"Ole, sielun', iloinen!"

Kirj.

Tiitus [Ilmari Kivinen]

Tiituksen pakinoita 2.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

Mure tuopi mustan vuoden huoli harmajan hapenen.

Layttaita wastan nein itze Kiria puhu.

Mutamat ylen wisut ovat muijdhen töijlle Domarit covat Ja quin Sokia eroijtta carnat nijn tyhmet wilull kiriat arvat. yxi lana ombi wääret. toijnen tas laijtta ilman määret. Colmas hylke / ia caiki sylke Eijkö cajke / on alghus heicko? Nijn kaij mös on / o hyve weicko. Jos Jotakin on sijrtty tojsin. wehetty / lisetty / tacka poijsi. Eij taijdha caiki olla teusi. sijs nautitze se iongas teusi Tee parambi ios sine taijdhat.

(_Agricola_.)

SisäLlys:

Hra Kenonen parantelee yskäänsä. Totuuden, runon kotimaa. Kalle Karhusen poliisikoira. Miksi ne ovat vielä auki? Ihmispeto. Karlssonnin haulikko. Julkinen selitys. Ihalaisen kylmä kylpy. Huomaavainen mies. Kaino mies. Salaperäinen juttu. Israel Viinamäen "limaskat". Vappukertomus. Hätähuuto Hangosta. Kesäyön unelma. Apumies. Vuosisatamme kuumin päivä. Oppiiko suutari jokapäiväisen leivän? Varkaus. Näkymättömäksi tekeytyminen Nihattulassa. Varastettu hattu. Rakennusmestari on jäänyt poimimaan mustikoita. Suuri kuvariita. Oulun työttömäin huvimatka Tervolaan. Kysymyksiä ja vastauksia. Salaperäinen köysi. Surunvoittoisia säveliä. Miksi Taavettia lyötiin kaksi tuumaa paksulla kepillä. Joulunvalmistuksia Harjuksen perheessä. Kaksi matkaa. Kertomus pumpunletkusta Maarianhaminan kaupungissa. Parikkalan kuulumisia. Kuinka Töysässä alettiin kirjallisuutta harrastaa. Viimeinen telefoonipuhelu. Kissamme ja tieteellinen tutkimus. Huomattava ennakkopäätös. Käytännöllinen kasvatusteknillinen keksintö. Jukka Puikkosen uusi lehmä. Musikaalisia harrastuksia maaseuduilla. Eräs rehukakkujauhomootorimyllyriitajuttu. Uhkaava jyrähdys Ukko-kolilta. Suomalainen uimanäytös päiväntasaajalla. Karhu, joka rakennutti kaksi vaivaistaloa. Nuohoojan puolesta. Edistysaskel ilmanennustuksen alalla. Kesäisen illan kullasta. Panelian ihmissyöjä. "Sananselittäjiä". Jussi Malisen anokki. Ijankaikkinen metsänluku. Poppamiehen erehdys. Gustafsson tuntuu hieman hullulta. Kymmenen penniä. Koirat vaunun alla. Eläinkunnan ihmeet. Kellonsoittoa Kuhmoisissa entiseen aikaan. Kuinka Röykkylän kylässä saatiin akustiikkaa. Surkuteltavaa villiytymistä. Tattarit ja talvipaltto.

Hra Kenonen parantelee yskäänsä.

Herra Kenonen oli saanut pahan yskän, joka vaivasi häntä etenkin yöllä. Kun kaikki ihmiset olivat juuri parahiksi ennättäneet vaipua uneen ja yön henget leijailivat avaruudessa ja tähdet paloivat taivaalla ja kuu loisti kelmeänä ja syvä hiljaisuus vallitsi, alkoivat hra Kenosen yskänpuuskaukset vapisuttaa taloa, ja aamulla tuli talon isännöitsijä sanomaan hra Kenoselle, että ellei hra Kenonen lakkaa vapisuttamasta taloa, jota ei ole rakennettu tykistöpommitusta eikä hra Kenosen mammuttiyskää kestämään, niin... Hra Kenonen vastasi isännöitsijälle vain kahdella sanalla, mutta niistä ei kumpikaan sovellu painosta julkaistavaksi, ja läksi sitten lääkäriin.

Lääkäri tutki hra Kenosta ja määräsi hänelle lääkkeitä. Hra Kenonen huomautti, että lääkkeissä täytyy olla paljon alkohoolia, mutta lääkäri vastasi, että kyllä hän tietää, mitä määrää, eikä ole sitäpaitsi anniskelun pitäjä. Hra Kenonen osti apteekista lääkkeet ja otti niitä määräyksen mukaisesti kolme ruokalusikallista päivässä, mutta seuraavana yönä yski hän niin, että seinällä vuoteen yläpuolella oleva Edelfeltin "Porilaisten marssi" putosi sängyn ja seinän väliin, ja seinän takana asuva naapuri otti viulunsa ja alkoi soittaa alakuloisia säveliä. Seuraavana aamuna kaasi hra Kenonen lääkkeet likaämpäriin.

Hra Kenosen yskä paheni vain, ja talon vuokralaisten pitämässä kokouksessa oli jo ollut puhetta viranomaisten puoleen kääntymisestä toimenpiteisiin ryhtymistä varten hra Kenosta vastaan jatkuvasta yörauhan häiritsemisestä, kun hra Kenonen vihdoin muisti mummovainajansa sanoneen tärpättikylpyä ainoaksi varmaksi yskänparannuskeinoksi.

Hra Kenonen kävi ostamassa litran tärpättiä ja läksi kyselemään saunaa, missä saisi kokeilla mummovainajansa parannustavalla, mutta kun ei yksikään helsinkiläisistä saunanomistajista suostunut luovuttamaan laitostaan tällaiseen kokeiluun, lausui hra Kenonen julkisena mielipiteenään, ettei helsinkiläisissä saunanomistajissa ole kristillistä rakkautta enempää kuin nahkurin parkkitiinussa, ja matkusti tärpättipulloineen maaseudulle lankonsa luokse.

Langolla oli vanha, laho sauna, ja kuultuaan hra Kenosen aikomuksesta, käski lanko piikansa lämmittää saunan tavallista kovemmin. Ja kun se oli tapahtunut, läksi hra Kenonen saunaan tärpättipullo kainalossa ja housunkannattimet viiltäen takana maata ja jaloissaan langon vanhat tuohivirsut, jotka lanko oli voittanut kirkonkylän kansakoululla urkuharmoonin hyväksi toimeenpannuista arpajaisista.

Hra Kenonen riisuutui saunassa ja kiipesi tärpättipullo kädessä lauteille, ja yski vielä viimeisen kerran, puhdistaakseen kurkkunsa, niin että vanhasta kiukaasta putosi alas muutamia kiviä, sekä käski piian lyödä löylyä.

Piika nosti saunan nurkassa olevasta vesikorvosta vettä ja heitti sen kiukaalle niin että tulistuneet kivet paukkuivat ja kuuma löyly kohahti kattoon ja sieltä hra Kenosen niskaan, ja hra Kenonen ähki ja puhki ja sai lopuksi tärpättipullosta korkin auki, kaasi tärpätin lauteilla olevaan pesuvatiin ja heitti sen sitten kaikki yhdellä kertaa kiukaalle.

Kiuas oli aivan oven vieressä, ja tärpättiliekkien leimahtaessa kiukaalta ennätti piika töintuskin paeta ovesta ja juosta huutaen asuinrakennukseen ilmoittamaan, että hra Kenonen oli sytyttänyt, saunan palamaan.

Kun talonväki riensi paikalle, oli saunan ovi auki ja sieltä puskivat höyrypilvet ulkoilmaan, ja sisältä kuului hra Kenosen karjunta ja avunhuudot.

Hra Kenonen saatiin pelastetuksi, mutta saunaa ei. Se paloi pohjiaan myöten.

Ja kun kaikki oli ohi ja hra Kenonen taas istui lankonsa vieraskamarissa, jaloissaan lankonsa liian ahtaat housut — hänen omat housunsa olivat palaneet saunan mukana — huomasi hra Kenonen päässeensä yskästään.

Totuuden, runon kotimaa.

Minua on sorrettu.

Minun, vanhan kynänkäyttäjän, tuotteita on heitetty paperikoriin.

Vaikka ne olivat runoja.

Tähän törkeyteen on tehnyt itsensä syypääksi kaunokirjallinen viikkolehti "Kotivarpunen", jota vastaan minä täten pyydän saada singahuttaa vapisevan kiroukseni.

Olin lukenut kaunokirjallista viikkolehteä "Kotivarpusta" eräässä kestikievarissa. Olin heti löytänyt siitä m.m. seuraavan runon:

"Onneton.

Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie, mutta synkempi vielä on eloni tie; Voi yölläkin tuikata tähtönen vielä, Mutt' tähteä yhtään ei eloni tiellä.

Yön toivona tähtöset kirkkahat on, Ne viittaavat valoon ja aurinkohon. Mutt' toivot ne seuraa ei eloni myötä, mä viettänyt ain olen tähdetönt' yötä.

Oi yöhön! Luoja yks' tähtönen luo, ja loistaa sen mieleeni synkkään suo! Sit' iloiten seuraisin eloni tiellä, ja kuollessain siihen mä katsoisin vielä.

M. Aliranta."

Aikoinaan oli runo ollut Kramsun runo. Nyt oli se M. Alirannan runo.

Ja minulle selvisi kuin salaman välähdyksenä runoilemisen salaisuus.

Minäkin päätin ruveta runoilijaksi.

Seuraavassa "Kotivarpusen" numerossa olikin julkaistuna ensimmäinen runoni. Se kuului:

"Pulma.

Ollako vai ei olla, siinä pulma: Jalompaa onko hengen kärsiä Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan, Lopettain kaikki? — Kuolla, — nukkua, Ei muuta; — luulla, uness' että päättyy Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat, Nuo lihan perinnöt, — se loppu hartaast' Ois halattava. Kuolla, nukkua: — Nukkua! Kenties uneksia? — siinä Se vastus. Millaiset lie unet kuolon, Kun pois on maalliset nuo ahdistukset, Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset Ne elon kurjuutta niin pitkittävät. Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa, Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa, Vääryyttä sortajan, lain väännellystä, Virastoit' ylpeitä ja potkuja, Joit' ansiokkaat epatoilta saavat? Ihana Ophelia! — Nainen, sulje Rukouksiisi rikokseni kaikki!!

Tiitus."

Sain "Kotivarpusen" toimitukselta kiitoksen kauniista runostani ja 4 markkaa tekijäpalkkiota. Olin tyytyväinen ja onnellinen ja lähetin kerran viikossa uuden runon toimitukselle.

Kunnes vihdoin tuli solmuun sykkyrä. Toimitus nimittäin paiskasi kaksi pientä mutta onnistunutta runoani paperikoriin ja haukkui minut päällepäätteeksi häpeämättömässä kirjeessään näpistelijäksi. Toimitus väitti minun kyntävän toisten vasikoilla.

Alistan riidanalaiset runoni arvoisan yleisön suopeaan harkintaan.

Edellinen kuului:

"Isien muistolle.

Täss' auroin, miekoin, miettehin Isämme sotivat. Kun päivä piili pilvihin. Tai loisti onnen paistehin, Täss' Suomen kansan vaikeimmat He vaivat kokivat.

Tiitus."

En tiedä, mitä voi kenelläkään puolueettomalla arvostelijalla olla muistuttamista runoni sisällystä, muotoa ja isänmaallista henkeä vastaan.

Toinen runoistani oli koruttomassa yksinkertaisuudessaan seuraava:

"Poro.

Juokse, porosein, Poikki vuoret, maat, Seista, syödä saat Majall’ impyein; Siellä verraton Jäkäl' aarre on.

Tiitus."

Niinkuin sanottu, paiskasi toimitus molemmat runoni paperikoriin ja päällepäätteeksi haukkui minut pahanpäiväiseksi.

Ajattelen maksaa samalla mitalla ja katkaista kaikki välini "Kotivarpusen" kanssa.

Koettakoot, vietävät, nyt etsiä itselleen uutta runoilijaa. Minä olen saanut tarpeekseni. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.

Kalle Karhusen poliisikoira.

Kalle Karhuselle tuli syksyllä jyviä enemmän kuin hän oli uskaltanut odottaakaan, ja kun Kalle Karhunen katseli hinkaloissa olevia jyväläjiään niin tuli hän iloiseksi kuin pelimanni, ja kun hän arveli, että gulassit maksaisivat tänä syksynä viljasta puolitoista tuhatta markkaa hehdolta, niin tuli hän vielä iloisemmaksi, mutta kun hän sitten muisti elintarvelautakunnan, niin tuli hän surulliseksi, ja kun hän lopuksi muisti Maijastiinan pojat ja muut varkaat, joille ei tänäkään syksynä ollut tullut ensinkään jyviä, niin tuli hän vielä surullisemmaksi, ja toivoi melkein, että halla olisi tehnyt hänelle samalla tavoin kuin Saarijärven Paavolle.

Elintarvelautakunnasta ei tosin niin kovin suurta kiusaa ollut. Kalle Karhunen arveli osaavansa sen asian järjestää, mutta varkaat olivat pimeiden iltojen tultua käyneet kovin hävyttömiksi, ja ajateltuaan asiaa kaksi päivää valjasti, Kalle Karhunen, hevosensa ja läksi käymään kaupungissa. Ja takaisin palattuaan oli hänellä mukanaan koira.

Kalle Karhunen ei tehnyt kenellekään, ei edes emännälleen, tarkempaa selkoa siitä, mistä hän oli tämän koiran hankkinut. Hän antoi vain jokaisen, joka talossa kävi, ymmärtää, että hänen uusi koiransa, mikä ei päältä nähden ollut mikään erinomaisen näköinen, oli poliisikoiran rotua, ja että sillä oli nimenomainen ja sammumaton viha kaikkia syrjäisiä kohtaan, jotka yrittäisivät tehdä asiaa Kalle Karhusen vilja-aittaan.

Koira osoittautui erittäin luotettavaksi talonvahdiksi, vieläpä vähän liiankin luotettavaksi, sillä kun Kalle Karhunen seuraavana iltana pimeän tultua palasi monarkistin esitelmästä kansakoululta, hyökkäsi hänen uusi koiransa tallin takaa hänen kimppuunsa ja repi häneltä housut ja olisi nähtävästi syönyt suuhunsa koko Kalle Karhusen, ellei hän olisi päässyt tupaan pakoon.

Kalle Karhunen katseli murheellisena housujaan, joiden toisesta lahkeesta oli ainoastaan puolikas jäljellä, kutsui sitten koiran sisään ja antoi sille selkään, jotta se vasta paremmin tuntisi isäntänsä, mutta asian periaatteelliseen puoleen nähden hän, saatuaan jalkoihinsa uudet housut, lausui että tämä koira on juuri sellainen kuin koiran tulee ollakin, kunhan se vain vähän paremmin perehtyy talon väkeen ja talon tapoihin.

Kahden tai kolmen päivän perästä tarkasteli Kalle Karhunen aitassa jyvähinkaloitaan ja oli huomaavinaan, että keskimmäisen hinkalon pinta oli hiukan alentunut. Kalle Karhunen ei kuitenkaan ollut varma asiasta, mutta varovaisuuden vuoksi piirsi hän puukkonsa kärjellä pienet merkit hinkaloitten laitaan niihin kohden, mihin jyvät ulottuivat. Sitten tarkasti hän huolellisesti aitan lukon, mutta siinä ei ollut mitään vikaa.

Seuraavana päivänä kertoi piika-Mari, että Maijastiinan vanhin pojanroikale oli kulkenut pihan poikki ja heittänyt luun poliisikoiralle, jolloin koira oli heiluttanut häntäänsä Oskarille. Oskari oli Maijastiinan vanhimman pojanroikaleen nimi. Toisen ja kolmannen pojan nimet olivat Esa ja Ville.

Kalle Karhunen kirosi, että jos Oskari vielä kerran kulkee hänen pihansa poikki, niin saa hän nähdä heiluvan jonkun muun kuin koiran hännän.

Seuraavana päivänä kävi Kalle Karhunen taas tarkastusmatkalla aitassaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei varkaita olisi käynyt. Keskimmäisen jyvälaarin pinta oli pari senttiä alempana hänen puukolla vetämäänsä merkkiviivaa.

Kalle Karhunen muuttui kasvoiltaan tuhkanharmaaksi ja otti lakin päästään ja tempasi vihoissaan tukastaan, niin että joukko hiuksia jäi kouraan. Sitten tutki hän aitan lukon, mutta ei huomannut siinä mitään epäilyttävää. Sitten tuli hän ulos aitasta ja kiroili noin neljännestunnin ajan kaikkia naapureitaan ja muita kyläläisiä, joilla ei tiettävästi ollut omia viljavarastoja ja joiden siis täytyi olla varkaita ja roistoja. Lopuksi heristi hän nyrkkiään poliisirotuiselle koiralleen, joka haukkui variksia saunan luona. Koira heilutti vastaukseksi häntäänsä, mutta kun Kalle Karhunen tempasi maasta luokin kappaleen ja heitti sen koiraa kohti, niin pakeni se häntä koipien välissä saunan taakse.

Yöllä heräsi Kalle Karhunen koiransa vihaiseen haukuntaan, joka kuitenkin kohta lakkasi. Kalle Karhusen epäluulo oli kuitenkin herännyt samalla kertaa kuin hän itsekin. Kalle Karhunen puki nopeasti ylleen, otti haulikkonsa naulasta, sytytti tallilyhdyn ja kätki sen takkinsa liepeen alle. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.

Aitan luo tultuaan tunnusteli hän kädellään ovea. Se oli lukossa. Hän oli jo kääntymäisillään takaisin tupaan, kun hän samassa oli kuulevinaan epäilyttävää liikehtimistä aitan alta.

Kalle Karhunen kiersi aitan taakse, missä aitan lattia oli korkeammalla maasta kuin pihan puolella, otti lyhdyn ja valaisi sillä aitan alle.

Maijastiinan Oskari makasi selällään aitan alla, sohien tikulla sitä reikää, joka oli kaivettu keskimmäisen hinkalon alle, jotta jyvät nopeammin juoksisivat säkkiin. Säkin suuta piti levällään toiselta puolen Esa ja toiselta Ville.

Kolmannesta nurkasta kannatti sitä uskollisesti ja palvelushaluisesti hampaillaan Kalle Karhusen poliisikoira.

Miksi ne ovat vielä auki?

Apteekit nimittäin.

Mitä niillä on virkaa?

Ennen sieltä sai yhtä ja toista, ainakin pahimpiin pistoksiin.

Mutta sitten nousi apteekkariyhdistyksen johtokunta kierretuoliltaan, astui hyllyn ääreen, otti sydämenvahvistustippapurkin ja vei sen kaappiin, lukitsi kaapin oven, solautti avaimet housuntaskuunsa ja katsoa muljautti ohimennen kummallisesti Suomen kansaan, joka sydänalaansa pidellen nöyrän näköisenä seisoi apteekin ovenpielessä.

Sitten meni johtokunta kamariinsa, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti apteekkareille, että koska on pelättävissä, että joitakin alkohoolipitoisia lääkkeitä näinä turmeluksen aikoina käytetään väärin, niin kehoittaa johtokunta kaikkia apteekinomistajia ja apteekkien ja haara-apteekkien hoitajia sinä aikana, jonka nykyinen turmeluksen tila ja poikkeukselliset olot kestävät, kokonaan kieltäytymään myymästä niitä ja niitä lääkkeitä.

Mutta Suomen kivuloinen kansa, joka oli epäröiden seisonut, ovella, rohkaisi vihdoin luontonsa, niisti peukalolla ja etusormella nenänsä ovenpieleen, astui tiskin ääreen ja sanoi heikolla äänellä:

— Olisikohan apteekkari niin hyvä ja antaisi markan edestä sydämenvahvistustippoja... kun tuo sydän niin tykyttää...

— Ei, sanoi apteekkari, sydämenvahvistustipat pani johtokunta kaappiinsa ja otti avaimen pois ovelta.

— No, jos voisi sitten saada vaikka Hokmannin roppia?

— Ei sitäkään myydä.

Potilas huokasi.

— Ei taida saada myöskään riikapalssamia eikä halvausvettä?

— Ei.

— Eikä muurahaispriitä?

— Ei.

— Saisiko sitten verenpuhdistustippoja, sano ostaja vapisevin huulin.

— Ei.

Toivo hiipui ostajan sydämessä. Mutta vielä oli jäljellä joku oljenkorsi.

— Antakaa hyvä apteekkari sitten kaneelitippoja.

— Enkä anna.

Ostaja leimahti hiukan, niinkuin liekki leimahtaa ennen sammumistaan.

— Mutta mikä hiiden apteekki tämä on, missä ei mitään myydä? Täytynee sitten paremman puutteessa tyytyä kolmenlaisiin tippoihin.

Niitäkään ei myydä.

Potilas piteli kiinni tiskistä. Sitten kurotti hän kaulaansa ja kuiskasi apteekkarin korvaan viimeisen kuiskauksensa:

— Eikö apteekkarikulta antaisi minulle edes koliikkitippoja?

— Ei, vastasi apteekkari, paaduttaen sydämensä. Koliikkitippoja emme myöskään myy.

Me kysymme:

Mitä pirua me nyt sitten enää apteekeilla teemme? Anteeksi, että kysymme näin rumasti, mutta onkos tämä asia sitten sen kauniimpi?

Kaikki parhaimmat, tehokkaimmat ja kansallisimmat lääkkeet ovat meiltä kielletyt. Viinaa, tervaa ja saunaa ei kannata ottaa lukuun, sillä senjälkeen kuin viina on otettu pois, ovat sauna ja terva tietysti tehottomat. Ei kukaan ole niin hullu, että kokeilisi pelkällä tervalla ja saunalla. Sehän olisi samaa kuin lähteä ampumaan variksia ja ottaa mukaansa pyssy ja haulit, mutta unohtaa ruuti kotiin.

Sitäpaitsi on apteekkariyhdistyksen johtokunta, joka olkoon kirottu, kehoittanut myymään valkoisia kamferitippoja, kamferispriitä ja eetterivalerianatippoja "ainoastaan perinpohjaisen harkinnan jälkeen."

Vai niin. Kyllä me sen harkinnan ymmärrämme. Se on semmoista, että jos joku menee kysymään kamferitippoja, niin alkavat apteekkari, proviisori ja farmaseutti kavalan näköisinä tuijottaa ostajaan, ovelle tule apteekkarin rouva aamunutussaan katsomaan hänkin, ja rouvan takaa kurkistavat apteekkarin anoppi, sisäkkö ja pahankuriset pojanvintiöt. Jonka jälkeen apteekkari ilmoittaa ajattelevansa asiaa huomiseen tai ylihuomiseen tai ensikuun puoliväliin ja käskee tulla sitten uudestaan kuulemaan.

Voiko kukaan antaa tyydyttävän vastauksen kysymykseen, miksi apteekkeja enää ensinkään pidetään auki?

Ihmispeto.

Herra ja rouva Wiriä olivat vuokranneet huoneen ja keittiön ilman nykyajan mukavuuksia Turun saaristossa olevasta kesähuvilasta, jossa paitsi heitä asui uskonnonlehtori Lindblom ja tuomari Turkanen perheineen, ja kun herra ja rouva Wiriä olivat illalla saapuneet kesämajaansa, niin levisi jo seuraavana aamuna naapurien keskuuteen huhu, että hra Wiriä on ihmispeto ja pahoinpitelee vaimoaan. Lehtori Lindblomin asuivat Wiriöiden seinän takana, ja he olivat heränneet yöllä huonekalujen kolinaan, tuolien kaatumiseen, herra Wiriän sadatuksiin ja lyönteihin ja rouva Wiriän hiljaiseen, tukahdutettuun vaikeroimiseen.

