät aivot. Niin minä sanoin Dorothylle, että vaikkeivät Luii ja Robäär näyttäkään kovin älykkäiltä, voisimme sanoa herra Eismanille, että me olemme oppineet heiltä vaikka franskankieltä. Ja vaikken minä vielä näy franskaa oppineenkaan, olen toki melkein oppinut ymmärtämään Robäärin englantia. Kun siis Robäär puhuu englantiaan herra Eismanin kuullen ja herra Eisman näkee minun ymmärtävän, mitä hän sanoo, niin kai hän luulee minun osaavan franskaa.

Toukokuun 2 p:nä.

Eilen illalla menimme siis Foli Bershääriin, ja se oli tosiaan jumalaista. Tarkoitan, että se oli tosiaan kovin taiteellista, koska siellä oli alastomia tyttöjä. Ja muuan tytöistä oli Luiin tuttavia, ja Luii sanoi, että se oli oikein, oikein sievä tyttöjä vasta kahdeksantoista vuotias. Mutta Dorothy vastasi: "Kyllä se on sinulle veistellyt, Luii, sillä kuinka olisi kahdeksantoista vuotias tyttö ehtinyt tahria polvensa noin paksuun likaan?" Silloin Luii ja Robäär tosiaan nauroivat kovin, kovin äänekkäästi. Tarkoitan, että Dorothy oli kovin epähieno Foli Bershäärissä. Mutta minusta ovat alastomat tytöt aina kovin taiteellisia, ja ihmisestä, jolla on taiteen tajuntaa, se on kaunista, enkä minä suinkaan nauraisi sellaisessa taiteellisessa paikassa kuin Foli Bershäärissä.

Ja minulla oli timanttidiadeemin "simili" mukanani Foli Bershäärissä. Tarkoitan, että sillä voisi pettää asiantuntijankin, eivätkä Luii ja Robäär juuri voineet kääntää katsettaankaan siitä pois. Mutten minä siitä hätkähtänyt, koska olin sitonut sen oikein tiukkaan. Tarkoitan, että olisi vallan kamalaa, jos he pääsisivät käsiksi timanttidiadeemiin ennenkuin Dorothy ja minä olemme kuljettaneet heitä ostoksilla aika paljon.

Ja nyt me ollaan valmiit lähtemään ostoksille tänä aamuna, ja Robäär, joka saapui tänne aamuvirkkuna, on salissa Dorothyn kanssa, ja me odottelemme Luiita. Ja minä jätin timanttidiadeemin salin pöydälle, jotta Robäär näkisi, kuinka huolimaton minä kaikessa tosiaan olen, mutta Dorothy pitää Robääriä silmällä. Nyt juuri kuulin Luiin tulevan sisälle, koska minä kuulin hänen suutelevan Robääriä. Tarkoitan, että Luii aina suutelee Robääriä, ja Dorothy sanoi Luiille, että jollei hän lakkaisi suutelemasta Robääriä, niin ihmiset luulisivat hänen leipovan vohveleja.

Ja nyt minun täytyy mennä toisten luo ja minä panen timanttidiadeemin mukailun käsilaukkuuni Luiin ja Robäärin nähden, jotta he tietäisivät sen aina olevan ulottuvillaan, ja sitten mennään ostoksille. Ja minun täytyy melkein hymyillä ajatellessani lady Francis Beekmania.

Toukokuun 3 p:nä.

Eilinen päivä oli todella ihana. Tarkoitan, että Luii ja Robäär ostivat Dorothylle ja minulle ihania lahjoja. Mutta sitten kaikki heidän franginsa alkoivat loppua, minkävuoksi he alkoivat käydä alakuloisiksi, mutta heti kun he alkoivat käydä alakuloisiksi, annoin minä käsilaukkuni Robäärin haltuun, sillä välin kun menin sivuhuoneeseen puseroa koettamaan. Siitä hän ilostui aika paljon, mutta tietenkin Dorothy jäi heidän luokseen, ja piti silmällä Robääriä, joten hän ei saanut tilaisuutta, mutta pelkkä laukun piteleminenkin reipastutti häntä aika paljon.

Kun sitten heidän franginsa olivat loppuneet, sanoi Robäär, että hänen täytyi soittaa jollekulle, ja kai hän soitti lady Francis Beekmanille ja se sanoi varmaankin "all right", koska Robäär jätti meidät paikkaan, jonka nimi on Café de la Paix, hänen kun oli mentävä jollekulle asialle, ja kun hän palasi, näkyi hänellä olevan koko joukon enemmän frangeja. Sitten he tarjosivat meille puolista, ja puolisen jälkeen lähdettiin taas ostoksille.

Mutta minä opin kaikesta huolimatta tosiaankin aika paljon franskaa. Tarkoitan, että jos haluaa puoliseksi herkullista kananpoikaa herneitten kanssa, niin tarvitsee vain sanoa _pöti puaa_ ya _pulee_. Tarkoitan, että franska on tosiaan perin helppoa, koska ranskalaiset esimerkiksi käyttävät sanaa "chic" kaikesta, kun me sen sijaan näymme käyttävän sitä vain herrasmiehistä, jotka muistuttavat Rudolf Valentinoa.

Kun me siis iltapäivällä olimme ostoksilla, näin Luiin vievän Dorothyn nurkkaan ja kuiskailevan hänelle aika paljon. Ja sitten näin Robäärinkin vievän hänet syrjään ja kuiskailevan hänelle aika paljon. Ja kun pääsimme takaisin Ritziin, kertoi Dorothy minulle, mitä ne olivat hänelle kuiskailleet. Ja Luii kuuluu Dorothylle kuiskaillessaan pyytäneen Dorothya varastamaan timanttidiadeemin minulta ja antamaan sen papaan tietämättä hänelle, jolloin Luii antaisi Dorothylle tuhannen frangia. Sillä lady Francis Beekman kuuluu sydänjuuriaan myöten siihen kiintyneen ja on valmis maksamaan siitä aika paljon, koska hän on kovin vihainen, ja kun hän tosiaan tulee niin vihaiseksi kuin hän on, on sillä naisella vain yksi ajatus aivoissaan. Jos siis Luii voisi hankkia diadeemin eikä papaa saisi siitä vihiä, niin hän saisi pitää kaikki rahat yksin. Ja sitten kun Robäär myöhemmin kuiskaili Dorothylle, teki hän saman ehdotuksen, tarjoten kaksituhatta frangia, kunhan vain Luii ei saisi vihiä, jotta Robäär voisi pitää kaikki rahat itse. Ja minusta olisi tosiaan somaa, että Dorothy voisi ansaita hiukan rahoja, koska se voisi herättää Dorothyssa yritteleväisyyttä ja kunnianhimoja. Huomenaamulla siis Dorothy ottaa timanttidiadeemin ja sanoo Luiille, että hän on sen varastanut ja aikoo sen myydä Luiille, mutta hän maksattaa hänellä rahat etukäteen, ja juuri kun hän on ojentamaisillaan hänelle timanttidiadeemin, astun minä saliin ja sanon: "Kah, siinähän on timanttidiadeemini! Olen sitä etsinyt jos jostakin." Siten minä saan sen takaisin. Ja sitten Dorothy sanoo hänelle, että yhtä hyvin hän voi ne tuhat frangia pitääkin, koska hän iltapäivällä varastaa sen hänelle uudestaan. Ja sitten hän iltapäivällä myy sen Robäärille, ja minä tosiaan luulen, että sallimme Robäärin sen pitää. Sillä minä pidän aika paljon Robääristä. Tarkoitan, että hän on varsin herttainen vanha herra, ja on oikein virkistävää nähdä, kuinka hän ja hänen poikansa rakastavat toisiaan. Sillä vaikka ameriikkalaisesta tuntuukin oudolta nähdä ranskalaisen herrasmiehen alati suutelevan isäänsä, on se minusta tosiaan virkistävää, ja luullakseni olisi meille ameriikkalaisillekin parempi, jos ameriikkalaiset isät ja pojat rakastaisivat toisiaan enemmän siihen malliin kuin Luii ja Robäär.

