Äiti

language: Finnish

äIti

Romaani

Kirj.

Grazia Deledda

Tekijättären luvalla suomentanut

Jalmari Hahl

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.

Sinäkin yönä siis Paulo hankkiutui lähtemään ulos.

Viereisestä huoneesta äiti kuuli hänen hiipien kulkevan edestakaisin. Luultavasti hän odotti, että äiti sammuttaisi valon ja menisi levolle, voidakseen huomiota herättämättä poistua huoneestaan.

Äiti todellakin sammutti valon, mutta ei silti mennyt levolle.

Hän istui lähellä ovea puristellen karkean työn tekijän käsiään, jotka vielä olivat märkänä astiain pesusta, ja painoi yhä lujemmin peukaloitaan toisiaan vasten rohkaistakseen mieltänsä. Mutta hetki hetkeltä hänen levottomuutensa kasvoi, karkoittaen toivon, että poika rauhoittuisi ja, kuten ennen, istuutuisi kirjojensa ääreen tai laskeutuisi levolle. Muutamaksi hetkeksi nuoren papin hiipivät askelet todella taukosivat kuulumasta. Ei kuulunut enää muuta kuin myrskyn pauhinaa, jota pienen pappilan takana kohoavan kummun puiden suhina säesti — yksitoikkoista yhtämittaista pauhinaa, joka ikäänkuin kietoi vahvan nuoran yhä kireämmälle talon ympäri yrittäen liikuttaa sitä ja nyhtäistä sen irti perustuksistaan.

Äiti oli jo sulkenut tielle johtavan portin kahdella poikkipönkällä estääkseen paholaista, joka myrskyöinä kuljeksii etsimässä sieluja, tunkeutumasta taloon. Sisimmässään hän ei juuri uskonut tuollaisiin asioihin. Ja katkerana ja hieman ivaillen itseään hän ajatteli, että pahahenki jo oli päässyt sisälle pieneen pappilaan. Johan se joi samasta pikarista kuin hänen Paulonsa ja hääri sen kuvastimen ympärillä, jonka Paulo oli ripustanut ikkunanpieleen!

Taas Paulo kuului liikkuvan. Ehkä hän jälleen seisoi peilin edessä, vaikka kuvastimeen kurkisteleminen on papeilta kielletty. Mutta olihan Paulo jo jonkin aikaa suonut itselleen kaikenlaisia muitakin vapauksia!

Muistihan äiti viime aikoina monesti yllättäneensä poikansa naisen tavoin katsomassa pitkään kuvastimeen, puhdistamassa ja kiilloittamassa kynsiään ja sukimassa hiuksiaan, joiden hän oli antanut kasvaa pitkiksi ja jotka hän kampasi päänlaelle, ikäänkuin olisi tahtonut peittää kaljun täplän, pyhän papillisen merkin.

Lisäksi hän käytti hajuvesiä, puhdisti hampaitaan tuoksuvalla jauheella, jopa silitti kammalla kulmakarvojaankin...

Äiti kuvitteli näkevänsä poikansa edessään sinäkin hetkenä, ikäänkuin heitä erottavaan seinään olisi haljennut rako: kuinka tämä musta puku yllään käveli valkeaksi sivutun huoneensa perällä, pitkän solakkana, melkein liian solakkana, huojuvin askelin ja liikkuen varomattomasti kuin poika, usein liveten ja kompastellen, mutta silti aina pysytellen tasapainossa.

Hänen päänsä näytti hieman isolta ohueen kaulaan verrattuna. Ulkoneva otsa tuntui painavan kalpeita kasvoja, ja rypistetyt kulmakarvat tuntuivat ikäänkuin ainoastaan pakosta kannattavan sitä. Pitkänsoikeat silmät olivat puoliummessa. Lujat poskipäät, iso, paksuhuulinen suu ja vankka leuka tuntuivat niinikään väkinäisesti kannattavan otsan rasittavaa painoa voimatta kuitenkaan vapautua siitä.

Äkkiä Paulo pysähtyi kuvastimen eteen, ja hänen kasvonsa näyttivät kirkastuvan: luomien kohotessa loistavien ruskeiden silmien terät säteilivät kuin timantit.

Äiti iloitsi sydämensä pohjasta nähdessään poikansa niin kauniina ja voimakkaana. Mutta tämän hiipivät askelet saivat hänen huolensa jälleen hereille.

Paulo lähti ulos, siitä ei enää ollut epäilystäkään. Hän avasi huoneensa oven. Mutta hän pysähtyi taas. Ehkä hän kuulosti, kuuluiko sisähuoneista mitään. Mutta ainoastaan myrsky pieksi edelleen talon ulkoseiniä.

Äidin teki mieli nousta ja huutaa:

— Poikani! Paulo! Jumalan nimessä, jää kotiin!

Mutta hänen tahtoaan väkevämpi voima pidätti häntä. Hänen polvensa vapisivat, ikäänkuin ne olisivat yrittäneet vapautua tuosta hornamaisesta voimasta, mutta hän ei saanut jalkojaan liikutetuksi. Kaksi voimakasta kättä tuntui painavan niitä permantoon.

Näin hänen Paulonsa saattoi hiljaa laskeutua pieniä portaita, avata ulko-oven ja lähteä talosta. Ikäänkuin yhdellä ainoalla puuskauksella tuuli tempaisi hänet mukaansa.

Ja vasta nyt äidin onnistui nousta ja sytyttää lamppu, vaikka sekin kävi vaivalloisesti, sillä kun hän raapaisi tikuilla tulta seinästä, ne eivät oikein ottaneet syttyäkseen, jättivät vain punasinerviä juovia seinään. Lopulta pieni messinkilamppu levitti himmeätä valoaan suojaan, joka oli kolkko ja yksinkertaisesti sisustettu kuin palvelijattaren huone. Äiti avasi oven ja kumartui ulos kuuntelemaan. Häntä vapisutti. Hänen vartalonsa oli kuin yhdestä ainoasta puupökkelöstä hakattu. Pää oli iso, ruumis lyhyenläntä ja tanakka. Yllään hänellä oli kuluneesta mustasta kankaasta tehty ihomyötäinen puku; hän muistutti kirveellä rautatammen rungosta tehtyä puukuvaa.

Kynnykseltä hän näki pienet liuskakiviportaat, jotka jyrkkinä laskeutuivat valkoisten seinien välissä, ja alhaalla ulko-oven, jota tuuli riuhtoi saranoillaan; hän näki rautapönkät, jotka Paulo oli asettanut seinää vasten nojalleen, ja vihanpuuska valtasi hänet.

Ei! Hän tahtoi manata pois pahan hengen. Hän asetti lampun ylimmälle astimelle, laskeutui portaita maahan ja lähti hänkin talosta.

Tuuli tarttui häneen rajusti pullistaen hänen huiviaan ja vaatteitaan, kuin olisi tahtonut pakoittaa hänet kääntymään takaisin. Hän sitoi huivin lujasti leuan alle ja asteli eteenpäin pää kumarassa uhmaillen vastustusta. Näin hän ponnisteli eteenpäin pappilan seinän, puutarhan muurin ja kirkon julkisivun ohi. Sen kulmaan hän pysähtyi. Siinä Paulo oli kadonnut näkyvistä ja ison mustan linnun tavoin kiitänyt niityn poikki, joka ulottui vanhaan taloon asti. Tämä talo oli melkein kiinni kukkulan rinteessä, joka rajoitti näköalaa kylän sillä laidalla.

Milloin sinertävältä, milloin taas keltaiselta hohtava kuu, joka väliin peittyi kiitävien pilvimöhkäleiden verhoon, valaisi reheväheinäistä niittyä, kirkon ja pappilan välissä leviävää tasoitettua kenttää ja kahta matalaa majariviä, jotka mutkikkaina viivoina reunustivat viettävän, laakson pensaikkoihin häipyvän tien kumpaakin laitaa. Ja keskellä laaksoa näkyi toista tietä muistuttavana harmaana ja polveilevana joki, joka vuorostaan sulautui sen haaveellisen maiseman jokiin ja teihin, jonka tuulen kiidättämät pilvet muodostivat ja taas hajoittivat taivaanrannalla, laakson suun kohdalla.

Kylästä ei enää näkynyt valoa, ei ainoatakaan katoilta kohoavaa savupatsasta. Kuten kaksi jonoon asettunutta lammaslaumaa nuo heinäiselle kaltaalle kiivenneet matalat majat nukkuivat pienen kirkon suojassa, joka ohuen kellotapulinsa vieressä seistä törröttäen näytti sauvaansa nojaavalta paimenelta. Kirkkopihan aitauksen edessä rivissä kasvavat lepät tempoilivat hurjasti tuulen kourissa mustina ja kiemurtelevina hirviöinä. Niiden suhinaan vastasi poppelien ja ruokojen valitus laaksosta. Ja kaikkeen tähän yölliseen tuskaan, myrskyn vaikeroimiseen ja pilvimereen hukkuvaan kuutamoon yhtyi äidin kiihkeä hätä hänen seuratessaan poikaansa.

Tähän hetkeen asti hän oli antautunut sen harhaluulon valtaan, että poika painuisi kylään jonkun sairaan luo. Mutta nyt hän näki tämän rientävän kuin paholaisen riivaamana kukkulan juurella kohoavaa vanhaa taloa kohti.

Eikä siinä talossa ollut sairaita, vaan siellä oli nainen — terve, nuori ja yksinäinen...

Ja suuntaamatta askeliaan tavallisen vieraan tavoin eteisen ovelle Paulo meni suoraa päätä pienelle puutarhaportille, joka aukeni ja sulkeutui hänen jälkeensä kuin musta hänet nielaissut kita.

Silloin äitikin riensi niityn poikki, melkein samoja jälkiä, jotka pojan askeleet olivat tallanneet ruohikkoon, ja saapui tuolle pikkuportille painaen sitä kaikin voimin käsillään.

Mutta portti ei liikahtanutkaan, päinvastoin se tuntui ikäänkuin työntävän häntä luotaan. Ja vaimoparan teki mieli ravistaa sitä ja huutaa. Hän mittaili silmillään muurin korkeutta, ikäänkuin tutkien sen vahvuutta. Lopulta hän toivottomana koetti teroittaa kuuloaan. Mutta ei kuulunut muuta kuin puutarhan puiden kumeaa kohinaa, jotka emäntänsä ystävinä ja rikostovereina tuntuivat omalla huminallaan peittävän sisältä kuuluvat äänet.

Mutta äiti tahtoi voittaa, tahtoi kuulla, tietää... Tai oikeammin, vaikka hän sisimmässään jo tiesi totuuden, hän tahtoi vielä antautua harhaluulonsa valtaan.

Hän ei enää ajatellutkaan pysytellä piilossa, vaan kulki pitkin puutarhamuuria ja talon julkisivua pihaportille asti. Hän iski muurikiviin kädellään tunnustellakseen, oliko jokin niistä irti, saisiko syntymään muuriin aukon, josta pääsisi sisään.

Mutta kaikki oli vankkaa, kaikki pysyi suljettuna. Puutarhaportti, pihaportti ja rautaristikkoiset ikkunat — kaikki ne tuntuivat linnoituksen aukoilta.

Tuona hetkenä kuu valaisee kirkkaana talon punervaa julkisivua, jonka yläreunaan ruohopeitteisen katon räystäs luo varjonsa. Ikkunat, joissa ei ollut sälekaihtimia, mutta joita sisäpuolelta peittivät tummat verhot, kiilsivät kuin vihreät kuvastimet, jotka heijastivat pilvenhattaroita, taivaan sinilaikkuja ja kukkulan huojuvia puita.

Äiti palasi takaisin hipaisten päällään muuriin kiinnitettyjä rautarenkaita, joissa hevosia pidettiin kiinni. Hän pysähtyi uudelleen ulko-oven kohdalle; ja seisoessaan sen edessä, jolle johti kolme harmaakiviporrasta, ja jonka yläosaa peitti suippokaarikatos, hän äkkiä tunsi itsensä nöyryytetyksi ja voimattomaksi, heikommaksi vielä kuin silloin, kun oli kylän muiden köyhien lasten kanssa seisonut siinä odottamassa, että isäntä näyttäytyisi ovessa ja viskaisi heille muutaman kuparikolikon.

Joskus tuota ovea oli niinä ammoin menneinä aikoina raoitettu, niin että sisältä näkyi pimeä, kivipermantoinen eteinen. Lapset tunkeutuivat silloin huutaen kynnykselle asti, ja heidän äänensä kaikuivat talon sisäosissa kuin rotkossa. Silloin ilmestyi palvelijatar ajamaan heidät pois:

— Mitä? Oletko sinäkin täällä, Maria Maddalena?! Etkö häpeä kulkea kerjäämässä poikanulikkain kanssa, noin iso tyttö!

Silloin hän oli säikähtyneenä vetäytynyt syrjään, kuitenkin ensin käännyttyään uteliaana kurkistamaan talon salaperäiseen sisustaan; samoin hän nytkin vetäytyi pois väännellen epätoivoissaan käsiään ja kääntyen katsomaan pikku porttia, joka oli kuin laskuluukku niellyt hänen Paulonsa. Mutta kääntyessään astumaan takaisin kotiin häntä alkoi kaduttaa, ettei ollut huutanut ja paiskellut kiviä ovea vasten pakoittaakseen sisällä olijoita avaamaan ja antamaan takaisin hänen poikansa. Häntä kadutti, hän pysähtyi, kääntyi takaisin, kulki jälleen taloa kohti, kääntyi taas lähteäkseen, tuskallisen epävarmuuden raastaessa häntä vuoroin eteen-, vuoroin taaksepäin. Lopulta hän tointuakseen ja kootakseen voimansa ennen ratkaisevaa taistelua riensi kotiin, kuten haavoittunut eläin pakenee luolaansa.

Tuskin hän oli päässyt sisälle ja sulkenut ulko-oven, kun hän jo lyyhistyi portaille.

Ylhäältä loi lamppu häilähtelevää valoaan. Kaikki tyyni tuossa pienessä talossa, joka siihen asti oli ollut luja ja rauhallinen kuin linnunpesä kallionkolossaan, tuntui horjuvan. Kallio järkkyi perustuksiaan myöten, pesä oli putoamaisillaan syvyyteen.

Ulkona pauhasi myrsky entistä rajummin. Paholainen aikoi tuhota pappilan, kirkon, koko kristikunnan.

— Herra, Herra! — äiti vaikeroi, ja hänen oma äänensä kajahti hänen korvissaan oudolta kuin toisen ihmisen ääni.

Silloin hän huomasi porraskäytävän seinällä varjonsa ja nyökäytti sille päätään. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi ollutkaan yksin. Ja hän alkoi puhella, aivan kuin jos toinen henkilö olisi kuunnellut ja vastannut.

— Mitä tehdä hänen pelastamisekseen?

— Odottaa häntä täällä, kunnes palaa, ja puhua hänelle peittelemättä ja vakuuttavasti, mutta heti, niin kauan kuin vielä on aikaa, Maria Maddalena. — Hän varmasti kiivastuu, hän kieltää kaiken. Parempi on mennä piispan luo ja pyytää häntä toimittamaan meidät pois koko tästä turmion pesästä. Onhan piispa Jumalan mies ja tuntee maailman. Polvistun hänen jalkojensa juureen. Luulenpa näkeväni hänet edessäni valkoisiin puettuna istumassa punaisessa salissaan, säteilevä kultaristi rinnalla ja kaksi sormea ojennettuina siunaukseen. Aivan kuin Kristus itse. Sanon hänelle: Teidän Armonne tietää, että Aarin seurakunta on valtakunnan köyhin ja lisäksi kirouksen alainen. Lähes sata vuotta se oli ilman pappia, ja lopulta sinne sellainen saatiin, mutta Teidän Armonne tietää, millainen mies hän oli. Viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti hän oli hyvä ja jumalinen. Hän korjautti pappilan ja kirkon uuteen kuntoon, rakennutti joen yli sillan omilla varoillaan. Hän kulki metsällä ja seurusteli toverillisesti metsämiesten ja paimenten kanssa. Yht'äkkiä hän muuttui aivan peräti. Hän kävi häijyksi kuin piru. Hän rupesi harjoittamaan noituutta, alkoi ryypiskellä, kävi ylimieliseksi ja väkivaltaiseksi. Hän poltti tupakkaa, kiroili ja istui korttia lyömässä seudun pahimpien lurjusten kanssa, jotka senvuoksi hänestä pitivät ja suojelivat häntä; toiset taas kunnioittivat häntä juuri sentähden. Loppuiällään hän sulkeutui pappilaan, asuen ypöyksin, ilman palvelijatarta. Hän poistui kotoa ainoastaan toimittaakseen messun, mutta teki sen ennen auringonnousua, eikä kirkossa käynyt ketään. Sanotaan hänen messua toimittaessaan olleen juovuksissa. Seurakuntalaiset eivät uskaltaneet ilmiantaa häntä, sillä he pelkäsivät ja luulivat itse pirun suojelevan häntä. Ja kun hän sairastui, ei yksikään nainen tahtonut mennä hoitamaan häntä. Eikä ainoakaan nainen eikä mies tullut häntä auttamaan hänen viimeisinä päivinään. Mutta öisin näkyi valoa pappilan kaikista ikkunoista, ja kuiskailtiin, että paholainen oli noina öinä kaivanut maanalaisen käytävän pappilasta joelle viedäkseen pois papin maalliset jäännökset. Ja sitä tietä papin sielu seuraavina vuosina, hänen kuolemansa jälkeen, palasi pappilaan, mellastellen siellä hillittömästi, eikä kukaan muu pappi tahtonut asettua siihen asumaan. Toisen seurakunnan pappi kävi joka sunnuntai pitämässä messun ja hautaamassa kuolleet. Mutta eräänä yönä pappivainajan henki särki sillan. Kymmenen vuotta seurakunta oli vailla omaa pappia. Sitten minun Pauloni tuli tänne. Ja minä tulin hänen mukanaan. Hän huomasi, että kylä oli metsistynyt ja asukkaat raaistuneet ja vailla uskoa. Mutta kaikki alkoi jälleen kukoistaa Pauloni tultua, aivan kuin maa kevään palatessa. Ainoastaan taikauskoiset ennustivat: 'Tuho perii uuden papin, sillä entisen papin henki vallitsee vielä pappilassa'. Toiset väittävät, ettei hän edes vielä ole kuollut, vaan elää siinä maanalaisessa käytävässä, joka vie joelle. Totta puhuakseni, minä en ole koskaan uskonut noihin puheisiin enkä ole milloinkaan kuullut mitään epäilyttävää. Olemme jo eläneet täällä Pauloni kanssa seitsemän vuotta kuin pienessä luostarissa ikään. Siitä ei vielä ole kulunut pitkää aikaa, kun Paulo eli viattoman lapsen tavoin. Hän lueskeli ja rukoili ja eli seurakuntalaistensa onnen hyväksi. Joskus hän puhalsi huiluakin. Hän ei ollut luonnostaan iloinen, mutta tyyni ja rauhallinen. Seitsemän vuotta rauhaa ja menestystä, niinkuin Raamatussa. Eikä hän juopotellut, minun Pauloni, ei kulkenut metsällä, ei tupakoinut, ei katsellut naisia. Kaikki rahat, jotka eivät menneet elämiseemme, hän talletti voidakseen korjauttaa joen yli vievän sillan. Nyt Pauloni on kahdenkymmenenkahdeksanvuotias, ja kirous lepää hänen yllään. Nainen on kietonut hänet pauloihinsa. Herra Piispa, lähettäkää meidät pois täältä, pelastakaa Pauloni! Muuten hänen sielunsa joutuu kadotukseen, niinkuin kävi entisen papin. Ja täytyyhän se nainenkin pelastaa. Onhan hän yksinäinen nainen, onhan hän alttiina viettelyksille autiossa talossaan ja tällä kolkolla seudulla, jossa hänellä ei ole vertaistaan seuraa. Teidän Armonne tuntee tuon naisen! Te ja seurueenne olitte hänen vierainaan käydessänne täällä tarkastuksella. Siinä talossa on runsaasti tilaa ja tavaraa! Tuo nainen on rikas, riippumaton, yksin, liian yksin! Hänellä on veljiä ja sisar, mutta he ovat kaikki kaukana, muilla seuduilla naimisissa. Ja tuo nainen on jäänyt tänne yksikseen huolehtimaan talosta ja perinnöstä. Harvoin hän liikkuu kotinsa ulkopuolella. Vielä vähän aikaa sitten ei Pauloni tuntenutkaan häntä. Tuon naisen isä oli puoleksi talonpoika, puoleksi herra, hiukan irstaileva mies, metsänkävijä ja kerettiläinen. Se riittää, kun mainitsen, että hän oli pappivainajan ystäviä. Hän ei koskaan käynyt kirkossa. Mutta viimeisen sairautensa aikana hän lähetti noutamaan minun Pauloani, joka tuki häntä kuolemaan asti ja valmisti hänelle hautajaiset, jommoisia ei näillä seuduin milloinkaan oltu nähty. Niistä ei jäänyt pois yksikään paikkakunnan ihmisistä, eivät edes rintalapset, joita äidit kantoivat sylissään. Sitten minun Pauloni kävi tervehtimässä perheen ainoata eloon jäänyttä jäsentä. Ja tämä nuori orpo nainen elää ilman muuta seuraa kuin ilkeät palvelijattaret. Kuka häntä opastaa, kuka häntä neuvoo? Kuka häntä auttaa, ellemme me häntä auta?

Mutta tuo "toinen", varjo, kysyi. — Oletkohan varma siitä, mitä ajattelet, Maria Maddalena? Voitko todella astua piispan eteen ja puhua noin pojastasi ja tuosta naisesta? Onko sinulla varmat todistukset kädessä? Entä jos ei siinä ole mitään perää?

— Herra, Herra!

Äiti peitti kasvonsa käsillään ja kuvitteli äkkiä näkevänsä Paulonsa ja tuon naisen vanhan talon alakerran huoneessa. Se oli avara huone puutarhan puolella; siinä oli kupukatto, ja sementtilattia oli koristettu merikivimosaiikilla. Iso kamiina seinän syvennyksessä; kaksi tuolia molemmilla puolilla ja edessä vanhanaikainen sohva. Valkeaksi kalkittuja seiniä somistivat aseet, hirvenpäät ja -sarvet. Niillä riippui vanhuuttaan mustuneita maalauksia, joiden halkeilleesta kankaasta häämöitti varjossa mullankarvainen käsi, joku kasvojen nurkkaus, naisen palmikko tai hedelmä.

Paulo ja nainen istuvat tulen ääressä, pitäen toisiaan kädestä...

— Herra, Herra! — äiti toisti vaikeroiden.

Ja karkoittaakseen tuon kauhean näyn hän manaa esille toisen: Tuo sama huone vihreän hohteen valaisemana, joka tunkee sisälle niitylle aukeavasta rautaristikko-ikkunasta ja avoimesta ovesta, josta näkee syksyn kasteesta vielä kosteat hedelmäpuut. Tuulen henkäys leyhkää sisään ja kahisuttaa lattialle lentäneitä kuihtuneita lehtiä ja helisyttää kamiinan laidalle asetetun vanhanaikaisen vaskilampun vitjoja.

Raollaan olevasta ovesta näkyy hämärässä valaistuksessa muita huoneita ikkunaluukut suljettuina.

Hän, äiti, seisoo siinä odottamassa. Hän on tuomansa hedelmiä, jotka hänen Paulonsa on lähettänyt lahjaksi talon nuorelle emännälle. Nuori valtiatar tulee nopein askelin hiukan epäluuloisen näköisenä. Hän tulee noista pimeähköistä huoneista ja on pukeutunut mustiin. Hänen kalpeita kasvojansa reunustavat ohimoille näkinkengän muotoisiksi kierretyt tummat hiuskiehkurat, ja valkeat kädet pistävät esiin pimennosta niinkuin seiniä peittävistä muotokuvista.