Kun tämä salaperäinen herrasväki aamulla tuli ulos pihamaalle huoneestaan, kurkistelivat kaikki muut samassa huvilassa asuvat akkunaverhojensa takaa ja totesivat herra Wiriän olevan synkännäköisen ja rouva Wiriän olevan kalpean kasvoiltaan. Hänen silmänsä olivat punaiset ja niiden ympärillä oli mustat renkaat. Ja herrasväki Turkasen palvelus tyttö ilmoitti selvästi kuulleensa rouva Wiriän huoahtaneen: "Kauhea yö..."

Kammo ja suuttumus valtasi naapurit, ja kaikki säälivät rouva Wiriää, joka oli joutunut naimisiin raakalaisen kanssa. Mainittu raakalainen koetti ennen aamiaista rakentaa tuttavuutta naapuriensa kanssa, mutta sai osakseen selvästi havaittavaa kylmäkiskoisuutta. Kaikki vetäytyivät mitä pikimmin pois hänen läheisyydestään, ja herra Wiriä kuuli lehtorska Lindblomin sanovan tuomari Turkasen rouvalle: "Ihmispeto!"

Herra Wiriästä tuntui tämä kaikki vähän kummalliselta.

Seuraavana iltana istuivat tuomari Turkanen ja rouva Turkanen vieraisilla lehtori Lindblomin puolella ja joivat teetä, ja lehtorska Lindblom oli asettanut teepöydän herrasväki Wiriän makuukamarin seinän viereen. Ilta kului myöhäiseen, ja mitä myöhäisempi tuli, sitä tarkemmin kuunneltiin teepöydän ääressä.

Ja kun kello löi puoli kaksitoista, kuultiin herra Wiriän huutavan raa'alla, karkealla äänellään:

— Kirous! Joko se taas alkaa!

Rouva Wiriä vaikeroi hiljaa.

Teepöydän ääressä ei hengitetty kuin toisella keuhkolla, ja silläkin hyvin säästäväisesti.

Nyt kiljaisi herra Wiriä:

— Ole hiljaa paikoillasi; Älä liikahdakaan! Minä lyön. Ssssaaa...

Kuului selvästi isku. Lehtorska Lindblom kalpeni ja herrat purivat hammasta.

— Rakas, älä lyö niin kovasti! vaikeroi rouva Wiriä.

Herra Wiriä mutisi jotain, mistä ei saanut selvää, vaikka lehtori ja tuomari kuuntelivat korvat seinää — ohutta lautaseinää — vasten painettuina.

Uusi lyönti ja herra Wiriän riemuitseva ulvahdus:

— Joko sait tarpeeksesi, s—n imisä!

Rouva Wiriän huudahdus:

— Älä koske minuun... kätesi on _veressä_!

Rouva Turkanen oli pyörtymäisillään.

— Se on _sinun vertasi_! sanoi herra Wiriä julmasti nauraen.

Rouva Turkanen pyörtyi. Lehtorska Lindblom kaasi lasillisen haaleaksi jäähtynyttä teetä hänen kasvoilleen.

Uskonnonlehtori ja tuomari hyökkäsivät eteiseen ja kolkuttivat kiivaasti herrasväki Wiriän ovelle. Tuomari tunnusteli samalla vaistomaisesti, olisiko brovninki hänen housujensa takataskussa.

Haudan hiljaisuus herrasväki Wiriän huoneessa.

Sitten tuli herra Wiriä ovelle ja kysyi:

— Kuka siellä?

— Avatkaa heti! huusi lehtori Lindblom kiihtyneenä.

— Lain nimessä! huusi tuomari Turkanen.

Herra Wiriä avasi oven.

Hänen kädessään oli veripilkkuja.

Lehtori ja tuomari huusivat, että ellei herra Wiriä lakkaa rääkkäämästä onnetonta vaimoaan, niin ryhtyvät naapurit asianvaatimiin toimenpiteisiin.

Herra Wiriä tuijotti heihin ällistyneenä.

Sitten alkoi hän nauraa. Kolealla, hyytävällä äänellä... johon yhtyi rouva Wiriän hihitys peiton alta sängystä.

Herra Wiriä oli näet tappanut hyttysiä.

Karlssonnin haulikko.

Aivan niin, tämä on hyvä haulikko, sanoi Karlsson, silitellen hyväilevästi haulikkonsa perää ja nostaen sitten pyssyn takaisin naulaansa kamarin seinälle. — Tämä on paras haulikko koko pitäjässä. Tämä tappaa varmasti, jos vaan ojentaa tämän sille ilmansuunnalle, missä ammuttava on, ja jos ampuja näkee yhdenkään höyhenen ammuttavasta.

— Niin, Karlssonilla on aina ollut hyvät pyssyt, myönsimme me kieltämättömän tosiasian ja kääntäydyimme mukavampaan asentoon penkillä.

— Juu... sanoi Karlsson vähän venytellen ja lisäsi miettivän näköisenä kaksi puuta pesään. — Vaikka, kerran minua kyllä petettiin pyssykaupassa niin pirusti.

Karlssonin ei pitäisi kirota, huomautimme me lempeästi. — Nyt on toinen pääsiäispäivä.

— Niin on, sanoi Karlsson. — Enkä minä kironnutkaan. Minä vain sanoin, että minuakin on kerran petetty pyssykaupassa niin pirusti.

Karlsson kohotti kengänpohjansa lämpiämään valkean eteen ja kertoi maltillisella, välinpitämättömällä äänellä:

— Se oli oikein komea haulikko. Tunsi oikein väristystä selkäluissaan ja pyhää liikutusta sydämessään, kun sen käteensä otti. Se kiilsi ja se välkkyi. Siinä oli sen pyssytehtaan merkit ja kirjoitukset, joka kuuluu olevan Amerikan paras pyssytehdas. Minä ostin sen muutamalta pitkänenäiseltä maankiertäjältä ja maksoin siitä 32 mk. Se oli tietysti ennen sotaa. Maankiertäjä sanoi, että hänen tekee pahaa luopua niin hyvästä pyssystä ja ettei hän vaihtaisi sitä painoonsa hopeata, jollei hänen välttämättömästi täytyisi saada rahaa ostaakseen lääkkeitä kipeälle mummolleen. Hän piti niin kovasti mummostaan. Minä olisin tietysti tahtonut koetella pyssyä ennen ostamista, mutta maankiertäjällä ei ollut patruunia, ja kun se sitten sanoi, että saattoihan kuka tahansa oikea pyssyntuntija koettamattakin nähdä, että se oli parhaan sortin pyssy, niin minä ostin sen lopuksi koettelematta.

Kotiin tultuani minä panin sanomalehden aitan seinään ja ammuin siihen tavalliselta matkalta, portilta, nähdäkseni miten paljon se hajoitti. Ja kyllä se hajoitti niin riivatusti. Koko lehdessä ei ollut yhtään reikää, eikä koko seinässäkään yhtään tuoretta haulinjälkeä.

Minä ajattelin, että siitä patruunasta olivat jääneet haulit pois, ja otin uuden patruunan ja tarkastin sen ja ammuin toisen kerran, ja taas katosi panos kuin pilviin.

Silloin minä aloin arvella jotain ja latasin oikein uhkapatruunan ja ammuin sillä, ja haulit menivät aitan kivijalan raosta aitan alle niin että krapisi.

Se juutas ei näet lujallakaan patruunalla jaksanut kannattaa hauleja seinään asti.

Jos se pitkänenäinen maankiertäjä olisi vielä ollut käsille saatavana, niin olisi meille syntynyt keskustelua tästä asiasta...

Seuraavana päivänä sanoi äitimuori, että nyt kun sinulla on taas uusi ja komea pyssy, niin ampuisit tuon meidän vanhan kissamme pois.

Minä latasin pyssyn kaikkein väkevimmällä patruunallani ja menin ampumaan Mattia. Matti oli sen meidän vanhan kissan nimi.

Katti istui tikapuiden juurella auringonpaisteessa ja nuoleskeli käpälöitään ja katseli minuun ystävällisesti vanhoilla silmillään, kun minä tähtäsin sitä metrin päästä _metrin_ päästä — päin naamaa. Ja sitten minä ammuin sitä niin että omat silmänikin tulta iskivät.

Ja kissa huusi silloin niin saatanasti...

— Karlssonin ei pitäisi kirota, kun nyt on toinen pääsiäispäivä.

— Enhän minä kiroakaan, kerron vain. Se kissa huusi niin, etten minä ole milloinkaan kuullut minkään kissan huutavan sillä tavalla, ja lensi tiehensä häntä suorana kuin salama, eikä se enää milloinkaan tullut meille, vaan asettui yhteen torppaan kylän toisessa päässä. Muuten ei siinä ollut mitään näkyväistä vikaa, mutta pahasti se kai oli säikähtänyt.

Minä koetin päästä eroon koko pyssystä ja menin kansakoulun rakennusmaalle, jossa Nikulan Feerdinand oli kiviä ampumassa. Minä tarjosin pyssyä Feerdinandille, kun tiesin hänen myyneen pois entisen pyssynsä, ja pyysin 24 mk. Feerdinand sanoi, että hän tahtoo koetella pyssyä tuossa olevan ladon seinään, ja minulla oli siltä varalta oikein petomainen patruuna taskussani. Arvelin että voisihan se ihme tapahtua, että sellainen latinki lentäisi siitäkin pyssystä muutaman kymmenkunta syltä. Feerdinand ampui istualtaan kiveltä, ja kun pyssy oli lauennut, makasi Feerdinand kiven takana selällään, sorkat kohti taivasta, eikä ladon seinässä ollut yhtään haulia. No, se asia selitettiin tietysti sillä tavalla, että panos oli Feerdinandin kaatuessa mennyt ilmaan, mutta Feerdinand ei kuitenkaan ollut halukas ostamaan pyssyä.

— Missäs se Karlssonin komea pyssy on?

— Se on Ylikylän Töysän isännän seinällä. Tarjosin sitä Töysän isännälle 20 markasta, ja Töysän isäntä sanoi, ettei hän ole ikinä ampunut eikä aio vastakaan ampua, mutta saahan se noin kaunis pyssy talossa kuitenkin olla, ja osti sen kohta ja ripusti seinälleen, ja siellä se on siitä asti riippunut.

— Ja siihen se onkin oikein omiaan, sanoi Karlsson haukotellen ja lisäsi taas pari puuta pesään, alkaen sitten tutkivasti tarkastella pieksujensa pohjia.

Julkinen selitys.

Koska se väenkokous, joka pari päivää sitten kiireimpänä työaikana tapahtui tuolla Pitkänsillan puolella, on antanut aihetta kaikenlaisiin päättömiin otaksumisiin ja arveluihin, niin pakottaa omatuntoni minut seuraavaan tunnustukseen:

Tapauksen aiheutti kyllä allekirjoittanut, mutta pyydän saada mahdollisesti lieventävinä asianhaaroina mainita seuraavassa esilletulevat seikat.

Ensin oli rannassa mustanpuhuva saaristolainen moottorivenhe, jossa oli kolme miestä, kaksi parratonta ja yksi parrakas, sekä joukko tyhjiä kalavasuja.

Parrattomat istuivat piippua polttaen venheen perässä, mutta parrakas istui keulapuolella olevan moottorin ääressä, ja koska mielelläni otan oppia kaikesta, mitä satun näkemään, pysähdyin ohimennessäni katsomaan, mitä se parrakas siellä puuhailee.

Parrakas ähki kovasti ja väänsi suurella mutteriavaimella auki erästä tiukassa olevaa mutteria, väänsi niin kovasti, että minä aloin hikoilla sitä katsellessani.

Piipunpolttajat taas katselivat paremman näkemisen puutteessa minua.

Sitten tuli siihen eräs tuttavani, joka ylpeili olevansa maallelähdössä ja kysyi mitä minä siinä katselin. Vastasin vain että:

— Tuota ukkoa, joka vääntää tuota mutteria.

Tuttavassanikin alkoi näky herättää mielenkiintoa, jonka johdosta hänkin pysähtyi katselemaan ja sanoi:

— Jospa se vääntää sitä väärään suuntaan...

Vääntäjä katsahti meihin vihaisesti, sillä hän oli kuullut tuttavani huomautuksen, ja sanoi:

— Kyll mä tierän... ei herrat tartte neuvoo... mä kysyn sitten kun tartten neuvoo herroilt.

Tuttavani häpesi vähän, ja se tekee hänelle epäilemättä hyvää.

Tällävälin oli ympärillemme kertynyt joukko kouluun meneviä lapsia, joilla oli kirjat kainalossa. Kaikki tuijottivat suu ja silmät selällään ukkoon, joka ähkien väänsi sitä tiukassa olevaa mutteriaan.

Neljän minuutin kuluttua oli väkeä rannassa 18 henkeä, joista 11 alaikäistä. Viiden minuutin kuluttua oli meitä 23. Sitten pysäytti ohi ajava issikka hevosensa, hyppäsi alas pukilta ja juoksi katsomaan, mitä me katselimme. Issikka nähtävästi luuli, että oli kysymys hukkuneen nostamisesta vedestä. Kun eräs jonkun matkan päässä seisova ryhmä, johon kuului kolme akkaa ja yksi katua lakaiseva talonmies, näki issikan juoksevan rantaan, läksi ryhmä juoksemaan samalle taholle, jolloin kaikki neljänneskilometrin matkalla olevat ihmiset kiiruhtivat myöskin rantaan.

Samassa sai ukko mutterin kuntoon, veivasi moottorin käyntiin, ja perässä istuvat käänsivät aluksen keulan ulapalle.

Väkeä oli silloin rannassa ainakin 60 henkeä.

Issikka läksi ensimmäisenä pois, mutta häntä vastaan tuli poliisi, joka alkoi haukkua issikkaa siitä, että tämä oli jättänyt hevosensa seisomaan itsekseen kadulle.

Issikka nousi silmiään mulkoillen pukille ja ajoi tiehensä.

Tunkeuduin tovereineni väkijoukon läpi, jolloin poliisi kysyi meiltä:

— Mitä ne siinä katsovat?

Vastasin:

— Ne katsoivat yhtä ukkoa, joka väänsi yhtä mutteria.

— Mutta se ukko on jo mennyt moottoreineen, täydensi toverini selitystä.

Sittenhän siellä ei ole mitään katsomista? sanoi poliisi.

— Ei, vastasimme me ja menimme matkaamme.

Poliisi ryhtyi kehottamaan niitä muita läsnäolijoita hajaantumaan.

Tuntia myöhemmin kuljin saman paikan ohi.

Yhä siinä seisoi väkeä.

Kysyin eräältä, mitä varten väki siinä seisoi.

— En tiedä... tähän on aina tunnin ajan keräytynyt uutta väkeä, kun entinen on lähtenyt pois. Arvelevat, että siihen on hukkunut joku poika.

— Niin, se oli ollut valkeatukkainen poika, jolla oli ollut jalassa siniset liinahousut, sanoi muuan akka.

Jatkoin matkaani.

Omatuntoni pakottaa minut arvoisalle yleisölle täten julkisesti ilmoittamaan, ettei siihen hukkunut mitään poikaa.

Me vaan katsoimme, kun ukko väänsi sitä mutteria.

Ihalaisen kylmä kylpy.

Olin kuullut, että naapuritalomme talonmies oli ollut hukkua, ja vainuten 5 rivin uutista (petiitti ilman välikkeitä) ryhdyin hankkimaan asiasta lähempiä tietoja kahdelta muijalta, jotka piiskasivat pihalla kirjavaa mattoa kuin miestään, joka on ollut luvatta poissa ja tullut kotiin vasta auringon noustua.

— Juu, kyllä se tosi on, että Ihalainen oli hukkua, juu, muttei se mereen pudonnut, juu, vaan se oli hukkua tuolla herrasväki Harjuksen asunnossa, kun ne Harjuksen pojat ovat semmoisia ylenannettuja ja poishäväistyjä (= hemmoiteltuja; suomennos sanasta bortskämda. — Kirj. muist.).

En ollut kuullut pitkään aikaan mitään uutisia herrasväki Harjuksen perhe-elämästä. Mielenkiintoni kasvoi heti kaksin-, jopa kolminkertaiseksikin, sillä jos herrasväki Harjuksen elämästä ja vaelluksesta kuulee uutisia, niin ovat ne aina mieltäkiinnittäviä.

Talonmies Ihalaisen hengenvaarallinen seikkailu oli seuraava:

Koska rouva Harjus nuorempine lapsineen on jo lähtenyt maille, asuvat toistaiseksi kaupungissa tämän kunnianarvoisan perheen jäsenistä ainoastaan isä ja kaksi vanhinta poikaa. Isä on päivät kaupungilla ja pojat tekevät kotona kaikellaista pahaa.

Sinä päivänä, jona Ihalainen oli hukkua, olivat pojat tarkastaneet kylpyhuoneen teknillisiä laitoksia ja saaneet lopuksi pannussa olevan kylmävesihanan kokonaan irti. Se on hyvin yksinkertainen temppu, sillä hana lähtee irti aivan helposti, jos sitä vain vääntää tarpeeksi kauan auki.

Kun eivät pojat olleet saaneet sulkulaitosta paikoilleen, olivat he sulkeneet kylpyhuoneen oven ja lähteneet kaupungille.

Hetken perästä ilmoittivat Harjuksen naapurit talonmiehelle, että Harjuksen kylpyhuoneen akkunasta on muodostunut vesiputous porraskäytävään, eikä Harjuksella olla kotona, koska sieltä ei vastata ovikellon soittoon.

Talonmies kiiruhti virkansa puolesta paikalle. Porraskäytävä oli muodostunut kauniiksi pengerputoukseksi, kirkkaan kevätpuron tanssiessa portaalta portaalle.

Ihalainen mursi oven auki. Sitten avasi hän kylpyhuoneen oven.

Ihalainen on pieni mies ja kylpyhuoneessa oli vettä noin puolentoista metrin korkeudelta. Ovi lensi auki kauhealla voimalla, ja mahtava hyökylaine hautasi alleen Ihalaisen...

Onneksi pääsi tämä vedenpaljous nyt levenemään laveammalle alalle ja meri tuli siten matalammaksi. Ihalainen saa pelastuksestaan kiittää yksinomaan sitä seikkaa, sillä alussa mainitut, mattoa piiskaavat muijat olivat melkein varmat siitä, ettei Ihalainen osaa uida.

Sitten kun Ihalainen oli tullut jälleen tajuihinsa, kahlasi hän, märkänä kuin kuikka, kylpyhuoneeseen, jossa voimakas suihku lensi kylmävesiputkesta vastapäiseen seinään.

Ihalainen ei löytänyt poikien irroittamaa hanaa, ja suihku syyti vettä lakkaamatta. Porraskäytävästä kuului kirkunaa ja hätähuutoja, josta Ihalainen päätti, että se äskeinen suuri hyökylaine teki nyt tuhoaan alemmissa kerroksissa.

Ihalainen koetti turhaan tukkia vesijohtoa nenäliinallaan, jonka jälkeen hän juoksi alas ja sulki koko talon vesijohdon, sillä muuta keinoa ei ollut.

Sitten palasi hän takaisin ja löysi vihdoin viimeinkin kadonneen hanan kylpyammeen takaa, jonne Harjuksen nuoret herrat olivat sen nakanneet, livistäessään tiehensä kotilieden äärestä.

Kun Ihalainen tuli takaisin, oli hänen asuntonsa ovella suuri, kapinallinen väkijoukko, yksinomaan naisia, jotka olivat saapuneet jokaisesta tässä suuressa talossa olevasta keittiöstä valittamaan, ettei vesijohto toimi.

Onneton, märkä ja viluinen Ihalainen, jonka mielestä vesijohto oli toiminut liiaksikin, meni mitään vastaamatta avaamaan talon vesijohdon.

Sitten levitti Ihalaisen muija Ihalaisen kuivamaan.

Huomaavainen mies.

Tämä on taas tapaus raitiovaunusta. Jos tahtoo seurata aikaansa ja tutustua ihmisiin, niin täytyy matkustaa raitiotiellä.

Missä huomaavainen mies oli vaunuun noussut, sitä emme voi sanoa, sillä noustessamme vaunuun Rautatientorilla istui huomaavainen mies, jolla oli vilkkaat silmät ja pieni, nuoruuden vihanta piikkiparta, jo vaunussa ja huusi meille, kun pysähdyimme takasillalle myrkyttämään hengityselimiämme nikotinilla:

— Olkaa hyvä, täällä on tilaa!

Se oli totta, sillä vaunussa ei ollut ketään muita kuin mainittu kohtelias mies ja vanha mummo, joka istui nurkassa ja katseli häntä epäluuloisesti.

Emme voineet hylätä tätä ystävällistä kehoitusta, josta syystä astuimme sisään.

Sitten katseli hän meitä ja mummoa hyväntahtoisesti, mutta samalla sen näköisenä kuin olisi hän mielellään jollain tavoin järjestänyt mummoa ja meitä, jos meissä olisi ollut jotain järjestämistä. Sitä ei meissä kuitenkaan sattunut olemaan, ja hän alkoi katsella ulos akkunasta ja oli vähällä hypätä pois vaunusta auttamaan jonkun liikkeen asiapoikaa, joka oli pudottanut potkukelkastaan paketin torille. Poika ehti kuitenkin itse ottaa paketin maasta ennenkuin mies ennätti toteuttaa kasvoillaan kuvastuvan ihmisystävällisen aikomuksen.

Ylioppilastalon luona tuli tavallisuuden mukaan paljon väkeä vaunuun, ja nyt alkoi miehemme olla oikeassa elementissään. Oikein saattoi nähdä hänen säteilevän sisällistä riemua ja tyytyväisyyttä, saadessaan palvella yleisöä neuvomalla paikkoja, auttamalla käsipuolesta vanhoja, lihavia rouvia ja nuoria lihavia rouvia, vanhoja, kärtyisen näköisiä herroja ja nuoria tyttöjä, jotka olivat kuin maanpäälle pudonneita punaposkisia enkeleitä.

Sitten lähdettiin liikkeelle ja istuttiin ja tuijotettiin toisiinsa, ja itse kukin ajatteli vastapäätään istuvasta henkilöstä:

— Mikähän käki tuokin on?

Erottajalla taas pysähdyttiin, ja sieltä nousi mukaan pari uutta tulokasta, kurkisti täydeltä näyttävään vaunuun ja pysähtyi takasillalle.

Mutta silloin huomaavainen mies huudahti iloisesti:

— Olkaa hyvä, olkaa hyvä! Täällä on vielä kaksi paikkaa.

Ja tunkien ihmisiä tiukempaan saikin hän valmistetuksi kaksi paikkaa.

Sitten ajettiin taas eteenpäin, ja yleinen huomio oli nyt kiintynyt huomaavaiseen mieheen. Yksi ja toinen hymyili hillitysti ja kohteliaasti, ja se hymy näytti tuottavan huomaavaiselle miehelle syvää tyytyväisyyttä ja iloa. Hän hymyili kullekin vuorostaan vastaan avomieliseen, luottavaiseen tapaansa, ja sulki aina huolellisesti oven, kun joku oli jättänyt sen auki.

Roopertinkadun kulmassa oli taas uusia tulokkaita. Huomaavainen mies kiiruhti heille ilmoittamaan, että vaunu on täynnä, mutta että pian ehkä joku poistuu, ja silloin tulee tilaa.

Konduktööri hymyili kuin susi ja me muut hymyilimme kuin lampaat. Huomaavainen mies loisti. Varmaankin nautti hän siitä että hänen ympärillään oli niin paljon ystävällisiä, hymyileviä kasvoja.

Seuraavalla pysäkillä nousi eräs herra ylös poistuakseen vaunusta. Huomaavainen mies tarttui hänen takinhihaansa, ja herra loi taakseen julmistuneen katseen, nähdäkseen kuka oli rohjennut tarttua häneen, ja meidän sydämemme vavahtivat huomaavaisen miehen puolesta.

Mutta huomaavainen mies sanoi hänelle kohteliaasti:

— Herra unohti pakettinsa.

Tosiaankin oli herra unohtanut pakettinsa penkille.