Ja Dorothylla ja minulla on nyt melkoinen joukko ihania käsilaukkuja, sukkia, nenäliinoja, nauhakkeita ja rihkamaa sekä oikein siroja seurustelupuvun malleja, jotka ovat ihan peitetyt timanttijäljennöksillä, vaikkei niitä tällöin nimitetä mukailuksi, vaan sellainen puku on "diamangtee", ja minusta näyttää tyttö tosiaan aika sievältä sellaisessa timanttiteessä.

Toukokuun 5 p:nä.

Eilen aamulla Dorothy siis myi timanttidiadeemin mukailun Luiille ja sitten me saimme sen takaisin. Ja sitten menimme illalla Versaaliin. Tarkoitan, että Luii ja Robäär olivat aivan mielissään, kun ei enää menty ostoksille. Ja siitä päättelen, että lady Francis Beekmanin mielestä on melkein kaikella rajansa. Ja sitten minä vein Luiin kävelylle Versaaliin parkkiin, jotta Dorothy saisi tilaisuuden myydä diadeemin Robäärille. Ja hän myi sen Robäärille. Ja papaa pisti sen taskuunsa. Mutta kotimatkalla minä tulin ajatelleeksi asioita, ja minusta tuntui, että timanttidiadeemin jäljennös sentään on aika hyvä kapine itsekin pitää, varsinkin jos tyttö paljon liikkuu Pariisissa ihailijoiden kanssa, jotka ovat ranskalaista syntyperää. Enkä sittenkään oikeastaan luule, että neitosen tulisi rohkaista Robääriä varastamaan mitään kahdelta ameriikkalaiselta tytöltä, jotka molemmat ovat ypöyksin Pariisissa kahdenkesken ilman suojelevia herrasmiehiä. Minä kysyin siis Dorothyltä, mihin taskuun Robäär oli sen pannut, joten kotimatkalla istahdin autossa hänen viereensä ja vedin sen sieltä ulos.

Sitten olimme päivällisellä varsin omituisessa ravintolassa ja siellä pisti Robäär käden taskuunsa ja alkoi sitten taas itkeä kollottaa. Hän näet näkyi jotakin hukanneen, joten hän ja Luii jälleen alkoivat kilvan parkua ja kohautella olkapäitään. Mutta Luii sanoi papalleen, ettei hän ollut sitä papaan taskusta varastanut, ja sitten Robäär alkoi itkeä entistä enemmän vain ajatellessaankin, että poika varastaisi jotakin oman papaansa taskusta.

Ja kun Dorothy ja minä olimme saaneet tästä ihan kyliksemme, kerroin minä hänelle koko jutun. Tarkoitan, että minun tosiaan kävi sääliksi Robääriä, joten sanoin hänelle: "Älä enää itke, sillä sehän oli sittenkin vain mukailu." Ja niin minä näytin sen heille. Ja sitten Luii ja Robäär katselivat ihan henkeään pidätellen Dorothya ja minua. Useimmilla pariisilaisilla tytöillä ei siis luullakseni ole niin paljoa älyä kuin meillä ameriikkalaisilla tytöillä.

Ja kun se kaikki oli ohi, niin Luii ja Robäär näyttivät niin alakuloisilta, että minun tosiaan kävi heitä sääliksi. Silloin pälkähti päähäni tuuma. Minä sanoin heille, että huomenna voisimme kaikki mennä jalokivisimilien kauppaan, josta he voisivat ostaa toisen samanlaisen taikinadiadeemin antaakseen sen lady Francis Beekmanille, ja sanoisivat myyjälle jalokivikaupassa, että hän kirjoittaisi laskuun käsilaukun, ja sitten maksattaisivat sen lady Francis Beekmanilla muiden kulujen ohella. Sillä eihän lady Francis Beekman ollut koskaan nähnyt oikeaa timanttidiadeemia. Ja Dorothy avasi suunsa ja Dorothy sanoi, että lady Francis Beekman ymmärsi timanteista yhtä paljon kuin sika hopealusikoista, joten hänelle voisi taittaa jääpalasenkin, kunhan se vain ei sulaisi. Ja sitten Robäär katsoi minuun ja katsoi minuun ja kumartui suutelemaan minua otsaan ihan kunnioittavalla tavalla.

Sitten meillä oli vallan hauska ilta. Tarkoitan, että kaikki näymme ymmärtävän toisiamme, sillä Dorothy ja minä voimme toki rakastaa Robäärin ja Luiin kaltaisia herrasmiehiä plattoonisesti, niinkuin hienosti sanotaan. Tarkoitan, että meidän välillämme on niinkuin jotakin yhteistä, varsinkin kun yhdessä tulemme ajatelleeksi lady Francis Beekmania.

Ja he aikoivat maksattaa lady Francis Beekmanilla aikamoisen summan rahaa antaessaan hänelle timanttidiadeemin mukailun. Ja minä sanoin Robäärille, että jos akka niinkuin valittaisi, niin kysyköön häneltä, tiesikö hän, että sir Francis Beekman lähetti minulle kymmenen punnan edestä orkideja joka päivä meidän Lontoossa ollessamme. Se suututtaisi hänet niin, että hän kernaasti maksaisi timanttidiadeemista melkein mitä tahansa.

Ja jahka lady Francis Beekman maksaa heille kaikki rahat, niin Luii ja Robäär tarjoavat meidän kunniaksemme päivälliset Cirosissa. Ja kun sitten herra Eisman saapuu tänne lauvantaina, pyydämme me herra Eismania tarjoamaan päivälliset Luiin ja Robäärin kunniaksi samassa paikassa, koska he ovat niin paljon auttaneet meitä kahta ameriikkalaisia tyttöä ollessamme yksin Pariisissa osaamatta edes franskan kieltä.