Ja vielä tuon pienen hennon olennon ilmestyttyä valoisaan huoneeseen hänessä on jotakin epämääräistä ja arkaa. Hänen suuret tummat silmänsä kiintyvät heti pöydälle asetettuun hedelmäkoriin. Sitten ne luovat syvän katseen naiseen, joka seisoo odottamassa, ja äkillinen hymy, joka kuvastaa osaksi iloa, osaksi ivaa, valaisee hänen surullista ja aistillista suutaan.

Ja äidin ensimmäinen epäluulo herää vaistomaisesti tuona hetkenä, hänen itsensäkään tietämättä, miksi?

* * * * *

Äiti ei voinut itselleen selvittää tuon aavistuksen syytä. Hän vain muisti, kuinka mielittelevän kohteliaasti tuo nuori nainen oli ottanut hänet vastaan pyytäen häntä istuutumaan ja kysyen, mitä Paulolle kuului. Pauloa hän mainitsi kuin hyvää tuttavaa ainakin. Mutta häntä itseään hän ei kohdellut kuin äitiä, vaan kuin kilpailijatarta, joka oli mairittelulla johdettava harhaan.

Hänelle tuotiin kahvia isolla hopeatarjottimella. Palvelijatar, joka sen kantoi sisälle, liikkui paljain jaloin ja oli arabialaisnaisten tavoin käärinyt kasvojensa ympärille leveän valkoisen vaatteen. Nuori emäntä puhui vieraalleen molemmista kaukana asuvista vaikutusvaltaisessa asemassa olevista veljistään, kehuen heitä vertauskuvallisesti kahdeksi pylvääksi, jotka tukivat hänen yksinäisen elämänsä rakennusta. Lopuksi hän vei vieraansa katselemaan huoneen ovelta hedelmäpuutarhaa.

Vihreät, hopeanhohteisen tomun peittämät viikunat, päärynät ja kullankiiltävät rypäletertut pistivät esiin puiden ja viiniköynnösten välkkyvästä vihannuudesta. Miksi siis Paulo oli lahjaksi lähettänyt hedelmiä henkilölle, jolla itsellään oli niitä niin paljon?

Vielä nytkin, porraskäytävän puolihämärässä, äiti näki edessään tuon nuoren naisen ivallisen ja samalla hellän katseen hänen hyvästellessään vierastaan, ja hänen omituisen tapansa luoda alas raskaat silmäluomensa, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt muuta tapaa, millä peittää silmäteristä säteileviä tunteitaan.

Nuo silmät, ja tuo tapa ilmaista tunteensa äkillisen peittelemättä, mutta sitten heti taas salata sielunsa aivoitukset, muistuttivat omituisesti hänen Pauloaan, jopa niinkin suuresti, että äiti seuraavina päivinä, poikansa käyttäytymisen yhä vahvistaessa hänen epäluuloaan ja herättäessä hänessä kauhua, ei ajatellut vihamielisesti tuota naista, joka vietteli Pauloa syntiin, vaan harkitsi keinoa, jolla pelastaa hänetkin, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma tyttärensä.

* * * * *

Syksy ja talvi olivat menneet menojaan, eikä ollut sattunut mitään, mikä olisi tukenut äidin epäluuloja. Mutta kevään palatessa, maaliskuun tuulien mukana, paholainen jälleen ryhtyi työhönsä.

Paulo lähti kotoa öisin ja kävi vanhassa talossa.

Mitä nyt tehdä heidän pelastamisekseen?

Ulkoa vastasi myrsky, kuin ilkkuen häntä. Ja se ravisteli ovea.

Äidin mielen kätköistä sukelsi esiin muisto. Hänen Paulonsa oli juuri nimitetty tämän seurakunnan sielunpaimeneksi, kun he saapuivat näille seuduille. Heidän matkallaan oli raivonnut samanlainen raju myrsky kuin nyt.

Parikymmentä vuotta hän, äiti, oli palvellut piikana, oli ollut vailla kaikkia elämännautintoja, oli kieltänyt itseltään rakkauden ja joskus leivänkin voidakseen kasvattaa poikansa kunnon ihmiseksi.

Silloinkin oli kevät. Mutta talven kammo tuntui äkkiä vallanneen uudelleen koko laakson. Kaikki lehdet käpertyivät, puut taipuivat maata kohti ja näyttivät pelästyneinä katselevan pilviä, joita äkkiä alkoi kohota joka puolelta taivaanrannalta ja jotka mustina ja hohtavina syöksyivät toisiaan vastaan kuin sotajoukot taistelussa; isot rakeet rapisivat maahan raskaina kuin pyssynluodit runnellen nuoret lehdet.

Tien mutkassa, siinä kohdassa, jossa se kohoaa harjanteen laella laakson yläpuolelle ja josta se alkaa laskeutua joelle päin, tuuli oli ahdistanut matkamiehiä niin rajusti, että hevoset äkkiä olivat pysähtyneet hirnuen ja pelosta heristäen korviaan. Ja tuuli pudisteli heidän hevostensa ohjia kuin maantierosvo, joka tarttuu hevosten suitsiin karatakseen matkustajien kimppuun. Paulokin, joka tosiasiassa tuntui nauttivan tästä luonnonvoimien riehunnasta, huudahti kuin epämääräisen taikauskon valtaamana:

— Tuntuu siltä, kuin pappivainajan raivoisa henki tahtoisi käännyttää meidät takaisin.

Tuuli tempaisi sanat hänen suustaan ja kiidätti ne kauas. Ja hän yritti hymyillä ivallisesti: se oli hänen omituista hymyään, joka paljasti ainoastaan vasemmanpuoliset hampaat. Mutta hänen katseensa oli surullinen hänen silmäillessään kylää, joka nojasi toisella puolen vihantaan kukkulaan, ja jota vastakkaisella puolella rajoitti vuolas joki; se näytti hänestä kuin kehyksiin puristetulta, raskaiden pilvien peittämän kukkulan vielä luodessa siihen synkän varjonsa.

Heidän kuljettuaan joen poikki tuuli hiukan asettui. Kaikki kylän asukkaat, jotka odottivat uutta pappia kuin Messiasta, olivat kokoontuneet kirkon edustalle.

Äkkiä kaikkein nuorimmat yhtyvät joukoksi ja rientävät joen rantaan asti tulijoita vastaan.

He kiiruhtavat sinne kuin kotkanpojat vuorilta; ilma kaikuu heidän huudoistaan.

Saavuttuaan pappinsa luo he ympäröivät hänet, kuljettavat häntä riemukulussa laukoen iloissaan pyssyjään. Koko laakso kajahtelee heidän huudoistaan ja laukauksistaan. Tuulikin tyyntyy ja rajusää asettuu.

Tänäkin tuskan hetkenä äiti värähteli ylpeydestä muistellessaan tuota riemun päivää. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kulkenut unissa, kuin nuo nuoret metsästäjät olisivat kohottaneet hänet ylös hehkuvien pilvien varassa, ja kuin hänellä olisi ollut vieressään oma Paulonsa vielä poikasena, ja hänen ympärillään kaikki nuo voimakkaat nuorukaiset polvillaan — mikä jumalainen näky!

Yhä ylemmäksi he kohoavat. Ylängön korkeimmilla ja paljailla paikoilla loimuaa ilotulia. Liekit hulmuavat tummia pilviä vastaan kuin punaiset liput. Ja harmaat taloryhmät, ruohoisat kaltaat, tien molemmin puolin kasvavat tamariskit ja lepät punertuvat niiden loisteessa.

Yhä eteenpäin he kulkevat. Kirkkopihan aitauksella kohoaa toinen, elävä aitaus, sankka ihmisjoukko. Heidän kasvonsa ovat odotuksesta levottomina; miehillä on yllä suipot vaippapäähineet, naisilla päässä liehuva huivi. Lasten silmät loistavat ihastuneina näkemästään, ja kukkulan laella häämöttävät ilotulia sytyttäneiden poikasien hoikat hahmot tummina kuin pikku paholaiset.

Kirkon raoitetusta ovesta näkyvät vahakynttilöiden liekit liehuvan kuin narsissit tuulessa; kellot kaikuvat. Ja hopeanharmaalle taivaalle pienen kellotapulin yläpuolelle omituisesti ryhmittyneet pilvet näyttävät nekin pysähtyneen katselemaan ja odottamaan.

Ihmisjoukosta nousee huuto: — Tuossa hän tulee! Hän on kuin pyhimys.

Mutta pyhimystä ei Paulossa ollut muu kuin tyyni ulkokuori. Hän ei puhunut sanaakaan, ei vastannut tervehdyksiin. Hän ei edes näyttänyt olevan liikutettu näistä rahvaan suosionosoituksista. Hän vain puristi huulensa tiukasti yhteen, painaen silmäluomensa puoliumpeen ja rypistäen kulmakarvojaan, ikäänkuin otsa olisi painanut niitä. Äkkiä äiti näki hänen keskellä kansanjoukkoa kallistuvan sivulle, kuin hän olisi ollut kaatumaisillaan. Muuan mies tuki häntä. Hän ojentihe äkkiä pystyyn ja riensi kirkkoon, polvistui alttarin eteen ja alkoi rukoilla.

Naiset vastasivat herahtamalla itkuun.

* * * * *

Tuo naisparkojen itku oli samalla kertaa rakkauden, toivon ja yliluonnollisen onnenkaipuun ilmaus, ja äiti tunsi sen tänä ahdistuksen hetkenä jälleen nousevan sisimmästään silmiinsä. Hänen oma Paulonsa! Hänen rakkautensa, hänen toivonsa, hänen yliluonnollinen onnenkaipuunsa — oli pahuuden henki saanut valtaansa. Ja hän, äiti, istui siinä kapeiden, jyrkkien portaiden alimmalla astuimella kuin kaivon pohjassa, kykenemättä auttamaan poikaansa.

Hän pelkäsi tukehtuvansa. Hänen sydämensä painui ja painoi hänen poveaan raskaana kuin kivi. Hän kohosi pystyyn helpommin hengittääkseen, kiipesi portaita ja otti lampun käteensä. Ja pitäen sitä korkealla hän katseli ympärilleen autiossa huoneessaan, jossa ainoastaan puusänky ja halkeileva kaappi pitivät toisilleen seuraa kuin kaksi vanhaa ystävää.

Se oli todella yksinkertainen kuin palvelijattaren huone. Hän ei koskaan ollut halunnut sen parempaa asemaa, hänellä kun oli siinä rikkautta kyllin, että oli Paulon äiti.

Äiti meni poikansa huoneeseen: se oli valkoinen, siinä oli kapea neitseellinen vuode. Aikaisemmin tuo huone oli ollut hyvässä järjestyksessä ja siisti kuin neitsytkammio. Silloin Paulo piti rauhasta, hiljaisuudesta ja järjestyksestä ja asetti aina kukkasia ikkunan ääressä olevalle kirjoituspöydälleen. Mutta jo jonkin aikaa hän oli ollut välinpitämätön kaikesta. Hän jätti pöydän laatikot auki ja kirjoja tuoleille, jopa permannollekin.

Vedestä, jolla hän oli pessyt kasvonsa ennen poistumistaan, levisi vahva ruusuntuoksu. Hänen takkinsa oli viskattu lattialle ja näytti varjolta — langenneen miehen varjolta.

Tuo tuoksu, tuo varjo ravistivat äidin valveille ahdistuksen horroksesta. Hän nosti kovin paheksuen maahan heitetyn takin lattialta ja tunsi, että hänellä oli tarpeeksi voimaa nostaa sen omistajakin. Sitten hän hiukan järjesteli huonetta astuen lujaan ja yrittämättä hiljentää raskaiden maalaiskenkiensä kolinaa, niinkuin tavallisesti teki. Hän asetti pöydän eteen nahalla päällystetyn tuolin, jolla poika istui työskennellessään, ja survaisi sen jalkoja lattiaan ikäänkuin käskien sen jäädä siihen paikoilleen ja luvaten, että huoneen asukas pian palaisi siihen istumaan. Sitten hän katsahti ikkunan pieleen ripustettuun pieneen kuvastimeen.

Papin asunnossa ei ole lupa käyttää kuvastinta; hänen täytyy elää muistamatta, että hänellä on ruumis. Ainakin tässä yhdessä kohden entinen pappi oli noudattanut lakia. Ohikulkijat olivat tieltä nähneet hänen ajavan partaansa katsoen avoimen ikkunan ruutuun, jonka taakse hän oli ripustanut mustan vaatekappaleen. Pauloa sitävastoin kuvastin veti puoleensa kuin lähde, josta kasvot hymyilevät houkutellen luokseen ja upottaen lopulta syvyyteen.

Ja äiti sieppasi naulasta pienen peilin, joka kuvasti hänen synkkiä ja paheksumista uhkuvia kasvojaan ja uhkaavia silmiään; vähitellen hänet valtasi viha. Hän aukaisi ikkunan päästäen tuulen sisään puhdistamaan liinaa. Pöydällä olevat kirjat ja paperit näyttivät virkoavan eloon: paperilehdet lentelivät sinne tänne, aina huoneen perimmäisiin soppiin saakka. Vuoteen peitteen laitaripsut värähtelivät, ja lampun liekki painui arkana alaspäin.

Äiti poimi paperit maasta ja asetti ne takaisin pöydälle. Silloin hän näki avatun raamatun ja sen lehdillä värikuvan, joka häntä suuresti miellytti. Hän kumartui katselemaan sitä tarkemmin. Siinä oli Jeesus, hyvä paimen lampaineen, jotka sammuttivat janoaan metsälähteestä. Puiden runkojen välitse, sinitaivas taustana, häämötti punertava kaupunki laskevan auringon hohteessa. Se oli pyhä kaupunki, pelastuksen kaupunki.

Niin, aikaisemmin Paulo valvoi öisin lueskellen; hänen edessään oleva ikkuna oli kukkulalle päin, jonka yläpuolella kaareutui tähtiä täyteen sirotettu taivas. Satakieli lauleli hänelle.

Heidän ollessaan ensimmäistä vuotta tässä kylässä Paulo oli maininnut aikovansa muuttaa pois seudulta ja palata takaisin maailmaan. Sitten hän oli kuin nukahtanut kukkulan siimekseen, puiden huminaan. Ja kuusi vuotta oli kulunut, eikä äiti ollut kehoittanut häntä lähtemään pois, he kun olivat niin onnellisia tässä kylässä, joka hänestä tuntui maailman ihanimmalta seudulta, koska hänen Paulonsa oli siellä "Vapahtaja" ja "Kuningas".

Hän sulki jälleen ikkunan ja ripusti takaisin naulaan kuvastimen, josta hänen omat kasvonsa tuijottivat kalpeina, silmät kyynelten himmentäminä.

Vielä kerran äiti kysyi itseltään, eikö hän sentään ollut erehtynyt. Ennenkuin poistui, hän kääntyi ristiinnaulitunkuvaa kohti, joka riippui seinällä rukousjakkaran kohdalla. Hän nosti lampun ylemmäksi paremmin nähdäkseen. Ja varjon siirtyessä hänestä näytti siltä, kuin alaston, laiha, ristiinnaulittu Kristus olisi nyökäyttänyt päätään merkiksi, että hän tahtoi kuunnella, mitä äidillä oli sanottavaa. Viljavat kyynelet herahtivat silloin hänen poskilleen ja vaatteilleen; ne tuntuivat hänestä vereltä.

— Herra, pelasta meidät kaikki, pelasta minutkin. Sinä, joka olet kalpea ja veretön, ja jonka kasvot loistavat orjantappurakruunun alla kuin ruusu pensaassa, sinä, joka olet vapaa meidän intohimoistamme, pelasta meidät kaikki!

Äiti lähti nopeasti huoneesta, laskeutui jälleen portaita alas ja kulki alakerran huoneiden läpi. Niihin äkkiä tulvahtava lampunvalo peloitti liikkeelle muutamia kärpäsiä, jotka alkoivat surista vanhojen huonekalujen ympärillä.

Ruokasalista, jonka pienestä ylhäällä olevasta ikkunasta tuuli ja kukkulan puiden suhina kantautuivat, muistuttaen sateen ropinaa, hän astui keittiöön ja istuutui kamiinan ääreen, jonka hiillos jo oli tuhan peitossa. Täälläkin kaikki vapisi tuulen hengessä, joka tunki sisälle joka raosta. Ja hän kuvitteli mielessään, ettei hän ollutkaan keittiössä, jonka kaltevaa kattoa tuki lukematon joukko isoja ja pieniä savusta mustuneita orsia, vaan veneessä myrskyn myllertämällä merellä.

Vaikka hän oli päättänyt odottaa poikansa paluuta ja heti aloittaa taistelun tämän kanssa, hän koetti vielä luulotella itselleen erehtyneensä.

Äidistä oli ilmeinen vääryys, että Jumala lähetti hänelle sellaisen surun. Ja hän rupesi uudelleen tutkimaan poloista menneisyyttään etsien nykyisen pahan siemeniä. Kaikki hänen menneet päivänsä palasivat hänen syliinsä ankaroina ja puhtaina kuin rukousnauhan helmet, joita hänen vapisevat sormensa hypistelivät.

Ei hän ollut tehnyt mitään pahaa, lukuunottamatta joitakin ajatusten syntejä.

Hänen muistoistaan sukelsivat esiin ne ajat, jolloin hän orpotyttönä eleli köyhien sukulaisten talossa, tässä samassa kylässä, kaikkien huonosti kohtelemana. Hän kävi avojaloin ja kantaen raskaita taakkoja päänsä päällä pesemässä vaatteita joella tai kantamassa jyviä aittaan jauhettavaksi. Hänen vanhanpuoleinen setänsä palveli renkinä myllärillä. Aina hänen tullessaan myllyyn tuo mies seurasi, kun ei kukaan ollut näkemässä, tyttöä pensaikkoon ja tamariskilehtoon asti, jossa suuteli häntä pistellen hänen kasvojaan karkeilla partakarvoillaan. Ja aina hän tahri hänet jauhoiseksi.

Kun tyttö kerran mainitsi tästä kotona, eivät tädit enää sallineet hänen käydä myllyllä. Silloin tuo mies, joka ei muulloin koskaan käynyt kylässä, ilmestyi sinne eräänä sunnuntaina ja ilmoitti aikovansa naida tytön. Sukulaiset nauroivat, kolhaisivat häntä kylkeen ja harjasivat luudalla hänen hartioitaan saadakseen jauhot lähtemään. Hän salli kaiken tapahtua ja katseli tyttöä loistavin silmin.

Tämä suostui, mutta jäi edelleen asumaan sukulaistensa taloon ja kävi myllyssä kerran päivässä. Hänen miehensä, jota hän edelleen sanoi sedäksi, antoi hänelle silloin aina salaa vähäisen mitan isäntänsä jauhoja.

Eräänä päivänä palatessaan myllystä jauhot esiliinassaan hän tunsi sisuksissaan omituista levottomuutta. Säikähdyksissään hän hellitti esiliinansa kulmat, ja jauhot valuivat maahan. Hänen päätään huimasi ja hän heittäytyi maahan. Tuntui siltä, kuin maan kamara olisi järkkynyt hänen allaan. Kaikki liikkui hänen ympärillään. Kylän talot romahtivat kasaan ja kivet pyörivät tiellä. Hänkin kieri jauhoista valkealla ruoholla. Sitten hän nousi ja alkoi juosta nauraen, mutta vielä hiukan säikähtyneenä. Hän huomasi olevansa äidiksi tulossa.

* * * * *

Hän oli jäänyt sangen varhain leskeksi ollen yksin maailmassa Paulonsa kanssa, joka ei vielä osannut puhua, mutta jonka silmät loistivat niin vilkkaina. Miestään hän oli surrut kuin hyvää sukulaista, ei kuin aviomiestään. Hän rauhoittui pian, kun eräs serkku pyysi häntä lähtemään kanssaan kaupunkiin palvelijattareksi.

— Siten voit elättää poikasi ja myöhemmin ottaa hänet luoksesi kaupunkiin ja panna hänet kouluun.

Ja näin hän oli tehnyt, eläen ja raataen ainoastaan poikaansa varten.

Tilaisuuksia synnintekoon, tai ainakin huvituksiin, ei ollut puuttunut, eikä haluakaan niihin. Isännät ja rengit, maalaiset ja porvarit, olivat enemmän tai vähemmän juosseet hänen perässään, samoin kuin setä tamariskilehdossa. Onhan mies metsästäjä, nainen riista. Mutta hänen oli onnistunut voittaa kaikki viettelykset ja pysyä puhtaana, sillä jo silloin hän piti itseään papin äitinä. Miksi siis tämä rangaistus, Herra Jumala?

Hän painoi päänsä väsyneenä kumaraan, ja silmistä vuoti vielä muutama kyynel syliin ja rukousnauhan helmille.

Hänen ajatuksensa menivät sekaisin. Hän luuli yhä vielä olevansa pappisseminaarin rasvahöyryisessä ja kuumassa keittiössä, jossa oli palvellut kymmenen vuotta. Seminaariin hänen oli onnistunut saada Paulonsakin sijoitetuksi. Tummat ihmishahmot liikkuivat siellä kellahtavien seinien sisällä, ja läheisestä käytävästä kuului seminaarinoppilaiden naurunpyrskähdyksiä, joita he koettivat tukahduttaa, ja nyrkiniskuja, joilla he salaa mukiloivat toisiaan. Ja hän istui kuolettavan väsyneenä ikkunan ääressä, joka oli pimeän pihan puolella. Ja hänellä oli sylissään astiain pyyheliina, mutta hän ei väsymykseltään jaksanut edes liikuttaa sormiaan.

Ja vielä nyt siinä unenhorroksessaan hän luuli odottavansa Pauloansa, joka oli salaa lähtenyt seminaarista kaupungille virkkamatta mihin.

— Jos tämä huomataan — äiti oli ajatellut — he potkivat hänet oitis pois. Ja hän odotti, kunnes melu sisällä lakkasi ja hän saattoi salaa päästää poikansa sisään.

Äkkiä hän havahtui, katseli ympärilleen ja huomasi olevansa pappilan pitkässä ja kapeassa keittiössä, jota tuuli ahdisti kuin alusta merellä. Mutta lyhyen unen vaikutus oli niin voimakas, että astiain pyyheliina yhä vielä tuntui olevan hänen polvillaan ja että hän luuli kuulevansa seminaarinoppilaiden nyrkkien iskut käytävästä.

Hetken kuluttua todellisuus näytti taas palaavan. Hänellä oli sellainen tunne, että hänen Paulonsa oli palannut kotiin, että tämän oli äidin hetkeksi nukahtaessa onnistunut päästä sisälle huomiota herättämättä.

Ja todellakin äiti kuuli myrskyn ryskeen ja pauhinan keskellä askelia talon sisähuoneista: joku siellä käveli, astui alas portaita, kulki maakerroksen huoneiden läpi ja astui keittiöön. Epäilemättä hän sentään yhä vielä näki unta. Pieni ja lihava pappismies, jonka kasvot olivat tummat ja jolla oli parin päivän vanha parransänki leuassaan, seisoi hänen edessään ja katseli häntä hymyillen. Miehellä oli suussa vain muutamia harvoja paljosta tupakoimisesta mustuneita hampaita. Kirkkaat silmät yrittivät näyttää uhkaavilta, mutta nähtävästikin vain piloillaan. Äiti tunsi tuon olennon heti: se oli entinen pappi. Silti hän ei pelästynyt.

— Tämähän on vain unta — äiti ajatteli. Mutta seuraavassa tuokiossa hän arveli näin ajatelleensa rohkaistakseen mieltään, tuntien sisimmässään, ettei tämä ollutkaan mikään aave, vaan todellinen olento.

— Istukaa — hän virkkoi ja lykkäsi vieraalle jakkaran kaminan eteen.

Ja tuo toinen istuutui kohottaen hiukan kauhtanaansa, niin että hänen siniset, haalistuneet ja reikäiset sukkansa tulivat näkyviin.

— Koska istut tuossa vallan joutilaana, voisit parsia sukkani, Maria Maddalena; eipä yksikään nainen enää ole huolehtinut minusta — näin hän virkkoi yksinkertaisesti.