Herra tempasi pakettinsa, mutisi huomaavaiselle miehelle jotain kiitoksen tapaista ja poistui nopeasti vaunusta.

Huomaavainen mies katseli hymyillen ympärilleen ja sanoi:

— Ihmiset ovat niin hajamielisiä.

Me kaikki hymyilimme myöntävästi, ja huomaavainen mies jatkoi:

— Unohtavat tavaransa vaunuun, jollei heille siitä huomauta.

Aivan niin. Nyökäytimme päätämme, ja huomaavainen mies hymyili taas.

Vihdoin pisti konduktööri päänsä vaunun ovesta ja sanoi kolealla äänellä:

— Eira!

Useita henkilöitä nousi, astuakseen ulos vaunusta.

Myöskin huomaavainen mies poistui, nyökäyttäen meille päätään kuin vanhoille tutuille.

Taas jyristeltiin eteenpäin. Vaunu tuntui niin tyhjältä, kun huomaavainen mies oli siitä poistunut.

Mutta sitten huomattiin, ettei hän ollutkaan ihan kokonaan poistunut.

Oli näet unohtanut kävelykeppinsä siihen nurkkaukseen, jossa oli istunut.

Kaino mies.

Kaino mies tuli sisään automaatin ovesta ja seiso! viisi minuuttia oven pielessä pää kallellaan, rohkenematta tunkeutua nälkäisten, töytäilevien pääkaupunkilaisten keskelle.

Lopuksi kaino mies kokosi kaiken rohkeutensa ja yritti lähestyä kassaa, vaihtaakseen kädessään olevan markan setelin. Jonossa oli sillä hetkellä kolme rahanvaihtajaa, mutta kun kaino mies oli hypistellyt vähäpätöistä seteliään pari minuuttia, oli hänen edessään viisi vaihtajaa, sillä jono kasvoi alituiseen, mutta ei koskaan kainon miehen taakse, vaan aina hänen eteensä.

Kymmenen minuutin kuluttua yritti kaino mies kurottaa setelinsä parin rouvan välitse kassaan, mutta silloin toinen rouvista sanoi hänelle terävästi, että miksi hän ei odota vuoroaan niinkuin muut ihmiset, ja toinen rouva sanoi: merkillistä!

Silloin kaino mies punastui ja häpesi ja veti kätensä takaisin, ja markanseteli vapisi hänen kädessään.

Viidentoista minuutin kuluttua ei kassan edessä sattunut olemaan ketään muuta, ja silloin loi kaino mies pelokkaan katseen taakseen, ja nähtyään, ettei hänen takanaan ollut ketään, ojensi markansetelinsä ja sai sen vaihdetuksi ja oli niin iloisen näköinen kuin olisi hän erehdyksessä saanut kymmenen penniä liikaa.

Ja sitten hiipi hän ruokalistaa tarkastamaan, mutta ruokalistan edessä seisoi kolme henkeä äänekkäästi keskustellen ruokalistan yksitoikkoisuudesta. Kaino mies pysähtyi syrjään odottamaan vuoroaan.

Tämän kertoja, joka oli päättänyt jäädä katsomaan, saako kaino mies ruokaa sinä päivänä, läksi viemään kirjettä postilaatikkoon ja tapasi Bulevardinkadun ja Erottajan kulmassa tuttavansa, joka oli menossa rautatieasemalle. Hän saattoi tuttavansa rautatieasemalle ja palasi sitten takaisin automaattiin katsomaan, mitä kainolle miehelle kuuluu.

Hän osui saapumaan takaisin onnellisella hetkellä, sillä kaino mies oli juuri, puoli tuntia sen jälkeen kuin hän oli saanut rahansa vaihdetuksi, päässyt ruokalistan eteen, ja luki sen läpi hyvin kiihkeästi sekä mutisi sitten kirkastunein katsein:

— Sillipalleroita!

Koska annostiskin edessä oli kolminkertainen jono odottajia, ja kello oli vasta neljä iltapäivällä, niin läksi kertojamme työhönsä ja raapusteli numeroita ja muita asiaankuuluvia variksenvarpaitaan kello kuuteen asti, jolloin hän paiskasi suuret tilikirjansa kiinni ja muisti sen kainon miehen, joka oli päättänyt tilata sillipalleroita, ja läksi heti automaattiin ottamaan selkoa siitä, mihin asti kaino mies oli ehtinyt.

Kaino mies seisoi nälkääkärsivän näköisenä kahden metrin päässä annostiskistä, ja välimatka oli täynnä ihmisiä, jotka kovalla äänellä huutelivat tilauksiaan.

Tuon tuostakin avasi hän huulensa ja sanoi nöyrästi:

— Sillipalleroita!

Mutta hänen toivomuksensa hukkui edessä seisovien hälinään.

Se mies, joka tästä kainosta miehestä on pyytänyt lehteen kirjoittamaan, ei ole mikään kaino mies, ja häntä alkoi harmittaa kainon miehen saamattomuus, ja näyttääkseen kainolle miehelle hyvää esimerkkiä sysäsi hän kainon miehen syrjään ja alkoi tunkeutua tiskiä kohti ja raivasi itselleen kyynäspäillään tietä ja oli tuossa tuokiossa tiskin ääressä ja huusi kuin huutokaupan toimitsijamies:

— _Sillipalleroita!_

Sitten hän heitti rahat pöytään ja tempasi toiselle henkilölle tarkoitetun sillipallerolautasen ja halkaisi itselleen tien väkijoukon läpi ja istuutui kursailematta lähimpään pöytään, jonka ääressä nuori pari nautti ruumiillista ravintoa, eikä ollut kuulevinaankaan nuoren aviomiehen huomautusta:

— Tuossa vieressä olisi vapaa pöytä.

Kaino mies oli kauhunsekaisella ihailulla katsellut hänen toimiaan ja yritti nyt viimeinkin todenteolla päästä käsiksi sillipalleroihin. Mutta otettuaan ensimäisen askeleen ja alettuaan hivuttaa olkapäätään kahden edessä seisovan väliin katsoi toinen näistä, iso ja mustapartainen mies, häneen sillä tavalla, että kaino mies heti veti olkapäänsä takaisin.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta.

Kaino mies, posket tulipunaisina, kohottautui varpailleen ja huusi kovalla äänellä:

— _Sillipalleroita_!

Nyt se kuului.

Kaikki kääntyivät katsomaan kainoa miestä, joka puolestaan ei näyttänyt olevan selvillä siitä, mihin katseensa luoda.

Mutta neiti huusi tiskin takaa kainolle miehelle:

— Sillipallerot on loppu!

Se hyvän esimerkin näyttäjä oli saanut viimeisen annoksen.

Salaperäinen juttu.

Olen koettanut olla Sherlock Holmes.

Olen istunut nojatuolissa huoneen nurkassa otsa rypyssä savuketta poltellen ja miettinyt.

Sherlock Holmes polttaa piippua, mutta tupakka kuin tupakka.

Salaperäinen tapaus on seuraava:

Oulunkylän aseman lähellä on eräs huvila, jonka aikoinaan omisti pianokauppias S.

Viime vuonna ei siinä enää asunut pianokauppias S, vaan kauppias F.

Viime syksynä ei siinä kuitenkaan asunut kauppias F:kään, vaan joku muu.

Kauppias F. muutti näet pois paikkakunnalta, jättäen huonekalunsa tyhjäksi jäävään huoneistoon.

Niin kertovat eräät paikkakunnan lehdet.

Miksi jäi huoneisto tyhjäksi, kun sinne kerran jäivät huonekalut?

Mutta ehkä on yllä oleva kysymys nuuskaviisautta.

Älkäämme siis olko nuuskaviisaita, vaan jatkakaamme asiaan syventymistä siitä näkyneiden uutisten perustuksella.

Huvila on sen jälkeen ollut asumattomana koko talven ja on vuoden kuluessa vaihtanut omistajaa useampaan kertaan.

Muutama päivä sitten kävi kauppias F. paikalla perimässä huonekalujaan, mutta huoneisto olikin tyhjä.

Sana tyhjä on tällä kertaa käsitettävä sanan koko tyhjyydessä. Huoneistossa ei ollut edes niitä edellämainittuja huonekaluja, jotka sinne jäivät silloin, kun kaupp. F. muutti pois huvilasta.

Mihin olivat huonekalut joutuneet?

Lähellä asuvat henkilöt todistivat, että joku henkilö oli niitä talven kuluessa kuletellut kelkalla huvilasta asemalle, josta ne sitten oli lähetetty Helsinkiin.

Huvilan nykyinen omistaja ei tiedä asiasta mitään. Hän ei nähtävästi tiennyt, että huvilassa oli mitään, huonekaluja ollutkaan.

Oliko huvilassa käynyt varkaita vai oliko joku huvilan aikaisempi omistaja ne ominaan kulettanut pois?

Tämä salaperäinen kysymys jätettiin poliisin selvitettäväksi.

Sitten kului päivä ilman että mitään selvitystä saatiin. Maailma meni vanhaa menoaan ja akkunoista ulosheitettyjä lapsia lenteli maahan Kallion linjoilla.

Sitten tuli uusi päivä.

Runoilijan mielipiteen mukaan voi uusi päivä muuttaa kaikki.

Tässä tapauksessa ei se muuttanut kaikkea, mutta kumminkin koko joukon.

Seuraavana päivänä kertoivat näet tietosanomat kaupp. F:n ilmoittaneen, etteivät ne huonekalut, jotka talven kuluessa oli viety kyseessä olevasta huvilasta, olleetkaan hänen, vaan leskirouva O.F:n.

Sillä kannalla oli asia eilen.

Odotan nyt, että leskirouva O.F. tänään ilmoittaa, etteivät poisviedyt huonekalut olleet hänenkään, vaan erään hra X.Y.X:n.

Ehkä on tämä tapaus pohjaltaan hyvinkin yksinkertainen, kuten monet muutkin suuret ja monimutkaiset salapoliisihistoriat, mutta toistaiseksi on se vielä selvittämättä.

Niin selvittämättä, ettei edes tiedetä, ovatko huonekalut varastetut vai ovatko ne muuten vain viedyt. Rehellisesti ja hyvässä tarkoituksessa. Joku näki ja kuuli, että huvila siirtyy mieheltä miehelle pikemmin kuin muste ehtii kuivua kauppakirjoissa, ja arveli, että talletetaan hyvän sään aikana edes nuo mööpelit, etteivät ne mene kaiken maailman tietä.

Jos meillä olisi kotimaisia salapoliisijuttujen sepittäjiä, niin olisi tässä hiukan pohjaa. Varsinkin kun asiaa vielä vähän sekoittaisi.

Juoni pitäisi jakaa kahteen haaraan: huonekalujen katoamiseen ja huvilan siirtymiseen kädestä käteen.

Ensin katoaisivat huonekalut sillä tavoin kuin tässä minunkin tositapahtumiin perustuvassa kertomuksessani.

Sitten alettaisiin vähitellen päästä Sherlock Holmesin avulla huonekalujen jälille, mutta mitä lähemmäksi niitä päästäisiin, sitä vaikeammaksi kävisi saada selville, kuka nuo kadonneet huonekalut oikeastaan oli omistanut.

Samaan aikaan siirtyisi huvila yhä nopeampaa vauhtia omistajalta omistajalle. Kunnes sen vihdoin ostaisi esimerkiksi tukkukauppias Rahanen.

Juuri kun kauppakirja on allekirjoitettu soitetaan hra Rahaselle etsivästä osastosta, että eräästä huvilasta Oulunkylästä aikoinaan kadonneet huonekalut ovat löytyneet ja että on huomattu, että niiden oikea omistaja on tietämättään ollut — juuri hra Rahanen.

Sepä mainiota! ihastuu hra Rahanen. Sillä minä olen juuri ostanut saman huvilan. Lähettäkää huonekalut sinne huvilaan, minä tulen itse perässä.

Hra Rahanen saapuu tunnin perästä paikalle, uuteen huvilaansa. Löytyneet huonekalut ovat keskellä pihaa.

Mutta huvila on poissa...

Ei ole jälellä kuin kivijalka ja uunin piiput.

Jotkut tuntemattomat henkilöt ovat viime talvena purkaneet huvilan, vetäneet sen hirsinä ja lautoina asemalle ja lähettäneet tavarajunassa jonnekin Keravalle päin.

Israel Viinamäen "limaskat".

Ylioppilas Israel Viinamäki painaa 82 kiloa netto, mikä on tunnustusta ansaitseva paino 20-vuotiaalle nuorukaiselle.

Hra Viinamäki iskee kantapäänsä katuun, minkä sanotaan todistavan tarmokasta luonnetta, mutta samalla kuluttaa suuresti kantapäitä.

Kun ylioppilaskokelas Israel Viinamäestä eräiden pienten kommellusten jälkeen, jotka eivät kuulu julkisuuteen, tuli ylioppilas Israel Viinamäki, sonnusti häntä kotiväkensä opinteille m.m. neljällä kenkäparilla, jotka riittivät viime syksystä tähän kevääseen. Kukin pari pohjattiin sillä välin kahdesti ja korot korjattiin neljästi. Tietysti täällä Helsingissä.

Juuri ennen helluntaita veisasi hänen viimeinen kenkäparinsa viimeisen virtensä viimeisen värsyn, ja hra Viinamäki päätti ennen kotimaahansa Jyväskylän taakse lähtöään ostaa itselleen parin hienoja kenkiä. Herättääkseen ansaittua huomiota kotikylässään päätti hän ostaa ruskeat kengät.

Israel Viinamäen ei, kuten edellisestä selviää, ollut tarvinnut vielä tätä ennen ostaa kenkiä Helsingistä, ja hän oli siis hamaan puheenaolevaan hetkeen saakka levännyt onnellisessa tietämättömyydessä siitä, mitä kenkien ostaminen Helsingissä merkitsee.

Kuten jokainen Helsingin alkuasukas tietää, on kenkien osto automobiilin ostamisen jälkeen kalleimpia liikeyrityksiä, mihin täällä voi rahansa sijoittaa, ja kun Israel Viinamäki oli valinnut mieleisensä kengät ja pistänyt ne jalkaansa, otti hän lompakon, kysyi hintaa, tunsi vastauksen kuultuaan päätänsä huimaavan ja oli kaatua. Kenkäkaupan neiti toi hänelle lasin vettä, jonka jälkeen Israel Viinamäki otti lompakostaan suurimmat setelit ja maksoi sekä horjui ulos niin heikossa tilassa, että kadulla oleva poliisi loi häneen terävän silmäyksen ja läksi kävelemään samaan suuntaan kuin hra Viinamäki.

Israel Viinamäki ei ollut koskaan käyttänyt kenkiensä koroissa mitään ylimääräisiä vahvistuksia, mutta saatuaan maksaa jalkineistaan hinnan, jota hän ei ainakaan kymmeneen vuoteen rohkenisi kotonaan tunnustaa, poikkesi hän sisään ensimmäiseen suutarinliikkeeseen, minkä nimikilpi osui hänen näkyviinsä.

Israel Viinamäki pyysi, että mestari naulaisi hänen kenkiensä kantapäihin semmoiset raudat, ja suutari loi häneen murhaavan silmäyksen ja sanoi:

— Jaa että herra tarkoittaa limaskoja... ei minulla ole sellaisia.

Israel Viinamäki ihmetteli poistuessaan, miksi suutari kohteli häntä niin tylysti.

Israel V. oli vielä nuori ja kokematon ennen helluntaita. Hän ei tiennyt että limaskoja sanotaan "suutarin vihollisiksi" ja että helsinkiläinen jalkineseppo naulaisi mieluummin mainitut pienet metallipalat omaan päähänsä kuin kundinsa kengänkorkoihin, ja pitää jo moista pyyntöäkin persoonallisena solvauksena.

Käytyään turhaan kahdeksassa suutarinliikkeessä ilmoitettiin hänelle yhdeksännessä, missä hänen surullinen ulkomuotonsa nähtävästi herätti sääliä, että "limaskoja" saa rautakaupasta.

Israel Viinamäki juoksi lähimpään rautakauppaan ja sai sieltä viidelläkolmatta pennillä kokonaisen paketin tuollaisia pieniä, piikeillä varustettuja esineitä ja läksi sitten kulkemaan suutarista suutariin.

Kahdessatoista suutarinliikkeessä ilmoitettiin hänelle, että oli helluntaiaatto, joten oli sopimatonta, että hän tuli lisäämään perin suurta kiirettä limaskoineen, ja kolmannentoista ovi oli lukossa.

Silloin itki Israel Viinamäki.

Sitten puri hän hammasta niin, että ihmiset kääntyivät ohimennessään katsomaan taakseen, ja riensi kortteeriinsa, joka oli "siististi kalustettu huone nykyajan mukavuuksilla" Liisankadulla, neljännessä kerroksessa, kävi lainaamassa keittiöstä suuren vasaran ja alkoi takoa limaskoitaan niiden uusien kenkäinsä korkoihin.

Kuusi kertaa löi hän vasaralla peukaloonsa vahingossa ja seitsemännen kerran tahallaan, vihapäissään. Sitten hän rikkoi, keventääkseen sydäntään, juomakarahvinsa, ja toivoi, että olisi huomannut rautakaupassa ollessaan ostaa myöskin naskalin tai jonkun muun piikin, jolla olisi saanut tehdä reijät korkoihin limaskoita varten.

Limaskojen omat kiinnityskärjet olivat nimittäin niin tylsät, että ne tuntuivat uppoavan kovaan anturanahkaan jotenkin yhtä kernaasti kuin harmaaseen katukiveen.

Sanotaan, että työ tekijäänsä neuvoo. Se on totta. Ja että ahkeruus voittaa kovan onnen. Sekin on totta. Ja että alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo. Totta, ihmeellisen totta!

Kolmen tunnin kuluttua olivat Israel Viinamäen uusien hienojen ruskeiden kenkien korot melkein irti tai ainakin merkillisesti lintassa, mutta hänen oli myöskin onnistunut takoa toiseen korkoonsa kaksi ja puoli ja toiseen korkoonsa kaksi limaskaa.

Lattia oli limaskankappaleiden peitossa ja Israel Viinamäen vasemman käden peukalo pahasti turvoksissa. Kenkien korkoihin lopultakin tarttuneet limaskat olivat ihmeellisesti, eriskummallisesti, kaameasti ja yliluonnollisesti vääntyneet, kiertyneet, kupristuneet ja mutkistuneet, vinossa ja viistossa, mutta ne olivat nyt joka tapauksessa jotenkuten paikoillaan.

Sitten kirjoitti Israel Viinamäki minulle hyvin töhryisen kirjeen, jossa hän pyysi, että kirjoittaisin suutareista.

Vaan minä arvelin paremmaksi kirjoittaa Israelista itsestään.

Vappukertomus.

Tunnetun helsinkiläisen toiminimen O.Y. Huiputus A.B:n nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen heräsi anivarhain kevätaamuna pienessä poikamiehen kammiossaan Töölössä, Temppelikatu 15, rappu D, 7:s kerros, käännähti vuoteessaan niin, että jalkaraudat kilahtivat, nousi istualleen ja haukotteli.

Sitten hän äkkiä muisti, että oli vappu, toukokuun 1 p:nä 1924. Hänelle tuli kiire nousta ylös.

Kertomuksessamme on eräs hämärä kohta: jalkaraudat.

Se selviää, kun kunnioitettu lukija suvaitsee muistaa, että v. 1920 astui voimaan laki, jonka mukaan kaikkien, jotka toimessaan tavalla taikka toisella joutuivat käsittelemään vieraita rahoja, tuli olla varustettuna jalkaraudoilla. Oli nimittäin huomattu, että niihin he joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin joutuivat, ja oikeudenhoidolle sekä yleiselle järjestykselle oli mukavampaa, että heidät kytkettiin rautoihin samana päivänä, kun he astuivat toimeensa. Kavallukset ja vaillingit, joita esim. Helsingissä v. 1919 tapahtui keskimäärin 35 päivässä, olivat tämän toimenpiteen takia vähentyneet melkein puoleen, minkä johdosta kuvanveistäjä Winter oli tarjonnut kaupunginvaltuustolle lunastettavaksi ja julkiselle paikalle pystytettäväksi kuvapatsaan "Yläluokan rehellisyyden nousu".

Niin, hra I.V.L. Pohjolanmaa-Ikitunturinen nousi ylös.

Pää tuntui vähän raskaalta, mutta se johtui siitä, että oli tullut valvotuksi hieman liian kauan uudella Seurahuoneella, jonka suureen saliin arkkitehti Jalmari Kaunis oli asettanut näytteille Utsjoen kirkkoon maalaamansa alttaritaulun ja jonne joka ilta niitä henkilöitä, jotka eivät voineet yhtyä arvostelijain käsitykseen taulun taiteellisesta arvosta, kutsuttiin ilmilausumaan eriävä mielipiteensä.

Peseydyttyään ja pukeuduttuaan silmäili hra Ikitunturinen päivän lehden. Mitään mielenkiintoista ei ollut. Leppäsuon koleraparakille oli isorokkotaudin takia komennettu tarkastuksen alaiseksi kortteleista Haikara, Rausku, Made ja Mustekala ne perheet, joiden nimet alkavat kirjaimilla H—M. Töölössä asuvilla ei siis ollut mitään kiirettä. Viimeinen autonkuljettaja oli maistraatille ilmoittanut lakanneensa harjoittamasta liikettään, ja 18 ilma-ajuria oli saanut sakkoa liian kovasta ja huolimattomasta ajosta sekä tuomittu 3 kuukauden aikana lentämään kilometriä korkeammalla kuin muut ilma-ajurit. Eduskunnassa oli vietetty tientekorasituskysymyksen 60-vuotismuistoa juhlaistunnolla, jossa päätettiin 40 vuoden perästä toimeenpanna suurenmoinen 100-vuotisjuhla, jolloin riemuvuoden kunniaksi kullekin tientekovelvolliselle toivottiin valtion puolesta voitavan myöntää kuorma santaa, joka velvollisen on kuitenkin omalla kustannuksellaan asetettava tie-osalleen.

Hra Ikitunturinen pani pois lehden ja tarkasteli siroja, nikkelöityjä jalkarautojaan (jokaisen oli pidettävä jalkaraudat omalla tai liikkeensä kustannuksella, ja tarkastettiin niiden kestäväisyys ja eheys joka maanantai lääninvankilan pihalla, jonne jokaisen irrallaan olevan, jalkaraudoilla varustetun kaupunkilaisen oli sakon ja noudon uhalla saavuttava) ja huomasi niiden kaipaavan vähän kirkastamista. Sentähden istahti hän akkunalle, nostaen jalkansa riippumaan ulkopuolelle, ja vihelsi.

Läheisyydessä olevan lyhtypatsaan nenässä torkkunut kengänkiilloittaja heräsi, levitti paikatut siipensä, pani vanhasta kahvipannusta laitetun moottorinsa käymään ja lentää lehahti purkkeineen ja kiillotusriepuineen hra Ikitunturisen jalkain juureen.

Parin minuutin kuluttua loistivat jalkaraudat niin että ne varmaankin vetäisivät jokaisen puotimamsellin ihailevan huomion puoleensa, ja tyytyväisin mielin hypähti hra Ikitunturinen ohilentävään aerobussiin mennäkseen nostamaan palkkansa ja auttaakseen sitten vapunvieton.

O.Y. Huiputus A.B:n rahastonhoitaja, jota kassakaappiin yhdistävät kahleet olivat muistoksi kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksesta toissapäivänä jatketut kokonaisella metrillä, maksoi hänelle palkan ja vihelteli tyytyväisenä: "Talvi on nyt laannut raivoomasta."

Hänellä olikin syytä olla ei ainoastaan tyytyväinen, vaan vieläpä ylpeäkin, sillä hänellä oli nyt pisimmät virkakahleet koko kaupungissa.

Koska liike ei ollut suljettu vappuna, oli hra Ikitunturisen pyydettävä erikoinen lupa saada viettää vapaapäivää. Ja sitä saadakseen oli hänen mentävä liikkeen päällikön puheille.

