Aamuruskon siivillä

language: Finnish

Aamuruskon Siivillä

Runosäkeistöjä

Kirj.

Waldemar Piha

Helsingissä, Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa 1911.

SisäLlys:

Polulla.

I. Säkeitä syvyydessä.

Nyt tyyntyi tuuli kylmän pohjoisen. Laki. Minne menen. Syksy-yö. Hopeapurressa. Niin vähän. Varjoin peitä. Ensi lumi. Murtumaton. Myrsky. Entisunelmat I—III.

II. Sonetteja.

Kaipaus. Ares. On kätkettynä synkän metsän huomaan. Korvessa. Vanhemmat. Pohjan Aino I—II. Iltatunnelma. Pääskyjen tultua.

III. Muinaisuus.

Muinaisuus I—III. Aphrodite. Koditon prinssi. Kuolema. Kotiseudulle. Lapsuuden kodissa. Profeetta.

IV. Kevään merkeissä.

Maaliskuulla. Vetten vapautuessa. On kevät ylhän valkeuden valta. Ihmishenki. Auringonnousu merellä. Eleision. Salo kuutamolla. Aamuruskon siivillä. Liljan kukka. Autuas. Kevät. Valonvalta on noussut. Onni. Ylösnousemus I—II.

Polulla.

Kuljen, ah, kuljen — en mä tiedä minne — avaruudet, riennänkö tähtösihinne? Kuljenko määrättä niinkuin tuuli öinen, niinkuni kuutamo hopeavöinen? Kuljen, ah, kuljen — tietämättä minne — yhdynkö, iäisyys, sävelihinne?

Vieras mulle valo, tuttu tuskanpalo; aavistan: päämäärä kulkijan lie jalo. Tiellä, mi on kaita, onnetar saita kuiskuttaapi: — Kulkea saat yksin erämaita. —

Häipyi suuntarasti; elon painolasti uhkaapi: — Kuilujen pohjahan asti vajoot, matkamiesi; väärä on tiesi! — Huokaelen: — Taivas, suo mun löytää kotiliesi. —

Toivon, ah toivon — turha toivo lienet; sortumahan syntyvät maailmassa pienet. Miksi, ah, miksikä, kohtalotar, ilkut? Suuria varten on taivaan valopilkut. Toivon, oi, toivon — turha toivo lienet — minnekkä, polkuni, kulkijan vienet?

I. SäKeitä Syvyydessä.

Nyt Tyyntyi Tuuli KylmäN Pohjoisen.

Nyt tyyntyi tuuli kylmän pohjoisen, myös illan viime rusko sammui sumuun ja ihmiskunta vaipui unehen jo uupuneena työnsä tyhjään humuun.

On illan rauha mailla murheiden, on hetki haaveiden — on muistoin hetki. On laannut leikki laululintujen, yö saapuu, alkaa unten ihmeretki.

Oi armas ilta, aika autuas, suo minullekin onnestasi muru! Oi laula lapsellesi laulujas — sun eestäs väistyy ahdistus ja suru.

Laki.

Hiess' otsin työssä raasta! — ihmislasten laki on; öillä nähdä unta maasta, jok'on saavuttamaton...

Nähdä onnen kangastukset, niitä turhaan tavottaa, nähdä paratiisin ukset, joit'ei auki kukaan saa...

Minne Menen?

Minne menen, mistä tulen — sit' en tiedä. Sen vain tiedän, missä olen: maata polen, kunnes ilta ennättää, Päivä taakse jää...

Mikä olin, miksi tulen — tuot' en tunne. Tunnen vainen, että olen: Ihminen, kunnes kuolo ennättää, juhla taakse jää...

Syksy-Yö.

Voi, murheinen ja musta syksy-yö, kun myrskyn valta yksin hallitseepi, kun ikkunoihin lunta, vettä lyö, kun kuolo maailmata syleileepi!

On hetket pitkät, niinkuin tuomion ja kadotuksen aika tullut oisi... On ihmisaatos arka, levoton, kuin nousta enää milloinkaan ei voisi.

Näin päättyvätkö myrskyt maailman, kun kerran loppuhunsa kiiruhtaapi tään elon päivät murheen murtaman, kun todet, unelmatkin unhon saapi?

Hopeapurressa.

Ma hopeapurressa aatosten halk' avaruuksien matkailen ylös tuonne, missä viileä valkeus vaimentaa surut synkät — missä syän auvon saa.