Ja äiti ajatteli:

— Onko tuo nyt se kauhea pappi? Onhan päivänselvää, että yhä vielä näen unta.

Ja hän koetti saada miehen kiinni hänen omista sanoistaan:

— Olettehan kuollut, mitäpä siis enää teette sukilla?

— Kuka sinulle takaa, että olen kuollut? Päinvastoin olen niin elävä kuin suinkin, ja olen tässä. Ja viipymättä karkoitan tästä pappilastani poikasi ja hänen kanssaan sinut. Kuka käski teidän asettua tähän asumaan! Olisi ollut parempi, että poikasi olisi valinnut isänsä ammatin. Mutta sinä olet kunnianhimoinen nainen. Olet tahtonut päästä piiasta emännäksi. Nyt saat palkkasi.

— Kyllä me lähdemme matkoihimme, — äiti sanoi nöyrästi ja surullisesti. En halua mitään sen hartaammin. Ihminen vai aave, mikä lienetkin, malta mielesi vain muutamia päiviä. Me lähdemme pois.

— Ja minne aiotte lähteä? Täällä tai muualla, yhdentekevää. Kuule pikemmin toisen neuvoa, joka paremmin ymmärtää asian. Anna Paulosi noudattaa kohtalonsa kutsua! Anna hänen tutustua naiseen. Muuten hänen käy, niinkuin minun on käynyt. Nuorena en välittänyt naisista enkä muista huvituksista. Minäkin tahdoin ansaita Paratiisin, enkä ymmärtänyt, että Paratiisi on täällä maan päällä. Kun älysin sen, oli jo liian myöhäistä. Käteni ei enää ylettynyt poimimaan puun hedelmiä, eivätkä polveni taipuneet notkistumaan lähteen partaalle, jotta olisin voinut sammuttaa janoni. Silloin aloin juoda viiniä, polttaa piippua ja lyödä korttia kylän nuorten tyhjäntoimittajien kanssa. Tyhjäntoimittajiksi te muut heitä sanoitte; mutta tosiasiassa he olivat kelpo nuorukaisia, jotka omalla tavallaan nauttivat elämästä. Heidän seuransa virkisti. Se tuotti hiukan lämpöä ja iloa kuten seurustelu poikien kanssa heidän loma-aikoinaan. Mutta näillä pojilla oli aina lomaa, ja sentähden he olivat iloisempia ja huolettomampia kuin ne pojat, jotka tietävät, että heidän taas täytyy palata kouluun ja alistua sen ikeeseen.

Miehen jutellessa tähän tapaan äiti ajatteli:

— Hän puhuu näin siksi, että tahtoo viedä minut harhaan ja syöstä Pauloni kadotukseen. Hänet on lähettänyt herransa ja mestarinsa paholainen. Minun on paras pitää varani.

Silti hän vastoin tahtoaan kuunteli toista mielellään, jopa osaksi myönsi hänen olevan oikeassa. Hän ajatteli, että hänen Paulonsa saattoi, huolimatta äidin ponnistuksista, hänkin lähteä "lomalle", ja äidinsydän alkoi jo pohtia, miten puolustaisi häntä.

— Voittehan olla oikeassa, — hän virkkoi entistään nöyremmin ja surullisemmin, mutta tällä kertaa vähän teeskennellen. — Olenhan yksinkertainen vaimoparka, joka ei ymmärrä mitään. Yhden seikan tiedän kuitenkin varmasti: Jumala on luonut meidät tähän maailmaan kärsimään.

— Jumala on luonut meidät tähän maailmaan nauttimaan; hän tuottaa meille kärsimystä rangaistakseen meitä siitä, ettemme ole osanneet nauttia. Näin on asianlaita, sinä typerä nainen. Jumala on luonut maailman kaikkine kauniine asioineen ja on lahjoittanut sen ihmiselle, jotta hän siitä nauttisi. Houkkio se, joka ei käsitä tätä. Muutoin ei tarkoitukseni ole muuttaa vakaumustasi, kuten näyt luulevan. Tarkoitukseni on karkoittaa teidät kauas täältä, sinut ja Paulosi. Sen pahempi teille, jos olette kuvitelleet voivanne jäädä tänne olemaan.

— Me lähdemme, älkää epäilkökään, me lähdemme täältä pian. Voin luvata sen teille, olen lujasti päättänyt sen.

— Puhut vain, koska pelkäät minua. Mutta teet väärin siinä, että pelkäät minua. Luulet ehkä, että minä pidätin jalkojasi ja estin tulitikkuja syttymästä. Ja jospa niin olisi ollutkin, niin ei silti ole sanottu, että tahtoisin pahaa sinulle ja pojallesi. Minä vain haluan teidän menevän tiehenne. Mutta pidä varasi: jollet täytä lupaustasi, saat katua sitä. Silloin näemme toisemme jälleen, ja silloin muistutan mieleesi tämän keskustelumme. Siksi aikaa jätän sinulle sukkani parsittaviksi.

— Hyvä, voinhan parsia.

— Sulje siis silmäsi, niin ettet näe paljaita jalkojani. Kas! Kas! — mies virkkoi naurahtaen ja riisuen toisen jalan kengän työntämällä sitä toisen kärjellä ja kumartuen sitten riisumaan sukkiaan. — Eipä yksikään nainen ole vielä nähnyt paljaita sääriäni, vaikka he niin ovatkin parjanneet minua. Ja sinä, joka olet vanha ja ruma, olet ensimmäinen nainen, joka näkee ne. Tässä toinen sukka ja tässä toinen. Palaanpa pian noutamaan niitä...

* * * * *

Äiti avasi silmänsä ja värähti, taaskin hän oli yksin ja keittiön ulkoseinää vasten rynnisteli myrsky.

— Hyvä Jumala, millaisia unia, — hän mutisi huoaten.

Silti hän kumartui etsimään sukkia ja luuli samalla kuulevansa aaveen askelet, joka poistui, kulkematta kuitenkaan ulos alaovesta.

* * * * *

Kun Paulo yöllisen seikkailunsa jälkeen taas kulki niityn poikki, hänestäkin tuntui siltä, että myrskyssä oli jotakin elollista, jotakin kamalaa. Se työnsi häntä milloin eteenpäin, milloin taas takaisin. Se sai hänet tuntemaan kylmiä väreitä äskeisen hehkuvan unelman jälkeen, ja samalla se painoi hänen vaatteensa ihoon kiinni. Niiden kosketus sai hänet intohimosta vavisten muistelemaan, miten tuon naisen vartalo oli painautunut häntä vasten lemmensyleilyssä.

Tien mutkassa kirkon kohdalla tuuli puhalsi niin rajusti, että hänen hetkeksi täytyi pysähtyä pää kumarassa, pidellen toisella kädellään hattuaan, toisella vaippaansa. Hänen hengitystään salpasi, ja hän tunsi samanlaista huimausta kuin muinoin äiti oli tuntenut kukkulan kaltaalla huomatessaan, että kantoi lasta sydämensä alla.

Hänkin tunsi, osaksi kammoten, osaksi hurmautuneena, että hänen sisimmässään tuona hetkenä syntyi jotakin suurta ja hirvittävää. Hän oli ensi kertaa täysin tietoinen siitä, että hän rakasti tuota naista aistillisesti, ja että tuo rakkaus antoi hänen maistaa hurmiota.

Muutamia hetkiä aikaisemmin hän oli vielä ollut sen harhaluulon vallassa, jota hän vakuutti sekä itselleen että tuolle naisellekin, että rakasti häntä ainoastaan henkisesti. Mutta tuo nainen oli ensin katsonut häneen, ja heidän ensi kohtaamisestaan saakka hänen silmänsä olivat tavoitelleet hänen, Paulon, katsetta rukoillen myötätuntoa ja rakkautta.

Ja vähitellen hän oli antautunut tuon katseen valtaan, oli säälistä lähestynyt tuota naista. Heitä ympäröivä yksinäisyys lähensi heitä molempia toisiinsa.

Ja sitten heidän katseensa olivat yhä etsineet toisiaan, heidän kätensä kietoutuneet yhteen, tänään Paulo oli suudellut häntä. Ja nyt hänen verensä, joka niin monena vuotena oli pysynyt rauhallisena, äkkiä kiehahti kuin kuuma neste. Aistit alistuivat ollen samalla voitettuina ja voittajina.

Ja tuo nainen oli ehdottanut hänelle, että pakenisivat seudulta, eläisivät ja kuolisivat yhdessä. Hurmiotilassaan Paulo oli suostunut ehdotukseen. Heidän oli määrä tavata toisensa seuraavana yönä neuvotellakseen lähemmin asiasta.

Nyt ulkomaailman todellisuus ja myrsky, joka näytti aikovan repiä vaatteet hänen yltään, poistivat lumouksen verhon.

Hän pysähtyi hengästyneenä kirkon oven eteen. Jäätävä vilunpuuska puistatti hänen ruumistaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut alasti siinä kylän korkeimmalla kohdalla, ja kuin hänen poloiset seurakuntalaisensa sikeästä unestaankin olisivat nähneet hänet sellaisena, alastomana, synnin tahraamana.

Siitä huolimatta hän harkitsi, miten parhaiten pääsisi pakenemaan naisen kanssa, joka oli maininnut omistavansa paljon rahaa...

Seuraavassa tuokiossa hänessä heräsi vaistomainen halu palata takaisin ja peruuttaa kaikki. Ja todellakin hän jo kääntyi astuen muutaman askeleen pysytellen aivan aitauksessa kiinni, kuten äiti äsken. Sitten hän taas palasi takaisin masentuneena ja vaipui polvilleen kirkon oven eteen, johon painoi otsaansa, vaikeroiden: — Jumala, pelasta minut!

Hänen vaippansa lepatti kuin musta siipi tuulessa. Hän oli siinä muutaman hetken liikkumatta kuin haukka, joka siivet levitettyinä naulitaan elävänä oveen.

Hänen sielussaan riehui hurja taistelu, joka oli voimakkaampi kuin tuulen temmellys vuorten ylängöillä. Siellä käytiin rajua kamppailua sokean aistillisen himon ja hengen korkeampien vaatimusten välillä.

Viimein hän nousi tietämättä vielä, kumpi puoli oli voittanut. Mutta hän oli jo tietoisempi tilastaan ja saattoi jo harkita sitä tyynemmin. Hänen täytyi myöntää itselleen, että enemmän kuin kauhu ja rakkaus Jumalaan, enemmän kuin jalostumisen kaipuu ja synnin kammo raateli häntä julkisen häpeän pelko. Ja tämä oman itsensä tinkimätön arvosteleminen rohkaisi häntä ja tuntui lupaavan pelastusta. Mutta sisimmässään hän tunsi olevansa kiintynyt tuohon naiseen yhtä lujasti kuin elämäänsä. Nainen oli hänen mukanaan, hän vei hänet asuntoonsa, vuoteeseensa. Hän tahtoi levätä hänen vieressään, lujasti kietoutuneena hänen pitkien hiuksiensa verkkoon.

Ja huolimatta tuskastaan Paulo tunsi olemuksensa uumenissa riemun hehkuvan kuin maanalainen tuli.

Mutta heti kun Paulo oli avannut pappilan ulko-oven, hänen silmiinsä osui valojuova, joka lähti keittiöstä ja jatkui ruokailuhuoneen läpi eteiseen saakka. Hän näki äidin istuvan synkkänä vartiana sammuneen lieden ääressä. Ja tuntien ahdistusta, joka ei enää hellittänyt, hän äkkiä tajusi koko totuuden.

Noudattaen valojuovaa hän kulki läpi huoneiden, ollen vähällä kompastua keittiön kynnykseen, ja kädet ojossa ikäänkuin peläten kaatuvansa hän saapui lieden ääreen.

— Miksi olette vielä valveilla? Paulo kysyi tylysti.

Äiti kääntyi kasvot hyvin kalpeina ja vielä puolittain kuin unenhorroksissa. Hän näytti lujalta, levolliselta, melkein ankaralta. Hänen silmänsä etsivät poikansa katsetta, mutta tämä kaihti niitä.

— Olen odottanut sinua, Paulo. Missä olet ollut?

Poika tunsi, että oli turhaa ilveilyä yrittääkään valehdella äidille tässä tilaisuudessa, mutta kuitenkin hänen täytyi valehdella.

— Sairaan luona, — hän vastasi viipymättä.

Pojan luja ääni tuntui hetkeksi haihduttavan pahat unet. Mutta vain hetkeksi. Ilo kirkasti silmänräpäyksen ajaksi äidin kasvot, mutta sitten taas synkkä varjo laskeutui hänen piirteilleen ja hänen sydämeensä.

— Paulo, — hän virkkoi hiljaa, luoden häveten katseensa maahan, — tulehan lähemmäksi, minulla on puhuttavaa kanssasi.

Ja vaikka Paulo ei liikahtanut paikaltaan, äiti jatkoi puoliääneen, ikäänkuin puhuen hänen korvaansa:

— Tiedän missä olit. Olen jo useina öinä kuullut sinun lähtevän ulos. Ja tänä yönä seurasin sinua ja näin, minne menit. Paulo, ajattele, mitä teet!

Nuori pappi oli vaiti. Näytti siltä, kuin hän ei olisi kuullut. Äiti loi jälleen katseensa häneen. Hän näki poikansa kookkaan vartalon kohoavan edessään, tämän kasvot olivat kuolonkalpeat ja liikkumattomat, ja hän oli seinälle lankeavan varjonsa edessä kuin Kristus ristillä.

Äiti odotti, että poika olisi huudahtanut vakuuttaen viattomuuttaan.

Mutta Paulo ajatteli kirkon oven edessä Jumalan puoleen kohottamaansa sielunsa tuskanhuutoa. Herra oli kuullut hänen huutonsa ja lähetti hänen oman äitinsä pelastamaan häntä. Hänen mielensä teki polvistua, vaipua äidin syliin ja pyytää häntä viemään hänet pois koko näiltä tienoilta. Samalla hän tunsi sydämensä vavahtelevan nöyryytyksestä ja raivosta; nöyryytyksestä, koska hän näki heikkoutensa paljastuneen, ja raivosta, kun häntä oli pidetty silmällä, hänen tekojaan urkittu. Kuitenkin hän myös oli pahoillaan äidilleen tuottamastaan surusta.

Äkillinen vaisto sanoi hänelle, ettei hänen ollut ainoastaan pelastettava itseänsä pulasta, vaan myöskin säilytettävä totuuden varjo.

— Äiti, hän virkkoi lähestyen tätä ja laskien kätensä hänen päänsä päälle, vakuutan, että olin sairaan luona.

— Eihän siinä talossa ole sairaita.

— Eivät kaikki sairaat ole vuoteen omana.

— Hyvä, siinä tapauksessa sinä olet sairaampi kuin tuo nainen, jota käyt auttamassa, ja olet parannuksen tarpeessa. Paulo, minä olen vain yksinkertainen nainen, mutta olen äitisi, ja sanon suoraan, että synti on kaikista taudeista pahin, sillä se turmelee sielun. Ja sitten, — hän jatkoi, tarttuen poikansa käteen ja vetäen häntä puoleensa, jotta hän kumartuisi kuuntelemaan, — sinä et ole ainoa, kuuletko lapseni, joka on pelastettava... Ajattele, ettet saa syöstä kadotukseen tuon toisen sielua, etkä edes saa vahingoittaa häntä tässä elämässä.

Paulo oli hiukan kumartunut, mutta ojentihe nyt äkkiä suoraksi kuin teräslanka: äidin sanat olivat osuneet suoraan hänen sydämeensä. Todellakaan hän ei ollut näinä levottomina hetkinä lemmittynsä luota lähdettyään ajatellut ketään muuta kuin itseään.

Hän yritti vetää pois kätensä äidin kovasta ja kylmästä kourasta, mutta tämä ei hellittänyt otettaan. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut pidätettynä ja kahleissa, matkalla vankilaan.

Jälleen hän ajatteli Jumalaa. Jumala itse näin kahlehti häntä. Täytyi heittäytyä hänen ohjattavakseen. Mutta samalla Paulo tunsi sisimmässään ärtyisyyttä ja epätoivoa, kuten ainakin pidätetty rikoksellinen, joka ei näe mitään pakenemisen mahdollisuutta.

— Päästäkää irti! — hän tiuskaisi jyrkästi, riuhtaisten väkisin kätensä pois. En ole enää lapsi, ja ymmärrän kyllä, mikä on onnekseni, mikä onnettomuudekseni.

Silloin äiti tunsi kylmien väreitten karmivan selkäpiitään. Poika tuntui noilla sanoilla tunnustaneen hairahduksensa.

— Ei, Paulo, sinä et tajua rikkomustasi. Jos tajuaisit sen, et puhuisi noin.

— Miten minun sitten pitäisi puhua?

— Sinun ei pitäisi puhua noin kovalla äänellä, vaan ainoastaan sanoa, ettei sinun ja tuon naisen välillä ole mitään pahaa. Mutta sitä et sano, sillä omatuntosi estää sinua tekemästä sitä, minkätähden on parempi, ettet puhu mitään. Älä siis puhu mitään, en vaadi sitä. Mutta sinun tulee tarkoin ajatella, mitä teet, Paulo...

Paulo olikin ääneti ja lähti hitaasti äidin luota. Mutta keskellä keittiön lattiaa hän pysähtyi odottaen, että äiti jatkaisi.

— Paulo, minulla ei ole muuta sanottavaa sinulle. Mutta puhun sinusta Jumalan kanssa.

Paulo pyörähti kiivaasti äidin eteen, kuin olisi aikonut lyödä häntä. Hänen silmänsä säihkyivät.

— Riittää jo! — hän huusi. Olisi todella parempi, ettette enää puhuisi tästä minulle, eikä kenellekään toisellekaan. Pitäkää kuvittelunne omina tietoinanne!

Äiti kohottautui lujana ja ankarana. Hän tarttui poikaansa käsivarsista kiinni ja katsoi häntä suoraan silmiin. Sitten hän hellitti otteensa ja palasi istumaan kädet helmassa, painaen lujasti peukaloitaan vastakkain.

Paulo aikoi poistua, mutta kääntyikin vielä ja alkoi astella edestakaisin keittiön lattialla. Tuulen humina säesti hänen vaatteittensa kahinaa, jotka muistuttivat naisen pukua, sillä hän oli teettänyt itselleen kauhtanan silkistä ja vaipankin mitä hienoimmasta kankaasta.

Tuona epävarmuuden hetkenä, jolloin hän tunsi olevansa kurimuksen kidassa, tuo kahina puhui omaa kieltään. Se sanoi, että hänen elämänsä nyt oli muuttunut hairahdusten, kevytmielisyyden ja alhaisten pyyteiden pyörteiksi. Kaikki puhui hänelle, myrsky, joka palautti hänen mieleensä hänen nuoruutensa yhtämittaisen yksinäisyyden, äidin surkeus, hänen omien askeltensa kopina, jopa varjonsakin.

Hän käveli yhä edestakaisin, hän tahtoi tallata omaa varjoaan, koetti voittaa itsensä.

Ylpeänä hän ajatteli, ettei ollut yliluonnollisen avun tarpeessa, jota hän oli rukoillut pelastuakseen. Mutta seuraavassa tuokiossa hän säikähti tätä ylpeyttään.

— Nouskaa ja menkää levolle, — Paulo sanoi äidille, tullen aivan hänen viereensä. Ja nähdessään tämän istuvan liikkumattomana, pää kumarassa kuin nukahtaneena, hän kumartui nähdäkseen äidin kasvot tarkemmin ja huomasi, että tämä hiljaa itki.

— Äiti!

— Ei! — tämä sanoi liikahtamatta paikaltaan, en enää koskaan puhu siitä sinulle enkä kenellekään muullekaan; mutta en hievahda tästä mihinkään, muuten kuin lähteäkseni pois koko pappilasta ja koko seudulta myötämöisin, ellet vanno minulle, ettet enää koskaan astu jalallasi tuohon taloon.

Paulo oikaisihe suoraksi kuin olisi hänen päätään huimannut. Taikauskoinen aavistus valtasi hänen mielensä ja vaatimalla vaati lupaamaan, mitä äiti pyysi, sillä vaatihan sitä itse Jumala äidin kautta. Samalla katkerien sanojen tulva nousi hänen huulilleen. Hänen teki mielensä huutaa, moittia ja soimata äitiä siitä, että tämä oli vienyt hänet pois synnyinseudultaan ja johdattanut tielle, joka ei hänelle soveltunut. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Eihän äiti kuitenkaan olisi ymmärtänyt sitä. Pois! Pois! Hän kohotti kättään kuin karkoittaakseen varjot, jotka häilähtelivät hänen kasvojensa edessä. Sitten hän äkkiä kohotti kätensä, hänen hieman levällään olevat sormensa näyttivät aivan kuin jatkuvan kirkkaina säteinä äidin pään yli.

— Äiti! Minä vannon, etten enää astu jalallani siihen taloon!

Ja äkkiä hän lähti menemään sisimmässään tietoisuus, että kaikki oli lopussa. Hän oli pelastettu. Mutta kulkiessaan viereisen huoneen läpi hän kuuli äidin nyyhkyttävän rajusti, aivan kuin tämä olisi surrut poikaansa vainajana.

* * * * *

Paulon palattua omaan huoneeseensa, sen ilmassa tuntuva ruusuntuoksu ja kaikkien niiden esineiden näkeminen, jotka olivat kuin hänen intohimonsa kyllästämiä ja läpitunkemia, saivat hänet uudelleen suunniltaan. Hän astui edestakaisin tietämättä miksi, avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos myrsky-yöhön. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut yksi noista lukemattomista kukkulan lehdistä, jotka häälyvät tyhjässä ilmassa milloin tummassa varjossa, milloin kirkkaassa kuunvalossa, tuulen tuiverrettavina ja kiitävien pilvien leikkikaluina. Viimein hän sulki ikkunan ja sanoi ääneensä:

— Täytyy olla mies.

Hän ojentautui suoraksi ja tunsi itsensä jäykäksi ja kylmäksi ylpeyden rautahaarniskassa. Hän päätti olla välittämättä aistiensa äänestä, uhrauksensa aiheuttamasta kärsimyksestä, ilosta ja surullisesta yksinäisyydestään. Hän ei edes tahtonut polvistua Jumalan eteen vastaanottaakseen tunnustuksen, joka suodaan kuuliaiselle orjalle. Hän ei odottanut enää mitään keneltäkään. Yksin hän aikoi kulkea tietään suoraan eteenpäin ilman toivoa. Ja kuitenkin häntä kammotti laskeutua vuoteeseen ja sammuttaa valo. Hän istui siis lukemaan Paavalin korinttolaiskirjettä. Mutta sanat tuntuivat levenevän isoiksi hänen silmiensä edessä ja kiitävän rivejä pitkin kuin pakoon. Miksikähän äiti noin itki kuultuaan hänen valansa? Mitä hän oikeastaan ymmärsi kaikesta? Mutta ymmärsipä sittenkin. Äidinvaistollaan hän tajusi poikansa kuolettavan tuskan, hänen elämästä luopumisensa.

Äkkiä hän tunsi veren nousevan kasvoihinsa, ja hän kuunteli tuulen pauhinaa.

— Ei olisi pitänyt vannoa, hän ajatteli oudosti hymyillen. — Joka on todella vahva, ei vanno valoja. Joka vannoo, niinkuin minä tein, on myös valmis rikkomaan valansa, niinkuin minä.

Ja heti hän vaistosi, että nyt taistelu vasta alkoi, ja pelästyi niin, että nousi ja meni katsomaan kasvojaan kuvastimesta.

— Tuollaiselta siis näytät, sinä Jumalan merkitsemä! Jollet täydelleen alistu hänen johdettavakseen, niin pahahenki sinut auttamattomasti perii!

Hoiperrellen hän lähestyi kapeaa vuodettaan, heittäytyi sille pitkäkseen ja puhkesi kyyneliin. Hän itki hiljaa, jottei hänen itkunsa kuuluisi, jottei hän itse kuulisi sitä. Mutta sisimmässään hän vaikeroi ääneensä, huusi julki sydämensä tuskan.