Liikkeen mahtava, peljätty johtaja istui, kuten kaikkien helsinkiläisten liikkeiden toimeenpanevat johtajat, konttorissaan kaularaudassa, seinään kahlehdittuna.

Hra Ikitunturisen astuessa sisään kohotti tämä liikemaailmamme Napoleon katseensa papereistaan ja naulitsi hra Ikitunturisen kynnykseen katseellaan, joka oli kuin Jupiterin salama.

Huoneen ja kaiken, mitä siinä oli, kieppuessa karusellina hra Ikitunturisen silmissä, sammalti hän esiin asiansa.

— Jaa! sanoi mahtava liikemies ja painoi sähkönappia n:o 117.

Se merkitsi sitä, että nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen sai vapunpäiväksi vapautta. Ja sitäpaitsi koko ijäkseen O.Y. Huiputus A.B:n palveluksesta.

Häneltä irroitettiin liikkeen jalkaraudat jaloistaan ja hän oli siis nyt vapaa mies vappua viettämään. Vapaa ja viraton.

Sekavin tuntein astui hän ulos kadulle ja häpesi kahleettomia jalkojaan, jotka jokaiselle vastaantulijalle juorusivat hra Pohjolanmaa-Ikitunturisen saaneen potkun.

Suruissaan päätti hän mennä ottamaan vappuhumalan.

Ravintolan ovella huomautettiin hänelle kuitenkin, että hänen poliisijärjestyksen mukaan oli hankittava itselleen lupakortti poliisikamarista.

Ent. kirjanpitäjä Ikitunturinen iäksi poliisikamariin.

Siellä hänet mitattiin, punnittiin ja valokuvattiin (sekä edestäpäin että sivulta), ja hänen nimensä merkittiin juoppojen kirjaan. Sen jälkeen sai hän lupakirjan.

Ravintolaan palattuaan näytti hän lupakorttiaan, pääsi istumaan kontrollituoliin, tilasi puoliskon punssia ja alkoi juoda.

Hetkisen kuluttua tuli tarkastusmies katsomaan kontrollimittaria ja ilmoitti hra Ikitunturisen saaneen tarpeekseen.

Hra Ikitunturinen pyysi saada esittää vastalauseensa, huomauttaen nauttineensa vasta puolet punssistaan.

Tarkastusmies irroitti silloin hänet kontrollituolista, talutti ovelle ja sysäsi ulos. Ja oven vieressä seisova konstaapeli merkitsi hänet muistikirjaansa kanteen nostamista varten lupakortin väärinkäytöstä, juopumuksesta ja rähinästä yleisellä paikalla.

Nyt ei Ikitunturisparalla ollut muuta tekemistä kuin lähteä katselemaan tapahtumia kaupungilla.

Kärsimänsä vääryydet olivat tehneet hänestä sosialistin. Hän päätti yhtyä punaisen lipun alle ja läksi Mäntymäelle.

Siellä piti parhaillaan puhetta veli Vatanen, jonka paavi oli ikänsä ja edusmiesansioittensa nojalla korottanut puolueen patriarkaksi.

Kuunneltuaan patriarkan puhetta neljättä tuntia, kysyi toveri Pohjolanmaa-Ikitunturinen vieressään seisovalta punapartaiselta mieheltä, saako patriarkka puhua muulloinkin kuin vappuna.

— Kyllä, vastasi punaparta.

Hra Ikitunturinen päätti erota sosialidemokratisesta puolueesta ja läksi pois Mäntymäeltä.

Hän kuljeskeli ristiin rastiin kaupungilla, kunnes joutui lapsilaumaan, joka huusi ja metelöitsi Lönnrotin patsaan edessä.

— Mitä tämä on? kysyi hän eräältä vanhahkolta herrasmieheltä, joka syrjästä katseli lasten rähinää.

— Se on Filmari Jannen perustama "Paitaressujen puolue", joka on tullut vastalausemielenosoitukselle Lönnrotin patsaan edustalle.

— Miksi rähisevät he juuri Lönnrotin patsaalle?

— Siksi, että sen voi katsoa edustavan vanhinta ja siis hylättävintä elämässämme.

— Alas harmaaparrat! huusi eräs 8-vuotias poika.

— Alas harmaapäitten hirmuhallitus! huusi puolue kuorossa.

Hra Ikitunturiselta unohtuivat yksityiset murheensa ja hän alkoi nauraa.

Hirmustuneena sieppasi eräs lähellä seisova katupoika, joka kuului puolueen vasemmistoon, kiven maasta ja heitti sillä naurajaa otsaan.

Nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen heräsi samassa. Oli toukokuun 1 päivä 1914, kello 8 aamulla.

Hyvä aika nousta ylös.

Hän alkoi siis pukeutua!

Hätähuuto Hangosta.

Hangossa myöskin elellään. Elellään ja oleillaan.

Aurinko paistaa kirkkaasti, muutamia vaaleita pilvenhattaroita vain on taivaalla, jonka rannassa näkyy majakka, josta Topelius niin kauniisti on runoillut:

"En ole taivaan tähti, Yön tulitorni vaan, Majakka Hankoniemen rannikolla".

Niin, aurinko paistaa ja raikas, suolaiselta kajahtava merituulen henkäys vaikuttaa vilvoittavasti meripaviljongissa päivällistään syövien kasvoihin ja kaulaan.

On sunnuntai, heinäkuun 26 päivä.

Kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus ja rauha. Ei kuulu muitta kuin lautasten kalina ja veitsien ja haarukoiden kilinä.

Äkkiä sekin vaikenee. Ruokaa jauhavat suut pysähtyvät, keskeyttäen täysin luvallisen ja hyödyllisen toimituksensa. Ja kaikki silmät kääntyvät merelle päin, mistä kuuluu epätoivoisia hätähuutoja.

Ihminen on vedenhädässä, eikä ainoastaan ihminen, vaan vieläpä naisihminen! Hän on hukkumaisillaan, henki on menemässä. Pää näkyy kuitenkin vielä vedenpinnan yläpuolella, ja rukoillen kohoaa kaksi käsivartta ylös vedestä.

Päivällisvierasten, joukossa on myöskin kymmenkunta Hangon ja Tammisaaren uimaseurojen jäsentä.

Nyt saavat he näyttää, mihin kykenevät.

Aterioiminen saa jäädä siihen. Reippaat uimarit juoksevat rantaan.

Rannalla ei kuitenkaan sielläkään ole oltu toimettomia.

Siellä sattumalta olleet henkilöt eivät ole uimaseurojen jäseniä, mutta he ovat silti reippaita ja ripeätuumaisia henkilöitä. Senlisäksi on heillä käytettävänään lähtövalmis moottorivenhe ja muutamia hyviä soutuvenheitä, jotka tällaisissa tapauksissa ovat yhtä hyvät olemassa kuin uimataitokin.

Soutajat hyppäävät venheisiinsä ja moottori alkaa sätkyttää. Uimarit seisovat kuitenkin kaiken varalta rannalla, valmiina tarpeen vaatiessa ei ainoastaan uimaan vaan myöskin sukeltamaan.

Moottorivenhe ehtii ensimmäisenä perille ja sen miehet ryhtyvät pelastustoimenpiteisiin.

Tällöin rauhoittaa hätähuutoja päästänyt nainen heitä sillä tiedonannolla, että hänellä oikeastaan ei ole mitään varsinaista hätää. Hän on vain kadottanut uimalakkinsa, joka kelluu jonkun matkan päässä laineilla, ja lakin kohtalo on alkanut häntä niin huolestuttaa että hän on alkanut huutaa apua.

Sitäpaitsi: kuinka voisi uimassa oleva nainen menettää niin tyystin kaiken neitseellisen kainoutensa, että julkeaisi uimisen jälkeen nousta ilman uimalakkia, märät hiukset hajallaan.

Johan sitä punastuisi matkanpäässä torkkuva issikkahevonenkin.

Hengenpelastukseen lähtenyt miehistö pelasti nyt kysymyksessä olevan, uimalakin, painoi sen kohteliaasti ja säädyllisesti siihen viehättävään päähän, johon se kuului, ja käänsi moottorivenheensä keulan rantaa kohti.

Kaunotar ei enää kirkunut. Tyynesti ja rauhallisesti ui hän rantaan. Olihan hänellä uimalakki päässään.

Uimaseuralaiset palaavat takaisin meripaviljonkiin, josta taas kuuluu lautasten kalina ja veitsien ja haarukoiden kilinä.

Kuinkahan kävisi, jos sama sulotar sattuisi nyt jonakin päivänä meripaviljongin edessä uimassa ollessaan joutumaan todelliseen hätään?

Kesäyön unelma.

Hra amatöörivalokuvaaja ja koroillaan eläjä Lepo Rauhaisa näki unta, että hän oli lopettanut maalliset puuhat ja saapunut siihen paikkaan, jossa hän oli saava nauttia palkan töittensä ansion jälkeen.

Ovenvartija heilautti hänelle kunnioittavasti häntäänsä, nyökäytti hieman päätään, jota koristi kaksi lyhyttä mutta tanakkaa sarvea, raapasi jalallaan, jossa oli hevosenkavio, avasi oven ja sanoi:

— Olkaatte hyvä!

Hra Rauhaisa astui sisään päätirehtöörin yksityiskonttoriin.

Päätirehtööri vilkasi kakkuloittensa yli tulijaa ja sanoi:

— Jassoo, herra Rauhaisa! Hauskaa tutustua ja terve tuloa! Olkaapa hyvä ja painakaa puuta.

Mutta kun hra Rauhaisa huomasi, että puun painamisella tarkoitettiin istumista rautaiseen tuoliin, jonka alla paloi voimakas spriilamppu, sanoi hän vain:

— Kiitos, kyllä minä seison mieluummin.

Päätirehtööri oli sillä välin tarttunut puhelimen torveen ja huusi:

— Halloo, tämä on johtaja Vihtahousu. Olkaa hyvä ja lähettäkää meidän laskuumme satakunta syltä hyviä koivuhalkoja ja pari vaununlastia kivihiiliä... kuinka, niin vähänkö?... nähkääs, tänne ei ole tänään saapunut muita kuin herra Lepo Rauhaisa, ja minä ajattelen, että ne riittävät kyllä häntä varten...

"Sata syltä halkoja ja kaksi vaununlastia kivihiiliä!" ajatteli hra Rauhaisa kauhistuneena.

Mutta päätirehtööri painoi nappia ja palvelija astui sisään.

— Saattakaa herra Rauhaisa huoneeseensa!

— Anteeksi, minä unohdin maksaa ajurini! huudahti hra Rauhaisa ja yritti pujahtaa ulos, mutta karvaiset kädet, joissa oli terävät kotkankynnet, tarttuivat hänen niskaansa ja lennättivät hänet johonkin josta häntä vastaan löyhähti hirmuinen lämmin.

— Ai ai, huusi herra Rauhaisa... ja heräsi samassa.

Iloissaan siitä, että oli päässyt erittäin ikävästä tilanteesta, nousi hän ylös. Ruumis tuntui niin kuumalta, aivan polttavalta, mutta olikos ihmekään.

Hän astui akkunan eteen — eikä ollut uskoa silmiään!

Luminen ja jäinen maisema avautui hänen pyöristyneiden silmiensä eteen. Niemessä hänen kesäasuntonsa edustalla nuokkuivat puut paksun lumen peitossa, lahdelma oli jäässä ja etempänä luisteli hoikkasäärinen kaunoluistelija.

Silloin vetäytyi herra Rauhaisan suu riemuisaan hymyyn.

— Lunta ja jäätä! huusi hän riemuissaan, meni kaapilleen ja otti sieltä esille whiskypullon sekä kävellä tepsutteli alas rantaan.

Siellä oli jäähän hakattu avanto, aivan kuin häntä varten.

Siihen hän laskeutui.

Suloisesti huuhteli jääkylmä vesi hänen polttelevaa pintaansa, huuhteli ja huljutteli...

Ja se hoikkakoipinen urheilija luisteli ja luisteli, ja hra Rauhaisa antoi kylmän veden huuhtoa ja huljutella ulkopuoltaan ja kylmän whiskyn huuhtoa ja huljutella sisäpuoltaan ja katseli autuaallisena yllään kimmeltävää pakkastaivasta ja... ja lopettakaamme tähän, ennenkuin hra Lepo Rauhaisa herää todenperään — ja todellisuuteen, joka lähinnä vastaa hänen unensa ensi osaa.

Apumies.

Kadulla paraatioven edessä on kuorma-ajuri Rahkeisen suurimpien kuormarattaiden eteen valjastettu Rahkeisen vahvin hevonen. Vahvaa juhtaa siinä tarvitaankin, sillä rattaille on huonekaluista rakennettu laitos, joka kooltaan ja näöltään lähinnä muistuttaa Keopsin pyramiidia.

Sekatavarakauppias Joh. V. Ovela muuttaa nimittäin, ja kun hän on pitkä mies, on hän ajuri Rahkeisen mutinasta huolimatta saanut rakennetuksi kuorman, joka korkeudessa voittaa kaikki muut muuttokuormat tässä kaupungissa, ehkä myöskin koko Pohjoismaissa.

Hra Ovelan ulottuvaisuuden päättyminen ja maassa voimassaoleva tasapainolaki tekevät vihdoin lopun herrasväki Ovelan kunnianhimoisesta unelmasta luoda uudenaikainen ja liikkuva, pilviin asti ulottuva Babelin torni.

Vihdoin on kuorma saatu jotenkuten köysitetyksi, Rahkeinen luo viimeisen tutkivan silmäyksen valjaisiin ja nykäsee ohjaksista. Pyramiidi, jota Rahkeisen apumiehet henkensä uhalla molemmin puolin tukevat, lähtee liikkeelle. Jälkijoukkona marssivat aviopuolisot Ovela, kaksi palvelustyttöä ja puolen tusinaa nuorempia Oveloita, kullakin kantamus kaikenlaista helpostisärkyvää kamaa, jonka käyttäminen edellämainitun pyramiidin rakennusaineeksi olisi todistanut synnynnäistä lyhytjärkisyyttä.

Kadulle kuorman ympärille kertynyt arvostelevan näköinen syrjäisten asianharrastajain joukko, jonka huomattavimpia jäseniä ovat eräät nuoret miehet, joille kohtalo moninaisista lahjoistaan näyttää suoneen etupäässä joutilasta aikaa, alkaa vähitellen hajaantua, ja säännölliset olot palaavat vähitellen pienelle, hiljaiselle poikkikadulle.

Herrasväki Ovelan entisessä asunnossa, jonka tyhjentämistä edellä kuvattu puuha on tarkoittanut, vallitsee hiljaisuus. Huoneiston koko vakinainen väestö on komennettu suorittamaan kuormastoasevelvollisuuttaan. Ainoastaan rouva Ovelan vanha ja viisas täti, joka on saapunut Keravalta muuttotoimen ylitarkastajaksi, istuu autiossa ruokasalissa mukavassa korituolissa villahuivi hartioillaan, "Kotimaan" johtavaa artikkelia lukien.

Silloin kilahtaa ovikello, kilahtaa epäröiden ja kysyvästi.

Täti lykkää silmälasit otsalle ja purjehtii eteisen täyttävien myttyjen, nyyttien, laatikoiden, juurikorien, pärevasujen, arkkujen, rasioiden, pussien ja kapsäkkien lomitse avaamaan.

Resuinen ja luihun näköinen mieshenkilö, joka näyttää hieman hämmästyvän sitä, ettei huoneisto ollutkaan tyhjänä huolimatta Ovelan perheen juuri järjestämästä juhlakulkueesta, esiintuo kunnioittavan tervehdyksensä:

— Päivää!

— Päivää! Mitä asiaa?

— Eikös kauppias ole kotona?

— Ei.

— Mitenkähän se sitten on, kun minut on pyydetty tänne tavaroita muuttamaan apumieheksi...

— Kuka pyysi?

— Kauppias... tuota noin, kun minä olen sen kuorma-ajurin miehiä, joka on täällä muuttamassa.

— En minä tiedä siitä mitään. Ne ovat jo menneet ensimmäisen kuorman kanssa.

— No siinä se nyt oli... kun minä vähän myöhästyin...

— Teidän on parasta mennä sinne perässä ja tulla sitten toisten kanssa takaisin.

— Niin, niin, kyllähän minä... jos ottaisin tuosta pari kapsäkkiä tai koria kainalooni, ettei menisi aikaa hukkaan. Minä olen riski mies kantamaan!

— En minä voi antaa teille, tuntemattomalle miehelle, mitään vietäväksi. Tulkaa toisten kanssa.

— Vai tykkääks rouva, että minä olen rosvon näköinen. Rehellisesti olen minä leipäni ansainnut...

Täti sanoo, kun ei niin ei. Mies heittää ikävöivän katseen uuteen pulleaan kapsäkkiin ja poistuu hitaasti, huoahtaen:

— No hyvästi sitten...

Kun Rahkeisen ja Ovelan retkikunnat palasivat, ei apumiestä näkynyt heidän muassaan. Eivätkä siitä mitään tienneet enempää Ovela kuin Rahkeinenkaan. Ei kumpikaan ollut pyytänyt ketään sellaista henkilöä avukseen.

Vuosisatamme kuumin päivä.

Toimittaja Kullervo Kiristys näki ensin aamuyöstä unta, että hän oli vainaja.

Koska Kullervo Kiristys oli poikamies eikä hänellä ollut omaisia kaupungissa, tuli ensin sisään siivoojamatami, joka nähtyään että hra Kiristys oli toimittajasta muuttunut ikuiseksi tyhjäntoimittajaksi, parkasi pahemmin kuin olisi hän nähnyt hiiren ja pakeni suinpäin ulos ovesta ikäänkuin peläten että vainaja nousee istumaan ja nakkaa häntä patiinalla.

Hetken kuluttua tulivat hautausurakoitsijat ja nostivat hra Kiristyksen maalliset jäännökset suureen arkkuun ja läksivät, kaksi mustaa, melankoolisen näköistä hevosta vaunujen edessä, kulettamaan niitä pitkin L. Henrikinkatua.

— Mihinkähän ne minut vievät? ihmetteli edesmennyt Kiristys itsekseen.

Hän sai samassa, kuten unessa usein tapahtuu, vastauksen.

— Onpa hyvä että kaupungissa on krematorio, huomautti hautausurakoitsija apumiehilleen. Olisi kamalata lähteä köijäämään tätä syntisäkkiä tällaisena päivänä Malmille asti.

— Kyllä se on hyvä asia, vahvisti eräs apumiehistä, hoputtaen hevosia.

— Krematorio! ihmetteli Kiristysvainaja itsekseen. Eihän täällä mitä krematoriota vielä ole.

Mutta hän erehtyi. Sillä pian pysähtyivät vaunut ruumiinpolttolaitoksen eteen. Se oli rakennettu rautatientorin varrelle siihen paikkaan, josta valtuuston aikaisemman päätöksen mukaan Murtokadun piti alkaa.

Urakoitsijat nostivat hra Kiristyksen arkkuineen olkapäilleen ja kantoivat hänet suureen saliin. Sen perällä oli mahtava uuni, joka oli aivan samanlainen kuin leivinuuni pakarituvassa hänen lapsuutensa kodissa.

Miehet avasivat uunin luukun, huusivat: hej — jop! ja heilauttivat taakkansa pätsiin.

Siellä oli hirmuisen kuuma. Hra Kiristykselle tuli hätä käteen. Hän potkasi kannen päältään, alkoi kolkuttaa uunin tulikuumaa suupeltiä ja huusi:

— Halloo!

Samassa hän heräsi. Huone oli tukahduttavan kuuma. Peiton oli hän potkaissut kauas lattialle ja lepäsi siinä hikisenä kaikessa kauneudessaan.

Hän nousi ylös, kömpi kylpyhuoneeseen ja otti virkistävän suihkun.

Tavallisesti oli hän kylmää suihkua ottaessaan hytissyt ja kutristellut ruumistaan, mutta nyt antoi hän vesijohtoveden virrata niskaansa levollisena kuin hanhi. Melkeinpä toivoi, että se olisi ollut kylmempää.

Sitten läksi hän aamukävelylleen. Tavattoman aikaisin hänen elämänjärjestykseensä nähden, kello kun oli vasta puoli kahdeksan, mikä hänen vuorokaudessaan tavallisesti vastaa muiden ihmisten klo 4:ää tai 5:ttä a.p.

Hän oli lähtenyt kuumuutta pakoon asunnostaan. Kappelin luo päästyään teki hän kuitenkin havainnon että hänen pitäisi jatkaa matkaansa pohjoisnavalle voidakseen toivoa viileyttä, sillä paikalla oleva lämpömittari osoitti + 24° Cels.

Eikä kello ollut vielä kahdeksaa aamulla ja lämpömittari oli varjossa. Varjoisimmassa paikassa koko kaupungissa.

Hra Kiristys vaipui läheisimmälle penkille ja toivoi ettei hän olisi pyrkinyt pois krematorion uunista vaan tyytynyt kohtaloonsa.

Nuori kengänkiilloittaja-ammattilainen huomasi että hra Kiristykseltä ikäänkuin puuttui jotain. Hän teki asiasta oman johtopäätöksensä sekä tuli ja kiilloitti hänen kenkänsä.

Tämä toimitus vaikutti niin virkistävästi hra Kiristyksen mieleen että hän jaksoi suunnata kulkunsa läheisimmille virvoitusjuomarattaille, missä hän kaatoi sisäänsä lasin kutakin lajia, ja muistettuaan että Oopperakellarin läheisyydessä myös ovat samanlaiset rattaat, läksi varovaisesti hiipimään, vilpoisimpia paikkoja etsien, uutta keidasta kohti.

Varovaisuus ei kuitenkaan auttanut, sillä viimemainittuun paikkaan päästessään oli hän ehtinyt hikoilla itsestään kaiken äsken lastatun märkyyden. Vihaisesti iski hän liiveihinsä uhallakin vielä tuntuvamman annoksen ja läksi hikoilemaan kohti toimituspaikkaansa, toivoen sieltä tapaavansa viileyttä.

Siellä istui hän sitten lukien vaasalaisia lehtiä, jotka purkivat ilmoille syvimmän ihmettelynsä Vaasan virvoitusjuomatehtailijoiden omituisen käytöksen johdosta.

Vaasassa oli nimittäin maanviljelysnäyttely viime pyhänseutuna, ja oli näyttelytoimikunta myöntänyt virvoitusjuomien myyntioikeuden ainoastaan yhdelle ainoalle tehtaalle. Sunnuntaina joi juhlayleisö loppuun kaikki sen tehtaan kaljat ja limonaadit ja huusi sitten lisää. Näyttelyherrat kääntyivät silloin nöyrällä anomuksella toisten tehtaiden puoleen, mutta nämä antoivat näyttelytoimikuntaa kohtaan tuntemansa vihan raskaana langeta viattoman, janoisen juhlayleisön päälle. Sanoivat että ei tippaakaan. Juhlatoimikunta ja juhlayleisö olivat kuin rikkaat miehet siellä vaivan paikassa ja tehtailijat kuin Latsarukset Abrahamin helmassa. Rikkaat miehet rukoilivat että Latsarukset kastaisivat edes sormensa limonaatissa ja tulisivat kostuttamaan heidän kuivia huuliaan, mutta Latsarukset mulkoilivat vain heihin tympeästi eivätkä olleet asiasta tietääkseen.

Ja niin sai juhlayleisö huuliaan nuoleskellen kärsiä loppuun asti.

Kello 2,20 i.p. sai herra Kiristys puhelimitse uutisen, että sodavesi Espiksen kioskeista oli loppunut.

Tämä tieto ei masentanut häntä, sillä juoksupoika oli juuri noutanut hänelle uuden lähetyksen (à 5 pulloa) sitruunasodavettä.