Näen suurta silloin ma: taivahan tulihohdon kuin ruusupurppuran syysilloin; näen äärettömyyden aavan vain, — oi, sielu, miksikä pelkäät ain'?

Pian pitkäisen salama viillättää maan äärestä toisehen, väräjää pyhä taivas. Käy jylinä: elämä kamppailee, pyhä taivaan avaruus valkenee.

Näen: maasta, mullasta heijastaa kuin varjo — siell' ihminen ponnistaa luo valon! Hän taistelee, heikosti aavistain olevansa sukua korkeain...

Jo haavepurteni pirstaks' lyö tuhosalama: lankee pimeys, yö. Ah, sielu: vain kaihoja osanas ollut on ja tuska ankara, armoton.

Niin VäHäN!

Ah, elämä, niin vähän annat riemujen huumaa, vain taistelua tulista ja ahdistusta kuumaa.

Ei auta itku itkeväistä elämän suosta, se taistelkohon, aikonut ken määrähän on juosta.

Miks', valtakunta valkea, sä saavut vasta sitten, kun kuolema käy ystäväksi ylhäin aattehitten!

Varjoin Peitä.

Olen joutunut kohtuhun korpimaan, johon päivän riemu ei pääse; siell' aina varjossa asua saan — mun kohtalon määräksi jää se...

Saan kuunnella ääntä huuhkaimen, joka huutaa surunsa julki. Ohi päivälinnun laulujen minun tieni tänne kulki.

Tule, kuolema, ylitse korpien tuhonuolesi herkät heitä! Tule, ikuinen yö — minä rukoilen — koko maailma varjoin peitä!

Ensi Lumi.

Kun pinnalle murheisen manteren lumi valkean vaippansa kutoo, sen valossa unelmat nuoruuden iki-puhtaina luokseni putoo.

Oi, allesi lepoon mun jäädä suo ja nähdä kaunista unta, joka johtaa ystävän ylhän luo... minä rakastan puhdasta lunta.

Ikiviileä viittasi levitä — niin sen alla on autuus parhain, ja salli mun kanssasi auteriin ylös kohota keväällä varhain.

Murtumaton.

Ei ihmist' estä vastus vaarojen, ei linnan muuri, kahle kalskahtava; vain tuhon tuopi kosto oikeuden: se kuilun pohjattoman ovet avaa.

Ja hengen vapautta viedä voi ei vallat tyrannien, peisten odat; vain sille orjan omatunto soi, ken pakoon lähti, jättäin pyhät sodat.

Yö ahdistuksen, niinkuin marmoriin, on miehen mieleen kuvat kaivertanut, vaan sorron säilä, niinkuin timanttiin, on siinä kappaleiksi kalskahtanut.

Myrsky.

Sinä kuljet vinhasti, vimmassas niin outoa säveltä soitat; ei kukaan voi kieltää kulkuas, lyöt rikki sen minkä voitat.

Oi, riehu, myrsky, ja rikki lyö, laho lakaise, horjuva kaada! On määräsi korkea, ylväs työ — ja suurta ei säälien saada.

Entisunelmat.

I

Maailma on surma kaikkein suurten unelmain, maailmalta miksi valhelohdutusta hain... maailma vain koettajalleen kostaa. Lapsuuteni suuren uskon mukanani vein, kun mä läksin kulkemahan ypö-yksiksein: kun ma tahdoin elon riemut ostaa.

Maailmalla temppelit on huvein hurjimpain, joiden alttarilla katoo kulta unelmain; siell' ei heikko lapsenhaave kestä. Himot hillittömät syttyy ihmisrintahan, väijyy alla kultakuoren käärme kuoleman; häipyy pyhä haave sydämmestä.

II

Oli mullakin hurja haave: oli saada onni mi kestää. Mit' olen ma saanut? — vain öinen aave nyt nousuni kaiken estää. Olen saanut vain tutkainta potkaista, en voittojen riemua tuntea.

Lien jo väsynyt etsimähän, lien liian uupunut taistoon. Mut vielä mä joskus vähän herään entisunelmain vaistoon. Ja silloin mä itken, en kyynelin, vaan sydämin verta vuotavin.

Minä katselen virran vettä, joka kauas merehen kiitää. Olen tunteetta, sydämettä vain harmaa ajatus liitää joen pohjalla, kuilussa syvyyden. Ma oudosti syvyyttä katselen...