Sitten Luii ja Robäär pyysivät meitä tulemaan kutsuihin sisarensa luo tänään, mutta Dorothy sanoo, että meidän on parasta olla menemättä, koska sataa ja meillä molemmilla on erinomaisen sirot uudenuutukaiset sateenvarjot. Ja Dorothy sanoi, ettei juolahtaisi hänen mieleensäkään jättää uudenuutukaista sateenvarjoa ranskalaisen naisen eteiseen. Eikä taas olisi hauskaa vieraisilla ollessaan kaiken aikaa pidellä sateenvarjoa. Niin ollen meidän oli parasta pysyä turvallisesti poissa. Soitimme siis Luiille ja ilmoitimme, että meillä oli paha päänsärky, mutta kiitimme häntä kaikesta vieraanvaraisuudesta. Sillä juuri se, että kaikki ranskalaiset ovat niin vieraanvaraisia kuin Luii ja Robäär meille ameriikkalaisille, tekee Pariisin todella jumalaiseksi.

Keskuseurooppa

Toukokuun 16 p:nä.

En olekaan kirjoittanut päiväkirjaani melko pitkään aikaan, koska herra Eisman on saapunut Pariisiin, ja kun herra Eisman on Pariisissa, emme me tosiaan tee mitään muuta kuin aina samaa.

Tarkoitan, että menemme ostoksille ja menemme teatteriin ja menemme Mongmartiin, ja kun tyttö aina käyskentelee herra Eismanin kanssa, niin ei tositeossa tapahdu yhtään mitään. Enkä minä viitsinyt vaivautua edes franskan oppimisella, koska minusta aina näyttää siltä, että on parasta jättää franska niille, jotka eivät kykene mihinkään muuhun kuin puhumaan franskaa. Ja vihdoin herra Eismanin harrastus kaikkiin minun ostoksilla käynteihini näkyi aika paljon laimentuvan. Ja kun hän kuuli, että Viinissä oli nappitehdas myytävänä aika halvalla, niin koska herra Eisman työskentelee nappialalla, niin hän tuumi, että olisi vallan mainiota omistaa nappitehdas Viinissä, minkävuoksi hän matkusti Viiniin ja sanoi, ettei hän välittäisi, vaikkei enää koskaan näkisi Rue de la Paixia. Ja sitten hän sanoi, että jos Viini hänestä näyttäisi tytön järkeä kehittävältä, kutsuisi hän sinne Dorothyn ja minut, ja me voisimme tavata hänet Viinissä, oppiaksemme jotakin. Sillä herra Eisman tosiaan haluaa edistää minun kasvatustani ja harrastaa sitä enemmän kuin mitään muuta, varsinkaan ostoksilla käyntejä.

Ja nyt me olemme saaneet sähkösanoman ja herra Eisman sanoo siinä sähkösanomassa, että Dorothyn ja minun tulisi lähteä idän pikajunalla, koska meidän tosiaan tulisi nähdä Keskuseurooppa, sillä Keskuseuroopassa on meille ameriikkalaisille tytöille aika paljon opittavaa. Ja Dorothy sanoo, että jos herra Eisman haluaa näyttää meille Keskuseurooppaa, niin hän lyö vetoa, ettei koko Keskuseuroopassa ole Rue de la Paixia eikä näyteakkunoita.

Dorothy ja minä lähdemme siis idän pikajunalla, ja minusta on tosiaan aivan tavatonta, että kaksi ameriikkalaista tyttöä, kuten minä ja Dorothy, lähdemme aivan yksin idän pikajunalla, koska Keskuseuroopassa kuulutaan puhuttavan vielä muitakin meille käsittämättömiä kieliä, paitsi franskaa. Mutta arvaanhan minä, että melkein aina on joku herrasmies, joka tahtoo suojella kahta ameriikkalaista tyttöä, jotka ovat aivan yksinään matkustelemassa Keskuseuroopassa saadakseen sivistystä.

Toukokuun 17 p:nä.

Nyt olemme siis idän pikajunassa, ja kaikki näyttää vallan kummalliselta. Tarkoitan, että kun Dorothy ja minä nousimme tänä aamuna ja vilkaisimme ulos vaunumme ikkunasta, oli tosiaan vallan kummallista. Sillä siellä oli maataloja, ja me näimme aika paljon tyttöjä, jotka näkyivät panevan pienempiä heinärukoja isompien heinärukojen päälle, sillä välin kun heidän miehensä istuskelivat jonkun varjoisan puun alla olutta juomassa. Tai myöskin näkyivät heidän miehensä istuvan aidalla, polttelevan piippua ja tähyilevän heitä. Sitten Dorothy ja minä katselimme kahta tyttöä, jotka näkyivät kyntävän koko pellon yhden ainoan lehmän avulla. Ja Dorothy sanoi: "Minä luulen, että me tyttöparat olemme joutuneet liian kauaksi New Yorkista, koska alkaa näyttää siltä, että Keskuseurooppa ei ole luotu meitä tyttöjä varten." Ja sitten me molemmat vallan hätäännyimme. Tarkoitan, että tulin oikein alakuloiseksi, sillä jos tämä on sitä, mitä meidän ameriikkalaisten tyttöjen tulisi herra Eismanin mielestä oppia, niin minusta se on kerrassaan masentavaa. Siksipä luulenkin, ettemme viitsi tavata keitään herrasmiehiä, jotka ovat syntyneet ja kasvatetut Keskuseuroopassa. Tarkoitan, että mitä enemmän matkustelen ja mitä enemmän näyn näkevän muita herroja, sitä enemmän pidän ameriikkalaisista herroista.

Nyt ryhdyn siis pukeutumaan ja menen ravintolavaunuun etsimään jotakuta ameriikkalaista herrasmiestä jutellakseni hänen kanssaan, koska minä tosiaan tunnen itseni niin alakuloiseksi. Tarkoitan, että Dorothy yrittää alakuulostaa minua alati hokemalla, että minä luultavasti lopuksi joudun jollekulle keskieurooppalaiselle maatilalle auranperää kannattelemaan. Sillä Dorothyn leikki on tosiaan varsin epähienoa, ja minä luulen, että tunnen oloni paljon paremmaksi, jos menen ravintolavaunuun puoliselle.