Samaan aikaan todettiin, että eilen heinäkuun 8 p:nä 1914 oli kuumin päivä Helsingissä tällä vuosisadalla. Meteorologisella keskuslaitoksella mitattiin näet lämpöä yli 29° Cels. Sellaista kuumuutta ei ole ollut kuin eräänä päivänä kesällä 1901, jolloin samalla laitoksella lämpömittari osoitti tasan 29°, siis hieman vähemmän kuin eilen.

Eräs uutisen antaja ilmoitti, että edellisenä iltana kaksi maalaria riisuutui Pohjoissatamassa Liisanpuiston kohdalla kaiken kansan nähden paratiisilliseen asuun ja ryhtyi vilvoittamaan ruumistaan meren laineissa. Paikalle saapuneet poliisit kuitenkin j.n.e.

Oppiiko suutari jokapäiväisen leivän?

Mistä syystä pitäisi suutarin oppia jokapäiväinen leipä? kysyy lukija, kiinnittäen kirjoittajaan kirkkaan katseensa.

Se selviää kohta.

Suutari S. seisoi viime perjantaina Paimion käräjillä altavastaajan ominaisuudessa.

Päällekantajana oli itse yleinen syyttäjä, joka Paimion kirkkoneuvoston pyynnöstä vaati mainitulle suutarille erinäisiä tepsiviä rangaistuksia, joihin m.m. kuului emännän ottaminen pois häneltä.

Suutaria oli nimittäin rangaistava sen vuoksi, että hän oli naimisissa.

Ennen kuin suuttunut lukija ehtii ruveta haukkumaan minua pilkanteosta, kiiruhdan selittämään, että suutari oli n.s. "omantunnon avioliitossa". Hänellä oli hyvä puoliso ja enemmän tai vähemmän kuuliainen lapsi, mutta hän ei ollut juhlallisesti vihitty aviomieheksi.

Tällainen epäjärjestys oli matkaansaattanut sen, että Paimion kirkkoneuvosto oli heittänyt suutarin Pontius Pilatuksen eteen ja lausunut hartaana toivomuksenaan, että korkea oikeus langettaisi mainitun ammattilaisen itselleen rangaistukseksi ja muille jalkineentekijöille varoitukseksi, vikapääksi niiden ja niiden pykälien luettelemiin seurauksiin.

Syytetty piteli lujasti puoliaan, esittäen hänkin koko joukon pykäliä, joiden hän väitti panssaroivan hänen vihkimättömän olemuksensa kirkkoneuvoston nuolia vastaan.

Kun molemmin puolin oli sanottu suut puhtaaksi, antoi oikeus päätöksensä seuraavana päivänä. Kanne kumottiin, joten kirkkoneuvosto ei siis saanut heitetyksi suutaria "torniin". Eikä hän myöskään menettänyt emäntäänsä.

Pikemmin päinvastoin.

Oikeus näet määräsi, että vastaajan on vihkimisellä vahvistettava avioliittonsa.

Asia on nyt sitä myöten selvä.

Mutta sitten tulee esille toinen pulma.

Pappi, jonka pitäisi vihkiä tämä pariskunta, tulee varmaankin vaatimaan todistusta suutari S:ltä siitä, että hän on käynyt rippikoulun.

Sellaista todistusta ei onnellinen sulhasmies kuitenkaan voi esittää, sillä hän ei ole käynyt mitään rippikoulua.

Ilman tutkintoja ei ole promotsionia, eikä ilman rippikoulun käyntiä kirkollista vihkimystä avioliiton satamaan.

Mitäpä muuta siis kuin rippikoulun käyntiin.

Mutta ellei suutari enää näin aikamiehenä ja perheen isänä saakaan päähänsä katkismusta ja "jokapäiväistä leipää", joka esim. tunnetulle tukkijätkälle Polarille tuotti suuria vaikeuksia?

Hyvän puolison ja kuuliaiset lapset hän tietysti muistaa helposti. Eihän hänen tarvitse muuta kuin ajatella, minkä vuoksi hän on kypsyneellä iällään opinteille joutunut.

Jokapäiväiseen leipään kuuluu kuitenkin, kuten kaikki tietävät, paljon muutakin. Eikä mainittu leipä ole muuta kuin pieni murto-osa rippikoulukurssista.

Ellei tuomittu voi mainittua kurssia suorittaa, niin joutuu hän sangen omituiseen ja kiusalliseen asemaan.

Laki on tuominnut hänet vihittäväksi, ja laki kieltää vihkimästä häntä.

Eräs keino taitaisi kuitenkin olla.

Vihitäänhän yliopistollisissakin vihkiäisissä joskus ansiokkaita henkilöitä, jotka eivät, ole yliopistollisia tutkintoja suorittaneet, tohtoreiksi, nimittäin kunniatohtoreiksi.

Jollei kysymyksessä oleva suutari opi jokapäiväistä leipää ja muuta rippikoulukurssia, niin sopisi ehkä ratkaista pulma vihkimällä hänet vaimonsa kunniamieheksi.

Varkaus.

Kopolan isäntä oli illalla, suutari Pasasen valmistamia uusia pitkävartisia lapikkaita tervatessaan tuntenut sisässään ankaria kouristuksia ja ilmoittanut kotiväelleen sen surullisen uutisen, että hänen hetkensä oli kaiken todennäköisyyden mukaan nyt tullut.

— Ruoka tuntuu pysähtyneen sydämeen... ka, ka kun kopristaa!... ja se voipi olla kuolemaksi.

— Eikös se kopristukseen kuollut se sinun isävainajasikin? muisteli naapurin Jere, joka oli tullut lainaamaan setolkkaremmiä tilapäistä tarvetta varten ja oli jo poislähdössä.

— Kopristukseenhan se, myönsi Koponen, sipasi ylimääräisen tervakerroksen vasemman jalan lapikkaan kantapäähän, nuuhkasi jalkineitaan, tiputti niitä varsista, arvostelevasti tarkastellen työtään lampun valoa vasten, ja sanoi renkipojalle:

— Vie heidät vaikka saunaan uunin kupeelle kuivamaan... pistä halot varsista sisään, että pysyvät pystyssä, äläkä pane niin että palavat.

— Pasanenko teillä on ollut suutarina?

— Ka Pasa... mutta se lähti vasta ikään pois.

Koponen alkoi riisuutua ja laskeutui levolle, hieroen sängyssä sydänalaansa kämmenenpohjilla ja silloin tällöin vähän ähkyen.

— Oikeinkohan se on kipeä? tiedusteli emäntä huolestuneena. Kun olisi lähettää jotain rohtoa hakemaan vaikka pappilasta...

— Eikös vielä lukkarilta! vastusti isäntä. Ei siinä rohdot auta, jos minulle kerran on elämän pää tullut, ja jos ei tässä vielä ole elämän pää niin ei sitten mitään rohtoja tarvita. Eikä sitä kukaan kuole ennenkuin on elämän päässä — mutta kyllähän se taitaa nyt minulla olla.

Emäntää alkoi itkettää. Eihän se Koponen ollut koskaan turhia tuskitellut... ja samalla tavallahan se oli sen isävainajallekin lähtö tullut. Vähän oli vain kouristuksia illalla valitellut ja sitten oli aamuyöstä kuollut.

— Voi hyvä isä tokiinsa, kun jaksaisit elää aamuun asti edes, niin lähdettäisi kaupungista tohtoria hakemaan.

Koponen kysyi renkipojalta, oliko hän pannut lapikkaat sillä tavoin etteivät ne pala sekä teljennyt saunan oven hyvin kiinni, ja vastasi sitten emännälle välinpitämättömästi:

— Ka... tuo ilmaiseksi saatu henki — läksipä tuo nyt aamusta taikka illasta!

Tohtorin hakemisesta ei hän mitään virkkanut, jonka johdosta emäntä itsekseen päätti, että jos sairas aamuun asti elää eivätkä kouristukset ole lakanneet, niin hän lähettää hakemaan lääkäriä.

Aamulla heräsi Koponen ennenkuin kukaan muu vielä oli hereillä, pisti virsut jalkoihinsa ja läksi eilisiltaisia vaivojaan edes muistamatta ulos säätä katselemaan.

Hetken taivasteli hän portaiden päässä, tehden sen huomion, että ilma oli pahastumaan päin.

Sitten muisti hän saunassa olevat uudet, illalla tervatut lapikkaansa ja päätti noutaa ne, lähteäkseen päivän noustua salolta halkokuormaa tuomaan.

— Kyllä niissä nyt terva kestää, kun ovat koko yön kuuman uunin kupeella törröttäneet, ajatteli hän.

Saunan kodan ovi oli auki. Tuulipahan on näet sitä retuuttanut, arveli Koponen, mutta huomatessaan että itse saunankin ovi oli selkosen selällään, suutahti hän vähän renkipojalle.

— Pakanan eväs, kun ei sittenkään saanut tuota ovea säppiin, vaikka minä nimenomaan siitä muistutin!

Saunassa raapasi hän tulitikulla valkeaa, otti lapikkaansa uunin kupeelta, pudotti pönkinä olleet halot varsista, huomasi tervan tasaisesti ja hyvin kuivaneen ja aikoi juuri astua ulos, kun samassa tuli katsahtaneeksi ylöspäin.

Kotvasen töllisteli hän savustumassa olevia sianlihoja. Sitten hän kirosi. Kerran vain, mutta tarmokkaasti, lähtien senjälkeen takaisin tupaan.

Emäntä heräsi hänen tuloonsa, hieroi vähän silmiään ja kysyi:

— Joko sinä olet ylhäällä, kun en ole kuullut sinun nousemistasi. Oletko sinä jo terve?

— Milloinkas minä sitten olen sairas ollut. Yksi siankinkku on saanut jalat alleen ja kävellyt pois saunasta.

— Siunatkoon sentään! Joko on rosvot käyneet talossa? Kokonainen kinkkuko?

— Eihän tuo ollut viitsinyt sitä paloitella.

Emäntä nousi ylös tuskitellen ja hätäillen.

— Pitäisi viedä sana poliisille... no pitääkin niitä olla hävittömiä rosvoja, kun kehtaavat viedä ihan nenän edestä...

— Poliisistapa se apu lähti! epäsi Koponen ja alkoi vetää lapikkaita jalkaansa. On ne vähän käpristyneet, kun tahtovat varpaita likistää. Asiastapa tässä poliisille niinkuin nyt yhdestä siankinkusta. Jos olisi edes vienyt järkiään koko sian. Eikä se ole mikään varsinainen rosvo ollut, joka on ottanut vain yhden kinkun. Sen verran sitä näpistää melkein rehellinenkin ihminen.

— No tuli siinä nyt kuitenkin parinkymmenen kilon vahinko — eikä meillä niitä lihoja muutenkaan liiaksi ole.

— Ka, eihän niitä. Kukahan sen olisi ottanut?

— Ei se ole etäisiä ollut, kun on tiennyt mennä saunaa tullaamaan. Niin minä arvelen, että Matikaisen mökiltä se löytyisi jos löytyäkseen.

— Niin, voipihan se olla Matikaisten jäljillä, taikka sitten Pursun mökillä myönsi Koponen. Se on varsinkin se Pursun matkue semmoista hyvän tuntevaa joukkoa.

Lopuksi varmistuivat sekä isäntä että emäntä siinä uskossa että kadonnut kinkku on Pursun mökillä. Taikka sitten Matikaisen mökillä.

— Pitää käydä ihan itsensä urkkimassa ja vähän pelottelemassa juuttaita, päätti Koponen lopuksi.

— Älä nyt kumminkaan sano suoraan, neuvoi emäntä. Jos eivät hyvinkään sattuisi olemaan...

Koponen oli ovelan näköinen.

— Kyllä minä osaan.

Matikaisen mökillä ei ollut kotona muita kuin Matikaisen akka, joka työnsi syrjään joitakin rytkyjä penkin päästä, että isäntä pääsisi istumaan, ja alkoi tuherrella kahvipannun ääressä.

— Ei tainnut sattua Matikainen itse kotiin?

— Kirkollahan se taisi lähteä käymään. Kuuluuko sitä isännälle mitä?... kun minä kuulin että olisi isäntää kopristanut illalla.

— Liekö noita ollut sen kummempia kuin minkä vähän rosvot saunasta kopristivat viime yönä, sanoi Koponen, vilkaisten samalla salavihkaa Matikaisen akkaan.

— No älähän mitään! ihmetteli akka. Vai on teillä oikein rosvoja ollut. Ilkesivätköhän nuo vielä viedä mitä?

— Ei kai ne erikoisempia. Liekö joku parinkymmenen kilon kinkku vain hävinnyt saunasta.

— No voi tokiinsa... eihän niitä ole rosvoja ennen tällä kulmalla nähty...

Matikaisen akka jatkoi päivittelyään. Koponen istui kyynäspäät polvien nojassa, piippuaan imeksien, laputteli lapikkaittensa pohjia lattiaan ja murahti viimein:

— Vaikka eikö tuo löytyne se kinkku, kun minä olen tuumannut kutsua kaupungista sen poliisikoiran.

Koponen katsoa luinautti taas Matikaisen akkaan, että mitä se siihen sanoo.

Akka tuhersi vain kahvipannun ääressä, eikä isännän tiedonanto tuntunut häneen erikoisempaa vaikutusta tekevän.

— Eikös se tule kalliiksi se semmoinen poliisikoira? tiedusteli hän kumminkin, jotain sanoakseen.

— Tokkopa tuo sen kummempiin nousee... ja paremminhan saapi vasta olla talo rauhassa, jos saa rosvon paljastetuksi, sanoi Koponen ja alkoi tehdä lähtöä, mainiten kuitenkin vielä:

— Vai ei se sattunut kotiin se Matikainen?

— Ei... olisi nyt isäntä istunut, niin olisin vaikka kupin tätä sikurivettä tuossa varistanut. Olisiko sitä ollut asiaa Matikaiselle?

— Eipähän erityisempää... arvelin vain että jos ennättäisi huomenna tulla meille aidanpanoon.

— Eikö tuo ennättäne.

Jäämättä odottamaan Matikaisen akan kahvia läksi Koponen jatkamaan matkaansa.

— Ei se ollut Matikaisen mökillä se kinkku, ajatteli Koponen mennessään. Olisi se akka muuten vähän häpsähtänyt, kun minä sille siitä poliisikoirasta... mutta pursulaisilta minä pelotankin luonnon pois!

Pursun mökillä Koponen parhaansa mukaan koetti panna uhkauksensa täytäntöön. Tehtyään ensin asiaksi verkonpaikkuun, jota työtä tarjosi Pursun Mikolle, kertoi hän varkaudesta ja kuvaili sitten laveasti poliisikoiran salaperäisiä ja pelottavia ominaisuuksia, niin sisällisiä kuin ulkonaisiakin.

Pursun Mikko akkoineen ja uunin päällä kököttelevine lapsineen kuunteli näitä esityksiä uteliaana, mutta muuten ei Koponen voinut heissä havaita mitään huomattavampia mielenliikutuksen merkkejä.

— Kyllä se on paatunutta sukukuntaa koko roikka! ihmetteli hän itsekseen, kävellessään kotiinsa päin märkää ja rapaista karjatietä pitkin. Ei niihin pysty mikään. Hukka reissu!

Ja Koponen sylkäsi kyllästyneenä koko juttuun sekä päätti antaa siankinkun mennä sen pitkän tien.

— Syökööt ja kalutkoot sen nyt sitten luineen, senkin rosvot!

Noin puolimatkassa Matikaisen ja Pursun mökkien välillä tuli häntä vastaan suutari Pasanen reppu selässä.

— Ka, Pasanenhan se on! tervehti Koponen. Etpä sinä pitkään mökilläsi kestänyt.

— Tuonne on aikomus Porokylän puolelle töihin..

— Vai sinne sinä nyt.

Pasanen kohensi reppunsa kantoremmiä ja oli sen näköinen kuin olisi jokin asia häntä vaivannut.

— Poikkesin tuolla Matikaisen mökillä, niin siellä akka tiesi että sinä tuotat poliisikoiran sinne Kopolaan.

— Niinpä se on ollut meininki, valehteli Koponen.

Pasanen katsoa muljautti kulmiensa alta Koposeen ja arveli:

— Kannattaakohan tuo sen vertainen asia...?

— Enpä minä sen kannattamisesta välitä... vaan voisihan tuon antaa tulla, että näkisi minkä verran niissä on perää puheissa, kun ne sitä kehuvat niin merkilliseksi, selitti Koponen.

Pasanen katseli maahan, rykäsi ja sanoi hieman epävarmasti:

— Vaan jos se ottaja hyvinkin veisi takaisin sen kinkun sinne saunaan, sanoi hän viimein, niin ei kai sitten kannattaisi haettaa koko sitä koiraa...?

Koposesta alkoi tuntua nololta ja ilkeältä. Pasasta olisi hän osannut kaikkein vähimmän epäillä, kun se oli aina tuntunut niin mukavalta mieheltä.

— Ka, mitäpä hänestä sitten näin pitkän matkan taakse...

Pasanen tuntui vilkastuvan ja selitteli:

— Niin, näes, kun se sana leviää kylälle, että sinä tuotat poliisikoiran, niin minä arvelen, että se kinkun ottaja voipi säikähtää ja tuopi pois koko kinkun. Kuka hitto se nyt yhden kinkun takia antaisi poliisikoiran kinttujaan järsiä...

— Niin, voipihan se tuoda, myönsi Koponen, viitsimättä katsoa Pasasta silmiin.

Miehet seisoivat kotvasen, tuijottaen tien viereen kaadettua, vielä karsimatta olevaa petäjää. Sitten kysyi Pasanen:

— Itsekö sinä tervasit nuo lapikkaat?

— Itse... pääsivät vain kuivamaan liiaksi, niin tahtovat likistää varpaita.

— Ka voitele talilla niin kyllä ne siitä pehmiävät.

— Niin pitänee voidella... jos lähtisi tästä kotiinsa päin tarsimaan.

Koponen syljeskeli loppumatkalla:

— Pthyi... jos olisin tuon arvannut, niin olisin antanut koko jutun olla sinään. Niin tuntui ilkeältä kuin olisin itse ollut se varas.

Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja noitui Pasasta:'

— S—n Pasanen. Kun näet ihan hien lykkäsi pintaan.

Sitten juonitteli hän Pasasen typeryyttä:

— Pahanhengen Pasanen! Eikö se nyt osannut sitä kinkkua pitää omanaan, kun oli kerran sen ottanut! Minusta nähden olisi saanut olla koko könttä vaikka kissan hännässä. Luulisi sen hyvän sianlihan suutarinkin suussa maistuvan.

Ja tyytymättömänä murisi hän:

— Se on niin hyvä suutari... vaan ilkeääkö sitä enää meille pyytää, kun se kumminkin arvaa meidän tietävän että hän sen kinkun vei. Taitaa pitää vielä kirkolta kustantaa suutari ensi kerralla.

Kotona ihmetteli emäntä:

— Ihanko sinä todella sen poliisikoiran... kun se Matikaisen akka kerkisi käydä sitä jo täällä hölöttämässä?

Koponen kiivastui:

— Vieläpä minä tänne poliisikissan...! Ei niistä kehveleistä kuitenkaan ole muuta kuin harmia ja kiusaa tälle maamiehelle!

Näkymättömäksi tekeytyminen Nihattulassa.

Ajattelijat ovat ajatelleet päänsä kipeiksi, mihin toimiin olisi ryhdyttävä Suomen kansan henkisen ja aineellisen olotilan pöyhimiseksi ja kohentamiseksi, jotta jälkeentulevilla sukupolvilla olisi tällä patjalla mukavampi ja pehmeämpi köllötellä.

Suomen kansa on istunut äkkiväärä hampaissaan aitan rapulla ja seurannut hiukan huolestuneena tuota ankarata ajatustyötä, hyvin ymmärtäen, että siitä riippuu paljon.

Viimein ovat ajattelijat luoneet katseensa pyöreiden silmälasiensa läpi suoraan päin suomalaisen kasvoja, jotka ovat kuin tupakkapölkystä kirveellä veistetyt, ja sanoneet:

— Nyt se on keksitty!

— Ahaa! sanoo suomalainen tyytyväisenä. — Pianhan herrat sen keksikin...

— Niin, sanovat ajattelijat. — Vika on siinä, että sinä olet niin hidas, niin kömpelö, niin laiska ja niin hoksaamaton. Sinä vain syöt, ja sitten sinä istut aitan rapuilla piippu suupielessä. Pitäisi kiinnittää niskaasi sähköpatteri, joka säkenöisi sinuun virkeyttä ja hioisi kekseliäisyyttäsi. Sinun pitäisi amerikalaistua niin ruumiiltasi kuin sielultasikin. Ota oppia ulkomaalaisista ja tee samoin kuin hekin!

Ajattelijat ottavat silmälasit nenältään ja pistävät ne koteloon sekä nousevat lähteäkseen.

Suomalainen kyhnii korvallistaan, kopeloi kissannahkakukkaroa taskustaan ja kysyy hieman epävarmasti:

— Tuota noin... paljonkohan minä olen niinkuin velkaa herroille vaivoistaan...?

Mutta ajattelijat menevät matkaansa. Suomalainen ei tiedä, että ajattelijat antavat neuvonsa ilmaiseksi. Se on ukosta hyvin ihmeellistä, sillä hän ei ole tiennyt semmoisia herroja olevan olemassakaan.

Tyytyväisenä pistää hän kuitenkin kissannahkan takaisin taskuunsa ja ajattelee:

— Lienevätkö nuo olleet oikeita herroja, kun ei niille raha kelvannut...

Mutta siinä edelleen tupakoidessaan ja syljeskellesään miettii hän kuitenkin ajattelijain sanoja ja tuumii:

— Jospa siinä sittenkin olisi vähän perää, vaikka ne ilmaiseksi... Saattaisihan tuota koettaa.

Ja hän muistaa nähneensä kerran ulkomaalaisia, sirkuksessa muutamilla markkinoilla, ja päättää alottaa uudestisyntymisensä ottamalla oppia niistä.

* * * * *

— Nihattulaan saapui joku aika sitten maailman kuuluisin sirkusseurue "Alba".

Nimi älköön viekö harhaan. Tässä sirkusseurueessa ei ollut mitään muuta ulkomaalaista kuin nimi. Ääni oli Jaakopin soinnukas ääni, mutta kädet olivat Esaun karvaiset kädet: kuuluisan kiertueen henkilökunta, johon kuului kolme miestä, oli kokoonpantu kotimaisista, väärentämättömistä jätkistä, jotka olivat ottaneet kansalliseksi tehtäväkseen istuttaa ulkomaalaisen sirkus-aatteen supisuomalaiseen maaperään.

Yksi seurueen jäsenistä oli perehtynyt kirjoitustaidon salaisuuksiin, ja hän hoiti "Alban" reklaamiasiat. "Seinille ja tolppiin", kertoo paikkakunnan lehti, "naulattiin paperipalasia, joissa kerrottiin, että Työväentalolla näytellään seuraavana sunnuntaina maailman ihmeellisimpiä temppuja".

Pääsyliput ostettiin kiihkolla, ja näytännön alkaessa oli talo täynnä asiaa harrastavia nihattulalaisia.

Näytös alkoi.

Ohjelman ensi osa suoritettiin tyydyttävästi. Pientä harmia taiteilijoille tuottivat vain nihattulalaiset pojanklopit, jotka olivat jokaisen esityksen jälkeen valmiit näyttämään vielä parempia temppuja kuin taiteilijat.

"Alban" ensimmäiset temput eivät siis tuntuneet nihattulalaisistakaan peräti ihmeellisiltä. Mutta jännitys kasvoi, kun "Alban" tirehtööri julisti kymmenen minuutin väliajan, luvaten, että toisesta näytännöstä tulee vallan merkillinen ja ihmeellinen.

Yleisö odotti kärsivällisenä puoli tuntia, jonka jälkeen se läksi taiteilijain huoneeseen kiirehtimään esiintyjiä.

Ihme oli tapahtunut. Huone oli tyhjä. Oli tapahtunut "ihmeellinen katoaminen eli näkymättömäksi tekeytyminen".