Lyö päässäni kiusaus kumma: — tuoll' onneni ainoa vuottaa. Vain syvyys pohjaton, tumma voi pettyneen tuskille tuottaa ikirauhan ja levon... Ma säikähdän... nyt vasta vaarani ymmärrän...

III

Viel' ei sentään silloin onni etsijäänsä jätä, kun on pieni kipunainen syöntä sykkivätä. Viel' ei silloin loppu kaiken, paljon jos ken hukkaa; vielä tahdon viihdytellä pyhää päivänkukkaa. Tahdon laulaa taivaan tähden paistamahan yöhön, ryhdyn hartioin ja järjin kohtaloni työhön. Vannon valan, jonka pitää tahdon hautaan asti; tahdon ett' on elollani varma, vakaa rasti. Sit' ei vielä onni jätä, joll' on pieni kipunainen syöntä sykkivätä.

II. Sonetteja.

Kaipaus.

Oi mistä, kaipaus, sä synnyitkään? Oot ihmiselle yksin kuuluvainen. Sa lienet liekki pyhä, jumalainen? Voit sulamahan saada sydänjään.

Ain' ajat miestä onnen etsintään ja lemmenhurmaan, jonka tuopi nainen. Oot varmaan valta-aatos taivahainen, mi johdat hengen eloon ylhäisään.

Oi, miksi kysyn! Tunnen liian hyvin, ett' olet valta korkein niinkuin syvin ja sielun autuus iankaikkinen.

Sä johdat ihmisyyden etsijöitä kautt' aikain korpimaita synkeöitä ja täytät elämämme tyhjyyden.

Ares.

Ken halki ilmain kulkee, seurassansa vain synkkä pelko, raskaat kauhistukset? Ei liikuttaa voi häntä rukoukset, ei tuska ihmisten, ei kuollut kansa.

Hän missä kulkee, siinä surman ansa jää väijymään, jää auki kuolon ukset, jää uhriensa vaivat, valitukset. Täyttyypi maa ja taivas huudoistansa.

Hän Ares on, tuo uljas nuorukainen: hänt' ihaileepi jumalaisin nainen, kun myrskyt tyyntyvät ja lepää hän.

Kun veri polttava taas vaatii sotaan ja miekkain mittelöihin, peisten otaan, niin taas hän Ares on yön synkimmän.

On KäTkettynä SynkäN MetsäN Huomaan.

On kätkettynä synkän metsän huomaan suloinen lähde, vesi vilpoisin; sen partahalle viivähtyypi juomaan, kun päivän helle ompi hehkuvin.

Sen vesi pulppuaapi puron uomaan, ja kiiruhtaen aalloin kirkkahin se rientää eelleen virvoitusta tuomaan salojen kaukaisimpiin soppihin.

Ma joskus riennän luokse lähtehen, käyn synkimpihin korven pimentoihin. On kätkettynä onni unelmoihin,

jotk' elää erämaassa eellehen; vain siellä säilynyt on luonnon tuoksu ja lähteen veden puhdas, vilpas juoksu.

Syys.

On tullut aika kuolon kaatavaisen; oi terve kuitenkin, sä synkkä syys! Jo öinen halla kotilammen hyys; on hetki hautaan käydä katoovaisen.

Nyt hehku sammunut on lieden maisen; on vallassansa kylmä itsekkyys, mi kaiken turmiohon viedä pyys: viherjän lehdon, kukan kaunokaisen.

Kuin ilkkuen tuo laakso värein harmain, tuo ennen suloisin ja kaunein, armain, nyt raskaan tunnon mielehemme tuo.

Sen sinikellot, heinät maassa makaa; ne nousevatko jälleen talven takaa, kun uusi kevät luomistansa luo?

Korvessa.

On korven kansa kovin kummissansa, kun äänet oudot hongistossa soi. Ei viel' oo valjennut ees aamun koi — lie poluillansa pyyntimiehen ansa?

Ei — metsä kaatuu siellä: huonettansa mies rakentaapi minkä vaivoin voi. Niin huoletonna linnut karkeloi ja sadoin äänin soittaa riemujansa.

Saa korven neitseellisen asuvaiset inehmon huolet nähdä monenlaiset ja hikihelmet oudot otsallaan.

On elon taisto aina ankarinta, on yön ja päivän rauha onnen hinta — mut onni lymyääpi piilossaan.

Vanhemmat.