— Jumalani! Jumalani! ota minut, vie minut pois!

Hän tunsi nyt ihmeellistä helpotusta. Hän oli saanut kiinni pelastavasta lankusta, joka kantoi häntä poikki ahdistuksen meren.

* * * * *

Kun pahin kamppailu oli asettunut, hän alkoi tyynemmin pohtia tilaansa.

Kaikki näytti hänestä selvältä ja kirkkaalta kuin ikkunan edessä leviävä maisema auringonpaisteessa. Olihan hän pappi, uskoi Jumalaan, oli kihlautunut kirkolle, oli vannonut puhtaudenvalan. Hän oli siis kuin aviomies, joka ei saa pettää vaimoaan.

Miksi hän oli rakastanut ja yhä vielä rakasti tuota naista, sitä hän ei tarkoin tietänyt. Ehkä hän oli kahdeksankolmattavuotiaana ruumiillisessa käännekohdassa. Hänen aistillinen olemuksensa, joka oli ollut pitkäaikaisen pidättyväisyyden unen uuvuttamana tai ehkä vielä uinunut jatkuvassa nuoruudentilassa, oli äkkiä herännyt ja pyrki tuon naisen yhteyteen, tämä kun olemukseltaan oli häntä lähinnä. Eihän nainenkaan enää ollut kovin nuori, vaikk'ei vielä ollut tuntenut rakkautta, kun oli elänyt yksin kotonaan kuin luostariin sulkeutuneena.

Tuo tunne oli siis alussa ollut ystävyyden valepukuun verhoutunutta rakkautta. He olivat kietoutuneet hymyjen ja katseiden verkkoon. Ja toistensa omistamisen mahdottomuus juuri veti heitä yhteen. Ei kukaan osannut epäillä heidän välillään olevan mitään, ja itse he tapasivat toisensa aivan kiihkottomasti ja rauhallisesti, vapaina intohimoisista pyyteistä. Mutta intohimo syöpyi vähitellen heidän siveään rakkauteensa, kuten näkymätön vesi kaikessa hiljaisuudessa pääsee tihkumaan muurin alle, joka äkkiä alkaa lohkeilla ja luhistuu.

Mutta tämä kaikki oli harkitsevan ajatuksen tulosta. Sukeltaessaan syvemmälle tajuntaansa Paulo tapasi totuuden. Hän tunsi himoinneensa tuota naista heti ensi näkemältä. Ensi katseella he jo olivat omistaneet toisensa. Kaikki muu oli harhaluuloa, jonka avulla hän koetti puolustaa itseään omissa silmissään.

Näin asiat olivat. Paulo alistui totuuteen. Näin oli laita sentähden, että miehen luonto on tämä: kärsiminen, rakkaus, yhtyminen, nautinto ja taas kärsimys. Hyvän harjoittaminen ja vastaanottaminen, mutta myös pahan harjoittaminen ja kärsiminen; sellainen on miehen elämä. Eikä hänen harkintansa poistanut hiukkaakaan siitä tuskasta, joka ahdisti hänen sydäntään. Nyt hän tiesi tämän tuskan oikean merkityksen; se oli kuolemankammoa, sillä luopuminen rakkaudestaan, tuon naisen omistamisesta, oli samaa kuin luopuminen itse elämästä.

Sitten hän ajatteli: Eikö tämäkin ole harhaluuloa? Kun rakkauden hurmion hetki on ohi, henki saavuttaa jälleen itsehillintänsä ja pakenee, pyrkien entistään enemmän eristymään, takaisin kuolevaisen ruumiinsa vankilaan, joka on sen maallinen asunto.

Miksi siis niin suuresti kärsiä tuon eristymisen vuoksi? Olihan se niin monena vuotena ollut hänen kohtalonsa, johon hän oli vapaaehtoisesti alistunut. Olivathan nuo vuodet olleet hänen elämänsä kukkeinta aikaa. — Vaikka voisinkin paeta Agnesen kanssa ja mennä naimisiin hänen kanssaan, olisin kuitenkin sisimmässäni yksinäinen ja eristetty.

Mutta jo lemmityn nimen pelkkä lausuminen, yksistään se ajatus, että voisi elää yhdessä hänen kanssaan, sai Paulon värisemään onnen aavistuksesta. Ja taas hän kuvitteli tuon naisen lepäävän vieressään ja syleilevänsä tuota vartaloa, joka oli raikas ja solakka kuin ruoko. Ja hänen kuiskauksensa hyväilivät lemmityn kaulaa tämän hajalla olevien hiusten levittäessä lämmittävää ja raikasta tuoksua kuin sahramikukka. Painaen huulensa pielukseen hän lausui tälle kaikki Korkean Veisun ylistyssäkeet. Ja kun ne loppuivat, hän oli varma siitä, että hän seuraavana päivänä palaisi Agnesen luo. Hän tunsi mielihyvää siitä tietoisuudesta, että pahoitti täten äitinsä ja Jumalan mieltä, että oli vannonut ja katunut valaansa. Ja nyt hän oli joutunut tunnonvaivoihin ja kauhun valtaan — mutta kaikki tämä oli yhdentekevää, hän aikoi katkoa kaikki kahleet ja palata jälleen lemmittynsä luo.

* * * * *

Sitten Paulo taas rupesi pohtimaan tilaansa. Samoin kuin potilas kernaasti haluaa kuulla tautinsa määrittelyn, hän olisi ainakin tahtonut tietää, miksi kaikki tämä tapahtui hänelle. Ja niin hänkin alkoi muistella aikaisempaa elämäänsä, niinkuin äitinsä oli tehnyt.

Myrskyn pauhina säesti hänen aikaisimpia ja epämääräisimpiä muistelmiaan. Hän näki itsensä seisomassa pihalla — missä, sitä hän ei oikein muistanut. Ehkä se oli sen talon piha, jossa äiti oli palveluksessa. Hän kiipesi muiden lasten kanssa muurille. Sen harjalle oli kiinnitetty lasipalasia, teräviä kuin tikarit. Tämä ei estänyt poikia kiipeilemästä sille, vaikka saivat haavoja käsiinsä, vieläpä he tuntuivat nauttivankin siitä. He näyttivät toisilleen verisiä käsiään. Sitten he pyyhkivät verta takkinsa kainalokuoppaan luullen, ettei kukaan silloin huomaisi heidän haavojaan. Muurin harjalta he eivät nähneet muuta kuin tien, jolla saivat vapaasti kävellä ja juoksennella. Mutta heistä oli hauskempaa kiipeillä muurille, kun se oli kiellettyä. He huvittelivat kivittämällä harvoja ohikulkijoita, juosten sitten nopeasti piiloon, nauttien sekä urotyöstään että kiinnijoutumisen pelosta. Muuan rampa kuuromykkä tyttö istui pihan perällä halkopinon juurella. Sieltä alhaalta hän katseli poikia suurilla tummilla, rukoilevilla ja vakavilla silmillään. Pojat pelkäsivät häntä eivätkä uskaltaneet tehdä hänelle pahaa, vaan hiljensivät ääntään, ikäänkuin tyttö olisi voinut kuulla heitä, ja pyysivät toisinaan häntä mukaan leikkiin. Silloin tyttö nauroi ilosta suunniltaan, mutta ei liikahtanut sopestaan.

Paulo muisti vielä selvästi nuo syvät silmät, jotka jo säteilivät surua ja hekumaa. Ne sukelsivat esiin hänen muistojensa kätköstä yhtä elävinä kuin olivat ilmenneet tuon salaperäisen pihan sopukassa. Ja ne olivat Agnesen silmien näköiset.

* * * * *

Sitten hän muisti olleensa samalla kadulla, missä oli viskellyt ohikulkijoita kivillä, mutta loitommalla, mutkassa, aukeni kostea pikkukatu, jonka päässä oli rykelmässä mustia taloja.

Hän asui noiden katujen kulmauksessa talossa, jonka haltijattarina oli pelkkiä naisia, kaikki tyyni pyyleviä ja vakavia, jotka illan suussa sulkivat ovet ja ikkunat, ja joiden luona kävi vieraina ainoastaan toisia naisia ja lisäksi jokunen pappi, joiden kanssa he kyllä laskivat pilaa. Mutta heidän naurunsa oli hillittyä, he vain vetivät huulensa hymyyn pyrkien aina säilyttämään arvokkuutensa.

Noista papeista muuan oli eräänä päivänä tarttunut Pauloa olkapäistä ja vetänyt pojan luokseen, puristanut hänet tiukkaan luisevien polviensa väliin ja kohottanut käsillään hänen säikähtyneitä kasvojaan, kysyen:

— Tahdotko todella tulla papiksi?

Poika nyökäytti myöntäen päätään. Sitten hän sai pyhimyksenkuvan ja taskussa nuhrautuneen makeisen ja jäi huoneen nurkkaan kuuntelemaan naisten ja pappien puheita. He kertoivat Aarin papista mainiten, että hän kävi metsällä, poltti piippua ja kasvatti partaa. Silti piispa ei tahtonut erottaa häntä virasta, koska tuskin kukaan muu pappi olisi suostunut lähtemään tuohon kurjaan syrjäiseen loukkoon. Lisäksi tuo häikäilemätön pappi oli uhannut sitoa nuoriin ja heittää jokeen jokaisen, joka uskalsi yrittää karkoittaa häntä hänen toimestaan.

— Pahinta asiassa on, joku huomautti, että Aarin typerät asukkaat pitävät hänestä, vaikka pelkäävätkin häntä ja hänen noitatemppujaan. Jotkut luulevat häntä Antikristukseksi. Naiset sanovat olevansa valmiit auttamaan häntä sitomaan jäsenet hänen seuraajaltaan ja syöksemään hänet jokeen.

— Kuulitko, Paulo? Jos rupeat papiksi ja aiot lähteä äitisi synnyinseudulle, niin opettele vahvasti juopottelemaan!

Näin laski pilaa eräs naisista, Marielena, joka oli ottanut erityisesti huolehtiakseen pojasta ja joka hänen tukkaansa kammatessaan veti hänet rintaansa vasten. Hänen pyylevä ruumiinsa ja pehmeä povensa olivat Paulosta kuin pumpulilla täytetty patja. Hän piti paljon tuosta Marielenasta. Rehevän täyteläisen ruumiin vastakohtana tällä naisella oli siro, hienosti muodostunut pää, ruusunpunaiset posket ja kauniit ruskeat silmät täynnä lempeää kaihomielisyyttä. Poika katsoi häneen, kuten katsotaan puun kypsynyttä hedelmää. Ehkä tuo nainen oli hänen ensimmäinen rakkautensa.

Sitten alkoi opinaika seminaarissa. Äiti oli vienyt hänet sinne kuulakkaan kirkkaana rypälemehulle tuoksahtavana lokakuun aamuna. Pieni katu kiipesi rinnettä ylös. Sen laella näkyi holvikaari, joka yhdisti seminaarin piispan asuntoon; se oli kuin jättiläiskehys, jonka puitteiden sisällä näkyi selkeä maisema pienine majoineen, puineen ja harmaakiviportaineen, ja jonka taustassa kohosi tuomiokirkon torni. Ruohonkorret pistivät piispan talon edustalla esiin katukivityksestä. Ohi ratsasti miehiä pitkäjalkaisten hevosten selässä, joiden valjaiden helat kiilsivät ja välkkyivät päivänpaisteessa.

Paulo näki kaiken tämän, vaikka katsoikin maahan, häveten osaksi itseään, osaksi äitiään. Niin, miksi ei sitä tunnustaisi suoraan! Olihan hän aina hiukan hävennyt äitiään, joka oli palvelijatar ja kotoisin seudulta, jossa asui yksinkertaista väkeä. Vasta myöhemmin, paljoa myöhemmin hän oli voittanut tämän alhaisen vaistonsa tahdonlujuudellaan ja ylpeydellään. Ja kuta enemmän hän lapsellisessa yksinkertaisuudessaan oli hävennyt syntyperäänsä, sitä ylpeämpi hän myöhemmin oli siitä omissa silmissään ja Jumalan edessä valitessaan olinpaikakseen tuon surkean seudun ja noudattaessaan äitinsä tahtoa, täyttäen hänen pienimmänkin toivomuksensa ja suhtautuen kunnioittaen hänen vähäpätöisimpiinkin tottumuksiinsa.

Mutta muistelmiin äidistä niiltä ajoilta, jolloin tämä oli palvelijattarena, vieläpä vaatimattomammassakin asemassa, nimittäin astioiden pesijättärenä pappisseminaarin keittiössä, liittyivät hänen nuoruutensa nöyryyttävimmät muistot.

Rippi- ja ehtoollispäivinä esimiehet pakottivat hänet menemään äidin luo suutelemaan hänen kättään pyytäen anteeksi laiminlyönninsyntejään. Tuo käsi, jonka äiti nopeasti kuivasi pyyheliinalla, haiskahti likaiselle astianpesuvedelle ja oli täynnä pykimiä ja halkeillut kuin vanha seinä. Hän tunsi sisimmässään häpeää ja raivoa suudellessaan äidin kättä ja rukoili Jumalalta anteeksi, ettei voinut lausua äidille anteeksipyyntöään.

Siellä Jumala oli ilmaissut hänelle olemassaolonsa, ikäänkuin piillen äidin takana seminaarin kosteassa ja savuisessa keittiössä — Jumala, joka näkymättömänä on läsnä kaikkialla, taivaassa ja maailmassa, jokaisessa oliossa.

Silti hän tunsi kiitollisuutta äitiään kohtaan innostuksen hetkinä, istuessaan silmät avoinna pimeässä huoneessaan ja ajatellessaan ihmetellen: "Minusta tulee pappi, saan vihkiä ehtoollisleivän ja muuttaa sen Jumalan ruumiiksi".

Kun Paulo ei nähnyt äitiään silmiensä edessä, hän rakasti tätä tunnustaen, että sai kiittää äitiä asemansa ylemmyydestä. Sillä äitihän olisi voinut lähettää hänet paimentamaan vuohia tai kuljettamaan jyväsäkkejä myllyyn, niinkuin hänen esi-isänsä olivat tehneet. Mutta sensijaan äiti oli päättänyt tehdä hänestä papin, miehen, jonka ylevänä tehtävänä oli vihkiä ehtoollisleipä ja muuttaa se Jumalan ruumiiksi. Tämä käsitys hänellä silloin oli tulevasta kutsumuksestaan.

Hän ei vielä ollut perehtynyt maailman hyörinään. Suurten kirkollisten juhlien menot olivat siihen asti olleet hänen värikkäimmät aistien vastaanottamat vaikutelmansa. Ja vielä nytkin keskellä herkeämätöntä ahdistusta nuo vaikutelmat nostattivat hänessä mielihyväntunteita. Ne kohosivat hänen eteensä suurina eloisina kuvina. Ja erityisesti urkujen soitto tuomiokirkossa ja piinaviikon salaperäiset juhlamenot sulautuivat hänen nykyiseen suruunsa elon ja kuolon välillä kamppailevine tuskantunteineen, jotka rajusti ahdistivat häntä vuoteessa, kuten haudassa makaavaa Kristusta, jonka ylösnousemuksen hetki lähestyi, mutta jonka ruumis vielä vuoti verta ja jonka suuta etikka poltti.

Tuonkaltaisten mystillisten mielenliikutusten vallassa ollessaan hän oli ensi kerran likeisesti tutustunut naiseen. Vielä nyt hänen ajatellessaan tuota tapausta ne tuntui unelmalta, joka ei ollut ruma eikä kaunis, vaan ainoastaan erikoinen.

Kaikkina kirkollisina juhlina hän kävi tervehtimässä naisia, joiden luona hän oli asunut poikana ollessaan. He vastaanottivat hänet, ikäänkuin hän jo olisi ollut pappi, tuttavallisesti ja iloisesti, mutta silti aina arvokkaasti. Ja nähdessään Marielenan hän punastui. Se johtui osaksi itsensähalveksimisesta, sillä vaikka tuo nainen vieläkin miellytti häntä, tämän kömpelö ulkonainen olemus näytti hänestä liian täyteläiseltä ja muodottomalta. Mutta kuitenkin tämän läheisyys ja lempeät silmät kiihoittivat häntä.

Usein juhlapäivinä Marielena ja hänen sisarensa kutsuivat hänet päivällisille. Eräänä palmusunnuntaina heidän kattaessaan pöytää ja odotellessaan toisia vieraita Paulo meni kävelemään pieneen kasvitarhaan ja asteli aitauksen vartta puiden kullanhohteisen lehvistön alla. Taivas oli maidonsinervä, ilma lämmin ja hivelevä itätuulen henkeillessä. Kaukaa kuului käen kukuntaa.

Noustessaan lapsellisen mielijohteensa vallassa varpailleen temmatakseen mantelipuun rungosta pihkahelmen hän näki toisella puolella puutarha-aitausta pikkukadun pohjukassa soikean, vihertävän silmäparin, joka tuijotti häneen. Ne muistuttivat kissansilmiä. Ja koko tuon naisen olemuksessa, joka harmaassa puvussaan istui pikkukadun perällä olevan oven kynnyksellä, oli jotakin kissamaista. Paulo näki hänet vielä ilmielävänä edessään. Hänestä tuntui siltä kuin hän yhä vielä olisi pidellyt peukalon ja etusormen välissä pihkahelmeä ja vielä noiduttuna tuijottanut naisen silmiin. Oven yläpuolella oli pieni valkopuitteinen ikkuna, jonka kamanassa oli pieni risti. Jo poikasena hän oli nähnyt tuon oven ja tuon ikkunan. Risti, viettelysten vastustamisen vertauskuva, sai hänet hymyilemään, sillä Maria Paola, joka asui talossa, oli langennut nainen. Siinä hän istui ripsureunainen huivi hartioilla, joka jätti näkyviin valkoisen kaulan ja johon asti ulottuivat hänen koralliset korvakelluttimensa, jotka näyttivät kahdelta isolta veripisaralta. Kyynärpäät polvilla ja hienot kasvot käsien varassa Maria Paola tuijotti häneen herkeämättä ja lopulta hän hymyili hievahtamatta paikaltaan. Tanakat valkoiset hampaat sekä silmät, joissa oli lievää julmuutta, vielä korostivat hänen kasvojensa kissamaista ilmettä. Äkkiä hän laski kätensä vaipumaan helmaansa, kohotti päänsä pystyyn ja kävi vakavan ja surullisen näköiseksi. Lihava, kookas mies lähestyi, lakki vedettynä syvään silmille, jottei häntä tunnettaisi, varovasti pitkin pikkukatua, kasvot muuriin päin käännettyinä.

Maria Paola nousee äkkiä ja menee sisään. Mies seuraa perästä ja vetää oven kiinni.

* * * * *

Paulo ei ollut koskaan voinut unohtaa sitä hirvittävää kuohua, joka raateli häntä hänen astellessaan naisten kasvitarhassa ja ajatellessaan noita kahta, jotka olivat sulkeutuneet pikkukadun taloon.

Se oli epämääräistä tuskantunnetta, mielipahaa, joka sai hänet haluamaan yksinäisyyttä, pyrkimään piiloon kuin sairas eläin. Ja päivällispöydässä hän oli tavallistaankin hiljaisempi toisten kutsuvieraiden ollessa luontevan hilpeitä. Heti aterian jälkeen hän palasi kasvitarhaan. Tuo nainen istui taas odotuspaikallaan samassa asennossa kuin aikaisemminkin. Auringonpaiste ei koskaan päässyt hänen ovelleen, tuohon kadun kosteaan sopukkaan, ja näytti siltä, kuin häntä alati ympäröivä varjo olisi säilyttänyt hänet noin valkoisena ja hienona.

Huomatessaan seminaarinoppilaan nainen ei liikahtanutkaan, mutta hymyili hänelle taaskin. Sitten hän jälleen kävi vakavaksi kuin äsken lihavan miehen saapuessa. Kovaäänisesti hän puhutteli Pauloa:

— Kuulehan, tuletko ensi sunnuntaina siunaamaan taloani? Viime vuonna pappi, joka kulki taloja siunaamassa, kieltäytyi tulemasta minun asuntooni.

Menköön helvettiin laukkuineen ja laukun sisällyksineen päivineen!

Paulo ei sanonut sanaakaan. Hänen teki mieli heittää naista kivellä, ja hän ottikin käteensä kiven puutarhamuurilta. Mutta hän viskasi sen pois ja pyyhki kätensä nenäliinaan. Mutta koko piinaviikon ajan, joko kuunnellessaan messua tai avustaessaan toisten seminaarinoppilaiden kanssa pyhissämenoissa, kulkiessaan vahakynttilä kädessä piispan saattueessa, tuon naisen silmät väikkyivät viekottelevina hänen edessään, pyrkien riivaamaan häntä. Hän olisi tahtonut manata ne pois, mutta huomasi, että pahahenki asustikin hänessä itsessään.

Avustaessaan jalkojen pesemistilaisuudessa ja piispan ollessa kumartuneena kahdentoista kerjäläisen edessä, jotka olivat kuin kaksitoista apostolia, hän tunsi mielessään paheksuvansa sitä, ettei tuo pappi ollut suostunut siunaamaan langenneen naisen taloa. Olihan Kristuskin antanut anteeksi Maria Magdalenalle. Ehkä tuo nainen olisi tehnyt katumuksen ja parannuksen, jos pappi olisi siunannut hänen talonsa. Tämä ajatus alkoi askarruttaa hänen aivojaan syrjäyttäen kaikki muut. Tutkiessaan omaatuntoaan nyt paljoa myöhemmin hän huomasi, ettei hän ollut silloin vielä ollut oikein selvillä vaistoistaan. Kenties hänkin olisi, jos olisi oikein tuntenut itsensä, mennyt pääsiäislauantaina tuon yleisen naisen taloon.

Sitten kerran pikkukadun suulla seisoessaan hän huomasi, ettei Maria Paola ollut istumassa kynnyksellään. Mutta ovi oli auki, mikä merkitsi, ettei sisällä ollut vieraita. Vaistomaisesti hän silloin jäljitteli isoa lihavaa miestä, hiipi eteenpäin muurin vierustaa, pitäen kasvonsa siihen suunnattuina. Häntä harmitti, ettei nainen istunut paikallaan, jolloin tämä kai olisi hänet nähdessään noussut ja äkkiä käynyt vakavaksi ja surulliseksi. Saavuttuaan pikkukadun pohjukkaan hän näki Maria Paolan ammentavan vettä talon kupeessa olevasta kaivosta. Hän oli todella kuin Maria Magdalena. Samoin hänkin käänsi punastuen kasvonsa toisaanne kantaessaan vesisankoa. Paulo ei ollut koskaan nähnyt kauniimpaa naista. Hän aikoi paeta pois, mutta häpesi tytön silmissä.

Sanko kädessä tyttö palasi sisään, kuiskaten hänelle jotakin, mitä hän ei kuitenkaan kuullut. Ja tuskin Paulo oli astunut kynnyksen yli, ennenkuin tyttö itse jo sulki oven hänen jälkeensä. He kiipesivät puuportaita yläkerran huoneeseen, samaan, jonka ikkunan kamanassa oli viettelyksistä suojeleva risti.

Nainen saapui ensin perille ja nojasi kaiteisiin vetäen katseillaan miestä perässään. Ja Paulon ehdittyä yläkerran huoneeseen tyttö painautui häneen kiinni, ikäänkuin olisi tahtonut mitellä voimiaan hänen kanssaan. Hän tyrkkäsi kädellään lakin Paulon päästä ja alkoi sitten, kuin hän itse olisi ollut mies ja hänen vieraansa nainen, availla tämän takkia, lapsellisesti näpäytellen auki noita pieniä punaisia nappeja, samoin kuin Paulo oli näpäyttänyt pihkapallon kukkivasta mantelipuun kyljestä.