Huoneen ikkunan alla näkyivät kuitenkin kolmet tuoreet jalanjäljet, jotka antoivat sirkusyleisölle hieman vihiä siitä, miten tuo erinomainen temppu oli suoritettu.

Säkylässä oli "Alban" suuri loistonumero onnistunut vielä paremmin, sillä siellä oli seurue kadonnut päivää ennen näytöksen alkua. Samaa tietä katosivat myöskin erään talon asukkaiden toiveet saada maksu seurueen asunnosta ja ruuasta.

Ja Suomen kansa istuu taas kevätauringon paisteessa aittansa portailla piippunysä hampaissa, hymyillen tyytyväisenä ajattelijoille, jotka ilmaiseksi antavat oivallisia neuvoja. Alku on tehty neuvottuun suuntaan, ja alku työn kaunistaa.

Varastettu hattu.

Tämän kertoi minulle se ystävämme, joka oli eilen vihaisen näköinen.

Kun ihminen on kärsinyt vääryyttä, on hän tavallisesti vihainen, ellei hän ole suorastaan enkeli ihmishaamussa. Ja ystävämme katsoi olevansa suuressa määrin vääryyttä kärsinyt henkilö eikä halunnut sillä hetkellä viljellä mahdollisia enkelimäisiä ominaisuuksiaan.

Alistan asian lukijani valistuneeseen harkintaan:

Viime syksynä hän, ystävämme, eräänä päivänä teki ratkaisevan päätöksen muutamassa asiassa, joka oli kuukauden päivät ollut hänellä ohjelmassa, ja meni ostamaan itselleen uuden knallin.

Se oli hyvä knalli — maksoi lähemmäs parikymmentä markkaa — ja sekä peili että myyjäneiti todistivat hänelle yksimielisesti, että se puki häntä erinomaisesti. Neiti lävisti siihen sitten nimikirjaimet ja varmuuden vuoksi kirjoitti ostaja sitäpaitsi heti nimensä ja osoitteensa hikinauhan sisäpuolelle.

Hyvillä mielin poikkesi hän uusi knalli päässään hattukaupasta tullessaan lähimpään kahvilaan ja tarjosi itselleen kupin kahvia leivoksineen.

Kymmenen minuutin kuluttua hän teki lähtöä ja havaitsi silloin suureksi suuttumuksekseen, että hänen uusi, hyvinsopiva ja kallis knallinsa oli vaihdettu vanhaan rämään, joka jo aikoja sitten oli suorittanut asevelvollisuutensa, ja joka kädessä ymmärtäväinen henkilö ei menisi pankkiin vekseliä kauppaamaan.

Jätettyään kahvilaan nimensä ja osoitteensa sen verrattain vähäisen mahdollisuuden varalta, että "erehdyksen" tehnyt jonkun ajan kuluttua sydän kurkussa juoksisi takaisin kahvilaan vaihtamaan uuden knallin omaan, rakkaaksi käyneeseen pääkappaleeseensa, astui hän kiihtyneessä mielentilassa kahvilan portille, vihelsi ajuria ja ajoi avopäin kotiinsa, herättäen tietysti matkallaan vastaantulijain huomiota siinä määrin kuin se keskellä päivää kaupungilla avopäin ajelevan henkilön osaksi voi tulla. Mikä ei suinkaan ollut omiaan synnyttämään hänen mielessään lempeämpiä tunteita hatunvaihtajaa kohtaan.

Kotona häntä jo odotti hattukaupasta sinne lähetetty vanha knallinsa, joka kuluneine reunoineen tuntui ilmaisevan vilpittömän ilonsa jälleennäkemisen johdosta.

Pari kertaa ystävämme sitten soitti edellämainittuun kahvilaan, mutta turhaan. Hatunvarkaan omatunto ei ollut herännyt.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Vanha tottunut lääkäri Aika paransi vähitellen sen haavan, jonka uuden knallin menetys oli ystävämme mieleen iskenyt. Joskus vain ani harvoin johtui enää tapaus hänen mieleensä, mutta silloinkin se vielä jonkunverran kuohahti.

Viime sunnuntai-aamuna soitettiin ystävämme ovikelloa.

Isäntä ei ollut kotona, mutta taloudenhoitajatar kysyi soittajalta, äkäisen näköiseltä mieshenkilöltä, hänen asiaansa.

Vieras sanoi, että hän olisi vain halunnut saada takaisin uuden hyvän knallinsa, jonka ystävämme, puheillepyrkijän ilmoituksen mukaan, oli häneltä edellisenä iltana kapakassa vaihtanut.

Taloudenhoitajatar pani ankaran vastalauseensa ensiksikin sitä väitettä vastaan, että ”meidän herra” kävisi kapakassa ja toiseksi sitä vastaan, että meidän herra vaihtaisi hattuja. Sellaista ei meidän herralle tapahdu koskaan.

Tästä huolimatta pysyi vieras kiinteästi toivomuksessaan saada tavata ystäväämme, ja sai kehoituksen saapua seuraavana päivänä.

Eilen aamulla soi ovikello kiivaasti.

Ystävämme meni avaamaan ja seisoi silmänräpäystä myöhemmin aivan tuntemattoman miehen edessä, joka ojensi hänelle knalliaan ja jokseenkin epäkohteliain sanoin ilmaisi haluavansa saada takaisin uuden, hyvän hattunsa.

Vieras näytti vaadituksi selitykseksi knalliaan, jonka nauhaan oli lävistetty ystävämme nimikirjaimet ja varmemmaksi vakuudeksi ystävämme käsialalla kirjoitettu hänen nimensä ja osoitteensa.

Se oli sama knalli, joka häneltä viime syksynä oli varastettu. Mutta missä kunnossa!

Kaikesta päättäen oli se vaihtanut omistajaa keskimäärin kerran viikossa sekä ollut mukana erinäisissä varsin vakavaluontoisissa katukahakoissa kello yhden jälkeen yöllä. Sen rahallinen arvo oli nykyisin ehkä noin 45 tai 55 penniä.

Ystävämme ei kieltänyt nimikirjoitustaan, mutta kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä enää minkäänlaisiin tekemisiin tuon paljon kokeneen päähineen kanssa, selittäen millä tavoin hänen nimensä oli siihen joutunut.

Vieras loi häneen myrkyllisen silmäyksen, painoi knallirähjän päähänsä, mutisi jotain, luultavasti loukkaavaa, astui ulos ja paiskasi oven kiinni niin että talon perustukset vapisivat.

Sillä knallilla oli aivan erikoinen kyky aiheuttaa myrskyisiä kohtauksia.

Vasta vieraan poistuttua johtui ystäväni mieleen, että hänen olisi pitänyt koettaa lunastaa entinen knallinsa kohtuullisilla ehdoilla huostaansa. Sillä nyt kiertää se tietysti yhä edelleen hänen nimeään häpäisten kädestä käteen ja päästä päähän.

Ja joka kerta kun ovikello soi, vavahtaa ystävämme sydän. Sillä hän pelkää, että siellä oven takana seisoo tuntematon, suuttunut mies, joka silmänvalkuaistensa ilkeästi muljahdellessa ojentaa hänelle pahoinpideltyä kulunutta knallirähjää.

Rakennusmestari on jäänyt poimimaan mustikoita.

"Sähkösanoma, viis pennii!" kiljuvat pojat akkunamme alla kadulla.

Ne ovat sitä kiljuneet koko päivän, ja ihmiset ovat ostaneet valkoisia lisälehtiä ja keltaisia lisälehtiä ja punaisia lisälehtiä ja pysähtyneet lukemaan niitä keskelle katua. Ja autot ovat mylvineet suoraan sisään heidän korviinsa, mylvineet kuin sonnit ja uhanneet ajaa heidät pliiskaksi, ja raitiovaunut ovat soittaneet hätäkelloa ja vannoneet mankeloivansa heidät sen tuhannen taakeloksi, ja lukemattomat muut suurkaupungin katujen vaarat ovat heidät niellä.

Mutta he eivät edes huomaakkaan niitä. Ja jos huomaavat niin eivät niistä välitä. He eivät nykyhetkellä välitä mistään muusta kuin sotauutisista. Sillä sodan huumaus tuntuu ilmassa ja vaikuttaa välinpitämättömimpiinkin.

Kääntäkäämme kuitenkin hetkiseksi katseemme, ajatuksemme ja huomiomme hieman rauhallisemmille aloille ja antakaamme itsellemme kertoa pieni mutta tosi juttu "rakennusmestarista Utin leirikentältä".

Viikon päivät ja hiukan enemmänkin takaperin ilmestyi Mäntyharjun Leppäniemen kylään eräs mieshenkilö, joka ilmoitti olevansa "rakennusmestari Utin leirikentältä".

Sitten hra rakennusmestari ilmoitti tarvitsevansa rakennustöihin mainitulle kentälle 30 miestä.

— Jaa jaa! sanoivat leppäniemeläiset Onhan meillä näitä kirvesmiehiä. Jos rakennusmestari huolii näistä meidän miehistä, niin valitsee vain...

Ja rakennusmestari katseli arvostellen ja tutkijan terävällä silmällä Mäntyharjun leppäniemeläisiä kirvesmiehiä ja myönsi armollisesti, että meneväthän nämä mukiin.

Näin liittyi herra rakennusmestarin ympärille valikoitu ryhmä leppäniemeläisiä kirvesmiehiä, ja retkikunta lähti marssimaan sille junalle päin, joka veisi sen Utin työmaille.

Mutta rakennusmestarin mieli rupesi tekemään mustikoita.

Sentähden ilmoitti hän joukolleen vakavan päätöksensä lähteä tyydyttämään mielihaluaan metsään, josta nokkela mies kyllä aina mustikoita löytää.

Mestarilla ei kuitenkaan ollut kelloa.

Ryhtymättä tekemään miehistölleen selkoa, mistä tämä mestarin arvolle oikeastaan sopimaton kellottomuus johtuu, pyysi hän vain eräältä Tobias-nimiseltä mieheltä lainaksi kelloa, että hän tietäisi lähteä mustikkamaalta oikeissa ajoin junalle.

Tobias antoikin kellonsa, uuden hopeakellonsa mestarille, ja mestari ynnä kello poistuivat metsään mustikoita poimimaan, eikä niitä sen koomin ole näkynyt. Sekä kello että mestari jäivät sille tielleen ja Tobias ajattelee surumielin uutta kelloaan, joka nyt on vain muisto samoinkuin "rakennusmestari Utin leirikentältä".

Ainoa lohdutus päämiehettä jääneellä miesjoukolla on se, ettei se vielä ehtinyt lähteä Uttiin. Mihin olisi se noilla kuuluisilla lakeuksilla joutunut ilman mestariaan?

Mutta mestari lienee löytänyt tavattoman hyvän mustikkamaan, koska on sen ääressä kykkinyt.

Suuri kuvariita.

Kello oli juuri lyönyt kolme. Päivällä tietysti eikä yöllä.

Nälkäisellä kaupunkilaisella oli kiire päivälliselle.

Ei kuitenkaan niin kiire ja niin nälkä, ettei olisi ehtinyt pysähtyä erään vaatetusliikkeen edustalle, jossa oli syntynyt suuri kuvariita kristittyjen ja juutalaisten välille.

Vaatetusliikkeen omistaja tunnustaa, kuten jo ulkomuodostakin, näkyy, vanhaa, kunnianarvoisaa Mooseksen oppia.

Hänen myymäläänsä pääsee suoraan katukäytävältä, vieläpä niin suoraan, ettei tarvitse kiivetä yhtään porrasta ylöspäin eikä laskeutua yhtään porrasta alaspäin. Ei tarvitse edes harpata kynnyksen yli. Ovi on katukäytävässä kiinni ja myymälän permanto katukäytävän tasalla. Ahdas, pimeänlainen puoti täynnä naulakoissa riippuvia naisten ja miesten pukuja, ja ovella, valtakuntansa rajalla, seisoo kaiket päivät tummaverinen kauppias hajasäärin, kädet selän takana, rauhallisena mutta itsetietoisena, varmana, tanakkana ja terävänä, lyhyine, mustine piikkipartoineen. Hänessä on jotain, joskaan ei ylimyksellistä, niin ainakin ylimielistä, ja tiukat, valppaat katseet välähtelevät kakkulain läpi pitkin ja poikin vilkasliikkeistä katua.

Kaikesta näkyy, että mainittu herra tietää, mitä tahtoo. Ja mitä hän ei tahdo.

Mutta vasta vaaran hetkellä koetellaan miehen kunto lopullisesti. Ja vaaran hetki on nyt tullut.

Äskettäin oli puodin ulko-oviin ilmestynyt uudet reklaamikilvet. Toisessa pitkänhuiskea nuorukainen, parasta espistyyppiä, keikaroi punaisine poskineen uudessa puvussaan. Toiselta ovelta taas solakka neitonen heitteli tähän nuoreen herraan lumoavia silmäyksiä.

Ja tämän viehättävän parin omistusoikeudesta oli nyt syntynyt riita.

Se ei oikeastaan ollut enää riita. Se oli nähtävästi ennen kello kolmea ollut riita, mutta siitä oli ehtinyt kello kolmeen mennessä kehittyä tappelu, joka vaikutti katuyleisöön mieltäkiinnittävästi ja virkistävästi.

Sikäli kun taistelevien puolueiden kiihkeistä, katkonaisista huudahduksista saattoi päättää, lienee asian juriidinen puoli ollut suunnilleen seuraava:

Se koristemaalari, joka oli loihtinut kankaalle edellämainitut hyvinpuetun nuoren herran ja vielä paremmin puetun, ensi keväimen kukoistuksessaan olevan neidin, oli saapunut israelilaisen myymälään suomalaisen karhun harmaassa ja proosallisessa ominaisuudessa. Mitä myymälässä oli sanottu ja tapahtunut, siitä ei asiaan innostuneilla katselijoilla ollut tarkempia tietoja, mutta lopuksi oli kuitenkin käynyt niin, että karhu apulaisineen oli joutunut kadulle ja aikoivat he ilman muuta ottaa huostaansa nuo puodin ulkoseinää suuresti kaunistavat taideteokset.

Juutalainen kiiruhti kauhistuen puolustamaan kaunista pariaan. Syntyi lyhyt rintamataistelu. Juutalainen tuuppasi kristittyä karhuaan rintaan, ja karhu tarrautui kauppamiehen takinrinnuksiin kovin kourin.

Ensi ottelua oli todistamassa ainoastaan kolme joutilasta syrjästäkatselijaa, jotka tuntuivat koko lailla välinpitämättömiltä.

Mutta kun hyökkääjät tekivät uuden rynnistyksen, karttui katselijajoukko nopeasti yhdeksäksi hengeksi.

— Poliis, poliis! huusi Israelin lapsi.

— Ei tässä poliisia tarvita, sanoi vanhin ja vakavimman näköinen syrjästäkatsoja painavasti.

Kaikki läsnäolijat, I:n lasta lukuunottamatta, kannattivat lämpimästi edellistä puhujaa, koska jokainen pelkäsi, että poliisin paikalletulo lopettaisi heiltä liian aikaisin ilmaisen huvin, jollaisia meidän päivinämme, jolloin kaikista otetaan maksu, on niin perin harvoin tarjolla.

Katselijain lukumäärä karttuikin joka hetki. Niiden joukossa näkyi jo pari I:n lapsen uskonveljeäkin, hänen naapureitaan, jotka huolestuneina seurasivat tapahtumain kehitystä.

Poliisi ilmestyi kuitenkin paikalle. Hyvin suuri ja vahvan näköinen konstaapeli.

Juuri sillä hetkellä oli ottelu tuimimmillaan.

Kun hyökkääjät toisesta epäonnistuneesta ryntäyksestään hengästyneinä olivat pysähtyneet puuskuttamaan, teki kauppias teon, joka osoitti, että hän oli suuri sotapäällikkö. Hän nimittäin tempasi nuoren neidin ovesta irti ja kiidätti hänet silmänräpäyksessä puotiin.

Samaten aikoi hän menetellä myöskin toiseen maalaukseen nähden. Mutta kun se oli jo hänen sylissään, hyökkäsivät karhut uusin voimin hänen kimppuunsa.

— Appu, appu! huusi onneton kauppias, mutta laaja katsojapiiri noudatti ankaraa puolueettomuutta. Siinä se tekikin oikein, sillä jos se olisi puuttunut asiaan, ei tuosta kauniista kuvasta olisi tällä hetkellä jäljellä muuta kuin kehyksen palasia ja tuhrautuneita kankaan riekaleita.

Apua tuli kuitenkin puodista.

Nyt oli kuvassa käsin ainakin neljä miestä, jotka kaikki suurella äänenvoimalla koettivat saada poliisia puolelleen.

— Kenen se on? kysyi poliisi rauhallisesti.

— Se on _minun_! huusi juutalainen.

— Se on _meidän_! sanoivat karhut ankarasti.

Vallitsi suuri hälinä ja tungos poliisin ympärillä, mutta tämä pysyi erinomaisen levollisena ja vetosi puolueettomaan katsojajoukkoon:

— Tietääkö teistä kukaan, kenen se oikeastaan on? kysyi hän tappelun katselijoilta.

— Ei sitä tiedä kukaan! vastasi rehellisen katselijakunnan puolesta ennen mainittu vanha ja vakavannäköinen kansalainen, sekä lisäsi:

— Parasta olisi antaa niiden tapella rauhassa, että näkisi, kenelle se jää.

Poliisi ei vastannut mitään tähän hyväätarkoittavaan ehdotukseen, vaan näytti tuumivan asiaa.

— Antta mennä raastuppa! huusi juutalainen.

— Heitteke irtti se skyltti, skyltti on minun skylttil karjasi hän sitten.

Hänen silmänsä leimusivat kamalasti.

— Se on meidän kyltti! huusivat karhut ja pitelivät lujasti kiinni.

— Jos sine osta minulta yks puku ja ei maksa site, on se sitteki sinun puku! huusi juutalainen ja tuuppasi nuorempaa karhua rintaan.

— Tämä on meidän kyltti, sanoi vanhempi karhu hengästyneenä poliisille ja näytti hänelle jotakin paperia.

Nuorempi karhu tuuppasi vuorostaan vaatetusliikkeen päällikköä ja huusi:

— Älä tuupi!... Minun pukuni on maksettu!

— _Raastuppa_! huusivat juutalaiset, joita nyt oli jo kolme kuvassa käsin. — Antta mennä raastuppa, mutta peeste skyltti irtti!

— Emmekö me saa viedä pois omaa kylttiämme? vetosivat karhut poliisiin, joka langetti seuraavan Salomonin tuomion:

— Jos se on teidän kylttinne, niin saatte te viedä sen pois.

Silloin säikähtivät Israelin lapset ja huusivat:

— Skyltti on meiden skyltti! Me vaadita teme asia raastuppa!

Syntyi suuri hämminki. Ratkaiseva taistelu näytti olevan alkamassa. Poliisikin näkyi tehneen päätöksensä ja kohensi vyötään, ja kiihottunut katselijalauma odotti henkeään pidättäen, mihin toimenpiteisiin hän ryhtyisi.

Mutta juuri kun poliisi astui askeleen eteenpäin, syöksähti väkijoukosta esiin isokokoinen, väkevä israelilainen, joka varmaankin polveutui, itse Simsonista ja hänen rouvastaan Delilasta.

Tämä väkevä mies huusi:

— Mite h—tti te tappele keskelle kattu... menkke sisse tappelemma... taikka peetteke teme asia sovinnos!

Ja Simsonin jälkeläinen työnsi koko roikan tauluineen sisään myymälän ovesta, meni itse perässä ja sulki oven.

Kansan mielet valtasi syvä pettymys. Tahdottiin kuitenkin kerääntyä puodin akkunain eteen katsomaan, mitä sisällä tapahtui, mutta poliisi käski joukon hajaantua.

Koska silminnäkijä nyt muisti, että hänellä oli nälkä ja kiire, läksi hänkin tiehensä.

Palatessaan illempana samaa tietä takaisin, näki hän nuoren herran ja neitosen kuvien hymyilevän toisilleen kumpikin puoleltaan vaatetusliikkeen ulko-ovilta.

Ja siellä ne ovat tänäkin päivänä.

Oulun työttömäin huvimatka Tervolaan.

Oulun ”työttömät seisoskelivat turulla ja katujen kulmissa haaveillen tulevasta maallisesta paratiisista, jossa olisi riittävästi työtä, loppumattomasti työtä, iankaikkisesti työtä, työtä, jossa sivut kipeytyisivät ja luut ratisisivat ja joka pusertaisi hikihelmet, suuret kuin karpalot, ahkeran raatajan otsalle.

Välistä pistivät he murheellisen päänsä sisään kaupungin työnvälitystoimiston ovesta ja kysyivät:

— Eikö vieläkään työtä?

Työnvälitystoimisto tiedusteli työpaikkoja minkä ennätti.

Tiedusteli myöskin Tervolasta.

— Joo, vastattiin Tervolasta, kyllä meillä työtä on. Olkaa vain hyvä ja tulkaa tekemään!

— Mitäs te maksatte?

— Saman kuin ennenkin.

Ja kun työttömät seuraavan kerran pistivät päänsä työnvälitystoimiston ovesta sisään, saattoi toimisto heille ilmoittaa sen ilosanoman, että nyt on työtä.

Työttömät hymyilivät hiukan vaisusti ja astuivat, saatuaan siihen kehoituksen, sisään allekirjoittamaan sopimuskirjat.

Sitten otti työnvälitystoimiston johtaja mukaansa kymmenen kiihkeintä työnhaluista, joille toimiston puolesta kustannettiin matka, vieläpä kengätkin, ja johtaja saattoi hoidokkaansa Kemiin asti, josta heidät sitten saatettiin Tervolaan.

Tervolassa, jossa siihen saakka oli ollut työtä, mutta ei tarpeeksi sen tekijöitä, hierottiin tyytyväisenä käsiä. Nyt tulee Oulusta työttömiä, nyt saadaan työt Tervolassa tehdyksi. Ja työtä himoaville vieraille hankittiin työkaluja, ruokavaroja ja hevonen niitä kuljettamaan.

Aamulla tuli työnjohtaja kutsumaan poloisia Oulun työttömiä työhön.

Edellä olevasta luulisi, että he olisivat lähteneet työhön kuin juhlaan, mutta aivan niin ei käynyt. He olivat tarkemmin harkinneet asiaa, eivät olleet tyytyväisiä palkkoihin, jotka muuten olivat samat, kuin paikkakunnalla ennenkin maksetut, eivätkä itse työhönkään. He ilmoittivat, ettei metsätyö sovi heidän luonteelleen, ja antoivat työnjohtajan ymmärtää, että he hakkaisivat paljoa paremmin työnjohtajan selkää kuin sitä metsää, johon hän koetti Oulun rehelliset työttömät houkutella.

Sitten läksivät he takaisin asemalle, ja muutamat ottivat vielä saamansa työkalutkin muistoksi, mutta Tervolan alkuasukkaat olivat niin tunteettomia, että ottivat oululaisilta vierailtaan asemalla pois nämä pienet muistot heidän vierailustaan Tervolassa.

Sitten tulivat Oulun työttömät takaisin kotikaupunkiinsa, marssivat työnvälitystoimistoon ja ilmoittivat tulevansa Tervolasta sekä vaativansa korvausta tämän virkamatkansa johdosta.

Onko kukaan koskaan kuullut vaatimattomampaa pyyntöä? Jos kerran vähävaraiset työttömät ovat tehneet pitkän ja rasittavan matkan Oulusta Tervolaan, niin eikö ole oikein ja kohtuullista, että he saavat hieman korvausta vaivoistaan?

Mutta Oulun työnvälitystoimisto kuuluu olevan niin uskomattoman poroporvarillinen laitos, ettei edes aiokaan työttömille mitään korvausta maksaa.