He uuden ihmispolven kasvattivat, lie voimat tyystin joskus tyhjenneet, kun elon pulmain eess' on vapisseet; niin harvoin onnestaan he uneksivat.

Loi huoli kurtut, hiukset harmenivat, lie lepoa he illoin rukoilleet ja lapsiltansa turvan toivoneet; näin haavemielin eespäin katselivat.

On lapset maailmalla kiertämässä, vain oman onnelansa etsinnässä — sen pyörtehissä mennyt unhottuu, —

mut vanhempaisi vapisevat huulet sä pettymyksen väreilyssä kuulet, kun illoin humisevi muistoin puu.

Pohjan Aino.

I.

Mont' on aatoksissa aavistusta, asuu sielussani synkkä yö. Manan sulho leikkiänsä lyö, viittaellen kohti kalman usta.

Mennyt päiv' on ollut liian musta, ahdistuksen hammas syöntä syö, loppuu lyhyt elämäni työ, eroon — enkä tunne kaipausta.

Soita, meri, laulujasi mulle, saavun kohta syleiltäväks' sulle, armaiden, ah, aaltoin keinuntaan;

pääni raskas, sorrut alla painon, koht' on suru loppu Pohjan Ainon, rauhan, rauhan pian jo nähdä saan.

II.

Yö kulunut on häitä aamun koihin, on leikki lahden laineen hurmaavata; ois' sinne päästä liian suloisata — ei halaa murhemieli nautintoihin.

Vaan silmänsä kun luopi ulapoihin ja katsoo paatta kullanhohtavata, min yli vallaton käy aaltoin rata, — niin ihanaa ois unhottua noihin.

Hän muistaa lemmen lapsuutensa ajan ja nuoren elämänsä tummentajan, mi taaskin häntä kiinni tavottaa.

Hän sulhon näkee uivan aaltoloissa — hän sinne syöksyy — kaikki katoo — poissa on Aino. — Meren aallot humajaa.

Iltatunnelma.

Pois kulki päivän kehrä päältä soitten, nyt muita maailmoita lämmittää: ja heikko heijastus, mi jälkeen jää, on kohta orja sumun ruhtinoitten.

Pian vallassa on kansa unelmoitten, nyt alkaa aavistusten tuttu sää, ja ikuisuuden soinnut helähtää, kuin kuolonkellot aikain kaameoitten.

Miks', sieluni, niin katsot kummissasi? Mun tyhjyy elämäni tuntilasi ja päivän iltaan rientäen se vie.

Kun sammut, aatos, sammut taistostasi, on silloin tullut vuoro kuolemasi, ja alkanut on unten suora tie.

PääSkyjen Tultua.

Niin monen vaaran, vainon kautta tänne te liitelitte mailta Afrikan; te toitte meille kesän sanoman, nyt kiireimmiten teette pesiänne.

— Oi, kevyttä on kulku elämänne! — mä teidät nähdessäni huudahdan. Te ette tunne huolta katsojan, vain ylennätte visertelyjänne.

Mut miksi kuljen minä huolta kantain? Oi kuule, sielu: metsäin, ilmain, rantain sävelet soivat, laulut lintujen!

Pian maasta kohouvat kukkain sarjat, ja laitumilla ammuin käyvät karjat — ja kaikki vallassa on ihmisen!

III. Muinaisuus.

Muinaisuus.

I.

Oi, muinaisuus! Miks' syntynyt en silloin? On ahdas aikani, myös aatokseni! Katoopi kaikki: kauniskin pois meni. Nousseeko kuollut haudastansa milloin?

Miks' aikana en ollut Hellaan suuren, miks' silloin en, kun nous' se uudestansa, kun maata polki jumalainen kansa, mi löysi ihmiskunnan sukujuuren?

En tunne surua, vain kaipausta: miks' ihmiselo liian pian sa vaihdut? Ah, aatoskin, kuin tyhjään haihdut, haihdut! Kun nuoruus kukkii, nousee pilvi musta.

Ma kuulen vienon soiton kaukaa yöstä, mi rajana on menneisyyden maille. Niin, parhaintako jäänyt olen vaille, orvoksi kuolemattomien työstä?

II.

Taas istun vallassa aatosten, kuu illan kirkasna hohtaa. Nykypäivien murheita muista en: ohimennyt mieltäni johtaa.

Nero säihkynyt mahtava muinoisin, sitä patsaat laulavat yössä, sitä kertoo kirkkaus marmorin hyyhohdossa, hopeavyössä.