* * * * *

Senkin jälkeen Paulo oli joskus käynyt tytön luona. Mutta kun hänet oli vihitty papiksi ja hän oli tehnyt siveydenlupauksensa, hän ei enää ollut lähennellyt naisia. Hänen aistinsa olivat ikäänkuin jäykistyneinä lupauksen kylmän panssarin alla. Kuullessaan kerrottavan toisten pappien häpeällisistä teoista hän ylpeänä tunsi viettävänsä puhdasta elämää ja muisteli pikkukadun varrella tapahtunutta seikkailuaan ohimenevänä tautina, josta hän oli täydelleen tervehtynyt.

Ensimmäisinä tällä pienellä paikkakunnalla viettäminään vuosina hänestä tuntui siltä, kuin hän jo olisi elänyt koko elämänsä, kokenut kaikkea, kurjuutta, nöyryytystä, nautintoa, syntiä ja sovitusta ja kuin hän olisi vetäytynyt syrjään maailmasta kuten muinaiset erakot ja odottanut ainoastaan Jumalan valtakuntaa.

Ja nyt maallinen elämä oli jälleen yhdellä iskulla avautunut hänen eteensä naisen silmistä, ja alussa hän oli niin suuresti erehtynyt, että oli sekoittanut keskenään tuon elämän ja iankaikkisen elämän.

Rakkaus, vastarakkaus — eikö se sentään ollut Jumalan valtakunta maan päällä? Miksi kaikki tämä, Herra Jumala? Miksi niin paljon sokeutta? Mistä löytää valoa? Eihän hänellä ollut paljoakaan oppia, sen hän hyvin tiesi. Hänen sivistyksensä oli kokoonpantu kirjojen katkelmista, joiden täydellistä merkitystä hän ei tajunnut. Syvän vaikutuksen oli häneen tehnyt Raamattu romanttisuudellaan ja ikivanhalla suorasukaisuudellaan. Ei hän luottanut omaan arvostelukykyynsä eikä omaan sielunelämän erittelyynsä. Hän tiesi vain, ettei tuntenut itseään, että häneltä puuttui itsehillitsemiskykyä, että hän yhä erehtyi. Hänet oli johdettu väärälle elämänuralle. Olihan hän vaistoihminen, samoin kuin esi-isänsä, myllärit ja paimenet, ja kärsi, kun ei voinut täyttää vaistojensa vaatimuksia.

Paulo palasi ensimmäiseen taudinmäärittelyynsä, joka samalla oli yksinkertaisin ja järkevin: hän kärsi sentähden, että oli mies, että tarvitsi naista, nautintoa, tunsi tarvetta siittää uusia olentoja. Hän kärsi vaistotessaan, että elämän luonnollinen tarkoitus on elämän jatkaminen. Siitä hänet oli estetty, ja tämä väkivalta vain kiihoitti hänen vaistojensa tarvetta.

Mutta sitten hän muisti, että hekuma oli jäljestäpäin nautinnon päätyttyä herättänyt inhoa ja ahdistusta. Mitä se siis oli? Se ei ollut oikeuksiinsa, elämään pyrkivä liha, vaan sielu, joka on lihan kahleissa ja pyrkii vapautumaan vankilastaan.

Suurimman rakkaudenhekuman hetkinä sielu pakeni korkealle, kohta taas pudotakseen takaisin entiseen häkkiinsä. Mutta tuokin lyhyt vapautuksen hetki riitti vilahdukselta osoittamaan, minne sielu liitäisi vankeusaikansa päätyttyä, silloin kun lihan valta olisi ainaiseksi rauennut: äärettömän ilon tyyssijaan, iäisyyteen.

Lopulta Paulo hymyili väsyneesti ja surullisesti. Mistä hän olikaan lukenut kaiken tämän? Tietysti se oli saatu kirjoista. Hän ei ollut niin itserakas, että olisi luullut omien aivojensa synnyttäneen uusia ajatuksia. Mutta yhtäkaikki. Totuus on aina ollut sama, kaikilla ihmisillä sama kuin heidän sydämensäkin.

Hän oli luullut olevansa erilainen kuin muut ihmiset, olevansa vapaaehtoisessa maanpaossa ja kyllin arvokas elääkseen lähellä Jumalaa. Ehkä Jumala rankaisi häntä tästä palauttaen hänet takaisin ihmisten pariin kokemaan intohimoa ja tuskaa.

Täytyi nousta ja käydä tietään.

* * * * *

Joku kuului kolkuttavan oveen. Paulo havahtui, hypähtäen nopeasti vuoteestaan kuin matkamies, jonka on määrä lähteä matkalle ja joka pelkää myöhästyvänsä. Noustuaan vuoteesta hän kuitenkin masentuneena istahti sen laidalle.

Tuntui siltä, kuin kaikki hänen jäsenensä olisivat olleet murjotut, ikäänkuin häntä olisi nukkuessa piesty. Istuen kumarassa, leuka painuneena rinnalle, hän nyökäytti vähän päätään kuin sanoakseen: "Kuulen, kuulen!"

Äiti oli muistanut herättää hänet aikaisin, niinkuin oli ollut puhe edellisenä iltana. Niin, äiti kulki suoraa tietään. Hän ei enää näyttänyt ajattelevan yöllisiä tapahtumia ja herätti poikansa, aivankuin kaikki olisi ollut ennallaan.

Kaikki tuntui todella olevan ennallaan. Ja uudelleen Paulo kohottautui seisoalleen ja alkoi pukeutua. Ja vähitellen hän ojentihe suoraksi, jäykäksi kuin sotilas ainakin sotisovassaan.

Hän avasi ikkunan selko selälleen ja painoi silmänsä umpeen hopeanhohteisen taivaan valon häikäisemänä. Kukkulan rautatammet värähtelivät kylpien valonsäteissä ja lintujen laulun raikuessa. Myrsky oli asettunut, ja puhtaassa ilmassa kaikui kirkonkellon kalkatus.

Se kutsui Pauloa. Hän ei enää huomannut, mitä ulkopuolella tapahtui, vaan koetti paeta sisäiseen maailmaansa. Hänen huoneessaan leijailevat tuoksut tuottivat hänelle kärsimystä: kaikki muistot tuntuivat terävän aseen pistoilta. Kirkonkellon ääni kutsui häntä; mutta hänellä ei ollut tarmoa lähteä liikkeelle huoneestaan, vaan hän mittaili sen lattiaa kuin raivoten. Hän lähestyi kuvastinta, mutta poistui oitis sen luota. Turhaan! Tuon naisen kuva kuulsi yhtä selvästi kuin hänen omansakin kuvastimen lasin takaa. Vaikka se olisi särkynyt tuhansiksi pirstaleiksi, olisi joka siru silti säilyttänyt tuon kuvan eheänä.

Toinen messuun kutsuva soitto kaikui kiirehtien häntä. Hän astui sinne tänne etsien jotakin, mitä ei löytänyt. Lopuksi hän istuutui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa.

Ensin hän kirjoitti: "Menkää sisälle ahtaasta portista", j.n.e.... Sitten hän pyyhki pois tämän lauseen ja kirjoitti lehden toiselle sivulle:

"Pyydän teitä, ettette enää odota minua luoksenne. Olemme molemmat kietoutuneet harhaluulojen verkkoon. Meidän täytyy viipymättä katkoa se, jotta emme vajoaisi pohjattomaan syvyyteen. En koskaan enää saa nähdä teitä. Unhoittakaa minut! Älkää kirjoittako minulle, älkääkä yrittäkö enää tavata minua".

Paulo laskeutui alakertaan ja kutsui äitiä eteisen käytävästä. Hän antoi tälle kirjeen katsomatta häneen.

— Viekää se heti perille, hän sanoi ääni käheänä — koettakaa itse antaa se hänen käteensä, ja tulkaa heti takaisin.

Hän tunsi, kuinka äiti nopeasti sieppasi kirjeen hänen kädestään ja riensi ulos, jolloin hän jälleen tunsi hetkeksi helpotusta.

Kellon ääni kaikui jo kolmatta kertaa yli hiljaisen seudun laaksoihin, joiden yli levisi aamuhämärän hopeanharmaa harso.

Vanhoja talonpoikia, ryhmysauva hihnassa ranteesta riippuen, isopäisiä, lyhytvartaloisia naisia kiipesi mäen kaltaalle nousevaa tietä. He näyttivät tulleen laakson syvimmistä sopukoista.

Kaikki kokoontuivat pieneen kirkkoon. Vanhukset asettuivat lähelle alttarin aitausta, ja pyhäkön täytti kirpeä metsän haju.

Antioco, nuori suntio, joka avusti messussa, heilutti suitsutusastiaa tupruttaen pyhää savua vanhuksiin päin karkoittaakseen tuon hajun. Vähitellen suitsutuspilvi erotti alttarin muusta kirkosta. Ruskeaihoinen nuori suntio valkoisessa kuoripojanpaidassaan ja kalpea pappi tummassa kultakuteisessa messukasukassaan liikkuivat keskellä helmenharmaata pilveä.

Heitä molempia miellytti suuresti suitsutuksesta uhoava savu ja tuoksu, jota he käyttivät runsaasti. Kääntyessään seurakuntaan päin pappi ummisti silmänsä ikäänkuin suojellakseen niitä savulta. Hän rypisti samalla otsaansa. Hän näytti olevan tyytymätön, kun kirkossa oli niin vähän väkeä, ja odottavan lisää tulijoita. Joitakin myöhästyneitä seurakuntalaisia vielä ilmestyikin. Viimeksi saapui Paulon äitikin, ja pappi kalpeni huulia myöten.

Kirje oli siis toimitettu perille. Uhri oli täytetty. Kalmanhiki peitti hänen ohimonsa, ja vihkiessään hostian hän huokasi itsekseen:

— Jumalani, uhraan Sinulle lihani, uhraan Sinulle vereni!

Ja hän kuvitteli näkevänsä lemmittynsä, joka piteli kädessään tuota valkoista paperilippua kuin rippileipää, kuinka hän luki kirjeen läpi ja kaatui kuin kuolleena maahan.

Messun loputtua pappi polvistui väsyneenä mumisten yksitoikkoisesti latinalaisen rukouksen. Seurakunta vastasi, ja pappi tunsi ruumiissaan unen kaltaista uupumusta ja tarvetta heittäytyä pitkäkseen alttarin astuimille ja nukkua siinä kuin paimen kalliolla.

Suitsutussavun lomitse hän näki seinäkomeron lasin takana pienen Neitsyenkuvan, jota rahvas luuli ihmeitätekeväksi. Se oli tumma ja niin hieno kuin kaiverrettu jalokivi kotelossaan. Paulo katseli sitä, kuin olisi nähnyt sen ensi kertaa oltuaan pitkän aikaa poissa. Missä hän olikaan ollut koko tämän ajan? Hän ei oikein muistanut, hänen mielensä oli hämmennyksissä. Mutta äkkiä hän taas havahtui täysin tajuihinsa ja alkoi puhua seurakuntalaisilleen, mikä harvoin tapahtui. Hän puhui murretta, karkealla äänellä, melkein huutaen tuolle maalaisrahvaalle. Parrakkaat ukot kurottivat päätään alttarin aitauksen säleiden väliin paremmin kuullakseen. Polvillaan olevat naiset kuuntelivat puoleksi pelokkaina, puoleksi uteliaina. Nuori suntio seisoi siinä kirja kädessä katsellen pappia soikeilla tummilla silmillään, sitten hän loi katseensa kirkkokansaan ja pudisti päätään ikäänkuin leikillisesti uhaten.

— Niin, pappi sanoi, teidän joukkonne käy päivä päivältä pienemmäksi. Kun käännyn puoleenne, minua melkein hävettää. Minusta tuntuu, kuin olisin paimen, joka on menettänyt laumansa. Ainoastaan sunnuntaisin kirkossa on enemmän väkeä. Näyttää siltä, kuin tulisitte tänne pikemminkin tunnonvaivojen pakosta kuin vakaumuksesta, paremminkin tottumuksesta kuin tarpeesta, samoin kuin muutatte vaatteita, kun menette levolle. Herätkää jo, sanon teille, teidän on kaikkien aika herätä! En tarkoita, että tänne olisi joka aamu tultava perheenäitien ja miesten, joiden jo ennen päivän koittoa täytyy lähteä työhön. Vaan tarkoitan nuoria naisia, vanhuksia, lapsia, kaikkia niitä, joiden näen kirkosta poistuessani seisovan ovensa kynnyksellä tervehtimässä nousevaa aurinkoa. Kaikkien näiden pitää tulla tänne aloittamaan päivänsä Jumalan kanssa, tervehtimään Herraa hänen huoneessaan ja ammentamaan voimaa päivän raadantaan. Jos teette näin, katoaa se kurjuus, joka kalvaa teitä, pahat tavat häviävät, ja kiusaus on pysyttelevä kaukana teistä. On jo aika herätä, herätä varhain aamulla, pestä kasvonsa ja muuttaa ylleen puhtaat vaatteet arkenakin, eikä ainoastaan sunnuntaisin. Odotan siis teitä kaikkia huomisesta alkaen. Rukoilemme sitten yhdessä, ettei Jumala hylkäisi pientä kyläämme, vaan suojelisi sitä niinkuin pienintäkin linnunpesää. Ja niiden puolesta, jotka ovat sairaana, rukoilemme, että he parantuisivat ja voisivat jälleen kulkea tietään.

Hän kääntyi äkkiä heihin selin, ja suntiopoika teki samoin.

Muutamaksi hetkeksi pieni kirkko vaipui niin syvään hiljaisuuteen, että saattoi kuulla kivenhakkaajan kalkuttelevan kummun toisella puolella.

Sitten muuan nainen nousi, meni papin äidin luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi puoliääneen:

— Teidän poikanne pitää heti tulla ripittämään "Kuningas" Nicodemoa, joka on viimeisillään.

Kuin havahtuen tuskastaan äiti kohotti katseensa. Hän muisti, että Kuningas Nicodemo oli omituinen vanha metsästäjä, joka asui majassaan vuoren laella, ja kysyi, täytyikö Paulon lähteä sinne ylös ripittämään sairasta.

— Ei tarvitse, nainen mutisi, sukulaiset ovat tuoneet hänet tänne kylään.

Äiti lähti silloin viemään sanaa Paulolle pieneen sakaristoon, jossa pappi Antiocon avustamana riisui yltään messukasukkaansa.

— Tuletko ensin kotiin kahville?

Paulo kaihti äidin katsetta. Hän ei vastannut mitään ja tekeytyi kovin kiireiseksi rientääkseen sairaan vanhuksen luo.

Äiti ja poika ajattelivat samaa: Agneselle lähetettyä kirjettä, mutta kumpikaan ei lausunut halaistua sanaa. Paulo lähti juoksujalkaa matkaan. Äiti jäi siihen seisomaan kuin puukuva ja sanoi suntiopojalle, joka asetteli pyhiä esineitä paikoilleen mustaan kaappiin:

— Minun ei olisi pitänyt vielä sanoa mitään, niin että hän ensin olisi käynyt kotona juomassa kahvinsa.

Antioco käänsi kaapin aukosta kasvonsa äitiin päin virkkaen juhlallisesti:

— Papin täytyy tottua kaikkeen.

Ja jatkaen kaapin järjestelyä poika lisäsi melkein kuin itsekseen puhuen:

— Ehkä hän on vihainen minulle, kun sanoi, että minä muka olin hajamielinen. Mutta se ei ole totta; minä vakuutan, ettei se ole totta. Enhän tehnyt muuta kuin katselin vanhuksia, ja minua tuppasi naurattamaan, sillä nuhdesaarnasta he eivät suinkaan ymmärtäneet tuon taivaallista. He istuivat siinä suu ammollaan, mutta eivät silti ymmärtäneet yhtään mitään. Lyönpä vaikka vetoa, että vanha Marco Panizza luulee, että hänen täytyy pestä kasvonsa joka päivä eikä ainoastaan pääsiäisenä ja jouluna. Ja saattepa nähdä, että tästäpuolin he kaikki tulevat joka päivä kirkkoon, kun pappi sanoi, että kirkossa käymällä kurjuuskin häviää.

Äiti seisoi siinä järkähtämättömänä kädet esiliinan alla.

— Sielun kurjuus, hän virkkoi osoittaakseen, että ainakin yksi oli ymmärtänyt papin sanat. Silti Antioco katsoi häneen, samoin kuin äsken oli katsellut vanhuksia, ja hänen teki mielensä purskahtaa nauruun. Sillä hän oli varma siitä, ettei kukaan ymmärtänyt näitä asioita niin hyvin kuin hän itse, joka jo osasi ulkoa neljä Evankeliumia ja aikoi papiksi, mikä ei estänyt häntä olemasta yhtä nulikkamainen ja utelias kuin muutkin pojat.

Kun papin äiti oli poistunut, Antioco sulki sakastin saatuaan kaikki järjestykseen ja kulki pienen kirkkotarhan poikki, jossa rosmariini rehoitti ja joka oli yksinäinen kuin hautausmaan nurkkaus. Mutta hän ei mennytkään äitinsä luo, jolla oli pieni ravintolantapainen aukion laidassa, vaan riensi pappilaan saamaan tietoja Kuningas Nicodemosta. Mutta oikeastaan hänen käyntinsä tarkoitus oli toinen.

— Poikanne tiuskaisi minulle, kun näytin tarkkaamattomalta, hän kertoi levottomana papin äidin valmistellessa aamiaista pojalleen. — Ehkä hän ei enää huoli minusta suntioksi. Ehkä hän ottaa Ilario Panizzan minun tilalleni. Mutta Ilario ei edes osaa lukea, ja minä luen latinaakin. Ja sitten se Ilario on niin likainen. Mitä arvelette? Potkiikohan hän minut pois?

— Hän tahtoo, että olet tarkkaavainen; siinä kaikki. Ei kirkossa saa nauraa! papin äiti vastasi ankarasti ja vakavasti.

— Kyllä hän oli kovin vihainen. Ehkä hän ei viime yönä saanut myrskyltä nukkua. Kuulitteko, miten tuuli ulvoi?

Puhuteltu ei vastannut. Hän meni ruokasaliin ja pani pöytään niin paljon leipää ja korppuja, että olisi riittänyt kahdelletoista apostolille. Olihan luultavaa, että hänen Paulonsa palaisi kylästä suuruksetta. Kun hän siinä hääri ja valmisteli pojalleen einettä, ikäänkuin tämä palaisi iloisena ja nälkäisenä paimenen tavoin vuorilta, hän tunsi tuskansa ja omantuntonsa hiukan rauhoittuvan.

Silti omantunnon ääni vaivasi häntä yhä ja herätti hänessä ahdistusta. Suntiopojan huomautus, että pappi ehkä kuluneena yönä ei ollut nukkunut ja sentähden oli niin ärtyisä, kiihdytti hänen levottomuuttaan.

Ja äiti käveli edestakaisin, ja hänen raskaat askelensa kajahtelivat kovasti äänettömissä huoneissa. Hän vaistosi, että vaikka kaikki näytti olevan lopussa, tosiasiassa kaikki oli vasta alussaan. Hän oli täysin oivaltanut poikansa alttarilla lausumat sanat, että täytyi herätä aikaisin, peseytyä ja kävellä. Yhä vain kävellä. Ja äiti kulki edestakaisin kuvitellen mielessään kävelevänsä todella eteenpäin. Hän siivosi poikansa huoneen. Kuvastin ja hajuvesien tuoksu saivat hänet levottomaksi, vaikka välit tuohon naiseen olikin katkaistu.

Hänen Paulonsa kasvot ilmestyivät kalpeina ja jäykkinä kuin kuolleella hänen eteensä tuossa kirotussa peilissä; ne pilkoittivat esiin seinällä riippuvasta kauhtanasta, ne näyttivät hengittämättä lepäävän vuoteen pieluksella.

Jokin outo seikka painoi hänen sydäntään, kuin olisi jokin sisäelin halvautunut ja estänyt häntä vapaasti hengittämästä.

Vaihtaessaan pielukseen uuden päällyksen ja ottaessaan pois sen, jonka Paulo yöllä oli kostuttanut tuskanhiellään, äiti ajatteli ensi kerran elämässään:

— Miksi eivät papit saa mennä naimisiin?

Ja hän ajatteli, että Agnese oli rikas, että hänellä oli iso talo, kasvi- ja puutarhoja, tiluksia.

Sitten hän luuli tekevänsä kauhean synnin näin ajatellessaan. Hän muutti pielukseen uuden päällyksen ja palasi huoneeseensa.

Kävellä, kävellä eteenpäin. Olihan hän kävellyt aamun sarastuksesta saakka, mutta oli vasta tien alkupäässä. Ja oikeastaan, miten ikinä kuljemmekin, lopulta palaamme aina samaan paikkaan. Äiti laskeutui alakertaan ja istuutui kamiinan ääreen Antiocon viereen, joka oli hievahtamatta paikoillaan, sillä hän oli päättänyt odottaa vaikka koko päivän tavatakseen jälleen esimiehensä ja tehdäkseen sovinnon hänen kanssaan.

Poika istui liikkumatta sääret hajallaan ja kädet polvilla ja sanoi lievästi soimaten:

— Teidän olisi pitänyt viedä hänelle kahvi kirkkoon, niinkuin silloin, kun hän ripittää naisia, mikä aina vie aikaa. Kyllä hänen nyt on nälkä!

— Kuka osasi arvata, että häntä kutsuttaisiin niin kiireesti! Ehkä vanhus on kuolemaisillaan.

— Se ei ole sanottu. Ukon veljenpojat toivovat hänen pian kuolevan, sillä hänellä on rahoja. Kyllä minä sen äijän tunnen. Näin hänet kerran käydessäni isäni kanssa siellä vuoren harjalla. Hän istui päivänpaisteessa kivikossa koira ja kesy kotka vierellään ja ympärillään eläinten raatoja. — Ei Jumala tahdo sellaista.

— Mitä hän sitten tahtoo?

— Hän tahtoo, että elämme ihmisten parissa ja muokkaamme maata, sekä ettemme piilota rahojamme, vaan että annamme ne köyhille.

Suntiopoika puhui kuin mies ainakin. Papin äiti heltyi.

Tuostakin, että Antioco puhui noin hyvin ja järkevästi — siitä kaikesta pojan oli kiittäminen hänen Paulonsa opetuksia. Paulo opetti kaikille hyvyyttä, viisautta, kokemusta. Jos hän vain tahtoi, hän saattoi muuttaa ikäihmistenkin vakaumuksen, joilla kuitenkin oli piintyneet mielipiteensä, jopa sai kilteiksi vallattomat lapsetkin.

Äiti huokasi kumartuessaan siirtämään kahvipannua lähemmäksi hiillosta.

— Puhutpa kuin jumalinen mies ainakin, pikku Antioco. Saammepa nähdä, teetkö isona todella niin, annatko rahasi köyhille.

— Annan köyhille kaiken. Ja minä saan paljon rahaa, kun äitini ansaitsee kolikoita ravintolallaan. Ja isäni on metsänvartia ja hänkin ansaitsee. Kaiken, minkä omistan, annan köyhille: onhan se Jumalan tahto, ja sitten hän kyllä pitää huolen meistä. Sanoohan raamattu: "Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja taivaallinen Isämme ruokkii ne. Ja laakson lilja on paremmin vaatetettu kuin kuningas".

— Aivan oikein, Antioco, jos nimittäin ihminen on yksin. Entä jos on lapsia?

— Se on yhdentekevää. — Minulla ainakaan ei tule olemaan lapsia. Eihän papeilla saa olla lapsia.

Äiti kääntyi katselemaan häntä. Hän näki pojan kasvot sivulta avoimen pihaoven kehystäminä. Nuo kasvot olivat tummat, puhdaspiirteiset ja lujat kuin pronssiin valetut. Pitkät ripset verhosivat isoteräisiä silmiä. Äiti oli vähällä purskahtaa itkuun.

— Aiotko siis todella papiksi, Antioco?

— Aion kyllä, jos Jumala suo.

— Papit eivät voi ottaa puolisoa itselleen. Entä jos sinä tahtoisit?

— Eivät papit saa mennä naimisiin, sillä Jumala kieltää sen.