Työnantaja on myöskin suuri verenimijä. Kehtaa puolustaa kavalaa yritystään houkutella Oulun työttömät korpeen, väittäen että palkat olisivat entisellään ja ettei Oulun työttömillä missään tapauksessa ole mitään kokemusta palkkojen korkeudesta, koska he eivät mitään tehneet eivätkä siis voineet mihinkään tiliin nojautua, ja koska työmaa lisäksi oli uusi, niin ettei sen palkoista ollut mitään kokemusta.

Kuvaavaa työnantajan kierolle käsityskannalle on myöskin, että hän ihmettelee sitä luonnollista seikkaa, että miehet olivat moittineet metsää ja siellä suoritettavia töitä, vaikkei heistä kukaan ollut edes käynytkään siellä.

Vai vielä heidän olisi pitänyt käydä siellä! suuressa, synkässä metsässä, jossa rojottaa pahannäköisiä, partaisia korpikuusia ja jossa korkeat männyt humisevat kolkosti. Kuka tietää, vaikka olisi siellä vielä susia ja karhujakin. Sellaisilla työmailla kuuluu kyllä nykyään olevan satoja työläisiä samoissa ja ehkä vaikeammissakin töissä, mutta ne mitä lienevät pitkätukkaisia maan juippeja. On lievimmin sanoen epähienoa koettaa tunkea kaupunkilaisia työttömiä moisiin oloihin.

Työläistyneinä oululaisten työnvälityspösöjen luihuun petkutusyritykseen seisoskelevat Oulun rehelliset ja suoraluontoiset työttömät jälleen haikein mielin katujen kulmissa odottamassa, että heille tultaisiin tarjoamaan sellaista työtä, joka paremmin soveltuisi heidän yhteiskunnalliseen asemaansa, luonteeseensa ja taipumuksiinsa.

Väitetään tosin, ettei osa näistä ”työttömistä' koskaan ole tehnyt työtä, mutta se on tietysti parjausta.

Kyllä he tekisivät työtä — jos vain sattuisi ”luonnolle sopivaa.

Kysymyksiä ja vastauksia.

Kyselijä:

— Kuinka monta käärmettä on ollut Yöntilän suossa Halikossa?

Vastaaja:

— Toista tuhatta.

Kyselijä:

— Mistä se tiedetään?

Vastaaja:

— Suo syttyi palamaan, käärmeet päättivät muuttaa majaa ja sammutusmiehet tappoivat ne.

Kyselijä:

— Aivan oikein. Kuinka tiedätte kaiken tämän?

Vastaaja:

— Luettuani viime päivien uutisia.

Kyselijä:

— Montako munaa muni Välttilä-Keskitalon kana Marttilassa viime viikolla?

Vastaaja:

—???

Kyselijä:

— Se muni kymmenen munaa. Montako kananpoikaa se hautoi näistä munista.

Vastaaja:

— Kymmenen.

Kyselijä:

— Väärin, aivan väärin.

Vastaaja:

— ???

Kyselijä:

— Se hautoi niistä kaksitoista poikasta.

Vastaaja:

— Kaksitoista poikasta kymmenestä munas...?

Kyselijä:

— Niin, kymmenestä munasta kaksitoista kappaletta eli tusinan poikasia. Enkö puhu tarpeeksi selvästi?

Vastaaja:

— Kyllä. Mutta kuinka tiedätte kaiken tämän?

Kyselijä:

— Luettuani viime päivien uutisia.

Vastaaja:

— Ahaa!

Kyselijä:

Kuinka kuului erään kaspialaisen meriselitys karilleajon jälkeen?

Vastaaja:

— Mainittu meriselitys kuului:

"Soomalainen hevjyttömys on syy. Me ajama laivalla. Ka, siinä istuu soomalainen hevjytön onkimas keskellä laivareittiä. Minä puhallan laivapilliä: mene pois tieltä. Mies onkii ja onkii keskellä väylää. Laiva ajaa lähemmä ja minä puhallan. Mies vain onkii. Puhallan vielä ja ajan kohti. No vot, silloin mies huusi: 'Katos p—le kun tulee päälle' ja läks soutama pois tieltä. Mutta samass laiva jo olikin kivellä. Soomalainen hevjyttömyys on syy."

Kyselijä:

— Ystäväni, te seuraatte hyvin aikaanne. Mutta tunnetteko uutisen 'Uudenaikainen erakko'?

Vastaaja:

— Kyllä:

Nurmeksen kauppalan torille ilmestyi viime viikon tiistai-iltana paljaspäinen ja paljasjalkainen mies, kasvot ja sääret aika tavalla lian peitossa. Poliisi opasti hänet kauppalantalolle, jossa hän sitten oli hoidettavana pari päivää, kunnes hänet perjantaiaamuna saatettiin vaivaishoidon toimesta Viipuriin, josta hän sanoi olevansa kotoisin, Kolikkoinmäeltä. Mies kertoi olevansa ammatiltaan maalari ja ijältään 26-vuotias. Hän selitti lukeneensa teosofisia kirjoja ja kertomuksia itämaalaisten fakiirien itsensäkieltävistä valmistuksista toimeensa. Niin oli hänkin, kaupunginlapsi päättänyt lähteä korpeen kuolettamaan itsestään kaikki ruumiilliset halut ja himot. Hän oli kartasta nähnyt, että Nurmeksen itäpuolella oli nimi Egyptin korpi, ja niin oli hän pari viikkoa sitten saapunut Nurmekseen. Silloin oli hänellä patiinit jalassa, kaulukset kaulassa ja asuntonsa hän oli ottanut seurahuoneelle. Kolmen päivän perästä hän oli lähtenyt kauppalasta itään päin, Egyptin korpea kohti. Niin kauas ei hän kuitenkaan arvannut mennä, vaan oli oleskellut muutamien kilometrien päässä kauppalasta. Siellä metsässä hän oli toista viikkoa. Hän otti alastonna auringonkylpyjä ja sateella puhdistusta ruumiilleen. Mutta päällysvaatteet, hattu ja kengät olivat jääneetkin sitten eräälle mättäälle eikä hän enää niitä löytänyt. Ainoastaan paita, alushousut ja syyspaltto jäivät päälle. Tukkansa hän oli sitonut nauhalla, jottei se silmille leviäisi. Töikseen hän oli metsässä keräillyt naavoja, punonut niitä köysiksi ja vanuttanut levyiksi, joista hän kauppalantalollakin laati kenkiä, pannen tuohta pohjiksi. Ruokanaan hän sanoi olleen kävyn siementen ja ryynien. Kauppalantalollakaan ei hän ottanut ryyniensä lisäksi muuta kuin vähän voileipiä ja kahvia. Kieltämällä ruumiinsa tarpeita hän sanoi saaneensa henkisiä lahjoja, hän kuuli jo kaukana olevien ihmisten puheita. Niinpä oli hän metsässä kuullut, että hänen morsiamensa kertoi Viipurista olevansa sairaana ja kutsui häntä parantamaan itseänsä. Näin hän oli lähtenyt takaisin kauppalaan.

Allekirj:

— Luetteloa voisimme jatkaa. Se ei olisi mikään konsti ensinkään. Ainehisto on nimittäin tällä alalla tavattoman runsas. Mutta eihöhän tämä taas riitä kerrakseen?

Salaperäinen köysi.

Vaasassa on tietysti myöskin vesijohto. Ja sillä on sama ominaisuus kuin muidenkin kaupunkien vesijohdoilla: sen torvet pyrkivät sitä pitemmiksi, mitä enemmän kaupunki kasvaa ja laajenee.

Vaasassa on myöskin kahvila, jonka nimi on Esplanaadikahvila.

Koska mainitussa kahvilassa luultavasti tehtiin se huomio, että vesi kahvipannuun saadaan helpommin ja mukavammin aukaisemalla keittiössä vesijohdon hana ja pistämällä kahvipannu sen alle kuin lähettämällä tyttö tai poika ämpäri kädessä juoksemaan kaivolle, niin laadittiin asianomaiseen paikkaan asianomaisessa järjestyksessä anomus Esplanaadikahvilan yhdistämisestä kaupungin vesijohtoverkkoon.

No niin.

Kaupungin vesiasialliset päämiehet harkitsivat oikeaksi ja kohtuulliseksi ottaa Esplanaadikahvilan anomuksen huomioonsa ja antoivat vesijohtotyö miehille käskyn lähteä avaamaan ehtymätöntä vesisuonta Esplanaadikahvilan iloksi ja hyödyksi.

Vesijohtotyömiehet ottivat työkalut olalleen ja läksivät reippaasti tekemään työtä käskettyä.

Aurinko paahtoi lämpimästi, niinkuin sen tapa viime viikkoina on ollut, ja miehet hakkasivat, kuokkivat ja kalvoivat ankarasti hikoillen katuun syvennystä ja salaojaa Esplanaadikahvilan vesijohtoputkia varten.

Kesken tätä työtään tekivät he harvinaisen keksinnön: syvällä kadun pinnan alapuolella kulki heidän linjansa poikki paksu köysi.

Ukot hämmästyivät ja hieroivat silmiään, mutta näky ei kadonnut, paksu köysi maata mötkötti liikahtamatta paikoillaan.

Köyttä nykäistiin, mutta se ei liikahtanutkaan. Sen molemmat päät ujuttautuivat nähtävästi kauas maan tunkkaisiin, tuntemattomiin ytimiin.

Mitäpä siis tehdään silloin, kun katua kaivettaessa moinen köysi asettuu kaivajien tielle?

Yksinkertainen kysymys! Ja vielä yksinkertaisempi vastaus.

Vaasan vesijohtotyömiehet hakkasivat tietysti köyden poikki.

Eikä se sitten enää sen enempää heidän työtään häirinnyt eikä heidän tuntoansa vaivannut.

Mutta jokseenkin samoihin aikoihin koetti noin kolmekymmentä sellaisen nykyaikaisen rakkineen omistajaa, jota sanotaan puhelimeksi, turhaan päästä keskusaseman yhteyteen.

Vaivattuaan itsensä puolikuolleiksi ja sanottuaan keskusasemasta ja siellä vallitsevasta järjestyksestä kaiken sen, mikä tällaisissa tapauksissa tavallista on, töytäsivät mainittujen noin kolmenkymmenen puhelimen omistajat eteisiinsä, painoivat olkihatut päähänsä ja kiiruhtivat peloittavan kiihtymyksen valtaamina ulos kaupungille ottamaan selkoa siitä, mitä keskusasemalle oli tapahtunut.

Sille ei kuitenkaan ollut tapahtunut yhtään mitään. Koneet olivat paikoillaan ja kunnossa, neidit samoin. Ja yksimielisesti vakuuttivat he jokainen, ettei asemalla ollut havaittu mitään merkinantoa vielämainituista noin kolmestakymmenestä puhelimesta. Kun tätä salaperäiseltä tuntuvaa arvoitusta ryhdyttiin tarkemmin ja perusteellisemmin tutkimaan, tultiin lopuksi varmuuteen siitä, että kertomuksemme alkupuolella selostettu vesijohtotyömiesten kohtaus löytämänsä merkillisen köyden kanssa ja puhelinjohtojen katkeaminen olivat välittömässä yhteydessä toistensa kanssa.

Vesijohtomiesten ponteva ja päättäväinen menettely maanalaiseen köyteen — jota nyt voimme sanoa kaapeliksi — nähden oli asettanut puhelinyhteyden ulkopuolelle m.m. rautatien piirihallituksen, koko Hartmanin liiketalon y.m. Vaasassa huomattavia paikkoja. Ja viikon päivät kuuluu kuluvan, ennenkuin olot saadaan palautetuiksi ennalleen.

Paikkakunnan lehdet kertovat, että vesijohtotyöntekijät viime vuonna olisivat useamman kerran katkaisseet sähköyhtiönkin kaapeleita.

Eiköhän olisi viisainta kaivaa Vaasassa kaikki kaapelit maasta ylös ja vetää ne ilmaan.

Mieluimmin kirkontorneja myöten, etteivät vesijohtotyömiehet niihin niin helposti pääsisi käsiksi.

Surunvoittoisia säveliä

Näitä soinnahtelee korviini m.m. Alajärveltä ja Keiteleeltä.

Varsinkin Alajärveltä, jonka hiljaisen paikkakunnan kuulumisista seudun alkuasukkaat ovat antaneet muulle Suomen kansalle tietoja hieman alakuloisessa äänilajissa.

Kevään tulo oli tietysti hyvä asia, mutta tuuli niin kovasti. "Järven jäätä on ankara tuuli kovasti ahdistanut, rynnistäen milloin yhdelle, milloin toiselle rannalle, tehden aina pienempiä vahingoltakin". Eikä se ollut hauskaa.

Kirkonkylän nuorisoseura riutuu hiljalleen, mutta varmasti. "Iltamien järjestäjät ja toimihenkilöt ovat huolettomia ja välinpitämättömiä".

Viime syksynä osti seura toimintansa elvyttämiseksi sadan markan arvoisen painimaton.

Se vaikutti aluksi hyvin virkistävästi, ja miesväki alkoi painiskella. "Mutta jonkun 'nelsonin' ja 'väännön' tehtyään miehet jo kyllästyivät ja mattokin sai jäädä rauhaan, kun miehet alkoivat ”levätä laakereillaan". Lieneekö niitä laakereita sitten jo paljonkin ehtinyt karttua. Olivat sanoneet: ”Antaa atleettien painia, sillä jos me painimme minkälaisessa villakopassa hyvänsä, niin kohta on niskat nurin ja jäsenet pois paikoiltaan".

Syksyllä oli Alajärvellä vielä, kuten muissakin oikeissa kunnissa, nimismies, kunnanlääkäri ja pappi.

Joulun aikaan puki nimismies turkit ylleen, nousi rekeen ja ajoi pois Alajärveltä, tulematta enää takaisin. Kunnanlääkäri ja pappi jäivät kahden.

Sitten läksi kunnanlääkäri. Pappi jäi yksin edustamaan Alajärven entistä virkamiehistöä.

Pappi tunsi kai olonsa yksinäiseksi, sillä lopuksi rupesi hänkin lähtöä tekemään.

Surumieliset alajärveläiset istuivat poski kämmenen nojassa akkunanpielessä, katsellen, miten pappikin ajoi tiehensä ja miten tuuli ahdisteli järven jäätä milloin toiselle, milloin toiselle rannalle. Päivä oli harmaa ja sydänalassa tuntui apealta...

(Alan tulla itsekin tätä kirjoittaessani niin haikealle mielelle, että kiiruhdan vaihtamaan puheenaihetta).

Keiteleen entinen kirkonisäntä on laittanut itselleen hännän ja kävelee kirkonkylällä mainitulla hännällä koristettuna.

Hän on ollut kirkonisännän toimessa kokonaista 33 vuotta, ja olisi toivonut, että hänet viime maaliskuussa pidetyssä kirkonkokouksessa olisi valittu tähän virkaan 34:nneksikin vuodeksi.

Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka hän vaalitilaisuudessa huomauttikin hoitaneensa virkaa jo alun neljättäkymmentä vuotta ja oli omien sanojensa mukaan jo tuolla ajalla ehtinyt tehdä hyvää ja pahaakin. Tai ehkä juuri siitä syystä.

Syrjäytetty entinen kirkonisäntä valitti päätöksestä tuomiokapituliin, mutta valitusta ei ole vielä ratkaistu, ja uusi mies astui kirkonisännän istuimelle toukokuun 1 p:nä.

Kun tämä uusi virkamies ei ollut ensimmäisenä sunnuntaina toimessaan kirkossa, käveli vitkansa menettänyt seuraavana päivänä kylällä oudossa asussa. Hän oli tehnyt katajista hännän, pannut sen nuoraan ja ommellut nuoran pään takkinsa helmaan. Vastaantulijoille kertoi hän katkera sävy äänessään saaneensa tuon hännän Keiteleen seurakuntalaisilta muistoksi 33-vuotisesta toiminnastaan kirkonisäntänä.

Tämän keksinnön johdosta voisi erästä tunnettua sananlaskua mielestäni hiukan tarkistaa, niin että se tulisi kuulumaan:

"Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja häntä".

Miksi Taavettia lyötiin kaksi tuumaa paksulla kepillä.

Taavetti Junnia on lyöty Luumäellä kaksi tuumaa paksulla kepillä seitsemän kertaa takapuoleen ja vähän ohuemmalla kepillä kaksi kertaa samaan asianomaiseen paikkaan.

Koska tapaus käsittelee kysymystä, jolla on laajakantoinen merkitys perhe-elämässäkin, niin suotakoon allekirjoittaneelle vapaus seikkaperäisemmin kertoa, miksi Junnin housuja vähän tomuutettiin.

Taavetti Junnilla on kristillisessä avioliitossa laillinen vaimo nimeltä Liena Stiina.

Taavetin ja Liena Stiinan välillä on tapahtunut silloin tällöin pieniä perhekohtauksia sen johdosta ettei Liena Stiina pysy kotona. Lopuksi johtivat ne siihen, että Taavetti sai naapureiltaan seitsemän napausta paksummalla ja kaksi napausta ohuemmalla kepillä, ja että Junni haastoi Pontius Pilatuksen eteen kolme naapuriaan, jotka olivat hänen mielestään aiheettomasti sekaantuneet hänen ja Liena Stiinan väliseen tappeluun.

Asia on ollut käsiteltävänä Luumäen käräjillä.

Taavetti esitti kantajana tapahtuman seuraavassa valossa:

Se Liena Stiina ei yleensä pysy kotona. Kerran se taas oli mennyt naapuriin kyläilemään, ja kun hän läksi sitä hakemaan kotiin, niin tulivat vastaajat tomuuttamaan hänen housujaan. Vastaaja Manu löi häntä puoli syltä pitkällä ja kaksi tuumaa paksulla kepillä seitsemän kertaa niille tienoin, missä selkä päättyy, ja vastaaja Ville napautti häntä kaupanpäällisiksi kaksi kertaa samoille maisemille.

Ja kun tämä Taavettia sangen vähän miellyttänyt toimitus oli päättynyt, antoivat vastaajat Junnille julistuksen, jossa hänelle terotettiin mieleen, ettei hän toista kertaa saa tulla vaimoaan pois hakemaan, vaikka Liena Stiina olisi aina kylässä.

Taavetti katsoi, että vastaajat olivat tällä julistuksellaan ja sen edellä käyneellä tomuuttamisella loukanneet hänen "asiamiesoikeuttaan", ja vaati tämän raskaan rikoksen johdosta vastaajille ankaraa edesvastausta.

Kun Taavetti oli lopettanut esitelmänsä, käski korkea oikeus astua esiin todistajien, jotka kertoivat seuraavaa:

Ei voi kieltää Manun ja Villen lyöneen vähän Taavettia, mutta tällainen isällinen kuritus oli Taavetille erittäin tarpeellinen ja vaikutti häneen epäilemättä kasvattavasti. Kun Taavetti tuli taloon, jossa Liena Stiina oli käymässä, syntyi siellä hirmuinen näytelmä. Taavetti ryhtyi kurittamaan Liena Stiinaa, Liena Stiina parkui niin pahasti, ja toiset akat huusivat, että Taavetti tappaa akkansa. Kun tilanne kehittyi näin kriitilliseksi, ryhtyivät vastaajat Manu ja Ville asiaa järjestämään. Siinä tarkoituksessa ottivat he kumpikin kepin, mutta todistajat vakuuttivat, että Taavetti oli liioitellut korkealle oikeudelle keppien kokoa. Kepit, joilla Taavettia tomuutettiin, olivat kaikin puolin säädylliset, kohtuullisen pitkät ja paksut, eivätkä lyönnit olleet liian kovia. Ne olivat juuri parahiksi niin kovat kuin Taavetti Junni tarvitsikin.

Taavetti loi katkeran silmäyksen todistajiin, jonka jälkeen tuomaripöydän ääreen kutsuttiin Liena Stiina.

Liena Stiina osottautui oikeaksi aviopuolisoksi. Hän ei tosin, vastoin jäävittömäin todistajain yhtäpitävää valallista kertomusta, voinut puhdistaa Taavettiaan siitä syytöksestä, että tämä oli läimäyttänyt häntä muutamia kertoja päähän ja kiristänyt häntä kurkusta, mutta mitään rangaistusta ei hän Taavetille halunnut, katsoen siis vastaajien Taavetille antaman kepityksen täysin riittäneen kuittaamaan hänen ja Taavetin välit.

Mutta Taavetilla oli myöskin todistajia. Hän pyysi saada niiden avulla näyttää toteen, ettei Liena Stiina pysynyt kotona.

Oikeus harkitsi asiaa ja ilmoitti Taavetille, että koska nyt ei ole kysymys Liena Stiinan kotonapysyväisyydestä vaan Taavetin kepittämisestä, niin ei Taavetin todistajia oteta kuulusteltavaksi.

Tuomio kuului: Taavetti saa 10 taalaria sakkoa turhasta oikeudenkäynnistä ja maksaa eräitä todistajapalkkioita.

Tämän ennakkopäätöksen kautta on siis käynyt selville, että jos mies ryhtyy kurittamaan vaimoaan sen johdosta, että tämä käy vierailuilla, saa hän pitää hyvänään mahdollisesti osakseen tulleen kepityksen, jota paitsi hän, jos rohkenee vielä astua Pontius Pilatuksen eteen, saa hellittää kukkarostaan kalliisti ansaittuja taalereita.

Mahtaa nyt Taavetti saada housuilleen, jos yrittää toisen kerran ryhtyä höyhentämään vaimoaan naapuritalossa!

Jouluvalmistukset Harjuksen perheessä.

Liikemies Heikki Sakarias Harjus, toiminimen Vikevä, Harjus & Kumpp:in toimeenpaneva johtaja, ja omistaja, oli jo syyskuussa ilmoittanut arvoisalle perheelleen, ettei nykyisin vallitsevien ahtaiden raha-aikojen vuoksi tänä vuonna jaeta ensinkään joululahjoja hänen perheessään.

Tämän surullisen uutisen johdosta oli puoli tusinaa pieniä, mutta pienuudestaan huolimatta hyvin kova-äänisiä Harjuksia kohottanut jo silloin sydäntävihlovan hätähuudon, niin että kadulla kävelevä passipoliisi pysähtyi ja alkoi epäluuloisesti tähystellä herrasväki Harjuksen akkunoihin. Kun huutoa oli kestänyt viisi minuuttia, meni hän soittamaan Harjuksen ovikelloa ja kysyi, oliko joku rikos tekeillä. Isä Harjus, joka oli hieman hermostunut, käski konstaapelin laputtaa Hiitolaan ja viedä kirkuvat nuoremmat Harjukset mennessään. Konstaapeli ei kuitenkaan tahtonut olla missään tekemisissä Harjuksen perillisten kanssa, vaan kehoitti herra Harjusta palauttamaan järjestyksen perheeseensä, ja palasi arvokkaasti virkapaikkaansa kadulle.

Isä Harjus koetti sen jälkeen vaikuttaa konstaapelin esittämässä tarkoituksessa poika-Harjuksiin sekä sanan että tukkapöllyn voimalla, mutta siitä oli vain seurauksena, että viimeinen villitys tuli pahemmaksi kuin ensimmäinen, ja kun häiriytyneet naapurit alkoivat kolkutella seiniin, yläkerrassa asuvat tömisyttivät kattoa kantapäillään ja alakerrassa asuvat koputtivat permantoa luultavasti hiilihangolla, pani hra Harjus lakin päähänsä ja pakeni pois kotilieden äärestä.