Mun nousee mieleeni kaihon vuo ja suurten henkien muisto; pyhän viileytensä yöhyt tuo, jäätähdissä uinuu puisto.

Oi, aatos sa autuas, lennä, luo ikikuulujen aikojen kuvat! Ylös joudu ja hurman juomat juo: sun voimasi uudistuvat.

Elä vaivu, sieluni, unehen, kun kerran rauha on sulla! Kuka hetken valossa kestää sen: saa ylitse pimeys tulla.

III.

Vuossatais-untansa nukkuvat nurmien alla sankarit ylevät. Kerran he kulkivat ees hehkuen, vapautta janoten taistelemalla. Heidät, oi iäisyys, kohota kirkkautees!

Haudoista isien nouseepi siunaus, siemen, taistoista sankarten aartehet, aatokset, maa. Rauhassa untansa kohdussa kotoisen niemen iäti levätä vapauden vartiat saa.

Aphrodite.

Suku suurien jumalten eli huipulla Olympos vuoren: iloitsi, suruja tunsi lailla laakson ihmislasten.

Sylissä säihkyvän lemmen ihanimmaksi yleni Aphrodite. Itse lemmen liekkinä paloi

ja ihmislasten sydämet rakkauden tulehen tuimahan sytti. Aphrodite: jumalain kukka.

Kuollut et keralla muitten. Elät vielä ja iäti vaalit, iäti lietsot elämän pyhintä tulta.

Koditon Prinssi.

On hyljätty kruunu Eerikin kera lempeän Kaarinansa. On hyljätty suku — lapsetkin käy pystyjä polkujansa.

Ja lailla vainotun harhailee nuor' Kustaa määrättä, tiettä; yö sielussansa vallitsee, hän vailla on lämmön liettä.

Yks' säilyy kirkasna sielussaan: syli äidin, hellivä muoto, joka myrskyjen merellä ollut on kuin rauhan lempeä luoto.

Hän päättää päivänsä, onneton, ja tiensä oudolle maalle; elo hänelle pistoja tuonut on kuin Eerikki kuninkaalle.

Se onnekas päivä on ollut vain, kun syleillä häntä on saanut, ketä muistaen, kaihoten kaipasi ain', kenen rinnoilla läsnä on maannut.

Ja prinssi on hänkin Ruotsin — vaan hän ei kruunua koskaan peri. On hänelle laulanut laulujaan vain pettymyksien meri.

Kuolema.

Niin hiljaisna kuolema käy tietä kukkatarhain ja ruusut se taittavi kaunihimmat, se ottaa useat pois liian nuorra, varhain, kun veret viel' on poskilla hurmaavat. Vain nauraa surevien sydäntuskan nähden ja ilkkuu haudalla lempiväisen, ain' kulkenut on keralla turman tuhotähden, siteet poikki lyö armotta ystävien.

Se tyynnä käy tykö lemmen pyhän, polttavaisen ja lausuu: Sa elämäsi jättääkö voit? — Käy luokse kehtolapsen, luo rakastavan naisen, ja turhaan sen eessä sinä vaikeroit. Tykö vanhan se ystävänä, auttajana astuu, kun iltarusko sätehensä viimeiset luo, mut sulhon silmä säteilevä kyynelistä kastuu, kun valkeana yössä lepää impensä tuo.

Se poies vie elämästä uuteen valtakuntaan ja äänetönnä valtaovet umpehen lyö; siell' ihmisrinta uinua saapi iki-untaan, on tauonnut murehet ja riemut ja työ. siel!' ankara on vartia pakenijaa varten... ken vastaan nousta voisi, uhmahan lain, se koti ompi orjain kuin ruhtinatarten, sen portista sisään käypi kukin kerran vain.

Kotiseudulle.

Kun vuotta monta mailla vierahilla ma kuljin etsein turhaan onneani, niin joskus aattehilla kotoisilla mä viihdytellä koitin murheitani. Vaan vihdoin kaipuu voittamaton johti mun askelteni suunnan sinne, missä soi kehtolaulut mulle; maata kohti, jost' olin kauvan ollut eksyksissä.

Mun höyryn voima niinkuin lintu liitäin vie synnyinseudun suloisehen syliin, mut aatokseni, nopeammin kiitäin, ne tuttuihin mun johdattaapi kyliin. Näen siellä kansan työssä kiireisessä, sen taistelut ja riemut, kärsimykset, näen lehdot, laaksot, lammet keväimessä ja kuulen lintuparvein liverrykset.