No niin, minä menin ravintolavaunuun ja tapasin herrasmiehen, joka oli vallan ihastuttava ameriikkalainen herrasmies. Tarkoitan, että se oli ihan sattuma, sillä me tytöt olemme aina kuulleet Henry Spoffardista, eikä se tosiaankaan ollut kukaan muu kuin se kuuluisa Henry Spoffard sitä kuuluisaa Spoffardin sukua, joka on kovin, kovin hieno vanha perhe, ja kovin, kovin varakas. Tarkoitan, että herra Spoffard kuuluu erääseen New Yorkin kuuluisimmista perheistä, eikä hän ole useimpain muiden vakavaurasten herrasmiesten kaltainen, vaan tekee kaiken aikaa työtä muiden hyväksi. Tarkoitan, että hän on se herra, jonka muotokuva aina julistetaan kaikissa sanomalehdissä, koska hän aina sensuroi kaikki näytelmäkappaleet, jotka eivät ole hyviä ihmisten siveelliselle moraalille. Ja me kaikki tytöt muistamme sen ajan, kun hän oli Ritzissä puolisella ja tapasi erään herratuttavansa, ja sillä herratuttavalla oli Peggy Hopkins Joyce mukanaan puolisella ja hän esitti Peggy Hopkins Joycen herra Spoffardille ja herra Spoffard pyörähti kantapäillään ja asteli pois. Sillä herra Spoffard on kovin, kovin kuuluisa brespyteeriläinen ja hän on tosiaan liian paljon brespyteeriläinen tavatakseen Peggy Hopkins Joycea. Tarkoitan, että on harvinaista tavata niin nuorta herrasmiestä kuin herra Spoffard on niin kovana brespyteeriläisenä, sillä useimpain herrojen ajatukset näkyvät kolmenkymmenenviiden ikävuoden korvilla pyörivän aina jossakin muussa.

Kun siis en nähnyt ketään muuta kuin sen kuuluisan herra Spoffardin, niin jouduin tosiaan aivan haltioihini. Sillä me tytöt olemme kaikki kovin yrittäneet tulla Henry Spoffardille esitellyiksi, ja oli vallan harvinaista joutua suljetuksi samaan junaan hänen kanssaan Keskuseuroopassa. Sitten ajattelin, että olisi vallan harvinaista minunlaiselleni tytölle joutua tuttavaksi herra Spoffardin kaltaisen herrasmiehen kanssa, joka tosiaan ei tyttöön edes vilkaisekaan, jollei tämä edes _näytä_ brespyteeriläiseltä. Eikä meidän perheemme Little Rockissa tosiaan ollut niin järin brespyteeriläinen.

Sitten juolahti päähäni istuutua hänen pöytäänsä. Ja sitten minun oli kyseltävä häneltä näitä kaikkia rahoja, sillä kaikissa rahoissa, mitä ne Keskuseuroopassa käyttivät, ei ole edes niin paljon järkeä kuin niiden pariisilaisten frangeissa. Näitä kuulutaan sanottavan kroneniksi, ja kronenia näkyy tarvitsevan olla aika paljon, koska niitä täytyy olla 50 tuhatta pienikokoisen savukepuntin ostamiseen, ja Dorothy sanoo, että jos savukkeissa olisi tupakkaa, eikä ruumenia niin emme jaksaisi nostaa kylliksi kronenia myymäläpöydälle niitä maksaaksemme. Tänäkään aamuna, kun Dorothy ja minä pyysimme tarjoilijaa tuomaan meille pullon samppanjaa, emme tosiaan tienneet, paljonko antaisimme hänelle juomarahaa. Niin Dorothy käski minun ottaa yhden sellaisen lippusen, jota nimitetään miljoonaksi kroneniksi, ja hän ottaisi toisen miljoonakronenin, ja minä antaisin miehelle omani ensin, ja jos se pahasti muljauttaisi, antaisi hänkin omansa. Kun siis olimme maksaneet samppanjapullomme, annoin minä hänelle miljoonani, ja ennenkuin ehdimme tehdä mitään muuta, tarttui hän käteeni ja alkoi suudella kättäni ja vaipui lattialle polvilleen, kunnes meidän lopuksi täytyi suorastaan työntää hänet vaunuosastostamme ulos. Miljoona kronenia näkyi siis riittävän. Niin minä sanoin herra Spoffardille, ettemme tienneet mitä oli tarjoilijalle annettava, kun hän toi meille pullon mineraalivettä. Sitten minä pyysin häntä selittämään minulle kaikki rahaseikat, sillä minä sanoin hänelle aina ajattelevani, että ansaittu penni on säästetty penni. Ja se oli tosiaan aivan merkillistä, koska herra Spoffard sanoi, että se oli hänenkin mielilauseensa.

Ja sitten me juttelimme aika paljon, ja minä sanoin hänelle, että matkustelin hankkiakseni sivistystä, ja mainitsin, että mukanani oli tyttö, jota yritin kasvattaa, sillä minä tuumin, että jos hän ponnistelisi saadakseen enemmän kasvatusta, niin hän tulisi sivistyneemmäksi. Sillä täytyihän herra Spoffardin tavata Dorothy ennemmin tai myöhemmin, ja hän saattaisi ihmetellä, mitä minunlaiseni hienostunut tyttö teki Dorothylla. Ja herra Spoffardissa heräsi tosiaan vallan suurta mielenkiintoa. Sillä herra Spoffard haluaa kasvattaa ihmisiä ja haluaa sensuroida kaikkea, ja hän tulikin tosiaan Eurooppaan katselemaan kaikkea sitä, mitä ameriikkalaiset tulevat tänne katselemaan, vaikkei heidän tosiaan tulisi sitä katsella, vaan sen sijaan käydä kaikissa museoissa. Sillä jos se on kaikki, mitä me ameriikkalaiset tulemme tänne Eurooppaan katselemaan, niin olisi parasta, että pysyisimme kotona ja katselisimme ensin Ameriikkaa. Ja herra Spoffard käyttää kaiken aikansa katsellakseen sellaista, mikä tärvelee ihmisten moraalin. Siis täytyi herra Spoffardilla olla oikein, oikein vahva moraali, koska muutoin se, mikä tärvelee muiden ihmisten moraalin, tärvelisi hänenkin moraalinsa. Mutta se ei näy tärvelevän herra Spoffardin moraalia, ja minusta on tosiaan ihmeellistä, että ihmisellä on niin vahva moraali. Ja minä sanoin herra Spoffardille, että minusta ei kulttuuri ollut, mitä sen pitäisi olla, ja että tosiaan olisi pantava jotakin muuta sen tilalle.

Sitten herra Spoffard sanoi, että hän tulisi tapaamaan Dorothya ja minua vaunuosastossamme tänä iltapäivänä ja me juttelisimme asiat selville, jollei hänen äitinsä sattuisi tarvitsemaan häntä omassa osastossaan. Sillä herra Spoffardin äiti kuuluu aina matkustelevan herra Spoffardin kanssa, eikä herra Spoffard koskaan tee mitään ensin kertomatta äidilleen ja kysymättä, sopiiko se. Ja hän sanoi minulle, että siitä syystä hän ei ole mennyt naimisiinkaan, koska hänen äitinsä mielestä ne keimailijattaret, joita meillä nykyisin näkyy olevan, eivät sovellu nuoren miehen naitaviksi, kun nuorella miehellä on niin paljon moraalia kuin herra Spoffardilla näkyy olevan ihan kukkuroilleen. Sitten minä sanoin herra Spoffardille, että minä tosiaan ajattelin aivan kuin hänen äitinsäkin kaikista sellaisista tyttöliehakoista, minä kun olen vanhaa mallia.