— Jumalako? — Paavipahan sen kieltää, äiti virkkoi hiukan kiivaasti.

— Paavi on Jumalan sijainen maan päällä.

— Mutta ennen muinoin oli papeillakin vaimo ja lapsia, niinkuin nytkin protestanttisilla papeilla.

— Se on eri asia, poika sanoi kiivastuen. — _Meiltä_ se on kielletty.

— Muinaiset papit — —

Mutta suntiopoika oli järkähtämätön vakaumuksessaan.

— No niin, muinaiset papit! Mutta sitten he pitivät neuvottelun ja tekivät päätöksen, että ei. Ja kaikkein nuorimmat heistä huusivat kovimmin: Ei! Ja niin pitää oleman.

— Kaikkein nuorimmat! äiti toisti puoleksi itsekseen. — Mutta he eivät vielä tiedä, mitä tekevät. Myöhemmin he voivat katua, voivat eksyä oikealta tieltä, hän lisäsi melkein kuiskaten. Voivat ruveta järkeilemään, kuten entinen pappivainaja.

Hän värisi kammosta. Hän katseli ympärilleen päästäkseen varmuuteen, ettei aave ollut siellä. Ja hän katui, että oli manannut sen esiin. Ei hän enää tahtonut ajatella tuota kadotettua, ei ainakaan _tämän asian_ yhteydessä.

Antiocon kasvot muutoin kuvastivat syvää paheksumista

— Ei hän ollut mikään oikea pappi. Se oli pirun veli, joka oli tullut maailmaan. Jumala meitä mokomista varjelkoon. Sitä pahusta ei pidä ajatellakaan.

Ja hän teki ristinmerkin. Sitten hän kysyi:

— Kuinka niin katua? Katuuko sitten hän, teidän poikanne?

Äiti kärsi kuullessaan Antiocon noin puhuvan. Hän olisi tahtonut uskoa pojalle jotakin tuskastaan ja antaa hänelle varoittavia neuvoja tulevaisuuden varalle. Ja samalla hän melkein tunsi iloitsevansa hänen sanoistaan. Hänestä oli, kuin tuon viattoman nuorukaisen omatunto olisi puhunut hänelle hyväksyen hänen tekonsa ja rohkaisten häntä.

— Onko minun Pauloni sanonut, että hänkin on tyytyväinen eläessään näin? hän kysyi hiljaa.

— Jollei _hän_ sanoisi sitä, niin kuka sitä sitten sanoisi? Totta kai hän sen sanoo. Eikö hän sitten puhu siitä teille? Olisiko tuo ehkä somaa: pappi vaimonsa vieressä ja lapsi sylissään! Hänen, jonka tulee käydä kirkossa jumalanpalvelusta toimittamassa, pitäisi ensin ottaa parkuva lapsi syliinsä! Johan sen ajatteleminenkin panee nauramaan katketakseen. Teidän poikanne lapsi käsivarrella ja toinen maassa nykimässä hänen kauhtanastaan!

Äiti hymyili. Mutta ajatellessaan, että tässäkin talossa voisi olla pienokaisia juoksentelemassa huoneissa, hän tunsi sisimmässään outoa levottomuutta. Antioco hymyili silmät säihkyen ja hampaat välkkyen ruskeissa kasvoissa. Mutta hänen hymyssään oli jotakin julmaa.

— Papin rouva, olisipa se hullunkurista! Kun nuo molemmat menisivät kävelylle, näyttäisi takaa siltä, kuin siinä olisi kaksi naista. Ja kun tuo rouva tahtoisi mennä ripille, hänen täytyisi tunnustaa syntinsä omalle miehelleen kylässä, missä ei ole toista pappia.

— Entä äiti? Kenelle minä sitten tunnustan syntini?

— Äidin laita on toisin. — Ja kenet sitten poikanne ottaisi vaimokseen? Ehkä Kuningas Nicodemon pojantyttären?

Poika nauroi taas. Tuo tyttö, jota hän tarkoitti, oli seudun rumin nainen, ontuva ja typerä. Mutta poika kävi vakavaksi, kun äiti virkkoi hiljaa ikäänkuin vieraan tahdon pakottamana:

— No olisihan niitä muita, esimerkiksi Agnese.

Antioco mutisi kateellisena:

— Vai hän! Mutta hän on ruma, hän ei miellytä minua, eikä häntäkään...

Huomaamattaan äiti alkoi kehua Agnesea melkein kuiskaten, jottei kukaan muu kuin poika olisi sitä kuullut. Antioco istui kädet yhä ristissä polvilla pudistaen päätään. Hänen alahuulensa, joka oli heloittavan punainen kuin kirsikka, rypistyi ylenkatseellisesti.

— Ei! Ei! En voi kärsiä häntä, jos tahdotte tietää. Hän on ruma, ylpeä ja vanha. Ja lisäksi...

Käytävästä kuului askelia. Molemmat jäivät äkkiä ääneti odottamaan.

* * * * *

Paulo laski lakkinsa lähimmälle tuolille ja istuutui katetun pöydän ääreen. Äidin kaataessa hänelle kahvia hän kysyi tyynesti:

— Veittekö kirjeen perille?

Tämä vastasi myöntäen ja nyökäytti päätään keittiöön päin varoittaen, ettei poika kuulisi heidän puhettaan.

— Kuka siellä on?

— Antioco.

— Antioco! pappi kutsui. Yhdellä hyppäyksellä poika riensi hänen luokseen lakki kädessä seisoen suorana kuin pieni sotamies.

— Antioco, sinun pitää mennä kirkkoon ja panna kaikki kuntoon. Vanhukselle on annettava viimeinen voitelu.

Poika ei ilolta voinut vastata. _Paulo_ ei siis enää ollut vihainen eikä ajatellut hänen erottamistaan ja toisen ottamista sijalle!

— Odotahan, oletko jo saanut einettä?

— Hän ei ole välittänyt eineestä, ei häntä koskaan saa ottamaan mitään, äiti selitti.

— Istu tuohon, pappi käski. Anna hänelle jotakin, äiti. Ja syö nyt vain.

Poika ei ensi kertaa istunut papin pöydässä. Hän totteli siis ujostelematta. Mutta hänen sydämensä sykähteli kiivaammin. Hän älysi, että papin tavassa kohdella häntä oli jotakin uutta ja outoa. Puhuihan hän toisin kuin ennen. Poika ei osannut selvittää itselleen, minkä tähden ja kuinka, mutta äänenpainossa oli jotain erikoista.

Ja poika katsoi pappia silmiin, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran, ja tunsi sisimmässään iloa, mutta myöskin nöyryyttä. Ja uudet tunteet, kiitollisuus, ylpeys ja toivo täyttivät hänen sydämensä kuin pesän, joka on täynnä lämpöisiä, piipittäviä, lentokykyisiä linnunpoikasia.

— Ja muista sitten kello kaksi tulla oppitunnillesi. Onpa jo aika vakavasti käydä käsiksi latinaan. Tilaan uuden kieliopin, sillä omani on kovin vanha, viime vuosisadalta.

Antioco herkesi syömästä. Hänen kasvonsa olivat hulmahtaneet punaisiksi, ja hän tarjoutui innoissaan tekemään palvelusta, missä ikänä isäntä saattoi tarvita häntä. Pappi katsoi poikaan hymyillen. Mutta äkkiä hän käänsi kasvonsa ikkunaan, josta näkyivät kukkulalla aamun kultahohteessa värähtelevät pensaat, ja näytti ajattelevan jotakin muuta. Antioco huomasi jälleen olevansa yksin ja hylätty. Allapäin hän kokoili muruja pöydältä, kääri huolellisesti kokoon pöytäliinan ja kantoi kupit keittiöön. Hän tarjoutui pesemäänkin ne, ja sen hän olisi tehnyt hyvin, hän kun oli tottunut puhdistamaan laseja äitinsä viinituvassa. Mutta papin äiti ei sitä sallinut.

— Joudu, joudu kirkkoon järjestämään kaikki valmiiksi, hän sanoi pojalle kuiskaten ja työnsi häntä hiljaa menemään. Poika lähtikin, mutta matkalla kirkkoon hän poikkesi kotiinsa ilmoittamaan, että pappi aikoi käydä tervehtimässä häntä, jotta äiti tietäisi hyvin siivota kaikki paikat.

Papin äiti oli sillä välin tullut takaisin ruokasaliin, jossa Paulo vielä istui lukemassa lehteä.

Tavallisesti tämä kotiin palattuaan vetäytyi omaan huoneeseensa. Mutta tuona aamuna häntä peloitti mennä sinne. Hän luki lehteä, mutta ajatteli muuta. Hän ajatteli kuolevaa vanhaa metsästäjää, joka mainitsi hänelle kaihtaneensa ihmisten seuraa, he kun ovat "itse ilmetty paha". Ja ihmiset sanoivat häntä ivaten "Kuninkaaksi", niinkuin juutalaiset Kristusta.

Mutta tuon vanhuksen tunnustus ei sanottavasti pystynyt kiinnittämään hänen ajatuksiaan. Enemmän hän ajatteli Antiocoa ja hänen vanhempiaan, joilta hän aikoi kysyä, olivatko he omantunnon mukaisesti punninneet, mitä tekivät suostuessaan pojan haaveiluihin ja lapselliseen päätökseen ruveta papiksi. Mutta sisimmässään hän tunsi, että tämäkään ei sinä hetkenä ollut hänestä erittäin tärkeää. Hänelle oli kaikkein tärkeintä paeta omia ajatuksiaan; ja kun äiti astui sisään, hän painoi päänsä kumaraan tietäen, että äiti yksin vaistosi hänen todellisen mielentilansa.

Nöyränä hän painoi päänsä alas, mutta ajatuksissaan hän toisti: "Ei! Ei! Ei ikinä!"

Hän ei tahtonut kysyä äidiltään sen enempää. Olihan kirje viety perille. Mitä muuta hän enää tahtoikaan tietää?

Hautakivi oli paikoillaan. Kuinka se painoi hänen niskaansa! Hän tunsi olevansa elävältä haudattu tuon kiven alle.

Äiti korjasi kaikki astiat ruokasalin kaappiin.

Hiljaisuudessa Paulo kuuli lintujen viserryksen kukkulalta ja kivenhakkaajan tahdikkaan kalkutuksen. Tuntui siltä, kuin maailman ääri olisi ollut tässä, kuin viimeinen suoja, missä ihmisiä asusti, olisi ollut tämä pieni valkoinen huone mustuneine huonekaluineen ja kuluneine permantolaattoineen, joille ikkunasta heijastui värähdellen vihreähohteinen valo, niin että huone näytti yksinäisen vanhan linnan vankikomerolta.

Paulo oli juonut kahvinsa ja syönyt korppuja kuten muinakin päivinä. Nyt hän luki uutisia kaukaisesta maailmasta. Kaikki oli aivan entisellään. Mutta äiti olisi kernaammin nähnyt, että hän olisi noussut yläkerrassa olevaan huoneeseensa ja sulkeutunut sinne. Mutta kun hän nyt oli jäänyt siihen istumaan, hänen olisi ainakin pitänyt uudelleen kysyä, kenelle ja millä tavoin äiti oli antanut kirjeen. Kuppi kädessä äiti meni keittiön ovelle asti; sama kuppi kädessä hän palasi pöydän ääreen.

— Paulo, annoin kirjeen hänen omaan käteensä. Hän oli jo jalkeilla, käveli puutarhassa.

— Hyvä, Paulo sanoi kohottamatta katsettaan sanomalehdestä.

Mutta äiti ei voinut poistua, ei voinut vaieta. Jokin hänen omaa tahtoaan, Paulonkin tahtoa voimakkaampi seikka pakotti hänet puhumaan. Hän nielaisi syvään poistaakseen karvaan maun suustaan ja tuijotti kupin pohjassa olevaan japanilaiseen maisemaan, joka kahvitilkan läpi näytti tummalta.

— Hän käveli puutarhassa, hän nousee varhain aamulla. Menin suoraa päätä hänen luokseen ja annoin hänelle kirjeen. Ei kukaan nähnyt sitä. Hän otti sen käteensä ja katseli sitä, mutta ei avannut kuorta. Minä sanoin: 'Siihen ei tule vastausta', ja aioin poistua. Mutta hän virkkoi: 'Odottakaa!' — Nyt hän avasi kirjeen ikäänkuin osoittaakseen minulle, ettei tässä ollut kysymys salaisuudesta. Ja hänen kasvonsa valahtivat valkeiksi kuin hänen kädessään pitelemänsä paperi. Ja hän sanoi ainoastaan: 'Herran haltuun!'

— Riittää, riittää! Paulo keskeytti kohottamatta silmiään, mutta äiti näki hänen silmäripsiensä räpyttävän ja kasvojensa kalpenevan kuten tuonnoin Agnesella. Hän luuli jo poikansa pyörtyvän siihen paikkaan. Mutta sitten sydämestä takaisin syöksyvä veri tummensi hänen kasvonsa polttavan punaisiksi. Nämä olivat kauheita hetkiä, jotka sentään oli kestettävä ja voitettava.

Äiti avasi suunsa sanoakseen vielä jotakin, ainakin kuiskatakseen: 'Näetkö nyt, mitä olet tehnyt, miten paljon pahaa itsellesi ja hänelle?' Mutta Paulo oli nostanut päänsä pystyyn, nykäisi sen sitten taapäin karkoittaakseen intohimon pahan veren ja virkkoi luoden häneen uhkaavan katseen:

— Nyt riittää! Kuulitteko? En totisesti tahdo kuulla tästä enempää. Muuten teen, mitä itse uhkasitte tehdä eilisiltana: lähden tieheni.

Hän nousi rajusti, mutta ei mennyt huoneeseensa, vaan lähti uudelleen ulos. Äiti vetäytyi keittiöön kuppi vapisevissa käsissään. Hän laski sen käsistään ja horjahti hervottomana lieden reunaa vasten. Hänestä tuntui, että Paulo oli ainaiseksi lähtenyt pois. Jos tämä palasikin, ei hän enää ollut hänen oma Paulonsa, vaan pahan intohimon valtaama onneton mies, joka katseli uhkaavin silmin kuin rosvo väijyksistään jokaista, joka uskalsi asettua hänen tielleen.

Paulo käveli kuin kodistaan pakeneva, kun ei ollut tahtonut mennä huoneeseensa, jonne luuli Agnesen salaa tunkeutuneen odottamaan häntä kasvot kalman vaaleina ja kirje kädessä. Hän oli paennut kotoa paeten omaa itseään. Ja intohimo ajoi häntä pois riehuen hänen sisimmässään raivokkaampana kuin viime yön myrsky.

Hän kulki niityn poikki tietämättä miksi. Tuntui siltä, kuin salainen voima olisi vetänyt häntä kohti Agnesen talon seiniä ja puutarhan muuria, ja kuin hän niistä olisi ponnahtanut takaisin aukiolle, jonka matalalla aitauksella istui vanhuksia ja jossa hääri lapsia ja kerjäläisiä. Hän puhutteli eräitä heistä kuulematta heidän vastauksiaan. Sitten hän laskeutui viettävää tietä pitkin laaksopolulle asti, mutta ei nähnyt kylää, tietä eikä laaksoa. Maailmankaikkeus oli ylösalaisin, se oli romahtanut kasaan suunnattomaksi sekasorroksi, jonka muodostivat kivet, sirpaleet, rauniot. Ja hän kumartui katsomaan tuota kaikkea, niinkuin lapset kurkistavat kuilujen syvyyksiin tien varresta kallion kielekkeeltä.

Hän palasi takaisin kirkolle päin. Kapeat kylätiet olivat tyhjänä. Pihamuurien yli kurottautui jokunen persikkapuun oksa kypsine hedelmineen. Syyskuun kuulakalla taivaalla vaelsi rauhallinen lauma valkoisia hattaroita.

Jostakin talosta kuului kangaspuiden helskettä, toisesta rintalapsen itkua.

Maapoliisi, jolle myös oli uskottu kylänvartian toimi, seudun ainoa viranomainen, jonka puku, siniset punaviiruiset housut ja haalistunut samettinuttu, muistutti osaksi metsästäjää, osaksi virkamiestä, saapasteli tiellä taluttaen hihnasta isoa koiraa. Koira oli mustan ja punaisen kirjava, ja sen silmät kiiluivat verestävinä. Se muistutti sutta, toisten mielestä leijonaa. Kaikki kylän asukkaat, kaikki laakson talonpojat, rinteiden paimenet ja metsästäjät, lapset ja varkaat tunsivat sen ja pelkäsivät sitä. Vartia piti sen luonaan yöllä ja päivällä, osittain siksikin, että pelkäsi jonkun yrittävän tappaa sen myrkyllä. Nähdessään papin koira murisi. Mutta yksi ainoa isännän sana sai sen vaikenemaan, ja se painoi päänsä alas.

Mies pysähtyi tervehtien pappia sotilaallisesti. Sitten hän virkkoi juhlallisesti:

— Varhain tänä aamuna kävin katsomassa sairasta. Kuume: neljäkymmentä. Valtimo: satakaksi. Minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan hänellä on munuaistulehdus. Pojantytär tahtoi, että määräisin potilaalle kiniiniä. (Mies piti kotonaan lääkkeitä ja kävi sairaiden luona osaksi virkansa puolesta, osaksi siksi, että ihmiset olisivat pitäneet häntä lääkärin apulaisena, tämä kun kävi kylässä vain kahdesti viikossa). Mutta minä sanoin, hän jatkoi sitten: 'Ollaanpa hissuksiin, tyttöseni; minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan tässä tarvitaan ulostusainetta eikä kiniiniä'. Nainen itki vuodattamatta kuitenkaan kyyneltäkään. Iskeköön Jumala minut salamallaan kuoliaaksi, jos tässä puhun liian rohkeasti! Ja hän tahtoi, että lähtisin päätä pahkaa noutamaan lääkäriä. — 'Lääkäri tulee sunnuntaiaamuna varhain, siis huomenna', sanoin siihen. — 'Ja jos sinulla on semmoinen hätä, niin lähetä omalla kustannuksellasi mies noutamaan häntä. Potilas voi kyllä maksaa lääkärinkulut, kun jo makaa henkitoreissaan, eikä eläessään ole tuhlannut kolikkoakaan'. Oliko se oikein sanottu?

Juhlallisen näköisenä mies odotti papilta tunnustusta. Mutta tämä katseli koiraa, joka alistuvana ja nöyränä noudatti herransa tahtoa, ja ajatteli:

— Jospa voisi noin hihnasta taluttaa intohimojaan!

— No niin, hän sitten virkkoi hajamielisesti. Kyllä kai lääkäriä voi odottaa huomisaamuun. Sairaan tila on tosin arveluttava...

— No niin, jos on arveluttava, vartia intti mielipiteestään luopumatta ja hiukan harmissaan papin välinpitämättömyydestä, niin lähettäköön miehen noutamaan lääkäriä. Sairas jaksaa kyllä maksaa. Sen miehen kukkaro ei ole tyhjä. Mutta pojantytär ei välittänyt edes minun määräyksestäni, hän ei edes antanut sairaalle ulostusainetta, jota neuvoin ottamaan ja jonka itse vartavasten olin valmistanut.

— Meidän olisi ennenkaikkea pitänyt antaa hänelle Herran Ehtoollista, pappi huomautti.

— Olettepa itse neuvonut minulle, että sairaalle voi antaa Ehtoollista, vaikka hän ei olekaan paastonnut.

— No niin, pappi sanoi käyden kärsimättömäksi, vanhus ei tahtonut nauttia ulostuslääkettä. Hän puri yhteen hampaansa, ja hänellä on vielä kaikki tallella ja terveinä; ja hän hosui nyrkeillään kuin terve ihminen.

— Joka tapauksessa, minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan, pojantyttären ei olisi sopinut käskeä minua, poliisia ja kylän vartiaa, päistikkaa lähtemään noutamaan lääkäriä, ikäänkuin olisin tavallinen renki! Eihän tässä ollut kysymys mistään haavasta, niin ettei se kuulu minun virkavelvollisuuksiini. Minulla on muuta tehtävää. Pitää mennä joen kaalamopaikalle; minulle on, nähkääs, ilmoitettu, että joku "hyväntekijä" on pistänyt dynamiittia veteen tappaakseen taimenet sukupuuttoon. Hyvästi!

Mies tervehti jälleen sotilaallisesti ja lähti tiehensä. Tuntiessaan hihnan nykäyksen koira, joka vaistomaisesti tajusi isäntänsä paheksumisen, lähti liikkeelle heiluttaen julmaa häntäänsä. Se ei enää murissut, mutta käänsi päänsä pappiin päin katsoen häneen peloittavilla pedonsilmillään.

Kauempana istui Antioco kirkkomuurilla jalavan siimeksessä. Hän odotti siinä pantuaan kaikki kuntoon vanhuksen viimeisen voitelun varalta. Nähdessään papin hän juoksi messupaita kädessään edeltä sakaristoon.

Käden käänteessä molemmat olivat valmiit. Papilla oli yllään messukasukka ja stola, kädessä pyhää öljyä sisältävä hopea-astia; Antioco oli pukeutuneena nilkkoihin valuvaan punaiseen kaapuun; kädessään hänellä oli kultaripsuinen päivänvarjo, jonka hän oli avannut pitäen sitä papin yläpuolella suojellen häntä ja hopearasiaa auringon polttavilta säteiltä. Itse hän kulki päivänpaisteessa, ja hänen kaapunsa pisti silmiin räikeän punaisena papin valko- ja mustapukuisen olemuksen rinnalla. Pojan kasvoilla oli perin vakava, melkein murheellinen ilme. Hän kuvitteli olevansa pyhien esineiden vartia, saaneensa Herralta tehtäväkseen suojella vihkiöljyä sisältävää pyhää astiaa. Tämä ei kuitenkaan voinut estää häntä nauramasta hiljaa itsekseen, vaikka hän koettikin salata hilpeyttään puremalla kovasti hammasta, nähdessään vanhusten papin kulkiessa ohi armonvälikappaleineen typerännäköisinä hypähtävän portailta ja poikien polvistuvan seinään päin eikä kasvot pappia kohti. Antioco kilisytti kulkustaan joka oven edessä ilmoittaakseen sisällä olijoille, että Herran Sakramentti kulki ohi. Koirat haukkuivat, ja kangaspuiden helske taukosi. Naiset pistivät päänsä ulos ikkunoista ja puukuisteilta, ja koko kylä oli pyhän, salaperäisen tunnelman vallassa.

Nainen, joka vesiastia pään päällä tuli alhaalta lähteeltä, laski astian maahan ja polvistui lähelle pappia.

Paulo kalpeni tuntiessaan naisen Agnesen palvelijattareksi. Siinä oli astiassa vesi, jolla Agnese huuhtelisi kyynelensä. Ja kostea saviastiakin näytti itkevän.

Pappia puistatti niin raju väristys, että hän tarrautui tiukasti kiinni hopeamaljaan ikäänkuin saadakseen siitä tukea.

Lasten lauma kasvoi kasvamistaan sitä mukaa kuin lähestyttiin sairaan asuntoa. Tuossa se jo kohosi tien laakson puoleisella reunalla. Se oli korkea, hakkaamattomista kivistä kyhätty talo, ainoassa ikkunassa ei ollut lasia. Sen edessä levisi kivillä laskematon piha, jonka ympäri kulki matala muuri.

Ovi oli selkiselällään. Pappi tiesi, että sairas lepäsi vaatteet yllä olkimatolla alakerrassa. Hän meni sisään mumisten rukousta, ja Antioco sulki päivänvarjon ja kilisytti kulkusta lapsiin päin karkoittaakseen heidät kuin hyttyset. Mutta huone oli autio, olkimatto tyhjä. Kenties sairas oli suostunut paneutumaan vuoteeseen, tai hänet oli yksinkertaisesti siirretty sinne; eihän hän enää pystynyt vastustelemaan, kun oli aivan hengenheittona.