Sen jälkeen vallitsi Harjuksen perheessä pitkän aikaa suuria levottomuuksia. Nuoremmat Harjukset, joiden pyhimpiä tunteita Isä Harjus oli loukannut, olivat tehneet salaliiton ja julistaneet "pyhän sodan" isäänsä vastaan. Siinä käytettiin kaikkia keinoja, joita puoli tusinaa kaikenlaisessa vehkeilyssä harjaantunutta poikaa voi keksiä, ja kun isä Harjus ei osannut alusta alkaen suhtautua jälkeläisiinsä sillä ankaralla ja johdonmukaisella tavalla, jota nykyinen aika vaatii puolivillissä tilassa olevan perheen päämieheltä, tunsi hän viikko viikolta joutuvansa yhä enemmän alakynteen tässä epätasaisessa taistelussa. Vihdoin uhkasi hän toimittaa rakkaat pienokaisensa viranomaisten välityksellä pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen, minkä uhkauksen nämä toivorikkaat vesat ottivat vastaan ihastuksen ulvonnalla. Isä Harjus huomasi tehneensä melkoisen tyhmyyden, sillä nyt eivät pojat nähneet untakaan muusta kuin kasvatuslaitoksesta ja vaativat kiivaasti isää pitämään lupauksensa. He olivat kuulleet, ettei kasvatuslaitoksessa ole muita kun pahoja poikia, josta syystä nuoret Harjukset, jotka vaistomaisesti vihasivat kaikkia hyviä poikia, pitivät luonnollisesti oleskelua sellaisessa paratiisissa hirmuisen lystinä. Isä Harjus tosin koetti väittää, että toiset pojat antaisivat heille siellä pahanpäiväisesti selkään, mutta nuoret Harjukset vakuuttivat silmät kiiluen pitävänsä kyllä puolensa, ja isä Harjuksen täytyi itsekseen myöntää, että kasvatuslaitoksessa todellakin tulisi surulliset oltavat kaikille, jotka uskaltaisivat nousta Harjusten sukua vastaan.

Aika kului, päivät lyhenivät ja yöt pitenivät. Harjus oli luullut, että pojat vähitellen unohtaisivat joululahjajutun, mutta hän tuli huomaamaan, ettei hän vielä tuntenut tarpeeksi poikiaan. Joka torstai pojat huomauttivat: niin ja niin monta viikkoa on vielä jouluun, ja loivat sitten merkitsevän katseen isään.

Koska isä oli ilmoittanut pidättävänsä joululahjat, olivat pojat siinä käsityksessä, jota ei millään tavoin voitu saada heistä lähtemään, ettei heillä myöskään ollut minkäänlaisia velvollisuuksia käyttäytymiseen ja siivoon esiintymiseen nähden tänä vuonna, vielä vähemmän kouluopinnoihin ja muihin henkisiin harrastuksiin nähden. He olivat nähtävästi sitä mieltä, että joululahjat ovat jonkunlainen vekseli, jonka tunnustamalla vanhemmat ostavat itselleen rauhan kuluvaksi vuodeksi ja joka lankeaa maksettavaksi jouluaattona. Jollei tuollaista tunnustetta anneta, niin vastatkoot vanhemmat yleensä ja isä erityisesti seurauksista.

Hra H.S. Harjus on itse liikemies kiireestä kantapäähän, ja kuten näkyy, ovat hänen liikemiestaipumuksensa vähentymättöminä siirtyneet perinnöksi hänen jälkeläisilleen.

Lopulta täytyi isä Harjuksen peräytyä. Eräänä aamuna ilmoitti hän aamiaispöydässä, että kun tämän vuoden liiketulo näyttääkin tulevan verrattain hyvä, parempi kuin mitä alkusyksystä olisi osannut otaksua, niin on hän päättänyt antaa ensi jouluna joululahjoja, jos hänen rakkaat lapsensa lupaavat parantaa tapansa.

Oletteko nähneet, millaista on keväällä mailla, kun lehmät, vasikat ja muut elukat ensi kertaa päästetään ulos navetasta? Ne hyppivät ja loikkivat ja tanssivat hännät pystyssä.

Aivan samanlainen näytelmä tapahtui nyt Harjusten ruokapöydässä, sillä eroituksella vain, että kaikki nuoret Harjukset olivat hännättömiä. Kun isä Harjus ja äiti Harjus ajoissa saivat kiinni pöytäliinasta, ei lattialle pudonnut muuta kuin perunavati ja leipäkori.

Tämän jälkeen vallitsi Harjuksen yksityisasunnossa niin mallikelpoinen järjestys, että Harjuksen oli alussa vaikea uskoa olevansa kotonaan. Tosin tapahtui joskus, että joku kukka heitettiin ulos akkunasta, joku kattokruunu putosi alas, kun pojat siinä roikkuen leikkivät huoneessa lentävää ilmalaivaa, joku pojista laski uudella, hienolla tarjottimella mäkeä portaissa ja joku pienimmistä Harjuksista oli ratkonut puukolla päällystän salin sohvasta, nähdäkseen, mikä siellä sisällä pompahteli, mutta nämä olivat niin jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä tapauksia, ettei niihin mitään huomiota kiinnitetty.

Viime päivinä ovat isä Harjus ja äiti Harjus olleet hyvin salaperäisen näköisiä. Tuntien rakkaiden pienokaistensa väkevän tiedonhalun, joka ei kammoksu minkäänlaisia esteitä eräissä tapauksissa, olivat isä ja äiti tällä kertaa sijoittaneet joululahjavarastonsa vinnille, jossa se oli kahden lukon takana. Pari päivää takaperin tekivät he kuitenkin hieman sekavin tuntein sen havainnon, että kaikki kääreet ja paketit olivat vinnillä ollessaan ainakin yhteen kertaan avatut ja tarkastetut sekä sen jälkeen jokseenkin kömpelösti köytetyt uudelleen kiinni. Samaan aikaan näytti nuoremmissa Harjuksissa viime päivinä vallinnut levottomuus ja hermostuminen kuin pois puhalletulta.

Vanhemmat eivät tienneet muuta paikkaa kuin isän työhuoneessa olevan kassakaapin niiden pakettien säilyttämistä varten, joita vielä tultaisiin ostamaan. Sitä käytettiin nyt talletuspaikkana. Se on taattu murtovarkautta ja tulipaloa vastaan, ja hra Harjus sanoi, että jos se nyt kestää koetuksen, niin voi hän vastaisuudessa tallettaa siinä vaikka miljoonan. Jolleivät hänen poikansa saa jotakin ovea auki, niin eivät sitä pysty muutkaan tässä maassa aukaisemaan.

Ja kaappi kesti. Tullessaan eilen illalla konttoristaan huomasi hra Harjus kuitenkin; että lukon ympäristö oli raapiutunut, ikäänkuin olisi joku sorkkinut rautanaulalla sitä. Mutta ovi oli lukossa ja hra Harjus hymyili tyytyväisesti.

Tänään kannetaan keittiön akkunaparvekkeella ollut kuusi herrasväki Harjuksen saliin. Nimittäin se, mitä siitä on jälellä. Pojat ovat näet viime päivinä leikkineet ahkerasti joulua ja sitä varten ”lainanneet kuusesta oksia leikkikuusiksi. Suuresta kuusesta ei näin ollen ollut jäljellä paljon muuta kuin runko, mutta isä Harjus on sanonut, että se saa välttää, koska pojat itse ovat sen sellaiseksi laittaneet.

Tänään on siis vihdoinkin joulu Harjustenkin perheessä. Naapureista saattaa ehkä tuntua siltä, että Harjusten asunnossa tänä iltana raivoaa hirmumyrsky, vaihdellen silloin tällöin maanjäristyksen kanssa, mutta naapurit voivat rauhoittua: se on vain nuorten Harjusten jouluiloa.

Ja joulu on vain kerran vuodessa.

Kaksi matkaa.

Kertomuksemme jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisen toiminta tapahtuu käytännöllisessä Amerikassa, toisen epäkäytännöllisessä Suomessa.

Ensimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka huokeaksi hra Davisin matkustus Kaliforniasta Nev Ispwichiin tuli, ja toisessa, miten kalliiksi erään satakuntalaisen pässin matkakustannukset omasta navetastaan naapuritalon navettaan nousivat.

Amerikalainen kertomus on seuraava:

Vielä joku aika takaperin asui Nev Ispwichissä eräs hra Davis.

Nyt ei Nev Ispwichissä enää asu herra Davisia, ei ainakaan sitä Davisia, josta tässä on puhe.

Hän ei asu siellä ensinkään siitä syystä, että hän muutti pois Nev Ispwichistä, ja toiseksi siitä syystä, että hän kuoli.

Hra Davis lähti Nev Ispwichistä onnettomuuden vuonna 1913, ja kuten arvattavissa oli, päättyi hänen matkansa huonosti, vaikka hän läksikin pulskasti ja komeasti. Automobiililla. Tyttärensä ja vävynsä seurassa.

Hänen lähtöään katselivat Nev Ispwichin asukkaat porteiltaan ja puutarhakeinuistaan ja sanoivat:

— Uljaastipa se tuo Davis läksikin... tuollaisella suurella automobiililla.

Ja toiset käänsivät purukummia suussaan ja vastasivat:

— Niin läksi... saa nähdä, millä kyydillä hän takaisin tulee. ”

Sitten ei hra Davisista kuulunut johonkin aikaan mitään.

Hra Davis oli näet ajanut autollaan Kaliforniaan asti.

Mutta eräänä päivänä joku kuukausi takaperin palasi hän takaisin Nev Ispwichiin hieman omituisella kyydillä.

Nimittäin postipakettina.

(Tästä voisimme saada uuden sananlaskun: joka autolla alottaa, se postipakettina lopettaa.)

Hra Davis oli nimittäin kuollut Kaliforniassa, poltettu tuhaksi ja tuhka pantu pakettiin, jonka kylkeen kirjoitettiin osote: Nev Ispwich.

Paketti vietiin postikonttoriin ja kysyttiin, paljonko sen lähetys maksaa.

Postineiti punnitsi hra Davisin tomun ja vastasi: 84 senttiä.

Kuolinpesä maksoi tinkimättä, ja kaikki mitä oli jäljellä hra Davisin maallisesta olemuksesta, saapui aikanaan hyvässä järjestyksessä perille Nev Ispwichiin Amerikan oivallisen postilaitoksen välityksellä.

Aivan varmaan ei hra Davis ollut eläissään tehnyt niin huokealla niin pitkää matkaa, mikä seikka mielestämme todistaa, että eräissä tapauksissa on edullisempaa olla kuollut, poltettu ja postipakettiin pantu, kuin elävä ja automobiililla ajava.

Amerikalaiset lehdet ovat hyvin ymmärrettävällä ja oikeutetulla ylpeydellä kertoneet tämän tapauksen osotukseksi siitä, kuinka käytännöllisesti siellä päin maailmaa asiat ovat järjestetyt.

Ja sitten siirrymme siihen pässijuttuun.

Se on surullinen juttu.

Muutamassa Satakunnan kunnassa katosi pari kolme vuotta sitten laitumella erään pikkutilallisen pässi.

Pikkutilallinen ikävöi pässiään ja oli vihdoin tuntevinaan sen naapurinsa lammaslaumassa.

Hän otti apumiehen mukaansa ja meni naapurin puheille.

Naapuri sanoi, että pässi on hänen, eikä hän luovuta siitä saparoakaan.

Kun neuvottelut eivät johtaneet mihinkään tulokseen, keskeyttivät pässinhakijat ne, läksivät ilman muuta talon navettaan ja ottivat sieltä pässin, jonka riemuiten veivät kotiinsa.

Naapuri katseli akkunasta pässinsä lähtöä ja lähetti sitten sanan lautamiehelle.

Siitä pässistä on nyt riidelty pari vuotta. Juttu päättyi äsken pidetyllä talvikäräjillä, jolloin pässinnoutajat tuomittiin maksamaan kantajalle 450 mk. Kun voi otaksua vastaajilta riidellessä kuluneen toisen mokoman, niin saattaa sanoa useinmainitun pässin matkan kantajan navetasta vastaajan navettaan tulleen maksamaan pyöreässä luvussa 1,000 mk.

Minkälaisen pässilauman olisikaan pikkutilallinen tuolla rahalla saanut!

Taikka minkälaisen matkan yksi pässi olisi voinut tuhannella markalla suorittaa!

Amerikassa matkustetaan 84 sentillä Kaliforniasta Nev Ispwichiin.

Meillä matkustetaan 1,000 markalla naapurin navetasta oman talon navettaan.

Kertomus pumpunletkusta Maarianhaminan kaupungissa.

Onko ajatteleva lukija kuullut kertomuksen Maarianhaminan kaupungin parhaan kaivon väliaikaisesta pumpunletkusta?”

Luultavasti ei, sillä asia on jotenkin tuore.

Kertomus on opettavainen, ja siitä syystä kerron sen sitäkin mieluummin. Se osoittaa meille, miten puute, pula ja kiipeli opettaa ihmistä viljelemään ymmärrystään ja hioo hänen älynsä teräväksi ja kirkkaaksi.

Maarianhaminan kaupungissa on useita hyviä kaivoja, mutta yksi niistä on kaikkein paras.

Eräänä päivänä huomasivat Maarianhaminan Rebekat surukseen, että juuri sen parhaan kaivon pumpunletku oli mennyt repaleiseksi.

Mistä syystä?

Paikalle kokoontui useita syvämietteisiä kaupunkilaisia harkitsemaan asiaa, ja lopuksi tultiinkin siihen yksimieliseen ja todennäköisesti myöskin oikeaan johtopäätökseen, että; letku oli mennyt rikki syystä taikka toisesta.

Se ei toiminut enää, ja katseltuaan sitä jonkun aikaa tarkkaavaisesti pudistelivat läsnäolijat päitään ja läksivät syvissä ajatuksissa kotiinsa.

Seuraavana päivänä kokoontui kaivon ympärille taas maarianhaminalaisia.

He katselivat letkua. Eli oikeastaan letkun riekaleita, ja päättivät näkemänsä johdosta, ettei letku vieläkään toimi.

Se oli hieman ihmeellistä.

Sitten menivät Maarianhaminan rehelliset ja peräänajattelevaiset alkuasukkaat kotiinsa ja näkivät seuraavana yönä unta vain rikkinäisistä pumpunletkuista.

Aamulla pumpunletkun rikkinäisyyden kolmantena päivänä saapui paikalle taas useita paikkakuntalaisia, jotka katselivat rikkinäistä pumpunletkua niin kauan, että heitä rupesi janottamaan, ajatellessaan kaikkea sitä vesimäärää, mikä Maarianhaminan asukkailta viime päivinä oli jäänyt saamatta tuon letkun kautta.

Pumpunletku ei tullut sen eheämmäksi, vaikka sitä olisi minkä verran katsellut, ja ihmiset läksivät pois kaivolta.

Sinä päivänä vallitsi kaupungissa yleisenä mielipiteenä se käsitys, ettei tuo letku enää koskaan tulisi eheäksi, ja etteivät maarianhaminalaiset siis enää koskaan saisi nauttia parhaan kaivonsa vettä.

Se oli kyllä ikävää, mutta mitäpä tehdä?

Kun se letku nyt kerta kaikkiaan oli rikki.

Mutta sitten tuli neljäs päivä.

Ja neljäntenä päivänä tapahtui odottamaton tapaus, joka saattoi asiat uudelle tolalle.

Maarianhaminan kaupungissa vieraili muutamia merimiehiä, joita tämän kohtalokkaan neljännen päivän aamuna sattui janottamaan.

Me emme tiedä mistä syystä näitä kunnon meripoikia janotti, eikä se ole tarpeellistakaan tietää. Ehkä olivat he syöneet suolaista silakkaa.

Joka tapauksessa, mikä on pääasia, janotti heitä koko lailla, ja kuin janoiset kameelit kokoontuivat he Maarianhaminan parhaalle kaivolle.

Ikävän pettymyksen tuotti heillekin aluksi tuo rikkinäinen pumpunletku.

Mutta vain aluksi.

Sillä katseltuaan mälliään käännellen jonkun aikaa tuota puutteellisuutta poistui eräs merimiehistä, ja palasi hetken kuluttua takaisin, kainalossaan täysin palvelleet, pikiset ja tervaiset matruusinhousut.

Janoiset merimiehet ottivat tyytyväisen näköisinä puukkonsa esille, ratkoivat housuista paremman lahkeen irti, poistivat letkunriekaleet ja kiinnittivät niiden sijaan tuon arvokkaan, kaikilla valtamerillä seilanneen ja kaikkia tuulia ja myrskyjä uhmanneen housunlahkeen.

Ja pumppu toimi taas. Kohisten virtasi Maarianhaminan parhaan kaivon kirkas vesi tuon uuden leveän ja tukevan letkun kautta. Janoiset merimiehet huuhtelivat tällä raikkaalla juomalla kuivia kurkkukaan, heidän janonsa sammui ja heidän raukeat katseensa kirkastuivat.

Merimiehet eivät olleet mitään epäkiitollista väkeä.

Koska he olivat saaneet ilmaiseksi nauttia kaupungin parhaan kaivon virkistävästä sisällyksestä, jättivät he pieneksi vastalahjaksi housunlahkeen paikoilleen kaivon pumppuun, Maarianhaminan alkuasukasten vapaasti käytettäväksi.

Kaupungin vedennoutajain keskuuteen levisi kulovalkean nopeudella sanoma: parhaasta kaivosta saa taas vettä, vieläpä eheän ja lujan housunlahkeen läpi.

Epäilevinä riensivät vedennoutajat kaivolle. Huhuthan tavallisesti liioittelevat niin vahvasti. Ehkäpä on letkun sijalla vain kyynärpäästä rikkinäisen takin hiha.

Mutta ei! Huhu oli puhunut totta. Pumpussa oli oikea pikinen matruusinhousujen lahe.

Suurella kiireellä kiidätettiin paikalle ämpärit ja tynnyrit. Pumppu kävi lakkaamatta, rehtien merimiesten lahja Maarianhaminan kaupungille täytti tehtävänsä erinomaisesti, ja kolme päivää mässäsi kaupunki näin saadulla parhaan kaivonsa vedellä. Ja vedennoutajain kasvot säteilivät.

Neljäntenä päivänä asettivat kaupungin viranomaiset lahkeen sijaan uuden pumpunletkun...

Mihin joutui silloin se housunlahe?

En tiedä, mutta otaksun, että se pantiin tallelle siksi, kunnes sitä taas tarvitaan.

Parikkalan kuulumisia.

Yöllä edesmenneen kesäkuun 6 päivää vasten kunnioitti pari vapaamielistä, mutta vähävaraista kilometritehtailijaa vierailullaan Kivijärven kylää Parikkalan pitäjässä, kulkien tällöin m.m. Simpeleen paperitehtaan ohi. Kun herrat kilometriammattilaiset huomasivat vaatevarastonsa kipeästi kaipaavan lisäämistä, ottivat he mukaansa erinäisiä miesten pukimiin kuuluvia osia tehtaan virka- ja työmiesten vaatenaulakoista, jatkaen tämän jälkeen tyytyväisinä vaellustaan. Yhtä tyytyväisiä eivät sitävastoin olleet ne henkilöt, joiden puvustoihin vaeltavat ritarit olivat kiinnittäneet huomiotaan, vaan ilmoittivat asiasta paikkakunnan poliisiviranomaisille ja tilasivat varmuuden vuoksi myöskin etsivän poliisin ja poliisikoira "Zillyn" Viipurista.

Kesäkuun 7 p:nä klo 6 aamulla ilmoitti 'Zilly‘ 23 kilometrin päässä Simpeleen tehtaalta, Rautjärven pitäjässä, kaksi kulkuria etsityiksi miehiksi, jonka johdosta nämä otettiin kiinni ja vietiin Simpeleen tehtaalle. Siellä miehet pantiin putkaan ja putkan ovi lukkoon.

Miehet katselivat uutta asuntoaan, ja huomattuaan sen kovin vaatimattomasti sisustetuksi päättivät he jättää sen autioksi. Toinen miehistä kapusi siinä tarkoituksessa käytävään päin olevaan oviaukkoon, mutta aukon tekijät eivät olleet taloa rakentaessaan tehneet mainittua valonantajaa tämän miehen mittojen mukaiseksi. Hän jäi mitä epämukavimpaan asentoon. Etupuoli ruumista oli käytävässä, mutta takapuoli putkassa, eikä hän voinut päästä omin voimin enää vapauteen eikä putkaan, vaan oli siltä väliltä. Kun putkan hoitajat olivat turhaan koettaneet saada häntä irti, käytiin hakemassa saha, jolla akkunaa laajennettiin niin paljon, että vapaudenhaaveilija voitiin pudottaa takaisin putkaan.

Akkuna-aukon laajennus oli kuitenkin tehnyt putkan vieläkin epävarmemmaksi säilytyspaikaksi sellaisille henkilöille, joilla ei ollut halua vapaasta tahdostaan siellä viipyä, josta syystä vanginkuljettaja päätti viedä vieraansa Parikkalan kirkonkylässä olevaan vanginvartijaputkaan. Menomatkalla poikkesi vanginkuljettaja ruununvoudin asuntoon ilmoittamaan asiasta, jättäen vangit erään naishenkilön hoitoon kärryille. Olisi tietysti ollut sallimuksen kiusaamista näin houkuttelevan tilaisuuden käyttämättä jättäminen, ja sama mies, joka äsken oli ollut niin ahtaissa olosuhteissa putkan akkunassa, pudotti nopeasti käsiraudat ranteistaan, heilahutti kohteliaasti hattuaan mainitulle naishenkilölle, hyppäsi kärryiltä ja lähti juoksemaan. Naishenkilön kimakat huudot kutsuivat vanginkuljettajan paikalle, ja nyt alkoi erittäin jännittävä murtomaajuoksukilpailu päällitse kiviraunioitten, poikitse ojien ja ylitse aitojen. Eikä ollut muita näkijöitä eikä palkintotuomareita kuin edellämainittu naishenkilö ja edellä juoksevan miehen toveri.

Vanginkuljettaja voitti ensimmäisen palkinnon ja tarttui sitä lujasti kauluksesta kiinni, jonka jälkeen, saavuttiin onnellisesti perille. Vangit pistettiin putkaan ja rauha oli maassa.

Sitten kului aika Parikkalassa levollisesti ja hiljakseen.

Koittipa 17 päivän aamu. Se vaikeni kirkkaana ja aurinkoisena, hyvin sopivana antoisaa kalamatkaa varten. Vanginvartija lähti siis kalastelemaan, jättäen palvelustytön ja lasten tehtäväksi vankien silmällä pidon.

Mutta vapaudenkaipuu ei vielä ollut sammunut sen yritteliään vangin sydämestä, josta tässä on ollut puhe. Hän pyysi palvelustytöltä lupaa päästä ulos, ja koska vankiparalla oli jaloissaan kunnioitusta herättävän näköiset kahleet, harkitsi tyttö kohtuulliseksi ja vaarattomaksi suostua tähän anomukseen.

Kun ei vankia pitkään aikaan kuulunut takaisin lähti tyttö etsimään häntä. Muita merkkejä ei vangista kuitenkaan näkynyt kuin kirves erään ulkohuonerakennuksen takana ja kirveen vieressä rikotut jalkaraudat. Vanki, joka lienee muuan karkumatkalla oleva vaarallinen kuritushuonevanki, on yhäkin kateissa, ellei häntä ole saatu kiinni sen jälkeen kuin viime tietoni tästä mieltäkiinnittävästä tapahtumasarjasta sain. Viipurista kutsuttiin kyllä taas paikalle etsivä poliisi ja edellämainittu "Zilly", mutta rankkasade oli huuhdellut karkurin jäljet olemattomiin.

Sensijaan kohtasi viipurilainen etsivä maantiellä 5-miehisen takaa-ajojoukon, joka samosi eteenpäin yhdessä ryhmässä hyvin tuiman näköisenä.

Vaarallista on karkurin joutua tämän joukon kanssa tekemisiin, sillä kun näet oli mukanaan vuoden vanha poliisikoiran penikka ja jumalattoman pitkä köysi.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole hirttää karkuria tuohon köyteen, vaan ainoastaan sitoa hänet sillä kiinni.

Sitten kun hänet ensin on kiinnisaatu, missä suhteessa on asia ainakin toistaiseksi on yhä edelleen "avonaisena".

Kuinka Töysässä alettiin kirjallisuutta harrastaa.

Koska me nyt täll