Siten aloin huolehtia Dorothyn tähden aika paljon, koska Dorothy ei ole kovinkaan vanhamallinen, vaan saattaisi sanoa herra Spoffardille vasten naamaa jotakin, mikä saisi herra Spoffardin oudoksumaan, että minunlaiseni vanhamallisella tytöllä oli jotakin yhteyttä Dorothyn kaltaisen tytön kanssa. Niinpä minä kerroin hänelle, kuinka paljon vaikeutta ja vaivaa minulla oli Dorothyn kasvattamisessa, ja halusin, että hän tapaisi Dorothyn voidakseen sanoa minulle, luuliko hän todellakin, että tuhlaisin aika paljon aikaa Dorothyn kaltaisen tytön kasvattamiseen. Sitten hänen täytyi mennä äitinsä luo. Ja minä toivon tosiaan, että Dorothy käyttäytyy tavallista hienostuneemmin, kun joutuu herra Spoffardin seuraan.

No niin, herra Spoffard lähti juuri vaunuosastostamme, joten hän siis todellakin kävi meidän puheillamme. Ja herra Spoffard kertoi meille juurtajaksain äidistään, ja minä tosiaan tulin kovin, kovin uteliaaksi, sillä jos Spoffardista ja minusta tulee ystävät, on hän sen lajin herrasmiehiä, jotka aina haluavat, että tyttö tutustuu heidän äiteihinsä. Tarkoitan, että kun tyttö oppii tuntemaan, minkälainen herrasmiehen äiti on, niin hän tosiaan tietää paremmin, mihin tapaan herrasmiehen äidin kanssa on haasteltava, kun hänet tapaa. Sillä minunlaiseni tyttö osuu tosiaan melkein aina tapaamaan herrojen äitejä. Mutta sellainen hienostumaton tyttö, kuin Dorothy, on tosiaan senlaatuinen tyttö, joka ei koskaan tapaa herrasmiesten äitejä.

Ja herra Spoffard sanoo, että hänen täytyy hoivailla äitiään aika paljon. Sillä herra Spoffardin äidin aivot eivät tosiaan koskaan ole olleet kovin vahvat. Sillä hänen äitinsä kuuluu olevan niin perin hienoa vanhaa sukua, että hänet jo aivan pienikokoisena lapsena lähetettiin kouluun, ja se oli erikoiskoulu sellaisia perin hienoista perheistä lähteneitä varten, joille asiat täytyy esittää perin helppotajuisesti, jotteivät heidän aivonsa rasitu liiaksi. Ja asiat täytyi edelleenkin tehdä hänen aivoilleen perin helpoiksi, ja siksi hänellä on mukanaan neiti, jota nimitetään hänen seuranaisekseen, joka käy hänen kanssaan kaikkialla ja jonka nimi on neiti Chapman. Sillä herra Spoffard sanoo, että maailmassa tapahtuu aina jotakin uutta, mitä ei hänen äidilleen ehditty koulussa kertoa. Siksipä nyt sensijaan neiti Chapman hänelle aina juttelee. Sillä kuinkapa hän esimerkiksi tietäisi mitä ajatella sellaisesta uudesta kojeesta kuin radiosta, jollei hänellä olisi neiti Chapmania kertomassa, mikä se oikeastaan on? Silloin Dorothy avasi suunsa ja Dorothy sanoi: "Kylläpä sen neidin hartioilla on raskas edesvastuu! Entäpä, jos neiti Chapman tulisi hänelle kertoneeksi, että radio on jonkinlainen kamiina ja rouva jonakuna kylmänä päivänä sulloisi sen täyteen paperia ja sytyttäisi siinä tulen?" Mutta herra Spoffard vakuutti Dorothylle, ettei neiti Chapman koskaan niin pahoin erehtyisi. Sillä hän sanoi, että neiti Chapman itse oli perin, perin hienoa vanhaa sukua ja tosiaan älykäsaivoinen. Silloin Dorothy sanoi: "Jos hänellä tosiaan on niin hienokuteiset aivot, niin varmaankin oli hänen hienossa vanhassa perheessään joskus ollut palvelija, johon ei voinut luottaa." Mutta herra Spoffard ei kiinnittänyt sen enempää huomiota Dorothyyn, koskei Dorothy tosiaan osaa haastella.

Sitten minä ja herra Spoffard keskustelimme pelkästä siveellisyydestä ja herra Spoffard sanoo, että hänestä tosiaan kaiken tulevaisuus on kuuluisan polisiprefektin, herra Blankin käsissä, sen kuuluisan poliisiprefektin, joka sulkee kaikki paikat New Yorkissa, joissa myydään kaikkia väkijuomia. Ja herra Spoffard sanoi, että kun herra Blank muutama kuukausi sitten päätti yrittää päästä poliisiprefektin toimeen, niin hän kaatoi tuhannen dollarin edestä likööriä likaviemäriinsä. Ja nyt herra Blank sanoo, että jokaisen muunkin täytyy kaataa se likaviemäriinsä. Silloin Dorothy avasi suunsa ja Dorothy sanoi: "Jos hän kaatoi tuhannen dollarin edestä likööriä viemärinsä torveen saadakseen miljoonan dollarin edestä kuuluisuutta ja hyvän homman, niin mitä me saamme kaataessamme sitä kurkkujemme torviin?" Mutta herra Spoffard on liian älykäs vastatakseen moisiin typeriin kysymyksiin. Hän vain vilkaisi Dorothyyn kovin arvokkaasti ja sanoi, että hänen täytyi palata äitinsä luo. Ja minä olin tosiaan vallan vihainen Dorothylle. Siksipä seurasin herra Spoffardia junan salonkiin ja kysyin herra Spoffardilta, tuhlailinko hänen mielestään aika paljon aikaa turhaan Dorothyn kaltaisen tytön kasvattamiseen. Ja herra Spoffard arveli minun niin tekevän, koska hän tosiaan luulee, ettei Dorothyn kaltainen tyttö koskaan opi mitään kunnioitusta. Mutta minä sanoin herra Spoffardille, että olin tuhlannut niin paljon aikaa Dorothyyn, että sydämeni ihan murtuisi, jos se olisi ollut turhaa. Ja sitten minulle tuli kyyneleet silmiin. Mutta herra Spoffard on tosiaan kovin, kovin simbaattinen, sillä kun hän näki, ettei minulla ollut nenäliinaa, otti hän oman liinansa ja kuivasi kaikki kyyneleeni. Sitten hän sanoi, että hän auttaisi minua Dorothyn kehittämisessä aika paljon, saadaksemme hänen ajatuksensa liikkumaan sivistävämmissä asioissa.