Pappi työnsi toiseen huoneeseen johtavan oven auki, mutta sekin oli tyhjä. Hän asettui sitten ulko-ovelle ja näki vanhuksen pojantyttären kiipeävän tietä ylös liikaten ja hengästyneenä pullo kädessä. Hän oli ollut hakemassa poliisilta lääkettä.

— Missä sairas on? pappi kysyi tytöltä tämän tullessa sisään ja tehdessä ristinmerkin. Kun tyttö ei nähnyt isoisäänsä huoneessa, hänen silmänsä laajenivat kauhusta, ja hän parkaisi pelästyksissään.

Ulkona poikanulikat hyppäsivät alas muurilta ja tunkeutuivat ovelle asti. Kun Antioco kielsi heitä tulemasta sisään, he alkoivat mukiloida häntä nyrkeillään ja nykiä hänen kaapuaan. Mutta heti kun pappi, joka oli liikkaavan tytön kanssa turhaan hakenut sairasta sisähuoneista, jälleen ilmestyi ovelle hopeamalja yhä kädessään, pojanvekarat hajosivat kuin akanat tuuleen.

— Häntä ei näy. Minne hän on voinut mennä? vanhuksen pojantytär huusi töytäillen sinne tänne.

Silloin eräs poikanen puikahti esiin polun pensasaidan takaa ja tunkeutui kädet housuntaskuissa papin luo virkkaen:

— Etsittekö Kuningasta? Se tallusti tuonne alamäkeen.

— Minne päin?

— Tuonne! tuonne! pikku mies selitti nyökäten päällään laaksoon päin.

Pojantytär syöksyi rinnettä alas, pojat perässä. Pappi viittasi Antiocolle, että hän avaisi päivänvarjon, ja hitaasti, äänettöminä ja vakavina he palasivat kirkkoon. Ihmisiä alkoi tulvia taloista tielle, ja uutinen vanhuksen paosta levisi suusta suuhun.

* * * * *

Paulo istui taas pöydän ääressä rauhallisessa ruokasalissa, jossa äiti tarjosi einettä. Ei tuntunut enää niin kiusalliselta, kun oli puheenaihetta. Keskusteltiin Kuningas Nicodemon paosta. Antioco oli juossut laskettuaan tuolille maljan, laukun ja vaipan, hankkimaan uutisia paenneesta. Hän palasi takaisin kertoen eriskummaisia asioita: Vanhus oli kadoksissa, ja hoettiin eräiden sukulaisten vieneen hänet piiloon, he kun tahtoivat anastaa hänen säästönsä. Joku koiranhammas ilkkui:

— Hänen koiransa ja kesy kotkansa tulivat vuorenhuipulta ja veivät äijän mukanaan!

— Tuo puhe koirasta on joutavaa, Antioco huomautti, mutta juttu kotkasta ei ole hullumpi. Kun olin pikkupoika, muistan, miten kotka vei pihastamme aika lihavan lampaan.

Toistamiseen käytyään tiedustelemassa Antioco palasi kertoen, että sairas oli nähty tiellä hänen kiivetessään kuolemaan vuorenhuipulle. Kuolinkamppailun kuume ajoi häntä eteenpäin; hän kulki kuin unissakävijä. Sukulaiset eivät tahtoneet häntä kiihoittaa eivätkä pahoittaa hänen mieltänsä, ja niin he olivat saattaneet hänet takaisin hänen majaansa vuoren huipulle.

— Istuhan syömään, pappi sanoi pojalle.

Ja Antioco istuutui entiselle paikalleen ensin vilkaistuaan papin äitiin nähdäkseen, mitä tämä arveli asiasta.

Äiti hymyili ja viittasi häntä tottelemaan. Pojasta tuntui, kuin olisi hänestä tullut perheenjäsen.

Viattomuudessaan hän ei huomannut, että nuo molemmat pelkäsivät, lopetettuaan keskustelun vanhuksen paosta, olla kahdenkesken. Äiti näki, kuinka hänen poikansa levottomasti harhailevat silmät silloin tällöin sulkeutuivat ja kuinka ne välillä muuttuivat koviksi ja läpitunkemattomiksi kuin kivi sisäisen yön pimittäminä. Pappi taas säpsähti havaitessaan äidin pitävän häntä silmällä, aavistavan hänen hirvittävän tuskansa.

Ruoat tarjottuaan äiti poistui eikä enää palannut huoneeseen.

Puolenpäivän aikaan alkoi henkäillä lauha länsituuli, joka sai kukkulan puiden lehdet hiljaa lepattamaan. Koko huone aivan kuin ilostui hymyilevien lehtien liikkuvasta heijastuksesta ja taivaanlaelta ikkunan kautta sisään virtaavasta vaihtelevasta valosta. Hopeapilvien hienoilla säikeillä tuntui tuuli helkyttävän hiljaista soittoa.

Äkkiä joku kolkutti ovelle rikkoen lumouksen. Antioco juoksi avaamaan. Nuori leski, joka kalpeana ja suuret tummat silmät säikähtyneen näköisinä tuijotti eteensä, tahtoi puhua papin kanssa. Tyttönen, jota hän piti kovasti kädestä, ponnisteli vastaan vetäen äitiä takaisin ja väännellen ruumistaan. Pienokaisen mustat hiukset olivat pörröllään punaisen huivin alla, ja vihreät silmät kiiluivat kalpeissa kasvoissa kuin villikissalla.

— Tyttö on sairas, leski selitti, ja tahdoin tulla kirkkoherran puheille, jotta lukisitte Jumalan sanaa ja manaisitte pois pahan hengen, joka on riivannut tämän lapsen.

Antioco, joka vain raoitti ovea, oli hiukan säikähtänyt ja epäröi. Eihän nyt ollut sopiva hetki vaivata sielunpaimenta moisilla asioilla. Lisäksi tyttö, joka yhä väänteli ruumistaan ja rimpuili pääsemättä kuitenkaan irti, koetti purra äitiään käteen, ja tätä oli vastenmielistä ja kammottavaa nähdä.

— Hän on pahanhengen riivaama! äiti mutisi häpeänpuna poskillaan.

Silloin Antioco muitta mutkitta päästi heidät sisälle, jopa auttoi leskeä työntämään huoneeseen tyttöä, joka oli tarrautunut ovenpieleen kiinni.

Kuultuaan, mistä oli kysymys ja että pieni potilas oli noin raivonnut jo kolmatta päivää yhä yrittäen juosta karkuun mykkänä ja kuurona kehoituksille, pappi veti pienokaisen luokseen, tarttui hänen olkapäihinsä ja tarkasti hänen silmiään ja suutaan.

— Onko hän paljon oleskellut päivänpaisteessa?

— Ei se siitä johdu, äiti sanoi puoliääneen. Olen varma siitä, että hän on pahanhengen riivaama.

Pappi nousi ja lähti noutamaan huoneestaan Uutta Testamenttiaan, mutta palasi muutaman askeleen otettuaan paikalleen ja lähetti Antiocon hakemaan kirjaa.

Kun kirja oli tuotu ruokasaliin, se asetettiin pöydälle ja avattiin. Ja laskien kätensä tytön kuumeisen pään päälle polvistuneen äidin lujasti pidellessä kiinni lasta pappi luki:

— Ja he purjehtivat Gerasalaisten alueelle, joka on vastapäätä Galileaa.

Ja kun hän oli noussut maalle, tuli häntä vastaan eräs kaupungista oleva mies, jossa oli riivaajia; ja hän ei ollut pitkään aikaan pukenut vaatteita ylleen eikä asunut huoneessa, vaan haudoissa.

Kun hän näki Jeesuksen, kirkaisi hän ja heittäytyi maahan hänen eteensä ja huusi kovalla äänellä: 'Mitä Minulla on minun kanssani tekemistä, Jeesus, Jumalan, Korkeimman, Poika? Minä rukoilen sinua: älä vaivaa minua!'

Antioco käänsi lehteä ja katseli papin kättä, jota hän nojasi pöytään. Kun hän oli tullut kohtaan 'Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?' Antioco näki hänen kätensä hieman vapisevan. Katsoessaan ylös hän huomasi, että tämän silmät olivat kyynelistä kosteat.

Silloin pojan valtasi raju mielenliikutus, hän polvistui lesken viereen, kuitenkaan hellittämättä kädestään pyhää kirjaa, ja ajatteli:

— Hän on sentään maailman kaikkein paras mies! Katso, kuinka hän itkee lukiessaan Jumalan sanaa!

Eikä hän enää rohjennut katsoa pappiin, mutta vapaalla kädellään hän tarttui tytön hameeseen vavahdellen ja salaa peläten että riivaajat voisivat paetessaan tytön ruumiista siirtyä häneen.

Pieni riivattu tyttö ei enää riehunut. Hän näytti jäykistyvän ja venyvän pitemmäksi entistään; ruskea kaula ojentautui suoraksi, leuan pistäessä esiin huivin solmun yläpuolelta, ja silmät tuijottivat pappiin. Vähitellen hänen huulensa aukenivat. Evankeliumin sanat, tuulen humina, kukkulan puiden suhina, kaikki se tuntui lumoavan hänet. Äkkiä tyttökin vaipui Antiocon käden lujasti nykäistessä polvilleen lattialle. Käsi, jota pappi oli pitänyt hänen päänsä yläpuolella, jäi kuin leijumaan tyhjään ilmaan, ja hänen äänensä värähteli:

— Ja mies, josta riivaajat olivat lähteneet, pyysi häneltä saada olla hänen kanssaan. Mutta Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen:

'Palaja kotiisi ja kerro, kuinka suuria töitä Jumala on tehnyt sinulle'.

Pappi vaikeni. Tyttö oli täydelleen rauhoittunut ja kääntyi vähän katselemaan Antiocoa. Hiljaiseen huoneeseen kuuluivat entistä selvempinä puiden suhina ja kauempaa kivenhakkaajan kalkutus.

Paulo kärsi syvästi. Hänellä ei ollut hetkeäkään ollut samaa käsitystä kuin leskellä, että tyttö muka oli pahanhengen riivaama. Eikä hän tuntenut sillä kertaa lukeneensa Jumalan sanaa uskon vakaumuksessa. Oli olemassa ainoastaan yksi paha henki, eikä se lähtenyt pois. Ja kuitenkin hän oli tuona hetkenä tuntenut olevansa lähempänä Jumalaa: "Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?" — Ja hän ajatteli, että nuo kolme uskovaista ja hänen oma äitinsä, joka oli polvillaan keittiön oven takana, eivät polvistuneet hänen mahtinsa ja voimansa, vaan hänen onnettomuutensa edessä.

Kun leski kumartui syvemmälle suudellakseen hänen jalkojaan, hän väistyi nopeasti syrjään. Hän ajatteli äitiään, _joka tiesi kaiken_, ja pelkäsi tämän tuomitsevan häntä ankarasti.

Lesken ilme oli hänen hiukan kohottaessa kasvojaan niin nöyrää kiitollisuutta uhkuva, että molemmat lapset purskahtivat nauruun. Silloin pappikin tunsi surunsa lieventyvän.

— No niin, nouskaa vain, hän virkkoi. Kaikki on taas hyvin.

Kaikki nousivat.

Joku kolkutti taas ovelle, ja Antioco riensi avaamaan.

Siellä oli maapoliisi mukanaan hihnaan kiinnitetty koiransa.

Antioco ehätti sanomaan hänelle kasvot ilosta säteillen:

— Täällä on tapahtunut ihme! Kirkkoherra on karkoittanut riivaajat Nina Masian ruumiista.

Tulija ei uskonut ihmeisiin. Hän poistui oven luota ja virkkoi:

— Päästetään ne sitten ulos.

— Ne menevät koiraanne!

— Ei niiden enää tarvitse mennä sinne, sillä ne ovat jo siellä!

Näin hän laski leikkiä samalla pysyen järkähtämättömän arvokkaana. Seisoen ruokasalin oven pielessä hän tervehti sotilaallisesti ja kääntyi papin puoleen suvaitsematta edes katsoa naishenkilöihin:

— Minulla olisi kahdenkeskistä puhuttavaa kirkkoherralle.

Naiset poistuivat keittiöön, ja Antioco lähti viemään pyhää kirjaa paikoilleen. Tultuaan takaisin pohjakerrokseen poika, vaikka vielä oli hyvin liikutettu ihmeen vaikutuksesta, pysähtyi oven taakse kuuntelemaan, mitä vartia sanoi:

— Pyydän anteeksi, että toin tämän eläimen sisälle. Mutta se on puhdas eikä häiritse, sillä se tajuaa hyvin, missä on.

Koira seisoi todellakin alallaan, silmät maahan luotuina, häntä heiluen.

Vartia jatkoi:

— On kysymys vanhasta Nicodemo Paniasta, "Kuningas Nicodemosta". Hänet tavattiin vuoristomajastaan ja hän lausui haluavansa nähdä teidät ja saada viimeisen voitelun. Minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan...

— Pyhä Jumala! — pappi huudahti kärsimättömänä. Mutta oitis hän lapsellisesti ilostui ajatellessaan, että saisi lähteä vuoristoon ja että tämä ruumiillista ponnistusta kysyvä retki voisi helpoittaa hänen surutaakkaansa.

— Hyvä, hyvä, hän heti jatkoi. — Täytyy hankkia ratsu. Millainen on tie?

— Huolehtiminen ratsusta ja sopivan tien valinnasta kuuluu minun velvollisuuksiini.

Pappi tarjosi vartialle viiniä. Periaatteesta tämä aina kieltäytyi nauttimasta mitään, edes viinilasia. Mutta tuona hetkenä hänen mielestään hänen maallinen velvollisuutensa ja papin hengellinen velvollisuus siinä määrin sointuivat yhteen, että hän suostui tarjoukseen. Juotuaan hän kaasi viimeisen tilkan maahan — maaemon oli saatava osansa kaikesta ihmisen nauttimasta ravinnosta — ja kiitti sotilaallisesti. Silloin Paulo huomasi koiran heiluttavan vilkkaammin häntäänsä ja katselevan häntä ystävällisin silmin.

Antioco avasi nyt ketterästi oven ja jäi ruokasaliin odottamaan. Hän oli pahoillaan, että äitinsä tuona päivänä turhaan sai odottaa papin käyntiä. Istuihan hän vasiten tuota tärkeää tilaisuutta varten puhdistetussa viinituvassa, tarjotin valmiiksi varustettuna. Mutta velvollisuus ennenkaikkea.

— Mitä minun on otettava mukaan? kysyi poika matkien vartian juhlallista äänenpainoa. Otanko päivänvarjonkin?

— No kaikkea päähäsi pälkähtää. Sinne lähdetään ratsain. Eihän sinun oikeastaan tarvitsisi tulla mukaan. Mutta jos tahdot, voit istua satulani takana.

— Minä kyllä kuljen jalan. En koskaan väsy.

Muutama hetki myöhemmin poika oli valmiina lipas kädessä ja punainen mekko käsivarrella. Omasta puolestaan hän olisi kernaasti ottanut päivänvarjonkin mukaan, mutta täytyi noudattaa esimiehen määräystä.

Hänen odottaessaan pappia kirkon edustalla kaikki ryysyiset pojat, joiden tavallinen temmellystanner kirkkopiha oli, keräytyivät uteliaina hänen ympärilleen uskaltamatta kuitenkaan tulla liian lähelle, katsellen lipasta kauhunsekaisella kunnioituksella.

— Näytä sitä oikein läheltä, sanoi yksi heistä.

— Pysykää loitolla. Muuten usutan kimppuunne vartian koiran.

— Vartian koiran? Ethän itse uskalla mennä sitä lähellekään.

— Minäkö? Antioco sanoi ylpeästi hymyillen.

— Sinä juuri. Ja luulet kaiketi olevasi itse Herra Jumala, kun sinulla on Jumalan ruumis kädessä.

— Minä sinun sijassasi, sanoi muuan huimapää, pötkisin tieheni lippaineni ja tekisin tuhat taika-temppua pyhällä öljyllä...

— Mene matkoihisi, senkin hevospaarma! Nina Masian ruumiista lähtenyt riivaaja näyttää menneen sinun ruumiiseesi.

— Häh? Riivaajako?

— Niin juuri, sanoi Antioco arvokkaasti, tänään iltapäivällä "hän" ajoi paholaisen Nina Masiasta. Tuossa se tyttö tuleekin.

Taluttaen tyttöä kädestä leski tuli ulos pappilan ovesta. Pojat ryntäsivät häntä vastaan, ja muutamassa silmänräpäyksessä uutinen ihmeestä levisi ympäri kylää. Silloin saatiin nähdä melkein samanlainen näky kuin papin saapuessa paikkakunnalle. Koko kylän väki kokoontui kirkon eteen, ja Nina Masia nousi äitinsä taluttamana kirkon portaille. Seisoessaan siellä ruskeana ja jäykkänä kuin puukuva, vihreät silmät ja punainen huivi pistäen esiin, hän tuona hetkenä näytti tämän vielä taikauskoisen vakaumuksen kannalla olevan yksinkertaisen rahvaan epäjumalalta.

Naiset itkivät ja tahtoivat käsin kosketella häntä. Tällävälin oli vartia saapunut koirineen, ja pappi ratsasti aukean paikan poikki. Jonossa kulkien, rukouksia mutisten rahvas riensi vastaanottamaan häntä. Pappi viittasi kädellään kiitellen oikealle ja vasemmalle. Mutta tämä rahvaan mielenosoitus teki hänet alakuloiseksi, tai oikeammin se oli hänelle vastenmielinen. Saavuttuaan siihen kohtaan, mistä tie alkoi laskeutua rinnettä alas, hän pysähdytti hevosensa ja näytti aikovan puhua jotakin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän kannusti ratsua ja karautti pois. Epätoivoinen vaisto ajoi häntä pakenemaan laaksoon, katoamaan olemattomiin sille autiolle aavikolle, joka avautui hänen eteensä.

Tuuli kiihtyi. Iltapäivän auringon paahteessa kaikki puut ja pensaat värähtelivät kiiltävinä. Joenpinta kuvasteli taivaan sineä, ja myllyn ratas näytti jauhavan jalokiviä. Vartia, hänen koiransa ja Antioco lipas kädessä astuivat jäljessä totisina, arvostaan tietoisina. Pappi alkoi nyt ratsastaa käymäjalkaa. Joen toisella puolen maantie jatkui polkuna nousten vuoren tasannetta kohti. Kiviä ja muurinkatkelmia, juurinen irtinyhdettyjä puita ja sinivatukkapensaita oli polun varsilla. Länsituuli puhalsi ilmaan leppoisaa lämpöä ja kuljetteli vahvoja tuoksuja, aivan kuin se olisi riuhtaissut mukaansa ja siroitellut ympärilleen ajuruohoa ja metsäruusuja.

He nousivat yhä ylemmäksi vuorenrinnettä. Kun polun mutkassa kylä häipyi näkyvistä, ympäröi heitä vain tuulen henki, kalliot ja auer, joka näköpiirin rajalla sulatti yhteen taivaan ja maan.

Tämäntästä koira haukkui, ja villit koirat tuntuivat vastaavan. Mutta se olikin vain kaiku.

Puolitiessä pappi pyysi Antiocoa nousemaan satulan taakse istumaan. Mutta poika epäsi tarjouksen luovuttaen vain, vaikka vastenmielisesti, ratsastajalle lippaan. Sitten hän yritti keskustella vartian kanssa. Turha yritys. Vartia piti asemaansa erikoisen tähdellisenä ja pysähtyi vähän päästä rypistäen otsaansa. Nykäisten lakinlippaa alemmaksi silmille hän loi katseen ympärilleen, ikäänkuin kaikki läheiset maat olisivat olleet hänen tiluksiaan ja kuin niitä olisi uhannut vaara. Silloin koirakin aina seisahtui ja veti väristen ilmaa sieraimiinsa.

Kaikki oli kuitenkin rauhallista ja turvallista tuona lempeätuulisena iltapäivänä. Keskellä tätä kivi- ja pensaserämaata ilmestyi silloin tällöin kallioiden huipuille vain nopeajalkaisia vuohia, jotka tummina häämöttivät rusopilvien taustaa vastaan.

Heidän eteensä avautui nyt graniittimöhkäleiden peittämä rinne. Se näytti vesiputoukselta, jonka muodostivat ihmeellisen kevyesti päällekkäin kasautuneet kivilaatat.

Antioco tunsi tämän paikan, sillä hän oli kerran käynyt täällä isänsä kanssa. Papin ratsastaessa mutkittelevaa polkua ja vartian seuratessa häntä uskollisesti poika kiipesi kivilaatalta toiselle ja saapui ensimmäisenä iäkkään metsästäjän majalle.

Se oli kyhätty oksista ja sitä ympäröi kalliolohkareiden muodostama luonnollinen valli, jota vanhus, vahvistaakseen tätä muinaisajan linnaketta, oli tukenut toisilla kivillä.

Aurinko paistoi sinne vinosti kuin kaivoon. Taivaanranta oli kolmelta taholta näkymättömissä, mutta oikealla jäi kahden kallion välille aukko, josta vilkkui siintävässä etäisyydessä hopeainen juova — meri.

Vanhuksen pojanpoika pisti oviaukosta esiin mustakiharaisen päänsä.

— He tulevat, ilmoitti Antioco.

— Ketkä?

— Pappi ja vartia.

Mies syöksyi ulos nopsana ja karvaisena kuin vuohensa, kiroten vartiaa, joka alinomaa sekaantui toisten asioihin.

— Katkaisen siltä kylkiluut, niin hän uhkasi! Mutta huomatessaan vartian koiran hän väistyi. Vanhuksen koira meni tulokasta vastaan, ja molemmat eläimet nuuhkivat toisiaan tervehdykseksi.

Antioco otti taas lippaan käteensä ja istuutui kivelle vastapäätä vallin aukkoa. Siitä näkyi kosolti musta- ja harmaajuovaisia metsäsianvuotia ja kultatäpläisiä näädännahkoja, jotka oli levitetty kalliolle kuivamaan. Ja majan sisälle oli levitetty toisia taljoja, joilla lepäsi vanhuksen musta vartalo. Hänen tummia kasvojaan ympäröi valkoisten hius- ja partakarvojen kehys, joka vivahti kuoleman kirkkaaseen sädekehään.

Pappi kumartui kuolevan puoleen tehden hänelle kysymyksiä, mutta vanhus ei vastannut. Hän oli sulkenut silmänsä, hänen huulensa olivat siniset, ja suupielessä oli veripisara.

Muutaman askeleen päässä majasta istui vartia kivellä; koira loikoi hänen jalkojensa juuressa. Hän tuijotti sisälle majaan paheksuen sitä, että kuoleva vastoin lakia ei lausunut viimeistä tahtoaan. Antioco katsoi veitikkamaisesti sinnepäin ajatellen pahanilkisesti, että vartia olisi kaiketi mielellään usuttanut koiransa tuon vanhan juropään kimppuun.

* * * * *

Sisällä majassa pappi tämäntästä kumartui kuolevan puoleen puristaen yhteen kätensä. Hänen korkea otsansa tuntui painavan väsyneitä kasvoja, ja huulet rypistyivät kuvastaen inhoa.

Hänkin vaikeni nyt. Hän näytti unhottaneen, miksi oli siellä, ja kuuntelevan ainoastaan tuulen suhinaa, joka kuulosti etäiseltä merenkohinalta. Äkkiä vartian koira rupesi ulkona haukkumaan, ja Antioco kuuli ylhäältä ilmasta siipien havinaa. Hän kääntyi ja näki kallioiden yläpuolella liitelevän vanhan metsästäjän kesyn kotkan, jonka vahva nokka oli kuin pieni sarvi ja jonka viuhkamaiset suuret mustat siivet hitaasti soutelivat, halkoen ilmaa.

* * * * *

Paulo ajatteli itsekseen:

— Näin ihminen muuttaa manalle. Tämä mies pakeni ihmisten luota, koska hän pelkäsi murhaavansa tai tekevänsä liiaksi syntiä. Nyt hän on tuossa kuin kivi kivien joukossa. Kolme- tai neljäkymmentä vuotta kestäneen maanpakolaisuuden kuluttua olen minäkin samassa tilassa. Ja tänä iltana hän kenties vielä odottaa minua...