Mä herään mietelmistä, koska kuulen puhetta tutuin murtein vierelläni; se on kuin tuoma vienon kevättuulen, se koskettaa kuin soitto sydäntäni. — Myös kohta seutu vuorten reunustama on tuossa kaupunkeineen, torneinensa; se muuttunut on paljon — sentään sama... Sua siunaan, seutu, taloin, luostarkirkoin!

Lien ollut väsynyt jo päivän matkaan, nyt tuntenut ei ruumis riutumista. Ma halki kaupungin vaan yhä jatkaan — on illan kulku oudon onnellista. Niin kiirein astun synnyinkylän maille, sen metsäin, järvien ja vuorten luokse, ja kansan peltomaille onnekkaille... Sa, riemukyynel, tyyneemmästi juokse!

Ma kulkeissani tunnen: yksin täällä voi täyttymyksen saada rinnan kaipuu. On synnyinpaikka puhtahin maan päällä, vain siellä lapseksi taas nöyrtyin taipuu. Kuin onnellista, ett' on kulkijalle yks' seutu suotu, jossa viivähtääpi, ennenkuin matka päättyy mullan alle, ennenkuin taistot iäisesti jääpi!

Lapsuuden Kodissa.

Sun muotos muinaisuutta ihailin, sa koti armas, unissani öin. Sun ylläs valvoo taivas tähtivöin, on päällä maan sun paikkas rauhaisin.

Ja nyt, kun luokses saavun vihdoinkin, on sielussani suuri sunnuntai, sult' elämäni ensi johdon sai, sun seurasi on päivä pyhäisin.

On tupa tuttu vielä ennallaan, vaan seinät painostansa kumartuu, ja painunut on alas uuninsuu — kaikk' kuultaa kulunutta vanhuuttaan...

Pois käännyn taas, oi rauhaan, rauhaan jää, mä vielä kerran saavun luoksesi. Mutt' sana kallis: lapsuuskotini, se aina sielussani helähtää.

Profeetta.

Hän hetken kulki, aatteensa ain' elää, tuhanten vuotten takaa äänens' soi: — Nyt riemuitkaatte kaikki työtä tehneet! Ken murheissansa vielä askaroi? —

Omisti uskon vahvan, valtavimman: vain valo voittohonsa ennättää, vain suuri sielu kestää mailman tuskan, vain sille taistelussa tanner jää,

ken uskollisna ajain aatettansa käy hehkurinnoin, missä määrä on, ken aina luottain omaan itsehensä on eessä ristinpuunkin pelvoton...

Hän kerran kulki mailla veljiensä ja ääni pyhä, jumalainen soi, ja laineet merten laajain, tuuli taivaan sanansa suuret maailmalle toi.

IV. KevääN Merkeissä.

Maaliskuulla.

Täynnä lepää vielä hanget maan, uhmallisna viluvirsi helää, humiseepi viita huolissaan, ihmisrinta vangittuna elää.

Mutta päivän kehrä korkeaan kohos, kukaan valtiast' ei estä, tuhoon määrää kaiken, kuolemaan, jok' ei valon ylhäisyyttä kestä.

Yön ja valheen valta vapisee, kuuluu päivän huuto: — Nouse, vanki! Kukkaan ei käy henki, terää tee, ennenkuin on voitettuna hanki. —

Iäisyydet yhtyy kamppailuun, saapuu pyhän vapauden vuoro, syttyy liekki sieluun sorrettuun, valtaan nousee valon ylväs kuoro.

Vetten Vapautuessa.

Kevät saapunut on, kevät kukkasineen: myös saapuiko täyttymys toivehien? Vapautensa sai taas ulappa veen: myös saapuiko vapaus sydämien? — Ah, lennä sä aatos kuin lintunen tuo, oi, siivillä lennä nyt onnesi luo! Kevät kuulakka on, pyhä keväinen yö: niin arkana sydämet nuorien lyö. Oi, terve! — he huutavat riemuiten — kevät toivojen, lemmen ja kukkasien!

Tuli aurinko taas valonsätehillään yön peikkoja, varjoja viemähän pois. Tuli aurinko taas: elon synnyttämään se saa kuin ei kuoloa konsana ois. Ah, uudistu, mieli, kuin kukkanen maan, oi, lennä ja liitele vapahana vaan! Sinet taivahien yli autiuden niin kauniina kaartuvat suojaks' sen. Ja aina, oi, aina riemuiten näin me kevättä palvomme tervehtäin.