Sitten hän sanoi, että meidän ja hänen pitäisi astua junasta Mynhen-nimisessä paikassa, koska se on täynnä taidetta, jota Mynhenissä nimitetään "kunstiksi" ja joka on kovin, kovin sivistävää. Ja sitten hän sanoi, että hän ja Dorothy ja minä astuisimme Mynhenissä junasta, koska hän lähettäisi äitinsä suoraa päätä Viiniin neiti Chapmanin kanssa, jokainen paikka kun aina kuuluu näyttävän hänen äidistään samanlaiselta. Me aiomme siis kaikki astua Mynhenissä junasta, ja minä lähettänen herra Eismanille sähkösanoman, kun kukaan ei ole näkemässä. Sillä minä en tosiaan luule kertovani herra Spoffardille mitään herra Eismanista, koska heidän uskontonsa ovat kumminkin erilaiset, ja kun kahdella herralla on niin erilaiset uskonnot, niin heillä tuskin on paljoakaan rattoisaa puheenaihetta. Voin siis sähköttää herra Eismanille, että Dorothy ja minä päätimme Mynhenissä astua junasta, katsellaksemme kaikkea taidetta.

Sitten palasin Dorothyn luoja sanoin hänelle, että jos ei hänellä vastedes ollut mitään sanottavaa, niin ei hänen tulisi sitä sanoakaan. Sillä vaikka herra Spoffard on hienoa vanhaa perhettä ja vankka brespyteeriläinenkin, niin sittenkin minä ja hän todella voisimme olla ystäviä ja haastella aika paljon. Tarkoitan, että herra Spoffard mielellään juttelee itsestään aika paljon. Ja minä sanoin Dorothylle, että se todella osoittaa, että hän on sittenkin aivan kuin muutkin herrat. Mutta Dorothy sanoi vaativansa vahvempia todistuksia. Ja Dorothy sanoo, että hänen luullakseen minä kyllä voin tulla varsin hyväksi tuttavaksi herra Spoffardin ja eritoten hänen äitinsä kanssa, koska herra Spoffardin äidillä ja minulla on melko paljon yhteistä. Mutta jos minä joskus joudun tekemisiin neiti Chapmanin kanssa, niin kai siitä tulee tupenrapinat, sillä Dorothy näki neiti Chapmanin puolisella ja Dorothy sanoo, että neiti Chapman on sellainen tyttö, joka käyttää kovaa kaulusta ja miehenkravattia silloinkin, kun ei ole ratsastamassa. Ja Dorothy sanoi, että juuri neiti Chapmanin näkeminen hänen puolistellessaan saikin hänet ajattelemaan sitä perheen palvelijaa. Ja Dorothy sanoi, että neiti Chapmanilla hänen mielestään on kolme neljännestä koko snoppikolmikon aivoista — "snoppi" on näetten se sana, jota Dorothy aina käyttää seurapiirien ihmisistä. Sillä Dorothy sanoo, että herrasmiehen, jolla on sellaiset aivot kuin herra Spoffardilla, tulisi käyttää aikansa pistelemällä nikkelilantteja sähköllä käyvään pelilaatikkoon. Mutten minä viitsinyt edes vaivautua vastaamaan Dorothyn laiselle tytölle. Ja nyt meidän täytyy valmistautua astumaan junasta, kun juna saapuu Mynheniin, katsellaksemme kaikkea Mynhenin kunstia.

Toukokuun 19 p:nä.

No, eilen herra Spoffard ja minä ja Dorothy astuimme Mynhenissä junasta katsellaksemme kaikkea Mynhenin kunstia. Ja sain tosiaan tietää, että Mynhen on täynnä kunstia, sillä jollen sitä muuten olisi tiennyt, niin ne ovat maalanneet sanan "kunst" isokokoisilla mustilla kirjaimilla joka paikkaan, niin ettei voi nähdä edes kengänkiilloittajan kojua, joka ei olisi kunstia kukkuroillaan.

Ja herra Spoffard sanoi, että meidän tosiaan täytyi käydä Mynhenin teatterissa, koska teatterikin oli täynnä kunstia. Siis me katselimme kaikkien teatterien afiiseja erään aika älykkään hotellipojan avulla, joka kykeni ne lukemaan ja kertomaan meille ja selitti meille, mitä niissä sanottiin, sillä meille ne olivat ihan käsittämättömiä. Ja niissä kuuluu sanotun, että Mynhenin teatterissa näyteltiin Kikiä, joten minä sanoin, että mennään katsomaan Kikiä, koska olemme nähneet Lenore Ulricin sitä New Yorkissa näyttelevän ja siis kyllä tietäisimme, mistä on kysymys, vaikkei ne kuulukaan haastavan englanninkieltä. Ja sitten mentiin Kunstin teatteriin. Ja huomasimme Mynhenin olevan ihan täynnä saksalaisia, ja Kunstin teatteri oli tosiaan täynnä saksalaisia, jotka seisoskelevat lämpiöissä, juovat olutta ja syövät aika paljon sipulia ja kynsilaukkamakkaraa ja koviksi keitettyjä munia kaikkien näytösten edellä. Sitten minun tosiaan täytyi kysyä herra Spoffardilta, luuliko hän tulleemme oikeaan teatteriin, koska lämpiö tuntui lemuavan aika paljon. Tarkoitan, että kun oluen haju tulee vanhanaikaiseksi, niin se lemuaa aika paljon. Mutta herra Spoffard näkyi ajattelevan, ettei Kunstin teatterilämpiö tuoksunut sen pahemmalta kuin muutkaan paikat Mynhenissä. Silloin Dorothy avasi suunsa ja Dorothy virkkoi: "Sanottakoon saksalaisista ja heidän kunstistaan mitä hyvänsä, mutta tositeossa he ovat täynnä leikkelekaupan herkkuja."

Sitten astuimme Kunstin teatterisaliin. Mutta Kunstin teatterisali ei tunnu tuoksuvan samalta hajulta kuin Kunstin teatterin lämpiö. Ja Kunstin teatterin sali näkyi olevan koristettu jollakin sellaisella, mikä näyttää seinille liimatuilta kullatuilta suolilta. Kultausta vain ei oikein voinut nähdä, kun se oli peitetty vahvalla tomukerroksella. Niin katsoi Dorothy ympärilleen ja Dorothy sanoi: "Jos tämä on kunstia, niin maailman taidekeskiö lienee Xanxipaarin talvimarkkinoilla."