Silloin kuoleva liikahti. Henki ei siis vielä ollut lähtenyt hänestä. Elämä kyti vielä hänessä, sitkeänä kuin kotka ulkona kallioilla.

— Parasta olisi, jos viettäisin yön täällä. Jos saan tämän yön kulumaan kohtaamatta _häntä_, olen pelastettu. Rohkeutta, Paulo!

Hän poistui majasta ja istuutui ajatuksiinsa vaipuneena Antiocon viereen. Auringonlasku punasi jo taivaan rannan. Valliaitauksen sisällä olivat venyneet jo pitkiksi kallioiden ja pensaiden varjot, jotka tuulessa värähtelivät. Paulo ei voinut mielessään ratkaista, kumpi hänen aikeistaan oli voimakkaampi.

— Vanhus ei enää puhu, kuolinkamppailu on alkanut. Nyt annamme hänelle viimeisen voitelun. Jos hän kuolee, täytyy ryhtyä toimenpiteisiin ruumiin siirtämiseksi kylään. Olisi oikeastaan tarpeellista, — hän vielä ajatteli rohkenematta päättää lausetta, — jäädä tänne yöksi.

Antioco nousi ja valmisti kaiken viimeistä voitelua varten. Hän avasi lippaan, niin että sen hopeahaat helisivät, otti esille ehtoollisliinan ja maljan, kääri auki kaavun ja heitti sen hartioilleen. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut pappi.

Kun kaikki oli kunnossa, he palasivat majaan, missä kuolevan pojanpoika polvistuneena piti koholla vanhuksen päätä.

Antioco laskeutui polvilleen toiselle puolelle; hänen kaapunsa liepeet levisivät maahan. Hän peitti istuimena käytetyn kiven ehtoollisliinalla. Hopeamalja heijasteli kaavun punaa.

Vartiakin polvistui ulkona koiransa viereen.

Pappi voiteli vanhuksen otsan ja noiden käsien pivon, jotka eivät koskaan olleet tahtoneet tehdä väkivaltaa, ja jalat, jotka olivat kantaneet hänet kauas ihmisistä, joita hän piti ilmettynä pahana.

Mailleen menevä aurinko lähetti majaan viimeisen valonvälähdyksensä, jonka hohteessa kuolevan ja papin välissä seisova Antioco näytti palavalta kekäleeltä kahden sammuneen tuhkakasan keskellä.

— Täytyy palata, ajatteli Paulo — ei ole syytä jäädä tänne.

— Hänen tilansa on vakava — hän sanoi astuessaan ulos majasta; hän on jo menettänyt tajuntansa. Jonkun tunnin kuluttua hän on kuollut. Täytyy huolehtia ruumiin siirtämisestä. Ja taas hän olisi tahtonut lisätä: — Pitäisi viettää yö täällä. Mutta hän häpesi verukettaan.

Toiselta puolen sisäinen ääni kehoitti häntä olemaan liikkeellä ja palaamaan kylään. Illan laskeutuessa synti taas kohotti ääntään ja kietoi hänet varjoverkkoonsa. Hän tunsi sen ja pelkäsi sitä. Mutta sisimmässään hän oli valveilla; hän tunsi, että hänen omatuntonsa oli valpas ja valmis tukemaan häntä.

— Kunhan vain jaksan tämän yön olla _häntä_ näkemättä, olen pelastettu.

Jospa joku olisi pidättänyt häntä! Jospa vanhus nousisi ja tarttuisi hänen kaapunsa helmaan.

Hän istuutui vielä kerran ja koetti voittaa aikaa. Aurinko oli jo kadonnut vuoriston ylätason äärimmäisen reunan taakse. Tammien rungot piirtyivät selvinä punaista taivaanrantaa vastaan kuin tummaa holvikatosta kannattavan pylväskäytävän pilarit. Ei edes kuolema häirinnyt tämän jylhän yksinäisyyden rauhaa.

Paulo tunsi olevansa väsynyt. Samoin kuin aamulla alttarin edessä häntä halutti nyt paneutua pitkäkseen kiville ja nukkua.

Tällävälin oli vartia omalla vastuullaan tehnyt päätöksen. Hän oli vuorostaan polvistunut kuolevan viereen ja mutissut jotakin hänen korvaansa. Pojanpoika katseli häntä epäluuloisesti ja vähän ivallisestikin.

Vartia lähestyi pappia ja virkkoi:

— Nyt, kun olette tehnyt velvollisuutenne, voitte poistua rauhassa. Lopusta pidän minä huolen.

Hän lisäsi:

— Kuoleva ei enää puhu, mutta hänen ilmeestään olen älynnyt, että hän on järjestänyt kaikki asiansa. Nicodemus Pania — hän virkkoi kääntyen pojanpojan puoleen — voitko omantuntosi mukaisesti vakuuttaa meille, että voimme huoleti lähteä?

— Lukuunottamatta pyhää voitelusakramenttia olisitte hyvin voineet olla tulematta. Mitä sinua minun asiani liikuttavat?

— Pitää kunnioittaa lakeja. Äläkä huuda noin kovaa, Nicodemo Pania.

— Riittää jo, sanoi pappi viitaten majaa kohti.

— Kirkkoherra opettaa meille, että tärkein velvollisuus elämässä on velvollisuus omaa itseään kohtaan, huomautti vartia syvämietteisesti.

Pappi kavahti pystyyn näiden sanojen satuttamana. Kaikki koski nyt hänen sydämeensä, ja hänestä tuntui, kuin Jumala itse ihmisten kautta ilmoittaisi hänelle tahtonsa.

Hän nousi ratsun selkään ja sanoi vanhuksen pojanpojalle:

— Älä jätä isoisääsi, ennenkuin hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä. Jumala on suuri, emmekä koskaan tiedä, mitä voi tapahtua.

Nuori mies saattoi pappia kappaleen matkaa.

— Kuulkaahan, hän sanoi papille, kun he olivat niin kaukana, ettei vartia voinut kuulla heidän sanojaan. — Isoisä antoi minulle rahansa. Olen piilottanut ne tänne kainalokuoppaani. Ei niitä ole varsin paljon, mutta ovatko nämä vähät nyt minun?

— Jos hän on antanut ne yksinomaan sinulle, ovat ne todella sinun, vastasi pappi ja kääntyi katsomaan, tulivatko toiset jäljessä.

Todella he tulivat. Antiocolla oli kädessään sauva, jonka hän oli taittanut itselleen rautatammen oksasta. Vartia, jonka lakinlippa ja pitkävartiset saappaat kiilsivät iltaruskon valossa, kääntyi ennen poistumistaan majaa kohti ja tervehti sotilaallisesti. Hän teki kunniaa kuolevalle.

Ja kotka näytti vastaavan kalliokomerostaan leväyttäen viimeisen kerran siipiään, ennenkuin nukahti.

* * * * *

Varjot nousivat nopeasti laaksosta ja verhosivat ennen pitkää vaeltajat. Mutta tienmutkassa joen tuollapuolen kylästä kajastava tulenvälke valaisi heidän kulkuaan. Näytti siltä, kuin kylässä olisi syttynyt tulipalo. Isot liekit loimusivat kukkulalla, ja vartia erotti tarkoilla silmillään useita ihmishahmoja, jotka liikkuivat kirkon edessä olevalla aukiolla.

Oli lauantai, ja melkein kaikki miehet olivat palanneet kotiin. Mutta se seikka ei vielä selittänyt, mitä nuo tulet ja tuo tavaton liike merkitsivät.

— Minä tiedän, mitä tuo on, huudahti Antioco iloisesti. — He odottavat meidän paluutamme juhliakseen Nina Masian ihmettä.

— Oletpa sinä lapsellinen, Antioco, virkahti pappi, mutta katseli samalla kauhistuen kylän alapuolella olevaa tulien valaisemaa rinnettä.

Vartia ei lausunut mielipidettään. Mutta äänettömästi paheksuen hän ravisti koiran vitjoja. Eläin haukkui, ja jylseä kaiku vastasi laaksosta. Ahdistuksissaan pappi arveli, että salaperäinen ääni esitti hänelle vastalauseensa nuhdellen häntä senjohdosta, että hän väärinkäytti seurakuntalaistensa yksinkertaisuutta.

— Millaisiksi olen tehnyt heidät? hän kysyi itseltään. Olen pettänyt heidät, niinkuin olen pettänyt itsenikin. Jumala, ole meille kaikille armollinen!

Sankarilliset ajatukset sukelsivat esiin hänen mielestään. Hän pysähtyisi keskelle noita uskovaisia ja tunnustaisi syntinsä ja kurjuutensa. Hän avaisi heille sydämensä, hän näyttäisi heille viheliäisen sydämensä surunliekin, joka leimuaisi hehkuvammin kuin palavat risut kukkulalla.

Mutta toinen ääni hänen sisässään lausui:

— He juhlivat uskoaan. Sinua juhliessaan he juhlivat Jumalaa. Sinulla ei ole oikeutta tunkeutua tuskinesi heidän ja Jumalan väliin.

Mutta vielä syvemmältä tuleva ääni sanoi:

— Ei, se ei ole niin. Sinä olet pelkuri. Pelkäät kärsimystä, todellista paloa.

Ja mitä lähemmäksi kylää ja ihmisiä he tulivat, sitä levottomammaksi hän kävi. Mitä tehdä? Hänestä tuntui, kuin varjot ja valot, joita kukkulalla palavat tulet loivat ympärilleen joka kivelle, joka korrelle, olisivat purkautuneet esiin hänen sydämestään. Mutta kumpi oli totta: valo vai varjo?

Hän muisteli tuloaan kylään takavuosina. Äiti oli seurannut häntä vapisten, niinkuin ohjataan lapsen ensiaskelia.

— Nyt olen hänen silmissään langennut... Ja hän luulee jälleen nostaneensa minut, mutta olenkin saanut kuolettavan haavan. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Sitten hän hetkeksi tunsi helpotusta ajatellessaan, että tämä tilapäinen juhla hiukan haihdutti hänen kärsimystään, ehkäpä pelasti hänet vaarasta...

— Kutsun jonkun luokseni pappilaan. Siten saan illan kulumaan. Vieras viipyy myöhäiseen... Jos aamuun asti kestän, olen pelastettu.

Jo saattoi erottaa miesten suippopäähineet ylhäällä kirkkoaitauksen vierillä, missä liekit eri puolilla kirkkoa hulmusivat kuin punaiset liput. Kellot eivät soineet, mutta hanuri säesti surullisilla sävelillään ympärillä haihattelevaa valonväreilyä.

Silloin syttyi kellotapulin yläpuolelle hopeatähti, joka kädenkäänteessä hajosi ja kiiltävinä siruina levisi ilmaan. Samalla kajahti pyssynlaukaus, jonka kaiku toisti laaksossa. Kuului ilonhuuto, ja sitten kohosi uusia ilotulituksen ihmeitä ilmoille ja sateli alas, ja laukauksia pamahteli houkutellen kaikuja laaksosta. Paukutettiin pyssyjä kuin suurten juhlapäivien iltoina.

— Ovat tulleet hulluiksi! murahti vartia ja syöksyi eteenpäin vetäen vitjoista koiraa, joka haukkui äkäisesti, kuin olisi ollut kysymys kapinan kukistamisesta.

Antiocon sitävastoin teki mieli itkeä. Hän katseli pappia, joka istui kookkaana hevosen selässä; molemmat näyttivät mustilta häikäisevässä valossa, ja pappi tuntui pojasta kulkueessa ratsastavalta pyhimykseltä.

Sitten hän ajatteli:

— Äiti ansaitsee kolikoita tänä iltana, kun kaikki nuo iloiset ihmiset tulevat viinitupaan.

Hän tunsi itsensä niin iloiseksi, että riisui yltään punaisen kaapunsa ja heitti sen olalleen. Sitten hän pyysi papilta lupaa saada kantaa pyhää lipasta, mutta piti yhä sauvaa kädessään. Ja näin hän astui kylään kuin yksi Itämaan viisaista.

Vanhan metsästäjän pojantytär puhutteli pappia oveltaan ja tiedusteli isoisänsä vointia.

— Kaikki on hyvin, pappi vastasi.

— Hän voi siis paremmin?

— Isoisäsi on tällä hetkellä jo siirtynyt elämän tuolle puolen.

Tyttö päästi huudon. Se oli ainoa sorasävel tämän juhlan riemusoitossa.

Pojat riensivät jo pappia vastaan. He ympäröivät hevosen kuin hyttysparvi ja seurasivat sitä tiheänä ryhmänä pikkutorille asti. Siellä ei väkijoukko ollut niin runsas, kuin miltä se varjojen monistamana kauempaa oli näyttänyt. Vartian ja hänen koiransa läsnäolo oli luonut ympäristöön jonkinverran järjestystä.

Miehet pysyttelivät lähellä aitausta tulien valaisemien puiden juurella. Toiset joivat viiniä Antiocon äidin pienen viinituvan edustalla. Naisia, nukkuvat rintalapset sylissä, istui kirkon portailla, keskellään Nina Masia, joka kyykötti hiljaa kuin uninen kissa.

Keskellä toria seisoi vartia koiransa kera näyttäen juhlalliselta kuvapatsaalta.

Papin tultua perille kaikki lähtivät liikkeelle ympäröiden hänet. Mutta hän oli salaa hoputtanut hevostaan, joka alkoi nopeasti astella kirkon toiselle puolelle, missä sen omistajan talo oli.

Silloin tuo omistaja, joka istui viininjuojien joukossa viinituvan edustalla, riensi esiin lasi kädessä ja pysähdytti ratsun suitsista:

— Seis, hepo, minne kiire? Isäntäsi on tässä.

Hevonen seisahtui ojentaen turpaansa, ikäänkuin olisi tahtonut juoda viiniä isäntänsä lasista. Pappi teki liikkeen astuakseen alas hevosen selästä, mutta mies piti kiinni hänen jalastaan ja vei hevosen ja ratsastajan viinituvan eteen ojentaen lasin tuttavalleen, jolla oli pullo kädessä.

Kaikki miehet ja naiset ryhmittyivät heidän ympärilleen. Keskellä oviaukkoa, johon valovirta heijastui, seisoi Antiocon kookas mustalaisnaista muistuttava äiti, jonka kasvot kirkkaassa valaistuksessa näyttivät kuparinvärisiltä, ja katseli hymyillen tätä näkyä. Äitiensä sylissä heränneet pienokaiset vääntelivät säikähtyneinä jäseniään pannen liikehtiessään välkkymään koralli- ja kulta-amuletit, joilla kaikki naiset, köyhimmätkin, olivat koristautuneet. Ja keskellä joukon harmaata aallehtimista hevosen selässä istuva pappi todella näytti laumansa ympäröimältä paimenelta.

Valkopartainen vanhus laski kätensä papin polvelle ja kääntyi rahvaan puoleen.

— Kuulkaa, hyvät ihmiset, — hän virkkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä — tämä on totisesti oikea Jumalan mies.

— Juokaa siis, arvoisa kirkkoherra, ja eläköön viini! huusi hevosen omistaja ojentaen papille lasin, jonka tämä otti käteensä nostaen sen nopeasti huulilleen. Mutta hänen hampaansa kalisivat. Tulien häikäisevässä valossa punainen viini näytti hänestä vereltä.

* * * * *

Paulo istui ruokapöydän ääressä ruokasalissa, jota öljylamppu valaisi. Isona ja punertavana nousi kuu vaalealle taivaalle kukkulan takaa, joka pienen ikkunan kehystämänä näytti vuorelta.

Hänellä oli vieraina äskeinen valkopartainen vanhus, hevosen omistaja ja pari muuta kylän miestä, jotka hän oli kutsunut seurakseen. Juotiin, laskettiin pilaa ja kerrottiin metsästysjuttuja. Valkoparta, metsänkävijä hänkin, arvosteli Kuningas Nicodemoa. Sillä, väitti hän, tuo vanha erakko ei harjoittanut metsästystä Jumalan lain mukaisesti.

— En tahdo parjata häntä hänen viimeisinä hetkinään, mutta totuuden nimessä on minun sanottava, että hän kävi metsällä ainoastaan saaliinhimosta. Viime talvena hän yksistään näädännahoilla ansaitsi tuhat liiraa. Jumala sallii eläimiä tapettavan, mutta ei salli, että niitä kidutetaan. Nicodemo pyydysteli niitä ansoillakin, ja sehän ei ole luvallista, sillä elukat kärsivät niinkuin mekin, ja kauheita mahtavat olla nuo hetket ansassa. Niinpä minä näillä omilla silmilläni kerran näin ansan, jossa oli jäniksen käpälä. Ymmärrättekö? Ansaan joutunut jänis oli kalvanut lihan käpälästään ja sitten jyrsinyt luunkin poikki, päästäkseen vapaaksi. Ja mitä Nicodemo muutoin teki rahoilla? Pisti ne piiloon. Pojanpoika juo ne parissa päivässä.

— Raha on olemassa sitä varten, että se pannaan menemään, sanoi hevosen omistaja, joka mielellään kerskaili. — Minä esimerkiksi olen aina tuhlannut rahani pelkästä huvittelunhalusta tekemättä kenellekään pahaa. Kerran eräänä juhlapäivänä, kun ei ollut parempaakaan tekemistä, pysähdytin seulakauppiaan, joka kulki ohi seulakuormineen. Ostin häneltä kaikki hänen seulansa ja panin ne pyörimään toria pitkin ja juoksin itse jäljessä potkien niitä jaloillani. Tuossa tuokiossa koko kylän väki oli perässäni huutaen ja nauraen. Ja pojat ja nuoret miehet, vieläpä joku vakava ukkokin, rupesivat minua matkimaan. Se oli sitten lystiä, jonka kaikki vielä tänään muistavat. Joka kerta kun pappivainaja näki minut, hän huusi jo kaukaa: — No, Pasquale Masia, vieläkö sinulla on seuloja, jotka voi panna pyörimään?

Vieraat nauroivat. Pappi vain näytti hajamieliseltä, oli kalpea ja väsynyt. Vanha valkoparta, joka katseli häntä hyvin kunnioittavasti, nyökäytti toisille merkiksi, että oli jo aika lähteä. Jumalan palvelija oli jätettävä pyhään yksinäisyyteensä ja hyvin ansaittuun lepoon.

Kutsuvieraat nousivat kaikki yhtä haavaa kumartaen jäähyväisiksi. Paulo oli taas yksin lampun häilähtelevässä valossa, jota lisäsi ikkunasta sisääntulviva kuutamo. Ulkoa kuului miesten rautanastasaappaiden kopina heidän poistuessaan kivettyä tietä pitkin.

Oli vielä liian aikaista mennä levolle. Vaikka Paulo tunsi olevansa lopenväsynyt ja niskansa olevan kuin poikki koko päivän kantamastaan taakasta, hänen ei ollenkaan tehnyt mieli nousta yläkerrassa olevaan huoneeseensa.

Äiti oli vielä keittiössä; Faulo ei tosin nähnyt häntä, mutta tunsi, että hän valvoi samoin kuin tuona _ensimmäisenä yönä_.

Ensimmäisenä yönä! Hänestä tuntui, kuin hän olisi kauan nukkunut ja äkkiä herännyt, ja kuin hänen Agnesen luota tultuaan tuntemansa ahdistus, yölliset ajatukset, kirje, messu, retki vuorelle, kyläläisten mielenosoitus — kuin kaikki olisi ollut unennäköä. Todellinen elämä alkoi vasta nyt. Hän astuu ulos... pari askelta, kymmenen askelta... avaa oven, palaa _hänen_ luokseen... Todellinen elämä alkoi vasta nyt.

— Kenties hän ei enää odota minua...

Hän tunsi polviensa herpaantuneina notkuvan. Ja jälleen kauhu valtasi hänet, mutta se ei johtunut ajatuksesta palata hänen luokseen, vaan ajatuksesta, että hän oli alistunut kohtaloonsa ja alkoi unhottaa.

Ja hän vaistosi, että suurin suru hänen sisimmässään vuoristosta paluun jälkeen oli ollut täydellinen tietämättömyys lemmitystä, hiljaisuus ja ero.

Todellinen kuolema kohtaisi häntä, jos Agnese herkeäisi rakastamasta häntä.

Hän peitti kädellä kasvonsa, koetti nähdä edessään hänen kuvansa ja oli kuulevinaan lemmittynsä moittien sanovan:

— Voi Paulo, ethän voi unhottaa lupauksiasi.

Kuinka voisitkaan unhottaa niitä? Puristithan ranteitani voimakkailla käsilläsi ja sanoit: 'Olemme yhteenliitetyt elämässä ja kuolemassa'. Onko mahdollista, että näin voit unhottaa kaiken?

Hän painoi sormillaan niskaansa ja kaulaansa. Häntä tuntui tukahduttavan.

— Pahahenki on kietonut minut paulaansa. Hänen mieleensä muistui jänis, joka oli jyrsinyt poikki käpälänsä.

Hän kavahti pystyyn ja otti lampun käteensä. Hän päätti pakottaa tahtoansa, päätti kalvaa lihaansa vapautuakseen. Hän päätti palata huoneeseensa, mutta ohikulkiessaan näki äidin istuvan keittiössä tavallisella paikallaan, vieressään Antioco, joka oli nukahtanut. Hän lähestyi ovea.

— Mitä poika näin myöhään täällä tekee?

Äiti kääntyi epäröiden katsomaan. Hän olisi mieluummin ollut puhumatta, olisi tahtonut peittää Antiocon hameellaan, jotta Paulo ei olisi viivähtänyt, vaan mennyt huoneeseensa. Tosin hän nyt luotti poikaansa, mutta ajatteli silti paholaista ja hänen paulojaan.

Antioco heräsi samassa ja muisti, miksi hän yhä viipyi täällä odottamassa, vaikka papin äiti oli kehoittanut häntä lähtemään kotiin.

— Olen vielä täällä, koska äitini yhä odottaa käyntiänne.

— Onko nyt sopiva aika lähteä kylään? äiti huomautti. — Mene nyt vain ja sano äidillesi, että kirkkoherra on väsynyt ja tulee huomenna.

Puhuessaan pojan kanssa hän katsahti Pauloon ja näki tämän tuijottavan palavaan lamppuun silmät himmeinä ja silmäripset lepattaen kuin yöperhon siivet lähellä liekkiä.

Antioco nousi epätoivoisen näköisenä.

— Äitini yhä odottaa. Hän luulee, että asia on vakava.

— Jos se on vakava asia, niin mene sitten heti viemään hänelle sana. Joudu, joudu!

Äidin ääni oli karkea, ja Paulo kohotti silmänsä, jotka äkkiä olivat käyneet hehkuviksi. Hän huomasi, että äiti pelkäsi hänen lähtevän ulos, ja raju harmi valtasi hänet.

Hän laski lampun pöydälle kolahduttaen sitä kovasti ja kutsui Antiocoa.

— Minä tulen äitisi luo.

Käytävässä hän kääntyi ja virkkoi:

— Palaan pian, ei tarvitse sulkea ulko-ovea.

Äiti ei ollut liikkunut paikaltaan, mutta kun nuo molemmat olivat poistuneet, hän meni raollaan olevalle ovelle tähystelemään. Hän näki heidän kulkevan kuun valaiseman torin poikki ja astuvan vielä valaistuun viinitupaan. Sitten hän palasi sisälle ja alkoi taas odottaa, niinkuin edellisenä yönä.

Ihmetellen hän huomasi, ettei hän ollenkaan pelännyt entisen papin jälleen ilmestymistä. Olihan se kaikki ollut unta, mutta silti hän ei oikeastaan ollut varma, etteikö aave palaisi vaatimaan parsittuja sukkiaan.

— Olen parsinut ne, hän virkkoi ääneensä, ajatellen pojalleen parsimiaan sukkia. Hän tiesi, että jos aave todella palaisi, hän osaisi hyvin suoriutua pulasta.

Kaikki oli rauhallista kuutamossa. Pienestä ikkunasta näkyvät