Tule tuomahan taas ilo taivahinen, pois sulata hangen ja pakkasen hyy! Tule poistamahan suru pettymysten, ja onnemme este ja huolien syy! Sydän liekkihin sytytä uudestaan, elä sammua salli sen milloinkaan. Tule, lämpöä tuo, sydänlempeä luo, käy laajaksi vaahtoisan virran vuo. Oi, terve! — me huudamme riemuiten — kevät toivojen, lemmen ja kukkasien!

On KeväT YlhäN Valkeuden Valta.

On kevät ylhän valkeuden valta, sylissä kevään juomme riemujamme, on vapauden verta suonissamme, ja tiemme suunnattu on korkealta.

Pois ponnistamme pimeyden alta, on hengen valo meidän aarteitamme; se nousten valaiskohon sielujamme, kuin valo suuri kevättaivahalta.

Nyt taistoon kaikki ihmisyyden eestä; me vahvistumme kevätsäveleestä, mi laaksoissamme valtavana soi.

Pois sulaa sieluistamme talven kirsi, kun helää hengen mailta kevätvirsi, kun nousee valkeuden kirkas koi.

Ihmishenki.

On mahtava virran valkea vuo, meren aaltojen leikki on ylväs; ja salama, surman mi suuren tuo, on kuoleman kaatava pylväs.

On kaunis ja ääretön tähdikäs yö, joka hopeaholvina kaartuu; se luojan on aavistuttava työ, joka ajasta aikahan aartuu.

Mut suurin ja ihmeisin päällä maan lie ihmisen hehkuva henki; se kestävi riemussa, murheessaan, se poistavi pimeydenki...

Auringonnousu Merellä.

Nousee päivä meren syleilystä, loistossansa taivaan purppuroi; ihmisille innon — ihmetystä itse jumalillekin se toi.

Aamuin aurinko luo ulapoille timantit; ne sielun lumoaa; elo syvyyksistä rannikoille herää, luomissanan kuulee maa.

Liikkuu päilyvien vetten päällä henki ikuisuuden, kaiken syy. "Tulkoon valkeus!" kun kaikuu täällä, muodot, muodottomat ilmestyy.

Aurinko, sun arvaa mahtavuutes vain kun aamuin kuvas aaltoon luot. Meri, tiedät voittamattomuutes, valonjumalan kun lemmen juot.

Eleision.

Meren aution äärell' on Eleision, johon valkeat henget matkaa; ken sinne saapunut kerran on, hän iäistä onnea jatkaa.

Soi siell' yhä hymnit autuuden, jotk' ei ole totta, ei unta; yö saarille laske ei koskaan sen — ah, autuas valtakunta...

Salo Kuutamolla.

Sirppi kuun jo on kulkemassa, suuri hartaus yön avarassa.

Hongat aaveina kohouupi, varjot latvojen vaihettuupi.

Kuuset kuiskivat aikaa uutta, viidat vaieten salaisuutta.

Salo sieluni soinnuttaapi, taikakellot kun kumajaapi.

Salon impyset karkeloivat, tanssin sävelet riemuin soivat.

Suurta tunnen ma aavistusta, värjyn elämän haaveilusta.

Pyhä hiljaisuus Pohjolassa, salo ihmeisin maailmassa.

Aamuruskon Siivillä.

Yö siirtyvi pois kera peikkojen vallan, kun aurinko vasamansa valkeat luo; yli laakson ja suon, yli hyytävän hallan jo lankesi lempeä elämänvuo, mi täyttää korkean taivahankuvun: meren iäisen, mahtavan, pohjattoman; tien näyttäen kulkea ihmisen suvun ohi kuilujen määrähän korkeahan.

Maa kiitäen ylhässä kirkkaudessa siniaalloin jo aamua tervehtää; vedenkalvohon taivas kuin kuvastimessa pyhän valtansa maan yli yhdistää; ja katsehet hartaat nousevat silloin avaruutehen joukosta ihmisien — vaan vapauden saapa tää heimo on milloin, konsa päättyvä taival on taistelojen?