Sitten he alkoivat näytellä Kikiä, muttei se kai ollut samanlainen Kiki kuin meillä Ameriikassa, koska siinä kuulemma puhuttiin vain eräästä isokokoisten saksalaisten perheestä, jotka näkyivät pyrkivän toistensa tielle. Tarkoitan, että kun näyttämö tulee täpösen täyteen kahdesta tai kolmesta kovin kookkaasta saksalaisesta, niin he tosiaan väkisinkin joutuvat toistensa tielle. Ja sitten Dorothy joutui juttusille nuoren herrasmiehen kanssa, joka näkyi olevan saksalainen herrasmies ja istui hänen takanaan, ja Dorothy luuli hänen paukuttavan käsiään. Mutta tositeossa hän rikkoikin kovaksi keitettyä munaa hänen tuolinsa selkää vasten. Ja hän puhui englanninkieltä kovin murtaen, mikä kai oli saksalaista murretta. Ja Dorothy kysyi häneltä, joko Kiki oli tullut näyttämölle. Ja hän sanoi, ettei se vielä ollut, mutta että se oli tosiaan kaunis saksalainen näyttelijätär, saapunut suoraan Berliinistä, ja hän sanoi, että meidän tosiaan tulisi odottaa, kunnes hän esiintyisi, vaikkemme ehkä häntä ymmärtäisikään. Ja lopuksi hän tulikin. Tarkoitan, että tiesimme hänet häneksi, koska Dorothyn saksalainen herratuttava nyhkäisi Dorothya makkaralla. Niin me katselimme häntä ja katselimme ja Dorothy sanoi: "Jos Schuman Heinkellä vielä tosiaan on isoäiti, niin olemme keksineet hänet Mynhenissä." Emmekä me sitten enempää välittäneet Kikin katselemisesta, koska Dorothy sanoi, että hänen täytyisi paremmin tuntea rakennuksen perustus ennenkuin panisi henkemme alttiiksi katsellessamme sitä kuuluisaa kohtaa, jossa Kiki viime näytöksessä pyörtyy. Sillä Dorothy sanoi, että jos rakennuksen perustus oli yhtä antiikki kuin lemukin, niin tapahtuisi kattostrooffi, kun Kiki kaatua jymähtäisi lattialle. Ja alakuloiseksipa kävi herra Spoffardkin, mutta muuten hän oli tosiaan iloinen, sillä hän sanoi olevansa sataprosenttinen ameriikkalainen ja sanoi, että se oli oikein saksalaisille, koska aloittivat semmoisen sodan ameriikkalaisia vastaan.

Toukokuun 20 p:nä.

No, tänään herra Spoffard aikoo kuljettaa minua ympäri kaikissa Mynhenin museoissa. Ne ovat täynnä kunstia, jota minun tosiaan tulisi katsella. Mutta Dorothy sanoi, että häntä eilen illalla rangaistiin kaikista synneistään, joten hän nyt aikoo aloittaa uuden elämän lähtemällä saksalaisen herratuttavansa mukaan, joka vie hänet Hof Broj-nimiseen paikkaan. Se on maailman avarin oluttupa. Ja Dorothy sanoi, että minä saisin kernaastikin täyttää itseni kunstilla, mutta hän täyttäisi itsensä mieluumminkin oluella. Mutta Dorothy ei tosiaankaan koskaan tule täyteen muuta kuin epähienoutta.

Toukokuun 21 p:nä.

Nyt herra Spoffard, minä ja Dorothy olemme jälleen junassa ja matkalla Viiniin. Tarkoitan, että herra Spoffard ja minä vietimme yhden kokonaisen päivän kuljeskelemalla kaikissa Mynhenin museoissa, mutta sitä minä en tosiaan edes huoli ajatella, sillä kun minulle tapahtuu jotakin kauheaa, niin minä koetan aina olla kristillismielinen enkä edes ajattele sitä, vaan kiellän, että sellaista on koskaan tapahtunutkaan, vaikka jalkojani tuntuukin särkevän aika paljon. Ja kova päivä oli Dorothyllakin Mynhenissä, sillä hänen saksalainen herratuttavansa, jonka nimi on Rudolf, saapui kello yhdeltätoista hakemaan häntä aamiaiselle, mutta Dorothy sanoi hänelle, että hän oli jo murkinoinut, mutta hänen herratuttavansa sanoi, että hänkin oli jo syönyt ensimmäisen aamiaisensa, mutta että nyt oli aika syödä toinen. Niin hän vei Dorothyn Hof Brojn taloon, jossa jokainen syö valkoisia makkaroita ja pretzejelejä ja juo olutta kello yhdeltätoista. Ja kun he olivat nauttineet valkoiset makkaransa ja oluensa, halusi herrasmies viedä hänet ajelulle, mutta he ehtivät ajaa vain muutaman katuvälin, sillä sitten tuli puolisen aika. Ja he söivät aika runsaan puolisen ja sitten hän osti Dorothylle ison laatikon liköörillä täytettyä suklaatia ja vei hänet mattineelle. Ja ensimmäisen näytöksen jälkeen Rudolfin tuli nälkä, joten heidän täytyi mennä lämpiöön seisomaan nauttiakseen voileipiä ja olutta. Mutta Dorothysta ei kappale juuri ollut hauska, joten Rudolf toisen näytöksen jälkeen sanoi, että he lähtisivät pois, koska jo oli teenkin aika. Ja kun he olivat nauttineet teetä runsaiden pikkuleipäin kera, niin Rudolf kutsui hänet päivälliselle ja Dorothy oli liian uuvuksissa kieltäytyäkseen. Ja kun he olivat syöneet päivällistä, menivät he puutarhakahvilaan nauttimaan olutta ja pretzejeleitä. Mutta lopuksi alkoi Dorothy reipastua, joten hän pyysi herrasmiestä saattamaan hänet takaisin hotelliin. Siihen Rudolf suostuikin mutta hän sanoi, että oli parasta ensin hiukan haukata. Näin ollen Dorothy tänään tuntee itsensä yhtä alakuloiseksi kuin minäkin, mutta Dorothy ei ole kristillismielinen eikä osaa muuta kuin kärsiä.

Kaikesta kristillismielisyydestäni huolimatta minä kuitenkin alan vallan väsyä ajatellessani Viiniä. Tarkoitan, että herra Eisman on Viinissä, enkä ymmärrä, kuinka voisin viettää aika paljon aikaa herra Eismanin kanssa ja aika paljon aikaa herra Spoffardin kanssa ja pidättää heitä tapaamasta toisiaan. Sillä herra Spoffard ei kenties käsittäisi, miksi herra Eisman näkyy kuluttavan melko paljon rahoja minun kasvatukseeni. Ja Dorothy yrittää yhä pitää minua nyrpeänä puhumalla neiti Chapmanista ja sanomalla luulevansa, että kun neiti Chapman näkee minut ja herra Spoffardin yhdessä, niin hän varmaan sähköttää perheen mielitautispesialistille. Näin ollen minun täytyy olla niin täynnä kristillismielisyyttä kuin suinkin ja alati toivoa parasta.

Toukokuun 25 p:nä.