Ja aamu on auringon valtavin valoin elon autuain hetki; se lumoavan väriloistonsa siivin ja säde-tulipaloin ylös herättää uinuvan maailman. Se nostaen aattehet, hengen ja mielen on johtona onnen ja oikean luo. — Myös väräjävän tunnen mä sydämeni kielen, valonvaltias aamu kun vaikeni tuo!

Liljan Kukka.

Liljan kukka valkoinen, sull' on puhdas terä. Illoin sua katsellen nousee ihmismielehen oma syntyperä.

Sull' on tuoksu pyhyyden, hohto taivahainen, perikuva hyvyyden, aatos ylhäisyyksien, — vaikk' on varsi mainen.

Himmeneepi silmien näkö katsellessa: sielu, orja alhaisen, unelmin vain onnehen vajoo nukkuessa.

Lilja, kukka kuutamon, kaihot pyhät luopi. — Pettymystä elo on, valkeuden voittohon harvan päästä suopi.

Autuas.

Lie uljas hän, joka uskaltaa, vaikk' astua vastahan tapaa, mutt' itsestänsä ken voiton saa, hän aina on valtias vapaa. Hän laulaa yöstäkin peikot pois, vihamiehien vimman voittaa, hän kuolla rauhassa aina vois, hänet elämä aateloittaa. Ei salama lentävä häntä lyö, ja myrskykin hiljentääpi, on kirkas taivahan tähtivyö, tuhonuolet ne kauvas jääpi. Mutt' aina suuri ja autuas on ja valmisna eteen Herran. Hän uljas on sekä pelvoton, kun kuolema tapaa kerran.

KeväT.

Huomenkellot humajavat laaksoloissa! Kaiku vastaa: taakse jäivät arkitavat, yö on poissa.

Luonnon valtalaulut soivat kaikkialla! Soivat aallot, linnut joukoin karkeloivat taivahalla.

Sydänkielet helähtävät, riemu raikuu. Kaikkein suusta: "Terve, terve, pyhä kevät!" laulu kaikuu.

Valonvalta On Noussut.

Pois! uumentoihin maan sa poistu pimeys! Valoa levittäköön päivä, mi alkanut on jo nousullaan! Pois, astu syrjään sydämestä kansan hämärän häivä! Nyt saapuu valkeus, raittihit tuulet. Nyt ahdistus ja valonarkojen valta iäksi murtuu, murtuu... ja kärsineet pääsevät taakkansa alta.

On saapunut korkealle auringon valo, on tulehen syttynyt synkehin salo.

Valonvalta on noussut!

Valontemppelit uljaat työkelloja soittaa onneksi kansan. Soi! Heläjä! Ennä! Lennä vuorelta vuorelle, lammelta lammelle, kylistä korpiin ja pirttien orsien alle! Viritä intoa innottomalle,

Valonvalta on noussut!

Onni.

Kirkas, kuulakas päivä, kaukana murhe ja mana; poissa on pelko ja tuska. Kaikuu elämän sävel ilmassa idän ja lännen.

Nyt, oi sieluni, nauti ikuisen sävelen tenho! juovu viinistä, tanssi niinkuin päiväperho häitään laidassa lehdon!

Oi, te siniset kellot, onneni jumalan kukat! Oi, te punaiset ruusut, puiston suviset unet! Teitä mä lemmin, lemmin!

Ah, sa kosken pauhu säestät kuoroa juhlan. Ah, mun puroni pieni lomassa laulavan lehdon. Teitä mä kiitän, kiitän!

Kirkas, kaunis kaipuu täyttynyt hetkeks' ompi... Riemun autuas hetki, onnen kuulakas päivä ellös pakene koskaan!

YlöSnousemus.

I.

Nyt ohjaan onneni venhettä, valonviittoja etsin sille, vaan suuntani vieras, sen tiedän ma on toisille soutajille.

Ne harhaan sanovat kulkevan mun laivani, tuhoa kohti, vaan näin, että aurinko onnelan ihan purteni suunnasta hohti.

On selkeä suunta mun purrellain, sen purje vie ulapalle; se uljasna aaltoja halkoo vain, tuo riemua ohjaajalle.

Vie sykintä kielissä sydämen mun taistohon vasten väärää, ja valtius valon ja veljeyden se oikeustuntoni määrää.

II.

On tie nyt suora, kuin ois ijäisyys jo alkamassa. Sain rauhan, rauhan suurten unelmien valkamassa.

Nyt taivaan tunnen, mitä tajunnut en ennen milloin; sun oma itses, sielu, nousee korkeuteen silloin.

***