Tähän asti on kaikki tosiaan käynyt parhain päin. Sillä herra Eismanilla on kovin, kovin paljon touhua kaiken päivää nappiammatissaan ja hän käskee minun kulkea kaupungilla Dorothyn kanssa kaiken päivää. Niinpä minä ja herra Spoffard käymme kaupungilla kaiken päivää. Ja sitten minä sanon herra Spoffardille, etten minä tosiaan välitä käydä niissä kaikissa paikoissa, joihin iltaisin mennään, vaan haluan sensijaan mennä nukkumaan ollakseni huomenna valmis. Ja sitten Dorothy ja minä menemme herra Eismanin kanssa päivälliselle ja sitten teatteriin ja viivymme varsin myöhään Shapoo Ruush-nimisessä gapareessa ja minä pysyttelen pystyssä samppanjan avulla. Jos me siis pidämme herra Spoffardia silmällä emmekä törmää yhteen hänen katsellessaan sellaista, mitä meidän ameriikkalaisten ei tosiaan pitäisi katsella, niin kaikki käy parhaiten. Tarkoitan, että olen saanut herra Spoffardinkin luopumaan museoiden katselemisesta, kun sanoin, että mieluummin katselen luontoa. Sillä kun katsellaan luontoa, niin sitä katsellaan puistossa hevosen vetämistä vaunuista, mikä on paljoa helpompaa jaloille. Ja nyt hän alkaa puhella, että minun tulisi tavata hänen äitinsä, joten kaikki tosiaan näkyy sittenkin kääntyvän parhaaseen suuntaan.

Mutta iltaisin minä olen pahemmassa kuin pulassa herra Eismanin kanssa. Tarkoitan, että iltaisin herra Eisman on vallan hermostuneena, koska joka kerta, kun hän sopii keskustelukokouksesta nappitehdasasiassa, tulee niille Viinin herroille aika lähteä kahvilaan istumaan. Tai sitten, joka kerta kun hän aikoo neuvotella nappitehdasasiasta, pistää joidenkuiden viiniläisten herrojen päähän lähteä retkeilylle eväät mukana, ja he vetävät jalkaansa polvihousut, jotka jättävät polvet paljaiksi, pistävät sulan hattuunsa ja tallustavat kaikki Tyroliin. Ja siitä tulee herra Eisman varsin alakuloiseksi. Mutta jos joku tulee alakuloiseksi, niin pitäisi minun tulla, sillä kun tyttö ei ole saanut viikkokauteen nukkua, niin tyttö ei voi torjua alakuloisuuden tunnetta.

Toukokuun 27 p:nä.

No, lopuksi minä näännyin, ja herra Spoffard sanoi, että hänen mielestään minunlaiseni hento tyttönen yritti liian paljon koettaessaan parantaa koko maailmaa, varsinkin kun piti aloittaa Dorothyn kaltaisesta tytöstä. Ja hän sanoi, että Viinissä oli kuuluisa tohtori nimeltä tohtori Froid, joka kykeni poistamaan kaikki vaivani, koska hän ei anna tytölle lääkkeitä, vaan haastelee hänet terveeksi psykoanalyysillä. Eilen hän siis vei minut tohtori Froidin luo. Ja tohtori Froidilla ja minulla oli vallan pitkä englanninkielinen keskustelu. Ja jokaisella kuuluu olevan niinsanottuja hillittyjä vaistoja, mikä merkitsee, että hän haluaa tehdä jotakin eikä sitä tee, vaan sensijaan uneksii siitä. Ja tohtori Froid kysyi minulta, mistä minä näen unta. Mutta minä sanoin hänelle, etten minä tosiaan nähnyt unta mistään. Tarkoitan, että käytän aivojani päivisin niin paljon, etteivät ne yöllä näy tekevän muuta kuin lepäävän. Ja tohtori Froidia ihmetytti kovin tyttö, joka ei näkynyt mistään uneksivan. Senjälkeen hän tiedusteli elämääni perin tarkoin. Tarkoitan, että hän on kovin myötätuntoisen simbaattinen ja näkyy osaavan lypsää tytöltä aika paljon. Tarkoitan, että kerroin hänelle asioita, joita en tosiaan piirtäisi edes päiväkirjaani. Ja hänessä herätti kovin, kovin suurta mielenkiintoa tyttö, joka aina näkyi tekevän kaikkea, mitä halusi. Ja sitten hän kysyi minulta, enkö tosiaan koskaan halunnut tehdä jotakin, mitä en tehnyt. Enkö esimerkiksi koskaan halunnut tehdä jotakin oikein rajua, esimerkiksi ampua jotakuta? Ja minä sanoin, että olin ampunut, mutta että luoti meni vain herra Jenningsin keuhkoon ja tuli heti jälleen ulos. Silloin tohtori Froid katsoi minuun kauan aikaa ja sanoi, ettei hän tosiaan pitänyt sitä mahdollisena. Sitten hän kutsui apulaisensa ja osoitti minua ja puhui apulaiselleen aika paljon Viinin kielellä. Ja sitten hänen apulaisensa katsoi minuun katsomistaan, ja minä näyn tosiaan olevan merkillinen potilas. Ja sitten tohtori Froid sanoi, että minun tarvitsisi vain kehittää joitakin hillittyjä vaistoja ja vähän nukkua.

Toukokuun 29 p:nä.

Asiat näkyvät tosiaan ihan jännittyvän. Sillä eilen oli sekä herra Spoffard että herra Eisman Bristolin hotellin eteisessä, ja minun täytyi olla olevinani kumpaakaan näkemättä. Tarkoitan, että on varsin helppoa olla olevinaan näkemättä yhtä herrasmiestä, mutta kovin vaikeaa on näyttää näkemättömältä, kun niitä on kaksi. Jotakin täytyy siis tosiaan pian tapahtua, tai muutoin minun täytyy myöntää, että tapahtuu asioita jotka eivät käy parhaaseen suuntaan.

Nyt tänään iltapäivällä Dorothyn ja minun oli tavattava kreivi Salm teellä kello neljältä, vaikkei sitä Viinissä nimitetä teeksi, vaan sen nimenä kuuluu olevan "jauzel", eikä Viinissä juoda teetä, vaan sensijaan kahvia. Tarkoitan, että on aivan kummallista nähdä kaikkien Viinin herrojen päättävän työnsä ja menevän jauzeliin tunti senjälkeen, kun ovat syöneet puolisensa. Mutta aika ei tosiaan näytä merkitsevän paljoa viiniläisille herroille, paitsi se aika, kun he lähtevät kahvilaan, minkä he kaikki näkyvät tietävän vaistomaisesti, tai he eivät tosiaan näy välittävän, vaikka erehtyvät ja menevät sinne liian varhainkin. Sillä herra Eisman sanoo, että kun olisi aika puhua nappiliikkeestä, niin heiltä näkyy loppuvan kaikki harrastus, kunnes herra Eisman hermostuu niin pahoin, että on huutamaisillaan.

Sitten me menimme Deimelsiin ja tapasimme kreivi Salmin. Mutta kun me nautimme jauzeliamme kreivi Salmin kanssa, näimme herra Spoffardin äidin tulevan sisälle saattajansa, neiti Chapmanin kanssa, ja neiti Chapman näkyi katselevan minua aika paljon ja juttelevan minusta herra Spoffardin äidille aika paljon. Siitä minä ihan hermostuin, sillä olisin tosiaan toivonut, ettemme olisi olleet kreivi Salmin seurassa. Tarkoitan, että on ollut varsin vaikeaa saada herra Spoffard uskomaan, että yritän parantaa Dorothya, mutta jos minun olisi uskoteltava hänelle, e